Peliä ja valtapeliä

Näin eurooppalaisen jalkapallohuuman huipentumista odoteltaessa ajattelin taas kirjoittaa jalkapallosta Unkarissa ja Unkarin politiikassa. Sehän on heimoveljillemme jonkinlainen kansallisurheilulaji – siitä huolimatta, että enemmän kultaa ja kunniaa on viime vuosikymmeninä tullut esimerkiksi uintilajeista. Unkarin jalkapallo ei oikeastaan ole yltänyt Euroopan tai maailman huipulle enää sen jälkeen, kun vuoden 1956 kansannousun kukistuttua suuri osa Ferenc ”Öcsi” Puskásin tähdittämästä ns. ”kultajoukkueesta” päätti jäädä palaamatta kilpailumatkalta kotiin. Silti jalkapallolla on huikea merkitys unkarilaisille ja aivan erityisesti nykyiselle korkeimmalle valtiojohdolle.

Pääministeri Orbánin valtakaudella maa on rakennettu täyteen uusia tai uusittuja jalkapallostadioneja, ei vain siksi, että niiden rakennusurakoista (kenties sopivasti ”tupeerattuine” hintoineen) hyötyvät hänen lähipiirinsä rakennusfirmaoligarkit, vaan aivan avoimesti siksi, että jalkapallo on Orbánin henkilökohtainen intohimo. Siinä, missä entisen Neuvostoliiton huippujohdon valtasuhteita havainnoitiin tarkkailemalla ukkeleiden seisomajärjestystä Kremlin parvekkeella vallankumousjuhlaparaatin marssiessa ohi, Unkarin huippupolitiikasta kertoo jotakin se, ketkä istuvat Orbánin vieressä VIP-katsomossa. Orbán ei myöskään ujostele viittailla omaan urheilumenneisyyteensä, ei, vaikka sillä antaisi vastustajilleen aseet armottomaan ”kehohäpäisyyn”, kuten tässä viime kesänä unkarilaista somekuplaani kiertäneessä kuvavertailussa.

Pitkien ja rankkojen EU:n budjettineuvottelujen jälkeen Orbán oli todennut: ”Unkarilla, minulla henkilökohtaisesti on ollut onnea, sillä minä olen ollut armeijassa ja viettänyt puolet elämästäni valmennusleireillä ja pukuhuoneissa. En ole enää entisessä kunnossani, mutta muutamia tuommoisia suvakkeja [libernyák, tätä rahvaanomaista ja halventavaa ilmausta puitiin sitten Unkarin poliittisessa julkisuudessa pitkän aikaa], joiden kanssa jouduin väittelemään, minä sentään vielä kannan vaikka selässäni. Siis neuvottelujen fyysistä rasitusta, sitä olen kestänyt keskivertoa paremmin ja kestän yhä.” Tämän jälkeen meeminikkarien ei tarvinnut muuta kuin asettaa viime vuosina näyttävästi lihonut Orbán rinnakkain hollantilaisen ”fillarikommunisti”-kollegansa Mark Rutten kanssa.

Tuoreessa kirjassaan “Voittopakko: Jalkapallo ja valta Orbánin maailmassa” 444.hu-sivuston toimittaja Pál Dániel Rényi, itsekin vanha jalkapalloilija, lähestyy Unkarin viime vuosikymmenien poliittista historiaa ja Viktor Orbánin uraa jalkapallon ja Unkarin viimeaikaisen urheiluhistorian kautta. Nämä nimittäin todellakin nivoutuvat elimellisesti yhteen. Jalkapallo ei ole antanut Orbánille vain fyysistä ja henkistä kestokykyä ja taistelumieltä vaan laajemminkin sen näkemyksen, että elämä ja politiikka on sitoutumista, joukkuehenkeä ja armotonta taistelua, jossa tärkeintä ei ole voitto vaan vastustajan murskaaminen. Politiikka on taktista peliä, joka perustuu vastustajan hämäämiseen ja yllättämiseen, kuten Orbán itse sanoi aikoinaan Vasárnapi Hírek -lehdelle antamassaan haastattelussa:

Olen brasilialaisen jalkapallon ihailija, suosikkini oli Zico, joka näytti noin vain potkaisevan palloa, niin ettei kukaan muu tiennyt, minne se päätyisi. Mutta potkun lähtiessä liikkeelle koko joukkue lähti sprinttaamaan. Näin on politiikassakin, tai siis toivon, että vastustajista kukaan ei tiedä, minne kukin ehdotus, ”pallo”, lopulta osuu, mutta luotan siihen, että oma joukkueeni tietää sen ja että he ehtivät sinne ensiksi.

Nuoruuden intohimo

Kirja on rakennettu kronologisesti ja lähtee liikkeelle Orbánin lapsuudesta. Hänen kotitaustansa ei ollut aivan vaatimaton eikä niin sivistymätön kuin kädet taskussa, huonosti istuvissa puvuissa patsastelevan Orbánin ”maisterisjätkä”-olemusta arvostelevat vastustajat muistuttelevat: isä oli opistopohjainen maatalousinsinööri (olisikohan ”agrologi” oikea suomalainen termi?), äiti logopedi. Orbánin perhe ei siis ollut perinteistä työväkeä tai talonpojistoa mutta ei myöskään vanhaa porvaristoa eikä älymystöä vaan ensimmäisen polven alempaa keskiluokkaa, jolla ei ollut mitään sosiaalisesta taustasta nousevia erityisiä poliittisia tai kulttuuriharrastuksia. Perheen miehille tärkeintä tuntui olevan fyysinen itsensä kehittäminen. Orbánin isä Győző oli nuorena kilpaillut painonnostajana juniorimaajoukkuetta myöten, Viktorin veli Győző nuorempi oli samoin juniori-iässä kansallisen tason painija, kolmas veli Áron harrasti kehonrakennusta. (Kertookohan perheen miesten sielunmaisemasta jotain sekin, että győző samoin kuin latinan victor tarkoittaa ’voittajaa’?)

Viktor-pojalla oli lapsuudessaan erityisen läheinen suhde isoisänsä Mihály Orbánin kanssa, köyhistä oloista ponnistaneen, yrmeän, ankaran ja lujatahtoisen ukon, ja tähän suhteeseen kuului olennaisesti myös jalkapallo-otteluiden seuraaminen kahdestaan. Viktorin ollessa yhdeksänvuotias hänen isänsä ja isoisänsä jotenkin riitaantuivat keskenään. (Tämä sukupolvien välisen suhteen kireys ja autoritaarisuus näyttää sekin kulkevan suvussa, Viktor Orbán on myöhemmin kertonut, miten sai itse nuorena joskus isältään selkäänsä niin, että ei päässyt sängystä ylös.) Győző Orbán muutti perheineen Felcsútin kylään, missä Viktor yksitoistavuotiaana aloitti pelaamisen paikallisen osuustilan (Egyetértés ‘Yhteisymmärrys’ -nimisen maatalousosuuskunnan eli ”kolhoosin”) junnujoukkueessa.

Kouluvuosina Viktor Orbánia ei innostanut oikeastaan mikään muu kuin jalkapallo, johon hän ilmeisesti ”pakeni” myös vaikeaa isäsuhdettaan: valmentajista löytyi innostavia isähahmoja, ja joihinkin heistä Orbán piti yhteyttä vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Koulunkäyntikin sujui vähän miten kuten, mutta lukiolaisena nuori Orbán sitten joutui myöntämään itselleen, että ammattijalkapalloilijan urasta ei kannattaisi haaveilla: hän ei ollut tarpeeksi taitava, ei tarpeeksi pitkä hyväksi toppariksi tai hyökkääjäksi eikä tarpeeksi nopea juoksija, vaikka teknisiä puutteita korvasikin hillitön into ja sisu. Jalkapallo jäi elämänikäiseksi harrastukseksi ja elämänasenteeksi.

Orbánista ei tullut fania, katsojaa ja kollektiivisiin elämyksiin tempautujaa. Itse asiassa hän mieluiten katselee ja analysoi ottelut yksin ja omassa rauhassaan. Hän halusi ohjata ja johtaa: jo nuorena hän fanitti ja kävi katselemassa nimenomaan valmentajia, ei niinkään joukkueita tai pelaajia. Hän myös pelasi pitkään aktiivisesti, vaikka ”vain” harrastajana. Ja niin tekivät monet muutkin. Minulle Rényin kirjassa jonkinlainen yllätys oli se, miten suuri osa Unkarin nykyisestä poliittisesta johdosta ja Fidesz-puolueen sisärenkaasta on hioutunut yhteen nimenomaan opiskeluaikaisen jalkapalloharrastuksen kautta.

Palloporukasta puolueeksi

Kirjoitettuaan ylioppilaaksi 1981 Orbán pääsi Budapestin ELTE-yliopistoon lukemaan lakia. Sitä ennen oli ajan tavan mukaan käytävä armeija (nyttemminhän Unkarissa yleinen asevelvollisuus on lakkautettu). Zalaegerszegin varuskunnassa opiskelija-asevelvolliset (joita toiset alokkaat vähän luokkavihaisesti katsoivat kieroon) hitsautuivat tiiviiksi ystäväpiiriksi. Tähän joukkoon kuuluivat pitkän linjan Fidesz-poliitikko, Orbánin pitkäaikainen kansliapäällikkö Andor Nagy sekä Fidesz-puolueen myöhempi finanssivelho ja Orbánin (ns. Gecigateen asti) luotto-oligarkki ja mediamoguli Lajos Simicska. Budapestissa sitten Orbán aseveljineen päätyi keskelle opiskelijapoliittiseksi muotoutuvaa liikehdintää, jonka henkisenä keskuksena oli Ménesi útilla sijaitseva oikeustieteellisen tiedekunnan opiskelija-asuntola, politiikantutkijan, poliittisen ajattelijan ja Imre Nagyn viimeisen ”kansannousuhallituksen” ministerin István Bibón (1911–1979) mukaan nimetty Bibó István Szakkollégium.

Lajos Simicska ei koskaan pelannut jalkapalloa (ehkä siksi hänen ja Orbánin välit lopulta rikkoutuivatkin?), eivät tietenkään myöskään Bibó-kollegiumin ydinjoukon naiset, kuten Orbánin Unkarissa korkeimmaksi oikeusviranomaiseksi noussut Tünde Handó tai Anikó Lévai, josta vuonna 1986 tuli Orbánin aviopuoliso. (Orbánin Unkarin ja Fidesz-puolueen armottoman, nyky-Euroopassa silmäänpistävän miesvaltaisuuden yksi syy voisi olla tässä.) Mutta nuorta Orbánia ja monia muita yhdisti meluisan biletyksen ohella nimenomaan raivokas pallon potkinta.

Asuntolan ja tiedekunnan opiskelijat muodostivat joukkueita, jotka pelasivat uutterasti ja tosissaan, vaikka niiden nimet saattoivatkin olla vitsikkäitä, kuten Wörös Meteor Félreértés ’Punainen Meteori Wäärinymmärrys’, Fojikasör ‘Kalja virtaa’ tai Funny Girls. (Jälkimmäisen maalivahtina muuten toimi jonkin aikaa Fidesz-puolueen varapuheenjohtaja ja silavaleviteresepteistään tunnettu kotikokki Szilárd Németh, jonka urheiluharrastus kuitenkin suuntautui enemmän painiin.) Orbánin joukkue oli nimeltään Unitas. Palloa potkivat lähes kaikki myöhemmän Fidesz-puolueen keskushenkilöt. Oli nykyinen Unkarin presidentti, väritön, mauton ja hajuton uskollinen puoluesoturi János Áder, jolle Orbán joskus letkautti, että ”János ei pystyisi ohittamaan edes keittiöjakkaraa”, mutta joka itse asiassa oli hyvä maalintekijä, jonka tyyliä jotkut vertasivat Beckenbaueriin. Oli uuden perustuslain kirjoittajana tunnettu József Szájer, jonka pitkä poliitikonura päättyi viime talvena nolosti brysseliläiseen vesiränniin. Orbánin armeijakaveri Andor Nagy oli Unitas-joukkueen tähtihyökkääjä, kenties koko kaveripiirin teknisesti taitavin pelaaja. Tamás Deutsch, nyttemmin lähinnä typeristä somemöläytyksistään tunnettu Fidesz-meppi, oli hyvä pääpelaaja, nykyinen parlamentin puhemies László Kövér taas luotettava pakki. Jopa Lajos ”Äitini ei ole bulvaani” Kósa, sittemmin pitkäaikainen Debrecenin pormestari ja myös eräänlainen tahattomanhumorististen möläytysten mestari, oli erään aikalaistodistajan mukaan jalkapallokentällä mies paikallaan: jos ei hänellä taktinen peliäly päätä pakottanutkaan, hän oli kova juoksemaan ja aina siellä, minne käskettiin.

Viktor Orbán ei, kuten jo mainittiin, ollut suinkaan teknisesti taitavin tai fyysisesti vahvin pelaaja. (Vuosia myöhemmin, Orbánin jo pääministerinä ollessa, urheilulehti Stopli teki hänen pelityylistään oikein yksityiskohtaisen analyysin, jossa kiitettiin hänen pelisilmäänsä ja yleisiä fyysisiä valmiuksiaan mutta arvosteltiin ”yksijalkaisuutta”, heikkoa pääpeliä ja omien mahdollisuuksien yliarviointia eli intoa riskaabeleihin yksilösuorituksiin.) Silti erään Rényin haastatteleman vanhan toverin mukaan ”hän kantoi harteillaan koko joukkuetta”, uupumattomalla sisullaan ja raivokkaalla voitontahdollaan. Tämä johtajanrooli siirtyi politiikkaan, kun Bibó-kollegiumin ”kovana ytimenä” tunnettu joukko alkoi 1980-luvun ja sosialistisen järjestelmän kallistuessa loppuaan kohti muodostua liikkeeksi, josta syntyi Fidesz-puolue, tuolloin vielä viralliselta koko nimeltään Fiatal Demokraták Szövetsége, ‘Nuorten demokraattien liitto’.

Peliä, politiikkaa ja Puskás-kulttia

Politiikan ohella Orbán itse pelasi aktiivisesti vielä vuosikaudet, muun muassa parlamentin edustusjoukkueessa, jonka ystävyysotteluita muiden maiden vastaavien kanssa selostetaan Rényin kirjassa yksityiskohtaisesti. Fidesz-puolueen ydinjoukkue jatkoi pallon potkimista keskenään aina tilaisuuden tullen. Pääministeriksi noustuaan Orbán myös ”palasi” pelaajaksi kentälle kotikylänsä Felcsútin joukkueeseen. Kansainvälisessä lehdistössäkin kiersi kertomus siitä, miten pääministeri vastasi Bill Clintonin puheluun – USA:n presidentti halusi keskustella tuoreen NATO-maan pääministerin kanssa Kosovon sodan strategioista – Felcsútin kentän laidalla nappulakengät jalassa kesken harjoitusten.

Orbánin ja hänen puolueensa historiaa kuljetetaan kirjassa rinnan urheiluhistorian kanssa, ja tähän mahtuu ainakin yksi Suomi-momentti. Toukokuun 8. päivän iltana 1994, kun Unkarissa parlamenttivaalien uurnia suljettiin ja ääntenlaskua aloitettiin, Orbán istui työhuoneessaan tuijottaen tv:stä jääkiekon MM-loppuottelua, jossa Suomi kohtasi Kanadan. Orbán oli jalkapallon ohella todellakin seurannut innolla myös jääkiekkoa ja aina kannattanut pientä epäonnista Suomea. Otteluhan päättyi rangaistuslaukauskisaan ja Kanadan voittoon, vaalit puolestaan Fidesz-puolueen romahdukseen. Vuonna 1995 oli Suomen vuoro juhlia maailmanmestaruutta, ja samaan aikaan Fidesz-puolue oli vaihtanut taktiikkaa ja strategiaa. Nimi vaihtui muotoon Fidesz – Magyar Polgári Párt, eli ”nuordemokraateista” oli tullut ”unkarilainen porvarillinen” tai ”kansalaispuolue”. Vuoden 1998 vaaleissa oikealle liukunut Fidesz nousi hallitukseen, ja 35-vuotiaasta Viktor Orbánista tuli Unkarin historian nuorin pääministeri.

Pääministerinä Orbán on halunnut johtaa myös urheilupolitiikkaa. Tämän takia – saadakseen Unkarin palloliiton johtoon mieleisensä miehen – hän oli jopa valmis pilaamaan Unkarin ja UEFAn välit, siinä määrin, että suunnitelma Unkarin ja Itävallan yhdessä järjestämistä EM-kisoista ilmeisesti kariutui juuri tähän ja vuoden 2004 kisat annettiin Portugalille. Jo ensimmäisellä pääministerikaudellaan vuosituhannen taitteessa Orbán yritti myös olympialaisten hakemista Unkarin järjestettäviksi. Oppositiokaudellaan hän aloitti kotikylänsä Felcsútin kehittämisen jalkapallon keskukseksi, jonne sittemmin nousi Orbánin perustama jalkapalloakatemia. Sen stadion, ”kuin korulipas”, rakennettu orgaanis-jälkikansallisromanttiseen tyyliin, mahduttaa kaksi kertaa niin paljon väkeä kuin koko kylässä on asukkaita ja seisoo aivan Orbánin kakkosasuntona toimivan talon kyljessä. Nimeltään se on Pancho Aréna, legendaarisen Ferenc Puskásin Espanjan-vuosinaan saaman lempinimen mukaan.

Rényin kirjasta kokonainen osio on omistettu Puskásin elämäntarinalle ja sen merkitykselle Orbánin Unkarissa. Ferenc Puskás nuorempi, alun perin Purczeld (hänen samanniminen isänsä oli alkuaan Tonavan-švaabeja eli Unkarin saksalaisvähemmistöä), lempinimeltään Öcsi ‘pikkuveli’ tai Sváb, syntyi Kispestissä pääkaupungin laitamilla 1927 ja nousi sodanjälkeisessä Unkarissa tähtiurheilijaksi, jolle ei ollut mikään ongelma toimia stalinistisen järjestelmän mainoskilpenä ja käyttää asemaansa hyväksi esimerkiksi ystävien ja sukulaisten suojelemiseen diktatuurin sortotoimilta. Puskás ja kumppanit toivat kultaa Helsingin olympialaisista ja voittivat ensimmäisenä ulkomaisena joukkueena Englannin sen omalla maaperällä. Sitten koittivat vuoden 1954 MM-kisat Sveitsissä ja Bernin tragedia: Unkari hävisi loppuottelun Länsi-Saksaa vastaan, koska brittituomari hylkäsi Puskásin viime hetken tasoitusmaalin paitsiona. Tälle kansalliselle murhenäytelmälle kiertää Unkarissa yhä monenlaisia vaihtoehtoisia selityksiä, esimerkiksi se Puskásin omissa muistelmissaan kertoma tarina, että ottelun jälkeen saksalaiset olisivat pukuhuoneessaan kieriskelleet lattialla tuskissaan jonkin kemiallisen tehostusaineen jälkivaikutusten takia, jonka hajukin tuntui ilmassa…

Vuoden 1956 kansannousun jälkeen Puskás jäi länteen ja loi Real Madridissa itselleen uuden maalikuninkaan uran. Kolmikymppinen, ylipainoinen ja kielitaidoton mies osoitti sopeutumiskykynsä, ei lähtenyt haastamaan joukkueen ykköstähteä, keskushyökkääjä Alfredo Di Stéfanoa, vaan nousi nöyrällä työnteolla vähitellen tämän korvaamattomaksi työpariksi. Sosialistisessa Unkarissa Puskás oli jonkin aikaa epähenkilö, jota ei saanut edes mainita. Vuonna 1991 hän palasi lopullisesti kotimaahansa ja vähäksi aikaa jopa maajoukkueen valmentajaksi. Pian hänen terveytensä alkoi kuitenkin rakoilla. Vuosituhannen taitteessa Alzheimerin tauti oli jo invalidisoinut kansallissankarin, joka kuoli pahasti dementoituneena 2006.

Mielenkiintoista on, että Orbán ja hänen jalkapallo-lähipiirinsä eivät vielä 1990-luvulla osoittaneet erityistä kiinnostusta Puskásiin. Kansallissankarin kuoltua kuitenkin Orbán on yhä innokkaammin ollut rakentamassa jonkinlaista Puskás-kulttia ja omimassa tämän perintöä ja muistoa Felcsútiin – mistä Puskásin oman entisen kotijoukkueen, Kispestin Honvédin, kannattajat ovat olleet varsin näreissään. Puskás-kulttiin liittyy Orbánin hellimä ajatus erityisestä unkarilaisesta jalkapallofilosofiasta, jonka perustana olisi erityinen unkarilainen ajattelu- ja toimintatapa. Rényi vihjailee myös, että siihen liittyy jonkinlainen henkilökohtainen samastuminen. Onko entinen valmentajien fanittaja ja joukkueen rakentaja alkanutkin vanhemmiten identifioitua ikää ja ylipainoa uhmanneeseen tähtiyksilöön? Jonkinlainen freudilainen lipsahdus saattoi Rényin mukaan olla se juhlapuhe, jossa Orbán nimitti Kispestin laitakaupunkimiljöössä syntynyttä ja kasvanutta Puskásia ”maalaispojaksi”, ikään kuin puhuisi omasta itsestään.

Voittopakko

Pál Dániel Rényi on siis kirjoittanut pitkän ja polveilevan tarinan siitä, miten Viktor Orbán pitkän poliittisen uransa aikana on tuonut jalkapalloa politiikkaan ja politiikkaa jalkapalloon. Jälkimmäinen on varsin ilmeistä: stadionien rakentamisessa ympäri maata lyövät kättä etnonationalistinen urheilukansan imagonrakennustyö ja kleptokraattisen järjestelmän korruptio, ja jalkapallohuligaanien valjastaminen Fidesz-puolueen epäviralliseksi järjestyskaartiksi on jo vanha juttu. Mielenkiintoisempaa on ollut lukea, miten jalkapalloharrastus ja sen luoma ajattelutapa on leimannut Viktor Orbánin tapaa tehdä politiikkaa.

Kirjan varsinainen tarina päättyy vuoden 2010 veretseisauttavaan vaalivoittoon. Siitä lähtien Fidesz-puolue ja sen myötä puolueen itsevaltias Orbán on hallinnut Unkaria ja mullistanut monia asioita. Mutta pystyykö järjestelmä rakentamaan rauhaa, turvallisuutta ja hyvinvointia, jos sen johtajan liikkeellepanevana voimana on jalkapallon filosofia, vastustajan voittaminen ja voiton jälkeen vain seuraavaan taisteluun varustautuminen, sillä voitto on ainoa todellinen arvo, jonka rinnalla esimerkiksi taito, tieto, rohkeus, ilo, ystävyys ja uskollisuus ovat vain välikappaleita? Kirjan loppusanoiksi siteerataan muutama vuosi sitten edesmennyttä suurta kirjailijaa ja jalkapallon ystävää Péter Esterházya:

Joka on joskus pelannut jalkapalloa, tai joka on todellinen jalkapallofani, se tietää, että jalkapallo on voittajien laji. Pelin henkeen ei kuulu esimerkiksi sanoa, että pelataan ennemmin hyvin ja kauniisti, vaikka hävittäisiin, kuin voitetaan rumalla pelillä. Ei. Pitää voittaa. Ja jos voitetaan, se ei kuitenkaan aina onnistu vain rumalla pelillä. Jalkapallossa on jonkinlaista kylmää, kaunista käytännöllisyyttä. Taiteessa Goethet ovat harvinaisia, taide kuuluu ennemminkin häviäjille, puuttuvalle enemmän kuin olevalle, pikemminkin kaipuulle kuin sen täyttymykselle. Eikä mielestäni ns. elämässäkään aina pidä voittaa. Mutta jalkapallokentällä pitää. Se, joka ei siellä halua voittaa, ei kunnioita peliä. Elämässä taas voittaminen on mahdotonta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: