Piti kirjoittaa Unkarin merkillisistä venkoiluista Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden yhteydessä ja parista muustakin jutusta. Mutta sitten törmäsin somessa kirjoitukseen, joka vei huomion taas historiaan.
Unkarissa on viime keväästä lähtien kiertänyt vaihtoehtoisia versioita toisen maailmansodan lopun sekä vuoden 1956 tapahtumista: ne pahikset, jotka vuonna 1944 ”vapauttivat” Unkarin, ryöstelivät ja raiskasivat, eivät olleet venäläisiä sotilaita vaan nimenomaan ukrainalaisia, ja samoin vuoden 1956 kansannousun kukistivat ukrainalaiset joukko-osastot. Tietenkin voisi kysyä, miten tämä liittyy nykyisen Venäjän ja Ukrainan käymään sotaan – mutta liittyyhän se, kun ympäri Itä-Eurooppaa aina Suomeen saakka Venäjän hyökkäyssota on nostanut esiin vanhan tutun ”perivihollis”-kuvaston: vaikka voissa paistaisi. Butšan hirmuteot on ainakin entisen rautaesiripun itäpuolella ihan liian helppo yhdistää siihen, mitä toisen maailmansodan aikana Puna-armeija harrasti miehittämillään alueilla.
Ja selvästi Unkarissa on myös tahoja, joille tämä ei ole mieleen ja jotka yrittävät pelastaa Venäjän maineen, joskus suoltaen suoranaista putinistista propagandaa. Twitterissä Beáta Kiss -niminen käyttäjä äskettäin avasi keskustelun Puna-armeijan sotarikoksista (ilmeisesti häntä kuten monia muitakin hapottaa Orbánin hallituksen nykyinen Venäjä-mielisyys), ja käyttäjä Kmw:n vastauksesta käy ilmi, että iäkkäämpi polvi (väkisinkin tulevat mieleen Fidesz-puoluetta kannattavat ”mummojengit”) on saattanut antaa muistojensa muokkautua sopivaan suuntaan.
– Minulle mummoni (hän oli lapsi silloin vuonna 44-45) kertoi, että venäläiset eivät suinkaan tehneet heille pahaa, mutta ukrainalaisia he pelkäsivät. En kyllä tiedä, miten hyvin ne pystyivät erottamaan venäläisen ja ukrainalaisen toisistaan.
– Silloin ne olivat neuvostoliittolaisia kaikki. En usko, että niiltä kysyttiin, mihin kansallisuuteen ne lukivat itsensä. Puhuivat venäjää, sehän oli virallinen kieli, eikä unkarilainen maalaisihminen niitä muutenkaan olisi osannut erottaa toisistaan.
En tiedä, oliko nimimerkki Kmw:n mummo tosiaan tietämätön ja vain sittemmin niellyt ukrainalaisvastaista ja/tai venäläismyönteistä propagandaa vai oliko hänen perheellään ollut jokin erityinen suhde ukrainalaisuuteen ja siihen liittyviä kaunoja ja pelkoja: vanhaa unkarilaisten ja naapurikansojen välistä vihanpitoa löytyy, Luoja paratkoon, entisen suur-Unkarin reunamailta etnisten rajojen molemmin puolin. Joka tapauksessa Beáta Kiss on sinänsä aivan oikeassa, kuten jo viime vuonna julkaistu Lakmusz-faktantarkistussivuston artikkelikin kertoo. Sekä 1944 että 1956 Unkariin vyöryivät Neuvostoliiton ”Ukrainan rintamaksi” nimitetyt tai Neuvosto-Ukrainaan asemoidut joukko-osastot, mutta nämä joukot olivat ”ukrainalaisia” enemmän maantieteellisessä kuin etnisessä mielessä: niissä saattoi olla etnisiä ukrainalaisia hivenen keskimääräistä enemmän, mutta yleisilmeeltään ne olivat venäjänkielisiä, monietnisiä ja yleis-neuvostoliittolaisia.
Samainen vuoden takainen faktantarkistusartikkeli joutui myös muistuttamaan, että toisin kuin väitetään, Neuvostoliiton johtajista Hruštšev ei ollut ukrainalainen ja Brežnevinkin ukrainalaisuus on kyseenalainen. Nikita Hruštšev (jota mm. Orbánin hovihistorioitsija Mária Schmidt innoissaan väitti ukrainalaiseksi) syntyi Venäjällä (joskin lähellä Ukrainan rajaa) Kurskin alueella, venäläiseen ja venäjänkieliseen perheeseen, vaikka sittemmin työskentelikin Ukrainassa. Muistelmissaan hän kertoo olevansa internationalisti, jolle ei ole mitään merkitystä sillä, onko hän venäläinen vai ukrainalainen. Leonid Brežnev puolestaan syntyi Ukrainassa, papereissa hänet mainitaan milloin ukrainalaisena, milloin venäläisenä, hänen vanhempansa olivat muuttaneet Ukrainaan Venäjältä, hekin Kurskin alueelta, ja muistelmissaan hän itse kirjoittaa olevansa kansallisuudeltaan venäläinen. Ukrainalaisuuden ja venäläisyyden osittain sumea ja muuttoliikkeiden sekoittelema raja ymmärrettiin tuolloin eri tavoin kuin nykyään. Mielenkiintoista on nyt se into, millä jotkin tahot Unkarissa haluavat selventää tätä rajaa siten, että Neuvostoliittoon liittyvät ikävät muistot irrotetaan venäläisyydestä ja yhdistetään nimenomaan Ukrainaan.
Mitkähän tahot? Viktor Orbánin ja Venäjän suhteesta on sodan alusta alkaen kirjoitettu paljon. Ilmeisesti Unkarin yksinvaltias pääministeri, sen lisäksi että on sitonut maansa ja energiapolitiikkansa kaasu-, öljy- ja ydinriippuvuuteen Venäjästä, tuntee yleistä sympatiaa idän diktaattoreja kohtaan ja uskoo tai toivoo edelleenkin, että Venäjä ei voi hävitä tätä nyt aloittamaansa sotaa. Kun muu Eurooppa vakuuttelee seisovansa Ukrainan rinnalla ja tuomitsevansa Venäjän hyökkäyssodan, Unkarin hallitus yrittää jatkuvasti ajella kaksilla rattailla, kuten sodan alkupäivistä lähtien on nähty.
Orbánin Venäjä-mielisyys on rikkonut Visegrád-maiden yhteisrintaman ja, niin kuin jo vuosia on ounasteltu, lopulta pilannut vanhan ystävyyden Puolan kanssa. Tuoreen mielipidetutkimuksen mukaan, jota Facebook-sivullaan esitteli pari viikkoa sitten unkarilainen historiantutkija ja Puola-asiantuntija Miklós Mitrovits, Puolassa unkarilaisia kohtaan tunnetut sympatiat ovat lyhyessä ajassa huvenneet vauhdilla. Vielä vuosi sitten unkarilaiset (węgrzy) olivat puolalaisten mielestä toiseksi mukavin kansa italialaisten (włosi) jälkeen, nyt puolalaisten suhtautuminen heihin on enää hädin tuskin positiivisen puolella, vain hiukan juutalaisia (żydzi) myönteisempi ja selvästi kielteisempi kuin esimerkiksi ukrainalaisiin (ukraińcy), joiden arvostus on noussut kohisten.
Julkisesti Orbánin hallinto ei venäjämielisyyttä tai Putinin tukemista myönnä, vaan puolustaa ”rauhaa” (”Unkari kuuluu rauhan leiriin”), Ukrainaan ei lähetetä aseita, mutta humanitaarista apua annetaan ja jälleenrakennustyötä tottahan toki tuetaan (kuvakaappaus hallituksen kansainvälisen tiedottajan Zoltán Kovácsin Twitteristä):
Nämä rauha- ja yhteistyöpuheet vuorottelevat avoimen nyrkinheristelyn kanssa: viimeksi ulkoministeri Szijjártó ilmoitti, että Ukrainan ulkoministerin kutsuminen Naton ulkoministerien tapaamiseen ”loukkaa Naton yhtenäisyyttä” eikä Unkari suostu tukemaan Ukrainan lähentymispyrkimyksiä ennen kuin Transkarpatian unkarilaisten oikeudet palautetaan.
Niin, tämä Transkarpatia (myös Taka-Karpatiana tai Karpatoruteniana tunnettu, unkariksi Kárpátalja) on siis nykyisen Ukrainan lounaiskulma, joka kuului entiseen Unkarin kuningaskuntaan aina Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian luhistumiseen saakka. Ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyjen jälkeen se liitettiin uuden Tšekkoslovakian valtion itäiseksi hännänhuipuksi, palasi diktaattorien siunauksella takaisin Unkarin osaksi vuonna 1939 ja sodan jälkeen muodollisesti pariksi vuodeksi Tšekkoslovakialle, kunnes se vuonna 1946 liitettiin silloiseen Ukrainan neuvostotasavaltaan. Alueella on vanhastaan elänyt monia kansanheimoja; unkarilaisia, jotka nykyään ovat suurin vähemmistö, oli vuoden 2001 väestönlaskennan mukaan 12,1 % alueen väestöstä. Suurin osa heistä elää Unkarin rajan lähistöllä, Užhorodin (Ungvár), Mukatševen (Munkács) ja Berehoven (Beregszász) alueilla.
Lisätietoja Ukrainan unkarilaisvähemmistön tilanteesta kaipaaville suosittelen lämpimästi tätä englanninkielistä, kauniisti kuvitettua ja oikeiden paikallisten asiantuntijoiden kirjoittamaa brosyyria, josta myös tuo yllä esitetty kartta on peräisin. Siinä kerrotaan asiallisesti, miten Ukrainan vuosina 2017, 2019 ja 2020 säätämät kieli- ja koululait kaventavat unkarin kielen elintilaa. Vuoden 2019 kielilaki kielsi muiden kielten kuin ukrainan käyttämisen kunta- ja aluehallinnossa, joten jopa lähes täysin unkarinkielisillä alueilla kunnanvaltuustot tai -hallitukset eivät saa työskennellä unkariksi. Myös kaksikieliset katukilvet ja virastojen kyltit katosivat. Erityisen kipeä paikka unkarilaisvähemmistölle on koululaki, joka vuodesta 2023 lähtien on lisännyt myös vähemmistökielisissä kouluissa ukrainankielisen opetuksen osuutta: unkarinkielisissä kouluissa opetus on täysin unkariksi vain neljän ensimmäisen vuoden ajan, sen jälkeen ukrainankielistä on opetuksesta eri asteilla vähintään 20 tai jopa 60 %.
Kiovan hallituksen ns. ukrainisaatiopolitiikka tähtää tietenkin ennen kaikkea venäjän kielen perinteistä ylivaltaa vastaan ja pyrkii nostamaan pitkään hassun etnomurteen asemassa olleen ja monissa suvuissa muutaman viime sukupolven aikana venäjän tieltä väistyneen ukrainan kielen taas paikoilleen täysiarvoiseksi kansalliskieleksi. Tämän voi jollain lailla ymmärtää, kun muistaa, miten Ukrainassa monin paikoin vielä maan itsenäistyttyäkin venäjän dominanssi esimerkiksi kulttuurin, viihteen tai nuorison arkielämän kielenä on ollut ehdoton: olen lukenut kuvauksia siitä, miten kiovalaisen koulun ukrainalaiset oppilaat puhuivat ukrainaa tunnilla, kun se kerran oli opetuskieli, mutta luokan ulkopuolella ukrainaa puhuvat leimautuivat oudokeiksi tai junteiksi. Mutta pienempiin vähemmistöihin ukrainisaatio osuu kipeästi, unkarilaisiin erityisesti siksi, että siinä heiltä viedään saavutettuja etuja ja ylimuistoisia oikeuksia. Tilannetta voisi verrata siihen, että Suomen valtio rupeaisi vaatimaan ruotsinkielisiin kouluihin – myös Närpiössä tai Ahvenanmaalla – opetuskieleksi suomea ainakin puolessa oppiaineista, ja tätä perusteltaisiin sillä, että suomen kielen tulevaisuus on uhattuna ja että ruotsinkieliset eivät muuten opi suomea tarpeeksi hyvin.
Mutta ei tässä kaikki. Jos Suomi olisi kuin Ukraina ja Pietarsaari kuin Mukatševe, niin tässä kuvitellussa tilanteessa myös Suomen ruotsinkieliset liputtaisivat mielellään kelta- eikä siniristisellä lipulla ja riitelisivät verisesti viranomaisten kanssa, jotka poistattaisivat historiallisia kolme kruunua -vaakunoita julkisista tiloista. Ruotsin valtio tukisi avokätisesti suomenruotsalaisten kouluja ja kulttuuritilaisuuksia ja ennen kaikkea kannustaisi heitä samastumaan Ruotsin ylirajaiseen kansakuntaan ja muistelemaan uljasta menneisyyttään koko Suomea hallinneen ”johtajakansan” edustajina. (Jotkut, eivät suinkaan kaikki, olisivat tästä innoissaan.) Kaikille suomenruotsalaisille tarjottaisiin Ruotsin passia, ja ruotsinmaalaiset poliitikot kalastelisivat Ruotsin vaalien alla myös heidän ääniään; Ruotsin politiikan äärilaidalla ja kansan syvien rivien syvemmässä päädyssä haikailtaisiin Suomea tai ainakin Svenskfinlandia takaisin Ruotsin yhteyteen. Ja jotta analogia olisi täydellinen, niin kuvitellaanpa edelleen, että Suomella olisi itärajallaan menossa Venäjän kanssa pitkällinen konflikti, joka räjähtäisi lopulta ilmisodaksi, mutta Ruotsin valtion johto – ja johdossa olisi hankala, autoritäärinen ja läpeensä korruptoitunut tyyppi – tuntuisi sympatiseeraavan Putinia ja peukuttavan Venäjää niin paljon kuin vain muun EU:n kanssa ilmiriitaantumatta kehtaisi, samalla kun Ruotsissa jotkut piirit (toki ilman valtiojohdon virallista siunausta, mutta kärkkäästi koirapillin merkinantoihin reagoiden) avoimesti haaveilisivat siitä, miten Ruotsi ja Venäjä vielä jakavat Suomen keskenään.
No, tästäpä näkyykin hyvin, että Suomi ja Ruotsi eivät (onneksi) ole Ukraina ja Unkari. Tämän olennaisen eron juuret ovat jo satojen vuosien takaisessa historiassa, ja historiaa tunteville suomalaisille, ruotsalaisille, ukrainalaisille tai unkarilaisille ne ovat ilmiselvät. Nämä edellisten sukupolvien aikaiset tai jopa vuosisatojen takaiset tapahtumat nostetaan sitten yhä uudelleen esiin aina, kun kansojen välille syntyy kahnausta.
Tässä voisikin lopuksi hiljentyä muistelemaan Euroopan läntisempien valtojen ja Venäjän konfliktien historiaa ja palata jälleen Puolaan. Twitteristä löytämässäni uutiskuvassa Ukrainan presidentti Zelenskyi äskeisellä Puolan-vierailullaan katselee Jan Matejkon (1838–1893) historiallista maalausta. Zelenskyin kasvoja ei näy, mutta voisin arvailla ilmeen olevan hymyssä.
Maalauksessa, joka on enemmän allegoria kuin kuvaus todellisesta tapahtumasta, Iivana Julman edustajat kohtaavat Pihkovassa Puolan kuninkaan Stefan Báthoryn ja polvistuvat tämän eteen anomaan rauhaa, mikä varmaankin kutkutteli 1800-luvun kuten nykyistenkin puolalaisten isänmaallisia tunteita. Vuosina 1581–1582 Puola-Liettuan sota Venäjää vastaan huipentui Pihkovan (Pskov) piiritykseen. Báthoryn joukot eivät onnistuneet valloittamaan kaupunkia, mutta Venäjä kuitenkin tunnusti vastustajan ylivoimaisuuden ja allekirjoitti itselleen epäedullisen rauhansopimuksen. Venäjä ei vieläkään päässyt Itämeren rannikolle (meni vielä toistasataa vuotta ennen kuin Pietari Suuri pääsi pykäämään uutta pääkaupunkiaan, joka nyt on taas jäämässä sotilaallisesti eristyksiin Nato-järven pohjukkaan), Puola sai taas itselleen Liivinmaan, johon siis kuului nykyisen Latvian pohjois- ja nykyisen Viron eteläosa.
Mielenkiintoista tarinassa on se, että Stefan (István) Báthory oli itse asiassa unkarilainen, mahtavan aatelissuvun vesa, joka 1571 oli noussut Transilvanian ruhtinaaksi ja viisi vuotta myöhemmin Puolan kuninkaaksi, avioiduttuaan Anna Jagellonican kanssa. Annan veli oli lapsettomana kuollut Puolan kuningas Sigismund II, Annan ja Sigismund II:n sisar Katariina puolestaan tunnetaan meillä ”Juhana-herttuan” puolisona, joka Turussa vähän aikaa emännöi Suomen historian ainoaa jonkinlaista renessanssihovia. István Báthoryn ja tuolloin jo sangen kypsässä iässä olleen Anna Jagellonican avioliitosta (joka ilmeisesti oli enemmänkin muodollinen) ei syntynyt lapsia, joten heidän seuraajanaan Puolan valtaistuimelle nousi Annan sisarenpoika, Katariinan ja Suomen herttuan, sittemmin Ruotsin kuninkaan Juhanan poika Sigismund, ensimmäisenä Puolan Vaasa-sukuisista hallitsijoista. Näin tähän tarinaan tulevat mukaan myös Suomi ja Ruotsi. István Báthory puolestaan oli niitä ilmeisesti varsin harvoja hallitsijoita, joiden alamaisiin on kuulunut sekä unkarilaisia että virolaisia ja liiviläisiä.
Eksyin aiheesta, tai sitten en. Jos tähän vielä jonkinlainen opettavainen loppulauselma pitää vääntää, niin kansojen historiat ovat paljon monisyisempiä kuin kansallisten perusmyyttien kuvitukseen mahtuu tai mitä nostetaan esiin. Mutta jostain syystä István Báthoryn joukot Pihkovassa tai niiden mukana voittoisasti taistellut transilvanianunkarilaisen Gáspár Bekesin johtama palkkasoturiarmeija eivät kiinnosta Unkarin nykyistä identiteettipolitiikkaa.
Unkari, Puola ja Ruotsi voidaan nykyään nähdä siisteinä ja homogeenisina yhden kansan kansallisvaltioina. Tämä kuva ei vastaa totuutta nytkään, saati silloin, kun näillä valtioilla oli suurvalta-aikansa, jonka jäljiltä niiden entisille reuna-alueille on jäänyt monenlaista työstämätöntä traumaa. Mitä paremmin historian monimutkaisuutta tunnetaan, sen helpompi on luultavasti myös selvitellä näitä ongelmia. Transkarpatian osalta selvittelyn aika tulee viimeistään sitten, kun Ukrainan ja Venäjän sota on päättynyt, toivottavasti demokratian voittoon. Mitä Unkari siinä vaiheessa tekee, on taas ihan oma tarinansa.
Sentrooppa-Santra 