Brutaalia menoa

lokakuu 16, 2017

Lännessä, esimerkiksi Wienissä käyvät unkarilaiset tuttavat usein kehuvat, miten ”täällä on helpompi hengittää”, ilmapiiri on jotenkin vähemmän ahdistava, kaduilla liikkuvat ihmiset levollisempia ja hyväntuulisempia, kun taas Unkarissa – tätä olen kuullut monen selittävän – vallitsee yleinen kireys ja huonotuulisuus. Sikäli kuin tämä todellakin pitää paikkansa, sitä ehkä selittää osaksi poliittinen ilmapiiri. En ihmettele, jos älykkösuvakkikavereitani hermostuttavat joka paikkaa peittävät vihakampanjajulisteet, joissa kansaa pelotellaan Sorosilla ja migranteilla. Ja osaksi syynä voi olla kerta kaikkiaan elintasoero. Jos palkat ovat alle puolen siitä, mitä länsirajan takana, ja jos melkein kaikki kynnelle kykenevät tekevät kahta-kolmea työtä pitääkseen perheen leivässä ja kustantaakseen tarvittaessa yksityislääkärikäyntejä, yksityisiä kielikursseja jälkikasvulle tai muuta täydennystä julkisen sektorin antiin, niin ei ihme, jos ihmiset ovat väsyneitä ja hermot kireällä.

Sitä, johtaako tämä kireys myös väkivaltaherkkyyteen ja missä määrin väkivaltaherkkyys on osa Unkarin nykyistä henkistä ilmapiiriä, en osaa sanoa. Omassa somekuplassani demokratian rapautumisen mafiatyyppiseksi vallankäytöksi, korruptionsyömän talouden yskinnän, kärjistyvien poliittisten intohimojen sekä ”kristillisten eurooppalaisten perusarvojen” nimissä institutionaalistetun rasismin, homofobian ja naisvihan yhteyttä yhä raaempaan toimintakulttuuriin pidetään ilmiselvänä. Tämäntapaiseen päätelmään päätyy myös Index-uutisportaalin toimittaja Zoltán Szabó Facebook-postauksessaan, jota juuri nyt puidaan ympäri unkarinkielistä nettiä.

Szabó oli eilen käynyt budapestilaisessa hotellissa järjestetyssä viskinmaistelutilaisuudessa, missä luovan luokan edustajat upottavanpehmeällä matolla seisoskellen ja jaloja pientislaamojuomia siemaillen saattoivat rauhassa vaikkapa manailla iOS 11 -käyttöjärjestelmän ominaisuuksia ja nauttia, näin Szabó, ”erehdyttävän eurooppalaisesta tunnelmasta”. Mutta sitten oli lähdettävä sovittuun tapaamiseen erään tuttavan kanssa, joka maanantaina lähtisi takaisin asemamaahansa Sveitsiin, ja Szabó, jota hieman hiukoi, päätti sitä ennen nopeasti haukata viereisen Kentucky Fried Chicken -pikaruokaravintolan antimia. Jo kassajonossa tunnelma kävi ikäväksi, kun Szabón edessä seisova kaveri tunnisti hänet riippumattoman (tai, kuten hallituksen medioissa on ”Gecigaten” jälkeen uupumatta vakuuteltu, Orbánin entisen ystävän ja nykyisen armottoman vastustajan, mediamoguli Lajos Simicskan omistaman) Index-uutisportaalin toimittajaksi ja alkoi huomautella tästä epämiellyttävään sävyyn.

Kassalle päästyään Szabó sai kuulla, että kyseiseltä kassalta myydään vain mukaan vietäväksi, ei paikalla nautittavaksi. Hänen hieman hermostuneeseen kysymykseensä, eikö tästä olisi voinut laittaa jotain tekstiä jonon toisen pään näkyviin, etteivät ihmiset jonottaisi turhaan, kassapoika vastasi vain, että ”olisi, jos et osta mitään niin poistuisitko jonosta”. Szabó päätti, ettei tyytyisi tähän, ja pyysi valituskirjaa, jotta voisi kirjoittaa siihen, että ”palvelu on töykeää”. Kirjaa ei kuulemma ollut missään, ja paikalle kutsuttu esimies yritti tarjota Szabólle valituksen kirjaamiseen yhtä irtonaista aanelosta, mitä tämä ei kelpuuttanut, eihän mikään taannut, ettei tuommoista irtolappua heitettäisi saman tien menemään heti hankalan asiakkaan poistuttua. Nyt tilanne alkoi todella eskaloitua. Paikalle ilmestyi turvamies, joka kysyi esimieheltä, heitetäänkö asiakas ulos, ja myöntävän vastauksen saatuaan ei vaivautunut edes yrittämään sanallista poistumiskehotusta vaan todellakin raahasi Szabón ravintolan poikki ja kirjaimellisesti heitti ovesta ulos. Hämmentyneen Szabón kysyessä, aikooko vartija vielä antaa hänelle turpaankin, myös tämä oletus toteutettiin välittömästi. Nenä verta valuen Szabó malttoi vielä nousta, asettaa kännykkänsä videokuvausmoodiin ja ilmoittaa tyynesti, että menee nyt sisälle valittamaan kohtelusta ja kuvaa koko tapahtumat. Näin tapahtui, Szabó sai lisää nyrkiniskuja kunnes kaatui maahan, mutta kaikki tallentui videolle ja poliisi kutsuttiin paikalle. Turvamies saanee syytteen pahoinpitelystä, Szabón naamaan jouduttiin ompelemaan muutamia tikkejä, ja tällä hetkellä KFC-ketjun Unkarin osasto saa kipristellä melkoisen someraivon kynsissä.

kfc.jpg

Vitsiuutisportaali Hírcsárdan tulkinta tapahtuneesta.

Näin siis meneteltiin hankalan asiakkaan kanssa, joka tosin tuoksahti viskiltä mutta ei ollut käyttäytymiseen vaikuttavassa humalatilassa, joka käyttäytyi tiukasti mutta ei henkilökohtaisuuksiin menevän loukkaavasti eikä sopimattomasti, joka uhmasi turvamiestä mutta ei missään vaiheessa lyönyt ketään eikä vahingoittanut mitään. ”Hankalia asiakkaita hakataan päivittäin, mitä oikein kuvittelit?”, kysyy Szabó itseltään retorisesti ja vastaa:

En halua mitään muuta kuin edes hetken ajan tuntea, että ainakaan ylikansalliset suuryritykset eivät tässä maassa toimi niin kuin jokin entisaikojen kolhoosi. Että vaikka väkivaltaisuus onkin olemassa jo järjestelmän tasolla, ja vaikka nykyään taas on alettu selittää, että vaikka olisitkin oikeassa niin pidä suusi kiinni tai puhu edes hiljaa ja kunnioittavasti, kun puhut korkealle toverille – että silti kapitalismi vielä toimii ja pystyy käsittelemään tämäntyyppisiä ongelmia.

Tässä ollaan kenties asian ytimessä. Pelättävissä on, että väkivaltaisuudesta ja mielivallasta on tulossa osa järjestelmän ja yhteiskunnan toimintaa, niin että se heijastuu myös kaupallisen suuryrityksen palkkaaman vartiointifirman työntekijään. Tämä vartija on ilmeisesti jo tottunut elämään kasvavan eriarvoisuuden yhteiskunnassa, missä toisia ihmisiä saa lyödä ilman seuraamuksia, jos itse on asianmukaisessa asemassa.

Raakuudella ja typeryydellä on toistaiseksi rajansa: niin tyhmä ei institutionaalistetun väkivallan käyttäjäkään saisi olla, että ei osaa erottaa satunnaista viinanhajuista surkimusta (joka saattaa olla vaikkapa asunnoton, siis täysin lainsuojaton olento) nyt sattumalta hienolle viskille haiskahtavasta neljännen valtiomahdin edustajasta, joka osaa käyttää älypuhelimensa videotoimintoa ja sosiaalista mediaa. Yhteiskunnan sisäiset nokkimisjärjestykset kuitenkin jyrkkenevät koko ajan, jännitteet kärjistyvät, eikä edes muukalaisvihan nostatus onnistu purkamaan niitä kaikkia Unkarin ”kansakunnan” ulkopuolelle.

Mainokset

Yleiseurooppalaisia tarinoita naisrauhasta

heinäkuu 5, 2016

Jotenkin mietityttää, miten vähän siinä julkisessa keskustelussa, jota pakolaiskriisin ja sen nostattaman vihapuheen ympärillä on jo toista vuotta käyty, on ollut esillä kriittinen nais- ja sukupuolinäkökulma. Tavallaan kyllä ymmärrän, että rasistisen öyhötyksen eritteleminen on tarpeeksi rankkaa jo muutenkin, feministinen kritiikki innostaisi öyhöttäjät vain entistä pahempaan raivoon niitä mädättäjä-suvakkihoroja kohtaan, jotka oikeasti vain himoitsevat päästä petiin vaikka raiskaaja-terroristipetojen kanssa, kun eivät reiluille valkoisille miehille kelpaa… Mutta silti: eikö joku oikea sukupuolentutkimuksen asiantuntija voisi antaa analyysikynänsä viuhua ja tosissaan käydä niiden kummallisten sidosten kimppuun, joita rasistisen vihapuheen ja naisvihan väliltä löytyy? Vai onko niin, että tätä jo tutkitaan mutta jostain syystä tämä tuiki tarpeellinen ja ajankohtainen tutkimus ei valtamedioihin pääse?

Ihan ilmeiseltähän näyttää, että muukalaisviha ja naisviha kulkevat käsi kädessä ja kietoutuvat yhdessä kauhukuvaksi muukalaisista, jotka ”tulee ja raiskaa meidän naiset”. Näin väkivaltainen uhittelu voidaan legitimoida heikkojen ja ”viattomien” suojeluksi, ja  rasisminvastustajat, joissa on paljon naisia ja feministejä, voidaan joko leimata naiiveiksi ressukoiksi, joita on suojeltava vaaralta, jota he eivät onnettomat itse edes tajua, tai huorittelemalla siirtää pois kunniallisten ja asiallisten kansalaisten joukosta ”epäihmisten” puolelle.

Kauhukuvien rakennusaineista osa voi tietysti olla ihan tosiperäisiä. Selväähän on, että Eurooppaan tulevista turvapaikanhakijoista osa on peräisin sellaisista kulttuureista tai alakulttuureista, joissa naisen asema on, hm, erilainen kuin meillä. Ja kun tämmöiset kaverit – joista osa voi olla ties millaisten kamalien kokemusten traumatisoimia ja henkisesti vähän horjuvassa tilassa – joutuvat aikansa toimettomina notkumaan erossa omaisistaan ja perheistään, niin ikäviä väärinymmärryksiä ja väärinkäytöksiä voi joidenkuiden kanssa tapahtua. Enkä todellakaan halua niitä puolustella. Ahdistelijoita ja raiskaajia on rangaistava tekojensa mukaan, ihan siitä riippumatta, ovatko kantaväestöä vai muukalaisia.

Itävallassa tuomittiin äskettäin 17-vuotias afgaanipoika 13-vuotiaan tytön raiskauksesta 20 kuukaudeksi vankeuteen (ja hyvä niin). Ilmeisesti (juttu käsiteltiin tietenkin suljetuin ovin, eikä yksityiskohtia ole asiallisissa viestimissä juuri kerrottu) nuoret olivat tunteneet toisensa jo jonkin aikaa, ja heidän välillään oli jonkinlainen seurustelusuhde – jonka fyysisestä puolesta odotukset ja käsitykset eivät sitten käyneetkään yksiin. Hyvä että tyttö jaksoi ja uskalsi hakea oikeutta. (Ja toivottavasti samaan pystyvät myös ne alaikäiset kantaväestön tytöt, joita kantaväestöön kuuluva ”poikaystävä” painostaa ja pakottaa petihommiin, ja toivottavasti hekin saavat tähän ympäristönsä tuen ilman ”pojat on poikia” -vähättelyä, ”haluatko tosiaan pilata nuoren miehen elämän” -uhrinsyyllistämistä ja ”mahdoitkohan itse provosoida” -epäilyjä. Ns. deittiraiskauksia nimittäin sattuu joskus myös alkuperäisten eurooppalaisten kesken.)

Mutta. Aika suuri osa tästä raiskaaja-kauhukuvastosta on rasismin tuella rakenneltua ja paisuteltua. Kyseessä on usein myös kansainvälinen kauhutarina-aines, jota levitetään maasta toiseen (kannattaa lukea Samuli Suonpään hyvä kirjoitus kansainvälisistä rasistimeemeistä). Saksalaisella kielialueella tällaisia kauhutarinoita ja niitä kumoavia tietoja keräilee esimerkiksi hoaxmap-sivusto, jolta löytyy myös useita perättömiä tarinoita raiskauksista ja ahdisteluista. Ja tietenkin löytyy myös sivustoja ja nettifoorumeita, joille päinvastoin kerätään tarkoitushakuista tietoa ”turvapaikanhakijoiden terrorista”.

Yksi tuore esimerkki ei vielä ole hoaxmap-sivulle ehtinyt: Mistelbachissa Itävallan koillisnurkassa, lähellä Tšekin ja Slovakian rajaa, 13-vuotias tyttö kertoi pari viikkoa sitten joutuneensa maauimalassa etelämaisen näköisen miehen seksuaalisesti ahdistelemaksi. Miestä jäljitettiin silminnäkijäkuvauksesta laaditun piirroksen perusteella, tapaus sai laajalti julkisuutta sekä asiallisissa medioissa että vihasivustoilla, ja uimalan johto reagoi tapahtuneeseen välittömästi.

noentryforrefugees

”Today no entry for refugees.” Verkossa kiertävä kuva lienee alkuaan peräisin Kronen Zeitung -lehdestä, jonka alkuperäinen ahdistelutapauksesta kertonut artikkeli ei enää ole verkossa.

Jostain syystä, vaikka 11.000 asukkaan Mistelbachissa on maahanmuuttajia nähty ennenkin (mm. Itävallan islamilaisen uskonyhteisön uusi johtaja Ibrahim Olgun on syntynyt Mistelbachissa turkkilaiseen vierastyöläisperheeseen), ulkomaalaisen oloinen ahdistelija tulkittiin oitis pakolaiseksi tai turvapaikanhakijaksi, ja uimala sulki ovensa ”pakolaisilta” – tosin vain yhdeksi päiväksi, on uimalan johto sittemmin selitellyt. Selittelyihin oli aihetta. 13-vuotias tyttö alkoi nimittäin tutkinnan edetessä muuttaa kertomustaan. Seksiin pakottaminen pukukopissa muuttui takapuolen kourimiseksi käytävällä, ja lopulta tyttö tunnusti keksineensä koko jutun. Poliisi joutui peruuttamaan etsintäkuulutuksen ja antamaan tiedotteen, jossa koko tarina kumottiin.

On tietenkin mahdotonta ja täysin turhaa lähteä spekuloimaan, mitä kolmetoistavuotiaan tytön mielessä oikein on liikkunut ja millaisilla motiiveilla hän käynnisti koko mediametakan, oliko kyseessä henkilökohtainen huomionkipeys vai jokin perheeseen tai kaveripiiriin liittyvä psykologinen kuvio. Kolmetoistavuotias on vielä kovin keskenkasvuinen eikä voi kantaa tapahtuneesta täyttä oikeudellista tai moraalista vastuuta. Mutta mitkä syyt sitten olivatkin, keinoksi tarjoutuva Pahan Raiskaajapakolaisen kauhukuva oli kätevästi lähellä, ja siihen olivat kaikki heti valmiita uskomaan. Olisiko huomionkipeä varhaisteini tullut yhtä vakavasti otetuksi, jos ahdistelijana tai kähmijänä olisi ollut tavallinen kantaväestön mies?

Vielä yksi mielenkiintoinen pointti. Runsas vuosi sitten, juuri ennen pakolaiskriisin kärjistymistä, Itävallassa tiukennettiin ja täsmennettiin rikoslakia. Tasa-arvoministerin (”naisministeri”, Frauenministerin), sosiaalidemokraatti Gabriele Heinisch-Hosekin ajama ns. pyllynkourintapykälä (Po-Grapsch-Paragraf) väljensi lailla rangaistavan seksuaalisen ahdistelun kriteerejä. Ja kukapa tätä pykälää tuolloin vastustikaan ellei oikeistopopulistinen FPÖ (jonka toimihenkilöistä pari on muuten tuomittu myös seksuaalisista rikkomuksista, vaikka suurin osa oikeudessa toimittujen FPÖ-poliitikkojen rikoslistan kohdista liittyykin kansanryhmän vastaiseen kiihotukseen, Verhetzung, tai ”Wiederbetätigungiin” eli kiellettyjen natsiaatteiden tai -symbolien levittämiseen). Puolueen johtaja HC Strache kertoi tuolloin lehdistötilaisuudessa pontevaan Tuomas Enbuske -tyyliin, että oli itsekin joskus joutunut seksuaalisen ahdistelun kohteeksi. Strachen mielestä mitään lainmuutosta ei tarvittaisi, koska ahdisteluongelma olisi helppo ratkaista muutenkin:

Yleensä silloin voi sanoa hyvin selvästi ja yksiselitteisesti, että ei halua tätä. Silloin yleensä myös saa olla rauhassa.

(Juupajuu. Melkein jokainen nainen voisi kertoa, että tyypillinen kähmijä ei mokomasta piittaa, koska joko ei tajua tekevänsä mitään väärää tai ei ylipäätään välitä akkaväen väninöistä.)

Nyt tilanne on jostain syystä aivan toinen. FPÖ on asettunut tiukasti vaatimaan naisrauhaa ja vaatii – perheasiainvastaavansa Anneliese Kindergrippe Kitzmüllerin suulla – hallitusta ryhtymään tehokkaampiin toimiin naisten suojelemiseksi yhä pahemmalta ahdistelulta. Tuoreimpana virikkeenä tälle toukokuussa julkaistulle puheenvuorolle oli Wienissä sattunut ahdistelutapaus: kolme tummaihoista miestä oli tunkenut kähmimään autossaan istuvaa sairaanhoitajaa, joka pontevalla toiminnallaan oli kuitenkin pystynyt pysäyttämään tilanteen. (”Tässähän taas nähtiin, että kun tarpeeksi selvästi ja yksiselitteisesti sanoo, ettei halua, niin saa olla rauhassa…”)

Vuosi sitten mitään kähmintä- ja ahdisteluongelmaa ei ollut, eikä varsinkaan lakeja olisi tarvinnut tiukentaa. Nyt jokainen kähmintätapaus antaa aiheen vaatia valtiovallalta entistä tiukempaa toimintaa – silloin kun ahdistelijana on tummaihoinen muukalainen. Mutta rasistejahan me emme ole!

 


Ruudun takaa

Touko 10, 2016

Varoitus, seuraa tädin henkilökohtaisia nuoruusmuistoja!

Tunkkaisella 80-luvulla stipendiaattina Budapestissa opiskellessani tein merkillisen keikan Körmendin kaupunkiin, joka sijaitsee aivan Unkarin ja Itävallan rajalla Rába-joen (Itävallan puolella Raab) varrella. Jossain paikallisessa kulttuuripläjäyksessä mm. lauloin sulosti suomalaista musiikkia. Tämän huikean taide-elämyksen yksityiskohdat olen armollisesti unohtanut, mutta itse kaupunki piintyi mieleeni jonkinlaisena tuppukylän prototyyppinä. Iskuryhmämme sai muistoksi paikkakuntaa esittelevän kuvateoksen, johon sisältyi myös ontuvilla kielikuvillaan lievästi vaivaannuttava runo tai jonkinlaisen pitäjänhumpan teksti. Vieläkin minulta pääsee hiljainen, piinattu vinkaisu, kun muistan säkeet Tápszergyár és aluljáró / idézi, ím, a friss időt… [‘Ravinnetehdas ja alikäytävä / kas, kuuluttaa uutta aikaa…’] – kaupungin halki kulkevan isomman tien alitse rakennettu alikäytävä oli ilmeisesti paikallisille urbaanin edistyksen suurin saavutus.

Ei pitäisi olla ilkeä. Körmendin yritteliäs kaupunki ei tuohon aikaan ihmeemmin voinut hyötyä asemastaan rautaesiripun kyljessä. Sittemmin sielläkin on varmaan edistytty. Unkarilaisen Wikipedian mukaan asukkaita on yli 11.000, ja kuvissa näkyy joitakin kauniisti entistettyjä vanhoja rakennuksia, komeimpana Batthyány-Strattmann-suvun linna; suvun suuri poika, 1930-luvulla kuollut herttua László Batthyány-Strattmann tuli tunnetuksi sairaalan perustajana ja köyhien lääkärinä, ja hartaana katolisen kirkon poikana hänet on 2003 julistettu autuaaksi.

Viime aikoina Körmend on ollut julkisuudessa siellä sijaitsevan pakolaisleirin ansiosta. Toukokuun alkupäivinä sinne pystytettiin poliisikoulun pihalle telttaleiri, jonne tuotiin muutamia kymmeniä turvapaikanhakijoita. Virallinen selitys on, että muut vastaanottokeskukset alkavat olla täynnä, kun maahan saapuu piikkilanka-aidoista huolimatta parisataa ”laitonta maahanmuuttajaa” päivittäin. Ilkeämmät spekuloinnit liittyvät aitaan, jota Itävallan viranomaiset ovat rakennuttamassa myös tälle kohdalle rajaa. On suoraan arveltu, että unkarilaisilla ei olisi mitään sitä vastaan, että turvapaikanhakijat muitta mutkitta kipittäisivät vieraanvaraisemmalle (?) puolelle rajaa, semminkin kun vastaanottokeskuksen oudot itämaanelävät eivät ole lukkojen takana vaan saavat vapaasti liikkua kaupungilla.

Turvapaikanhakijat eivät monta päivää ehtineet elellä körmendiläisten ihmeteltävinä, kun jo alkoi tapahtua. Viime viikolla ATV-televisiokanavalle ja sen verkkosivuille ilmestyi kohu-uutinen: ”maahanmuuttajat” olivat kerääntyneet aivan vastaanottokeskuksen vieressä sijaitsevan urheiluhallin ikkunan taakse tuijottamaan tyttöjen käsipallojoukkueen treenejä, ja kun päivystävä poliisi käski heitä poistumaan, yksi miehistä oli kiukuissaan potkaissut ikkunan rikki. Harjoitukset oli täytynyt keskeyttää ja tytöt viedä turvaan, nyt urheilevien nuorten vanhemmat ovat raivoissaan ja peloissaan lastensa puolesta eivätkä uskalla päästää tyttäriään urheilemaan ennen kuin näiden turvallisuus on taattu. Tapahtumaan reagoitiin korkeimmalla taholla: hallituksen tiedotustilaisuudessa ministeri János Lázár kehotti sisäministeri Sándor Pintériä ryhtymään välittömästi asian vaatimiin toimiin.

Jotakin merkillistä tässä Körmendin ikkunauutisessa kuitenkin on. Heti seuraavana päivänä nimittäin läänin poliisijohto ylimääräisessä tiedotustilaisuudessaan kiisti koko jutun. Totta on vain, että urheiluhallin ikkuna on särkynyt, mutta kukaan ei tiedä, miten ja miksi ja kuka sen rikkoi, todistajia, jotka olisivat nähneet ikkunan särkymisen, ei ole löytynyt. Käsipalloilijatyttöjä ei tiettävästi kukaan tuijotellut saati ahdistellut, kukaan heistäkään ei ollut nähnyt, mikä ikkunan rikkoi, ja sen säryttyä he olivat kaikessa rauhassa poistuneet hallista ja menneet kotiinsa kenenkään häiritsemättä. ATV-kanavan tiedonlähteenä toiminut paikallinen urheiluseuran edustaja ei itse edes ollut paikalla  tapahtuman aikaan. Eräät kuitenkin yhä ”kokivat asian näin”: perjantaina äärioikeistopuolue Jobbikin aktivistit polkaisivat pystyyn noin viidensadan hengen ”leiri kiinni” –mielenosoituksen, jonka päätteeksi parikymmentä kiivainta joutui napit vastakkain mellakkapoliisien kanssa yrittäessään hyökätä pakolaisleiriin.

Perin omituinen juttu tosiaan. Kun on nähty, miten hanakasti Unkarin hallitus on käyttänyt hyväkseen unkarilaisten muukalaiskammoa ja rakennellut kauhukuvia sivilisaatioiden sodasta, raiskaavista ja murhaavista muslimiterroristeista, vähän ihmetyttää se, miten tarmokkaasti poliisi ja Körmendin fideszläinen pormestari oitis ryhtyivät leikkaamaan ikkunahuhulta siipiä. Olisiko yhtenä syynä se, että Körmendin ikkunajuttua lähtivät levittämään ja paisuttelemaan alun alkaen väärät tahot, ensin ATV-kanava (jonka omistaa lähinnä helluntailaisuuteen lukeutuva Hit Gyülekezete ‘Uskon seurakunta’, Unkarin suurimpia kristillisiä uskonyhteisöjä perinteisten kirkkokuntien jälkeen), sitten oikeisto-opposition Jobbik? Vai oliko jutun perättömyys jo alusta alkaen niin ilmeistä, että edes paatuneimmat Fidesz-propagandistit eivät kehdanneet ruveta sillä ratsastamaan?

Kaksinaismoralismin juhlaa tässä joka tapauksessa on eletty. Samat vallanpitäjät, jotka jo yli vuoden ajan ovat kalastaneet kannatusta muukalaisvihan mutaisimmista vesistä, syyttävät nyt tekopyhästi Jobbikia ”poliittisen hyödyn tavoittelusta Körmendin tapauksella, jonka tutkinta on vielä kesken”. Ja samaan aikaan kun todellista seksuaalista väkivaltaa ja sitä tukevaa kulttuuria yritetään painaa villaisella – Fidesz-puolueen parlamenttiryhmän johtaja Lajos Kósa meni juuri möläyttämään viime blogauksessani käsitellyn  raiskausskandaalin johdosta, että ”huippu-urheilussa on eri säännöt” ja että ”jalkapallo-ottelussa vaikka potkaisisi maassa makaavaa miestä, tuomari voi päättää, että tässä tapauksessa annetaan pelin jatkua” – niin, samaan aikaan koko maassa nostatellaan mielten kuohua pelkällä ajatuksella himokkaasta tuijotuksesta ikkunan läpi.


Naisen paikka: taistelu voitettu, sota jatkuu

syyskuu 16, 2012

Lisäyksenä edelliseen postaukseeni:

Jonkinlainen kansanvallan voitto? Perjantaina valtapuolue Fidesz (jonka naisedustajista yksikään ei ollut läsnä kohutussa parlamenttikeskustelussa) ilmoitti muuttavansa mieltään ja sittenkin kannattavansa perheväkivallan määrittelemistä omaksi rikoskategoriakseen, josta voidaan siten erikseen säätää lailla. Nyt iltapäivällä Budapestiin on jälleen suunnitteilla suuri tasa-arvomielenosoitus.

Mutta tämähän on vasta alkua, ja tulee luultavasti kestämään vielä pitkään, ennen kuin asenteidenkin tasolla nainen on Unkarissa täysiarvoinen ihminen. Sitä odotellessa vielä yksi kuvallinen kommentti kansanedustaja István Vargan ja kumppanien luokattomilla möläytyksillään laukaisemaan meemitulvaan: Enikő Muha Martonin suunnittelema ”perinteinen” seinävaate:

”Kun on tehty naisen työ, / eipä ukkokulta lyö.”
(Tai sanatarkasti suomentaen: ”Mieheni on miehistä parhain, / minun tarvitsee vain synnyttää, niin hän ei lyö.”)


Naisen paikka

syyskuu 11, 2012

Ja taas kärähtivät Santran hermot.

Suomalaisena naisena Sentroopassa toki huomaa yhtä ja toista. Meillä Suomessahan viimeistään 1970- ja 1980-lukujen mittaan käyty tasa-arvotaistelu ajoi naisten syrjinnän ja naisvihan paljolti peiton alle ja piiloon. Kukaan julkinen vallankäyttäjä ei ikinä kehtaisi sanoa pitävänsä naisia jotenkin vähempiarvoisina, vähempiälyisinä tai huonommin soveltuvina muuhun kuin huolto- ja hoivatyöhön – vaikka jotkut ehkä niin ajattelevatkin. Naisille ei avata ovia eikä niitä suudella kädelle, mutta eipä toisaalta ”feminismi” ole enää kirosana eikä naispresidentti mikään erityisen taivastelun aihe. Tietenkin piilosyrjintää ja naisvihaisia asenteita on edelleenkin (koko kulttuurissa, sekä miesten että naisten mielissä!), mutta säännöllisin väliajoin mediassa leimahtavista järjettömistä kotiäidit vastaan uraäidit -kissatappeluista huolimatta naistenkin kai ajatellaan aikuisina ihmisinä tekevän omat uravalintansa ja elättävän itsensä… niinhän vaikka?

”Jos tuot kyllin rahaa minulle, niin laitan ruokaa sinulle.” Unkarilainen seinävaate (www.podiblog.hu)

Itävallassa tämä samainen muutosprosessi on ehkä tapahtunut hieman myöhemmin kuin Suomessa, mutta tapahtunut se kuitenkin on. Tietenkin vanhan maailman jäänteitä on paljon enemmän, alkaen vaikkapa koulujärjestelmästä, joka ainakin omien kokemusteni mukaan yhä toimii ikään kuin jokaisella lapsella olisi kotona kotiäiti, joka pakkaa eväät ja odottaa koulusta palaavaa lastaan lämpimän aterian kanssa, joka tulee vapaaehtoisena avustamaan pienten koululaisten puistoretkelle – tai kuulustelee oppikoululaisten läksyt ja tarvittaessa opettaa ne asiat, jotka tunnilla jäivät epäselviksi. Muutamankin kerran olen saanut kuulla taivastelun: ”Teillä on kolme lasta ja olette töissä!”

Mutta: Itävallassa on myös yleisesti tunnustettu sukupuolten tasa-arvon tärkeys (vaikka se täälläkin monesti jää suun tunnustukseksi), poliittisesta korrektiudesta pidetään tiukasti kiinni esimerkiksi kielenkäytössä (voi että ihailen niitä itävaltalaispoliitikkoja, jotka väsymättä jaksavat puhutella ”kaikkia itävallattaria ja itävaltalaisia” tai kiittää ”kaikkia äänestäjättäriään ja äänestäjiään”), ja perinteisistä sukupuolirooleista ovat muistuttamassa vain muutamat dinosaurukset. (Taannoin hyvässä Amstettenin kaupungissa, joka muutenkin on viime vuosina saanut ikävää julkisuutta, oikeistopopulistisen FPÖ:n kaupunginvaltuutettu Brigitte Kashofer vaati kaupungin tukea naisten turvakodille lopetettavaksi, koska tällaiset laitokset hänen mielestään ”ovat paljolti syynä avioliittojen ja parisuhteiden hajoamiseen”. Tästä nousi kautta maan melkoinen haloo.)

Mitä sitten Unkarissa? Siellä järjestettiin äskettäin kansalaisaloite, jolla vaadittiin parannusta tämänhetkiseen lainsäädäntöön. Tutkimusten mukaan puolisonsa mukiloimat naiset lähtevät hakemaan apua vasta kolmannenkymmenennenviidennen lyönnin jälkeen, jos silloinkaan, ja Unkarissa noin 70 naista vuodessa kuolee kumppaninsa tai ex-kumppaninsa käden kautta. Pálma Halász -niminen kahden lapsen äiti keräsi toistasataatuhatta allekirjoitusta vaatimaan, että perheväkivallasta tehtäisiin oma rikoskategoriansa, josta säädettäisiin oma lakinsa – tähän asti tilanne on ilmeisesti ollut se, että ”kun ei ole lakia, ei ole rikostakaan”, eli tämänhetkinen lainsäädäntö ei riitä kattamaan kaikkia perhe- ja parisuhdeväkivallan muotoja. Feminististen ja edistysmielisten medioiden närkästykseksi asia kyllä otettiin parlamentissa käsittelyyn, mutta yömyöhällä, useimpien edustajien jo lähdettyä kotiinsa ja loppujenkin näköjään vietyä aivonsa narikkaan. Tänään verkko on lainehtinut valittuja otteita aloitekeskustelusta. Suomennan tähän muutamia hohtavimpia helmiä Kettős Mérce -blogista:

”Itsensä toteuttamisen ja emansipaation ohessa naiset unohtavat synnyttää lapsia. Jos haluatte, että vielä viiden-kuudenkymmenen vuoden päästä on olemassa unkarilaisia… kunhan kukin on synnyttänyt ne pari-kolme-neljä lastaan, menköön sitten itseään toteuttamaan ja emansipoitumaan.” (István Varga, Fidesz)

”Nuorten naisten tärkein kutsumus on lasten synnyttäminen.” (István Varga, Fidesz)

”Naisetkin kiristävät miehiä lasten avulla, tämä on kaksipiippuinen juttu.” (tuntematon kristillisdemokraatti)

”Ehkä äitien pitäisi palata kasvattamaan lapsia, synnyttää kaksi-kolme tai mieluiten neljä-viisi lasta, ja sitten siinä olisi mieltä, että kunnioitettaisiin toista enemmän, eikä perheväkivallasta olisi puhettakaan.” (István Varga, Fidesz)

”Jos antaisimme tilaa tälle kansalaisaloitteelle, silloin perheensisäinen ja perheen ulkoinen, erilainen väkivalta niputettaisiin yhteen, mikä ei ole tarkoituksenmukaista.” (tuntematon fideszläinen)

”Näyttäkääpä esimerkkiä normaalista perheestä, ja sen jälkeen voivat naiset sitten päästä oikeuksiinsa… ” (Ottó Karvalics, kristillisdemokraatit)

”Emansipaatioliikkeet ovat aina ampuneet yli, tasa-arvon kaipuusta heilahdetaan miesvihan puolelle.” (István Szávay, Jobbik)

Kuten näkyy, keskustelussa erityisesti kunnostautui valtapuolue Fideksen kansanedustaja István Varga. Mies onkin jo saanut oman kuvallisen ja erittäin viraalisen nettimeeminsä:

”En minä halunnut lyödä. Se ei vain synnyttänyt tarpeeksi lapsia.”

Jälleen kerran: en todellakaan kuvittele, että Unkarissa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa olisi välttämättä olennaisesti enemmän kuin naapurimaissa tai Euroopassa yleensäkään. Suomessakin kuolee parisuhdeväkivallan uhrina ainakin parikymmentä naista vuodessa. Ja melkein minkä hyvänsä suomalaisenkin nettiuutisen kommenttiketjusta näkee heti, että meilläkin uljaita on urhoja, joiden mielestä perheväkivalta on telaketjufeministien vouhotusta tai muuten vain naisten omaa syytä – kun muija tarpeeksi säksättää, niin on aivan ymmärrettävää jos mies ei jaksa kuunnella vaan tirvaisee… Mutta en kerta kaikkiaan osaa kuvitella, että Suomessa perheväkivallasta käyty eduskuntakeskustelu heti paikalla luiskahtaisi siihen, että naisten kuuluu pysyä kotona lapsia synnyttämässä ja hoitamassa, saati että väestön vanheneminen ja hupeneminen on naisten emansipaation syytä (eikä esimerkiksi sen, ettei yhteiskunta tarpeeksi tue lapsiperheitä ja työssäkäyviä vanhempia).

Ja toisaalta. Mitä enemmän tällaisia Unkarin uutisia luen, sen enemmän arvostan fiksuja unkarilaisia ystäviäni ja kollegojani. Maassa, joka on rämpinyt ensin vuosisatojen ajan feodalismin ja sitten vuosikymmenten ajan reaalisosialismin ikeen alla, jota on ainakin sadan viime vuoden ajan kohtalo koko ajan paiskannut toinen toistaan onnettomammilla johtajilla, samalla kun taitavat, yritteliäät ja luovat ihmiset ovat sankoin joukoin paenneet inhimillisempiä oloja etsimään, on edelleenkin uskomaton määrä älyä, huumorintajua ja lahjakkuutta. Tämän päivän olen synkästi hihitellen lukenut Internetistä aina vain hyytävämpiä ja henkevämpiä kommentteja öiseen parlamenttikeskusteluun sekä seurannut spontaanin flashmobin valmistelua – valitettavasti en pääse kuudeksi Kossuth térille Budapestiin, vaikka mieleni tekisi.

Tämä postaus sopiikin lopettaa fiksun nuoren unkarilaismiehen, Bálint Sósin ohjaamaan ja Cannesin Young Directors Awards -kisassa tänä vuonna kolmanneksi sijoittuneeseen, viiltävän tyylikkääseen tietoiskuun, englanninkielisin tekstein. ”Kotitapaturmia”, olkaa hyvät!