Rumaa peliä

elokuu 15, 2019

Unkarissa ei ole – koputetaanpa puuta – vielä nähty esimerkkejä amerikkalaistyyppisistä joukkoampumisista. (Yksi selitys tietenkin on jälkisosialististen maiden suhteellisen tiukka asevalvonta sekä eurooppalainen asekulttuuri, johon ei kuulu se ajatus, että jokaisella pitäisi olla kotona torrakko esimerkiksi murtovarkaiden torjuntaan.) Kuitenkin unkarilaisessa uutiskuplassani on viime päivinä pyörinyt pari esimerkkiä väkivallasta, jonka juuret saattavat juontaa osaksi myös korkeammilta tahoilta harjoitettuun vihankylvöön, samaan tapaan kuin El Pason joukkoampumisen yhteydessä on Amerikassa syytelty.

Kuvan mahdollinen sisältö: 1 henkilö, parta, lähikuva ja sisätila

Tämä silmäkulmastaan laastaroitu mies on Benjamin Dániel Rézműves, valtiotieteen opiskelija, joka kirjoittelee juttuja yhteiskuntakriittiselle Mérce-sivustolle ja on tämän syksyn kunnallisvaaleissa asettumassa ehdolle kotiseudullaan, Unkarin köyhän koilliskolkan Hodászissa, sosialistipuolueesta lohjenneiden “gyurcsánylaisten” eli Demokraattisen koalition riveissä. Taannoisessa Facebook-postauksessaan hän kertoi tämän kuvan kera, miten hänen kimppuunsa äskettäin oli hyökätty Budapestissa keskellä katua.

Rézműves oli iltapäivällä kävelemässä raskaana olevan vaimonsa kanssa, kun jostakin ilmestyi kaksi uhkaavan näköistä kaljupäistä miestä. Nämä haukkuivat Rézművesiä ja hänen vaimoaan ”saastaisiksi arabi-maahanmuuttajiksi” ja käskivät näiden painua tiehensä täältä, missä ”ette osaa muuta kuin lisääntyä”. Kun Rézműves yritti suojella pelästynyttä, itkevää vaimoaan, toinen miehistä käytti päätään ilmeisesti parhaalla osaamallaan tavalla: pukkasi häntä kasvoihin, niin että silmäkulma aukesi. Kirjoituksessaan, joka oitis levisi Unkarin riippumattomille uutissivustoille, Rézműves syyttää tapahtuneesta maahanmuuttovastaista, rasistista vihapropagandaa, johon Unkarin hallitus käyttää satoja miljardeja forintteja vuodessa ja jonka kohdeyleisöä ovat nimenomaan ne huonompiosaiset, jotka ”jatkuvasti syyttävät toisia omasta onnettomasta kohtalostaan”.

”Arabiksi” Rézművesiä luultiin kenties tummahkon ihonvärin takia; hän on romani, ja Unkarin romanithan ovat monesti varsin tummaihoisia. Toista olennaista näkökohtaa Rézműves ei nosta esiin, mutta puusta katsoen se tuntuu ilmeiseltä. Unkarissakin äärioikeistolaiset propagandatuutit ovat viime vuosina aivan avoimesti pelotelleet maahanmuuttajien suuremmalla syntyvyydellä (sen lisäksi, että romanien ”holtiton lisääntyminen” kuuluu jo vanhastaan unkarilaisen rasismin vakiokäsitteistöön), ja nimenomaan tällä ajatuksella on myös yritetty kannustaa unkarilaisia synnytystalkoisiin. Euroopan väestöongelmat – siis väestön vanheneminen ja työvoimapula – on ratkaistava perhepolitiikan, ei maahanmuuton avulla, julisti Orbán jo vuosia sitten. Tästä on suorapuheisempien propagandistien helppo kehitellä ajatusta edelleen: synnyttämällä Euroopan täyteen valkoisia lapsia me puolustaudumme maahanmuuttoa vastaan – ja toisaalta: lisääntymiskykyisen ja -haluisen väestön tuominen Eurooppaan on olennainen osa joidenkin salaperäisten pahisten häijyä salajuonta. Myös Rézművesin tapauksessa varmaankin erityisesti raskaana olevan naisen näkeminen aktivoi tämän rasismikomponentin, jota vihapropagandalla on jo pitkään rakennettu.

Toisen samantapaisen tositapahtuman toi sosiaaliseen mediaan (ja sieltä käsin riippumattomille uutissivustoille) Boglárka Kurucz -niminen nuori nainen, joka Facebook-seinälleen postasi kuvia komeasta verenpurkaumasta silmänsä alla. Hän oli ollut Bényessä, Budapestista vähän matkaa kaakkoon sijaitsevassa pikkutaajamassa, paikallisissa kyläjuhlissa pitämässä hauskaa kaveriensa kanssa. Mukanaan hänellä oli kangaskassi, joka sattumalta oli sateenkaariraidallinen. Kun hän oli markkinateltassa tanssimassa kaverinsa kanssa, ilmestyi taaskin jostain roteva, kaljupäinen, ”kansallismielisen” näköinen kaveri, joka alkoi töykkiä häntä ja esittää ikäviä kommentteja ensin kassista ja sitten sen perusteella tekemistään, Kuruczin seksuaalista suuntautumista koskevista oletuksista. Kun Kurucz hermostui ja antoi sanan sanasta, mies tirvaisi häntä kasvoihin. Kuruczin kaverin paikalla olleet isovanhemmat riensivät avuksi, jolloin mies kävi kaverin isoisän kimppuun, iski hänet maahan, löi ja potki. Index-sivuston mukaan poliisi tutkii pahoinpitelytapausta, mutta tarkempia tietoja ei tässä vaiheessa sieltä haluttu antaa.

Yksittäistapauksia? (Onhan tämäntapaista nähty Unkarissa viime vuosina monesti: muutaman pakolaisperheen tuominen lomahotelliin nostattaa pikkukaupungissa joukkohysterian, poliiseja soitetaan hätiin, kun pellolla liikkuvia maanmittareita tai kaduilla kulkevia aasialaisia vaihto-opiskelijoita luullaan ”migranteiksi” tai jos kampaajalta tuleva kantaväestön nainen on vetänyt päähänsä huivin suojellakseen uutta kallista kampaustaan…) Viime kädessä päävastuun pahoinpitelyistä kantavat pahoinpitelijät itse. Siitä huolimatta on vaikea olla syyttämättä myös virallista propagandaa, joka ”kansallismielisen” ”perhepolitiikan” nimissä on vuosikaudet lietsonut epäluuloja ja vihaa maahanmuuttajia ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Tai antanut lietsoa. Kovinta kieltähän eivät käytä poliittiset päättäjät itse – jotka yleensä muistavat sanoutua irti kaikista väkivaltaisista ääri-ilmiöistä – vaan heidän lähipiirinsä hallussa olevat viestimet (muistelkaamme taannoisia Unkarin Helsingin-lähetystön ”sehän oli vain yksityinen blogi” –kiemurteluja, kun hallitusta lähellä olevassa mediassa oli levitelty perin kummallisia väitteitä Suomesta). Ja kuten täällä taannoin esitelty ”Saata maailmaan vielä yksi unkarilainen -liikkeen” videon vastaanotto osoittaa, jopa äärioikeisto-oppositionkin propagandatempaukset ja salaliittoteoriat voidaan kansan mielessä helposti yhdistää hallituksen linjauksiin.

Käytän tässä taas kerran sanaa ”propaganda”, vaikka sillä läntisessä maailmassa (toisin kuin esimerkiksi Neuvostoliitossa aikoinaan) on ikävä sivumaku. Propagandalla, toisin kuin (ihannetapauksessa) normaalilla tiedonvälityksellä, on poliittinen tai ideologinen päämäärä, jonka perusteella sisällöt valitaan ja toisinaan jopa keksitään. Ainakin ensinmainittua Unkarin yleisradioyhtiö sekä hallitusta lähellä oleva media harrastavat koko ajan – alkaen siitä jokseenkin jokaiseen uutislähetykseen kuuluvasta osuudesta, jossa kerrotaan ”migranttien” rikoksista ja rötöksistä maahanmuuton tuhoamassa läntisessä maailmassa. Viime aikoina on yleistävän vihapropagandan ohella kuitenkin nähty myös sepitettyjä väitteitä, joilla hyökätään yksityishenkilöiden kimppuun. Tapaus Blanka Nagy – joukko hallitusta lähellä olevia lehtiä ja sivustoja yhteistuumin levittämässä perättömiä, lapsellisia ilkeyksiä jonkinlaiseksi poliittiseksi julkkikseksi nousseesta lukiolaistytöstä – ei luultavasti ollut ainoa laatuaan.

Viime viikkoina Unkarin uutisissa ovat olleet Anna Donáth, Momentum-puolueen europarlamenttiedustaja, ja hänen isänsä. Momentum (virallisesti Momentum Mozgalom eli ”Momentum-liike”) on keväällä 2017 perustettu eräänlainen keskustaliberaali vaihtoehtopuolue, joka asemoi itsensä lähelle nuorta, koulutettua kaupunkiväestöä. (Kuten puolueen kotisivulla kerrotaan: ”Momentumia eivät perustaneet poliitikot vaan nuoret opettajat, lääkärit ja insinöörit.”) Unkarin oppositiopuolueiden joukossa, jotka kaikki ovat viime aikoina mataneet muutaman prosentin gallupkannatuksen pohjamudissa, Momentum selvisi viime kevään EU-vaaleista yllättävän hyvin, ja tarkkailijat ovat kehuneet erityisesti Momentumin kahden nuoren nais-mepin positiivista energiaa.

Viime viikolla sitten hallitusta lähellä olevan median ristituleen joutuivat ensin Momentum-meppi Anna Donáthin isä, luterilainen pappi ja entinen sosialistipuolue MSZP:n kansanedustaja László Donáth, ja sitten Anna Donáth itse. TV2-kanavan uutisissa kerrottiin László Donáthin vuosien mittaan ahdistelleen seksuaalisesti useita seurakuntansa ylläpitämän vanhainkodin työntekijöitä. Jo ensimmäisessä uutisessa (”Sosialistipappi on saattanut ahdistella seksuaalisesti”) muistettiin mainita, että László Donáth on Anna Donáthin isä. Népszava-lehden mukaan Budapestin poliisi on ilmoittanut tutkivansa seksuaalirikosepäilyä, mutta epäillyn nimeä tai muita yksityiskohtia ei ole annettu julkisuuteen. László Donáth itse kertoi Népszavalle, että kyseessä on selvästikin poliittinen ajojahti, jonka todellisena kohteena on hänen tyttärensä; häntä itseään ei poliisi ollut vielä kuullut, ei epäiltynä eikä todistajana, eikä hän halunnut kommentoida asiaa sen enempää.

TV2 ei jättänyt asiaa tähän vaan jatkoi hutkivaa journalismiaan. Kanavan verkkosivulta löytyy tällä hetkellä viime päivien uutisia, jotka kertovat muun muassa, että László Donáth on seurakuntansa vanhainkodin henkilökunnan keskuudessa vuosikausia kestäneellä systemaattisella ahdistelullaan luonut suoranaisen pelon ilmapiirin, että asia on tutkittava perusteellisesti (tämän johdosta oli keskusteluohjelmassa kertomassa lainopillisia näkökantoja myös vanha tuttavamme Zoltán Lomnici nuorempi, hallitusta lähellä olevan Századvég-ajatuspajan lakimies) – ja että, ta-daa, László Donáth on hylännyt vaimonsa ja asuu yhdessä aviottoman lapsensa ja salaisen naisystävänsä kanssa. Tähänastisten ”todisteiden” perusteella (nimettömän ahdistelu-uhrin aviomiehen puhuvan takaraivon haastattelu) en voi sanoa olevani valmis uskomaan TV2:n Tények (‘Tosiseikat’, sic!) -ohjelmaa sen enempää kuin ennenkään, mutta tietenkään ei periaatteessa mahdotonta ole, että syytöksissä olisi jotain perää. Ei László Donáth olisi ensimmäinen siivo kunnon mies, josta paljastuu pimeä puoli, tai ensimmäinen kaksoiselämää elävä ja naisjuttuihin sotkeutuva pappi. Mutta mielenkiintoista on, että tämä vanhenevan pappismiehen jahtaaminen ei riittänyt, vaan tähtäimeen oli saatava poliitikko-tytär itse.

Syytöksen mukaan, joka perustuu nimettömän uhrin Ripost-lehdelle lähettämään kirjeeseen ja josta uutisoivat useammat hallitusta lähellä olevat viestimet, Anna Donáth ystävineen käytti isänsä johtamaa vanhainkotia eräänlaisena hotellina, jonne hän lähistöllä järjestettävän Sziget-festivaalin aikaan usein saapui yömyöhällä humalassa, jättäen paikat siivottomaan kuntoon. Tätä sotkua siivoamaan joutui myös kirjeen kirjoittaja, kaksi vuotta sitten vanhainkodissa vapaaehtoisena harjoittelijana työskennellyt lukiolaistyttö, tuolloin vielä alle 18-vuotias, jolle Anna sitten tuli esittämään seksuaalisia ehdotuksia. ”En mene yksityiskohtiin, mutta hän hyökkäsi kimppuuni.”

Anna Donáth – joka juuri on mennyt naimisiin, ilmeisesti aivan perinteisesti miehen kanssa – kiistää järkyttyneenä kaiken. Tuona kyseisenä vuonna hän kävi Sziget-festivaaleilla vain yhtä konserttia kuulemassa eikä koko aikana käynyt vanhainkodilla päinkään. Myös väite vanhainkodilla asustamisesta on älytön, sillä Donáthin oma lapsuudenkoti sijaitsee aivan naapurissa, ja tarvittaessa hän olisi voinut mennä yöpymään sinne omaan huoneeseensa. Facebook-sivullaan Donáth ei vain vakuuta, ettei ikinä eläessään ole ahdistellut ketään, vaan myös lupaa haastaa perättömiä levittäneet uutissivustot oikeuteen ja panna ne maksamaan valheistaan. Erityisesti mieleen jäi kuitenkin Donáthin syytös hallituksen mediaa kohtaan:

Olen aiemmin luullut, että Gábor Vonan ja häntä syyttävän transvestiittiherran tarinaa hurjempaa aivopierua ei hallituspuolueen propaganda enää keksi, mutta olinkin väärässä.

Gábor Vona, äärioikeistolaisen Jobbik-puolueen johtaja vuosina 2006–2018, yritti viime vuosina muokata vaahtosuisesta rasistipuolueesta saapashousukaarteineen uutta, sisäsiistiä kansanpuolueversiota. Yritys epäonnistui, Jobbikin keväällä 2018 kärsimän surkean vaalitappion jälkeen Vona erosi puoluejohtajan tehtävistä ja jätti politiikan; Jobbik itse rypee syvällä aallonpohjassa radikaalisiiven lähdettyä omille teilleen. Ainakin joksikin aikaa unkarilaisten poliittiseen muistiin jää kuitenkin skandaali niiltä ajoilta, kun Jobbik vielä oli vakavasti otettava oppositiovoima.

Kolme vuotta sitten Terry Black, oikealta nimeltään Károly Rácz, Sveitsissä syntynyt ja Saksassa pitkän uran pornofilmiesiintyjänä tehnyt miekkonen, sittemmin Unkarin ensimmäisen homobaarin perustaja ja maan tunnetuin transvestiitti tai transseksuaali, ilmestyi, kuinka ollakaan, TV2:n Tények-ohjelmaan haastateltavaksi. Hän väitti liikkuneensa vuosituhannen alkupuolella samoissa piireissä kuin Gábor Vona ja tietävänsä, että Vonalla oli tuolloin homosuhteita; tämän hän kuulemma halusi tuoda julkisuuteen, koska paheksui Vonan ja hänen puolueensa kaksinaismoralistista homovastaisuutta. Vona – joka unkarilaisen Wikipedian mukaan on naimisissa ja yhden lapsen isä – vei jutun oikeuteen, joka lopulta tuomitsi Terry Blackin sekä useat asianosaiset viestimet maksamaan hänelle miljoonien forinttien korvaukset. Kohujuttuja Vonan homobaarivierailuista on kuitenkin edelleenkin helppo löytää nettihaulla – eikä vaalien alla voitettu oikeudenkäynti myöskään pelastanut Vonaa ja Jobbikia vaalitappiolta.

Näin siis Unkarin mediassa näinä päivinä. Tv-kanavien, lehtien ja sivustojen keskittäminen yksinvaltaisen valtapuolueen käsiin on synnyttänyt valtaisan propagandakoneen, jota voi käyttää sekä vaaralliseen vihapropagandaan että yksittäisten vastustajien maineen tuhoamiseen. Loppukevennystä en osaa tähän tarinaan itse tarjota, mutta mielenkiintoisen vertailukohdan esittää Facebook-postauksessaan armoitettu historiallisten tarinoiden kertoja Krisztián Nyáry:

Tämä tarina on kovin tuttu, ikään kuin olisin joskus jo sen lukenut. Moraaliton nuori nainen juopottelee, huvittelee ja turmelee viattomia nuorukaisia tai neitoja. Hänen mahtava aviomiehensä, tai isänsä, yrittää vaientaa todistajat, mutta lopulta molemmat saavat rangaistuksensa, kun oikeuden edessä palveluskunta todistaa heitä vastaan. Tämä on aivan tavallinen 1600-luvun noitaoikeudenkäynnin käsikirjoitus, tällaisia pöytäkirjoja on säilynyt valtava määrä.

Unkarintaitoisille suosittelen vielä taitavaa 1600-luvun tyyliin kirjoitettua ”todistajanlausuntoa”, jonka lopuksi Nyáry toteaa: Roviota ei vielä ole rakennettu.


Väkivalta- ja naisasiaa…

syyskuu 16, 2018

… taas kerran.

Eurooppa-parlamentissa käsitellyn, Unkarin demokratian ja oikeusvaltion tilaa arvostelevan Sargentinin raportin yksi kohta koski tasa-arvokysymyksiä. Jo ennen tätä oli äänestetty aloitteesta, joka koski kiusaamisen ja seksuaalisen ahdistelun torjumista työpaikoilta, julkisesta elämästä ja politiikasta. Hyväksytyssä julkilausumassa vaaditaan EU:n kaikkia jäsenmaita ryhtymään tehokkaampiin toimiin syrjinnän ja seksuaalisen ahdistelun vähentämiseksi ja kehotetaan niitä maita, jotka vielä valitettavasti eivät ole allekirjoittaneet tai ratifioineet naisiin kohdistuvan väkivallan vastaista Istanbulin sopimusta, kiireesti korjaamaan tämä laiminlyönti. Kuten arvata saattaa, Unkarin Fidesz-puolueen mepit pidättäytyivät äänestämästä, jopa aiemmin valiokunnassa tämän esityksen puolesta äänestänyt Fidekszen ”kiintiöromani” Lívia Járóka.

Niin, Unkarihan ei ole ratifioinut Istanbulin sopimusta eikä ilmeisesti aio sitä tehdäkään. Kuten Fidesz-puolueen varapuheenjohtaja Szilárd Németh vajaa vuosi sitten julisti, tämmöinen on tarpeetonta, sillä Unkarin naisia ei uhkaa mikään muu kuin maahanmuutto ja himokkaiden muslimiraiskaajien tulva, sitä vastoin mokomat sopimukset vaarantavat perinteiset perhearvot ja väestönlisäyksen kunnon kristillisissä heteroperheissä. Naisjärjestöt saavat turhaan muistuttaa, että useimmiten naisen ahdistelijana tai raiskaajana on tuttava, työtoveri, partneri tai perheenjäsen ja että Unkarissa nykyään vähintään nainen viikossa saa surmansa (ex-)miehensä tai (ex-)miesystävänsä kädestä.

Viikko sitten suopea kohtalo tarjosi vahvistusta maahanmuuttaja-raiskaaja-narratiiville, kun uutisissa kerrottiin, että turvapaikan Unkarista saanut afganistanilainen pakolainen oli tehnyt seksuaalista väkivaltaa naiselle budapestilaisen kebabravintolan vessassa. Poliisi käynnisti oitis etsinnät, tapauksesta on uutisoitu laajalti, mies on nyt saatu kiinni Itävallassa junassa matkalla Saksaan, ja samaan aikaan Index-uutisportaalille on ilmoittautunut toinenkin nainen, joka kertoo joutuneensa samaisen miehen raiskaamaksi. Tästä tapauksesta ja edessä olevasta oikeudenkäynnistä tullaan varmasti ottamaan irti kaikki mahdollinen, ja eihän tässä voi muuta kuin toivoa miehelle reilua ja perusteellista tutkintaa ja, mikäli hän tosiaan on syyllinen, oikeudenmukaista mutta mahdollisimman ankaraa tuomiota. (Valitettavasti ”terrorismista” syytetyn Ahmed H:n oikeudenkäynnin ja etenkin asian ”julkisuuskäsittelyn” jälkeen on aiempaa vaikeampi luottaa siihen, että etukäteen epäilyttäväksi julistetun ihmisryhmän jäsen saisi Unkarissa reilun ja puolueettoman oikeuskohtelun.)

Samaan aikaan Unkarin julkisuudessa on pyörinyt toinenkin vastenmielinen rikosjuttu, josta ensimmäisenä uutisoi juorulehti Blikk. Kaksi ”tunnettua urheilijaa”, ilmeisesti vesipalloilijoita, toinen julkisuuteen vuotaneiden tietojen mukaan menestyksekkäästi edustanut Unkaria olympialaisissakin, on käyttänyt hyväkseen alaikäistä tyttöä, joka ”suhteen” alkaessa kaksi vuotta sitten oli 11-vuotias. (Suostumusikäraja Unkarin lain mukaan on 14 vuotta, tätä nuoremman kanssa harrastettu seksi luokittuu aina raiskaukseksi.) Tyttöä edustava asianajaja sai tietää tapauksesta ystäväperheen kautta, jolle tyttö oli puolitoista vuotta tapahtuneen jälkeen uskoutunut; HVG:n mukaan asianajaja on vakuuttunut siitä, että tyttö puhuu totta eikä lapsi ole voinut omasta päästään keksiä kaikkia inhottavia yksityiskohtia, jotka tyttö luottamuksellisesti hänelle kertoi.

Urheilijoita edustava asianajaja puolestaan on jo somessa pyytänyt yleisöä pidättäytymään tuomioiden langettamisesta niin kauan kuin tutkimuksetkin ovat vielä kesken. Yllättävää sivustatukeaan on tarjonnut myös tässä blogissa monesti ennenkin esiintynyt Fidesz-puolueen perustajajäsen, kristillis-konservatiivisista ansioistaan kunniamerkillä palkittu alatyylisen vihapuheen mestari, toimittaja ja blogisti Zsolt Bayer. Blogissaan Bayer puolustaa epäiltyjä miehiä, ystäviään, oikein nimeltä mainiten. Bayer tietää jostakin lähteestä, että ilmeisesti onnettoman lapsuuden kokenut tyttö – joka potkittiin pois urheiluseurasta varastelun takia – on jo aiemmin syyttänyt hyväksikäytöstä omaa kasvatusisäänsä, ja syyllinen, näin Bayer uskoo, löytyy tältä suunnalta. Siinä täytyy myöntää Bayerin olevan oikeassa, että epäiltyjen riepotteleminen julkisuudessa nimiä myöten ennen kuin asiaa on edes kunnolla tutkittu on vastuutonta ja vastenmielistä. Mutta vielä vastenmielisempää on syyttää alaikäistä uhria, vaikkapa yhdessä kasvatusisänsä kanssa, tai levitellä tämän onnettomia perheoloja julkisuuteen.

Tässä voisi tietysti kysyä, mitä ihmettä Unkarin urheiluvalmennuksessa ja etenkin uintipiireissä oikein tapahtuu. Pari vuotta sittenhän nähtiin varsin ikävä näytelmä, kun vanha László Kiss, entinen mestariuimari ja sittemmin pitkäaikainen menestyksekäs ja palkittu uintivalmentaja, Unkarin uintimaajoukkueen johtaja, joutui vetäytymään tehtävistään vuonna 1961 tapahtuneen joukkoraiskauksen takia – silloinen uhri (tai yksi heistä, väitettiin uhreja kenties olleen useampiakin) tuli julkisuuteen, kävi ilmi, että Kiss oli selvinnyt minimaalisella rangaistuksella, jonka jälkeen juttu oli painettu villaisella. Onko uintilajien – joissa Unkari tunnetusti on aina ollut kansainvälisestikin vahva – maailmassa yhä menestyvillä miehillä oikeus erikoiskohteluun, onko heillä kohtuuton valta naisiin ja alaikäisiin valmennettaviin? Mutta asiassa on enemmänkin ulottuvuuksia.

Nämä kaksi väitettyä rikosta, afgaaniraiskaajan tapaus ja pienen uimaritytön hyväksikäyttö, liittyvät yhteen, väittää riippumattoman Mérce-sivuston päätoimittaja András Jámbor. Ja tämä liitos löytyy siitä kohdasta, missä valtion ja yhteiskunnan pitäisi paremmin puuttua naisiin ja tyttöihin kohdistuvaan väkivaltaan. Afgaanimiehen tapauksen tultua julki alkoi julkisuuteen tulla lisää naisia kertomaan, että sama mies oli ahdistellut heitäkin. Tällaisissa tapauksissa herää aina kysymys, miksi nämä naiset eivät ole aiemmin tehneet ilmoitusta ja hakeneet apua – ja vastaus on valitettavasti, että he ovat hävenneet ja pelänneet kokevansa vain syyllistämistä ja vähättelyä. Aivan samoin kävi hyväksikäytetylle tytöllekin, joka odotti puolitoista vuotta, ennen kuin uskalsi kertoa kokemastaan ystävälleen.

Toisinkin voisi olla, kirjoittaa Jámbor. Mutta se vaatisi sitä, että tällaisista tapauksista ja niiden ehkäisemisestä puhuttaisiin avoimesti, että hallitus ei kuluttaisi miljoonia omaa valtaansa pönkittävään propagandaan vaan siihen, että koko yhteiskunta oppisi tunnistamaan väkivallan merkit, että väkivaltaan liittyvistä stereotypioista päästäisiin eroon, että poliiseille, opettajille, koko kansalle opetettaisiin, miten väkivallan uhreja tuetaan ja puolustetaan. Valitettavasti vain, näin Jámbor, väkivalta, välinpitämättömyys ja uhrien turvattomuus on Unkarissa kansantauti.

Näin on ollut jo ennen Viktor Orbánin ja Fidesz-puolueen valtakautta. Mutta siitä, että yhteiskunnan rakenteisiin syöpynyt naisviha ja naisiin kohdistuva väkivalta saa rauhassa rehottaa edelleen, on ainakin osaksi vastuussa nykyisen hallituksen ”kristillis-konservatiivinen” ”perhearvopolitiikka”. Hieman peloissani jo odotan, mitä tulee sisältämään seuraava ”kansallinen konsultaatio” eli hallituksen kansalaisille lähettämä johdattelevien kysymysten kokoelma; semmoinen on nimittäin tulossa parin viikon päästä, kertoi lauantaina Tatan kaupungissa pidetyssä Suurperheisten liiton (Nagycsaládosok Országos Egyesülete) kokouksessa valtiosihteeri Csaba Dömötör. Tämän konsultaation painopisteenä tulee kuulemma olemaan perhe ja se, miten hallitus voisi parhaiten tukea Unkarin kehittämistä mahdollisimman perheystävälliseksi maaksi. Pahoin pelkään, että tähän perheystävällisyyteen ei sisälly perheväkivallan ehkäiseminen tai perheväkivallan uhrien auttaminen.


Mahdoton totuus

heinäkuu 3, 2018

Entiseen maailmanaikaan, 1980-luvulla Unkarissa opiskellessani, kuulin tämän poliittisen vitsin, jota silloin pidettiin hauskana:

Opettaja kysyy koulussa oppilailta, miten näiden perheessä on juhlittu Budapestin vapauttamisen vuosipäivää [helmikuun 13:ntena 1945 neuvostojoukot saivat Budapestin täysin hallintaansa, ja järjestelmänvaihdokseen saakka tätä juhlistettiin ”vapauttamisena”]. Pikku Pistike kertoo, että äiti leipoi kakun, kakunsyönnin jälkeen nostettiin Unkarin lippu ja laulettiin kansallislaulu. Hyvä hyvä, sanoo opettaja. Pikku Jancsika puolestaan selostaa, että heillä syötiin juhlaillallinen, sitten nostettiin punalippu ja laulettiin Kansainvälinen. Erinomaista, kehuu opettaja. Sitten on vuorossa Móricka, unkarilaisen vitsiperinteen Pikku-Kalle:
– Me mentiin naapuriin kylään. Isi raiskasi naapurin tädin ja minä varastin kaikilta kellot.

Kaikkihan tuolloin tiesivät, että puna-armeija ei saapuessaan vain vapauttanut unkarilaisia natsismin ikeestä (ja pelastanut niiden juutalaisten henkeä, joita vielä ollut kyyditetty Auschwitziin tai ammuttu Tonavaan) vaan että neuvostoliittolaiset veljemme myös raiskasivat naisia ja ryöstelivät omaisuutta, erityisen innokkaasti länsimaisia rannekelloja. Nämä kaksi asiaa mainitaan myös tässä Móricka-vitsissä kevyesti rinnakkain, ikään kuin olisi samanarvoisista koettelemuksista kysymys.

Tämän vitsailun rinnalla elää toista tyylilajia edustava perinne. Tämä muutaman vuoden takainen juttu osui uutisvirtaani joku päivä sitten: Index-sivustolla oli esitelty tuohon aikaan jo 88-vuotiaan jazzrumpalin, valokuvaajan ja kuvataiteilijan Károly Miklósin muistelmateos ”Málenkij robot. Venäjän-sotavankeuteni tarina”. Málenkij robot, ’pieni työ’, on unkarilaisten pidginvenäjää, ja sillä tarkoitetaan työorjuutta, johon Unkarista heti sodan jälkeen vietiin enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti valikoitunut joukko ihmisiä, kaikkiaan reilun toistasataatuhatta: Venäjän työleireille, kaivoksiin, raunioita raivaamaan. Tästä jäi mieleeni yksi kohtaus. Leirillä nuori Miklósi oli kertonut eräälle kohtalotoverilleen, itseään paljon iäkkäämmälle unkarilaiselle sotilaalle, miten venäläiset Budapestin ”vapauttajat” olivat raiskanneet hänen ystävänsä 13-vuotiaan pikkusiskon. Venäläiset olivat hakeneet tytön perheensä keskeltä väestönsuojasta ja kirjaimellisesti heittäneet hänet tuntia myöhemmin takaisin ovesta kauttaaltaan veressä, parin päivän päästä hän kuoli vammoihinsa. Tähän vanha sotilas vastasi: ”Mitä sinä tuosta noin kiihdyt? Mitä luulet, mitä me tehtiin aikoinaan Ukrainassa?” Miklósi raivostui ja kävi vankitoverinsa kimppuun, mutta molemmat olivat nälästä niin heikkoja, etteivät jaksaneet tapella, ja tilanne laukesi yhteiseen, tuskaiseen nauruun.

1980-luvun poliittiselle vitsille ja 2010-luvun vankileirimuisteluksille yhteistä on se, että molemmissa naisten kokemasta väkivallasta puhuvat miehet. Itse kokemus on etäännytetty joko mustan huumorin tai moraalisen närkästyksen aineksiksi. Siinä vaiheessa, kun Itä-Eurooppaan vyöryneen neuvostoarmeijan harrastamasta massiivisesta seksuaalisesta väkivallasta alkoi olla luvallista puhua, ne naiset, jotka olivat itse tämän kokeneet, olivat jo poistuneet keskuudestamme tai ainakin jo kymmeniä vuosia sitten haudanneet kokemuksen jonnekin syvälle mielensä pohjalle. Niistä asioista ei puhuttu todellisina, henkilökohtaisina kokemuksina vaan korkeintaan abstraktein yleistyksin, jos lainkaan.

Oli toki muitakin syitä siihen, miksi neuvostoliittolaisten ”vapauttajien” tekemät raiskaukset olivat olleet niin vähän esillä, tai paremminkin miksi niistä syntynyt kuva oli niin epähenkilökohtainen, epäsuora ja kaavamainen. Sosialismin aikaan Puna-armeijaa ei voinut eikä saanut esittää muuta kuin myönteisessä valossa. Järjestelmänvaihdoksen jälkeen taas Unkarissa kuten muuallakaan entisissä sosialistimaissa ei vielä ollut elinvoimaista feminismiä, joka olisi kyennyt nostamaan tästä sotatraumasta esille nimenomaan naisten oman näkökulman ja sen, mikä näissä kokemuksissa liittyy yleisemminkin naisten asemaan yhteiskunnassa. Tai sikäli kuin oli, tämä länsimainen feminismi oli perinteisesti ollut yhteyksissä vasemmistolaisiin poliittisiin ideologioihin, joissa Puna-armeija oli kaikista stalinismin ”ylilyönneistä” huolimatta totuttu näkemään fasismin tuhoajana. (Tähän ajatukseen ei ollenkaan sopinut esimerkiksi se, että neuvostosotilaat eivät vain vapauttaneet ja pelastaneet natsien keskitysleirien vankeja vaan myös raiskasivat keskitysleireiltä elossa selvinneitä naisia.) Poliittisen kentän toisella laidalla taas naisten kokemat traumat kudottiin osaksi kansallista kertomusta, joka perinteiseen tapaan rakentui miesten näkökulmasta ja jossa naisten tuska ja häpeä oli nimetön, yleisluontoinen osa miesten ja koko oman etnisen ryhmän “vieraiden” taholta kokemaa nöyryytystä.

covers_493185.jpg

Näitä näkökohtia nostaa esille viime päivinä lukemani uutuuskirja Elmondani az elmondhatatlant (suomeksi suunnilleen: ‘Sen kertomisesta, mitä on mahdoton kertoa’), jonka on kirjoittanut Andrea Pető, erinäisiä Unkarin naishistorian ja historiapolitiikan kysymyksiä käsitellyt tutkija. (Ilmeisesti oudon sattuman kautta täsmälleen saman otsikon on kymmenen vuotta sitten antanut Anna Menyhért kirjalleen, joka käsittelee traumakokemuksia kaunokirjallisuudessa.) Petőn kirjan alaotsikkona on ‘Seksuaalinen väkivalta Unkarissa toisen maailmansodan aikana’; tästäkin näkyy, että kirjan yhtenä tavoitteena on päästä eroon väkivallan yksinkertaistavasta etnistämisestä (”venäläiset sotilaat – tai aasialaiset vinosilmäbarbaarit – raiskasivat unkarilaisia naisia”).

Selvää on toki, että nimenomaan neuvostoliittolaisten sotilaiden tekemät raiskaukset muodostavat suuren ja yhä kunnon käsittelyä vaille jääneen trauman. Unkarissa idästä saapuva Puna-armeija saattoi ensi kertaa kohdata alueen, joka siihen asti oli paljolti säästynyt sotatoimilta: kurin höltyessä ryösteltävää tavaraa oli paljon, ja tähän ryöstelyyn oli usein päällystön lupa, mikä kannusti holtittomaan alkoholinkäyttöön ja sen myötä muuhun omankäden oikeuteen. Unkari oli myös viimeiseen saakka ollut Saksan liittolainen, eikä siellä ollut sellaista voimakasta vastarintaliikettä kuin esimerkiksi entisessä Jugoslaviassa, missä väestön oli Puna-armeijan saapuessa helppo samastua Titon punatähtipartisaaneihin (vaikka todellisuudessa läheskään kaikki jugoslaavit eivät olleet kannattaneet sosialismia tai vastustaneet natsismia) ja ottaa venäläiset riemumielin vastaan vapauttajina natsien sorrosta. Horthyn Unkarin siviilihallinto- ja oikeusjärjestelmä, joka oikeastaan oli hajonnut jo vallan siirtyessä Szálasin lyhytaikaiselle natsikomennolle, romahti Puna-armeijan tullessa täysin eikä kyennyt takaamaan järjestystä tai turvaa mielivallalta. Sitä paitsi Itä-Euroopan slaavikansat pystyivät kielisukulaisuuden ansiosta jossain määrin kommunikoimaan venäläisten sotilaiden kanssa, toisin kuin unkarilaiset. Vaikuttaakin siltä, että sotaraiskauksia tapahtui Unkarissa suhteessa runsaammin kuin monissa naapurimaissa.

Tarkkoja lukuja on toki mahdotonta esittää. (Miten muutetaan numeroiksi se, kun joukko miehiä käy yhden naisen kimppuun, tai kun tämä toistuu useampaan kertaan?) Neuvostomiehittäjien tekemät raiskaukset olivat myös Fruzsina Skrabskin vuonna 2013 valmistuneen elokuvan Az elhallgatott gyalázat (‘Vaiettu häväistys’) aiheena, ja siinä arvellaan raiskauksia tapahtuneen vähintään 80 000, kenties jopa 250 000. Mitään kunnon tilastoja ei kuitenkaan ole, eivätkä lopullista selkeyttä tuo myöskään tilastot noiden aikojen syntyvyydestä (se ei olennaisesti lisääntynyt, mikä selittyy myös sodanjälkeisten olojen vaikutuksella naisten fyysiseen terveyteen), sukupuolitaudeista (ne taas lisääntyivät runsaasti, minkä jo aikalaiset yhdistivät sotaraiskauksiin) ja aborteista.

Raiskauksista yleensäkin vain murto-osa päätyy viranomaisten tietoon, ja sotaraiskauksia kenties ympäröi aivan erityinen häpeä. Petőn vertailukohtanaan käyttämistä itävaltalaisista lähteistä löytyy tietoja jopa muutamista tapauksista, joissa isät olivat surmanneet venäläisten sotilaiden raiskaamia tyttäriään perheen suojelemiseksi häpeältä. (Tätä ehkä kannattaisi muistella, kun nykyään puhutaan maahanmuuttajaperheissä tapahtuneista ns. kunniamurhista.) Niitä peittelevät sekä uhrit että raiskaajatkin, joiden ihanteelliseen sotilasmaskuliinisuuden kuvaan puolustuskyvyttömien naisten, jopa pikkutyttöjen, vanhojen naisten tai nunnien väkivaltainen hyväksikäyttö ei sovi. (Fruzsina Skrabskin elokuvaansa varten haastattelemat Unkarissa toimineet venäläiset sotaveteraanit vakuuttivat, etteivät olleet muka tienneetkään tämmöistä tapahtuneen…)

Neuvostoliiton loppuaikoina ja etenkin sen hajottua myös venäjänkielisessä julkisuudessa yritettiin tuoda esille sankarillisen Puna-armeijan pimeää puolta: esimerkiksi 2005 Znamja-lehdessä ilmestyi sotaveteraani Leonid Rabitševin muisteluksia, joissa kuvailtiin myös neuvostosotilaiden tekemiä raiskauksia. Nämä ovat kuitenkin jääneet yksittäisiksi yrityksiksi. Putinin Venäjän ideologisessa ilmapiirissä ”Suuren isänmaallisen sodan” sankarien mainetta ei saa kyseenalaistaa, ja nämä asenteet käyvät ilmi myös Internet-keskusteluissa, joita Pető on kunnon historialähteiden puutteessa yrittänyt analysoida, arkistot kun pysyvät suljettuina.

Siispä sotaraiskauksista, kuten alun esimerkeissä, kertovat raiskattuja ”edustavat” miehet, tai niistä puhutaan yleistäen, kuin ulkopuolelta katsellen. Petőn itse haastattelemat uhrit eivät koskaan kuvailleet yksityiskohtaisesti omia fyysisiä kokemuksiaan seksuaalisesta väkivallasta. Tyypillisiä luonnehdintoja ovat esimerkiksi “minulla oli onnea, en saanut sukupuolitautia enkä tullut raskaaksi niin kuin monet muut” tai “minun ylitseni kävi (átment rajtam) niin ja niin monta sotilasta”. Uhrit suhteuttavat itsensä siihen suureen, nimettömään massaan, jolle tuo sanoinkuvaamaton kerta kaikkiaan vain “tapahtui”, ja tukahduttavat kärsimyksensä osaksi sodan muita koettelemuksia, joista kärsi ”koko kansa”.

Tutkimus- ja muistelmakirjallisuudessa Unkarin sotaraiskauksia on käsitelty vain vähän. Omakohtaisimpia ja tärkeimpiä kuvauksia on ollut Alaine Polczin Asszony a fronton (‘Nainen rintamalla’), vuonna 1991 ilmestynyt muistelmateos. Sen kerronta voidaan nähdä esikuvana uhrinarratiiville, jossa väkivaltaa kuvataan realistisesti mutta ikään kuin ulkopuolelta, ikään kuin jollekulle toiselle tapahtuvana. Myös runoilija Miklós Radnótin leski Fanni Gyarmati on päiväkirjassaan kuvannut raiskauksen uhriksi joutumista. Judit Kováts on romaanissaan Megtagadva (‘Kiellettynä’, 2012) rakentanut arkistotutkimuksiin ja haastatteluihin perustuvan fiktiivisen naiskohtalon. Muutamissa unkarilaisissa elokuvissakin on sotaraiskauksia käsitelty: Fruzsina Skrabskin yllä mainitun elokuvan lisäksi Márta Mészárosin Aurora Borealis (2017) kertoo tyttärestä, joka joutuu selvittämään äitinsä nuorena kokemia traumoja, ja jo 1996 Sándor Sára elokuvassaan A vád (‘Syytös’) toi valkokankaalle raiskatun tytön, sisartaan puolustaneen veljen sekä tapausta tutkimaan määrätyn neuvostoupseerin murhenäytelmän.

Ehkä mielenkiintoisinta kuitenkin on Petőn analyysi siitä, miten digitaalistuminen ja Internet ovat vaikuttaneet sotaraiskausten muiston käsittelyyn. Nettiaktivismia luonnehtii Petőn mukaan ”valittu trauma”: verkkokeskustelujen osanottajat valitsevat ja erottavat menneisyyden tapahtumista tietyn osan ikään kuin omakseen. Verkkokeskusteluissa olennaista ei myöskään ole tieto tai faktapohja vaan samanmielisten kuplan luominen ja vahvistaminen aina samoina toistuvia kokemuksia, kertomuksia, tapahtumia ja hahmoja toistelemalla. Näin myös tietyt, sukulaisilta, tuttavilta ja aikalaistodistajilta kuullut kertomukset (uhrit itse eivät juuri olleet mukana nettikeskusteluissa) ja ylipäätään kertomisen tapa vakiintuivat ja tavallaan kanonisoituivat. Sikahumalaisen, kölninvettä juovan, kelloja varastavan ja naisia raiskaavan punasotilaan rinnalta katosivat tyystin kertomukset ystävällisistä, lapsirakkaista ja sivistyneistä venäläisistä (joita myös saattoi olla jokunen ja joista puna-armeijalaisen kuvaa 1950-luvulla oli rakennettu). Kertomukset myös medikalisoituivat, mutta toisin kuin esimerkiksi korealaisten ”lohtunaisten” (japanilaisten miehittäjien seksiorjiksi pakotettujen naisten) tapauksessa, jossa naisten kokemista posttraumaattisista stressioireista on kirjoitettu runsaasti, Unkarissa aiheen käsittely keskittyi sukupuolitautien leviämiseen.

Sama ulkokohtaisuus ja stereotyyppisyys näkyy virallisessa muistopolitiikassa, kun se Unkarissa valtiososialismin kaaduttua tulee mahdolliseksi. Fruzsina Skrabskin elokuvan valmistuttua Unkarissakin on ollut puhetta sotaraiskausten uhrien muistomerkistä, mutta toistaiseksi sellaista ei ole saatu aikaan – kun taas eri puolilla Aasiaa ja Amerikassakin on toisen maailmansodan aikaisten japanilaisten miehittäjien ”lohtunaisille” rakennettu muistomerkkejä ja museoita, ja entisen Jugoslavian sotien raiskausten uhreja on muistettu Kosovossa kahdellakin julkisella taideteoksella tai installaatiolla. Toki voisi esittää myös, kuten Pető toteaa Susan Sontagiin viitaten, että näkyvä muistomerkki vain estetisoisi väkivallan ja vahvistaisi väkivallan visuaalista kulttuuria. (Tämä oli yksi niistä perusteista, joihin vedoten Puolan Gdańskissa poistettiin näkyviltä taiteilija Jerzy Bohdan Szumczykin 2013 pystyttämä veistos Komm, Frau! Pahennusta herättänyt realistinen taideteos kuvaa Puna-armeijan sotilasta aseella uhaten raiskaamassa raskaana olevaa naista.)

Viime vuosina Unkarin poliittiset kehitykset taas ovat ilmeisesti tehneet sotaraiskauksia naisen näkökulmasta käsittelevän muistopolitiikan täysin mahdottomaksi. Viime aikoina on suunniteltu ns. Gulag-muistomerkkiä. Eräs entisten poliittisten vankien järjestö on puhunut nelisivuisesta mustasta obeliskista, jonka neljä seinämää symbolisoisivat neljää uhrien ryhmää: Unkarin saksalaisia, poliittisia vankeja, sotavankeja sekä pakkotyöhön (málenkij robot) Venäjälle vietyjä. Jälleen kerran naisten kokemukset sulautuisivat näkymättömäksi osaksi suurta kansallista kärsimystarinaa. Illiberaalin muistopolitiikan etnistävä, “kansallismielinen” ote tukahduttaa sotaraiskausten ja niihin liittyvien naiskohtaloiden moniulotteisemman analyysin, johon sisältyisivät myös kysymykset siitä, miten sotaraiskaukset ja niiden seuraukset kytkeytyvät naisiin kohdistuvaan väkivaltaan yleensä.

Andrea Petőn kirja ei tarjoa sellaista perushistoriantutkimuksen yksityiskohtaista arkisto- ja tilastopiiperrystä, jota alaotsikon perusteella voisi odottaa, eikä juuri tuo uusia faktoja ennestään tunnettujen rinnalle. Se liikkuu enemmänkin metatasolla ja pohtii sitä, miten ylipäätään voi puhua semmoisesta, mistä on mahdoton puhua. Mielenkiintoista ja ehdottomasti lukemisen arvoista pohdiskelua!


Brutaalia menoa

lokakuu 16, 2017

Lännessä, esimerkiksi Wienissä käyvät unkarilaiset tuttavat usein kehuvat, miten ”täällä on helpompi hengittää”, ilmapiiri on jotenkin vähemmän ahdistava, kaduilla liikkuvat ihmiset levollisempia ja hyväntuulisempia, kun taas Unkarissa – tätä olen kuullut monen selittävän – vallitsee yleinen kireys ja huonotuulisuus. Sikäli kuin tämä todellakin pitää paikkansa, sitä ehkä selittää osaksi poliittinen ilmapiiri. En ihmettele, jos älykkösuvakkikavereitani hermostuttavat joka paikkaa peittävät vihakampanjajulisteet, joissa kansaa pelotellaan Sorosilla ja migranteilla. Ja osaksi syynä voi olla kerta kaikkiaan elintasoero. Jos palkat ovat alle puolen siitä, mitä länsirajan takana, ja jos melkein kaikki kynnelle kykenevät tekevät kahta-kolmea työtä pitääkseen perheen leivässä ja kustantaakseen tarvittaessa yksityislääkärikäyntejä, yksityisiä kielikursseja jälkikasvulle tai muuta täydennystä julkisen sektorin antiin, niin ei ihme, jos ihmiset ovat väsyneitä ja hermot kireällä.

Sitä, johtaako tämä kireys myös väkivaltaherkkyyteen ja missä määrin väkivaltaherkkyys on osa Unkarin nykyistä henkistä ilmapiiriä, en osaa sanoa. Omassa somekuplassani demokratian rapautumisen mafiatyyppiseksi vallankäytöksi, korruptionsyömän talouden yskinnän, kärjistyvien poliittisten intohimojen sekä ”kristillisten eurooppalaisten perusarvojen” nimissä institutionaalistetun rasismin, homofobian ja naisvihan yhteyttä yhä raaempaan toimintakulttuuriin pidetään ilmiselvänä. Tämäntapaiseen päätelmään päätyy myös Index-uutisportaalin toimittaja Zoltán Szabó Facebook-postauksessaan, jota juuri nyt puidaan ympäri unkarinkielistä nettiä.

Szabó oli eilen käynyt budapestilaisessa hotellissa järjestetyssä viskinmaistelutilaisuudessa, missä luovan luokan edustajat upottavanpehmeällä matolla seisoskellen ja jaloja pientislaamojuomia siemaillen saattoivat rauhassa vaikkapa manailla iOS 11 -käyttöjärjestelmän ominaisuuksia ja nauttia, näin Szabó, ”erehdyttävän eurooppalaisesta tunnelmasta”. Mutta sitten oli lähdettävä sovittuun tapaamiseen erään tuttavan kanssa, joka maanantaina lähtisi takaisin asemamaahansa Sveitsiin, ja Szabó, jota hieman hiukoi, päätti sitä ennen nopeasti haukata viereisen Kentucky Fried Chicken -pikaruokaravintolan antimia. Jo kassajonossa tunnelma kävi ikäväksi, kun Szabón edessä seisova kaveri tunnisti hänet riippumattoman (tai, kuten hallituksen medioissa on ”Gecigaten” jälkeen uupumatta vakuuteltu, Orbánin entisen ystävän ja nykyisen armottoman vastustajan, mediamoguli Lajos Simicskan omistaman) Index-uutisportaalin toimittajaksi ja alkoi huomautella tästä epämiellyttävään sävyyn.

Kassalle päästyään Szabó sai kuulla, että kyseiseltä kassalta myydään vain mukaan vietäväksi, ei paikalla nautittavaksi. Hänen hieman hermostuneeseen kysymykseensä, eikö tästä olisi voinut laittaa jotain tekstiä jonon toisen pään näkyviin, etteivät ihmiset jonottaisi turhaan, kassapoika vastasi vain, että ”olisi, jos et osta mitään niin poistuisitko jonosta”. Szabó päätti, ettei tyytyisi tähän, ja pyysi valituskirjaa, jotta voisi kirjoittaa siihen, että ”palvelu on töykeää”. Kirjaa ei kuulemma ollut missään, ja paikalle kutsuttu esimies yritti tarjota Szabólle valituksen kirjaamiseen yhtä irtonaista aanelosta, mitä tämä ei kelpuuttanut, eihän mikään taannut, ettei tuommoista irtolappua heitettäisi saman tien menemään heti hankalan asiakkaan poistuttua. Nyt tilanne alkoi todella eskaloitua. Paikalle ilmestyi turvamies, joka kysyi esimieheltä, heitetäänkö asiakas ulos, ja myöntävän vastauksen saatuaan ei vaivautunut edes yrittämään sanallista poistumiskehotusta vaan todellakin raahasi Szabón ravintolan poikki ja kirjaimellisesti heitti ovesta ulos. Hämmentyneen Szabón kysyessä, aikooko vartija vielä antaa hänelle turpaankin, myös tämä oletus toteutettiin välittömästi. Nenä verta valuen Szabó malttoi vielä nousta, asettaa kännykkänsä videokuvausmoodiin ja ilmoittaa tyynesti, että menee nyt sisälle valittamaan kohtelusta ja kuvaa koko tapahtumat. Näin tapahtui, Szabó sai lisää nyrkiniskuja kunnes kaatui maahan, mutta kaikki tallentui videolle ja poliisi kutsuttiin paikalle. Turvamies saanee syytteen pahoinpitelystä, Szabón naamaan jouduttiin ompelemaan muutamia tikkejä, ja tällä hetkellä KFC-ketjun Unkarin osasto saa kipristellä melkoisen someraivon kynsissä.

kfc.jpg

Vitsiuutisportaali Hírcsárdan tulkinta tapahtuneesta.

Näin siis meneteltiin hankalan asiakkaan kanssa, joka tosin tuoksahti viskiltä mutta ei ollut käyttäytymiseen vaikuttavassa humalatilassa, joka käyttäytyi tiukasti mutta ei henkilökohtaisuuksiin menevän loukkaavasti eikä sopimattomasti, joka uhmasi turvamiestä mutta ei missään vaiheessa lyönyt ketään eikä vahingoittanut mitään. ”Hankalia asiakkaita hakataan päivittäin, mitä oikein kuvittelit?”, kysyy Szabó itseltään retorisesti ja vastaa:

En halua mitään muuta kuin edes hetken ajan tuntea, että ainakaan ylikansalliset suuryritykset eivät tässä maassa toimi niin kuin jokin entisaikojen kolhoosi. Että vaikka väkivaltaisuus onkin olemassa jo järjestelmän tasolla, ja vaikka nykyään taas on alettu selittää, että vaikka olisitkin oikeassa niin pidä suusi kiinni tai puhu edes hiljaa ja kunnioittavasti, kun puhut korkealle toverille – että silti kapitalismi vielä toimii ja pystyy käsittelemään tämäntyyppisiä ongelmia.

Tässä ollaan kenties asian ytimessä. Pelättävissä on, että väkivaltaisuudesta ja mielivallasta on tulossa osa järjestelmän ja yhteiskunnan toimintaa, niin että se heijastuu myös kaupallisen suuryrityksen palkkaaman vartiointifirman työntekijään. Tämä vartija on ilmeisesti jo tottunut elämään kasvavan eriarvoisuuden yhteiskunnassa, missä toisia ihmisiä saa lyödä ilman seuraamuksia, jos itse on asianmukaisessa asemassa.

Raakuudella ja typeryydellä on toistaiseksi rajansa: niin tyhmä ei institutionaalistetun väkivallan käyttäjäkään saisi olla, että ei osaa erottaa satunnaista viinanhajuista surkimusta (joka saattaa olla vaikkapa asunnoton, siis täysin lainsuojaton olento) nyt sattumalta hienolle viskille haiskahtavasta neljännen valtiomahdin edustajasta, joka osaa käyttää älypuhelimensa videotoimintoa ja sosiaalista mediaa. Yhteiskunnan sisäiset nokkimisjärjestykset kuitenkin jyrkkenevät koko ajan, jännitteet kärjistyvät, eikä edes muukalaisvihan nostatus onnistu purkamaan niitä kaikkia Unkarin ”kansakunnan” ulkopuolelle.


Yleiseurooppalaisia tarinoita naisrauhasta

heinäkuu 5, 2016

Jotenkin mietityttää, miten vähän siinä julkisessa keskustelussa, jota pakolaiskriisin ja sen nostattaman vihapuheen ympärillä on jo toista vuotta käyty, on ollut esillä kriittinen nais- ja sukupuolinäkökulma. Tavallaan kyllä ymmärrän, että rasistisen öyhötyksen eritteleminen on tarpeeksi rankkaa jo muutenkin, feministinen kritiikki innostaisi öyhöttäjät vain entistä pahempaan raivoon niitä mädättäjä-suvakkihoroja kohtaan, jotka oikeasti vain himoitsevat päästä petiin vaikka raiskaaja-terroristipetojen kanssa, kun eivät reiluille valkoisille miehille kelpaa… Mutta silti: eikö joku oikea sukupuolentutkimuksen asiantuntija voisi antaa analyysikynänsä viuhua ja tosissaan käydä niiden kummallisten sidosten kimppuun, joita rasistisen vihapuheen ja naisvihan väliltä löytyy? Vai onko niin, että tätä jo tutkitaan mutta jostain syystä tämä tuiki tarpeellinen ja ajankohtainen tutkimus ei valtamedioihin pääse?

Ihan ilmeiseltähän näyttää, että muukalaisviha ja naisviha kulkevat käsi kädessä ja kietoutuvat yhdessä kauhukuvaksi muukalaisista, jotka ”tulee ja raiskaa meidän naiset”. Näin väkivaltainen uhittelu voidaan legitimoida heikkojen ja ”viattomien” suojeluksi, ja  rasisminvastustajat, joissa on paljon naisia ja feministejä, voidaan joko leimata naiiveiksi ressukoiksi, joita on suojeltava vaaralta, jota he eivät onnettomat itse edes tajua, tai huorittelemalla siirtää pois kunniallisten ja asiallisten kansalaisten joukosta ”epäihmisten” puolelle.

Kauhukuvien rakennusaineista osa voi tietysti olla ihan tosiperäisiä. Selväähän on, että Eurooppaan tulevista turvapaikanhakijoista osa on peräisin sellaisista kulttuureista tai alakulttuureista, joissa naisen asema on, hm, erilainen kuin meillä. Ja kun tämmöiset kaverit – joista osa voi olla ties millaisten kamalien kokemusten traumatisoimia ja henkisesti vähän horjuvassa tilassa – joutuvat aikansa toimettomina notkumaan erossa omaisistaan ja perheistään, niin ikäviä väärinymmärryksiä ja väärinkäytöksiä voi joidenkuiden kanssa tapahtua. Enkä todellakaan halua niitä puolustella. Ahdistelijoita ja raiskaajia on rangaistava tekojensa mukaan, ihan siitä riippumatta, ovatko kantaväestöä vai muukalaisia.

Itävallassa tuomittiin äskettäin 17-vuotias afgaanipoika 13-vuotiaan tytön raiskauksesta 20 kuukaudeksi vankeuteen (ja hyvä niin). Ilmeisesti (juttu käsiteltiin tietenkin suljetuin ovin, eikä yksityiskohtia ole asiallisissa viestimissä juuri kerrottu) nuoret olivat tunteneet toisensa jo jonkin aikaa, ja heidän välillään oli jonkinlainen seurustelusuhde – jonka fyysisestä puolesta odotukset ja käsitykset eivät sitten käyneetkään yksiin. Hyvä että tyttö jaksoi ja uskalsi hakea oikeutta. (Ja toivottavasti samaan pystyvät myös ne alaikäiset kantaväestön tytöt, joita kantaväestöön kuuluva ”poikaystävä” painostaa ja pakottaa petihommiin, ja toivottavasti hekin saavat tähän ympäristönsä tuen ilman ”pojat on poikia” -vähättelyä, ”haluatko tosiaan pilata nuoren miehen elämän” -uhrinsyyllistämistä ja ”mahdoitkohan itse provosoida” -epäilyjä. Ns. deittiraiskauksia nimittäin sattuu joskus myös alkuperäisten eurooppalaisten kesken.)

Mutta. Aika suuri osa tästä raiskaaja-kauhukuvastosta on rasismin tuella rakenneltua ja paisuteltua. Kyseessä on usein myös kansainvälinen kauhutarina-aines, jota levitetään maasta toiseen (kannattaa lukea Samuli Suonpään hyvä kirjoitus kansainvälisistä rasistimeemeistä). Saksalaisella kielialueella tällaisia kauhutarinoita ja niitä kumoavia tietoja keräilee esimerkiksi hoaxmap-sivusto, jolta löytyy myös useita perättömiä tarinoita raiskauksista ja ahdisteluista. Ja tietenkin löytyy myös sivustoja ja nettifoorumeita, joille päinvastoin kerätään tarkoitushakuista tietoa ”turvapaikanhakijoiden terrorista”.

Yksi tuore esimerkki ei vielä ole hoaxmap-sivulle ehtinyt: Mistelbachissa Itävallan koillisnurkassa, lähellä Tšekin ja Slovakian rajaa, 13-vuotias tyttö kertoi pari viikkoa sitten joutuneensa maauimalassa etelämaisen näköisen miehen seksuaalisesti ahdistelemaksi. Miestä jäljitettiin silminnäkijäkuvauksesta laaditun piirroksen perusteella, tapaus sai laajalti julkisuutta sekä asiallisissa medioissa että vihasivustoilla, ja uimalan johto reagoi tapahtuneeseen välittömästi.

noentryforrefugees

”Today no entry for refugees.” Verkossa kiertävä kuva lienee alkuaan peräisin Kronen Zeitung -lehdestä, jonka alkuperäinen ahdistelutapauksesta kertonut artikkeli ei enää ole verkossa.

Jostain syystä, vaikka 11.000 asukkaan Mistelbachissa on maahanmuuttajia nähty ennenkin (mm. Itävallan islamilaisen uskonyhteisön uusi johtaja Ibrahim Olgun on syntynyt Mistelbachissa turkkilaiseen vierastyöläisperheeseen), ulkomaalaisen oloinen ahdistelija tulkittiin oitis pakolaiseksi tai turvapaikanhakijaksi, ja uimala sulki ovensa ”pakolaisilta” – tosin vain yhdeksi päiväksi, on uimalan johto sittemmin selitellyt. Selittelyihin oli aihetta. 13-vuotias tyttö alkoi nimittäin tutkinnan edetessä muuttaa kertomustaan. Seksiin pakottaminen pukukopissa muuttui takapuolen kourimiseksi käytävällä, ja lopulta tyttö tunnusti keksineensä koko jutun. Poliisi joutui peruuttamaan etsintäkuulutuksen ja antamaan tiedotteen, jossa koko tarina kumottiin.

On tietenkin mahdotonta ja täysin turhaa lähteä spekuloimaan, mitä kolmetoistavuotiaan tytön mielessä oikein on liikkunut ja millaisilla motiiveilla hän käynnisti koko mediametakan, oliko kyseessä henkilökohtainen huomionkipeys vai jokin perheeseen tai kaveripiiriin liittyvä psykologinen kuvio. Kolmetoistavuotias on vielä kovin keskenkasvuinen eikä voi kantaa tapahtuneesta täyttä oikeudellista tai moraalista vastuuta. Mutta mitkä syyt sitten olivatkin, keinoksi tarjoutuva Pahan Raiskaajapakolaisen kauhukuva oli kätevästi lähellä, ja siihen olivat kaikki heti valmiita uskomaan. Olisiko huomionkipeä varhaisteini tullut yhtä vakavasti otetuksi, jos ahdistelijana tai kähmijänä olisi ollut tavallinen kantaväestön mies?

Vielä yksi mielenkiintoinen pointti. Runsas vuosi sitten, juuri ennen pakolaiskriisin kärjistymistä, Itävallassa tiukennettiin ja täsmennettiin rikoslakia. Tasa-arvoministerin (”naisministeri”, Frauenministerin), sosiaalidemokraatti Gabriele Heinisch-Hosekin ajama ns. pyllynkourintapykälä (Po-Grapsch-Paragraf) väljensi lailla rangaistavan seksuaalisen ahdistelun kriteerejä. Ja kukapa tätä pykälää tuolloin vastustikaan ellei oikeistopopulistinen FPÖ (jonka toimihenkilöistä pari on muuten tuomittu myös seksuaalisista rikkomuksista, vaikka suurin osa oikeudessa toimittujen FPÖ-poliitikkojen rikoslistan kohdista liittyykin kansanryhmän vastaiseen kiihotukseen, Verhetzung, tai ”Wiederbetätigungiin” eli kiellettyjen natsiaatteiden tai -symbolien levittämiseen). Puolueen johtaja HC Strache kertoi tuolloin lehdistötilaisuudessa pontevaan Tuomas Enbuske -tyyliin, että oli itsekin joskus joutunut seksuaalisen ahdistelun kohteeksi. Strachen mielestä mitään lainmuutosta ei tarvittaisi, koska ahdisteluongelma olisi helppo ratkaista muutenkin:

Yleensä silloin voi sanoa hyvin selvästi ja yksiselitteisesti, että ei halua tätä. Silloin yleensä myös saa olla rauhassa.

(Juupajuu. Melkein jokainen nainen voisi kertoa, että tyypillinen kähmijä ei mokomasta piittaa, koska joko ei tajua tekevänsä mitään väärää tai ei ylipäätään välitä akkaväen väninöistä.)

Nyt tilanne on jostain syystä aivan toinen. FPÖ on asettunut tiukasti vaatimaan naisrauhaa ja vaatii – perheasiainvastaavansa Anneliese Kindergrippe Kitzmüllerin suulla – hallitusta ryhtymään tehokkaampiin toimiin naisten suojelemiseksi yhä pahemmalta ahdistelulta. Tuoreimpana virikkeenä tälle toukokuussa julkaistulle puheenvuorolle oli Wienissä sattunut ahdistelutapaus: kolme tummaihoista miestä oli tunkenut kähmimään autossaan istuvaa sairaanhoitajaa, joka pontevalla toiminnallaan oli kuitenkin pystynyt pysäyttämään tilanteen. (”Tässähän taas nähtiin, että kun tarpeeksi selvästi ja yksiselitteisesti sanoo, ettei halua, niin saa olla rauhassa…”)

Vuosi sitten mitään kähmintä- ja ahdisteluongelmaa ei ollut, eikä varsinkaan lakeja olisi tarvinnut tiukentaa. Nyt jokainen kähmintätapaus antaa aiheen vaatia valtiovallalta entistä tiukempaa toimintaa – silloin kun ahdistelijana on tummaihoinen muukalainen. Mutta rasistejahan me emme ole!

 


Ruudun takaa

Toukokuu 10, 2016

Varoitus, seuraa tädin henkilökohtaisia nuoruusmuistoja!

Tunkkaisella 80-luvulla stipendiaattina Budapestissa opiskellessani tein merkillisen keikan Körmendin kaupunkiin, joka sijaitsee aivan Unkarin ja Itävallan rajalla Rába-joen (Itävallan puolella Raab) varrella. Jossain paikallisessa kulttuuripläjäyksessä mm. lauloin sulosti suomalaista musiikkia. Tämän huikean taide-elämyksen yksityiskohdat olen armollisesti unohtanut, mutta itse kaupunki piintyi mieleeni jonkinlaisena tuppukylän prototyyppinä. Iskuryhmämme sai muistoksi paikkakuntaa esittelevän kuvateoksen, johon sisältyi myös ontuvilla kielikuvillaan lievästi vaivaannuttava runo tai jonkinlaisen pitäjänhumpan teksti. Vieläkin minulta pääsee hiljainen, piinattu vinkaisu, kun muistan säkeet Tápszergyár és aluljáró / idézi, ím, a friss időt… [‘Ravinnetehdas ja alikäytävä / kas, kuuluttaa uutta aikaa…’] – kaupungin halki kulkevan isomman tien alitse rakennettu alikäytävä oli ilmeisesti paikallisille urbaanin edistyksen suurin saavutus.

Ei pitäisi olla ilkeä. Körmendin yritteliäs kaupunki ei tuohon aikaan ihmeemmin voinut hyötyä asemastaan rautaesiripun kyljessä. Sittemmin sielläkin on varmaan edistytty. Unkarilaisen Wikipedian mukaan asukkaita on yli 11.000, ja kuvissa näkyy joitakin kauniisti entistettyjä vanhoja rakennuksia, komeimpana Batthyány-Strattmann-suvun linna; suvun suuri poika, 1930-luvulla kuollut herttua László Batthyány-Strattmann tuli tunnetuksi sairaalan perustajana ja köyhien lääkärinä, ja hartaana katolisen kirkon poikana hänet on 2003 julistettu autuaaksi.

Viime aikoina Körmend on ollut julkisuudessa siellä sijaitsevan pakolaisleirin ansiosta. Toukokuun alkupäivinä sinne pystytettiin poliisikoulun pihalle telttaleiri, jonne tuotiin muutamia kymmeniä turvapaikanhakijoita. Virallinen selitys on, että muut vastaanottokeskukset alkavat olla täynnä, kun maahan saapuu piikkilanka-aidoista huolimatta parisataa ”laitonta maahanmuuttajaa” päivittäin. Ilkeämmät spekuloinnit liittyvät aitaan, jota Itävallan viranomaiset ovat rakennuttamassa myös tälle kohdalle rajaa. On suoraan arveltu, että unkarilaisilla ei olisi mitään sitä vastaan, että turvapaikanhakijat muitta mutkitta kipittäisivät vieraanvaraisemmalle (?) puolelle rajaa, semminkin kun vastaanottokeskuksen oudot itämaanelävät eivät ole lukkojen takana vaan saavat vapaasti liikkua kaupungilla.

Turvapaikanhakijat eivät monta päivää ehtineet elellä körmendiläisten ihmeteltävinä, kun jo alkoi tapahtua. Viime viikolla ATV-televisiokanavalle ja sen verkkosivuille ilmestyi kohu-uutinen: ”maahanmuuttajat” olivat kerääntyneet aivan vastaanottokeskuksen vieressä sijaitsevan urheiluhallin ikkunan taakse tuijottamaan tyttöjen käsipallojoukkueen treenejä, ja kun päivystävä poliisi käski heitä poistumaan, yksi miehistä oli kiukuissaan potkaissut ikkunan rikki. Harjoitukset oli täytynyt keskeyttää ja tytöt viedä turvaan, nyt urheilevien nuorten vanhemmat ovat raivoissaan ja peloissaan lastensa puolesta eivätkä uskalla päästää tyttäriään urheilemaan ennen kuin näiden turvallisuus on taattu. Tapahtumaan reagoitiin korkeimmalla taholla: hallituksen tiedotustilaisuudessa ministeri János Lázár kehotti sisäministeri Sándor Pintériä ryhtymään välittömästi asian vaatimiin toimiin.

Jotakin merkillistä tässä Körmendin ikkunauutisessa kuitenkin on. Heti seuraavana päivänä nimittäin läänin poliisijohto ylimääräisessä tiedotustilaisuudessaan kiisti koko jutun. Totta on vain, että urheiluhallin ikkuna on särkynyt, mutta kukaan ei tiedä, miten ja miksi ja kuka sen rikkoi, todistajia, jotka olisivat nähneet ikkunan särkymisen, ei ole löytynyt. Käsipalloilijatyttöjä ei tiettävästi kukaan tuijotellut saati ahdistellut, kukaan heistäkään ei ollut nähnyt, mikä ikkunan rikkoi, ja sen säryttyä he olivat kaikessa rauhassa poistuneet hallista ja menneet kotiinsa kenenkään häiritsemättä. ATV-kanavan tiedonlähteenä toiminut paikallinen urheiluseuran edustaja ei itse edes ollut paikalla  tapahtuman aikaan. Eräät kuitenkin yhä ”kokivat asian näin”: perjantaina äärioikeistopuolue Jobbikin aktivistit polkaisivat pystyyn noin viidensadan hengen ”leiri kiinni” –mielenosoituksen, jonka päätteeksi parikymmentä kiivainta joutui napit vastakkain mellakkapoliisien kanssa yrittäessään hyökätä pakolaisleiriin.

Perin omituinen juttu tosiaan. Kun on nähty, miten hanakasti Unkarin hallitus on käyttänyt hyväkseen unkarilaisten muukalaiskammoa ja rakennellut kauhukuvia sivilisaatioiden sodasta, raiskaavista ja murhaavista muslimiterroristeista, vähän ihmetyttää se, miten tarmokkaasti poliisi ja Körmendin fideszläinen pormestari oitis ryhtyivät leikkaamaan ikkunahuhulta siipiä. Olisiko yhtenä syynä se, että Körmendin ikkunajuttua lähtivät levittämään ja paisuttelemaan alun alkaen väärät tahot, ensin ATV-kanava (jonka omistaa lähinnä helluntailaisuuteen lukeutuva Hit Gyülekezete ‘Uskon seurakunta’, Unkarin suurimpia kristillisiä uskonyhteisöjä perinteisten kirkkokuntien jälkeen), sitten oikeisto-opposition Jobbik? Vai oliko jutun perättömyys jo alusta alkaen niin ilmeistä, että edes paatuneimmat Fidesz-propagandistit eivät kehdanneet ruveta sillä ratsastamaan?

Kaksinaismoralismin juhlaa tässä joka tapauksessa on eletty. Samat vallanpitäjät, jotka jo yli vuoden ajan ovat kalastaneet kannatusta muukalaisvihan mutaisimmista vesistä, syyttävät nyt tekopyhästi Jobbikia ”poliittisen hyödyn tavoittelusta Körmendin tapauksella, jonka tutkinta on vielä kesken”. Ja samaan aikaan kun todellista seksuaalista väkivaltaa ja sitä tukevaa kulttuuria yritetään painaa villaisella – Fidesz-puolueen parlamenttiryhmän johtaja Lajos Kósa meni juuri möläyttämään viime blogauksessani käsitellyn  raiskausskandaalin johdosta, että ”huippu-urheilussa on eri säännöt” ja että ”jalkapallo-ottelussa vaikka potkaisisi maassa makaavaa miestä, tuomari voi päättää, että tässä tapauksessa annetaan pelin jatkua” – niin, samaan aikaan koko maassa nostatellaan mielten kuohua pelkällä ajatuksella himokkaasta tuijotuksesta ikkunan läpi.


Naisen paikka: taistelu voitettu, sota jatkuu

syyskuu 16, 2012

Lisäyksenä edelliseen postaukseeni:

Jonkinlainen kansanvallan voitto? Perjantaina valtapuolue Fidesz (jonka naisedustajista yksikään ei ollut läsnä kohutussa parlamenttikeskustelussa) ilmoitti muuttavansa mieltään ja sittenkin kannattavansa perheväkivallan määrittelemistä omaksi rikoskategoriakseen, josta voidaan siten erikseen säätää lailla. Nyt iltapäivällä Budapestiin on jälleen suunnitteilla suuri tasa-arvomielenosoitus.

Mutta tämähän on vasta alkua, ja tulee luultavasti kestämään vielä pitkään, ennen kuin asenteidenkin tasolla nainen on Unkarissa täysiarvoinen ihminen. Sitä odotellessa vielä yksi kuvallinen kommentti kansanedustaja István Vargan ja kumppanien luokattomilla möläytyksillään laukaisemaan meemitulvaan: Enikő Muha Martonin suunnittelema ”perinteinen” seinävaate:

”Kun on tehty naisen työ, / eipä ukkokulta lyö.”
(Tai sanatarkasti suomentaen: ”Mieheni on miehistä parhain, / minun tarvitsee vain synnyttää, niin hän ei lyö.”)