Sankaruuden pimeältä puolelta

Viime viikkoina Unkarin medioissa on kaiveltu vuosikymmenten takaista rikosta. Huhtikuun alussa levisi julkisuuteen tieto, että Unkarin uintimaajoukkueen johtaja, entinen huippu-uimari ja sittemmin huippuvalmentaja László Kiss, yksi keskeisistä nimistä Unkarin jo vuosikymmenten mittaan rakennetun uintiurheilumaineen takana, suoranainen kansallissankari, oli vuonna 1961 tuomittu joukkoraiskauksesta. Kiss oli yhdessä kahden toisen silloin parikymppisen nuorukaisen kanssa raiskannut nuoren naisen, jonka yksi pojista oli onnistunut houkuttelemaan uimahallista sen lähellä sijaitsevaan jonkun uimahallin työntekijän työasuntoon. Kolmen vuoden vankeustuomio ei tuon ajan oikeuskäytännössä ollut mitenkään ankara, paremminkin päinvastoin, ja koko juttu painettiin nopeasti villaisella. Kiss ei ilmeisesti joutunut istumaan edes tätä tuomiotaan loppuun asti, sillä vuonna 1963 hän oli jo palkintopallilla kansallisissa mestaruuskilpailuissa. Tästä alkoi loistava valmentajanura maajoukkuetehtävineen, ulkomaanmatkoineen, mitaleineen ja kunniamerkkeineen.

Sitten huhtikuun alussa muutamat tutkivat journalistit kaivoivat esille yli viisikymmentä vuotta unohduksissa olleen raiskaustuomion. 75-vuotias Kiss oli jo muutamaa kuukautta aiemmin ollut otsikoissa jouduttuaan riitaan huippu-uimari Katinka Hosszún kanssa (tämä oli julkisesti repinyt edustussopimuksensa arvostellen ankarasti Unkarin uimaliiton toimintatapoja ja uintivalmennuksen riittämätöntä tukea) ja uhattuaan erolla, ja väittämän mukaan pääministeri Orbán oli saanut henkilökohtaisesti suostutella hänet pysymään uintimaajoukkueen johtajana. Raiskausjutun julkisuutta vanha mies ei enää jaksanut. Muutaman päivän ajan seliteltyään, kiistettyään ja uhriuduttuaan (”poliittinen ajojahti”) Kiss lopultakin jätti eronpyyntönsä.

Kohina raiskausjutun johdosta ei kuitenkaan heti vaimentunut. Yllättävän monet ilmestyivät julkisuuteen tukemaan Kissiä, sillä pojat oli poikia mutta menneet olkoot menneitä, yhtenä ensimmäisistä ns. Kuolemattomien klubi (Halhatatlanok klubja), unkarilaisten urheilutoimittajien koolle kutsuma maineikkaimpien huippu-urheilijoiden ryhmä. Sport1-urheilukanavan ajankohtaisohjelmassa Heti helyzet (’Viikon tilanne’) Kissin tapauksesta väittelivät vesipalloilija Gábor Csapó ja viisiottelija Leila Gyenesei. Csapó kertoi, miten hänelle lakitieteen opiskelijana oli selvitetty seksuaaliväkivallan olemusta maitopullon avulla (jota studiossa saa esittää vesilasi):

– Kun tästä syntyi väittelyä, niin hän aina sanoi tytölle, että… Leila, olepa hyvä, pistä sormesi tähän maitopulloon.
– Tämäkö on se maitopullo?
– Niin. Pistä sormi siihen.
– No enhän minä pysty, kun sinä vedät sen pois.
– … No silloin hän sanoi, että niin, neiti, olisi teidänkin pitänyt tehdä.

Kissin seuraaja András Hargitay, totinen ja isänmaallinen perusarvojen mies, jonka puhelimenkin näyttökuvana on Pyhän Tapanin kruunu, muistuttaa konservatiivisen Magyar Nemzet -lehden haastattelussa, että ne olivat niitä aikoja, että rangaistus on jo kärsitty, ja että, apropoo, tätäkin sopii verrata yhteiskuntamme todelliseen moraaliseen ongelmaan, nimittäin abortin vapauteen…

Esitetäänpä kysymys! Onko tappaminen rikos? On. Entä pikkuvauvan murhaaminen? Sekin. Entä syntymättömän vauvan tappaminen? Se on rikoksista suurin. Jos nyt säädetään abortteja koskeva laki, kaivetaanko parin-kolmenkymmenen vuoden päästä esiin ne naiset, jotka aikoinaan teettivät raskaudenkeskeytyksen?! Myönnän, että Lajos Kissin juttu on monen mielestä rikos, joka ei vanhene, mutta joku muu voi ajatella toisin. Mielet ovat nyt kuitenkin kiihdyksissä, itse kiista koskee sitä, pystyykö yhteiskunta vielä viisikymmentä vuotta myöhemmin antamaan anteeksi tapahtuneen rikoksen vai ei. Jos yhteiskunta tuomitsee kahdesti miehen, joka on jo kärsinyt tekonsa rangaistuksen, se ei mielestäni voi olla oikein.

Kissin raiskauskohun alkuvaiheessa julkisuudessa oltiin tietävinään, että raiskattu neitonen olisi sittemmin kuollut. Siksi hänen mahdollista omaa osuuttaan spekuloitiin somessa varsin reippaasti, väitettiin, että kyseinen tyttö oli uimaripiireissä tunnettu ns. kiertopalkinto, jolla oikeasti ei olisi ollut mitään tapahtunutta vastaan – vasta jälkikäteen hänet olisi saatu, ehkä vaikutusvaltaisen isänsä painostuksesta, päättämään, että ”eiku emmä halunnutkaan”. Nyt, kuukauden kuluttua kohun puhkeamisesta, kävi ilmi, että Kissin ja kumppanien uhri on yhä elossa. 73-vuotias  Zsuzsanna Takáts oli kuullut ex-aviomieheltään, että tätä vanhaa juttua taas puidaan julkisuudessa, ja ilmestyi RTL-kanavan ajankohtaisohjelmaan kertomaan, miten kaikki oikein tapahtui.

Tarina on hyytävän koruton. Tuolloin 18-vuotias Takáts, laiha ja lapsellinen nuori tyttö, oli mennyt ystävättärineen Margitsaaren uimalaan, missä hän muuten ei koskaan käynyt (eikä siis myöskään pitänyt tapanaan käydä uimalassa iskemässä miesseuraa, niin kuin somessa on väitetty). Pahaa aavistamatta hän lähti kesken kaiken uimapuvussaan yhden mukavan uimahousuisen pojan mukaan, joka lupasi ”näyttää hänelle jotakin”. Varastolta tai pukuhuoneelta näyttäneessä rakennuksessa olikin asunto, jonne tupsahtaneet urheilijanuorukaiset eivät piitanneet hänen aneluistaan. Kaksi piti vuorollaan kiinni kun kolmas kävi kimppuun, lopulta tyttö voi niin huonosti, että pojat antoivat hänelle jotain ”lääkettä” saadakseen hänet tolpilleen.

Kotiin raahauduttuaan Takáts ei halunnut kertoa tapahtuneesta kenellekään. Lopulta huolestunut ystävätär, joka ihmetteli hänen jatkuvaa itkeskelyään, kiskoi hänestä totuuden ulos ja vei hänet poliisin puheille. Näin oikeusjuttu lähti liikkeelle, vaikka Takátsin isää – joka ei ollut vaikutusvaltainen mies vaan tavallinen suutarimestari – yritettiin ensin lahjomalla, sitten pahoinpitelemällä saada lopettamaan juttu. Zsuzsanna Takáts jatkoi elämäänsä, opiskeli kolme ammattipätevyyttä (rakennusinsinöörin, työsuojeluinsinöörin, sittemmin yliopistossa filosofian ja estetiikan opettajatutkinnon), kävi töissä, meni naimisiin, sai lapsia ja lastenlapsia, jäi eläkkeelle. Raiskaajilleen hän ei ole antanut anteeksi. Hänen mielestään nämä saivat paljon pienemmän rangaistuksen kuin olisivat ansainneet. (Uhreja oli ilmeisesti useampiakin, näiden joukossa ehkä esimerkiksi se aiemmin some-kommenteissa mainittu ”tunnettu urheilijatyttö”. Takátsin käsityksen mukaan poikia oli jo aiemmin varoitettu tämäntapaisista puuhista.) Ennen kaikkea: miten voi antaa anteeksi semmoisille, jotka eivät ole koskaan pyytäneet anteeksi eivätkä ilmeisesti vieläkään ymmärrä tai myönnä tehneensä mitään väärää?

Urheilun Unkari oli ja on ehkä edelleenkin miesten maailma, jossa pojat ovat poikia ja edustusurheilija voi aina odottaa erikoiskohtelua. Ja kansainvälisten uintimenestysten taustalla voi olla kulttuuri, johon kuuluu armoton autoritaarisuus, väkivalta ja joskus myös seksuaalinen hyväksikäyttö.

Lopetukseksi vielä koko ajan tätä lukiessa mielessäni pyörinyt vanha tarina ei pienestä (kis) vaan Pyhästä (szent) Lászlósta (1046–1095), Unkarin kuninkaasta, sotilaiden suojeluspyhimyksestä ja ritarihyveiden ruumiillistumasta. Miettikääpä tätä.

derzs101

Pyhän Lászlón legendan kuvitusta Székelyderzsin unitaarikirkossa. László taistelee kumaanin kanssa, oikealla kumaanin ryöstämä unkarilaistyttö.

1300-luvulla kirjoitettu Képes Krónika kertoo, miten László pelasti neidon raiskaajan kynsistä:

Lopulta pyhä László-prinssi näki pakanan, joka kuljetti kaunista unkarilaista neitoa hevosensa selässä. Pyhä László arvellen, että tämä olisi Váradin piispan tytär, lähti, vaikka olikin vaikeasti haavoittunut, ajamaan tätä takaa ratsullaan, jonka nimi oli ”Naula”. Mutta kun hän oli jo tavoittamassa pakanan ja keihästämässä tämän, hän ei mitenkään pystynyt siihen, sillä hänen hevosensa ei päässyt nopeammin eikä toisen hevonen jäänyt vähääkään jälkeen, vaan keihään ja kumaanin selän väliä oli koko ajan käsivarren mitta. Silloin pyhä prinssi László lausui ja huusi neidolle näin: Kaunis sisareni, tartu kumaania vyöstä ja heittäydy maahan! Näin tämä tekikin. Mutta kun pyhä prinssi László yritti lävistää maassa makaavan miehen keihäällään, sillä hän halusi tappaa hänet, tyttö pyysi hartaasti, ettei prinssi tappaisi tätä vaan päästäisi hänet menemään. Tästäkin näkyy, ettei naisissa ole uskollisuutta, sillä prinssi László halusi pelastaa hänet epäsukuisesta rakkaudesta. Pyhä prinssi taisteli miehen kanssa pitkään ja leikattuaan tämän jalkajänteen poikki tappoi tämän. Mutta tyttö ei ollut piispan tytär.

DCF 1.0

Toisissa legendan versioissa unkarilainen neito avustaa pyhää ritariprinssiä kumaanin surmaamisessa. Legendan kuvastoon kuuluu usein tämä loppukohtaus, jossa László lepää taistelun jälkeen pää pelastetun neidon sylissä.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: