Mahdoton totuus

3 heinäkuun, 2018

Entiseen maailmanaikaan, 1980-luvulla Unkarissa opiskellessani, kuulin tämän poliittisen vitsin, jota silloin pidettiin hauskana:

Opettaja kysyy koulussa oppilailta, miten näiden perheessä on juhlittu Budapestin vapauttamisen vuosipäivää [helmikuun 13:ntena 1945 neuvostojoukot saivat Budapestin täysin hallintaansa, ja järjestelmänvaihdokseen saakka tätä juhlistettiin ”vapauttamisena”]. Pikku Pistike kertoo, että äiti leipoi kakun, kakunsyönnin jälkeen nostettiin Unkarin lippu ja laulettiin kansallislaulu. Hyvä hyvä, sanoo opettaja. Pikku Jancsika puolestaan selostaa, että heillä syötiin juhlaillallinen, sitten nostettiin punalippu ja laulettiin Kansainvälinen. Erinomaista, kehuu opettaja. Sitten on vuorossa Móricka, unkarilaisen vitsiperinteen Pikku-Kalle:
– Me mentiin naapuriin kylään. Isi raiskasi naapurin tädin ja minä varastin kaikilta kellot.

Kaikkihan tuolloin tiesivät, että puna-armeija ei saapuessaan vain vapauttanut unkarilaisia natsismin ikeestä (ja pelastanut niiden juutalaisten henkeä, joita vielä ollut kyyditetty Auschwitziin tai ammuttu Tonavaan) vaan että neuvostoliittolaiset veljemme myös raiskasivat naisia ja ryöstelivät omaisuutta, erityisen innokkaasti länsimaisia rannekelloja. Nämä kaksi asiaa mainitaan myös tässä Móricka-vitsissä kevyesti rinnakkain, ikään kuin olisi samanarvoisista koettelemuksista kysymys.

Tämän vitsailun rinnalla elää toista tyylilajia edustava perinne. Tämä muutaman vuoden takainen juttu osui uutisvirtaani joku päivä sitten: Index-sivustolla oli esitelty tuohon aikaan jo 88-vuotiaan jazzrumpalin, valokuvaajan ja kuvataiteilijan Károly Miklósin muistelmateos ”Málenkij robot. Venäjän-sotavankeuteni tarina”. Málenkij robot, ’pieni työ’, on unkarilaisten pidginvenäjää, ja sillä tarkoitetaan työorjuutta, johon Unkarista heti sodan jälkeen vietiin enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti valikoitunut joukko ihmisiä, kaikkiaan reilun toistasataatuhatta: Venäjän työleireille, kaivoksiin, raunioita raivaamaan. Tästä jäi mieleeni yksi kohtaus. Leirillä nuori Miklósi oli kertonut eräälle kohtalotoverilleen, itseään paljon iäkkäämmälle unkarilaiselle sotilaalle, miten venäläiset Budapestin ”vapauttajat” olivat raiskanneet hänen ystävänsä 13-vuotiaan pikkusiskon. Venäläiset olivat hakeneet tytön perheensä keskeltä väestönsuojasta ja kirjaimellisesti heittäneet hänet tuntia myöhemmin takaisin ovesta kauttaaltaan veressä, parin päivän päästä hän kuoli vammoihinsa. Tähän vanha sotilas vastasi: ”Mitä sinä tuosta noin kiihdyt? Mitä luulet, mitä me tehtiin aikoinaan Ukrainassa?” Miklósi raivostui ja kävi vankitoverinsa kimppuun, mutta molemmat olivat nälästä niin heikkoja, etteivät jaksaneet tapella, ja tilanne laukesi yhteiseen, tuskaiseen nauruun.

1980-luvun poliittiselle vitsille ja 2010-luvun vankileirimuisteluksille yhteistä on se, että molemmissa naisten kokemasta väkivallasta puhuvat miehet. Itse kokemus on etäännytetty joko mustan huumorin tai moraalisen närkästyksen aineksiksi. Siinä vaiheessa, kun Itä-Eurooppaan vyöryneen neuvostoarmeijan harrastamasta massiivisesta seksuaalisesta väkivallasta alkoi olla luvallista puhua, ne naiset, jotka olivat itse tämän kokeneet, olivat jo poistuneet keskuudestamme tai ainakin jo kymmeniä vuosia sitten haudanneet kokemuksen jonnekin syvälle mielensä pohjalle. Niistä asioista ei puhuttu todellisina, henkilökohtaisina kokemuksina vaan korkeintaan abstraktein yleistyksin, jos lainkaan.

Oli toki muitakin syitä siihen, miksi neuvostoliittolaisten ”vapauttajien” tekemät raiskaukset olivat olleet niin vähän esillä, tai paremminkin miksi niistä syntynyt kuva oli niin epähenkilökohtainen, epäsuora ja kaavamainen. Sosialismin aikaan Puna-armeijaa ei voinut eikä saanut esittää muuta kuin myönteisessä valossa. Järjestelmänvaihdoksen jälkeen taas Unkarissa kuten muuallakaan entisissä sosialistimaissa ei vielä ollut elinvoimaista feminismiä, joka olisi kyennyt nostamaan tästä sotatraumasta esille nimenomaan naisten oman näkökulman ja sen, mikä näissä kokemuksissa liittyy yleisemminkin naisten asemaan yhteiskunnassa. Tai sikäli kuin oli, tämä länsimainen feminismi oli perinteisesti ollut yhteyksissä vasemmistolaisiin poliittisiin ideologioihin, joissa Puna-armeija oli kaikista stalinismin ”ylilyönneistä” huolimatta totuttu näkemään fasismin tuhoajana. (Tähän ajatukseen ei ollenkaan sopinut esimerkiksi se, että neuvostosotilaat eivät vain vapauttaneet ja pelastaneet natsien keskitysleirien vankeja vaan myös raiskasivat keskitysleireiltä elossa selvinneitä naisia.) Poliittisen kentän toisella laidalla taas naisten kokemat traumat kudottiin osaksi kansallista kertomusta, joka perinteiseen tapaan rakentui miesten näkökulmasta ja jossa naisten tuska ja häpeä oli nimetön, yleisluontoinen osa miesten ja koko oman etnisen ryhmän “vieraiden” taholta kokemaa nöyryytystä.

covers_493185.jpg

Näitä näkökohtia nostaa esille viime päivinä lukemani uutuuskirja Elmondani az elmondhatatlant (suomeksi suunnilleen: ‘Sen kertomisesta, mitä on mahdoton kertoa’), jonka on kirjoittanut Andrea Pető, erinäisiä Unkarin naishistorian ja historiapolitiikan kysymyksiä käsitellyt tutkija. (Ilmeisesti oudon sattuman kautta täsmälleen saman otsikon on kymmenen vuotta sitten antanut Anna Menyhért kirjalleen, joka käsittelee traumakokemuksia kaunokirjallisuudessa.) Petőn kirjan alaotsikkona on ‘Seksuaalinen väkivalta Unkarissa toisen maailmansodan aikana’; tästäkin näkyy, että kirjan yhtenä tavoitteena on päästä eroon väkivallan yksinkertaistavasta etnistämisestä (”venäläiset sotilaat – tai aasialaiset vinosilmäbarbaarit – raiskasivat unkarilaisia naisia”).

Selvää on toki, että nimenomaan neuvostoliittolaisten sotilaiden tekemät raiskaukset muodostavat suuren ja yhä kunnon käsittelyä vaille jääneen trauman. Unkarissa idästä saapuva Puna-armeija saattoi ensi kertaa kohdata alueen, joka siihen asti oli paljolti säästynyt sotatoimilta: kurin höltyessä ryösteltävää tavaraa oli paljon, ja tähän ryöstelyyn oli usein päällystön lupa, mikä kannusti holtittomaan alkoholinkäyttöön ja sen myötä muuhun omankäden oikeuteen. Unkari oli myös viimeiseen saakka ollut Saksan liittolainen, eikä siellä ollut sellaista voimakasta vastarintaliikettä kuin esimerkiksi entisessä Jugoslaviassa, missä väestön oli Puna-armeijan saapuessa helppo samastua Titon punatähtipartisaaneihin (vaikka todellisuudessa läheskään kaikki jugoslaavit eivät olleet kannattaneet sosialismia tai vastustaneet natsismia) ja ottaa venäläiset riemumielin vastaan vapauttajina natsien sorrosta. Horthyn Unkarin siviilihallinto- ja oikeusjärjestelmä, joka oikeastaan oli hajonnut jo vallan siirtyessä Szálasin lyhytaikaiselle natsikomennolle, romahti Puna-armeijan tullessa täysin eikä kyennyt takaamaan järjestystä tai turvaa mielivallalta. Sitä paitsi Itä-Euroopan slaavikansat pystyivät kielisukulaisuuden ansiosta jossain määrin kommunikoimaan venäläisten sotilaiden kanssa, toisin kuin unkarilaiset. Vaikuttaakin siltä, että sotaraiskauksia tapahtui Unkarissa suhteessa runsaammin kuin monissa naapurimaissa.

Tarkkoja lukuja on toki mahdotonta esittää. (Miten muutetaan numeroiksi se, kun joukko miehiä käy yhden naisen kimppuun, tai kun tämä toistuu useampaan kertaan?) Neuvostomiehittäjien tekemät raiskaukset olivat myös Fruzsina Skrabskin vuonna 2013 valmistuneen elokuvan Az elhallgatott gyalázat (‘Vaiettu häväistys’) aiheena, ja siinä arvellaan raiskauksia tapahtuneen vähintään 80 000, kenties jopa 250 000. Mitään kunnon tilastoja ei kuitenkaan ole, eivätkä lopullista selkeyttä tuo myöskään tilastot noiden aikojen syntyvyydestä (se ei olennaisesti lisääntynyt, mikä selittyy myös sodanjälkeisten olojen vaikutuksella naisten fyysiseen terveyteen), sukupuolitaudeista (ne taas lisääntyivät runsaasti, minkä jo aikalaiset yhdistivät sotaraiskauksiin) ja aborteista.

Raiskauksista yleensäkin vain murto-osa päätyy viranomaisten tietoon, ja sotaraiskauksia kenties ympäröi aivan erityinen häpeä. Petőn vertailukohtanaan käyttämistä itävaltalaisista lähteistä löytyy tietoja jopa muutamista tapauksista, joissa isät olivat surmanneet venäläisten sotilaiden raiskaamia tyttäriään perheen suojelemiseksi häpeältä. (Tätä ehkä kannattaisi muistella, kun nykyään puhutaan maahanmuuttajaperheissä tapahtuneista ns. kunniamurhista.) Niitä peittelevät sekä uhrit että raiskaajatkin, joiden ihanteelliseen sotilasmaskuliinisuuden kuvaan puolustuskyvyttömien naisten, jopa pikkutyttöjen, vanhojen naisten tai nunnien väkivaltainen hyväksikäyttö ei sovi. (Fruzsina Skrabskin elokuvaansa varten haastattelemat Unkarissa toimineet venäläiset sotaveteraanit vakuuttivat, etteivät olleet muka tienneetkään tämmöistä tapahtuneen…)

Neuvostoliiton loppuaikoina ja etenkin sen hajottua myös venäjänkielisessä julkisuudessa yritettiin tuoda esille sankarillisen Puna-armeijan pimeää puolta: esimerkiksi 2005 Znamja-lehdessä ilmestyi sotaveteraani Leonid Rabitševin muisteluksia, joissa kuvailtiin myös neuvostosotilaiden tekemiä raiskauksia. Nämä ovat kuitenkin jääneet yksittäisiksi yrityksiksi. Putinin Venäjän ideologisessa ilmapiirissä ”Suuren isänmaallisen sodan” sankarien mainetta ei saa kyseenalaistaa, ja nämä asenteet käyvät ilmi myös Internet-keskusteluissa, joita Pető on kunnon historialähteiden puutteessa yrittänyt analysoida, arkistot kun pysyvät suljettuina.

Siispä sotaraiskauksista, kuten alun esimerkeissä, kertovat raiskattuja ”edustavat” miehet, tai niistä puhutaan yleistäen, kuin ulkopuolelta katsellen. Petőn itse haastattelemat uhrit eivät koskaan kuvailleet yksityiskohtaisesti omia fyysisiä kokemuksiaan seksuaalisesta väkivallasta. Tyypillisiä luonnehdintoja ovat esimerkiksi “minulla oli onnea, en saanut sukupuolitautia enkä tullut raskaaksi niin kuin monet muut” tai “minun ylitseni kävi (átment rajtam) niin ja niin monta sotilasta”. Uhrit suhteuttavat itsensä siihen suureen, nimettömään massaan, jolle tuo sanoinkuvaamaton kerta kaikkiaan vain “tapahtui”, ja tukahduttavat kärsimyksensä osaksi sodan muita koettelemuksia, joista kärsi ”koko kansa”.

Tutkimus- ja muistelmakirjallisuudessa Unkarin sotaraiskauksia on käsitelty vain vähän. Omakohtaisimpia ja tärkeimpiä kuvauksia on ollut Alaine Polczin Asszony a fronton (‘Nainen rintamalla’), vuonna 1991 ilmestynyt muistelmateos. Sen kerronta voidaan nähdä esikuvana uhrinarratiiville, jossa väkivaltaa kuvataan realistisesti mutta ikään kuin ulkopuolelta, ikään kuin jollekulle toiselle tapahtuvana. Myös runoilija Miklós Radnótin leski Fanni Gyarmati on päiväkirjassaan kuvannut raiskauksen uhriksi joutumista. Judit Kováts on romaanissaan Megtagadva (‘Kiellettynä’, 2012) rakentanut arkistotutkimuksiin ja haastatteluihin perustuvan fiktiivisen naiskohtalon. Muutamissa unkarilaisissa elokuvissakin on sotaraiskauksia käsitelty: Fruzsina Skrabskin yllä mainitun elokuvan lisäksi Márta Mészárosin Aurora Borealis (2017) kertoo tyttärestä, joka joutuu selvittämään äitinsä nuorena kokemia traumoja, ja jo 1996 Sándor Sára elokuvassaan A vád (‘Syytös’) toi valkokankaalle raiskatun tytön, sisartaan puolustaneen veljen sekä tapausta tutkimaan määrätyn neuvostoupseerin murhenäytelmän.

Ehkä mielenkiintoisinta kuitenkin on Petőn analyysi siitä, miten digitaalistuminen ja Internet ovat vaikuttaneet sotaraiskausten muiston käsittelyyn. Nettiaktivismia luonnehtii Petőn mukaan ”valittu trauma”: verkkokeskustelujen osanottajat valitsevat ja erottavat menneisyyden tapahtumista tietyn osan ikään kuin omakseen. Verkkokeskusteluissa olennaista ei myöskään ole tieto tai faktapohja vaan samanmielisten kuplan luominen ja vahvistaminen aina samoina toistuvia kokemuksia, kertomuksia, tapahtumia ja hahmoja toistelemalla. Näin myös tietyt, sukulaisilta, tuttavilta ja aikalaistodistajilta kuullut kertomukset (uhrit itse eivät juuri olleet mukana nettikeskusteluissa) ja ylipäätään kertomisen tapa vakiintuivat ja tavallaan kanonisoituivat. Sikahumalaisen, kölninvettä juovan, kelloja varastavan ja naisia raiskaavan punasotilaan rinnalta katosivat tyystin kertomukset ystävällisistä, lapsirakkaista ja sivistyneistä venäläisistä (joita myös saattoi olla jokunen ja joista puna-armeijalaisen kuvaa 1950-luvulla oli rakennettu). Kertomukset myös medikalisoituivat, mutta toisin kuin esimerkiksi korealaisten ”lohtunaisten” (japanilaisten miehittäjien seksiorjiksi pakotettujen naisten) tapauksessa, jossa naisten kokemista posttraumaattisista stressioireista on kirjoitettu runsaasti, Unkarissa aiheen käsittely keskittyi sukupuolitautien leviämiseen.

Sama ulkokohtaisuus ja stereotyyppisyys näkyy virallisessa muistopolitiikassa, kun se Unkarissa valtiososialismin kaaduttua tulee mahdolliseksi. Fruzsina Skrabskin elokuvan valmistuttua Unkarissakin on ollut puhetta sotaraiskausten uhrien muistomerkistä, mutta toistaiseksi sellaista ei ole saatu aikaan – kun taas eri puolilla Aasiaa ja Amerikassakin on toisen maailmansodan aikaisten japanilaisten miehittäjien ”lohtunaisille” rakennettu muistomerkkejä ja museoita, ja entisen Jugoslavian sotien raiskausten uhreja on muistettu Kosovossa kahdellakin julkisella taideteoksella tai installaatiolla. Toki voisi esittää myös, kuten Pető toteaa Susan Sontagiin viitaten, että näkyvä muistomerkki vain estetisoisi väkivallan ja vahvistaisi väkivallan visuaalista kulttuuria. (Tämä oli yksi niistä perusteista, joihin vedoten Puolan Gdańskissa poistettiin näkyviltä taiteilija Jerzy Bohdan Szumczykin 2013 pystyttämä veistos Komm, Frau! Pahennusta herättänyt realistinen taideteos kuvaa Puna-armeijan sotilasta aseella uhaten raiskaamassa raskaana olevaa naista.)

Viime vuosina Unkarin poliittiset kehitykset taas ovat ilmeisesti tehneet sotaraiskauksia naisen näkökulmasta käsittelevän muistopolitiikan täysin mahdottomaksi. Viime aikoina on suunniteltu ns. Gulag-muistomerkkiä. Eräs entisten poliittisten vankien järjestö on puhunut nelisivuisesta mustasta obeliskista, jonka neljä seinämää symbolisoisivat neljää uhrien ryhmää: Unkarin saksalaisia, poliittisia vankeja, sotavankeja sekä pakkotyöhön (málenkij robot) Venäjälle vietyjä. Jälleen kerran naisten kokemukset sulautuisivat näkymättömäksi osaksi suurta kansallista kärsimystarinaa. Illiberaalin muistopolitiikan etnistävä, “kansallismielinen” ote tukahduttaa sotaraiskausten ja niihin liittyvien naiskohtaloiden moniulotteisemman analyysin, johon sisältyisivät myös kysymykset siitä, miten sotaraiskaukset ja niiden seuraukset kytkeytyvät naisiin kohdistuvaan väkivaltaan yleensä.

Andrea Petőn kirja ei tarjoa sellaista perushistoriantutkimuksen yksityiskohtaista arkisto- ja tilastopiiperrystä, jota alaotsikon perusteella voisi odottaa, eikä juuri tuo uusia faktoja ennestään tunnettujen rinnalle. Se liikkuu enemmänkin metatasolla ja pohtii sitä, miten ylipäätään voi puhua semmoisesta, mistä on mahdoton puhua. Mielenkiintoista ja ehdottomasti lukemisen arvoista pohdiskelua!


Sodan kauhuista ja niiden jälkiselvittelystä

13 kesäkuun, 2017

Tämäkin juttu on pitkään hautunut mielessäni. Historiantutkija Krisztián Ungváry on ollut tässä blogissa esillä ennenkin, ja aikoinaan esittelin hänen kirjansa A Horthy-rendszer mérlege. Sen aiheena oli Horthyn Unkarin rakenteellinen antisemitismi, joka lopulta johti Unkarin juutalaisten joukkotuhoon vuonna 1944 – toki viime kädessä Natsi-Saksan tappokoneiston toimesta mutta Unkarin valtion virkamiesten ja kansan syvien rivien avustuksella. Unkarin 1900-luvun historian synkimpiä vaiheita perkaa myös tämä, jo pari vuotta sitten ilmestynyt kirja ‘Unkarilaiset miehitysjoukot Neuvostoliitossa 1941–1944’. Se perustuu laajaan aineistoon, johon sisältyy sekä virallista dokumentaatiota että unkarilaisten sotilaiden ja työpalvelumiesten henkilökohtaisia muisteluksia, myös miehitetyillä alueilla otettuja valokuvia. (Kirjan kansikuvassa, jonka on ottanut lääkintäkapteeni, tohtori László Szendei, vietetään elonkorjuujuhlaa siviiliväestön kanssa lokakuussa 1942.)

ungvary-krisztian-magyar-megszallo-csapatok-a-szovjetunioban-1941-1944_4f26a2ab.jpg

Itärintaman sotahistoriaa kaikkine kauheuksineen on tutkittu perinpohjaisesti Saksan historiankirjoituksessa, mutta saksalaiset tutkijat ovat lähinnä keskittyneet SS:n ja Wehrmachtin toimintaan, eivät unkarilaisten, romanialaisten, italialaisten tai muiden ”asevelijoukkojen”. Neuvostoliitossa puolestaan historiantutkimus keskittyi rakentamaan kansallista mytologiaa Suuren isänmaallisen sodan sankareista, rintamasotilaista ja – erityisesti! – partisaaneista, ja valitettavasti nyky-Venäjän historiankirjoitus samaan tapaan näyttää palvelevan kansallis-poliittisia päämääriä. Unkarissa Ungváryn monografia täyttää ilmeisen aukon.

Unkarin armeijan osallistumista itärintaman taisteluihin nykyisen Ukrainan ja Etelä-Venäjän alueella on nyky-Unkarissakin toki julkisuudessa käsitelty. Vuonna 2013 muisteltiin laajalti ns. Donin-armeijan kohtaloa, eli 70 vuotta aikaisemmin, Puna-armeijan vuoden 1943 läpimurtohyökkäyksessä traagisesti tuhoutunutta Unkarin 2. armeijaa. Näissä muisteluissa usein unkarilaiset sotilaat esitettiin uhreina – mitä he toki olivatkin, kehnosti varusteltuina saksalaisten aseveljien sotaponnistusten tueksi heitettyjä pelinappuloita – ja samalla pohdiskeltiin tähän johtaneita poliittisia päätöksiä: miksi valtionhoitaja Horthy suorastaan vapaaehtoisesti ja pyytämättä tarjosi omia sotilaitaan tapatettaviksi kauas kotimaasta, sotaretkelle, jonka mielekkyyttä oli vaikea ymmärtää.

Jonkin verran erityistä huomiota sai myös työpalvelumiesten kohtelu, siis niiden unkarilaisten, ennen kaikkea juutalaisten mutta myös esimerkiksi kommunistien, joille Horthyn Unkari ei halunnut antaa asetta käteen. Aseettomat työpalvelumiehet kaivoivat ojia ja raivasivat miinakenttiä, kaikkein kehnoimmin kohdeltuina ja varustettuina, kokien simputusta ja joskus suoranaista kidutusta, eikä ole aivan perusteetonta nähdä heidän kohtaloaan osana Unkarin juutalaisten joukkomurhaa. Kaikesta huolimatta työpalvelumiehet, niin tylysti kuin heidän isänmaansa heitä kohteli, usein loppuun saakka solidaarisesti seisoivat Unkarin armeijan rinnalla. Ungváryn kirjassa siteerataan sydäntäraastavaa tarinaa Géza Perjesin sotamuisteluksista. Starodubin luona kesällä 1943 partisaanit olivat hyökänneet työpalvelukomppanian ja sitä vartioivien unkarilaisten sotilaiden kimppuun ja siepanneet työpalvelumiehet mukaansa:

Löysimme paikalta komppaniaa vartioimaan määrättyjen sotilaiden ruumiit, ja yhdestä pensaasta putkahti esiin nuori työpalvelumies. Muistan vieläkin tuon miellyttävän näköisen juutalaispojan: ruskettuneena, valkoisissa shortseissa hän seisoi edessäni ja kertoi tapahtuneesta jännityksestä tukahtuneella äänellä. (…) Sitten hän esitti erikoisen pyynnön: hänkin haluaisi auttaa ”poikien” vapauttamisessa ja pyysi, että vain tätä varten antaisin hänelle aseen. Vaikka aseiden luovuttaminen työpalvelumiehille oli ankarasti kielletty, uhmasin tätä määräystä (…) Lopulta sumusta ilmestyi näkyviin yksi työpalvelumies, sitten toinen, ja lopulta kaikki häärivät ympärillämme. Oli käynyt niin, että partisaanit, pelästyen sinko- ja pikatykkitulta, olivat luulleet meitä suureksi joukko-osastoksi ja päättäneet paeta suolta johtavaa polkua pitkin, jättäen juutalaiset ja hevoset siihen paikkaan. (…) Työpalvelumiehet saivat kenttäkeittiöstäni aamiaista ja kahvia rommin kera. (…) Huomasin heidän joukossaan lääkärin, jonka olin aikoinaan nimittänyt juutalaisten johtajaksi. Kutsuin hänet puheilleni ja kysyin häneltä: ”Miksi palasitte, miksi ette lähteneet partisaanien matkaan? Ettekö näe, mitä teille täällä tapahtuu?” Lääkäri vastasi hyvin sotilaallisesti: ”Herra yliluutnantti! Me olemme unkarilaisia, budapestilaisia, mitä asiaa meillä olisi partisaanien joukkoon?”

Mutta Puna-armeijan läpimurtoon ja Unkarin 2. armeijan viimeiseen taisteluun keskittyvä historiankirjoitus on paljolti unohtanut, että jo vuosikausia ennen tätä unkarilaiset sotilaat toimivat Saksan Wehrmachtin avustajina suurissa osissa miehitettyä Ukrainaa. Unkarilaiset olivat tukemassa sekä saksalaisen miehityshallinnon toimintaa että jatkuvaa sotaa partisaaneja vastaan. He joutuivat myös osallistumaan Ukrainan juutalaisten joukkomurhiin – jotka täällä päin eivät yleensä tapahtuneet tuhoamisleireissä vaan paikan päällä, kaupunkien ja asutuskeskusten lähistöllä. Varsinaisen tappamisen tosin hoitivat yleensä saksalaisten omat erikoisosastot, mutta unkarilaiset joukot saivat usein esimerkiksi vartioida kylistä ja kaupungeista koottuja juutalaisia tai saattaa heidät teloituspaikoille. Heidän ”myötäsyyllisyytensä” astetta ei ole aivan helppo arvioida; Ungváry vertailee heidän tilannettaan Milgramin ja Zimbardon kuuluisiin psykologisiin kokeisiin, joissa koetilanteen paine ja auktoriteetin läsnäolo sai koehenkilöt suostumaan jopa avustajien ”kiduttamiseen”. Monet joukkomurhien todistajiksi joutuneet unkarilaiset sotilaat järkyttyivät kokemastaan perin juurin, jotkut jopa yrittivät auttaa tai piilotella juutalaisia. Jotkut taas olivat sadistisesti innoissaan ottamistaan valokuvista tai keräämistään ”matkamuistoista”.

(Kuvia ja kertomuksia levisi myös sotilaiden omaisille ja ystäville koti-Unkariin, ja tietenkin unkarilaiset upseerit olivat selvillä tapahtumista ja raportoivat niistä koko ajan. Yksi poliittisesti aivan olennainen johtopäätös tästä on se, että Unkarin poliittisen johdonkin on täytynyt koko ajan tietää Kolmannen valtakunnan kansanmurhapolitiikasta ja juutalaisten joukkotuhosta. Tämäkin vie pohjaa niiltä valtionhoitaja Horthyn myöhempien puolustelijoiden väitteiltä, joiden mukaan Horthy ei olisi ensin tiennyt, mitä natsit tekevät juutalaisille, ja siksi olisi keskeyttänyt Unkarin juutalaisten kuljetukset Auschwitziin vasta heinäkuun 1944 alussa.)

Ungváryn tutkimus on yksityiskohtaisuudessaan uuvuttavaa luettavaa, mutta se antaa myös oivallisen kuvan tilanteen sekavuudesta ja monitahoisuudesta. Rintamalla, jossa kahden julman diktatuurin armeijat ottivat yhteen, taistelu oli tietenkin niin armotonta kuin kuvitella saattaa, mutta selustassa nähtiin laaja kirjo toimintatapoja, raaoista joukkomurhista hyvää tarkoittaviin siviilihallintotoimiin. Hitlerin ja natsijohdon suunnitelmiin kyllä kuului juutalaisten tuhoamisen ohella myös Ukrainan vilja-aitan ryöstäminen Saksan armeijan ja kansan huoltamiseen, vaikka siitä seuraisi slaavilaisten ali-ihmisten nälänhätä ja joukkokuolema. Samaan aikaan kuitenkin toiset saksalaiset, upseerit ja miehityshallinnon johtomiehet, saattoivat kehottaa kohtelemaan miehitettyjen alueiden ukrainalaisia veljellisesti ja ystävällisesti. Ali-ihmisoppien rinnalla liikkui aivan yhtä epätieteellisiä sovellettuja rotuoppeja, joiden mukaan ukrainalaiset ovat itse asiassa itägoottien slaavilaistuneita jälkeläisiä ja siksi ”uudelleengermanisoitavissa” tulevaisuuden suursaksalaisiksi. Käytännössä ukrainalaisten ja venäläisten kanssa toimittiin myös yhdessä ja veljeiltiin, jo siksikin, että heitä oli joukoittain mukana erilaisissa yhteistoimintarakenteissa, kuten vapaaehtoisina armeijassa tai järjestystä valvomassa miehityshallinnon alaisissa poliisivoimissa. Paikoin – ei usein, mutta joillakin seuduilla – saksalaisia tai heidän aseveljiään tervehdittiin suorastaan vapauttajina.

Erityisen kipeä kohta siviiliväestön kärsimyksissä on partisaanisota. Neuvostoliiton ja Venäjän historiankirjoitus on rakentanut partisaaneista, miehittäjiä vastaan taistelleista sisseistä, kultareunaisen sankarikuvan, mutta itse asiassa partisaanit monesti toimivat kuin kurittomat metsärosvot, keskittyen lähinnä ryöstelyyn ja pontikankeittoon. Heidän toiminnastaan suuri osa koostui siviiliväestön terrorisoimisesta ja pelottelemisesta, jolla oli tarkoitus estää alueen asukkaita tukemasta miehitysjoukkoja – käytännössä vaikutus oli toisinaan päinvastainen, eli partisaanien pelko ajoi siviiliväestön entistä selvemmin yhteistoimintaan miehittäjien kanssa. Partisaanisota antoi myös molemmille sodankäyjäpuolille keinot ja syyt kiertää väkivallan kierre äärimmilleen ja tehdä sodasta todella totaalista. Saksalaiset eivät ottaneet ”partisaaneiksi” julistettuja vihollisia vangiksi, eivät huolineet heitä edes yliloikkareiksi, vaan kaikki kiinni joutuneet surmattiin armotta – tai tämä oli sodanjohdon määräys, jota tosin monet vanhanaikaisesta ammattietiikasta kiinni pitävät upseerit eivät noudattaneet. Siviiliväestö taas saattoi partisaaneja tukemalla joutua itsekin partisaanien kirjoihin ja samojen kostotoimien kohteeksi.

Tämän kaiken keskellä tempoilivat unkarilaiset sotilaat ja heidän upseerinsa. Joistakuista tilaisuus teki rosvon, raiskaajan tai murhaajan. Muuan yliluutnantti Merész kehui tappaneensa 150 partisaania (näiden joukossa luultavasti myös monia viattomia siviilejä), käytti vankien hirttämistä viihdenumerona juhlissaan – ja nautti koko ajan esimiestensä suojelusta, ilmeisesti siksikin, että hänen osastonsa oli ”rykmentin esikunnan ruoka-aitta”, toisin sanoen hänen ryöstösaaliistaan pääsivät myös ylemmät osille. Ryöstelyjä tapahtui jatkuvasti, myös siksi, että huolto toimi kehnosti; erään unkarilaisen joukko-osaston raportissa maaliskuulta 1944 kerrotaan, että kolmasosa miehistä on vailla alusvaatteita ja joutuu pitemmälle marssille lähtiessään sitomaan pyyhe- tai nenäliinan alapäänsä suojaksi housujen alle. Paikallisten naisten kanssa unkarilaiset miehittäjät solmivat monenlaisia, enemmän tai joskus vähemmän molemminpuoliseen suostumukseen perustuvia suhteita. Tällä alueella, johon liittyy eniten tabuja ja häpeää, myös todistusaineisto on kaikkein niukinta.

Jotkut kuitenkin joutuivat omavaltaisuuksista edesvastuuseen, ja hämmentävimpiä kohtia tässä lukukokemuksessa oli kertomus alikersantti Ernő Künsztlerin oikeudenkäynnistä. Künsztler selosti, miten partisaanien tukikohdaksi epäiltyä kylää tutkittaessa oli astunut sisään taloon, jossa lattialla makasi nainen kahden alaikäisen lapsensa kanssa; Künsztler oli suoraa päätä kysynyt rintama-käyttövenäjällään, ”saako panna”, ja (varmaankin henkensä edestä pelkäävän) naisen vastatessa ”saa” ryhtynyt oitis toimiin. Todistajat vahvistivat, että mitään väkivaltaa ei ollut käytetty ja sitä paitsi nainen oli ollut ”vanha ja ruma” (!). Kenttäoikeus tuomitsi lopulta Künsztlerin kuudenkymmenen päivän kovennettuun vankeusrangaistukseen ja arvonalennukseen. Ankarampiakin tuomioita annettiin, jotkut raiskaajat ja tappajat pääsivät hengestäänkin, mutta yleisvaikutelmaksi jää, että hyvin paljon riippui vastaavasta komentajasta: toiset olivat selvästi paljon halukkaampia suojelemaan rikoksiin syyllistyneitä alaisiaan kuin toiset. Tässäkin suhteessa elämä myös miehittäjäarmeijassa oli epävarmaa ja kaoottista.

Sekavuutta lisäsivät miehitetyllä alueella ennestäänkin vallinneet etnopoliittiset jännitteet, jotka sodan aikana saattoivat räjähtää kaikkien sodaksi kaikkia vastaan. Etnisistä ryhmistä kaikkein turvattomimpia olivat tietenkin juutalaiset; heitä pakeni jonkin verran muun muassa neuvostopartisaaneihin, mutta se saksalaispropagandan väite, että partisaanit olisivat pääsääntöisesti juutalaisia, oli tietenkin täysin perätön. Ukrainalaisia nationalistiryhmiä oli useita, ja näiden toiminta suuntautui eri tavoin milloin saksalaisia, milloin Neuvostoliittoa, milloin puolalaisia vastaan. Vuonna 1943 Länsi-Ukrainan hallinta monin paikoin siirtyi ukrainalaisten vapautusarmeija UPA:lle, jopa niin, että jotkut neuvostokenraalit kävivät kahden rintaman taistelua toisaalta saksalaisia, toisaalta UPA:ta vastaan. UPA näki ensisijaisena vihollisenaan Neuvostoliiton, ja sen hallitsemilla alueilla ei neuvostopartisaaneilla juuri ollut mahdollisuuksia toimia. Sekä saksalaiset että unkarilaisetkin miehitysjoukot saattoivat paikoin solmia aselepoja ja käytännön avunantosopimuksia UPA:n kanssa. Puolalaisten vastarintaa puolestaan toteutti – vuoteen 1943 lähinnä maan alla – Lontoossa toimivan pakolaishallituksen alainen Armia Krajowa, ja sillä puolestaan oli usein yllättävän hyvät välit nimenomaan unkarilaisten miehittäjien kanssa. Puolalaisten ja unkarilaisten historiallinen ystävyys, samantapainen historia ja yhteiskuntarakenne johtivat siihen, että Unkarin armeijan upseerit ja herrasmiehet löysivät helposti sielunveljiään Länsi-Ukrainan, vanhan Itävallan Galitsian puolalaisen yläluokan keskuudesta.

Sodanaikaisten tapahtumien lisäksi Ungváry käsittelee varsin laajalti sitä, miten näitä tapahtumia sodan jälkeen kommunistivallan aikana selvitettiin. Hieman yllättäväksi lopputulemaksi jää, että kommunistisen Unkarin viranomaisia ei erityisemmin kiinnostanut saattaa syytteeseen niitä unkarilaisia, jotka miehitysarmeijassa palvellessaan olivat syyllistyneet sotarikoksiin Neuvostoliiton kansalaisia kohtaan. Suuri osa ilmeisesti jäi rankaisematta, ja ennen reaalisosialismin luhistumista vanha valtionpoliisi tuhosi muun kompromettoivan aineistonsa ohella myös miehittäjien sotarikosten tutkintaan liittyviä asiakirjoja. Ungváryn mukaan siis sosialistiset vallanpitäjät käytännössä estivät miehitysarmeijan rikosten tutkimisen ja rankaisemisen, yhtä Unkarin historian mätäpaisetta ei päästy puhkaisemaan eikä hoitamaan. Syynä oli Ungváryn mielestä viime kädessä natsismin ja reaalisosialismin ideologinen sukulaisuus:

Itse asiassa siinä, miksi kommunistinen sortokoneisto teki kaikkensa estääkseen totuuden selviämistä, piilee syvä ja johdonmukainen logiikka. Puoluevaltion sortoelimet tosin esiintyivät natsismin ideologisina vastustajina, mutta moraaliltaan ne eivät olleet yhtään natsien yläpuolella, ja toiminnassaankin ne osoittautuivat natsien liittolaisiksi. Neljänkymmenen vuoden ajan ne salasivat Unkarin yhteiskunnalta todelliset sotarikokset ja siten estivät yhteiskuntaa kohtaamasta omaa vastuutaan. Tämän voi ymmärtää, sehän olisi johtanut siihen, mitä kaikin keinoin yritettiin estää: henkiseen vapautumiseen. Vapautunutta yhteiskuntaa ei voi kiristää eikä rajoittaa, se on kaiken sen vastakohta, mitä diktatuuri haluaa.

Yhtään puolustelematta stalinismia ja kommunistisen puolueen diktatuuria tai kiistämättä Ungváryn johtopäätöstä sinänsä – tämä outo aatteellisuuden puuska keskellä kuivan asiallista, yksityiskohtaista dokumenttihistoriaa hieman hämmentää ainakin ei-unkarilaista lukijaa. Kommunistisen diktatuurin kukistumisesta on nyt jo kulunut niin paljon aikaa, että sen syytteleminen alkaa tuntua kuolleen hevosen pieksämiseltä, semminkin kun Unkarin nykyiset vallanpitäjät usein torjuvat kaiken kritiikin pelkästään viittaamalla kommunismin rikoksiin (”sosialisteilla ei ole mitään oikeutta arvostella meitä, koska heidän puolueensa juridinen edeltäjä syyllistyi siihen ja siihen”). Mielenkiintoista olisikin lukea analyysi siitä, mitä järjestelmänvaihdoksen jälkeinen Unkari on tehnyt sodanaikaisten tapahtumien pimeiden puolten selvittämiseksi.