Herra soitti?

Tällä kertaa hieman löysää löpinää Unkarin propagandamaisemista. Ihan vain siksi, että kannattaa pitää mielessä ja silmien edessä, millaisiin älyttömyyksiin poliittinen populismi lopulta vie.

Suomessa ei juuri näytä uutisoidun tämänkertaisesta CPAC Hungarysta eli Amerikan änkyräoikeiston suurtapahtuman Euroopan-liitännäisestä, jota Orbán ylpeänä isännöi. Edellisestähän riippumattomat toimittajat nosteltiin pihalle, nyt ”no woke zone” -politiikkaa toteutettiin alusta alkaen niin, että useita mahdollisesti kriittisen median edustajia ei edes akkreditoitu, juuri tähän ”no woke zoneen” vedoten. Torstaina ja perjantaina järjestetyn konferenssin sektiot oli otsikoitu sähäkästi, esimerkiksi Wokebusters, Sovereignty lives, globalism dies, tai Gender Zero. (Taas kerran: ”gender”, jolla tiedemaailmassa tarkoitetaan sosiaalista sukupuolta eli niitä sukupuoleen liittyviä ihmisen käyttäytymisen ja kulttuurin muotoja, jotka eivät suoraan selity pelkästään sillä, mitä housuista löytyy, on muuttunut nimikkeeksi oikeistopopulistiselle homo- ja transvihaiselle salaliittoteorialle.) Puhujina oli Unkarin hallituksen korkeimpien tahojen lisäksi kansainvälistä äärioikeistoväkeä, joskaan ei aivan ykkösnimiä: Viron EKREn Martin Helme, Hollannin Vapauspuolueen Geert Wilders, Belgian Vlaams Belangin Tom van Grieken, Itävallan FPÖ:n edustajana meppi Harald Vilimsky, Puolan ja Slovenian ex-pääministerit Mateusz Morawiecki ja Janez Janša, Brasiliasta ex-presidentin poika Eduardo Bolsonaro, ynnä muita – ja tietenkin rapakontakaisesta Trumppilasta useita nimiä, tunnetuimpana ehkä republikaanien presidenttiehdokkaaksikin pyrkinyt Rick Santorum. Trump itse oli lähettänyt videoviestin, jossa kertoi innokkaasti odottavansa, että pääsee taas presidenttinä tekemään yhteistyötä Orbánin kanssa.

Päättäjäispuhetta pitämään päästettiin lauteille tällä kertaa puolustusministeri Kristóf Szalay-Bobrovniczky (samaan Fidesz-perheeseen kuuluvat velipoika Vince, joka on aiemmin toiminut suurlähettiläänä sekä Suomessa että Itävallassa, sekä Kristóf Sz.-B:n puoliso, hallituksen tiedottaja Alexandra Szentkirályi). HVG:n raportin mukaan puheen pääkohteena eli ykkösvihollisena ei tällä kertaa ollut ”gender”, niin kuin viimeksi, vaan ”woke”, joka on vielä parempi vihollinen, koska sillä ei ole mitään oikeaa määritelmää vaan se voi tarkoittaa aivan mitä hyvänsä. Szalay-Bobrovniczkyn mukaan woke tarkoittaa…

”(…) 21. vuosisadan oloihin optimoitua kommunismia, joka hyökkää kaikkien identiteettien ja ihmissuhteiden kimppuun, kieltää Jumalan, isänmaan, kansakunnan, perheen, kaksi luotua sukupuolta, armeijan ja kaikki instituutiot (…)”

Pahinta tämänhetkisessä ”woke-johtoisessa Euroopassa” on ministerin mukaan, että se ei tajua nykytilanteen vaarallisuutta vaan sallimalla Ukrainan sodan ja ”tukemalla terrorijärjestöjä” on päästänyt koko maanosan luisumaan sodan partaalle. Si vis pacem, para bellum, eli Unkarikin on nyt kehittämässä kansallista puolustustaan ei sotiakseen vaan välttääkseen sodan. (Vasemmiston katalien juonien takia Unkarin hallitus on joutunut taas panostamaan puolustustahdon nostatukseen, mitä palvelee myös äskettäinen uusi nimitys: eversti László Töll, puolustusministeriön sotahistorian instituutin ja sotahistoriallisen museon johtaja, sai ministeriön komissaarina tehtäväkseen mm. Unkarin armeijan perinteiden vaalimisen ja vahvistamisen, univormujen ja arvonmerkkien, upseeri- ja aliupseerikoulutuksen uudistamisen sekä upseerikasinoiden perustamisen (!) koordinoinnin.) ”Nyt on voitettava rauha!”, julisti ministeri. (Miten tuleekaan tästä mieleen tuo entinen aika, kun Neuvostoliiton pommit olivat rauhanpommeja…) Ja tämä taistelu on nyt ajankohtaisimmillaan lähestyvissä eurovaaleissa, mutta toki agendalla ovat myös kunnallisvaalit, jotka Unkarissa järjestetään samaan aikaan.

Eurovaalien alla Orbánin Unkari panee toivonsa ennustajien lupaamaan kansainväliseen suurjytkyyn. Vaalikampanja, jossa uhmakkaasti lähdetään ”valloittamaan Brysseliä”, on alkanut – ja kuten toimittaja Viktória Serdült huomauttaa, sen käynnistystilaisuus järjestettiin sangen kuvaavasti suuressa viljamakasiinissa, joka on rakennettu täysin EU-tuilla.

”Potkaisimme kampanjan käyntiin!”

Perinteiseen tapaan on myös käynnistetty brutaalin lapsellinen julistekampanja, jossa mennään suoraan henkilöön. Ja pääviholliseksi on tietenkin määritelty ”Brysseli” (koska EU:sta puhuminen olisi liian abstraktia, ja koska EU on toisaalta se hyvä juttu, mistä kaikki ne tukiaiset tulevat).

Ursula von der Leyenin edessä seisovat ”Brysselin nöyrät palvelijat”, Orbánin ikivihollinen ja henkilökohtainen päähänpinttymä, ”Demokraattisen koalition” johtaja Ferenc Gyurcsány ja saman puolueen meppi, Gyurcsányn vaimo Klára Dobrev, Budapestin ylipormestari Gergely Karácsony ja Orbánin uusi haastaja Péter Magyar, hopeatarjottimillaan ”maahanmuutto”, ”gender” ja ”sota”. (Kuva Népszavan jutusta.)

Samasta teemasta on tehty myös somessa leviävä näpsäkkä tietoisku, jossa katsojille väännetään rautalangasta: Brysselin emäntä vain kilauttaa kelloa, ja paikalle ilmestyvät hänen tahtoaan täyttämään nöyrät palvelijat, ”dollarivasemmisto”.

Todellakin – siitä lähtien, kun USA:ssa Bidenin hallinto astui valtaan, Unkari on ollut entistä tarkemmassa syynissä, ja tämänhetkinen suurlähettiläs Pressman on viime vuosina varsin napakasti kommentoinut esimerkiksi Orbánin ja Putinin suhdetta. USA:n yhteydet Unkarin oppositioon ovat tietenkin saaneet Orbánin hallinnon leimaamaan vastustajansa ”dollarivasemmistoksi”. Tällaisia ulkomaiden vaikutusyrityksiä vastaanhan on joulukuussa myös säädetty uusi ”suvereeniudensuojelulaki”, jonka toteuttamista valvoo erityinen suvereeniudensuojeluvirasto…

Toisaalta, sillä samanlaisella logiikalla, jolla Suomessa vielä muutama vuosi sitten persuille ”kokoomuskin oli kommunismia”, myös Orbánin vastustajat ovat kaikki ”vasemmistolaisia”, myös Péter Magyar, joka on itse määritellyt olevansa ”asenteeltaan, maailmankatsomukseltaan ja juuriltaan oikeistolainen”. Tosin Magyar, joka ei eurovaaleihin mennessä ehtinyt perustaa omaa uutta puoluetta Talpra magyarok! (’Jalkeille unkarilaiset!’) -kansanliikkeensä pohjalle, kampanjoi nyt vuonna 2021 perustetun TISZA (Tisztelet és Szabadság Párt, ‘Kunnioitus ja vapaus -puolue’) -puolueen uutena puheenjohtajana, ja tämän poliittiseen keskustaan sijoittuvan puolueen alkuperäiset perustajat olivat entisiä sosiaalidemokraatteja.

Mutta palataanpa vielä julistekampanjan ”nöyriin palvelijoihin”. Tätä peliähän voivat pelata muutkin, ja satiirinen sometili ”Gézamalac” kehitti aiheesta oitis oman versionsa. Tässä kuvassa nähdään muokkaelma Unkarissa aikoinaan supersuositun BBC:n komediasarjan You Rang, M’Lord? (unk. Csengetett, mylord?) brittiläisen aristokraattitalouden palveluskunnasta. Putinin hovimestari Orbánin ympärillä seisoskelevat esimerkiksi miespalvelijat, pääministerin kanslian ministerit Gergely Gulyás ja Antal Rogán, sekä sievänä sisäkkönä ylläkin mainittu hallituksen tiedottaja Alexandra Szentkirályi, joka on myös Fidesz-puolueen ehdokas Budapestin ylipormestariksi. Sarjan otsikon alkuperäinen kellon soittamista tarkoittava verbi csenget on vaihdettu ’maiskauttamiseen’ (csettint), ja koko jutun otsikkona on tietenkin ”Moskovan rikolliset palvelijat”.

Uusi oljenkorsi

Eilen siis vietettiin Unkarissa kansallista juhlapäivää vuosien 1848–49 vapaustaistelun muistoksi (josta myös kansallispäivän kunniaksi valmistunut kansallismielinen historiallinen äksön-elokuvakin kertoi). Pääministeri Orbán uskaltautui pitkästä aikaa suuren yleisön eteen ja puhui kansanjoukoille Kansallismuseon portailta, samasta paikasta, mistä tunnetun tarinan mukaan (joka kenties ei aivan pidä paikkaansa) kansallisrunoilija ja vapaustaistelun keulahahmo Sándor Petőfi oli 15.3.1848 puhutellut unkarilaisia.

Pysäytyskuva Unkarin yleisradion ykkösteeveekanavan uutislähetyksestä.

Ja tietenkin Orbánin puhe alkoi tämän kunnian päivän muistelulla, johon saatiin sijoitetuksi myös Petőfin Zoltán-poikaan liittyvä perhepoliittinen äiähuumoripläjäys:

Me kirjoitimme runon. Kokosimme 12 kohdan vaatimusluettelon. Kävelimme Pestistä Budan puolelle. Se oli ensimmäinen rauhanmarssimme. Laukaustakaan ampumatta vapautimme poliittiset vangit. Menimme teatteriin, katsoimme isänmaallisen kappaleen, väliajalla lauloimme Kansallislaulun, ja iltaan mennessä olimme voittaneet. Päivälleen yhdeksän kuukautta myöhemmin syntyi Zoltán Petőfi. [Rehrehreh!]
Unkarilainen vallankumous ei tuhoa vaan rakentaa, ei kiellä vaan luo, se on tosi ja kaunis. Ja lopuksi siitä ei synny kuolemaa vaan elämä. Tällainen on vallankumous unkarilaisten nuorten tekemänä.

Toisin sanoen: Orbánin mukaan unkarilaiset haluavat elää rauhassa. Varsinkaan he eivät halua sotaa, johon Brysseli heitä on painostamassa. Eivätkä muitakaan ikäviä asioita:

Euroopan kansat pelkäävät tänään menettävänsä vapautensa Brysselille. Aivan samoin kuin Petőfin ja hänen toveriensa aikaan. Meidät halutaan pakottaa johonkin sellaiseen, mihin unkarilaisen luonto ei taivu. Johonkin sellaiseen, mikä on unkarilaiselle sielulle tuhoisaa, sellaiseen, mikä on unkarilaiselle elämälle vierasta. Meidät halutaan painostaa sotaan, meidän niskoillemme halutaan lykätä maahanmuuttajia, ja meidän lapsemme halutaan uudelleenkasvattaa. Mutta me emme lähde sotaan, emme päästä maahanmuuttajia maahan, ja lapsiammekaan emme anna.

Siinähän ne tärkeimmät teemat odotetusti tulivatkin: ei auteta Ukrainaa (koska Orbán on nyt sijoittanut panoksensa Putinin voittoon, vaikka ei sitä julkisuudessa suoraan sanokaan), ei hyväksytä maahanmuuttoa (vaikka itse asiassa Unkarissa on silmin nähdenkin yhä enemmän vierastyöläisiä, etenkin Filippiineiltä mutta myös Intiasta, Nepalista, Indonesiasta, Mongoliasta ja Kirgisiasta tuodaan unkarilaisiin yrityksiin työvoimapulaa paikkaamaan työntekijöitä jopa kymmenin tuhansin), ja suojellaan lapsia pahimmalta uhkalta eli sateenkaariaktivistien harjoittamalta aivopesulta, jolla Unkarin perheet halutaan tuhota. (Toisin sanoen: kutkutellaan käytettävissä olevan äänestäjäsegmentin ennakkoluuloja, rasismia ja homo-/transvihaa.) Tätähän on kuunneltu vuosikaudet.

Mitään yllättävää ei ollut myöskään puheen loppuponnessa. Rauhaa ja suvereeniuttaan puolustavat unkarilaiset lähtevät nyt marssille eivätkä enää pysähdy Schwechatiin. (Lokakuussa 1848 vallankumousjoukot myös Wienissä olivat pääsemässä niskan päälle, keisari pakeni Olmütziin (nykyisen Tšekin Olomouc), mutta Unkarin vallankumouksellisten armeija viivytteli rajan ylittämistä ja lopulta saapuessaan Wienin lähistölle Schwechatiin kärsi tappion Kroatian baani Jelačićin johtamille keisarillisille joukoille.) Nyt, julisti Orbán, marssitaan (kuvaannollisesti) Brysseliin asti ja pannaan siellä toimeen muutos.

Orbánin suuri eurovaalikampanjapuhe on nyt siis pidetty. Kuulijoita oli paljon, ja kannattajajoukko on tyytyväistä – vaikka ilmeisesti kannatusmittauksissa Fidesz-puolue on hieman kärsinyt taannoisesta armahdusskandaalista. Tähän tilanteeseen yrittää nyt tarttua taas uusi tulokas, samaisen armahdusskandaalin yhteydessä julkisuuteen ponnahtanut Péter Magyar, entisen oikeusministerin Judit Vargan entinen aviomies, juristi, yrittäjä, entinen ulkoministeriön virkamies ja diplomaatti.

Viime viikkoina Magyar on ollut paljon esillä riippumattomassa mediassa, ja kansallispäivänä hän suoritti virallisen entréensa politiikkaan. Orbánin järjestelmään ja sen törkeään korruptioon kyllästyneestä entisestä sisäpiiriläisestä, Fidesz-puolueen monien keskeisten vaikuttajien kaverista ja (nyttemmin entisen) huippupoliitikon ex-puolisosta, joka ironisesti on verrannut itseään ”futisvaimoon”, on yllättäen tullut systeemille haastaja. Yleisötilaisuus, jonka järjestelyt Magyar kertoi hoitaneensa omilla ja kaveripiiristään kerätyillä varoilla sekä talkoovoimin, keräsi Budapestin Andrássy útille komeannäköiset kansanjoukot (arvioiden mukaan jopa 35 000, eli enemmän kuin Orbánin puheen noin 23 000-päiseksi arvioitu kuulijajoukko).

Magyar julisti nyt virallisesti perustavansa uuden poliittisen liikkeen Talpra, magyarok! (’Jalkeille, unkarilaiset’), joka pyrkii myös rekisteröitymään puolueeksi. Nimi viittaa Sándor Petőfin runoon Kansallislaulu (Nemzeti dal), juuri siihen, jota luettiin kansalle vuoden 1848 maaliskuun vallankumouksen käynnistyessä ja josta myös viime blogautuksessani kuvaillun uutuuselokuvan otsikko on peräisin. (Petőfin runo tosin alkaa yksikkömuotoisella puhuttelulla: Talpra, magyar – mutta ehkä on selvempää, että tämän uuden liikkeen nimi ei suoraan yhdisty liikkeen vetäjän nimeen.)

Yllättävän suurista kuulijajoukoista huolimatta riippumattomassa mediassa ilmestyneet arviot Péter Magyarin poliittisesta avauksesta ovat melkoisen skeptisiä. Uusi kansanjohtaja yrittää koota kansanjoukkoja ja rakentaa yhteyttä politiikan eri laitojen välille, kritisoi lievän populistisesti koko ”poliittista eliittiä” oppositio mukaan lukien, mikä johtaa siihen, että uuden liikkeen aatetausta ja tavoitteet jäävät ympäripyöreän epäselviksi. Sisällöllisesti, kirjoittaa 444.hu, Magyarin puheessa ei ilmeisesti ollut oikeastaan mitään sellaisia tavoitteita, mitä muutkin oppositiopuolueet eivät olisi jo iät ajat julistaneet: terveydenhuolto ja koulujärjestelmä on saatava kuntoon (ja niille omat vastuulliset ministeriöt), eläkkeitä korotettava, julkisen palvelun median riippumattomuus palautettava, väestön vanhenemisesta, nuorison maastapaosta ja syntyvyyden laskusta syntyvät huoltosuhdeongelmat hoidettava… Konkreettisemmin mainittiin Euroopan syyttäjänvirastoon liittyminen (mihin Orbánin Unkari, kuinka ollakaan, ei ole vielä suostunut), Unkarin tämänhetkisen yleisen syyttä(mättäjättä)jän Péter Poltin erottaminen sekä julkisen omaisuuden säätiöintiin liittyneiden vilunkien selvittäminen. Ukrainan sodasta Magyar puhui kieli keskellä suuta: sotaan ei pidä liittyä, mutta toisaalta on tunnustettava Venäjän syyllisyys hyökkäyssotaan.

Telex-uutissivuston analyysijutun loppupäätelmä on melkoisen pessimistinen: Orbánin systeemillä ei toistaiseksi ole aihetta huoleen. Magyar näyttää vetoavan lähinnä siihen (koulutettujen kaupunkilaisten?) joukkoon, joka muutenkin äänestäisi oppositiopuolueita. Mitään turhautuneiden fideszläisten joukkopakoa Magyarin lippujen alle ei vielä vaikuta olevan tulossa, vaan paremminkin uusi puoluehanke iskee kiilaa muutenkin rakoilevaan oppositioon.

Näinhän se näyttäisi olevan. Systeemiin tyytymättömiä on toki melkoisesti, tuoreimman (HVG:n Medián-tutkimuslaitoksella teettämän) mielipidetutkimuksen mukaan hieman yli puolet unkarilaisista pitäisi parempana vaihtoehtona hallituksen vaihtumista kuin nykyisen hallituksen jatkoa. Saman, kolme päivää sitten julkistetun tutkimuksen mukaan kaikista äänestysikäisistä yhä noin kolmasosa äänestäisi nykyistä hallituskoalitiota, lähes yhtä suuri osa ei äänestä tai ei osaa sanoa kantaansa, ja loppujen kannatus hajoaa kymmenkunnan oppositiopuolueen kesken muutaman prosentin osuuksiksi kullekin.

Mutta jos Péter Magyar nyt perustaa puolueen, niistä 68%:sta, joille nimi Péter Magyar ylipäätään sanoi jotakin, joltinenkin osuus, optimistisimman arvion mukaan jopa kolmasosa, saattaisi äänestää häntä joko ”varmasti tai todennäköisesti” (tummansininen) tai ”mahdollisesti” (vaaleansininen). Kaavion palkeissa ovat erikseen kaikki vastaajat (összes válaszadó), hallituspuolueiden kannattajat (kormánypárti), opposition kannattajat (ellenzéki), muut (egyéb) ja vailla puoluekantaa olevat (párt nélküli). Näistä vain opposition kannattajista kenties jopa puolet äänestäisi Magyarin puoluetta, muissa ryhmissä enemmistö vastaa ”todennäköisesti ei” (keltainen) tai ”varmasti ei” (ruskea), ja myös ”ei osaa sanoa” -vastaajia (harmaa) on selvästi enemmän.

Uskon muuten lujasti siihen, että kunniallinen ja korruptoitumaton porvaripuolue olisi Unkarissakin tärkeä suoja sitä oikeistopopulismi-äärioikeistolaisuus-fasismin aaltoa vastaan, joka nyt näyttää Eurooppaa pyyhkivän. Mutta siihen en vielä oikein jaksa uskoa, että Unkarissa sellaisen perustaminen onnistuisi nyt. Nytkään.

Pelottavan tutun kuuloista

Itävallassa varustaudutaan pikkuhiljaa liittovaltion parlamenttivaaleihin, jotka perustuslain mukaan on järjestettävä viimeistään syksyllä 2024. Omassa some- ja mediakuplassani huoli on suuri, sillä kannatuskyselyissä ”perusitävaltalaiset” (FPÖ eli ”Vapauspuolue”) ja puolueen johtaja Herbert Kickl ovat kirkkaassa johdossa, sen syvän romahduksen jälkeen, jonka muutaman vuoden takainen Ibiza-videoskandaali aiheutti.

Profil-lehden kyselyssä (”mitä puoluetta äänestäisitte, jos nyt olisi vaalit?”) puolueiden kannatukset lokakuusta 2019 tämän vuoden kesäkuun lopulle. Kommunistipuolueella (KPÖ) on ollut yllättäviä menestyksiä Steiermarkin ja Salzburgin paikallisvaaleissa mutta ei vielä näkyvyyttä liittovaltiotasolla. Protestipuolue MFG:n (Menschen, Freiheit, Grundrechte ‘Ihmiset, vapaus, perusoikeudet’) ohjelmaan sisältyi lähinnä koronarokotusten ja -rajoitusten vastustaminen, ja sen tarina näyttää olevan ohi.

Ibizalaisessa huvilassa salaa kuvatut kohtaukset, joissa FPÖ:n silloinen johtaja HC Strache lupaili levottomia venäläisen oligarkin sukulaistyttönä esiintyneelle houkutuslinnulle, katkaisivat Strachen poliittisen uran. Hänen tilalleen puolueen johtoon nousi ensin väliaikaisesti Norbert Hofer, ”kiltin” ja maltillisen imagon kehittänyt entinen ja melkein menestyksekäs FPÖ:n presidenttiehdokas, joka kuitenkin kohta vetäytyi tehtävästä. Ainoana ehdokkaana hänen seuraajakseen valittiin kesällä 2021 ylivoimaisella äänienemmistöllä Herbert Kickl, joka siihen saakka oli tunnettu enemmänkin puoluejohdon tiedotusmogulina ja taustavaikuttajana, muun muassa Strachen puheiden kirjoittajana ja kampanjaiskulauseiden (kuten pahamainen ”Wieniläisverta”) kehittäjänä. Strachen rinnalla, joka stailasi itsestään komeaa, urheilullista supermiestä, kävi ahkerasti salilla ja solariumissa, Kickl vaikutti ulkoisestikin olmimaiselta klonkulta.

Strachen lailla Kickl on työväenluokkaisen perheen poika, mutta ei Wienistä vaan Kärntenistä. Hän opiskeli ylioppilastutkinnon jälkeen tiedotusoppia, valtiotiedettä ja filosofiaa, mutta opinnot jäivät kesken, kun politiikka vei mennessään: vuodesta 1995 lähtien Kickl työskenteli FPÖ:n ”puolueakatemiassa”, sittemmin puoluejohdon palveluksessa, vuodesta 2006 kansanedustajana liittovaltion parlamentissa ja vuosina 2017–19 sisäministerinä. Tästä tehtävästä hänet erotettiin vuonna 2019, jo ennen Kurzin hallituksen lopullista kaatumista Ibiza-skandaaliin, tämän skandaalivyyhden yhteydessä paljastuneisiin puoluerahoituksen epäselvyyksiin vedoten; Kickl on itse asiassa ensimmäinen ministeri Itävallan ”toisen” (sodanjälkeisen) tasavallan historiassa, jolle kävi näin. Mutta tällä hetkellä näyttää siltä, että hänestä voisi hyvinkin tulla seuraava liittokansleri.

Viime vuosina Kickl on kunnostautunut julkisuudessa vastustamalla näyttävästi koronarokotuksia ja maskeja. Hänen sisäministerikaudeltaan, vuodelta 2018, muistetaan myös ns. BVT-Affäre eli merkillinen poliisitoimi, jossa FPÖ:tä lähellä oleva (ja muuten aivan toisentyyppisiin rikoksiin erikoistunut) poliisin yksikkö lähetettiin ratsaamaan ääriliikkeitä ja mahdollisia terroristeja valvovan sisäministeriön osaston (Perustuslainsuojelu- ja terrorintorjuntavirasto, BVT) toimistoa, ilmeisesti sen selvittämiseksi, onko BVT:n tutkimusten kohteena äärioikeisto- tai uusnatsiporukoita, siis mahdollisesti sisäministerin omaa kaveripiiriä. Tuomioistuin (Wienin Oberlandesgericht) totesi myöhemmin, että ratsia oli ollut laiton.

Tähän BVT-tapaukseen voisi viitata jälleen myös nykyinen päähallituspuolue, ”Itävallan Kokoomus” ÖVP, jonka tämänhetkinen hallituskoalitio yhdessä vihreiden kanssa ei ole onnistunut ainakaan kasvattamaan suosiotaan. Nykyinen liittokansleri, ÖVP:n Karl Nehammer, jyrähti viime viikolla ORF:n uutisstudion haastattelussa, että minkäänlainen hallituskoalitio yhdessä FPÖ:n kanssa ei tule kysymykseen, niin kauan kuin sitä johtaa Herbert Kickl. Kickl on nimittäin turvallisuusriski, ja tällä sotilastaustainen Nehammer viittaa SkyShield-ohjuspuolustusprojektiin, jota Kickl on asettunut ehdottomasti vastustamaan. Mielenkiintoista kyllä, mitenkään erityisesti ei nostettu esille FPÖ:n perinteisesti hyviä ja lämpimiä Venäjä-suhteita. Itävallan puolueettomuus on tässä maailmantilanteessa yhä hankalampi asia, jonka kipeimpiä kysymyksiä kierrellään kuin kissa kuumaa puuroa. Puolustusministeri Klaudia Tanner on tukenut Nehammeria, sisäministeri Gerhard Karner puolestaan nosti kommentissaan esiin ”BVT-Affären”, jonka jäljiltä perustuslaillisuuden valvonta Itävallassa oli ”raunioina”.

Tänään sitten Profil-viikkolehden päätoimittaja Anna Thalhammer muistutti aamun ajankohtaistervehdyksessään (Morgenpost), että vuonna 2018 tuolloinen ÖVP:n pääsihteeri Nehammer oli itse ilmoittanut, että BVT-ratsia oli ÖVP:n mielestä aivan okei ja sovitusti toteutettu. Poliittinen miesmuisti on tunnetusti kovin lyhyt, korkeintaan muutamia vuosia. Sisäministeriön tuonaikaiset työntekijät sitä vastoin muistavat hyvin tempauksen, joka – kirjoittaa Thalhammer, ilmeisesti henkilökohtaisiin tai someviesteihin viitaten – tuhosi kokonaisen viraston toiminnan sekä joukon sen työntekijöiden uria ja ihmissuhteita.

Ja tässä ongelman ydin: Olivat perusitävaltalaiset mitä hyvänsä, he ovat ainakin toiminnassaan selkeitä ja johdonmukaisia. Saat, mitä tilaat. Näin Thalhammer:

Kickl johtaa tällä hetkellä kirkkaasti gallupeja ja saattaa hyvinkin voittaa seuraavat vaalit. Monet eivät vieläkään ymmärrä, mikä tekee hänestä niin menestyvän. Ehkä se, että hän ei kiertele ja kaartele vaan marssii suoraan eteenpäin. Joka äänestää sinisiä [FPÖ:n tunnusväri], tietää, mitä saa. ÖVP:n tulisi kysyä itseltään, voiko äänestäjänä vieläkin tuntea luottavansa puolueen lupauksiin.

Sillä mitäpä on kansa tähän mennessä oppinut: ÖVP on useampaan kertaan ollut liittovaltion hallituskoalitiossa yhdessä sinisten kanssa. Eikä pidä unohtaa, että tämä oli kaikkea muuta kuin pakkoavioliitto, sitä oli pitkään valmisteltu ja toivottu.

Vielä äskettäin on kahdessakin osavaltiossa solmittu hallituskoalitiot FPÖ:n kanssa. ÖVP:n narratiivissa tämä tosin ei liity ÖVP:hen itseensä vaan kaikki on vain SPÖ:n [sosiaalidemokraattien] syytä, joka muka on saattanut sen tähän tilanteeseen. Pakko taas kerran toistaa: tämä ei nyt vain pidä paikkaansa. Jokainen on itse vastuussa päätöksistään, ei kukaan muu.

Tämä koskee kaikkia elämäntilanteita.

Ja tästä tulee aavemaisesti mieleen myös Suomen tämänhetkinen kroonistuva hallituskriisi.

Eestaas, eestaas tiellä taistojen…

… sinne tänne astukaamme, siskot veikot… Lapsuudenperheeni musiikkimaailmaan eivät työväenlaulut varsinaisesti kuuluneet, mutta radiosta niitä kuuli väkisinkin sen verran, että myös jonkin tämmöisen parodian muistan lapsena kuulleeni ja sen myös vitsiksi ymmärtäneeni. Se on sittemmin aina silloin tällöin soinut päässäni, kun olen seurannut Itävallan sosiaalidemokraattien (SPÖ) viimeaikaista taapertelua, ja varsinkin nyt, kun täkäläisiin uutisiin läiskähti juttu, joka sai vitsiuutissivuston ”Die Tagespresse” twiittaamaan, että heidän työnsä on nyt tehty.

Our job is done.

— Die Tagespresse (@DieTagespresse) June 5, 2023

SPÖ on ollut sodanjälkeisen Itävallan suuri valtionhoitajapuolue, joka vuosituhannen vaihteeseen saakka hallitsi maata joko yksin tai ”punamustana” koalitiona konservatiivipuolue ÖVP:n kanssa. Tämä järjestelmä, jonka vihattuihin puoliin kuului yhteiskunnan ”pilarisoituminen”, vallan ja virkojen jako ja kangistunut jäsenkirjameininki SPÖ:n ja ÖVP:n laskennallisten valtasuhteiden (Proporz) mukaan, joutui murrokseen oikeistopopulismin nousun myötä, jonka ensi aaltoa edusti Jörg Haider. Viime vuosikymmenten aikana sitten SPÖ on ukkoutunut ja mummoutunut, enää eivät savupiipputeollisuudessa työskentelevät haalarimiehet kokoonnu vappuna sankoin joukoin punalippujen alle, eivätkä nykyisen työväenluokan jonnet enää muista, kuka heille on rakentanut hyvinvointivaltion, vaan valuvat ”perusitävaltalaisten” (FPÖ) leiriin. Lisäksi SPÖ:llä on koko ajan ollut jonkinlainen johtajakriisi. Suuren liittokansleri Bruno Kreiskyn saappaita ei ole kukaan oikein pystynyt täyttämään.

Vuonna 2018 SPÖ:n eroava puheenjohtaja Christian Kern nimesi seuraajakseen Pamela Rendi-Wagnerin, jonka puoluekokous sitten lähes yksimielisesti vahvisti tähän tehtävään. Rendi-Wagner on ainakin näin tavallisen uutisia seuraavan sivustakatsojan silmään sympaattisen ja miellyttävän oloinen naisihminen, siviiliammatiltaan lääkäri (infektio- ja rokotetutkija) ja vuodesta 2017 terveysministeri; SPÖ:n jäseneksi hän tosin liittyi vasta vähän ennen puoluejohtajaksi nimittämistään. Vaikuttaa siltä, että puolueen vanha kantapeikosto ei alun alkaenkaan oikein tykännyt hänestä, ja poliittiset analyytikot ovat myös jatkuvasti toistelleet, että Rendi-Wagnerilla on ongelmia ns. johtajuuden suhteen.

Puoluejohdon jatkuvasti mediassa loukutetut sisäiset kiistat, joita syytettiin myös laskevasta kannatuksesta ja viimeaikaisten vaalien jopa katastrofaalisen huonoista tuloksista, kiteytyivät lopulta vastakkainasetteluksi Rendi-Wagnerin ja Burgenlandin osavaltion SPÖ-pomon Hans-Peter Doskozilin välillä. Doskozil, jonka pitkä virkamiesura alkoi poliisin ammatista, edustaa aatteellisesti puolueen oikeaa ”laki ja järjestys” -laitaa ja klassista äijäsiipeä, jolle FPÖ:n oikeistopopulismi tuntuu paljon omemmalta kuin cityvasemmistolaisten viherhipsteröinti. Kun Kärntenin osavaltiovaaleissa viime maaliskuussa SPÖ:n varmantuntuinen johtoasema hupeni ja puolueen kannatuksesta suli 9 prosenttiyksikköä, johtajuuskiista päätettiin ratkaista eräänlaisella äänestyksellä eli jäsenkyselyllä (Mitgliederbefragung). Tähän kyselyyn ilmestyi sekä Rendi-Wagnerin että Doskozilin haastajaksi Andreas Babler, Traiskirchenin kaupungin pormestari ja suosittu paikallispoliitikko. (Traiskirchen sijaitsee Ala-Itävallassa vähäsen Wienin eteläpuolella ja on ollut viime vuosikymmenet mediassa esillä etenkin siksi, että siellä sijaitsee suuri pakolaisten vastaanottokeskus.)

Jäsenkyselyssä äänet jakautuivat lähes tasan kolmen ehdokkaan kesken (Doskozil 33,68 %, Rendi-Wagner 31,35 %, Babler 31,51 %). Puoluehallinnossa käytyjen kiivaiden vääntöjen jälkeen päätettiin palata suunnitelma A:han ja valita puoluejohtaja ylimääräisessä puoluekokouksessa. Pamela Rendi-Wagner kuitenkin teki poliittiset johtopäätöksensä ja ilmoitti jättävänsä kilvan ja puoluejohtajan tehtävät. Ja nyt seuraa tämä varsinainen päivän jymyuutinen:

Puoluekokouksen äänestyksen ja ääntenlaskennan jälkeen voittajaksi julistettiin Hans-Peter Doskozil. Tätä riemua kesti kaksi päivää, kunnes tänään ilmeni, että itse asiassa enemmän ääniä olikin saanut Babler: 317 kokousedustajaa oli äänestänyt häntä, Doskozilia 280. Puoluekokouksen äänet oli periaatteessa laskettu aivan oikein ja rehellisesti, mutta Wienissä puoluetoimistolla tuloksia käsitelleelle toimitsijalle oli sattunut alkeellinen moka, ilmeisesti Excel-taulukon sarakkeet olivat vahingossa vaihtuneet. Tämän totesi aivan sattumalta ORF:n toimittaja Martin Thür (joka ennenkin on selvitellyt ääntenlaskentojen omituisuuksia), joka oli pannut merkille, että äänten kokonaissummasta puuttui yksi, ja lähtenyt puoluetoimistolle selvittämään asiaa. Tässä yhteydessä sitten ilmeni, että mitään tarkistuslaskentaa ei ollut tehty.

Väkisinhän tässä muistelee vuoden 2016 liittopresidentinvaaleja, jotka jouduttiin ääntenlaskentaan liittyvien epäselvyyksien takia uusimaan. Silloinkaan ei mitään vilunkia pystytty osoittamaan, vaikka vihjailut vaalivilpistä jäivät niukasti hävinneen FPÖ:n toimesta kiertämään (ja muuttuivat Euroopan äärioikeistoskenessä nopeasti todistetuiksi tosiseikoiksi). Olipahan vain toimittu anteeksiantamattoman huolimattomasti, schlampig. Nyt saman tekee suuri puolue, jonka parhaillaan pitäisi keskittyä taas kasaamaan uskottavan valtionhoitajapuolueen imagoaan seuraavia vaaleja varten, joissa FPÖ uhkaa gallupien mukaan nousta ykkössijalle. ORF:n ajankohtaisstudiossa Profil-lehden toimittaja Eva Linsinger kuvasi äänestyssekoilun aiheuttamaa järkytystä: ”Ei voi olla totta. Mikä hyvänsä keilailukerho on paremmin organisoitu kuin SPÖ.”

Doskozil joka tapauksessa on jo tunnustanut tappionsa, onnitellut Bableria ja ilmoittanut itse vetäytyvänsä liittovaltiotason politiikasta. Babler on epäröinyt ja puhunut medialle vielä yhdestä tarkistuslaskennasta, mutta olisikohan tämä johtajavaali nyt kuitenkin ns. taputeltu? Niin että voitaisiin taas jatkaa sosiaalidemokraattisen liikkeen hengen ja sielun etsintää. Ihan yksinkertaista se ei tule olemaan. Babler edustaa ideologisesti paremminkin puolueen vasenta laitaa, ja – näin Der Standard -lehden podcastissa haastateltu toimittaja tänään väitti – ”vaaleja ei voiteta ääripäillä vaan keskitiellä”. En kuitenkaan olisi tästäkään ihan varma.

Myös politiikan vasemmalla laidalla näyttäisi nyt olevan tilaa. Näin ainakin päätellen siitä, että – luultavasti taitavan paikallispolitiikan ja valovoimaisten ehdokkaiden ansiosta – Itävallan kommunistinen puolue (KPÖ), valtakunnalliselta kannatukseltaan yhden prosentin kieppeillä seilaava perinnejäännös, joka vuoden 1959 jälkeen ei ole ylittänyt liittovaltion parlamenttivaalien äänikynnystä, sai vuonna 2021 Grazin, siis Itävallan toiseksi suurimman kaupungin, paikallisvaaleissa äänistä 28 prosenttia ja pormestarin paikan, ja tänä vuonna yllätti Salzburgin osavaltion vaaleissa saaden äänistä 11 prosenttia ja pitkästä, pitkästä aikaa neljä edustajaa osavaltioparlamenttiin. Tästä voi vielä tulla mielenkiintoista. Vasemmistodemari Babler on myös nimenomaan paikallistasolla pystyvä ja suosittu, eli seuraavaksi voidaan pohtia, miten tämmöiset menestykset ”skaalautuvat”.

Kata saa kansan kaduille

(Szabolcs Dullin kuva Telex-uutissivuston jutussa)

Suomessa ei uutiskynnystä vielä näytä ylittäneen suurmielenosoitus, joka toissapäivänä ja eilen kokosi näyttäviä, monituhatpäisiä joukkoja Budapestin keskustaan; sitkeimmät leiriytyivät silloille ja toreille pikkutunneille asti. Aiheena oli maanantaista tiistaihin, vuorokauden kuluessa siis, parlamentista läpi myllytetty lainmuutos, joka koski ”Kataa” (kisadózók tételes adója) eli ”pienveronmaksajien” verotusjärjestelyä. Vuonna 2013 luotu Kata-järjestelmä oli freelancereille ja keikkatyöläisille edullinen ja byrokratialtaan varsin vaivaton: pääammattinsa ohella korkeintaan 12 miljoonaa forinttia (nykykurssin mukaan vajaat 30 000 euroa) sivutuloja hankkiva saattoi selvitä näistä sivutuloistaan korkeintaan 300 000 forintin (734 €) veroilla. Harmaan talouden kurissa pitämiseksi luotu systeemi osoittautui suosituksi, eikä ihme – oman vaikutelmani mukaan Unkarissa on ikiajoista saakka jokseenkin jokaisella ollut jokin kakkostyö tai sivutulonlähde, sillä tavallisilla palkoilla ei leveästi eletä. Katan piirissä on arveltu olleen melkein puoli miljoonaa veronmaksajaa.

Nyt sitten Damokleen miekka tipahti. Uudistetun kata-lain mukaan kata-järjestelmään pääsisivät vain ne, jotka myyvät palvelujaan tai tuotteitaan yksityishenkilöille, ei yrityksille. Poikkeus haluttiin tehdä taksien suhteen, joiden on käytännössä mahdotonta tehdä eroa yksityisten ja firma-asiakkaiden välillä – mutta eikö sama koske monia muitakin pienyrittäjiä? Erityisen ankarasti uudistus iskee kulttuurialojen ja luovan työn freelancereihin, siis osaksi juuri siihen Budapestin ”rauniokapakoissa notkuvaan työttömään älymystöön” (Orbánin murjaisu, joka suunnilleen vastaa Timo Soinin ”Punavuoren punavihreitä punaviinin lipittäjiä”), jota nykyinen hallitus ei muutenkaan erityisemmin arvosta.

Käytännössä uusi kata-laki pakottaa monet perustamaan oman yrityksen, raskaine maksu-, vero- ja kirjanpitobyrokratioineen – tai sitten palkkautumaan jonkin isomman firman palvelukseen. (444.hu-sivuston artikkelissa, johon on koottu kata-uudistuksen uhrien valituksia, mainitaan myös uudet ”hyeenafirmat”, joita on ilmestynyt markkinoille saalistamaan tyhjän päälle joutuvia freelancereita.) Monet kertovat joutuvansa lopettamaan työnteon (esimerkiksi eläkeläiset tai kotoaan käsin freelancerhommia tehneet invalidit eivät jaksa siirtyä uuteen systeemiin) tai työskentelevänsä enää vain pimeästi, nuoret kata-yrittäjät siirtävät lasten hankintaa tai muuttavat maasta. Kaiken lisäksi siirtymäaika on minimaalisen lyhyt, sillä uuden kata-järjestelmän pitäisi toimia jo syyskuun alusta.

Uuden lainmuutoksen perusteluksi esitettiin, että yrittäjät olisivat kiertäneet veroja kirjaamalla työntekijöitään muka aliurakoitsijoikseen kata-järjestelmään. Pääministerin kansliaministeri Gergely Gulyás tempaisi esiin Sári Sairaanhoitajan: ei voi olla oikein, että sairaanhoitaja maksaa veroja 184 000 forinttia kun kata-työntekijä selviää 50 000:lla. Nämä perustelut eivät selvästikään uppoa yrittäjiin, joilta ollaan riistämässä saavutettua etua.

Leipomonsa laajentamiseen EU-tukea saanut yrittäjäperhe julisti vielä kuukausi sitten Facebook-sivullaan: Kiitos Viktor Orbán, äänestämme teitä vastakin! Uudemmassa postauksessaan leipuri Oláh käskee Orbánia tunkemaan uudet kata-lakinsa, hm, sinne, minne päivä ei paista.

Kaiken perimmäiseksi syyksi arvellaan vaalibudjettikrapulaa. Orbánin keväinen komea vaalivoitto ostettiin lupailemalla paitsi rauhaa, rajoja kiinni ja halpaa venäläistä kaasua myös monenlaisia etuisuuksia ja helpotuksia, polttoaineen ja tiettyjen peruselintarvikkeiden hintakattoja sekä tietenkin rezsicsökkentésin, Orbánin suosikkiprojektin jatkamista: energia- ja kunnallistekniikkakulut painetaan hallituksen mahtikäskyllä alas. (Sillä, kuten monesti olen tainnut todeta, maassa, jossa joka talvi tusinoittain köyhiä paleltuu kuoliaaksi omaan asuntoonsa, kaasulaskun summalla on todellakin väliä.) Mutta sodan keikuttaessa maailman taloutta ja forintin kurssin romahtaessa näitä lupauksia on yhä vaikeampi lunastaa.

Jopa rezsicsökkentésistä on pitänyt tinkiä, eli juuri tulleen ilmoituksen mukaan energiakuluja tuetaan enää vain keskimääräiseen sähkön- ja kaasunkulutukseen saakka (taloutta kohti 210 kWh sähköä, 144 m³ kaasua), tämän ylittävästä osasta on maksettava markkinahinta. Uudistuksesta kärsivät monet epätyypillisen energiakulutusprofiilin omaavat, esimerkiksi ne, jotka ovat ilmastonsuojelua ajatellen vaihtaneet lämmityksensä ja autonsa sähköllä toimiviksi, eikä tätä alun alkaenkin ”chavistiseksi” vaalikalasteluksi tarkoitettua energiahintapolitiikkaa ole helppo korjata oikeudenmukaisemmaksi.

”Sano minulle nyt ne kolme sanaa, joilla viettelet minut!” – ”Kulutan keskimääräistä vähemmän!”

Kaiken lisäksi Euroopan komission uusimmassa oikeusvaltioraportissa Unkari saa kylmää kyytiä, mikä saattaa merkitä, että Brysselin rahahanat pysyvät kiinni. Valtion on pakko käydä kansalaisten kukkarolla, ja kansalaiset puolestaan alkavat entistä hanakammin kysellä tähänastisten verorahojensa perään, jotka ovat kadonneet oligarkkien taskuihin. Voisiko käydä niin, että mikään sodalla, gender-hullutuksilla tai maahanmuutolla pelottelu ei enää auta, kun kansalle uhkaa oikeasti tulla nälkä ja kylmä?

444.hu-sivuston ilkeässä mielipidejutussaan toimittaja László Szily toteaa kohta selviävän, kuka tässä on oikea ”Mini-Feri”. ”Feri” on siis Ferenc Gyurcsányn, Orbánin edeltäjän ja pahimman kilpailijan lempinimi, ja kuten muistamme, vielä viime vaalienkin alla Gyurcsány, joka ei edes itse ollut opposition kärkiehdokkaana, vedettiin Orbánin vaalikampanjaan lievästi sanoen mauttoman julisteen ja videomuokkaelman muodossa: opposition kärkiehdokas Márki-Zay kuvattiin Gyurcsányn pikku käskyläisenä. Orbánin sammumaton Gyurcsány-viha on vuosien ajan ilmennyt jatkuvana vuoden 2006 tapahtumien loukuttamisena: tuolloinen pääministeri Gyurcsány tunnusti puoluejohdon sisäisessä keskustelussa, että kansalle on valehdeltu koko ajan ja valtakunnan talous ajettu katastrofaaliseen tilaan, tämä keskustelu vuodettiin julkisuuteen ja siitä seurasi mellakoiksi ja väkivaltaisuuksiksi roihahtaneita mielenosoituksia. Tästä alkoi Gyurcsányn hallituksen kuolinkamppailu ja tie Orbánin valtaannousuun.

No nyt, huomauttaa Szily, ollaan samanlaisessa tilanteessa. Unkarin talous on ajettu kuralle, eikä apua ole odotettavissa mistään. Tämä tilanne oli vaalien alla jo hyvin tiedossa, Ukrainan sota oli alkanut, talouspakotteet käynnistyneet, lama ja inflaatio näköpiirissä (ilmastokatastrofista ja sen seurauksista puhumattakaan). Hallitseva pääministeri ja hänen hallituksensa rakensivat kuitenkin vaalikampanjansa keskeisten taloudellisten lupausten varaan, joista heidän täytyi jo tuolloin tietää, että niitä ei mitenkään voisi pitää. Toisin sanoen: samaan tapaan kuin pääministeri Gyurcsány vuonna 2006, myös pääministeri Orbán vuonna 2022 on populistisella talouspolitiikallaan saattanut valtion talouden selvitystilan partaalle ja tieten tahtoen valehdellut tästä kansalle. Erona vain se, että Gyurcsány tiettävästi ainakin sisäpiirilleen tunnusti valehdelleensa.

Jälkipelejä

Itävallan liittokansleri Nehammer se otti ja kävi Moskovassa käymässä ”suoran, avoimen ja kovan” keskustelun Putinin kanssa, ensimmäisenä EU-johtajana sitten Venäjän hyökkäyssodan alkamisen. Tätä on viime päivät Itävallassa puitu hyvinkin kriittisesti, ainakin oppositiopuolueiden taholla. On kiistelty siitä, missä määrin ja miten hyvin Nehammer oli valmistellut matkansa ja sopinut siitä EU-liittolaisten ynnä muiden asianosaisten kanssa (ennen muuta Ukrainan Zelenskyjn, jota Nehammer ennen Moskovan-retkeään myös piipahti tapaamassa). Jossain vaiheessa jopa huhuttiin, että matka olisi täysin yllättänyt sekä pienemmän hallituspuolueen Vihreät että liittopresidentti Van der Bellenin. Sosiaalidemokraatit (SPÖ) ja oikeistopopulistit (FPÖ) tuomitsevat Nehammerin matkan hyödyttömänä sooloiluna ellei peräti jonkinlaisena machoilunäytöksenä, jonka tarkoitus – näin FPÖ:n johtaja Herbert Kickl – tuntui olevan ohjata yleisön huomio pois Nehammerin oman puolueen, konservatiivisen ÖVP:n, sisäpoliittisista sekoiluista. Tähän samaan vihjaisi viikkokatsauksessaan myös viikkolehti Profilin toimitus.

Näitä sisäpoliittisia sekoiluja nimittäin Itävallassa riittää. Viikon parin poissaolo riittää tipauttamaan kärryiltä: enää ei muistakaan, mikä tuorein Affäre parhaillaan lööppijulkisuutta askarruttaa. Nehammerin tapauksessa Moskovan-matkaan yhdistettiin jopa tuore ”Cobragate”. Cobra on Itävallan sisäministeriön erikoisosasto, joka huolehtii myös valtakunnan johdon turvallisuudesta. Kaksi Cobra-miestä oli ollut vartioimassa liittokansleri Nehammerin asuntoa ja vaimoa. Sitten Katharina-rouva lähti ravintolaan tapaamaan miestään, ja koska tämän turvamiehet olisivat siellä paikalla, nämä kaksi Cobra-miestä päästettiin vapaalle. Ennen tätä kuitenkin ilmeni, että jollakulla oli syntymäpäivä, joten kanslerin asunnossa hieman kilisteltiin erilaisia maljoja. Asunnosta lähdettyään agentit ajoivat jonkinasteisen kolarin (jonka vakavuudesta lehdissä on ollut erilaisia tietoja), ja kuski puhalsi 1,2 promillea. Asiaa tutkitaan edelleen, koska siihen liittyy epäilyksiä virka-aseman väärinkäytöstä. Cobra-yksikön johtajan väitetään yrittäneen salailla alaistensa tohelointia.

Tiedä sitten, oliko Nehammerin Moskovan-matkassa mukana yritystä salailla Cobragaten tapaisia PR-kömmähdyksiä. Vakavampia kysymyksiä tämän matkan yhteydessä on noussut Putinin oligarkeista ja heidän yhteyksistään Itävallan liike-elämään. Entisinä aikoina Wienin keskustan kalliit ostoskadut olivat täynnä upporikkaita venäläisiä varustautumassa hiihto- ja afterski-lomalleen, jollaista varten saatettiin vuokrata kokonainen hiihtokeskus. Oligarkeilla on Itävallassa luksus-alppimajoja ja bisneksiä. Erityinen suhde Itävaltaan ja sen liike-elämään on miljardööri Oleg Deripaskalla, jonka isoisä kaatui sodassa Ala-Itävallan Laa an der Thayan lähellä (Deripaska laitatti sinne vuonna 2018 muistomerkin). Ainakin vielä maaliskuun lopulla maailmalla ihmeteltiin Deripaskan puuttumista EU:n pakotelistoilta ja epäiltiin Itävallan korkeiden tahojen vaikuttaneen asiaan. Kotimainen ongelmakimppu on liikemies Siegfried Wolf, josta ns. Pandora-paperien yhteydessä on paljastunut monenlaista mielenkiintoista, kuten läheisiä yhteyksiä Putinin lähipiiriin. (Fun fact: Wolfin Ala-Itävallan Oberwaltersdorfiin rakennuttamassa öky-omakotilähiössä aurinkokennot ja maalämpöpumput on nimenomaisesti kielletty: talot lämpiävät Venäjän kaasulla.)

Tätä taustaa varten ehkä ymmärtää, miksi Nehammerin oli tarpeen käydä Moskovassa lyömässä nyrkkiä Putinin pitkään pöytään. Sikäli kuin löi: ”suorasta, avoimesta ja kovasta” keskustelusta oli vähän jos lainkaan konkreettista hyötyä, ja niin kuin liittokansleri itsekin totesi, Putin osoitti taas olevansa ”oman sotalogiikkansa vanki”. Eihän sille mitään voi, että liittokansleri Nehammerin tavoittelema jämäkkyysdemonstraatio ei oikein sovi yhteen Itävallan vuosikymmenten ajan huolella rakentaman julkisuuskuvan kanssa, jossa ollaan ystävällisiä, kilttejä, puolueettomia ja pyöritellään neuvottelukumppaneita korkeintaan ”wieniläisellä charmilla”.

Varsin ikävästi Itävallan julkisuuskuvaa tahraa myös äskettäinen Göteborgin yliopiston V-Dem-instituutin (Variations of Democracy) julkaisema vuotuinen demokratiaraportti. Siinä nimittäin Itävalta, vaikka yhä kuuluukin maailman valtioiden demokraattisimman 20 %:n joukkoon, on selvästi heikentänyt noteeraustaan ja pudonnut korkeimmasta kategoriasta (liberaalit demokratiat) nipin napin seuraavaan eli ”vaalidemokratioiden” (electoral democracy) joukkoon, syynä erityisesti läpinäkyvän lainsäädännön ja ennakoitavan toimeenpanon heikentyminen. Toisin sanoen: kansalaiset voivat vapaasti äänestää ja ilmaista mielipiteensä, mutta vaaleilla valitut lainsäätöelimet eivät enää toimi ihan niin kuin pitäisi. Korruptio, muistuttaa Profil-lehden Edith Meinhart ja nostaa esille tuon yllä mainitun Siegfried Wolfin, jonka epäillään lahjomalla järjestäneen itselleen suotuisampaa verotuskohtelua. Toki Itävalta on yhä aivan eri tilanteessa kuin Unkari, joka puolestaan on V-Dem-raportissa maailman kymmenen pahimman ”autokratisoijan” joukossa ja toiseksi huonoimmassa ”vaaliautokratioiden” luokassa, suunnilleen samalla viivalla kuin Guinea-Bissau ja Intia…

***

Toisenlaista jälkipeliä on käyty Unkarissa vaalien jälkeen, jotka oppositio hävisi näyttävästi, kaikista yhteisrintamayrityksistä huolimatta. Selväähän on, että oppositio teki lukuisia virheitä. Loputonta vääntöä on käyty siitä, oliko konservatiivinen kärkiehdokas Péter Márki-Zay paras valinta, kun hänen ideologisesta paketistaan löytyivät itse asiassa samat ainekset kuin Orbániltakin, vain korruptio ja Putin puuttuivat. En kyllä usko, että pääkaupunkilainen rillipää, Budapestin ylipormestari Gergely Karácsony tai sosialisti ja Orbánin päävastustajakseen demonisoiman Ferenc Gyurcsányn vaimo Klára Dobrev, kaiken lisäksi nainen, olisi voinut pärjätä paremmin. Saati salonkikelpoistumista yrittävän äärioikeiston Jobbikin Péter Jakab. Mutta ehkä juuri nämä ennakkoluulot olisi pitänyt uskaltaa heittää romukoppaan.

Viktor Orbánin yksinvaltaisesti johtaman Fidesz-puolueen ylivalta on vain vahvistunut, ja entistä ilmeisemmäksi on käynyt myös koko maan kahtiajako. Budapestissa Fidesz voitti vaalit vain yhdessä ainoassa kaupunginosassa (17. kaupunginosa eli Rákosmente kaupungin itänurkassa, Budapestin ”maalaisin” osa), ja sielläkin vain niukasti ja valtiovallan avokätisen tuen turvin. Muuten Budapest on tiukasti opposition käsissä, ja yhtä tiukkaa on Orbánin ylivalta lähes kaikkialla muualla maassa (Szegedin ja Pécsin yliopistokaupunkeja lukuun ottamatta). Unkaria halkoo siis poliittinen juopa, jonka yli toisiaan tuijottavat pääkaupungin luomulattea kittaavat kosmopoliitit ja ”maaseudun” (vidék) vakaa ja naiivi väki. Mutta keitä nämä jälkimmäiset oikein ovat, ja miksi opposition intellektuellit eivät heitä tavoittaneet?

Oppositiota on paljon arvosteltu tietämättömyydestä ja ylenkatseesta ”kansaa” kohtaan. Budapestin älyköt, sano, näkevät maaseudulla vain typerää ja tietämätöntä vaalikarjaa, joka naiiviuttaan uskoo kaiken, mitä hallituksen kontrolloimassa teeveessä kerrotaan, tai nälkärajan alapuolella kituuttavaa ryysyköyhälistöä (etenkin Unkarin lukuisasta romaniväestöstä melkoinen osa kuuluu tähän ryhmään), joka riemumielin myy äänensä säkillisestä perunoita. Keskusteluun ovat osallistuneet viime aikoina myös ne lukuisat Orbán-kriittiset aktivistit, jotka olivat oppositiopuolueiden tai kansalaisjärjestöjen mobilisoimina vapaaehtoisina mukana tarkkailemassa tai vaalitoimitsijoina ja ääniä laskemassa. Heidän kertomuksistaan käy ilmi olennaisia asioita.

Ensinnäkin: mitään laajamittaista vaalivilppiä tuskin tapahtui, äänet on ilmeisesti yleensä laskettu rehellisesti. Sitä vastoin voi kysyä, ymmärsivätkö kaikki äänestäjät, mitä olivat tekemässä. Unkarin vaalijärjestelmä ei ole ihan yksinkertainen, äänestyslippuja oli nytkin jokaiselle kaksi (valtakunnallinen puolueiden lista ja vaalipiirin henkilöehdokkaiden lista) sekä lisäksi mm. lasten ”sukupuolenvaihdoksia” koskenut merkillinen kansanäänestys, jonka kysymyksiä monet eivät selittämälläkään tajunneet. Olen lukenut verkosta kuvauksia kotiäänestyksiin ”osallistuvista” täysin dementoituneista ihmisparoista tai äänestyspaikoille talutetuista iäkkäistä, puolisokeista tai täysin höperön tuntuisista äänestäjistä, joita kädestä pitäen autetaan vaalilipun täyttämisessä – mutta jotka kuitenkin osaavat selittää, että haluavat äänestää Viktoria pääministeriksi, tai toistelevat Fidesz-puolueen iskulauseita. Monet eivät tuntuneet edes tietävän toisten puolueiden tai vaihtoehtojen olemassaolosta.

Toki Fidesz-puolueen äänestäjissä oli jonkin verran syyntakeettomuuden rajoilla liikkuvia onnettomia ihmisiä, juuri niitä ”lukutaidottomia”, ”hampaattomia” ja ”pahanhajuisia”, joita on oppositiomediassa kauhisteltu ja tätä kauhistelua puolestaan paheksuttu. Ihmisiä, joilla ei ole mitään mahdollisuuttakaan ymmärtää, miten äänestys tai ylipäätään demokraattinen päätöksenteko monipuoluejärjestelmässä toimii. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, että sama äänestäjä saattoi antaa puolue- ja henkilöäänensä aivan eri puolille poliittista karttaa (mikä ei ole uusi ilmiö, samanlaiseen tietämättömyyteen törmättiin jo ensimmäisissä järjestelmänvaihdoksen jälkeisissä vaaleissa).

Laajemmin tietämättömyys demokratian toimintaperiaatteista näkyy siinä, että puolueiden ohjelmien, aatteiden ja lupausten sijasta ajatellaan vain identiteettipolitiikkaa, yhteenkuuluvuutta ja lojaaliutta. Tarkkailijoiden kokemuksen mukaan melkoinen osa äänestäjistä ei osaa ajatellakaan, että heidän äänestyspäätöksensä jotenkin liittyisivät yhteen niiden konkreettisten ongelmien kanssa, joita he itsekin valittivat, kuten terveydenhuoltojärjestelmän tilan (etenkin katastrofaalisiksi nousseiden koronakuolleisuuslukemien), asumisen tai julkisen liikenteen suunnittelun tai nuorten massiivisen maalta- ja maastamuuton. Äänestäminen tuntui olevan identiteetti- ja lojaalisuusvalinta: vaaleihin mennään ja ”Viktorille” vedetään rasti, koska niin täällä meillä kuuluu tehdä. Kahdentoista vuoden kuluessa Viktor Orbánin hallitus on rakentanut järjestelmän, jossa Fidesz-puolueen käsi ulottuu kaikkialle ja on mukana kaikessa, mitä pienemmillä paikkakunnilla tapahtuu. Tästä nouseekin entistä kiivaammin kysymys, voiko Orbánin järjestelmää ylipäätään kaataa sisältäpäin, sen itsensä puitteissa.

Viktor Orbánin vaalistrategia tähtäsi yksinkertaisiin ihmisiin ja tarjosi yksinkertaista lupausta, johon sisältyi suorempaa tai epäsuorempaa pelottelua: rauhaa (”Unkari ei saa joutua vedetyksi mukaan sotaan”), leipää, lämpöä (eli Putinin lupaamaa halpaa kaasua, jolla suurin osa Unkarin kodeista lämpiää). Niin kuin yksi 444.hu:n haastattelema vaalivapaaehtoinen kertoi tajunneensa: jos ihmiset ”myyvät äänensä säkillisestä perunoita”, se ei tarkoita, että äänestyksen arvoa väheksytään, vaan että perunasäkin antaja on ymmärtänyt säkin arvon, tajunnut, että näille ihmisille säkillisellä perunoita on todellakin merkitystä – samoin kuin sillä, että ylipäätään joku siellä ylhäällä on kiinnostunut heistä. Oppositiolla oli vain epämääräisiä lupauksia oudoista hienoista asioista kuten oikeusvaltio, sananvapaus tai ympäristönsuojelu, eivätkä edes nämä lupaukset kantautuneet kaikkien korviin: oppositiopuolueiden edustajia ei monissa kylissä ollut kuultu eikä nähty.

Kuten yksi tarkkailija kommentoi: ”Minun vaikutelmani mukaan äänestäjät eivät niinkään olleet (funktionaalisesti) lukutaidottomia vaan hyvää tarkoittavia ihmisiä, jotka ensisijaisesti saivat tietonsa propagandasta.” Fidesz-puolueen totaalinen median hallinta toteutuu etenkin siellä, missä ihmiset eivät seuraa riippumatonta tai kansainvälistä, enimmäkseen verkkopohjaista mediaa vaan kenties lukevat maakuntalehteä (jotka kuuluvat kaikki hallituksen mediaimperiumiin) tai seuraavat televisiota tai radiota (joissa lähes kaikki kanavat ovat samoin keskitetyssä kontrollissa). Tätä propagandamuuria voi olla vaikea murtaa, mutta mahdotonta se ei ole. Siksi lopuksi mieltäylentävä tositarina Facebookin ryhmästä ”Ääntenlaskijoiden kertomuksia”:

Pieni kylä Zalan maakunnassa, 125 asukasta, joista 80 äänestää Fidesztä, 16 oppositiota, 14 [äärioikeistolaista] Mi Hazánk -puoluetta. Kaikki siivoja, siistejä, lukutaitoisia ihmisiä. Juttelemme mukavia mummojen ja juristi-kunnankirjurin kanssa (joka pitää pöytäkirjaa). Kulttuuritalo, jossa on mukava keittiö, yläkerrassa sali, jossa äänestys tapahtuu ja jota muuten käytetään myös messujen toimittamiseen, seinillä neljä pyhäinkuvaa. Iltapäivällä paikalle tupsahtaa kansainvälinen vaalitarkkailijaryhmä, johtajanaan – oi ihmettä! – tummaihoinen rouva. Paikalla olijat järkyttyvät: kuka nyt puhuu näiden kanssa, ei me osata englantia, mitä tekemistä noilla täällä on, tämähän on törkeää! Sanon, että ei huolta, minä puhun vieraiden kanssa, miehenikin on paikalla ja seuraa heitä. Georgialainen herra ja ranskalainen rouva kyselevät, minä selitän, että kaikki on kunnossa, sitten he osoittavat yhtä pyhimyksenkuvaa: onpas kaunis, sanoo georgialainen herra, siinä on vähän ortodoksista tunnelmaa niin kuin meillä päin. Rouva taas ihailee toista kuvaa: siinähän on Lyonin Neitsyt Maria. Tästä keskustelusta läsnäolevat naiset eivät ymmärrä sanaakaan, joten he arvailevat, mistä voisi olla kyse, ja alkavat valitella toisilleen: ”tuommoinen migrantti tulee tänne ja haluaa pyhäinkuvat pois seiniltä, ihan totta, juuri tätähän Viktorkin on sanonut, että kristinusko on uhattuna.” Mieheni puuttuu puheeseen: ei se niin ole, he kehuivat kuvia ja ihailivat, miten kaunis Lyonin Madonna. Siihen vastaus: ”Oi, ihanko totta ne sanoivat niin? Tunnistivat kuvan? Tykkäsivät tästä? Tarjotkaa nyt heillekin meidän omenapiirakkaa!” Ei tässä tämän kummemmasta ole kyse. Jos me ymmärtäisimme toisiamme emmekä lähtisi vain siitä, kuka vihaa ketäkin, voitaisiin vaikka syödä piirakkaa yhdessä.

Sodan ja rauhan todellisuudet

Kirjoitan tätä työreissulla Virossa, Tartossa. Hotellin aamiaishuoneessa hiippailee tavanomaisen työmatkailija- ja turistiporukan sijasta vaisun oloisia, surusilmäisiä, verkkariasuisia naisia, joillakin hiljaisia lapsia mukanaan, ja aamiaishuoneen ovenvieruspöydälle levitetyistä infolehtisistä tajuan, että tänne on majoitettu Ukrainan pakolaisia. Olen eilisen päivän lukenut maailmalta satelevia kommentteja kauhu-uutisiin Butšan sotarikoksista.

Hotellin tv:stä katsoin nopeasti ERR:n aamu-uutiset: Serbiassa presidentti Vučić jatkaa komean vaalivoiton jälkeen toiselle kaudelle ja kertoo uutiskameroiden edessä, että nyt ei lakata lukemasta Dostojevskia eikä soittamasta Tšaikovskia (esimerkillinen olkiukko!) vaan ystävyytemme ja kumppanuutemme Venäjän kanssa säilyy. Unkarissa Viktor Orbán ja hänen Fidesz-puolueensa ovat saaneet vielä ennustettuakin komeamman vaalivoiton ja varmistaneet jatkossakin parlamenttiin superenemmistön, jolla uusien lakien ja lainmuutosten myllyttämistä kulloisenkin tarpeen mukaan voi jatkaa. Fidesz on vahvempi kuin koskaan, Orbánin mukaan ”tämä vaalivoitto näkyy kuuhun asti”. Yhdellä Putin-mielisellä Telegram-kanavalla Serbian ja Unkarin vaalitulokset tiivistetään tyylikkäästi: ”Team Putin voittaa Euroopan vaaleissa”.

Vaalitulos on järisyttävä pettymys monille hallitusta vastustaneille unkarilaisille, jotka viimeiseen saakka kannustivat kansaa uurnille (äänestysprosentti oli kohtalaisen korkea joskaan ei ennätyslukemissa). Ulkomailla asuvat unkarilaiset olivat jonottaneet lähetystöjen ja konsulaattien edessä paikoin jopa tuntikausia, ja tässä joukossa on paljon hallituksen vastustajia: Berliinin, Brysselin, Lontoon, Münchenin ja Wienin äänestyspaikoilla tehdyn ovensuukyselyn mukaan opposition kannatus oli 78 prosentin luokkaa. Siitä, että äänestäminen yleensä koettiin tärkeäksi, kertoo Unkarin mediassa kiertänyt tarina naisesta, jonka äänestysmatkalle Malawin Lilongwesta lähimpään Unkarin edustustoon eli 1500 kilometrin päähän Johannesburgiin tuli hintaa lentoineen ja hotelleineen varmaan tuhannen euron kieppeillä.

Nyt unkarilainen somekuplani pursuu hiljaista epätoivoa. Yksi unkarilainen kollega yrittää vielä mustaa huumoria:

Matolapsi ja isämato keskustelevat:
– Isä, mikä tuo kaunis sininen tuolla ylhäällä on?
– Se on taivas, lapsikulta.
– Ja mikä tuo kaunis, hyväntuoksuinen vihreä tuossa vieressä on?
– Se on kukkaniitty.
– Miksi me sitten möyritään tässä keskellä p***aa?
– Siksi kun tämä on katsos meidän koti.

On selittelyjen aika. Opposition kärkiehdokas Péter Márki-Zay, harvenneiden ja hiljaisten kannattajiensa keskellä, tiivisti asian uutiskameroille siten, että Orbán on luonut järjestelmän, jota on lähes mahdotonta kaataa sisältäpäin. Näinhän se näyttää olevan.

Näkyvintä tässä systeemissä on mediaylivoima: Orbán oli vaalitaistelunsa lopuksi väittänyt julkisesti, että ”kaikilla puolueilla on nyt ollut tilaisuus esittää sanomansa yleisölle”, mutta Fidesz-puolueella (yhdessä pienen sivuvaununsa, kristillisdemokraattisen KDNP:n kanssa) on ollut näitä tilaisuuksia verrattoman paljon enemmän. Oppositiopuolueet saivat valtion yleisradioyhtiön ykkös-televisiokanavalta viisi minuuttia kukin (!) vaaliohjelmansa esittelyyn, muuten uutis- ja ajankohtaislähetykset olivat yhtä Fidesz-propagandaa, niin kuin ne ovat olleet jo vuosikausia. Perinteinen mediahan on Unkarissa pitkään ollut hallituksen käsissä, näin esimerkiksi kaikki maakuntalehdet, ja julkisten tilojen mainoksissa jyrää sama ylivoima:

Unkarin Transparency International -osaston verkkosivuilla julkaistu diagrammi kuvaa mainosjulisteiden kustannuksia maaliskuussa 2022. Vasemmalla oranssin pylvään alaosa, joka sekin ylittää sinisellä katkoviivalla kuvatun lakisääteisen kampanjamenojen ylärajan, kuuluu varsinaiselle Fidesz-puolueelle. Sen yläpuolella vaaleampi oranssi raita on hallituksen ns. tiedotusta, ja pylvään ylin osa koostuu CÖF:n eli hallituksen tukeman ”kansalaisjärjestön” mainonnasta. Oppositiopuolueiden julkinen näkyvyys on tämän rinnalla ollut säälittävää piiperrystä.

Myös mahdollisista likaisista tempuista on ollut julkisuudessa paljon puhetta. Perinteinen ongelmakohta on naapurimaiden vanhojen unkarilaisvähemmistöjen äänioikeus: Orbánin hallitus on antanut rajantakaisille unkarilaisille Unkarin passien lisäksi oikeuden äänestää kirjeitse, eli jos tämmöinen esimerkiksi Transilvanian unkarilainen (joka ei välttämättä olisi ikinä eläessään edes käynyt Unkarissa) olisi muuttanut asumaan vaikkapa Malawin Lilongween, hän ei olisi joutunut lentämään Johannesburgiin vaan voisi äänestää kirjeitse kotoaan käsin. Olettaen siis, että Malawin postilaitos toimii luotettavasti. Naapurimaiden unkarilaisalueilla, ainakin Serbiassa ja Romaniassa, kirjeäänestyksessä ovat ”avustaneet” paikalliset unkarilaisjärjestöt, joita Orbánin hallitus näyttävästi tukee. Serbiassa ilmenneistä kummallisuuksista kirjoitin jo viimeksi, sen jälkeen löytyi Romanian Marosvásárhelyssä (Tîrgu Mureş) rakennustyömaan laittomalta kaatopaikalta muun romun seasta säkillinen osaksi palaneita kirjeäänestyslippuja. Niissä lipuissa, jotka toimittaja pääsi näkemään, oli kaikissa ääni oppositiolle.

Muitakin pienempiä suhmurointeja on raportoitu: äänten ostamista, kirjeäänestystä vainajien nimissä, ns. ketjuäänestystä. Tämä viimeksi mainittu tarkoittaa sitä, että äänestäjäporukan ensimmäinen ei suljekaan lippua vaalikuoreen vaan vie uurnaan tyhjän kuoren, sujauttaa lipun taskuunsa ja salakuljettaa sen esim. autossa odottelevalle porukan pomolle, joka voi myös maksaa tästä palkkion saman tien. Seuraava äänestäjä merkitsee lippuun halutun äänen, menee sitten äänestyspaikalle lippu taskussaan ja palauttaa vaalitoimitsijoilta saamansa tyhjän äänestyslipun sijasta uurnaan tuon aiemmin merkityn lipun. Tyhjän lipun hän vie taskussaan ulos ja antaa seuraavalle porukan jäsenelle, ja niin edelleen. Vielä helpommaksi homma muuttuu, jos palkkiota vastaan äänestävä yksinkertaisesti ottaa äänestyskopissa valokuvan lipustaan todisteeksi palkkion maksajalle. Ja kuinka ollakaan, jo toissa syksynä vaalilain muutokseen lisättiin kohta, jonka mukaan vaalisalaisuutta nimenomaisesti ei loukkaa se, että äänestäjä yksityisiin tarkoituksiinsa ottaa valokuvan omasta äänestyslipustaan.

Likaisista tempuista tullaan varmasti vielä puhumaan lisää, kunhan ETYJin vaalitarkkailijat julkistavat raporttinsa ja oppositio mahdollisesti toimittaa valituksia tai tutkintapyyntöjä kansallisten tai jopa kansainvälisten viranomaisten käsiteltäväksi. Samoin tullaan varmasti näkemään ankaraa keskustelua siitä, mikä opposition strategiassa meni pieleen ja mitä Márki-Zay teki väärin. Karkasivatko äänestäjät entisestä äärioikeistolaisesta, salonkikelpoistumista yrittävästä Jobbikista, joka oli mukana Márki-Zayn vetämässä oppositioblokissa, Fidekszen tai Jobbikista lohjenneen raivo-äärioikeistolaisen ”Meidän isänmaamme” (Mi Hazánk) taakse? Veikö vitsipuolue ”Kaksihäntäinen koira” ääniä ”vakavilta” oppositiopuolueilta? Oli miten oli, sitä ei voi kieltää, että huomattava osa Unkarin kansaa seisoo yhä Orbánin takana. Osa ehkä ihan konkreettisesti myi äänensä säkillisestä perunoita, vielä useammille oli tärkeää olla ”osa systeemiä”, hyvissä väleissä paikallisten vallanpitäjien kanssa, työnantajan tai pormestarin, joka päättää siitä, kenelle julkisia töitä tai tilauksia jaetaan. Kahdessatoista vuodessa Fidesz on ehtinyt imeytyä kaikkialle hallinnon rakenteisiin.

Ja sitten vielä Venäjä, Putin, kaasu ja sota. Unkarilaisille, joista useimpien koti lämpiää Venäjältä tulevalla kaasulla, energiapakotteet Venäjää kohtaan ovat mahdoton ajatus. Etenkin ne eläkeläismummot, joita Orbánin kannattajissa on suuri osa, ovat oikeasti hätää kärsimässä, jos kaasulasku kasvaa, ja rezsicsökkentés eli kunnallistekniikkakulujen alentaminen on jo iät ajat ollut Orbánin hallituksen tärkeä propagandavaltti. Lisäksi Unkarin energiansaantia turvaa Paksin ydinvoimalan laajentaminen venäläisellä tekniikalla ja Venäjän myöntämällä luotolla. Tämä voisi olla ongelmallista, jos unkarilaiset vanhastaan tuntisivat syvää epäluottamusta, pelkoa ja jonkinasteista vihaa Venäjää kohtaan, niin kuin vaikkapa Baltiassa tai Puolassa asiat koetaan. Mutta siitä huolimatta, mitä toisen maailmansodan loppuvaiheissa ja sen jälkeen nähtiin – tuhansien unkarilaisten raahaaminen vankeuteen ja pakkotyöhön Venäjälle (ns. malenkij robot), rosvoilevat ja systemaattisesti naisia raiskaavat miehittäjät, stalinismi ja vuoden 1956 tapahtumat – tuntuu siltä, että Venäjä on nykyunkarilaisille kaukainen juttu. Venäjä ei ole ollut unkarilaisille vanha rajanaapuri saati kulttuurivaikutteiden antaja tai välittäjä, sitä ei ihmeemmin tunneta, sen kieltä ei osata (sosialisminaikaista koulujen pakkovenäjää opetettiin ja varsinkin opittiin vielä paljon huonommin kuin meillä pakkoruotsia konsanaan), siitä ei ehkä ole niin hirveästi välitetty. Ja kun arvot ovat yhteiset – akat hiljaa, homot kaappiin, ”kristilliset” ja kansalliset perinteet kunniaan, juutal… tuota, kansainväliselle suurpääomalle ja rappiokulttuurille turpiin – on helppo ajatella, että Putinin Venäjä on ihan eri juttu kuin entisten aikojen Neuvostoliitto.

Sitten tuli sota, ja senkin Orbán onnistui kääntämään hyödykseen. Hän on näköjään uskomattoman hyvin kyennyt myymään itsensä rauhanmiehenä, joka takaa turvallisuuden ja estää Unkaria joutumasta sotaan. Ei olekaan kysymys siitä, pidetäänkö kaasu- ja öljyrahoilla tai ydinvoimalaluoton lyhennyksillä pystyssä ihmisoikeuksia polkevaa ja sotarikoksiin syyllistyvää diktatuuria, joka juuri hyökkäsi puolueettoman naapurinsa kimppuun. Ei puhuta mistään abstrakteista arvoista tai ihanteista vaan MEISTÄ ja vaarasta, joka MEITÄ uhkaa. Tässä 444.hu:n bongaamassa plakaatissa on perhe, lapset, perinteiset arvot (lettipäisten tyttöjen ja hattupäisten poikien kansallispuvut!) ja synkkien kasvonilmeiden kuvastama uhka saatu niputetuksi tiiviiseen pakettiin:

”Älkäämme lähettäkö lapsiamme semmoiseen sotaan, jonka kanssa meillä ei ole mitään tekemistä!”

Tämän logiikan mukaan Putinin hyökkäyssodan vastustaminen onkin itse asiassa sodan kannattamista. Niinpä Orbánin vaalipuheissa jatkuvasti viitattiin siihen, että Márki-Zay ja oppositiopuolueet voittaessaan eivät lähettäisi Ukrainaan vain aseita vaan unkarilaisia sotilaita (Márki-Zay oli kysyttäessä asettanut sanansa taitamattomasti, ja jälkikäteen oli myöhäistä rypistää). Unkarin yleisradioyhtiön ykkösteeveekanavan uutisissa jopa ukrainalaisten äitien mielenosoitus Budapestissa ja sitä seurannut sodanvastainen mielenilmaus otsikoitiin ”sodan kannattajien mielenosoitukseksi” (háborúpárti tüntetés).

Orbán siis onnistui saamaan ainakin osan äänestäjistä taakseen yksinkertaisella pelottelupropagandalla. Sen hintana oli tosin asettuminen Ukrainan urheaa puolustustaistelua ja koko Euroopan ja läntisen maailman sankarina suitsuttamaa presidentti Zelenskyä vastaan. Siinä määrin, että Orbán väittää ”Ukrainan intresseissä olevan vetää mahdollisimman monia maita mukaan sotaan” ja mainitsee Ukrainan presidentin viimeisenä vaan ei vähäisimpänä, kun voittopuheessaan luettelee niitä vihollisia, joita vastaan on käynyt rankan (sekä runsaalla julkisrahoitteisella propagandalla ja ”vaalibudjetilla” tuetun) vaalitaistelunsa. Nämä vastustajat ovat siis

vasemmisto kotimaassa, kansainvälinen vasemmisto joka puolella, Brysselin byrokraatit, Soros-imperiumin kaikki rahat ja järjestöt, kansainvälinen valtamedia, ja loppujen lopuksi myös Ukrainan presidentti.

Näin läntisemmästä Euroopasta katsoen tämä tuntuu älyttömältä, mutta unkarilaisten – ainakin Orbánin kannattajajoukon – näkökulma on erilainen. (Ja tässä suhteessa muuten on mielenkiintoista, miten Unkarin yhteiskunta on repeämässä kahtia, kuten vaalituloksestakin näkyy. Budapestissa ja parissa muussakin yliopistokaupungissa, Szegedissä ja Pécsissä, eletään eri todellisuudessa kuin suurimmassa osassa maata.)

Orbánilaisesta ”unkarilais-kansallisesta” näkökulmasta nimittäin Venäjä, samoin kuin Kiina, on sopivan matkan päässä. Toisin kuin Baltian maille tai Puolalle, Unkarille Venäjä ei ole vanha arkkivihollinen eikä välitön uhka, vaan sen kanssa voidaan tehdä diilejä ja niillä kiusaa noille Brysselin eurostoliittolaisille, joilla on kummallisia päähänpinttymiä ihmisoikeuksista ja korruption vastustamisesta. Ukraina sitä vastoin on ikävä naapuri, joka potkii päähän omaa pientä unkarilaisvähemmistöään Transkarpatiassa, osassa Trianonin, nyyh, hajalle raastamaa historiallista Unkaria.

Ja tässä suhteessa silmiä avaava (ja myös kyynellyttävä) kokemus oli slovakianunkarilaisessa Új Szó -lehdessä ilmestynyt Zsolt Trill -nimisen näyttelijän haastattelu. Nykyään Budapestissa työskentelevä Trill on syntynyt Transkarpatiassa ja opiskellut Kiovassa. Kotiseutunsa tulevaisuuden hän näkee synkkänä, mutta synkintä tässä haastattelussa on se, että Trill ei oikeastaan suostu ottamaan kantaa koko Ukrainan sotaan.

En ole varma siitä, pitääkö minun tässä äärettömän kiperässä tilanteessa, johon tämä katala maailma on ihmiskunnan saattanut, ylipäätään muodostaa mielipide. Kohtahan ollaan siinä pisteessä, että mielipidettä ei voi ilmaista. Jos ajattelet toisin, sinut leimataan heti. (…) Olen elänyt kolmekymmentä vuotta Transkarpatiassa, vapaassa Ukrainassa, silti en voi sanoa, mitä ajattelen. Riittäköön se, että nämä kolme vuosikymmentä eivät heijasta Ukrainan kansan vaan koko Ukrainan johdon tekemiä virheitä. Kolmenkymmenen vuoden ajan Ukrainan johto keskittyi vain täyttämään taskujaan. Vähemmistöjen kohtalo ei heitä liikuttanut. (…) Edes teatteriamme, kulttuuriamme he eivät tukeneet. Teatteriseurueemme bussinkin saimme Unkarin valtiolta. (…) Tähän [sotatilanteeseen] syypäitä ovat molemmat osapuolet, jopa Amerikka ja Eurooppakin. Kaikki ovat tahranneet itsensä. Säälin äärettömästi sekä Venäjän että Ukrainan kansaa. Ei minulla ole mitään ukrainalaisia ihmisiä vastaan, Nagymuzsalyssa elimme rauhassa rinnakkain. En väitä, että Ukrainassa olisi kaikki hyvin, niin kuin ei Venäjälläkään, mutta ei venäläisten ja ukrainalaisten pitäisi ampua toisiaan. Kenenkään ei pitäisi kuolla. Olen ehkä naiivi mutta minusta tuntuu silti, että tämä kamala tilanne pitäisi ratkaista Gandhin asenteella ja ajattelulla.

Oikeutta myöten on sanottava, että tämä juttu on yli viikon vanha. En tiedä, pystyisikö Zsolt Trill vielä nytkin, kun koko maailma suree Mariupolin pommitusten raunioihin tai venäläisten ryöstelijöiden ja raiskaajien uhreina kuolleita naisia ja lapsia, pokerinaamalla julistamaan, että syytä on molemmissa osapuolissa eikä hän halua ottaa kantaa. Tai jättäisikö hän edelleen mainitsematta Vladimir Putinin nimen, yhtä määrätietoisesti kuin tätä nimeä on viime aikoina Unkarin hallituksen kontrolloimassa mediassa vältetty lausumasta.

Tässä siis se ”kansallisen” ajattelun koukku, johon Orbánin vaalimenestys myös osaksi perustuu. ”Oman kansan” teatteriseurueen tukeminen voi tässä todellisuudessa eläville nousta tärkeämmäksi kuin se, ammutaanko jossain vähän kauempana kriittisiä journalisteja, vangitaanko mielenosoittajia, hyökätäänkö naapurimaan kimppuun härskin tekosyyn varjolla. Silloin ei verrata ulkopuolisia aatteita tai järjestelmiä keskenään millään objektiivisilla periaatteilla, ei aseteta vaikkapa Ukrainan monenlaisista ongelmista ja lastentaudeista kärsivää demokratiaa Venäjän totaalisen diktatuurin vastapainoksi. Silloin puhutaan vain meistä ja muista, hyvistä ja pahoista. ”Aseiden puhuessa lait vaikenevat”, nationalismin puhuessa taas vaikenevat järkisyyt ja objektiiviset kriteerit.

Taistelua ja vaalitaistelua

Unkarin tilanne on taas mukavasti nousemassa otsikoihin myös läntisemmän Euroopan mediassa. Ensinnäkin siellä on tulossa vaalit, joihin ETYJ on lähettämässä aikaisempaa suuremman, täysimittaisen tarkkailijaryhmän. (EU:ssa vastaavaa on nähty aiemmin vain Bulgariassa.) Kansainväliset ja unkarilaiset järjestöt pelkäävät laittomuuksia ja likaisia temppuja: vaalikampanjarahoitus on hämärää ja sekavaa, valtapuolue Fidesz on käyttänyt kampanjointiin valtavasti rahaa, ilmeisesti osaksi myös valtion varoja, vaalipiirien rajoja on ”gerrymanderöity” valtapuolueen etujen mukaisiksi, äänestäjäluetteloissa on epäselvyyksiä. Erityisen ongelmallinen on rajantakaisten unkarilaisvähemmistöjen oikeus äänestää kirjeitse (siinä, missä muuten ulkomailla asuvat Unkarin unkarilaiset joutuvat matkustamaan lähimpään lähetystöön): ainakin Serbian Vojvodinassa vaalikirjeitä eivät ole toimittaneet postinkantajat, niin kuin lain mukaan tulisi, vaan ilmeisesti paikalliset – Unkarin ja Fidekszen avokätisesti tukeman – unkarilaisjärjestön ”aktivistit”, jotka ovat myös auliisti ”avustaneet” vaalilipun täyttämisessä. Ja – niin kuin suomalaisessakin mediassa kerrottiin – oppositiopuolueet ovat päässeet yleisradioyhtiön tv-kanavalle kertomaan vaaliohjelmastaan viiden minuutin (!) ajan per puolue, muuten Unkarin yleisradioyhtiö on jo aikaa sitten muuttunut hallituspuolueen propagandatuutiksi.

Tämä hallituspuolueen vaalikampanja sujui viime aikoihin saakka tutun sotaisaan malliin. Orbán on mielestään ”katutaistelija” (utcai harcos) vuoden 1956 malliin, ronski äijä, fyysinen pelimies, joka tarvittaessa kantaa lännen suvakki-vässykät vaikka selässään: vuosi sitten Brysseliin lähtiessään hän uhosi ”tulevansa antikommunististen katutaistelijoiden maailmasta”, vuonna 2018 tavatessaan amerikkalaisen toimintaleffasankari Chuck Norrisin, tuon erityisesti Itä-Euroopan äijämiesten idolin, hän selitti: ”Katsokaas, minä olen semmoinen street fighter, en ole eliitistä lähtöisin.” Vuonna 2020 hän saksalaiselle Die Zeit -lehdelle antamassaan haastattelussa julisti: ”Me [unkarilaiset] olemme oikeusvaltioperiaatteen katutaistelijoita tällä alueella.” Nyt sitten Ukrainan sodan myötä Orbán on joutunut napit vastakkain toisen valtionjohtajan kanssa, joka lausunnoi julkisuudelle oikeiden katutaistelujen keskeltä – samalla kun vastustajat väittävät, että peloton ”katutaistelija” Orbán ympäröi itsensä gorilloilla ja ahtautuu luotiliiveihin jopa vieraillessaan lastentarhassa (óvoda).

Ukrainan sodan tuottamista ongelmistahan kirjoitin jo taannoin: Orbán on kiehnännyt Putinin kyljessä saadakseen halpaa energiaa unkarilaisille, joiden kodeista 85 % lämpiää venäläisellä kaasulla (ja joka talvi muutama köyhä eläkeläinen paleltuu hengiltä lämmittämättömään asuntoonsa, joten kaasulaskun suuruudella on mummoille todellakin väliä). Venäjä-sopuilua on sitten jo vuosikaudet peitetty sotaisalla retoriikalla lännen suuntaan, Eurostoliiton ja Brysselin, tuon uuden Moskovan, jossa ilkeä Soros vetelee naruista Euroopan turmioksi. Amerikasta puhumattakaan, joka ei auttanut silloin kun apua tarvittiin. Vielä viime lokakuussa, vuoden 1956 kansannousun muistopäivän johdosta, ulkoministeri Szijjártó vuodatti somessa:

Kuusikymmentäviisi vuotta sitten unkarilaiset nousivat sankarilliseen vastarintaan kommunistisen diktatuurin tyrmistyttävää ylivoimaa vastaan. Taistelussa oli kyse vapaudesta. Me unkarilaiset halusimme silloinkin kuulua vapaaseen maailmaan.

Kuusikymmentäviisi vuotta sitten vapaa maailma kuitenkin jätti meidät pulaan. Vaikka sananvapauden ikoni, Radio Vapaa Eurooppa toitotti Unkarin mediahistorian kenties rankinta valeuutista, että apu on aivan kohta tulossa, me tiedämme jo kipeän totuuden: kukaan ei tullut auttamaan, meidät jätettiin pulaan… (…) Kunnia sankareille, häpeä niille, jotka jättivät meidät pulaan, eläköön vapaa Unkari!”

Niin kuin 444.hu:n ilkeä toimittaja huomauttaa, tämä postaus ei oikein kestänyt aikaa. Nyt ollaan tilanteessa, jossa koko Eurooppa ja läntinen maailma hehkuttaa ja ylistää vapaan maailman puolesta taistelevia ukrainalaisia ja, todellakin, ihan oikeiden katutaistelujen johtohahmoksi noussutta presidentti Zelenskyä. Joka puolestaan on koko maailman edessä nöyryyttänyt Orbánia videopuheenvuorossaan, jossa suoraan kysyy, ”tiedätkö, Viktor, mitä Mariupolissa nyt tapahtuu?”, ja kehottaa Orbánia lopultakin päättämään, kenen puolelle asettuu. Unkarin on yhä vaikeampi yrittää esittää vapaan maailman pelotonta puolustajaa ja tyrannian vastaisen taistelun suurinta kokemusasiantuntijaa, kun vuoden 1956 sekavien, kiisteltyjen ja jo liian monta kertaa poliittisiksi propagandajipoiksi väärinkäytettyjen tapahtumien muisto kalpenee Ukrainan tämänhetkisen kamppailun rinnalla.

”Katutaistelija” Orbánista on siis yks kaks tullut rauhanmies, joka puhuu ”strategisesta tyyneydestä” ja siitä, miten ykkösprioriteettina on estää Unkarin ajautuminen sotaan ja unkarilaisten sotilaiden lähettäminen taisteluihin. Tänä aamuna yleisradioyhtiön ykkös-radiokanavan (Kossuth Rádió) ohjelmassa ”Sunnuntaiuutiset” (Vasárnapi újság) Orbán väitti Natonkin itse asiassa ”kopioivan Unkarin näkökantaa”: Ukrainaan ei lähetetä sotilaita eikä aseita (jos jotkin jäsenvaltiot niin haluavat omalla vastuullaan tehdä, se on niiden oma päätös).

Sitten tulivat puheeksi Venäjän-vastaiset talouspakotteet, ja nyt oli Orbánin pakko yrittää näpäyttää Zelenskyä: Ei ole niin kuin ukrainalaiset väittävät, että raaka-aineet kallistuisivat, vaan kyse on siitä, tuleeko putkesta ylipäätään kaasua vai ei. Ja jos öljyn ja kaasun tulo Venäjältä pysähtyy, pysähtyy elämä koko Unkarissa – ja myös Saksan ja Itävallan talous. ”Zelenskyj on hyökännyt kaikkien kimppuun, jotka eivät ole hänen kanssaan yhtä mieltä eivätkä ole riittävästi sitoutuneet Ukrainan asiaan.” Näin päästiin nopeasti uhriutumaan. Haastattelija kysyi (ei epäilystäkään, ettei tämä retorinen käänne olisi ollut etukäteen huolellisesti valmisteltu), eikö Orbánista toisinaan tunnukin siltä, että hän on joutunut mukaan lavastettuun kohtaukseen. Tähän Orbán tietenkin vastasi, että siltä hänestä tuntuu jatkuvasti: ”Euroopan politiikka koostuu suureksi osaksi lavastetuista kohtauksista.” Mitä muutakaan voisi odottaa, kun asialla on näyttelijöitä:

Minä olen juristi, toimin sen tiedon varassa, jota olen koonnut juridiikan maailmassa. Se taas, joka on näyttelijä, työskentelee sen tiedon varassa, jota on koonnut näyttelijänä.

Itse asiassa sekä Orbánilla että Zelenskyjllä on juristin koulutus, mutta kumpikaan ei ole työskennellyt juridiikan maailmassa vaan lähtenyt toisille urille heti valmistuttuaan. Zelenskyj ei myöskään työskentele pelkästään oman teatteri- ja elokuvakokemuksensa varassa, vaan hänellä on ympärillään ammattitaitoinen tiimi, jonka Der Standard -lehti tuoreessa jutussaan esittelee: elokuvatuottajasta ja tekijänoikeusjuristista presidentin harmaaksi eminenssiksi noussut Andrij Jermak, kriisijournalisti ja some-taituri Myhailo Podoljak, sotilastaustainen juristi ja puolustusministeri Oleksij Reznikov, juristin ja upseerin koulutuksen sekä samoin oivat PR-taidot omaava varapääministeri Iryna Vereštšuk sekä vakuuttava sota-analyytikko (entinen armeijan tulkki ja näyttelijä) Oleksij Arestovitš. Tietenkin Orbánilla on myös luottomiehensä, vanhat työtoverinsa, jalkapallo– ja opiskelukaverinsa (ainakin yhden kanssa sukset ovat menneet näyttävästi ristiin), mutta yli kymmenen vuoden kiistämättömän yksinvaltiuden jälkeen hänen lähipiirinsä sosiaaliset kuviot ja tiedonkulku lienevät aivan erilaiset kuin Zelenskyjn ympärillä.

Orbánin retoriikka on siis kiepsahtanut täyskäännöksen. Kun aiemmin uhottiin rohkeudesta, taistelusta ja unkarilaisten verenperinnössä kulkevasta tinkimättömästä vapauden kaipuusta, jota läntisemmän Euroopan hyvinvoinnin veltostamat lullukat eivät riittävästi ymmärrä, niin nyt puolustetaan rauhaa ja halpaa kaasua ei vain meille vaan myös Itävaltaan ja Saksaan. Ja jos pitää koveta, niin sitten Ukrainan suuntaan, jonka syytetään suorastaan (retorisesti) hyökänneen Unkarin kimppuun. Kaksilla rattailla kuitenkin ajellaan edelleen.

Kotimaan yleisölle kerrotaan, miten uljaasti Orbán on puolustanut Unkarin etuja Brysselissä ja estänyt vahingolliset energiapakotteet. Sitä taas ei mainita, että Orbán vähääkään vastustelematta suostui moniin muihin päätöksiin: myös Unkarin nimissä siis EU vaatii siviilikohteisiin hyökännyttä Venäjää vastuuseen sotarikoksista sekä sitoutuu asteittain mutta mahdollisimman nopeasti irrottautumaan Venäjän fossiilienergian tuonnista. Näistä ei siis kerrota sille yleisölle, joka Unkarissa auliisti nielee Orbánin ja hänen ”kristillisdemokraattiseksi” itseään nimittävän järjestelmänsä propagandan, alkaen ”antigenderismistä”, niiden ”niin kutsuttujen gender-vapauksien” vastustamisesta, joista myös Putin aivan äskettäin televisiopuheessaan houraili.

Propagandakoneen vingahduksia

Erinäisten kiireiden takia ei kannata yrittääkään pitempää selostusta tai syvällisempiä analyyseja. Mutta jaanpa lukijoiden iloksi (?) muutamia riipaisuja Unkarin viimeaikaisesta poliittisesta julkisuudesta.

***

Unkarin presidentti János Áder päättää toisen virkakautensa toukokuussa. Kolmas kausi ei ole perustuslain mukaan mahdollinen, joten uusi presidentti on jo nimetty. Ellei ihmeitä tapahdu, parlamentti (siis ilmeisesti vielä tämänhetkinen parlamentti, jossa Orbánin ja Fidesz-puolueen vetämällä koalitiolla on superenemmistö) valitsee maalis-huhtikuussa presidentiksi Fidesz-puolueen nimeämän ehdokkaan, joka on tästä blogistakin tuttu perheasioista vastaava salkuton ministeri Katalin Novák. Tai entinen ministeri, sillä Novák luopui vuoden lopussa virastaan ja hyllytti puoluejäsenyytensä valmistautuakseen uusiin tehtäviinsä. Tempaus herätti joulukuussa hieman hämmennystä, sillä pääministeri Orbán on aiemmin ilmaissut pitävänsä politiikkaa lähinnä kovien miesten pelikenttänä, jonne naisilla ei ole asiaa.

Presidenttihän ei Unkarissa käytä kummoistakaan valtaa. Kyseessä on symbolinen edustustehtävä. Lait presidentti vahvistaa allekirjoituksellaan – ja voi myös jättää ne vahvistamatta, mutta tätä eivät Áder eikä hänen edeltäjänsä, ”Kansakunnan kuulakärkikynäksi” pilkattu ja plagiaattiskandaaliin kaatunut urheilija-urheilubyrokraatti Pál Schmitt ole ihmeemmin harrastaneet. Myöskään Katalin Novákin ei odoteta vetävän itsenäistä linjaa. Pehmeiden mutta perinteisten perhearvojen edustamisen ohella hänet tunnetaan uskollisena Fidesz-puolueen uurastajana ja Viktor Orbánin varauksettomana kannattajana, joka nytkin ilmeisesti keskittyy täysillä vaalityöhön puolueensa hyväksi.

Koosteen Katalin Novákin Orbán- ja Fidesz-korvakoruista (yläkuvan vaalikorvikset nähtiin joulukuisessa puoluekokouksessa) julkaisi Magyar Hang, siteeraten oppositiokansanedustaja Ákos Hadházyn FB-sivua.

Presidentin tehtäviin valmistautumisen ohella Novák on tehnyt reipasta vaalityötä ja lausunnoinut kaikenlaista, mihin oppositioviestimet innokkaasti tarttuvat. Viime päivinä on esillä ollut tammikuun lopulla Sopronissa ”Unkarilaisen kulttuurin päivän” yhteydessä päässyt lausahdus. Puheena oli Unkarin yksi keskeinen ja rakas kansallinen kulttuurisymboli, Ferenc Kölcseyn sanoittama ja Ferenc Erkelin säveltämä Himnusz, joka tunnetusti alkaa Isten, áldd meg a magyart (‘Jumala, siunaa unkarilaista!’). Novák oli todennut:

Ateistisetkaan järjestelmät eivät uskaltautuneet sen pitemmälle kuin että tekstin sijasta sallittiin vain musiikin soittaminen. Mutta diktatuurin vuosina isoisämme, vanhempamme ja me itsekin osasimme laulaa vaikka suu kiinni: Jumala, siunaa unkarilaista!

Kyllähän kansallislaulujen sanoja on muokkailtu tai vaiennettu ennenkin. Kuten HVG:n jutussa muistutetaan, näin kävi DDR:ssä 1970-luvun alussa. Kansallislaulu Auferstanden aus Ruinen, Hanns Eislerin säveltämä ja kulttuuriministerinäkin toimineen Johannes Becherin sanoittama, oli otettu käyttöön 1950, ja ainakin minun sukupolveni muistaa sen hyvin lukemattomien urheilukilpailujen palkintojenjakotilaisuuksista. Mutta tekstiä ei muisteta. Kun 1960-luvun lopulla toiveet Saksojen yhdistymisestä oli virallisesti hyllytetty ja vuoden 1968 uudessa perustuslaissa DDR jo todettu omaksi erilliseksi valtiokseen, tekstissä mainittu Deutschland, einig Vaterland oli liian kipeä käytettäväksi, ja 1970-luvun alusta lähtien laulua ruvettiin virallisesti esittämään pelkkänä instrumentaaliversiona.

Mutta jos ”yhtenäinen Saksa” oli DDR:ssä mahdoton ilmaus, ”Jumala” kyllä kelpasi myös sosialistisessa Unkarissa. Stalinismin aikaan 1950-luvulla Unkarin Himnuszta oli toki enimmäkseen esitetty vain soittimin, mutta jo 1960-luvulta alkaen tekstiä Jumalineen päivineen opetettiin koululaisillekin ja laulettiin ongelmitta monenlaisissa tilanteissa. Katalin Novák on syntynyt 1977, käynyt kansakoulua vielä sosialismin aikaan ja aivan varmasti joskus lapsena laulanut ”Jumala, siunaa unkarilaista!” punalipuilla, punatähdillä tai muilla sosialismin symboleilla koristetussa juhlasalissa. Poliitikon poliittinen muisti vain on kovin usein sekä lyhyt että valikoiva – ja kristillisellä symboliikalla leuhottaminen ilmeisesti olennaista Unkarin nykyisille, mielellään ”kristillisistä arvoista” toitottaville vallanpitäjille.

***

Huhtikuu ja parlamenttivaalit siis lähestyvät armotonta vauhtia. Orbán ja Fidesz-puolue tekevät hartiavoimin vaalityötä, jota propagoimaan tietenkin on valjastettu hallituksen koko mediaimperiumi. Vaalibudjetti lupaa kaikille kaikenlaista kivaa, ja helmikuun alusta alkaen hallituksen mahtikäskyllä on kuuden peruselintarvikkeen hinnat jäädytetty. Kidesokeria, hienoa vehnäjauhoa, auringonkukansiemenöljyä, 2,8-rasvaprosenttista maitoa, sianpotkaa sekä kanan rinta-, siipi- ja pyrstöpaloja saa myydä inflaatiosta huolimatta korkeintaan viime lokakuun 15:nnen hintatasolla. Pikkukauppiaat valittavat jo, että saattavat joutua myymään näitä tuotteita tappiolla, ja kananpyrstöpala- sekä suunnitelmatalousvitsejä on unkarilainen somekuplani täynnä. Mutta pienituloiset eläkeläiset, yksi nykyisen hallituksen keskeinen kannattajaryhmä, toivottavasti ovat tyytyväisiä.

Köyhyys kurittaa Unkarissa eläkeläisiä sekä nälän että kylmän muodossa. Viime lokakuun alusta joulukuun loppuun Unkarissa paleltui kuoliaaksi 82 ihmistä, näistä osa kenties kodittomina taivasalle mutta useimmat omaan asuntoonsa. Tyypillinen tapaus on iäkäs, huonokuntoinen yksineläjä, jonka on pitänyt valita, käyttääkö rahansa ruokaan ja lääkkeisiin vai lämmitykseen. Tämänkin takia rezsicsökkentés eli kunnallistekniikka- ja energiakulujen (käytännössä etenkin sähkö- ja kaasulaskun) painaminen alas valtiovallan mahtikäskyllä on jo pitkään ollut Orbánin hallituksen keskeisiä vaalikalastussyöttejä.

Unkarissa suuri osa asunnoista lämpiää maakaasulla, ja lämmittimet ovat usein tekniikaltaan vanhentuneita ja tehottomia. Etenkin 1960-70-luvun omakotitaloissa, ns. Kádár-kuutioissa, lämmöneristys ja energiatehokkuus ei ole kovin korkealla tasolla, ja talouksien energiankulutuksesta kansainvälisessä vertailussa huomattava osa on nimenomaan lämmityskuluja. Tältä kannalta ymmärtää myös, miksi kaasukaupat olivat Viktor Orbánin äskettäisellä Moskovan-vierailulla niin keskeinen juttu. Putin muistutti, että Unkari saa ostaa venäläistä kaasua viidesosalla eurooppalaisesta markkinahinnasta (mikä ei tosin johdu vain Venäjän avokätisyydestä vaan hinnoittelusta, joka ei vallitsevilla sopimusehdoilla ole vielä ehtinyt seuraamaan kaasun viimeaikaista ankaraa hinnannousua).

Joka tapauksessa Orbánin Moskovan-matka päättyi kuviin, jotka kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Putin sinuttelee Orbánia (minkä voi tulkita sekä luottamuksen merkiksi että ylivallan, jälkimmäistä kutsutaan unkariksi csendőrpertu, ‘santarmin sinuttelu’). Lehdistötilaisuuden päätteeksi, selitettyään yleisölle ja hiljaa oman pulpettinsa takana kököttävälle Orbánille, missä kaappi nyt Venäjän mielestä seisoo, Putin viittaa käskevästi kädellään ja poistuu, ja hieman hämmentynyt Orbán tapansa mukaan oikaisee solmiotaan ja lönkyttää pää kumarassa pomon perään kuin nuhteita saanut koira. (Kuka vielä muistaa Orbánin ammoista lohkaisua ”Putinin palatsikoirista”? Se poliittisen muistin lyhyys…)

After making EU member Hungary's PM Orbán stand there in silence for almost ten minutes while he delivered his messages on @NATO and Russia's security guarantee demands, this is how Putin closed the conference.

No comments needed. https://t.co/fxUlLpsa9W pic.twitter.com/1Yt1zHD5HN

— Vlad Makszimov (@VMakszimov) February 1, 2022

***

Lopuksi vielä varsinaisesta vaalimainonnasta. Olen ennenkin ihmetellyt, miten aggressiivista ja negatiivista poliittinen propaganda Unkarissa on, eikä pelkästään nykyisten vallanpitäjien harjoittama. En osaa kuvitellakaan, että Suomessa voisi vakavasti otettava poliittinen toimija joka paikkaan levitetyillä julisteilla suoraan solvata vastustajaansa esimerkiksi ”varkaiksi” tai ”mafiaksi”. Toinen käsittämätön piirre Orbánin ja Fidekszen julkisuusstrategiassa on pakkomielteinen Gyurcsány-viha.

Ferenc Gyurcsány oli toki aikoinaan pääministeri ja senkin jälkeen Orbánin merkittävin poliittinen vastustaja, joka vuonna 2006 tv-vaaliväittelyssä pyyhki Orbánilla lattiaa niin perusteellisesti, että tämä ei sen koommin ole suostunut julkisiin väittelyihin. Gyurcsány on myös ilmeisen polarisoiva persoona, jolla on ihailijoiden lisäksi myös runsaasti kiivaita vastustajia. Mutta nyt hän johtaa sirpaloituneessa oppositiossa yhtä pienpuoluetta, entisestä sosialistipuolueesta lohkaisemaansa ”Demokraattista koalitiota”, jonka kannatus eri mielipidetutkimusten mukaan pyörii kymmenen prosentin kieppeillä. Hän ei myöskään edes itse asettunut opposition kärkiehdokasäänestyksessä ehdolle vaan DK:n edustajaksi nousi hänen vaimonsa, ponteva ja pätevä meppi Klára Dobrev. Siitä huolimatta Orbán edelleenkin kieltäytyy tv-kaksintaistelusta. Tammikuussa hallituskoalition viestintäpäällikkö István Hollik ilmoitti vastauksena opposition kärkiehdokkaan Péter Márki-Zayn haasteeseen:

“Kaikki tietävät, että vasemmistossa päällikkö on Ferenc Gyurcsány. Käskyläisen kanssa ei kannata väitellä.”

Ilmeisesti Unkarin vallanpitäjät pitkään uskoivat, että yhdistyneen opposition järjestämän kärkiehdokasäänestyksen voittaisi Klára Dobrev, ja jo ns. perinteisten perhearvojen perusteellakin kansalle voisi selittää, että Dobrev on itse asiassa pelkkä miehensä jatke. Tätä ajatusta siivittämään tuotettiin myös vuoden 2006 mellakoista kertova ”poliittinen thrilleri” Elk*rtuk, jossa Klára Dobrevia kovasti yritettiin yhdistää miehensä pahoihin tekoihin. Äänestyksessä kuitenkin Dobreville kävi hillaryclintonit, eli niin vakuuttava ja pätevä kuin hän olikin, puolisoon liitetyt negatiiviset mielikuvat sekä naispuolisuus tiputtivat hänet toiseksi, ja opposition pääministeriehdokkaaksi nousi sitoutumaton ”kunniallinen konservatiivi”, katolilainen perheenisä Péter Márki-Zay. Mikäs nyt strategiaksi?

No eipä muuta kuin Gyurcsánya kehiin edelleen, oli siinä järkeä tai ei. Samoin kuin György Soros johtaa merten takaa käsin maailmanlaajuista pahan imperiumia, jonka käskyläisinä hyppäävät myös Brysselin herrat ja rouvat, samoin Unkarin mittakaavassa Gyurcsány on se suurpahis, joka komentaa ”vasemmistoa” eli isänmaallisten voimien vastaista salaliittoa. Tätä kuvitetaan hah-hah-hauskoilla julisteilla ja videolla, joiden toteuttajana tosin ei ole Fidesz-puolue, ei toki, vaan hallituksen tuella toimiva ”kansalaisjärjestö” CÖF – tai oikeastaan sitä lähellä oleva firma nimeltä Kövess minket (‘Seuraa meitä’). Tässä on siis kopioitu takavuosien pöhkö-agenttikomediasta Austin Powers ja Kultamuna pahishahmo ja tämän häijy apuri “Miniminä” ja vaihdettu hahmoille Gyurcsányn ja Márki-Zayn päät. Siltä varalta, että joku ei tajuaisi vitsiä, julisteessa on teksti: ”POMOLLA ON UUSI KLOONI: Mini-Feri!”

Vielä kotikutoisemman näköinen video löytyy myös tästä 444.hu:n jutusta. Austin Powers -elokuvien oikeudenomistaja Warner Media ei ole halunnut vastata riippumattoman median kyselyihin, onko elokuvan hahmojen käyttöön pyydetty tai saatu lupaa, mutta ilmeisesti toimiin on nyttemmin ryhdytty, sillä YouTube on näköjään poistanut videon.

Naurattaisi, jollei itkettäisi.

Vaalit lähestyvät, joten puhutaanpa uskonnonvapaudesta ja kielitaidosta

Taas pääsivät Unkarin tapahtumat Suomen uutiskynnyksen yli. Lauantaina oli pitkästä aikaa useampia tuhansia mielenosoittajia Budapestin kaduilla protestoimassa tässä blogissakin esillä ollutta Fudan-yliopiston uutta campusta vastaan. Ajettuaan Keski-Euroopan yliopiston (CEU) maanpakoon Orbánin hallitus on toivottamassa tervetulleeksi korkeatasoista mutta tiukasti Kiinan kommunistisen puolueen talutusnuorassa olevaa yliopistoa, jonka uuden campuksen rakentaminen tulee maksamaan – Kiinalta otettua lainarahaa, jonka lopulta maksavat Unkarin veronmaksajat – enemmän kuin kaikkien Unkarin nykyisten yliopistojen pyörittäminen.

Erityisen kirpsakaksi tämän tilanteen tekee se, että Unkarissa kuten muissakin Visegrád-maissa ”konservatiivinen” mahtipuolue nojaa erityisesti maaseudun ja pikkupaikkakuntien vanhempien ja vähemmän koulutettujen ihmisten tukeen, suurissa kaupungeissa taas on enemmän koulutettua tai opiskelevaa liberaalia sivistyneistöä ja kulttuuriväkeä, jolle ”kansallismielisten” perusarvojen toitottaminen ei riitä. Itse asiassa tuoreen tutkimuksen mukaan Budapestin alue on Euroopassa ainoa, jonka asukkaat samastuvat enemmän Eurooppaan kuin kotiseutuunsa tai kotimaahansa. Budapest on suurimmaksi osaksi opposition hallinnassa, sekä ylipormestari Gergely Karácsony että useimpien kaupunginosien pormestarit ovat Orbánin hallituskoalition vastustajia. Siispä Fudan-yliopiston campusprojektille keksittiin näyttävä vastaveto, joka sekin on jo päässyt suomalaisiin uutisiin. Campusalueelle johtavia katuja nimettiin uudelleen, ja nyt siellä on ainakin Vapaan Hongkongin tie, Dalai Laman tie ja Uiguurimarttyyrien tie. Kalikka on jo kalahtanut ja Kiinan ulkoministeriö esittänyt virallisen älähdyksen.

Oman nimikkokadun sai myös piispa Xie Shiguang (1919–2005), jonka elämäntarinasta kirjoittaa yksityiskohtaisesti 444.hu-sivusto. Katoliseen perheeseen syntynyt ja nuoresta pitäen kirkonmieheksi tähdännyt Xie jäi 1940-luvun lopulla Maon kommunistien Kiinaan edustamaan ja hoitamaan Kiinan roomalais-katolisen kirkon sitä haaraa, joka kieltäytyi tekemästä yhteistyötä kommunistien kanssa. Äärimmäisen vaikeissa oloissa, pitkät ajat vailla mitään yhteydenpitokanavaa Vatikaaniin, piispa ”Jaakob” Xie paimensi seurakuntaansa, silloin kun ei ollut työleirillä tai vankilassa – vankeudessa hän vietti kaikkiaan 28 vuotta, ja lopuistakin suuren osan poliisin jatkuvassa valvonnassa. Vankilassa hän kuitenkin selvisi hengissä kulttuurivallankumouksen kauheimmista vuosista, ja kuoli lopulta rauhallisesti leukemiaan 88 vuoden iässä.

Piispa Xien nimikkokatu kunnioittaa kirkonmiehen tinkimätöntä rohkeutta vastustaa vallanpitäjiä. Se on myös varsin näppärä näpäytys Unkarin hallitukselle, joka innokkaasti hieroessaan ystävyyttä Kiinan kanssa ei hiiskahdakaan niistä ihmisoikeusongelmista, joita useat uskontokunnat, eivät vain uiguurimuslimit tai Falun Gong -liike vaan myös monet kristilliset yhteisöt, Kiinassa kokevat. Samainen Unkarin hallitus kuitenkin kehuu koko ajan erityisesti panostavansa vainottujen kristittyjen suojelemiseen, tähän tehtävään on nimetty oikein erityinen valtiosihteeri. Siitä, mitä konkreettista vainottujen kristittyjen tukemiseksi on tehty, tiedetään varsin vähän. Näyttävin kohu taisi koskea muutama vuosi sitten tuhatta Lähi-Idän koptikristittyä perhettä, joille väitettiin järjestetyn Unkarin kansalaisuus tai oleskelulupa. Kukaan ei kuitenkaan pystynyt kertomaan, miten ja missä tämmöinen tuhannen perheen pelastusoperaatio oli toteutettu ja mihin koptit olivat kadonneet, kun ei tämmöisestä uudesta maahanmuuttajaryhmästä missään tiedetty mitään.

Mutta palataksemme tähän mielenosoitukseen, joka siis pääsi jopa CNN:n etusivun jutuksi. (Unkarin valtion yleisradioyhtiön uutissivulla taas, jossa pääaiheina ovat sähköautot, Wienin metrossa tapahtunut omituinen antisemitistinen välikohtaus, Euroopan maahanmuuttokriisi sekä ”avoimen yhteiskunnan” oudot sateenkaarimeiningit, Trianon ja koronavirus…

… vasemmasta alakulmasta löytyy pieni uutinen, jossa valtiosihteeri Tamás Schanda nimittää Fudan-yliopistoa vastustavaa mielenosoitusta ”poliittiseksi hysteriannostatukseksi”.) Mielenosoituksessahan ei tietenkään ollut kyse vain Fudan-yliopistosta ja campusprojektista saati Kiinan ihmisoikeusongelmista. Nyt puhuttiin jo selvin sanoin vuoden 2022 vaaleista ja siitä, että oppositio on lopultakin yhdistämässä rivejään. Budapestin ylipormestari Karácsony on tämän uuden oppositio-optimismin keskeisimpiä johtohahmoja.

Fidesz-puolueen menestys perustui pitkään paitsi hyvin organisoituun ja lojaaliin kannattajakuntaan (jota ei siis suinkaan ole kansan enemmistö) myös opposition heikkouteen. Ideana oli ollut luoda poliittiseen keskustaan ”voimakenttä”, jonka rinnalle ei jäisi tarpeeksi tilaa ei oikealle eikä vasemmalle. Äärioikeisto-opposition Jobbik ei onnistunut haastamaan Fidesztä, joka itse asiassa valtasi itselleen suuren osan ”kansallismielisen” oikeiston alkuperäisestä agendasta (ennen kaikkea ”maahanmuuttokriittisyyden”) ja elintilasta. Vasemmisto- ja keskustaliberaalit puolueet ja ryhmittymät taas jäivät hajanaiseksi ja riitaisaksi joukoksi, jota hallituksen propaganda koko ajan moukaroi ”kommunismi”-syytöksillä ja entisten aikojen muistelulla ja jossa viime vuosina yllättävän suosituksi on noussut politiikkaan turhautuneisiin unkarilaisiin (ja heitä on paljon) vetoava vitsipuolue ”Kaksihäntäinen koira”.

Kun nyt muutamissa paikallis- ja täytevaaleissa on nähty, että opposition yhteistyöllä voidaan saada yllätyksiä aikaan, tämmöinen vastavoima näyttäisi vihdoinkin olevan nousemassa. Vuoden 2020 mittaan syntyi yhteistyösopimus kuuden oppositiopuolueen kesken: liitossa keskenään ovat oikeisto-opposition Jobbik sekä lähinnä vihreäksi luokiteltu LMP (Lehet Más a Politika, ’Politiikka voi olla toisenlaista’), entisten aikojen sosialistisen valtapuolueen raunioista noussut MSZP, siitä 2011 lohjennut, entisen pääministerin Ferenc Gyurcsányn johtama DK (Demokratikus Koalíció), vuonna 2013 perustettu vasemmistovihreäksi määrittäytyvä Párbeszéd Magyarországért (’Dialogi Unkarin puolesta’) sekä vielä uudempi, 2017 perustettu keskustaliberaali Momentum Mozgalom.

Nämä puolueet ovat sopineet yhteisistä toimintaperiaatteista (mm. keskinäisen loanheiton välttämisestä vaalikampanjoissaan), tavoitteista (rauha, demokratia, oikeusvaltio, eurooppalaisuus) ja ennen kaikkea yhteisen pääministeriehdokkaan asettamisesta yhteisellä esivaalilla, joka järjestetään kaksivaiheisena ensi syksynä. Kilpaan ovat jo ilmoittaneet lähtevänsä ainakin Jobbikin viime aikoina teräväksi valtapuoluekriitikoksi profiloitunut Péter Jakab, DK:n meppi, eurovaalien ääniharava ja europarlamentin varapuheenjohtaja Klára Dobrev sekä Párbeszédin edustajana Budapestin ylipormestari Karácsony. Nyt onkin hupaisaa seurata, millaisia hermostumisen merkkejä valtapuolueesta nousee esiin.

Klára Dobrev on jo aiemmin saanut kuraa niskaansa mm. taustansa johdosta – hänen äidinisänsä oli stalinismin aikana pahasti ryvettynyt puoluejyrä Antal Apró, ja hänen bulgarialaista isäänsäkin on syytetty vakoilusta ja ties mistä. Ennen kaikkea hän on kuitenkin Ferenc Gyurcsányn vaimo, vihatun miehen, jota monet ovat pitäneet ainoana tasavertaisena vastustajana Viktor Orbánille. Toukokuussa, kuten ”Pusztastranger” Facebookissa kertoi, hallituksen tukema keltalehti Ripost vertasi Klára Dobrevia Elena Ceauşescuun.

”Monet vertaavat äkkipikaista Klára Dobrevia diktaattorin vaimoon. Rouva Gyurcsány [itse asiassa Klára Dobrev ei käytä unkarilaistyyppistä ”rouvanimeä” vaan pelkästään omaansa] on Unkarin Elena Ceauşescu.” Vasemmassa alanurkassa näkyvän ”pilapiirroksen” otsikkona on ”Paniikkikohtaus hullujenhuoneessa” eli ”vasemmiston pehmustettu selli”. Pakkopaidassa polvistuvan Párbeszéd-kansanedustajan Bence Tordain hartiassa tököttävä jättiläismäinen Sputnik-rokoteneula viitannee hallituksen yrityksiin leimata opposition skeptisyys venäläisiä ja kiinalaisia rokotteita kohtaan yleiseksi ”rokotusvastaisuudeksi”. Että tämmöistä tasokasta poliittista huumoria.

Elena Ceauşescu, Romanian entisen diktaattorin puoliso, oli alkuaan kansakoulun käynyt tehtaantyttö, jonka nimiin suhmuroitiin kemian alan väitöskirja ja josta sitten rakenneltiin jonkinlainen Romanian tiede-elämän keulakuva ja johtohahmo. Hänen sivistymättömyytensä oli yleisen joskin vaarallisen vitsailun aihe. Klára Dobrev taas on ihan itse suorittanut sekä oikeus- että taloustieteelliset yliopisto-opinnot ja opettanut ELTE-yliopistossa kirjanpito-oikeutta. Mutta olennaisempaa Orbánin hallituksen, hm, mediatyön kannalta on, että hän on vihatun entisen pääministerin Ferenc Gyurcsányn vaimo. Gyurcsány puolestaan kuvataan pääsyyllisenä Budapestissa (ja vähän muuallakin) syksyllä 2006 puhjenneisiin mellakoihin, joissa poliisi menetti tilanteen hallinnan ja sekä poliiseja ja mielenosoittajia että sivullisiakin loukkaantui. Joku sai poliisin kumiluodin silmäänsä, minkä jälkeen Gyurcsánya on syytetty ”silmänpuhkiammuttajaksi”.

Nämä mellakat puolestaan saivat alkunsa kuuluisasta ns. Őszödin puheesta: julkisuuteen vuoti nauhoite silloisen sosialistisen valtapuolueen sisäisestä neuvottelusta, jossa Gyurcsány varsin karkeaa kieltä käyttäen ilmoitti, että (tosin huomattavasti ronskimpaa ilmausta käyttäen) homma on nyt sössitty, talouskriisiä pukkaa, kansalle on nyt valehdeltu tarpeeksi ja näin ei voi jatkua. Tästä alkoi hallituksen alamäki, joka johti Orbánin valtaannousuun, ja tästä pitäen myös Őszödin puhetta on pidetty esillä ja Gyurcsánya lyöty julkisuudessa kuin vierasta sikaa. Tuorein tempaus on näihin tapahtumiin liittyvä elokuva ELK*RTUK (Gyurcsányn puheen kuuluisa lausahdus, vapaasti suomentaen ”V*TUIKS MENI”), jossa (fiktiivisinä?) keskushenkilöinä ovat häikäilemättömän pääministerin korruptiokuvioihin sotkeutuva mielipidetutkija ja niitä selvittelevä journalisti (traileri löytyy jo YouTubesta). Filmin takana on Fidesz-puolueen mediaoligarkkeihin kuuluva tuottaja Gábor Kálomista, joka tosin haastattelussa vakuuttaa, että elokuvaan ei ole käytetty julkista rahaa, toisin kuin syksyllä 2006 ammuttuihin kumiluoteihin.

Vielä veikeämmin hallituksen mediakoneisto kuitenkin hyökkää ylipormestari Karácsonyn kimppuun. Toukokuun alussa Karácsony antoi The Economistille haastattelun, jossa hän syyllistyi hieman tyylittömään murjaisuun. Vertaillessaan itseään Viktor Orbániin Karácsony totesi sinänsä totuudenmukaisesti, että Orbán on pieni ja paksu, hän taas pitkä ja hoikka. Myöhemmin Karácsony pahoitteli sanojaan, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Orbánia puolustamaan riensi pääkaupungin kehittämisestä vastaava alivaltiosihteeri Balázs Fürjes, joka kävi Facebookissa vastahyökkäykseen huomauttaen, että Orbán ainakin osaa hyvin englantia, toisin kuin Karácsony, joka ei tiettävästi puhu englantia eikä mitään muutakaan läntistä maailmankieltä. (Myös Orbánin englannintaidosta on monenlaisia mielipiteitä: hän on aikoinaan vähän aikaa opiskellut Oxfordissa Soros-stipendiaattina ja kommunikoi sujuvasti, mutta ilmeisesti hänen kieliopin ja tyyliseikkojen hallintansa on kaukana täydellisestä. Ja tietenkin voisi nostaa esille presidentti János Áderin ja hänen kuuluisat epätoivoiset ”öö aim ö inglish lessön” -sössötyksensä.)

Siitä pitäen julkisuudessa on jauhettu Karácsonyn mahdollisesta englannintaidosta (jonkin verran englantia hän osaa, mutta miten hyvin?) ja hänen mahdollisesti suorittamistaan tai suorittamatta jättämistään kielitutkinnoista. Vielä tuossa yllä linkitetyllä yleisradion uutissivullakin alanurkan suuri uutiskuva keskittyy tähän: ”Gergely Karácsony mokasi taas: kansleri Merkel puhuu hyvin englantia.” Karácsony parka oli nimittäin mennyt puolustelemaan ehdokkuuttaan vetoamalla siihen, että Angela Merkelkin on pärjännyt urallaan pelkästään äidinkieltään puhumalla.

Niin, ne kielitutkinnot. Unkarilaisethan yleisesti osaavat huonosti vieraita kieliä, ja puusta katsoen oudointa on, että yliopistosta valmistuneet ihmisetkin ovat saattaneet lukea kaikki kurssikirjansa käännöksinä eivätkä aina pysty käymään edes yksinkertaista keskustelua millään ns. maailmankielellä. Tätä tilannetta on pyritty korjaamaan aika nurinkurisella tavalla eli yliopistotutkintoihin liitetyillä pakollisilla kielikokeilla. Tämmöinen virallinen nyelvvizsga ei oikeasti kerro paljoakaan käytännön kommunikaatiotaidoista, ja ainakin takavuosina julkisuudessa on liikkunut myös tietoja vilunkipelistä eli rahalla ostetuista kielitutkintotodistuksista. Koronakriisi on pahentanut tilannetta entisestään, ja korkeakouluopiskelijoiden valtakunnallisen kattojärjestön mukaan jopa kymmeniätuhansia loppututkintoja jää suorittamatta puuttuvan kielikokeen takia. Asiaa on vuodesta toiseen hoidettu ”armahduskampanjoilla” eli hellittämällä kielikoevaatimuksia poikkeusjärjestelyin. Puusta katsoen edelleenkin oudoimmalta tuntuu, että ongelman todelliseen juurisyyhyn ei puututa: selvästikään Unkarin koulujen kieltenopetus ei anna kunnon kielitaitoa, mutta opetuksen ja opettajankoulutuksen tasolle ei tehdä mitään, koska kaikki ovat tottuneet siihen, että – näinhän oli jo 1980-luvulla – kaikki eteenpäin pyrkivät vanhemmat laittavat lapsensa koulun ohella yksityisille maksullisille englanninkursseille, ja tätä pidetään edelleenkin ihan normaalina. Mutta tästä ehkä joskus toiste lisää.