Jälkipelejä

16 huhtikuun, 2022

Itävallan liittokansleri Nehammer se otti ja kävi Moskovassa käymässä ”suoran, avoimen ja kovan” keskustelun Putinin kanssa, ensimmäisenä EU-johtajana sitten Venäjän hyökkäyssodan alkamisen. Tätä on viime päivät Itävallassa puitu hyvinkin kriittisesti, ainakin oppositiopuolueiden taholla. On kiistelty siitä, missä määrin ja miten hyvin Nehammer oli valmistellut matkansa ja sopinut siitä EU-liittolaisten ynnä muiden asianosaisten kanssa (ennen muuta Ukrainan Zelenskyjn, jota Nehammer ennen Moskovan-retkeään myös piipahti tapaamassa). Jossain vaiheessa jopa huhuttiin, että matka olisi täysin yllättänyt sekä pienemmän hallituspuolueen Vihreät että liittopresidentti Van der Bellenin. Sosiaalidemokraatit (SPÖ) ja oikeistopopulistit (FPÖ) tuomitsevat Nehammerin matkan hyödyttömänä sooloiluna ellei peräti jonkinlaisena machoilunäytöksenä, jonka tarkoitus – näin FPÖ:n johtaja Herbert Kickl – tuntui olevan ohjata yleisön huomio pois Nehammerin oman puolueen, konservatiivisen ÖVP:n, sisäpoliittisista sekoiluista. Tähän samaan vihjaisi viikkokatsauksessaan myös viikkolehti Profilin toimitus.

Näitä sisäpoliittisia sekoiluja nimittäin Itävallassa riittää. Viikon parin poissaolo riittää tipauttamaan kärryiltä: enää ei muistakaan, mikä tuorein Affäre parhaillaan lööppijulkisuutta askarruttaa. Nehammerin tapauksessa Moskovan-matkaan yhdistettiin jopa tuore ”Cobragate”. Cobra on Itävallan sisäministeriön erikoisosasto, joka huolehtii myös valtakunnan johdon turvallisuudesta. Kaksi Cobra-miestä oli ollut vartioimassa liittokansleri Nehammerin asuntoa ja vaimoa. Sitten Katharina-rouva lähti ravintolaan tapaamaan miestään, ja koska tämän turvamiehet olisivat siellä paikalla, nämä kaksi Cobra-miestä päästettiin vapaalle. Ennen tätä kuitenkin ilmeni, että jollakulla oli syntymäpäivä, joten kanslerin asunnossa hieman kilisteltiin erilaisia maljoja. Asunnosta lähdettyään agentit ajoivat jonkinasteisen kolarin (jonka vakavuudesta lehdissä on ollut erilaisia tietoja), ja kuski puhalsi 1,2 promillea. Asiaa tutkitaan edelleen, koska siihen liittyy epäilyksiä virka-aseman väärinkäytöstä. Cobra-yksikön johtajan väitetään yrittäneen salailla alaistensa tohelointia.

Tiedä sitten, oliko Nehammerin Moskovan-matkassa mukana yritystä salailla Cobragaten tapaisia PR-kömmähdyksiä. Vakavampia kysymyksiä tämän matkan yhteydessä on noussut Putinin oligarkeista ja heidän yhteyksistään Itävallan liike-elämään. Entisinä aikoina Wienin keskustan kalliit ostoskadut olivat täynnä upporikkaita venäläisiä varustautumassa hiihto- ja afterski-lomalleen, jollaista varten saatettiin vuokrata kokonainen hiihtokeskus. Oligarkeilla on Itävallassa luksus-alppimajoja ja bisneksiä. Erityinen suhde Itävaltaan ja sen liike-elämään on miljardööri Oleg Deripaskalla, jonka isoisä kaatui sodassa Ala-Itävallan Laa an der Thayan lähellä (Deripaska laitatti sinne vuonna 2018 muistomerkin). Ainakin vielä maaliskuun lopulla maailmalla ihmeteltiin Deripaskan puuttumista EU:n pakotelistoilta ja epäiltiin Itävallan korkeiden tahojen vaikuttaneen asiaan. Kotimainen ongelmakimppu on liikemies Siegfried Wolf, josta ns. Pandora-paperien yhteydessä on paljastunut monenlaista mielenkiintoista, kuten läheisiä yhteyksiä Putinin lähipiiriin. (Fun fact: Wolfin Ala-Itävallan Oberwaltersdorfiin rakennuttamassa öky-omakotilähiössä aurinkokennot ja maalämpöpumput on nimenomaisesti kielletty: talot lämpiävät Venäjän kaasulla.)

Tätä taustaa varten ehkä ymmärtää, miksi Nehammerin oli tarpeen käydä Moskovassa lyömässä nyrkkiä Putinin pitkään pöytään. Sikäli kuin löi: ”suorasta, avoimesta ja kovasta” keskustelusta oli vähän jos lainkaan konkreettista hyötyä, ja niin kuin liittokansleri itsekin totesi, Putin osoitti taas olevansa ”oman sotalogiikkansa vanki”. Eihän sille mitään voi, että liittokansleri Nehammerin tavoittelema jämäkkyysdemonstraatio ei oikein sovi yhteen Itävallan vuosikymmenten ajan huolella rakentaman julkisuuskuvan kanssa, jossa ollaan ystävällisiä, kilttejä, puolueettomia ja pyöritellään neuvottelukumppaneita korkeintaan ”wieniläisellä charmilla”.

Varsin ikävästi Itävallan julkisuuskuvaa tahraa myös äskettäinen Göteborgin yliopiston V-Dem-instituutin (Variations of Democracy) julkaisema vuotuinen demokratiaraportti. Siinä nimittäin Itävalta, vaikka yhä kuuluukin maailman valtioiden demokraattisimman 20 %:n joukkoon, on selvästi heikentänyt noteeraustaan ja pudonnut korkeimmasta kategoriasta (liberaalit demokratiat) nipin napin seuraavaan eli ”vaalidemokratioiden” (electoral democracy) joukkoon, syynä erityisesti läpinäkyvän lainsäädännön ja ennakoitavan toimeenpanon heikentyminen. Toisin sanoen: kansalaiset voivat vapaasti äänestää ja ilmaista mielipiteensä, mutta vaaleilla valitut lainsäätöelimet eivät enää toimi ihan niin kuin pitäisi. Korruptio, muistuttaa Profil-lehden Edith Meinhart ja nostaa esille tuon yllä mainitun Siegfried Wolfin, jonka epäillään lahjomalla järjestäneen itselleen suotuisampaa verotuskohtelua. Toki Itävalta on yhä aivan eri tilanteessa kuin Unkari, joka puolestaan on V-Dem-raportissa maailman kymmenen pahimman ”autokratisoijan” joukossa ja toiseksi huonoimmassa ”vaaliautokratioiden” luokassa, suunnilleen samalla viivalla kuin Guinea-Bissau ja Intia…

***

Toisenlaista jälkipeliä on käyty Unkarissa vaalien jälkeen, jotka oppositio hävisi näyttävästi, kaikista yhteisrintamayrityksistä huolimatta. Selväähän on, että oppositio teki lukuisia virheitä. Loputonta vääntöä on käyty siitä, oliko konservatiivinen kärkiehdokas Péter Márki-Zay paras valinta, kun hänen ideologisesta paketistaan löytyivät itse asiassa samat ainekset kuin Orbániltakin, vain korruptio ja Putin puuttuivat. En kyllä usko, että pääkaupunkilainen rillipää, Budapestin ylipormestari Gergely Karácsony tai sosialisti ja Orbánin päävastustajakseen demonisoiman Ferenc Gyurcsányn vaimo Klára Dobrev, kaiken lisäksi nainen, olisi voinut pärjätä paremmin. Saati salonkikelpoistumista yrittävän äärioikeiston Jobbikin Péter Jakab. Mutta ehkä juuri nämä ennakkoluulot olisi pitänyt uskaltaa heittää romukoppaan.

Viktor Orbánin yksinvaltaisesti johtaman Fidesz-puolueen ylivalta on vain vahvistunut, ja entistä ilmeisemmäksi on käynyt myös koko maan kahtiajako. Budapestissa Fidesz voitti vaalit vain yhdessä ainoassa kaupunginosassa (17. kaupunginosa eli Rákosmente kaupungin itänurkassa, Budapestin ”maalaisin” osa), ja sielläkin vain niukasti ja valtiovallan avokätisen tuen turvin. Muuten Budapest on tiukasti opposition käsissä, ja yhtä tiukkaa on Orbánin ylivalta lähes kaikkialla muualla maassa (Szegedin ja Pécsin yliopistokaupunkeja lukuun ottamatta). Unkaria halkoo siis poliittinen juopa, jonka yli toisiaan tuijottavat pääkaupungin luomulattea kittaavat kosmopoliitit ja ”maaseudun” (vidék) vakaa ja naiivi väki. Mutta keitä nämä jälkimmäiset oikein ovat, ja miksi opposition intellektuellit eivät heitä tavoittaneet?

Oppositiota on paljon arvosteltu tietämättömyydestä ja ylenkatseesta ”kansaa” kohtaan. Budapestin älyköt, sano, näkevät maaseudulla vain typerää ja tietämätöntä vaalikarjaa, joka naiiviuttaan uskoo kaiken, mitä hallituksen kontrolloimassa teeveessä kerrotaan, tai nälkärajan alapuolella kituuttavaa ryysyköyhälistöä (etenkin Unkarin lukuisasta romaniväestöstä melkoinen osa kuuluu tähän ryhmään), joka riemumielin myy äänensä säkillisestä perunoita. Keskusteluun ovat osallistuneet viime aikoina myös ne lukuisat Orbán-kriittiset aktivistit, jotka olivat oppositiopuolueiden tai kansalaisjärjestöjen mobilisoimina vapaaehtoisina mukana tarkkailemassa tai vaalitoimitsijoina ja ääniä laskemassa. Heidän kertomuksistaan käy ilmi olennaisia asioita.

Ensinnäkin: mitään laajamittaista vaalivilppiä tuskin tapahtui, äänet on ilmeisesti yleensä laskettu rehellisesti. Sitä vastoin voi kysyä, ymmärsivätkö kaikki äänestäjät, mitä olivat tekemässä. Unkarin vaalijärjestelmä ei ole ihan yksinkertainen, äänestyslippuja oli nytkin jokaiselle kaksi (valtakunnallinen puolueiden lista ja vaalipiirin henkilöehdokkaiden lista) sekä lisäksi mm. lasten ”sukupuolenvaihdoksia” koskenut merkillinen kansanäänestys, jonka kysymyksiä monet eivät selittämälläkään tajunneet. Olen lukenut verkosta kuvauksia kotiäänestyksiin ”osallistuvista” täysin dementoituneista ihmisparoista tai äänestyspaikoille talutetuista iäkkäistä, puolisokeista tai täysin höperön tuntuisista äänestäjistä, joita kädestä pitäen autetaan vaalilipun täyttämisessä – mutta jotka kuitenkin osaavat selittää, että haluavat äänestää Viktoria pääministeriksi, tai toistelevat Fidesz-puolueen iskulauseita. Monet eivät tuntuneet edes tietävän toisten puolueiden tai vaihtoehtojen olemassaolosta.

Toki Fidesz-puolueen äänestäjissä oli jonkin verran syyntakeettomuuden rajoilla liikkuvia onnettomia ihmisiä, juuri niitä ”lukutaidottomia”, ”hampaattomia” ja ”pahanhajuisia”, joita on oppositiomediassa kauhisteltu ja tätä kauhistelua puolestaan paheksuttu. Ihmisiä, joilla ei ole mitään mahdollisuuttakaan ymmärtää, miten äänestys tai ylipäätään demokraattinen päätöksenteko monipuoluejärjestelmässä toimii. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, että sama äänestäjä saattoi antaa puolue- ja henkilöäänensä aivan eri puolille poliittista karttaa (mikä ei ole uusi ilmiö, samanlaiseen tietämättömyyteen törmättiin jo ensimmäisissä järjestelmänvaihdoksen jälkeisissä vaaleissa).

Laajemmin tietämättömyys demokratian toimintaperiaatteista näkyy siinä, että puolueiden ohjelmien, aatteiden ja lupausten sijasta ajatellaan vain identiteettipolitiikkaa, yhteenkuuluvuutta ja lojaaliutta. Tarkkailijoiden kokemuksen mukaan melkoinen osa äänestäjistä ei osaa ajatellakaan, että heidän äänestyspäätöksensä jotenkin liittyisivät yhteen niiden konkreettisten ongelmien kanssa, joita he itsekin valittivat, kuten terveydenhuoltojärjestelmän tilan (etenkin katastrofaalisiksi nousseiden koronakuolleisuuslukemien), asumisen tai julkisen liikenteen suunnittelun tai nuorten massiivisen maalta- ja maastamuuton. Äänestäminen tuntui olevan identiteetti- ja lojaalisuusvalinta: vaaleihin mennään ja ”Viktorille” vedetään rasti, koska niin täällä meillä kuuluu tehdä. Kahdentoista vuoden kuluessa Viktor Orbánin hallitus on rakentanut järjestelmän, jossa Fidesz-puolueen käsi ulottuu kaikkialle ja on mukana kaikessa, mitä pienemmillä paikkakunnilla tapahtuu. Tästä nouseekin entistä kiivaammin kysymys, voiko Orbánin järjestelmää ylipäätään kaataa sisältäpäin, sen itsensä puitteissa.

Viktor Orbánin vaalistrategia tähtäsi yksinkertaisiin ihmisiin ja tarjosi yksinkertaista lupausta, johon sisältyi suorempaa tai epäsuorempaa pelottelua: rauhaa (”Unkari ei saa joutua vedetyksi mukaan sotaan”), leipää, lämpöä (eli Putinin lupaamaa halpaa kaasua, jolla suurin osa Unkarin kodeista lämpiää). Niin kuin yksi 444.hu:n haastattelema vaalivapaaehtoinen kertoi tajunneensa: jos ihmiset ”myyvät äänensä säkillisestä perunoita”, se ei tarkoita, että äänestyksen arvoa väheksytään, vaan että perunasäkin antaja on ymmärtänyt säkin arvon, tajunnut, että näille ihmisille säkillisellä perunoita on todellakin merkitystä – samoin kuin sillä, että ylipäätään joku siellä ylhäällä on kiinnostunut heistä. Oppositiolla oli vain epämääräisiä lupauksia oudoista hienoista asioista kuten oikeusvaltio, sananvapaus tai ympäristönsuojelu, eivätkä edes nämä lupaukset kantautuneet kaikkien korviin: oppositiopuolueiden edustajia ei monissa kylissä ollut kuultu eikä nähty.

Kuten yksi tarkkailija kommentoi: ”Minun vaikutelmani mukaan äänestäjät eivät niinkään olleet (funktionaalisesti) lukutaidottomia vaan hyvää tarkoittavia ihmisiä, jotka ensisijaisesti saivat tietonsa propagandasta.” Fidesz-puolueen totaalinen median hallinta toteutuu etenkin siellä, missä ihmiset eivät seuraa riippumatonta tai kansainvälistä, enimmäkseen verkkopohjaista mediaa vaan kenties lukevat maakuntalehteä (jotka kuuluvat kaikki hallituksen mediaimperiumiin) tai seuraavat televisiota tai radiota (joissa lähes kaikki kanavat ovat samoin keskitetyssä kontrollissa). Tätä propagandamuuria voi olla vaikea murtaa, mutta mahdotonta se ei ole. Siksi lopuksi mieltäylentävä tositarina Facebookin ryhmästä ”Ääntenlaskijoiden kertomuksia”:

Pieni kylä Zalan maakunnassa, 125 asukasta, joista 80 äänestää Fidesztä, 16 oppositiota, 14 [äärioikeistolaista] Mi Hazánk -puoluetta. Kaikki siivoja, siistejä, lukutaitoisia ihmisiä. Juttelemme mukavia mummojen ja juristi-kunnankirjurin kanssa (joka pitää pöytäkirjaa). Kulttuuritalo, jossa on mukava keittiö, yläkerrassa sali, jossa äänestys tapahtuu ja jota muuten käytetään myös messujen toimittamiseen, seinillä neljä pyhäinkuvaa. Iltapäivällä paikalle tupsahtaa kansainvälinen vaalitarkkailijaryhmä, johtajanaan – oi ihmettä! – tummaihoinen rouva. Paikalla olijat järkyttyvät: kuka nyt puhuu näiden kanssa, ei me osata englantia, mitä tekemistä noilla täällä on, tämähän on törkeää! Sanon, että ei huolta, minä puhun vieraiden kanssa, miehenikin on paikalla ja seuraa heitä. Georgialainen herra ja ranskalainen rouva kyselevät, minä selitän, että kaikki on kunnossa, sitten he osoittavat yhtä pyhimyksenkuvaa: onpas kaunis, sanoo georgialainen herra, siinä on vähän ortodoksista tunnelmaa niin kuin meillä päin. Rouva taas ihailee toista kuvaa: siinähän on Lyonin Neitsyt Maria. Tästä keskustelusta läsnäolevat naiset eivät ymmärrä sanaakaan, joten he arvailevat, mistä voisi olla kyse, ja alkavat valitella toisilleen: ”tuommoinen migrantti tulee tänne ja haluaa pyhäinkuvat pois seiniltä, ihan totta, juuri tätähän Viktorkin on sanonut, että kristinusko on uhattuna.” Mieheni puuttuu puheeseen: ei se niin ole, he kehuivat kuvia ja ihailivat, miten kaunis Lyonin Madonna. Siihen vastaus: ”Oi, ihanko totta ne sanoivat niin? Tunnistivat kuvan? Tykkäsivät tästä? Tarjotkaa nyt heillekin meidän omenapiirakkaa!” Ei tässä tämän kummemmasta ole kyse. Jos me ymmärtäisimme toisiamme emmekä lähtisi vain siitä, kuka vihaa ketäkin, voitaisiin vaikka syödä piirakkaa yhdessä.