Vaalit lähestyvät, joten puhutaanpa uskonnonvapaudesta ja kielitaidosta

7 kesäkuun, 2021

Taas pääsivät Unkarin tapahtumat Suomen uutiskynnyksen yli. Lauantaina oli pitkästä aikaa useampia tuhansia mielenosoittajia Budapestin kaduilla protestoimassa tässä blogissakin esillä ollutta Fudan-yliopiston uutta campusta vastaan. Ajettuaan Keski-Euroopan yliopiston (CEU) maanpakoon Orbánin hallitus on toivottamassa tervetulleeksi korkeatasoista mutta tiukasti Kiinan kommunistisen puolueen talutusnuorassa olevaa yliopistoa, jonka uuden campuksen rakentaminen tulee maksamaan – Kiinalta otettua lainarahaa, jonka lopulta maksavat Unkarin veronmaksajat – enemmän kuin kaikkien Unkarin nykyisten yliopistojen pyörittäminen.

Erityisen kirpsakaksi tämän tilanteen tekee se, että Unkarissa kuten muissakin Visegrád-maissa ”konservatiivinen” mahtipuolue nojaa erityisesti maaseudun ja pikkupaikkakuntien vanhempien ja vähemmän koulutettujen ihmisten tukeen, suurissa kaupungeissa taas on enemmän koulutettua tai opiskelevaa liberaalia sivistyneistöä ja kulttuuriväkeä, jolle ”kansallismielisten” perusarvojen toitottaminen ei riitä. Itse asiassa tuoreen tutkimuksen mukaan Budapestin alue on Euroopassa ainoa, jonka asukkaat samastuvat enemmän Eurooppaan kuin kotiseutuunsa tai kotimaahansa. Budapest on suurimmaksi osaksi opposition hallinnassa, sekä ylipormestari Gergely Karácsony että useimpien kaupunginosien pormestarit ovat Orbánin hallituskoalition vastustajia. Siispä Fudan-yliopiston campusprojektille keksittiin näyttävä vastaveto, joka sekin on jo päässyt suomalaisiin uutisiin. Campusalueelle johtavia katuja nimettiin uudelleen, ja nyt siellä on ainakin Vapaan Hongkongin tie, Dalai Laman tie ja Uiguurimarttyyrien tie. Kalikka on jo kalahtanut ja Kiinan ulkoministeriö esittänyt virallisen älähdyksen.

Oman nimikkokadun sai myös piispa Xie Shiguang (1919–2005), jonka elämäntarinasta kirjoittaa yksityiskohtaisesti 444.hu-sivusto. Katoliseen perheeseen syntynyt ja nuoresta pitäen kirkonmieheksi tähdännyt Xie jäi 1940-luvun lopulla Maon kommunistien Kiinaan edustamaan ja hoitamaan Kiinan roomalais-katolisen kirkon sitä haaraa, joka kieltäytyi tekemästä yhteistyötä kommunistien kanssa. Äärimmäisen vaikeissa oloissa, pitkät ajat vailla mitään yhteydenpitokanavaa Vatikaaniin, piispa ”Jaakob” Xie paimensi seurakuntaansa, silloin kun ei ollut työleirillä tai vankilassa – vankeudessa hän vietti kaikkiaan 28 vuotta, ja lopuistakin suuren osan poliisin jatkuvassa valvonnassa. Vankilassa hän kuitenkin selvisi hengissä kulttuurivallankumouksen kauheimmista vuosista, ja kuoli lopulta rauhallisesti leukemiaan 88 vuoden iässä.

Piispa Xien nimikkokatu kunnioittaa kirkonmiehen tinkimätöntä rohkeutta vastustaa vallanpitäjiä. Se on myös varsin näppärä näpäytys Unkarin hallitukselle, joka innokkaasti hieroessaan ystävyyttä Kiinan kanssa ei hiiskahdakaan niistä ihmisoikeusongelmista, joita useat uskontokunnat, eivät vain uiguurimuslimit tai Falun Gong -liike vaan myös monet kristilliset yhteisöt, Kiinassa kokevat. Samainen Unkarin hallitus kuitenkin kehuu koko ajan erityisesti panostavansa vainottujen kristittyjen suojelemiseen, tähän tehtävään on nimetty oikein erityinen valtiosihteeri. Siitä, mitä konkreettista vainottujen kristittyjen tukemiseksi on tehty, tiedetään varsin vähän. Näyttävin kohu taisi koskea muutama vuosi sitten tuhatta Lähi-Idän koptikristittyä perhettä, joille väitettiin järjestetyn Unkarin kansalaisuus tai oleskelulupa. Kukaan ei kuitenkaan pystynyt kertomaan, miten ja missä tämmöinen tuhannen perheen pelastusoperaatio oli toteutettu ja mihin koptit olivat kadonneet, kun ei tämmöisestä uudesta maahanmuuttajaryhmästä missään tiedetty mitään.

Mutta palataksemme tähän mielenosoitukseen, joka siis pääsi jopa CNN:n etusivun jutuksi. (Unkarin valtion yleisradioyhtiön uutissivulla taas, jossa pääaiheina ovat sähköautot, Wienin metrossa tapahtunut omituinen antisemitistinen välikohtaus, Euroopan maahanmuuttokriisi sekä ”avoimen yhteiskunnan” oudot sateenkaarimeiningit, Trianon ja koronavirus…

… vasemmasta alakulmasta löytyy pieni uutinen, jossa valtiosihteeri Tamás Schanda nimittää Fudan-yliopistoa vastustavaa mielenosoitusta ”poliittiseksi hysteriannostatukseksi”.) Mielenosoituksessahan ei tietenkään ollut kyse vain Fudan-yliopistosta ja campusprojektista saati Kiinan ihmisoikeusongelmista. Nyt puhuttiin jo selvin sanoin vuoden 2022 vaaleista ja siitä, että oppositio on lopultakin yhdistämässä rivejään. Budapestin ylipormestari Karácsony on tämän uuden oppositio-optimismin keskeisimpiä johtohahmoja.

Fidesz-puolueen menestys perustui pitkään paitsi hyvin organisoituun ja lojaaliin kannattajakuntaan (jota ei siis suinkaan ole kansan enemmistö) myös opposition heikkouteen. Ideana oli ollut luoda poliittiseen keskustaan ”voimakenttä”, jonka rinnalle ei jäisi tarpeeksi tilaa ei oikealle eikä vasemmalle. Äärioikeisto-opposition Jobbik ei onnistunut haastamaan Fidesztä, joka itse asiassa valtasi itselleen suuren osan ”kansallismielisen” oikeiston alkuperäisestä agendasta (ennen kaikkea ”maahanmuuttokriittisyyden”) ja elintilasta. Vasemmisto- ja keskustaliberaalit puolueet ja ryhmittymät taas jäivät hajanaiseksi ja riitaisaksi joukoksi, jota hallituksen propaganda koko ajan moukaroi ”kommunismi”-syytöksillä ja entisten aikojen muistelulla ja jossa viime vuosina yllättävän suosituksi on noussut politiikkaan turhautuneisiin unkarilaisiin (ja heitä on paljon) vetoava vitsipuolue ”Kaksihäntäinen koira”.

Kun nyt muutamissa paikallis- ja täytevaaleissa on nähty, että opposition yhteistyöllä voidaan saada yllätyksiä aikaan, tämmöinen vastavoima näyttäisi vihdoinkin olevan nousemassa. Vuoden 2020 mittaan syntyi yhteistyösopimus kuuden oppositiopuolueen kesken: liitossa keskenään ovat oikeisto-opposition Jobbik sekä lähinnä vihreäksi luokiteltu LMP (Lehet Más a Politika, ’Politiikka voi olla toisenlaista’), entisten aikojen sosialistisen valtapuolueen raunioista noussut MSZP, siitä 2011 lohjennut, entisen pääministerin Ferenc Gyurcsányn johtama DK (Demokratikus Koalíció), vuonna 2013 perustettu vasemmistovihreäksi määrittäytyvä Párbeszéd Magyarországért (’Dialogi Unkarin puolesta’) sekä vielä uudempi, 2017 perustettu keskustaliberaali Momentum Mozgalom.

Nämä puolueet ovat sopineet yhteisistä toimintaperiaatteista (mm. keskinäisen loanheiton välttämisestä vaalikampanjoissaan), tavoitteista (rauha, demokratia, oikeusvaltio, eurooppalaisuus) ja ennen kaikkea yhteisen pääministeriehdokkaan asettamisesta yhteisellä esivaalilla, joka järjestetään kaksivaiheisena ensi syksynä. Kilpaan ovat jo ilmoittaneet lähtevänsä ainakin Jobbikin viime aikoina teräväksi valtapuoluekriitikoksi profiloitunut Péter Jakab, DK:n meppi, eurovaalien ääniharava ja europarlamentin varapuheenjohtaja Klára Dobrev sekä Párbeszédin edustajana Budapestin ylipormestari Karácsony. Nyt onkin hupaisaa seurata, millaisia hermostumisen merkkejä valtapuolueesta nousee esiin.

Klára Dobrev on jo aiemmin saanut kuraa niskaansa mm. taustansa johdosta – hänen äidinisänsä oli stalinismin aikana pahasti ryvettynyt puoluejyrä Antal Apró, ja hänen bulgarialaista isäänsäkin on syytetty vakoilusta ja ties mistä. Ennen kaikkea hän on kuitenkin Ferenc Gyurcsányn vaimo, vihatun miehen, jota monet ovat pitäneet ainoana tasavertaisena vastustajana Viktor Orbánille. Toukokuussa, kuten ”Pusztastranger” Facebookissa kertoi, hallituksen tukema keltalehti Ripost vertasi Klára Dobrevia Elena Ceauşescuun.

”Monet vertaavat äkkipikaista Klára Dobrevia diktaattorin vaimoon. Rouva Gyurcsány [itse asiassa Klára Dobrev ei käytä unkarilaistyyppistä ”rouvanimeä” vaan pelkästään omaansa] on Unkarin Elena Ceauşescu.” Vasemmassa alanurkassa näkyvän ”pilapiirroksen” otsikkona on ”Paniikkikohtaus hullujenhuoneessa” eli ”vasemmiston pehmustettu selli”. Pakkopaidassa polvistuvan Párbeszéd-kansanedustajan Bence Tordain hartiassa tököttävä jättiläismäinen Sputnik-rokoteneula viitannee hallituksen yrityksiin leimata opposition skeptisyys venäläisiä ja kiinalaisia rokotteita kohtaan yleiseksi ”rokotusvastaisuudeksi”. Että tämmöistä tasokasta poliittista huumoria.

Elena Ceauşescu, Romanian entisen diktaattorin puoliso, oli alkuaan kansakoulun käynyt tehtaantyttö, jonka nimiin suhmuroitiin kemian alan väitöskirja ja josta sitten rakenneltiin jonkinlainen Romanian tiede-elämän keulakuva ja johtohahmo. Hänen sivistymättömyytensä oli yleisen joskin vaarallisen vitsailun aihe. Klára Dobrev taas on ihan itse suorittanut sekä oikeus- että taloustieteelliset yliopisto-opinnot ja opettanut ELTE-yliopistossa kirjanpito-oikeutta. Mutta olennaisempaa Orbánin hallituksen, hm, mediatyön kannalta on, että hän on vihatun entisen pääministerin Ferenc Gyurcsányn vaimo. Gyurcsány puolestaan kuvataan pääsyyllisenä Budapestissa (ja vähän muuallakin) syksyllä 2006 puhjenneisiin mellakoihin, joissa poliisi menetti tilanteen hallinnan ja sekä poliiseja ja mielenosoittajia että sivullisiakin loukkaantui. Joku sai poliisin kumiluodin silmäänsä, minkä jälkeen Gyurcsánya on syytetty ”silmänpuhkiammuttajaksi”.

Nämä mellakat puolestaan saivat alkunsa kuuluisasta ns. Őszödin puheesta: julkisuuteen vuoti nauhoite silloisen sosialistisen valtapuolueen sisäisestä neuvottelusta, jossa Gyurcsány varsin karkeaa kieltä käyttäen ilmoitti, että (tosin huomattavasti ronskimpaa ilmausta käyttäen) homma on nyt sössitty, talouskriisiä pukkaa, kansalle on nyt valehdeltu tarpeeksi ja näin ei voi jatkua. Tästä alkoi hallituksen alamäki, joka johti Orbánin valtaannousuun, ja tästä pitäen myös Őszödin puhetta on pidetty esillä ja Gyurcsánya lyöty julkisuudessa kuin vierasta sikaa. Tuorein tempaus on näihin tapahtumiin liittyvä elokuva ELK*RTUK (Gyurcsányn puheen kuuluisa lausahdus, vapaasti suomentaen ”V*TUIKS MENI”), jossa (fiktiivisinä?) keskushenkilöinä ovat häikäilemättömän pääministerin korruptiokuvioihin sotkeutuva mielipidetutkija ja niitä selvittelevä journalisti (traileri löytyy jo YouTubesta). Filmin takana on Fidesz-puolueen mediaoligarkkeihin kuuluva tuottaja Gábor Kálomista, joka tosin haastattelussa vakuuttaa, että elokuvaan ei ole käytetty julkista rahaa, toisin kuin syksyllä 2006 ammuttuihin kumiluoteihin.

Vielä veikeämmin hallituksen mediakoneisto kuitenkin hyökkää ylipormestari Karácsonyn kimppuun. Toukokuun alussa Karácsony antoi The Economistille haastattelun, jossa hän syyllistyi hieman tyylittömään murjaisuun. Vertaillessaan itseään Viktor Orbániin Karácsony totesi sinänsä totuudenmukaisesti, että Orbán on pieni ja paksu, hän taas pitkä ja hoikka. Myöhemmin Karácsony pahoitteli sanojaan, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Orbánia puolustamaan riensi pääkaupungin kehittämisestä vastaava alivaltiosihteeri Balázs Fürjes, joka kävi Facebookissa vastahyökkäykseen huomauttaen, että Orbán ainakin osaa hyvin englantia, toisin kuin Karácsony, joka ei tiettävästi puhu englantia eikä mitään muutakaan läntistä maailmankieltä. (Myös Orbánin englannintaidosta on monenlaisia mielipiteitä: hän on aikoinaan vähän aikaa opiskellut Oxfordissa Soros-stipendiaattina ja kommunikoi sujuvasti, mutta ilmeisesti hänen kieliopin ja tyyliseikkojen hallintansa on kaukana täydellisestä. Ja tietenkin voisi nostaa esille presidentti János Áderin ja hänen kuuluisat epätoivoiset ”öö aim ö inglish lessön” -sössötyksensä.)

Siitä pitäen julkisuudessa on jauhettu Karácsonyn mahdollisesta englannintaidosta (jonkin verran englantia hän osaa, mutta miten hyvin?) ja hänen mahdollisesti suorittamistaan tai suorittamatta jättämistään kielitutkinnoista. Vielä tuossa yllä linkitetyllä yleisradion uutissivullakin alanurkan suuri uutiskuva keskittyy tähän: ”Gergely Karácsony mokasi taas: kansleri Merkel puhuu hyvin englantia.” Karácsony parka oli nimittäin mennyt puolustelemaan ehdokkuuttaan vetoamalla siihen, että Angela Merkelkin on pärjännyt urallaan pelkästään äidinkieltään puhumalla.

Niin, ne kielitutkinnot. Unkarilaisethan yleisesti osaavat huonosti vieraita kieliä, ja puusta katsoen oudointa on, että yliopistosta valmistuneet ihmisetkin ovat saattaneet lukea kaikki kurssikirjansa käännöksinä eivätkä aina pysty käymään edes yksinkertaista keskustelua millään ns. maailmankielellä. Tätä tilannetta on pyritty korjaamaan aika nurinkurisella tavalla eli yliopistotutkintoihin liitetyillä pakollisilla kielikokeilla. Tämmöinen virallinen nyelvvizsga ei oikeasti kerro paljoakaan käytännön kommunikaatiotaidoista, ja ainakin takavuosina julkisuudessa on liikkunut myös tietoja vilunkipelistä eli rahalla ostetuista kielitutkintotodistuksista. Koronakriisi on pahentanut tilannetta entisestään, ja korkeakouluopiskelijoiden valtakunnallisen kattojärjestön mukaan jopa kymmeniätuhansia loppututkintoja jää suorittamatta puuttuvan kielikokeen takia. Asiaa on vuodesta toiseen hoidettu ”armahduskampanjoilla” eli hellittämällä kielikoevaatimuksia poikkeusjärjestelyin. Puusta katsoen edelleenkin oudoimmalta tuntuu, että ongelman todelliseen juurisyyhyn ei puututa: selvästikään Unkarin koulujen kieltenopetus ei anna kunnon kielitaitoa, mutta opetuksen ja opettajankoulutuksen tasolle ei tehdä mitään, koska kaikki ovat tottuneet siihen, että – näinhän oli jo 1980-luvulla – kaikki eteenpäin pyrkivät vanhemmat laittavat lapsensa koulun ohella yksityisille maksullisille englanninkursseille, ja tätä pidetään edelleenkin ihan normaalina. Mutta tästä ehkä joskus toiste lisää.


Avauksia itään

19 huhtikuun, 2021

Kuten tiedämme, Unkarin hallitus haluaa innolla rakentaa suhteita idän suurvaltoihin. Jos oikein kärjistäen ja raa’asti haluaa asian ilmaista: Kun kerran katala Brysseli, tuo uusi Moskova, ei halua ymmärtää kansallis-kristillis-konservatiivisia perusarvoja eikä kunnioita kansakunnan suvereenia oikeutta pahoinpidellä turvapaikanhakijoita rajoillaan, niin sen jälkeen, kun EU-tuet on kääräisty liiveihin, mennään mieluummin leikkimään Turkin ja Keski-Aasian diktaattorien, Venäjän tai Kiinan kanssa, siis maiden, joissa ei turhia höpötetä kansalaisoikeuksista, sananvapaudesta tai korruption vastustamisesta.

Tunnetustihan Paksin ydinvoimalan laajennus on kustannettu venäläisellä rahoituskuviolla, joka arvostelijoiden mielestä vie Unkarin vuosikymmeniksi Putinin velkaorjuuteen. Budapestin ja Belgradin välisen uuden rautatien puolestaan rahoittaa Kiina, ja Kiinasta on peräisin myös uusi kohuprojekti, Fudan-yliopiston ensimmäinen Eurooppaan avattava campus.

Tästä kuviosta on jo äskettäin kirjoittanut Suomen Kuvalehdessä Tuula Koponen, jonka kirjoitus puolestaan perustuu osaltaan Direkt36-uutissivuston ja tutkivan journalistin Szabolcs Panyin laajaan artikkeliin. Tarinan pääkuvio on nopeasti selostettu: Unkari ensin karkotti varta vasten säädetyn lain avulla Budapestista yhden kansainvälisen huippuyliopiston (Keski-Euroopan yliopisto, CEU, joka otettiin Wienissä vastaan avosylin), sitten kutsui tilalle toisen kansainvälisen huippuyliopiston Kiinasta. Fudan-yliopisto saa tontin lahjaksi, campuksen rakentavat ja luotottavat kiinalaiset kiinalaisella rahalla; hanketta ei vastoin EU:n periaatetta edes kilpailuteta, vaan Unkari tapansa mukaan kiertää EU:n määräyksiä tekemällä erillisiä kahdenvälisiä sopimuksia ystävällisen ulkovallan kanssa.

Teki mieli kuitenkin kirjoittaa jutusta vielä vähän lisää, kun näin 444.hu-sivuston mainion videon, jossa valitettavasti ei (vielä?) ole englanninkielisiä tekstejä. Toimittajat tarkastelevat siinä asiaa unkarilaisen veronmaksajan ja äänestäjän näkökulmasta.

Aluksi kuullaan Teatteri- ja elokuvakorkeakoulun (SZFE) kapinallisten opiskelijoiden laulavan tunnuslauluaan, unkarilaisen kansanlaulun mukaelmaa: ”Oi, salainen yliopisto salaa alkaa…” (Sivumennen sanoen: opiskelijoiden ja opettajien talonvaltaus ja vastarinta sai tavallaan onnellisen lopun. Kansainvälisellä yhteistyöllä luotiin ohjelma, jonka avulla SZFE:n kapinoivat opiskelijat saavat suorittaa opintonsa loppuun neljässä muussa eurooppalaisessa alan oppilaitoksessa.) Se vaihtuu nopeasti kiinankieliseen mahtipontiseen marssilauluun ja Fudan-yliopiston mainosvideoon, jonka taustalla juontajat ironisesti toteavat, että Orbánin hallituksen luulisi innoissaan ja ylpeänä julistavan maalle maailmalle, että on tehnyt ennennäkemättömän suurinvestoinnin korkeakoulutukseen. Jostain kumman syystä tätä yli puolentoista miljardin euron sijoitusta uuteen kansainväliseen huippuyliopistocampukseen ei kuitenkaan ole ihmeemmin hehkutettu, vaan koko jutun toivat julkisuuteen Direkt36:n tutkivat journalistit, ja hallituksen tiedotus asiasta on ollut oudon salamyhkäistä ja sekavaa.

Fudan-yliopisto on kiistämättä korkeatasoinen ja maineikas, mutta se on myös Kiinan kommunistisen puolueen palveluksessa, eikä tämä ole mitään kukkahattusuvakkien marinaa, vaan uskollisuus puolueelle on pari vuotta sitten selvin sanoin lisätty yliopiston omaan peruskirjaan. (Yliopiston opiskelijat tuolloin vähän protestoivatkin, siinä määrin, kuin se Kiinassa on mahdollista.) Oppositiopuolue LMP:n kansanedustaja Péter Ungár meni varta vasten kysymään parlamentissa, miten sananvapaus uudella yliopistokampuksella toteutuu: saako siellä puhua Tiananmenin aukion verilöylystä tai kommunistisen terrorin uhreista. Tähän näemme valtiosihteeri Tamás János Schandan vastaavan Fidekszen tunnettuun mutku-tyyliin: ”nehän olivat teidän [vasemmistolaisten] liittolaisianne, ja samaan aikaan vasemmisto haluaa tuoda yliopistoihin lukukausimaksut”.

Ja tietenkin on mielenkiintoista, että Orbánin hallitus kutsuu Budapestiin ulkomaisen yliopiston, joka ”edustaa tiettyä maailmankatsomusta”, kun vasta pari vuotta sitten CEU ajettiin maasta myös tähän samaan syyhyn vedoten. Tähän viittaa myös 444.hu:n haastattelema Budapestin ylipormestari ja opposition keskeinen johtohahmo Gergely Karácsony: hän ei hyväksy sitä, että Unkari karkottaa maasta tasokkaan, ”vapaaseen maailmaan kuuluvan” korkeakoulun ja tuo maahan toisen, ”ei-vapaaseen maailmaan” kuuluvan, edustamaan ”sitä järjestelmää, josta 30 vuotta sitten Luojan kiitos pääsimme vapaiksi”. Myös tähän Fidesz-puolue vastaa totuttuun tapaan, tällä kertaa pääministerin kansliaministerin Gergely Gulyásin suulla: ”on perin merkillistä, että Kiinan kommunismiin viittaa saman puolueen ylipormestari ja pääministeriehdokas, joka itse on joukkomurhiin syyllistyneen kommunistisen järjestelmän perillinen”.

No niin, nyt on siis molemmin puolin haukuttu, että ite ootte kommareita, mutta viime kädessähän tässä on kysymys rahasta. CEU oli yksityisellä rahoituksella pyörivä yksityinen yliopisto, Fudan-yliopiston Budapestin campuksen taas kustantaa, näin toimittajat väittävät, unkarilainen veronmaksaja. Rahoituskuvio oli alusta alkaen omituinen, kertoo haastateltu tutkiva journalisti Szabolcs Panyi, eikä vain siksi, että summat ovat tähänastisiin korkeakouluhankkeisiin verraten todella huikeita. Rahasumma, jonka Unkarin teknologia- ja innovaatioministeriö (sen alaisiksihan korkeakoulut on siirretty) hankkeeseen budjetoi, on paljon korkeampi kuin millä kiinalainen yhteistyökumppani ilmoitti campuksen rakentavansa ja minkä Kiina on luvannut luotottaa: eroa on parisataa miljardia forinttia eli satoja miljoonia euroja.

Tässä on siis melkoinen ja korruptionkäryinen klappi, jollaisia on Kiinan ulkomaisissa yhteistyöprojekteissa nähty muuallakin. Siitä puhumattakaan, että Kiinan ulkomailla toteuttamissa hankkeissa on ollut muitakin merkillisyyksiä. Esimerkiksi Afrikan Unionille Kiina rakensi Addis Abebaan uuden päämajan, jonka valmistuttua kävi ilmi, että talo oli vähän vitsaillakseni rakennettu samalla tekniikalla, jonka muistamme entisestä Neuvostoliitosta. (Vanhan lempivitsini mukaan Neuvostoliitossa julkisten rakennusten materiaalina toimi ns. mikrobetoni, jossa on kaksi kolmasosaa betonia ja yksi kolmasosa mikrofoneja.) Montenegro puolestaan ryhtyi kiinalaisten luotolla rakentamaan moottoritietä, jonka budjetoidutkin rakennuskustannukset olivat eurooppalaisittain huomattavan korkeat – nyt on käynyt ilmi, että maa ei selviä lainan kustannuksista, EU ei auta eivätkä veronkorotuksetkaan näytä riittävän tästä pulasta selviämiseen.

Siis: Kiina lainaa Unkarille rahaa, jolla Unkari ostaa Kiinalta uuden yliopistocampuksen rakennustöineen ja tarpeineen päivineen. Velka on veli otettaessa mutta veljenpoika maksettaessa. Kun lisätään toinen kallis Kiinan luotottama suurhanke eli Budapestin-Belgradin rautatie, Unkarin valtio velkaantuu tässä melkoisesti yhteen tiettyyn suuntaan, mikä on hieman merkillinen veto, kun ottaa huomioon, miten Orbánin hallitus on alusta alkaen julistanut taistelevansa valtionvelan kasvua vastaan ja taloudellisen suvereeniuden puolesta. Orbán itse lausui vielä vuonna 2011, että ”maan voi orjuuttaa kahdella tavalla, miekalla ja valtionvelalla”. Kiintoisaa on myös, että vielä 2010-luvun alussa Unkarin hallituksen edustajat puhuivat tiibetiläisten uskonnon- ja sananvapauden puolesta, vuonna 2015 Kiinan pääministerin valtiovierailulle saapuessa Tiibetin lippua oli kadunvarressa heiluttamassa enää yksi onneton mielenosoittaja, joka sai kimppuunsa unkarilaiset poliisit.

“Viktor Orbán: Kiinan aloite vastaa Unkarin kansallisia intressejä”, kerrotaan Unkarin yleisradion ykköskanavan uutisissa.

Uusi yliopistocampus on tarkoitus rakentaa Csepeliin, joka on suuri saari Tonavassa Budapestin eteläosassa. Samoille seuduille on itse asiassa jo aiemmin suunniteltu uutta kaupunginosaa työnimellä Diákváros, Opiskelijakaupunki – sinne tulisi monenlaista asuntotuotantoa mutta etenkin opiskelijoiden huutavaa asuntopulaa korjaamaan kohtuuhintaista mutta modernia ja ekologista asumista. Norjalaiselta Snøhetta-toimistolta tilattu suunnitelma näyttää havainnekuvissa aika henkeäsalpaavalta.

Fudan-hankkeen tultua julki hallitus on ensin ilmoittanut, että ei pidä hermostua, Fudan ja Opiskelijakaupunki mahtuvat Csepelsaarelle molemmat. Csepelin paikallinen oppositioedustaja ei ymmärrä, miten tämmöinen olisi mahdollista. Pääkaupungin kehittämisestä vastaava valtiosihteeri Balázs Fürjes vakuutteli ensin, että Fudan-suunnitelma ei vaikuta Opiskelijakaupunki-hankkeeseen mitenkään, mutta eipä aikaakaan, kun hallitus ilmoitti Opiskelijakaupungin siirtyvän – Fudan-projektin ohella – Fürjesin pöydältä innovaatio- ja teknologiaministeri Palkovicsin vastuualueeseen, saman miehen, joka on jo johtanut CEU:n karkotusta ja Unkarin Tiedeakatemian nujertamista.

Lopuksi vielä lause, joka jäi vaivaamaan 444.hu:n toimittajia siinä määrin, että heidän piti erikseen ottaa se puheeksi Szabolcs Panyin kanssa. Hallituksen sisäisen muistion mukaan ”toteutus voi tapahtua vain kiinalaisten projektina, oikeudellisen säätelyn kannalta on päästävä siihen pisteeseen, missä sijoitukseen liittyvä prosessi ei enää ole pysäytettävissä”. Tämä tarkoittaa, näin Panyi selittää: ”jätkät hei, tämä on nyt ihan pakko toteuttaa ja betonoida lakiin niin, ettei kukaan enää pysty sitä torppaamaan”. Toisin sanoen: neljä vuotta sitten säädettiin laki, jolla CEU saatiin heitetyksi ulos, nyt taas hallitus on valmis tekemään kaikkensa, että Kiinan kommunistien yliopisto saataisiin maahan. Samalla koko ajan suvereeniutta saarnaava hallitus sitoo itsensä entistä lujemmin Kiinan velkaliekaan.

Tämmöisen nokkelan, viihdyttävän ja terävän videon siis ovat riippumattomat toimittajat saaneet aikaan. Sitä voisi verrata vaikkapa hallitusta lähellä olevan ”kansalaisjärjestön” tai ajatuspajan ”Perusoikeuksien puolesta -keskuksen” (Alapjogokért Központ) äskettäin julkistamaan mahtipontiseen mainoselokuvaan, jossa useita päättäviä poliitikkoja haastattelemalla ”tutkitaan” Unkarin kehitystä vuosina 2010–2020, otsikolla Újra naggyá teszik Magyarországot, siis sananmukaisesti ”Making Hungary great again”. Tai siis tämä on iskulause, koko elokuvan pääotsikko on Őszinteség, bátorság, büszkeség eli ’Vilpittömyys, rohkeus, ylpeys’. Mutta siitä kenties joskus toiste.


Se on siinä

2 huhtikuun, 2020

Vielä eilen tätä päiviteltiin ympäri Euroopan mediaa: Unkari on siirtynyt diktatuuriin. Uusi poikkeustilalaki sulkee parlamentin, lopettaa vaalit ja antaa hallitukselle vapaat kädet hallita asetusten avulla niin kauan kuin se itse hyväksi näkee. Niin kuin lukemattomat arvostelijat ovat muistuttaneet, ”diktatuurilain” kaikkia määräyksiä ei voi perustella koronavirusepidemian aiheuttamalla hätätilalla. Tämä ehkä johtuu siitä, että alun perin suunnitelmissa oli jotakin muuta.

Átlátszó-sivuston blogissaan viime sunnuntaina Ferenc Kőszeg, kuten monet muutkin, kaivoi esiin natsikortin ja vertasi nykyistä hätätilaa Saksaan vuoden 1933 helmikuussa. Edellisen joulukuun vaaleissa natsit olivat saaneet 33 % äänistä, ja vaikka Hitler saikin muodostaa uuden hallituksen, siinä oli hänen lisäkseen vain kaksi natsiministeriä. Todellinen vallansiirto natseille onnistui vasta Reichstagin tuhopolton jälkeen: helmikuun 27:ntenä 1933 työtön muurari Martinus van der Lubbe tuikkasi Saksan valtiopäivätalon istuntosalin tuleen, ja jo seuraavana päivänä ryhdyttiin ”valtion ja kansan puolustukseksi” kansalaisten perusoikeuksia rajoittamaan ja keskitysleirejä pystyttämään. Tuhopoltto ei luultavasti ollut natsien tilaama, mutta se tuli sopivaan saumaan, ja samanlainen onnekas onnettomuus on Viktor Orbánille nyt koronavirusepidemia.

Itse asiassa, Kőszeg arvelee, alun perin saattoi suunnitteilla olla jotakin aivan muuta. Jo neljä viikkoa sitten, 11.3., Unkarin kansalle ilmoitettiin, että koronavirusepidemian torjuntatoimia johtamaan on perustettu ”kriisinyrkki”, operatív törzs. Tämän operatiivisen ydinryhmän perustaminen tapahtui itse asiassa paljon aikaisemmin, 31. tammikuuta, joten sen suunnittelemisen on täytynyt alkaa jo tammikuun jälkipuoliskolla, jolloin Eurooppaan ulottuvasta koronaviruspandemiasta ei vielä puhuttu missään. Huomiota herättää myös, että kriisiryhmän julkisuudessa olleista edustajista suuri osa on kenraaleja ja everstejä univormuissaan. (Sekä uusi korkein lääkintäviranomainen, Cecília Müller -niminen naishenkilö, jonka nopeaa urakehitystä on julkisuudessa päivitelty: hän toimi pitkään Nagyvenyim-nimisessä neljäntuhannen asukkaan kunnassa yleislääkärinä, mutta toki sen lisäksi hänellä oli ansioita katolisen seurakunnan maallikkoaktivistina.)

Tammikuun 31. päivänä julkistetussa ”kriisinyrkin” toimintasuunnitelmassa keskitytään vielä pääasiassa rajojen puolustamiseen mm. lämpökameroita asentamalla. Olisiko ajatuksena alun perin ollut tosiaankin keskittyä ”maahanmuuton” vastaiseen taisteluun eli siihen pakolaiskriisillä pelotteluun, jota Unkarin hallitus on pitkään harrastanut, ja oikeuttaa entistä kovemmat toimet tällä mukavasti kansaan uponneella ”jihadisti-terroristi-raiskaajien” torjunnalla? Koronavirustakin yritettiin vielä muutama viikko sitten kytkeä maahanmuuttoon. Nyttemmin on ilmennyt, että koronaa eivät Unkariin tuoneet vain ne muutamat iranilaistaustaiset opiskelijat, joita ensimmäisten todettujen tartunnankantajien joukossa oli, vaan myös – kuten muuallakin Euroopassa – ulkomailla lomailleet ja työmatkailleet hyväosaiset unkarilaiset. Vastassa on siis vihollinen, jota ei torjuta piikkilangoilla eikä sapelinkalistelulla.

Silti kriisinyrkin ja uuden poikkeuslain toiminnassa painopiste näyttäisi olevan jossakin aivan muualla kuin terveydenhuollollisissa toimenpiteissä. Esimerkiksi Itävallassa kriisiin varaudutaan perustamalla vapaaehtoisesti karanteeniin meneviä ydinryhmiä, jotka turvaavat yhteiskunnalle tärkeät perustoiminnot: esimerkiksi yleisradioyhtiö ORF:llä on ”koronakommuunissa” elävä uutistiimi, jonka arjesta ykkös-uutisankkuri Armin Wolf raportoi hauskassa blogissaan, ja samoin Wienin energialaitoksen tärkeimpien yksikköjen ylläpidon turvaamiseksi 53 työntekijää asuu voimaloissa eristyksessä. Unkarissa sitä vastoin etusijalla tuntuu olevan ikään kuin vallankaappauksen ennakoiminen: 19. maaliskuuta uutiskuviin ilmestyi mikrofonien ääressä seisovia jäyhiä maastopukuisia miehiä, kun ilmoitettiin armeijan ”toimintaryhmien” saapuvan ”varmistamaan” tai ”koordinoimaan” kaikkiaan 71 valtakunnan toiminnalle keskeisen yrityksen toimintaa (esimerkiksi mediayhtiöiden, liikenne- ja energiahuoltoyritysten sekä jostakin syystä yhden ainoan päivittäistavaramyymäläketjun, Auchanin). Tämä ei ole Unkarin talouselämän kannalta oikein mukavaa: taloustoimittajat arvelevat, että poikkeuslaki ja hallituksen kiristyvä ote yrityksistä pelottavat ulkomaisia sijoittajia, mikä puolestaan on tärkeänä syynä forintin kurssin viimeaikaiseen näyttävään putoamiseen.

Ja sitten tämä poikkeuslaki, joka antaa pääministerille diktaattorin valtuudet ja saattaa – näin riippumattomassa mediassa yleisesti pelätään – sekä lopettaa vapaat vaalit Unkarista pitkäksi aikaa että avata tien toisinajattelijoiden terrorisoimiselle ja vaientamiselle. Yhdestä merkillisestä tapauksesta kerrottiin jo eilen. 24.hu-uutissivuston lukija oli tiedustellut ”kriisinyrkiltä”, miksi jatkuvasti tartuntavaaralle altistuvia terveydenhuollon työntekijöitä ei koronatestata, vaikka kilpauimarit ovat päässeet testiin oireettominakin. Päivystyskeskuksen vastaus oli varsin ylimalkainen: uimarien testaukseen he eivät voi ottaa kantaa, useissa sairaaloissa henkilökuntaa kyllä testataan säännöllisesti ja ylipäätään ”pyrimme siihen”, että terveydenhuollon henkilökunta voisi työskennellä turvallisissa oloissa. Ei tästä sen ihmeempää, mutta pian sen jälkeen kysyjä sai kriisinyrkin päivystyskeskukselta uuden kirjeen, jonka sisältönä oli uuden poikkeuslain ”huhujen levittämistä” koskeva pykälä. Siinä korostettiin erityisesti, että ”perättömien huhujen levittäminen on yleisen syyteharkinnan alainen rikos, joten siitä voi tehdä ilmoituksen jokainen, joka sellaista kokee”. Kun hämmentynyt kysyjä vielä tiedusteli, miten tämä liittyy hänen kysymykseensä, eihän hän ollut levittänyt perättömiä huhuja eikä väittänyt kenenkään toisen levittävän, keskus vastasi vain: ”Kiitokset ilmoituksestanne.” Tämä hämmentävä pikku tapaus tuntuisi osoittavan, että ”perättömien huhujen levittämisen” kriminalisointi helposti käsitetään väärin ja karkaa käsistä. Tämä panee tietenkin pelkäämään, että vastedes huhupykälää käytetään lyömäaseena kritiikin vaientamiseen.

Poikkeuslain jälkeen jatkoa seuraa. Aprillipäivän aattona, puoli kahdeltatoista yöllä varapääministeri ja pienemmän hallituspuolueen johtaja, vanha tuttavamme ”poronmetsästäjä” Zsolt Semjén jätti parlamentin käsiteltäväksi ns. salaatin eli pitkän listan lainmuutosesityksiä. Näistä eniten kohua herätti kohta, jonka mukaan poikkeustilan vallitessa kuntien ja kaupunkien valtuustot ja pormestarit tarvitsisivat kaikille toimenpidepäätöksilleen erityisen kriisihallintokomitean vahvistuksen: näin hallitus käytännössä saisi takaisin valtaansa Budapestin ja muut niskurikaupungit, joissa valta viime vuoden paikallisvaaleissa siirtyi opposition edustajille. Tämä kohta kuitenkin peruttiin, oli syynä sitten opposition tomera esiintyminen (vaikea uskoa, että siitä olisi välitetty), kansainvälinen painostus tai se käytännön seikka, että tällä tavalla hidastuisi kohtalokkaasti myös Fidesz-johtoisten kaupunkien ja alueiden päätöksenteko.

Ei huolta, lakiesitykseen jäi silti kaikenlaista mielenkiintoista:

  • Budapestin Városliget-puiston uudet, kaupungin ja ympäristöväen arvostelemat rakennusprojektit oli pysäytetty kaupunginhallituksen päätöksellä, mutta lainmuutos kumoaa tämän päätöksen määrittelemällä Városligetin rakennushankkeet “erityisesti yleisen edun mukaisiksi”;
  • Orbánin hovihistorioitsijan Mária Schmidtin pyörittämälle säätiölle lahjoitetaan kaksi arvokiinteistöä Budasta;
  • valtion tukea nauttiville teattereille, siis lähes kaikille, nimitetään viisihenkiset valvontakomissiot, joihin kolme jäsentä nimittää ministeriö;
  • uuden Budapestin–Belgradin rautatien (jonka rahoituksesta 85% on Kiinan luotottamaa) rakentamista ja rahoittamista koskevat sopimukset julistetaan salaisiksi kymmeneksi vuodeksi;
  • perinteisten kirkkokuntien pyörittämien lasten-, hoiva- ja vanhainkotien kiinteistöt, yhteensä 41, siirtyvät ilmaiseksi kyseisten kirkkojen omistukseen;
  • sukupuolen vaihtaminen virallisesti tehdään mahdottomaksi: syntymätodistukseen on kirjattava ”biologinen” sukupuoli, joka määrittyy ”ensisijaisten sukupuolitunnusmerkkien tai kromosomien [?!] mukaan”,  eikä tätä sukupuolta voi enää muuttaa. Ööh… entä sitten esimerkiksi CAIS-ihmiset, joilla on miehen kromosomit mutta ulkoisesti naisen keho? (Puhumattakaan kaikista niistä muista pienistä mutta ei aivan olemattomista vähemmistöistä, jotka syystä tai toisesta eivät tunne sopivansa siihen ”biologiseen” sukupuoleen, johon heidät on syntymässä luokiteltu. Oliko niitä nyt niin hirveä kiire päästä potkimaan?) Tämä kansallisen turvallisuuden kannalta tietenkin huipputärkeä lainmuutosesitys tehtiin kaiken kukkuraksi kansainvälisenä transnäkyvyyden päivänä…

Viimeistään Semjénin ”salaattilain” jälkeen pitäisi jokaiselle olla selvää, että Unkarin poikkeuslain tärkeimpänä päämääränä ei ole mikään muu kuin hallituksen ja pääministerin vallan lujittaminen. Heti vallan kaappaamisen jälkeen on riennettävä tunnustamaan väriä ja varmistamaan liittolaisten lojaalisuus tekemällä näyttäviä kulttuuripoliittisia sekä ”konservatiivisia perhearvoja” (perinteistä sukupuoliroolikäsitystä) vahvistavia eleitä. Entistä vaikeampi on ymmärtää niitä, jotka yhä selittelevät, että ”eihän siellä Unkarissa sen kummempaa tehdä kuin meilläkään tai muissa maissa, missä on koronaviruksen aiheuttama poikkeustila”.


Maahanmuutto, maahanmuutto, maahanmuutto…

26 toukokuun, 2019

Tänään äänestetään Euroopan tulevaisuudesta, tai sitä ainakin meille vakuutetaan joka tuutista. (Itsehän kävin raapustelemassa numerot äänestyslippuun jo ennakkoon Suomen Itävallan-suurlähetystön uusissa tiloissa Wienin valtionoopperaa vastapäätä.) Melkoisen vilkasta on ollut poliittisilla rintamilla eri puolilla Eurooppaa: Puolassa katolisen kirkon pedofiliaskandaaleista kertova dokumenttifilmi Älä vain kerro kenellekään (englanninkielisin tekstein edelleenkin katseltavissa YouTubessa) ja Itävallassa FPÖ:n Ibiza-videoskandaali seurauksineen – FPÖ:n ministerit on nyt nostettu hallituksesta pihalle, Kurzin oikeistokonservatiivinen tynkä-vähemmistöhallitus tutisee – osuivat, kenties aivan tarkoituksella, juuri tähän kohtaan, missä ne saattavat nostaa oppositiopuolueiden suosiota.

Unkarissa taas, kuten arvata saattaa, hallituksen käsissä olevat tiedotusvälineet valtion yleisradioyhtiöstä alkaen tuuttaavat samaa sanomaa: maahanmuutto, maahanmuutto, Soros, maahanmuutto. 444.hu-sivuston pikaselostuksen mukaan tämän päivän ykköskanavauutisissa muistutettiin, että ”Brysseli haluaisi edelleenkin hukuttaa Euroopan maahanmuuttajiin”…

… ja että Bosniassa viisituhatta ”migranttia” odottaa vaalitulosta lähteäkseen sieltä höökimään rajan yli.

Uutisissa haastateltiin myös kiisteltyä mutta hallituksen halukkaasti käyttämää turvallisuusasiantuntija György Nógrádia, joka tiesi kertoa, että Saksan tiedotusvälineissä puhutaan nyt ympäristönsuojelusta vain siksi, että ei tarvitsisi puhua maahanmuutosta.

Niin, se maahanmuutto. ”Migranteilla” pelotteleminen on vuoden 2015 pakolaiskriisistä lähtien ollut Unkarin hallituksen menestysresepti. Siihen voidaan kytkeä melkein mikä hyvänsä muu; esimerkiksi Keski-Euroopan yliopisto oli ajettava maasta, koska sen oli perustanyt György Soros, joka puolestaan haluaa – lukemattomien rahoittamiensa järjestöjen, kätyriensä ja ”Soros-verkostonsa” avustuksella – tuoda Eurooppaan miljoonittain maahanmuuttajia. Kuten tässäkin blogissa on monesti kerrottu, tämä sanoma on mennyt hyvin perille. Etenkin maaseudun vähemmän koulutetut ihmiset, jotka eivät ole ”migranttia” eläessään nähneetkään, on saatu pelkäämään jokaista oudon näköistä tyyppiä ja uskomaan, että vain Viktor Orbán ja hänen kuuluisa raja-aitansa – jota valtapuolueen kannattajakunnalle ylpeästi esitellään – estävät allahu-akbaria huutavien terroristien ja raiskaajien verenhimoista laumaa vyörymästä Unkariin. Poliittisista vastustajista käytetään säännöllisesti epiteettiä ”maahanmuuttomielinen”, migránspárti, ja kannattajille sekä erityisesti ihaileville aateveljille kautta Euroopan julistetaan nollatoleranssia. Maahanmuutto on olemuksellisesti pahasta, Unkari ei halua ottaa vastaan ainuttakaan muukalaista vaan tahtoo pysyä etnisesti homogeenisenä.

Vaan mikä on totuus tämän nollalinjan takana? Poleemisessa kirjoituksessaan Flamingók-sivustolla nimimerkki ”Hunor Magyar” pauhaa, että vaikka suurennuslasillakaan ei tahdo löytää sellaista asiaa, missä Fidesz-hallitus ei valehtelisi, niin kaikkein suurin sumutus on käynnissä maahanmuuton ympärillä. Päinvastoin kuin hallitus väittää, maahan tulee nykyään väkeä EU:n ulkopuolelta enemmän kuin koskaan ennen. Eurostatin tietojen mukaan EU:n ulkopuolisten maiden kansalaisille Unkarissa myönnettyjen oleskelulupien määrä kasvoi vuonna 2017 yli kaksinkertaiseksi: maahan päästettiin asustamaan kaikkiaan 117 000 EU:n ulkopuolista ”migranttia”, kun vuonna 2016 tulijoita oli ollut ”vain” 54 814. Tämä kasvu on paljon nopeampaa kuin missään muualla Euroopassa.

Keitä nämä tulijat siis ovat? Osaksi kasvu saattoi olla tilapäistä ja johtua viimeisestä purskahduksesta sen edellä, että vuonna 2017 ajettiin alas ns. maahanmuutto-obligaatio-ohjelma. Tämmöisen obligaation (letelepedési kötvény) lunastamalla varakkaat ulkomaalaiset saivat oikeuden asettua Unkariin ja liikkua EU:n alueella. (Tämmöisen menettelyn turvallisuusriskeistä on muuten Euroopan komissio erikseen varoittanut. Tiettävästi unkarilaisella obligaatiolla EU:n asukkaaksi on päässyt muun muassa kytköksistä vakoiluun tai järjestyneeseen rikollisuuteen epäiltyjä venäläisiä, myös Suomen poliisin ns. Airiston Helmi -jutun yhteydessä tutkailema Pavel Eduardovitš Melnikov.)  Obligaatioista perittyjä maksuja keräsivät hieman hämyiset mutta hallitusta lähellä oleviin piireihin sidoksissa olevat firmat, obligaation lunastaneille taas valtio maksaisi aikanaan sen hinnan takaisin korkojen kanssa, ja Transparency Internationalin selvityksen mukaan tämän ansiosta Unkarin valtiolle koitui ainakin kolmenkymmenen miljardin forintin (92 miljoonan euron) tappiot.

Maahanmuutto-obligaatioilla siis Unkariin saapui suhteellisen varakasta väkeä etsimään eurooppalaisen vakaita ja mukavia olikkeita: Venäjältä, Lähi-idästä, Kiinasta. Unkarissa muuten elää ainakin parikymmentätuhatta kiinalaista, Keski-Euroopan suurin kiinalaisyhteisö; ensimmäinen kiinalaissukupolvi saapui jo sosialismin aikana töihin, vuonna 1988 solmittu viisumivapaussopimus toi runsaasti ”turisteina” saapuvia mutta pikkukauppiaiksi ryhtyviä ns. nyyttikiinalaisia, ja tämän muuton hiipuessa uusi aalto koitti nimenomaan maahanmuutto-obligaatioiden myötä.

Nyt maahanmuutto-obligaatio-ohjelma on siis lakannut toimimasta, mutta samalla ”muista syistä” oleskeluluvan saaneiden määrä on noussut rajusti. Näitä maahanmuuttajia, jotka siis eivät saavu tavanomaisista syistä – työpaikka, tutkimustyö, opiskelu – oli vuonna 2017 kaikkiaan 3724, vuonna 2018 määrä kasvoi jo yli 5400:n. Suurin ryhmä, yli tuhat henkeä, saapui Iranista, seuraavaksi yleisimpiä lähtömaita olivat Kiina, Yhdysvallat ja Venäjä. Heidän maahanmuuttolupansa myönnetään yksilöllisen harkinnan perusteella, eikä näistä syistä ole tilastoja saatavilla. Lisäksi Unkarin tiedetään ottaneen vastaan kolmisensataa unkarilaistaustaista pakolaista kriisiin suistuneesta Venezuelasta ja järjestäneen näille kaikessa hiljaisuudessa varsin runsaskätisen kotoutumistuen asuntoineen ja kielikursseineen päivineen (Venezuelan ”unkarilaisista” ilmeisesti lähes kaikilla unkarilaisuus ja unkarin kieli ovat jääneet useamman sukupolven taakse).

Todellinen maahanmuuttobisnes kuitenkin pyörii nykyään useilla teollisuuden ja tuotannon aloilla, jotka työvoimapula uhkaa muuten rampauttaa. Sadattuhannet etenkin nuoret ja koulutetut unkarilaiset ovat viime vuosina lähteneet läntisempiin EU-maihin parempaa toimeentuloa, joskus myös vapaampaa ilmapiiriä etsimään, ja lisäksi neljäkymmentätuhatta käy päivittäin töissä Itävallan puolella, niin että läntisimmästä Unkarista on kehittynyt ”sukkulointivyöhyke”, valtava nukkumalähiö. Muuallakin kuin terveydenhuollossa ja kouluissa alkaa työvoimapula olla huutava. Ei vain lääkäreistä ja sairaanhoitajista ole pulaa, vaan ennen kaikkea Unkarin talouselämän tärkeimmät veturit, saksalaisten autotehtaat, eivät pyöri ilman haalarimiesten armeijaa. Tätä puutetta korjaamaan on maahan tuomalla tuotava uutta ja halvempaa työväkeä.

Jo pari vuotta sitten kerrottiin Unkarin valtion sijoittavan kaikessa hiljaisuudessa satoja miljoonia forintteja vierastyöläisten tuomiseen Ukrainasta ja Serbiasta. Tilastoja tällä tavalla saapuvan väen määristä ja taustoista ei ole kovin paljoa saatavilla, mutta ainakin ukrainalaisten työlupien määrä on ollut voimakkaassa nousussa. ”Hunor Magyar” kirjoittaa, että maataloudessa työskentelee väkeä Intiasta ja Mongoliasta, rakennustyömaille taas saapuu turkkilaisia työläisiä. Tässä yhteydessä on huhuiltu myös Turkin Erdoğanin hankkeesta rakennuttaa Unkarissa työskenteleville muslimeille oma moskeija…

Ei ole niin kovin monta vuotta siitä, kun Unkaria saattoi sanoa etnisesti homogeeniseksi maaksi. Maahanmuutto oli eurooppalaisessa vertailussa äärimmäisen vähäistä, ja harvoista maahanmuuttajista ylivoimaisesti suurin osa oli etnisiä unkarilaisia Unkarin nykyisten rajojen takaa. Tämä tilanne on viime vuosina muuttunut täysin, eikä se johdu turvapaikanhakijoiden ”tulvasta” – jonka tunnetusti ehdyttivät aivan muut syyt kuin Orbánin hallituksen piikkilanka-aita – vaan siitä, että kansa pakenee maasta etsimään parempaa elämää ja tästä aiheutuva työvoimapula on korvattava. Samaan aikaan kuitenkin maahanmuuton vastustamisesta on tehty hallituksen tärkein ja melkein ainoa propaganda-ase, mikä asettaa vallanpitäjät hieman hankalaan välikäteen.

Kuten Index-sivusto Venezuelan ”unkarilaisten” pelastusoperaatiosta kertovan uutisen yhteydessä muistuttaa, Unkarin lain mukaan järjestöille, jotka edistävät, avustavat tai propagoivat maahanmuuttoa, on langetettu erityinen verorasitus. Tätä veroa pitäisi siis maksaa myös Unkarin valtion tai sen alaisten elinten. Epäselvää on myös, miten maahanmuuttovastaisuuden lietsonta sopii yhteen järjestelmällisen ulkomaisen työvoiman värväämisen kanssa. Näin varsinkin, kun Unkariin tulvivien, palkkoja polkevien ukrainalaisten vierastyöläisten ja paikallisten keskinäinen toimeentuleminen ei aina ole ihan ongelmatonta. ”Ne eivät osaa sopeutua eivätkä edes halua”, kertoo székesfehérvárilaisessa työläisasuntolassa haastateltu unkarilainen.

Maastamuutto ja maahanmuutto ovat hankalia ja vaikeita asioita. Ne voivat sekä luoda että kärjistää ongelmia. Eikä näitä ongelmia lievitä saati ratkaise se, että toisaalta järjestelmällisesti lietsotaan vihaa kuviteltua ”haittamaahanmuuttoa” kohtaan, toisaalta vaietaan siitä ”hyötymaahanmuutosta”, jota itse koko ajan pyöritetään.


Trianonista Tianjiniin

5 kesäkuun, 2016

Lauantaina vietettiin Unkarissa taas ns. Kansallisen yhteishengen (tai: ”yhteenkuuluvuuden”) päivää (Nemzeti összetartozás napja). Tämän virallisen juhlapäivänimikkeen Unkarin parlamentti antoi vuonna 2010 Trianonin rauhansopimuksen vuosipäivälle.

Kesäkuun 4:ntenä 1920 allekirjoitettiin Versaillesin palatsikompleksiin kuuluvassa Grand Trianonin palatsissa rauhansopimus, jossa toisena osapuolena olivat ensimmäisen maailmansodan voittajavallat, toisena taas Habsburg-monarkian hajoamisesta ja sitä seuranneesta sekasorron kaudesta noussut Unkarin kuningaskunta. Kyseessä oli ”häpeärauha” tai ”rauhandiktaatti”, joka riisti Unkarilta kaksi kolmasosaa sen alueista. Ja tietenkin kyseessä oli jossakin mielessä kosto tavasta, jolla vanha Unkarin kuningaskunta oli kohdellut vähemmistöjään – nimenomaan kosto, ei hyvitys, sillä uusien rajojen taakse jäävästä väestöstä melkoinen osa oli etnisiä unkarilaisia, jotka puolestaan saivat kokea eriasteista kiusantekoa tai sortoa uuden Tšekkoslovakian, ”Suur-Romanian” tai Jugoslavian viranomaisten taholta. Trianon loi pohjan väkevälle revanssihengelle (”kaikki takaisin!”) ja ”irredentismille”, jota Horthyn Unkari viljeli toiseen maailmansotaan ja romahdukseensa saakka.

Sosialismin aikana Trianon-ruikutus ja revanssiaatteet painettiin rivien väleihin ja maan alle, kansalliseen alitajuntaan tai ulkomaiden unkarilaisyhteisöjen hörhömeininkeihin. Postsosialistinen EU-Unkari taas ei voi konkreettisesti kalistella sapelia naapurimaiden suuntaan, ei ainakaan virallisesti. Erilaisia Trianonin rajojen ”tarkistamista” tai kumoamista vaativia enemmän tai (yleensä) vähemmän vakavasti otettavia kansalaisjärjestöjä maasta toki löytyy, ja etenkin äärioikealla kuten oppositiopuolue Jobbikin riveissä Trianon-retoriikka on jatkuvasti esillä ja Suur-Unkarin kartta suosittu kuva-aihe niin autonpuskuritarroissa kuin teepaidoissa. Trianonin muistomerkkejä ”silvottu isänmaa parka” -ikonografioineen on pystytetty järjestelmänvaihdoksen jälkeen ympäri Unkaria (kuvablogisti markoferko on koonnut valikoiman kaikkein huikeimpia muistokiviä, -patsaita ja -laattoja). Hallitus puolestaan on viime vuosina pyrkinyt johonkin positiivisempaan ja rakentavampaan hengennostatukseen, ylirajaisen virtuaalikansakunnan rakentamiseen, mistä tämän kansallisen juhlapäivän nimikin yrittää kertoa.

Tänä vuonna ei kuitenkaan ole nähty hallituksen taholta mitään suurempaa ohjelmallista tempausta. Sitä vastoin koko kansa – näin kertoo hieman kieli poskessa index.hu-portaalin artikkeli – istuutui juhlapäivän iltana Duna-TV-kanavan ääreen katsomaan ohjelmaa, jonka sen koonnut tunnettu toimittaja Tvrtko Vujity oli mainostanut paljastavan jotakin uutta ja järkyttävää Trianonin rauhansopimuksesta ja sen täytäntöönpanosta,  kenties jotakin, millä voisi olla suorastaan poliittisia seurauksia.

(Täytyy tunnustaa, että seuraan Unkarin televisiota sen verran huonosti – siis en juuri lainkaan – että Tvrtko Vujity oli minulle uusi tuttavuus. Mustasta lippalakistaan tunnettu Vujity on näköjään kuuluisa tutkiva ja human interest -journalisti, kaiken lisäksi harvinaisen näkyvä Unkarin vähemmistöjen edustaja: hän sai syntyessään nimekseen Szilárd Balogh, mutta otti äitinsä kroaatinkielisen sukunimen Vujity (kroatialaisittain kirjoitettaisiin Vujić) ja käänsi etunimensäkin kroaatiksi. Sekä Szilárd että Tvrtko tarkoittavat ’lujaa, kovaa’, ja ne voidaan nähdä kansainvälisen Konstantin-etunimen ”kansallisina” vastineina.)

Index-portaalille antamassaan haastattelussa Vujity oli kertonut:

Sain kirjeen myös eräältä veljeskunnalta. Siinä luki, että jos on totta se, että minä nyt kasvatan valtakuntaa, niin kuin Horthy aikoinaan, niin tänä vuonna minulle määrätään veljeskunnan ansiomerkki.

Tähän ennakkohypetykseen nähden Tvrtkon dokumentti ei ilmeisesti tuonut mitään kovin ihmeellisiä paljastuksia saati ravistellut Trianonin häpeärauhan rajoja. Rauhansopimuksen täytäntöönpanossa tapahtunut erhekin lienee ollut varsin vähäinen tapaus, sekin tiedossa jo vanhastaan: Unkarin nykyisessä koillisnurkassa, Romanian rajalla Zajta-nimisessä tuppukylässä romanialaiset miehitysjoukot eivät ensiksi ymmärtäneet paikkakunnan jääneen rauhanteossa Unkarin puolelle ja poistuivat vasta, kun valpas paikallinen opettaja sai asian selvitetyksi.

Jos ei tv-dokumentissa paljon uutta ja ihmeellistä ollutkaan, niin minun yleissivistykseni ainakin laajeni merkittävästi tätä koskevan uutisoinnin johdosta. Asiaan perehtyneet ovat toki tästä tienneet: Unkarilla oli hetken aikaa oma merentakainen siirtokunta, nimittäin Kiinassa asti. Trianonin sopimuksessa säädetään omassa pikku pykälässään tukikohdasta, joka Itävalta-Unkarin hajottua ja uuden Itävallan solmittua voittajavaltojen kanssa Saint Germainin rauhansopimuksen 1919 oli jäänyt yksin Unkarin kuningaskunnan nimiin odottamaan lopullista pesänselvitystä.

Pohjois-Kiinan rannikolla Tientsinin tai, nykyään käytetyn kirjoitustavan mukaan, Tianjinin kaupungissa olivat USA, Japani sekä joukko Euroopan valtioita 1900-luvun taitteessa, oopiumisotien ja boksarikapinan myllerryksessä miehittäneet alueita tukikohdikseen. Tällainen oma alueensa oli myös Itävalta-Unkarilla, joka oli osallistunut kapinan kukistamiseen neljän panssariristeilijän ja viisisatapäisen sotajoukon voimin. (Peiho-joen suulla sijaitsevaa linnoitusta vallattaessa kaatui kymmeniä miehiä, joista kolmasosa oli kansallisuudeltaan unkarilaisia, kertoo Falanszter-historiablogin mainio artikkeli, josta suuri osa tässä seuraavaksi kertomastani on peräisin.) Itävalta-Unkarin osuus oli joen yläjuoksulla syvällä uivien laivojen tavoittamattomissa, eikä sillä myöskään ollut eurooppalaisten standardien mukaista rakennuskantaa tai infrastruktuuria. Alueen etuna oli kuitenkin välitön yhteys Tianjinin itäiselle rautatieasemalle.

karte_der_konzessionsgebiete_in_tientsin

Itävalta-Unkarin tukikohta-alue näkyy ylhäällä vaaleanpunaisena kiilana. Kartta: Maximilian Dörrbecker / Wikipedia

Tarmokas pääkonsuli Karl Bernauer ryhtyi heti 1901 organisoimaan alueelle kunnon keskieurooppalaista komentoa. ”Kehitys” eteni, joskin hitaammin kuin naapurisiirtokunnissa, sillä Wien, toisin kuin Washington, Pariisi tai Lontoo, ei juuri investoinut uuden siirtomaansa kehittämiseen. Pienen unkarilais- ja kroatialaissyntyisen sotilasjoukon lisäksi värvättiin järjestyksenpitoon kiinalaista poliisivoimaa, nimitettiin verotusta ja kaupankäyntiä valvova kaupunkineuvosto, ja vanhaan buddhalaistemppeliin perustettiin keisarillis-kuninkaallisen meriväen kasarmi, vankila ja sairaala. Kunnallistekniikkaa rakennettiin, ja uuden ns. Itävallankadun (virallisesti Frans Joosefin katu) varteen alkoi kohota uusia (joskin amerikkalais-, britti- ja ranskalaisvyöhykkeiden vastaavia vaatimattomampia) liikerakennuksia, upseerikasino ja elokuvateatterikin siellä toimi.

Budapestinkadulla taas komeili samanlaisia huviloita kuin nykyäänkin Rózsadombilla, ”Budapestin Eirassa”. Kenties hienoimman huviloista rakennutti itse Yuan Shikai, Kiinan keisarikunnan loppuvaiheiden muuan merkkimies, sotapäällikkö, Kiinan (ainakin joillakin kriteereillä) ensimmäinen presidentti ja välillä yksi viimeisistä keisareista. Presidentti-keisari Yuanilla, kuten muutamilla muillakin mantšudynastiaa vastustaneilla seudun kiinalaisilla mahtimiehillä, oli myös Itävalta-Unkarin kansalaisuus! Tässä mahtihuvilassaan Yuan ei kuitenkaan itse asunut, väittää englanninkielinen Wikipedia.

yuan_villa

Yuanin huvila nykytilassaan. Kuva Falanszter-blogista.

Unkarilaisen Vasárnapi Újság (‘Sunnuntaisanomat’) -lehden numerossa 18/1904 Ganz-tehtaan insinöörinä työskennellyt Géza Szuk kirjoitti ”meidän pikku Kiinamme” oloista. Kunnon insinööri kertoilee ylpeänä, miten ”kiinalaiset ovat sangen tyytyväisiä, koska heitä kohdellaan eurooppalaiseen tapaan”. Mutta kulttuurien törmäys voi synnyttää myös erikoisia efektejä:

Hallintorakennusta vastapäätä entisessä Buddhan temppelissä on sijoitettu meidän meriväen osastomme. Sotilaat asuvat kiinalaisissa taloissa. Pihalla on temppeli, siinä kullattu, puinen 7–8 metrin korkuinen Buddhan patsas. On merkillinen näy, kun tämän pyhänkuvan edessä merimiehet harjaavat hevosiaan tai kantavat heiniä sisään. Kappelin tapainen rakennus toimii varastona. Täällä on lisäksi sotilassairaala. Sotilaiden joukossa kohtasin myös muutamia Unkarin poikia.
Vaikka katuja kastellaan ja siivotaan, silti toisinaan löyhkää aivan sanomattomasti, mutta sehän kuuluu Kiinaan. (…)

Kiinalaiset Szuk kuvaa puuhakkaiksi ja yritteliäiksi, taitaviksi liikemiehiksi mutta myös ikään kuin hieman lapsenomaisiksi, innokkaiksi pelureiksi, teatterinkatsojiksi ja tarinoiden kuuntelijoiksi. Merkillinen kylpyläperinnekin heillä on:

Pei-Ho-joen rannalla kohoaa kaksikerroksinen rakennus, kansankylpylä; sisäänkäynnin luona komeilee maalaus: aalloissa kylpevä karppi. Maksettuaan viisi filleriä palmikkopäinen veikkonen saa astua sisään. Suuressa huoneessa on seinustoilla pieniä kaappeja, keskellä penkkejä; yleisö riisuutuu ja menee ovella suljettuun huoneeseen, missä on penkkejä ja suuressa kattilassa kiehuu vesi ja täyttää höyryllä huoneen, missä kiinalainen hikoilee. Ulos astuessaan hänet kastellaan vedellä, ja niine hyvineen, Aatamin puvussa, hän menee penkille istumaan tai makaamaan, parturit ja kynsienleikkaajat aloittavat työnsä, samalla juodaan teetä ja poltellaan piippua.

Kirjoituksensa lopussa Szuk toivoo, että ”isänmaamme kaupalle ja teollisuudelle tarjoutuisi osa ja tilaisuus tämän maanosan hyväksi käytössä”. Näinhän ei enää ehtinyt käydä. Kilpailijat, jopa Kiinan nouseva kotimainen teollisuus, kasvoivat nopeammin, eivätkä Itävalta-Unkarin laivasto ja merimahti riittäneet pitämään yllä kunnollisia tavarankuljetusyhteyksiä Tianjinin ja Euroopan välillä. Sitten syttyi maailmansota, 1917 Kiina julisti Itävalta-Unkarille sodan, ja Tianjinin siirtokunta miehitettiin ilman taistelua. Keisarillis-kuninkaallinen Kiina-seikkailu alkoi olla ohi.

Tianjinin ”unkarilaisen siirtokunnan” tarina ei ole aivan tuntematon, vaan siitä on kirjoiteltu Unkarin lehdistössä silloin tällöin viime vuosinakin. Tosin sitä harvemmin näkee mainittavan silloin, kun tietyissä piireissä höyrytään unkarilaisten myyttisestä muinaisuudesta koko Aasian herroina ja ikivanhoista yhteyksistä Kiinaan. Tarina on tältä kannalta valitettavasti liian myöhäinen, liian tylsä ja liian tosi.