Muistiinpanoja barrikadeilta

Unkarissa jatkuu ”kulttuuritaistelu”. Sen ainekset ovat kaikki jo ennestään tuttuja. Vallanpitäjät käyvät vähemmistöjen ja kansallis-kulttuurisen moninaisuuden kimppuun vedoten ”kristillisiin kulttuuriarvoihin”, perheen ja lasten koskemattomuuteen. Äskettäin reformoidun kirkon uuden koulurakennuksen (Unkarin kouluista merkittävää osaa pyörittävät nykyään, valtion huomattavalla tuella, perinteiset kirkkokunnat eli etenkin roomalais-katolinen ja reformoitu kirkko) vihkiäisjumalanpalveluksessa itse pääministeri Orbán julisti (siteeraten pappi-runoilija Endre Gyökössyn sanoja): ”meille on annettu kristityn vapaus sitä varten, että kasvattaisimme lapsistamme homo christianuksia”, siis uskoaan, perhettään, kansaansa ja lähimmäisiään puolustavia ihmisiä.

Tässähän ei sinänsä ole mitään pahaa, päinvastoin. Omaan vakaumukseen, perheeseen ja kansakuntaan sitoutuminen on hieno ja tärkeä asia. Orbánin yhä julkihurskastelevammassa kielenkäytössä tökkii vain sen ilmeinen tekopyhyys. Maassa, jonka asukkaista melkoinen osa ei aktiivisesti eikä nykyään edes muodollisesti kuulu mihinkään perinteiseen kirkkokuntaan, ollaan kansalaisten ideologiakasvatusta yhä selvemmin ulkoistamassa kirkoille. Näin rakennetaan järjestelmää, jossa ”kristillisistä arvoista” on tullut vain julkisivu ja suojakuori korruptoituneelle autokratialle, aivan samanlainen julkisivu kuin aikoinaan oli – samoin yleviä ihanteita ja jaloja päämääriä saarnannut – sosialismi. Järjestelmää, jossa kaikki vallanpitäjien mieliksi toistelevat iskulauseita, joiden sisällöllä ja totuusarvolla ei oikeasti ole mitään väliä. Järjestelmää, jossa ihmisten veljeyden, totuuden ja hyvyyden nimissä kansalaisia yllytetään epäluuloon ja vihaan.

Kulttuuritaistelu, josta tässäkin blogissa on jo monesti ollut puhetta, vetoaa ”kansallisiin” perinteisiin. Samalla sen sotahuudot ovat samoja kuin kansallis-konservatiivisilla eli paremminkin oikeistopopulistisilla aatetovereilla kautta maailman, sillä harva asia on niin kansainvälinen kuin nationalismin aate. Alas ”kosmopoliittinen” kansainvälisyys (minkä Sentroopassa monet sen kummemmitta selityksittä ymmärtävät tarkoittavan samaa kuin ”juutalaisuus”), eläköön meidän oma ”kansallinen” kulttuurimme! (Tällä kansallisella kulttuurilla usein ymmärretään 1800-luvun kansallisromantikkojen yleiseurooppalaisiin taideihanteisiin perustuvia tuotoksia. Uudemmat kansainvälisten standardien mukaiset korkeakulttuuriluomukset taas ovat postmodernia tekotaidetta ja konstailua.) Meidän kansamme on kaikkein paras, urhein ja lahjakkain, vaikka kateellisten vihamiesten takia onkin saanut kärsiä sortoa enemmän kuin mikään muu kansa. Kristilliset arvot kunniaan – tosin ei niitä kohtia, missä puhutaan rauhan rakentamisesta, köyhien ja heikkojen suojelemisesta, lähimmäisenrakkaudesta ja muukalaisten suvaitsemisesta. Naiset kotiin hellan ja nyrkin väliin ja homot kaappiin, sillä nyt tarvitaan perinteisiä perheitä ja niihin mahdollisimman paljon puhdasrotuisia lapsia! Ja nuoriso – räkänokat hiljaa, älkää tulko opettamaan vanhempia ja viisaampia!

Jotenkin masentavaa on ollut lukea unkarinkielisestä somekuplastani uusimpia keskusteluja teatteri- ja elokuvakorkeakoulun (SZFE) valtausdraaman tiimoilta. Valtaus nimittäin jatkuu. Rakennusta miehittävät opiskelijat eivät suostu hyväksymään ”hallintouudistusta” eivätkä Orbánin teatteripaavin Attila Vidnyánszky vanhemman komentoa. (”Vanhemman”, sillä Vidnyánszkyn samanniminen poika ja kollega on ainakin aiemmin vastustanut isänsä puuhia.) Tukimielenosoittajat ovat täyttäneet katuja jopa aamuvarhaisellakin, talonvaltaajille on jatkuvasti toimitettu elintarvikkeita ja muuta tarpeellista, ja lukuisat SZFE:n kasvatit ja muutkin taiteilijat ja kulttuurityöläiset ovat esittäneet erilaisia solidaarisuuden ilmauksia.

Tänä aamuna satoja myötätuntomielenosoittajia saapui (korkeakouluasioista vastaavan) Innovaatio- ja teknologiaministeriön rakennuksen luokse kuulemaan, kun useat nimekkäät näyttelijät ja teatteri-ihmiset lukivat ääneen eri puolilta saapuneita tuen ilmauksia.

Samalla kuitenkin kysyn itseltäni vähän peloissani, miten laajalle pääkaupungin sivistyneistö- ja kulttuurikuplien ulkopuolelle tämä sympatia-aalto yltää, ja kuinka vankka kannatus on niillä kommenttiketjujen syvien rivien äänillä, jotka eivät lainkaan ymmärrä tätä ”kapinaa”. Hemmotellut joutilaat pääkaupunkilaisnuoret, joille kaikki on kannettu eteen, pyyhkikööt nenänsä ja siivotkoot suunsa. Ja jos ei kansalaisten verovaroilla maksettu opetus kelpaa, niin opiskelkoot korkealentoista taiteilua omilla rahoillaan. Nih!

En siis vielä jaksa kauheasti toivoa, että teatterikorkeakoulun valtauksesta lähtisi liikkeelle mitään semmoista, mikä oikeasti järkyttäisi Orbánin Unkarin poliittisia ja taloudellisia valtarakenteita. Pientä pirullista mielihyvää kuitenkin nostattaa se, miten yhtenä miehenä ja naisena Unkarin arvostetut taiteilijat tukevat teatterikorkeakoululaisten kapinaa. Viime viikolla esimerkiksi maailmankuulu elokuvaohjaaja Béla Tarr hermostui saatuaan lukea hallitusta myötäilevän Origo-uutisportaalin artikkelista, miten ohjaaja-teatterimahtaja Vidnyánszkyn jälkeen ”vasemmistolaisten” ”vanhan hierarkian puolustajien” ”viha-aallon” kohteeksi on joutunut kuvaaja ja ohjaaja Emil Novák, korkeakoulun uusi vararehtori. Erityisesti Tarria suututti se, että Novákia Origon jutussa ylisteltiin Tarrin Werckmeister Harmóniák -elokuvan tekijäksi. Itse asiassa, kirjoittaa Tarr,

Emil Novákin kanssa kuvasimme vain kolme päivää, ja tästä pystyimme valitettavasti lopullisessa elokuvassa käyttämään vain yhden kohtauksen. Tällä välin nimittäin yhteistyömme mahdottomuus oli käynyt ilmeiseksi. Tämän syitä en, hänen arvokkuutensa rippeiden pelastamiseksi, haluaisi tarkemmin eritellä.

Ja ennen kaikkea on aika sykähdyttävää lukea Unkarista ja ulkomailta kantautuvia taiteentekijöiden ja kulttuurityöläisten tukikannanottoja. Koska tykkään kääntämisestä, haluaisin tähän lopuksi vielä suomentaa runon, jonka Gábor Schein, myös meillä Wienissä useampia kertoja vierailevana Unkarin kirjallisuuden professorina toiminut kirjallisuudentutkija ja kirjailija, julkaisi Facebookissa kunnianosoituksena SZFE:n opiskelijoille ja opettajille:

Rakkaus, purje, aika

Taivaisiin nousee kaikki, mikä vain voi.
Savupiipun savu, rukous, onni, suru.
Ja kaukaisuuteen haipuu kaikki, mikä vain voi.
Lapsuus, rakkaus, purje, aika.
Ja tässä he kuitenkin seisovat.
Seisovat tässä ja tietävät, että tästä on maksettava.
Onnella, surulla, rakkaudella.
Tässä he seisovat ja puolustavat toivoa, aikaa,
kaikkea, mikä on hento kuin terälehti,
kuin kohtaaminen repeilevien kesäpilvien alla,
kuin suukko sairaan otsalle.
Ja tulossa on jo sekin, joka ei siedä tätä anarkiaa.
Tulossa on se, joka tahtoo järjestystä,
ja tuo rahaa, lupauksia, aseita.
Tulee ja loukkaantuu.
On täällä ja uhkailee.
Ja taivaisiin nousee kaikki, mikä vain voi.
Mutta tässä he silti seisovat,
liikahtamatta.
Ja tässä pysyy heidän kanssaan lapsuus,
rakkaus, purje, aika.
Kaiken lahja kaukaisuudelle.

Teatterikorkeassa kohisee

Koulut alkavat myös Unkarissa, ja myös Unkarissa keskustellaan koronarajoituksista ja riskeistä. Valtion rajat on epidemian torjumiseksi pantu kiinni – tosin rajoitusta pian löysättiin siten, että muista Visegrád-maista (Tšekki, Slovakia, Puola) saapuvat turistit, joilla on etukäteen varattu majoitus, pääsevät Unkariin näyttämällä viittä päivää tuoreemman negatiivisen koronatestitodistuksen. Tätä toimenpidettä ei näköjään yritetäkään perustella millään epidemiologisilla syillä, vaan päätös on avoimen poliittinen: meidän kaverit päästetään, ei esimerkiksi itävaltalaisia tai saksalaisia, vaikka näissä maissa (toisin kuin Puolassa) ei aikoihin ole ollut yhtään koronakuolemaa. Myös EU:n oikeusasiain komissaari on ärähtänyt Unkarin rajasulusta, mutta tämäkin taitaa olla kärpäsen surinaa Unkarin hallituksen korvissa:

1/2 -Today @YlvaJohansson and I are sending a letter to the Hungarian Government recalling the importance of the integrity of the Schengen area and of applying border measures in a non-discriminatory way to all EU citizens and residents. @EU_Commission @EU_Justice @EUHomeAffairs

— Didier Reynders (@dreynders) September 1, 2020

Mutta koulujen alusta piti kirjoittamani. Ja etenkin niistä oppilaitoksista, joiden tiimoilta kohistaan. Unkarin valtio nimittäin leikkasi koronakriisiin vedoten rajusti tukia useammilta huono-osaisia lapsia tukevilta kouluilta ja järjestöiltä. Vaaraan ovat joutuneet intialaislähtöisen ihmisoikeusliikkeen perustama, Itä-Unkarin köyhiä romaninuoria tukeva Ámbedkár-koulu sekä useita köyhien lasten kouluja ja lastentarhoja ylläpitävä Magyar Evangéliumi Testvérközösség, metodistikirkko, jonka joulupukinpartainen johtaja Gábor Iványi on ollut paljon esillä julkisuudessa (jopa suomalaisessakin mediassa) Orbánin järjestelmän pelottomana kriitikkona. Samoin puolet valtiontuistaan (ja ensi vuodesta lähtien koko tuen) menetti mm. köyhien romanilasten taidekoulua pyörittävä, tässäkin blogissa esillä ollut ”Aitohelmi-säätiö”.

(Kuinka ollakaan, samoihin aikoihin on ilmi tullut uusi korruptioskandaali Unkarin romanipolitiikan tienoilta. Fidesz-meppi Lívia Járóka, joka itse romanitaustaisena toimii jonkinlaisena Unkarin vähemmistöpolitiikan viikunanlehtenä, kärähti perustamansa, romaninuoria tukevan säätiön valtiontukien kähmimisestä. Tukirahoista kolmasosa olikin vaeltanut Járókalle ja hänen perheenjäsenilleen maksettuihin ”palkkoihin”, ja säätiön toiminnasta on muutenkin ihmeellisen vähän näkyviä jälkiä.)

Mutta eniten uutissyötettäni on täyttänyt viime päivinä lyhenne SzFE, Színház- és Filmművészeti Egyetem eli Unkarin teatteri- ja elokuvataiteen yliopisto. Korkeakouluasioista vastaava Innovaatio- ja teknologiaministeriö alkoi jo helmikuussa puuhata tällekin korkeakoululle uutta hallintomallia, joka käytännössä merkitsisi SzFE:n ottamista entistä tiukempaan hallituksen kontrolliin. Pian kävi selväksi, että ministeriön suunnitelmissa tähän yhdistettiin tietyn henkilön nimi, jolla virallisesti ei pitänyt olla – vielä – mitään asemaa koko hankkeessa. Ministeriö antoi SzFE:n opiskelijoiden ja opettajien ymmärtää, että sisältökysymyksistä pitäisi keskustella Attila Vidnyánszkyn kanssa.

Attila Vidnyánszkysta on tässä blogissa tainnut ennenkin olla puhetta. 444.hu-sivuston pitkän journalismin osastossa tldr hänelle on omistettu Péter Urfin ajankohtainen artikkeli, otsikolla ”Loukattu vallan mies tuli ja valtasi kokonaisen yliopiston”. Vidnyánszky on Ukrainan Taka-Karpatian unkarilaisvähemmistöä. Kotiseudullaan Beregszászin (ukr. Berehove) kaupungissa hän perusti 1990-luvulla teatterin, joka äärimmäisen niukista oloista nousi nopeasti kansainväliseen maineeseen, sai tukea sekä unkarilaisilta teatteripiireiltä että György Sorosilta (!) ja herätti huomiota kansainvälisillä festivaaleilla. Vuosikymmenen lopulla Vidnyánszky jo ohjasi Budapestissa ja vaikutti Unkarin teatterikuvioissa. Vuodesta 2007 lähtien hän johti Debrecenin Csokonai-teatteria ja loi hyvät suhteet sikäläisiin Fidesz-puolueen vaikuttajiin. Vuonna 2008 hän perusti Magyar Teátrumi Társaságin, järjestön, johon liittyivät kaikkien Fidesz-puolueen hallinnassa olevien kaupunginteatterien johtajat. Näin syntyi siihenastisen, kaikkia teattereita yhdistäneen Magyar Színházi Társaságin rinnalle erillinen, fideszläinen rakenne. Vidnyánszkyn aatteelliset koordinaatit ovat kohdallaan; ottaessaan Kansallisteatterin johtoonsa hän ilmoitti kutsuvansa kirkon edustajat siunaamaan talon, ja tämänhetkisessä konfliktissakin hän on jatkuvasti syytellyt vastustajiaan ”vasemmistoliberaaleiksi” tai kansainvälisen ”taustamahdin” salaliiton kätyreiksi. (”Taustamahti”, háttérhatalom, on yleinen nimitys ”Niille”, jotka mukamas ohjaavat maailman menoa ja joita sivistyneemmät eurooppalaiset eivät suoraan viitsi nimittää esimerkiksi ”illuminaateiksi”, ”liskoihmisiksi” tai ”juutalaisiksi”.)

Vidnyánszky sai jo ennen Orbánin nykyistä valtakautta työstään runsaasti tunnustusta, palkintoja ja kunniamerkkejä. Siitä huolimatta, kirjoittaa Urfi, hän jatkuvasti purki julkisuudessa katkeruuttaan ”teatterimafiaa” kohtaan, joka muka liittoutuu häntä vastaan. Erityisesti Vidnyánszkya kismitti, että hänen johtoonsa ei vuonna 2002 annettu Unkarin Kansallisteatteria eikä häntä kutsuttu opettajaksi SzFE:hen. Sitten tuli Orbánin uusi valtaannousu, ja Vidnyánszky sai vihdoin kaipaamansa tilaisuuden. Hän ja hänen luottomiehensä ovat nyt koko teatterimaailman tukirahojen vartijoina, ja vuodesta 2013 Vidnyánszky on johtanut Kansallisteatteria. Urfin mukaan Vidnyánszky on Unkarin julkisen elämän kovimpia johtoasemien kahmijoita, jolla riittää aikaa sekä teatterien ja teatterikoulujen että lukemattomien järjestöjen ja elinten johtokunnissa istumiseen – sen lisäksi, että hän itse ohjaa Kansallisteatterissa pari kolme produktiota vuodessa.

Vain SzFE:n johtoon pääsemiseen ei pelkkä poliittinen ja taloudellinen asema riittänyt, niin kauan kuin korkeakoululla oli lain takaama autonomiansa. Vuonna 2019 sitten aloitettiin laajempi korkeakoulujen yksityistämisprojekti. Oli puhetta myös uuden suuren taideyliopiston luomisesta, mutta lopulta kuvaamataide-, tanssitaide- ja musiikkiyliopisto saivat hallintouudistukselleen lykkäystä. Vain SzFE ei. Päinvastoin, siirtymistä nopeutettiin. Vielä toukokuun lopulla SzFE:n opettajat ja opiskelijat olivat yrittäneet kysellä ministeriöltä, miten nyt käy. Pian sen jälkeen SzFE:n väki sai lukea lehdistä, että parlamentille jätetyn lakiehdotuksen mukaan teatteriyliopisto siirtyy uuteen hallintomalliin jo syyskuun alusta. Siirtymäaikaa olisi vain kesä, eikä missään perusteltu, miksi tällä asialla on nyt näin kiire.

Muissakin Unkarin yliopistoissa ja korkeakouluissa on viime vuosina tehty hallinto- ja järjestelmäuudistuksia, mutta missään ei ole nähty niin kärjistynyttä konfliktia kuin nyt (jos ei oteta lukuun kansainvälisen Keski-Euroopan yliopiston karkottamista Unkarista). SzFE:n opettaja- ja oppilaskunta on käytännössä yksimielisesti asettunut sekä uutta mallia että sen johtohahmoksi jo pitkään kaavailtua Vidnyánszkya vastaan. On nähty mielenosoituksia ja julkisia kannanottoja, joiden sisällöstä suuri osa tiivistyy SzFE:n johtokunnan ”yhteen ainoaan kysymykseen” Attila Vidnyánszkylle tämän peräänkuulutettua ”asiallista, ammattimaista vuoropuhelua”:

… millaiseksi kuvittelette perusteltujen näkökantojen ammattimaista vertailua ja vuoropuhelua sen jälkeen, kun jo ennen nimitystänne olette jatkuvasti halventanut yliopistossamme tehtyä työtä, julkisesti arvioinut sen laadun heikkotasoiseksi, mitätöinyt suurten mestariemme elämäntyötä, käyttänyt opettajistamme kerta kaikkiaan sopimattomia nimityksiä, kutsunut osaa heistä roskaväeksi, levitellyt monista heistä perättömiä väitteitä, antanut julkilausumia pelkkien oletustenne perusteella; kun ette lainkaan tunne yliopistomme toimintaa ja sen viime vuosikymmeniä, toistelette väitteisiinne perusteita, jotka eivät pidä paikkaansa, ette välitä siitä, että ne on kumottu faktatietojen perusteella, ja näin johdatte yleistä mielipidettä harhaan; että johdonmukaisesti infantilisoitte ja loukkaatte opiskelijoita, ette kunnioita yliopistoomme kertynyttä tietämystä, ette tunnusta sen saavutuksia, kyseenalaistatte opetuksemme perinteet, ette ole kiinnostunut yliopistossa suoritetusta työstä; itse kerrotte suunnitelleenne tätä muutosta jo vuodesta 2014, mutta ette ole tässä asiassa koskaan ottanut yhteyttä yliopiston johtoon, ette edes kuratorion jäseneksi tultuanne etsinyt vuoropuhelua, sitä vastoin jatkatte taukoamattomia voimanosoituksianne hallituksen antamin valtuuksin; hallintomallin yhteydessä syntyneen keskustelun sijoitatte pelkästään politiikan voimakenttään, käytte yksiselitteisen ideologista taistelua, annatte direktiivejä; myös yliopiston suhteen jatkatte sitä siunauksellista työtä, jonka olette ottanut tehtäväksenne, eli Unkarin teatterialan jakamista kahtia; täysiverisenä kulttuuripoliitikkona määräätte Unkarin elokuvataiteen suunnat ja aiheet; tulevaisuudensuunnitelmillanne, jotka on muotoiltu selkeästi mutta asianosaisten kanssa sopimatta, loukkaatte yliopiston autonomiaa; omien puheenvuorojenne manipuloivalla retoriikalla esitätte itsenne marttyyrin ja uhrin hahmossa, sekoitatte yliopistomme julki lausuttuihin ja lausumattomiin viholliskuviin, samoin kuin sekoitatte ”vasemmistoliberalismin” ja hengen vapauden; teidän salaliittoteorianne ja teidän käyttämänne määritteet ovat piilosyrjintää; te kyseenalaistatte meidän oikeutemme mielipiteenilmaisuun, meidän kansallisen identiteettimme ja sitoutumisemme Unkarin kulttuuriin, meidän moraalisen tukemme opiskelijoille – lyhyesti: millaiseksi te kuvittelette molemminpuoliseen kunnioitukseen perustuvan vuoropuhelun, mikä olisi sen ensimmäinen lause?

Huh. Näinkin tulehtuneessa tilanteessa SzFE:n johto teki parhaansa ja ehdotti uuden hallintomallin mukaiseen johtokuntaan arvovaltaisia nimiä, joista yksikään ei ollut ”vasemmistoliberaali” tai Orbánin järjestelmän äänekäs vastustaja (jollaisia Unkarin kulttuuripiireistä olisi helppo löytää). Ehdotettuja nimiä olivat muun muassa Vidnyánszkyn omassa Kansallisteatterissa työskentelevä näyttelijä Dorottya Udvaros, säveltäjä Péter Eötvös sekä Oscar-palkitun ”Saulin poika” -elokuvan pääosan esittäjänä tunnetuksi tullut Géza Röhrig. Yksikään yliopiston omista ehdokkaista ei kelvannut, vaan uuteen kuratorioon tulivat johtaja Vidnyánszkyn lisäksi jäseniksi Fidesz-puolueen puolesta kampanjoinut näyttelijä Zoltán Rátóti, samoin hyvistä poliittisista kontakteistaan tunnettu näyttelijä-tuottaja Tamás Lajos sekä kaksi liikemiestä valtion öljy-yhtiön MOL:n johtokerroksesta. Uutta SzFE:tä pyörittävän säätiön toimintaa valvovassa toimikunnassa puolestaan ovat Attila József -teatterin johtaja ja Vidnyánszkyn Teátrumi Társaságin jäsen Károly Nemcsák, Unkarin Kansallispankissa toimiva entinen diplomaatti ja pääministeri Orbánin neuvonantaja György Szapáry sekä Unkarin Kansallispankin viimeaikainen varajohtaja, entinen ministeriön kansliapäällikkö László Windisch. Ei siis ketään SzFE:n edustajaa, eikä muuten myöskään ainuttakaan naista.

Teatteri- ja elokuvamaailmallahan on ainutlaatuinen kulttuurinen näkyvyys, ajatellaanpa meilläkin vuosikymmenten mittaan nähtyjä Teatterikorkeakouluun tai teatterimaailmaan liittyneitä julkisuuskohuja. Unkarissa myös monet näkyvät nykyisen meiningin vastustajat ovat teatteri-ihmisiä, kuten esimerkiksi tässäkin blogissa esillä olleet ohjaajat Árpád Schilling ja Róbert Alföldi. SzFE:n kaappaussuunnitelmatkin saivat laajaa julkisuutta, ja niitä kritisoivat monet muutkin kuin ”vasemmistoliberaalit” Orbánin vastustajat. Monet Vidnyánszkyn vanhat työtoveritkin ovat arvostelleet tätä tempausta, näyttelijä Ildikó Bánsági sanoutui irti Kansallisteatterista ja kertoo haastattelussa, että SzFE:n hallintomuutos oli pitkään ”kulttuuritaistelusta” kärsineelle, itseään epäpoliittisena ja puolueettomana pitävälle näyttelijälle viimeinen pisara.

Opiskelijoiden mielenilmaus. Kuva SzFE:n opiskelijajärjestön sivuilta.

Perjantaina sitten ilmeni, että uusi kuratorio ottaa haltuunsa SzFE:n johdon ja käytännössä riistää vallan SzFE:n tähänastiselta senaatilta. Maanantaina järjestetyssä tiedotustilaisuudessa SzFE:n käytännöllisesti katsoen koko tähänastinen johto, rehtorit ja osastojen johtajat sekä senaatti, ilmoitti sanoutuvansa irti. Tämän jälkeen opiskelijat valtasivat yliopistorakennuksen. Yli kaksisataa opiskelijaa leiriytyi taloon ja ilmoitti itse päättävänsä, keitä sinne päästetään. Opiskelijoiden parissa tehdyn tutkimuksen mukaan joukkotoimia kannattaa heistä 96 %, ja uuden hallintomallin vastustus on käytännössä yksimielistä.

Sarolta Kremmerin kuva 444.hu:n jutusta.

Mielenilmaukset jatkuvat. Maanantai- ja tiistai-iltana kahdessa budapestilaisessa teatterissa esityksen päätteeksi osoitettiin mieltä SzFE:n puolesta ja yleisö aplodeerasi seisaaltaan, kun SzFE:n opiskelijoiden edustajat nousivat lavalle. Nähtäväksi jää, miten kauan ja miten laajalti tämä kulttuuripiipertäjien myrsky vesilasissa jaksaa Unkarin syviä rivejä kiinnostaa. Kansainvälisestä solidaarisuudesta puhumattakaan – olisiko tässäkin jonkinlaisen kansainvälisen mielenilmauksen paikka?

Nolite timere

Unkarissa on nyt ilmoitettu koronapoikkeustilan loppuvan, heti kun pääministeri tarkemman päivämäärän ilmoittaa: tiistaina jätettiin parlamentin käsiteltäväksi poikkeustilan päättymistä koskeva lakiehdotus. Sen saatetekstissä myös selvin sanoin paheksuttiin sitä ”ennennäkemätöntä hysteriannostatusta” ja poliittista kampanjaa, jota asian johdosta oli Unkarissa ja ulkomailla harjoitettu. Toisin sanoen pääministeri Orbán päättää, milloin hätätila päättyy, joten aivan turhanaikaisia olivat ne opposition, politiikantutkijoiden ja ulkomaisen median väitteet, että poikkeustilalaki olisi merkinnyt diktatuuriin ja pääministerin mielivaltaan siirtymistä, eikö niin?

Koronapoikkeustilan ja sitä seuranneen kohun varjossahan nähtiin kaikenlaista, esimerkiksi varapääministeri Zsolt Semjénin parlamentille esittelemä kuuluisa salaattilaki, johon sisältyi muun muassa laajaa kohua ja kansainvälisiä protesteja nostattanut anti-transpykälä: väestökirjanpidossa otettiin käyttöön ”syntymäsukupuoli”, jonka muuttaminen on nimenomaisesti kielletty. Vähemmän verenmakuisia, silti kauaskantoisia päätöksiä on tehty kulttuurimaailmassa. Siellähän on jo jonkin aikaa raivonnut ns. kulttuuritaistelu eli tieteen ja taiteen alistaminen ideologiseen valvontaan laitos- ja rahoitusrakennetta muuttamalla.

Korkeakouluthan siirtyivät jo aiemmin ”inhimillisten voimavarojen” superministeriön (EMMI) alaisuudesta innovaatio- ja teknologiaministeriön haltuun. Siinä, missä EMMIä johtaa innoissaan ”kansallismielisen” vaihtoehtotieteen rajamailla hössöttävä setä, jonka pätevyys on koronakriisin aikana yhä useammin kyseenalaistettu, innovaatio- ja teknologiaministeri Palkovics taas tunnetaan tiukkana teknokraattina, ”työperustaisen yhteiskunnan” (maa ei tarvitse joutilasta haihattelijaälymystöä ja akateemisia työttömiä vaan sinikaulus- ja haalariväkeä saksalaisten autotehtaisiin) takuumiehenä, myös Unkarin Tiedeakatemian haudankaivajana.

Nyt Zsolt Semjén on jättänyt parlamentille uuden lakiehdotuksen, joka koskee Unkarin teatterikorkeakoulua eli Teatteri- ja elokuvataiteen yliopistoa (Színház- és Filmművészeti Egyetem). Innovaatio- ja teknologiaministeriön esityksen mukaan teatterikorkeakoulun toimintamallia on muutettava vastaamaan ajan haasteita (?) ja takaamaan riittävä laatu (?) sekä Unkarin kulttuurin kehitys (?). Ennen kaikkea: esityksen mukaan teatterikorkeakoulu muuttuisi säätiöpohjaiseksi yliopistoksi. Tämän ylläpitäjäsäätiön perustaisi hallitus ja sitä ohjaisi ministeri Palkovics, joka myös nimittäisi säätiön kuratorion johtajan ja jäsenet. Yliopiston kiinteistöt ja omaisuus siirtyisivät suoraan uuden säätiön omaisuudeksi – ja tässä, arvellaan unkarilaisessa somekuplassani, lienee koko uudistuksen perimmäinen tarkoitus.

Mutta tarkoitukseni ei tänään ollut vain leikkiä poliittista kommentaattoria vaan kertoa historiallinen tarina taustaksi eilen Hírcsárda-vitsiuutissivustolla näkemääni vitsiuutiseen. Siirrymme ensiksi vuoteen 1213, aikaan, jolloin Suomeen on vasta äskettäin tehty (sikäli kuin on) ensimmäiset puoliksi tarunomaiset ristiretket eikä piispanistuintakaan ole vielä siirretty Turkuun…

Unkarin kuningas Andreas (András, Endre) II:n sotaretkellä ollessa kuningatar Gertrud (Gertrudis) – syntyjään baijerilainen ruhtinatar Andechs-Meranin huonetta ja sukua, Unkarin myöhemmän kuninkaan Béla IV:n sekä Pyhän Elisabetin äiti – suututtaa Unkarin ylimystön istuttamalla omia sukulaisiaan tärkeisiin virkoihin, muun muassa pikkuveljensä Kalocsan arkkipiispaksi. Unkarin herrat ovat baijerilaisten röyhkeydestä niin raivoissaan, että alkavat suunnitella kuningattaren murhaamista; näistä tapahtumista on József Katona kirjoittanut kansakunnan 1800-luvun klassikkokaapin päällä kököttävän näytelmän Bánk bán, jonka pohjalta Ferenc Erkel sävelsi oopperan.

Ennen toimeen tarttumista salaliittolaiset haluavat kuitenkin kysyä valtakunnan hengellisen mahtimiehen, Esztergomin arkkipiispan Johannes (János) Meranialaisen mielipidettä hankkeesta. Piispa, joka ei halua ottaa turhia riskejä, päkistää hädissään latinankielisen kannanoton, josta sittemmin tuli euroopankuulu esimerkki onnistuneesta monitulkintaisuudesta: REGINAM OCCIDERE NOLITE TIMERE BONUM EST SI OMNES CONSENTIUNT EGO NON CONTRADICO. Koska tuohon aikaan ei välimerkkejä liiemmin käytetty, tekstin voi jaksotella ja ymmärtää kahdella tavalla. Joko: ”Kuningatarta tappaa ette saa pelätä. Hyvä on, jos kaikki ovat yhtä mieltä, minä en vastusta.” Tai: ”Kuningatarta tappaa ette saa. Pelätä on hyvä. Jos kaikki ovatkin yhtä mieltä, minä en. Vastustan.”

Ensimmäisen tulkinnan mukaisesti salaliittolaiset tarttuivatkin toimeen, ja kuningatar Gertrudis toimitettiin hengiltä hoviväen metsästysretken yhteydessä. Kuningas Andreas rakennutti vaimovainajalleen upean sarkofagin nykyisen Pilisszentkeresztin alueella Budapestin lähistöllä sijainneeseen, turkkilaisvallan aikana tuhoutuneeseen cistersiläisluostariin. Syylliset joutuivat tuomiolle, mutta ainakin jotkut salamurhasta syytetyistä, myös näytelmän ja oopperan sankariksi nostettu Bánk, Kroatia-Slavonian baani eli käskynhaltija, selvisivät omaisuuden takavarikolla ja pääsivät myöhemmin takaisin kuninkaan suosioon. Arkkipiispa Johannes, joka kirkonmiehenä oli maallisen lain ulottumattomissa, kutsuttiin paavi Innocentius III:n eteen vastaamaan osallisuudestaan kuningattaren murhaan, mutta tekstin kakkostulkinnan mukainen selitys meni läpi ja piispa selvisi seuraamuksitta.

Tarina arkkipiispan moniselitteisestä kannanotosta tuli tunnetuksi muuallakin Euroopassa, ja sen tietävät yhä kaikki sivistyneet unkarilaiset. Siihen viittasi eilen myös vitsiuutissivusto Hírcsárda:

”Sairaaloiden vuodepaikkoja tyhjentää ette saa pelätä on hyvä”. Miklós Káslerin 11. käsky.

Muutama viikko sittenhän toteutettiin sairaaloissa ”sotaharjoitus” eli laajamittainen vuodepaikkojen tyhjennysoperaatio odotettavissa olevien koronapotilaiden varalta. Media ja some täyttyivät kauhutarinoista: kipeästi kuntoutuksen tai ammattilaishoidon tarpeessa olevia toipilaita, kroonikkoja ja kuolevia oli lykätty hätääntyneiden omaistensa hoiviin ilman kunnon aihetta – sillä tuhansia tehohoitoa kaipaavia koronapotilaita ei vielä ole sairaaloihin ilmestynyt. Ministeri Kásler tosin on itse lääkäri, mutta hänen asiantuntevuuttaan on kriittisessä mediassa epäilty jo aikoja sitten. Näitä epäluuloja kiteyttää viittaus Káslerin omaan väitteeseen: 70–80% kuolemaan johtavista taudeista olisi vältettävissä noudattamalla kymmentä käskyä.

Esztergomin arkkipiispa Johannes aikoinaan selvisi selittämällä. Ministeri Káslerin selviytyminen ei ole vielä yhtä varmaa. Viime päivinä hänelle on monesti povailtu potkuja, ja kritiikkiä on sadellut ei vain oppositiolta vaan myös esimerkiksi Unkarin Lääkäriliitolta, joka ei laisinkaan tykkää siitä, miten Kásler yrittää vetäytyä vastuusta ja selitellä sairaalapaikkojen tyhjennysoperaatiota kunkin sairaalan lääkärien yksittäisiksi päätöksiksi. Toistaiseksi kuitenkin Kásler on saanut tukea korkeimmalta taholta: muutama päivä sitten pääministeri Orbán parlamentin kyselytunnilla suorastaan ylisti Káslerin ”vaistoa” ja väitti, että jonkun toisen ministerin komennossa kriisi olisi ollut paljon pahempi ja kuolonuhreja paljon enemmän.

Toki Kásler voidaan vielä siirtää syrjään sillä sekunnilla, kun Viktor Orbán niin päättää. Mutta toistaiseksi näyttää siltä, että miesten peleissä ei muutaman siviiliuhrin henki paljoa paina, oli kyse sitten kroonikkovanhuksista ja terminaalivaiheessa olevista syöpäpotilaista tai biologis-dynastisen tehtävänsä jo täyttäneestä kuningattaresta.

Vanhan vuoden viimeiset kujeet

Hyvää uutta vuotta kaikille! Työkiireiden ja kirjoitusväsymyksen merkeissä vietettyjen pyhien jälkeen yritän palata verkkoon ihmettelemään unkarilaisen mediakuplani antia. Itävallan uutisiin ehkä palailen tuonnempana, kunhan uusi turkoosi-vihreä hallitus pääsee virallisesti aloittamaan nuoruus-, naispuolisuus- ja vihreyskilpailun suomalaisten kollegojensa kanssa.

Unkarin osalta ei päättävien elimien nuoruudesta, naispuolisuudesta ja vihreydestä paljoa pysty puhumaan. En siis puhu minäkään vaan palaan ensiksi viime viikkoina koettuihin ns. kulttuuritaistelun uusiin vaiheisiin. Kiistelty lainmuutos olisi saattanut teatterit ministeri(ö)n mielivallan alaisiksi, ja sen ensimmäisen version saattoi tulkita kuolemantuomioksi riippumattomille teattereille: jos teatteri ei halua päästää ministeriötä päättämään johtajanimityksistään, sen on luovuttava valtion tuesta. Protestien ja mielenosoitusten jälkeen lakia lievennettiin monelta osin, mutta joulunvälipäivien hiljaisuudessa riippumattomaan mediaan levisi uusi väite: hallitus haluaa kuitenkin tehdä selvää riippumattomista teattereista!

Yksityiskohdat ovat melkoista pilkun, hm, viilausta. Asian ydin lienee siinä, että virallisen lehden (Magyar Közlöny) julkaisemat asetukset 221 ja 222 ovat ristiriidassa keskenään. Jälkimmäisestä, toimeenpanoa koskevasta asetustekstistä on, vahingossa tai tarkoituksella, jätetty pois sanat és működés [‘ja toiminta’], jolloin teksti on mahdollista tulkita siten, että riippumattomille teattereille ei voida myöntää valtion tukea niiden säännölliseen toimintaan vaan ainoastaan tilapäisiin projekteihin. Ministeriön mukaan mitään ongelmaa ei ole vaan valtion tuki jatkuu entiseen tapaan. Kulttuuriväen epäluulot eivät kuitenkaan tällä hälvene, niin mutkikasta, salamyhkäistä ja pahantahtoistakin on kulttuurilaitoksia koskeva päätöksenteko ja politiikka viime aioina ollut. Epäluottamus on jokseenkin totaalista, ja kiistely, puolustelu ja selittely tullee jatkumaan puolin ja toisin.

Kulttuuriväen epäluottamusta selittänevät osaltaan myös valtiovallan tuoreimmat rahoituspäätökset, joista prioriteetit käyvät selvästi ilmi. Vanhan vuoden viimeisimmissä Magyar Közlönyn numeroissa julkaistiin myös tämmöinen rahoituspäätös joulukuun 27:nnelta, koskien ”rajantakaisten kohteiden” tukemista:

Mukavia tukiaisia saa ensinnäkin Transilvanian Tusnádfürdőssä – siis kylpyläkaupungissa, jossa järjestettävien romanianunkarilaisten kulttuurifestivaalien ohjelmaan on jo vuosikausia kuulunut myös Viktor Orbánin poliittinen linjapuhe – toimiva unkarilainen roomalais-katolinen seurakunta: yli sata miljoonaa forinttia eli yli 320 000 euroa. ”Ensimmäinen unkarilainen reformoitu kirkko” (en ole aivan varma, mistä instituutiosta on kyse, mutta tätä nimeä käyttävät useammat amerikanunkarilaisten kalvinistien uskonyhteisöt) saa vielä mukavamman tukipaketin, päivän kurssin mukaan yli puoli miljoonaa euroa ”instituution investointien tukemiseen”. Vaatimattomammalla kuudenkymmenen miljoonan forintin (yli 181 000 €) summalla tuetaan ”Karpaattien altaan unkarilaisten evankelioinnin puolesta -säätiötä”, jota pyörittää ”Kristillinen älymystöliitto” -niminen järjestö; säätiö tukee kristillisten unkarilaisten kulttuuritilaisuuksien järjestämistä ja ”kristillistä kuvaamataidetta”. (Ilkeämielinen lukija saattaisi epäillä, että osa näistä rahoista kenties luiskahtaa paitsi amatöörimäisen kitschin tuotantoon myös suoraan esimerkiksi jonkin sopivissa suhteissa olevan ohjelmapalveluyrittäjän taskuun sopivan ylihinnoittelun avustuksella.) Neljäkymmentäviisi miljoonaa (136 000 €) saa Házsongárd-säätiö, joka ylläpitää Romanian Kolozsvárin (Cluj) historiallista hautausmaata.

Mutta kaikki nämä summat kalpenevat listan loppujen kahdeksan kohteen rinnalla. Kaikki sijaitsevat Unkarin ulkopuolisilla historiallisilla unkarilaisalueilla, Romaniassa (Sepsiszentgyörgy/Sfîntu Gheorghe, Csíkszereda/Miercurea Ciuc), Kroatiassa (Eszék/Osijek), Serbiassa (Topolya/Bačka Topola), Sloveniassa (Lendva/Lendava) ja Slovakiassa (Dunaszerdahely/Dunajská Streda, Komárom/Komárno), lisäksi Ukrainan rajan pinnassa sijaitsevan Kisvárdan urheiluseura saa tukea toimintaansa Ukrainan Munkácsissa (Mukačeve). Kaikki ovat jalkapalloseuroja. Vuoden päättyessä on tärkeää jakaa vielä myöhästyneet joululahjat ylirajaisen kansakunnan rakentamiseen nimenomaan ja erityisesti unkarilaisen jalkapallon kautta. Tätä uutista Facebookin ”Vanhempien ääni” -ryhmässä kommentoiva kansanääni toteaa:

Sepsiszentgyörgyissä juuri eilen minulle kertoi muuan paikallinen, että ne kyllä saavat monta miljoonaa, mutta samalla on määrätty, kuka saa urakat ja miten paljon niistä maksetaan, ja hinnoissa on runsaasti ilmaa. Näin rahat lähtevät Unkarista eikä mikään virallinen elin pysty valvomaan, miten ne kulutetaan.

En tarkoita, että jonkun tuntemattoman Facebook-kommentoijan kertomaa juorua pitäisi kritiikittömästi uskoa. Mutta kun verkko pursuu samansuuntaisia puheenvuoroja eikä korruption väkevää läsnäoloa Unkarissa edes hallitus jaksa ihmeemmin kiistää (vastaväitteet ovat tyyliä ”mutkun korruptiota on kaikkialla, ihan varmasti teilläkin”), olen kyllä taipuvainen ”kokemaan asian” samoin. Olennaisinta joka tapauksessa on se, miten kriittinen kulttuuriväki tulkitsee valtiovallan asettamia arvojärjestyksiä: teatterille kuonokoppa, rahat jalkapalloseuroille ja kirkoille.

Taiteesta tieteeseen. Unkarin Tiedeakatemialtahan riistettiin kuluneena vuonna sen olennaisin osa, akatemian alaisuudessa toimineet tutkimusinstituutit. Kuten aiemmin olen täällä selitellyt, Unkarin Tiedeakatemia ei ollut (vain) ns. läntisen mallin mukainen tutkijoiden keskustelukerho, tieteen edustuselin ja painostusryhmä, vaan (myös) ns. itäeurooppalaisen mallin mukainen perustutkimusta tekevä laitos tai laitosryväs: Tiedeakatemian instituutteihin on sijoittunut se tutkimustyö, joka Suomessa tehdään yliopistoissa tai niiden ulkopuolisissa valtion tutkimuslaitoksissa. Nyt nämä instituutit siirrettiin osaksi upouutta rakennetta nimeltä Eötvös Loránd Kutatási Hálózat, Loránd Eötvös -tutkimusverkosto. (Loránd [Roland] Eötvös (1848–1919), jonka mukaan myös Budapestin ELTE-yliopisto on nimetty, oli aikoinaan kansainvälisesti tunnustettu tiedemies, fyysikko, muun muassa gravitaation ja kapillaari-ilmiön tutkija. Nykyisen kansallis-konservatiivisen ideologian mukaiseksi symboliseksi keulahahmoksi hän sopii varmaan siksi, että toimi myös opetusministerinä, ei edustanut mitään poliittista edistyshaihattelua eikä – toisin kuin suuri osa Unkarin maineikkaimmista luonnontieteen tutkijoista – ollut juutalaista syntyperää vaan vanhan unkarilaisen aatelissuvun vesa.)

Tutkimusverkoston toiminnasta ei vielä paljoa tiedetä, mutta se on käynyt selväksi, että sen johtoon nimetty tutkija on vakaasti Orbánin hallituksen linjoilla. Orientalisti Miklós Maróth, vuosimallia 1943, on tehnyt pitkän uran arabistiikan ja klassisen filologian rajamaastossa tutkien muun muassa antiikin filosofian vastaanottoa keskiajan islamilaisessa maailmassa. Hän johtaa vuonna 2002 perustettua, Lähi-idän tutkimukseen keskittyvää Avicenna-instituuttia, joka äskettäin on saanut komeat toimitilat Piliscsabasta. Rakennuksen, samoin kuin Piliscsaban katolisen yliopistocampuksen muutkin merkilliset pytingit (joista virallisen Unkarin aatemaailmaan perehtymättömille viattomille sivullisille ilmeisesti tulee mieleen Harry Potter -kirjojen velhokoulumaailma), on suunnitellut ”orgaanisen arkkitehtuurin” ja konservatiivis-uuskansallisromanttisen taiteen suuri nimi, vuonna 2011 edesmennyt Imre Makovecz.

Viktor Orbán puhuu Avicenna-instituutin uuden rakennuksen avajaisissa. (Kuva Szilárd Koszticsák / MTI.)

Viime vuosina Maróth on tuottanut kriittistä pohdiskelua islamista ja sen suhteesta läntiseen maailmaan, ja muun muassa näitä ajatuksia hän kehittelee myös hallitusta lähellä olevalle Pesti Srácok -sivustolle antamassaan haastattelussa, jota hieman järkyttyneeseen sävyyn on referoitu useammalla riippumattomalla sivustolla. Esimerkiksi näin:

Jos uskonnolla on ihan erilainen mentaliteetti, jos uskonnon perusta on erilainen, niin erilaiset ovat myös sen käännytyskeinot. Kristinusko aikoinaan suoritti käännytystä kertomalla ihmeteoista, islam taas miekalla, siis väkivalloin. Se ei ole reilua kilpailua, jos päästämme hampaisiin saakka aseistautuneen ihmisen häkkiin taistelemaan aseetonta vastaan.

– Tätäkö me nykyään koemme?

– Kyllä. Toinen osapuoli on aseistautunut, toinen taas ei saa edes nostaa kättään, sillä se olisi poliittisesti epäkorrektia ja loukkaisi vastapuolen herkkyyttä. (…) Heillä [= muslimeilla] uskonnon käskyt merkitsevät jotain muuta kuin meillä omantunnon velvoite. (…) Velvollisuus tarkoittaa sitä, että jos olen opettaja, minun on pidettävä tunnit, sillä se on minun tehtäväni. Tai esimerkiksi jos olen oppilas, teen läksyni, tai pesen käteni ennen ruokailua, sillä velvollisuuteni on huolehtia terveydestäni, ja niin edespäin – semmoista ei muissa kulttuureissa tunneta. Jos nyt heijastamme tämän Euroopan kulttuuriin, niin ajatellaanpa, miten tehtaissakin tarkka työntekeminen muuttuu epävarmaksi. Eurooppa on keksinyt kaikenlaista, nostanut maailman tietylle tasolle, koko maailma nauttii sen siunauksista mutta ei itse pysty tekemään samoin. Erään muslimišeikin mukaan he pystyvät ostamaan vaikka miten kalliin Mercedeksen mutta eivät itse pystyisi valmistamaan siihen ainuttakaan ruuvia. Hänen mielestään muslimityöntekijä tekee päivässä hyvä jos 20 minuuttia työtä, muuten juo teetä ja kahvia ja juttelee. Euroopassa ei näin ole, täällä on pakko tehdä työtä, kaikki tekevät oman tehtävänsä. Eurooppalaisen kulttuurin hävitessä ensimmäisenä katoaa eurooppalainen tehokkuus.

Täytyy sanoa, että Maróthin näkemys sekä kristinuskon että islamin leviämisestä (johon vuosisatojen mittaan on molemmilla uskonnoilla kuulunut sekä väkivaltaa ja valloitussotia että monenlaisia pehmeämpiä konsteja) on henkeäsalpaavan yksinkertainen, yhtä yksinkertainen kuin tuttu valitusvirsi poliittisen korrektiuden tyranniasta, jonka ikeen alla läntisen maailman sorretut valkoiset kristityt heteromiehet huokaavat. Vähän myös mietin, että eiköhän Mercedeksen tehtailla Saksassakin ole jo vuosikymmenten ajan työskennellyt turkkilaisia vierastyöläisiä, ja eiköhän monissa niissä hikipajoissa, joista halpatuotteet meille Eurooppaan virtaavat, ole töissä lukemattomia muslimeja, joiden työpäivä on kaikkea muuta kuin loputonta kahvitaukoa ja pulinaa. Mutta kun oikein haluaa uskoa kuvittelemansa islamilaisen maailmankatsomuksen voimaan, niin kaipa tämänkin asian voi yhden muslimisedän kanssa käydyn keskustelun pohjalta näinkin kokea.

”Kokemuksen” pontimena on tietenkin Unkarin nykyisen hallituksen maahanmuuttopoliittista linjaa tukeva ”islamisaation” pelko. ”Väestönvaihto” on tälle yleisölle todellinen uhkakuva; voiko, kysyy Pesti Srácok -sivuston haastattelija, sen yhteydessä myös poliittinen ideologia vaihtua?

Varmaa on, että se tulee muuttumaan. Kysymys kuuluu vain, miten. Tämänhetkisissä oloissa islamin seuraajien intresseissä on tukea vasemmistopuolueita, sillä niiden avulla he pääsevät asettumaan Eurooppaan. Mutta kun se on tapahtunut, islamista tulee vasemmistoideologialle pahempi vihollinen kuin perinteiselle konservatiiviselle ideologialle koskaan. Konservatiivisella ja vasemmistoideologialla on kuitenkin yhteiset eurooppalaiset juuret, mutta islamin kanssa tätä yhteisymmärrystä ei tule olemaan. Tämä kammottava suvaitsevaisuus tiettyjä asioita kohtaan – kuten esimerkiksi LGBT-ideologiaa – lentää varmasti ensimmäisenä ulos. Mutta tämähän ei tule haittaamaan siksikään, että suvaitsevaisuuden nykyiset esitaistelijat muuttuvat kilpaa niin koviksi muslimeiksi, ettei paremmasta väliä.

… tai “että sitä on ilo katsella”, kuten Maróth ironisesti toteaa. Juupajuu, nykyiset suvakit ja kukkahattutädit (tai LGBT-ideologian kannattajat, sillä eihän sen myöntäminen, että jotkut meistä ovat homo-, bi- tai transseksuaaleja, ole muuta kuin ideologiaa…) tulevat Euroopan islamisaation edetessä käden käänteessä muuttumaan allahuakbaria huutaviksi jihadisteiksi, eihän tässä ole mitään ristiriitaa.

Miten tämän vaaran voi torjua? Kasvatuksella. Nuoriso on herkkäuskoista ja tietämätöntä. Se ei ole kokenut pettymyksiä ja petkutusta, se ei tiedä mitään sosialismin ajoista eikä edes vuoden 2006 tapahtumista. [Vuoden 2006 tapahtumista? Siis mielenosoituksista silloista sosialistihallitusta vastaan ja tästä kasvaneista mellakoista, joissa nahkatukkaiset uusnatsit polttivat paikkoja ja heittelivät kiviä ja joista nykyinen hallitus yrittää rakentaa jonkinlaista kansallismielistä marttyyrikertomusta?] Kouluihin tarvitaan kunnon isänmaallisuuskasvatusta:

Isänmaallisuuteen ei voi kasvattaa, jos nuori ei tiedä mitään Unkarin kulttuurista. Me luimme lapsina “seitsemääkymmentäseitsemää unkarilaista kansansatua”, joista välittyy moraalinen asenne. Mutta mitä lapsi oppii Harry Potterista? Tai meidän lapsuudessamme, kun meidän isoisämme lauloivat sotilaslauluja, koska olivat taistelleet ensimmäisessä maailmansodassa, silloin se imeytyi meihin, ajatus maanpuolustuksesta; ei meidän edes tarvinnut saada koulussa ”isänmaallisuuskasvatusta”. (…) Meillä oli vain semmoista luettavaa, johon sisältyy Unkarin historiaa. Tulee tietää, että Gárdonyin romaanien kieli on kaikkein yksinkertaisinta, ja samalla lapsi imee itseensä Egerin tähdet -romaanista esikuvan siitä, miten isänmaata puolustetaan turkkilaisia vastaan ja kristinuskoa puolustetaan islamia vastaan. Hämähäkkimiehestä hän ei tätä opi. Jos lapsi lukee Egerin tähtiä, silloin ei tarvitse selittää, miksi Viktor Orbán puhuu siitä, että meidän on säilytettävä kristitty identiteettimme ja valtiomme.

Egerin tähdet, Géza Gárdonyin vuonna 1901 ilmestynyt klassikkoromaani (Yrjö Liipolan suomennos ilmestyi jo 1920-luvulla) kertoo urhean Gergő Bornemisszan ja suloisen Éva Ceceyn romanttisen rakkaustarinan, kehyksenä Unkarin turkkilaismiehitys. Tarina alkaa leikkitoverusten Gergőn ja Évan lapsuudesta, kun ilkeä janitšaari yrittää ryöstää heidät orjiksi, ja huipentuu Egerin kaupungin sankarilliseen puolustukseen vuonna 1552. Egerin tähdet on toki ollut Unkarin tunnetuimpia ja rakastetuimpia historiallisia romaaneja, mutta näinköhän se tuosta vain sopii nykyaikaisen kansalaiskasvatuksen välineeksi?

Niin kuin useampi koiranleuka on jo ehtinyt kysymään: jos lasten on tarkoitus oppia Egerin tähdistä, että turkkilaiset ovat pahoja vihollisia, miten siihen sopii Viktor Orbánin suuri ystävyys Erdoğanin Turkin kanssa? Tai Unkarin ulkojäsenyys Turkkilaiskielisten valtioiden liitossa (jolle Unkarin valtio haluaa kustantaa toimitilat myös Budapestissa)? Monet ovat myös jo muistuttaneet, että Harry Potter sopii oivallisesti kasvattamaan nuorisoa ymmärtämään itsenäisyyden, moraalisen lujuuden ja ystävyyden merkitystä pimeinä aikoina ja terrorin uhatessa.

Ennen kaikkea Maróthin haastattelusta jää hämmentyneen epäuskoinen olo. Miten voi aikuinen ihminen, tunnustettu tiedemies ja vastuullisen, tärkeän tehtävän haltija tuottaa näin naiivia tekstiä? Onko vanha mies jo hieman höpsähtänyt ja ns. delirium emeriti -harhan vallassa alkanut uskoa filosofianhistoristen tutkimustensa pätevöittävän syvälliseen islamilaisten yhteiskuntien ja politiikan analyysiin? Vai puhuuko Maróth vain pohjattoman kyynisesti semmoista, minkä uskoo uppoavan kohdeyleisön tyhmimpään segmenttiin ja miellyttävän hänen korkeaa suosijaansa, jonka nimikin (huom!) on pitänyt muistaa erikseen mainita?

Kulttuuritaistelu jatkuu, yhä edelleen

Tänä iltana on Budapestissa taas muutamia tuhansia mielenosoittajia ollut kaduilla, ja tällä kertaa osoitettiin mieltä hallituksen kulttuuripolitiikkaa vastaan, erityisesti teatterien vapauden puolesta.

Index-sivuston uutiskuvaan on saatu kaikenikäistä ja -näköistä kansaa.

Kyseessä on tässäkin blogissa jo ennenkin käsitellyn ”kulttuuritaistelun” jatko: hallituksen nyrkki iskee älymystöoppositioon ja sen hallussa vielä jossain määrin oleviin taideinstituutioihin. Osaltaan tämän voi nähdä myös kostona vaalitappiosta: äskettäisissä kunnallisvaaleissa valtapuolue Fidesz menetti otteensa useiden suurten kaupunkien, ennen muuta Budapestin hallinnosta.

Eniten julkisuudessa esillä on ollut suunnitelma, jonka mukaan riippumattomien teatterien valtiontuki lakkaisi tykkänään, kuntien ylläpitämien mutta valtioltakin tukea saavien teatterien johtajat taas saisi vastedes nimittää vain ministerin suostumuksella. Tätä hallitus keksi perustella tuoreella ahdisteluskandaalilla: budapestilaisen József Katona -teatterin ohjaaja Péter Gothár oli tunnustanut sopimattomasti lähennelleensä naispuolista työtoveriaan ja lopulta joutunut eroamaan. Kuten Fidesz-puolueen ryhmyri Máté Kocsis rehvakkaasti asian ilmaisi: ”gothárilaiset ahdistelijateatterit vaativat hallitukselta rahaa mutta eivät päästä tutkimaan asioitaan, niin että rikoksia voidaan hyssytellä jopa vuosikausia”. Perustelu on tietenkin totaalisen naurettava. Unkarin nykyiset vallanpitäjät eivät todellakaan tähän mennessä ole ihmeemmin kunnostautuneet seksuaalisen ahdistelun uhrien puolustajina, päinvastoin. Kaiken lisäksi Gothárin tapaus keksittiin perusteeksi vasta jälkikäteen, pari päivää sen jälkeen, kun teattereita koskeva lakiesitys oli julkistettu, eikä alkuperäisessä esityksessä ollut vihjaustakaan ahdistelutapauksiin.

Eiköhän tässä kuitenkin ole kyse siitä, että teatteri on ollut Unkarin kulttuuripolitiikan kovimpia kipupisteitä ja protestipesäkkeitä: nykyisen järjestelmän kriitikoissa on kuuluisia teatteri-ihmisiä kuten ohjaajat Árpád Schilling ja Róbert Alföldi, hallituksen arvopolitiikka on toisinaan kiteytynyt teatterien ohjelmistosta käytyihin kiistoihin (kuten Billy Elliot -musikaalin tapauksessa), ja teatterien näyttämöillä sitä on myös yritetty ilmentää, oli kyse sitten EU-vastaisuudesta tai vuoden 1849 tapahtumien tulkinnasta.

Mutta teatterien johtajanimitys- ja rahoituskysymykset olivat vain osa koko uudesta kulttuurilaista, jota koskevan esityksen muun muassa 444.hu-sivusto äskettäin julkisti. Ja tämä esitys lupailee melkoisia mullistuksia kulttuurielämään. Ensinnäkin määritellään ”kulttuuristrategiset instituutiot” eli keskeiset laitokset, joihin kuuluvat muun muassa Budapestin Kansallisteatteri ja Valtionooppera, Petőfi-kirjallisuusmuseo, Kansallismuseo ja Kansalliskirjasto sekä tietenkin tuo uusi ja ihmeellinen Unkarilaisuuden tutkimusinstituutti. Näiden laitosten johtajista muodostettaisiin ”Kansallinen kulttuurineuvosto”, jonka tehtävänä on laatia suuntaviivat ”yhtenäiselle kansalliselle kulttuuripolitiikalle”. Tämän neuvoston alaisuuteen siirtyisi myös Kansallinen kulttuurisäätiö (Nemzeti Kulturális Alap), kulttuuriprojektien suurin rahoittaja.

Edelleen esityksen mukaan perustettaisiin ”Kansallinen kulttuurikeskus”, jonka tehtävänä olisi ”maamme kirjakulttuurin, mukaan lukien unkarilaisen kirjallisuuden, sekä aikamme unkarilaisen taiteen ja kevyen musiikin alan kykyjen koulutuksen ja tukemisen institutionaalisten puitteiden” vahvistaminen. Kevyen musiikin kuuluminen tähän yhteyteen selittynee sillä, että kulttuurikeskuksen taustainstituutioihin kuuluu Petőfi-kirjallisuusmuseo, jonka johtajaksi nostettu Szilárd Demeter on paitsi kirjailija myös vanha rokkikukko.

Uusimpien tietojen mukaan lakiesitystä oltaisiin kuitenkin lieventämässä. Kulttuurilaista jätettäisiin kuitenkin pois Kansallisen kulttuurisäätiön eli taideprojektien päärahoittajan kohtalo, ja kohuttu teatterinjohtajien nimityspykälä on muuntunut hieman vaarattomampaan muotoon: nyt pitäisi vain teatterin, sikäli kuin se haluaa saada tukea valtiolta, tehdä ministeriön kanssa yksityiskohtainen sopimus hallintoasioiden hoidosta, myös johtajan nimittämisestä. 444.hu-sivustolla spekuloidaan kolmella mahdollisella syyllä: joko (a) joku todellinen asiantuntija on päässyt näkemään suunnitelmat ja kommentoimaan niitä, (b) tähänastisessa järjestelmässä on siinä määrin kiinni myös valtapuolueen omia intressejä, että muutosyritykset törmäsivät sisäiseen vastarintaan, tai (c) viime päivien protestit joukkovetoomuksineen ja julkisuuden henkilöiden mielenilmauksineen olisivat todellakin tehneet jonkinlaisen vaikutuksen.

Oli miten oli, siitä ei päästä mihinkään, että Kulturkampf jatkuu, ja kuten asiantunteva Unkarin-kirjeenvaihtaja Gregor Mayer Der Standard -lehdessä tiivistää, ”Orbán haluaa kulttuurielämän yhtenäisen johdon alaiseksi”. Natsi-Saksasta aikoinaan tunnetuksi tullutta termiä Gleichschaltung on viime aikoina kriittisessä mediassa taas kovasti käytelty. Mutta ollaanko tässä todellakin liikkeellä aatteellisin päämäärin? Haluaako Orbán todellakin rakentaa uuden kulttuurielämän instituutioineen, joissa ykkössijalla on perinteisten kristillis-konservatiivisten arvojen, kansakunnan vahvistumisen ja yhtenäisyyden vaaliminen? Vai onko päätarkoituksena kuitenkin vain kostaa kirotulle älymystölle, jonka syytä olivat kunnallisvaalien kirpeät tappiot?

HVG:n kolumnistin Árpád W. Tótan mielestä ”teatteri on uusi CEU”. Niin kuin silloin, kun ”Soros-yliopisto” piti karkottaa Unkarista, eivät siitä toisten yliopistojen opettajat ja opiskelijat hyötyneet vaan katujen kansa, jolle tämä saavutus korvasi tulematta jääneet futismatsien suurvoitot..

Teattereita vastaan nostatettu talonpoikaiskapina ei tapahdu sivistysporvariston mieliksi: verenjanoisiksi koulituille moukille pitää saada uusi maahanmuuttaja, uusi juutalainen – siis vihollinen, jonka meidän sankarimme voisivat miehuullisesti voittaa. (…) Tätä taistelua ei käydä leivästä eikä kulttuurisesta elintilasta. Siksikään ei, että ei tässä jokin hallitusta kannattava kaarti seiso vailla rooleja ja näyttämöitä, pääsemättä tekemään uusia kulttiproduktioita vain siksi, että heille ei anneta mahdollisuutta. Kuten olemme nähneet elokuvataiteen tai Kulturkampfin kaikilla muilla alueilla, tai vaikkapa (…) lehdistössä: ei näillä ole tekijöitä, asiantuntijoita, taiteilijoita, ei näiltä synny suurteoksia vaikka siihen sijoitettaisiin maailman kaikki rahat. Fideszläisenä oleminen on yhtä pussijuoksua, sopeutumista kaikkein yksinkertaisimpiin kliseisiin ja natsahtavaan kitschiin, jatkuvaa uudistusten, ideoiden ja ajatusten pelkäämistä, sillä kuinkas tässä käy, jos vaikka mennäänkin ristiin virallisen linjan kanssa. Juuri tämmöisten tempausten takia, joita ei kestäisi katsella edes paremmissa kotibileissä, Fidekszen takana ei enää ole älymystöä, ei keskustelevaa eikä luovaa julkisuutta, eikä sen taakse asetu kukaan, joka tämän lahkon ulkopuolellakin haluaa säilyttää salonkikelpoisuutensa. Siispä näissä taisteluissa ei panoksena ole konservatiivinen vallanvaihto vaan se, että koko kohde poltetaan ja sitten humalassa kailotetaan raunioiden keskellä Fehérvárin husaareja.

Eivät tässä opposition kiintotähdet vie heiltä tilaa. Vaan on vain tähtiä, ja on tyhjä pimeys.

Suljetussa järjestelmässä, osa 2

Ja nyt pääsen lopultakin siihen, mistä tämän ja edellisen kirjoituksen otsikko on peräisin, eli esitelmään, jonka teatteriohjaaja Árpád Schilling piti laitoksellamme Wienissä maanantaina.

Schilling on teatteripiireissä kansainvälisesti hyvin tunnettu kaveri, vieraillut Suomessa ja nyttemmin esiintynyt Unkarin nykyisen järjestelmän arvostelijana myös Suomen mediassa. Hän nousi kuuluisuuteen jo vähän yli parikymppisenä, Krétakör- eli ‘Liitupiiri’-teatterin perustajana. Nuoren voiman ”Liitupiiri” aloitti toimintansa Jean Cocteaun ”Kauhukakaroiden” näytelmäsovituksella vuonna 1995 ja toi näyttämölle sekä klassikkoja Shakespearesta Brechtiin että aikalaiskirjoittajien teoksia. Vuonna 2008 Liitupiiri muuttui nykytaiteen keskukseksi ja tuotantotoimistoksi, joka järjestää teatteri- ja mediataide-esityksiä, tapahtumia ja tempauksia, missionaan ylläpitää yhteiskunnallista dialogia. Schilling puolestaan ohjaa teatteriproduktioita eri puolilla Eurooppaa; juuri nyt hän on tekemässä Ala-Itävallan pääkaupungin Sankt Pöltenin Landestheateriin uuden näytelmän ensiesitystä.

Krétakör-säätiön verkkosivuilla Schilling kertoo, että Krétakör on hänen viimeinen yhdyssiteensä Unkariin. Koska hän muuten saa elantonsa ulkomaisista produktioistaan, hän on riippumaton Unkarin instituutioista ja vapaa harjoittamaan yhteiskuntakritiikkiä ja aktivismia. Viime aikoina Schilling onkin ollut otsikoissa ”kansanvihollisena”. Nimittäin: syyskuussa parlamentin turvallisuusasiain valiokunnan istunnon jälkeen (joka oli pidetty suljetuin ovin) valiokunnan varapuheenjohtaja, tässä blogissa ennenkin esillä ollut häränniskainen Szilárd Németh, ilmoitti, että syksyn mittaan pelättävissä on opposition masinoimia vaarallisia levottomuuksia. Ja näiden levottomuuksien takana puolestaan tulee luultavasti olemaan kolme nimeltä mainittua henkilöä: Gábor Vágó (entinen vihreän LMP-puolueen sekä siitä irronneen Párbeszéd Magyarországért ‘Dialogi Unkarin puolesta’ -liikkeen kansanedustaja), Márton Gulyás (näyttävistä tempauksistaan tunnettu teatterimies ja aktivisti) sekä Árpád Schilling.

Valiokunnan istunnon pöytäkirjat on julistettu salaisiksi vuoteen 2026 saakka, joten tiedossa ei ole, millä sanoilla täsmälleen Schillingin ja kumppanien muodostamaa uhkaa luonnehdittiin, mutta suurin piirtein totuudenmukaisen kuvan ilmeisesti antavat mediassa siitä pitäen pyörineet termit ”kansanvihollinen” ja ”kansallinen turvallisuusriski”. Ja niin – Schilling on saanut julkisuutta myös #metoo-kampanjan johdosta Unkarissa nousseen kohun yhteydessä. Näyttelijä Lilla Sárosdi, joka ahdistelupaljastuksellaan käynnisti ohjaajakuuluisuus László Martonin eroon johtaneen tapahtumasarjan, on Schillingin vaimo, ja Schilling on myös julkisesti ottanut kantaa asiaan puolisonsa tukena.

Tämä mies siis saapui kertomaan näkemyksistään luentosalintäyteiselle yleisölle. Hyvin puhuikin ja vakuuttavasti. Kenties tärkeimpänä lähtökohtana hänen esityksessään oli se, että Unkarin tämänhetkiset ongelmat eivät korjaantuisi pelkästään johtoporrasta vaihtamalla. Syynä kaikkeen pahaan ei ole se, että ”meillä on nyt tämä Viktor Orbán”. Olennaisempi ongelma on se, että Unkari on suljettu järjestelmä, jossa demokratian rakenteet ja instituutiot eivät ole päässeet kehittymään.

Järjestelmänvaihdosta ja sosialismin kaatamista muistellaan nyt sankaritarinana, mutta Schilling vakuuttaa, että vaikka hän itse noihin aikoihin oli vasta teinipoika, niin sen verran hänkin näki ja ymmärsi, ettei se ollut pelkkää loistokasta vapaustaistelua. Sosialismin kaaduttuakin valta-asemissa istuivat samat vanhat puoluejyrät, joilla ei ollut kokemusta demokraattisesta toimintakulttuurista eikä myöskään mitään halua oppia sitä – tai päästää nuorempia ja oppimiskykyisempiä ohjaksiin. Tämä on tietenkin Schillingin ja hänen ikäpolvensa oma kokemus, mutta varmaan aidosti koettu. Kertomus siitä, miten ”Liitupiiri”-teatterin nuoret perustajat aikoinaan menivät pyytämään toiminnalleen tukea byrokraatilta, joka ei osannut ensin reagoida mitenkään muuten kuin kertomalla hämmentyneitä äijävitsejä, oli pelottavan uskottava.

Tunkkaisen autoritäärisen järjestelmän ahdaskatseiset kasvatit ovat näin tulleet rakentaneeksi suljetun systeemin, joka uusintaa itseään, siitä riippumatta, minkäniminen puolue tai puoluejohtaja kulloinkin on vallassa. Kaikkialle syöpynyt korruptio ja hyväveliverkostojen valta on olennainen osa tätä, samoin valheellinen ja toimimaton koulutusjärjestelmä, joka tuottaa naiivia ja sivistymätöntä kansaa. Ja kun ei ole demokratian instituutioita eikä riippumattomia rakenteita, ei ole myöskään luottamusta eikä solidaarisuutta. Kun Schilling julistettiin kansalliseksi turvallisuusriskiksi, tämän johdosta protestoivat useat ulkomaiset teatterialan instituutiot, mutta Unkarissa ei yksikään teatterinjohtaja astunut esiin puolustamaan kollegaa.

Schillingin mielestä vieläpä Trumpin Amerikassakin – puhumattakaan Suomesta, jonka hän erityisesti mainitsi hyvänä esimerkkinä – demokratian immuunijärjestelmä toimii ja kestää siitä riippumatta, kuka kulloinkin valitaan johtoon. Unkarissa taas tällaista toimivaa immuunijärjestelmää ei ole. Siksi ihmiset ovat alttiita vihan ja pelon propagandalle, jota Viktor Orbán osaa käytellä erittäin taitavasti. Ja siksi ei myöskään synny toiminta- ja yhteistyökykyistä oppositiota. Schilling tuntui näkevän itsensä jonkinlaisena piskuisen laumansa kanssa taistelevana desperadona; hänen mukaansa poliittisia oppositioaktivisteja on liian vähän, ja nämäkin vähät uhkaavat koko ajan palaa loppuun. Ainoa toivo tuntuisi olevan siinä, että suljetun systeemin sisällä leviävä tuhoisa entropia saa tämän systeemin lopulta tuhoamaan itsensä.

Mielenkiintoisinta tässä kaikessa oli minusta kuitenkin se, miten hyvin tämä kulttuuri- ja teatterimaailman näkökulmasta nähty tarina vastasi sitä, minkä edellisessä postauksessani selostettu 444.hu-sivuston video kertoi talouselämän näkökulmasta. Kummassakin olennaista on umpinainen järjestelmä, siinä kasvavat ahdaskatseiset ja tietämättömät ihmiset, jotka epärealististen odotustensa uhreina päätyvät kuvittelemaan, että heidän kyhäämänsä vapaan markkinatalouden kulissit ovat toimivaa kapitalismia tai demokratian kulissit todellista kansanvaltaa. Tämä johtaa väistämättä pettymykseen, raivoon ja seuraavien kulissien rakennustöihin, jos ei suljettuun järjestelmään saada mistään oikeaa informaatiota.

Talous, politiikka, kieli ja kulttuuri kertovat loppujen lopuksi kaikki samaa tarinaa. Tämän takia minäkin, olematta politiikan tutkija tai valtio-opillisten asioiden asiantuntija, olen päätynyt kirjoittamaan tätä loppujen lopuksi aika poliittista blogia.

Kansainvälistä kampanjointia ja naisasiaa

Itävallan poliittisen tilanteen selkiämistä odotellessa taas vähän tarinaa Unkarista. Eikä poliittisen päätöksenteon huipulta – sinne ei valitettavasti kuulu mitään uutta, myös lokakuinen kansallisjuhla eli vuoden 1956 kansannousun muistopäivä sujui odotetuissa merkeissä. Kurjasta, sateisesta säästä huolimatta pääministeri Orbánin puhetta kuulemaan oli saatu (bussikuljetuksilla eri puolilta maata, väittävät oppositiolähteet) muutama tuhat henkeä, ja puheessa olivat mukana kaikki odotetut ainekset (”Eurostoliitto”, kaiken pahan ja etenkin maahanmuuton takana naruista vetelevä György Soros, sekä Orbánin Keski-Eurooppa ”viimeisenä migranttivapaana vyöhykkeenä”). Hillittömin yksityiskohta oli vanha kunnon László Dózsan tapaus. Vuoden 1956 muistotapahtumiin kuuluvassa julistekampanjassa käytettiin vanhaa lehtikuvaa, jossa keskenkasvuinen poika kulkee Budapestin kaduilla kivääri olalla, ja julisteen mukaan poika oli László Dózsa, nykyään pitkän uran tehnyt näyttelijä, joka tunnetusti mielellään kertoilee jännittäviä tarinoita menneisyydestään. Historioitsijat ovat oikein kuvien kanssa osoittaneet, että todellisuudessa poika oli muuan Pál Pruck, kuten jo alun perin kuvan julkaisseet länsimaiset lehdet aikoinaan kertoivat ja vuonna 2000 kuolleen Pruckin omaiset ovat kiukuissaan oikaisseet. Mutta Dózsa on ilmeisesti Orbánin tai hänen hovihistorioitsijansa Mária Schmidtin kavereita, ja siksi Orbán taas tässäkin juhlapuheessaan nimeltä mainitsi Dózsan vallankumouksen sankareiden joukossa.

Mutta ei siis ollut tarkoitus kirjoittaa tästä vaan parin sukupuolten tasa-arvoon liittyvän mediailmiön rantautumisesta Unkariin. Ensinnäkin tämä #metoo-kampanja, joka täytti somen tosikertomuksilla naisten kokemasta seksuaalisesta ahdistelusta. Myös unkarinkieliseen verkkoon alkoi ilmestyä näitä tositarinoita, ja lopulta nostettiin tikun nokkaan myös nimeltä mainittu mies: László Marton, vuonna 1943 syntynyt maineikas teatteriohjaaja, joka on vuosikymmenet vaikuttanut etenkin Budapestin Vígszínház-teatterissa mutta myös muualla, ulkomaita myöten, ja saanut kasapäin kotimaisia ja kansainvälisiä tunnustuksia. Näyttelijä Lilla Sárosdi nimittäin kertoi Facebookissa julkisessa #metoo-postauksessaan, mitä oli nuorena tyttönä 20 vuotta sitten saanut kokea:

Olin nuori, neitsyt, ja jumaloin teatteria. Olin onnessani, kun pääsin katsomaan harjoituksia […] Äkkiä viereeni istuutui 45–50-vuotias mies, suuren ohjaajan kaveri, esittäytyi ystävällisesti, kertoili pikku tarinoita ystävyydestään suuren ohjaajan kanssa, ja harjoitusten päättyessä suuri ohjaaja sanoi: Mennään sitten! […] Siinä samassa istuin valkoisessa BMW:ssä, vieressäni suuri ohjaaja, hänen ystävänsä istui ratissa, Margit-sillan luona – en koskaan unohda sitä näkyä – katsoin sivulleni, näin parlamentin, ja suuri ohjaaja oli polvillaan auton penkillä sepalus auki, pieni, veltto elin roikkui silmieni edessä. ”Anna sille pusu!”, kuulin ohjeen. Minulta pääsi itku! Suuri ohjaaja loukkaantui tästä hysteriastani ja vakuutteli, että hänellä on nuoria tyttöystäviä, joiden kanssa on kiva harrastaa seksiä, minun pitäisi vähän rentoutua. Minä en kuitenkaan pystynyt rentoutumaan. Eikä ilta siihen päättynyt, vaan päädyttiin vielä rauhallisempaan paikkaan, missä ohjaajan ystävä tyydytti itseään, samalla kun minä häpeillen pyytelin anteeksi suurelta ohjaajalta, että olin vastustelullani loukannut häntä. Suuri ohjaaja joka tapauksessa nousi autosta loukattuna: ”Vie se kotiin!”, hän sanoi harmissaan ystävälleen, ja minä häpesin ankarasti, kun olin pettänyt odotukset. Vuosien kuluessa tämä juttu ei ole lakannut painamasta mieltäni. Vieläkin kun ajattelen, että tämä ihminen edelleenkin opettaa nuoria, minussa nousee raivo.

Sárosdi ei alkuperäisessä postauksessaan kertonut kuuluisan ohjaajan nimeä mutta paljasti myöhemmin, että kyseessä oli László Marton. Tarina alkoi edetä pelottavan ennustettavaa latua. Marton ensin kiisti väitteet jyrkästi ja uhkaili oikeustoimilla kunnianloukkauksen johdosta. Teatterikorkeakoulu ja Vígszínház-teatteri antoivat ensin ympäripyöreitä lausuntoja, ja tietenkin löytyi myös julkkismiehiä (kuten radiojuontaja András Stohl) vähättelemään tapahtunutta ja syyttelemään uhria (”kaikkiallahan tuollaista tapahtuu”, ”mitäs meni sen auton kyytiin”, ”László Marton on hieno ihminen ja herrasmies”, ”enää ei saisi edes taputtaa työtoveria olkapäälle, kun heti tulee ahdistelusyyte”). Löytyi kollegoja, jotka olivat vuosikymmeniä työskennelleet Martonin kanssa koskaan kokematta tai kuulematta mitään Sárosdin kertoman tapaistakaan. Ja tietenkin asialla on myös se puoli, josta tämä juristiblogisti huomauttaa, että Martonin elinikäinen julkinen ristiinnaulitseminen ja maineenmenetys tuntuu kohtuuttomalta, kun niin moni muu aivan samoin valtaansa väärinkäyttävä mies jää paljastamatta ja rankaisematta.

Ja tietenkin jutusta lyötiin myös perin odotuksenmukaista poliittista mynttiä. Varapääministeri, kristillisdemokraattisen puolueen Zsolt Semjén kommentoi ahdistelukeskustelua Magyar Nemzet -lehdelle tuttuun tapaan: Mutkun maahanmuuttajat!

Tietenkin me tuemme kaikkia tällaisia kauniita ja hyviä asioita [kuten mahdollinen ahdistelunvastainen valistuskampanja], mutta asianlaita on nyt se, että nämä jutut tulevat kalpenemaan sen rinnalla, mitä tapahtuu, kun tänne saapuvat islamin joukot. […] Tärkeintä on, että pysäytämme maahanmuuton emmekä salli sitä, että massa-islamin johdosta naisten on elettävä sharia-lain varjossa.

Mediakohu ei kuitenkaan rauennut. 444.hu-lehden toimittaja sai haastateltavakseen seitsemän naista, jotka – 50 vuoden aikana! – olivat kokeneet László Martonin taholta eriasteista ahdistelua, usein hyvin saman kaavan mukaan kuin Sárosdin kuvaama. Lopulta Marton joutui julkisesti pyytämään anteeksi kaikilta, joita oli vuosien mittaan loukannut ”lähestymisyrityksillään”, ja Sárosdi ilmoitti ottavansa anteeksipyynnön vastaan. Marton on sittemmin myös luopunut Vígszínházin pääohjaajan tehtävästään, lopettanut opettajantyönsä teatterikorkeakoulussa (jonka rehtori käynnisti eettisen tutkinnan hänen toiminnastaan) ja pyytänyt myös Unkarin Taideakatemian jäsenyytensä jäädyttämistä. Vígszínház-teatteri ilmoittaa:

Olemme tänään katkaisseet László Martonin työsuhteen Vígszínházissa. Tämä päätös ei merkitse eikä voi merkitä tuomiota hänen rikkaalle taiteilijanuralleen. Vígszínházin alalla nauttiman arvonannon rakentamisessa László Martonilla on ollut kiistattoman tärkeä osuus. Hänen teatterimme ohjelmistoon kuuluvien produktioidensa esitykset säilyvät ohjelmassamme. Aiempien ilmoitusten mukaisesti osallistumme aktiivisesti alan elinten yhteistyöhön, jonka päämääränä on estää ja tunnistaa ajoissa vastaavanlaiset tilanteet, sekä käynnistämme teatterin sisäisen nimettömän vihjelinjan ensi viikolla.

László Marton voi siis vetäytyä viettämään rauhaisia eläkepäiviä. (Ja nauttimaan perheenisän onnesta. Unkarilaisen Wikipedian mukaan hänen nuorin lapsensa on syntynyt 2011.) Nuoret näyttelijättäret ja näyttelijäntyön opiskelijat voivat toivottavasti huoata helpotuksesta hänen suhteensa – mutta kuinkahan moni vastaavanlainen herrasmies saa jatkaa toimintaansa kaikessa rauhassa?

Toinen tarina: Olen täällä jo aiemmin kirjoittanut ”deittisivustosta” puncs.hu, jonka tarkoituksena on saattaa yhteen tasokasta (tilapäis)seuraa etsivät maksukykyiset henkilöt (käytännössä lähes pelkästään miehiä) sekä kauniit ja edustavat mutta rahan tarpeessa olevat potentiaaliset kumppanit (käytännössä lähinnä nuoria tyttöjä). Sivusto kohdistaa mainontansa etenkin opiskelijatyttöihin, joille väläytellään luksuselämää – cocktaileja purjeveneen kannella, viikonloppuja hienostohotellissa, hienolla autolla ajeluttavaa ja koruja lahjoittelevaa herrasmiesseuraa – vaihtoehtona arjen köyhäilylle. Kriitikkojen mukaan tässä on kyse pelkästään tekopyhään romantiikkakuorrutukseen verhotusta prostituutiosta.

Tähän viittaa myös Átlátszó-blogistien kokemus. Kokeeksi luotu valeprofiili, 20-vuotias budapestilainen unkarilaisen filologian opiskelija ”Bogi” sai kuukaudessa 800 viestiä yhteensä 142 mieheltä. Useimmat miehistä olivat naimisissa, ja vaikka jotkut olivat etsimässä vakavaa tunnesuhdetta (yksi jopa nimenomaisesti tervettä naista, joka synnyttäisi hänelle lapsia), ylivoimainen enemmistö yhteydenotoista koski aivan selvää maksullista seksityötä. ”Bogille” esitettiin usein yksityiskohtaisiakin toivomuksia joko kahdenkeskisistä palveluksista tai kimppakivajuhliin osallistumisesta, monet kysyjät ilmoittivat heti kärkeen hintatarjouksen joko kerralta tai kuukauden paketista ja olivat usein valmiita myös korottamaan sitä.

Kuten jo viimeksi kirjoitin, Puncs.hu-sivustossa ärsyttää paitsi valheellinen paritustoiminta myös se, että sivustoa pyörittävä firma nauttii valtion yritystukea. Litera.hu-sivustolla joukko taiteilijoita ja kirjailijoita (mukana muuten myös Lilla Sárosdi ja hänen ohjaajamiehensä Árpád Schilling) vaatii julkisessa vetoomuksessaan Puncs.hu-palvelun mainosten poistamista julkisista tiloista ja yrityksen julkisen rahoituksen selvittämistä. Myös useat oppositiopoliitikot ovat vaatineet asian tutkimista ja uhkailleet paritussyytteillä.

Unkarissa Puncs.hu saa toistaiseksi mainostaa rauhassa. Toisin on Länsi-Euroopassa, väittää Kettős Mérce -blogista syntynyt uusi riippumaton uutissivusto merce.hu. Pariisissa vastaavanlainen palvelu richmeetbeautiful.fr ehti mainostaa katukuvassa kolme päivää. (”Opiskelijat hoi! Romantiikkaa, intohimoa ja jäähyväiset opintolainalle! Deittailkaa sugar daddyn tai sugar maman kanssa!”) Ja kohta kaupungin hallinto teki rikosilmoituksen parituksesta ja ilmoitti kyseisten mainosten rikkovan yleistä järjestystä sekä sivuston itsensä edustavan suoranaista naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Protesteja on esitetty valtiosihteeri- ja ministeritasoa myöten. Myös Belgiassa samaisen sivuston mainos kiellettiin ihmisarvoa loukkaavana, ja useat Belgian ministerit ovat ilmoittaneet sivustoa vastaan ryhdyttävän toimenpiteisiin.

Vapaat, aikuiset ihmiset harrastakoot keskenään vapaaehtoisesti mitä haluavat. Mutta jos tämän vapauden mukana tuetaankin rakenteita, joissa, kuinka ollakaan, (vanhemmat) miehet rahalla tai vaikutusvallalla hankkivat käyttöönsä (nuoria) naisia statusleluikseen, niin eikö tässä pitäisi kiinnittää huomiota eriarvoisuuteen ja sen sukupuolittumiseen? Unkarissa ainakin koulutettujen kaupunkilaispiirien kuplissa tähän aletaan herätä, mutta kauankohan kestää, ennen kuin sukupuolten tasa-arvon ajatus oikeasti leviää kansalaispiireihin, ilman, että sitä käytetään Suuren Maahanmuuttokeskustelun tai muiden puoluepoliittisten kiistojen polttoaineena?

Langokset lavalla, eli itävaltalais-unkarilaisia teatteriuutisia

En ole mikään teatteri-ihminen, mutta sitä ei täällä Sentroopassa voi olla huomaamatta, miten tiiviisti teatteri niveltyy sekä perinteisiin arvoihin että ajankohtaiseen politiikkaan. Täällä Wienissähän on yksi saksalaisen kielialueen kuuluisimmista teattereista, viime aikoina repiviä talousongelmia ja johtajanvaihdoksia kokenut Burgtheater, ja Itävallassa vaikuttaa legendaarisia, kantaaottavia näytelmäkirjailijoita kuten vaikkapa nobelisti Elfriede Jelinek. Unkarissa teatteri on ollut viimeaikaisten kulttuuripoliittisten taistojen kovassa ytimessä, tässäkin blogissa on esillä ollut mm. Unkarin kansallisteatteri (Nemzeti Színház), jonka johtajanpaikalta savustettiin tiehensä liian edistyksellisenä ja kokeilevana pidetty Róbert Alföldi ja hänen tilalleen istutettiin kunnon konservatiivis-isänmaallisia arvoja edustava ukrainanunkarilainen Attila Vidnyánszky. Äskettäin nämä kaksi, itävaltalainen viiltävän yhteiskuntakritiikin perinne ja nykyunkarilainen kansallis-konservatismi kohtasivat, ja syntyi pieni kulttuuriskandaali, jonka yhteydessä on päästy pohtimaan myös Unkarin ja Itävallan yhteistä historiaa.

Sunnuntaina 19.4. Burgtheaterin seurue vieraili Unkarin Kansallisteatterissa siellä järjestetyn kansainvälisen teatteritapahtuman (Madách International Theatre Meeting, MITEM) yhteydessä esittäen Jan Bossen ohjaaman Tšehovin Lokin. Ohjaaja Bosse ja teatterin johtaja Karin Bergmann olivat molemmat jättäneet saapumatta Budapestiin eivätkä siksi voineet osallistua myöskään teatteritapahtumaan liittyvään yleisötapaamiseen. Siksi teatteriseurue kääntyi yleisön puoleen suoraan esityksen jälkeen tavalla, jota oikeistolainen Magyar Nemzet -lehti nimittää suoraan ”mauttomaksi”: heti esityksen jälkeen Burgtheaterin saksalainen näyttelijä Martin Reinke luki yleisölle saksan- ja englanninkielisen kirjeen, joka (käännettynä Magyar Nemzetin julkaisemasta unkarinnoksesta) kuuluu näin:

Arvoisa yleisö!

Olemme tietoisia siitä vaikeasta tilanteesta, jossa Unkarin hieno kansa ja kulttuurielämä tätä nykyä ovat. Demokraattista tietä ja demokraattisten vaalien kautta se on luisunut tilanteeseen, jossa se yhä enemmän loittonee demokratian hengestä ja Euroopasta. Tämä kehitys huolestuttaa meitä, kuten monia teistäkin. Siitä huolimatta tulimme tänne ja esiinnyimme teille mielellämme. Tšehov edustaa yhteistä eurooppalaista kulttuuriamme kenties paremmin kuin monet muut. Teidän tulee tietää, että me kuulumme yhteen.

Kiitämme kutsusta!

Yleisön reaktiot olivat sekalaiset: hvg.hu-sivuston mukaan jotkut taputtivat, toiset vihelsivät. Teatterinjohtaja Vidnyánszky puolestaan oli ilmeisesti saanut etukäteen tietää tästä suunnitellusta tempauksesta ja valmistanut vastavedon. Hvg.hu:n mukaan tunnelma salissa putosi pakkaslukemiin, kun tekstitaululle heijastettiin ”Aradin veritodistajien” nimet: niiden kolmentoista unkarilaisen upseerin, jotka itävaltalainen sotaoikeus tuomitsi kuolemaan ja teloitti Aradin kaupungissa (nykyään läntisessä Romaniassa lähellä Unkarin rajaa) lokakuussa 1849, Unkarin vapaustaistelun kukistamisen jälkeen.

Vidnyánszkyn tempausta on viime päivät kauhisteltu Unkarin kulttuuripiireissä, semminkin kun unkarilaisten ja itävaltalaisten välit ovat viime vuosikymmeninä olleet yleensä ystävälliset ja läheiset. Niin hartaasti kuin Unkarissa onkin vaalittu vuosien 1848-49 vapaustaistelun kyyneleisenjuhlavia muistoja, sen jälkeistä valtiokompromissin ja kaksoismonarkian aikaa ajatellaan enemmänkin hellän nostalgisin tuntein, ja tiiviiseen yhteiseen kulttuurihistoriaan viitataan myös kutsumalla itävaltalaisia lempinimellä ”langot”, sógorok. Kaikki unkarilaiset tietävät myös, miten auliisti tuolloin vielä nuori, vasta äskettäin kymmenvuotisesta miehityksestä vapautunut Itävalta auttoi vuoden 1956 vallankumouksen pakolaisia. Sosialismin aikaan Itävalta oli läheisin paikka, missä kapitalismin siunauksia pääsi katselemaan, ja viime vuosina siitä on tullut yhä useammille unkarilaisille se toiveiden maa, jossa ahkera ihminen voi ansaita paljon paremmin ja elää mukavammin kuin kotimaassa konsanaan. Itävaltalaiset eivät nykyunkarilaisille ole sortajia tai edes ikäviä ”isojaveljiä”, edes sen vertaa kuin ruotsalaiset suomalaisille. Itse asiassa itävaltalaiset myös suhtautuvat unkarilaisiin varsin positiivisesti. Unkarilaisissa on vanhastaan ollut jonkinlaista operettiromanttista hohdetta, ja viime vuosikymmenten maahanmuutto on saanut itävaltalaiset jossain määrin luopumaan ennakkoluuloistaan aivan samalla tavalla kuin ruotsalaisten suhtautuminen suomalaisiin on muuttunut: itse asiassa nuo käsittämätöntä kieltä mongertavat entisten itäisten maakuntien mongolit ovatkin ihan mukavia ja eurooppalaisia, melkein kuin me. Miksi ihmeessä siis pitäisi vuonna 2015 ruveta muistelemaan unkarilaisten ja itävaltalaisten vanhoja vihollisuuksia?

Historianopettajien ja -tutkijoiden Tényleg! (‘Todellakin!’) -sivustolla László Lőrinc purkaa tämän päivittelyn pieneksi mutta aiheelliseksi valistuskirjoitukseksi. Sanoma on selkeä ja yksinkertainen: paitsi että 166 vuoden takaisilla kuolemantuomioilla on perin vähän tekemistä nykyisen Itävallan tai nykyajan itävaltalaisten kanssa, koko ajatus siitä, että vuosien 1848-49 tapahtumissa olisivat olleet vastakkain ”itävaltalaiset” ja ”unkarilaiset”, on järjetön. Vuonna 1848 ei syttynyt Itävallan ja Unkarin välinen sota vaan käynnistyi joukko toisiinsa kietoutuneita tapahtumia, siinä määrin toisiinsa kietoutuneita, että vuoden 1848 Wienin vallankumouksen tapahtumat lähtivät liikkeelle historiallisessa Unkarissa, Unkarin vapaustaistelu taas Wienissä…

Vuosi 1848 oli Euroopan hullu vuosi, jolloin romanttisten vapausaatteiden elähdyttämät kansat taistelivat ja kapinoivat ympäri koko maanosaa. Pariisin helmikuun vallankumouksen innoittamana Unkarin vapaustaistelun johtohahmo Lajos Kossuth vaati Pozsonyn (nykyinen Slovakian Bratislava) valtiopäivillä perustuslakia ei vain unkarilaisille vaan myös itävaltalaisille, ja Wienissä taas kapinoitiin unkarilaisten tueksi sekä maaliskuussa että vielä lokakuussakin. Vuotta myöhemmin ”Aradin marttyyrien” teloitus ajoitettiin lokakuun 6. päivään myös siksi, että se oli Wienin kapinan muistopäivä ja tällä haluttiin välittää viesti myös valtakunnan pääkaupunkiin. ”Aradin marttyyreista” läheskään kaikki eivät olleet etnisiä unkarilaisia, jotkut eivät edes osanneet unkaria. Joukossa oli esimerkiksi saksankielinen umpi-itävaltalainen, ritari Ernst Poelt von Poeltenberg, jonka unkarilaiset tosin ovat oppineet historiankirjoistaan tuntemaan nimellä Pöltenberg Ernő. Toisaalta taas, muistuttaa Lőrinc, jotkut etniset unkarilaiset olivat ”itävaltalaisten” voittajien puolella ja ylistivät lain ja järjestyksen palauttaneita keisarin joukkoja.

Niinpä – 1800-luvun puolenvälin ihmisillä, tavallisella kansalla varsinkaan, tuskin oli sellaisia selkeärajaisia kansallisvaltioidentiteettejä, joita viimeistään ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen lähes kaikkien Euroopan maiden kansakoululaitokset lapsosten päähän takoivat. Vaihtelevalla menestyksellä. (Unkarilainen kuuluisa kansankuvaaja Gyula Illyés kertoo Pustan kansaa -teoksessaan, miten hän pienenä koulupoikana ihmetteli, keitä oikein ovat ne ”unkarilaiset”, joiden uroteoista koulukirjoissa puhutaan. Illyés aloitti koulunkäyntinsä vuoden 1908 tietämissä, mutta tuolloin länsiunkarilaisen kartanon köyhien alustalaisten elämä ei ollut edellisistä vuosisadoista vielä paljoa muuttunut.) 1800-luvun Unkari oli monikansallinen valtio, jossa etniset unkarilaiset itse asiassa olivat vähemmistönä slaavien, saksalaisten, romanialaisten ynnä muiden joukossa, eikä varsinkaan tavalliselle kansalle välttämättä ollut niin kovin selvää tai niin kovin tärkeää, mihin ”kansaan” tässä kuulutaan, olennaisempia olivat paikalliset, alueelliset ja uskonnolliset identiteetit.

Vuosina 1848–1849 ajatus ”unkarilaisten” ja ”itävaltalaisten” vastakkainasettelusta olisi tuntunut mielettömältä. Unkarin vapaustaistelussa eivät vastakkain olleet ”unkarilaiset” ja ”itävaltalaiset” vaan perustuslaista, kansanvallasta ja kansojen veljeydestä haaveilevat liberaalit ja keisarihuoneelle uskolliset konservatiivit, etnisyydestä ja kielestä riippumatta. Vastatessaan itävaltalaisen teatteriväen poliittiseen mielen- ja huolenilmaukseen Aradin veritodistajien nimilistalla teatterinjohtaja Vidnyánszky ei nojaa historiallisiin tosiasioihin vaan 1900-luvun aikana kehittyneeseen katkeraan revanssikansallismielisyyteen. Meitä ei saa arvostella mistään, kun me olemme kärsineet niin kamalasti ja aina meitä on sorrettu, sitä paitsi noi aloitti!

Tällä marttyyri-, revanssi- ja ruikutusmeiningilläkin on toki Unkarissa pitkät perinteet. Ja kun lukee saksankielisen lehdistön kommentteja Burgtheaterin Lokki-tempaukseen, tulee väkisinkin ajatelleeksi, että saksalaisella kielialueella ei edes täysin tajuta, miten syvillä ja mutaisilla vesillä Vidnyánszky ja hänen kaltaisensa kalastelevat. Hallituksen ja mystisen, ikuisen ”kansan” samastaminen antaa moraalisen oikeuden selittää omat puutteet parhain päin ”kansan” kokemilla kärsimyksillä, kenties myös vaatia muilta korvauksia näihin kärsimyksiin. Saksalaisella kielialueella on tästä aikoinaan jo nähty riittävän varoittavia esimerkkejä, unkarilaisista melkoinen osa ei kenties vieläkään tajua, mihin tämä tie voi johtaa.

Pieni teatteripäivitys

Unkarin tämänhetkisten kulttuuripoliittisten kiistojen ytimessä – ja myös esimerkiksi taannoisen Ruotsin television ajankohtaisohjelman yhtenä pääaiheena – on ollut teatterielämä. Erityisesti on kohistu Kansallisteatterista (Nemzeti Színház), jonka johtajanpaikalta savustettiin ulos kulttuuriväen lähes yksimielisesti kehuma Róbert Alföldi. Tämä nimittäin oli liian edistyksellinen ja kokeileva, konservatiivien mielestä suorastaan kansallisia klassikkoja rienaava, ja kaiken lisäksi julkihomo… Tilalle nostettiin Attila Vidnyánszky, takakarpatialainen eli Ukrainan unkarilaisvähemmistöä edustava, aiemmin Debrecenissä vaikuttanut teatterimies. Vidnyánszkyn uskollisuudesta kansallis-konservatiivisia perusarvoja kohtaan ei ole epäilystäkään: johtajakautensa alkajaisiksi hän muun muassa kutsui katolisen papin vihkimään teatterin uudelleen käyttöön.

Nyt Vidnyánszkyn Kansallisteatterissa ollaan esittämässä Arthur Honeggerin oratoriota Jeanne d’Arc polttoroviolla. (Oli muistaakseni Helsingin Kansallisessa joskus synkeällä 1970-luvulla, jolloin muistelen joutuneeni lukioluokkani kanssa sinne rahdatuksi.) Kuten Pusztaranger-blogisti kertoo, eilen ensi-iltansa saanut esitys kohautti jo etukäteen julkistetuilla kuvilla kohtauksesta, jossa Jeanne esitetään aikansa poliitikkojen kyynisten juonittelujen uhrina. Poliittista peliä havainnollistetaan valtaisilla pelikorteilla, ja näissä korteissa puolestaan näkyy kuvia EU-poliitikoista, joista monet nykyisen hallituksen tai sitä lähellä olevien tahojen ”itsenäisyystaistelu”-propagandassa on esitetty ”Unkarin vihollisina”, esimerkiksi saksalainen vihreä Daniel Cohn-Bendit (joka pari vuotta sitten EU-parlamentissa siekailematta nimitti pääministeri Orbánia tärähtäneeksi itsevaltiaaksi, joka on tuhoamassa maastaan demokratian) tai portugalilainen Rui Tavares, taannoisen Unkaria pakkotoimilla uhkailleen EU-mietinnön alullepanija.

(kuva linkitetty Pusztarangerin blogista)

Sitä en ole onnistunut uutisista näkemään, oliko korteissa kuvattuna myös EU:n talouskomissaari Olli Rehn, jota Unkarin valtionpankin johtaja György Matolcsy (taannoinen ”fairy tale” -valtionvarainministeri) äskettäin – oppositiomedioiden riemuksi – kehotti eroamaan, koska hänen talouspolitiikkansa on kuulemma pielessä.

Sitä vastoin nyest.hu-kielitiedeportaalin suomalais-ugrilaisiin ajankohtaisuuksiin erikoistunut Rénhírek-palsta on löytänyt tästä esityksestä toisenlaisen mahdollisen Suomi-kytköksen. Hvg.hu-uutisportaalin julkaisemassa kuvagalleriassa nimittäin näkyy kohtaus, jossa kaksi totista, tummapukuista pikkupoikaa kantaa paareilla haavoittunutta enkeliä kuin Hugo Simbergin taulussa ikään. Samaa aihetta on käytetty myös Nightwish-yhtyeen Amaranth-kappaleen videossa. Kyseisessä videossa (jota en jaksa ruveta katselemaan, joten luotan Rénhírek-palstan kertomaan) ilmeisesti myös haavoittunut enkeli joutuu lopussa poltetuksi.

Nyt sitten vain kysymään, onko Vidnyánszkylla tai hänen lavastajallaan lähipiirissään suomalaisen vientimusiikin harrastajia (kuten Rénhírek-blogisti olettaa) tai kenties vanhemman symbolistisen kuvaamataiteen tuntijoita. Ja vaikka suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus ei enää isänmaallisille unkarilaisille kelpaisikaan, kelpaavatko uudemmasta suomalaisesta kulttuurista otetut virikkeet edelleen?