Kuvaava kuvakiista

Viime blogahduksessani kuvattu kiista Unkarin vuoden 1956 muistojuhlan julisteessa esiintyvästä hahmosta jatkuu.

Kävi siis ilmi, että yhdessä muistojuhlan virallisista kuvituskuvista, jossa keskenkasvuinen poika vakavan näköisenä kantaa kivääriä, ei esiinnykään näyttelijä László Dózsa, vaikka tämä itse näin väittääkin. (Dózsan Münchhausen-syndroomaa pilkataan jo avoimesti ympäri unkarinkielistä somea. Väitetään hänen jo ennen järjestelmänvaihdosta kertoneen hurjia juttuja kranaatinsirpaleesta, joka hänellä yhä olisi kallossaan, koska lääkärit eivät sitä pystyneet poistamaan. Tosin tuolloisen version mukaan sirpale olisi tullut vuoden 1956 katutaistelujen aikana leipäjonossa seistessä, sittemmin Dózsa on muuttanut tarinaansa. Uudemman tarinansa mukaan Dózsa joutui taistelijatovereineen seinää vasten ja teloitusryhmän eteen, mutta luodit osuivat häntä vain kaulaan, sitten venäläiset heittivät ruumiskasaan varmuudeksi vielä kranaatteja, mutta nekään eivät häntä tappaneet, vaikka hän sai sirpaleita takaraivoonsa. Joku sitten löysi hänet sieltä ruumiskasasta ainoana eloonjääneenä ja vei sairaalaan, sieltä hän puolestaan päätyi takaisin valtionpoliisin käsiin kuulusteltavaksi ja kidutettavaksi. Lopulta nuori Dózsa todettiin kliinisesti kuolleeksi ja heitettiin joukkohautaan, hänen päälleen vielä kaadettiin kalkkiakin, mutta haudankaivaja onneksi huomasi hänen olevan elossa ja kävi salaa pelastamassa hänet haudasta… Uskokoon ken haluaa.)

Kuten viimeksi kirjoitin, kuvassa esiintyvän Pál Pruckin omaiset ovat hermostuneet vuonna 2000 kuolleen isänsä kuvan väärinkäytöstä. Muistovuoden pääarkkitehti, pääministeri Orbánin hovihistorioitsija Mária Schmidt ei kuitenkaan anna periksi. Teemavuoden verkkosivustolla hän antaa virallisen julkilausuman, jossa ei säästele sanojaan. Kyseessä on tiettyjen viestimien synkronoitu mutta historiallista asiantuntemusta vailla oleva hyökkäys muistovuoden kampanjaa kohtaan. Ja kuvassa esiintyy Dózsa, ei Pruck, sillä:

• Dózsa on jo vuosikausia tunnettu vuoden 1956 sankarina, hänelle on myönnetty kunniamerkkejä ja hänestä on kirjoitettu kirjoja, joita ”ei ole koskaan kritisoitu”. Dózsa on myös itse tunnistanut itsensä kuvasta.
• Sama kuva on julkaistu muualla myös ilman nimeä, ja ”vuonna 1956 harjaantuneet lehtimiehet, vallankumouksellisia suojellakseen, joko jättivät nimet kirjoittamatta tai usein tietoisesti käyttivät kuvissa esiintyvistä henkilöistä väärää nimeä. Tähän oli aihetta, sillä mm. Life-lehden mainitun numeron valokuvia käytettiin usein todisteina kostotoimenpiteille ja ne johtivat kuolemantuomioihin!” (Hm. Siis László Dózsaa suojellakseen lehtikuvaaja keksi omasta päästään kuvaan nimen, joka kuului samanikäiselle ja samannäköiselle pojalle…)
• Pál Pruckin toiminnasta vapaustaistelijana ei ole mitään historialähteitä. (Eipä tietenkään. Kuten Pruck on itse kertonut, hän ei ollut mikään sankari, vain poikanulikka, josta oli hauskaa sekoilla isojen miesten joukossa, kun sai vielä kantaa asettakin.)
• Pál Pruck on vuonna 1986 ”kádáristisessa propagandaohjelmassa” sanonut, ettei tiedä eikä muista, miten hänet kuvattiin ja miten kuvaajat saivat tietoonsa hänen nimensä. (Kuka hullu nyt olisi vuonna 1986, sosialismin aikaan, mennyt esiintymään suurena vuoden 1956 katutaistelijana? Ei ollut vain todenmukaista ja uskottavaa vaan myös järkevää vältellä kysymyksiä ja todeta, että kuka nyt kaikkia kolmenkymmenen vuoden takaisia teinivuosien sekoiluja muistaa.)
• Pál Pruck ei ollut vain kádáristisen propagandakoneiston käsikassara vaan ”tavallinen rikollinen”. (Tuossa vuonna 1986 tehdyssä haastattelussa hän kertoo, että joutui 50-luvun lopulla huonoon seuraan, rötösteli ja varasteli autoja. Sittemmin hän meni naimisiin ja ryhdistäytyi, 1980-luvulla hän oli kunnollinen keski-ikäinen perheenisä.)

Varsinkin tuo viimeinen pointti on herättänyt melkoista järkytystä. Oppositiopiireissä päivitellään Mária Schmidtin täydellistä moraalista rimanalitusta: ei riitä, että ihminen ei kykene myöntämään erehtyneensä ja edelleen haluaa suojella ilmeistä huijaria, vielä pitää loukata edesmenneen ihmisen muistoa ja hänen omaisiaan.

Ja skandaali jatkuu. Uutissivustolla 168 óra Erzsi Sándor kirjoittaa, että muutkin muistovuoden kuvituskuvat liikkuvat valheen ja väärennöksen rajamailla. Otetaan esimerkiksi tämä kuuluisa amerikkalaisen Russell Melcherin ottama kuva, jonka aikoinaan julkaisi Paris Match -lehti Unkarin kansannoususta kertovassa raportissaan:

Kuvassa oikealla, toinen poski laastaroituna seisova nainen on Julianna Sponga, josta myös on tehty yksi muistovuoden julisteiden sankareista:

Sponga on irrotettu tovereistaan, kuvaa on väritetty ja ehkä hieman kaunistettukin, ja tausta vaihdettu dramaattisemmaksi. Budapestissa asuva ranskalainen valokuvaaja Bruno Bourel sattui huomaamaan julisteen, kuvasi sen ja lähetti Ranskaan kollegalleen pyytäen tätä selvittämään, tietääkö kuvaaja itse tästä teoksensa uusiokäytöstä. Ei tiennyt. Vanhuudenpäiviään Ranskassa viettävä Russell Melcher, kuultuaan, että hänen kuvaansa perustuva muokkaelma on sekä fyysisesti että verkossa esillä ympäri maailmaa, pani lakimiehensä selvittämään tekijänoikeuskysymyksiä. Melcherin edustaja on tiettävästi neuvotellut Mária Schmidtin kanssa, mutta keskustelun sisällöstä ja tuloksista ei vielä ole tietoa.

Ja edelleen: muissakin vuoden 1956 sankareita esittelevissä julisteissa on erinäisiä omituisuuksia. Nämä kuvat on koottu ”luovasti”: arkistosta saatuja passikuvia on yhdistelty aitojen aikalaiskuvien pohjalta laadittuihin vartaloihin ja taustoihin. Tässä kolme romanitaustaista katutaistelijaa (juhlavuoden julistetiimi oli pyytänyt arkistosta myös nimenomaan selvästi ”mustalaisen näköisten” vuoden 1956 taistelijoiden kuvia):

Kaikille on annettu ase käteen, oli se historiallisesti totta tai ei. Oikeanpuoleinen József Kóté Sörös oli todellisuudessa rutiköyhä poika, joka toimi vain katutaistelijoiden kuskina, huomauttaa Sándorin haastattelema asiantuntija, Unkarin kansalliskirjaston elokuvahistorioitsija Réka Sárközy. Tuollaisesta päällystakista kuin julisteen kuvassa hän ei olisi osannut edes haaveilla.

Julistekampanjassa siis on kuvattu todellisia henkilöitä tavalla, joka on eettisesti hieman kyseenalainen. Mutta tämän lisäksi kannattaa huomata, mihin nämä julisteet keskittyvät. Kaikki niiden henkilöt ovat taistelijoita, useimmilla ase kädessä. (Toisilla jopa anakronistisesti Kalašnikov, jollaiset tuohon aikaan olivat uutta hightechiä, Neuvostoliiton armeijassakaan niitä ei ollut kaikkien käytössä, kapinallisista puhumattakaan.) Miksi tällainen kuvamaailma, kysyy toimittaja Sándor.

”On käynnissä sankarien ja myyttien tehtailu”, vastaa Réka Sárközy. ”Näemme katutaistelijoita, pelkästään aseistettuja ihmisiä. Missä ovat opiskelijat, missä [kirjailijoiden] Petőfi-piiri, missä ovat mielenosoittajat, missä ilo? Pääpaino on pantu sotatoimille. Tällä he viestittävät, että heille tämä oli vuodessa 1956 tärkeintä.”

Näin juuri. Ei puhuta kriittisestä älymystöstä, ei opiskelijoista, joiden mielenosoitukset olivat ratkaisevassa osassa, kun syksyn 1956 tapahtumat todella lähtivät liikkeelle. Ei puhuta poliittisista linjanvedoista tai siitä, millaista Unkaria vuoden 1956 aktivistit halusivat rakentaa. Ei näytetä Imre Nagya (kommunisti!) tai hänen hallitustaan (joka sortin sosialisteja!). Ei ollut muuta kuin taistelua ja kuohuvia tunteita. Eihän?