Oikeusvaltio vs. valtiopopulismi

Tässä äskettäin suomensin Facebookissa kiertävän muistiinpanon, jonka oli kirjoittanut unkarilainen juristi Sándor Ésik. Tekstissä ollaan asian ytimessä ja väännetään rautalangasta, mihin tarvitaan oikeusvaltiota, puolueetonta oikeuslaitosta, kaikkia yhtäläisesti koskevia lakeja ja kansainvälisiä sopimuksia. Nimittäin siihen, että kansalaisilla olisi ihmisarvoinen elämä. Jos esimerkiksi Unkarissa kansalainen uskaltaa ostaa ruokaa mistä hyvänsä kaupasta ja syödä sen, siitä on kiittäminen kansainvälisiä elintarviketurvallisuussopimuksia. Jos rikoksen uhriksi joutunut kansalainen uskaltaa hakea apua poliisilta pelkäämättä saavansa itse turpiinsa, jos toimittaja uskaltaa kirjoittaa presidentistä rumasti pelkäämättä joutuvansa ammutuksi – se on toimivien lakien ja laitosten ansiota, ynnä sen, että nämä on ankkuroitu kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin ja standardeihin.

Populismi tarjoaa kiusausta luopua säännöistä ja standardeista ”kansan oikeustajun” nimissä: miksi pitää antaa Brysselin byrokraattien tai muiden ylikansallisten turhakkeiden puuttua kurkkujen käyryysasteisiin tai vankisellien neliömetrimääriin, miksi rikollisia pitää hyysätä ja maksaa rahaa ihmisille, jotka eivät ole sitä ansainneet, miksi me emme itse saisi päättää, saako tänne tulla turvapaikkaa hakemaan ja meidän verovaroilla elätettäväksi kuka hyvänsä? Mutta, näin Ésik muistuttaa, jokainen poliittinen päätös, jolla kansainvälisiä standardeja ja yleisiä sääntöjä heikennetään, vie Unkarin kaltaista maata kohti Valko-Venäjän, Burkina Fason tai Pohjois-Korean kaltaisia maita, joissa vallanpitäjien mielivalta syö kansalaisen oikeusturvaa.

Tämä kysymys on viime aikoina noussut esiin erityisesti kahden tapauksen yhteydessä. Ensinnäkin tuo jo mainittu vankisellien tilavuus. Viime vuonna Unkarin valtio tuomittiin maksamaan entisille vangeille yhteensä kolme miljardia forinttia korvauksina huonoista vankilaoloista: tuomitut olivat kärsineet rangaistuksiaan selleissä, joiden pinta-ala, valaistus tai tuuletus ei vastaa lakeja ja normeja. Index-sivuston haastattelema lakimies, jolla parhaillaan on satoja vahingonkorvausjuttuja vetämässä, kertoo vangeista, jotka ovat viettäneet vuosikausia puolihämärässä ja ilmastoimattomassa sellissä, jossa liikkumatilaa oli vain pari neliömetriä. Ilmeisesti Unkarin vankilat kärsivät pahasta resurssipulasta ja liikakansoituksesta: viranomaiset haluavat lisää ja kovempia tuomioita, mutta vankiloiden rakennus- ja korjausprojektit ovat kaikki jäissä.

Vankien ja heitä puolustavien ihmisoikeusjärjestöjen vaatimukset ja oikeuden päätökset ovat nyt joutuneet ristiriitaan ns. kansan oikeustajun kanssa. Vahingonkorvauksia saaneiden tuomittujen joukossa on ollut todella inhottaviin väkivaltarikoksiin syyllistyneitä, keltalehdistön kohu-uutisista kansalle tuttuja pahoinpitelijöitä ja murhaajia, esimerkiksi yksi Olaszliszkan lynkkaajista. (Vuonna 2006 Olaszliszkan kylän romaniasutuksen läpi ajanut mies oli autollaan osunut tielle juosseeseen 11-vuotiaaseen tyttöön. Lapsi itse asiassa selvisi vammoitta, mutta paikallinen miesjoukko, joka ensi hätään luuli lapsen kuolleen, oli kiskonut kuljettajan autosta – tämän autossa istuvan kahden lapsen nähden – ja hakannut hengiltä siihen paikkaan.) ”Kansan oikeustajun” on tietenkin vaikea sulattaa, että samaan aikaan, kun maassa niin monta muuta epäkohtaa on korjaamatta, tämmöisille roistoille maksetaan verovaroista miljoonia forintteja ilmaista rahaa (muistettakoon siis, että miljoona forinttia vastaa nykyään alle kolmeatuhatta euroa) vain siksi, että sellin vessa on ollut huonossa kunnossa ja vailla lämmintä vettä. Näin siitäkin huolimatta, että vahingonkorvaukset eivät välttämättä päädy pullistamaan entisten vankien lompakkoja: esimerkiksi Olaszliszkan lynkkaajan saamat vahingonkorvaukset ulosmitattiin kokonaisuudessaan edelleen niihin korvauksiin, jotka hänet oli tuomittu maksamaan uhrin perheelle.

Toisesta tapauksesta jo kirjoitin: oikeus tuomitsi Gyöngyöspatan koulussa segregaatiosta eli johdonmukaisesti huonommasta kohtelusta ja opetuksesta kärsineiden romanilasten perheille maksettavaksi vahingonkorvauksia. Tämäkään ei välttämättä ihan sovi kansan oikeustajuun. Jos romanilapsia onkin koulussa syrjitty, mahtavatko he tai heidän vanhempansa – kenties koko ikänsä työttöminä, syrjäytyneinä ja myrkyllisten alakulttuurien imussa eläneet ihmiset – pystyä korjaamaan tilanteen ja käyttämään korvausrahat järkevästi vaikkapa korvaavaan koulutukseen? Vai menevätkö nämä rahat, niin kuin tämmöisten ihmisten kanssa usein käy, pelkkiin vahingollisiin turhuuksiin?

Tammikuussa pääministeri Orbán tarttui julkisuusesiintymisissään tähän populistiseen nuijaan molemmin käsin. Gyöngyöspatan tapauksessa hän kertoi ymmärtävänsä paikallisten ihmisten mieliharmia, kun ”tietty etnisesti määrittyvä ihmisryhmä” saa tukun ilmaista rahaa tekemättä sen eteen lainkaan työtä. Entisille vangeille maksettavia korvauksia Orbán puolestaan nimitti ”vankilabisnekseksi” (börtönbiznisz): ovelat lakimiehet ovat hoksanneet, että vankilaoloja koskevat yleiseurooppalaiset säädökset ovat niin ”löyhiä ja absurdeja” (!), että niiden avulla voi ryhtyä tienestimielessä tehtailemaan kanteita. Ja koska romanien ja vankien oikeuksia ajavista ihmisoikeusjärjestöistä monilla on tukijoinaan myös György Sorosiin liittyviä rahoittajatahoja, johtopäätös on Orbánille ilmiselvä: kaiken takana on Soros-verkosto.

Tiistaina parlamentin istunnossa tullaan käsittelemään hallituksen aloitetta vangeille huonoista vankilaoloista maksettavien korvausten jäädyttämisestä. Oikeusministeri Judit Vargan mukaan tulossa olevan kansallisen konsultaation pohjalta tullaan kehittämään uusi säännöstö, jossa etusijalla on uhrien ja omaisten etu. Niin, pääministeri Orbán on ilmoittanut, että jälleen kerran järjestetään kansallinen konsultaatio eli – kuten riippumattomassa mediassa asiaa on osuvasti luonnehdittu – mielipidekyselyksi naamioitu propagandaisku. Kansalta tullaan ”kysymään” sen mielipidettä sekä liian ahtaissa vankiloissa istuneille että Gyöngyöspatan romaneille maksettavista vahingonkorvauksista. Lisäksi konsultaation aiheina on mainittu ehdonalaiseen vapauteen päästämisen ehtojen tiukentaminen (siis edelleen: lisää vankeja ennestäänkin toivottoman ylitäysiin ja aliresursoituihin vankiloihin?) sekä ns. ”Szeviép-jutun yhteydessä ilmennyt epäilys tuomarien korruptiosta”. (Szeviép, tie- ja vesi- sekä muitakin rakennustöitä suorittanut szegediläinen yritys, meni vuosia sitten nurin, sen johto tuomittiin konkurssirikoksista mutta tuomio kaatui korkeammissa oikeusasteissa todisteiden puutteeseen, ja tällä hetkellä jutun käsittely on siirretty Szegedistä Pécsiin. Hallituksen taholta on tässä yhteydessä esitetty varsin kirpeitä viittauksia Szeviépin ja Szegedin kaupungin johdon välisiin yhteyksiin; oppositiojohtoinen Szeged on iät ajat ollut piikki hallituksen lihassa.)

Kansalta siis aiotaan kysyä, saako valtio rikkoa itse säätämiään lakeja ja itse allekirjoittamiaan sopimuksia (saahan? saahan?), jos nämä lait ja sopimukset vaatisivat rikollisten ja mustalaisten ”hyysäämistä” eli ”ilmaisen rahan” jakelemista semmoisille ihmisille, joista me ei tykätä. Samoin kansalta ilmeisesti kysytään, onko tuomari korruptoitunut (onhan? onhan?), jos hän vapauttaa syytteestä todisteiden puutteessa semmoisen syytetyn, jolla on yhteyksiä oppositioon tai hallituksen vastustajiin. Ja jos vankiloissa on liikaa vankeja ja liian vähän henkilökuntaa (niin että vankeustuomio ei mitenkään edistä yhteiskuntakelpoiseksi kuntoutumista vaan päinvastoin on omiaan lisäämään jo valmiiksi maailman murjomien kuumakallejen katkeruutta koko maailmaa kohtaan ja sitä kautta koko maan yleistä turvattomuutta), niin tätähän ei korjata esimerkiksi investoimalla vankeinhoitoon tai miettimällä vaihtoehtoja vankilarangaistuksille, vaan meuhkataan ”vankilabisneksestä” ja vaaditaan entistä ankarampia rangaistuksia. Tässähän ei näin puusta katsoen ole järjen hiventäkään, mutta kyse ei nyt olekaan järjestä tai logiikasta vaan, Riikka Slunga-Poutsalon kuolemattomin sanoin, siitä ”miten asiat koetaan”.

Yli kaksisataa psykologia ja psykiatria vaatii avoimessa kirjeessään hallitusta luopumaan Gyöngyöspatan tapauksen käsittelemisestä kansallisessa konsultaatiossa. Heidän mielestään tämmöisellä kyselyllä viestitetään kansalle, että romanit eivät ansaitse lainmukaista kohtelua ja että heidän syrjintänsä on oikeutettua. Näin väestöryhmien välinen rauha ja luottamus vaarantuu entisestään. Tätä mielenilmausta tukee myös Unkarin sosiologien liitto, joka kehottaa jäseniään allekirjoittamaan tätä koskevan joukkovetoomuksen. Protestit huipentuivat tänään muutaman tuhannen ihmisen rasisminvastaiseen mielenosoitukseen Budapestissa. Gyöngyöspatan Fidesz-puoluetta edustava kansanedustaja István Horváth ehti oitis julistamaan somessa, että mielenosoituksen takana on, tietenkin, György Soros.

”Kukaan ei ole lain yläpuolella!” Mérce-portaalin kuva.

Populistinen kiihotus vetoaa tunteisiin, viis järjestä, vastuusta ja seurauksista. Lopulta edessä on tietenkin umpikuja ja homma kaatuu omaan mahdottomuuteensa, mutta niin kauan, kuin populistit eivät pääse korkeimpaan valtaan, tästä konkurssista ei välttämättä koidu kohtuutonta vahinkoa koko kansalle. Suomessa nähtiin aikoinaan, miten SMP:n Urpo ”Työttömyys pois kuudessa kuukaudessa” Leppäsen lupaukset saivat nolon lopun. Itävallassa on nähty tällä vuosituhannella pariinkin otteeseen, miten populistipuolue pienempänä hallituskumppanina tuhoaa itse itsensä ja kaatuu oman väkensä tohelointiin. Ja oppositiossahan populistit tuottavat parhaassa tapauksessa aiheellista kritiikkiä ja pahimmassakin tapauksessa ainakin jonkinlaista mustaa huumoria. Mutta Unkarissa – miten oikein käy koko maan, kun sen yksinvaltaisen hallituksen ja johtajan valitsema pöhköpopulistinen linja jossain vaiheessa johtaa sen täyttä vauhtia päin seinää?

 

Advertisement

Kahden kerroksen koululaisia

Gyöngyöspata on Pohjois-Unkarissa sijaitseva pieni paikkakunta, muodollisesti kaupunki, vaikka asukkaita on vain kolmisentuhatta. Siellä on vanhan linnan rauniot ja keskiaikainen kirkko, mutta viime vuosina se on ollut julkisuudessa lähinnä runsaslukuisen romaniväestön ympärille syntyneiden jännitteiden takia. Keväällä 2011 äärioikeistolaiset saapashousukaartit ryhtyivät aktiivisesti partioimaan romanien asuinalueilla, ja puhkesi muutamia tappeluita. Ihmishenkien menetykseltä ilmeisesti kuitenkin säästyttiin, toisin kuin muutamilla muilla paikkakunnilla.

Näkymä Gyöngyöspatan romanikortteleista. Kuva Zoltán Balogh/MTI.

Pari vuotta sitten Gyöngyöspata nousi lehtiotsikoihin oikeudenkäynnin ansiosta, joka oli laajuudeltaan ja tuloksiltaan poikkeuksellinen, vaikka siihen aihetta antanut ilmiö luultavasti tunnetaan muillakin paikkakunnilla. Kymmeniä romanilapsia ja heidän vanhempiaan edustava säätiö haastoi Unkarin valtion oikeuteen paikallisessa peruskoulussa harjoitetusta segregaatiosta: romanilapsia oli opetettu erillään valtaväestön lapsista. Romanilasten B-luokat sijaitsivat erillään muista, koulun alakerrassa, joidenkin lasten kertoman mukaan he eivät saaneet käydä edes käyttämässä yläkerran – kuinka ollakaan, huomattavasti siistimpää – vessaa. Romanilapsille ei opetettu ”informatiikkaa” eli tietokoneen käyttöä, sen sijaan he saivat vapaaehtoisesti tehdä matematiikan tehtäviä tai ihan vain mennä pihalle leikkimään. Heille ei annettu läksyjä; niille, jotka kävivät A-luokkaa yhdessä valkolaislasten kanssa, oli kuulemma joskus suoraan sanottu, että tätä sanelutehtävää ei heidän tarvitse kirjoittaa, ja jos he pyysivät luokkatovereiltaan tehtävät ja vapaaehtoisesti tekivät ne, niitä ei tarkastettu. Romanilapsia ei viety luokkaretkille, tanssi- tai uimaopetukseen. Heitä opetettiin luokkatasonsa alapuolella olevista kirjoista, esimerkiksi seitsemännellä luokalla he saivat lukea neljännen luokan äidinkielen oppikirjaa. Lopputulos tästä kaikesta oli – varmaan melkoisten henkisten traumojen lisäksi – se, että useimmat romanilapset eivät saaneet koulua käydyksi kunnialla loppuun: ei päästötodistusta, ei toivoakaan edes ammatti- saati korkeammasta koulutuksesta, kunnon työpaikasta ja toimeentulosta. Jotkut tämän ”koulutuksen” käyneistä nuorista kertoivat, etteivät olleet kouluvuosiensa mittaan oppineet edes kunnolla lukemaan.

Lokakuussa 2018 pitkään kestänyt oikeudenkäynti päättyi Egerin raastuvanoikeudessa romaniperheiden voittoon. Juttu eteni korkeampiin oikeusasteisiin, syksyllä Debrecenin lääninoikeus edelleenkin tuomitsi valtion ja Gyöngyöspatan kunnan maksamaan romanilapsille yhteensä 90 miljoonan forintin (n. 270 000 €) korvaukset, ja tällä hetkellä ounastellaan korkeimman oikeuden (Kúria) päätyvän samaan päätökseen. Hallituksen ja Fidesz-puolueen edustajien reaktiot tähän ovat viime päivinä kelluneet uutisvirrassani melkoisilla laineilla. Samoilta seuduilta kotoisin oleva Fidesz-kansanedustaja László Horváth esimerkiksi oli Facebookissa julistanut, että oikeuden päätös on tuhoisa ja epäoikeudenmukainen (rangaistus kohdistuu kaikkiin, myös syyttömiin gyöngyöspatalaisiin) – ja kaiken takana on tietenkin ”Soros-verkosto” (toisin sanoen: romanilapsia oikeudenkäynnissä avustanut säätiö on sekin nauttinut Sorosin tukea).

Eikä tässä kaikki. Viikko sitten itse Viktor Orbán lehdistötilaisuudessaan puuttui Gyöngyöspatan tapaukseen. Hän ei tosin itse ole paikkakuntalainen, mutta…

… jos asuisin siellä, kysyisin kuitenkin, miten voi olla, että jostain syystä samassa yhteisössä, samassa kylässä asuvan etnisesti määrittyvän ryhmän jäsenet saavat merkittävän summan rahaa tekemättä siitä hyvästä minkäänlaista työtä. Samalla kun minun olisi tehtävä saman summan eteen työtä ties miten monta tuntia, päivää tai vuotta. (…) Ja olen sitä mieltä, että nämä ihmiset ovat oikeassa.

Peruspopulistista vihanlietsontaa mutaisimmillaan siis: hei katsokaa, NOILLE annetaan ilmaista rahaa ja kunnon tavalliset työtätekevät kansalaiset saavat nuolla näppejään! Hallituksen tiedottajan István Hollikin mukaan Orbán on oikeassa, sitä paitsi segregaatio aloitettiin jo edellisen sosialistihallituksen aikana ja lopetettiin Orbánin hallituksen toimesta, ja joka tapauksessa kaikkeen syypää on Soros. Syyllisyyskysymyksiä toki mutkistaa sekin, että Gyöngyöspatan koulu monien muiden lailla siirtyi kunnalta valtion haltuun vuonna 2013; segregaatiota ei kuitenkaan lopetettu tuolloin (saati heti Orbánin noustua valtaan 2010) vaan se on jatkunut ainakin vuoteen 2017.

Tätä kirjoittaessani kansanedustaja Horváth on ilmoittanut, että valtio rahan sijasta tarjoaisi mieluummin korvauksia luonnossa: segregaatiosta kärsineille koululaisille järjestettäisiin korvaavaa koulutusta kielissä, informatiikassa ynnä muussa sekä kansalaistaidon ja arjessa selviämisen opetusta. Puusta katsoen tämä kuulostaa hyvältä: eivät syrjäytyneet ja koulutusta vaille jääneet, rikollisuutta ja myrkyllisiä alakulttuureja kasvattavassa köyhyydessä eläneet ihmiset välttämättä osaa toimia järkevästi, jos muitta mutkitta saavat tukun riihikuivaa käteistä. Unkarin tilannetta seuranneessa ajatus kuitenkin nostattaa erinäisiä epäluuloja. Kuka tämän koulutuksen tarjoaisi, miten sen laatua valvottaisiin – ja tulisiko tästäkin yksi uusi korruptiokanava entisten lisäksi, eli katoaisivatko nämä rahat sinne, minne romaniväestön integraatioon ja tukemiseen tarkoitetut rahat ovat ennenkin menneet, esimerkiksi sopivat suhteet omaavan henkilön tätä varten perustamalle palveluyritykselle vain nimellisten suoritusten vastineeksi?

Ei Unkarin koululaitoksella muutenkaan mene turhan hyvin. Opettajien kehnosta palkasta, ajan vaatimuksia vastaamattomasta koulutuksesta ja surkeista työoloista on valitettu jo pitkään, ja nyt myös opetussuunnitelmien uudistaminen uhkaa hukkua merkilliseen poliittiseen myllerrykseen. Kuten Index-sivuston perinpohjaisessa artikkelissa selitetään, tapetilla on ollut kaksi periaatteessa toisistaan riippumatonta kysymystä. Ensinnäkin jo pitkään on ollut selvää, että Unkarin koululaitoksen opetussuunnitelmia ja opetusfilosofiaa on uudistettava: pois ”leksikaalisesta tiedosta” eli sanojen, fraasien, termien, vuosilukujen ym. pänttäämisestä ja ulkoa opettelemisesta, pääpaino olkoon ilmaisu-, teksti-, oppimis-, ongelmanratkaisu- ja työskentelytaitojen omaksumisessa. Näihin pyrkimyksiin sekoittuu toinen, tämänhetkiseen ”kulttuuritaisteluun” kytkeytyvä poliittinen tendenssi: nykyinen hallitus on jatkuvasti ajanut etenkin äidinkielen, kirjallisuuden ja historian opetusohjelmiin yhä ”kansallismielisempää” linjaa. Tähän kuuluvat omituisista oppikirjoista nousseet kohut tai kiistat Albert Wassin tai Ferenc Herczegin ynnä muiden oikeistonationalististen kirjailijoiden suosimisesta (myös perinteisen kaanonin vasemmistolaisten, edistysmielisten ja/tai juutalaissyntyisten kirjailijoiden kustannuksella).

Vuonna 2017 uutta kansallista perusopetussuunnitelmaa (Nemzeti Alaptanterv, NAT) ryhdyttiin laatimaan psykologi Valéria Csépen johtaman asiantuntijatiimin voimin. Ensimmäinen luonnos julkistettiin syyskuussa 2018. Jo tuolloin hallituksen tuolloinen tiedottaja Gergely Gulyás ilmoitti, että kyseessä on vain luonnosversio, joka ei tule toteutumaan tässä muodossa. Siitä pitäen opetussuunnitelmaa on työstetty ministeriön sisällä virkamiesten ja asiantuntijoiden voimin. Ongelmana tuntuu olevan nyt, että kunnon virallista tietoa suunnitelman yksityiskohdista ei ole saatavilla missään, vaan poliitikot, intressiryhmät ja media väittelevät opetussuunnitelman tulevaisuudesta kuka minkäkin, miten milloinkin ministeriöstä vuotaneen epävirallisen version tai huhun varassa. Nyt vaikuttaa siltä, että ministeriön sisäisten valtataistelujen johdosta tekeillä on kaksi kilpailevaa NAT-versiota, ja asiasta vastaava inhimillisten voimavarojen superministeri (tähän ministeriöön on siis yhdistetty sekä sosiaali- ja terveydenhuoltokysymykset että opetus-, kulttuuri- ja urheiluasiat) Miklós Kásler, lääkäri ja kristillis-kansallis-konservatiivisen vaihtoehtohistorian harrastaja, on hieman pihalla koko jutusta.

1990-luvulla fasistoidiin äärioikeistoon luisuneen kirjailija István Csurkan (1934–2012) väitetään halveksivasti sanoneen, että ”asiantuntemus on halpahintainen bolševikkien juoni” (a szakértelem olcsó bolsevista trükk). Tämä sitaatti nousee jatkuvasti esiin, kun Unkarin koulutuspolitiikasta on puhe, ja toisinaan se tuntuu pelottavan hyvin heijastavan poliittisten päättäjien suhtautumista.

 

”Puhutaanpa suoraan Suomesta”

Ei oikeasti olisi aikaa blogata, mutta kirjaanpa pikaisesti kaksi esimerkkiä siitä, miten Unkarin hallituksen ohjailemassa mediassa Suomea edelleenkin nostetaan esille ikävässä valossa.

***

Ensinnäkin: entisen Unkarin-suurlähettilään Petri Tuomi-Nikulan taannoinen mielipidekirjoitus sai valtiosihteeri Zoltán Kovácsin reagoimaan. Hallituksen ”About Hungary” -blogin englanninkielisessä kirjoituksessa – josta Suomessa uutisoi ainakin verkko- Uusi Suomi – Kovács kehottaa nostamaan kissan pöydälle ja puhumaan suoraan myös Suomen ongelmista.

Jos Suomi arvostelee demokratian ja oikeusvaltion tilaa Unkarissa, niin kerrottakoon myös, muistuttaa Kovács, että Suomessa perheväkivaltaa – josta kärsii 5,4 % väestöstä – ei ole kriminalisoitu, mistä Amnesty International ja YK ovat Suomelle erikseen huomauttaneet. Tuota noin. Perheväkivalta on ongelma sekä Suomessa että Unkarissa, mutta sen erikseen kriminalisoiminen on vain pieni osakysymys. Suomen rikoslaissa myös lievästä pahoinpitelystä, joka muuten on asianomistajarikos, on mahdollisuus syyttäjän nostaa syyte, jos se kohdistuu perheenjäseneen, eli perheväkivalta on tavallaan jo nostettu erillisen huomion kohteeksi. Lainsäädännön ohella – joka sekä Unkarissa että Suomessa joka tapauksessa kriminalisoi selkeät pahoinpitelytapaukset – merkitystä on myös sillä, miten viranomaiset käytännössä tukevat perheväkivallan uhreja ja miten koko yhteiskunta ja erityisesti sen korkein päätöksentekijäporras vaimonhakkaamiseen suhtautuu. Suomessa olisi mahdotonta kuvitella, että perheväkivallasta käydyssä parlamenttikeskustelussa syyteltäisiin hakattuja vaimoja itseään (”pysyisivät kotona ja synnyttäisivät lapsia, niin ei tulisi mitään ongelmaa”). Tai että Istanbulin sopimus jätettäisiin ratifioimatta sen takia, että siinä mainitaan ”sosiaalinen sukupuoli” ja ”maahanmuuttajat”. Unkarin viranomaisten ja lainsäädännön kyvyttömyys torjua perheväkivaltaa on saanut tiukkaa kansainvälistä kritiikkiä esimerkiksi Human Rights Watchilta sekä Euroopan parlamentin tasa-arvovaliokunnan edustajana Unkarissa vierailleelta Maria Noichlilta. Melkoinen teflonpokeri tällä Kovácsilla.

Ja aina paranee. Jos korruptiosta puhutaan, jankkaa Kovács, niin mitenkäs Jari Aarnion tapaus? (Tähän voisi muistuttaa, että Suomessa Aarnio joutui lopulta oikeuteen ja sai rankat tuomiot, samalla kun koko maan vapaat tiedotusvälineet kertoivat yksityiskohtaisesti jutun eri vaiheista. Unkarissa korruptioon syyllistyneitä viranomaisia suojelee tehokkaasti valtion ylin syyttämättäjättäjä.) Kovács muistuttaa myös, että Suomessa kymmenentuhatta naista kärsii sukupuolielinten silvonnan seurauksista, mistä huomautti myös raportissaan EU:n perusoikeusvirasto FRA. (Kovácsin jutussaan antama linkki raporttiin ei valitettavasti toimi.) Naisten ns. ympärileikkauksia ei todellakaan ole Suomessa erikseen kriminalisoitu, mitä epäkohtaa ihmisoikeusjärjestöt ovat pyrkineet korjaamaan, mutta Suomen rikoslain mukaan tämmöinen silvonta on joka tapauksessa rikos, mistä maahanmuuttajiakin erikseen informoidaan. Silvonnan ehkäisemiseksi on äskettäin laadittu toimintaohjelma. Tarkkoja tietoja silvottujen lukumäärästä ei ole, mutta luultavasti Suomessa elävistä silvotuista naisista ainakin suurin osa on silvottu ennen Suomeen-tuloaan. (En tunne käytäntöjä, mutta minun on vaikea kuvitella, miten pienen tytön silpominen Suomessa suomalaisen neuvola- ja koululääkärijärjestelmän valvonnassa mitenkään edes onnistuisi.)

Lisäksi Kovács muistuttaa vähemmistöjen syrjinnästä: Suomen romaneista tuoreen tutkimuksen mukaan 68 prosenttia kertoo kokeneensa syrjintää. Tämä varmasti pitää paikkansa. Rasismin olemassaolon Suomessa näkee lukemalla mitä hyvänsä kommenttiketjua, ja Suomen romanien asemassa on varmasti edelleen paljon korjattavaa. Suomen romanit eivät kuitenkaan muodosta suuria syrjäytyneiden yhteisöjä, kokonaisia kyliä tai kaupunginosia, joissa lapset näkevät nälkää ja käyvät käytännössä segregoituja kouluja. Tai joiden avustamiseen myönnetyt varat menevät korruptoituneiden ”kiintiöromanien” omaan taskuun.

Kovács siis uutterasti heittelee kiviä Unkarin perin hauraasta lasitalosta käsin. Parhaan esimerkin säästin kuitenkin viimeiseksi. Kovács päivittelee kirjoituksessaan, miten ”venäläiset oligarkit ostavat kokonaisia saaria Suomen saariston strategisimmista kohteista”. Jos nyt tässä viitataan ns. Airiston Helmi -Melnikoviin, niin hänellä on ymmärtääkseni (kuten jo aiemmin kirjoitin) paitsi Maltan passi, siis EU-kansalaisuus, myös Unkarin myöntämällä maahanmuutto-obligaatiolla hankittu oleskelulupa. Kovács kauhistelee suomalaisia, jotka eivät ”tunnu välittävän”, vaikka NATO varoittaa venäläisten soluttautujien luomasta turvallisuusuhkasta – eikä hiiskahdakaan siitä kritiikistä, mitä Unkarin hallitusta lähellä olevien veroparatiisifirmojen pyörittämä korruptionkäryinen maahanmuutto-obligaatiobisnes on saanut osakseen.

Voisikohan siis valtiosihteeri Kovács, kuten saksaksi sanotaan, ”ensiksi lakaista oman ovensa edustan”?

***

Hallitusta lähellä oleva uutissivusto Origo, se ”yksityinen blogi” (Unkarin Suomen-suurlähettilään vaivautunutta selitystä siteeratakseni), puolestaan jatkaa Suomen kritisointia. Nyt on esiin kaivettu ”Migraatiotutkimuksen instituutin” (Migrációkutató Intézet) laatima selvitys, ja juttu on otsikoitu räväkästi: ”Migranttien kotoutuminen Suomessa on epäonnistunut”. Varsinaista faktaa ei Origo-sivuston juttuun juurikaan mahdu, siinä vain todetaan, että ”vaikka poliittinen valtavirtaeliitti tunnustaa liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa” ja pitää maahanmuuttajien kotoutumista vain järjestelykysymyksenä, muuttajien kotoutuminen ja työllistyminen jää edelleenkin selvästi toivotun tason alapuolelle. Tämä pitäneekin paikkansa, kuten Suomessakin on viime vuosina uutisoitu. Ei kukaan ole väittänyt, ei kukkahattuisinkaan ”suvakki”, että vieraasta kulttuurista vaikeissa oloissa maahan tulleiden kaikenlaisten ihmisten kotoutuminen olisi aina kivaa, helppoa ja hauskaa.

Mutta olennaista tässä jutussa ei olekaan varsinainen faktapohja vaan maahanmuuttajien kotoutumisesta tehdyt poliittiset päätelmät:

Massiivista maahanmuuttoa ainoana vastustava Perussuomalaisten puolue ei – hyvistä vaalituloksista huolimatta – ole päässyt hallitukseen, sitä vastoin se voi maahanmuuton negatiivisten seurausten johdosta (vaikea ja pitkäksi venyvä kotoutuminen, yleisen turvallisuuden heikkeneminen, jne.) lyhyellä tähtäimellä vakiinnuttaa kannatuksensa ja luoda perustan sen tulevalle kasvulle, siinäkin tapauksessa, että maahanmuuttajien lukumäärä jää varsin alhaiseksi vuoteen 2015 verraten.

Tärkeää ei siis ole maahanmuuttajien kotouttaminen vaan Orbánin aateveljien ja ihailijoiden poliittinen menestyminen maahanmuuttovastaisuuden siivellä. Tähän voi kätevästi upottaa myös ikään kuin itsestäänselvänä tosiseikkana todetun ”yleisen turvallisuuden heikkenemisen”. Nämä oikeistopopulistien suosimat väitteet siitä, että maahanmuutto tuo mukanaan murha- ja raiskaustsunameja, eivät pidä paikkaansa; rikoksia tekevät edelleen kaikenlaiset ja kaikentaustaiset ihmiset erilaisista syistä, eikä väkivaltarikollisuuden määrä Euroopassa ole viime vuosina olennaisesti noussut vaan pikemminkin laskenut. Mutta näin nämä asiat koetaan…

Mielenkiintoisempaa olisi selvitellä, mikä on tämä Migraatiotutkimuksen instituutti ja millä asiantuntemuksella se toimii. Tästä näkisin mielelläni jonkun oikean alan tutkijan mielipiteen. Itse en ehdi nyt asiaa selvittämään, mutta muistutan vain, että kyseisen instituutin ovat vuonna 2015 perustaneet Unkarin hallitusta lähellä oleva ajatuspaja Századvég sekä nuorten lahjakkuuksien koulutusta varten perustettu Mathias Corvinus Collegium. ”Puolueettomaksi” tai ”riippumattomaksi” tutkimuslaitokseksi sitä siis tuskin voi nimittää.

***

Suomen parjaaminen virallisen Unkarin taholta siis jatkuu yhä. Kannattaa silti pitää pää kylmänä: ei tässä ole kysymys Suomesta tai Suomen ja Unkarin suhteista. Oikeasti tässä vain virallinen Unkari yrittää epätoivoisesti ja perin lapsellisella tavalla suhteellistaa ja mitätöidä ulkopuolelta ja erityisesti EU:sta käsin tulevaa kritiikkiä. Toivottavasti EU ja virallinen Suomi jatkossakin pitävät päänsä kylmänä ja antavat unkarilaisten rauhassa kaivaa omaa kuoppaansa aina vain syvemmäksi.

It ain’t necessarily so

Pari päivää sitten tuli seitsemänkymmentäviisi vuotta täyteen siitä keväisestä päivästä, jona Unkarin juutalaiset määrättiin ompelemaan vaatteisiinsa keltainen daavidintähti. Kirjailija György Dragomán julkaisi tämän johdosta Facebook-seinällään tähän liittyvän pienen monologin romaanistaan Máglya (‘Rovio’), ja käänsin sen tänne. Eilen taas vietettiin kansainvälistä romanien kansallispäivää. On siis ehkä aika jälleen pohtia rasismiin liittyviä ilmiöitä.

Unkarin romanien tilannehan on silloin tällöin ollut esillä tässäkin blogissa. Tämä tilanne on tunnetusti ankea. Toki jotkut romanit ovat menestyneet elämässä, saavuttaneet hyvinvointia, mainetta ja vaikutusvaltaakin; yhtenä huippuesimerkkinä tulee mieleen juhlittu ja palkittu julkkisviulisti Zoltán Mága, joka esittää sekä perinteistä mustalaismusiikkia että klassisen viulukirjallisuuden tunnettuja virtuoosikappaleita, esiintyy rikkaille ja mahtaville ympäri maailmaa ja pyörittää melkoista showkonserttikoneistoa. On myös arjen sankareita, jollaisista yksi valitaan vuosittain romanijärjestöjen Kultanauha-palkinnon saajaksi. Tänä vuonna sankariksi nousi sairaanhoitaja Edina Sztojka, joka yksinhuoltaja-teiniäidistä ankaralla työllä ja aikuisopiskelulla kouluttautui unelma-ammattiinsa ja haastattelussa kertoo koskettavasti, mitä työ saattohoidossa, kuolevien ja heidän omaistensa parissa on hänelle opettanut.

Melkoinen osa Unkarin romaniväestöstä elää kuitenkin yhteiskunnan alareunalla tai ulkopuolella, ghettoutuu tiettyihin köyhiin kyliin tai kaupunginosiin, käy ”segregoituja” kouluja ja elää sukupolvelta toiselle periytyvässä työttömyys- ja syrjäytymiskierteessä, mistä on helppoa luiskahtaa myös rikolliseen elämään. Syrjäytyminen ja enemmistön ennakkoluulot ruokkivat toisiaan ja pyörittävät noidankehää, eivätkä poliittiset päättäjät tunnu pystyvän tekemään tälle oikein mitään. Romaneilla virallisena vähemmistökansana on periaatteessa oma itsehallintojärjestelmä, mutta tämäkin tuntuu toimivan enemmän korruptiokanavana kuin yhteiskunnallisen tasa-arvon rakentajana. Etenkin romanien valtakunnallisen edustuselimen pitkäaikainen johtaja Flórián Farkas on päässyt myös EU:n korruptionvalvontaelimen OLAFin syyniin taloussotkujensa takia. Olen useammankin kerran nähnyt väitettävän, että jos murto-osakin romanien eriarvoisuuden korjaamiseen annetuista valtion- ja EU-tuista olisi vuosien mittaan mennyt oikeaan osoitteeseen, niin suuri osa ”romanikysymyksestä” olisi jo menneen talven lumia.

Viime päivinä on unkarilaista somea kohisuttanut vanhaan tuttavaamme, Fidesz-puolueen kansanedustajaan János Pócsiin liittyvä video, joka yli kymmenen vuoden takaa ilmestyi YouTubeen. Pócs on siis sama hemmo, joka taannoin postasi Facebookiin siantappajaiskuvan, missä kärvennetyn sianraadon kylkeen oli kirjoitettu Soros-nimeen perustuva, heh heh, sanaleikki. Nyt Herbal Reality -kanava julkaisi videon, jolla Pócs pistää tuolloin – vuonna 2008 – palveluksessaan työskennelleen romanimiehen lämpökattilan polttouuniin, vitsailee polttavansa uunissa ne mustalaiset, joista ei tykkää, ja on lopuksi vielä sytyttävinään uunin palavalla paperilla. 444.hu-sivuston toimitus kävi Pócsilta itseltään kyselemässä uunivideon taustoja, mutta ei oikein saanut selville muuta kuin että tämähän oli vitsi ja kuulemma uuniin pantu mies oli itse ehdottanut videon tekemistä. (Mieheltä itseltään asiaa ei enää saa selville, hän on sittemmin kuollut.) Romanien valtakunnallinen itsehallintoelin on jo vaatinut Pócsia eroamaan, mutta Flórián Farkasin mielestä, vaikka video olikin ”onneton”, tämmöinen on tarpeetonta.

Yhteen romanit kuitenkin kelpaavat: äänestämään valtapuoluetta. Jo useampien vaalien alla on kuultu kuvauksia siitä, miten ”mustalaiset myyvät äänensä säkillisestä perunoita” ja miten köyhien romaniasutusten asukkaille vaalien alla jaetaan elintarvikkeita ja lupauksia työllistämistöistä. Kartoiltakin näkyy, että Fidesz-puolueen äänisaaliit ovat suhteessa runsaimmat juuri kaikkein köyhimmillä alueilla. Nyt EU-vaalien lähestyessä on myös romaneihin kohdistuva vaalikampanjointi taas alkanut. 444.hu-sivusto löysi hieman hyytävän esimerkin Bács-Kiskunin läänin romaniedustuselimen johtajan Szilveszter Horváthin FB-sivulta. Video on sittemmin näköjään poistettu, mutta jutussa selostetaan, että Horváth kehottaa kuulijoitaan saapumaan vaalipaikalle Fidesztä äänestämään ja tuomaan mukanaan vähintään kolme kaveriaankin. Sillä vain Viktor Orbán pystyy suojelemaan Unkaria vierailta valloilta, jotka haluavat tuoda maahan ”migrantteja”. Näistä ”migranteista” 90% on terroristeja, ja ”migranttien” kulttuuriin kuuluu se, että jos ne tulevat kadulla pyytämään tupakkaa eikä sitä anneta, ne oitis puukottavat. Tätä ei ”migranttien laki” pidä rangaistavana, niin kuin ei myöskään lasten raiskaamista.

Karmeintahan tässä on se, että juuri samanlaisia tarinoita – väkivaltaisuudesta, ryöstelystä, alaikäisten hyväksikäytöstä, joka kaikki on muka ”kulttuurisesti hyväksyttyä” – kerrotaan Unkarin ”valkolaisten” parissa romaneista itsestään. Verkossa kiertelee jo tähän perustuvia rasistimeemejä, joissa Horváth parkaa pannaan halvalla. Onneton pitää sen ihmisen olla, joka on valmis käskystä lyömään toista samalla aseella, millä käskijä häntä itseään lyö. Valitettavasti Unkarin romaneista monet saattavat hyvinkin olla näin onnettomassa asemassa.

***

Kaikkialla läsnä olevasta arkirasismista hieman kaukaisempiin maailmoihin. George ja Ira Gershwinin vuonna 1935 valmistunut ooppera Porgy ja Bess kertoo ramman, hyväsydämisen Porgyn ja hyväksikäyttäjämiesten uhrina kokaiinikoukussa rimpuilevan Bessin karvaansuloisen rakkaustarinan kautta Amerikan mustien ankarasta elämästä Charlestonin slummeissa. Tekijöiden alkuperäinen tarkoitus oli, että Porgya ja Bessiä saisivat esittää vain mustat laulajat, ja tästä pitää edelleen kiinni teoksen tekijänoikeuksia hallinnoiva yhtiö. Euroopassa oopperaa ovat kyllä esittäneet valkoiset laulajat naama mustaksi maalattuina, ainakin siihen aikaan, kun tätä ei meillä ymmärretty yhdistää amerikkalaiseen “blackface”-perinteeseen eikä pitää rasistisena. Nykyään nämä asiat tietenkin ovat hankalampia.

Jo toista vuotta sitten Budapestin ooppera otti Porgyn ja Bessin ohjelmaansa, tällä kertaa ilman kenkälankkia. Tässä produktiossa tapahtumat sijoittuivat pakolaiskeskukseen jossakin Euroopassa, eikä esittäjien eurooppalaista ihonväriä ole yritetty muuttaa. Tekijänoikeuksia siis rikottiin, ja syntyneessä kiistassa oopperatalo pakotettiin julkisesti ilmoittamaan, että tämä produktio ei ole saanut lupaa tekijänoikeuksien haltijalta eikä se vastaa teoksen esittämiselle asetettuja vaatimuksia. Asiaa tietenkin pahensi se, että jupakka yhdistettiin maailmalla Unkarin valtion toimintaan pakolaiskriisissä ja niihin, hm, ei aivan perusteettomiin rasismisyytöksiin, joita Soro…, vihervass…, siis, ulko- ja kotimaiset älymystöpiirit aina silloin tällöin esittävät.

Valtionoopperan (Erkel-teatterin) johtaja Szilveszter Ókovács yritti puolustaa ratkaisua kiistämällä edesmenneiden Gershwinien määräyksen. ”Tämä säännös on rasistinen ja poliittisesti epäkorrekti. Maassa, missä ei asu käytännössä lainkaan mustia ihmisiä, koska meillä ei ole ollut siirtomaita, tätä säännöstä ei voi selittää.” Tuo ”meillä ei ole ollut siirtomaita” on paljonpuhuva lausahdus. Samaan Orbán on vedonnut yrittäessään selittää, miksi Unkari ei pysty ottamaan vastaan ei-valkoihoisia maahanmuuttajia, vaikka läntisen Euroopan ”maahanmuuttomaat” semmoiseen katsovat kykenevänsä. Lisäksi sillä tietenkin kiillotetaan omaa kilpeä: me emme ole koskaan tehneet kenellekään pahaa emmekä siksi tarvitse myöskään kollektiivisia kulttuurisia katumusharjoituksia. Ja kun Unkaria on puolustettava, nyt voidaan kaivaa esille myös semmoiset käsitteet kuin ”rasismi” ja ”poliittinen korrektius”, joita Unkarissa on muuten enemmänkin vähätelty ja pilkattu.

Kaiken lisäksi Ókovács ilmoitti epäilevänsä koko Gershwinien jälkisäädöksen pätevyyttä. ”Jos tämmöistä vaatimusta ei ole esitetty tekijän elinaikana, miksi tekijät vaatisivat tätä kuolemansa jälkeen?” Itse asiassa, muistutti asiasta uutisoinut The Guardian, George Gershwin jo eläessään kieltäytyi yhteistyöstä New Yorkin Metropolitanin kanssa, koska tässä produktiossa olisi esiintynyt mustaksi maalattuja valkoisia laulajia. Guardianin mukaan Ókovács väittää, että tekijänoikeuksia hallinnoiva Tams-Witmarks olisi alun perin antanut hänen uskoa, että esittäjien mustaihoisuutta ei vaadittaisi, ja vastalauseita olisi alkanut kuulua vasta myöhemmin.

Tästä siis kerrottiin maailman tiedotusvälineissä jo toista vuotta sitten. Ilmeisesti kiista on yhä vireillä, sillä tänään Unkarin julkisuudessa on naureskeltu uudelle uutiselle Porgyn ja Bessin tiimoilta: johtaja Ókovács on kirjallisesti pyytänyt tässä produktiossa esiintyneitä laulajia vakuuttamaan, että ”afroamerikkalainen alkuperä ja tietoisuus muodostaa erottamattoman osan heidän identiteetistään”, ja 28 esiintyjästä kaikkiaan 15 olisi tähän suostunut. Ókovács selittelee ratkaisuaan näin:

“Unkarissa ei pidetä rekisteriä ihmisten ihonväristä, ei myöskään rikoslaissa, se on henkilökohtaista informaatiota, enkä minä pysty sanomaan esimerkiksi roolituksesta, vastaako se ehtoja vai eikö, siksi kysyn ennemmin heiltä.”

Entisessä natsi-Saksassa tunnetusti Johtaja päätti, kuka on juutalainen ja kuka ei. Unkari taas on demokratia, joten afroamerikkalaisuudestaan voi näköjään kukin päättää itse, heh heh. Vaikka oltaisiinkin maassa, jossa tunnetusti ei voisi eikä saisi elää kuin valkoisia eurooppalaisia. Ja jossa jo pitkän aikaa on vallanpitäjien tuella pilkattu väitetyn ”gender-ideologian” ajatusta siitä, että jokainen voisi vapaasti valita identiteettinsä. No, Népszava kertoo Ókovácsin luonnehtineen tätä afroamerikkalaiseksi julistautumista ”satiiriseksi ratkaisuksi”. It ain’t necessarily so, niin kuin Porgyn ja Bessin kokaiinikauppias Sporting Life kuuluisassa jumalanpilkkanumerossaan laulaa.

Meill’ on metsässä rasistipiiri

Tänään putosi uutisvirtaani aikamoinen pökäle.

168 óra -lehden toimittaja postasi Facebookiin linkin juttuun, jota toimittaessaan hän kuulemma oli järkyttynyt pahemmin kuin pitkään aikaan. Jutun aiheena on Unkarin Partioliiton (Magyar Cserkészszövetség) merkillinen toiminta romaninuorten suhteen.

Köyhässä Koillis-Unkarissa Borsodin maakunnassa on kymmenisen vuotta toiminut koulu, jonka päämääränä on auttaa syrjäytymisvaarassa olevia, etenkin romanitaustaisia nuoria ylioppilastutkintoon ja mahdollisuuksien mukaan myös korkeampaan koulutukseen johtavalle polulle. Koulun taustana on intialaisen kastittoman ihmisoikeustaistelijan B. R. Ambedkarin (1891–1956) perustama liike, joka ammentaa myös buddhalaisuuden arvoista. Tämä liike levisi vuosituhannen vaihteessa Unkariin, missä jotkut romaniaktivistit näkivät selvän yhtäläisyyden Intian kastittomien ja oman asemansa välillä. Muutamia satoja Unkarin romaneja on Ambedkarin inspiroimana kääntynyt buddhalaisuuteen; ambedkarilaisten buddhalaisyhteisö rekisteröitiin virallisesti uskonnolliseksi yhdyskunnaksi Unkarissa vuonna 2007, mutta vuoden 2011 kiistelty uusi kirkkolaki, jota on arvosteltu pienten uskonyhteisöjen ja vapaiden suuntien syrjimisestä vanhojen kirkkokuntien kustannuksella, riisti siltä jälleen virallisen aseman.

Sajókaza-nimisellä paikkakunnalla toimivan ambedkarilaisten oppikoulun johtaja Tibor Derdák kertoi 168 óra -lehdelle, että heidän koulunsa keskeisiä tavoitteita on auttaa nuoria verkostoitumaan myös oman sosiaalisen taustansa ulkopuolelle: monet koulun oppilaista ovat viettäneet lapsuutensa romanikylässä tai -ghetossa ja käyneet ”segregoitua” alakoulua, näkemättä koskaan muunlaista elämää. Tämän takia koulun opettajat ja oppilaat ovat viime vuosina osallistuneet partiolaisten tilaisuuksiin ja myös kutsuneet partioliikkeen edustajia vierailemaan koulussaan. Yhteistyö kuitenkin katkesi viime kesänä: jotta kouluun olisi virallisesti voitu perustaa oma vartio, sen edustajien olisi pitänyt olla mukana partioleirillä, missä annetaan asianmukainen johtajakoulutus. Leirin osallistumismaksutkin oli jo maksettu, kun kävi ilmi, että mukana olisi kolme romaninuorta – tällöin partiojärjestö oitis ilmoitti, että osallistuminen ei käy laatuun vaan maksut palautetaan heti.

Myöskään toisten maakuntien partioleirille Ambedkar-koulun nuoria ei huolittu. Selitykset olivat rehtori Derdákin mukaan sekavia ja vähemmän vakuuttavia. Partiojärjestön toimistossa koulun edustajille sanottiin, että “syntyperämme ja uskomme perusteella emme sovi unkarilaisten kristittyjen partiolaisten joukkoon”. Ranskan partiojärjestö riensi apuun ja järjesti ohjaajakoulutusta, niin että jonkinlainen partiotoiminta saatiin alkuun. Unkarin partioliitto sitä vastoin kielsi ambedkarilaisia käyttämästä ”partiolaisen” (cserkész) nimikettä, vedoten siihen, että koulun kotisivulla oli annettu virheellistä tietoa koululaisten (virallisesti torpatusta) osallistumisesta Borsodin maakunnan partiolaisten leirille.

Samoihin aikoihin Unkarin partioliitto on ollut julkisuudessa valtiovallan suopeuden kohteena. Vuonna 2013 Unkarin valtio lahjoitti partiolaisille Budapestin liepeillä sijaitsevan linnan puistoineen, ja valtion kustantaman remontin jälkeen linna vihittiin käyttöön viime toukokuussa itsensä pääministerin läsnäollessa. Tilaisuudessa pääministeri lausui: ”Tämä rakennus ei ole lahja vaan tilaisuus partioliiton tehtävän täyttämiseen, yhteisön rakentamiseen.” Itse asiassa tätä yhteisöjen rakentamista on tuettu myös EU:n varoilla. Unkarin partioliiton hanke ”pienyhteisöjen nuorisokasvatuksen tukemiseksi” sai rahoitusta EU:n ohjelmasta, jonka yhtenä kohderyhmänä mainitaan nimenomaan sosiaalisesti heikommassa asemassa olevat nuoret. Erityisesti köyhiin, syrjäytymisvaarassa oleviin tai romaninuoriin kohdennettua toimintaa Unkarin partioliitolla ei kuitenkaan ole; vastauksessaan 168 óra -lehden kysymykseen liitto totesi lyhykäisesti:

Unkarin Partioliitto on arvopohjainen järjestö: se uskoo integroituun kasvatukseen ja suorittaa toimintaansa tämän mukaisesti. Siksi emme rekisteröi jäsentemme emmekä johtajiemme kuuluvuutta kansalliseen/etniseen tai sosiaalisesti heikommassa asemassa olevaan ryhmään.

Kansainvälisen partiolaisliikkeen aatteelliset taustathan ovat kristillis-kansallis-konservatiiviset, joskin alun alkaenkin kirkkokunnista riippumattomat. Siitä huolimatta ainakin monissa Euroopan maissa partiotoiminta on nykyään varsin liberaalia ja moniarvoista – kuten nähtiin, ranskalaisille partiolaisille yhteistyö ambedkarilaisten kanssa ei ollut mikään ongelma. Suomen partioliiton sivuilla linjataan, että partioliikkeen toimintaperiaatteisiin kuuluu ”kieleen, kulttuuriin, uskontoon sekä vakaumukseen liittyvä yhdenvertaisuus ja sukupuolten välinen tasa-arvo”. Suomen partioliike on esimerkiksi osallistunut Pride-tapahtumiin; vastaavaa on Unkarissa jokseenkin mahdoton kuvitella. Ympäri maailman on muuten myös olemassa buddhalaista partiotoimintaa, jolla on oma maailmanjärjestönsäkin.

Unkarin partioliikettä taas ilmeisesti leimaa väkevä kansallismielisyys ja kristillis-konservatiivisuus. Syyt ovat historialliset. Sosialismin aikana partioliike oli Unkarissa täysin kielletty, joten sen arvoja ja perinteitä vaalittiin lännen diasporaunkarilaisten keskuudessa melkoisissa kylmän sodan tunnelmissa. Unkarilainen partiolaistoiminta oli näissä yhteisöissä keskeinen kansallistunteen nostatuksen ja siihen liittyvän tiukan oikeistokonservatiivisen koti-uskonto-isänmaa-arvokasvatuksen väylä. (Olen itse kuullut itävallanunkarilaisen sedän leuka tutisten selittävän, että ”niin kauan meillä säilyy unkarilaisuus, kuin on unkarilaisia partiolaisia”.) Järjestelmänvaihdoksen jälkeisessä Unkarissa uudelleenelvytetty partiotoiminta on leimallisesti osa kristillistä nuorisotyötä, ja sitä harjoitetaan perinteisten kirkkokuntien suojissa.

On siis tavallaan ymmärrettävää, että Unkarin partiolaisliiton on vaikea tehdä yhteistyötä avoimesti buddhalaistaustaisen organisaation kanssa. Vastineessaan lehtikirjoitukseen liitto vakuuttaa uskovansa integraatioon ja toimintansa olevan avointa kaikille, jotka hyväksyvät partiolaisuuden aatteet ja arvot; syynä yhteistyön katkeamiseen ambedkarilaisten kanssa oli pelkästään se, että Ambedkar-koulun kotisivulla oli leiriyhteistyöhankkeen kaaduttua julkaistu kirjoitus, jossa Unkarin partioliiton toimintaa kuvattiin perin negatiiviseen sävyyn.

Voin kuvitella, että tässä on puolin ja toisin sanottu pahasti ja ajateltu pahaa toisesta. Voin myös uskoa, että Unkarin partioliitossa jotkut ovat mielestään aivan oikeutetusti loukkaantuneita siitä, että heille vieraita periaatteita ja vierasta uskoa tunnustavat tahot ovat yrittäneet tunkea mukaan heidän selkeän aatteelliseen toimintaansa ja pakit saatuaan nyt panettelevat heitä ympäri mediaa. Mutta toisaalta: onko Unkarin partiotoiminnan todellakin pakko yhä pysyä osana konservatiivis-kansallis-kristillistä viitekehystä? Onko partioliikkeenkin pakko olla osa järjestelmää, jossa aatteellinen kasvatus ja koulujenkin ylläpito on uskottu perinteisten kirkkojen haltuun (mikä liittyy niiden moraalisesti hivenen kyseenalaiseen rooliin valtiovallan pikku ideologia-apulaisina)? Semminkin, kun tämä järjestelmä merkitsee myös etnisen eriarvoisuuden ja ennakkoluulojen vahvistamista? Onko partioliikkeenkin oltava mukana rakentamassa romaninuorten segregaatiota?

Ilmeisesti on.

Kurjuuden reunalla

Tässä blogissa on silloin tällöin ohimennen viittailtu ns. syväköyhyyteen  (mélyszegénység)  Unkarin yhteiskunnan ongelmana. Kun ylivelkaantuneen reaalisosialismin kulissit virallisine, komentotalouden pyörittämine täystyöllisyyksineen hajosivat, monet niistä, jotka menettivät työpaikkansa ja toimeentulonsa, eivät enää koskaan päässeet jaloilleen. Osa kansasta – paljolti, mutta ei pelkästään romaneja – on ajautunut pysyvästi sivuraiteelle, sukupolvelta toiselle periytyvään syrjäytymisen kierteeseen, sinnittelemään vailla koulutusta ja ammattia yhteiskunnan ja avustusjärjestöjen tarjoaman perin reikäisen turvaverkon varassa. Tätä kansanosaa koskee usein myös szegregáció, segregaatio eli apartheidin kaltainen eristäminen. Käytännössä monin paikoin romanit eivät vain asu erillään muusta väestöstä omissa kylissään tai ”ghetoissaan”, vaan heidän lapsensa myös käyvät eri kouluja tai luokkia, tietenkin huonommin varusteltuja, siitä huolimatta, että tilanne on lainvastainen ja sen johdosta on eri paikkakunnilla käyty useampia oikeusjuttuja.

Syväköyhyydessä elävät ihmiset ovat tietenkin helposti värvättävissä järjestäytyneen rikollisuuden ja prostituution käyttöön. Kuten sveitsinunkarilainen kirjailija Anna Maros neljä vuotta sitten kertoi Magyar Narancs -lehdelle, Zürichin punalyhtykaduilla ja ”klubeissa” työskentelee – hintoja polkien ja alan nokkimisjärjestyksen pohjimmaisina – valtavasti unkarilaisia prostituoituja, suurin osa ilmeisesti romaneja. Joukossa on varmasti myös pakotettuja tai painostettuja ihmiskaupan uhreja, mutta Marosin arvion mukaan suurin osa on tullut tieten tahtoen tätä tienestiä etsimään, sillä ”sutenööreistä suurin on köyhyys”.

Syväköyhyys lamaannuttaa jo aivan fyysisestikin, vie ihmiseltä voimat suunnitella toimintaansa pitemmällä tähtäimellä, opiskella tai kouluttautua. Syväköyhyys vie itsekunnioituksen, ryhdin ja puhtauden, pakottaa elämään päivästä toiseen kädestä suuhun ja turvautumaan mihin hyvänsä, mikä antaa hetken helpotusta. Syväköyhä ei jaksa eikä osaa säästää: silloin kun on rahaa, ostetaan lapsille kaakaokierrepullia, että edes joskus olisi jotain hyvää, vaikka loppukuusta jouduttaisiin näkemään nälkää. Tai sitten otetaan pikaluottoa sieltä, mistä saa, eli oman kylän koronkiskurilta, tai jäädään mahavelkaan oman kylän ruokatrokarille, joka myy elintarvikkeita luotolla ja hirmuisella korolla. Sähkö- tai kaasulaskuja ei pystytä maksamaan, joten vaikka verkko olisikin, virran tulo on usein katkaistu, ja valoa ja lämpöä saadaan erilaisilla käryttävillä, osaksi omatekoisilla vehkeillä. Talvisin palellaan. A nyomor széle (’Kurjuuden reuna’) -blogissaan Nóra L. Ritók kertoi muutama vuosi sitten koululaisista, joille ”talven riemut” on aivan outo käsite: syväköyhyydessä elävät lapset voi toki panna koulussa piirtämään kauniita lumihiutaleita ja iloisia lumiukkoja, mutta todellisuudessa talvi merkitsee heille tuskallista, jatkuvaa palelemista, usein myös likaisina ja haisevina, sillä peseytyminen ja veden lämmittäminen on käytännössä mahdotonta.

Niin, tämä ”Kurjuuden reuna” -blogi tarjoaa jatkuvasti kipeitä tosikertomuksia siitä, millaista elämä voi olla nykyajan Euroopassa. Ritók kertoo velkaloukkuun jääneistä, kaikkensa menettäneistä ihmisistä, jotka etsivät ruoakseen tähteitä roskiksista, vanhemmista, joilla ei ole varaa ostaa lääkkeitä sairaalle lapselleen, lapsista, jotka tulevat kouluun vielä lokakuussakin vähän hassuissa, vääränkokoisissa sandaaleissa, koska muita kenkiä ei ole. Lapsista, jotka eivät ole eläessään käyneet museossa tai elokuvateatterissa, eivät ikinä ole ajaneet raitiovaunulla tai liukuportaissa, eivät eläessään ole syöneet salaattia, eivät koskaan käyneet suihkussa tai vetäneet ylleen uimapukua. Lapsista, jotka tilaisuuden tullen näpistävät koulun polttouunin vierestä polttopuita, että saisivat kotiin edes hiukan lämmintä. Lapsista, jotka vasta koulu tai avustusjärjestö tutustuttaa vesiklosettiin tai banaaneihin, lapsista, jotka ilman avustusjärjestön apua eivät ikinä pääsisi pääkaupunkiin tai eläintarhaan. Nämä lapset elävät meidän Euroopassamme aivan erilaisessa todellisuudessa kuin me.

Romanien asuttama ”ghetto” (cigánytelep) Karcagissa, itäisessä Unkarissa. István Husztin kuva Index.hu-sivustolta.

Ritókin perustama ”Aitohelmisäätiö” (Igazgyöngy Alapítvány) toimii Itä-Unkarissa Berettyóújfalun seudulla, joka on Unkarin köyhimpiä alueita. Säätiön varsinainen päätavoite on lahjakkaiden lasten ja nuorten tukeminen, etenkin kuvataideopetuksen kautta. Kuvataidekoulun ohella säätiö tekee ruohonjuuritason humanitaarista työtä, ruoka- ja vaateavun toimittamista myöten, ja pyrkii perheitä tukemalla edistämään Unkarin romanien integraatiota. Toinen hieman vastaavanlainen projekti, jota olen viime vuosina seuraillut sivusta, avustaa Tarnabod-nimistä kylää, jossa asuu enimmäkseen työttömiä romaniperheitä, ja tukee siellä koulua pyörittävän Maltan ritarikunnan avustusjärjestön toimintaa. Kylän tilanteesta on kerrottu saksaksi Pusztastrangerin blogissa ja suomeksi täällä.

Ja tottakai Unkarin köyhimpiä auttavat monet muutkin järjestöt, seurakunnat ja yhteisöt. Mutta näin pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvattina sitä kysyy: missä on valtio? Tietenkin myös valtio vakuuttaa tukevansa köyhiä ja edistävänsä romanien integraatiota parhaansa mukaan. Vuosi sitten hallituksen tiedottaja Zoltán Kovács Politicon palstoilla yltyi melkoiseen kaunopuheisuuteen vastineessaan Amnesty Internationalin tutkijan kirjoitukseen Unkarin romanien kurjasta tilanteesta. Tietenkin ongelmia on, myöntää Kovács, mutta Orbánin hallitus on tehnyt niiden korjaamiseksi enemmän kuin yksikään edeltäjänsä. Työllistämisohjelma (közmunka, eli työttömien pakottaminen nälkäpalkalla pusikoita raivaamaan) on Kovácsin mukaan onnistunut palauttamaan monia työmarkkinoille (kriittiset lähteet taas väittävät, että közmunka-järjestelmä nimenomaan ei pysty tähän vaan toimii vain työttömyystilastojen kaunistajana). Orbánin hallitus on myös, Kovács muistuttaa, ajanut Euroopassa läpi yhteisen romanistrategian ja kieltänyt vihapuheen uudessa perustuslaissa. (Siitä huolimatta rasistinen vihapuhe on edelleen ongelma Unkarissa, väittää Euroopan neuvoston asiantuntijaryhmän kolmen vuoden takainen raportti.) Ja lapset saavat lastentarhassa ja koulussa ilmaiset ateriat, joten nälkääkään ei pitäisi enää olla!

Todellakin – Unkarin hallituksen on jo muutaman kerran ilmoitettu ”tehneen lopun lasten nälästä”. Nimenomaan näin ilmaisi asian inhimillisten voimavarojen superministeri Zoltán Balog parin vuoden takaisessa haastattelussa – jos jossain vielä lapset ovat nälässä, se tapahtuu koulun ulkopuolella, siihen ovat osasyyllisiä lasten vanhemmat, ja kaiken lisäksi myös viikonloppujen ja lomien ajaksi on suunnitteilla lasten ruokahuollon turvaavia ohjelmia.

Samaa on lausunut myös Orbánin virallinen neuvonantaja, sosiologi Zsuzsa Hegedűs, jonka erityisenä toimialana on lasten köyhyyden ja syrjäytymisen torjuminen. Hegedűsin johtama Minden Gyerek Lakjon Jól (‘Kaikki lapset kylläisiksi’) -säätiö jakaa köyhille perheille kasvisten siemeniä kotivaraviljelyä varten, porsaita ja kananpoikia. Itse asiassa, kuten viime vuosina hallituksen linjoilla liikkuvasta oikeistolaisesta äänitorvesta kriittiseksi kanavaksi muuttuneen HírTV:n ajankohtaisohjelma Célpont äskettäin paljasti, suuri osa Hegedűsin jakelemista kananpojista kuoli päivän-parin sisällä, eivätkä kaikkein epätoivoisimmassa köyhyydessä elävät ihmiset noin vain pysty hoitamaan ja ruokkimaan kotieläintä kuukausikaupalla tai perustamaan ja huoltamaan kasvimaata, jossa siemenpussit muuttuisivat porkkanoiksi, kurpitsoiksi ja kaaleiksi. Ilmeisesti Hegedűsin säätiö näyttävine tempauksineen nielee veronmaksajien rahoja tuottamatta vastineeksi juuri mitään.

Zsuzsa Hegedűs nousemassa paljon puhutusta työsuhde-Audistaan. MTI:n kuva (Zsolt Szigetváry) Zárójel-blogista.

Nämä uutiset saivat viime viikolla riippumattoman uutisportaali Mércen toimittajan Nóra Diószegi-Horváthin käämit kärähtämään. Vilpittömän tuohtuneessa kirjoituksessaan Diószegi-Horváth julistaa Hegedűsin yhdeksi Orbánin järjestelmän tuhoisimmista toimijoista. Hegedűs poseeraa uutiskameroille lahjaporsas sylissään ja väittää lopettaneensa lasten nälän, samalla kun hänen säätiöönsä katoaa satoja miljoonia forintteja ”kuin sukkia pesussa”, kuten Magyar Narancs asian ilmaisee. Tämän halpamaisempaa sumutusta on harvoin nähty, lataa Diószegi-Horváth:

Nyttemmin he eivät enää välitä edes ulkoisesta vaikutelmasta. Satoja miljoonia on kulunut, mutta alkuaan mahtimenestyksiksi kuulutetut ohjelmat ovat supistuneet tai toteutuneet vain kerran, näytösluontoisesti. Hegedűsin säätiön kotisivua ei ole päivitetty vuosiin, puhelin on suljettu, ettei ketään voisi edes vaatia tilille siitä, mitä hemmettiä tämä säätiö oikein puuhaa. Täsmällisiä tiliselvityksiä ei tietenkään ole. [Säätiön sivuja on näköjään viime päivinä korjailtu ja lisätty sinne säätiön tiliselvitykset vuoteen 2016 saakka. Magyar Narancsin tietojen mukaan näitäkin on jälkikäteen muokattu. – Suom. huom.]
Ja moniko lapsi tuli kylläiseksi? UNICEFin tiedonannon mukaan Unkarissa 0–17-vuotiaista 25 prosenttia, siis joka neljäs lapsi elää köyhyydessä. Unkarin Tilastokeskuksen (KSH) tietojen mukaan alle 7-vuotiaista lapsista 42,2 % elää köyhyydessä, Budapest Intézet -tutkimuslaitoksen mukaan 130 000 lasta joutuu kokemaan jatkuvaa puutetta ja heistä noin 50 000 on säännöllisesti nälissään.

Korruptio, oligarkkien ja poliittisten päättäjien tolkuton rikastuminen on viime vuodet ollut Orbánin järjestelmän arvostelijoiden keskeisiä teemoja. On helppo paheksua ja päivitellä johtavien poliitikkojen loistoasuntoja ja upeita autoja, kalliita kelloja ja Louis Vuitton -laukkuja, luksuselämää, johon heillä ei virallisella palkallaan voisi mitenkään olla varaa. Usein näkee myös rinnastettavan esimerkiksi pääministerin kallista jalkapalloinnostusta ja terveydenhuollon tilannetta: Szent János -sairaalassa Budapestissa viime syksynä potilaat palelivat päällystakeissaan, kun lämmitys oli pettänyt, ja samaan aikaan julkisilla varoilla kustannettu lämmitetty nurmi on ainakin kahdeksalla jalkapallostadionilla. Tällaiset rinnastukset voi tietenkin kuitata demagogiaksi ja populismiksi – voisivatko esimerkiksi huippu-urheilun tukemiseen kulutetut varat siirtyä suoraan syöpälasten auttamiseen, tai katoaisivatko leipäjonot, jos valtio lakkaisi rahoittamasta oopperaa? Mutta jos joku nimenomaan kehuskelee ruokkineensa nälkäiset lapset ja lopettaneensa köyhyyden, samalla kun tähän suunnatut rahat on tuhlattu näyttäviin mutta tehottomiin tempauksiin ellei peräti hävitetty kokonaan muualle – tätä, jyrisee myös Diószegi-Horváth artikkelissaan, ei voi puolustaa kerrassaan millään.

(Jos nyt joku haluaa suoraan auttaa Unkarin puutteenalaisia: Igazgyöngy-säätiön tilitiedot löytyvät täältä, Tarnabodin kylää avustava vapaaehtoisryhmä ottaa vastaan avustuksia tilille nimellä Nemzeti Minimum Alapítvány, Magnet Bank, IBAN HU69 1620 0106 1157 1728 0000 0000, BIC: HBWEHUHB; tietoja-kenttään ”Tarnabod, adomány [= lahjoitus]”. Muitakin luotettavia auttajia varmasti löytyy. Ja jos olet sitä mieltä, että köyhyyttä on Suomessakin ja siitä kärsiviä lapsia olisi meidän ensisijaisesti autettava, niin suosittelen lämpimästi esimerkiksi Punaisen Ristin lahjoittajaksi ryhtymistä tai vaikkapa Lahja ja Veikko Hurstin laupeudentyön tukemista.)

Uskon varjolla

Ei ole enää kuukauttakaan siihen suureen päivään, lokakuun toiseen, jona itävaltalaiset äänestävät uudelleen liittopresidentin valinnasta ja unkarilaisia puolestaan kutsutaan täälläkin jo monesti mainittuun kansanäänestykseen, toisin sanoen antamaan muukalaiskammoinen mielenilmaus nykyhallituksen tueksi. Jo paljon huomiota saaneen ”TIESITTEKÖ?”-julistekampanjan lisäksi mielialaa nostatetaan valtion viestimissä, ja jotkut näyttävät ottaneen kohteekseen tietyt erityisryhmät. Yksi tällainen puheenvuoro nostatti muutama päivä sitten melkoiset laineet ympäri sosiaalista mediaa.

Nimittäin. Tällä kertaa valtion ykkösradiokanavalle Kossuth Rádióon oli sunnuntaina marssitettu László Tőkéczki, Budapestin ELTE-yliopiston kulttuurihistorian laitoksen esimies, jota radion verkkosivuilla tituleerataan ”politologiksi” – hän on historiantutkija, joka on yliopistourallaan aiemmin harrastanut kasvatuksen historiaa ja sittemmin aatehistoriaa. Kymmenen vuoden takainen Magyar Narancs -lehden kirjoitus kuvaa Tőkéczkiä eräänlaiseksi Fidesz-puolueen oikeistoideologiksi, joka oli aikoinaan innolla ohjaamassa kapinallisten pitkätukkien nuordemokraattipuoluetta kansallis-konservatiiviseen suuntaan ja kentän oikeaa laitaa kohti. Tőkéczki on myös aktiivinen toimija Unkarin reformoidussa kirkossa, kansalliskirkoista pienemmässä mutta poliittisesti kenties vieläkin yhtenäisemmin oikealla laidalla seisovassa. (Unkarin roomalaiskatolinen kirkko, niin vankasti kuin sekin on sosialismin ajoista alkaen ollut valtion ohjauksessa, on kaikesta huolimatta osa mahtavaa ylikansallista organisaatiota, jota tunnetusti nykyään johtaa, Zsolt Bayerin kaltaisten ”katolisten” julkisuushahmojen harmiksi, pakolaisten jalkoja pesevä ja ihmisarvosta höpisevä outo hippi.)

Radiopuheenvuorossaan Tőkéczki maalailee kuulijoidensa eteen kauhukuvia, jotka ”avoimessa” Länsi-Euroopassa ovat jo toteutumassa, jos EU:n, uuden Neuvostoliiton, hirmuvalta pääsee toteutumaan. (Puhumattakaan koukkunokkaisten Siionin viisaiden ahneudesta: György Soroskin oli taas pakko mainita.) Rikas Saksakin romahtaa kohta maahanmuuttajiin, jotka eivät sopeudu, eivät tee työtä vaan pelkästään odottavat, että heille kustannetaan kaikki. On siis elintärkeää jatkossakin pitää maahanmuuttajat poissa Unkarista, ja kaikki äänestäjät on saatava tajuamaan tämä. Näin Tőkéczkin logiikka:

Meidän on otettava mustalaiset tähtäimeen. Pitää kertoa heille, että jos meille halutaan asuttaa viisi-kuusikymmentätuhatta ihmistä, siihen loppuu mustalaisten avustaminen, sillä sama raha pitää jakaa useampaan osaan.

Ihan totta. Tőkéczkin mielestä siis Unkarin valtion budjetissa on oma erillinen kiintiöity menoeränsä ”niille”, joita tuetaan vaikka he eivät tuota ja jotka ovat erilaisia kuin ”me”. Siksi jos humanitaarisista syistä maahan otettavat pakolaiset (joita siis, toisin kuin propaganda väittää, EI olla asuttamassa Unkariin kymmeniä tuhansia) tarvitsevat avustusta, se on pois Unkarin romaneilta, kaikilta heiltä yhtäläisesti. (Unkarin romaneihin kuuluu historialtaan, kieleltään ja identiteetiltään erilaisia ryhmiä. Ja vaikka pelottavan monet heistä elävätkin nykyään ns. syväköyhyydessä ja sukupolvesta toiseen periytyvässä syrjäytyneisyydessä, heissäkin on työtätekeviä veronmaksajia, joista varmaan ei tunnu kovin mukavalta kuunnella tällaisia päätelmiä.)

Eikä tässä kaikki. Myös muiden pitäisi ymmärtää tilanteen vaarallisuus:

… vasemmistotyyppisten järjestöjen, feministien, homoseksuellien, miten sen nyt sanoisin, juutalaiston (zsidóság), myös ateistienkin [pitää ymmärtää], että jos islam tulee, se on heidän loppunsa.

Näin siis puhuu aatehistorioitsija ja seurakunta-aktiivi, jonka pitäisi tietää, että uskonnot ovat moniulotteisia ja muuttuvia ilmiöitä, joita tulkitaan monin tavoin ja joiden nimissä on tehty hyvin erilaisia asioita. Jos Tőkéczki ei olekaan kovin hyvin perillä siitä, millaista islamia (tai paremminkin: millaisia islamin ja muiden uskontojen suuntauksia sekä niihin yhdistettyjä kulttuuri- ja tapakomplekseja) nykyään Eurooppaan pakenevat syyrialaiset, irakilaiset ja afgaanit edustavat, niin historioitsijana ja reformoituna kristittynä hänen pitäisi tietää, mitä edellinen muslimivalta Unkarissa teki.

1500-luvun turkkilaisvalloittajat nimittäin eivät olleet erityisen kiinnostuneita pakkokäännyttämään uusia alamaisiaan tai vainoamaan kristittyjä. Päinvastoin turkkilaisvallan aikaan protestanttinen kristinusko pääsi hyvin leviämään. Unkarin katolisesta ylhäisöstä suuri osa oli paennut turkkilaisten tieltä, ja alustalaiset saivat rauhassa kuunnella kiertävien protestanttisaarnaajien sanomaa, Transilvanian ruhtinaskunnassa taas – joka oli muodollisesti itsenäinen, vaikka tunnusti sulttaanin ylivallan – ylhäisökin omaksui uuden uskon.

Ehkä olennaisinta on, että turkkilaisvalta esti vastauskonpuhdistusta ajamasta koko kansaa takaisin Rooman helmaan. Esimerkiksi Tšekissä ja Slovakiassa – missä paavinvallasta ja joistakin sen opeista oli pyristelty irti jo Jan Husin ajoista lähtien – sekä Puolassa protestantismin aate oli kyllä levinnyt laajalle (jossakin vaiheessa 1500-luvulla nykyään umpikatolisen Puolan ylemmistä yhteiskuntaluokista kenties jopa puolet oli protestantteja), mutta kaikkeinkatolisimpien Habsburg- ynnä muiden majesteettien tomerilla vastatoimilla se torjuttiin. Ilman turkkilaisvaltaa siis tuskin olisi Unkarissakaan Tőkéczkin rakasta reformoitua kirkkoa, ainakaan nykyisissä mitoissaan.

(Toisaalla muslimivaltaa toki muistellaan. Erdoğanin hallituksen linja on Orbánille kovasti mieleen, ja hallituspuolueen kannattajissa on paljon niitä, jotka mielellään liittävät unkarilaiset idän uljaiden turkkilaisheimoisten soturikansojen joukkoon. Tätä hymistelyä kuultiin pari päivää sitten, kun Budapestin Gül Baba türben, turkkilaisvallan aikaisen maineikkaan dervissin hautamuistomerkin restaurointitöiden johdosta arvovaltainen turkkilaisvaltuuskunta vieraili paikalla. Tietenkään ei Gül Baba -vainajan muslimihurskaudesta kuulunut pahaa sanaa, päinvastoin.)

Tätä voisi miettiä nyt, kun Unkarissakin varaudutaan reformaation juhlavuoden viettämiseen. Kampanjasivustolta voi jo nyt ladata kivoja GIF-animaatioita esimerkiksi Calvinista luomassa lunta, jonka alta paljastuu symbolinen lumikello

tai Lutherista ruksailemassa päivän tehtävälistaansa: siihen kuuluu teesien naulaamisen, Raamatun kääntämisen ja kirkon uudistamisen jälkeen vuoden pienpanimo-oluen nauttiminen.

 

Näistä kivoista ja hauskoista, uudistusmielisistä (sloganina a megújulás lendülete, suunnilleen ‘uudistuksen vauhdissa’) jutuista huolimatta vähän pelkään, että reformaation juhlavuosikin – jonka toimikuntaa johtaa itse pääministeri Orbán, rinnallaan inhimillisten voimavarojen superministeri Zoltán Balog, siviiliammatiltaan reformoidun kirkon pappi – tullaan kuluttamaan asianmukaisen, kristinuskon varjolla kansallismielisyyttä ja muukalaisvihaa korostavan propagandan merkeissä.

Yksi mielenkiintoinen merkki nähtiin pääministeri Orbánin taannoisen Vatikaanin-vierailun jälkeen. Unkarin hallitus nimittäin ilmoitti perustavansa uuden alivaltiosihteerin viran, jonka toimialana on, uskokaa tai älkää, kristittyjen vainon vastustaminen. Opposition äänekkään someräkätyksen ja inkvisitiovitsien säestyksellä hallitus täsmensi, että kristityt ovat maailman vainotuin uskontokunta ja että tarkoitus on paitsi auttaa etenkin Lähi-Idän vainottuja kristittyjä myös kiinnittää kansainvälistä huomiota vainottujen hätään sekä järjestää humanitaarisia tukitoimia.

Niin kuin verraton Imre Para-Kovács kirjoittaa:

Orbán on juuri valmistautumassa barbaari Fritigernin rooliin: pyytää päästä sisään Rooman imperiumiin, koska ulkopuolella nuo hunnit liikehtivät niin pelottavasti, ja sisään päästyään tuikkaa tuleen koko Balkanin. Ei sillä, että Roomassa kaikki olisi hyvin, päinvastoin. Mutta sen kulttuuriperintö on kiistämätön, sitä vastoin osaako kukaan nimetä visigoottilaista pianistia tai basistia? No eikö niin?

Onhan Euroopan unionissakin valtavasti vikoja, mutta noin konkreettisesti se, että siellä syödään veitsellä ja haarukalla ja lautasliinaa käyttäen sekä kiinnitetään huomiota siihen, miten heidän meille osoittamansa miljardit käytetään, se häiritsee vain Unkarin hallitusta, ja sen ottaminen närkästyksen aiheeksi on aika, hm, noloa.

Kuka muuten vielä muistaa ne tuhat koptiperhettä?

Sivistynyttä arkirasismia

Hyvät lukijat, tämänpäiväinen tarinamme Sentroopasta perustuu hvg.hu-sivuston artikkeliin. Tapahtumapaikkana Wienin lentokenttä, tapahtumien pyörteissä unkarilainen EU-kansalainen sekä joukko Austrian Airlinesin ja Kanadan valtion palveluksessa ”vain työtään tekeviä” henkilöitä.

Noin kuukausi sitten unkarilainen päähenkilömme, Évaksi kutsuttu tutkijanainen, joka haluaa jutussa esiintyä vain tällä etunimellä, oli lähdössä Torontoon tekemään kenttätutkimusta sukupolvien välisistä suhteista Kanadaan muuttaneiden Unkarin romanien keskuudessa. Lentolippu oli ostettu, torontolaisen tuttavan kanssa sovittu majoitusjärjestelyistä, käsilaukussaan Évalla oli myös tuhat Kanadan dollaria matkakassana, paluulippu ja voimassa oleva passi, vuodesta 2008 Unkarin kansalaiset eivät ole tarvinneet Kanadaan maahantuloviisumia. Évan lapset veivät äitinsä autolla Wienin lentokentälle, mistä Austrian Airlinesin suora lento lähtisi. Siellä tapahtumat kuitenkin saivat kafkamaisen käänteen.

Passintarkastuksesta Éva kutsuttiin sivuun haastatteluun, joka pian muuttui tiukkasävyiseksi kuulusteluksi ja johon liittyi puhelimitse myös Kanadan maahantuloviranomaisten edustaja. Évalta tiukattiin, kenen luokse hän oli menossa ja miten hän aikoi itsensä elättää, torontolaista majoittajaa ei saatu kiinni – näin Évalle väitettiin, torontolainen tuttava taas ei myöhemmin nähnyt puhelimessaan merkkiäkään siitä, että hänelle olisi yritetty soittaa. Turhaan Éva pyyteli kuulustelijoitaan tarkistamaan hänen taustansa: hän on kunniallinen, omillaan toimeen tuleva ihminen, kaikki perheenjäsenet kunnon ammateissa. Häntä ei päästetty koneeseen eikä Kanadaan. Nöyryyttävä episodi huipentui matkalaukun anelemiseen takaisin erittäin epäkohteliailta kenttävirkailijoilta. Kanadan konsulaatissa Évaa kehotettiin hakemaan maahanmuuttoviisumia, ja kun Éva yritti selittää, ettei ole muuttamassa Kanadaan asumaan, häneltä kysyttiin, miksi ihmeessä hän sitten sinne haluaa. ”Harmittaa, etten hoksannut vastata, että varkaisiin”, sanoo Éva, joka parhaillaan harkitsee kunnianloukkausjutun nostamista.

Koko tämän törkeän kohtelun syy on valitettavan selvä: Éva on romani, monien Unkarin romanien lailla huomattavan tummaihoinen ja selkeästi ”etnisen” näköinen. Ja Kanadan viranomaiset ovat saaneet tarpeekseen Unkarin romaneista, joita viime vuosina on pyrkinyt tuhansittain ”maahanmuuton mallimaan” lihapatojen ääreen. Vuosina 2008–2011 kaikkiaan yksitoistatuhatta unkarilaista haki Kanadasta turvapaikkaa, ja näistä pakolaisstatus myönnettiin noin tuhannelle. Useimmat turvapaikanhakijoista lienevät olleet romaneja, vaikka joukossa on muitakin, ainakin yhtenä kuuluisana erikoistapauksena kirjailija Ákos Kertész. Muuton syyt ovat ilmeiset: Unkarin romaneista melkoinen osa ei näe Unkarissa enää mitään mahdollisuutta ihmisarvoiseen elämään.

Unkarin romanit ovat hajanainen väestöryhmä, jonka juuret ovat eri suunnilta ja eri aikoina maahan tulleissa heimoissa. 1900-luvun mullistukset veivät pohjan heidän perinteisiltä elämäntavoiltaan, muutamia menestystarinoita lukuun ottamatta – esimerkiksi perinteinen, Unkarin viihdekulttuuriin vankasti juurtunut mustalaismusiikki on edelleen alue, jolla muutamat onnekkaat ja taitavat romanit ovat menestyneet ja rikastuneetkin. Sosialismin aikana kaikilla oli töitä (tuottavuuden ja kannattavuuden peräänhän ei komentotaloudessa pahemmin kyselty), mutta markkinatalouteen siirryttyä romanit ovat työväkeä vähennettäessä kaikkialla joutuneet ensimmäisinä kilometritehtaalle ja syrjäytymiskierteeseen. Kuten muuallakin Euroopassa nykyään, köyhyys ja syrjäytyneisyys periytyy. Romanilapsista, jotka Unkarin koululaitoksessa nähdään ennen kaikkea ongelmana, suhteettoman monet on työnnetty ”erityiskouluihin”, ja aivan äskettäin Unkarin korkein oikeus käytännössä siunasi koululaitoksen oikeuden segregoida, ylläpitää erillisiä kouluja, joissa käytännössä käyvät vain romanilapset. Valitettavan selvää on, että näistä kouluista ei monenkaan tie vie työelämään tai yhteiskunnalliseen nousuun. Jotkut Unkarin romanit kokevat myös olevansa paitsi syrjinnän myös suoranaisen vainon kohteina. On paikkakuntia, joiden romaniväestöä äärioikeiston puolisotilaalliset saapashousukaartit säännöllisesti käyvät pelottelemassa, ja vuosina 2008-2009 useita romaneja joutui polttopulloja heittelevien ja ammuskelevien rasistien uhriksi – kuuden kuolonuhrin joukossa oli jopa yksi lapsi.

Viimeisimmän muuttoaallon laukaisi Miskolcin kaupungin käynnistämä slummien saneeraus. Lähinnä romanien asuttamat kurjalistokorttelit on tänä vuonna tarkoitus jyrätä sileäksi uuden jalkapallostadionin (niitähän jalkapallohullun pääministeri Orbánin johdolla on viime vuodet rakennettu tai kunnostettu ympäri maata) ja pysäköintialueen tieltä. Asukkaiden varalle kaupungin johto keksi konstin, jota oppositio on nimittänyt muun muassa etniseksi puhdistukseksi: kotinsa menettävät romanit saavat noin 1,5–2 miljoonan forintin (alle kymmenentuhannen euron) korvauksen, mutta vain jos suostuvat muuttamaan pois Miskolcin kaupungista. Monet eivät ole tähän suostuneet, uutta asuntoa on vaikea löytää, asunnotta jääviltä taas viranomaiset voivat ottaa lapset huostaan. Miskolcin romanineuvoston edustajan kertoman mukaan pelkästään kolmen viime kuukauden aikana sata romaniperhettä on päättänyt muuttaa maasta.

Mutta palatkaamme tutkija Évaan, omillaan toimeen tulevaan, lainkuuliaiseen ja veronsa maksavaan Unkarin romaniin. Niin kuin hvg.hu-sivuston jutun johdosta syntyneistä nettikeskusteluistakin käy ilmi, samantapaisiin tilanteisiin ovat Kanadan ja USA:n viranomaisten kanssa joutuneet monet muutkin Euroopasta matkaan yrittäjät, joiden etninen tausta herättää epäilyksiä. Maahantuloviranomaiset tai näiden käskyjä noudattavat lentoyhtiöt – Évankin tapauksessa viranomaiset ja lentoyhtiö syyttelevät tapahtuneesta toisiaan, Kanada on kuulemma jo joutunut sakottamaan lentoyhtiöitä, kun ne ovat tänä vuonna toimittaneet maahan jo 500 laitonta maahanmuuttajaa – seulovat maahantulijoita perin kummallisin perustein. Ilmeisesti ihonväri ja ulkonäkö merkitsevät rajavalvonnan arjessa enemmän kuin ammatti, varallisuus, tittelit tai paluuliput. Eräs nettikeskustelutoverini kertoi intialaisesta kollegastaan, jolla on amerikkalaisessa yliopistossa vakinainen virka mutta joka siitä huolimatta jokaista ulkomaanmatkaansa varten pyytää työnantajaltaan virallisen kutsukirjeen, ettei palatessaan joutuisi USA:n rajalla vaikeuksiin. Évan kaltaisia tapauksia ilmeisesti sattuu ”vääränvärisille” ihmisille koko ajan, samoilla lentokentillä, joilla me maitonaamat tyytyväisinä ja mistään tietämättä vaellamme ohi luukkujen ja läpi porttien.

Olkoonkin arjen rajarasismi vaikka miten yleistä, viimeinen kipeä huomautus hvg.hu:n artikkelissa kohdistuu viralliseen Unkariin. Toronton Unkarin-konsulaatti puolustelee Kanadan viranomaisten toimintaa eikä näe mitään syytä valittaa siitä, miten Unkarin kansalaista on kohdeltu. Toisin sanoen: Unkarin valtio on ensin luonut tilanteen, jossa suuri osa sen kansalaisista tuntee olonsa turvattomaksi ja pakenee ulkomaille, eikä sitten suojele edes niitä kansalaisiaan, jotka ilman aihetta ja ilman omaa syytään saavat kärsiä tämän joukkopaon vastatoimista. Olisiko muutama anteeksipyyntö ja muutama virallinen valitus muka niin paljon maksanut tai vaarantanut Unkarin ja Kanadan suhteet?

Hauska juttu ja tositarinoita

Tämän päivän aikana on FB-uutisvirtaani tömähtänyt kaksi samaan aihepiiriin liittyvää tarinaa Unkarista. Ensimmäinen leviää urbaanilegendan tapaan, ”tämä tapahtui tuttavani kaverin sukulaiselle”, vaikka saattaa toki periaatteessa olla tottakin. Kertomus kuuluu suunnilleen näin: Sairaalan synnyttäneiden osastolle saapuu hyvinvoivan oloinen pikkukaupungin romaniperhe noutamaan kotiin uusinta jäsentään äiteineen. Lääkäri, jota ei muuten ole juuri osastolla nähty sitten synnytyksen, pelmahtaa paikalle selittelemään, miten hienosti kaikki on sujunut ja miten, krhm, hyvin tässä on pidetty huolta vauvasta ja äidistä. Romaniperheen pää kiittelee hartaasti – kyllä, hienosti on herra tohtori hoitanut kaiken, tässä olisi meidän perheeltä kiitokseksi vähän tämmöisiä herkkuja – ja ojentaa lääkärille komean suklaarasian. Tohtori punehtuu hieman ja alkaa selittää maan tapaa: Ei kuulkaas, ette kai te niin tyhmiä ole, ettette tätä tietäisi, kun näkyy teidän perheeseen tulleen lisäystä ennenkin. Ei lääkärille tällaisessa tilanteessa kuulu suklaata antaa vaan se, tuota noin, kirjekuori. Romanipäällikkö puhkeaa vuolaasti pyytelemään anteeksi tietämättömyyttään ja kysyy nöyrästi, miten suuria summia siinä kuoressa on ollut tapana antaa. No, semmoinen kolme-neljäkymmentä tuhatta forinttia, tiuskaisee lääkäri. Perheenpää pyytää suklaarasian takaisin, ottaa sieltä paksun nipun kahdenkymmenen tuhannen forintin seteleitä, irrottaa siitä kaksi ja ojentaa ne lääkärille. Sitten perhe poistuu paikalta vähin äänin, samalla kun lääkäri on tikahtumaisillaan voimattomaan raivoon ja huoneen muut potilaat yrittävät peiton alla epätoivoisesti pidätellä hihitystään.

Tarinan ytimessä on suomalaiselle perin outo käytäntö: Unkarissa lääkärille kuuluu maksaa epävirallisesti ns. kiitollisuusrahaa (hálapénz). Sen suuruus varmaan vaihtelee, tämän tarinan lääkärille normaali kiitollisuusraha oli näköjään noin sadan euron luokkaa. Tavan juuret ovat jo sosialismin ajassa, jolloin akateemisten ammattilaisten palkat olivat usein surkeat koulutukseen ja työaikoihin verraten, mutta järjestelmänmuutos ei ole tuonut tähän olennaista muutosta: tuoreen tutkimuksen mukaan unkarilaisten enemmistö on yhä tämän käytännön kannalla eikä näe siinä mitään paheksuttavaa. Lääkärien lahjomista pitää yllä ennen kaikkea se, että potilaat eivät tutkimuksen mukaan ole selvillä oikeuksistaan. Lahjonnalla varmistetaan, että saadaan se hyvä hoito, jota muuten ei uskalleta pitää itsestäänselvänä. Eikä sovi ihmetellä, jos lääkärit ovat tyytyväisiä tähän tilanteeseen. Itävaltalaisessa sairaalassa työskentelevä tuttavani kertoi pari vuotta sitten, että heille ylilääkäriksi kosiskeltu unkarilainen spesialisti oli kieltäytynyt ottamasta virkaa vastaan, oma praktiikka Unkarissa kun tuotti paljon mukavammat tulot – kun kiitollisuusrahat lasketaan mukaan. (Nykyään tilanne olisi ehkä toinen, lääkäreitä kuten muitakin koulutettuja ammattilaisia muuttaa kriisiytyvästä Unkarista ulkomaille yhä kiihtyvään tahtiin.)

Mutta tarinan toinen puoli nostattaa vähän sekavia tunteita. Toisaalta romaniperhe kuvataan tarinassa sympaattisessa valossa, jonkinlaisessa sankariroolissa, ovelasti antamassa nöyryyttävää näpäytystä röyhkeälle ja ahneelle lääkärille. Toisaalta sitä kuitenkin miettii, liittyykö tarinan pointti siihen samaan salonkirasistiseen uskomusperinteeseen, joka meilläkin tunnetaan: hei, niillähän on oikeasti mersut ja kultakorut, ja sitten vielä valittavat, kun kunta tuo polttopuut pitkinä eikä pilkottuina. Onhan tietenkin Unkarissa (kuten Suomessakin) romaneja, jotka kaikesta syrjinnästä huolimatta ovat ihan oikeasti onnistuneet menestymään ja rakentamaan itselleen melkoisen hyvinvoinnin. Mutta olisiko kuitenkin niin, että tällaisia setelinipputarinoita kerrotaan myös sen tosiasian peittelemiseksi, että melkoinen osa romaneista elää Unkarissa aivan käsittämättömässä köyhyydessä ja loppuiäkseen sivuraiteelle tuomittuina?

Kohta tämän setelinipputarinan jälkeen nimittäin tuli eteeni samaan synnytyssairaalaympäristöön sijoittuvia tositarinoita Népszabadság-lehden mielipidekirjoitusosastosta. Useat romaniäidit ovat kertoneet kirjoittajalle järkyttäviä tositarinoita kokemuksistaan synnytyssairaalassa: lääkärit ja kätilöt solvaavat ja haukkuvat (”te teette noita lapsia vain lapsilisiä saadaksenne ja meidän veronmaksajien elätettäviksi”), kieltäytyvät lievittämästä kipua tai satuttavat tahallaan. Erään maaseutukaupungin sairaalassa romaniäitien yleisesti pelkäämä rasistikätilö kieltäytyi tuomasta vuoteessa makaavalle synnyttäjälle alusastiaa, ”jotta lapsi syntyisi p…aan”. Eräältä romaniäidiltä vietiin keskosena syntynyt vauva toiseen sairaalaan hoidettavaksi eikä äidille edes kerrottu, missä lapsi on ja mitä sille on tapahtunut… Kirjoittaja on synnyttänyt pitkän lapsisarjansa sekä ennen järjestelmänvaihdosta että sen jälkeen ja itse nähnyt, miten rasismi ja rotuerottelu tunkevat myös sairaaloihin:

Vuosina 1986 ja 1988 kaksi lapsistani syntyi Dombóvárissa. Sairaalassa kyllä kuuli joskus mustalaisia haukuttavan, mutta rotuerottelua ei vielä ollut. Vuonna 1990 synnytin Miskolcissa. Silloinkin olimme samassa huoneessa, unkarilaiset [!] ja mustalaiset. Muistan, miten nuori mustalaisnainen pelasti unkarilaispotilaan hengen, kun häneltä oli unohdettu ottaa tippa pois, niin että suoneen oli vähällä mennä ilmaa. Vuonna 1997 olin taaskin Miskolcissa synnyttämässä. Silloin hätkähdin, kun lääkäri sanoi: ”Te olette opettaja, etsitään teille hyvä huone.” (Toisin sanoen: huone, jossa ei ole mustalaisia.) Jotakin oli jo alkanut tapahtua.

Vuonna 1999 Miskolcissa rotuerottelu oli jo täydessä käynnissä. Unkarilaiset ja mustalaiset olivat tiukasti eri huoneissa. Vuonna 2003 rotuerottelu oli saanut taas uuden muodon. Se oli todella hämmentävää. Yksityispuolen potilaat olivat alakerran uusituissa huoneissa, joihin kuului kylpyhuone ja vessa. Julkisen puolen unkarilaiset potilaat (kuten minä) olivat toisen käytävän varrella, ja vessa oli käytävässä. Mustalaisnaiset taas oli viety toiseen kerrokseen. Kun minua synnytyksen jälkeen tuotiin synnytyssalista, näin käytävällä romaniystävättäreni Tündiken, joka oli sairaalassa vaatteita kaupustelemassa. Tietenkin ilahduimme, kun tapasimme, ja varmaan sen jälkeen minuakin luultiin mustalaiseksi, sillä minut vietiin toiseen kerrokseen. […] Olin samassa huoneessa kahden nuoren mustalaisnaisen kanssa, he auttoivat minua kaikessa, olin jo 41-vuotias ja synnytys oli rasittanut minua paljon pahemmin kuin heitä. Seuraavana päivänä tuli lääkäri aivan järkyttyneenä paikalle ja uutterasti anteeksi pyydellen selitti, että minut vietäisiin heti paikalla toiseen huoneeseen. Sanoin, että en lähde täältä minnekään, täällä on hyvä olla.

Ennenkin on julkisuudessa ollut esillä koulujen rotuerottelu: romanilapset pyritään usein automaattisesti työntämään erityiskouluihin, joista kunnon koulutukseen ja ammattiin ponnistaminen voi olla ylivoimaisen vaikeaa. Mutta sitä en ollut tajunnutkaan, että rotuerottelu voi alkaa jo syntymässä.

Tapaus Jeszenszky ja rasismin olemus

Unkarin kipeimpiin sosiaalisiin ongelmiin kuuluu maan runsaslukuisen romaniväestön tilanne. Erilaisiin romaniryhmiin kuuluvia tai ”mustalaisiksi” (cigány) lukeutuvia tai luettuja on maassa todella paljon; yksiselitteisiä tilastoja ei ole, koska ei ole yksiselitteisiä kriteerejäkään, joten eri lähteissä esitetyt arviot Unkarin romanien lukumäärästä heittelevät toistasadasta tuhannesta lähes miljoonaan. Unkarin romaneissa on eritaustaisia, erikielisiä ja eri aikoina maahan tulleita ryhmiä, mutta yleistäen voi sanoa, että vanhan kiertelevän elämänmuodon tuhouduttua romaneista on tullut kylien ja lähiöiden kestoköyhälistöä. Etenkin viime vuosikymmenet ovat olleet heille ankaraa aikaa: järjestelmänvaihdoksen jälkeen yhä useammat ovat jääneet työttömiksi ja sukupolvesta toiseen ikään kuin yhteiskunnan ulkopuolelle, mistä tietenkin voi seurata katkeroitumista ja rikollisuutta. (Semminkin kun puolisotilaallisten äärioikeistokaartien nahkatukat ovat ottaneet romaniyhteisöt erityisiksi silmätikuikseen ja partioivat mustalaiskylissä ”järjestystä valvomassa” eli heikompiaan pelottelemassa.) Romanilapset ovat periaatteessa saman oppivelvollisuuden alaisia kuin muutkin, mutta käytännössä koulujärjestelmäkin usein syrjii heitä: heidät esimerkiksi sijoitetaan automaattisesti erityiskouluihin, joista monikaan ei pysty ponnistamaan kunnon ammattiin.

Runsas viikko sitten muutamat aktivistit toivat julkisuuteen ikävän näytteen siitä, miten Unkarissa enemmistö näkee romanien ongelmat. Kuten ”vallan vahtikoirana” toimivan atlatszo.hu-nimisen media-aktivistisivuston blogissa kerrottiin, Géza Jeszenszky, Corvinus-yliopiston opettaja, oli Unkarin vähemmistöjä käsittelevässä englanninkielisessä luentomonisteessaan kirjoittanut romaneista näin (suomennos Santran):

Heidän alhainen statuksensa työmarkkinoilla ja korkeammat työttömyyslukemansa tekevät köyhyydestä, laajalle levinneistä sosiaalisista ongelmista ja rikollisuudesta pysyvän ilmiön. Syy siihen, miksi monet romanit ovat mielisairaita (mentally ill), on, että romanikulttuurissa sallitaan sisarusten tai serkusten kesken avioituminen tai pelkkä seksuaalinen kanssakäyminen.

Tämä väite ei sinänsä ole mitään uutta Unkarin perinteisen ennakkoluuloisessa ja ”poliittisen korrektiuden” käsitteeseen lähinnä ivallisesti naureskellen suhtautuvassa mediamaisemassa. Asiasta kertovien verkkouutisten kommenttiketjuissa monet sisaret ja veljet todistavat itse havainnoineensa romanien parissa aivan samaa. Mutta tarina sai jatkoa, koska Jeszenszky ei ole ainoastaan Corvinus-yliopiston opettaja vaan Unkarin edustaja ulkomailla, tarkemmin sanoen Oslon-suurlähettiläs. Ja Unkarin Oslon-lähetystö oli juuri yhdessä Norjan holokaustin- ja uskonnollisten vähemmistöjen tutkimuskeskuksen kanssa järjestämässä symposiumia Raoul Wallenbergin satavuotismuiston kunniaksi. Kun tilaisuuden vieraaksi kutsuttu unkarilainen holokaustintutkija László Karsai sai kuulla luentomonisteesta, hän kieltäytyi tulemasta Jeszenszkyn kanssa samaan tilaisuuteen. Népszava-lehden kertoman mukaan (tämän muuten vahvistaa myös Aftenpostenin juttu) norjalaiset järjestäjät yrittivät ensin suostutella Karsaita muuttamaan mielensä ja päättivät sitten mieluummin jättää Jeszenszkyn kutsumatta tilaisuuteen, jossa hänen olisi itse asiassa pitänyt olla symbolisena isäntänä. Unkarin ulkoministeriö sai toisin sanoen norjalaisilta melkoisen näpsäyksen, vaikka vakuuttaakin, että Jeszenszkyn yliopisto-opetus ei mitenkään liity hänen toimintaansa suurlähettiläänä.

Mutta mikä tässä nyt on ongelma? Yllä linkatussa Aftenpostenin artikkelissa haastateltu Jeszenszky vakuuttaa, että ei ole rasisti vaan tuntee suurta huolta romaniväestön puolesta. Ja ihan hyvin voi uskoa, että Jeszenszky jollain tasolla tarkoittaa mitä sanoo. Álszentfazék-blogisti kiteyttää asian hienosti: Ei Géza-setä varmastikaan pystyttele öisin palavia ristejä tai sytytä romanien taloja tuleen ja ammuskele haulikolla niistä pakenevia ihmisiä. (Tässä viitataan Tatarszentgyörgyn kylässä 2009 tapahtuneeseen romanimiehen ja hänen viisivuotiaan poikansa murhaan.) Voi jopa kuvitella, että hän, jos tällaista väkivaltaa itse näkisi, voisi jopa yrittää estää sitä. Jeszenszkyltä vain menevät puurot ja vellit sekaisin: hän ei tajua, että rasismi ei tarkoita (vain) avointa väkivaltaa, keskitysleirejä ja piikkilankoja, vaan vakiintuneiden ennakkoluulojen kyselemätöntä toistamista ja vahvistamista. Eikä hän tajua, että tällainen rasismi, siis vakiintuneiden mutta törkeän loukkaavien ennakkoluulojen typerä toistelu niitä mitenkään kyseenalaistamatta tai anteeksi pyytelemättä, on länsimaisissa sivistyneissä seurapiireissä yhtä sopimatonta kuin jos herra suurlähettiläs julkisesti kaivelisi takapuoltaan.

Vielä olennaisemman pointin Jeszenszky-keskusteluun tuo kuitenkin lempiblogistini Eva S. Balog. Oikeasti ongelma on siinä, että Jeszenszkyn luentomoniste on yliopistolliseksi oppikirjaksi, tieteelliseksi teokseksi aivan ala-arvoinen. Väitettä romanien sukurutsaisuudesta ei ole perusteltu minkäänlaisella tutkimustiedolla tai lähdekirjallisuudella; tarkemmin asiaa tiukattaessa Jeszenszky on selittänyt ”lukeneensa Internetistä” asiaa koskevan artikkelin. Eikö yliopiston opettajan päähän pälkähdä, että näin raskaiden ja loukkaavien väitteiden esittäminen vaatii vankat perusteet? (Saati että tieteellisessä kirjallisuudessa yleensä kuuluu käyttää asianmukaisia lähdeviitteitä, ei jälkikäteen kertoa, että ”luin Internetistä…”.) Ja että ylipäätään mitään väestöryhmää ei tieteelliseksi tarkoitetussa kirjallisuudessa kuulu kuvata minkään muun kuin asiallisesti dokumentoidun tutkimustiedon perusteella?

Viime kädessä ongelman ydin on Unkarin nykyisessä järjestelmässä. Miten yliopistoihin päästetään opettamaan ihmisiä, joiden käsitys tieteellisestä kirjoittamisesta, tutkimuksesta ja koulutuksesta on tällä tasolla? Ja miten tällaiset ihmiset päästetään tekemään poliittista ja diplomaattiuraa? Géza Jeszenszky nousi aikoinaan ulkoministeriksi József Antallin hallitukseen (1990–1994) ja onnistui mm. saamaan aikaan USA:n edustustossa melkoisen skandaalin, johon liittyi hämäriä asekauppoja ja ikävästi julki tulleita lähetystönsisäisiä intrigejä. Vuonna 1998, Fidesz-puolueen valtaannousun myötä, Jeszenszky palasi ulkoministeriön palvelukseen, tällä kertaa Washingtonin-suurlähettilääksi. Suoritus tällä saralla ei täysin vakuuttanut (Jeszenszkyn väitetään muun muassa, kuinka ollakaan, möläytelleen poliittisia epäkorrektiuksia), ja ehkä tämän takia ei nykyiseltä Fidesz-hallitukselta enää irronnut Jeszenszkylle kuin vähän vaatimattomampi Oslon-pesti. Aftenposten-lehdelle Jeszenszky kuitenkin vakuuttaa, että hänellä on ulkoministeriön täysi luottamus. No, Jeszenszkyn ulkopoliittinen ura alkoi väittämän mukaan sopivasta sukulaisuussuhteesta: hänen vaimonsa oli läheistä sukua silloiselle pääministeri Antallille. Ilmeisesti miehellämme on tärkeimmät henkilösuhteet kunnossa. Olemme jälleen kerran feodaali-Euroopan valtarakenteiden ytimessä.