Meill’ on metsässä rasistipiiri

heinäkuu 11, 2018

Tänään putosi uutisvirtaani aikamoinen pökäle.

168 óra -lehden toimittaja postasi Facebookiin linkin juttuun, jota toimittaessaan hän kuulemma oli järkyttynyt pahemmin kuin pitkään aikaan. Jutun aiheena on Unkarin Partioliiton (Magyar Cserkészszövetségmerkillinen toiminta romaninuorten suhteen.

Köyhässä Koillis-Unkarissa Borsodin maakunnassa on kymmenisen vuotta toiminut koulu, jonka päämääränä on auttaa syrjäytymisvaarassa olevia, etenkin romanitaustaisia nuoria ylioppilastutkintoon ja mahdollisuuksien mukaan myös korkeampaan koulutukseen johtavalle polulle. Koulun taustana on intialaisen kastittoman ihmisoikeustaistelijan B. R. Ambedkarin (1891–1956) perustama liike, joka ammentaa myös buddhalaisuuden arvoista. Tämä liike levisi vuosituhannen vaihteessa Unkariin, missä jotkut romaniaktivistit näkivät selvän yhtäläisyyden Intian kastittomien ja oman asemansa välillä. Muutamia satoja Unkarin romaneja on Ambedkarin inspiroimana kääntynyt buddhalaisuuteen; ambedkarilaisten buddhalaisyhteisö rekisteröitiin virallisesti uskonnolliseksi yhdyskunnaksi Unkarissa vuonna 2007, mutta vuoden 2011 kiistelty uusi kirkkolaki, jota on arvosteltu pienten uskonyhteisöjen ja vapaiden suuntien syrjimisestä vanhojen kirkkokuntien kustannuksella, riisti siltä jälleen virallisen aseman.

Sajókaza-nimisellä paikkakunnalla toimivan ambedkarilaisten oppikoulun johtaja Tibor Derdák kertoi 168 óra -lehdelle, että heidän koulunsa keskeisiä tavoitteita on auttaa nuoria verkostoitumaan myös oman sosiaalisen taustansa ulkopuolelle: monet koulun oppilaista ovat viettäneet lapsuutensa romanikylässä tai -ghetossa ja käyneet ”segregoitua” alakoulua, näkemättä koskaan muunlaista elämää. Tämän takia koulun opettajat ja oppilaat ovat viime vuosina osallistuneet partiolaisten tilaisuuksiin ja myös kutsuneet partioliikkeen edustajia vierailemaan koulussaan. Yhteistyö kuitenkin katkesi viime kesänä: jotta kouluun olisi virallisesti voitu perustaa oma vartio, sen edustajien olisi pitänyt olla mukana partioleirillä, missä annetaan asianmukainen johtajakoulutus. Leirin osallistumismaksutkin oli jo maksettu, kun kävi ilmi, että mukana olisi kolme romaninuorta – tällöin partiojärjestö oitis ilmoitti, että osallistuminen ei käy laatuun vaan maksut palautetaan heti.

Myöskään toisten maakuntien partioleirille Ambedkar-koulun nuoria ei huolittu. Selitykset olivat rehtori Derdákin mukaan sekavia ja vähemmän vakuuttavia. Partiojärjestön toimistossa koulun edustajille sanottiin, että “syntyperämme ja uskomme perusteella emme sovi unkarilaisten kristittyjen partiolaisten joukkoon”. Ranskan partiojärjestö riensi apuun ja järjesti ohjaajakoulutusta, niin että jonkinlainen partiotoiminta saatiin alkuun. Unkarin partioliitto sitä vastoin kielsi ambedkarilaisia käyttämästä ”partiolaisen” (cserkész) nimikettä, vedoten siihen, että koulun kotisivulla oli annettu virheellistä tietoa koululaisten (virallisesti torpatusta) osallistumisesta Borsodin maakunnan partiolaisten leirille.

Samoihin aikoihin Unkarin partioliitto on ollut julkisuudessa valtiovallan suopeuden kohteena. Vuonna 2013 Unkarin valtio lahjoitti partiolaisille Budapestin liepeillä sijaitsevan linnan puistoineen, ja valtion kustantaman remontin jälkeen linna vihittiin käyttöön viime toukokuussa itsensä pääministerin läsnäollessa. Tilaisuudessa pääministeri lausui: ”Tämä rakennus ei ole lahja vaan tilaisuus partioliiton tehtävän täyttämiseen, yhteisön rakentamiseen.” Itse asiassa tätä yhteisöjen rakentamista on tuettu myös EU:n varoilla. Unkarin partioliiton hanke ”pienyhteisöjen nuorisokasvatuksen tukemiseksi” sai rahoitusta EU:n ohjelmasta, jonka yhtenä kohderyhmänä mainitaan nimenomaan sosiaalisesti heikommassa asemassa olevat nuoret. Erityisesti köyhiin, syrjäytymisvaarassa oleviin tai romaninuoriin kohdennettua toimintaa Unkarin partioliitolla ei kuitenkaan ole; vastauksessaan 168 óra -lehden kysymykseen liitto totesi lyhykäisesti:

Unkarin Partioliitto on arvopohjainen järjestö: se uskoo integroituun kasvatukseen ja suorittaa toimintaansa tämän mukaisesti. Siksi emme rekisteröi jäsentemme emmekä johtajiemme kuuluvuutta kansalliseen/etniseen tai sosiaalisesti heikommassa asemassa olevaan ryhmään.

Kansainvälisen partiolaisliikkeen aatteelliset taustathan ovat kristillis-kansallis-konservatiiviset, joskin alun alkaenkin kirkkokunnista riippumattomat. Siitä huolimatta ainakin monissa Euroopan maissa partiotoiminta on nykyään varsin liberaalia ja moniarvoista – kuten nähtiin, ranskalaisille partiolaisille yhteistyö ambedkarilaisten kanssa ei ollut mikään ongelma. Suomen partioliiton sivuilla linjataan, että partioliikkeen toimintaperiaatteisiin kuuluu ”kieleen, kulttuuriin, uskontoon sekä vakaumukseen liittyvä yhdenvertaisuus ja sukupuolten välinen tasa-arvo”. Suomen partioliike on esimerkiksi osallistunut Pride-tapahtumiin; vastaavaa on Unkarissa jokseenkin mahdoton kuvitella. Ympäri maailman on muuten myös olemassa buddhalaista partiotoimintaa, jolla on oma maailmanjärjestönsäkin.

Unkarin partioliikettä taas ilmeisesti leimaa väkevä kansallismielisyys ja kristillis-konservatiivisuus. Syyt ovat historialliset. Sosialismin aikana partioliike oli Unkarissa täysin kielletty, joten sen arvoja ja perinteitä vaalittiin lännen diasporaunkarilaisten keskuudessa melkoisissa kylmän sodan tunnelmissa. Unkarilainen partiolaistoiminta oli näissä yhteisöissä keskeinen kansallistunteen nostatuksen ja siihen liittyvän tiukan oikeistokonservatiivisen koti-uskonto-isänmaa-arvokasvatuksen väylä. (Olen itse kuullut itävallanunkarilaisen sedän leuka tutisten selittävän, että ”niin kauan meillä säilyy unkarilaisuus, kuin on unkarilaisia partiolaisia”.) Järjestelmänvaihdoksen jälkeisessä Unkarissa uudelleenelvytetty partiotoiminta on leimallisesti osa kristillistä nuorisotyötä, ja sitä harjoitetaan perinteisten kirkkokuntien suojissa.

On siis tavallaan ymmärrettävää, että Unkarin partiolaisliiton on vaikea tehdä yhteistyötä avoimesti buddhalaistaustaisen organisaation kanssa. Vastineessaan lehtikirjoitukseen liitto vakuuttaa uskovansa integraatioon ja toimintansa olevan avointa kaikille, jotka hyväksyvät partiolaisuuden aatteet ja arvot; syynä yhteistyön katkeamiseen ambedkarilaisten kanssa oli pelkästään se, että Ambedkar-koulun kotisivulla oli leiriyhteistyöhankkeen kaaduttua julkaistu kirjoitus, jossa Unkarin partioliiton toimintaa kuvattiin perin negatiiviseen sävyyn.

Voin kuvitella, että tässä on puolin ja toisin sanottu pahasti ja ajateltu pahaa toisesta. Voin myös uskoa, että Unkarin partioliitossa jotkut ovat mielestään aivan oikeutetusti loukkaantuneita siitä, että heille vieraita periaatteita ja vierasta uskoa tunnustavat tahot ovat yrittäneet tunkea mukaan heidän selkeän aatteelliseen toimintaansa ja pakit saatuaan nyt panettelevat heitä ympäri mediaa. Mutta toisaalta: onko Unkarin partiotoiminnan todellakin pakko yhä pysyä osana konservatiivis-kansallis-kristillistä viitekehystä? Onko partioliikkeenkin pakko olla osa järjestelmää, jossa aatteellinen kasvatus ja koulujenkin ylläpito on uskottu perinteisten kirkkojen haltuun (mikä liittyy niiden moraalisesti hivenen kyseenalaiseen rooliin valtiovallan pikku ideologia-apulaisina)? Semminkin, kun tämä järjestelmä merkitsee myös etnisen eriarvoisuuden ja ennakkoluulojen vahvistamista? Onko partioliikkeenkin oltava mukana rakentamassa romaninuorten segregaatiota?

Ilmeisesti on.

Mainokset

Kurjuuden reunalla

helmikuu 10, 2018

Tässä blogissa on silloin tällöin ohimennen viittailtu ns. syväköyhyyteen  (mélyszegénység)  Unkarin yhteiskunnan ongelmana. Kun ylivelkaantuneen reaalisosialismin kulissit virallisine, komentotalouden pyörittämine täystyöllisyyksineen hajosivat, monet niistä, jotka menettivät työpaikkansa ja toimeentulonsa, eivät enää koskaan päässeet jaloilleen. Osa kansasta – paljolti, mutta ei pelkästään romaneja – on ajautunut pysyvästi sivuraiteelle, sukupolvelta toiselle periytyvään syrjäytymisen kierteeseen, sinnittelemään vailla koulutusta ja ammattia yhteiskunnan ja avustusjärjestöjen tarjoaman perin reikäisen turvaverkon varassa. Tätä kansanosaa koskee usein myös szegregáció, segregaatio eli apartheidin kaltainen eristäminen. Käytännössä monin paikoin romanit eivät vain asu erillään muusta väestöstä omissa kylissään tai ”ghetoissaan”, vaan heidän lapsensa myös käyvät eri kouluja tai luokkia, tietenkin huonommin varusteltuja, siitä huolimatta, että tilanne on lainvastainen ja sen johdosta on eri paikkakunnilla käyty useampia oikeusjuttuja.

Syväköyhyydessä elävät ihmiset ovat tietenkin helposti värvättävissä järjestäytyneen rikollisuuden ja prostituution käyttöön. Kuten sveitsinunkarilainen kirjailija Anna Maros neljä vuotta sitten kertoi Magyar Narancs -lehdelle, Zürichin punalyhtykaduilla ja ”klubeissa” työskentelee – hintoja polkien ja alan nokkimisjärjestyksen pohjimmaisina – valtavasti unkarilaisia prostituoituja, suurin osa ilmeisesti romaneja. Joukossa on varmasti myös pakotettuja tai painostettuja ihmiskaupan uhreja, mutta Marosin arvion mukaan suurin osa on tullut tieten tahtoen tätä tienestiä etsimään, sillä ”sutenööreistä suurin on köyhyys”.

Syväköyhyys lamaannuttaa jo aivan fyysisestikin, vie ihmiseltä voimat suunnitella toimintaansa pitemmällä tähtäimellä, opiskella tai kouluttautua. Syväköyhyys vie itsekunnioituksen, ryhdin ja puhtauden, pakottaa elämään päivästä toiseen kädestä suuhun ja turvautumaan mihin hyvänsä, mikä antaa hetken helpotusta. Syväköyhä ei jaksa eikä osaa säästää: silloin kun on rahaa, ostetaan lapsille kaakaokierrepullia, että edes joskus olisi jotain hyvää, vaikka loppukuusta jouduttaisiin näkemään nälkää. Tai sitten otetaan pikaluottoa sieltä, mistä saa, eli oman kylän koronkiskurilta, tai jäädään mahavelkaan oman kylän ruokatrokarille, joka myy elintarvikkeita luotolla ja hirmuisella korolla. Sähkö- tai kaasulaskuja ei pystytä maksamaan, joten vaikka verkko olisikin, virran tulo on usein katkaistu, ja valoa ja lämpöä saadaan erilaisilla käryttävillä, osaksi omatekoisilla vehkeillä. Talvisin palellaan. A nyomor széle (’Kurjuuden reuna’) -blogissaan Nóra L. Ritók kertoi muutama vuosi sitten koululaisista, joille ”talven riemut” on aivan outo käsite: syväköyhyydessä elävät lapset voi toki panna koulussa piirtämään kauniita lumihiutaleita ja iloisia lumiukkoja, mutta todellisuudessa talvi merkitsee heille tuskallista, jatkuvaa palelemista, usein myös likaisina ja haisevina, sillä peseytyminen ja veden lämmittäminen on käytännössä mahdotonta.

Niin, tämä ”Kurjuuden reuna” -blogi tarjoaa jatkuvasti kipeitä tosikertomuksia siitä, millaista elämä voi olla nykyajan Euroopassa. Ritók kertoo velkaloukkuun jääneistä, kaikkensa menettäneistä ihmisistä, jotka etsivät ruoakseen tähteitä roskiksista, vanhemmista, joilla ei ole varaa ostaa lääkkeitä sairaalle lapselleen, lapsista, jotka tulevat kouluun vielä lokakuussakin vähän hassuissa, vääränkokoisissa sandaaleissa, koska muita kenkiä ei ole. Lapsista, jotka eivät ole eläessään käyneet museossa tai elokuvateatterissa, eivät ikinä ole ajaneet raitiovaunulla tai liukuportaissa, eivät eläessään ole syöneet salaattia, eivät koskaan käyneet suihkussa tai vetäneet ylleen uimapukua. Lapsista, jotka tilaisuuden tullen näpistävät koulun polttouunin vierestä polttopuita, että saisivat kotiin edes hiukan lämmintä. Lapsista, jotka vasta koulu tai avustusjärjestö tutustuttaa vesiklosettiin tai banaaneihin, lapsista, jotka ilman avustusjärjestön apua eivät ikinä pääsisi pääkaupunkiin tai eläintarhaan. Nämä lapset elävät meidän Euroopassamme aivan erilaisessa todellisuudessa kuin me.

Romanien asuttama ”ghetto” (cigánytelep) Karcagissa, itäisessä Unkarissa. István Husztin kuva Index.hu-sivustolta.

Ritókin perustama ”Aitohelmisäätiö” (Igazgyöngy Alapítványtoimii Itä-Unkarissa Berettyóújfalun seudulla, joka on Unkarin köyhimpiä alueita. Säätiön varsinainen päätavoite on lahjakkaiden lasten ja nuorten tukeminen, etenkin kuvataideopetuksen kautta. Kuvataidekoulun ohella säätiö tekee ruohonjuuritason humanitaarista työtä, ruoka- ja vaateavun toimittamista myöten, ja pyrkii perheitä tukemalla edistämään Unkarin romanien integraatiota. Toinen hieman vastaavanlainen projekti, jota olen viime vuosina seuraillut sivusta, avustaa Tarnabod-nimistä kylää, jossa asuu enimmäkseen työttömiä romaniperheitä, ja tukee siellä koulua pyörittävän Maltan ritarikunnan avustusjärjestön toimintaa. Kylän tilanteesta on kerrottu saksaksi Pusztastrangerin blogissa ja suomeksi täällä.

Ja tottakai Unkarin köyhimpiä auttavat monet muutkin järjestöt, seurakunnat ja yhteisöt. Mutta näin pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvattina sitä kysyy: missä on valtio? Tietenkin myös valtio vakuuttaa tukevansa köyhiä ja edistävänsä romanien integraatiota parhaansa mukaan. Vuosi sitten hallituksen tiedottaja Zoltán Kovács Politicon palstoilla yltyi melkoiseen kaunopuheisuuteen vastineessaan Amnesty Internationalin tutkijan kirjoitukseen Unkarin romanien kurjasta tilanteesta. Tietenkin ongelmia on, myöntää Kovács, mutta Orbánin hallitus on tehnyt niiden korjaamiseksi enemmän kuin yksikään edeltäjänsä. Työllistämisohjelma (közmunka, eli työttömien pakottaminen nälkäpalkalla pusikoita raivaamaan) on Kovácsin mukaan onnistunut palauttamaan monia työmarkkinoille (kriittiset lähteet taas väittävät, että közmunka-järjestelmä nimenomaan ei pysty tähän vaan toimii vain työttömyystilastojen kaunistajana). Orbánin hallitus on myös, Kovács muistuttaa, ajanut Euroopassa läpi yhteisen romanistrategian ja kieltänyt vihapuheen uudessa perustuslaissa. (Siitä huolimatta rasistinen vihapuhe on edelleen ongelma Unkarissa, väittää Euroopan neuvoston asiantuntijaryhmän kolmen vuoden takainen raportti.) Ja lapset saavat lastentarhassa ja koulussa ilmaiset ateriat, joten nälkääkään ei pitäisi enää olla!

Todellakin – Unkarin hallituksen on jo muutaman kerran ilmoitettu ”tehneen lopun lasten nälästä”. Nimenomaan näin ilmaisi asian inhimillisten voimavarojen superministeri Zoltán Balog parin vuoden takaisessa haastattelussa – jos jossain vielä lapset ovat nälässä, se tapahtuu koulun ulkopuolella, siihen ovat osasyyllisiä lasten vanhemmat, ja kaiken lisäksi myös viikonloppujen ja lomien ajaksi on suunnitteilla lasten ruokahuollon turvaavia ohjelmia.

Samaa on lausunut myös Orbánin virallinen neuvonantaja, sosiologi Zsuzsa Hegedűs, jonka erityisenä toimialana on lasten köyhyyden ja syrjäytymisen torjuminen. Hegedűsin johtama Minden Gyerek Lakjon Jól (‘Kaikki lapset kylläisiksi’) -säätiö jakaa köyhille perheille kasvisten siemeniä kotivaraviljelyä varten, porsaita ja kananpoikia. Itse asiassa, kuten viime vuosina hallituksen linjoilla liikkuvasta oikeistolaisesta äänitorvesta kriittiseksi kanavaksi muuttuneen HírTV:n ajankohtaisohjelma Célpont äskettäin paljasti, suuri osa Hegedűsin jakelemista kananpojista kuoli päivän-parin sisällä, eivätkä kaikkein epätoivoisimmassa köyhyydessä elävät ihmiset noin vain pysty hoitamaan ja ruokkimaan kotieläintä kuukausikaupalla tai perustamaan ja huoltamaan kasvimaata, jossa siemenpussit muuttuisivat porkkanoiksi, kurpitsoiksi ja kaaleiksi. Ilmeisesti Hegedűsin säätiö näyttävine tempauksineen nielee veronmaksajien rahoja tuottamatta vastineeksi juuri mitään.

hegeduszsuzsa-800x600.jpg

Zsuzsa Hegedűs nousemassa paljon puhutusta työsuhde-Audistaan. MTI:n kuva (Zsolt Szigetváry) Zárójel-blogista.

Nämä uutiset saivat viime viikolla riippumattoman uutisportaali Mércen toimittajan Nóra Diószegi-Horváthin käämit kärähtämään. Vilpittömän tuohtuneessa kirjoituksessaan Diószegi-Horváth julistaa Hegedűsin yhdeksi Orbánin järjestelmän tuhoisimmista toimijoista. Hegedűs poseeraa uutiskameroille lahjaporsas sylissään ja väittää lopettaneensa lasten nälän, samalla kun hänen säätiöönsä katoaa satoja miljoonia forintteja ”kuin sukkia pesussa”, kuten Magyar Narancs asian ilmaisee. Tämän halpamaisempaa sumutusta on harvoin nähty, lataa Diószegi-Horváth:

Nyttemmin he eivät enää välitä edes ulkoisesta vaikutelmasta. Satoja miljoonia on kulunut, mutta alkuaan mahtimenestyksiksi kuulutetut ohjelmat ovat supistuneet tai toteutuneet vain kerran, näytösluontoisesti. Hegedűsin säätiön kotisivua ei ole päivitetty vuosiin, puhelin on suljettu, ettei ketään voisi edes vaatia tilille siitä, mitä hemmettiä tämä säätiö oikein puuhaa. Täsmällisiä tiliselvityksiä ei tietenkään ole. [Säätiön sivuja on näköjään viime päivinä korjailtu ja lisätty sinne säätiön tiliselvitykset vuoteen 2016 saakka. Magyar Narancsin tietojen mukaan näitäkin on jälkikäteen muokattu. – Suom. huom.]
Ja moniko lapsi tuli kylläiseksi? UNICEFin tiedonannon mukaan Unkarissa 0–17-vuotiaista 25 prosenttia, siis joka neljäs lapsi elää köyhyydessä. Unkarin Tilastokeskuksen (KSH) tietojen mukaan alle 7-vuotiaista lapsista 42,2 % elää köyhyydessä, Budapest Intézet -tutkimuslaitoksen mukaan 130 000 lasta joutuu kokemaan jatkuvaa puutetta ja heistä noin 50 000 on säännöllisesti nälissään.

Korruptio, oligarkkien ja poliittisten päättäjien tolkuton rikastuminen on viime vuodet ollut Orbánin järjestelmän arvostelijoiden keskeisiä teemoja. On helppo paheksua ja päivitellä johtavien poliitikkojen loistoasuntoja ja upeita autoja, kalliita kelloja ja Louis Vuitton -laukkuja, luksuselämää, johon heillä ei virallisella palkallaan voisi mitenkään olla varaa. Usein näkee myös rinnastettavan esimerkiksi pääministerin kallista jalkapalloinnostusta ja terveydenhuollon tilannetta: Szent János -sairaalassa Budapestissa viime syksynä potilaat palelivat päällystakeissaan, kun lämmitys oli pettänyt, ja samaan aikaan julkisilla varoilla kustannettu lämmitetty nurmi on ainakin kahdeksalla jalkapallostadionilla. Tällaiset rinnastukset voi tietenkin kuitata demagogiaksi ja populismiksi – voisivatko esimerkiksi huippu-urheilun tukemiseen kulutetut varat siirtyä suoraan syöpälasten auttamiseen, tai katoaisivatko leipäjonot, jos valtio lakkaisi rahoittamasta oopperaa? Mutta jos joku nimenomaan kehuskelee ruokkineensa nälkäiset lapset ja lopettaneensa köyhyyden, samalla kun tähän suunnatut rahat on tuhlattu näyttäviin mutta tehottomiin tempauksiin ellei peräti hävitetty kokonaan muualle – tätä, jyrisee myös Diószegi-Horváth artikkelissaan, ei voi puolustaa kerrassaan millään.

(Jos nyt joku haluaa suoraan auttaa Unkarin puutteenalaisia: Igazgyöngy-säätiön tilitiedot löytyvät täältä, Tarnabodin kylää avustava vapaaehtoisryhmä ottaa vastaan avustuksia tilille nimellä Nemzeti Minimum Alapítvány, Magnet Bank, IBAN HU69 1620 0106 1157 1728 0000 0000, BIC: HBWEHUHB; tietoja-kenttään ”Tarnabod, adomány [= lahjoitus]”. Muitakin luotettavia auttajia varmasti löytyy. Ja jos olet sitä mieltä, että köyhyyttä on Suomessakin ja siitä kärsiviä lapsia olisi meidän ensisijaisesti autettava, niin suosittelen lämpimästi esimerkiksi Punaisen Ristin lahjoittajaksi ryhtymistä tai vaikkapa Lahja ja Veikko Hurstin laupeudentyön tukemista.)


Uskon varjolla

syyskuu 7, 2016

Ei ole enää kuukauttakaan siihen suureen päivään, lokakuun toiseen, jona itävaltalaiset äänestävät uudelleen liittopresidentin valinnasta ja unkarilaisia puolestaan kutsutaan täälläkin jo monesti mainittuun kansanäänestykseen, toisin sanoen antamaan muukalaiskammoinen mielenilmaus nykyhallituksen tueksi. Jo paljon huomiota saaneen ”TIESITTEKÖ?”-julistekampanjan lisäksi mielialaa nostatetaan valtion viestimissä, ja jotkut näyttävät ottaneen kohteekseen tietyt erityisryhmät. Yksi tällainen puheenvuoro nostatti muutama päivä sitten melkoiset laineet ympäri sosiaalista mediaa.

Nimittäin. Tällä kertaa valtion ykkösradiokanavalle Kossuth Rádióon oli sunnuntaina marssitettu László Tőkéczki, Budapestin ELTE-yliopiston kulttuurihistorian laitoksen esimies, jota radion verkkosivuilla tituleerataan ”politologiksi” – hän on historiantutkija, joka on yliopistourallaan aiemmin harrastanut kasvatuksen historiaa ja sittemmin aatehistoriaa. Kymmenen vuoden takainen Magyar Narancs -lehden kirjoitus kuvaa Tőkéczkiä eräänlaiseksi Fidesz-puolueen oikeistoideologiksi, joka oli aikoinaan innolla ohjaamassa kapinallisten pitkätukkien nuordemokraattipuoluetta kansallis-konservatiiviseen suuntaan ja kentän oikeaa laitaa kohti. Tőkéczki on myös aktiivinen toimija Unkarin reformoidussa kirkossa, kansalliskirkoista pienemmässä mutta poliittisesti kenties vieläkin yhtenäisemmin oikealla laidalla seisovassa. (Unkarin roomalaiskatolinen kirkko, niin vankasti kuin sekin on sosialismin ajoista alkaen ollut valtion ohjauksessa, on kaikesta huolimatta osa mahtavaa ylikansallista organisaatiota, jota tunnetusti nykyään johtaa, Zsolt Bayerin kaltaisten ”katolisten” julkisuushahmojen harmiksi, pakolaisten jalkoja pesevä ja ihmisarvosta höpisevä outo hippi.)

Radiopuheenvuorossaan Tőkéczki maalailee kuulijoidensa eteen kauhukuvia, jotka ”avoimessa” Länsi-Euroopassa ovat jo toteutumassa, jos EU:n, uuden Neuvostoliiton, hirmuvalta pääsee toteutumaan. (Puhumattakaan koukkunokkaisten Siionin viisaiden ahneudesta: György Soroskin oli taas pakko mainita.) Rikas Saksakin romahtaa kohta maahanmuuttajiin, jotka eivät sopeudu, eivät tee työtä vaan pelkästään odottavat, että heille kustannetaan kaikki. On siis elintärkeää jatkossakin pitää maahanmuuttajat poissa Unkarista, ja kaikki äänestäjät on saatava tajuamaan tämä. Näin Tőkéczkin logiikka:

Meidän on otettava mustalaiset tähtäimeen. Pitää kertoa heille, että jos meille halutaan asuttaa viisi-kuusikymmentätuhatta ihmistä, siihen loppuu mustalaisten avustaminen, sillä sama raha pitää jakaa useampaan osaan.

Ihan totta. Tőkéczkin mielestä siis Unkarin valtion budjetissa on oma erillinen kiintiöity menoeränsä ”niille”, joita tuetaan vaikka he eivät tuota ja jotka ovat erilaisia kuin ”me”. Siksi jos humanitaarisista syistä maahan otettavat pakolaiset (joita siis, toisin kuin propaganda väittää, EI olla asuttamassa Unkariin kymmeniä tuhansia) tarvitsevat avustusta, se on pois Unkarin romaneilta, kaikilta heiltä yhtäläisesti. (Unkarin romaneihin kuuluu historialtaan, kieleltään ja identiteetiltään erilaisia ryhmiä. Ja vaikka pelottavan monet heistä elävätkin nykyään ns. syväköyhyydessä ja sukupolvesta toiseen periytyvässä syrjäytyneisyydessä, heissäkin on työtätekeviä veronmaksajia, joista varmaan ei tunnu kovin mukavalta kuunnella tällaisia päätelmiä.)

Eikä tässä kaikki. Myös muiden pitäisi ymmärtää tilanteen vaarallisuus:

… vasemmistotyyppisten järjestöjen, feministien, homoseksuellien, miten sen nyt sanoisin, juutalaiston (zsidóság), myös ateistienkin [pitää ymmärtää], että jos islam tulee, se on heidän loppunsa.

Näin siis puhuu aatehistorioitsija ja seurakunta-aktiivi, jonka pitäisi tietää, että uskonnot ovat moniulotteisia ja muuttuvia ilmiöitä, joita tulkitaan monin tavoin ja joiden nimissä on tehty hyvin erilaisia asioita. Jos Tőkéczki ei olekaan kovin hyvin perillä siitä, millaista islamia (tai paremminkin: millaisia islamin ja muiden uskontojen suuntauksia sekä niihin yhdistettyjä kulttuuri- ja tapakomplekseja) nykyään Eurooppaan pakenevat syyrialaiset, irakilaiset ja afgaanit edustavat, niin historioitsijana ja reformoituna kristittynä hänen pitäisi tietää, mitä edellinen muslimivalta Unkarissa teki.

1500-luvun turkkilaisvalloittajat nimittäin eivät olleet erityisen kiinnostuneita pakkokäännyttämään uusia alamaisiaan tai vainoamaan kristittyjä. Päinvastoin turkkilaisvallan aikaan protestanttinen kristinusko pääsi hyvin leviämään. Unkarin katolisesta ylhäisöstä suuri osa oli paennut turkkilaisten tieltä, ja alustalaiset saivat rauhassa kuunnella kiertävien protestanttisaarnaajien sanomaa, Transilvanian ruhtinaskunnassa taas – joka oli muodollisesti itsenäinen, vaikka tunnusti sulttaanin ylivallan – ylhäisökin omaksui uuden uskon.

Ehkä olennaisinta on, että turkkilaisvalta esti vastauskonpuhdistusta ajamasta koko kansaa takaisin Rooman helmaan. Esimerkiksi Tšekissä ja Slovakiassa – missä paavinvallasta ja joistakin sen opeista oli pyristelty irti jo Jan Husin ajoista lähtien – sekä Puolassa protestantismin aate oli kyllä levinnyt laajalle (jossakin vaiheessa 1500-luvulla nykyään umpikatolisen Puolan ylemmistä yhteiskuntaluokista kenties jopa puolet oli protestantteja), mutta kaikkeinkatolisimpien Habsburg- ynnä muiden majesteettien tomerilla vastatoimilla se torjuttiin. Ilman turkkilaisvaltaa siis tuskin olisi Unkarissakaan Tőkéczkin rakasta reformoitua kirkkoa, ainakaan nykyisissä mitoissaan.

(Toisaalla muslimivaltaa toki muistellaan. Erdoğanin hallituksen linja on Orbánille kovasti mieleen, ja hallituspuolueen kannattajissa on paljon niitä, jotka mielellään liittävät unkarilaiset idän uljaiden turkkilaisheimoisten soturikansojen joukkoon. Tätä hymistelyä kuultiin pari päivää sitten, kun Budapestin Gül Baba türben, turkkilaisvallan aikaisen maineikkaan dervissin hautamuistomerkin restaurointitöiden johdosta arvovaltainen turkkilaisvaltuuskunta vieraili paikalla. Tietenkään ei Gül Baba -vainajan muslimihurskaudesta kuulunut pahaa sanaa, päinvastoin.)

Tätä voisi miettiä nyt, kun Unkarissakin varaudutaan reformaation juhlavuoden viettämiseen. Kampanjasivustolta voi jo nyt ladata kivoja GIF-animaatioita esimerkiksi Calvinista luomassa lunta, jonka alta paljastuu symbolinen lumikello

kalvin_es_a_hovirag

tai Lutherista ruksailemassa päivän tehtävälistaansa: siihen kuuluu teesien naulaamisen, Raamatun kääntämisen ja kirkon uudistamisen jälkeen vuoden pienpanimo-oluen nauttiminen.

az_ev_kezmuves_sore-1

 

Näistä kivoista ja hauskoista, uudistusmielisistä (sloganina a megújulás lendülete, suunnilleen ‘uudistuksen vauhdissa’) jutuista huolimatta vähän pelkään, että reformaation juhlavuosikin – jonka toimikuntaa johtaa itse pääministeri Orbán, rinnallaan inhimillisten voimavarojen superministeri Zoltán Balog, siviiliammatiltaan reformoidun kirkon pappi – tullaan kuluttamaan asianmukaisen, kristinuskon varjolla kansallismielisyyttä ja muukalaisvihaa korostavan propagandan merkeissä.

Yksi mielenkiintoinen merkki nähtiin pääministeri Orbánin taannoisen Vatikaanin-vierailun jälkeen. Unkarin hallitus nimittäin ilmoitti perustavansa uuden alivaltiosihteerin viran, jonka toimialana on, uskokaa tai älkää, kristittyjen vainon vastustaminen. Opposition äänekkään someräkätyksen ja inkvisitiovitsien säestyksellä hallitus täsmensi, että kristityt ovat maailman vainotuin uskontokunta ja että tarkoitus on paitsi auttaa etenkin Lähi-Idän vainottuja kristittyjä myös kiinnittää kansainvälistä huomiota vainottujen hätään sekä järjestää humanitaarisia tukitoimia.

Niin kuin verraton Imre Para-Kovács kirjoittaa:

Orbán on juuri valmistautumassa barbaari Fritigernin rooliin: pyytää päästä sisään Rooman imperiumiin, koska ulkopuolella nuo hunnit liikehtivät niin pelottavasti, ja sisään päästyään tuikkaa tuleen koko Balkanin. Ei sillä, että Roomassa kaikki olisi hyvin, päinvastoin. Mutta sen kulttuuriperintö on kiistämätön, sitä vastoin osaako kukaan nimetä visigoottilaista pianistia tai basistia? No eikö niin?

Onhan Euroopan unionissakin valtavasti vikoja, mutta noin konkreettisesti se, että siellä syödään veitsellä ja haarukalla ja lautasliinaa käyttäen sekä kiinnitetään huomiota siihen, miten heidän meille osoittamansa miljardit käytetään, se häiritsee vain Unkarin hallitusta, ja sen ottaminen närkästyksen aiheeksi on aika, hm, noloa.

Kuka muuten vielä muistaa ne tuhat koptiperhettä?


Sivistynyttä arkirasismia

Touko 11, 2015

Hyvät lukijat, tämänpäiväinen tarinamme Sentroopasta perustuu hvg.hu-sivuston artikkeliin. Tapahtumapaikkana Wienin lentokenttä, tapahtumien pyörteissä unkarilainen EU-kansalainen sekä joukko Austrian Airlinesin ja Kanadan valtion palveluksessa ”vain työtään tekeviä” henkilöitä.

Noin kuukausi sitten unkarilainen päähenkilömme, Évaksi kutsuttu tutkijanainen, joka haluaa jutussa esiintyä vain tällä etunimellä, oli lähdössä Torontoon tekemään kenttätutkimusta sukupolvien välisistä suhteista Kanadaan muuttaneiden Unkarin romanien keskuudessa. Lentolippu oli ostettu, torontolaisen tuttavan kanssa sovittu majoitusjärjestelyistä, käsilaukussaan Évalla oli myös tuhat Kanadan dollaria matkakassana, paluulippu ja voimassa oleva passi, vuodesta 2008 Unkarin kansalaiset eivät ole tarvinneet Kanadaan maahantuloviisumia. Évan lapset veivät äitinsä autolla Wienin lentokentälle, mistä Austrian Airlinesin suora lento lähtisi. Siellä tapahtumat kuitenkin saivat kafkamaisen käänteen.

Passintarkastuksesta Éva kutsuttiin sivuun haastatteluun, joka pian muuttui tiukkasävyiseksi kuulusteluksi ja johon liittyi puhelimitse myös Kanadan maahantuloviranomaisten edustaja. Évalta tiukattiin, kenen luokse hän oli menossa ja miten hän aikoi itsensä elättää, torontolaista majoittajaa ei saatu kiinni – näin Évalle väitettiin, torontolainen tuttava taas ei myöhemmin nähnyt puhelimessaan merkkiäkään siitä, että hänelle olisi yritetty soittaa. Turhaan Éva pyyteli kuulustelijoitaan tarkistamaan hänen taustansa: hän on kunniallinen, omillaan toimeen tuleva ihminen, kaikki perheenjäsenet kunnon ammateissa. Häntä ei päästetty koneeseen eikä Kanadaan. Nöyryyttävä episodi huipentui matkalaukun anelemiseen takaisin erittäin epäkohteliailta kenttävirkailijoilta. Kanadan konsulaatissa Évaa kehotettiin hakemaan maahanmuuttoviisumia, ja kun Éva yritti selittää, ettei ole muuttamassa Kanadaan asumaan, häneltä kysyttiin, miksi ihmeessä hän sitten sinne haluaa. ”Harmittaa, etten hoksannut vastata, että varkaisiin”, sanoo Éva, joka parhaillaan harkitsee kunnianloukkausjutun nostamista.

Koko tämän törkeän kohtelun syy on valitettavan selvä: Éva on romani, monien Unkarin romanien lailla huomattavan tummaihoinen ja selkeästi ”etnisen” näköinen. Ja Kanadan viranomaiset ovat saaneet tarpeekseen Unkarin romaneista, joita viime vuosina on pyrkinyt tuhansittain ”maahanmuuton mallimaan” lihapatojen ääreen. Vuosina 2008–2011 kaikkiaan yksitoistatuhatta unkarilaista haki Kanadasta turvapaikkaa, ja näistä pakolaisstatus myönnettiin noin tuhannelle. Useimmat turvapaikanhakijoista lienevät olleet romaneja, vaikka joukossa on muitakin, ainakin yhtenä kuuluisana erikoistapauksena kirjailija Ákos Kertész. Muuton syyt ovat ilmeiset: Unkarin romaneista melkoinen osa ei näe Unkarissa enää mitään mahdollisuutta ihmisarvoiseen elämään.

Unkarin romanit ovat hajanainen väestöryhmä, jonka juuret ovat eri suunnilta ja eri aikoina maahan tulleissa heimoissa. 1900-luvun mullistukset veivät pohjan heidän perinteisiltä elämäntavoiltaan, muutamia menestystarinoita lukuun ottamatta – esimerkiksi perinteinen, Unkarin viihdekulttuuriin vankasti juurtunut mustalaismusiikki on edelleen alue, jolla muutamat onnekkaat ja taitavat romanit ovat menestyneet ja rikastuneetkin. Sosialismin aikana kaikilla oli töitä (tuottavuuden ja kannattavuuden peräänhän ei komentotaloudessa pahemmin kyselty), mutta markkinatalouteen siirryttyä romanit ovat työväkeä vähennettäessä kaikkialla joutuneet ensimmäisinä kilometritehtaalle ja syrjäytymiskierteeseen. Kuten muuallakin Euroopassa nykyään, köyhyys ja syrjäytyneisyys periytyy. Romanilapsista, jotka Unkarin koululaitoksessa nähdään ennen kaikkea ongelmana, suhteettoman monet on työnnetty ”erityiskouluihin”, ja aivan äskettäin Unkarin korkein oikeus käytännössä siunasi koululaitoksen oikeuden segregoida, ylläpitää erillisiä kouluja, joissa käytännössä käyvät vain romanilapset. Valitettavan selvää on, että näistä kouluista ei monenkaan tie vie työelämään tai yhteiskunnalliseen nousuun. Jotkut Unkarin romanit kokevat myös olevansa paitsi syrjinnän myös suoranaisen vainon kohteina. On paikkakuntia, joiden romaniväestöä äärioikeiston puolisotilaalliset saapashousukaartit säännöllisesti käyvät pelottelemassa, ja vuosina 2008-2009 useita romaneja joutui polttopulloja heittelevien ja ammuskelevien rasistien uhriksi – kuuden kuolonuhrin joukossa oli jopa yksi lapsi.

Viimeisimmän muuttoaallon laukaisi Miskolcin kaupungin käynnistämä slummien saneeraus. Lähinnä romanien asuttamat kurjalistokorttelit on tänä vuonna tarkoitus jyrätä sileäksi uuden jalkapallostadionin (niitähän jalkapallohullun pääministeri Orbánin johdolla on viime vuodet rakennettu tai kunnostettu ympäri maata) ja pysäköintialueen tieltä. Asukkaiden varalle kaupungin johto keksi konstin, jota oppositio on nimittänyt muun muassa etniseksi puhdistukseksi: kotinsa menettävät romanit saavat noin 1,5–2 miljoonan forintin (alle kymmenentuhannen euron) korvauksen, mutta vain jos suostuvat muuttamaan pois Miskolcin kaupungista. Monet eivät ole tähän suostuneet, uutta asuntoa on vaikea löytää, asunnotta jääviltä taas viranomaiset voivat ottaa lapset huostaan. Miskolcin romanineuvoston edustajan kertoman mukaan pelkästään kolmen viime kuukauden aikana sata romaniperhettä on päättänyt muuttaa maasta.

Mutta palatkaamme tutkija Évaan, omillaan toimeen tulevaan, lainkuuliaiseen ja veronsa maksavaan Unkarin romaniin. Niin kuin hvg.hu-sivuston jutun johdosta syntyneistä nettikeskusteluistakin käy ilmi, samantapaisiin tilanteisiin ovat Kanadan ja USA:n viranomaisten kanssa joutuneet monet muutkin Euroopasta matkaan yrittäjät, joiden etninen tausta herättää epäilyksiä. Maahantuloviranomaiset tai näiden käskyjä noudattavat lentoyhtiöt – Évankin tapauksessa viranomaiset ja lentoyhtiö syyttelevät tapahtuneesta toisiaan, Kanada on kuulemma jo joutunut sakottamaan lentoyhtiöitä, kun ne ovat tänä vuonna toimittaneet maahan jo 500 laitonta maahanmuuttajaa – seulovat maahantulijoita perin kummallisin perustein. Ilmeisesti ihonväri ja ulkonäkö merkitsevät rajavalvonnan arjessa enemmän kuin ammatti, varallisuus, tittelit tai paluuliput. Eräs nettikeskustelutoverini kertoi intialaisesta kollegastaan, jolla on amerikkalaisessa yliopistossa vakinainen virka mutta joka siitä huolimatta jokaista ulkomaanmatkaansa varten pyytää työnantajaltaan virallisen kutsukirjeen, ettei palatessaan joutuisi USA:n rajalla vaikeuksiin. Évan kaltaisia tapauksia ilmeisesti sattuu ”vääränvärisille” ihmisille koko ajan, samoilla lentokentillä, joilla me maitonaamat tyytyväisinä ja mistään tietämättä vaellamme ohi luukkujen ja läpi porttien.

Olkoonkin arjen rajarasismi vaikka miten yleistä, viimeinen kipeä huomautus hvg.hu:n artikkelissa kohdistuu viralliseen Unkariin. Toronton Unkarin-konsulaatti puolustelee Kanadan viranomaisten toimintaa eikä näe mitään syytä valittaa siitä, miten Unkarin kansalaista on kohdeltu. Toisin sanoen: Unkarin valtio on ensin luonut tilanteen, jossa suuri osa sen kansalaisista tuntee olonsa turvattomaksi ja pakenee ulkomaille, eikä sitten suojele edes niitä kansalaisiaan, jotka ilman aihetta ja ilman omaa syytään saavat kärsiä tämän joukkopaon vastatoimista. Olisiko muutama anteeksipyyntö ja muutama virallinen valitus muka niin paljon maksanut tai vaarantanut Unkarin ja Kanadan suhteet?


Hauska juttu ja tositarinoita

huhtikuu 11, 2013

Tämän päivän aikana on FB-uutisvirtaani tömähtänyt kaksi samaan aihepiiriin liittyvää tarinaa Unkarista. Ensimmäinen leviää urbaanilegendan tapaan, ”tämä tapahtui tuttavani kaverin sukulaiselle”, vaikka saattaa toki periaatteessa olla tottakin. Kertomus kuuluu suunnilleen näin: Sairaalan synnyttäneiden osastolle saapuu hyvinvoivan oloinen pikkukaupungin romaniperhe noutamaan kotiin uusinta jäsentään äiteineen. Lääkäri, jota ei muuten ole juuri osastolla nähty sitten synnytyksen, pelmahtaa paikalle selittelemään, miten hienosti kaikki on sujunut ja miten, krhm, hyvin tässä on pidetty huolta vauvasta ja äidistä. Romaniperheen pää kiittelee hartaasti – kyllä, hienosti on herra tohtori hoitanut kaiken, tässä olisi meidän perheeltä kiitokseksi vähän tämmöisiä herkkuja – ja ojentaa lääkärille komean suklaarasian. Tohtori punehtuu hieman ja alkaa selittää maan tapaa: Ei kuulkaas, ette kai te niin tyhmiä ole, ettette tätä tietäisi, kun näkyy teidän perheeseen tulleen lisäystä ennenkin. Ei lääkärille tällaisessa tilanteessa kuulu suklaata antaa vaan se, tuota noin, kirjekuori. Romanipäällikkö puhkeaa vuolaasti pyytelemään anteeksi tietämättömyyttään ja kysyy nöyrästi, miten suuria summia siinä kuoressa on ollut tapana antaa. No, semmoinen kolme-neljäkymmentä tuhatta forinttia, tiuskaisee lääkäri. Perheenpää pyytää suklaarasian takaisin, ottaa sieltä paksun nipun kahdenkymmenen tuhannen forintin seteleitä, irrottaa siitä kaksi ja ojentaa ne lääkärille. Sitten perhe poistuu paikalta vähin äänin, samalla kun lääkäri on tikahtumaisillaan voimattomaan raivoon ja huoneen muut potilaat yrittävät peiton alla epätoivoisesti pidätellä hihitystään.

Tarinan ytimessä on suomalaiselle perin outo käytäntö: Unkarissa lääkärille kuuluu maksaa epävirallisesti ns. kiitollisuusrahaa (hálapénz). Sen suuruus varmaan vaihtelee, tämän tarinan lääkärille normaali kiitollisuusraha oli näköjään noin sadan euron luokkaa. Tavan juuret ovat jo sosialismin ajassa, jolloin akateemisten ammattilaisten palkat olivat usein surkeat koulutukseen ja työaikoihin verraten, mutta järjestelmänmuutos ei ole tuonut tähän olennaista muutosta: tuoreen tutkimuksen mukaan unkarilaisten enemmistö on yhä tämän käytännön kannalla eikä näe siinä mitään paheksuttavaa. Lääkärien lahjomista pitää yllä ennen kaikkea se, että potilaat eivät tutkimuksen mukaan ole selvillä oikeuksistaan. Lahjonnalla varmistetaan, että saadaan se hyvä hoito, jota muuten ei uskalleta pitää itsestäänselvänä. Eikä sovi ihmetellä, jos lääkärit ovat tyytyväisiä tähän tilanteeseen. Itävaltalaisessa sairaalassa työskentelevä tuttavani kertoi pari vuotta sitten, että heille ylilääkäriksi kosiskeltu unkarilainen spesialisti oli kieltäytynyt ottamasta virkaa vastaan, oma praktiikka Unkarissa kun tuotti paljon mukavammat tulot – kun kiitollisuusrahat lasketaan mukaan. (Nykyään tilanne olisi ehkä toinen, lääkäreitä kuten muitakin koulutettuja ammattilaisia muuttaa kriisiytyvästä Unkarista ulkomaille yhä kiihtyvään tahtiin.)

Mutta tarinan toinen puoli nostattaa vähän sekavia tunteita. Toisaalta romaniperhe kuvataan tarinassa sympaattisessa valossa, jonkinlaisessa sankariroolissa, ovelasti antamassa nöyryyttävää näpäytystä röyhkeälle ja ahneelle lääkärille. Toisaalta sitä kuitenkin miettii, liittyykö tarinan pointti siihen samaan salonkirasistiseen uskomusperinteeseen, joka meilläkin tunnetaan: hei, niillähän on oikeasti mersut ja kultakorut, ja sitten vielä valittavat, kun kunta tuo polttopuut pitkinä eikä pilkottuina. Onhan tietenkin Unkarissa (kuten Suomessakin) romaneja, jotka kaikesta syrjinnästä huolimatta ovat ihan oikeasti onnistuneet menestymään ja rakentamaan itselleen melkoisen hyvinvoinnin. Mutta olisiko kuitenkin niin, että tällaisia setelinipputarinoita kerrotaan myös sen tosiasian peittelemiseksi, että melkoinen osa romaneista elää Unkarissa aivan käsittämättömässä köyhyydessä ja loppuiäkseen sivuraiteelle tuomittuina?

Kohta tämän setelinipputarinan jälkeen nimittäin tuli eteeni samaan synnytyssairaalaympäristöön sijoittuvia tositarinoita Népszabadság-lehden mielipidekirjoitusosastosta. Useat romaniäidit ovat kertoneet kirjoittajalle järkyttäviä tositarinoita kokemuksistaan synnytyssairaalassa: lääkärit ja kätilöt solvaavat ja haukkuvat (”te teette noita lapsia vain lapsilisiä saadaksenne ja meidän veronmaksajien elätettäviksi”), kieltäytyvät lievittämästä kipua tai satuttavat tahallaan. Erään maaseutukaupungin sairaalassa romaniäitien yleisesti pelkäämä rasistikätilö kieltäytyi tuomasta vuoteessa makaavalle synnyttäjälle alusastiaa, ”jotta lapsi syntyisi p…aan”. Eräältä romaniäidiltä vietiin keskosena syntynyt vauva toiseen sairaalaan hoidettavaksi eikä äidille edes kerrottu, missä lapsi on ja mitä sille on tapahtunut… Kirjoittaja on synnyttänyt pitkän lapsisarjansa sekä ennen järjestelmänvaihdosta että sen jälkeen ja itse nähnyt, miten rasismi ja rotuerottelu tunkevat myös sairaaloihin:

Vuosina 1986 ja 1988 kaksi lapsistani syntyi Dombóvárissa. Sairaalassa kyllä kuuli joskus mustalaisia haukuttavan, mutta rotuerottelua ei vielä ollut. Vuonna 1990 synnytin Miskolcissa. Silloinkin olimme samassa huoneessa, unkarilaiset [!] ja mustalaiset. Muistan, miten nuori mustalaisnainen pelasti unkarilaispotilaan hengen, kun häneltä oli unohdettu ottaa tippa pois, niin että suoneen oli vähällä mennä ilmaa. Vuonna 1997 olin taaskin Miskolcissa synnyttämässä. Silloin hätkähdin, kun lääkäri sanoi: ”Te olette opettaja, etsitään teille hyvä huone.” (Toisin sanoen: huone, jossa ei ole mustalaisia.) Jotakin oli jo alkanut tapahtua.

Vuonna 1999 Miskolcissa rotuerottelu oli jo täydessä käynnissä. Unkarilaiset ja mustalaiset olivat tiukasti eri huoneissa. Vuonna 2003 rotuerottelu oli saanut taas uuden muodon. Se oli todella hämmentävää. Yksityispuolen potilaat olivat alakerran uusituissa huoneissa, joihin kuului kylpyhuone ja vessa. Julkisen puolen unkarilaiset potilaat (kuten minä) olivat toisen käytävän varrella, ja vessa oli käytävässä. Mustalaisnaiset taas oli viety toiseen kerrokseen. Kun minua synnytyksen jälkeen tuotiin synnytyssalista, näin käytävällä romaniystävättäreni Tündiken, joka oli sairaalassa vaatteita kaupustelemassa. Tietenkin ilahduimme, kun tapasimme, ja varmaan sen jälkeen minuakin luultiin mustalaiseksi, sillä minut vietiin toiseen kerrokseen. […] Olin samassa huoneessa kahden nuoren mustalaisnaisen kanssa, he auttoivat minua kaikessa, olin jo 41-vuotias ja synnytys oli rasittanut minua paljon pahemmin kuin heitä. Seuraavana päivänä tuli lääkäri aivan järkyttyneenä paikalle ja uutterasti anteeksi pyydellen selitti, että minut vietäisiin heti paikalla toiseen huoneeseen. Sanoin, että en lähde täältä minnekään, täällä on hyvä olla.

Ennenkin on julkisuudessa ollut esillä koulujen rotuerottelu: romanilapset pyritään usein automaattisesti työntämään erityiskouluihin, joista kunnon koulutukseen ja ammattiin ponnistaminen voi olla ylivoimaisen vaikeaa. Mutta sitä en ollut tajunnutkaan, että rotuerottelu voi alkaa jo syntymässä.


Tapaus Jeszenszky ja rasismin olemus

marraskuu 5, 2012

Unkarin kipeimpiin sosiaalisiin ongelmiin kuuluu maan runsaslukuisen romaniväestön tilanne. Erilaisiin romaniryhmiin kuuluvia tai ”mustalaisiksi” (cigány) lukeutuvia tai luettuja on maassa todella paljon; yksiselitteisiä tilastoja ei ole, koska ei ole yksiselitteisiä kriteerejäkään, joten eri lähteissä esitetyt arviot Unkarin romanien lukumäärästä heittelevät toistasadasta tuhannesta lähes miljoonaan. Unkarin romaneissa on eritaustaisia, erikielisiä ja eri aikoina maahan tulleita ryhmiä, mutta yleistäen voi sanoa, että vanhan kiertelevän elämänmuodon tuhouduttua romaneista on tullut kylien ja lähiöiden kestoköyhälistöä. Etenkin viime vuosikymmenet ovat olleet heille ankaraa aikaa: järjestelmänvaihdoksen jälkeen yhä useammat ovat jääneet työttömiksi ja sukupolvesta toiseen ikään kuin yhteiskunnan ulkopuolelle, mistä tietenkin voi seurata katkeroitumista ja rikollisuutta. (Semminkin kun puolisotilaallisten äärioikeistokaartien nahkatukat ovat ottaneet romaniyhteisöt erityisiksi silmätikuikseen ja partioivat mustalaiskylissä ”järjestystä valvomassa” eli heikompiaan pelottelemassa.) Romanilapset ovat periaatteessa saman oppivelvollisuuden alaisia kuin muutkin, mutta käytännössä koulujärjestelmäkin usein syrjii heitä: heidät esimerkiksi sijoitetaan automaattisesti erityiskouluihin, joista monikaan ei pysty ponnistamaan kunnon ammattiin.

Runsas viikko sitten muutamat aktivistit toivat julkisuuteen ikävän näytteen siitä, miten Unkarissa enemmistö näkee romanien ongelmat. Kuten ”vallan vahtikoirana” toimivan atlatszo.hu-nimisen media-aktivistisivuston blogissa kerrottiin, Géza Jeszenszky, Corvinus-yliopiston opettaja, oli Unkarin vähemmistöjä käsittelevässä englanninkielisessä luentomonisteessaan kirjoittanut romaneista näin (suomennos Santran):

Heidän alhainen statuksensa työmarkkinoilla ja korkeammat työttömyyslukemansa tekevät köyhyydestä, laajalle levinneistä sosiaalisista ongelmista ja rikollisuudesta pysyvän ilmiön. Syy siihen, miksi monet romanit ovat mielisairaita (mentally ill), on, että romanikulttuurissa sallitaan sisarusten tai serkusten kesken avioituminen tai pelkkä seksuaalinen kanssakäyminen.

Tämä väite ei sinänsä ole mitään uutta Unkarin perinteisen ennakkoluuloisessa ja ”poliittisen korrektiuden” käsitteeseen lähinnä ivallisesti naureskellen suhtautuvassa mediamaisemassa. Asiasta kertovien verkkouutisten kommenttiketjuissa monet sisaret ja veljet todistavat itse havainnoineensa romanien parissa aivan samaa. Mutta tarina sai jatkoa, koska Jeszenszky ei ole ainoastaan Corvinus-yliopiston opettaja vaan Unkarin edustaja ulkomailla, tarkemmin sanoen Oslon-suurlähettiläs. Ja Unkarin Oslon-lähetystö oli juuri yhdessä Norjan holokaustin- ja uskonnollisten vähemmistöjen tutkimuskeskuksen kanssa järjestämässä symposiumia Raoul Wallenbergin satavuotismuiston kunniaksi. Kun tilaisuuden vieraaksi kutsuttu unkarilainen holokaustintutkija László Karsai sai kuulla luentomonisteesta, hän kieltäytyi tulemasta Jeszenszkyn kanssa samaan tilaisuuteen. Népszava-lehden kertoman mukaan (tämän muuten vahvistaa myös Aftenpostenin juttu) norjalaiset järjestäjät yrittivät ensin suostutella Karsaita muuttamaan mielensä ja päättivät sitten mieluummin jättää Jeszenszkyn kutsumatta tilaisuuteen, jossa hänen olisi itse asiassa pitänyt olla symbolisena isäntänä. Unkarin ulkoministeriö sai toisin sanoen norjalaisilta melkoisen näpsäyksen, vaikka vakuuttaakin, että Jeszenszkyn yliopisto-opetus ei mitenkään liity hänen toimintaansa suurlähettiläänä.

Mutta mikä tässä nyt on ongelma? Yllä linkatussa Aftenpostenin artikkelissa haastateltu Jeszenszky vakuuttaa, että ei ole rasisti vaan tuntee suurta huolta romaniväestön puolesta. Ja ihan hyvin voi uskoa, että Jeszenszky jollain tasolla tarkoittaa mitä sanoo. Álszentfazék-blogisti kiteyttää asian hienosti: Ei Géza-setä varmastikaan pystyttele öisin palavia ristejä tai sytytä romanien taloja tuleen ja ammuskele haulikolla niistä pakenevia ihmisiä. (Tässä viitataan Tatarszentgyörgyn kylässä 2009 tapahtuneeseen romanimiehen ja hänen viisivuotiaan poikansa murhaan.) Voi jopa kuvitella, että hän, jos tällaista väkivaltaa itse näkisi, voisi jopa yrittää estää sitä. Jeszenszkyltä vain menevät puurot ja vellit sekaisin: hän ei tajua, että rasismi ei tarkoita (vain) avointa väkivaltaa, keskitysleirejä ja piikkilankoja, vaan vakiintuneiden ennakkoluulojen kyselemätöntä toistamista ja vahvistamista. Eikä hän tajua, että tällainen rasismi, siis vakiintuneiden mutta törkeän loukkaavien ennakkoluulojen typerä toistelu niitä mitenkään kyseenalaistamatta tai anteeksi pyytelemättä, on länsimaisissa sivistyneissä seurapiireissä yhtä sopimatonta kuin jos herra suurlähettiläs julkisesti kaivelisi takapuoltaan.

Vielä olennaisemman pointin Jeszenszky-keskusteluun tuo kuitenkin lempiblogistini Eva S. Balog. Oikeasti ongelma on siinä, että Jeszenszkyn luentomoniste on yliopistolliseksi oppikirjaksi, tieteelliseksi teokseksi aivan ala-arvoinen. Väitettä romanien sukurutsaisuudesta ei ole perusteltu minkäänlaisella tutkimustiedolla tai lähdekirjallisuudella; tarkemmin asiaa tiukattaessa Jeszenszky on selittänyt ”lukeneensa Internetistä” asiaa koskevan artikkelin. Eikö yliopiston opettajan päähän pälkähdä, että näin raskaiden ja loukkaavien väitteiden esittäminen vaatii vankat perusteet? (Saati että tieteellisessä kirjallisuudessa yleensä kuuluu käyttää asianmukaisia lähdeviitteitä, ei jälkikäteen kertoa, että ”luin Internetistä…”.) Ja että ylipäätään mitään väestöryhmää ei tieteelliseksi tarkoitetussa kirjallisuudessa kuulu kuvata minkään muun kuin asiallisesti dokumentoidun tutkimustiedon perusteella?

Viime kädessä ongelman ydin on Unkarin nykyisessä järjestelmässä. Miten yliopistoihin päästetään opettamaan ihmisiä, joiden käsitys tieteellisestä kirjoittamisesta, tutkimuksesta ja koulutuksesta on tällä tasolla? Ja miten tällaiset ihmiset päästetään tekemään poliittista ja diplomaattiuraa? Géza Jeszenszky nousi aikoinaan ulkoministeriksi József Antallin hallitukseen (1990–1994) ja onnistui mm. saamaan aikaan USA:n edustustossa melkoisen skandaalin, johon liittyi hämäriä asekauppoja ja ikävästi julki tulleita lähetystönsisäisiä intrigejä. Vuonna 1998, Fidesz-puolueen valtaannousun myötä, Jeszenszky palasi ulkoministeriön palvelukseen, tällä kertaa Washingtonin-suurlähettilääksi. Suoritus tällä saralla ei täysin vakuuttanut (Jeszenszkyn väitetään muun muassa, kuinka ollakaan, möläytelleen poliittisia epäkorrektiuksia), ja ehkä tämän takia ei nykyiseltä Fidesz-hallitukselta enää irronnut Jeszenszkylle kuin vähän vaatimattomampi Oslon-pesti. Aftenposten-lehdelle Jeszenszky kuitenkin vakuuttaa, että hänellä on ulkoministeriön täysi luottamus. No, Jeszenszkyn ulkopoliittinen ura alkoi väittämän mukaan sopivasta sukulaisuussuhteesta: hänen vaimonsa oli läheistä sukua silloiselle pääministeri Antallille. Ilmeisesti miehellämme on tärkeimmät henkilösuhteet kunnossa. Olemme jälleen kerran feodaali-Euroopan valtarakenteiden ytimessä.