”Kristilliset arvot” ja ”yhteiskunnan muutos”

Suomalaisessa twitterkuplassani on viime päivät keskusteltu 10.3. järjestettävästä ”kansallisesta rukousaamiaisesta”, jota organisoimassa ovat muutamat kristillisdemokraattien, keskustan, kokoomuksen ja perussuomalaisten kansanedustajat. Aamiaisella vieraana on myös Unkarin entinen Suomen-suurlähettiläs György Urkuti, joka ohjelman mukaan puhuu ”yhteiskunnallisesta muutoksesta sen jälkeen, kun Unkarin perustuslakiin lisättiin kristilliset arvot kansakuntaa ohjaaviksi periaatteiksi”. Amerikkalaismalliseen rukousaamiaiseen näyttää vahvasti kytkeytyvän myös konservatiivista perhearvopolitiikkaa (sen jälkeen järjestetään ”arvofoorumi Kansakunnan uudistuminen, vanhemmuus ja syntyvyys”), mutta muuten näistä suljetuista tilaisuuksista ei julkisuuteen ole paljon kuulunut.

Kun Vasemmistoliiton Veronika Honkasalo oli Twitterissä julkisesti ihmetellyt saamaansa kutsua ja erityisesti suurlähettiläs Urkutin kutsumista, asiaan tarttui myös Ilta-Sanomat, joka haastatteli tapahtuman järjestäjiin kuuluvaa kristillisdemokraattien kansanedustajaa Antero Laukkasta. Jutun otsikon mukaan Laukkanen ”ylistää Unkarin ankarasti kritisoituja lakimuutoksia”. Tässä on näköjään niputettu yhteen kaksi eri asiaa: Ensinnäkin ”kristillisiä” tunnuksia käyttävä identiteettipolitiikka. Orbánin hallituksen jo alkuaikoinaan läpi runnoman perustuslain (sen, jonka brysseliläisestä vesirännistä tavattu Fidesz-meppi József Szájer kehui naputelleensa iPadillaan) johdannossa puhutaan Jumalasta ja ”kristinuskon kansakuntaa ylläpitävästä voimasta”. Sen mukaan Unkari sitoutuu puolustamaan kristillistä kulttuuria ja takaamaan lapsille ”kristilliseen kulttuuriin perustuvan arvomaailman mukaisen kasvatuksen”. Näille ”kristillisille” iskulauseille olen nähnyt vähän nyrpisteltävän nenää tai naureskeltavan sekä Unkarissa että ulkomailla, mutta mitään laajaa vastustusta ne eivät ole saaneet aikaan.

Ihan toinen asia ovat ne kansainvälistä paheksuntaa nostattaneet lainmuutokset, joissa perustuslakiin liitettiin ”oikeus syntymäsukupuolen mukaiseen identiteettiin” (siis: sukupuolenkorjauksen kieltäminen) ja määriteltiin, että perheessä ”äiti on nainen, isä on mies” (avioliitto oli jo aiemmin määritelty miehen ja naisen väliseksi). Samassa yhteydessä myös lasten adoptoiminen on tehty käytännössä mahdottomaksi muille kuin aviopareille (jotka siis voivat olla vain heteropariskuntia). Samoin kohua ja syytöksiä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen vainosta on synnyttänyt uusi lastensuojelulaki, jossa lasten suojeleminen seksuaaliselta hyväksikäytöltä niputetaan yhteen ”seksuaalisten sisältöjen” ja etenkin ”poikkeavaa seksuaalisuutta” koskevan seksuaalivalistuksen kieltämisen kanssa. Lain tiimoilta on tekeillä myös lievästi absurdi kansanäänestys (se järjestetään yhdessä parlamenttivaalien kanssa), jossa kansa saa lausua painavan sanansa siitä, saako kouluissa ja lastentarhoissa mainostaa lapsille ”sukupuolenvaihdosleikkauksia”… Niin kuin jo yhdessä aiemmassa blogauksessani kirjoitin, viitaten unkarilaisten politiikantutkijoiden artikkeliin, tämä on ilmiselvää populistista laskelmointia, jossa kohderyhmänä ovat nimenomaan homo- ja transfobisille ajatuksille suopeat äänestäjät. Ja tähän samaan väitetyn ”gender-ideologian” vastustamiseen liittyy myös se, että Unkari on kieltäytynyt ratifioimasta perheväkivallan vastaista Istanbulin sopimusta.

Kristinuskon kiistämätön kulttuurinen, yhteiskunnallinen ja identiteettipoliittinen merkitys siis yritetään nyt väen vängällä yhdistää feminismin ja sateenkaariaktivismin vastustamiseen. Näillä kautta maailman jyräävillä populistivankkureilla ajelee monenlaista väkeä, ja niille on hypännyt myös Orbánin virallinen Unkari. Tämä on aika erikoinen kehitys, kun ottaa huomioon, että Unkari – jossa perinteisesti kristitty väestö on jakautunut useampaan kirkkokuntaan, eli sellaista kansaa yhdistävää instituutiota kuin Puolan katolinen kirkko ei ole koskaan ollut – on varsin maallistunut maa. Niin kuin aiemmin kirjoitin, uskonto sinänsä ei Unkarissa ole ollut keskeinen identiteettipoliittinen tekijä (lukuun ottamatta sitä historiallista pimeää perinnettä, jossa ”kristitty” tarkoittaa ennen kaikkea ”ei-juutalainen”). Sitä vastoin voi väittää, että Unkarin perinteiset kirkot pitivät sosialismin aikana matalaa profiilia ja oppivat kollaboroimaan vallanpitäjien kanssa, ja tämä toiminta itse asiassa jatkuu uusin tunnuksin nyt, kun Orbánin Unkari on ulkoistanut osan kansalaisten ideologiakasvatuksesta kirkoille. Orbánin oma suhde uskontoon vaikuttaa olevan iloisen opportunistinen, ja tästä nähtiin uusi esimerkki muutama viikko sitten, kun Orbán perjantaisessa radiohaastattelussaan käänsi katseensa Amerikan perhearvopopulismista itään (käännän Orbánin rentoa juttelusävyä tavoittelevan puheenkatkelman Klubrádión sivulta):

On kiistatonta, että me kuulumme Euroopassa kristittyyn kulttuuripiiriin ja sen latinalaiseen haaraan. Vaikka aina unohdammekin sen merkityksen ja tärkeyden, että ortodoksinen kirkko on selkämme takana, ja nykyään, kun latinalainen kristillisyys ei ole kovin vahvassa kunnossa, silloin ortodoksisuus tukee meitä takaapäin, se on meille suuri apu. Sillä kristinuskolla ei ole vain meidän tuntemamme latinalainen haara vaan on myös ortodoksinen kirkko, ja se edustaa sangen vakavia arvoja, ja nyt, kun perheitä vastaan on käynnissä hyökkäyksiä, ja migraatiokysymykset ja monikulttuuriset muodonmuutoskokeilut ovat meneillään latinalaisen kristillisyyden maailmassa, ortodoksisuus ei ole tässä mukana, ja se antaa Unkarille vahvan selustan.”

Mutta mikä nyt on tämä ”muutos”, josta suurlähettiläs Urkuti ja kansanedustaja Laukkanen puhuvat? Ilta-Sanomille Laukkanen kertoo vierailleensa Unkarin kansallisella rukousaamiaisella ja kuulleensa useita vakuuttavia todistuksia siitä, miten perustuslain muuttaminen sai Unkarin yhteiskunnassa aikaan uskomattomia positiivisia kehityksiä etenkin perheiden ja toimeentulon osalta:

”He ovat onnistuneet perustuslain muutoksella muuttamaan perheiden elämää sillä tavalla, että perheiden perustaminen on kannustavaa ja tuloja lisäävää. Heidän taloustilanteensa ja työllisyytensä on kohentunut. En ole missään muualla Euroopassa tavannut tällaista muutosta yhdeksän vuoden aikana.”

Voin kyllä uskoa, että Laukkaselle on rukousaamiaisella kerrottu tällaista tarinaa, siis Fidesz-puolueen virallista narratiivia. Orbánin Unkari todellakin panostaa perheiden tukemiseen – nimittäin hyvin toimeen tulevien perheiden. (Pääministerin omasta perheestä nyt puhumattakaan, mutta se on ehkä toinen tarina.) Kodinperustamista ja lasten hankkimista ei tueta rahallisilla avustuksilla, jotka auttaisivat erityisesti köyhimpiä, vaan huomattavilla verohelpotuksilla, asunto- ja autolainoilla, joista hyötyy työtä tekevä ja tienaava keskiluokka. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, millä tavalla tämän on suoranaisesti saanut aikaan ”kristillisten arvojen” lisääminen perustuslakiin. Varsinkaan en ymmärrä, miten ”kristilliset arvot” sopivat yhteen sen kanssa, mitä Unkarissa todella on tapahtunut.

Unkarin kotitalouksien omaisuus on tilastotietojen mukaan jatkuvasti kasvanut, mutta itse asiassa eriarvoisuus on edelleen suurta, ja viime vuosien kehityksestä ovat hyötyneet etenkin suurituloisimmat. Viime marraskuussa julkistettujen tilastojen mukaan Unkarissa akuutin köyhyyden tai syrjäytymisen uhkaamien ihmisten määrä on vuosikausien ajan laskettuaan vuonna 2020 jälleen kääntynyt nousuun: heitä on kymmenestä miljoonasta unkarilaisesta kaikkiaan 1 752 000. Lapsista joka viides elää köyhyydessä tai syrjäytymisvaarassa. Lapsiperheet ovat keskimäärin selvästi muita köyhempiä, ja luultavasti tätä keskiarvoa painaa alas köyhien romanien tilanne, joka on ennenkin ollut kehno ja nyt huonontunut kaikkein nopeimmin. Köyhimmät (ns. syväköyhyydessä elävät) unkarilaiset joutuvat tulemaan toimeen 46 000 forintin (130 €) bruttokuukausitulojen varassa. Mitä työllisyyteen tulee, hyvät työllisyyslukemat on saavutettu osaksi liikkuvuuden avulla (alhaisinta työttömyys on läntisessä Unkarissa, mistä väestö joukoittain pendelöi Itävallan puolella töissä), osaksi myös ns. közmunka-järjestelmällä (työttömät määrätään pienellä palkalla julkisiin töihin, ja tämäkin on maaseudun köyhimmille paljon tyhjää parempi ratkaisu). HVG:n joulun alla julkaiseman analyysin mukaan työllisyystilastoja kaunistaa 87 000 közmunka-työläistä sekä 80 000 ulkomailla työskentelevää, ja kymmenen viime vuoden kehityksellä on ollut voittajansa mutta myös lukuisat häviäjänsä.

Unkarissa pyörii kleptokraattinen, mahtavalle korruptiolle rakentuva järjestelmä, joka viime vuosikymmenen ajan ei niinkään ole keskittynyt kristillisten arvojen toteuttamiseen yhteiskunnassa (ei ainakaan, jos kristillisillä arvoilla ymmärretään esimerkiksi köyhien ja muukalaisten auttamista, josta Raamatussa puhutaan paljon enemmän kuin homoliittojen vastustamisesta) kuin vallanpitäjien ja heidän luotettavimpien kannattajiensa rikastuttamiseen (myös niillä EU-rahoilla, joiden virtaa nyt halutaan ruveta valvomaan tiukemmin). Tämän toiminnan kuorruttaminen kristinuskolla (tai populistisilla ”konservatiivisilla perhearvoilla”) on läpinäkyvä tempaus, joka – sanon taas kerran – toimii samoin kuin sosialismin aikaan ns. vörös farok (‘punainen häntä’), artikkeleihin ja tutkielmiin lisätty ideologinen pakkopullapätkä. Siinä ei ole kysymys kristinuskon tai kommunismin sinänsä ylevistä arvoista, todellisuudessa tämä ideologiakuorrutus on tarkoitettu osoittamaan lojaaliutta kulloisillekin vallanpitäjille.

Laukkanen näyttää Unkarin rukousaamiaismatkallaan naiivisti nielaisseen kummallisen todistusketjun, jonka mukaan ”kristillisten” fraasien lisääminen perustuslakiin olisi jotenkin loogisesti johtanut sekä (keskiluokkaisia) perheitä tukeviin talousuudistuksiin että kasvavaan työllisyyteen ja talouden nousuun. Aate- ja uskonveljien kuplan ulkopuolelta katselevalle – ja Unkarin tilannetta Fidesz-kuplan ulkopuolelta seuraavalle – tämä ”kristillisyys” taas näyttäytyy propagandistisena viikunanlehtenä, jolla peitellään korruptiota sekä kasvavaa köyhyyttä ja eriarvoisuutta, eli juuri niitä ongelmia, jotka ovat kristillisen etiikan ytimessä. Suomalaisten järjestämän rukousaamiaisen ohjelma ja taustat taas alkavat tuntua yhä epäilyttävämmiltä.

Hätätilassa

Viime postaukseni lopussa pääsin siihen, mitä Unkarin lainsäätäjät ovat tällä viikolla puuhanneet. Ei siis vain keskusteltu uusista, ankarista poikkeustilatoimista koronapandemian pysäyttämiseksi. Ei, vaan tässä katastrofaalisessa tilanteessa parlamentti käyttää työaikaansa perustuslain – tuon ”graniitinlujan perustan”, niin kuin Orbán sitä kutsui vuonna 2012 – uusimpaan muutokseen. Ja miksi ihmeessä, vähemmistöjen kiusaamiseksi?

Perustuslakiin piti siis lisätä, siihen kappaleeseen, jossa avioliitto määritellään miehen ja naisen väliseksi ja perhe kansakunnan säilymisen perustaksi, vielä erikseen määritelmä ”äiti on nainen, isä on mies”. Siis perustuslakiin. Meillä sentään toistaiseksi näitä ”kohta ei enää saa sanoa poikia pojiksi ja tyttöjä tytöiksi, ja sehän tarkoittaa, että kohta ei saa enää puhua lehmistä ja sonneista, ja miten käy meidän maidontuotannolle” -juttuja näkee lähinnä somen syvemmässä ja sakeammassa päädyssä. Mutta Unkarissa tämä olkiukon pieksentä on nostettava perustuslakiin, sillä (perustelu lainmuutosesityksen sivulla 8)

Unkarin perustuslaki on elävä kehys, joka ilmaisee kansakunnan tahtoa, sitä tapaa, jolla haluamme elää. Kaikkia perinteisiä arvoja, siten myös kahden sukupuolen (yksi nainen ja yksi mies) luotua olemustakin kyseenalaistava ”moderni” ajattelu antaa aihetta yhä kasvavaan huoleen.

Ja tietenkin, sen jälkeen kun koronan ensimmäisen aallon aikaisessa paniikissa säädettyyn ns. salaattilakiin jo aiemmin kirjattiin ”syntymäsukupuoli” eli erityinen anti-transpykälä, transvastaisuus on saatava myös perustuslakiin. Sen XVI pykälän ensimmäisessä kohdassa on tähän asti vain lyhyesti todettu, että ”jokaisella lapsella on oikeus saada asianmukaista turvaa ja hoivaa, jota hänen henkinen, fyysinen ja moraalinen kehityksensä tarvitsee”. Nyt sen perään lisätään:

Unkari suojelee lasten oikeutta syntymäsukupuoltaan vastaavaan identiteettiinsä ja takaa heille isänmaamme perustuslailliseen identiteettiin ja kristilliseen kulttuuriin perustuvan arvojärjestelmän mukaisen kasvatuksen.

Siis ei suinkaan kielletä transihmisiä elämästä identiteettinsä mukaan vaan ”suojellaan” jokaisen ”oikeutta” tulla määritellyksi sen mukaan, mitä jalkojen välistä löytyy… En ole erityisen syvällisesti perehtynyt transseksuaalisuuteen tai transihmisten kokemuksiin, mutta eikö noin niin kuin tavallinen maalaisjärki ja normaali inhimillinen empatiakyky jo sano, että jos joku itse syvällisesti ja tuskallisesti kokee olevansa esimerkiksi nainen miehen ruumiissa, mitä [rumasana] vahinkoa siitä on kenellekään muulle, jos hänen annetaan elää naisen elämää? Viekö se jotakin pois siltä ylivoimaiselta enemmistöltä, jolle tällaista ristiriitaa ei ole olemassa? Pelkääkö pääministeri Orbán tai tämän lainmuutosesityksen jättänyt oikeusministeri Judit Varga, molemmat perinteisessä avioliitossa ja heteroperheessä eläviä ihmisiä, että heiltä viedään oikeus syntymäsukupuoleensa ja perinteiseen sukupuoli-identiteettiinsä, ellei sitä hakata perustuslain graniittiin?

Eikä tässä kaikki. Myös adoptiota koskevaan lakiin tehtiin muutos. Uuden lain mukaan lapsia saavat adoptoida pääsääntöisesti vain avioparit, sekä erikseen mainittuina poikkeuksina sukulaiset ja lapsen isä- tai äitipuoli. Muuten adoptioon on painavin perustein haettava poikkeuslupa vastaavalta ministeriltä, joka tällä hetkellä on perheasioista vastaava salkuton ministeri Katalin Novák. Tämä merkitsee käytännössä, että lapsen adoptoiminen on tehty mahdottomaksi paitsi sinkuille myös avopareille tai rekisteröidyssä parisuhteessa eläville homopareille. Mutta lapsen edusta tässä on kysymys, vakuuttaa pääministerin kansliaministeri Gergely Gulyás.

Tähän mennessä tiedetään joskus tapahtuneen, että lastensuojeluviranomaisten siunauksella ottolapsia ovat saaneet yksin omiin nimiinsä henkilöt, jotka elävät homoseksuaalisessa parisuhteessa. Ministeri Novák on kuulemma jopa henkilökohtaisesti käynyt vaatimassa lastensuojeluviranomaisia tekemään lopun tästä käytännöstä, kertoo 444.hu:lle sateenkaari-ihmisten oikeuksia puolustavan Háttér Társaság -yhdistyksen edustaja Tamás Dombos. Nyt – näin Dombos asian näkee – oikeus päättää mahdollisen ottovanhemman kelvollisuudesta on väkisin väännetty ammattilaisten käsistä ja siirretty ministerille. Kuitenkin viime vuonna tehdyn mielipidetutkimuksen mukaan esimerkiksi siitä väitteestä, että ”myös samaa sukupuolta olevat puolisot voivat olla hyviä vanhempia”, useammat unkarilaiset ovat jossain määrin tai täysin samaa mieltä (42%) kuin jossain määrin tai täysin eri mieltä (31%).

Seksuaalivähemmistöjen kiusaamisen ohella (ja siitä nousseen kohinan suojissa?) koronapoikkeustilan tuiskeessa ajettiin läpi toinenkin, vallanpitäjien kannalta kenties olennaisempi lainmuutos. Perustuslakiin kirjataan, että ”julkista tehtävää täyttävän, yleishyödyllisen omaisuutta käsittelevän säätiön perustamisesta, toiminnasta, lakkauttamisesta ja sen julkisen tehtävän täyttämisestä määrätään erillisellä lailla”. Tämä tarkoittaa, että Fidesz-puolueen toimijoiden vetämiin säätiöihin ei vastedeskään pystytä kajoamaan kuin kahden kolmasosan parlamenttienemmistön turvin, eli vaikka hallitus vaihtuisi, uusi hallitus ei helposti pääse käsiksi niihin rahasäiliöihin, joiden vartijoiksi Orbánin järjestelmä on istuttanut omia luottohenkilöitään. Tällainen on esimerkiksi asuntola-, koulutus- ja tutkimusohjelmia pyörittävä Mathias Corvinus Collegium -säätiö, joka on saanut haltuunsa muhkean omaisuuden arvokiinteistöjä myöten, ja samanlaiselle säätiöpohjalle – sekä Orbánin kavereiden ja heidän luottomiestensä johtoon – on siirretty useita yliopistoja ja korkeakouluja.

Ministeri Varga haluaa myös perustuslaissa määriteltävän, mitä oikein tarkoittaa ”julkinen raha” (közpénz). Kun se määritellään ”valtion tuloiksi, menoiksi ja saataviksi”, käy entistäkin epäselvemmäksi, kuuluuko siihen esimerkiksi valtionyhtiöiden taloudenpito. Tai valtionpankin säätiöihin sijoitettu raha, joka – kuten jo neljä vuotta sitten todettiin – ”menettää julkisen rahan luonteensa”. Tai ns. TAO-raha, eli urheilulle, esittävälle taiteelle tai elokuvataiteelle maksettavat tuet, jotka maksava yritys voi vähentää yhteisöverotuksestaan. Kyseessähän siis ovat oikeastaan verorahat, joista valtio luopuu ja sallii ne ohjattavan esimerkiksi jalkapallostadionien rakentamiseen (samalla kun pääministeri Orbán voi kirkkain silmin vakuuttaa, että esimerkiksi hänen kotipihallaan sijaitsevaan upeaan jalkapallopyhättöön ei ole käytetty julkista rahaa, ehei).

Mieliä kiihdyttävien moraalikysymysten varjossa siis tehdään poliittisia talouskähmintöjä. Samaan aikaan, muistuttaa ihmisoikeusjärjestö TASZin Emese Pásztor, hallituksen ja parlamentin ensisijaisena tehtävänä pitäisi olla hillittömästi leviävän koronavirusepidemian tukahduttaminen ja omien kansalaisten suojeleminen. Käytetäänkö koronapoikkeustilaa oman vallan lujittamiseen vai moraalikysymyksistä vaahtoamista omien virheiden peittelemiseen? Myös Euroopan parlamentista on kuulunut samansuuntaisia kommentteja. Saksalaisen vihreän mepin Sergey Lagodinskyn mukaan ”aina kun Unkarin koronatilanne kehittyy hankalaan vaiheeseen, Viktor Orbánin katse eksyy kansalaisten vyön alapuolelle (…) Nämä jutut tunnetaan Venäjältä ja Turkista, sielläkin tällä tavalla käännetään huomio pois omista virheistä.” Hollantilainen liberaalimeppi Sophie in ’t Veld taas toteaa:

On hallituksia, jotka sangen kyynisesti käyttävät epidemiaa hyväkseen kasvattaakseen omaa autoritaarista imperiumiaan. Kyllä, kyse on niistä, joita aina epäillään, Unkarista ja Puolasta. Ja jälleen tämä tapahtuu naisten tai homojen oikeuksien kustannuksella.

Samaan aikaan koronakuolemat näkyvät jo selvänä kohoumana Unkarin kuolleisuustilastoissa. Unkarilaista mediakuplaani täyttävät lääkärien ja hoitajien kertomukset siitä, miten järjestelmän voimavarat on jo venytetty äärimmilleen. Kaikki sairaaloiden tehohoitopaikat ovat täynnä, kaikki lykättävissä olevat leikkaukset ja toimenpiteet on lykätty eteenpäin, apuvoimia haetaan koronaosastoille mistä vain saadaan, psykiatreja, hammas- ja silmälääkäreitä myöten. Esimerkiksi Pécsin sairaalassa tilanne on professori Lajos Bogárin mukaan ”hirvittävä, kestämätön, luisumassa hengenvaaralliseksi”, kun hoitajista kolmasosa on joko saanut koronatartunnan tai joutunut altistuksen vuoksi karanteeniin. Pääministeri Orbán on kuitenkin korjannut odotuksiaan paljon optimistisemmiksi: muutama päivä sitten hänen mielestään Unkarin terveydenhuoltojärjestelmällä oli 50 %:n mahdollisuudet selvitä romahtamatta tästä tilanteesta, eilisessä tv-haastattelussa tämä todennäköisyys oli jo noussut 99,9-prosenttiseksi. Olisipa tähän vähän helpompi uskoa!

Eikö tämä ikinä lopu?

Apua. Se jatkuu aina vain. Unkarin Suuren Naisasiakeskustelun jälkimainingit nimittäin. Tai niin kuin nykyään on tapana todeta: kylläpäs tämä eskaloitui nopeasti.

Niin kuin viime blogahduksissani olen kertonut, Unkarin parlamentin puhemies László Kövér, aikoinaan nuoren liberaalin järjestelmänkaatajan Viktor Orbánin lähintä ystäväpiiriä ja muotoutuvan Fidesz-puolueen kovinta ydintä, nyttemmin ilmeisesti poliittisen päätöksenteon huipulta syrjäytynyt mutta parlamentin puheenjohtajanpöntössä entistä sekopäisempiä höpisevä kalapuikkoviiksinen setä, kohahdutti viime viikonloppuna puoluekokouskansaa asettamalla tavoitteeksi maailman, jossa ei tunneta mitään genderhömpötyksiä vaan jossa pojat uskaltavat olla miehiä ja tyttärien korkein kutsumus on synnyttää lapsenlapsia. Sitten Kövérin tueksi pomppasi vanheneva mutta edelleenkin entistä 90-luvun nuorisoa sykähdyttävä ikipoppari Ákos, joka puolestaan kertoi tv-haastattelussa, että naisen tehtävä ei ole ansaita yhtä paljon kuin mies vaan kuulua yhteen jonkun kanssa ja synnyttää lapsia jollekulle.

Edistyksellisen älymystön somekuplassa tietenkin myrskysi ja meemiä syntyi. Mutta toisin kuin viimeksi arvelin, myrsky levisi kuplan ulkopuolellekin. Ákos on nimittäin raskaan sarjan viihdejulkkis, jonka takana on melkoinen sponsorointikoneisto, eikä pelkästään Fidesz-puolue, jonka hovilaulaja Ákosista on näköjään tullut. Ja nyt Ákosin tärkeä sponsori, saksalais-ylikansallisen Telekomin unkarilainen tytäryhtiö Magyar Telekom sanoi sopimuksen irti, selittäen:

Arvostamme suuresti Ákosin musiikillisia saavutuksia ja menestystä esiintyvänä taiteilijana, ja muistelemme kiitollisina yhteistyömme vuosia ja yhteisiä ponnistuksiamme. Yhtiömme mielestä esiintyvän taiteilijan erään tv-kanavan haastattelussa ilmentämä ajatusmaailma ei kuitenkaan sovi yhteen konsernimme mission ja arvojen kanssa. Magyar Telekom on sitoutunut tarjoamaan naisille ja miehille yhtäläiset työehdot ja uramahdollisuudet ja kaikissa tilanteissa ylläpitämään yhtiön sisällä sukupuolten tasa-arvoa.

Mutta tämän jälkeen vasta todella repesi. Nimittäin: Unkarin hallitus (!) kävi Telekomin kimppuun. Kaikkia ministeriöitä kehotettiin sanomaan irti matkapuhelinsopimukset Telekomin kanssa. Hallituksen tiedottajan Zoltán Kovácsin mukaan

[h]allitus on järkyttyen saanut kuulla Telekomin päätöksestä, joka vakaumuksemme mukaan on ristiriidassa Unkarin perustuslain sekä hengen että kirjaimen kanssa. (…) Voi kuvitella, että tällainen on mahdollista Saksassa, mutta me emme voi hyväksyä, että nykyään Unkarissa ketään saisi tällä tavalla diskriminoida mielipiteensä ja näkemyksiensä takia.

Pääministerin kansliaa johtava ministeri Antal Rogán puolestaan saapui aamuteeveeohjelmaan kertomaan, että hänenkin mielestään Telekom sponsorisopimuksen purkamalla loukkasi Unkarin perustuslakia, nimittäin sitä kohtaa, jossa puhutaan sanan- ja mielipiteenvapaudesta. Hallitus oli vastannut symbolisella eleellä antaakseen Telekomin ymmärtää, että rahakaskaan firma ei saa tehdä mitä vain eikä kohdella ihmisiä miten huvittaa. Ja lopuksi asiaan puuttui lehdistötilaisuudessa vielä itse pääministeri Orbán, jonka mielestä sponsorointisopimus ja sen irtisanominen toki on periaatteessa sponsorin ja sponsoroitavan välinen asia. Kuitenkin hänen mielestään tässä kansainvälinen yhtiö (huom!) rankaisee unkarilaista (huom!) mielipiteen takia, ja se on perustuslaillinen sananvapauskysymys:

Unkarissa on mahdollista purkaa solmittu sopimus, siitä on laissa tarkkaan säädetty. Mutta mielestäni perustuslain kanssa ristiriidassa on se, että joku sanoo sopimuksen irti vain siitä syystä, että ei pidä sopimuskumppaninsa mielipiteestä. Tämä on sortoa, tämä on väärinkäytös, eikä tämmöistä mielestäni tule hyväksyä.

Orbán, koulutukseltaan juristi, on kuin ei muka ymmärtäisi yksinkertaista asiaa. Perustuslaillinen sananvapaus tarkoittaa sitä, että Ákos saa kenenkään estämättä sanoa julki mielipiteensä vaikkapa miesten ja naisten tasa-arvosta, ei sitä, että Telekom olisi velvollinen siitä hyvästä maksamaan hänelle. Ákosin ja Telekomin suhde taas on yksityisoikeudellinen sopimus, ja mitä luultavimmin siitä, kuten sponsorointisopimuksista yleensä, löytyy pykälä, jonka mukaan sopimuksen voi välittömästi purkaa jos sponsoroitava käyttäytyy sopimattomalla tai sponsorin edun vastaisella tavalla. Jos tästä tulee riitaa, se voidaan selvittää käräjillä, mutta perustuslaki ei tähän kuulu mitenkään. Varsinkaan, koska – kuten monet irvileuat ovat huomauttaneet – vaikka Orbán puhuu “perustuslaillisesta (alkotmányos) sananvapaudesta”, Unkarissa ei itse asiassa enää ole “perustuslakia” (alkotmány) vaan “peruslaki” (alaptörvény).

Yhden iskelmälaulajan takia on siis pistetty pystyyn vertaansa hakeva poliittinen julkisuusfarssi. Ilmeisesti tarkoitus on tehdä vaikutus puolueen kannattajajoukkojen syviin riveihin. Niihin, joihin karheanmiehekäs kuurankukkamelankolinen ysäripoppi puree, ja niihin, joita femakkojen säksätys ahdistaa. Niihin, jotka alttiisti ja innokkaasti uskovat Pahan Ulkomaisen Suurpääoman koko ajan vainoavan kunnon unkarilaisia. (Jatkopäätelmät voi jokainen tehdä itse, ja tekeekin. Orbánin ja Fidesz-puolueen faniryhmissä postaillaan jo kuvia Telekomin saksalaisesta naisjohtajasta (“feministinarttu!”) ja veikkaillaan, että Telekomin sponsorirahat varmaan tarvittiin jollekin klezmer-bändille. Hah hah.) Niille taas, jotka eivät hallitusta ja Fidesz-puoluetta kannata, tulee annetuksi selvä signaali: joka loukkaa meidän pikku elättiämme, loukkaa meitä, ja siitä seuraa imperiumin vastaisku.

Kansallista kirjavaa

Tästä tuli tänään jo soitettua suuta Facebookissa, mutta asia jäi kaivelemaan, ja teki mieli kirjoittaa vielä pitemmälti.

Unkarin hallitus ja pääministeri Orbán ovat selvästikin päättäneet, että viime blogissani käsitellyn ns. Tavaresin paperin johdosta ei käydä minkäänlaisiin asiakeskusteluihin vaan panostetaan tunteeseen ja nostetaan vimmatunmoinen ”vapaustaistelu” Brysselin sanelupolitiikkaa vastaan. Perjantaina parlamentti äänesti – sosialistiedustajien boikotoidessa koko äänestystä – julkilausumasta, jossa se hämmästelee ja paheksuu EU:n puuttumista suvereenin valtion sisäisiin asioihin. Lisäksi hallitusta lähellä oleville medioille on näköjään komennettu ”tuli vapaa”, ja ykkös-maalitauluna on tietenkin tuon pahamaineisen raportin isä, portugalilainen meppi Rui Tavares. HírTV-kanavan toimittaja sai äskettäin Strasbourgissa Tavaresin pysäytetyksi mikrofoninsa ääreen ja esitti kiperän kysymyksen, johon – näin kanavan ja Magyar Nemzet -lehden yhteisellä verkkosivustolla voitonriemuisesti kerrotaan – Tavares ei osannut vastata. Mutta taustoitetaanpa ensin.

Unkarin nykyinen hallitus tuntuu rakastavan sanaa nemzeti, kansallinen. Koko nykyistä systeemiä nimitetään ”kansallisen yhteistoiminnan järjestelmäksi”, ja ”kansallisia” ovat niin ministeriöt kuin uudet ”kansalliset tupakkakaupatkin”. Termi on johdettu sanasta nemzet, joka puolestaan on ‘siittämistä’ merkitsevän nemz-verbin johdannainen; nemzet-sanaa muodostettaessa on mallina luultavasti ollut latinan natio, joka palautuu ‘syntymistä’ merkitsevään verbiin. Natio  ja nemzet on suomeksi tapana kääntää sanoilla ‘kansa’ tai ‘kansakunta’, mutta keitä tähän ‘kansakuntaan’ oikein kuuluu ja miten se määritellään?

Natio-sanan vastineille voidaan sanoa olevan kaksi tulkintaa. Läntisessä Euroopassa natio(n) usein ymmärretään, etymologiastaan huolimatta, kansakunnaksi poliittisessa mielessä: joukoksi ihmisiä, jotka kokevat kuuluvansa samaan valtioon, samaan kulttuuripiiriin, saman hallinnon, lakien ja laitosten alaisiksi – siitä riippumatta, mikä heidän äidinkielensä ja etninen taustansa on. Itse asiassa kunnon nation kuuluukin olla monikielinen. Konstanzin kirkolliskokouksessa 1400-luvulla Englannin valtuuskunta vaati valtakunnalleen natio-statusta, jollainen tuolloin kuului vain katolisen kirkon neljälle suurelle hallintoalueelle, Italialle, Saksalle, Espanjalle ja Ranskalle. Perustelu kuului näin:

Natio tamen inclyta Anglicana, alias Britannica, inde & sub se quinque linguae habet, videlicet nationes, quarum unam alia non intelligent.
‘Maineikkaalla Englannin eli Britannian kansakunnalla on alaisuudessaan ja sisällään viisi kieltä, siis kansaa, jotka eivät ymmärrä toistensa puhetta.’

Ranskalainen Onésime Reclus (1837–1916), francophonie-käsitteen keksijä, käytti vanhaa fraasia gentem lingua facit ‘kieli tekee kansan’ tarkoittaen, että kieli voi yhdistää kansakunnaksi myös eritaustaiset ihmiset. Kaikki Ranskan alamaiset, myös siirtomaiden alkuasukkaat, voivat liittyä Ranskan kansakunnan yhteisöön oppimalla ranskan kielen ja sen kautta ranskalaisen kulttuurin.

Päinvastaista näkemystä edusti saksalainen kansallisromantiikka: kansa on elimellinen, suorastaan biologinen ja rodullinen kokonaisuus, jolla kuuluu olla yksi yhteinen kieli (ja mieli), yksi yhteinen historia, kansallinen mentaliteetti ja kansanperinne. Vähemmistökansoja voidaan suvaita ja jopa tukeakin, niiden kielen ja kulttuurin merkityksestä ja arvosta voidaan puhua kauniisti, mutta ne eivät ole nation, kansallisvaltiokansan, osa vaan sen vieraina eläviä vähemmistö-natioita, unkariksi nemzetiség (”kansallisuus”). Tämä natio-käsitteen tulkinta omaksuttiin Saksassa ja siitä itään. Esimerkiksi entisessä Neuvostoliitossa kaikilla neuvostokansalaisilla oli Neuvostoliiton kansalaisuuden lisäksi virallinen ja henkilöpapereihin merkitty, periaatteessa asuinpaikasta ja äidinkielestäkin riippumaton ”kansallisuus”, natsional’nost’ – jokaisen oli oltava esimerkiksi venäläinen, karjalainen, ukrainalainen, armenialainen tai kirgiisi.

Tämä natio-käsitteen itäisempi tulkinta oli ilmeisesti mielessään myös unkarilaisen HírTV-kanavan toimittajalla, kun hän joutoaikanaan rupesi lueskelemaan Hollannin perustuslain englanninkielistä käännöstä, kenties selvittääkseen itselleen, mikä siinä oikein on, että EU on nimenomaan Unkarin eikä muiden maiden perustuslakien kimpussa. Ja bingo! Sieltähän se löytyi, lakitekstin käännöksessä sanotaan:

The right of every Dutch national to a free choice of work shall be recognised.

Haa! Kuten toimittaja joko oivallisen englannintaitonsa tai sanakirjan avulla selvitti itselleen, oikeus vapaasti valita työnsä koskee siis vain etnisiä hollantilaisia (holland nemzetiségűek)! Hollannin perustuslaki on siis selvästi diskriminoiva, mutta kas kummaa, tähän ei EU ole puuttunut, koska liberaali-bolševikkien ja kansainvälisen suurpääoman yhteinen salaliitto ajaa sitä vainoamaan Unkari parkaa. Taaskaan ei kaikkia mitata samalla mitalla! Haastattelu pääsi (tässä blogissa ennenkin esillä olleeseen) Célpont-ajankohtaisohjelmaan jylhän juonnon kera, jossa yleisölle tehdään selväksi: Unkarin-syöjä Tavares ”ei ottanut kantaa Hollannin syrjivään perustuslakiin”.

Unkarinkielisestä päällepuhunnasta huolimatta (Unkari kuuluu myös niihin onnettomiin Euroopan maihin, joissa ihmiset eivät ole tottuneet lukemaan tekstejä vaan kaikki pitää dubata) kehotan lämpimästi kielitaidottomiakin katsomaan tämän Rui Tavaresin lyhyen haastattelupätkän. (Niin kauan kuin se HírTV:n ja mno.hu:n sivustolla säilyy. Hvg.hu-sivuston toimittaja nimittäin ennätti pirullisessa artikkelissaan – ”HírTV kertoo: Hollannissa pahoinpidellään saksalaisvähemmistöä” – jo tuoda julkisuuteen sen ikävän tosiseikan – jota kaikki jutun kommentoijat eivät vieläkään suostu uskomaan – että englanninkielisessä maailmassa nation(al)-sanaa ensisijaisesti käytetään viittaamassa valtioon ja kansalaisuuteen, ei etniseen taustaan.) Tavaresin ruumiinkieli on paljonpuhuvaa, miesparka on yhtä hämmentynyt kuin legendaarisessa Monty Python -sketsissä herttainen mummeli, jota espanjalaiset inkvisiittorit ”kiduttavat” mukavassa nojatuolissa pehmeillä tyynyillä.

Vaan mitäpä siitä. Kuten muuan unkarilainen kollegani huomautti, vahinko on luultavasti jo tapahtunut. Ne, jotka katsovat HírTV:tä (ja ottavat sen tosissaan), ”tietävät” nyt, että Hollannin perustuslaki, toisin kuin Unkarin, syrjii ulkomaalais- ja vähemmistötaustaisia ihmisiä – mutta tästä ei EU välitä, koska pimeyden voimat ovat valinneet nimenomaan Unkarin hyökkäystensä kohteeksi.

***

Lopuksi vielä pieni uutinen kansallisten symbolien maailmasta. Kuten jotkut ehkä muistavat, Unkarin kansallinen lentoyhtiö Malév romahti konkurssiin helmikuussa 2012, äkillisesti ja ilman (asiantuntijapiirien ulkopuolelle ulottuvaa) edelläkäyvää varoitusta. Osa Malévin reiteistä siirtyi kilpailevien lentoyhtiöiden haltuun, osa jäi kokonaan hoitamatta, eli unkarilaisten lentoyhteydet huononivat. Uutta kansallista lentoyhtiötä ei vielä ole ilmestynyt; jonkin aikaa liikkui uutisia Hungarian World Airlines -nimisestä yhtiöyritelmästä, mutta sekin ilmeisesti jäi pelkäksi suunnitelmaksi.

Viime perjantaina sitten Magyar Nemzet (!) -lehti kertoi, että Unkari saa lopultakin uuden kansallisen lentoyhtiön. Värit ovat Unkarin lipun punainen, valkoinen ja vihreä, ja nimeltään yhtiö on oleva Sólyom, ‘Haukka’, koska se kuulemma ”kuulostaa hyvältä kaikilla kielillä”. (Kuten monet jo ovat huomauttaneet, aika harva unkarin kieltä osaamaton luultavasti tietää, miten nimi kuuluisi ääntää. Oikean ääntämyksen, suunnilleen [šoojom], sijaan tulisi luultavasti kuulumaan esimerkiksi [soljom] tai [solaiom]. Lisäksi nimi on valmis maalitaulu poliittisille vitseille – László Sólyom oli Unkarin presidentti vuosina 2005–2010, Fidesz-puolueen vaalivoiton jälkeen valtaan nousseen skandaalipresidentti Pál Schmittin edeltäjä.)

Hykerryttävän ironisessa kirjoituksessaan Galamus-ajankohtaissivustolla kielentutkija ja poliitikko Klára Sándor ottaa ilon irti uuden lentoyhtiön nimestä. Miksei samantien Hungarian Airlines tai suoraan lyhentäen Hun Air? (Ohjaamoksi jurtta, matkustajille istuimien sijaan satulat, joiden alla voi pehmittää voileipänsä…) Vaikka itse asiassa nimihän tietenkin viittaa Tähtien sota -elokuvan avaruusalus Millennium Falconiin… Ja kun kerran ruotsalaiset mokomat jo veivät ”Kotka”-nimen (unkariksi sas).

Vakavampia ongelmia näkee hvg.hu-sivuston haastattelema ilmailualan asiantuntija. Hankkeen aikataulu on epärealistinen (uuden yhtiön pitäisi aloittaa toimintansa jo nyt, elokuussa, kun Euroopan kiireisimmän kesälomakuukauden aikana koneita ja henkilökuntaa on kaikkein vaikeinta löytää), samoin rahoitussuunnitelma, sikäli kuin siitä mitään tiedetään – kuulemma pelissä on mukana Lähi-Idän sijoittajia. (Näiden kannalta kuulemma olisi parempi ostaa jokin valmis yhtiö kuin ruveta perustamaan uutta, ja myös EU:n sisällä toimiminen voi olla EU:n ulkopuolisille omistajille hankalaa…) Uusi yhtiö ei aio kilpailla halpalentofirmojen kanssa vaan tähtää suoraan ns. premium-asiakkaisiin, samoin kuin esimerkiksi Emirates tai Turkish Airlines. Mistähän nämä tulisivat?

Lähiviikkoina kenties selviää, oliko tässä taas yksi Unkarin nykyisen talouselämän huumoriuutisista, joita onkin viime aikoina kuultu ehkä vähän entistä vähemmän, kun entinen valtiovarainministeri Matolcsy, meeminikkarien kultakaivos, siirtyi vähemmän näkyvälle paikalle keskuspankin johtajaksi…

”Tienraivaaja” ja muut rumat sanat

Viime päivinä unkarilaiset tutkijakollegani ovat olleet äimän käkinä. Unkarin Tiedeakatemia, tuo kunnianarvoisa vanhojen herrojen kerho, jota kaiken muun muuttuessa – media, hallinto, oikeuslaitos, taiteen ja kulttuurin eri alueet läänitetään vähin äänin valtapuolueen johdon tai sitä lähellä olevien piirien haltuun – on pidetty yhtenä viimeisistä perinteisen vakavastiotettavuuden linnakkeista, on sekin mennyt mukaan perin merkilliseen hankkeeseen.

Kysymys on listasta, jonka tiedeakatemian herrat ovat laatineet valtakunnan nykyisten päättäjien tilauksesta. Verkossa julkaistu lista on virallisesti ”Unkarin Tiedeakatemian kannanotto, jonka perustana on vuoden 2011 laissa n:o 189 annettu valtuutus koskien Unkarin kunnallishallintoalueiden julkisten kohteiden nimeämistä”. Kyseisen lain 14. pykälässä säädetään näin (epäjuristinen maallikkosuomennokseni):

13. §:n 1. momentin 3. kohdassa määritelty julkinen tila tai julkinen laitos ei saa olla nimetty
a) sellaisen henkilön mukaan, joka osallistui 1900-luvun diktatoristen (önkényuralmi) poliittisten järjestelmien perustamiseen, kehittämiseen tai ylläpitämiseen, tai
b) sellaista ilmausta tai sellaisen järjestön nimeä käyttäen, joka välittömästi viittaa 1900-luvun diktatorisiin poliittisiin järjestelmiin.
Jos kunnallishallinnon päätöksenteossa ilmenee epäilyksiä sen johdosta, vastaako julkisen tilan nimi edellä mainittuja ehtoja, sen on hankittava asiasta Unkarin Tiedeakatemian kannanotto.

Tiedeakatemia on siis ilmeisesti ollut lain nojalla velvoitettu lausunnoimaan lukuisista nimistä ja sanoista, joita on käytetty Unkarissa katujen, torien, puistojen, koulujen ja muiden julkisten laitosten nimeämiseen. Näin on syntynyt tiheästi präntätty 24-sivuinen taulukko, jonka sarakkeista löytyvät kyseinen nimi tai sana, sitä koskeva kannanotto (”voidaan käyttää”, ”epäilyksiä herättävä”, ”ei suositeltava”), tämän kannanoton päivämäärä ja diaarinumero, sekä laajempi perustelu, jota varsinkin henkilönnimien kohdalla on jopa parinkymmenen rivin mittaisen pienoiselämäkerran laajuudelta.

Katsotaanpa muutamia näistä.

Alkotmány (‘perustuslaki’). Vaikka tämä nimitys yleistyikin kommunistisen diktatuurin aikana, sen käyttö ei ole lain tarkoittamassa mielessä kiellettävissä, koska siten koko ilmauksen käyttö tulkittaisiin viittaukseksi diktatoriseen järjestelmään. Lisäksi, jos nimi kiellettäisiin, myös Perustuslakituomioistuimen (Alkotmánybíróság) nimi olisi tarpeen muuttaa, mikä on tarpeetonta, onhan ilmauksen merkitys neutraali. Ilmaus itsessään ei siis viittaa välittömästi diktatoriseen poliittiseen järjestelmään, joten sitä voidaan edelleen käyttää julkisten tilojen nimeämiseen.

Gorki. Maailmankirjallisuuden kannalta merkittävä neuvostovenäläinen kirjailija, kirjallisuuskriitikko, toimittaja  (1868–1936). Jo mainetta saavuttaneena kirjailijana liittyi 1900-luvun alussa Venäjän sosiaalidemokraattisen puolueen bolševikkiryhmään. Toisin kuin Lenin, hän piti vuoden 1917 vallankumousta liian aikaisena, mutta tuki vahvistuvaa neuvostovaltaa ja johti sen maailmankirjallisuuden kustantamoa. Poliittisten konfliktien takia hän eli vuosina 1921-1931 ulkomailla, palasi vuonna 1931 kotimaahansa, missä hänestä tuli Neuvostoliiton kirjailijaliiton ensimmäinen puheenjohtaja. Täten hän osallistui Neuvostoliiton diktatorisen järjestelmän ylläpitämiseen, vaikka toisinaan, konflikteja uhmaten, arvosteli joitakin sen ilmiöitä. Tämän vuoksi hänen nimeään ei sovi käyttää julkisten tilojen ja laitosten nimeämiseen.

György Lukács. Maailmankuulu filosofi (1885–1971). Vuoden 1918 lopusta lähtien Unkarin kommunistipuolueen jäsen, [vuoden 1919 lyhytikäisen Unkarin] Neuvostotasavallan aikana opetusasiain kansankomissaari, vuoden 1919 syksystä lähtien eli Wienissä, Berliinissä, sittemmin Moskovassa, oli vuosina 1920-1929 maanalaisen [Unkarin] kommunistipuolueen johtajia. Joutui strategiakysymyksissä riitaan puoluejohdon kanssa ja erotettiin siksi puolueesta. Vuodesta 1938 lähtien osallistui jälleen unkarilaisten emigranttikommunistien toimintaan. Vuodesta 1945 lähtien Unkarissa yliopiston professorina, ideologina riitaantui usein puoluejohdon kanssa. Vuonna 1956 Imre Nagyn hallituksen jäsen, pääsi vallankumouksen jälkeen uudelleen muodostettuun valtionhoitajapuolueeseen vasta 1967. […] koska György Lukács kiistämättä oli mukana perustamassa, rakentamassa ja ylläpitämässä kommunistista järjestelmää, lain perusteella julkista tilaa ei saa nimetä György Lukácsin mukaan. Tämä asiantuntijalausunto ei puutu siihen, voidaanko György Lukácsin mukaan nimetä katua hänen tieteellisten ansioidensa perusteella. Olemme siis muotoilleet pelkästään lakiin ja György Lukácsin elämäkertaan pohjautuvan päätelmän, ilman laajempaa tieteellistä pohdintaa.

Suunnilleen samoilla sanakäänteillä kuin ‘perustuslain’ tapauksessa akatemia suosittelee myös sanojen béke ‘rauha’, győzelem ‘voitto’, haladás ‘edistys’, köztársaság ‘tasavalta’ ja szabadság ‘vapaus’ sallimista. Sitä vastoin felszabadulás ‘vapautus, vapautuminen’ ja felszabadítók ‘vapauttajat’ yhdistyvät akatemian mielestä pelkästään tai ensisijaisesti kommunistiseen diktatuuriin ja päätyvät siksi luokkaan ”ei suositella”. Samasta syystä pannassa ovat népfront ‘kansanrintama’, úttörő ‘pioneeri, tienraivaaja, uranuurtaja’ (kommunismin ajan lapsijärjestön nimitys, vaikka sanalla on unkarin kielessä muitakin käyttöjä) ja tanács ‘neuvosto’ (vaikka ”neuvostoksi” edelleenkin nimitetään monia muitakin kuin kommunistisia hallintoelimiä). Outoa kyllä, terv ‘suunnitelma’ sallitaan, vaikka sen käyttö esimerkiksi katujen nimissä aivan yksiselitteisesti viittasi sosialistiseen suunnitelmatalouteen ja sen propagandassa hehkutettuihin viisivuotissuunnitelmiin.

Suuri osa listalle päätyneistä nimistä on luultavasti vanhoja puoluejyriä, joita voi pitää  merkkihenkilöinä korkeintaan Unkarin kommunistipuoueen historian kannalta.  Esimerkiksi Kató Hámánista ei yleensä juuri muuta tiedetä kuin että kyseessä oli Unkarin kommunistipuolueen alkuaikojen yksi harvoista naispuolisista johtohenkilöistä, jonka mukaan sosialismin aikaan nimettiin joukoittain katuja, kouluja ynnä muita (varmaan siksi, että Rosa Luxemburgin ja Clara Zetkinin ohella sopivia naispuolisia hahmoja oli perin vähän tarjolla).

Enemmän ihmetystä herättävät monet oikeasti tunnettujen ja ansioituneiden henkilöiden nimet. Gorkin, Lukácsin, Majakovskin (ei suositella), Gagarinin (voidaan käyttää) ja Marxin (voidaan käyttää, mutta epäilyksiä herättävä) lisäksi listalle on päätynyt myös Attila József, yksi Unkarin 1900-luvun alun suurimpia runoilijoita (”voidaan käyttää”, vaikka kuuluikin kommunistipuolueeseen, sillä 1937 kuollut József ei itse osallistunut diktatuurin ylläpitämiseen). Mutta, huomauttaa hvg.hu-sivustolla ilmestyneessä mielipidekirjoituksessaan Elek Tokfalvi, jos filosofi György Lukács on joutunut mustalle listalle siksi, että toimi hallintotehtävissä ”Unkarin neuvostotasavallassa”, lyhytikäisessä rakennelmassa, jonka Béla Kunin kommunistit pystyttivät keskellä sodanjälkeistä sekaannusta 1919, miksi Béla Bartók ja Zoltán Kodály ovat säästyneet? Hekin nimittäin olivat neuvostotasavallassa musiikkialan ”direktorioiden” jäseniä.

Pisimmän selittelyn on saanut osakseen Mihály Károlyi, ”punainen kreivi” eli edistysmielinen aristokraatti, joka vuoden 1919 alussa toimi vähän aikaa ensimmäisen Unkarin tasavallan presidenttinä, ennen kuin anarkia ja Béla Kunin johtamat kommunistit ottivat vallan. Demokraatti Károlyin osuus ”diktatoristen järjestelmien rakentamisessa” on varsin kiistanalainen, mutta Unkarin nykyiselle hallitukselle Károlyi on selvästi jonkinlainen ideologinen sylkykuppi, jonka niskoille on sälytetty moraalinen vastuu maan luisumisesta ensin kommunistien käsiin ja sitten vuoden 1920 Trianonin häpeärauhaan. Viime vuonna hallitus siirrätti Károlyin patsaan pois parlamenttitalon edestä ja koko pääkaupungista, Károlyin synnyinkaupunkiin Siófokiin. Pitkän ja suorastaan tuskissaan kiemurtelevan lausuntonsa lopuksi akatemia päätyy kieltämään Károlyin nimen käyttämisen, koska ”hänen historiallinen roolinsa on kiistelty”.

Mistä siis on kysymys? Unkarin nykyisen hallituksen räätälöimät lait vaativat pyyhkimään ”diktatuurien” muiston maan päältä, ja oikeasti tällä ”diktatuurilla” tarkoitetaan pelkästään sosialistista järjestelmää. Akatemian listalle ovat ilmeisesti päätyneet sellaiset nimet ja sanat, joiden johdosta jonkin kaupungin tai kunnan hallintoelimissä on herännyt epäilystä tai kiistaa niiden yhdistymisestä vihattuun kommunistiseen järjestelmään. Siksi akatemia on joutunut ottamaan kantaa sellaisiin sanoihin kuin alkotmány ‘perustuslaki’ tai köztársaság ‘tasavalta’. (Voin vain kuvitella, miten jonkin kunnanhallituksen yli-innokkaat puoluejyrät viisaissa päissään ovat miettineet: kun kerran nykyinen hallitus on nimenomaisesti antanut uudelle perustuslaille nimeksi alaptörvény [”perus-laki”] eikä alkotmány, ja kun tässä uudessa perustuslaissa nimenomaisesti poistettiin Unkarin valtion virallisesta nimestä sana ”tasavalta”, tämä siis tarkoittaa sitä, että ”perustuslaista” tai ”tasavallasta” puhuminen on kommarien hommia?) Samoin akatemia on joutunut muistuttamaan, että joidenkin puistojen nimenä käytetty Népkert (‘kansanpuutarha’), toisin kuin esimerkiksi ”kansanrintama” tai ”kansanarmeija”, ei liity sosialismiin vaan on paljon vanhempaa perua – esikuvana on varmaan ollut Wienin Volksgarten, keisarihovin omistama puisto, joka 1820-luvulla perin edistyksellisesti avattiin kaikelle kansalle.

Listasta löytyy nähdäkseni yksi ainoa nimi, joka ei liity valtion siunaamaan kommarivihaan. Ottokár Prohászka (1858–1927) oli katolinen piispa, jonka toiminnan näkyvimpiä osia oli avoin ja armoton juutalaisvastainen propaganda. Juutalaiset olivat Prohászkalle ”lude-epidemia ja rottalauman hyökkäys”, kansakuntaa kalvava syöpä, ja hänen kirjoituksiaan siteerasivat hänen kuolemansa jälkeen ahkerasti  syrjintätoimien ja holokaustin toimeenpanijat. Prohászkan kohdalta ei Unkarin tiedeakatemian listasta kuitenkaan löydy pienoiselämäkertaa, ei perusteluja eikä pohdiskeluja – toisin kuin esimerkiksi Karl Marxin, joka itse ei tehnyt hirmutekoja mutta jonka voidaan ajatella innoittaneen niihin. Silmäänpistävän lakonisesti akatemia toteaa vain, että Prohászkan nimeä ”ei voida yhdistää 1900-luvun diktatoristen järjestelmien ylläpitämiseen”. Eikö?

Mistä siis on kysymys? Fidesz-valtapuolueen mahtienemmistön turvin pikavauhtia pyörivä lainsäädäntämylly on tuottanut omituisen ja kyseenalaisen lain. (Eikö ”järjestelmän ylläpitämiseen” osallistu koneiston pieninkin ratas? Eikö tämän lain nojalla voisi kieltää käyttämästä kenen hyvänsä nimeä, joka sosialismin aikana hoiti minkäänlaista tehtävää?) Tätä lakia sovelletaan valikoiden, eli käytännössä se toimii pelkästään nykyisen hallituksen ideologisen symbolipolitiikan tukena. Ja tämän tueksi puolestaan Unkarin Tiedeakatemia suostuu, ilman että yksikään sen herroista korottaisi ääntään koko tätä järjettömyyttä vastaan.

Samaan aikaan toisaalla, eli ihmeellisiä ajoituksia

János sitten allekirjoitti. Presidentti János Áder allekirjoitti Unkarin kiistellyn perustuslain. Ja pettymystä ja surua on ilmassa, vaikka monet samalla jupisevat, että eihän tuolta puolueen kiltiltä juoksupojalta muuta voinut odottaakaan. Verkossa on levitetty esimerkiksi uutta presidentin muotokuvaa, jossa kompromettoituneen ja plagiaattiskandaalin jälkeen eronneen ”Kansakunnan kuulakärkikynän” Pál Schmittin kasvoihin on ympätty hänen seuraajansa Áderin tunnusomaiset ruskeat viikset.

Uudelle kierrokselle on lähtenyt myös Áderin viimekeväisen valinnan yhteydessä laadittu animaatio. Kun kerran lelutehdas Mattel on USA:n vuoden 2012 presidentinvaalien innoittamana laskenut markkinoille poliitikko-Barbien, joka ensi kertaa – kiitos matalakorkoisten kenkiensä – seisoo omilla jaloillaan, Unkarin vastaveto voi olla perinteinen lelu, keljfeljancsi eli ”nouse-ylös-Jussi”. (Miten suomeksi nimitetään tällaista lelua, jossa on painotettu pyöreä pohja niin että se aina nousee pystyyn, vaikka sen kaataisi?) Unkarilainen ”nousija-János” on helposti käsiteltävä, lapsiystävällinen, unkarilaista valmistetta, varustettu unkarinkielisellä käyttöohjeella (muita kieliähän ei Áderin yhteydessä tarvita), kulutusta kestävä, näyttävä, tyylikäs, monivärinen ja… kerta kaikkiaan Unkarin presidentiksi sopiva, sillä se ei koskaan edes seiso omilla jaloillaan:

Ei siis mitään uutta eikä yllättävää Áderin toiminnassa. Mielenkiintoista sitä vastoin, että samaan aikaan, kun uudesta perustuslaista päätetään, presidentti on valtiovierailulla. Ja kun hän lopulta ilmoittaa allekirjoittaneensa lain, ilmoitus tulee juuri silloin, kun koko katolinen maailma (unkarilaisistakin enemmistö on perinteisesti ollut roomalaiskatolisia) on kiinnittänyt huomionsa paavinvaaliuutisiin. Olen kuullut useammankin unkarilaisen arvelevan, että tämä ajoitus oli tietoisesti laskelmoitu. Samaan aikaan pääministeri Orbán on Brysselin-matkalla eikä ilmeisesti aio saapua kotimaahan vielä tänään, vaikka (koska) on kansallispäivä – vuoden 1848 vallankumouksen ja modernin unkarilaisen parlamentarismin merkkipäivä – ja tiedossa suuria mielenosoituksia.

Mielenkiintoista myös, mitä samaan aikaan tapahtuu yliopistomaailmassa – opiskelijoiden uusi, puoluerajat ylittävä ja itse asiassa kaikista puolueista irtisanoutuva aktivismi on viime kuukausina ollut kenties näkyvimmässä asemassa, kun Orbánin hallitusta vastaan on järjestetty mielenilmauksia. Eilen nimittäin Budapestin ELTE-yliopiston dosentti Katalin Teller järkyttyneenä postasi Facebookiin kuvan tarroista, joita oli liimattu ainakin taiteen- ja mediatutkimuksen laitoksen kahden työhuoneen oveen (toisessa näistä työskentelee jo aiemmin ns. filosofijutun yhteydessä ilkeän solvauskampanjan kohteena ollut filosofi Ágnes Heller). Samoja tarroja oli ilmeisesti levitetty myös ainakin yhteen luentosaliin.

Tarrassa lukee: ”Juutalaiset! Yliopisto on meidän, ei teidän! Terveisin unkarilaiset opiskelijat.”

Kasvava joukko ELTEn opiskelijoita on jo ilmaissut protestinsa ja kiittänyt dekaania, joka on kuulemma tehnyt tarroista rikosilmoituksen. (Eri asia, mihin tämmöinen ilmoitus johtaa, jos Unkarin rikoslain vihapuhepykälien käypä tulkinta on sellainen kuin on.)

Onhan jo jonkin aikaa ollut tiedossa, että ainakin joissakin yliopistoissa ylioppilaskunnat ovat käytännössä muuttuneet Jobbik-puolueen uusnatsikasvattamoiksi. Joku aika sitten otsikoissa pyöri ns. Excel-taulukkoskandaali: Budapestin ELTE-ylioppilaskunnan nuorjobbikilaiset toimihenkilöt olivat tehneet fukseista listoja, jotka joku vuoti julkisuuteen. Näihin taulukoihin oli merkitty, paitsi erikseen kunkin uuden opiskelijan antama vastaus kysymykseen ”oletko juutalainen?”, myös muita kommentteja uskontokunnasta (”kunnon katolilainen tyttönen”), ”rodusta” (”ruma juutalaisen naama”), poliittisista suuntauksista, harrastuksista ja käyttökelpoisuudesta esimerkiksi luottamus- tai (naisopiskelijoiden kyseessä ollen) myös muihin tehtäviin: ”minifeministi”, ”pikku liberaalihinttari”, ”kitararokkari”, ”Transilvania-klubin jäsen”, ”sillä on Mussolini-niminen kanarialintu mutta silti vaikuttaa liberaalilta”, ”susiruma”, ”poikaystävä on poliisi”, ”tykkää vesipalloilijoista, Pista, iske kiinni!”… Tällä on merkitystä sikäli, että ylioppilaskunta hallinnoi esimerkiksi asuntolapaikkoja.

Mutta miten tämä tarrajuttu tulee julkisuuteen nyt juuri? Nyt juuri, kun opiskelijat vaikuttavat kohta melkein ainoalta uskottavalta poliittiselta vastavoimalta, jolta jotain voisi odottaa? Onko tässä jotain laskelmointia? Vai onko niin, että uusi perustuslaki on äärioikeistossa otettu positiivisena signaalina – siitä huolimatta, että laki sinänsä ei tietenkään millään tavalla salli tai suosi antisemitismiä tai muuta rasismia? (Vain tunteellista kansallisromanttista isänmaallisuutta entisaikojen malliin, ja sen piilokytkökset antisemitismiin ovat Unkarissa valitettavasti aika ilmeiset.) Tämä ehkä liittyy siihen, mitä aiemmin kirjoitin: Suomessakin saattaa olla jokin yhteys isojytkyilmiön ja avorasismin yleistymisen välillä. Niin kauan kuin näistä asioista ei julkisesti sanouduta irti, niin kauan kuin rasismia ja syrjintää ei koko ajan torjuta ja kielletä, löytyy aina niitä, jotka lukevat kiellon puutteen kehotukseksi.

***

Jotakin positiivista kuitenkin tämän postauksen lopetukseksi. Itävallassa nähtiin äskettäin kummia, kun Kärntenin osavaltion FPK (eli FPÖ-puolueen paikallisosasto), siis ”haiderilaiset”, vuosikausia osavaltiota hallinnut puolue, kärsi murskaavan vaalitappion ja valtikka palasi pitkästä aikaa demareille. Myöskään Ala-Itävallan osavaltiovaaleissa FPÖ ei pärjännyt oikein hyvin, ja paikallisjohtaja Barbara Rosenkranzin tuoli on tutissut. Puoluejohtaja HC Strache ei kuitenkaan, toisin kuin suuri Haider aikoinaan, onnistunut tekemään puolueessa vallankaappausta ylhäältä käsin. Optimistiset kommentaattorit arvelevat jo, että Strachesta ei kerta kaikkiaan ole Haiderin saappaisiin. Ellei sitten kaikki johdu vain siitä, että populismin markkinarakoon on ilmestynyt kilpailemaan myös Team Stronach, iäkkään kanadanitävaltalaisen miljardöörin käynnistämä puolue, joka lupailee rehellisille ja ahkerille kunnon ihmisille kaikenlaista kivaa ilman turhia politiikkapiiperryksiä. Perästä kuuluu.

Laki ja kuinka se kuvitetaan

Tämäkin on vanha juttu. Unkarin uuden perustuslain juhlapainoksen kuvitukselle on kriittisillä verkkosivustoilla virnuiltu jo kuukausia. Mutta minua edelleenkin kouraisee sydänalasta, kun katselen esimerkiksi tätä uutissivusto Indexin ilkeästi kommentoimaa kuvagalleriaa. (Sieltä löytyvät seuraavassa kuvaillut kuvat myös suurennettavina versioina.)

Muistatteko suomalaiset, kun vuonna 2000 Suomessa julkistettiin uusi perustuslaki? Siitä tuli joka kotiin vaatimaton pehmeäkantinen kirjanen, eikä siinä sen enempää. Ei juuri ollut olennaisia sisällöllisiä muutoksia aiempiin lakeihin verraten, eikä perustuslakiuudistukseen liittynyt vallanvaihtoa, ja siinäpä se. Kuvitelkaapas, että Suomessa esimerkiksi – tempaisen hatusta – Kokoomus olisi saanut niin veret seisauttavan vaalivoiton, että sillä olisi eduskunnassa kahden kolmasosan enemmistö. Ja tämän johdosta olisi pikavauhtia ajettu läpi erinäisiä uudennoksia ja vahvoja ideologisia korostuksia sisältävä, punamullan vuosikymmeniin tietoisesti etäisyyttä ottava perustuslaki, johon kuuluisi sinivalkohehkuisen kansallisromanttinen esipuhe, alkava sanoilla Siunaa ja varjele meitä, Korkein, kädelläs! Uudesta perustuslaista tilattaisiin korupainos, jonka kuvittaisi joukko puoluetta lähellä olevia joskaan ei taiteentuntijapiirien top-ten-listaan kuuluvia seurapiiritaiteilijoita. Näin on tehty Unkarissa.

Kauhu-, äh, kuvagalleria, johon sijoitettiin kaksikymmentäneljä miljoonaa forinttia (muistettakoon siis, että forintteja menee nykyään yli kolmesataa yhteen euroon; hieman erilaisen kuvan tietenkin saa, kun vertaa tätä summaa unkarilaisen keskipalkkaan, joka on 221 000 forinttia kuussa, brutto), esittää merkkitapahtumia Unkarin historiasta. Näihin kuuluvat tietenkin 1800-luvun kansallisen heräämisen aika – sitä symboloi Unkarin Kansallisteatteri kuuluisine 1800-luvun näyttelijöineen – ja kaksoismonarkian kausi eli 1800-luvun loppu, molemmat maailmansodat, Trianonin rauhansopimus (jossa ensimmäisen maailmansodan jälkeen historiallinen Unkarin kuningaskunta menetti kaksi kolmasosaa alueistaan, mm. suuren osan nykyistä Romaniaa ja koko nykyisen Slovakian), holokausti ja vuoden 1919 Tanácsköztársaság, Unkarin neuvostotasavalta eli lyhyeksi jäänyt kommunistinen valtioyritelmä. Ja tietenkin sodanjälkeinen stalinismi ja Mátyás Rákosin diktatuuri ovat saaneet oman kuvallisen ilmauksensa:

Dániel Lászlón maalaus "Mátyás Rákosin aikakausi"

kidutuskammion lattialla lojuvaa poliittista vankia katselee seinältä yliluonnollisen suuri Rákosi, mutta kaiken ylle kohoaa kerrassaan ylimaallisen mahtava kardinaali Mindszenty, tuonaikainen Unkarin katolisen kirkon johtaja ja itsekin poliittinen vanki, jonka kohtalo sai 1950-luvulla runsaasti kansainvälistä huomiota.

Mutta mikä tärkeintä, kuvitettaviksi on valittu myös aivan viime aikojen merkkitapauksia. Näihin kuuluu tietenkin sosialistisen järjestelmän kaatuminen, jota kuvaamaan on valittu Imre Nagyn, vuoden 1956 kansannousun marttyyrin uudelleenhautaaminen vuonna 1989. Hautausseremoniasta muodostui valtaisa mielenosoitus, jonka Tamás Galambos -niminen taiteilija on tiivistänyt seuraavaan surrealistis-naivistiseen väri-iloitteluun:

Kansallisvärisen taivaan alle kokoontuneita massoja katselee jalustalta kameleontti, jonka monet ilkimykset ovat tulkinneet symboloivan pääministeri Viktor Orbánia.

Ilman muuta myös uuden perustuslain säätäminen huhtikuussa 2011 on saanut oman kuvallisen esityksensä, jossa – yllätys yllätys – itse Pyhä Tapani, valtion perustajakuningas, ojentaa miekkansa pilvien päältä kohti avattua lakikirjaa, jota ympäröi arvokas herrajoukko. Mutta lisäksi kuvitettaviksi on valittu kaksi varsin tuoretta traagista tapahtumaa: syksyn 2010 myrkkyliejuonnettomuus, kun Ajkan kaupungin lähellä Länsi-Unkarissa alumiinitehtaan jäteallas murtui ja raskasmetalleja sisältävä mössö hukutti alleen pari lähiseudun kylää, sekä – istu ja pala – lokakuun 2006 Ratsupoliisirynnäkkö, jonka esittämiseen taiteilija János Korényi on valinnut ortodoksisten ikonien kuvakielen. (Kuulemma siksi, että itse on ortodoksi, mikä muuten on hieman epätavallista – ortodoksit ovat Unkarissa pieni vähemmistö, jolla usein on serbialaiset tai romanialaiset juuret.)

Siis mistä ihmeestä tässä on kysymys? Lokakuussa 2006, jolloin muisteltiin myös Unkarin kansannousun 50-vuotispäivää, Gyurcsányn sosialistihallitusta kohtaan tunnettu tyytymättömyys oli huipussaan, ja spontaani mielenosoitus eskaloitui Budapestissa mellakaksi. Katuja suljettiin, poliisit partioivat ratsain ja mellakkavarustuksessa kilpineen ja kypärineen, toistasataa mielenosoittajaa haavoittui nujakoissa (useimmat lievästi, mutta pari sai kumiluodin silmäänsä), mutta myös poliisit ja näiden hevoset saivat vammoja mm. mielenosoittajien nakkelemista kivistä. (Poliisijohto esitti myöhemmin virallisen anteeksipyynnön, ja pahoinpitelyihin syyllistyneitä poliiseja myös tuomittiin.) Olin itse nähnyt uutisissa kuvia tiiliskiviä paiskovista skinheadeistä, enkä oikein osannut yhdistää tätä joukkoa valkopukuiseen neitoon, jonka mellakkapoliisin asuun pukeutunut anti-Pyhä-Yrjänä keihästää suojellakseen katusulun takana lymyilevää lohikäärmettä. Ilmeisesti olen toivottomasti sosialistien aivopesemä, kun minusta tämä vertauskuva on suoraan sanoen mauton. Ja lopullisesti käämini kärysivät, kun huomasin kuvan yläreunassa vuosiluvut 1956 ja 2006. Okei, on surullista ja kamalaa, jos poliittinen tyytymättömyys johtaa siihen, että kaduilla mieltään osoittavalta kansalta murretaan sormia, lyödään päitä verille pampulla tai ammutaan kumiluodilla silmiä poskelle. (Tai että kyseinen kansa puolestaan pahoinpitelee poliiseja, omia kansalaisiaan, sairaalakuntoon.) Mutta olisikohan tässä kuitenkin vähän eri luokan asiasta kysymys kuin siinä, että poliittisen tyytymättömyyden kadulle ajamaa kansaa ammutaan kovilla, vangitaan ja teloitetaan joukoittain tai ajetaan tuhatpäisinä laumoina maanpakoon, niin kuin vuonna 1956 kävi?

(Jotenkin tulee tästä poliittisen retoriikan suhteellisuudesta mieleen Elvi Sinervon kirjoittama ja Agit Propin aikoinaan ihanasti laulama Lintu mustasiipi lennä, Kemin kuuluisana veritorstaina elokuussa 1949 surmansa saaneiden kahden lakkolais-mielenosoittajan muistolle – sekavassa ihmismylläkässä toinen uhreista kuoli luotiin, jonka ampujaa ei koskaan saatu selville, toinen jäi auton alle, mutta tietyt piirit ottivat tapahtumasta kaiken irti luodakseen ”työläismarttyyreja”. ”Voi maata, jossa aseetonta ammutaan…” Mutta se on jo toinen tarina.)

Jälkikommentti. Voisiko tätäkään muuten kuvitella Suomessa: yhdessäkään kriittisessä blogissa tai verkkouutisessa, joita tästä kauhu-, äh, kuvagalleriasta olen lukenut, ei ole sanallakaan noteerattu sitä merkillistä seikkaa, että kaikki 13 tilauksen saanutta kuvittajataiteilijaa ovat miehiä. Ehkä Unkarissa ei sitten ole naispuolisia taidemaalareita.

Siis mikä Unkaria riivaa?

Juuri kun Santra pääsi taas kerran päivittelemästä lähipiirilleen, ettei Unkarin nykyisen hallituksen meininki millään tunnu pääsevän Suomessa uutiskynnysten yli, niin valtakunnan ykkös-erkkomedian paperiversio (verkkosivuilta en ainakaan vielä ole onnistunut löytämään mitään) vihdoinkin  julkaisi koko sivun artikkelin otsikolla ”Oikeistohallitus runnoo Unkaria uuteen uskoon”. Toimittaja oli käynyt tapaamassa mielenosoittajia, joita sai edustaa virallisen asemansa ja lehmiensä puolesta pelkäävä Hare Krishna -liike (uusi uskontolaki tunnustaa vain runsaan tusinan perinteisiä kirkkokuntia ja vie pieniltä, uus- ja sirpaleuskonnoilta virallisen statuksen). (Ei sanaakaan esimerkiksi ”joulukuusivallankumouksesta” eli lähinnä vihreäksi luokiteltavan LMP-puolueen mielenosoituksesta parlamentin edustalla juuri joulun alla. En ole LMP:n varaukseton ihailija, mutta pitäisin sitä kuitenkin Hare Krishnaa merkittävämpänä poliittisena voimana.) Jutun tietolaatikkoon oli listattu olennaisimmat ongelmat: medialaki, uskontolaki, keskuspankkilaki, uusi perustuslaki ynnä muut pikavauhtia läpi runnotut uudet lait, vallansiirrot uusille, vallanpitäjiä lähellä oleville laitoksille ja viranhaltijoille,  ja kaiken takana entisen liberaali-, nykyisen oikeistokonservatiivisen Fidesz-puolueen pyrkimys sementoida nykyiseen kahden kolmasosan parlamenttienemmistöön perustuva käytännössä yksinvaltainen asemansa hamaan tulevaisuuteen.

Mitäs tässä enää jää Santran kerrottavaksi? No tietenkin voisi nipottaa muutamista Hesarin toimittajan sananvalinnoista. Fidesz-puolueen ”valtaisa äänivyöry” viime vaaleissa merkitsi todellisuudessa vähän yli puolta annetuista äänistä – sinänsä tietysti ilman muuta merkittävä tulos, jonka puolestaan selittää se, että suuri osa kansaa oli todella kyllästynyt Gyurcsányin sosialistihallituksen tehottomuuteen ja korruptioon. Mutta melkoinen osa tästä tuloksesta selittyy myös sillä, että madjaarit marssivat joukolla nukkuvien puolueeseen, ja osan selittää vaalilaki. Toisin sanoen: kaikista äänioikeutetuista muistaakseni, öö, runsas kolmasosa äänesti Fidesztä, alhaisen äänestysprosentin ansiosta tästä kertyi yli puolet annetuista äänistä, jotka vaalilain ansiosta muuntuivat kahdeksi kolmasosaksi parlamenttipaikkoja. Tämän kaiken osaavat paljon fiksummin selittää kansainväliset kriittiset kommentaattorit, kuten Éva S. Baloghin englanninkielinen Hungarian Spectrum -blogi (josta myös löytyy aika naseva vastaveto sille Hesarin toimittajan oudolle väitteelle, että nykyinen hallitus edelleen nauttisi gallupien mukaan ihan kivaa kannatusta) tai mainio saksankielinen Pusztaranger. Olisihan näitä voinut Hesarin toimittajakin silmäillä, vaan ilmeisesti Hesari jälleen kerran on päättänyt mieluummin ”tehdä asiasta omaa journalismia”.

Mutta koska en ole valtio-opin, lakiasioiden tai kansantalouden asiantuntija, en rupea miettimään, täyttääkö nykyinen meininki fasismin kriteerit vai onko sitä nimitettävä pelkästään bonapartismiksi. En yritäkään jatkaa keskustelua siitä, oliko se viesti, jonka Yhdysvaltain lähettiläs monien mutkien jälkeen onnistui toimittamaan pääministeri Orbánille, oikeasti démarche eli eräänlainen virallinen nuhtelu tai huolestumisenilmaus vai ei ja miten siitä Unkarin viestimissä kerrottiin. Enkä ryhdy yksityiskohtaisemmin revittelemään esimerkiksi forintin alamäestä tai ylipäätään siitä uhmakkaasta ja tosiasioista piittaamattomasta talouspolitiikasta, joka mm. joulun alla kariutti vakuusneuvottelut EU:n ja IMF:n kanssa, kun Olli Rehn ilmeisesti totesi järkipuheen toivottomaksi ja komensi valtuuskunnan Budapestista kotiin – ”odottamaan Jeesus-lasta omissa kodeissaan”, kuten joku Fidesz-poliitikko vähemmän taitavasti koetti tapahtunutta selitellä. Yritän keskittyä kommentoimaan sitä, mitä ammattini puolesta parhaiten ymmärrän, eli Unkarin nykyisten vallanpitäjien kieltä ja tyyliä. Ja voi tytöt ja pojat, siinä sitä riittääkin kommentoitavaa.

Unkarilaisia kielentutkija-kollegoitani on jo toista vuotta hihityttänyt presidentti Pál Schmittin mahtipontinen juhlapuhekiinnostus äidinkieltä ja oikeakielisyyttä kohtaan. Eikä pelkästään siitä kaikkein ilmeisimmästä syystä, että presidentti Schmitt, entinen huippu-urheilija ja pitkän linjan ammattipoliitikko mutta (liikuntatieteen) tohtorinarvostaan huolimatta hieman epä-älykkömäinen ilmestys, on vähän niin kuin sotajalalla unkarin oikeinkirjoituksen kanssa. Tuskin oli miesparka ehtinyt maakuntamatkallaan kirjoittaa vieraskirjaan tervehdyksensä ”ensivierailullaan valtionpäämiehenä”, kun jo teksti levisi ympäri Internetiä: Schmitt oli kirjoittanut sanan államfő ’valtionpäämies’ yhdellä ällällä. Tuotapikaa oli netissä saatavilla ”schmittifikaattori”, joka ”korjaa” unkarinkielisten verkkosivujen oikeinkirjoituksen sopivan ”resitentilliseen” muotoon. Ja tälle Kuninkaan puhe -elokuvan julisteesta muokatulle ”Kuninkaan kirjoitus” -antimainokselle (alun perin vitsi-uutissivustolla hircsarda.hu) muistan itsekin hirnuneeni pitkään:

(Juju on selostettu edellisessä lumimiestarinassa: sanassa király ’kuningas’ j-äänne kirjoitetaan ly:llä. Ja joo, itse asiassa sanassa írás ’kirjoitus’ pitäisi olla pitkä eli aksentillinen i.)
Mutta tällainen oikeinkirjoituksen nokkiminen on yhtä typerää ja kohtuutonta kuin ne tankerovitsit, joita minun lapsuudessani väännettiin Ahti Karjalais -paran englannintaidosta (itse asiassa Karjalainenhan puhui sen sukupolven mieheksi ihan kelpo englantia). Paljon isompi ongelma on kielikysymysten puristaminen kansallis-tunteellis-yksiarvoiseen muottiin, joka ulkopuoliselle tuo väkisinkin mieleen 1930-luvun. Siinä, missä Suomessa Kielitoimisto – siis se oikeasti olemassa oleva kielenhuoltoelin, ei se vitseissä esiintyvä roll-on-deodorantin sijaan ”raikastekieppoa” vaativa kielipoliisi – on jo kymmenien vuosien ajan korostanut kielen monikerroksisuutta ja moniulotteisuutta ja antanut hyvin monenlaisten kukkien kukkia, Unkarissa elää vielä väkevänä usko siihen, että jossain on olemassa jokin syvimmältä olemukseltaan ainoa oikea ja oikeanlainen unkarin kieli, jota kaikkien on opittava viljelemään ja varjelemaan. Oikeastihan, kuten sosiolingvistit ovat tässä yrittäneet muistuttaa, kielenhuoltokysymysten pohjalla on aina kysymys kenen kieli? – ja oikeasti, kuten myös muuan maineikas unkarilainen sosiolingvisti tässä debatissa muistutti, kun poliitikot puhuvat kielestä, kysymys on aina  jostain muusta. Presidentti Schmittin oikeakielisyyspuheiden lisäksi esimerkeiksi voisi siteerata opetusasiain valtiosihteeri Rózsa Hoffmannin kieltä ja kielenopetusta koskevia hehkutuksia, jotka samoin saavat kielentutkimuksesta ja -opetuksesta jotain ymmärtävät ihmiset vinkuen pitelemään vatsojaan. Ehkäpä vielä tuonnempana ehdin tarjoilemaan valittuja näytteitä.

Mutta vielä hurjempaa kuin virallinen suhtautuminen ”ainutlaatuiseen kieleemme” (josta uuden perustuslain mukaan unkarilaisten kuuluu olla ylpeitä) on se, mitä tällä kielellä tehdään. Viktor Orbán ja hänen Fidesz-puolueensa ovat vallassaolonsa aikana laskeneet liikenteeseen joukon sanahirviöitä, jotka ulkopuoliselle väkisinkin tuovat mieleen joukon todellisia tai fiktiivisiä diktatuureja ja niiden ”uuskieliä”. Miltäpä kuulostaa Kansallisen yhteistoiminnan järjestelmä (Nemzeti együttműködés rendszere)?  Se on pääministeri Orbánin nykyiselle järjestelmälle antama nimitys. Huhtikuussa 2010 annetun julistuksen, ns. ”Orbán-bullan” mukaan vanha kommunistivalta ja sitä seurannut henkisen ja taloudellisen kriisin aikakausi päättyivät lopullisesti vasta Fidesz-puolueen vaalivoittoon eli ”äänestyskoppivallankumoukseen” (fülkeforradalom), ja tästä alkoi uuden yhteiskuntasopimuksen, kansallisen yhteistoiminnan aikakausi. (Tämä julistus oli painatettava ja ripustettava näkyville kaikkiin julkisiin rakennuksiin. Netissä on näkynyt myös sopivasti muokattuja, esimerkiksi sosialisminaikaisella vaakunalla somistettuja versioita, joita suositellaan yksityishenkilöille esimerkiksi vessan seinälle.)

Entä mitä pidätte nimikkeestä Kansallisen voimanlähteen ministeriö (Nemzeti Erőforrás Minisztérium)? Eikö se kenestäkään muusta tunnu kerrassaan orwellilaiselta? (Kyseessä on superministeriö, johon sulautettiin aiemmat opetus- ja kulttuuri-, sosiaali- ja terveysministeriö ynnä aluehallintoministeriön urheiluasioista vastaavat elimet.) Miksi Unkarin uudessa perustuslaissa piti maan viralliseksi nimeksi vahvistaa Unkari (Magyarország), nimenomaisesti ei Unkarin tasavalta (Magyar Köztársaság)? Ja ilmeisesti on jostain syystä hyvin tärkeää, että uusi, vuoden 2012 alusta voimaan astuva perustuslaki ei ole unkariksi alkotmány (sanaa constitutio mukaileva johdannainen) vaan aivan kirjaimellisesti perus-laki eli alaptörvény. Tällä uudella perustuslailla on kuntien ja kaupunginosien hallintorakennuksissa oltava oma ihanan alkusointuinen ”perustuslain pöytänsä” (az alaptörvény asztala): virallisen käskykirjeen mukaan pöydällä on oltava lasilevy suojana, kansallisvärinen koristelu, tarjolla kyniä sekä tilauslomakkeita, joilla kansalainen voi tilata kotiinsa oman, parlamentin puhemiehen signeeraaman kappaleensa uutta perustuslakia. (Kuten ”The Contrarian Hungarian” blogissaan kirjoittaa: Ei, tämä ei ole Monty Pythonin sketsi.)

Eikä tässä vielä kaikki. Pysykää langoilla, niin kuulette myös, millaisten kuvien säestyksellä uuden perustuslain sanoma on tarkoitus kansalaisille välittää. Ja ajan mittaan vielä muutakin, ellei grafomaniani tästä olennaisesti hellitä.