Palkkapiian poika

heinäkuu 15, 2019

Minun sukupolveni lapsuuden Suomessa politiikan taivaalla loisteli yksi aurinko. ”Kekkonen” oli ”presidentin” synonyymi. Samaan aikaan Unkarissa elettiin Kádárin aikaa. Vuoden 1956 kansannousun kukistamisen yhteydessä vallan kahvaan nostettu János Kádár hallitsi ”sosialistisen leirin hauskinta parakkia” niin kauan kuin voimia riitti. Kun hänet lopulta terveys jo pahasti rakoilevana siirrettiin syrjään, myös reaalisosialismin kuolinkamppailu oli alkanut. Vähän aikaa sitten muisteltiin kansannousun sankarin ja marttyyrin Imre Nagyn uudelleenhautajaisten kolmikymmenvuotispäivää, ja juuri äskettäin tuli kuluneeksi kolmekymmentä vuotta János Kádárin hautajaisista, jotka myös kuuluvat sosialistisen Unkarin lopun aikojen merkkitapahtumiin.

Hyväntuulisen näköinen Kádár Kekkosen vieraana Helsingin ETYK-huippukokouksessa (Lehtikuva).

 

Kádária ja Kekkosta on monesti vertailtu toisiinsa. (Yksityiskohtaisemman tutkielman Kádárin Unkarin ja Kekkosen Suomen poliittisten kulttuurien vertailusta on muuten julkaissut jo toistakymmentä vuotta sitten politiikantutkija Heino Nyyssönen.) Molemmat olivat johtajia, joiden valta-asemaa ei jännittävien alkuvaiheiden jälkeen uhannut kukaan, sillä kummallakin oli sekä oman kansansa laaja kannatus että selkänsä takana Neuvostoliiton tuki: molemmat nähtiin eräänlaisina hyvinvoinnin ja jonkinasteisen riippumattomuuden takuumiehinä Moskovan suuntaan (vaikka Kádárin lieka toki oli paljon lyhyempi ja tiukempi kuin Kekkosen). Molemmat olivat varsin vaatimattomista oloista lähtöisin, osasivat kohdata kansan syvät rivit ja esiintyä reiluina tavallisina kansanmiehinä. Molemmat juhlivat mielellään ystävien seurassa, Kekkonen hiihdon ja saunailtojen merkeissä, Kádár metsästysretkillä oman metsästysseuransa kanssa, mutta muuten kummankin elämäntavat olivat asialliset ja pröystäilemättömät, kumpikaan ei (toisin kuin eräät muut aikansa pitkäaikaiset valtionpäämiehet) harrastanut huvipursia, kalliita urheiluautoja, timanttikoristeisia luksusrannekelloja tai muuta jetset-elämäntyyliin kuuluvaa. Molemmat olivat fyysisiä ja urheilullisia; Kádár ei tosin koskaan ollut kilpaurheilija, mutta hänen kehutaan olleen luonnostaan, treenaamatta, vaikuttavan voimakas ja lihaksikas, ja jossain määrin hän harrasti sekä jalkapalloa että uintia.

Kekkonen ja Kádár myös tapasivat useaan kertaan – itse asiassa Kádárin suhteet Kekkoseen taisivat olla tiheämmät kuin yhteenkään toiseen itäblokin ulkopuoliseen valtionpäämieheen – ja ilmeisesti tunsivat keskinäistä sympatiaa: Kekkonen kehuu päiväkirjoissaan Kádárin hiljaista, ironista huumorintajua. Mutta tähän yhtäläisyydet loppuvatkin. Jos yksityiselämästä puhutaan, niin Kádár, toisin kuin Kekkonen, ei ollut salonkileijona eikä naistenmies vaan eleli tyynen uskollisesti vaimonsa Mária Tamáskan kanssa, johon oli tutustunut sota-aikana Horthyn Unkarin poliisia piileskellessään. (Avioliitto oli lapseton.) Ennen kaikkea: Kekkonen oli vaatimattomasta maalaistaustastaan huolimatta akateemisesti koulutettu mies, joka jo ennen toista maailmansotaa oli aloittanut uransa virkamiehenä ja poliitikkona porvarillisessa demokratiassa, koko ajan mukavasti kirjoituspöydän ääressä, ja edennyt politiikassa huipulle asti kenties häikäilemättömästi mutta kuitenkin periaatteessa demokraattisin keinoin. Kádárin, itseoppineen työläispojan, tie oli ollut paljon rankempi ja rajumpi, ja kahdesti hänet oli nostanut valtaan vieras miehittäjä.

János József -nimen saanut poika syntyi Adrianmeren rannalla “Join” eli Fiumen kaupungissa, joka nykyään on Kroatiaa ja paikalliselta nimeltään Rijeka, 26. toukokuuta 1912, piikatytön aviottomana lapsena. (Opin aikoinaan unkarin kielen sanan zabigyerek nimenomaan János Kádárin yhteydessä; sitä käytti satunnainen junamatkan juttukaveri, kiltti setämies, joka selvästi arvosti Kádária ja hänen yhteiskunnallista nousuaan.) Äiti Borbála Czermanik (myöhemmin nimestä käytettiin paremmin unkarin kielen oikeinkirjoitukseen sopivaa muotoa Csermanek) oli kotoisin Komáromin läänistä, nykyisen Slovakian puolelta, ja isän puolelta slovakialaista syntyperää. Kaupungin herrasväen palvelukseen saapuneelle maalaistytölle oli käynyt ns. hullusti Fiumeen sijoitetussa unkarilaisessa jalkaväkirykmentissä palvelevan tilanomistajan kanssa. János-poika kasvoi ensin kasvattivanhempien hoivissa, mutta ensimmäisen maailmansodan jälkeen Budapestiin muuttanut äiti otti pojan luokseen.

Nuori János Csermanek sai koulunkäynnin ohessa jo varhain ansaita jatketta äidin niukoille pyykkärin ja siivoojan tienesteille, muun muassa lähettinä ja lehtipoikana. Viisitoistavuotiaana hän valmistui ammattikoulusta kirjoituskoneasentajaksi, ja juuri tuolloin iski Unkariinkin maailmanlaajuinen talouslama. Proletariaatin elämän ankaria puolia jo varhain kokenut nuori Csermanek päätyi kielletyn kommunistisen työväenliikkeen riveihin ja joutui välillä poliittisesta toiminnastaan vankilaankin, missä hän tutustui muun muassa sittemmin stalinismin aikaan Unkaria diktaattorina hallinneeseen Mátyás Rákosiin. Sodan aikana maan alla toimiessaan hän otti käyttöön slaavilaisen nimensä tilalle unkarilaisemman sukunimen Kádár, joka virallistettiin heti sodan jälkeen.

Sodanjälkeisessä Unkarissa János Kádár nousi nopeasti korkeisiin puoluetehtäviin, ja vuosina 1948–50 hän toimi sisäministerinä. Viimeistään nyt hän tahrasi kätensä vereen osallistumalla ns. László Rajkin juttuun. (Rajk, aiempi sisäministeri, tuomittiin kuuluisassa näytösoikeudenkäynnissä kuolemaan tekaistuin syyttein vakoilusta Titon Jugoslavian hyväksi.) Pian sen jälkeen tuli Kádárin vuoro joutua saman vainoharhaisen koneiston sisäisten välienselvittelyjen uhriksi: vuonna 1951 hänet pidätettiin syytettynä ”järjestelmälle vieraiden ainesten” päästämisestä ministeriön palvelukseen. Näytösoikeudenkäynnissä hänelle määrättiin elinkautinen kuritushuonetuomio – mutta sitten kuoli Stalin, tuuli kääntyi, ja Moskovan uusien ohjeiden mukaan myös Kádár vapautettiin ja palautettiin vanhoihin puoluetehtäviinsä. Heinäkuussa 1956 hän oli jo puolueen keskuskomitean, politbyroon ja sihteeristön jäsen.

Sitten koitti lokakuu, ja pitkään hautunut tyytymättömyys purkautui kansannousuksi. Kun suosittu ja ryvettymätön reformikommunisti Imre Nagy nostettiin pääministeriksi, Kádár sai tapahtumien edetessä Nagyn hallituksesta salkuttoman ministerin paikan. Samoin kuin Nagy, myös Kádár aluksi tuomitsi neuvostomiehittäjiä vastaan käynnistyneen aseellisen konfliktin ”vastavallankumouksellisena”, ja kun Nagyn hallitus lopulta avoimesti asettui kapinallisten puolelle ja Neuvostoliittoa vastaan, myös Kádár radiopuheessaan, julistaessaan uudistuneen Unkarin sosialistisen työväenpuolueen perustetuksi, puhui ”kunniakkaasta kansannousustamme”. Kun tämä purkitettu puhe radioitiin marraskuun 1. päivän iltana, Kádár itse oli kuitenkin jo lähtenyt maasta.

Neuvostoliiton lähettiläs (ja myöhempi johtaja) Juri Andropov oli Moskovan toimeksiannosta kutsunut Kádárin ja puoluetoveri Ferenc Münnichin neuvotteluihin siitä, miten kansannousun jälkiselvittelyt ja uuden, uskollisemman Unkarin rakentaminen hoidettaisiin. Loppu on historiaa. Kádár ja Münnich lennätettiin Moskovaan, mistä Kádár palasi Unkariin uuden ”työläisten ja talonpoikien vallankumoushallituksen” keulahahmona. Kansannousun aktivisteja ja nokkamiehiä tuomittiin kuolemaan – näin myös itse Imre Nagy – tai heille jaeltiin pitkiä vankeustuomioita, mutta jo 1960-luvun alussa pääpaino siirtyi kansan olojen helpottamiseen.

”Gulassikommunismiksi” kutsutussa Kádárin järjestelmässä kaupoissa oli tavaraa ja kulttuurielämässä vapauksia aivan toisella tavalla kuin useimmissa muissa sosialistimaissa. Diktatuurissa toki elettiin, mutta varsin pehmoisessa: tavallisia kansalaisia ei arkielämässä niinkään painanut pelko kuin turhautuminen korruptoituneeseen byrokratiaan ja suunnitelmatalouden järjettömyyksiin. Sosialismin iskulauseet, punalippujen heilutus ja aatteellisen oikeaoppisuuden kyylääminen vähenivät vuosi vuodelta, kaupoissa oli cocacolaa ja tavallisilla pulliaisillakin oli mahdollisuus matkailla ulkomailla, joskin rajoitetusti mutta silti aivan toisella tavalla kuin vaikkapa Neuvostoliiton kansalaisilla.

Gulassikommunismi tosin rakennettiin sortotoimien luomalle perustalle vieraiden aseiden tuella, velkarahalla ja valheen varaan, mutta lähes kolmenkymmenen vuoden ajan suuri osa Unkarin kansaa näki Kádárin jonkinlaisena hyvänä hallitsijana, jonka ansiota oli rauha, hyvinvointi ja vähitellen nouseva elintaso. Sitten Euroopan reaalisosialismi ja ennen kaikkea sen tärkein tukija Neuvostoliitto lopulta alkoivat tulla tiensä päähän, ja samaan aikaan puhkiruostuneen poliittisen systeemin kanssa alkoi hajota myös Kádárin terveys. Toukokuussa 1988 Kádár terveydellisistä syistä siirrettiin syrjään politbyroosta ja puolueen pääsihteerin tehtävistä. Tuolloin Unkarissa puhaltelivat jo vapauden tuulet, oli alettu perustaa uusia puolueita, vuoden alusta oli matkustusrajoituksia väljennetty (mikä käynnisti unkarilaisten legendaariset ostosmatkat Wienin Magyar-, eiku Mariahilferstraßelle) ja maaliskuussa oli toistakymmentätuhatta ihmistä osoittanut mieltään Budapestissa vaatien vapaita vaaleja. Järjestelmänvaihdos oli edessä, ja vanha valta tiesi, että nyt ei voinut muuta kuin etsiä kivuttominta ja turvallisinta tietä irti Moskovasta, kohti kansan kaipaamaa monipuoluejärjestelmää ja markkinataloutta.

Joutsenlaulunsa Kádár esitti huhtikuussa 1989. Vanha, fyysisesti ja henkisestikin sairauden merkitsemä mies päästettiin kaikesta huolimatta vielä puhumaan politbyroon eteen. Puhe kesti toista tuntia, se oli sekava ja omituinen mutta myös niin henkilökohtainen ja aidon tuskainen, että sen päättyessä kuulemma politbyroon naisjäsenet itkivät. Puhetta ei ollut tarkoitus koskaan julkistaa, mutta se kuitenkin nauhoitettiin, ja äänite pelastui jälkipolville. Vuonna 2011 siitä tehtiin elokuva, jossa kirjailija Mihály Kornis selostaa ja tulkitsee Kádárin ajatuksia lopun edellä. (Elokuva löytyy englanninkielisin tekstein myös YouTubesta.) Keskiössä on kuolemansairaan vanhan miehen syyllisyys. On se moraalinen valintatilanne, kun Ferenc Münnich lähetti auton parlamenttitalolle noutamaan Kádária kohti Moskovaa ja uusia seikkailuja ja Kádár päätti jättää pääministerinsä Imre Nagyn ja nousta kyytiin. Ja on kysymys syyllisyydestä Imre Nagyn kuolemaan; tätä kipeää asiaa Kádár ei saanut kunnolla edes lausutuksi julki.

Vajaat kolme kuukautta myöhemmin, heinäkuun 6:ntena, János Kádár veti viimeisen henkäyksensä. Samana päivänä Unkarin korkein oikeus julisti Imre Nagyn – joka vähän aiemmin oli jo haudattu uudelleen, valtavan väkijoukon seuratessa seremoniaa ja sytyttäviä puheita – kuolleen syyttömänä ja laittomasti tuomittuna.

Kansa jonottaa pääsyä Kádárin ruumiin ääreen.

János Kádárin julkisiin ruumiinvalvojaisiin 13. heinäkuuta saapui suuri kansanjoukko, ja hautajaiset 14. heinäkuuta olivat lähes Imre Nagyn uudelleenhautaukseen verrattava joukkotapahtuma. Kádárista oli monille tullut rauhan, turvallisuuden ja riittävän hyvinvoinnin takuumies, hänen väistymisensä ja edessä olevat murrokset pelottivat monia, eivätkä syyttä. Sekä yllä linkitetyssä 444.hu:n artikkelissa että YouTubesta löytyvässä elokuvassa ”János Kádárin viimeinen puhe” kommenttiketjut kertovat, että moni haluaa edelleenkin muistaa Kádárin aikaa hyvällä.

Kuten historiantutkija Anssi Halmesvirta oivassa analyysissaan tiivistää, Unkarin kádárismi samoin kuin Neuvostoliiton brežnevismi kuoli ideologisesti tyhjenemällä, muuttumalla tyhjäksi, merkityksettömäksi kuoreksi: sillä ei enää ollut aatteellista sisältöä, joka olisi antanut sille periaatteellisen oikeutuksen. Yhä pragmaattisemmaksi ja suvaitsevaisemmaksi muuttuessaan sosialismi oli samalla ohentunut pelkäksi olevien olojen ja valtarakenteiden pönkittämiseksi ja hajosi niiden myötä. Mutta mikä on tämän tarinan opetus Unkarin nykypäivän kannalta?

Orbánin Unkaria verrataan riippumattomassa mediassa usein Kádárin Unkariin, kahdestakin negatiivisesta kulmasta. Toisaalta muistutetaan siitä, miten Orbán (samoin kuin monet hänen lähipiirinsä tovereista) kaikesta väitetystä kommunisminvastaisuudestaan huolimatta on itse reaalisosialismin ja Kádárin Unkarin kasvatti, joka sai ensimmäiset järjestötoimintakokemuksensa kommunistisen nuorisoliiton paikallisosaston sihteerinä. Orbánin Unkarin hallintokoneiston toiminta, älytön autoritaarisuus ja feodaaliset valtarakenteet suojelu- ja lojaaliussuhteineen muistuttavat paljossa Kádárin Unkaria, samoin kuin tämän kaiken takana piilevä eräänlainen paksuniskainen, rasvanahkainen moukkamaisuus: valtaa eivät käytä vanhan Euroopan monokkelisilmäiset sivistyneistöeliitit vaan tökerön suorasukaiset entiset haalarimiehet, joiden yllä tumma puku edelleenkin istuu huonosti. Oudon tutulta tuntuu myös valtion viestimien yhä propagandistisempi ilme, etenkin se sävy, jolla ”rappeutunutta” ja perusarvot unohtanutta Länsi-Eurooppaa parjataan (samalla kun suuri osa kansasta haluaisi muuttaa sinne).

Toisaalta taas Kádárin aika alkaa muistoissa kultautua sitä enemmän, mitä polttavammiksi nousevat nykyiset köyhyyden ja eriarvoisuuden ongelmat. Sosialismin aika oli nykyiseen verrattuna ankeaa, harmaata ja köyhää, mutta asunnottomuutta ja työttömyyttä massiivisina ongelmina ei ollut, ei ollut kokonaisia syväköyhien yhteisöjä, joissa työttömyys ja syrjäytyneisyys on periytynyt jo useammalle sukupolvelle, ja jos sosialismin aikaan ei koskaan puhuttu nälkää näkevistä lapsista tai talvella lämmittämättömiin asuntoihinsa paleltuvista vanhuksista, se ei johtunut vain sensuurista. Ennen kaikkea: Kádárinkin järjestelmässä tehtiin kaikenlaista vilunkia, varasteltiin ja fuskattiin, mutta senaikainen korruptio kutistuu lapselliseksi amatöörimeiningiksi, kun sitä vertaa Orbánia ympäröivään oligarkki-kleptokratiaan. Kádárilla, niin jalkapallon ystävä kuin hän olikin, ei ollut pihan perällä omaa jalkapallostadionia (vaan kanala, jossa hän vaimonsa kanssa kasvatti maatiaiskanoja, koska tykkäsi tuoreista munista), hän ei hankkinut itselleen tai bulvaaneilleen kartanolinnoja vaan lomaili valtion hänelle järjestämässä suhteellisen vaatimattomassa funkishuvilassa Balatonilla – eikä sielläkään juuri viihtynyt sisällä vaan istui rannalla onkimassa. Tätä viattomuuden ja tasa-arvon, tai edes tasa-arvon illuusion, aikaa, nuoruusmuistojen nostalgian kultaamaa haavetta turvallisesta yhteiskunnasta, itkevät takaisin yhä useammat.

Kádár kuten Kekkonenkaan ei kuole koskaan.

Mainokset

Kolmikymmenvuotispäivä

kesäkuu 16, 2019

Kolmekymmentä vuotta sitten, 16. kesäkuuta 1989, Budapestissa haudattiin juhlallisin menoin ja noin kolmesataatuhantisen kansanjoukon läsnäollessa vuoden 1956 vallankumoushallituksen pääministeri ja marttyyri Imre Nagy, jonka kommunistinen järjestelmä oli aikoinaan tuominnut kuolemaan, teloittanut ja salaa haudannut Rákoskeresztúrin hautausmaan laidalle väärällä nimellä.

Uudelleenhautaustilaisuutta oli jo edellisestä vuodesta saakka valmistellut vuoden 1956 kansannousun veteraanien perustama ”totuuskomissio” Történelmi Igazságtétel Bizottsága (TIB), ja tuolloin – kun Imre Nagyn teloituksesta vuonna 1988 tuli kuluneeksi kolmekymmentä vuotta – oli Pariisissa Père Lachaisen hautausmaalle pystytetty Nagylle ja hänen tovereilleen eräänlainen symbolinen hauta. Budapestissa taas oli Nagyn teloituksen 30-vuotispäivänä järjestetty mielenosoitus, jonka poliisi tylysti hajotti. Sosialistinen järjestelmä natisi jo liitoksissaan, Neuvostoliitossa – joka oli kokenut oman ”Vietnaminsa” Afganistanissa ja vetäytyi maasta lopullisesti helmikuussa 1989 – jylläsi perestroika, Virossa liehuteltiin sini-musta-valkeita lippuja ja kirjoitettiin ja puhuttiin ääneen asioista, joita ei vielä vuotta aiemmin saanut olla olemassakaan. Myös sosialistisen Unkarin hallinto ymmärsi aikojen olevan muuttumassa. Maassa toimi jo useita demokraattisia poliittisia järjestöjä ja puolueita, rautaesiripun purkaminen ja monipuoluejärjestelmään siirtyminen siintelivät jo taivaanrannalla. Talouselämää oli alettu vapauttaa läntisen markkinatalouden suuntaan, ja vuonna 1988 siihenastisen matkustuslupakäytännön tilalle oli tullut tavallinen passi, jolla unkarilaiset saivat ”normaalisti” matkustaa ulkomaille. Tätä muistellaan nykyään Wienin Mariahilferstraßelle suuntautuneiden hysteeristen ostosmatkojen aikana.

magyarnelopj.jpg

Lehtiuutinen kesäkuulta 1989 kertoo hieman närkästyneeseen sävyyn, miten itävaltalaisiin myymälöihin on ilmestynyt unkarinkielisiä ilmoituksia, joilla yritetään puuttua myymälävarkauksiin. Urbaanilegendojen ”Magyar, ne lopj!” (‘Unkarilainen, älä varasta!’) -kylteistä ei urbanlegends.hu-sivusto ole löytänyt todisteita,  mutta tämä oikeinkirjoitukseltaan hieman horjahteleva teksti pyytää kohteliaasti unkarinkielisiä asiakkaita ilman erillistä kehotusta avaamaan kassinsa kassalla.

Imre Nagyn ja hänen toveriensa hautajaisista oli tarkoitus tulla rauhanomainen, kansakuntaa sen yhteisessä surussa yhdistävä tilaisuus, jossa myös maata siihen asti hallinnut sosialistinen työväenpuolue MSZMP osoittaisi olevansa ajan hermolla ja pystyvänsä luotsaamaan maan uuteen aikaan. Loppujen lopuksi saatiinkin aikaan koko Unkarin sosialistisen järjestelmän symbolinen hautajaistilaisuus. Sosialistihallinto oli uskonut hoitavansa homman niin sanotusti kotiin osallistumalla virallisesti vuoden 1956 marttyyrien hautajaisiin; koko valtiojohto laski seppeleitä haudalle, ja valtion yleisradioyhtiö televisioi suorana koko tilaisuuden. Toki pelättiin myös provokaatioita ja yhteenottoja, huhuja kierteli, ja – kuten 444.hu-sivusto yksityiskohtaisesti, myös arkistoitujen asiakirjojen avulla, osoittaa – valtion tiedustelupalvelu keräsi voimansa kenties viimeiseen suureen ponnistukseensa, jolla tärkeää tilaisuutta yritettiin estää valumasta oppositiovoimien hyödyksi. Tämä ei enää aivan onnistunut.

Budapestin Sankarten aukiolla järjestetyssä valtavassa yleisötilaisuudessa kesäkuussa 1989 puhui useita vuoden 1956 kansannousun veteraaneja, Imre Nagyn taistelutovereita – sekä nuori poliitikko nimeltä Viktor Orbán, maaliskuussa 1988 perustetun ”Nuorten demokraattien liiton” (Fiatal Demokraták Szövetsége eli Fidesz, joka sittemmin on muuttanut nimensä muotoon “Fidesz – Unkarin porvarillinen liitto”) perustajajäsen ja tiedottaja, György Sorosin “Avoin yhteiskunta -säätiön” tutkijastipendiaatti.

Viktor-Orban_1560444767296516.jpg

Kuuluisa valokuva (AP, István Csaba Tóth) sutjakasta nuoresta takatukka-Orbánista pitämässä kohuttua puhettaan.

Toiset puhujat olivat asetelleet sanansa sovinnollisiksi ja rakentaviksi, Orbán taas humahti kertaheitolla poliittiseen julkisuuteen puheellaan, joka oli tunteisiin vetoava, kiivas ja suorastaan sotaisa – ja herätti jo tuolloin närää myös muissa puhujissa, muistelee itse paikalla ollut ulkounkarilainen historiantutkija, vuoden 1956 pakolaisten perheeseen Wienissä syntynyt Béla Rásky itävaltalaisessa Die Presse -lehdessä. Orbán ei sovitellut vaan vaati systeemiä tilille rikoksistaan, ja hän myös ainoana vaati neuvostomiehityksen lopettamista:

”Meidän on valittava sellainen hallitus, joka viipymättä aloittaa neuvottelut neuvostojoukkojen vetämiseksi maasta!”

Tätä pelotonta puheenvuoroa on sittemmin lukemattomat kerrat käytetty sankarimyytin rakentamiseen. Itse asiassa neuvostojoukkojen vetäminen Unkarista oli kaikessa hiljaisuudessa jo käynnistetty. Jo viisi vuotta sitten tätä muisteli Élet és Irodalom -lehdessä Gyula Kozák, joka TIB:n ydinjoukon jäsenenä oli yhteistyössä hallituksen edustajien kanssa suunnittelemassa ja järjestelemässä Imre Nagyn uudelleenhautajaisia. Vuoden 1956 veteraanien rinnalle haluttiin ohjelmaan joku nuori sähäkkä puhuja, tulevaisuuden edustaja, ja semmoinenhan löytyisi ”nuordemokraattien” riveistä…

Fideszin johtajat olivat nimenneet tehtävään Orbánin, joka kirjoitti puheensa ruutuvihkoon. Se oli pitkä ja rikkoi sitä perussääntöä, että päivänpolitiikka jätetään ulkopuolelle. Jos oikein muistan (oikein!), György Litván, Péter Kende, kenties myös [Miklós] Vásárhelyi [yksi järjestelyjen johtohahmoista, aikoinaan Imre Nagyn kansannousuhallituksen tiedottajana toiminut lehtimies] juttelivat tästä hänen kanssaan jossain pikkukapakassa, mutta Orbán piti pintansa.

Vásárhelyi oli hyvin ärtynyt. Me istuimme Gerlóczy-kadulla András B. Hegedűsin asunnossa, piittamatta edes siitä, että meitä kuunneltiin. Vásárhelyi kertoi katkerana, että sekä [Yhdysvaltain suurlähettiläs Mark] Palmer että [pääministeri] Miklós Németh olivat selittäneet, että neuvostojoukkojen maasta vetämisestä on jo päätetty, mutta Orbán halusi silti vaatia sitä. Se härkäpää pitäisi saada tajuamaan, että tämä vaatimus pitää jättää pois, se ei ole tyylikästä, eikä venäläisiä pidä suututtaa, ne ovat muutenkin saaneet ja saavat jo kylliksi. Vásárhelyi ei halunnut paljastaa Miklós Némethin ja Palmerin kanssa käytyjä neuvotteluja, siksi hän antoi minun tehtäväkseni yrittää vielä viimeisen kerran puhua Orbánin kanssa. Minun pitäisi saada hänet jättämään pois vaatimus neuvostojoukkojen poisvetämisestä, sillä niiden vetäytymispäätös oli jo tosiasia.

Tapasimme tutussa Halász utcan kapakassa. Asemani ei ollut helppo, sillä mistä saatoin virallisesti tietää, että neuvostojoukkojen vetäytymistä valmistellaan jo? Tunsin Orbánin, sillä vuonna 1988 Lontoossa György Krassó oli järjestänyt meille muutamia esiintymisiä Budapestissa tapahtuneen kesäkuun 16:nnen mielenosoituksen johdosta. Tiesin hänet aggressiiviseksi, omapäiseksi, sairaalloisen itsevarmaksi tyypiksi. Sain puhua kuuroille korville. ”En voi nimetä lähteitäni, mutta tämä on sataprosenttisen varmaa. Pyydän, jätä pois tuo neuvostojoukkoja koskeva kohta. Siksi, että on sovittu, että ei puhuta päivänpolitiikkaa, ja myös siksi, että kasarmeja ollaan jo tyhjentämässä.” Tietenkin keskustelu oli todellisuudessa paljon pitempi, mutta tämä oli ydinkohta. Orbán oli minua kohtaan yhtä peräänantamaton kuin Kendeä ja Litvániakin. ”EI! Tämän on Fidekszen johto hyväksynyt, tämän minä tulen sanomaan.”

Loppu on historiaa. Suhteellisen tuntematon opiskelijapoliitikko pomppasi maineeseen pelottomana miehenä, joka ensimmäisenä uskalsi vaatia Neuvostoliiton joukkoja lähtemään Unkarista, ja tästä puheesta ja vaatimuksesta on tullut Orbánin poliittisen uran ja imagon peruskivi. Siitä huolimatta, että – kuten Kozák kirjoituksensa lopussa tiivistää – Orbán aloitti poliittisen uransa uhkarohkealla valheella, kuin poppamies, joka saa tyhmän kansan uskomaan, että aurinko on noussut nimenomaan hänen käskystään.

Orbánin ja hänen opiskeluaikaisen lähipiirinsä Fidesz on sittemmin kokenut täydellisen muodonmuutoksen nuorten intellektuellien liberaalista kumouspuolueesta oikeistopopulistiseksi, kristillis-konservatiivisia arvoja ja 1800-luvun henkistä kansallisromanttista kansallismielisyyttä liehuttelevaksi valtajärjestelmäksi, jonka uskollisimmat tukijoukot kyynisen ja korruptoituneen eliitin ulkopuolella löytyvät vähemmän koulutetuista eläkeläisistä. Myös Orbán itse on muuttunut, toteaa Rásky Die Presse -lehden kirjoituksessaan:

Yhteiskuntatieteilijät ja journalistit väittelevät siitä, miten ja miksi tämä kunnianhimoinen, sivistynyt ja sotaisa nuori mies muuttui vallanhimoiseksi, rahanahneeksi, kostonjanoiseksi, egomaaniseksi ja häijyksi itsevaltiaaksi – vai tarvittiinko tällaista muodonmuutosta laisinkaan, jospa hänessä jo tuolloin piili tuhoava provokaattori, trolli, jolle lakkaamattomat haasteet ja jatkuva riidankylvö tuottavat keskenkasvuista mielihyvää. Nyttemmin tuntuu väkisinkin siltä, että Orbán on pannut toimeen maanmiehillään (sekä Euroopan Unionilla) valtaisan Milgramin kokeen: Miten pitkälle yhteiskuntaa voi ärsyttää ja nöyryyttää?

Niinpä. Tällä hetkellä monia sivustakatsojia hämmentää se, mitä Ráskykin kärkevässä kirjoituksessaan ihmettelee. Miksi unkarilaiset eivät nouse kapinaan, vaikka koulu- ja terveydenhuoltojärjestelmät ovat järkyttävässä tilassa, vaikka kymmenettuhannet lapset näkevät suoranaista nälkää ja kolmasosa kansasta elää toimeentulominimin alapuolella, vaikka vaalijärjestelmä on rakennettu ja vaalit toteutettu niin, että opposition on käytännössä mahdotonta kaataa Orbánin hallitusta demokraattisin keinoin, vaikka tieteen ja kulttuurin instituutioita tuhotaan ja nöyryytetään samalla kun sadattuhannet lahjakkaat, yritteliäät ja koulutetut unkarilaiset ovat viime vuosina lähteneet länteen etsimään ei vain parempaa toimeentuloa vaan myös vapaampaa ilmapiiriä? Miksi korruptio saa rehottaa sellaisissa mitoissa, että Orbánin ja hänen lähipiirinsä oligarkkien oudon EU-rahoilla rikastumisen näkee jokainen, jolla on silmät päässä, ilman ihmeempiä tutkimuksiakin? Miksi ketään ei hermostuta median muuttuminen valtapuolueen propagandatorveksi?

Virallinen 30-vuotisjuhlinta on tätä kirjoittaessani vähitellen käynnistymässä. Imre Nagy itse on tosin Orbánin hallinnolle hieman ongelmallinen hahmo: hän oli kuolemaansa saakka vakaumuksellinen vasemmistolainen, reformikommunisti ja ihmiskasvoisen sosialismin etsijä, kun taas nykyinen hallitus haluaisi nostaa vuoden 1956 muistopolitiikan keskiöön jonkinlaisen oman mielensä mukaisen kommunisminvastaisen oikeistoisänmaallisuuden (vaikka sitä ei kansannousuun johtaneessa liikehdinnässä juuri ollut, ei voinut olla). Nuoren järjestelmänkaataja Orbánin sankarimyyttiä on kuitenkin yhä rakennettava. Siispä tänään on luvassa aamulla Imre Nagyn patsaan virallinen seppelöinti, iltapäivällä hovihistorioitsija Mária Schmidtin johtaman ”Terrorin talo” -museon uuden ”30 vuotta vapaana” -näyttelyn avajaistilaisuus sekä sen jälkeen Sankarten aukiolla suuri ulkoilmakonsertti.

Katsellaanpa lopuksi tämän ilmaisen ulkoilmakonsertin mainostraileri. Huolella lavastetussa epookkifilmissä näemme, miten harmaanruskean kasari-Budapestin katujen kansa hämmentyen herää, pyyhkäisee silmiään ja nostaa katseensa kohti valoisampaa tulevaisuutta. Kaunis nainen laskee punaisen ruusun arkulle, jossa ilmeisesti lepää joku henkilö, valtava väkijoukko täyttää Sankarten aukiota, ja sitten kuulemmekin jo Viktor Orbánin tutun kireännasaalin äänen lausuvan nuo kuuluisat sanat neuvostojoukkojen vetämisestä pois Unkarista. Tätä katselee ja kuuntelee televisiosta myös kirkastuvakatseinen ydinperhe (isä silittää onnellisena innokkaaseen hymyyn puhkeavan poikansa päätä). ”Näin alkoi ihmeiden vuosi, meistä tuli vihdoin vapaita”, kertoo kuuluttaja, samalla kun kuva siirtyy Sankarten aukion valtavasta kansanjoukosta junaan pakkautuviin neuvostojoukkoihin ja piikkilanka-aitaa purkaviin unkarilaisiin sotilaisiin. ”Juhlitaan yhdessä!” kehottaa kuuluttaja.

Vapaus, vapaus, vapaus ja kommunistisen sorron kaatuminen. Kauniita aatteita ja ajatuksia, mutta mielenkiintoista on myös vilkaista juhlavuoden Facebook-sivulla julkaistun trailerin alle kertyneitä kommentteja:

minekörültök

MISTÄ TE OLETTE ILOISSANNE?????? mistä vapaudesta puhutaan??????? että KÁDÁRIN JÄRJESTELMÄSSÄ kaikilla oli onnellinen ihmisarvoinen elämä!!!! kaikilla oli hyvin palkattu työ paikka ,kaunis asunto, huonekalut, auto, ja lakisääteinen loma, käytiin konserteissa huvitelemassa!!!!!!! NYT PITÄISI JUHLIA TÄTÄ VAPAATA KURJUUTTA

szegenynagyim

Mummo parkani miten onnellinen se oli syntyi 1910 sai kokea kaiken laista ,toivoi,malttoi mielensä.,hyvitys kuitti sillä ehkä vielä on tallella ullakolla en tiedä tehdas jossa mummo oli töissä yksityistettiin ,herra ties kenelle sitäkään ei enää ole olemassa ,.mutta ennen kuolemaansa mummo sanoi,että lapsikulta en minä tämmöistä odottanut. | (…) | Koko Unkarin historian aikana emme ole ikinä olleet vapaita emme taloudellisesti emmekä poliittisesti jos joku tietää tämmöisen ajanjakson niin kirjoittakoon mihin aikaan se oli kiitos jo etukäteen.

Pahoin pelkään tämän merkitsevän sitä, että juhlavuoden sankaripatsaan rakentaminen Viktor Orbánille (kuten 444.hu tämän mainosfilmin sanoman kiteytti) ei onnistu näillä eväillä, kun uskollisimpien kannattajien mielessä aika alkaa kullata muistoja Kádárin ajan pehmodiktatuurista ja velaksi rakennetusta suhteellisesta hyvinvoinnista. Avainkysymys on, nouseeko jostakin vielä oppositiovoima, joka kykenee kanavoimaan tämän tyytymättömyyden muuhunkin kuin muukalaisvihaan ja ennakkoluuloihin. Tähänastisen perusteella ei vielä voi paljoa toivoa.


Unohdettu, muistettu ja taas unohdettu?

joulukuu 29, 2018

Kuten jo edellisessä postauksessani kirjoitin, unkarilainen mediakuplani kauhistelee nyt Orbánin hallituksen uusinta symbolipoliittista tempausta (jonka muutaman vuoden takaisista taustoista muuten mielenkiintoinen artikkeli täällä): vuoden 1956 kansannousuhallituksen pääministerin Imre Nagyn muistomerkki vietiin eilen aamuhämärissä pois paikaltaan parlamenttitalon lähistöltä, kuulemma korjattavaksi ja sijoitettavaksi uudelleen johonkin vähän syrjäisempään paikkaan. Tilalle on tulossa vuoden 1919 neuvostotasavallan punaisen terrorin uhrien muistomerkki (tähän muistopoliittiseen kysymykseen tulen varmasti kevään mittaan palaamaan), joka siinä seisoi Horthyn aikaan. Nagyn patsaan siirtäminen on herättänyt paheksuntaa jo ulkomaistakin mediaa myöten. Budapestissa yleisö on jo eilen tuonut paikalle kynttilöitä, lippuja ja kukkia.

 

Toimittaja Lili Bayerin (@liliebayer) twiittaama kuva eilisillalta.

Aihetta moraaliseen närkästykseen antaa myös se, että Viktor Orbánin poliittinen nousu liittyy nimenomaan Imre Nagyn hahmoon. Orbán piti ensimmäisen huomiota herättäneen julkisen puheensa vuonna 1989, Nagyn uudelleenhautajaisten yhteydessä – tästä tilaisuudesta muodostui mahtava julkinen mielenilmaus, ja se oli Unkarin järjestelmänvaihdoksen näyttävimpiä ja muistorikkaimpia tapahtumia. Samalla kuitenkin Orbánin hallinnon suhde Imre Nagyyn on ollut jännitteinen ja hankala, kuten jo Unkarin kansannousun 60-vuotismuistovuoden juhlallisuuksien yhteydessä pari vuotta sitten nähtiin: hovihistorioitsija Mária Schmidtin johdolla etualalle nostettiin katutaistelut ja pesti srácok, nuoret ja poliittisesti naiivit pääkaupungin katutaistelijat, vailla muuta selkeää ohjelmaa kuin halu päästä eroon vihatuista neuvostovallanpitäjistä, ja taka-alalle häivytettiin koko kansannousun varsinaiset johtajat ja alullepanijat, uudistuvaa ihmiskasvoista sosialismia etsineiden intellektuellien, poliitikkojen ja opiskelijoiden joukko, näiden mukana myös pääministeri Nagy.

Imre Nagy onkin kaikista ansioistaan huolimatta ristiriitainen ja kiistelty hahmo, josta tekee mieli kirjoittaa vähän pitemmälti. On itse asiassa tehnyt jo vuosia, siitä pitäen kun pian järjestelmänvaihdoksen aikoihin sain Unkarissa käsiini Tibor Mérayn kirjoittaman elämäkerran Nagy Imre élete és halála (‘Imre Nagyn elämä ja kuolema’); se oli julkaistu Saksassa ensi kertaa muistaakseni jo 1970-luvulla. Unkarissa ilmestynyt uusintapainos hajosi muutaman innokkaan lukukerran jälkeen, mutta siitä piirtyi syvälle mieleeni hyvin sympaattinen kuva rehellisestä ja vakaumuksellisesta miehestä, joka vilpittömästi halusi rakentaa oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa. Toki pitää muistaa, että Méray ei ollut vain aikalainen vaan myös Imre Nagyn henkilökohtainen ystävä, ja Nagyn henkilökuvaan varmasti mahtuu myös kyseenalaisempia ja ristiriitaisempia piirteitä. Pääkohdat silti pitänevät paikkansa.

Imre Nagy syntyi vuonna 1896 nykyisen Unkarin lounaisosassa Kaposvárin kaupungissa. Hänen perhettään kuvataan virallisissa elämäkerroissa luokituksella szegényparaszt, köyhä talonpoikaisto, mutta vaikka isän suku polveutuikin maaorjatalonpojista, aivan köyhimpään rääsyköyhälistöön he eivät kuuluneet. Itse asiassa isä József Nagy yleni kartanon rengistä lääninhallituksen ja sittemmin postin jonkinlaiseksi vahtimestariksi, äiti Rozália oli ennen avioitumistaan ollut Somogyn läänin maaherran talossa piikana ja kannusti teräväpäistä poikaansa opintielle, kohti parempaa elämää.

Nagyn perhe vuoden 1906 tienoilla. Imre-pojan lisäksi kuvassa ovat sisaret Mária ja Terézia, kolmas sisar Erzsébet kuoli muutaman kuukauden ikäisenä. Kuva Budapestin Imre Nagy -museon kotisivulta (www.nagyimreemlekhaz.hu)

Nuori Imre Nagy pantiinkin oppikouluun. Sen hän kuitenkin joutui rahanpuutteessa jättämään kesken ja hankkimaan itselleen käytännön leipäpuun koneasentaja-sorvarina. (Mekaanikon tai koneasentajan ammatista käytetään unkarissa saksan mallin mukaan nimitystä lakatos ’lukkoseppä’, ja tämän mukaisia erheellisiä käännöksiä tulee toisinaan vastaan.) Äidin patistuksesta hän siirtyi sitten kauppakouluun ja päätyi sieltä toimistoharjoittelijaksi asianajotoimistoon. Tämän urakehityksen katkaisi ensimmäinen maailmansota, joka samalla heitti nuoren miehen politiikan pariin.

Vuonna 1915 Imre Nagy joutui Itävalta-Unkarin armeijaan, Venäjän rintamalle ja seuraavana vuonna sotavankeuteen. Pitkä ja vaivalloinen vankikuljetus päättyi Siperiaan sotavankileirille, jossa niukoista oloista huolimatta harrastettiin myös kulttuuria, pyöritettiin opintopiirejä (venäjän lisäksi Imre Nagy opiskeli ranskaa ja saksaa) ja käytiin poliittisia keskusteluja. Kun lokakuun vallankumouksen vaikutukset lopulta ehtivät Siperiaan saakka keväällä 1918, leirillä puhkesi kapina ja sotilaat tappoivat upseerinsa, Imre Nagy tiesi jo paikkansa ja liittyi punakaartiin. Vuoteen 1921 saakka hän vaikutti Siperiassa ensin punakaartissa, sitten puoluetehtävissä – toisen tarinan mukaan hän elätti itseään monenlaisilla sekatöillä, laivanrakentajana, seppänä tai metsurina. (On väitetty jopa hänen olleen mukana Nikolai II:n ja hänen perheensä murhassa, mutta ilmeisesti tsaariperheen ”teloitukseen” osallistui toinen samanniminen unkarilainen kaartilainen. Nagy [‘suuri’] ja Kis(s) [‘pieni’] ovat talonpoikaisten unkarilaisten yleisimpiä sukunimiä.)

Vuonna 1922 Imre Nagy palasi kotikaupunkiinsa Kaposváriin ja sai työpaikan vakuutusyhtiön virkailijana. Samalla hän osallistui sosiaalidemokraattisen puolueen toimintaan ja avioitui vuonna 1925 Mária Égetőn kanssa, jonka isä oli puolueen aktivisteja. Sosiaalidemokraattien linja oli kuitenkin Nagylle liian laimea, hän riitautui paikallisen puoluejohdon kanssa ja joutui eroamaan puolueesta. Uudeksi poliittiseksi kodiksi löytyi paljolti kommunistien ohjauksessa ollut ”Unkarin sosialistinen työväenpuolue” MSZMP. Se puolestaan kiellettiin vuonna 1927. Imre Nagy, joka jo muutamaan otteeseen oli ollut vankilassa poliittisen toimintansa takia, menetti työpaikkansa, emigroitui ensin Wieniin 1928 ja sieltä seuraavana vuonna Moskovaan, mukanaan vaimonsa ja vuonna 1927 syntynyt Erzsébet-tytär.

Imre Nagy vaimoineen ja tyttärineen Wienissä vuonna 1930. Kuva Imre Nagy -museon sivuilta.

Nagyn perheen Moskovan-vuodet keskellä nousevaa stalinismia eivät olleet aivan helppoja. Wienissä Imre Nagy oli profiloitunut talonpoikaisväestön ja maatalousasioiden erikoismieheksi, ja tätä työtä hän jatkoi Kominternin alaisessa Kansainvälisessä maatalousinstituutissa. Jo vuonna 1930 hän kuitenkin sai puoluekokouksessa ankaraa kritiikkiä liian ”oikeistolaisesta”, sosiaalidemokraattisesta suuntauksestaan, ja vuonna 1936 hänet vähäksi aikaa erotettiin puolueesta. Nagylla oli kuitenkin paljon enemmän onnea kuin monilla puolue- ja kohtalotovereillaan: välillä tilapäistöitä tehden hän selvisi perheineen vapaalla jalalla ja hengissä yli suuren terrorin vuosien. (Joissakin lähteissä väitetään, että tämä ei ollut pelkästään onnesta kiinni vaan että Nagy myös, peitenimellä ”Volodja”, toimi ilmiantajana ja kavalsi turvallisuuspoliisille useita tovereitaan.) Sodan aikana hän toimi unkarinkielisten radiolähetysten toimittajana.

Sodan päätyttyä Imre Nagy palasi Unkariin ensimmäisten ”moskoviittien” joukossa. Hän oli jo vuosikausia laatinut suunnitelmia Unkarin myöhäisfeodaalisten, suurmaanomistukselle rakentuvien maatalousolojen uudistamiseksi, ja nyt hän vihdoin pääsi niitä toteuttamaan. Uuden väliaikaisen hallituksen maatalousministerinä hänestä tuli ”maanjakoministeri”, joka jo keväällä 1945 saavutti köyhien talonpoikien parissa suuren kansansuosion. Marraskuun 1945 vaalien jälkeen hänestä tehtiin sisäministeri, mutta siinä hän osoittautui liian ”pehmeäksi”, joten puolue hyllytti hänet maatalouspolitiikan professoriksi. Näin Imre Nagy sai Unkarin stalinismin julmimpien terrorivuosien ajan rauhassa opettaa ja kirjoittaa tutkielmia maaseutuolojen järjestämisestä, eivätkä hänen kätensä tahriintuneet vereen.

Stalinin kuolemaa seuranneessa suojasäässä Imre Nagy nousi pääministeriksi. Vuosina 1953–1955 hänen hallituksensa pani toimeen useita uudistuksia, jotka tuntuvasti vapauttivat maan poliittista ilmapiiriä. Stalinismin ajan väkivaltainen kollektivisointi ja hillitön raskaan teollisuuden ihannointi pantiin kuriin, kansan elintasoa nostettiin korottamalla palkkoja ja laskemalla hintoja, pienimuotoinen yksityisyrittäjyys sallittiin, kymmeniä tuhansia vankeja vapautettiin vankiloista ja työleireiltä, ja ”Stalinin parhaan unkarilaisen oppilaan” Mátyás Rákosin henkilökultin ylilyönteihin ryhdyttiin puuttumaan. Uudistuspolitiikan tueksi etsittiin jopa entistä laajempaa kansanrintamayhteistyötä.

Näin ei tietenkään voinut kauan jatkua, sillä kansainvälinen tilannekin kiristyi uudelleen: Länsi-Saksa liittyi NATOon, eri puolilla rautaesiripun itäpuolelle jäänyttä Eurooppaa tyytymättömyys nosti päätään, ja Moskovassa alettiin hermostua. Vuoden 1955 alussa Imre Nagy ja hänen ”uuden vaiheen politiikkansa” saivat jo Moskovasta ankaraa kritiikkiä ”puolueen ja sosialismin vaarantavan oikeistopoikkeamansa” takia, ja huhtikuussa tällä välin saamastaan sydäninfarktista toipuva Nagy erotettiin puolueesta ja kaikista tehtävistään. Kansan tyytymättömyys ei kuitenkaan kadonnut minnekään, ja Nagysta alkoi kehittyä jonkinlainen nousevan maanalaisen opposition epävirallinen johtohahmo. Tämä oppositio, kuten Nagykin, oli vakaumuksellisen vasemmistolaista. On tärkeää muistaa, että tuon ajan Unkarissa mitään järkevää oikeistolaista poliittista ajattelua tai toimintaa ei oikeastaan ollut: sen edustajat oli tuhottu, vaiennettu tai ajettu maanpakoon. Vuoden 1956 tapahtumat lähtivät liikkeelle älymystöstä ja opiskelijoista, joiden toiveissa siinteli jonkinlainen parannettu, puhdistettu ja uudistettu sosialistinen järjestelmä.

Lokakuussa 1956 mielenosoituksissa huudettiin jo avoimesti: ”Nagy Imrét a kormányba, Rákosit a Dunába!” [‘Imre Nagy hallitukseen, Rákosi Tonavaan!’]. Lokakuun 23:nnen iltana oli sitten aika Nagyn ilmestyä parlamenttitalon ikkunaan puhumaan väkijoukoille. Puheen aloitus ”Elvtársak!” [‘Toverit!’] ei oikein miellyttänyt, vastaukseksi tuli vihellyksiä ja huutoja: ”Ei me olla tovereita!” Pääministeri Nagysta kuitenkin tuli, ja epäluottamus hänen ja kansannousun katuaktivistien välillä, joita kaikki ”kommunismilta” haiskahtava hermostutti, alkoi vähitellen lientyä. Niin, kansannousun tapahtumat olivat mutkikkaita ja sekavia, ja niissä oli mukana sekalaista seurakuntaa, idealistisista reformikommunisteista tai -sosialisteista täysin ideologiattomiin rähinöitsijöihin ja jopa vanhan maailman haikailijoihin tai niihin, jotka odottivat Yhdysvaltain tai YK:n joukkojen tulevan apuun; kommunisminvastaisuuteen sekoittui perinteiseen tapaan myös antisemitismiä, satunnaisia juutalaisten lynkkauksia myöten.

Muutamien päivien kuluessa vakaasta kommunistipuolueen veteraanista, joka aluksi oli tuominnut aseellisen kansannousun ”vastavallankumouksena” ja joka koko ajan edelleenkin yritti neuvotella ja sopia asioista Moskovan edustajien kanssa, alkoi tulla yhä uhrautuvammin koko kansaa yhdistävä hahmo. 30. lokakuuta hän julisti Unkarin siirtyvän monipuoluejärjestelmään, 1. marraskuuta hän ilmoitti Unkarin eroavan Varsovan liitosta ja rupeavan puolueettomaksi, 3. marraskuuta muodostettiin uusi, todellinen monipuoluehallitus. Samalla kuitenkin uudistuneen kommunistipuolueen uusi pääsihteeri János Kádár oli hipsinyt salavihkaa Neuvostoliiton lähetystöön, mistä hänet kiidätettiin Moskovaan – ja takaisin Unkariin neuvostojoukkojen myötä, jotka tulivat nostamaan valtaan uuden ”työläisten ja talonpoikien hallituksen”.

Imre Nagy keskustelee Zoltán Tildyn ja Pál Maléterin kanssa lokakuussa 1956. Tildy, reformoidun kirkon pappi ja Riippumattoman pientalonpoikien puolueen perustaja, oli sodan jälkeen toiminut Unkarin toisen tasavallan ensimmäisenä presidenttinä. Maléter, kansannousun puolelle siirtynyt Unkarin armeijan eversti, oli Nagyn hallituksen puolustusministeri.

Kuten tiedämme, Unkarin kansannousu murskattiin neuvostopanssarien alle. Imre Nagy sai turvapaikan Jugoslavian lähetystöstä, mutta luopui siitä marraskuun lopulla luottaen Kádárin lupauksiin, että häntä ja hänen hallitustaan ei vedettäisi vastuuseen kansannousun tapahtumista. Lupaukset eivät pitäneet: neuvostojoukot sieppasivat Nagyn perheineen ja kumppaneineen ja veivät Romaniaan, missä häntä turhaan yritettiin saada tunnustamaan Kádárin hallitus. Helmikuussa 1958 alkoi lopulta salainen oikeudenkäynti, jonka päätteeksi Nagy – samoin kuin Pál Maléter sekä poliitikko-toimittaja Miklós Gimes – tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin Kőbányan vankilassa 16. kesäkuuta 1958.

Nagyn tervapahviin kääritty ruumis haudattiin ensin vankilan pihalle, kolme vuotta myöhemmin läheisen hautausmaan laidalle rikollisten sekä eläintarhan eläinten raatojen rinnalle, kasvot alaspäin niin kuin teloitetut rikolliset perinteisesti, paikkaan, joka yli kolmekymmentä vuotta pysyi tuntemattomana. Vuonna 1989 koitti sitten tuo alussa mainittu uudelleenhautaustilaisuus. Ja nyt, lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin, tuntuu kuin Viktor Orbán haluaisi ellei suorastaan pyyhkiä pois niin ainakin heikentää lähes olemattomiin sen miehen muiston, ”jonka arkulla hän ratsasti maineeseen”, kuten joku jo jossakin totesi.

Kolmisenkymmentä vuotta tuntemattomuutta, kolmisenkymmentä vuotta muistopolitiikkaa museoineen, muistomerkkeineen ja muistosäätiöineen. Ja symbolien sota jatkuu taas uusin taisteluin.

Suosikkipakinoitsijani Péter Konok julkaisi äsken FB-seinällään elämänkumppaninsa, kääntäjä-kirjailija Ildikó Ivánin tekstin:

KUN KERRAN NÄIN KÄVI
Koetettaisiinko nyt ilman patsaita,
toisiamme katsellen – sisältä kaikki ovat punaisia, kolmekymmentäkuusiasteisia subjekteja,
sijoittaa aukioille penkkejä, levähtää,
suihkukaivoja silmäniloksi ja kaupungin tukahduttavaa kesähellettä vastaan,
kukkapenkkejä, sillä mehiläisiäkin täällä elää, ja perhosia ja koppakuoriaisia,
kadunkulmaan jäätelökioski, lipun paikalle yleinen kaivo,
pullia ja maitoa myytäisiin kaikissa ympäristön kaupoissa,
tai no, olutta myös, tekopyhyys on rumaa,
väriliituja, että lapset
saisivat asfaltille piirtää sen tulevaisuuden, jota me emme osaa edes kuvitella,
sillä me olemme nähneet vain patsaita, lippuja, tähtiä, kruunuja,
sillä me olemme oppineet marssimaan, kulkemaan kulkueessa,
mutta että vain kävelisimme tietä pitkin kesäisenä iltapäivänä
pää pystyssä ja kaikkia tervehtien,
sepä ei vielä sujukaan.


Vaikean vallankumousjuhlan jälkimaininkeja

lokakuu 24, 2016

Budapestissa on siis vietetty vuoden 1956 Unkarin kansannousun 60-vuotisjuhlaa. Unkarin poliittinen tilannehan on viime aikoina saanut paljon kansainvälistä huomiota, ja siksi kansannousun vuosipäivää muisteltiin ympäri kansainvälisiä medioita, myös Suomessa. Siitä huolimatta kansallisen merkkitapahtuman juhlamenot kohdistettiin kotimaiselle yleisölle. Ainoa merkittävä ulkomainen vieras oli Puolan presidentti, pääministeri Orbánin aateveli Andrzej Duda (verrattakoon vuoteen 2006, jolloin silloisen pääministeri Gyurcsányn 1956-juhlien kunniavieraina oli kolmattakymmenettä henkeä Euroopan valtioiden, EU:n ja NATO:n johtoa), ja Puolasta oli saapunut myös bussilasteittain väkeä tähän tilaisuuteen. (Puolalaisia Orbán-faneja on nähty tämäntapaisissa tilaisuuksissa jo vuosikaudet.) Jostakin uutiskuvasta, jota valitettavasti en muistanut ottaa talteen, silmiini osui myös väkijoukossa kannettu banderolli, jonka mukaan ”Puola ja Unkari puolustavat yhdessä Eurooppaa”.

Tilaisuuden tärkein numero oli tietenkin Viktor Orbánin puhe. Ja keskeinen jännityksen aihe oli, onnistuvatko Orbánin vastustajat sabotoimaan sitä viheltämällä. Orbán on viime aikoina saanut kokea noloja vihellyskonsertteja jalkapallostadionien avajaisissa, ja tässä hengessä oppositioaktivistit olivat nytkin varustautuneet vihellyspilleillä. Tämän protestijoukon miehittämässä osassa Kossuth-aukiota viheltely oli niin kovaa, että Orbánin puhetta ei edes kuulunut, ja ilmeisesti muutenkin vihellys häiritsi puheen nauhoitusta. Puhe nimittäin ilmestyi valtion tiedotusvälineisiin pienellä viipeellä, minkä väitetään johtuneen tekniikan yrityksistä häivyttää vihellykset (asiasta kiinnostuneet voivat kokeilla verrata valtion tv-uutisten videota Ádám Csillagin kuvaamaan versioon). Sitä vastoin Kossuth térille johtavalla Alkotmány- eli Perustuslainkadulla Orbánin puhe kaikui komeasti tyhjille seinille – tilaisuuden järjestäjät olivat odottaneet suurempaa väentungosta ja arvellen, että kaikki tulijat eivät mahtuisi aukiolle asti, ripustaneet kaiuttimia koko kadun varteen 20 metrin välein.

Joka tapauksessa Orbánin puheesta kuulee, että hän yrittää ääni käheänä huutaa metelin yli. Joku ilkimys oli myös ladannut verkkoon videoklipin, jossa näkyy, miten kiivaasti Orbán taas lipoo kieltään ja nuolee huuliaan. (Pakonomaiset kielenlipomiset ja suunvääntelyt ovat väittämän mukaan tiettyjen psyykenlääkkeiden sivuvaikutuksia, Orbánin mielenterveysongelmista on huhuttu vuosikaudet.) Varsinainen puhe ei sisällöllään yllättänyt ketään. Hallituksen äänitorven, Magyar Idők -lehden yksityiskohtaisen referaatin mukaan Orbán ylisti tätä päivää kunnian päivänä, jona ”voimme seistä täällä pää pystyssä, voimamme täyteydessä, voimakkaan Unkarin itseensä luottavina poikina”. ”Vapaus” oli puheen keskeisiä avainsanoja: se on Orbánin tai hänen puheenkirjoittajansa mielestä unkarilaisten erityislahjakkuus – mutta se ei ole saavutettu tila vaan elämänmuoto, ”kuin uiminen: jos sen lopettaa, uppoaa”.

Vuoden 1956 tapahtumissa oli siis kysymys kansallisesta riippumattomuudesta, kansallisuusaatteesta taistelussa kaikennielevää ylikansallista imperiumia vastaan. Sen nimi oli tuolloin Neuvostoliitto, mutta nyt Orbánin mukaan vastustajana on Brysseli. Tai tarkemmin sanoen: Euroopan vapautta rakastavien kansojen tehtävä on pelastaa Brysseli ”neuvostolaistumiselta”. ”Vuoden 1956 perillisinä emme voi sallia Euroopan katkaisevan niitä juuriaan, jotka aikoinaan tekivät siitä suuren ja auttoivat meitäkin selviämään hengissä kommunistisesta sorrosta.” Vapaata, voimakasta ja arvokasta Eurooppaa taas ei voi olla olemassa ilman ”kansakuntien elähdyttävää voimaa ja kristinuskon kaksituhatvuotista viisautta”. Ylikansallistumisen ohella konkreettisena uhkana on tietenkin maahanmuutto: Unkari on ollut noin kolmenkymmenen vuoden välein Euroopan historiallisten tapahtumien ytimessä, vuonna 1956 yrittäen siirtää rautaesiripun itärajansa taakse, vuonna 1989 avaten saman rautaesiripun – kun taas vuosina 2015-16 ”meidän täytyi sulkea raja pysäyttääksemme etelästä tulvivan kansainvaelluksen”. Hieman orwellilainen aasinsilta. Rajat auki, rajat kiinni, orjuus on vapautta ja sota on rauhaa…

Orbánin puheen kaikuessa vihellyskonsertin yli aukiolla myös tapella nujakoitiin. Pahemmilta loukkaantumisilta ilmeisesti vältyttiin, mutta lukuisat uutiskuvat ja videot kertovat töykkimisistä ja nyrkiniskuista. Ilmeisesti aggressiivisesti käyttäytyvien Orbán-fanien joukossa oli paljon hänen vakiokannattajiaan eli eläkeläisiä – muuan unkarilainen tuttavani väitti joidenkin näkemiensä kohtausten tuoneen mieleen Monty Python -sketsin kaupunkia terrorisoivat mummojengit. Index-sivuston piirtäjä ”Grafitember” irrottelee näin (mukana myös viittaus ”Suolahapposetään”):

taktikai

”Ja silloinkos minä näen, että se on ottamassa vihellyspilliä taskustaan, mokoma pieni kiharaposki juutalainen…
… jukoliste, minä ajattelin, ja annoin vauhtia taktiselle käsilaukulleni…

… Solki viiltää haavan ja laukun kulma ruhjoo sen, että se paranee hitaammin.
– Suolahappoa pitäisi vielä olla!”

Historiantutkija Krisztián Ungváry, myös tästä blogista tuttu, sai kasvoihinsa nyrkiniskun mutta jatkoi pilliin puhaltamista (kuva Index-portaalin jutusta).

ungvary_veres_fejjel

Facebook-postauksessaan hän kiittää saamastaan tuesta, muistuttaa, että monia muita lyötiin paljon pahemmin, ja vakuuttaa jatkavansa toimintaansa hallituksen ”skandaalimaista” (botrányos) historiapolitiikkaa vastaan.

Ja tässä koko asian ydin: historiapolitiikka. Mitä juhlitaan, kun muistellaan vuoden 1956 vapaustaistelua? Orbánin hallitus puhuu kommunisminvastaisesta taistelusta, mutta ei nosta tästä päävihollisesta esiin muita aatteellisia sisältöjä kuin ylikansalliset valtapyrkimykset. Neuvostoliittoa ei paljon mainita, Venäjää ei laisinkaan. Tätä epämääräistä ja kasvotonta, nykyään paremminkin Brysseliin sijoittuvaa yleispahaa vastassa ovat yksittäiset ihmiset, etenkin nuoret, kuten vuoden 1956 tavalliset budapestiläiset, pesti srácok, joita elähdyttävät kristilliset ja kansallis-konservatiiviset arvot. Näinköhän oli tosiaan myös vuonna 1956?

Orbánin hallituksen historiapolitiikkaa vastustaa Eleven Emlékmű (‘Elävä muistomerkki’) -ryhmä, joka protestina virallisia vuoden 1956 muistomenoja vastaan järjesti oman näyttelynsä Orbánin hovihistorioitsijan Mária Schmidtin johtaman ”Terrorin talon” eteen.  Vaihtoehtonäyttelyn yhteydessä pidettiin esitelmä- ja keskustelutilaisuuksia. Äänessä on ollut myös Vuoden 1956 tutkimusinstituutti, joka nykyään toimii yksityisellä säätiöpohjalla valtion vedettyä siltä tukensa vuonna 2010.

Instituutin tutkijan László Eörsin mukaan vuoden 1956 tapahtumista ei edelleenkään vallitse mikään olennainen yksimielisyys. Sosialisteille on ollut vaikeaa sovittaa yhteen kansannousun positiivisia sisältöjä ja sitä seurannutta Kádárin kautta: Kádárin pehmodiktatuuri voidaan nähdä vilpittömänä yrityksenä rakentaa ihmiskasvoista sosialismia, Kádárin Unkarissa asiat olivat lopulta varsin mukavasti, mutta tämän kauden alussa oli ollut järkyttävä, verinen vääryys. Kádár petti Imre Nagyn ja suostui Neuvostoliiton ohjaaman ”työläisten ja talonpoikien hallituksen” sekä sen toimeenpanemien kostotoimien johtoon. Kansannousussa mukana olleet tavalliset työläiset eivät poliittisten armahdusten jälkeenkään saaneet Kádárilta eivätkä tämän aatteellisilta perillisiltäkään asianmukaista tunnustusta ja hyvitystä. Vasta järjestelmänvaihdoksen jälkeen heidän puolestaan alkoivat puhua etupäässä oikeistopuolueet.

Kun tehoton liberaali oppositiokaan ei ole päässyt selkeästi muotoilemaan omaa kantaansa, vuoden 1956 vallankumousta ovat oikeistotahot ryhtyneet omimaan itselleen. Virallisen ”antikommunistisen” version mukaan, johon nykyään tuntuu uskovan yhä suurempi osa väestöstä, vuoden 1956 kansannousua olisivat olleet rakentamassa etenkin nykyisten Fideszin ja Jobbikin aatteelliset edeltäjät. Tämä ei pidä paikkaansa, väittää Eörsi. Tavalliset työläiset eivät tosin tykänneet stalinistisesta diktatuurista ja neuvostokomennosta, mutta eivät he myöskään kaivanneet takaisin Horthyn aikojen myöhäisfeodaaliyhteiskuntaan. Vuoden 1956 vallankumousta johti lähinnä reformivasemmistolaisesti asennoituva älymystö, ja kansan syvät rivit olivat innoissaan rakentamassa jonkinlaista työläisneuvostoihin pohjautuvaa uutta järjestelmää, haavetta uudesta, oikeudenmukaisesta sosialismista. (Eri asia sitten, olisiko semmoinen oikeasti voinut toimia sen kummemmin Unkarissa kuin muuallakaan.)

Luultavasti totuus on tässä, kuten yleensä, hyvin monimutkainen. Vuoden 1956 ”kapinahallituksen” johtaja Imre Nagy oli vakaumuksellinen kommunisti, työläisperheen poika ja pitkän linjan työväenliikkeen mies. Sodan jälkeen hän pääsi kansan suosioon ”maanjakoministerinä”, Stalinin kuoleman jälkeisen ns. uuden vaiheen (új szakasz) pääministerinä 1953-55 hän purki pakotteita ja säännöstelyjä, lakkautti internointileirit ja vihjaili välillä jopa monipuoluejärjestelmän sallimisesta tietyissä rajoissa. Kaikista uudistustoiveista huolimatta, joiden varassa tuolloin jo iäkäs, sydänvikainen ja politiikasta vetäytynyt Nagy nostettiin syksyllä 1956 taas pääministeriksi, Nagy itse pysyi aatteen miehenä. Hänelle oli varmaan huikea pettymys, kun hän lokakuun 23:ntena 1956 puhutteli parlamenttitalon parvekkeelta mielenosoittajajoukkoa ”tovereiksi” ja joukosta kaikui vastaan: Nem vagyunk mi elvtársak! (‘Ei me olla tovereita!’)

Nagy ja hänen hallituksensa eivät halunneet kaataa kommunismia. He halusivat rakentaa ja kehittää kommunistista tai sosialistista järjestelmää vapaammaksi ja inhimillisemmäksi, viime kädessä jopa Neuvostoliiton määräysvallasta ja Varsovan liitosta irrottautuen. Mutta mitä halusi ”kansa”? Ainakin vapautta Neuvostoliiton käskyvallasta ja vieraan vallan sotajoukot pois maastaan, siitä olivat yhtä mieltä jokseenkin kaikki. Mitä sitten seuraisi?

Osa kaduilla taistelevasta väestä oli varmaankin, kuten Eörsi arvelee, nuoria, jotka jo kymmenen vuoden ajan olivat kasvaneet sosialistiseen järjestelmään, tai sitä vähän vanhempaa työväenluokkaa, jolla ei ollut mitään syytä itkeä Horthyn ajan luokkayhteiskuntaa takaisin. Varmasti mukana oli jonkin verran revanssiväkeä ja entisten aikojen kaipailijoita, vakaumuksellisia antikommunisteja ja niitä, jotka tosissaan odottivat Yhdysvaltain armeijaa apuun – niin kuin jotkut olivat Radio Vapaan Euroopan lupauksia tulkinneet. Kovin suuri tämä tiedostavien kommunisminvastustajien joukko ei kuitenkaan voinut olla: stalinistinen diktatuuri oli jo nujertanut vanhan yläluokan tai ajanut sen maanpakoon, keskiluokka puolestaan oli itäisessä Sentroopassa jäänyt heikosti kehittyneeksi ja sattuneesta syystä suuri osa siitä oli tuhoutunut natsien juutalaisvainoissa. Luultavasti monilla katujen taistelijoista ei ollut kovin selvää käsitystä siitä, mitä neuvostovallan kaatumisesta voisi seurata. Unkari vapaaksi, ja sitten katsotaan!

Ennen kaikkea kuitenkin: vuoden 1956 vapaustaistelijat eivät luultavasti niinkään olleet taistelemassa jonkin abstraktin, romanttisen kansallisuusaatteen, lippuja hulmuttavan ja sankarillista menneisyyttään kyynelehtien muistelevan Unkarin puolesta, vaan hyvin konkreettista ja ilkeää sortoa vastaan. Vuosikausien ajan oli eletty pelossa, aineellisessa köyhyydessä ja valheessa: keskellä jatkuvaa sosialismin ihanuuden ylistyslaulua samalla kun jokainen, jolla oli silmät päässään, näki, miten kurjasti ihmisten asiat todella olivat. Niitä miljoonia unkarilaisia, jotka saivat tästä tarpeekseen, ei välttämättä niinkään kiusannut mikään abstrakti ylikansallisuuspropaganda, kristillisten arvojen halveksunta tai unkarilaisuuden ”elähdyttävän voiman” kieltäminen. He vain halusivat elää maassa, jossa kaupoissa on riittävästi monenlaisia elintarvikkeita, jossa lehdissä kerrotaan, mitä oikeasti tapahtuu, ja jossa mielipiteensä voi sanoa julki pelkäämättä, että yöllä ilmestyy oven eteen musta auto, josta nousevat nahkatakkiset noutajat.

Orbánin viholliskuvaksi maalailema ylikansallinen, perinteisiä perusarvoja epäilevä ja muukalaisvyöryllä uhkaava EU kalpenee sen todellisen vihollisen rinnalla, jota kommunistinen diktatuuri vuoden 1956 unkarilaisille vapaustaistelijoille merkitsi. Sitä vastoin Orbánin omassa Unkarissa, vaikka kauppojen hyllyllä onkin tavaraa, lähes neljäsosa väestöstä kärsii jatkuvasti nälästä. Vaikka lehdistö ja etenkin nettimediat eivät virallisesti kärsi sensuurista, valtio ahdistelee kriittisiä medioita ainakin taloudellisin keinoin, kuten Népszabadság-lehden äskettäinen lakkauttaminen osoitti. (444.hu-sivuston mukaan tässä muuten on käymässä juuri niin kuin arveltiin: Népszabadságin ostanut ja lakkauttanut Mediaworks siirtyisi Orbánin luottomiehen ja arvellun ykkösbulvaanin, äkkirikkaan liikemiehen Lőrinc Mészárosin omistukseen.) Ja vaikka toisinajattelijoita ei Orbánin Unkarissa kiduteta tai vangita, työpaikan menetys on monille nykyään uhka, joka panee varomaan sanojaan, ja yhä useammin kuulee puhuttavan ahdistavasta ilmapiiristä, jota nuoret ja koulutetut pakenevat ulkomaille.

Kuvittelenko vain, vai onko vuoden 1956 hurraaisänmaallisen muistojuhlan menoissa  jo jonkinlaisen paniikin sivumakua?


Merkkipäivien viikonloppu

lokakuu 25, 2015

Kansallis-, sanoi silmälasipäinen nainen, päivää! Nyt on menossa sentrooppalaisittain kansallispäivien pitkä viikonloppu. Perjantaina, 23. lokakuuta, vietettiin yhtä Unkarin kolmesta kansallisesta merkkipäivästä, maaliskuussa juhlittavan vuosien 1848–1849 vapaustaistelun ja elokuisen Pyhän Tapanin päivän ohella. Maanantai, 26. päivä taas on Itävallan kansallispäivä.

Pikakelataanpa vielä Unkarin syksyn 1956 tapahtumat: Stalinin kuoleman jälkeinen suojasää, Itävallan miehityksen päättyminen 1955 ja Puolassa alkukesän 1956 mellakoiden jälkeen valtaan noussut reformihenkisempi Gomułkan hallitus olivat Unkarissa nostattaneet toiveita poliittisen ilmapiirin vapautumisesta. Lokakuun 23:ntena sitten opiskelijat, jotka jo vähän aiemmin olivat ruvenneet perustamaan omia uusia, kommunistipuolueesta riippumattomia järjestöjään, lähtivät kaduille Debrecenissä ja Budapestissa. Pääkaupungissa mielenosoitukseen liittyi kymmeniä tuhansia, kirjailijaliiton edustaja luki ääneen kansan vaatimukset, illemmalla kaadettiin jo Stalinin patsas (kun sitä ei saatu vetämällä nurin, se sahattiin poikki niin että jalustalle jäivät seisomaan pelkät saappaat), ja iltayöstä mielenosoittajat, joita ei ollut päästetty radioon lukemaan vaatimuksiaan, alkoivat väkisin vallata radiotaloa, mistä syntyi todellinen tulitaistelu. Vallankumous oli alkanut, ja seuraavana aamuna neuvostopanssarit olivat jo Budapestin kaduilla ”rauhoittamassa” tilannetta.

Ratkaisijaksi nousi Imre Nagy, vanha vakaumuksellinen kommunisti, joka pahimman stalinismin ajan oli viettänyt syrjässä ja epäsuosiossa ryvettämättä käsiään vereen. Kansa muisti hänet ”suojasääpääministerinä”, joka Stalinin kuoleman jälkeisinä vuosina oli vapauttanut ilmapiiriä ja helpottanut kansan elämää. Nagy, ainoa poliitikko, johon sekä kansa että Neuvostoliitto luottivat, muodosti 27.10. uuden hallituksen, joka julisti kapinallisille yleisen armahduksen, hajotti vihatun valtionpoliisin ÁVH:n ja ilmoitti neuvostojoukkojen poistuvan Budapestista. Tilanne pysyi kuitenkin sekavana, ja kun uusi hallitus julisti Unkarin siirtyvän monipuoluejärjestelmään, järjestävän vapaat vaalit ja eroavan Varsovan liitosta, Neuvostoliitto sai tarpeekseen. Unkarin kansannousu jyrättiin nurin, valtaan nousi Moskovan uusi luottomies János Kádár, Imre Nagy vangittiin ja teloitettiin lopulta Budapestin Kőbányan vankilassa 1958. Hänen uudelleenhautaamisestaan vuonna 1989 syntyi suurmielenosoitus, yksi reaalisosialismin kaatumisen ja Unkarin järjestelmänvaihdoksen tärkeimmistä merkkitapauksista.

Näin siis pikatiivistelmänä, vähän mutkia oikoen. Todellisuudessa Unkarin kansannousun, tai vallankumouksen (kuten sitä nykyään nimitetään), tai vastavallankumouksen (niin kuin sitä vuoteen 1989 asti virallisesti nimitettiin) tapahtumat olivat sekavat ja mutkikkaat, ja niissä hääri mukana ihmisiä, joilla oli hyvin erilaisia päämääriä. Jotkut haaveilivat sosialismin kaatamisesta tykkänään, kenties jopa Horthyn järjestelmän palauttamisesta mutta ainakin Unkarin liittymisestä porvarilliseen Länsi-Eurooppaan. Osa näistä kuunteli ja uskoi Voice of American ja Radio Free Europen propagandalähetyksiä, jotka pahimmillaan antoivat ymmärtää, että kunhan unkarilaiset tosissaan rupeaisivat taistelemaan kommunisteja vastaan, Setä Samuli lähettäisi sotilaallista apua. Monet taas, ennen muuta Imre Nagy itse ja hänen ympärilleen ryhmittyneet reformikommunistit, eivät missään vaiheessa halunneet kaataa sosialistista järjestelmää vaan ainoastaan uudistaa sen, kuvitellen, että stalinismin väärinkäytösten poistaminen riittäisi. Kaduilla puolestaan neuvostotankkeja vastaan taistelemassa oli paljon köyhiä työläisnuoria, joilla ei välttämättä ollut selkeää puoluepoliittista kantaa tai kovin yhtenäistä kuvaa siitä, millaista tulevaisuuden Unkaria he haluaisivat rakentaa, he vain halusivat ajaa  diktatuurin ja vieraan vallan panssarit pois maasta. Nämä pesti srácok, reilut stadin kundit, on sittemmin usein haluttu nostaa vallankumouksen todellisiksi sankareiksi. Näin tekevät etenkin nyky-Unkarin oikeistolaiset tahot, joiden silmissä Imre Nagy, kuolemaansa saakka järkkymätön kommunisti, ei oikein ansaitsisi paikkaa kansakunnan kaapin päällä. 1956 ei (vain) yhdistänyt vaan (myös) jakoi Unkarin kansan.

Monet nykyisen hallituksen arvostelijat ovat toistamiseen taas viime päivinäkin kiinnittäneet huomiota siihen, miten kova pala vuoden 1956 kansannousu on ollut nykyisille vallanpitäjille. Viktor Orbán, jonka poliittinen kuuluisuus alkoi Imre Nagyn uudelleenhautajaisissa pidetystä puheesta, ja hänen aatetoverinsa näkisivät nykyään vuoden 1956 mieluummin porvarillisena vallankumouksena, reaalisosialismin syrjäyttämän ja polkeman entisen keskiluokan vastaiskuna. Kuten Kapitalizmus-blogisti jo pari vuotta sitten kirjoitti, tämä teoria on paitsi epätodennäköinen – Unkarin vähäinen keskiluokka, se mitä siitä oli sodan ja holokaustin jäljiltä jäänyt, oli stalinismin aikana painettu niin maanrakoon, että siitä ei todellakaan olisi ollut kommunistivallan kaatajaksi – myös Kádárin ajan virallisen ja läpinäkyvän valheellisen selityksen mukainen: yli kolmenkymmenen vuoden ajan, vuoteen 1989 saakka ”vastavallankumous” pantiin ei tietenkään reilujen työläisten vaan katalasti kulisseissa häärivien piiloporvarien salajuonten syyksi. Toki voidaan jossitella, että mikäli Imre Nagy ja hänen työtoverinsa olisivat saaneet tahtonsa läpi, Unkari olisi monipuoluejärjestelmän ja vapaiden vaalien kautta saattanut ajan mittaan poistaa loputkin reaalisosialismin jäänteet ja lipua Itävallan tyyliseen porvarilliseen puolueettomuuteen. Jossitteluksi se kuitenkin jää.

Tänäkään vuonna Viktor Orbán tai muut korkeimman portaan johtajat eivät vaivautuneet juhlimaan lokakuun 1956 ja Imre Nagyn muistoa. Orbán oli torstai-iltaan saakka Brysselissä Euroopan Kansanpuolueen kokouksessa eikä sen ja sunnuntaina Espanjassa alkavan EU-huippukokouksen välillä ehtinyt kotimaahan, presidentti Áder taas oli vierailulla Baijerissa. Armeijan juhlaparaati toki tarkastettiin parlamentin puhemiehen László Kövérin toimesta, ja muistomerkkejä seppelöitiin (uudehko puolustusministeri Simicskó onnistui rakentamaan rohkean aasinsiltaviittauksen vuoden 1956 kriiseistä tämänhetkiseen pakolaiskriisiin).

Entinen pääministeri Péter Boross puolestaan palasi puheessaan vuotta 1945 seuranneisiin vuosiin, “maanjaoksi nimitettyyn kammottavaan ryöstöön, niihin roistomaisuuksiin, joita sen yhteydessä tapahtui.” Hetkinen. Sodan jälkeenhän Horthyn Unkarin myöhäisfeodaalisten suurmaanomistajien maita jaettiin niiden viljelijöille, mutta tämä maanjako tai sen peruuttaminen ei missään vaiheessa ollut vuoden 1956 vallankumouksen keskeisiä aiheita. Päinvastoin: nimenomaan Imre Nagy, sodanjälkeisen hallituksen maatalousministeri, oli jo tuolloin luonut pohjan kansansuosiolleen hyvänä ”maanjakajaministerinä”. Borossin kummallinen viittaus maanjakoon näyttää väkisinkin yritykseltä pyyhkiä kommunisti Imre Nagy pois sumentamasta vuoden 1956 tapahtumien muistoa sellaisena kuin Unkarin tämänhetkiset päättäjät sen haluavat tallettaa.

Eikä tässä kaikki. Népszabadság-lehti uutisoi Kádárin ajan reaalisosialistista tiedonvälitystä muistuttavasta tempauksesta, jonka kohteena oli ”Vuoden 1956 tutkimusinstituutti”. Tämä tutkimuslaitos syntyi kahdenkymmenen yksityishenkilön aloitteesta heti Imre Nagyn uudelleenhautajaisten jälkeen jatkamaan maanpaossa Brysselissä toimineen Imre Nagy -instituutin sekä George Sorosin säätiön rahoittaman ”Suullisen historian arkiston” toimintaa. Vuodesta 1995 se toimi valtion tukemana julkisena säätiönä, kunnes joulukuussa 2011 Orbánin hallitus lakkautti sen. Instituutin jäänteet toimivat nyt jälleen osittain yksityisellä säätiöpohjalla, osittain Unkarin kansalliskirjaston (Országos Széchényi Könyvtár) osana. Ja näin kertoi tapahtuneesta instituutin johtaja, historiantutkija ja mm. Imre Nagyn elämäkerran kirjoittaja M. János Rainer Facebook-seinällään:

Arvatkaapas rakkaat, miten tänään kävi. Aamulla klo 9.30 Kossuth Rádión, Kansallisen Pääkanavamme herttainen työntekijä, vanha hyvä tuttavani muuten, haastatteli minua marraskuun 4:nnen 1956 tapahtumista, tämän vuoden marraskuun 4:ntenä lähetettävää ohjelmaa varten. Haastattelu onnistui oikein hyvin, toimittaja poistui hilpein mielin kello kymmenen kieppeillä, ja minäkin rupesin iloisena jatkamaan työpäivääni.

Vajaan puolentoista tunnin päästä puhelin soi, langan päässä sama toimittaja.

– Turhaan tehtiin töitä, hän sanoo.
– Eikö nauhoitus kuulu? minä kysyn.
– Äh! Nauhoituksen laatu on erinomainen…
– No mikä sitten on vikana?
– Se, kun sanoin (pää?)toimittajalle, että haastattelin sinua marraskuun neljättä varten. Siihen se vastasi, että ”Sitä kun me ei tarvita! Mitään imrenagy-rainer-narratiiveja ei tarvita!”

[…] Mitä vielä voin toivoa? En ole huonossa seurassa! Minusta on tullut narratiivi! Olen päässyt listalle, joskin epäviralliselle, enkä edes proskriptio-sellaiselle!

Että sillä lailla. Vanhat hyvät ajat tulevat taas aivan aavemaisesti mieleen.

***

Unkarin pitkä viikonloppu jatkuu Itävallan puolella maanantaina. Täällä on huomattavasti juhlavampaa, koska 26. lokakuuta on ihan se oikea pää-kansallispäivä, ja nyt on kulunut tasan pyöreät kuusikymmentä vuotta sen ”nollapisteestä”. Itävallan valtiosopimus, jolla miehittäjävallat tunnustivat Itävallan itsenäisyyden, allekirjoitettiin toukokuussa 1955 ja ratifioitiin heinäkuun 27:nteen mennessä. Tästä alkoi 90 päivän määräaika, jonka kuluessa kaikkien liittoutuneiden miehitysjoukkojen tuli poistua Itävallan alueelta, ja kun 26. lokakuuta kaikki vieras sotaväki oli virallisesti poistunut maasta (epävirallisesti tosin pieni joukko brittisotilaita viipyi Kärntenissä vielä pari päivää tämän jälkeen), Itävallan parlamentti sääti perustuslailla maan ikuisesti puolueettomaksi. Puolueettomuus, immerwährende Neutralität, ei tosin varsinaisesti kuulunut valtiosopimuksen sisältöön, mutta ilman puolueettomuuteen sitoutumista Neuvostoliiton suostumuksesta ja koko valtiosopimuksesta ei olisi tullut mitään.

Valtiosopimusta, puolueettomuutta ja siihen liittyviä legendoja on koko viikonlopun ajan muisteltu hartaasti. Yleisradioyhtiö ORF on päiväkaudet tuutannut haastattelua ja historiallista dokumenttia, ja jotakin löytyy myös verkosta, kuten tämä valtiosopimuksen allekirjoittamisesta kertova aikalais-uutiskatsaus, joka juhlan kunniaksi tehtiin tuolloin poikkeuksellisesti väreissä:

Koska parlamenttitalo oli tuolloin vielä remontissa, valtiosopimus allekirjoitettiin Belvederen linnassa (siellä, minne turistit nykyään ohjataan katsomaan Klimtin ”Suudelmaa”) ja julkistettiin kansanjoukolle sen parvekkeelta. Toisin kuin nykyään usein kuvitellaan, tuolloinen ulkoministeri Leopold Figl ei lausunut legendaarisia sanojaan Österreich ist frei! tämän parvekekohtauksen yhteydessä vaan jo aikaisemmin salissa; legendan loi juuri tämä uutiskatsaus, jossa Figlin sanojen äänitys oli leikattu yhteen parvekkeella seisovien valtiomiesten kanssa.

Kohta avaan television ja ryhdyn jatkamaan dokumenttiputken katselua. Tänä iltana ORF tarjoaa katsauksen pääuutislähetyksen Zeit im Bild historiaan. Kenties vielä tuonnempana palaan siihen. Unkarin kipeän ja aina vain kipeämmäksi käyvän lähihistorian rinnalla Itävalta on niin herttainen ja rauhoittava aihe.


Laki ja kuinka se kuvitetaan

joulukuu 28, 2011

Tämäkin on vanha juttu. Unkarin uuden perustuslain juhlapainoksen kuvitukselle on kriittisillä verkkosivustoilla virnuiltu jo kuukausia. Mutta minua edelleenkin kouraisee sydänalasta, kun katselen esimerkiksi tätä uutissivusto Indexin ilkeästi kommentoimaa kuvagalleriaa. (Sieltä löytyvät seuraavassa kuvaillut kuvat myös suurennettavina versioina.)

Muistatteko suomalaiset, kun vuonna 2000 Suomessa julkistettiin uusi perustuslaki? Siitä tuli joka kotiin vaatimaton pehmeäkantinen kirjanen, eikä siinä sen enempää. Ei juuri ollut olennaisia sisällöllisiä muutoksia aiempiin lakeihin verraten, eikä perustuslakiuudistukseen liittynyt vallanvaihtoa, ja siinäpä se. Kuvitelkaapas, että Suomessa esimerkiksi – tempaisen hatusta – Kokoomus olisi saanut niin veret seisauttavan vaalivoiton, että sillä olisi eduskunnassa kahden kolmasosan enemmistö. Ja tämän johdosta olisi pikavauhtia ajettu läpi erinäisiä uudennoksia ja vahvoja ideologisia korostuksia sisältävä, punamullan vuosikymmeniin tietoisesti etäisyyttä ottava perustuslaki, johon kuuluisi sinivalkohehkuisen kansallisromanttinen esipuhe, alkava sanoilla Siunaa ja varjele meitä, Korkein, kädelläs! Uudesta perustuslaista tilattaisiin korupainos, jonka kuvittaisi joukko puoluetta lähellä olevia joskaan ei taiteentuntijapiirien top-ten-listaan kuuluvia seurapiiritaiteilijoita. Näin on tehty Unkarissa.

Kauhu-, äh, kuvagalleria, johon sijoitettiin kaksikymmentäneljä miljoonaa forinttia (muistettakoon siis, että forintteja menee nykyään yli kolmesataa yhteen euroon; hieman erilaisen kuvan tietenkin saa, kun vertaa tätä summaa unkarilaisen keskipalkkaan, joka on 221 000 forinttia kuussa, brutto), esittää merkkitapahtumia Unkarin historiasta. Näihin kuuluvat tietenkin 1800-luvun kansallisen heräämisen aika – sitä symboloi Unkarin Kansallisteatteri kuuluisine 1800-luvun näyttelijöineen – ja kaksoismonarkian kausi eli 1800-luvun loppu, molemmat maailmansodat, Trianonin rauhansopimus (jossa ensimmäisen maailmansodan jälkeen historiallinen Unkarin kuningaskunta menetti kaksi kolmasosaa alueistaan, mm. suuren osan nykyistä Romaniaa ja koko nykyisen Slovakian), holokausti ja vuoden 1919 Tanácsköztársaság, Unkarin neuvostotasavalta eli lyhyeksi jäänyt kommunistinen valtioyritelmä. Ja tietenkin sodanjälkeinen stalinismi ja Mátyás Rákosin diktatuuri ovat saaneet oman kuvallisen ilmauksensa:

Dániel Lászlón maalaus "Mátyás Rákosin aikakausi"

kidutuskammion lattialla lojuvaa poliittista vankia katselee seinältä yliluonnollisen suuri Rákosi, mutta kaiken ylle kohoaa kerrassaan ylimaallisen mahtava kardinaali Mindszenty, tuonaikainen Unkarin katolisen kirkon johtaja ja itsekin poliittinen vanki, jonka kohtalo sai 1950-luvulla runsaasti kansainvälistä huomiota.

Mutta mikä tärkeintä, kuvitettaviksi on valittu myös aivan viime aikojen merkkitapauksia. Näihin kuuluu tietenkin sosialistisen järjestelmän kaatuminen, jota kuvaamaan on valittu Imre Nagyn, vuoden 1956 kansannousun marttyyrin uudelleenhautaaminen vuonna 1989. Hautausseremoniasta muodostui valtaisa mielenosoitus, jonka Tamás Galambos -niminen taiteilija on tiivistänyt seuraavaan surrealistis-naivistiseen väri-iloitteluun:

Kansallisvärisen taivaan alle kokoontuneita massoja katselee jalustalta kameleontti, jonka monet ilkimykset ovat tulkinneet symboloivan pääministeri Viktor Orbánia.

Ilman muuta myös uuden perustuslain säätäminen huhtikuussa 2011 on saanut oman kuvallisen esityksensä, jossa – yllätys yllätys – itse Pyhä Tapani, valtion perustajakuningas, ojentaa miekkansa pilvien päältä kohti avattua lakikirjaa, jota ympäröi arvokas herrajoukko. Mutta lisäksi kuvitettaviksi on valittu kaksi varsin tuoretta traagista tapahtumaa: syksyn 2010 myrkkyliejuonnettomuus, kun Ajkan kaupungin lähellä Länsi-Unkarissa alumiinitehtaan jäteallas murtui ja raskasmetalleja sisältävä mössö hukutti alleen pari lähiseudun kylää, sekä – istu ja pala – lokakuun 2006 Ratsupoliisirynnäkkö, jonka esittämiseen taiteilija János Korényi on valinnut ortodoksisten ikonien kuvakielen. (Kuulemma siksi, että itse on ortodoksi, mikä muuten on hieman epätavallista – ortodoksit ovat Unkarissa pieni vähemmistö, jolla usein on serbialaiset tai romanialaiset juuret.)

Siis mistä ihmeestä tässä on kysymys? Lokakuussa 2006, jolloin muisteltiin myös Unkarin kansannousun 50-vuotispäivää, Gyurcsányn sosialistihallitusta kohtaan tunnettu tyytymättömyys oli huipussaan, ja spontaani mielenosoitus eskaloitui Budapestissa mellakaksi. Katuja suljettiin, poliisit partioivat ratsain ja mellakkavarustuksessa kilpineen ja kypärineen, toistasataa mielenosoittajaa haavoittui nujakoissa (useimmat lievästi, mutta pari sai kumiluodin silmäänsä), mutta myös poliisit ja näiden hevoset saivat vammoja mm. mielenosoittajien nakkelemista kivistä. (Poliisijohto esitti myöhemmin virallisen anteeksipyynnön, ja pahoinpitelyihin syyllistyneitä poliiseja myös tuomittiin.) Olin itse nähnyt uutisissa kuvia tiiliskiviä paiskovista skinheadeistä, enkä oikein osannut yhdistää tätä joukkoa valkopukuiseen neitoon, jonka mellakkapoliisin asuun pukeutunut anti-Pyhä-Yrjänä keihästää suojellakseen katusulun takana lymyilevää lohikäärmettä. Ilmeisesti olen toivottomasti sosialistien aivopesemä, kun minusta tämä vertauskuva on suoraan sanoen mauton. Ja lopullisesti käämini kärysivät, kun huomasin kuvan yläreunassa vuosiluvut 1956 ja 2006. Okei, on surullista ja kamalaa, jos poliittinen tyytymättömyys johtaa siihen, että kaduilla mieltään osoittavalta kansalta murretaan sormia, lyödään päitä verille pampulla tai ammutaan kumiluodilla silmiä poskelle. (Tai että kyseinen kansa puolestaan pahoinpitelee poliiseja, omia kansalaisiaan, sairaalakuntoon.) Mutta olisikohan tässä kuitenkin vähän eri luokan asiasta kysymys kuin siinä, että poliittisen tyytymättömyyden kadulle ajamaa kansaa ammutaan kovilla, vangitaan ja teloitetaan joukoittain tai ajetaan tuhatpäisinä laumoina maanpakoon, niin kuin vuonna 1956 kävi?

(Jotenkin tulee tästä poliittisen retoriikan suhteellisuudesta mieleen Elvi Sinervon kirjoittama ja Agit Propin aikoinaan ihanasti laulama Lintu mustasiipi lennä, Kemin kuuluisana veritorstaina elokuussa 1949 surmansa saaneiden kahden lakkolais-mielenosoittajan muistolle – sekavassa ihmismylläkässä toinen uhreista kuoli luotiin, jonka ampujaa ei koskaan saatu selville, toinen jäi auton alle, mutta tietyt piirit ottivat tapahtumasta kaiken irti luodakseen ”työläismarttyyreja”. ”Voi maata, jossa aseetonta ammutaan…” Mutta se on jo toinen tarina.)

Jälkikommentti. Voisiko tätäkään muuten kuvitella Suomessa: yhdessäkään kriittisessä blogissa tai verkkouutisessa, joita tästä kauhu-, äh, kuvagalleriasta olen lukenut, ei ole sanallakaan noteerattu sitä merkillistä seikkaa, että kaikki 13 tilauksen saanutta kuvittajataiteilijaa ovat miehiä. Ehkä Unkarissa ei sitten ole naispuolisia taidemaalareita.