Laki ja kuinka se kuvitetaan

Tämäkin on vanha juttu. Unkarin uuden perustuslain juhlapainoksen kuvitukselle on kriittisillä verkkosivustoilla virnuiltu jo kuukausia. Mutta minua edelleenkin kouraisee sydänalasta, kun katselen esimerkiksi tätä uutissivusto Indexin ilkeästi kommentoimaa kuvagalleriaa. (Sieltä löytyvät seuraavassa kuvaillut kuvat myös suurennettavina versioina.)

Muistatteko suomalaiset, kun vuonna 2000 Suomessa julkistettiin uusi perustuslaki? Siitä tuli joka kotiin vaatimaton pehmeäkantinen kirjanen, eikä siinä sen enempää. Ei juuri ollut olennaisia sisällöllisiä muutoksia aiempiin lakeihin verraten, eikä perustuslakiuudistukseen liittynyt vallanvaihtoa, ja siinäpä se. Kuvitelkaapas, että Suomessa esimerkiksi – tempaisen hatusta – Kokoomus olisi saanut niin veret seisauttavan vaalivoiton, että sillä olisi eduskunnassa kahden kolmasosan enemmistö. Ja tämän johdosta olisi pikavauhtia ajettu läpi erinäisiä uudennoksia ja vahvoja ideologisia korostuksia sisältävä, punamullan vuosikymmeniin tietoisesti etäisyyttä ottava perustuslaki, johon kuuluisi sinivalkohehkuisen kansallisromanttinen esipuhe, alkava sanoilla Siunaa ja varjele meitä, Korkein, kädelläs! Uudesta perustuslaista tilattaisiin korupainos, jonka kuvittaisi joukko puoluetta lähellä olevia joskaan ei taiteentuntijapiirien top-ten-listaan kuuluvia seurapiiritaiteilijoita. Näin on tehty Unkarissa.

Kauhu-, äh, kuvagalleria, johon sijoitettiin kaksikymmentäneljä miljoonaa forinttia (muistettakoon siis, että forintteja menee nykyään yli kolmesataa yhteen euroon; hieman erilaisen kuvan tietenkin saa, kun vertaa tätä summaa unkarilaisen keskipalkkaan, joka on 221 000 forinttia kuussa, brutto), esittää merkkitapahtumia Unkarin historiasta. Näihin kuuluvat tietenkin 1800-luvun kansallisen heräämisen aika – sitä symboloi Unkarin Kansallisteatteri kuuluisine 1800-luvun näyttelijöineen – ja kaksoismonarkian kausi eli 1800-luvun loppu, molemmat maailmansodat, Trianonin rauhansopimus (jossa ensimmäisen maailmansodan jälkeen historiallinen Unkarin kuningaskunta menetti kaksi kolmasosaa alueistaan, mm. suuren osan nykyistä Romaniaa ja koko nykyisen Slovakian), holokausti ja vuoden 1919 Tanácsköztársaság, Unkarin neuvostotasavalta eli lyhyeksi jäänyt kommunistinen valtioyritelmä. Ja tietenkin sodanjälkeinen stalinismi ja Mátyás Rákosin diktatuuri ovat saaneet oman kuvallisen ilmauksensa:

Dániel Lászlón maalaus "Mátyás Rákosin aikakausi"

kidutuskammion lattialla lojuvaa poliittista vankia katselee seinältä yliluonnollisen suuri Rákosi, mutta kaiken ylle kohoaa kerrassaan ylimaallisen mahtava kardinaali Mindszenty, tuonaikainen Unkarin katolisen kirkon johtaja ja itsekin poliittinen vanki, jonka kohtalo sai 1950-luvulla runsaasti kansainvälistä huomiota.

Mutta mikä tärkeintä, kuvitettaviksi on valittu myös aivan viime aikojen merkkitapauksia. Näihin kuuluu tietenkin sosialistisen järjestelmän kaatuminen, jota kuvaamaan on valittu Imre Nagyn, vuoden 1956 kansannousun marttyyrin uudelleenhautaaminen vuonna 1989. Hautausseremoniasta muodostui valtaisa mielenosoitus, jonka Tamás Galambos -niminen taiteilija on tiivistänyt seuraavaan surrealistis-naivistiseen väri-iloitteluun:

Kansallisvärisen taivaan alle kokoontuneita massoja katselee jalustalta kameleontti, jonka monet ilkimykset ovat tulkinneet symboloivan pääministeri Viktor Orbánia.

Ilman muuta myös uuden perustuslain säätäminen huhtikuussa 2011 on saanut oman kuvallisen esityksensä, jossa – yllätys yllätys – itse Pyhä Tapani, valtion perustajakuningas, ojentaa miekkansa pilvien päältä kohti avattua lakikirjaa, jota ympäröi arvokas herrajoukko. Mutta lisäksi kuvitettaviksi on valittu kaksi varsin tuoretta traagista tapahtumaa: syksyn 2010 myrkkyliejuonnettomuus, kun Ajkan kaupungin lähellä Länsi-Unkarissa alumiinitehtaan jäteallas murtui ja raskasmetalleja sisältävä mössö hukutti alleen pari lähiseudun kylää, sekä – istu ja pala – lokakuun 2006 Ratsupoliisirynnäkkö, jonka esittämiseen taiteilija János Korényi on valinnut ortodoksisten ikonien kuvakielen. (Kuulemma siksi, että itse on ortodoksi, mikä muuten on hieman epätavallista – ortodoksit ovat Unkarissa pieni vähemmistö, jolla usein on serbialaiset tai romanialaiset juuret.)

Siis mistä ihmeestä tässä on kysymys? Lokakuussa 2006, jolloin muisteltiin myös Unkarin kansannousun 50-vuotispäivää, Gyurcsányn sosialistihallitusta kohtaan tunnettu tyytymättömyys oli huipussaan, ja spontaani mielenosoitus eskaloitui Budapestissa mellakaksi. Katuja suljettiin, poliisit partioivat ratsain ja mellakkavarustuksessa kilpineen ja kypärineen, toistasataa mielenosoittajaa haavoittui nujakoissa (useimmat lievästi, mutta pari sai kumiluodin silmäänsä), mutta myös poliisit ja näiden hevoset saivat vammoja mm. mielenosoittajien nakkelemista kivistä. (Poliisijohto esitti myöhemmin virallisen anteeksipyynnön, ja pahoinpitelyihin syyllistyneitä poliiseja myös tuomittiin.) Olin itse nähnyt uutisissa kuvia tiiliskiviä paiskovista skinheadeistä, enkä oikein osannut yhdistää tätä joukkoa valkopukuiseen neitoon, jonka mellakkapoliisin asuun pukeutunut anti-Pyhä-Yrjänä keihästää suojellakseen katusulun takana lymyilevää lohikäärmettä. Ilmeisesti olen toivottomasti sosialistien aivopesemä, kun minusta tämä vertauskuva on suoraan sanoen mauton. Ja lopullisesti käämini kärysivät, kun huomasin kuvan yläreunassa vuosiluvut 1956 ja 2006. Okei, on surullista ja kamalaa, jos poliittinen tyytymättömyys johtaa siihen, että kaduilla mieltään osoittavalta kansalta murretaan sormia, lyödään päitä verille pampulla tai ammutaan kumiluodilla silmiä poskelle. (Tai että kyseinen kansa puolestaan pahoinpitelee poliiseja, omia kansalaisiaan, sairaalakuntoon.) Mutta olisikohan tässä kuitenkin vähän eri luokan asiasta kysymys kuin siinä, että poliittisen tyytymättömyyden kadulle ajamaa kansaa ammutaan kovilla, vangitaan ja teloitetaan joukoittain tai ajetaan tuhatpäisinä laumoina maanpakoon, niin kuin vuonna 1956 kävi?

(Jotenkin tulee tästä poliittisen retoriikan suhteellisuudesta mieleen Elvi Sinervon kirjoittama ja Agit Propin aikoinaan ihanasti laulama Lintu mustasiipi lennä, Kemin kuuluisana veritorstaina elokuussa 1949 surmansa saaneiden kahden lakkolais-mielenosoittajan muistolle – sekavassa ihmismylläkässä toinen uhreista kuoli luotiin, jonka ampujaa ei koskaan saatu selville, toinen jäi auton alle, mutta tietyt piirit ottivat tapahtumasta kaiken irti luodakseen ”työläismarttyyreja”. ”Voi maata, jossa aseetonta ammutaan…” Mutta se on jo toinen tarina.)

Jälkikommentti. Voisiko tätäkään muuten kuvitella Suomessa: yhdessäkään kriittisessä blogissa tai verkkouutisessa, joita tästä kauhu-, äh, kuvagalleriasta olen lukenut, ei ole sanallakaan noteerattu sitä merkillistä seikkaa, että kaikki 13 tilauksen saanutta kuvittajataiteilijaa ovat miehiä. Ehkä Unkarissa ei sitten ole naispuolisia taidemaalareita.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: