Kiviä lasitalosta

Budapest, kuten tiedämme, koostuu kahdesta osasta: Tonavan itärannalla on Pest ja länsirannalla Buda. Budan puolella on korkeita kukkuloita (joilla sijaitsee perinteisiä paremman väen huvilakaupunginosia) ja erityisesti se melkein jokaiseen keskieurooppalaiseen kaupunkiin ehdottomasti kuuluva joen rannalla sijaitseva linnavuori. Budan vuoren linnakortteli, Budai Várnegyed, on vuodesta 1987 saakka kuulunut UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Siellä on eri-ikäisiä hienoja rakennuksia, jotka historian eri vaiheissa ovat kokeneet kovia. 1870- ja 1880-luvuilla Budan linnaa restauroitiin romanttiseen tyyliin, toisen maailmansodan aikana linnakortteli kärsi jälleen pahoja vaurioita, ja suunnilleen nykyiseen kuntoonsa se korjattiin 1960-luvulta lähtien. Viime vuosina erityisen kohun aiheena on ollut Orbánin hallinnon hinku päästä kukkulan kuninkaaksi, omia ja kunnostaa linnakorttelin rakennuksia omaan käyttöönsä ja häätää sieltä tähänastiset käyttäjät; esimerkiksi kansalliskirjastoa on jo vuosikaudet oltu ajamassa pois Budan linnasta, vaikka uusista tiloista ei vielä ole varmaa tietoa. Entiseen karmeliittaluostariin ”puritaanisesti” mutta kalliisti remontoidusta pääministerin virkahuoneistosta on ollut täälläkin jo puhetta.

Budan linnasta lähtee liikkeelle myös Deutsche Wellen äskettäinen uutispätkä. Toimittajat jututtavat ensin kaupunginosan pormestaria (Budapestissa kaupunginosat ovat hallinnollisia yksikköjä, joilla on omat valtuustonsa ja pormestarinsa), oppositiopuolue Párbeszédin Márta V. Naszályia, joka ei tykkää siitä, miten arkkitehtuuria palautetaan 1940-luvun asuun. Sitten tavataan linnakorttelin liepeillä asuva Tamás Wagner, joka paheksuu hallituksen omavaltaisia ja kalliita rakennusprojekteja. Täältä singahdetaan Tonavan toiselle puolelle parlamenttitalon lähistölle, missä Kossuthin aukio on palautettu vuoden 1944 asuun, sodan jälkeen tuhottua ja nyt rekonstruoitua ”kansallisten marttyyrien muistomerkkiä” myöten. (Tämä muistomerkki on siis omistettu vuoden 1919 lyhytikäisen Unkarin Neuvostotasavallan ”punaisen terrorin” uhreille.) Muistomerkin luona tapaamme vanhan tuttumme, historiantutkija Krisztián Ungváryn, joka katselee tabletilta arkistofilmejä muistomerkin ensimmäisistä vihkiäisistä vuonna 1934 ja uudistetun monumentin vihkiäisistä, joihin keväällä 2019 marssivat rinta rinnan pääministeri Orbán ja kansallisromanttiseen ns. Bocskai-takkiin sonnustautunut parlamentin puhemies László Kövér.

Filmillä Kövér saa puhujanpöntöstä lausua, miten Unkari parkaa nykyään syytetään populismista, islamofobiasta ja homofobiasta ja ties mistä, vain siksi, että se pitää kiinni kansallisista perinteistään. Tätä päästetään selittämään Ungváry, joka lausuu (tai näin ainakin päällepuhuva selostaja hänen puheitaan tulkitsee), että Kövérin mielestä Unkarin tämänhetkinen oppositio on terroristeja ja maanpettureita. Kuitenkin tämän opposition aatetoverit ovat vallassa monissa Euroopan maissa. Miksi Unkarin pitää ylipäätään olla EU:ssa, jos sen hallituksen arvot ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä EU edustaa? Ungváry ei ymmärrä Orbánin nostalgista suhtautumista Horthyn aikojen perintöön, nehän olivat synkkiä aikoja, jolloin satojatuhansia unkarilaisia kyyditettiin keskitysleireille kuolemaan.

Lopuksi kuva palaa Budan linnakortteliin. Siellä alussa haastateltu Tamás Wagner tapaa naapurinsa, joka lastaa laatikoita pakettiautoon. Hän on muuttamassa pois Budapestista ja kenties koko Unkarista, sillä nykyinen meininki ei tiedä hyvää. Naapurin vaimo on kuulemma juutalainen. ”Silloin aikoinaan, jos juutalaiset olisivat tienneet, miksi heitä pakataan juniin, he olisivat kieltäytyneet. Vaimoni ei halua, että mitään sellaista tapahtuisi enää koskaan.” Siispä naapuri on lähdössä, niin kuin ”sadattuhannet unkarilaiset, jotka eivät viime vuosina ole kestäneet katsella maansa poliittista muutosta”.

Ohhoh, huhhuh. Jos tätä juttua nyt oikein pahantahtoisesti katselee, niin senhän voi melkein tulkita niin kuin siinä syytettäisiin Orbánin hallituksen suunnittelevan uutta juutalaisten joukkomurhaa. Ja tämä syytöshän olisi ilman muuta järjetön ja kohtuuton. Deutsche Welle lisäsikin juttuunsa täsmennyksen, korostaen, että satojentuhansien Unkarin juutalaisten kyydityksistä ja murhista oli tietenkin vastuussa Natsi-Saksa, ja pahoitellen mahdollista ”yksipuolista” vaikutelmaa. (No jaa. Itse asiassahan, vaikka keskitysleireille kuljetetut juutalaiset tietenkin viime kädessä murhasi natsien tappokoneisto, heidät rekisteröi, kokosi ghettoihin ja pakkasi karjavaunuihin Horthyn Unkarin hallinto ja virkamiehistö, joka enimmäkseen hoiti tämän tehtävän auliisti ja innokkaasti.)

Tästä huolimatta Unkarin yleisradioyhtiön ykkös-teeveeuutiskanava teki Deutsche Wellen jutusta uutisen, jonka otsikkoon nostettiin, että DW oli ”pyytänyt anteeksi harhaanjohtavaa Unkari-raporttia”. Jutussa esiintyy myös ”Budavárin asukkaiden liitto” -nimisen ”kansalaisjärjestön” edustaja paheksumassa Deutsche Wellen toimintaa. Sitä ei tosin kerrottu, että kyseinen liitto on itse asiassa käytännössä Fidesz-puolueen paikallisosasto. Tai näin ainakin kertoo Krisztián Ungváry kiukkuisessa kirjoituksessaan. Tämä kirjoitus puolestaan alkaa siitä, kun Ungvárylle hänen viinitarhaansa, kesken keväisien leikkuutöiden, soitti Unkarin yleisradion toimittaja kysyen, haluaako hän pyytää anteeksi Deutsche Wellen ohjelman johdosta. Tästä seurannutta vänkäystä selostettuaan Ungváry lataa:

Deutsche Wellen ohjelma ei siis kertonut siitä, mitä lakeijamedia [Unkarin hallituksen arvostelijoiden yleinen nimitys hallituksen kontrollissa oleville viestimille] halusi siinä nähdä. Ei siinä väitetty, että Viktor Orbán haluaisi toistaa vuoden 1944 juutalaisvainot. Se sitä vastoin kyllä sanottiin, että hallituksen megalomaaniset rakennushankkeet ovat huolestuttavia.

Tähän on sekä historiallisia että kaupunkikuvallisia syitä. Linna-alueen uudelleenrakennukseen on jo kulutettu yli 200 miljardia forinttia [543 miljoonaa euroa], samalla kun kuka hyvänsä liikenneinsinööri ymmärtää, että ministeriöiden muuttaminen tänne on järjetöntä, sillä ministeriöiden paikalle vetämiä ihmismassoja ei pystytä kuljettamaan paikalle julkisilla kulkuneuvoilla, ministeriöiden henkilöautoliikenne käy mahdottomaksi, eikä Linnakortteli pysty logistisestikaan palvelemaan turistien ohella sinne ilmestyvien virkamiesten virtaa. Senkin ovat monet asiantuntijat jo kirjoittaneet, että se, mitä nykyään kunnostetaan, on suurelta osin itse asiassa arvotonta ja käyttökelvotonta kansallista kitschiä. Ei ole sattumaa, että ministeriöiden muuttamisesta Linnakortteliin ei tiedetä tehdyn edes vaikutustutkimusta. Hallitusta tietenkin pyydettiin esiintymään ohjelmaan, mutta siihen ei suostuttu. Ei siis ole Deutsche Wellen syytä, jos ohjelmasta tuli yksipuolinen, syy on hallituksen, joka ei suostunut vastaamaan.

Tässä on hyvä siteerata myös László Kövérin ajatuksia, jotka ohjelmassa kuultiin ja joita itsekin kommentoin.

”Meillä ei pidä olla epäilystäkään tästä: jos annatte heidän palata, he palaavat ja leimaavat teidän lapsenne ja lapsenlapsenne. Lenin-poikien [vuoden 1919 lyhytikäisen Unkarin Neuvostotasavallan terrori-iskujoukkojen] jälkeläiset ovat nytkin vastassamme, ja joskin toistaiseksi vain virtuaalimaailmassa, he jatkavat siitä, mihin Szamuelyn miehet sata vuotta sitten lopettivat.”

Kysymys ei siis ensisijaisesti ole Unkarin holokaustista ja siihen liittyvistä moraalisista syyllisyysongelmista, vaikka tämä ulottuvuus saksalaisten toimittajien ja heidän yleisönsä mielessä onkin aina pinnalla. Kysymys on yleisesti Unkarin hallituksen historia-, muisto- ja kaupunkisuunnittelupolitiikan autoritaarisuudesta ja valheellisuudesta. Ja erityisemmin siitä, että Orbánin järjestelmä on aina valmis syyttelemään toisia siitä, mitä itse tekee. Samoin kuin diktatuurit maailman sivu, se – samalla kun itse itkee muualta saamansa kritiikin kohtuuttomuutta – leimaa kaikki arvostelijansa, siis poliittisen erimielisyyden ja opposition edustajat, terroristeiksi, murhaajiksi ja maanpettureiksi.

Erityisesti Ungvárya hapottaa se, miten hallituksen propagandassa kaikki jollakin tavalla entisiin tai nykyisiin vasemmistopuolueisiin yhdistettävissä olevat tahot ovat ”pahoja kommunisteja”, rinnastettavissa viattomien ihmisten murhaajiin, kun taas Fidesz-puolueen suojelemat, sen omassa johdossa ja johtomiesten (kuten László Kövérin, vuoden 1919 punasotilaan pojanpojan ja kommunistin pojan) taustassa piilevät entiset ”kommunistit” taas ovat ilmeisesti niitä ”hyviä kommunisteja”. Vanhempiensa ja isovanhempiensa teoista eivät nykyiset vallanpitäjät tietenkään ole vastuussa, mutta juuri siksi heidän ei myöskään pitäisi purkaa omia kompleksejaan tekaistuihin syytöksiin ja heitellä toisia kivillä omasta lasitalostaan käsin. Tätä valheellisuutta historiantutkija ei pysty antamaan anteeksi.

Historiaa uusiksi

Tämä syksy on ollut käsittämättömän kiireinen, mutta yhteen lyhyeen blogahdukseen on pakko nyt löytää aikaa. Nimittäin: viime viikonloppuna paljastettiin Budapestissa ”vuosien 1918–1919 punaisen terrorin uhreille” omistettu ”Kansallisten marttyyrien muistomerkki” (Nemzeti vértanúk emlékműve, nykyinen systeemi kerta kaikkiaan rakastaa tuota määritettä nemzeti). Muistomerkki on jonkinlainen rekonstruktio monumentista, jonka Horthyn hallitus pystytti 1934. Sodan jälkeen se tuhottiin, pari viime vuosikymmentä paikalla seisoi Imre Nagyn muistomerkki, joka sitten äskettäin siirrettiin syrjään tämän retro-komeuden tieltä.

Kuva on Eva S. Baloghin englanninkielisestä Hungarian Spectrum –blogista, jossa myös selostetaan laajalti tämän muistomerkin ja sen vihkiäispuheen taustoja.

Muistomerkin toisella puolella seisoo ylväänä Hungária asszony, Unkarin vertauskuvallinen henkilöitymä, toisella puolella lihaksikas mieshahmo painii jättiläiskäärmeen kanssa. Muistomerkin edessä puolestaan, lippujen katveessa, pidettiin viime lauantaina puheita, joista uskomattomimman julkaisi hallituksen äänitorvi Magyar Nemzet kokonaisuudessaan. Uutisen ingressissä todetaan, tilaisuudessa puhuneen rabbiini Slomó Kövesin sanoin (sen ”Yhtenäisen Unkarin juutalaisen uskonyhteisön” johtaja, joka Unkarin juutalaisten uskonnollisista yhdyskunnista uskollisimmin seisoo hallituksen rinnalla), että Unkarin tuhatvuotisessa historiassa vuoden 1919 neuvostotasavalta (Tanácsköztársaság) oli ensimmäinen järjestelmä, joka julkisesti kielsi Jumalan. Otsikko puolestaan on sitaatti parlamentin puhemiehen László Kövérin puheesta: ”Lenin-poikien jälkeläiset seisovat tänäänkin vastassamme!”

Niin, punainen terrori ja Lenin-pojat. Maaliskuusta elokuuhun 1919 Unkaria hallinneesta militanttisosialistisesta järjestelmästä halutaan nykyään muistaa vain se kiistämätön terrori, jota panivat toimeen etenkin ”Lenin-poikina” tunnetut vapaajoukot pahamaineisen (ja surkean lopun saaneen) kansankomissaari Tibor Szamuelyn johdolla. Siispä punaisen terrorin uhrit saavat muistomerkin ja ylevän isänmaallisia puheita, joissa heidän muistollaan ratsastetaan myös tämänhetkisiä poliittisia vastustajia vastaan. Yhtä kiistämätön ja vähintään yhtä julma valkoinen terrori (lynkkauksineen ja pogromeineen) taas unohdetaan täysin. On vain me ja he, ja ”heihin” kuuluvat sekä Szamuelyn pika-nappituomioita jakaneet pyövelit että nykyinen poliittinen oppositio äärioikeistosta epämääräisen viher-liberaali-keskustan kautta jonkinlaisiin sosialisteihin.

Näistä vihollisista Kövér rakentaa puheessaan pitkän jatkumon, jonka loppupäässä ovat esimerkiksi roistomaiset lehtimiehet (”ulkomailta käsin rahoitettu Unkarin bolševismi oli oikeastaan kotimaisen journalismin erään osan yritys luoda oma valtionsa”), sekä tietenkin Imre Nagy ja meidän aikamme katalat postkommunistit:

”… kansallisten [!] marttyyriemme vuonna 1934 pystytetyn muistomerkin kommunistit tuhosivat vuonna 1945, ja puoli vuosisataa myöhemmin sen paikan varasivat postkommunistit omien edeltäjiensä teloittaman kommunistin patsaalle, tällä mittaamattoman ylimielisellä eleellä antaen ymmärtää, että kommunistien murhaamaksi kansalliseksi marttyyriksikin kelpaa vain se, joka aiemmin on itse osallistunut kommunistien rikoksiin. Muille ei kuulu edes marttyyrin kunnia!”

Mutta tämän päivän tekstin kannalta mielenkiintoisempi on tämä roistosarjan alku. Kaikki alkaa Kövérin mukaan vuosien 1848-49 vapaustaistelun kukistamisesta. Nujerrettu Unkari oli menettänyt paitsi fyysisen ja poliittisen myös henkisen puolustuskykynsä:

”Näin mahdollistui esimerkiksi se kuvaava tapaus, että vuonna 1858, 22-vuotiaana maahamme saapunut ulkomaalainen nuorukainen, joka ei edes osannut unkaria, oli kolme vuotta myöhemmin jo Unkarin Tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen, ja hänestä saattoi tulla unkarin kielen suomalais-ugrilaista alkuperää koskevan dogmin perustaja. Eräälle tutkijakollegalleen hän sivumennen sanoen ilmaisi asian näin: ”Unkarissa sitä helposti menettää hyvän tuulensa, kun joutuu puuhaamaan niin hyödyttömien asioiden parissa kuin unkarin kielen tutkimus.” Onneksi unkarilaiset, heidän kimppuunsa lähetetyn kulttuuriagentin jatkuvista ponnisteluista huolimatta, eivät menetä äidinkieltään eivätkä elämänhaluaan omassa isänmaassaan.”

Tämä ulkomaalainen nuorukainen oli tietenkin Josef (József) Budenz, nuori kielentutkija, joka saapui Saksasta tuonaikaisen historiallis-vertailevan kielitieteen ajantasaisin työkalupakki mukanaan ja josta ”antifennougristien” salaliittoteorioissa on leivottu Habsburgien agentti ja jonkinlainen Unkarin-syöjien ykkösnyrkki akateemisessa maailmassa. (Kielentutkija Ádám Nádasdy on jo vuosia sitten paketoinut nämä kahjoaatteet näpsäkkään nippuun kirjoituksessaan ”Paha Budenz”, jonka olen suomentanut tänne.) Budenz ei tosin tarinoiden mukaan koskaan päässyt eroon saksalaisesta aksentistaan, mutta unkarin kielen hän oppi ja rupesi pitämään itseään unkarilaisena. Ajatuskin siitä, että hän olisi jonkinlaisena poliittisena agenttina pitänyt päämääränään unkarilaisten vieroittamista äidinkielestään, on älytön. Ja yhtä idioottimaista on, että Kövér ei tunnista tai halua tunnistaa Budenzin heittoa unkarin kielen tutkimuksen ”hyödyttömyydestä” ironiaksi, jonka kohteena on nimenomaan unkarin kielen liian vähäinen arvostus.

Tosielämän Rauno Repomies suoltaa siis kuuluisien pörheiden kalapuikkoviiksiensä takaa semmoista salaliittoteoria-palopuhetta, että kuulija alkaa ihmetellä, olisiko puhemiehen nyt tosiaankin aika kaivaa se lääketuubi povitaskustaan. Unkarin kielen ja unkarilaisten elämänhalun tuhoaminen on siis suuri kansainvälinen salajuoni, jonka takana piilevät nimeämättömät, häijyt voimat ovat kohdeyleisölle tuttuja. Ja näihin pahiksiin kuuluvat sekä kansainväliset koukkunokkaiset suurkapitalistit ja luihut kommunistit että ikävää feiknjuussia suoltavat lehdistön palkkakynäilijät ja kansasta vieraantuneet akateemiset älyköt, jotka – silloin kun eivät notku työttöminä rauniokapakoissa – piileksivät hyödyttömän valtavirtatieteen norsunluutorneissa unohtaen, että kyllä kansa tietää. Jälleen kerran ilmenee myös, että suomalais-ugrilaisesta kielitieteestä on tullut nyky-Unkarissa jonkinlainen absoluuttinen bullshit-ilmaisin: se, joka rupeaa haukkumaan Budenzia Habsburgien agentiksi, on asemoinut itsensä ei vain itse rakentamansa hyvän ja pahan rajan suhteen vaan myös tieteen ja huuhaan rajan väärälle puolelle.

Mutta ei tässä ole kyse vain kielitieteen ”dogmien” kiistämisestä vaan ennen kaikkea kansallisesta historian- tai myytinkirjoituksesta. Uudelleen rakennetun muistomerkin huipulla kököttää tyylitelty ruumisarkku: ”kansakunnan kuoleman” metaforiikka liittyy paitsi unkarilaisten kansallismyyttien krooniseen, järjettömään sukupuutonpelkoon myös erityisesti siihen Trianonin rauhan ja revansismin surukulttiin, jonka jonkinlaista huipentumaa voimme odottaa ensi vuodeksi. (Ruumisarkusta tulee väkisinkin mieleen pahamaineisen, 1990-luvulla äärikansallismieliseen äärioikeistoon luisuneen kirjailijan István Csurkan kohuttu näytelmä A hatodik koporsó [‘Kuudes ruumisarkku’], jossa juutalaiset esitetään syyllisinä sekä ensimmäisen maailmansodan tappioon ja sitä seuranneeseen Trianonin häpeärauhaan että myöhempiinkin katastrofeihin, holokaustia myöten.) Ruumisarkulla kenties vihjataan, että Neuvostotasavalta ja sen punainen terrori olisivat olleet syynä Trianonin tragediaan. Itse asiassahan Neuvostotasavallan johto pystytti armeijan, joka joltisellakin menestyksellä puolusti Unkarin vanhoja rajoja, kun taas Horthyn ”kristillis-kansallinen” järjestelmä nostettiin pystyyn voittajavaltojen tuella ja osana sitä prosessia, jolla Unkarin kuningaskunnasta leikattiin kaksi kolmasosaa sen naapurivaltioille.

Mutta ei Neuvostotasavallan punaisesta terrorista vedetä linjaa vain Trianoniin ja nykyaikaan. Erityisen omituista on se, että punaisen terrorin alkua venytetään myös historiassa taaksepäin, vuoteen 1918 – siitä huolimatta, että Neuvostotasavaltaa edeltäneiden Károlyin ja Peidlin hallitusten aikana ei mistään punaisesta terrorista ollut puhettakaan. Avainkohtana ja punaisen terrorin alkupisteenä myös Kövérin patsaanpaljastuspuheessa on moninkertaisen pääministerin ja johtavan konservatiivipoliitikon, kreivi István Tiszan murha lokakuun 31:ntenä 1918. Tuolloin, muuten verettömän ns. asterivallankumouksen yhteydessä, joukko sotilaita tunkeutui Tiszan huvilaan ja ampui hänet; unkarilaisessa Wikipediassa julkaistun aikalaisuutisen mukaan sotilaat olivat syyttäneet häntä Unkarin viemisestä sotaan ja kaikista sodan aiheuttamista kärsimyksistä.

Tiszan murha on jäänyt yhdeksi Unkarin historian arvoituksista. Epäselvää on, keitä sotilaat olivat, kuka heidät järjesti paikalle ja miksi huvilaa valvoneet santarmit oli juuri vähän aikaisemmin komennettu poistumaan. Murhaa selviteltiin 1920-luvun alussa kahdessakin oikeudenkäynnissä, jotka keskeytettiin tuloksettomina. Näitä oikeudenkäyntejä myöhempien aikojen historioitsijat ovat arvostelleet poliittisiksi näytösprosesseiksi: ilmeisesti tarkoitus oli vain löytää johtolankoja, jotka johtaisivat murhasta asterivallankumouksen johtohahmoihin tai etenkin ensimmäisen tasavallan pääministerin, ”punaiseksi kreiviksi” haukutun edistysmielisen aristokraatin Mihály Károlyin lähipiiriin.

Károlyi on jo pitkään ollut nykyisen Orbánin hallituksen hampaissa; hänenkin patsaansa siirrettiin pois parlamenttitalon lähistöltä jo vuonna 2012 (sittemmin se on pystytetty uudelleen kuvanveistäjän kotikaupunkiin Siófokiin). Myös ”asterivallankumousta” ja sitä seurannutta ensimmäistä tasavaltaa pyritään nyt ankarasti esittämään uudessa valossa, ei enää epäonnisena yrityksenä rakentaa porvarillista, modernia demokratiaa luhistuvan feodaalimonarkian jälkeensä jättämään kaaokseen vaan – niin, kansainvälisten superpahisten yliaikaisena, ylikansallisena salajuonena Unkaria vastaan? Tällaisille mieltäylentäville tarinoille on näköjään entistä kovempi poliittinen kysyntä.

Tätä mietin entistä ankarammin, kun sähköpostiini tipahti Wienin Collegium Hungaricumin eli paikallisen kulttuurikeskuksen kutsu näytelmäesitykseen. Tizennyolc (‘Kahdeksantoista’) -niminen näytelmä kuulemma kuvailee kreivi Tiszan murhaan johtaneen salaliiton vaiheita – taustalla tietenkin ”pieni asterivallankumouksellisten joukko” – ja sen kehutaan perustuvan yli kymmenen vuoden tutkimustyöhön. Tutkimukset ovat kuulemma osoittaneet, että kuuluisa ns. Ketjusillan taistelu (28. lokakuuta 1918 monituhatpäinen väkijoukko vaati Károlyin nimittämistä pääministeriksi, ja poliisit ampuivat Budapestin ketjusillalla mielenosoittajajoukkoon, niin että kolme ihmistä kuoli ja kymmeniä haavoittui) olikin provokaatio, jonka tarkoituksena oli edistää vallankumousta synnyttämällä sille marttyyreja… Selväksi ei käy, kuka tätä tutkimusta on tehnyt ja mikä oli hänen suhteensa ammattimaiseen tai (hyi olkoon) akateemiseen historiankirjoitukseen. Sitä vastoin kerrotaan, että näytelmän on kirjoittanut muuan Attila Andrási.

En ihmeemmin tunne Unkarin teatteriskeneä, joten suoritin pienen nettihaun, ja heti ensimmäiseksi esiin pomppasi tämä muutaman vuoden takainen kulttuuriuutinen. Ystävämme Attila Andrási sai tuolloin johtaakseen Serbian Vojvodinan unkarilaisalueella, Szabadkan (Subotica) kaupungissa toimivan unkarilaisen teatterin, huolimatta teatterin työntekijöiden yksimielisestä vastustuksesta ja muistakin kulttuuriväen protesteista: niiden mukaan Szabadkan teatterissa on nyt odotettavissa, vapaasti kääntäen, ”henkseleitä paukuttelevaa kansallis-nyyhkyilyä”. Andrási näkyy myös johtavan perustamaansa Udvari Kamaraszínház (Hovi-kamariteatteri) -nimistä teatteria, joka on asettanut tehtäväkseen Unkarin historian avainkohtien tuomisen näyttämölle sekä Unkarissa että erityisesti naapurimaiden unkarilaisalueilla. Tähän kuuluu myös ”Kahdeksantoista”-näytelmän tuominen Wieniin. Udvari Kamaraszínházin kotisivuilla pöhisee kristillis-kansallinen paatos: ”Kutsumuksestamme nousevia tehtäviämme olemme tähän asti pystyneet täyttämään paljolti hyväntahtoisten ihmisten tuella sekä Jumalan armosta.”

Voisin ”Jumalan” tilalle sijoittaa muutamia maallisia nimiä, mutta se jääköön lukijoiden täydennettäväksi.

Kohti Gileadia?

Suomenkin mediaan ylsi tänään uutinen Budapestissa järjestetystä ”kolmannesta kansainvälisestä väestöhuippukokouksesta” (Family first – Első a család, eli ‘perhe ensimmäiseksi’). Pienellä verkkohaulla ei oikein selvinnyt, onko tapahtumalla muuta järjestäjää. Toisin kuin Unkarin pari vuotta sitten isännöimä ”Perheiden maailmankongressi”, jonka taustalla on amerikkalaisvetoinen kansainvälinen mm. homoliittoja ja aborttia vastustavan ”perusarvoväen” järjestöryväs, tämä huippukokous oli ilmeisesti Unkarin hallituksen oma-aloitteisesti järjestämä, ja todellakin jo kolmatta kertaa. Orbánin Unkari selvästi tavoittelee kansainvälistä näkyvyyttä ja johtoasemaa aidon avioliiton puolustajien ja ”pro life” -väen keskuudessa. Puheessaan Orbán itse erityisesti mainitsi, että väestön hupenemisen yleiseurooppalaista ongelmaa ei voiteta ”ilman kumppaneita”. Tällaisia taistelutovereita ovat Unkarille ainakin Tšekki ja Serbia, ”pidämme peukkua itävaltalaisille” (viittaus tulossa oleviin vaaleihin) ”ja toivomme, että Italiankin myllerrykset järjestyvät meidän kannaltamme suotuisalla tavalla.”

Paikalla oli runsaasti kansainvälisiä vieraita, etenkin pääministeri Orbánin aateveljiä ja sielunkumppaneita; uutisissa on mainittu ainakin Tšekin pääministeri Andrej Babiš ja Serbian presidentti Aleksandar Vučić sekä Australian entinen pääministeri Tony ”Climate change is crap” Abbott. Mediaan (myös yllä linkitettyyn Hesarin juttuun) ja someen levisi, muun muassa Financial Timesin toimittajan Valerie Hopkinsin twiitin ansiosta, alun perin Orbánin Facebook-sivulla julkaistu valokuva, jossa katsomon eturivillä istuu pelkästään keski-ikäisiä ja iäkkäämpiä ukkeleita. Meemimaakarit ovat sittemmin yhdistelleet tätä kuvaa esimerkiksi kuuluisaan uutiskuvaan, jossa Saudi-Arabian naisten asemaa pohtii joukko arvovaltaisia miehiä valkeissa kaavuissaan.

Kuten Hesarin jutussakin kerrotaan, tässä kongressissa siis vanhenevat miehet kannustivat nuorempia naisia synnytystalkoisiin. Sillä muuten Unkari lakkaa olemasta ja unkarilaiset kuolevat sukupuuttoon. Tällä, sanoisinko, suhteettomalla sukupuuton pelolla on Unkarissa elämöity viimeistään siitä saakka, kun Johann Gottfried Herder, kansallisromantiikan isä, yli kaksisataa vuotta sitten meni jossain sivulauseessa huomauttamaan, että unkarilaiset kenties saattaisivat jossain vaiheessa kadota ja sulautua ympäröivien kansojen mereen. Tähän unkarilais-kansalliseen perinteeseen vetosi nytkin puheessaan parlamentin puhemies László Kövér.

Kövérin mukaan Unkarissa vuosina 1956–2017 tehtyjen laillisten aborttien määrä, yli kuusi miljoonaa, on paljon enemmän kuin se väkimäärä, jonka Unkari yhteensä menetti molemmissa maailmansodissa, Trianonin rauhan (nyyh!) aluemenetyksissä sekä vuoden 1956 kansannousun yhteydessä. Lasten hankkiminen on siis kansalaisvelvollisuus. ”Meidän kaikkien on päätettävä, asetummeko elämän vai kuoleman kulttuurin puolelle, rakennammeko vai tuhoammeko yhteisöjämme.” Luonnollisia yhteisöjä ovat perheet, uskonnolliset yhteisöt ja kansakunta, ja tätä ”luonnollisuutta” nykyinen ”kuoleman kulttuuri” pyrkii hajottamaan.

Niinpä. Nykyisen ylikansallisen kansallispopulismin ytimessä on ajatus siitä, että entisajan elämänmeno oli puhtaampaa, turvallisempaa ja parempaa. Ei ollut ydinsodan eikä ilmasto- tai saastekatastrofin uhkaa, mutta eipä ollut myöskään työttömyyttä, ei kylien tyhjenemistä nuorison valuessa suurkaupunkeihin tai ulkomaille, ei pelottavien muukalaisten maahanmuuttoa, ihmiset asuivat kotikylissään ja tekivät sitä samaa mitä isätkin olivat tehneet, kaikki kynnelle kykenevät kävivät sunnuntaisin kirkossa, menivät naimisiin ja saivat niin paljon lapsia kuin naiset jaksoivat synnyttää. Tähän jälkimmäiseen puoleen, turvallisen menneisyyden kaipuuseen, populismi iskee, samalla kun se tukahduttaa tai vähättelee ensin mainittuja, ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta olennaisia vaaroja.

Tähän liittyy myös unkarilaisessa somessa jyllännyt keskustelu uudesta kotiseutuopin (hon- és népismeret) oppikirjasta, jonka tekijä Ferenc Bánhegyi on ennenkin herättänyt keskustelua. (HVG:n artikkelissa viitataan Népszabadság-lehden tietoon, jonka mukaan Bánhegyin aiempi historian oppikirja vedettiin pois käytöstä, koska siinä Adolf Hitler esitettiin sympaattisessa valossa ja Unkarin kevään 1919 ”neuvostotasavallan” johtajien harjoittama punainen terrori yhdistettiin heidän juutalaiseen syntyperäänsä.) Nyt siis tämän Bánhegyin oppikirjassa kuvataan entisaikojen maaseudun elämänmenoa näin:

”Elämä entisaikojen kylissä
Entisajan talonpoikaiset ihmiset tekivät ankarasti työtä, mutta heidän elämänsä oli silti köyhää. Tästä elämäntavasta kerrotaan tarkemmin seuraavissa luvuissa. Se on kuitenkin muistettava, että tästä köyhyydestä huolimatta entisajan maaseudulla pahimpia rikoksia oli varkaus. Entisajan kyläyhteisössä pienimmästä, jo työhön kykenevästä lapsesta vanhimpiin perheenjäseniin jokaisella oli tehtävänsä. Ei tullut kuuloonkaan, ettei joku olisi tehnyt työtään, se olisi ollut suuri häpeä. Työtä kunnioitettiin, samoin vanhempia ihmisiä ja ruokaa. Lapset eivät nirsoilleet vaan olivat tyytyväisiä, kun oli, mitä syödä. Vanhemmille ihmisille, varsinkaan omille vanhemmille, ei saanut sanoa vastaan eikä aikuisille huutaa. Näin kasvavat lapset tiesivät tarkalleen oman osansa ja tehtävänsä kyläyhteisössä. Perhe piti yhtä myötä- ja vastoinkäymisissä. Tyypillisiä eivät olleet avioerot tai perheen sisäinen väkivalta, rikollisuutta ei ollut siinä määrin kuin nykyään. Ihmiset, vaikka olivatkin köyhiä, oppivat elämään siivosti ja tekemään kunnolla työtä ja kestivät kaikki elämän vaikeudet.”

Kuten HVG:n jutussa muistutetaan, pelkkä tutustuminen Unkarin kirjallisuuden klassikkoihin, esimerkiksi Zsigmond Móricziin, voisi hieman suhteellistaa oppikirjan sangen idyllistä kuvaa entisajan talonpoikaisväestön väkivallattomasta ja kunnollisesta elämästä. Todellisuudessa ei perhe-elämä entiseen aikaan Unkarissakaan ollut aina onnellista eivätkä ihmiset tyytyneet nurkumatta osaansa tai edes perinteisiin sukupuolirooleihin, kuten taannoinen ”Piippu-Pistan” tarinakin osoittaa.

Mutta palataanpa Budapestin äskettäiseen väestökongressiin ja László Kövérin puheenvuoroon ”kuoleman kulttuurista”. Toisin olivat asiat silloin, kun puhemies Kövér oli nuori, pitkätukkainen poliitikko silloisessa nuorten radikaalien järjestelmänkaatajien Fidesz-puolueessa. Index-uutissivuston lukija oli bongannut vuonna 1990 Reform-lehdessä ilmestyneen haastattelun, jossa 30-vuotias sutjakka Kövér puuttuu tuolloin ajankohtaiseen aborttikysymykseen. Tuolloin aborttien määrä oli kovasti lisääntynyt, ja tuolloinen hallituspuolue MDF oli alkanut pohtia aborttilain tiukentamista. Fidekszellä ei haastattelua tehtäessä vielä ollut virallista kantaa asiaan, mutta tuolloin vielä liberaalin Viktor Orbánin mielestä ”ne, jotka haluavat [lakitoimin] rajoittaa aborttien määrän vuotuisesta 90 000:sta kahteen-kolmeentuhanteen, eivät ole ihmisiä vaan hirviöitä”, ja asiasta pitäisi järjestää kansanäänestys. Haastateltu Kövér jatkoi tätä ajatusta muistuttamalla, että naiset eivät teetä abortteja huvin vuoksi, ja ”aborttikiistan ratkaiseminen hallinnollisin keinoin olisi vakaumuksemme mukaan samanlainen virhe kuin uskonnonopetuksen tuominen kouluihin hallituksen päätöksellä. Ei vain siksi, että se sosiaalisista syistä pahentaisi yhteiskunnan vastakkainasetteluja entisestään, vaan siksikin, että se nostattaisi voimakkaita tunteita.”

No nyt on uskonnon tai elämänkatsomustiedon opetus taas ”kristillis-demokraattisen” Unkarin kouluissa pakollisena oppiaineena, eikä kansan jakautumisesta näköjään kanna kukaan huolta – perheitä ja vanhoja ystävyyssuhteita hajottava poliittinen kahtiajako ja vastakkainasettelu on Unkarissa jo vuosia sitten toteutunut tosiasia, jonka kuka hyvänsä näkee hiemankin unkarilaisia somekeskusteluja vilkaisemalla. Abortti on toistaiseksi suhteellisen vapaa, mutta lain tiukentamista Puolan malliin on pelätty jo pitkään; Unkarin uuden perustuslain esipuheessa nimenomaisesti todetaan, että sikiön elämää on suojeltava hedelmöitymisestä lähtien. Eikä voimakkaiden tunteiden herättämistä pelkää kukaan, päinvastoin – kuten tässä perhekongressissakin taas nähtiin.

László Kövérin ”kuolemankulttuuri”-puheen ohella melkoista kuohunaa omassa somekuplassani on nostattanut inhimillisten voimavarojen superministerin Miklós Káslerin möläytys:

”Naiset synnyttävät silloin kun tahtovat, kun heidät on motivoitu/kannustettu/saatettu siihen (unkarin késztet-verbin, kirjaimellisesti ’saattaa valmiiksi’, voi kääntää monin tavoin). Kun heidät kasvatetaan siihen, että perhe on arvo, että lapsi on arvo, että heidän elämänsä on silloin täydellinen, saa täyttymyksensä silloin, kun se toteuttaa luomisen päämäärää.” (Kuva ATV-kanavan Facebook-sivulta.)

Toisin sanoen: jos syntyvyys Unkarissa on huolestuttavasti laskenut ja väestö harmaantuu käsiin, niin asian voi korjata ”kasvattamalla” naiset parempaan ymmärrykseen oikeista perusarvoista. Ja nimenomaan naiset? Pääongelma on siis, että miehet kyllä haluaisivat saada lapsia ja perustaa perheen, mutta naiset mokomat eivät viihdy nyrkin ja hellan välissä vaan mieluummin liehuvat maailmalla toteuttamassa itseään?

Ongelma ei siis ole se, että nuoret, työ- ja lisääntymisikäiset ihmiset ovat viime vuosina muuttaneet joukoittain ulkomaille (usein siteeratun laskelman mukaan joka kuudes unkarilainen lapsi syntyy Unkarin ulkopuolella), ei vain parempaa palkkaa ja elintasoa vaan myös tasokkaampaa terveydenhuoltoa ja koulutusta etsimään? Unkarilaisten haluttomuus synnytystalkoisiin ei siis suinkaan johdu siitä, että henkilökunta- ja resurssipulan koettelema terveydenhuoltojärjestelmä on romahduksen partaalla? Tai siitä, että nytkin lukukauden alkaessa kouluista puuttuu tuhansia opettajia ja edes jollain tavoin pätevää opettajakuntaa etsitään kissojen ja koirien kanssa? (Eduline-sivuston haastatteleman opettajien keskusjärjestön varapuheenjohtajan mukaan aikapommi tikittää jo: Unkarin opettajakunta vanhenee käsiin ja pakenee eläkkeelle, nuoria on yhä vaikeampi houkutella alalle, jossa työolot ovat yhä haastavammat ja palkkaus surkea.)

Ennen kaikkea ihmetyttää se, miten Unkarin hallitus mahtailee ”perheystävällisellä” politiikallaan – viime vuosihan oli peräti julistettu ”perheiden vuodeksi” – samaan aikaan, kun köyhimpien perheiden ja lasten hätä on huutava. ”Perheiden vuonna” 2018 häädettiin asunnoistaan tuhansia maksukyvyttömiä, joukossa myös lapsiperheitä (joiden tarkka lukumäärä ei ole tiedossa). Tästä huolimatta parlamentti viittasi kintaalla kansalaisjärjestöjen aloitteelle säädöksestä, jolla kaupunkeja kiellettäisiin häätämästä lapsiperheitä tyhjän päälle. Parin vuoden takaisen tilaston mukaan Unkarin lapsista 24,9 %, siis neljäsosa, kärsii vaikeasta köyhyydestä (Suomessa vastaava osuus oli 2,0 %, Ruotsissa 0,8 %). Jatkuvasti nälkää näkevien lasten lukumäärästä liikkuvat arviot ovat viisinumeroisia lukuja. Hallitus ei kuitenkaan halua tukea köyhimmän väestönosan – josta melkoinen osa on romaneja – lisääntymistä, päinvastoin. Perhepoliittiset tuet on laadittu niin, että niistä hyötyy ylempi keskiluokka: monilapsisille perheille myönnetään asunto- ja autoluottoja sekä verotusetuja. Ne perheet, joilla ei missään tapauksessa ole varaa autoon tai mahdollisuuksia asuntolainaan, tai ne köyhimmät naiset, joilla ei ole tuloja eikä siis verojakaan, eivät näistä eduista kostu lainkaan. Ylemmän keskiluokan ihmiset taas pystyvät hankkimaan sen tilafarmarin tai isomman asunnon myös ilman valtion tukiaisia, eikä heidän lastenhankintansa ole siitä kiinni.

On siis vaikea uskoa, että kukaan täysjärkinen poliitikko tai virkamiespäättäjä vakavissaan kuvittelisi kääntävänsä syntyvyyskäyrät nousuun pelkällä perhearvoretoriikalla. Tekee mieli väittää, että tästä ei oikeasti olekaan kysymys. Puhe lapsiperheiden tukemisesta ja positiivisista perhearvoista on tämän asiantuntijoiden ja päättäjien huippukokoukseksi naamioidun poliittisen propagandatilaisuuden julkisivun niin sanoakseni valopuoli. Kääntöpuolella on se, millä kannattajajoukkojen syvät rivit todellisuudessa saadaan mobilisoiduksi, eli pelko ja viha: ei vain pelko seksuaalivähemmistöjä kohtaan (jotka esitetään ennen kaikkea demografiseksi uhkaksi perheille ja väestön lisääntymiselle) vaan etenkin muukalaisviha ja maahanmuuttovastaisuus.

Väestönkehitys kuvataan tässä ajatusmallissa alkeellisena joko-tai-nollasummapelinä: jos omia lapsia ei synny, niin tyhjiö täyttyy maahanmuuttajilla – tai jos maahanmuuttajia tulee maahan, se tarkoittaa rasistien suosikkitermillä ”väestönvaihtoa”, natsisaksaksi Umvolkung, unkariksi népességcsere (tämä oli keväällä eurovaalien alla yksi Fidekszen vaalikampanjan avainkohtia). Me emme päästä Unkariin yhtään maahanmuuttajaa (tämähän ei pidä paikkaansa, mutta mitä siitä), ”maahanmuuttomieliset” vastustajamme taas haluaisivat ”hukuttaa Euroopan maahanmuuttajien tulvaan”, ja mitään muuta kuin nämä kaksi vaihtoehtoa ei ole olemassakaan.

Unohtakaa siis köyhyys, nälkää näkevät lapset ja talvella lämmittämättömiin asuntoihinsa paleltuvat vanhukset, unohtakaa korruptio ja vallanpitäjien käsittämätön rikastuminen, unohtakaa uusien upeiden jalkapallostadionien tyhjät katsomot ja syöpäpoliklinikan käytävällä aamuviidestä alkaen jonotusnumeroa jonottavat potilaat, unohtakaa kaikki tulevaisuudessa väijyvät katastrofit ja konfliktit. Uskokaa puhtaaseen, kansalliseen, aitoon menneisyyteen, aikaan, jolloin kaikki oli hyvin, koska miehet olivat miehiä, joita naiset ja lapset tottelivat. Kaikki voi taas olla hyvin, kunhan Unkarista rakennetaan piikkilanka-aidan suojaama uusi Gilead.

Soros jyrää meitin!

Itävallan presidentinvaalien tulos on tätä kirjoittaessani äärimmäisen täpärällä, ja kohta saa lisäksi ruveta pelkäämään suomalaisen uutisvirran täyttymistä kuvilla kalja-, voitonhuuma- ja testosteronitokkuraisten nuorukaisten pukuhuonejuhlista. Tässä ei nyt auta muu kuin paeta sen absurdin teatterin pariin, jota Unkarin poliittinen elämä tarjoaa.

Nimittäin: tuoreimman perjantaiaamuisen radio-”haastattelunsa” yhteydessä (haastattelu lainausmerkeissä, koska ilmeistä on, että oikeita ja hankalia kysymyksiä ei esitetä) pääministeri Orbán intoutui sellaiseen foliopipovauhtiin, että monet parkkiintuneetkaan unkarilaiset tuttavani eivät enää olleet uskoa korviaan. Jo pitkäänhän Unkarin hallitus on syyttänyt kaikista ongelmista Brysseliä, myös pakolaiskriisistä, ja tekeillä on pakolaisten ”pakkoasuttamista” (kényszerbetelepítés) eli EU:n turvapaikkakiintiöitä koskeva kansanäänestys, jota valmistelee jälleen kallis julistekampanja:

”Lähetämme Brysseliin semmoisen viestin, että hekin sen ymmärtävät.”  Tämä Budapestin laitamilla Solymárissa otettu kuva julisteesta Unkarin nykytodellisuutta heijastavine ympäristöineen voitti 444.hu-sivuston lukijakilpailun ”elämä itse” -sarjan. (Kilpailussa kerättiin parhaita ”viestejä Brysseliin” eli muokkauksia kampanjajulisteen tekstiin, ja palkinnoille pääsivät esimerkiksi ”Lähetämme Brysseliin semmoisen viestin, että lähettäkööt lisää rahaa, sillä tämä julistekampanja maksaa ihan saatanasti” sekä ”Lähetämme Brysseliin semmoisen viestin, että isänmaa ei voi olla kakkosdivarissa”; jälkimmäinen viittaa pääministeri Orbánin kuuluisaan lausahdukseen ”isänmaa ei voi olla oppositiossa” sekä pääministerin kotikylässä toimivan jalkapalloakatemian joukkueen viimeaikaiseen surkeaan menestykseen.)

Mutta loputtomiin ei pelkkä Brysselin kasvottoman byrokratiakoneiston haukkuminenkaan riitä, vaan viholliskuvia ja vihollisia on saatava lisää. Ja mieluiten sellaisia, joilla on tutut (koukkunokkaiset…) kasvot. Rapakon takaa on viime aikoina kuulunut huolestuneita puheenvuoroja äärioikeiston noususta, Putinin vaikutusvallan kasvusta ja demokratian kriisistä eräissä Euroopan maissa. Siispä, kuten jo kerroin, pääministeri Orbán veti perjantaina foliohatun päähänsä ja antoi tulla. Tässä ääninäyte, jonka 444.hu-sivusto on julkaissut YouTubessa, kuvitettuna valokuvalla Orbánin ja Barack Obaman äskettäisestä tapaamisesta.

”Kiinnitän huomiotanne toiseen asiayhteyteen. Sillä amerikkalaisten (presidentinvaali)kampan…njan lisäksi Unkaria ja Puolaa, yleisemmin Keski-Eurooppaa koskevilla huomautuksilla on silti myös poliittinen sisältö. Nämä eivät ole satunnaisia lipsautuksia. Ja nämä lipsautukset… kannanotot ovat lisääntyneet pakolaiskriisin kuluessa. Ja (USA:n) demokraattipuolueen johtajien takana, sen tiedämme kaikki, meidän on pakko nähdä György Soros. Ja György Soros on julkistanut muslimien maahanmuuttoa Eurooppaan puolustavat kuusi teesiään, joissa hän julisti, että joka vuosi on otettava vastaan ainakin miljoona muslimia, että heille on taattava turvallinen reitti, ja että Euroopan kuuluu iloita tästä mahdollisuudesta eikä puolustautua sitä vastaan. Hän on myös sanonut, että jos se maksaakin paljon, hän kyllä luotottaa sen. Siispä täällä Keski-Euroopassa on olemassa taustamahti (háttérhatalom), se on yhdistettävissä György Sorosin nimeen, hän on Amerikan demokraattipuolueen tärkeimpiä rahoittajia. Siksi minun täytyy sanoa, että… suu on Clintonin mutta ääni György Sorosin. Ja kun Unkari on tässä, missä se maantieteellisesti sijaitsee, ja haluaa puolustaa kansallista suvereeniuttaan ja turvallisuuttaan, siksi me merkitsemme estettä tälle Sorosin amerikkalaiselle suunnitelmalle. Eikä sitä tulla toteuttamaan täällä niin kauan kuin Unkarilla on kansallinen (nemzeti) hallitus. Siispä näiden amerikkalaisten lipsautusten takana täytyy, voimme nähdä myös vakavamman yhteyden.
(Mikrofoniteline: ”Mutta jos taustalla on tämmöinen yhteys, siitä seuraa myös, että Eurooppa heikkenee heikkenemistään. Miksi se on Yhdysvaltain intresseissä?”)
En sotkeutuisi mihinkään salaliittoteorioihin. (!) Puhun vain tosiseikoista. Unkarin opposition voima on paljon mitättömämpi kuin Sorosin rahoittamien Unkarissa toimivien järjestöjen poliittinen vaikutusvalta. Tässä on taustamahti. Heitä ei kukaan ole valinnut, silti he jatkuvasti pyrkivät poliittiseen vaikutusvaltaan. Ja vaikuttavatkin poliittiseen päätöksentekoon, demokratian luonnollisten lakien mukaan. Mutta raha näille järjestöille, näille julkisuusfoorumeille tulee suurimmaksi osaksi György Sorosin taustamahtijärjestelmän kautta. Näin ei ole vain Unkarissa. Muissakin Keski-Euroopan maissa tämä ilmiö tunnetaan. Siitä ei ole tapana puhua, nytkään emme sitä ottaneet puheeksi me vaan presidentti Clinton, siksi ajattelin, että tässä on nyt hyvä syy lopultakin puhua tästä kysymyksestä: ketä, miten, millä lailla amerikkalaiset rahoittavat Unkarissa ja miten he haluavat vaikuttaa? Vastaus piilee mielestäni siinä, että on sellaisia amerikkalaisia, joita en nimittäisi ”Yhdysvalloiksi”, sehän on suuri maa, siellä on paljon valtakeskittymiä, on niitä, jotka edustavat sitä näkökantaa, että Euroopalle olisi hyväksi, jos muutama miljoona, kymmenen miljoonaa muslimia tulisi Eurooppaan. György Soros ihmisoikeusargumentteineen edustaa tätä näkökantaa. Unkari vastustaa sitä.

Ei sinänsä ole mitään uutta siinä, että Orbán arvostelee amerikkalaisia ja syyttää unkarilaissyntyistä talousmagnaatti ja suurmesenaatti Sorosia pakolaiskriisin hyväksikäytöstä Euroopan ”kansallisvaltioiden heikentämiseen”. Samaa Sorosia siis, joka järjestelmänvaihdoksen aikoihin tuki aktiivisesti silloista nuordemokraattista Fidesz-puoluetta ja jonka järjestämällä stipendillä nuori Viktor Orbán pääsi 1989–90 Oxfordiin opiskelemaan.

Samantapaista kuultiin jo viime syksynä, kun Soros julkisti kuuden kohdan ohjelmansa, jossa todellakin puhutaan jopa miljoonasta pakolaisesta (ei ”muslimista”) vuodessa – koko Eurooppaan, Euroopan yhteisesti sovituin järjestelyin ja vapaaehtoisuuden, ei ”pakkoasuttamisen” pohjalta. Ja Yhdysvaltain presidenttikampanjan kiihdyttämä keskustelu sai jo torstai-iltana ministeri János Lázárin tiedotustilaisuudessa pääministerin radiopuhetta ennakoiden julistamaan, että ”Amerikan hyökkäysten takana on György Soros.” Näin hehkutti hallitukselle uskollinen Pesti Srácok -verkkosivusto:

”Amerikan hyökkäysten takana on György Soros, Viktor Orbán on pörssihain pahin vihollinen.”

Uutta on kuitenkin näin suorasukainen termin háttérhatalom ’taustamahti’ käyttö. Tätä sanaa nimittäin kuulee enimmäkseen mielenterveyden rajamailla liikkuvilta salaliittoteoreetikoilta, siis niiltä tyypeiltä, jotka uskovat illuminaattien tai ulkoavaruuden liskoihmisten lukevan ajatuksiamme, aiheuttavan suuronnettomuuksia jollakin salaisella superaseella tai myrkyttävän meitä kemikaalivanoillaan. Kannattaa myös huomata lähes näkymättömät viittaukset ”niihin”, joita on Amerikassa mutta jotka eivät suinkaan edusta kaikkia amerikkalaisia. Unkarilaisen antisemitismin tuntijat ja ennen kaikkea Orbánin kohdeyleisö kyllä ymmärtävät, mistä ja keistä on kysymys: siitä uskontokunnasta tai kansanryhmästä, johon myös Budapestissa 1930 silloin vielä Schwartz-nimiseen perheeseen syntynyt György Soros lukeutuu. Ja tietenkin tuo logiikan helmi: En nyt rupea sotkeutumaan mihinkään salaliittoteorioihin, kerronpa vain sen tosiasian, että on olemassa salaliitto meitä vastaan…

Viesti ymmärrettiin syvien rivien parissa, kuten Itävallan rajan lähellä Körmendissä nähtiin heti seuraavana päivänä eli lauantaina. Pienen paikkakunnan huoli turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksen aiheuttamista vaaroista ei ota laantuakseen, vaikka viime postauksessa kuvattu ikkunavälikohtaus on yhä hämärän peitossa ja pormestari edelleenkin vakuuttaa, että väitteet urheilijatyttöjen ahdistelusta ovat täysin perusteettomia. Kansalaisfoorumeita kuitenkin järjestettiin, ja netissä leviävässä videopätkässä yksi huolestunut kansalainen nousi käyttämään puheenvuoron, jossa julisti, että ”Soros-Ykän palkkasotureista pitäisi tehdä loppu, ja sitten ei Unkarissa olisi näitä ongelmia”.

Viholliskuva on siis selvä: ne jyrää meitin! Perjantaisessa puheessaan Orbán kuvaili Länsi-Euroopan suurkaupunkeja, joiden yleiskuva on maahanmuuton johdosta täysin mullistunut, ja pelotteli, että Budapestissa on sama edessä. ”Meidän on puolustettava kulttuurimme homogeenisuutta!”  Mielenkiintoista kuitenkin, että kaikista iskulauseista ja avainsanoista ei ole pystytty sopimaan koko puoluejohdon kesken. Sunnuntaina nimittäin parlamentin puhemies László Kövér, joka myös tuntuu yhä kiihtyvällä vauhdilla siirtyvän omaan rinnakkaistodellisuuteensa, puhui radiossa vähemmistökansallisuuksien päivän johdosta ja näki uhkakuvan periaatteessa aivan päinvastaisella suunnalla. Kövérin mielestä käynnissä on ”systemaattinen psykologis-poliittinen sota maailmaa tähän asti koossa pitäneitä identiteettejä vastaan, massamaahanmuutolla pyritään synnyttämään kulttuurinsa menettänyt, homogenisoitu eurooppalainen populaatio”.

Myönnetään, maahanmuuton mukanaan tuomat monikulttuurisuuden haasteet voivat olla monessa suhteessa erilaisia kuin ne, mitä vanhojen vähemmistöjen oikeuksien suojelemiseen liittyy. Mutta oliko se ”homogeenisuus” nyt ihanne vai vaara?  Mitä tarkoittaa ”oma kulttuuri”, ”vieras kulttuuri”, ”monikulttuurisuus” tai ”kulttuurittomuus”? Helppo vastata: tässä tapauksessa ei oikeastaan yhtään mitään, tai paremminkin mitä milloinkin.  Kun poliitikko puhuu kulttuurista, ehkä tosiaan kannattaisi poistaa se varmistin.

Eikö tämä ikinä lopu?

Apua. Se jatkuu aina vain. Unkarin Suuren Naisasiakeskustelun jälkimainingit nimittäin. Tai niin kuin nykyään on tapana todeta: kylläpäs tämä eskaloitui nopeasti.

Niin kuin viime blogahduksissani olen kertonut, Unkarin parlamentin puhemies László Kövér, aikoinaan nuoren liberaalin järjestelmänkaatajan Viktor Orbánin lähintä ystäväpiiriä ja muotoutuvan Fidesz-puolueen kovinta ydintä, nyttemmin ilmeisesti poliittisen päätöksenteon huipulta syrjäytynyt mutta parlamentin puheenjohtajanpöntössä entistä sekopäisempiä höpisevä kalapuikkoviiksinen setä, kohahdutti viime viikonloppuna puoluekokouskansaa asettamalla tavoitteeksi maailman, jossa ei tunneta mitään genderhömpötyksiä vaan jossa pojat uskaltavat olla miehiä ja tyttärien korkein kutsumus on synnyttää lapsenlapsia. Sitten Kövérin tueksi pomppasi vanheneva mutta edelleenkin entistä 90-luvun nuorisoa sykähdyttävä ikipoppari Ákos, joka puolestaan kertoi tv-haastattelussa, että naisen tehtävä ei ole ansaita yhtä paljon kuin mies vaan kuulua yhteen jonkun kanssa ja synnyttää lapsia jollekulle.

Edistyksellisen älymystön somekuplassa tietenkin myrskysi ja meemiä syntyi. Mutta toisin kuin viimeksi arvelin, myrsky levisi kuplan ulkopuolellekin. Ákos on nimittäin raskaan sarjan viihdejulkkis, jonka takana on melkoinen sponsorointikoneisto, eikä pelkästään Fidesz-puolue, jonka hovilaulaja Ákosista on näköjään tullut. Ja nyt Ákosin tärkeä sponsori, saksalais-ylikansallisen Telekomin unkarilainen tytäryhtiö Magyar Telekom sanoi sopimuksen irti, selittäen:

Arvostamme suuresti Ákosin musiikillisia saavutuksia ja menestystä esiintyvänä taiteilijana, ja muistelemme kiitollisina yhteistyömme vuosia ja yhteisiä ponnistuksiamme. Yhtiömme mielestä esiintyvän taiteilijan erään tv-kanavan haastattelussa ilmentämä ajatusmaailma ei kuitenkaan sovi yhteen konsernimme mission ja arvojen kanssa. Magyar Telekom on sitoutunut tarjoamaan naisille ja miehille yhtäläiset työehdot ja uramahdollisuudet ja kaikissa tilanteissa ylläpitämään yhtiön sisällä sukupuolten tasa-arvoa.

Mutta tämän jälkeen vasta todella repesi. Nimittäin: Unkarin hallitus (!) kävi Telekomin kimppuun. Kaikkia ministeriöitä kehotettiin sanomaan irti matkapuhelinsopimukset Telekomin kanssa. Hallituksen tiedottajan Zoltán Kovácsin mukaan

[h]allitus on järkyttyen saanut kuulla Telekomin päätöksestä, joka vakaumuksemme mukaan on ristiriidassa Unkarin perustuslain sekä hengen että kirjaimen kanssa. (…) Voi kuvitella, että tällainen on mahdollista Saksassa, mutta me emme voi hyväksyä, että nykyään Unkarissa ketään saisi tällä tavalla diskriminoida mielipiteensä ja näkemyksiensä takia.

Pääministerin kansliaa johtava ministeri Antal Rogán puolestaan saapui aamuteeveeohjelmaan kertomaan, että hänenkin mielestään Telekom sponsorisopimuksen purkamalla loukkasi Unkarin perustuslakia, nimittäin sitä kohtaa, jossa puhutaan sanan- ja mielipiteenvapaudesta. Hallitus oli vastannut symbolisella eleellä antaakseen Telekomin ymmärtää, että rahakaskaan firma ei saa tehdä mitä vain eikä kohdella ihmisiä miten huvittaa. Ja lopuksi asiaan puuttui lehdistötilaisuudessa vielä itse pääministeri Orbán, jonka mielestä sponsorointisopimus ja sen irtisanominen toki on periaatteessa sponsorin ja sponsoroitavan välinen asia. Kuitenkin hänen mielestään tässä kansainvälinen yhtiö (huom!) rankaisee unkarilaista (huom!) mielipiteen takia, ja se on perustuslaillinen sananvapauskysymys:

Unkarissa on mahdollista purkaa solmittu sopimus, siitä on laissa tarkkaan säädetty. Mutta mielestäni perustuslain kanssa ristiriidassa on se, että joku sanoo sopimuksen irti vain siitä syystä, että ei pidä sopimuskumppaninsa mielipiteestä. Tämä on sortoa, tämä on väärinkäytös, eikä tämmöistä mielestäni tule hyväksyä.

Orbán, koulutukseltaan juristi, on kuin ei muka ymmärtäisi yksinkertaista asiaa. Perustuslaillinen sananvapaus tarkoittaa sitä, että Ákos saa kenenkään estämättä sanoa julki mielipiteensä vaikkapa miesten ja naisten tasa-arvosta, ei sitä, että Telekom olisi velvollinen siitä hyvästä maksamaan hänelle. Ákosin ja Telekomin suhde taas on yksityisoikeudellinen sopimus, ja mitä luultavimmin siitä, kuten sponsorointisopimuksista yleensä, löytyy pykälä, jonka mukaan sopimuksen voi välittömästi purkaa jos sponsoroitava käyttäytyy sopimattomalla tai sponsorin edun vastaisella tavalla. Jos tästä tulee riitaa, se voidaan selvittää käräjillä, mutta perustuslaki ei tähän kuulu mitenkään. Varsinkaan, koska – kuten monet irvileuat ovat huomauttaneet – vaikka Orbán puhuu “perustuslaillisesta (alkotmányos) sananvapaudesta”, Unkarissa ei itse asiassa enää ole “perustuslakia” (alkotmány) vaan “peruslaki” (alaptörvény).

Yhden iskelmälaulajan takia on siis pistetty pystyyn vertaansa hakeva poliittinen julkisuusfarssi. Ilmeisesti tarkoitus on tehdä vaikutus puolueen kannattajajoukkojen syviin riveihin. Niihin, joihin karheanmiehekäs kuurankukkamelankolinen ysäripoppi puree, ja niihin, joita femakkojen säksätys ahdistaa. Niihin, jotka alttiisti ja innokkaasti uskovat Pahan Ulkomaisen Suurpääoman koko ajan vainoavan kunnon unkarilaisia. (Jatkopäätelmät voi jokainen tehdä itse, ja tekeekin. Orbánin ja Fidesz-puolueen faniryhmissä postaillaan jo kuvia Telekomin saksalaisesta naisjohtajasta (“feministinarttu!”) ja veikkaillaan, että Telekomin sponsorirahat varmaan tarvittiin jollekin klezmer-bändille. Hah hah.) Niille taas, jotka eivät hallitusta ja Fidesz-puoluetta kannata, tulee annetuksi selvä signaali: joka loukkaa meidän pikku elättiämme, loukkaa meitä, ja siitä seuraa imperiumin vastaisku.

”Perusarvoista” perusarvojen äärelle

Viimekertaisesta blogahduksestani jäi uupumaan uljas loppunousu. Ehkäpä hyvä niin, sillä Unkarin parlamentin puhemiehen László Kövérin puoluekokouspuhe nostatti reaktioita, joihin tekee mieli palata, eikä pelkästään reaktioiden itsensä ja niiden huumoriarvon takia.

Sekä Unkarin oppositio- että sosiaaliset mediat ovat nyt pari päivää pursuneet erilaisia vitsikkään ilkeitä kommentteja puhemies Kövérin möläytykseen miesten ja naisten rooleista, pojista, joiden tulisi runoilijoiden sanoin ymmärtää, että miehen on oltava mies, ja tyttäristä, joiden korkeimpana kutsumuksena tulisi olla lastenlasten synnyttäminen. Mitä ”miehenä olemiseen” tulee, kaunokirjallisuuden suhteen sivistyneemmät tahot ovat muistuttaneet, että Attila Józsefin säe ”Ole se, mikä olisit: mies. Ruoho kasvaa jälkeesi” on peräisin runosta, jossa runoilija rohkaisee itseään tekemään itsemurhan. Mutta todella pankin räjäytti tuo puhe ”lapsenlapsia synnyttävistä tyttäristä”.

Facebookissa on käynnistetty tempaus, jonka tarkoituksena on täyttää puhemies Kövérin postilaatikko negatiivisilla raskaustesteillä. Netti tulvii meemejä ja vitsejä, joista siteerattakoon yksi, Péter Konokin Facebook-seinältä:

Samaan aikaan eräässä kaukaisessa galaksissa, Voiman pimeimmällä puolella:
– Luke, minä olen sinun isoisäsi…

Kövér itse ei edelleenkään halua tajuta, mistä on kysymys. Népszabadság-lehden toimittajalle hän selitti pitävänsä yhtä lailla isyyttä miehen kauneimpana kutsumuksena. (Miksi ei sitten puhunut siitä puoluekokousyleisölle, joka hukutti hänen roolimöläytyksensä spontaaneihin aplodeihin?) Kövérin mielestä asia on aivan yksinkertainen: koko sivilisaatiomme tuhoutuu, ellemme lisäänny riittävästi, ja koko maahanmuutto tai muukalaisten ”maahanmuutattaminen” (betelepítés on kausatiivijohdannainen, tarkoittaa siis, että jotkut tarkoituksella asuttavat siirtolaisia maahan, ja tuntuu viittaavan niihin pääministeri Orbáninkin toistelemiin salaliittohoureisiin, joiden mukaan pakolaiskriisi on Tiedättekylläkenen tekosia) samoin kuin työvoimapula on seurausta siitä, että raskaustestitempauksen käynnistäjät ja heidän kaltaisensa eivät tätä yksinkertaista asiaa ymmärrä.

Mutta muutkin kuin Fidesz-puolueen innokas kokousväki tukevat yhä Kövériä. Eilen puhemiehen puolustajaksi ilmestyi puolikahjo-äärioikeistolaisen Echo TV:n haastattelussa itse Ákos, yleensä pelkällä etunimellään tunnettu Ákos Kovács, Unkarin… äh, yritän etsiä vertailukohdaksi 80-luvun lopulta saakka yleisön suosikkina paistatellutta karheanmiehekästä suomalaista poplaulajaa, mutta tämän genren tuntemukseni on niin kovin kehno. Viime vuosina Ákosista on yhä selvemmin näyttänyt tulevan jonkinlainen Fidesz-puolueen hovilaulaja, ja haastattelussakin (josta uutisoi mm. hvg.hu) hän osoitti, että oikeistokonservatiiviset perhearvot ovat hänellä kohdallaan:

Ákos: Ei naisten tehtävä ole ansaita yhtä paljon kuin miesten – niin minä sen koen.
Haastattelija: Eikö ole? Mikä sitten on naisten tehtävä?
Á: Siis, sanotaan, toteuttaa naisellisuuden olemusta, eikö niin? Sanotaan niin, että kuulua yhteen jonkun kanssa. Synnyttää jollekulle lapsia. Olla äiti.
H: Eivätkö nämä asiat sovi yhteen?
Á: Näyttää kovasti siltä, että eivät sovi. Miten oikein olet äiti, miten vietät tarpeeksi aikaa lastesi kanssa, jos olet johtavassa asemassa oleva jokin tiesmikä, ties millä palkalla.

Tämäkään ei tietenkään jäänyt vastausta vaille vaan synnytti oman Ákos-aiheisen meemi- ja vitsitulvansa. Laulajan Facebook-seinä alkoi tulvia pirullisia kommentteja, ja pikavauhtia valmistui myös nimimerkin Ákos Kövér uudelleensovitelma Ákosin 1990-luvun hitistä Helló:

Helou helou, olen täällä taas,
on jo aikaa siitä kun synnytit, nyt panen taas lapsen tulemaan.
Panen, panen, en peräänny,
mitä sanotkin, silmissäsi loistaa pulskanlainen [viittaus nimeen Kövér, joka tarkoittaa ’lihavaa’] viesti.
Tahtoisin tuoda elämääsi täyttymyksen,
mutta pelkään, että et piittaa,
valitettavasti en voi kirjoittaa uusiksi ‘Herätyshuutoa’ [lähes kansallishymnin asemassa oleva isänmaallinen runo 1800-luvulta],
teen lauluja, vaikka halusin lapsen.
Saat minulta matkallesi toivon,
paljon kristittyjä lapsenlapsia,
jotta sunnuntaina perhe voisi olla yhdessä.

Helou helou, en häipynyt,
kävin vain kaukaisella planeetalla, et usko, millaista siellä oli.
Niin paljon naisia, kaikki muutakin kuin synnytyskoneita,
ja teevee puhui totta, sieltä ei virrannut mössö.
Minä niin säikähdin: missä olen.
Ei kolmeakymmentä hopearahaa, ei palkkiota.
Toivoin hartaasti, että kohta herään,
ja sinä odotat minua illallinen valmiina.
Polvistut nurkkaan [viittaus perinteiseen tapaan kurittaa tuhmia lapsia panemalle ne nurkkaan polvilleen kuivien herneiden päälle],
ja jokin muukin kuin herneet on kovana,
kun uusi konservatiivinen nuorukainen sikiää.

Helou helou, tämä minä nyt olen,
asetuin kengänpohjan alle, ja niin kauan kuin elän, nuolen.
Puolueen laulaja on herra vain niin kauan
kunnes katoaa, kun kieltä on jännitetty liiaksi.
Nyt tuon elämääsi täyttymyksen, vaikka et piittaisikaan,
ja kohta kirjoitan uuden ‘Herätyshuudon’, kun kutsuu isänmaa, hohhoijaa.
Et saa matkallesi edes toivoa, vain fideszläistä coelhoa,
sillä kaikki syntini on annettu anteeksi.

Mutta kuule hei:
Helou helou, minä olen kansa.
Vähän vielä kestän, ja sitten nousen kapinaan.
Usko tai älä, lammaskin toivoo,
kerran vielä se käy paimenen kimppuun, ja se on loppu.

Juupajoo. Jotenkin tämä alkaa tuntua niin kovin tutulta, ja on niin monet kerrat toistunut jo tässäkin blogissa. Joku Unkarin vallanpitäjistä möläyttää autuaan itsevarmasti jotakin, mikä on sovittamattomassa ristiriidassa eurooppalaisten demokratia-, ihmisoikeus- ja tasa-arvokäsitysten kanssa tai muuten vain järjettömän keskiaikaista ja paljastaa tämän vallanpitäjäporukan henkisen tason. Oppositiomediat uutisoivat, sosiaalinen media räjähtää täyteen toinen toistaan nokkelampia meemejä, vitsejä ja parodioita, häijyjä blogikommentteja ja kuvamanipulaatioita – jotka eivät luultavasti juuri kantaudu älymystön somekuplan ulkopuolelle.

Vaan tapahtuuko sen lisäksi yhtään mitään? Kun koirat ovat haukkuneet itsensä väsyksiin, karavaani jatkaa kulkuaan. Kaiken lisäksi tuo koirien terapeuttinen mediahaukku tuntuu usein pysähtyvän siihen ensimmäiseen, törkeimpään esteeseen, ns. kumiluuhun. Tässä tapauksessa esimerkiksi: on niin kovin helppoa jäädä kauhistelemaan sitä, että puhemies Kövér näköjään pitää naista pelkkänä miestä palvelevana synnytyskoneena. Useimmat irvileuat eivät kehittele ajatusta tästä yhtään pitemmälle. En ole nähnyt kovinkaan monen närkästyneen tässä yhteydessä muistuttavan, että lisää unkarilaisia lapsia saataisiin yksinkertaisesti tukemalla paremmin unkarilaisia perheitä ja helpottamalla naisille uran ja perheen yhdistämistä. (Orbánin hallitus kyllä kehuu lapsi- ja perheystävällisyyttään, mutta jostain kumman syystä tämä politiikka ei ole kantanut käytännön hedelmää.) Tai että Kövérin harmittelema työvoimapula ei ainakaan helpotu sillä, että kohta puoli miljoonaa unkarilaista, suureksi osaksi työ- ja lapsensaanti-ikäisiä ihmisiä, on lähtenyt läntisempiin EU-maihin etsimään leveämpää leipää ja avarampaa ilmapiiriä.

Ei ehkä kannata sivullisen syytellä unkarilaisia aktivismin puutteesta. Jossakin vaiheessa mielenosoittajatkaan eivät jaksa kerääntyä kaduille, kun ei mielenosoituksista kuitenkaan mitään seuraa – ja ennen kaikkea, kun ei mielenosoituksia johtamassa ole uskottavaa ja laajempaa kannatusta nauttivaa oppositiovoimaa, joka voisi tarjota realistisen vaihtoehdon Orbánin hallitukselle. Helpompi on laatia meemejä ja haukkua hallitusta Facebook-ryhmissä ja verkkoartikkelien kommenttiketjuissa.

Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi (kuten Ahlqvist-Oksanen kirjoittaa Suomalaisessa sonetissaan), jos Kövérin ärsyttävä möläytys jaksettaisiin nähdä suuremmassa kontekstissa. Miten oikein onkaan niin, että naisten halveksiminen ja suoranainen naisviha niin usein tarjoillaan samassa paketissa ”kansallismielisen” muukalaisvihan, vallanpitäjien mahtia alttiisti pönkittävän ”uskonnon” samoin kuin vallanpitäjien mahtia pönkittävän, turruttavan sirkushuvi-viihteen kanssa?

Yhden turhautuneen ja viime aikoina muutenkin merkillisiä möläytelleen äijän puheet sikseen. Olennaista on se, miten tiiviisti naisvihaiset perusarvohölinät kuuluvat yhteen sen linjan kanssa, jota Unkarin valtapuolue Fidesz yhä selvemmin edustaa ja joka tyyliltään ja ilmeeltään yhä enemmän tuo mieleen klassisen fasismin. Kövérin puhetta kauhisteltaessa vähemmälle huomiolle on jäänyt Orbánin omassa puheessa kuultu hourailu ”sotilaallisista hyveistä” (katonai erények), jotka – kristinuskon, maalaisjärjen ja kansallisen ylpeyden (!) ohella – ovat ensisijaisempia ja perustavampia Euroopan kannalta kuin nuo ”sinänsä kauniit ja herttaiset” mutta toissijaiset (!) asiat: ihmisoikeudet, edistys, avoimuus, uudenlaiset perheet, suvaitsevaisuus. Toissijaiset asiat. Miettikääpä tätä. Myös yhdessä sen kanssa, mitä tämä äijäjoukko naisista ajattelee.

Lucian tuolilta

Joulukuun kolmastoista, Lucian päivä. Ruotsalaisen Lucia-perinteen maine on kantautunut myös Sentrooppaan, täkäläisissäkin jouluperinne- ja adventtiaiheisissa julkaisuissa kerrotaan valkopukuisista, kynttiläpäisistä neidoista. (Lucia-mummoista tai sateenkaarikynttilää kantavista trans-Luciuksista en ole vielä huomannut täällä uutisoidun.) Pyhä Lucia Syrakusalainen, 200-luvun lopulla Sisiliassa syntynyt marttyyri, sai kristityssä Euroopassa jo varhain ympärilleen mielenkiintoisen kultin. Myös siksi, että kun vanha juliaaninen kalenteri (siis se, jota läntisessä Euroopassa käytettiin 1500-luvun loppuun tai vielä kauemminkin ja jota Venäjän ortodoksinen kirkko edelleenkin käyttää) oli jäänyt todellisesta aurinkovuoden kierrosta pahasti jälkeen, Lucian päivä vanhan luvun mukaan osui talvipäivänseisaukseen, vuoden pimeimpään kohtaan. Siksi Luciasta saattoi kansanperinteessä tulla myös pimeyden hahmo, noita, jolla peloteltiin kunnottomia tyttöjä ja tuhmia lapsia.

Itävallassa Lucian kerrotaan ennen vanhaan kiertäneen jopa Krampuksen tapaisena Pyhän Nikolauksen seuralaisena lapsia säikyttelemässä. Unkarissa Lucia-perinteet ovat säilyneet näihin päiviin saakka. Lucian (Luca) päivänä ennustetaan (tinojakin voi valaa), sekä omaa tulevaa puoliso-onnea (tulevan aviomiehen nimen selvittämiseksi on olemassa kivoja kikkoja) että vuodentuloa. Unkarissa ja naapurialueillakin, ainakin Kroatiassa, Lucian päivänä voi panna vehnänjyviä itämään erityiseen koristeltuun astiaan ja oraiden tiheydestä sitten arvailla tulevan vuoden satonäkymiä.

Eksoottisin perinne on ollut ns. Lucian tuolin valmistaminen. Uskomuksen mukaan Lucian-päivänä voisi näppärä mies ryhtyä valmistamaan viisikannan muotoista tuolia tai paremminkin jakkaraa, johon käytetään yhdeksää eri puulajia. Päivässä saa tehdä vain yhden työvaiheen, mistä sanonta lassan készül, mint a Luca széke ‘valmistuu hitaasti kuin Lucian tuoli’. Tuoli on tarkoitus saada valmiiksi jouluun mennessä ja salakuljettaa joulukirkkoon. Kun  kotinikkarimme siellä sitten kiipeää Lucia-jakkaralle seisomaan, hän tunnistaa, ketkä kirkkoon saapuvista naisista ovat noitia. Mutta koska noidatkin puolestaan huomaavat, että heitä tarkkaillaan, jakkarantekijän on kiireesti juostava pakoon kylväen peräänsä unikonsiemeniä – noidan pitää nimittäin pysähtyä keräämään pikkuiset siemenet talteen. Kotiin päästyä jakkara sitten heitetään kiireesti tuleen, mutta koska se valittaa uunissa ja noidat voisivat sen kuulla, avaimenreikä pitää tukkia valkosipulilla… Kuulostaa siis vaivalloiselta, ja luultavasti aniharva on tällaista jakkaraa oikeasti ryhtynyt nikkaroimaan.

Taikojentekemisen sijaan Unkarin nykyiset poliittiset päättäjät ovat viettäneet Lucian-päivää Fidesz-puolueen vuotuisessa puoluekokouksessa. Pääministeri Orbán on uhkunut tulevaisuususkoa ja luottamusta puolueeseensa, joka – näin hän muistelee – aikoinaan perustettiin kaikkia asiantuntijoiden mielipiteitä uhmaten. ”Emme olleet ammattilaisia, mutta tiedämme, että Titanic oli asiantuntijoiden rakentama, Nooan arkki taas maallikon.” (Tuota noin… jos halutaan fundamentalistisesti uskoa Nooan arkki -kertomus historialliseksi totuudeksi, silloin pitäisi myös ottaa huomioon, että Nooa sai arkin rakentamiseen erittäin yksityiskohtaiset ohjeet itse Jumalalta. Oliko Orbánilla ja kumppaneilla Fidesz-puolueen ensi kertaa vaaleihin lähtiessä myös taivaasta annetut toimintaohjeet? Vai tarkoittaako Orbán vain, että – niin kuin asia nykypolitiikkasuomeksi ilmaistaan – kaiken maailman dosentteja ei hänen puolueessaan kuunnella?)

Puheen lopussa päästään tietenkin keskeisimpään sanomaan eli pelkojen ja vihan lietsomiseen: Eurooppa on vaarassa, pakolaistulva merkitsee lisääntyvää terrorin uhkaa ja kasvattaa rikollisuutta (!), se vaarantaa kulttuurimme, elämänmuotomme ja perinteemme. Siispä kaikki huolestuneet kansalaiset allekirjoittakoot joukkovetoomuksen ”pakollisia pakolaiskiintiöitä vastaan”! (EU:n pakolaiskiintiöiden vastaisella kampanjalla on omat näyttävät weppisivut, joilla mm. kerrotaan, että EU haluaa pakkoasuttaa Unkariin 160.000 ihmistä ja että maahanmuutto lisää terrorismin vaaraa ja rikollisuutta – kuulemma Länsi-Euroopan suurkaupungeissa, esimerkiksi Tukholmassa, on yhteensä yli 900 “no go zonea”, ghettoa, joihin viranomaiset eivät uskalla mennä ja joissa isäntämaan lait eivät siis päde. Ihmisoikeustilannetta tarkkailevan Unkarin Helsinki-komitean mukaan väitteet eivät pidä paikkaansa: mitään tällaista kiintiötä ei ole, 160.000 on niiden kiintiöpakolaisten määrä, jotka seuraavan viiden vuoden kuluessa olisi tarkoitus sijoittaa yhteensä koko EU:n alueelle, ja myös hallituksen laskelmat siitä, mitä pakolaisten elättäminen maksaisi, ovat aivan pielessä.)

Mutta kaikkein tiiveimmin Fidesz-puolueen nykyisen vainoharhaisen ja kuvitellun kansallisen menneisyyden perusarvo-onnelaa haikailevan ajatusmaailman tiivisti tuuheiden kalapuikkoviiksiensä alta parlamentin puhemies László Kövér, mies, joka aikoinaan kuului Orbánin lähimpään ystäväpiiriin ja puolueen kovimpaan ytimeen mutta on väittämän mukaan siirretty todellisista valta-asemista seremoniallisempiin tehtäviin. Jouluun on vielä aikaa, mutta Kövér on jo saanut Lucia-jakkaransa valmiiksi ja kiivennyt sieltä bongaamaan todelliset pahikset. Niitä ovat tietenkin vanhat tutut Brysselin herrat ja kansainvälinen suurpääoma (jota henkilöi György/George Soros, kaikki kyllä ymmärtävät, mitä kansanryhmää tässä ajetaan takaa…). Tietenkin maahanmuuttajat ja heidän kulttuurinsa uhka eurooppalaisille arvoille. Ja ennen muuta, ta-daa, femakot, homot ja ”gender-ideologia” tai ”genderismi”, Keski- ja Itä-Euroopan konservatiivisten ideologien parissa yhä suositumpi viholliskuva. Toisin sanoen: nykyaikainen sukupuolentutkimus – joka väittää, että gender, sosiaalinen sukupuoli ja siten myös ”miesten” ja ”naisten” roolit ja niiden erot ovat yhteiskunnallisia ja kulttuurisia konstruktioita, eivät kiveen hakattuja ikuisia totuuksia – ei ole tiedettä vaan ideologiaa, pirullinen poliittinen salajuoni. Mihin tämä maa oikein joutuu, jos naiset rupeavat kuvittelemaan, että voivat ja saavat tehdä samaa kuin miehetkin, ja siksi lopettavat lasten synnyttämisen?

Kuunnellaanpa lopuksi 444.hu-sivuston julkistama otos:

Tiedämme, mitä haluamme, rakkaat ystävät, ja senkin, mitä emme. Emme halua Sorosin kaltaisten niin kutsuttua avointa yhteiskuntaa, joka on avoin tai paremminkin suojaton kaikenlaisen ulkoisen, muukalaisten etujen ohjaaman tuhoisan manipulaation suhteen. Emme halua gender-hulluutta, emme halua tehdä Unkarista miesvihaaja-naisten ja naisia pelkäävien feminiinimiesten yhteiskuntaa, jolle perhe ja lapset ovat vain itsensä toteuttamisen este. Tahtoisimme…
(spontaaneja suosionosoituksia)
… tahtoisimme, että poikamme eivät vain saisi oppia vaan myös ymmärtäisivät Petőfin runon “Jos olet mies, ole mies!”, tai Attila Józsefin säkeen “Ole se, mikä olisit: mies. Ruoho kasvaa jälkeesi.” Ja tahtoisimme, että tyttäremme pitäisivät korkeimpana itsensä toteuttamisena sitä, että voivat synnyttää meille lapsenlapsia.
(spontaaneja suosionosoituksia)
Emme halua kansan etuihin sitoutumattomia, rahavallan turmelemia, Brysselin byrokratian johtamia Euroopan Yhdysvaltoja. Kristityn Euroopan tilalle emme halua mammonan Eurooppaa. Emme halua “multi-kultia”. [Vai kääntäisikö tämän “mokutukseksi”?] Tosin pyydän saada huomauttaa, että ilmaus on harhaanjohtava. Monikulttuurisia yhteisöjä, kaupunkeja, alueita, maita olivat Monarkia ja sen sisällä Pozsony [= Bratislava] tai Szabadka [= Subotica Serbian Vojvodinassa], voisin luetella lisääkin, ja Unkarin ja Itävalta-Unkarin ulkopuolellakin Keski-Euroopasta näitä alueita. Se, mikä Euroopassa nykyään vallitsee, ei ole monikulttuurisuutta sen todellisessa merkityksessä, vaan juurettomien barbaarien asuinalueeksi muuntuva Eurooppa, kokeilu Euroopan muuttamiseksi juurettomien barbaarien asuinalueeksi, arvoisat naiset ja herrat, jossa pari…
(spontaaneja suosionosoituksia)
… jossa Euroopan alkuasukkaat halutaan vieraannuttaa omasta kulttuuristaan ja vaivata samaan taikinaan omasta kulttuuristaan irrotettujen muukalaisten kanssa, jotta he muodostaisivat äänestäjä- ja kuluttajakunnan sille Euroopalle, joka ei enää muistuta omaa itseään.

Tukka hyvin ja kello näkyy!

Teki mieleni vielä jatkaa yhdestä Unkarin poliittisen elämän ilmiöstä, joka viime aikoina on noussut yhä selvemmin julkisuuteen, eli päättäjäeliitin, poliitikkojen ja oligarkkien, ns. herrastelusta (urizálás), silmäänpistävän ja röyhkeän ylellisestä elämäntyylistä. Se on yhä selvemmässä ristiriidassa köyhimmän kansanosan kurjuuden ja keskiluokan alempien kerrosten uhkaavan kurjistumisen kanssa, ja sitä arvostellaan yhä avoimemmin nyt, kun valtapuolue Fidesz näyttää vihdoinkin olevan menettämässä kansansuosiotaan ja korruptionvastaisista mielenosoituksista alkaa tulla arkipäivää.

István Fazekasin kuva hvg.hu-sivustolta. EU:n lippua heiluttavien mielenosoittajien julisteissa lukee ”Me osoitamme mieltä, te kukistutte!” ja ”Te ette elä herroiksi vaan varastatte!”

Jo viime postauksessani mainittiin pääministerin tytär Ráhel Orbán mahtihäineen, miljoonia maksavine koulutuksineen ja vallanpitäjien tuella vaurastuvine puolisoineen. (Joulun alla László Bartus Amerikai Magyar Népszava -sivustolla jopa epäili kirjoituksessaan, jonka totisuuden tasoa on vaikea arvioida, että Viktor Orbán on palauttamassa Unkaria dynastiseksi monarkiaksi – tähän viittaa sekä Pyhän Tapanin kruunun palvonnan virallistaminen perustuslakia myöten että pääministerin kanslian suunnitteilla oleva muutto Budan linnaan. Uusvanhan kuningaskunnan ensimmäiseksi kruunupääksi taas on Bartusin ennustuksen mukaan tarkoitus nostaa, ei Orbánin esikoispoikaa Gáspária, jonka jalkapalloilijan urasta ei isäpapan tuellakaan tullut mitään, vaan tähän tehtävään riittävän röyhkeäksi ja häikäilemättömäksi osoittautunut kuningatar Ráhel.) Mutta Orbánin perheen ohella nousukasmaisen elämäntavan mallia ovat näyttäneet myös puolueen kakkosmiehet János Lázár (Rolex-kelloineen, ylellisine ja tutkanpaljastimellisine virka-Audeineen, salaperäisine virkamatkoineen ja metsästysretkineen) ja Antal Rogán (Louis Vuitton -laukkuineen ja arvoituksellisesti kokoa kasvavine luksusasuntoineen), puolueen varapuheenjohtaja ja Debrecenin pitkäaikainen pormestari Lajos Kósa (joka taannoin piipahti Uudessa-Seelannissa kuuntelemassa Rolling Stonesien konserttia) tai silmäänpistävän tyylikkäästi ja kalliisti pukeutuva, Gucci-laukkua heilutteleva pääministerin epävirallinen neuvonantaja Árpád Habony.

Árpád Habony (kuvassa keskellä) ja kuuluisa Gucci-laukku. Kuva on Alternatíva-blogista, jonka tyylikommentaattori kirjoittaa ironisen hyväksyvään sävyyn tyylikkäästä ja ilmeisen kalliista asukokonaisuudesta. Netissä kiertää myös versio, jossa Habony laukkuineen on photoshopattu catwalkille muiden mallien rivistöön.

Kaikkia näitä ja monia muita yhdistää se, että heidän näyttävän ylellinen elämäntapansa ei mitenkään voisi olla rahoitettavissa pelkästään sillä palkalla, jota he virallisten tietojen mukaan työstään ansaitsevat. Viktor Orbán itse, kuten moni hänen lähipiirissään, on hypännyt opintojensa jälkeen suoraan ammattipoliitikoksi, mutta on silti (mikäli perheen ja bulvaanien nimissä oleva omaisuus lasketaan mukaan) Unkarin rikkaimpia miehiä.

Tapaninpäivänä hvg.hu-sivustolla ilmestyneessä kirjoituksessaan asiaan tarttui myös Péter Esterházy, yksi nyky-Unkarin merkittävimmistä ja kriitikkojen (joskaan ei välttämättä suuren yleisön) arvostamimmista kirjailijoista. Esterházy tunnetaan paitsi vaikeana postmodernina kirjailijana myös vanhan kreivillisen mahtisuvun vesana, joka itsekin on kirjoissaan käsitellyt avoimesti sukuhistoriansa kipeitä kohtia. Tässä tekstissään hän haluaa korostaa olevansa tasavaltalainen: aristokraatteja, sellaisia kuin hänen suvussaan aiemmissa polvissa nähtiin, niitä, jotka eivät ikimaailmassa käyttäisi vaaleanruskeita kenkiä kello 18:n jälkeen, ei Unkarissa enää ole, ei enää juuri porvaristoakaan. Asia on Esterházyn mielestä perin yksinkertainen: nykyiset vallanpitäjät käyttäytyvät niin kuin nousukkaat aina ovat käyttäytyneet. Nykyiset vallanpitäjät eivät ole saaneet perinnöksi edellisiltä polvilta mitään käyttökelpoista. Heillä ei ole ollut taloudellista eikä kulttuurista pääomaa, vain oma lahjakkuutensa, sisunsa, ahneutensa, armottomuutensa ja häikäilemättömyytensä – aivan niin kuin niillä, jotka 1500-luvulla nousivat senaikaiseen eliittiin. Ja miksi pitäisi ollakaan perintöjä tai perinteitä, eihän niistä muutenkaan ole käytössä kuin ”perinteidemme helpoimmin liikuteltava ja surkein osa”, itsesäälinen ruikutus. Esterházy ei siksi jaksa kummemmin hermostua metsästysretkistä, uima-altaista ja Rolexeista sinänsä. Ikävämpää on valheellisuus ja pelkuruus, se, että perinnelaaria kyllä tongitaan mutta omaa historiaa ei järkevästi käsitellä eikä sen pimeitä puolia suostuta kohtaamaan.

Esterházyn kirjoitukseen puolestaan puuttui hvg.hu-sivuston Kapitalizmus-blogipalstalla Miklós Tallián. Hänen mielestään Esterházy on väärässä. Nykyinen päättäjäeliitti ei suinkaan ole aloittanut tyhjästä, vailla mitään pääomaa. Päinvastoin: se nousee Kádárin sosialistisen Unkarin virkamiesten ja alempien puoluetoimihenkilöiden keskiluokasta, sen vanhemmat ja isovanhemmat saivat nauttia järjestelmän tarjoamasta, olkoonkin että suhteellisen vaatimattomasta hyödystä. Heillä oli jonkin verran koulutusta ja sivistystä, ei liikaa, mutta riittävästi siistin kirjoituspöytätyön hoitamiseen. Heillä oli elämässään kohtuullista mukavuutta, oli siisti useamman huoneen asunto elementtikerrostalossa tai kenties oma pieni esikaupunkitalo, oli Lada, jolla saatettiin joskus ajella lomalle Balatonille tai ihan ulkomaillekin, oli turvattu toimeentulo ja luottamus systeemiin, joka pitää pojistaan ja tytöistään huolen.

Siksi – näin Tallián – nykyiset päättäjät eivät esimerkiksi tajua, mihin tarvitaan markkinapohjaista pankkijärjestelmää tai riippumatonta keskuspankkia, vaan raivoavat ylikansallisia konserneja ja pankkien ”riistoa” tai ”lisävoittoja” (extraprofit) vastaan, koska eivät ole oppineet, miten kapitalistinen järjestelmä toimii. Eivätkä he leikkaa oppikoulujen oppilaspaikkoja vain ilkeyttään, riistääkseen köyhiltä mahdollisuuden sosiaaliseen nousuun, vaan siksi, että ovat itse kasvaneet järjestelmässä, jossa valtio määräsi, ketkä menevät yliopistoon, ketkä sosialistisen teollisuustuotannon palvelukseen – ja viimeksi mainittuun he rinnastavat mielessään nykyisen közmunkan, niukkapalkkaiset työllistämistyöt, joilla hallitus haluaa korvata työttömyyskorvaukset saadakseen koko kansan töihin kuin sosialismin aikoina ikään.

70-luvulla varttunut sukupolvi, nykyisen eliitin vanhin kerros ja nuorempien eliittipolvien vanhempien ikäluokka, sai nähdä elintasonsa jatkuvasti nousevan – eikä nähnyt tai tajunnut, että makrotasolla järjestelmä oli kulkemassa kohti varmaa vararikkoa. Tämä elintason nousu ei heidän silmissään kytkeytynyt markkinatalouden menestykseen, länsimaiseen edistykseen, vaan siitä tuli heille henkilökohtaisen, valtion palveluksessa saavutetun menestyksen luontainen seuraus. Kun hoidan hommani hyvin, ylenen virassani, ja siitä seuraa tiettyjä etuja. Isälle se merkitsi aikoinaan Trabantin tilalle jonon ohi saadun peesvärisen Ladan vaihtumista koppalakkisen autonkuljettajan sompailemaan mustaan Volgaan, pojalle se merkitsee velaksi ostetun Opelin sijaan isoa virka-Audia. Tämän kauemmaksi ei pojan (eikä pojanpojan) katse yllä, niin kuin ei yltänyt isänkään.

***

Talliánin analyysissa on varmasti paljon oikeaan osuvaa. Näin etenkin, mitä tulee nykyisen järjestelmän ideologisiin taustoihin. Paljon puhuttu ”eurooppalainen ja kristillinen” arvomaailma ei käytännössä sisällä mitään muuta kuin saman konservatiivisen moraalipaketin, joka Kádárin Unkarin viralliseen ideologiaan jäi jäljelle, kun tankki- ja barrikadisosialismi oli kesytetty sopimaan myös tv-viihdettä ja etelänmatkoja kuluttavalle eurooppalaiselle hyvinvointi-ihmiselle. Toisin sanoen: tekopyhää lässytystä konservatiivisista eettisistä perusarvoista (perhe, työ, perinteiden kunnioitus) sekä naiivia hurraa-isänmaallisuutta, jonka taustalla kolistelee kaapissa revansismin ja muukalaisvihan luurankoja, aina valmiina uuteen ylösnousemukseen. Esterházy puolestaan on aivan oikeassa siinä, että pienen eliittijoukon rannekelloista ja ulkomaanmatkoista on turha hermostua. Koppavuus ja mahtailu on vain toissijaista seurannaisilmiötä, pahempaa on nykyisten vallanpitäjien pelkuruus ja valheellisuus, tietämättömyys ja taitamattomuus.

Vaarallista on etenkin tietämättömyys ja taitamattomuus tässä ulkopoliittisessa tilanteessa. Esterházy huokaa, että parlamentissa käydyn keskustelun taso on kuin halvassa räkälässä, Brysselistä puhutaan kuin Moskovasta ja USA:sta kuin se olisi piirikunnallinen postimerkkikerho. Talliánin kirjoituksen kommenttiketjussa taas imreberente muistuttaa oivaltavasti, että nykyisen poliittisen eliitin voimantunto perustuu harhaan: Orbán ja kumppanit saivat aikoinaan nähdä, miten heidän lapsuusvuosinaan murtumattomaksi ja ikuiseksi ylistetty Neuvostoliitto hajosi, he pääsivät itse nuorina poliitikonalkuina pitämään ”neukut hiiteen” -palopuheita suorassa lähetyksessä ja luulemaan, että konkurssikypsän, läpimädän systeemin romahdus oli heidän rohkeutensa ansiota. Nyt he samastavat USA:n 80-luvun Neuvostoliittoon ja kuvittelevat tekevänsä suuriakin urotöitä, kun ministeri János Lázár syyttelee Yhdysvaltain lähetystöä Unkarin hallituksen vastaisten mielenosoitusten masinoinnista tai parlamentin puhemies László Kövér julistaa, että käynnissä on maailmanpoliittinen valtataistelu, jossa panoksena on Euroopan kansallisvaltioiden suvereenius.

Siinä Kövér on oikeassa, että Unkari on maailmanpolitiikan pelissä vain pieni nappula. Sitäkin tärkeämpää olisi, jos kerran välttämättä halutaan uhota, että tämä nappula ”ei halua pelata amerikkalaisten pelinsääntöjen mukaan”, pysyä selvillä siitä, mitkä tämän nappulan mahdollisuudet oikeasti ovat. Kansakunnan kohtaloita ei ratkaista Rolexia väläyttämällä mutta ei myöskään ”suvereeniudesta” saarnaamalla. Imagopoliittinen typeryys on ehkä tosiaankin ulkopoliittisen typeryyden kääntöpuoli. Jos näin on, kannattaa ehkä poliittisten kolumnistien ja blogistien jatkaa myös Gucci-laukuista niuhottamista.

Mies ja torvi

Unkarin nykyisen poliittisen suuntauksen kuvallisista ilmentymistä on tässä blogissa näköjään ollut monesti puhetta viime aikoina. Vaan minkäs teet, kun kansallinen visualistiikka ja symbolipolitiikka jatkuvasti suorastaan tyrkyttävät uusia aiheita. Tänään palaamme arkkitehtuurista takaisin kuvanveistotaiteen saralle.

Unkarin tunnettu historia alkaa varsinaisesti vasta unkarilaisten maahantulosta. Perinteisen ajoituksen mukaan vuonna 896 jKr. ruhtinas Árpád johdatti hurjan arokansansa Karpaattien ylitse Pannonian tasangoille, Euraasian poikki kulkevan pitkän arovyöhykkeen äärimmäiseen länsipäähän. Mutta tästäkään ajasta ei ole olemassa kunnollista historiallista dokumentaatiota, sillä varsinaisia aikakirjoja ja kronikoita ryhdyttiin kirjoittamaan vasta sen jälkeen, kun Unkarista oli tullut kristitty kuningaskunta muiden Euroopan valtioiden joukkoon. Maahantulon ja Pyhän Tapanin kruunauksen väliin sijoittuu ns. päällikköjen aika, josta on säilynyt vain länsieurooppalaisten historioitsijoiden merkintöjä idän villien uusista hyökkäyksistä sekä Unkarin myöhempien kronikoitsijoiden muistiin merkitsemiä taruja ja legendoja. Näitä tarinoita kansallisromanttiset taiteilijat ja seikkailukirjailijat käyttivät hyväkseen, ja niistä rakennettiin kuvitus sille sankarilliselle muinaisuudelle, jollainen jokaisen itseään kunnioittavan 1800-1900-luvun kansallisvaltion oli jostakin kehitettävä. Moni Budapestissa käynyt turisti varmaan muistaa Sankarten aukion (Hősök tere) ja siellä kuvanveistäjä György Zalan 1920-luvulla viimeistelemän veistosryhmän, jossa ”Seitsemän päällikköä” (A hét vezér) johdattavat unkarilaiset luvattuun maahansa: Árpád, Előd, Ond, Kond, Tas, Huba ja [suomalaiset turistit, nyt hermostunutta hihitystä!] Töhötöm.

1800-luvun kansallisromantiikan ja maailmansotien välisen ajan nostalgisen, mennyttä suuruutta haikailevan revanssihengen aika näyttää taas palanneen. Sankarhahmojen ohella kuvitusaiheeksi sopii turul, kotkan tai haukan tapainen tarulintu, jonka Simon Kézai kronikassaan 1200-luvulla kertoi olleen Unkarin kuninkaiden vanha symboli Attilasta alkaen ja joka suositun legendan mukaan näytti unkarilaisille tietä maahantulon aikaan. Kansallisromantiikan aikaan turul-linnusta tuli suosittu kuva-aihe, pelkästään Budapestissa on turul-patsaita toistakymmentä, ja turul.info-verkkosivustolta löytyvästä interaktiivisesta Suur-Unkarin kartasta voi klikkailla näkyviin lukemattomia turul-veistoksia tai turul-aiheisia julkisten tilojen koristeluja. Jalkapallostadionien ja 1900-luvun veriläiskiä valkopesevien enkelimuistomerkkien lisäksi pääministeri Orbán vihki toissa syksynä kansallisromanttisia perinteitä kunnioittavan turul-patsaan ”Kansallisen yhteyden” seremoniassa, jossa myös 98 rajantakaisten unkarilaisvähemmistöjen edustajaa juhlallisesti otti vastaan Unkarin kansalaisuuden ja vannoi kansalaisvalan.

Kuva nol.hu-portaalin artikkelista syyskuulta 2012. Pääministeri Orbánin takana vielä paljastustaan odottava turul-lintu. Ukrainanunkarilaisen kuvanveistäjän Péter Matlin teoksen jalustaa koristaa kansantaiteen inspiroima kukkaköynnös, jossa kukkina on vanhan Suur-Unkarin historiallisten läänien vaakunat.

Mutta ei kitschahtava kansallisromanttinen julkis-näköistaide tähän lopu. Aivan äskettäin Jászberényin pikkukaupungissa, noin sata kilometriä Budapestista itään, paljastettiin uusi patsas, jonka paljastajaisissa puhuneen presidentti Áderin mukaan on tarkoitus kannustaa kaupunkilaisia ”omalla tavallaan, uskollaan, työllään, tiedollaan ja uskollisuudellaan taistelemaan isänmaan puolesta”. Patsaan aiheena on päällikkö Lehel (Lél), Lehel vezér, jonka muistoa Jászberényissä on erityisesti vaalittu; paikallisessa museossa säilytetään norsunluista ”Lehelin torvea”, joka tosin ilkeiden tutkijoiden mielestä on luultavasti myöhäisempää tekoa.

Tarun mukaan päällikkö Lehel joutui Augsburgin (Lechfeldin) taistelussa vuonna 955 saksalaisten vangiksi, ja hänet vietiin itsensä keisarin eteen, joka hermostuttuaan Lehelin kopeisiin puheisiin määräsi tämän surmattavaksi. Lehel pyysi ennen kuolemaansa saada puhaltaa kuuluisaan torveensa, mutta torven saatuaan löikin sillä keisaria otsaan niin että tämä kaatui kuolleena maahan ja näin ollen, ”skyyttien uskomuksen mukaan”, joutuisi tuonpuoleisessa palvelemaan Leheliä. Tarina ei tietenkään sovi yhteen sen kanssa, mitä Saksan historiasta oikeasti tiedetään: mitään ”keisari Konradia” ei tuohon aikaan edes ollut, ja tarinan keisarin todennäköinen tosielämän esikuva, Lothringenin herttua Konrad Punainen, sai surmansa Augsburgin taistelussa aivan tavanomaisesti, jonkun unkarilaisen jousiampujan nuolesta.

Mutta nythän ei ole kysymys mistään historiallisesta totuudesta vaan kansallisen mytologian kuvituksesta, josta jälleen kerran on postmodernistinen, tekotaiteellinen konstailu mahdollisimman kaukana. 444.hu-portaalin julkaisemassa uutistoimisto MTI:n kuvassa päällikkö Lehel istuu vauhkon näköisen hevosen selässä toisessa kädessään miekka ja toisessa kuuluisa torvi.

Koska laukkaavan hevosen esittäminen ratsastajapatsaissa tunnetusti aiheuttaa melkoisia tasapaino- ja lujuuslaskennallisia haasteita, taiteilija on pinonnut ratsukon alle sitä pönkittämään leivän näköisiä pökäleitä. Toisesta kulmasta otetussa kuvassa pino hahmottuu selkeämmin: ehkä kyseessä on muuri, jonka ylitse Lehel karkuuttaa vapauteen ja kohti vaihtoehtoisia historiantulkintoja, lyötyään ensin torvensa rikki saksalaisen kalloon? Ja kuten uutiskuvasta näkyy, patsaan paljastusta on juhlistettu myös tarjoamalla silmäniloksi kansallista miesuljautta kansantanssin keinoin.

Mutta ei tässä kaikki. Patsaan tekee ajankohtaiseksi ja etenkin oppositioviestimiä kiinnostavaksi kaksi seikkaa. Ensinnäkin sen tekijät: Péter Párkányi Raab on kohutun ja näihin päiviin saakka jatkuneita mielenosoituksia synnyttäneen saksalaismiehityksen muistomerkin tekijä, vanha mestari Miklós Melocco taas hänen jonkinlainen mentorinsa, jonka ylistävän lausunnon ansiosta kyseinen kohumuistomerkki ilmeisesti päätettiin rakentaa. Kysymys on siis selvästikin jonkinlaisista hovitaiteilijoista. Toisen mielenkiintoisen seikan huomasi jutussaan 444.hu-uutisportaali. Katsotaanpa nimittäin lähemmin sotapäällikkö Lehelin kasvoja:

Eikö muistutakin tätä herraa?

Jälkimmäinen, Wikipediasta löydetty kuva on vuodelta 2007 ja esittää Unkarin parlamentin puhemiestä László Kövériä, pääministeri Orbánin vanhaa ystävää opiskeluajoilta saakka. Kövér on nyttemmin hieman tukevoitunut ja leikkauttanut tukkansa lyhyeksi, mutta silti yhdennäköisyys oli 444.hu-portaalin toimittajan mielestä niin ilmeinen, että se kannatti nostaa jutun otsikkoon asti.

Ehkäpä László Kövér stereotyyppisine unkarilaisviiksineen ja nuoren kapinallisen hiuksineen aikoinaan rakensi itsestään jonkinlaista kansallisromanttista unkarilaista sankarpatsasta? Nykyään patsastelu näyttää kääntyneen toisinpäin, kun presidentti, hänkin pääministeri Orbánin opiskeluaikaista kaveripiiriä, juhlallisesti paljastaa näköispatsaan parlamentin puhemiehestä keskellä vaihtoehtoista mutta sitäkin uljaampaa kansallista historiaa. On tämä hurjaa simulacrumien leikkiä!