Symbolien sota jatkuu

Huomaan näiden blogien jatkuvasti palaavan yhteen ja samaan kipupisteeseen: holokaustiin ja sen muiston työstämisen vaikeuteen. Osa omasta kiinnostuksestani on varmaan jonkinlaista kauhupornoa: historian hirveyksissä on jonkinlaista perverssiä vetovoimaa. Osa on hämmennystä, koska ilmiö on kaikesta huolimatta suomalaiselle niin outo. Vaikka meillä on jo aikaa sitten  ollut (ja on edelleenkin) antisemitismiä siinä missä muutakin rasismia ja muukalaisvihaa, Suomen juutalaiset olivat liian pieni, nuori ja marginaalinen ryhmä, että mistään ”juutalaiskysymyksestä” olisi meillä voinut tosissaan puhua (saati masinoida laajoja kansanjoukkoja perinteiseen itäeurooppalaiseen ”niitä on liikaa, ne valtaa kaiken” -hysteriaan). Osa on harmia sen johdosta, että esimerkiksi Unkarin nykyinen antisemitismi näkyvänä, sekä merkittäviin kulttuurihenkilöihin että kulttuurin ja ideologian näkyvimpiin puoliin liittyvänä ongelmana, joka itsessään siis toki on oikea ja todellinen epäkohta, vie tilaa ja näkyvyyttä Unkarin yhteiskunnan muilta, vaikeammin käsiteltäviltä ongelmilta – näitä ovat esimerkiksi romanien ja ylipäätään yhteiskunnan köyhimpien kerrosten katastrofaalinen tilanne, ”epäortodoksisen” talouspolitiikan pelottavat näkymät tai koulutusjärjestelmän ja tiedonvälityksen tila.

Ja lopuksi: osa on järkytystä ja kiukkua sen johdosta, miten kehnosti Unkari on hoitanut kansallisen likapyykkinsä pesun – kun vertaa esimerkiksi saksalaisten vuosikymmeniä taukoamatta kestäneisiin julkisiin katumusharjoituksiin tai siihen, että jopa ylpeä Ranska vuonna 1995 presidentti Chiracin suulla lopulta tunnusti ranskalaisten ja Ranskan valtion osasyyllisyyden niiden tuhansien ranskalaisten kansalaistoverien kohtaloon, jotka Vichyn hallituksen poliisit vuonna 1942 metsästivät kokoon Auschwitziin kyyditettäviksi. (Tästä kirjoitti äskettäin Unkarin menneisyydenhallintaa käsitellyt ranskalaisen Mediapart-portaalin artikkeli, jonka unkarinnos ilmestyi Galamus-sivustolla.)

Asia on noussut erityisen ajankohtaiseksi myös siksi, että viime aikoina on vietetty useita muistopäiviä. Unkarin saksalaismiehityksen alkamisen 70-vuotispäivän jälkeen tuli huhtikuun 29:ntenä tasan 70 vuotta täyteen ensimmäisten kuolemankuljetusten lähdöstä Budapestista kohti Auschwitzia. Toukokuun 5:ntenä taas tuli kuluneeksi 75 vuotta Unkarin ns. ensimmäisen juutalaislain astumisesta voimaan. (Jo vuonna 1920 oli säädetty ns. numerus clausus -laki, jota joskus nimitetään ”nollanneksi juutalaislaiksi” ja jossa eri vähemmistökansojen, myös juutalaisten, osuus yliopistojen opiskelijoista rajoitettiin vastaamaan näiden ryhmien osuutta koko Unkarin väestöstä.) Itävallan Anschlussin innostamina Unkarin antisemitistit ajoivat läpi lain, jossa juutalaisten – ja juutalaisuus määriteltiin syntyperän, ei oman uskonnon perusteella – osuus tietyissä ammattikunnissa ja elinkeinoissa rajattiin paljon siihenastista tilannetta alhaisemmaksi tai juutalaiset suljettiin kokonaan pois. Esimerkiksi valtionhallinnon ja oikeuslaitoksen viroissa toimiminen kiellettiin juutalaisilta tykkänään, ja juutalaisten yritystoimintaa tai maanomistusta rajoitettiin. Lakia vastaan protestoi avoimella kirjeellään  joukko Unkarin ei-juutalaisen älymystön edustajia, joiden mielestä juutalaisten kansalaistoverien, maan kulttuurin, menestyksen ja itsenäisyyden puolesta taistelleiden ihmisten sulkeminen pois kansakunnan yhteydestä tulisi aikanaan olemaan jokaisen unkarilaisen häpeä. Allekirjoittajien joukossa olivat sekä Béla Bartók että Zoltán Kodály ja useiden nimekkäiden kirjailijoiden lisäksi myös esimerkiksi kansanperinteentutkija ja Kalevalan unkarintaja Béla Vikár – mutta heidän protestinsa jäi kauniiksi, turhaksi eleeksi.

Tällä hetkellä Unkarin älymystön ja opposition protestit kaikuvat enimmäkseen Internetissä. Virtuaalimaailmassa on myös käynnistetty pari merkittävää muistoprojektia. Samaan aikaan kun Unkarin valtion ylläpitämien tai suunnittelemien terrorimuseoiden ympärillä käy kiivas kiista, verkossa on voinut katsella ja täydentää OSA-arkiston (Central European Universityn eli ”Soros-yliopiston” ylläpitämän tutkimuskeskuksen) kehittämää Csillagos házak (‘Tähtitalot’) -sivustoa. ”Tähtitalot” olivat keltaisella daavidintähdellä merkittyjä taloja, joihin Budapestin juutalaiset kesäkuussa 1944 määrättiin muuttamaan. Osa talojen asukkaista joutui vainojen uhriksi, osa pelastui, monet kuin ihmeen kautta, ja näitä tarinoita voivat niitä vielä muistavat lisätä verkossa olevaan karttaan. Facebookissa puolestaan toimii A holokauszt és a családom (‘Holokausti ja perheeni’) -ryhmä, johon tavalliset ihmiset voivat kirjoittaa omia ja perheensä muistoja: järkyttäviä ja liikuttavia tositarinoita ihmisluonnon eri puolista keskellä suunnatonta tragediaa. Jotkut kertovat, mitä ovat kuulleet vanhemmilta sukulaisiltaan, jotkut ovat ilmeisesti vasta nyt käymässä läpi perheenjäsenten tai sukulaisten jälkeenjääneitä papereita, kirjeitä tai päiväkirjoja. Teknisesti äärimmäisen yksinkertainen ratkaisu on tuottanut vaikuttavan inhimillisen virtuaalimuistomerkin, jonka terapeuttinen teho näyttää olevan huikea.

Yksi merkittävä konkreettinen mielenilmaus on viime viikot ollut käynnissä myös reaalimaailmassa, uuden saksalaismiehityksen muistomerkin rakennuspaikalla. Viime viikosta lähtien poliisivartio on estänyt mielenosoittajia pääsemästä rakennuspaikan lähelle, joten nämä ovat puolestaan ryhtyneet muodostamaan ihmisketjua poliisien ympärille, yhtenä johtajanaan ikitomera Ágnes Heller. Muistomerkin pylväät on lehtitietojen mukaan jo pystytetty, seuraavaksi on kai vuorossa Unkaria symboloiva enkelihahmo, jonka kimppuun hyökkää Saksan kotka. Kuten jo aiemmin kirjoitin, muistomerkin symboliikka on jo kuukausien ajan nostattanut kiivasta keskustelua. Iäkäs taidehistorioitsija Katalin Dávid ilmaisi mielipiteensä varmaankin niin suoraan, että pääministeri vaivautui kirjoittamaan hänelle henkilökohtaisesti nelisivuisen kirjeen, joka on kokonaisuudessaan myös julkistettu. Kirjeessä pääministeri Orbán arvostelee muistomerkin johdosta käytyä ”halpamaista” poliittista kissanhännänvetoa ja vakuuttelee taideteoksen olevan ”historiallisen sisältönsä puolesta tarkka ja virheetön”.

Hírhatár-sivustolla Zoltán Szabó puolestaan repii Orbánin argumentit riekaleiksi. Ikivanhan Saksan kotkan käyttäminen natsi-Saksan symbolina, vaikka Orbánin mielestä syyllisiä olivatkin ”saksalaiset, jotka juuri tuolloin elivät elämäänsä natsistisen valtiojärjestyksen mukaan”, on yhtä loukkaavaa kuin jos Itävalta-Unkarin armeijan surmaamien serbien tai Horthyn järjestelmän murhaamien juutalaisten muistomerkissä vastaavasti käytettäisiin Unkarin ”Pyhää Kruunua” tai Unkarin lippua syyllisten vertauskuvana. Enkelihahmo puolestaan on Orbánin mielestä ”viattomien uhrien” symboli, ja sen päätyminen debatin keskipisteeseen korostaa natsijärjestelmän antikristillisyyttä – enkeli siis symboloisi nimenomaan kristittyjä uhreja? Kuitenkin kuvanveistäjä itse on teoksensa kuvauksessa nimenomaan sanonut arkkienkeli Gabrielin kuvaavan Unkaria. Tämä taas osoittaa, paitsi opportunistista halua pestä virallinen Unkari putipuhtaaksi kaikesta syyllisyydestä, myös melkoista teologista ja historiallista sivistymättömyyttä.

Arkkienkeli Gabriel on kyllä kuvattu Budapestin Sankarten aukion Millennium-muistomerkkiin, mutta ei Unkarin symbolina: taideteos viittaa legendaan, jonka mukaan arkkienkeli Gabriel ilmestyi unessa paavi Sylvester II:lle ja kehotti häntä antamaan siunaamansa kruunun seuraavana päivänä saapuville lähettiläille – ja näin sai Unkarin vastaperustettu kristitty kuningaskunta tärkeimmän kansallisen symbolinsa. Muuten Gabriel on kristillisessä ja juutalaisessa perinteessä nimenomaan Herramme vasemmalla puolella seisova tuomion enkeli, jota on käytetty symboloimaan mm. Jerusalemin temppelin hävitystä. Jumalan sanansaattajana Gabriel tunnetaan paitsi kristinuskon ja juutalaisuuden myös islamin perinteessä. Muistomerkin enkelisymboliikka ei siis ole nimenomaisen kristillistä, niin mielellään kuin Orbán nyttemmin ”kristillisillä arvoilla” ratsastaakin, eikä sovi ajatukseen ”natsismin viattomien uhrien monumentista”.

Ajamalla itsepäisesti läpi kiistellyn ja pahennusta herättäneen muistomerkin rakennustyöt pääministeri Orbán ehkä onnistuu kääntämään julkisuuden huomion edes osaksi pois vakavammista ja kohtalokkaammista aiheista (ns. kumiluustrategia). Mutta onnistuuko pröystäilevä muistomerkki kitšisine enkeleineen ja pylväineen siinä, mihin sen syytetään pyrkivän, eli liian ikävien muistojen tukahduttamisessa, kun samaan aikaan tavallisten ihmisten Facebook-ryhmä vaalii näitä muistoja paljon inhimillisemmällä ja koskettavammalla tavalla?

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: