Kiviä lasitalosta

20 maaliskuun, 2021

Budapest, kuten tiedämme, koostuu kahdesta osasta: Tonavan itärannalla on Pest ja länsirannalla Buda. Budan puolella on korkeita kukkuloita (joilla sijaitsee perinteisiä paremman väen huvilakaupunginosia) ja erityisesti se melkein jokaiseen keskieurooppalaiseen kaupunkiin ehdottomasti kuuluva joen rannalla sijaitseva linnavuori. Budan vuoren linnakortteli, Budai Várnegyed, on vuodesta 1987 saakka kuulunut UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Siellä on eri-ikäisiä hienoja rakennuksia, jotka historian eri vaiheissa ovat kokeneet kovia. 1870- ja 1880-luvuilla Budan linnaa restauroitiin romanttiseen tyyliin, toisen maailmansodan aikana linnakortteli kärsi jälleen pahoja vaurioita, ja suunnilleen nykyiseen kuntoonsa se korjattiin 1960-luvulta lähtien. Viime vuosina erityisen kohun aiheena on ollut Orbánin hallinnon hinku päästä kukkulan kuninkaaksi, omia ja kunnostaa linnakorttelin rakennuksia omaan käyttöönsä ja häätää sieltä tähänastiset käyttäjät; esimerkiksi kansalliskirjastoa on jo vuosikaudet oltu ajamassa pois Budan linnasta, vaikka uusista tiloista ei vielä ole varmaa tietoa. Entiseen karmeliittaluostariin ”puritaanisesti” mutta kalliisti remontoidusta pääministerin virkahuoneistosta on ollut täälläkin jo puhetta.

Budan linnasta lähtee liikkeelle myös Deutsche Wellen äskettäinen uutispätkä. Toimittajat jututtavat ensin kaupunginosan pormestaria (Budapestissa kaupunginosat ovat hallinnollisia yksikköjä, joilla on omat valtuustonsa ja pormestarinsa), oppositiopuolue Párbeszédin Márta V. Naszályia, joka ei tykkää siitä, miten arkkitehtuuria palautetaan 1940-luvun asuun. Sitten tavataan linnakorttelin liepeillä asuva Tamás Wagner, joka paheksuu hallituksen omavaltaisia ja kalliita rakennusprojekteja. Täältä singahdetaan Tonavan toiselle puolelle parlamenttitalon lähistölle, missä Kossuthin aukio on palautettu vuoden 1944 asuun, sodan jälkeen tuhottua ja nyt rekonstruoitua ”kansallisten marttyyrien muistomerkkiä” myöten. (Tämä muistomerkki on siis omistettu vuoden 1919 lyhytikäisen Unkarin Neuvostotasavallan ”punaisen terrorin” uhreille.) Muistomerkin luona tapaamme vanhan tuttumme, historiantutkija Krisztián Ungváryn, joka katselee tabletilta arkistofilmejä muistomerkin ensimmäisistä vihkiäisistä vuonna 1934 ja uudistetun monumentin vihkiäisistä, joihin keväällä 2019 marssivat rinta rinnan pääministeri Orbán ja kansallisromanttiseen ns. Bocskai-takkiin sonnustautunut parlamentin puhemies László Kövér.

Filmillä Kövér saa puhujanpöntöstä lausua, miten Unkari parkaa nykyään syytetään populismista, islamofobiasta ja homofobiasta ja ties mistä, vain siksi, että se pitää kiinni kansallisista perinteistään. Tätä päästetään selittämään Ungváry, joka lausuu (tai näin ainakin päällepuhuva selostaja hänen puheitaan tulkitsee), että Kövérin mielestä Unkarin tämänhetkinen oppositio on terroristeja ja maanpettureita. Kuitenkin tämän opposition aatetoverit ovat vallassa monissa Euroopan maissa. Miksi Unkarin pitää ylipäätään olla EU:ssa, jos sen hallituksen arvot ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä EU edustaa? Ungváry ei ymmärrä Orbánin nostalgista suhtautumista Horthyn aikojen perintöön, nehän olivat synkkiä aikoja, jolloin satojatuhansia unkarilaisia kyyditettiin keskitysleireille kuolemaan.

Lopuksi kuva palaa Budan linnakortteliin. Siellä alussa haastateltu Tamás Wagner tapaa naapurinsa, joka lastaa laatikoita pakettiautoon. Hän on muuttamassa pois Budapestista ja kenties koko Unkarista, sillä nykyinen meininki ei tiedä hyvää. Naapurin vaimo on kuulemma juutalainen. ”Silloin aikoinaan, jos juutalaiset olisivat tienneet, miksi heitä pakataan juniin, he olisivat kieltäytyneet. Vaimoni ei halua, että mitään sellaista tapahtuisi enää koskaan.” Siispä naapuri on lähdössä, niin kuin ”sadattuhannet unkarilaiset, jotka eivät viime vuosina ole kestäneet katsella maansa poliittista muutosta”.

Ohhoh, huhhuh. Jos tätä juttua nyt oikein pahantahtoisesti katselee, niin senhän voi melkein tulkita niin kuin siinä syytettäisiin Orbánin hallituksen suunnittelevan uutta juutalaisten joukkomurhaa. Ja tämä syytöshän olisi ilman muuta järjetön ja kohtuuton. Deutsche Welle lisäsikin juttuunsa täsmennyksen, korostaen, että satojentuhansien Unkarin juutalaisten kyydityksistä ja murhista oli tietenkin vastuussa Natsi-Saksa, ja pahoitellen mahdollista ”yksipuolista” vaikutelmaa. (No jaa. Itse asiassahan, vaikka keskitysleireille kuljetetut juutalaiset tietenkin viime kädessä murhasi natsien tappokoneisto, heidät rekisteröi, kokosi ghettoihin ja pakkasi karjavaunuihin Horthyn Unkarin hallinto ja virkamiehistö, joka enimmäkseen hoiti tämän tehtävän auliisti ja innokkaasti.)

Tästä huolimatta Unkarin yleisradioyhtiön ykkös-teeveeuutiskanava teki Deutsche Wellen jutusta uutisen, jonka otsikkoon nostettiin, että DW oli ”pyytänyt anteeksi harhaanjohtavaa Unkari-raporttia”. Jutussa esiintyy myös ”Budavárin asukkaiden liitto” -nimisen ”kansalaisjärjestön” edustaja paheksumassa Deutsche Wellen toimintaa. Sitä ei tosin kerrottu, että kyseinen liitto on itse asiassa käytännössä Fidesz-puolueen paikallisosasto. Tai näin ainakin kertoo Krisztián Ungváry kiukkuisessa kirjoituksessaan. Tämä kirjoitus puolestaan alkaa siitä, kun Ungvárylle hänen viinitarhaansa, kesken keväisien leikkuutöiden, soitti Unkarin yleisradion toimittaja kysyen, haluaako hän pyytää anteeksi Deutsche Wellen ohjelman johdosta. Tästä seurannutta vänkäystä selostettuaan Ungváry lataa:

Deutsche Wellen ohjelma ei siis kertonut siitä, mitä lakeijamedia [Unkarin hallituksen arvostelijoiden yleinen nimitys hallituksen kontrollissa oleville viestimille] halusi siinä nähdä. Ei siinä väitetty, että Viktor Orbán haluaisi toistaa vuoden 1944 juutalaisvainot. Se sitä vastoin kyllä sanottiin, että hallituksen megalomaaniset rakennushankkeet ovat huolestuttavia.

Tähän on sekä historiallisia että kaupunkikuvallisia syitä. Linna-alueen uudelleenrakennukseen on jo kulutettu yli 200 miljardia forinttia [543 miljoonaa euroa], samalla kun kuka hyvänsä liikenneinsinööri ymmärtää, että ministeriöiden muuttaminen tänne on järjetöntä, sillä ministeriöiden paikalle vetämiä ihmismassoja ei pystytä kuljettamaan paikalle julkisilla kulkuneuvoilla, ministeriöiden henkilöautoliikenne käy mahdottomaksi, eikä Linnakortteli pysty logistisestikaan palvelemaan turistien ohella sinne ilmestyvien virkamiesten virtaa. Senkin ovat monet asiantuntijat jo kirjoittaneet, että se, mitä nykyään kunnostetaan, on suurelta osin itse asiassa arvotonta ja käyttökelvotonta kansallista kitschiä. Ei ole sattumaa, että ministeriöiden muuttamisesta Linnakortteliin ei tiedetä tehdyn edes vaikutustutkimusta. Hallitusta tietenkin pyydettiin esiintymään ohjelmaan, mutta siihen ei suostuttu. Ei siis ole Deutsche Wellen syytä, jos ohjelmasta tuli yksipuolinen, syy on hallituksen, joka ei suostunut vastaamaan.

Tässä on hyvä siteerata myös László Kövérin ajatuksia, jotka ohjelmassa kuultiin ja joita itsekin kommentoin.

”Meillä ei pidä olla epäilystäkään tästä: jos annatte heidän palata, he palaavat ja leimaavat teidän lapsenne ja lapsenlapsenne. Lenin-poikien [vuoden 1919 lyhytikäisen Unkarin Neuvostotasavallan terrori-iskujoukkojen] jälkeläiset ovat nytkin vastassamme, ja joskin toistaiseksi vain virtuaalimaailmassa, he jatkavat siitä, mihin Szamuelyn miehet sata vuotta sitten lopettivat.”

Kysymys ei siis ensisijaisesti ole Unkarin holokaustista ja siihen liittyvistä moraalisista syyllisyysongelmista, vaikka tämä ulottuvuus saksalaisten toimittajien ja heidän yleisönsä mielessä onkin aina pinnalla. Kysymys on yleisesti Unkarin hallituksen historia-, muisto- ja kaupunkisuunnittelupolitiikan autoritaarisuudesta ja valheellisuudesta. Ja erityisemmin siitä, että Orbánin järjestelmä on aina valmis syyttelemään toisia siitä, mitä itse tekee. Samoin kuin diktatuurit maailman sivu, se – samalla kun itse itkee muualta saamansa kritiikin kohtuuttomuutta – leimaa kaikki arvostelijansa, siis poliittisen erimielisyyden ja opposition edustajat, terroristeiksi, murhaajiksi ja maanpettureiksi.

Erityisesti Ungvárya hapottaa se, miten hallituksen propagandassa kaikki jollakin tavalla entisiin tai nykyisiin vasemmistopuolueisiin yhdistettävissä olevat tahot ovat ”pahoja kommunisteja”, rinnastettavissa viattomien ihmisten murhaajiin, kun taas Fidesz-puolueen suojelemat, sen omassa johdossa ja johtomiesten (kuten László Kövérin, vuoden 1919 punasotilaan pojanpojan ja kommunistin pojan) taustassa piilevät entiset ”kommunistit” taas ovat ilmeisesti niitä ”hyviä kommunisteja”. Vanhempiensa ja isovanhempiensa teoista eivät nykyiset vallanpitäjät tietenkään ole vastuussa, mutta juuri siksi heidän ei myöskään pitäisi purkaa omia kompleksejaan tekaistuihin syytöksiin ja heitellä toisia kivillä omasta lasitalostaan käsin. Tätä valheellisuutta historiantutkija ei pysty antamaan anteeksi.


Makuasioista ei voi kiistellä

25 toukokuun, 2014

… joten niistä on helpompi kirjoittaa kuin päivänpolitiikasta. Olen tässä pitkään miettinyt, miten kirjoittaisi esimerkiksi niistä Unkarin viestimissä liikkuvista spekuloinneista, joiden mukaan pääministeri Orbán olisi tekemässä putinit eli ryhtymässä vaihteeksi pääministeristä presidentiksi. (Köznapló-blogi esitti äskettäin pelottavan realistisen skenaarion: Orbán valituttaa itsensä presidentiksi, tarvittaessa perustuslakia muuttaen, yhdeksäksi vuodeksi. Kun ei Unkarin vaalijärjestelmän peukalointi taannoin nostattanut tämän suurempaa kansainvälistä vastustusta, ei kenties mitään ongelmia tule siitäkään, että parlamentti muutetaan kaksikamariseksi ja ylähuoneen jäsenet nimittää valtionpäämies suoraan, kuten Horthyn järjestelmässä aikoinaan. Niin kauan kuin kahden kolmasosan parlamenttienemmistön lainsäädäntäkone pyörii ja yksikään ulkopuolinen mahti ei yritäkään puuttua asiaan, tämä käytännössä diktatuuriin siirtyminen on täysin mahdollista toteuttaa ns. laillisesti ja rauhanomaisesti.)

Tai miten referoisi Unkarin oppositioviestimissä käytävää keskustelua ”Brysselin tukien jäädyttämisestä”. Ilmeisesti EU ei oikein tykkää siitä, miten Unkari jakelee Brysselin tukimiljardeja: tukiaisten jakaminen on ulkoistettu yhtiöille, jotka eivät ole suoraan valtion tai EU:n kontrollissa, eli raa’asti sanoen rahat voivat mennä valtaklikin ja sen kaverien taskuihin, tai kilpailun vapautta voidaan rajoittaa niin, että tukiaisilla kustannetut kehitys- ja rakennustyöt tekee sopivan oligarkin firma. Kuten 444.hu-portaalin artikkelissa selitetään, tämän tilanteen hallitsemiseksi on erilaisia mahdollisuuksia. Ensinnäkin, jos komissio huomaa epäselvyyksiä, se voi ilmoittaa, että laskuja ei pidä enää Brysseliin lähettää ennen kuin vaaditut selvitykset on annettu. Toiseksi maksut voidaan ”katkaista”, eli rahahana menee umpeen kunnes rahojen käytöstä on tehty riittävä selko. Kolmas ja rankin porras on maksujen jäädyttäminen tai ”suspendointi”, josta yleensä on jonkinlaisia seuraamuksia kuten sakkoja tai syyte. Kaikissa kolmessa tapauksessa käytännön seuraus on kuitenkin se, että Brysselistä ei enää tule rahaa. Parhaillaan Unkarilla on useissa eri projekteissa erityyppisiä EU-tukiaisongelmia, joiden käsittely on mikä missäkin näistä kolmesta vaiheesta.

Mutta mitä politiikkaa pohtimaan, kun voi puhua estetiikasta. Tämä kuva nimittäin suorastaan salpasi hengen minulta ja monelta muultakin, kun se äskettäin ilmestyi sosiaaliseen mediaan:

Kuva, josta monelle katsojalle on tullut ensiksi mieleen lahoava valaanraato, esittää Milanon maailmannäyttelyyn 2015 suunniteltua Unkarin paviljonkia. Carpathia Kft. -nimisen yhtiön toteuttama voittoisa paviljonkisuunnitelma on kertoman mukaan koottu arkkitehtuurikilpailun useampien parhaiden töiden aineksista, mutta enimmäkseen se perustuu toiseksi (!) tulleeseen Sándor Sárkányn ja Attila Ertseyn suunnitelmaan.

Paviljongissa ovat sen arkkitehtien mukaan läsnä kaikki alkuaineet (tuli, vesi, ilma ja maa) sekä ”näiden leikkauspisteessä syntyvä viides alkuaine, quinta essentia, elämän lähde, myös unkarilaisessa perinteessä läsnäoleva elämänpuu. Puu on maailman akseli, Taivaan ja Maan yhdysside.” Paviljonkiin olennaisesti kuuluvassa puutarhassa näyttäytyvät unkarilaiset hedelmät, vihannekset ja lääkeyrtit, 33 kutakin. Vierailijat voivat tutustua Unkarin puhtaan luonnon ja alkuvoimaisen kulttuuriviisauden rikkaaseen antiin (tämä viimeisin lause on itse muotoilemani, mutta samantyylistä tekstiä tarjoilee myös paviljongin virallinen sivu). Siihen kuuluu myös näyttelytiloja, jotka ilmeisesti sijaitsevat ainakin osaksi paviljongin päässä sijaitsevissa, šamaanirumpua esittävissä pyörylöissä. Milanon maailmannäyttelyn päätyttyä paviljonki puretaan ja pystytetään uudelleen Länsi-Unkarin Szombathelyiin, missä sen tarkoitus on toimia jonkinlaisena kulttuuri- tai kansantaidekeskuksena.

Koko Milanon maailmannäyttelyn keskusteemana on kestävä kehitys ja ympäristö, joten puoliesoteerinen, new age -henkinen ”Äiti Maa” -intoilu samoin kuin ”orgaaninen arkkitehtuuri” pyöreine muotoineen, luonnonmateriaaleineen ja istutuksineen varmaan houkuttelee monia näytteillepanijoita. Ja tietenkin kaikki osallistujamaat ovat paviljonkeineen mainostamassa ja markkinoimassa itseään ja omia tuotteitaan; Unkari ei varmasti ole ainoa osallistuja, jonka paviljongissa kehuskellaan, oli aihetta tai ei, oman maan luonnon puhtaudella ja rikkaudella. Mutta se estetiikka. Tähän mennessä ei silmiini ole osunut yhtään kommenttia, jossa paviljonkia kehuttaisiin kauniiksi tai silmää miellyttäväksi. ”Valaanraadon” ohella jotkut ovat nähneet siinä valtavan ison luun, kuten esimerkiksi kuvablogisti ”Szarvas”, joka sijoittaa paviljonkisuunnitelman Kivisten ja Sorasten maailmaan:

Orbán-Retu: ”Luulitko, Vilma, että laskin leikkiä? Eikös olekin mahtava luu?”

Ja tietenkin merkilliset pyörylät paviljonkisuunnitelman päädyissä kaipaavat omaa selitystä, jollaisen on keksinyt Péter Konok Facebook-sivullaan julkaisemassaan kuvassa:

Unkarin Milanon-paviljongin lopullinen, hieman muokattu suunnitelma.

Unkarin Milanon-paviljongin lopullinen, hieman muokattu suunnitelma.

 

Mitä arkkitehdit sitten mahtoivatkin ajatella, selvästi ne, joita paviljonkisuunnitelma ei miellytä, alttiisti näkevät sen osana nykyistä nationalistista imagonrakennusta tyypillisine esoteerisine elementteineen. Šamaanirumpujen päädyissä näkyvissä kuvioissa jotkut kriitikot ovat näkevinään ns. muinaisunkarilaista riimukirjoitusta, Transilvanian székely-heimon parissa säilyneitä mutta kenties jo aikoinaan idän aroilla omaksuttuja kirjoitusmerkkejä. Kuten muinaispohjoismaisille riimuille aikoinaan, myös székelyläisille riimukirjaimille annetaan nykyään äärinationalistien ja uusnatsien hörhöpiireissä kaikenlaisia myyttisiä ja mystisiä merkityksiä. 444.hu-portaalin toimittajan mielestä paviljonki on kuin Imre Kerényin, hallituksen virallisen hengenluojakomissaarin, pöllypäissään hourailema ”perunahirviö” tai ikään kuin kuvitettu 3D-tuloste Kerényin viimeaikaisista homojenhaukkumisista. (Kerényi kunnostautui äskettäin kristillisillä teatterifestivaaleilla syyttämällä Unkarin teatteri- ja elokuvakorkeakoulua homolobbyn valtaamaksi sateenkaariväen pesäksi, jolta pitäisi ottaa rahoitus pois ja siirtää koulutus vaikka uuteen ”vastayliopistoon”.)

Mielenkiintoisinta minusta on tässä se eklektinen muotokieli, joka yhdistää teosta toisaalta kristinuskon symboliikkaan (Nooan arkki!), toisaalta maahantulon aikaisten pakanallisten unkarilaisten todelliseen ja erityisesti kuviteltuun historiaan ja kulttuuriin. Siitä tulee samanlaisia mielleyhtymiä kuin Unkarin orgaanisen arkkitehtuurin (ja kantaaottavan oikeistokonservatiivisen taidepolitiikan) taannoisen mestarin Imre Makoveczin suunnittelemasta Piliscsaban katolisen yliopiston campuksesta. Kuten vuoden 2010 fennougristikongressin osanottajat muistavat, campus enkelinsiipisine torneineen ja vinoine pylvästöineen on  ihmeellinen yhdistelmä assosiaatioita toisaalta keskiaikaiseen luostariin, toisaalta romanttisiin kuviin unkarilaisten aropaimentolaisten esihistoriasta. Tulee mieleen Ferenc Badiny Jósin ja kumppanien fantisointi ”Jeesuksenuskoisesta Attilasta”, eli se tiettyjä piirejä kovasti miellyttävä hypoteesi, että jo unkarilaisten esi-isät, hunnit ja skyytit, olisivat tunnustaneet jonkinlaista alkuperäistä ja aitoa, ei-juutalaista (niinpä!) kristinuskoa.

Toisin sanoen: Unkarin maailmannäyttelypaviljonki ei ole vain omituinen ja ruma. Se edustaa myös jonkinlaista uussivistymätöntä tai uushäikäilemätöntä yritystä niputtaa yhteen kaikki ne erilaiset historiallis-aatteelliset ajatusrakennelmat, joilla nykyisen hallituksen kansallis-populistista linjaa voidaan jollakin tapaa tukea. Mitä nuo paviljongin päädyissä komeilevat siniset kuviot sitten esittävätkin arkkitehtien mielestä – riimukirjoitusta, elämänpuusymboleja tai veden kiertokulkua luonnossa kuvaavia nuolia – kaikki kriittiset ja oppositioviestimet ovat vakuuttavan yksimielisiä siinä tulkinnassaan, että koko paviljonkisuunnitelma ilmentää Orbánin hallituksen virallisen ideologian sekavimpia ja omituisimpia puolia.