Historiaa uusiksi

5 marraskuun, 2019

Tämä syksy on ollut käsittämättömän kiireinen, mutta yhteen lyhyeen blogahdukseen on pakko nyt löytää aikaa. Nimittäin: viime viikonloppuna paljastettiin Budapestissa ”vuosien 1918–1919 punaisen terrorin uhreille” omistettu ”Kansallisten marttyyrien muistomerkki” (Nemzeti vértanúk emlékműve, nykyinen systeemi kerta kaikkiaan rakastaa tuota määritettä nemzeti). Muistomerkki on jonkinlainen rekonstruktio monumentista, jonka Horthyn hallitus pystytti 1934. Sodan jälkeen se tuhottiin, pari viime vuosikymmentä paikalla seisoi Imre Nagyn muistomerkki, joka sitten äskettäin siirrettiin syrjään tämän retro-komeuden tieltä.

Kuva on Eva S. Baloghin englanninkielisestä Hungarian Spectrum –blogista, jossa myös selostetaan laajalti tämän muistomerkin ja sen vihkiäispuheen taustoja.

Muistomerkin toisella puolella seisoo ylväänä Hungária asszony, Unkarin vertauskuvallinen henkilöitymä, toisella puolella lihaksikas mieshahmo painii jättiläiskäärmeen kanssa. Muistomerkin edessä puolestaan, lippujen katveessa, pidettiin viime lauantaina puheita, joista uskomattomimman julkaisi hallituksen äänitorvi Magyar Nemzet kokonaisuudessaan. Uutisen ingressissä todetaan, tilaisuudessa puhuneen rabbiini Slomó Kövesin sanoin (sen ”Yhtenäisen Unkarin juutalaisen uskonyhteisön” johtaja, joka Unkarin juutalaisten uskonnollisista yhdyskunnista uskollisimmin seisoo hallituksen rinnalla), että Unkarin tuhatvuotisessa historiassa vuoden 1919 neuvostotasavalta (Tanácsköztársaság) oli ensimmäinen järjestelmä, joka julkisesti kielsi Jumalan. Otsikko puolestaan on sitaatti parlamentin puhemiehen László Kövérin puheesta: ”Lenin-poikien jälkeläiset seisovat tänäänkin vastassamme!”

Niin, punainen terrori ja Lenin-pojat. Maaliskuusta elokuuhun 1919 Unkaria hallinneesta militanttisosialistisesta järjestelmästä halutaan nykyään muistaa vain se kiistämätön terrori, jota panivat toimeen etenkin ”Lenin-poikina” tunnetut vapaajoukot pahamaineisen (ja surkean lopun saaneen) kansankomissaari Tibor Szamuelyn johdolla. Siispä punaisen terrorin uhrit saavat muistomerkin ja ylevän isänmaallisia puheita, joissa heidän muistollaan ratsastetaan myös tämänhetkisiä poliittisia vastustajia vastaan. Yhtä kiistämätön ja vähintään yhtä julma valkoinen terrori (lynkkauksineen ja pogromeineen) taas unohdetaan täysin. On vain me ja he, ja ”heihin” kuuluvat sekä Szamuelyn pika-nappituomioita jakaneet pyövelit että nykyinen poliittinen oppositio äärioikeistosta epämääräisen viher-liberaali-keskustan kautta jonkinlaisiin sosialisteihin.

Näistä vihollisista Kövér rakentaa puheessaan pitkän jatkumon, jonka loppupäässä ovat esimerkiksi roistomaiset lehtimiehet (”ulkomailta käsin rahoitettu Unkarin bolševismi oli oikeastaan kotimaisen journalismin erään osan yritys luoda oma valtionsa”), sekä tietenkin Imre Nagy ja meidän aikamme katalat postkommunistit:

”… kansallisten [!] marttyyriemme vuonna 1934 pystytetyn muistomerkin kommunistit tuhosivat vuonna 1945, ja puoli vuosisataa myöhemmin sen paikan varasivat postkommunistit omien edeltäjiensä teloittaman kommunistin patsaalle, tällä mittaamattoman ylimielisellä eleellä antaen ymmärtää, että kommunistien murhaamaksi kansalliseksi marttyyriksikin kelpaa vain se, joka aiemmin on itse osallistunut kommunistien rikoksiin. Muille ei kuulu edes marttyyrin kunnia!”

Mutta tämän päivän tekstin kannalta mielenkiintoisempi on tämä roistosarjan alku. Kaikki alkaa Kövérin mukaan vuosien 1848-49 vapaustaistelun kukistamisesta. Nujerrettu Unkari oli menettänyt paitsi fyysisen ja poliittisen myös henkisen puolustuskykynsä:

”Näin mahdollistui esimerkiksi se kuvaava tapaus, että vuonna 1858, 22-vuotiaana maahamme saapunut ulkomaalainen nuorukainen, joka ei edes osannut unkaria, oli kolme vuotta myöhemmin jo Unkarin Tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen, ja hänestä saattoi tulla unkarin kielen suomalais-ugrilaista alkuperää koskevan dogmin perustaja. Eräälle tutkijakollegalleen hän sivumennen sanoen ilmaisi asian näin: ”Unkarissa sitä helposti menettää hyvän tuulensa, kun joutuu puuhaamaan niin hyödyttömien asioiden parissa kuin unkarin kielen tutkimus.” Onneksi unkarilaiset, heidän kimppuunsa lähetetyn kulttuuriagentin jatkuvista ponnisteluista huolimatta, eivät menetä äidinkieltään eivätkä elämänhaluaan omassa isänmaassaan.”

Tämä ulkomaalainen nuorukainen oli tietenkin Josef (József) Budenz, nuori kielentutkija, joka saapui Saksasta tuonaikaisen historiallis-vertailevan kielitieteen ajantasaisin työkalupakki mukanaan ja josta ”antifennougristien” salaliittoteorioissa on leivottu Habsburgien agentti ja jonkinlainen Unkarin-syöjien ykkösnyrkki akateemisessa maailmassa. (Kielentutkija Ádám Nádasdy on jo vuosia sitten paketoinut nämä kahjoaatteet näpsäkkään nippuun kirjoituksessaan ”Paha Budenz”, jonka olen suomentanut tänne.) Budenz ei tosin tarinoiden mukaan koskaan päässyt eroon saksalaisesta aksentistaan, mutta unkarin kielen hän oppi ja rupesi pitämään itseään unkarilaisena. Ajatuskin siitä, että hän olisi jonkinlaisena poliittisena agenttina pitänyt päämääränään unkarilaisten vieroittamista äidinkielestään, on älytön. Ja yhtä idioottimaista on, että Kövér ei tunnista tai halua tunnistaa Budenzin heittoa unkarin kielen tutkimuksen ”hyödyttömyydestä” ironiaksi, jonka kohteena on nimenomaan unkarin kielen liian vähäinen arvostus.

Tosielämän Rauno Repomies suoltaa siis kuuluisien pörheiden kalapuikkoviiksiensä takaa semmoista salaliittoteoria-palopuhetta, että kuulija alkaa ihmetellä, olisiko puhemiehen nyt tosiaankin aika kaivaa se lääketuubi povitaskustaan. Unkarin kielen ja unkarilaisten elämänhalun tuhoaminen on siis suuri kansainvälinen salajuoni, jonka takana piilevät nimeämättömät, häijyt voimat ovat kohdeyleisölle tuttuja. Ja näihin pahiksiin kuuluvat sekä kansainväliset koukkunokkaiset suurkapitalistit ja luihut kommunistit että ikävää feiknjuussia suoltavat lehdistön palkkakynäilijät ja kansasta vieraantuneet akateemiset älyköt, jotka – silloin kun eivät notku työttöminä rauniokapakoissa – piileksivät hyödyttömän valtavirtatieteen norsunluutorneissa unohtaen, että kyllä kansa tietää. Jälleen kerran ilmenee myös, että suomalais-ugrilaisesta kielitieteestä on tullut nyky-Unkarissa jonkinlainen absoluuttinen bullshit-ilmaisin: se, joka rupeaa haukkumaan Budenzia Habsburgien agentiksi, on asemoinut itsensä ei vain itse rakentamansa hyvän ja pahan rajan suhteen vaan myös tieteen ja huuhaan rajan väärälle puolelle.

Mutta ei tässä ole kyse vain kielitieteen ”dogmien” kiistämisestä vaan ennen kaikkea kansallisesta historian- tai myytinkirjoituksesta. Uudelleen rakennetun muistomerkin huipulla kököttää tyylitelty ruumisarkku: ”kansakunnan kuoleman” metaforiikka liittyy paitsi unkarilaisten kansallismyyttien krooniseen, järjettömään sukupuutonpelkoon myös erityisesti siihen Trianonin rauhan ja revansismin surukulttiin, jonka jonkinlaista huipentumaa voimme odottaa ensi vuodeksi. (Ruumisarkusta tulee väkisinkin mieleen pahamaineisen, 1990-luvulla äärikansallismieliseen äärioikeistoon luisuneen kirjailijan István Csurkan kohuttu näytelmä A hatodik koporsó [‘Kuudes ruumisarkku’], jossa juutalaiset esitetään syyllisinä sekä ensimmäisen maailmansodan tappioon ja sitä seuranneeseen Trianonin häpeärauhaan että myöhempiinkin katastrofeihin, holokaustia myöten.) Ruumisarkulla kenties vihjataan, että Neuvostotasavalta ja sen punainen terrori olisivat olleet syynä Trianonin tragediaan. Itse asiassahan Neuvostotasavallan johto pystytti armeijan, joka joltisellakin menestyksellä puolusti Unkarin vanhoja rajoja, kun taas Horthyn ”kristillis-kansallinen” järjestelmä nostettiin pystyyn voittajavaltojen tuella ja osana sitä prosessia, jolla Unkarin kuningaskunnasta leikattiin kaksi kolmasosaa sen naapurivaltioille.

Mutta ei Neuvostotasavallan punaisesta terrorista vedetä linjaa vain Trianoniin ja nykyaikaan. Erityisen omituista on se, että punaisen terrorin alkua venytetään myös historiassa taaksepäin, vuoteen 1918 – siitä huolimatta, että Neuvostotasavaltaa edeltäneiden Károlyin ja Peidlin hallitusten aikana ei mistään punaisesta terrorista ollut puhettakaan. Avainkohtana ja punaisen terrorin alkupisteenä myös Kövérin patsaanpaljastuspuheessa on moninkertaisen pääministerin ja johtavan konservatiivipoliitikon, kreivi István Tiszan murha lokakuun 31:ntenä 1918. Tuolloin, muuten verettömän ns. asterivallankumouksen yhteydessä, joukko sotilaita tunkeutui Tiszan huvilaan ja ampui hänet; unkarilaisessa Wikipediassa julkaistun aikalaisuutisen mukaan sotilaat olivat syyttäneet häntä Unkarin viemisestä sotaan ja kaikista sodan aiheuttamista kärsimyksistä.

Tiszan murha on jäänyt yhdeksi Unkarin historian arvoituksista. Epäselvää on, keitä sotilaat olivat, kuka heidät järjesti paikalle ja miksi huvilaa valvoneet santarmit oli juuri vähän aikaisemmin komennettu poistumaan. Murhaa selviteltiin 1920-luvun alussa kahdessakin oikeudenkäynnissä, jotka keskeytettiin tuloksettomina. Näitä oikeudenkäyntejä myöhempien aikojen historioitsijat ovat arvostelleet poliittisiksi näytösprosesseiksi: ilmeisesti tarkoitus oli vain löytää johtolankoja, jotka johtaisivat murhasta asterivallankumouksen johtohahmoihin tai etenkin ensimmäisen tasavallan pääministerin, ”punaiseksi kreiviksi” haukutun edistysmielisen aristokraatin Mihály Károlyin lähipiiriin.

Károlyi on jo pitkään ollut nykyisen Orbánin hallituksen hampaissa; hänenkin patsaansa siirrettiin pois parlamenttitalon lähistöltä jo vuonna 2012 (sittemmin se on pystytetty uudelleen kuvanveistäjän kotikaupunkiin Siófokiin). Myös ”asterivallankumousta” ja sitä seurannutta ensimmäistä tasavaltaa pyritään nyt ankarasti esittämään uudessa valossa, ei enää epäonnisena yrityksenä rakentaa porvarillista, modernia demokratiaa luhistuvan feodaalimonarkian jälkeensä jättämään kaaokseen vaan – niin, kansainvälisten superpahisten yliaikaisena, ylikansallisena salajuonena Unkaria vastaan? Tällaisille mieltäylentäville tarinoille on näköjään entistä kovempi poliittinen kysyntä.

Tätä mietin entistä ankarammin, kun sähköpostiini tipahti Wienin Collegium Hungaricumin eli paikallisen kulttuurikeskuksen kutsu näytelmäesitykseen. Tizennyolc (‘Kahdeksantoista’) -niminen näytelmä kuulemma kuvailee kreivi Tiszan murhaan johtaneen salaliiton vaiheita – taustalla tietenkin ”pieni asterivallankumouksellisten joukko” – ja sen kehutaan perustuvan yli kymmenen vuoden tutkimustyöhön. Tutkimukset ovat kuulemma osoittaneet, että kuuluisa ns. Ketjusillan taistelu (28. lokakuuta 1918 monituhatpäinen väkijoukko vaati Károlyin nimittämistä pääministeriksi, ja poliisit ampuivat Budapestin ketjusillalla mielenosoittajajoukkoon, niin että kolme ihmistä kuoli ja kymmeniä haavoittui) olikin provokaatio, jonka tarkoituksena oli edistää vallankumousta synnyttämällä sille marttyyreja… Selväksi ei käy, kuka tätä tutkimusta on tehnyt ja mikä oli hänen suhteensa ammattimaiseen tai (hyi olkoon) akateemiseen historiankirjoitukseen. Sitä vastoin kerrotaan, että näytelmän on kirjoittanut muuan Attila Andrási.

En ihmeemmin tunne Unkarin teatteriskeneä, joten suoritin pienen nettihaun, ja heti ensimmäiseksi esiin pomppasi tämä muutaman vuoden takainen kulttuuriuutinen. Ystävämme Attila Andrási sai tuolloin johtaakseen Serbian Vojvodinan unkarilaisalueella, Szabadkan (Subotica) kaupungissa toimivan unkarilaisen teatterin, huolimatta teatterin työntekijöiden yksimielisestä vastustuksesta ja muistakin kulttuuriväen protesteista: niiden mukaan Szabadkan teatterissa on nyt odotettavissa, vapaasti kääntäen, ”henkseleitä paukuttelevaa kansallis-nyyhkyilyä”. Andrási näkyy myös johtavan perustamaansa Udvari Kamaraszínház (Hovi-kamariteatteri) -nimistä teatteria, joka on asettanut tehtäväkseen Unkarin historian avainkohtien tuomisen näyttämölle sekä Unkarissa että erityisesti naapurimaiden unkarilaisalueilla. Tähän kuuluu myös ”Kahdeksantoista”-näytelmän tuominen Wieniin. Udvari Kamaraszínházin kotisivuilla pöhisee kristillis-kansallinen paatos: ”Kutsumuksestamme nousevia tehtäviämme olemme tähän asti pystyneet täyttämään paljolti hyväntahtoisten ihmisten tuella sekä Jumalan armosta.”

Voisin ”Jumalan” tilalle sijoittaa muutamia maallisia nimiä, mutta se jääköön lukijoiden täydennettäväksi.


Sata vuotta sitten oli kai jotakin

25 maaliskuun, 2019

Olisi taas kaikenlaista hauskaa ajankohtaista päiviteltävää. Unkarilaista mediakuplaani täyttivät monen päivän ajan pohdiskelut Orbánin Fidesz-puolueen EPP-jäsenyyden jäädyttämisestä – ja siitä tavasta, jolla se hallituksen medioissa omalle yleisölle esitettiin suurena voittona. Ehkä jälleen ylioptimistisen mutta hauskan analyysin tarjosi HVG:n lukijoille Árpád W. Tóta (suomennos täällä), saksantaitoisille suosittelen myös saksalaisen ZDF-kanavan Heute-Showpoliittista satiiria tämän aiheen tiimoilta.

Vakavammin voisi miettiä myös, mitä Unkarin Tiedeakatemialle tapahtuu. Viime viikolla Akatemian työntekijät osoittivat jälleen mieltään ”reformia” vastaan, jolla Akatemian tutkimusinstituutit tuhansine työntekijöineen irrotettaisiin säätiöpohjalle ja politiikan armoille. Valitettavasti ei ole nähtävissä, että tälläkään mielenosoituksella olisi mitään vaikutusta. Akatemian johto, jonka toisaalta olisi moraalinsa ja itsekunnioituksensakin tähden taisteltava viimeiseen saakka ja toisaalta yritettävä suojella niitä tuhansia ihmisiä, joiden toimeentulosta tässä on kysymys, on pahasti puun ja kuoren välissä.

Tai jos kepeämpää ajankohtaista kaipaa, niin voisi ihastella tätä kuvaa, jota ympäri unkarinkielistä nettiä nyt enimmäkseen kauhistellaan.

cili2.jpg

Merkilliseen paljettihörsylään sonnustautunut naishenkilö, toinen ”Inspiroivien naisten ilta” -nimisen tilaisuuden vetäjistä, sai hallituksen mediamonopoliin kuuluvissa naistenlehdissä osakseen tulvan vaivaannuttavia ylisanoja ei vain ”virheettömästä vartalostaan” ja ”valloittavasta hymystään” vaan myös ”erikoista kauneuttaan ja naisellisuuttaan korostavan” pukunsa valinnasta, joka lojaalin toimittajan mielestä osoittaa erehtymätöntä tyylitajua. Öh, tuota… Rouva ei olekaan kuka hyvänsä vaan Cecília Rogán, ”propagandaministeri” Antal Rogánin puoliso ja korruptionkäryisen puolue-eliitin ykkösedustaja naistenlehtijulkisuudessa. Unkarinkielisen somekuplani laitamilla rehottavissa reaktioissa kansan oikeutettu ärtymys tätä korruptiota kohtaan kanavoituu taas kerran perinteiseen naisvihaan, valitettavasti.

Mutta luksusrouvan kimalkuteiden sijasta haluaisin tänään miettiä sadan vuoden takaista historiaa. Maaliskuussa 1919 julistettiin Unkarissa neuvostotasavalta (Tanácsköztársaság), jota Budapestissa tervehtivät tuhatpäiset joukot (kuva on otettu 23.3.1919, kaksi päivää virallisen julistuksen jälkeen).

1_016a.jpg

Syksyllä 1918, kun hajoavan Habsburg-monarkian kansat alkoivat perustaa omia kansallisia neuvostojaan, Unkarissa ns. asterivallankumous oli nostanut valtaan ”punaiseksi kreiviksi” haukutun Mihály Károlyin edistysmielisen hallituksen. Tilanne oli hankala eikä talven mittaan mitenkään helpottunut. Vanhan Unkarin kuningaskunnan lukuisat vähemmistöt napisivat, ja osa niiden alueista olikin jo voittajavaltojen ja naapurimaiden hallussa, joille valmisteilla olevissa rauhanneuvotteluissa saatettaisiin leikata suuri osa Unkarista (niin kuin sitten kävikin). Elintarvikehuolto ei toiminut kunnolla, suurtilavetoisen maanomistustilanteen ongelmat olivat järjestämättä ja yhteiskunnallinen tyytymättömyys sodan uuvuttaman rahvaan parissa suurta. Hieman samaan tapaan kuin Venäjällä puolitoista vuotta aikaisemmin, kun kaatuneen monarkian tilalle tullut vallankumoushallitus ei saanut järjestystä aikaan, isännättömäksi jääneen vallan nappasi, ei niinkään vallankumouksella kuin eräänlaisella kaappausoperaatiolla, määrätietoinen bolševistinen etujoukko.

Uutta hallitusta eli ”Vallankumouksellista hallitusneuvostoa” johti periaatteessa sosiaalidemokraatti Sándor Garbai, mutta käytännössä hallitusta ja etenkin sen jälkimainetta ovat henkilöineet ulkoasiain kansankomissaari Béla Kun (alun perin Kohn, pikkuvirkamiehen poika, sittemmin lakitieteen opiskelija ja toimittaja, josta sotavankeus Venäjällä teki kommunistin) sekä muutamat muutkin Venäjältä vallankumousoppia hakeneet kommunistit. Hallitus ryhtyi oitis toteuttamaan sosialistista ohjelmaa: naiset saivat äänioikeuden, työläiset kahdeksantuntisen työpäivän, kartanonherrojen maita ryhdyttiin jakamaan ja suuryrityksiä kansallistamaan, koulut otettiin valtion valvontaan ja irrotettiin kirkon otteesta. Innostuksen ohella ilmassa oli alusta alkaen myös tyytymättömyyttä, siellä täällä uusia vallanpitäjiä vastaan kapinoitiin, ja kurin ja järjestyksen säilyttämiseksi perustettiin tietenkin uusi kansallinen Punakaarti (Vörös Őrség).

reszkess

”Sinä pimeässä piileksivä, huhuja levittävä vastavallankumouksellinen, vapise!” Tämä Sándor Kónyan piirtämä, ”Opetusasiain kansankomissariaatin” julkaisema juliste on Unkarin neuvostotasavallan kuuluisimpia kuvamuistoja, joka sekä alkuperäisessä muodossa että erilaisina meemimuunnelmina kiertää edelleenkin unkarinkielistä nettiä.

Neuvostotasavalta sai rakennetuksi yllättävän toimivan armeijan – Károlyin hallituksen purkamien vanhojen puolustusvoimien tilalle – ja saavutti aluksi sotilaallista menestystä. Unkarin uusi armeija eteni pohjoiseen ja valloitti takaisin eteläosan entisestä Ylä-Unkarista eli nykyisestä Slovakiasta. Ajan mittaan kuitenkin koko hallituksen tilanne kävi kestämättömäksi. Idästä lähestyivät romanialaisten joukot, omat sotilaat karkailivat ja niskuroivat, työläistenkin keskuudessa puhkesi lakkoja, ja heinäkuussa voittajavaltiot ilmoittivat purkavansa saarron ja sallivansa elintarvikekuljetukset vain, jos hallitus vaihtuu. Neuvosto-Venäjän aateveljet olivat liian kaukana ja liian kiinni omissa ongelmissaan, ja elokuun alussa neuvostotasavallan hallitus heitti pyyhkeen kehään ja pakeni erikoisjunalla Wieniin. Béla Kun jatkoi matkaa Moskovaan ja teki komean uran Kominternin agitaatio- ja propagandaosaston palveluksessa, kunnes stalinistisen terrorin ja puhdistusten huippuvuonna 1937 vallankumous söi tämänkin lapsensa. Unkarissa puolestaan voittajavaltioiden tuella palautetun kuningaskunnan valtionhoitajaksi – sillä Habsburgien paluu valtaistuimelle ei tullut kysymykseen – nousi amiraali Miklós Horthy, jonka oikeistokonservatiivis-autoritaarisessa komennossa elettiin toisen maailmansodan lopuille saakka.

Unkarin lyhytikäinen Tanácsköztársaság jätti jälkeensä muistoja paremman elämän haaveista,  yhteiskunnallisista kokeiluista ja myös taiteellisesta kunnianhimosta. Neuvostotasavallan taide-elämää ohjaavissa ns. direktorioissa vaikuttivat monet Unkarin taiteen merkkihenkilöt, Kodálysta ja Bartókista alkaen; kirjailijadirektoriota johti filosofi György Lukács, ja siihen kuuluivat esimerkiksi kirjallisuuden kaanoniin kiistämättä kuuluvat Mihály Babits ja Zsigmond Móricz. Aivan äskettäin törmäsin sattumalta Béla Lugosin, valkokankaan kuuluisimman kreivi Draculan elämäkertaan: Lugosi toimi Neuvostotasavallan aikaan näyttelijöiden ammattiyhdistyksessä ilmeisesti niin aktiivisesti, että Neuvostotasavallan kukistuttua joutui lähtemään Unkarista. Sattuneesta syystä Neuvostotasavallan kulttuurista ovat unkarilaisten kulttuuriseen muistiin jääneet parhaiten poliittiset propagandajulisteet, tuon ylempänä näkyvän ”Vapise!”-julisteen ohella ennen muuta Róbert Berényn kuuluisa värväysjuliste “Aseisiin! Aseisiin!”

fegyverbe.jpg

Mutta päällimmäisinä Neuvostotasavallan muisteluissa ovat kuitenkin koko ajan ”punainen terrori”, ”valkoinen terrori” ja vertaileva ruumiidenlaskenta. Neuvostotasavallan todellisia tai luuloteltuja vastustajia pitivät kurissa väkivaltaa ja murhatöitäkin kaihtamattomat ”erikoisosastot”, joista tunnetuin, ”Lenin-pojat”, yhdistetään kansankomissaari Tibor Szamuelyn nimeen. Neuvostotasavallan kukistuttua taas ”valkoiset” rangaistusretkikunnat eri puolilla maata kostivat todellisia tai kuviteltuja punaisia terroritekoja. Molemmin puolin arviot terrorin uhrien lukumäärästä vaihtelevat muutamasta sadasta jopa muutamaan tuhanteen; luotettavia tilastoja ei ole,  kummallakin puolella veritekoihin syyllistyivät omavaltaisesti toimivat puolivillit vapaaehtoisjoukot, ja joskus on vaikea ratkaista, miten terrori määritellään: missä kulkee raja virallisten oikeusistuimien laillisen toiminnan, kyseenalaisten pikaoikeudenkäyntien ja suoranaisten lynkkausten välillä.

Múltunk-aikakauskirjan artikkelissa vuodelta 2010 historioitsija Péter Konok muistuttaa, että punainen terrori oli paljolti ”itsepuolustusta”, järjestelmän reaktiota sitä uhkaavaan vastarintaan, valkoisen terrorin toimeenpanijat taas kävivät maata läpi systemaattisesti etsien mahdollisia ”punaisia” – ja kummassakin tapauksessa uhrien joukossa oli paljon köyhiä ja vähäväkisiä. Samaan tapaan kuin Suomessa vuonna 1918 myös Unkarissa vuonna 1919 valkoinen terrori oli voittajien kostoa hävinneille, ja sitä toteutettiin kaikessa rauhassa myös sotatoimien lakattua. Tietenkin voi aina jossitella, millaisiksi uhriluvut olisivat muodostuneet, jos punainen puoli olisi lopulta voittanut.

800px-La_dictature_du_prolétariat_les_ravages_du_bolchévisme_en_Hongrie-page-082.jpg

Unkarilaisen Wikipedian artikkelia Tibor Szamuelysta kuvittaa tämä taiteilijan näkemys  ”kuolemanjunasta”, jolla Szamuelyn Lenin-lippalakkiset, nahkatakkiset ja rähinäremmiset iskujoukot liikkuivat kylväen kauhua ympärilleen. Kuva on Armand Lebrunin teoksesta ”La dictature du prolétariat: les ravages du bolchévisme en Hongrie”.

Valkoiseen terroriin liittyy myös tyypillisen sentrooppalainen häijy juonne. Työväenliikkeen ja vasemmistopuolueiden johtoporras värväytyi paljolti nousevasta kaupunkikeskiluokasta, niistä rahvaan jälkeläisistä, jotka olivat saaneet jonkin verran oppia – ja historiallisista syistä tähän kerrokseen kuului paljon juutalaisia. Siispä Neuvostotasavallan johtajista joidenkin arvioiden mukaan juutalaistaustaisia oli yli puolet; tähän joukkoon kuuluivat esimerkiksi Béla Kun ja Tibor Szamuely. Vastustajien silmissä tämä sopi hyvin siihen yleiseen ajatukseen, että epäkansallinen ja kosmopoliittinen juutalaisuus on kansallisromanttisen unkarilaisen isänmaallisuuden vaarallisin vastavoima. Neuvostotasavalta leimattiin juutalaisten projektiksi (tästä kuuluisin esimerkki on Horthyn ajan kenties juhlituimman naiskirjailijan Cécile Tormayn Bujdosó könyv, avoimen antisemitistinen muistelmateos), ja valkoisen terrorin kostoiskuista saattoi kehittyä paikallisia pogromeja. Yhden Krisztián Nyáryn kertoman esimerkkitarinan tämmöisestä tapauksesta olen jo aiemmin kääntänyt tänne.

Suomalaisena tietenkin ensiksi vertailee Neuvostotasavallan aikaa meidän vuoden 1918 sisällissotaamme. Molemmat tapahtumasarjat olivat osa ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyjä hajonneiden imperiumien raunioilla. Niissä kietoutuivat yhteen kansallisromanttiset itsenäisyysprojektit sekä Venäjän vallankumouksesta puhtia saanut työväenliikkeen internationalismi, turhautuminen yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen, sekä rikkaiden että köyhien pelko turvallisuutensa ja toimeentulonsa puolesta vanhan järjestyksen horjuessa, ynnä paikallistasolla joskus aivan henkilökohtaisetkin kaunat ja kalavelat. Molemmat kuuluivat siihen sisällissotien, kapinoiden, vallankaappausten ja levottomuuksien sarjaan, joka levittäytyi maailmansodan ja vanhojen imperiumien romahduksen jälkeen kautta Euroopan, ja silti molempia on kansallisessa diskurssissa tarkasteltu koko ajan jonkinlaisena kansallisena erikoisuutena, osana nimenomaan meidän maamme historiaa.

Sikäli kuin on tarkasteltu. Nythän noista ajoista on kulunut niin kauan, että silloiset aktiiviset toimijat eivät enää ole keskuudessamme, ja etäisyys periaatteessa riittäisi kiihkottomaan ja asialliseen menneisyyden selvittelyyn. Minusta Suomessa vuoden 1918 satavuotismuistoa käsiteltiinkin kaiken kaikkiaan varsin mallikkaasti ja monitahoisesti, oli paljon mielenkiintoisia teatteri- ja taideproduktioita, joissa tuotiin esille molempien puolten kokemuksia, tutkimuksia ilmestyi ja niistä väiteltiin enimmäkseen asiallisesti. Unkarista ei silmääni ole oikeastaan osunut vielä mitään vastaavaa.

Tanácsköztársaságin satavuotismuistolle on omistettu jokunen historian- ja politiikantutkijoiden seminaari, keskustelutilaisuus tai julkaisu, mutta mistään kansallisesta teemavuodesta ei puhettakaan. Kansallista muistopolitiikkaa dominoivat Trianon (1920) sekä lähestyvä järjestelmänvaihdoksen 30-vuotisjuhla, jonka järjestelyjen johtajaksi on tietenkin nimitetty Mária Schmidt. Punaisen terrorin uhrien kohtaloita on jonkin verran tuotu esille: kommunistisen diktatuurin muistojen työstämistä varten vuonna 2013 perustettu ‘Kansallisen muistin komitea’, Nemzeti Emlékezet Bizottsága julkaisee niitä FB-seinällään  (komitealla on myös verkkosivu, mutta se ei näytä nyt toimivan), ja kuten taannoin kerroin, Budapestin ‘Terrorin talon’ ensimmäisen maailmansodan seurauksia esittelevässä näyttelyssä myös “Tibor ‘Lukitar’ Szamuely” on saanut oman teemahuoneensa. Valkoista terroria vallanpitäjät ja valtavirta eivät näytä noteeraavan mitenkään.

Kyse ei ole vain siitä, että nykyinen valta on selvästi puolensa valinnut: valkoinen hyvä, punainen paha. Vielä pelottavampaa ja oudompaa on se, miten vähän virallinen Unkari katselee vuoden 1919 tapahtumia ”jaetun kansakunnan” näkökulmasta, miten vähän tragedian ytimeksi nostetaan sitä, että valtakunnan sisällä veli oli veljeä vastassa ja samaan kansaan kuuluvat ampuivat ja hirttivät toisiaan. Vai onko minulta jäänyt jotain olennaista huomaamatta? Olisi helpottavaa, jos niin olisi.