Tyhmyytystä ja matalakulttuuria

20 heinäkuun, 2016

Uutisissa juuri kerrottiin Donald Trumpin tulleen valituksi USA:n republikaanipuolueen presidenttiehdokkaaksi. Kaveri, jolla haamu-elämäkerturinsa mukaan on uhmaikäisen nelivuotiaan käytöstavat ja keskittymiskyky, pyrkii tosissaan maailman korkeimmalle pallille, ja häntä kannattaa joukko ihmisiä, joiden ajatukset maailman menosta perustuvat mahatuntemuksiin ja ennakkoluuloihin, ei faktoihin. Selvästikään tosiasioilla ei nykymaailman politiikanteossa ole paljon merkitystä, ja kun perinteinen journalismikin uhkaa menettää asiakkaansa valemedian viihdekuplien vaihtoehtoiselle todellisuudelle (tässä yksi hyvä analyysi), ihmiset ovat ehkä entistä alttiimpia propagandamyllytykselle, jossa silkalla toistolla tolkuttominkin väite vähitellen muuttuu todeksi.

(Mitä muuten Trumpiin tulee, niin slovenialaisten tuttavieni voihkiessa myötähäpeästä Melania-rouvan julkisuusesiintymisten johdosta – ”olisivat nyt edes tämän kerran sekoittaneet meidät slovakkeihin…” – unkarilaisen 444.hu-sivuston pojat löysivät maannaisensa Vicen uutisvideosta, jossa Women for Trump -järjestön yhtenä perustajajäsenenä häärää myös aidolla unkarilaisella aksentilla amärikkaa vääntävä Ildikó Varga -niminen blondattu daami. Kuten artikkelin kommentoijat paljastivat, kyseessä on jonkinlainen hieman tasokkaampi Tuksu. Masokistit voivat etsiä YouTubesta taiteilijanimellä Ildy Lee esiintyvän kansainvälisen monilahjakkuuden tuotoksia. Itse en kestänyt ensimmäistäkään ”havaijilaishenkistä” musiikkivideota kymmentä sekuntia kauempaa.)

Mutta tuo propagandamyllytys – arvaatte ehkä, mitä tarkoitan. Jo ennenkin mainitsemani mylly pyörii Unkarissa taas täydellä teholla ja valmistelee kansaa lokakuun alussa järjestettävään kansanäänestykseen. Hallituksen äskettäin julkistetut ”informaatiojulisteet” tekevät selväksi, että maahanmuuttajien – joita EU siis muka haluaa ”pakkoasuttaa” Unkariin tuhansittain – tulva, siis ”maahanmuuttokriisi” (”pakolainen”-sanaa ei tietenkään käytetä) merkitsee terrorismia ja rikoksia. Erityisesti ”raiskaustsunamia”:

zaklatasok

”TIESITTEKÖ? Maahanmuuttokriisin alettua naisten ahdistelu Euroopassa on hyppäyksenomaisesti lisääntynyt.”

En tiedä, mihin tilastoihin tämä perustuu ja mahdetaanko Unkarissa edelleenkin jauhaa Ruotsin raiskaustilastoista liberaalin maahanmuuttopolitiikan seurauksena. (Niin kuin lukemattomat kerrat on todettu, Ruotsin suhteellisen korkeat raiskaustilastot selittyvät erilaisilla kriteereillä, matalammalla toleranssilla ja matalammalla ilmoituskynnyksellä – jostain kumman syystä raiskattu ruotsalaisnainen kääntyy herkemmin viranomaisten puoleen kuin venäläinen tai turkkilainen kohtalotoverinsa…) Ainakaan Suomessa ei ns. puskaraiskauksien määrä vaikuta lisääntyneen. Ja raiskaustilastojen (väärin)tulkinnasta yleensä on täällä erinomainen kirjoitus.

Mutta ennen kaikkea TIESITTEKÖ?-julisteet näköjään rummuttavat kansalaisten tajuntaan maahanmuuton yhteyksiä terrorismiin. Tietenkään tässä ei muisteta sitä häiritsevää tosiseikkaa, että viime aikojen terrori-iskujen tekijät ovat olleet toisen tai useamman sukupolven eurooppalaisia ja asuinmaidensa kansalaisia. Saati että viime aikoina Eurooppaan saapuneet pakolaiset eivät ole islamististen terrori-iskujen tekijöitä vaan monet heistä nimenomaan pakenevat islamistista terroria.

TIESITTEKÖ? Maahanmuuttokriisin alettua on Euroopassa yli 300 ihmistä kuollut terrorismin uhreina.

TIESITTEKÖ? Pariisin terrori-iskun tekivät maahanmuuttajat.

Vastafaktojen sijaan Unkarin kriittinen (sosiaalinen) media on keskittynyt pilkkaamaan kampanjaa itseään. Hvg.hu-sivusto teki tuoreeltaan jutun uuden julistekampanjan synnyttämistä meemeistä. Niissä muistutellaan mieliin todellisia ongelmia, kuten terveydenhuoltojärjestelmän katastrofaalista tilaa (joiden yhteys pakolaiskriisiin on yhtä olematon kuin terrorisminkin)…

korhazi_fertozes

TIESITTEKÖ? Maahanmuuttokriisin alettua on Unkarissa yli 3000 ihmistä kuollut sairaalainfektioon.

… tai nostetaan esiin koko ”informaatio”-kampanjan todellinen tarkoitus:

nem

TIESITTEKÖ? – EI. (Siis niin teidän pitää äänestää!)

gyurcsany_nepszavazas

TIESITTEKÖ? Gyurcsány. [Pääministeri Orbánin ykkösvihollinen, entinen pääministeri Ferenc Gyurcsány, on se pääpahis, jota sopii syyttää kaikesta mahdollisesta.]

Pahoin pelkään, että tämä nettipilkka ei ikinä tavoita alkuperäisten julisteiden kohderyhmää eli niitä syviä rivejä, jotka ovat jatkuvasti alttiina hallitusta lähellä olevien medioiden tyhmyytysrummutukselle. Kyllä kansa tietää, että maahanmuuttajat ovat syynä kaikkeen!

Tämän kaiken ankeuden keskellä Unkarin kulttuurielämää kohtasi isku, kun yksi Unkarin merkittävimmistä nykykirjailijoista, juhlittu ja palkittu joskin “vaikeana” postmodernistina tunnettu ja harvempien lukema Péter Esterházy, menehtyi haimasyöpään. Esterházyn sairaus oli julkisuudessa tiedetty jo pitkään (itse asiassa hän ehti vielä julkaista siitä kirjankin, nimellä Hasnyálmirigynapló, ‘Haimapäiväkirja’), eikä suru-uutinen ollut yllätys. Sitä vastoin hieman yllättävänä on pidetty sitä, että pääministeri ja hallitus eivät ole esittäneet virallista surunvalittelua – vain inhimillisten voimavarojen superministeriö, jonka alaan kuuluvat myös kulttuuriasiat, julkaisi verkkosivuillaan muistokirjoituksen.

Vielä maaliskuussa pääministeri Orbán oli reagoinut Nobel-palkitun Imre Kertészin kuolemaan Washingtonin-vierailultaan käsin, ”järkyttyneenä” ylistäen Kertészin tuotantoa, ”joka osoittaa, miten ihmisen elämänhalua ja vapaudentahtoa ei mikään hirmuvalta voi voittaa”. Eikä pääministerin surunvalitteluihin tarvita Nobel-palkintoa, muistuttaa blogisti “nickgrabowszki”. Toissa syksynä pääministeri Orbán ei vain surunvalitellut vaan henkilökohtaisesti vieraili Péter Szentmihályi Szabón muistotilaisuudessa – kyseessä oli ns. kristillis-konservatiivisiin piireihin lukeutuva kirjailija, jonka antisemitistiset möläytykset olivat herättäneet niin pahaa verta, että kun häntä vielä muutama kuukausi ennen kuolemaansa oltiin nimittämässä suurlähettilääksi Italiaan, hanke kaatui julkiseen paheksuntaan.

Niinpä. Imre Kertész oli viimeisinä vuosinaan, jo dementoituneena, ottanut vastaan Orbánin hallituksen kunnianosoituksia ja toiminut, kuten ”nickgrabowszki” asian ilmaisee”, ”hallituksen holokaustipellenä” eli jonkinlaisena todisteena siitä, että Unkarin hallitus ei todellakaan suosi antisemitismiä, kun se kerran jakaa kunniamerkkejä yhdelle Euroopan kuuluisimmista Auschwitzin eloonjääneistä. Esterházy taas pysyi eurooppalaisena demokraattina, jolle kansalliskiihkoilu oli vierasta ja joka suhtautui myös oman suurmaanomistaja-aristokraattisukunsa perinteisiin ironisen, älyllisen etäisesti. Népszabadság-lehden verkkosivustolla nol.hu Szilvia Kuczogi kirjoittaa:

Loppumattoman pitkällä Kádárin kaudella tuhannet ihmiset lukivat jonkin omituisen kirjan, ja sen kirjoittajaakin alettiin tarvita. Hänen moitteettomien lauseidensa rinnalle hänen kampaamattomia suortuviaan. Vapautta. Esterházyn vapaudesta tuli meidän vapautemme. Vuonna 1989 tuo loppumaton sittenkin loppui, ja Esterházy pysyi meidän vapautenamme sen jälkeenkin. Me emme ota maitamme takaisin, ei se ole järjestelmänvaihdoksessa tärkeää, älkäämme iloitko vanhan palauttamisen mahdollisuudesta vaan tulevaisuudesta. Kas tästä syystä Viktor Orbán ei esitä surunvalitteluja.

Unkarin nykyisen hallituksen kulttuuripolitiikka näyttää siis kulkevan populistis-opportunistisia latuja. Suurivaltainen pääministeri ei tunnetusti ole mikään suuri korkeakulttuurin harrastaja vaan enemmänkin jalkapallokatsomossa viihtyvää maisterisjätkätyyppiä, eikä hänen lähipiirissäänkään näytä pyörivän taiteen tai tieteen tunnustettuja suuria nimiä. Niin, mitä tieteeseen tulee, hallitus mieluiten perustaa omia tutkimuslaitoksiaan ja jakaa ”akateemisia” arvoja omille suosikeilleen.

Élet és Irodalom -lehdessä äskettäin kielentutkija, Unkarin tiedeakatemian Kielitieteen instituutin johtaja István Kenesei julkaisi pitkän ja kiukkuisen kirjoituksen viime aikojen monista kummallisista tiede- ja korkeakoulupoliittisista suhmuroinneista, joissa aatteet ja suhteet milloin missäkin menevät tieteellisten kriteerien edelle. (Yksi esimerkki: Unkarin kansalliskirjasto joutuu muuttamaan rakennustöiden tieltä, viime kädessä siksi, että pääministeri Orbán haluaa siirtää virkahuoneensa Budan entiseen kuninkaanlinnaan. Tuoreet uutiset kertovat, että kirjaston kokoelmista ainakin osa joutuu evakkoon kymmenien kilometrien päähän pääkaupungin ulkopuolelle Piliscsabaan – missä puolestaan Orbánin lempiarkkitehdin Imre Makoveczin Piliscsaban katolista yliopistoa varten suunnittelemat ”orgaaniset” rakennushirvitykset seisovat nykyään osaksi tyhjillään, koska ovat osoittautuneet liian kalliiksi ja hankaliksi ylläpitää.) Kenesei päätyy juttunsa lopuksi toivomaan, että pääministerin viikonloppubungalowin viereen Felcsútiin rakennettaisiin jalkapallostadionin ja jalkapalloakatemian lisäksi oma tiedeyliopistokin. Sillä nimittäin voisi kenties olla mahdollisuuksia saada julkisista varoista asianmukaista tukea.

Olen varmaan tulossa vanhaksi. Mutta minua ihan oikeasti hirvittää tämä tyhmyytyksen ja populistisen kulttuurittomuuden tulva, jota yhä useammassa Euroopan maassa kansalaisten niskaan kaadetaan. Älkää ymmärtäkö väärin. Minulla ei ole mitään jalkapalloa tai muuta urheilua vastaan. Enkä todellakaan väitä, että postmoderni kirjallisuus tekee kirjoittajastaan tai lukijastaan paremman ja arvokkaamman ihmisen kuin urheilun katseleminen tai Ildy Leen ”musiikin” kuunteleminen. Jokainen ihmisyksilö on ihmisenä yhtä arvokas, ja kulttuurimieltymyksistä ja koulutustasosta riippumatta kukin yksilö voi olla hyvä ja eettinen tai ilkeä ja moraaliton. Mutta systeemin tasolla, niin väitän, korkeakulttuurin, ”vaikean” taiteen ja hankalan tieteen halveksunta, kitschin ja typeryyden, lyhytnäköisen huvituksen suosiminen kertoo, että poliittisessa päätöksenteossa on jotain pahasti vialla.

 


Tukka hyvin ja kello näkyy!

29 joulukuun, 2014

Teki mieleni vielä jatkaa yhdestä Unkarin poliittisen elämän ilmiöstä, joka viime aikoina on noussut yhä selvemmin julkisuuteen, eli päättäjäeliitin, poliitikkojen ja oligarkkien, ns. herrastelusta (urizálás), silmäänpistävän ja röyhkeän ylellisestä elämäntyylistä. Se on yhä selvemmässä ristiriidassa köyhimmän kansanosan kurjuuden ja keskiluokan alempien kerrosten uhkaavan kurjistumisen kanssa, ja sitä arvostellaan yhä avoimemmin nyt, kun valtapuolue Fidesz näyttää vihdoinkin olevan menettämässä kansansuosiotaan ja korruptionvastaisista mielenosoituksista alkaa tulla arkipäivää.

István Fazekasin kuva hvg.hu-sivustolta. EU:n lippua heiluttavien mielenosoittajien julisteissa lukee ”Me osoitamme mieltä, te kukistutte!” ja ”Te ette elä herroiksi vaan varastatte!”

Jo viime postauksessani mainittiin pääministerin tytär Ráhel Orbán mahtihäineen, miljoonia maksavine koulutuksineen ja vallanpitäjien tuella vaurastuvine puolisoineen. (Joulun alla László Bartus Amerikai Magyar Népszava -sivustolla jopa epäili kirjoituksessaan, jonka totisuuden tasoa on vaikea arvioida, että Viktor Orbán on palauttamassa Unkaria dynastiseksi monarkiaksi – tähän viittaa sekä Pyhän Tapanin kruunun palvonnan virallistaminen perustuslakia myöten että pääministerin kanslian suunnitteilla oleva muutto Budan linnaan. Uusvanhan kuningaskunnan ensimmäiseksi kruunupääksi taas on Bartusin ennustuksen mukaan tarkoitus nostaa, ei Orbánin esikoispoikaa Gáspária, jonka jalkapalloilijan urasta ei isäpapan tuellakaan tullut mitään, vaan tähän tehtävään riittävän röyhkeäksi ja häikäilemättömäksi osoittautunut kuningatar Ráhel.) Mutta Orbánin perheen ohella nousukasmaisen elämäntavan mallia ovat näyttäneet myös puolueen kakkosmiehet János Lázár (Rolex-kelloineen, ylellisine ja tutkanpaljastimellisine virka-Audeineen, salaperäisine virkamatkoineen ja metsästysretkineen) ja Antal Rogán (Louis Vuitton -laukkuineen ja arvoituksellisesti kokoa kasvavine luksusasuntoineen), puolueen varapuheenjohtaja ja Debrecenin pitkäaikainen pormestari Lajos Kósa (joka taannoin piipahti Uudessa-Seelannissa kuuntelemassa Rolling Stonesien konserttia) tai silmäänpistävän tyylikkäästi ja kalliisti pukeutuva, Gucci-laukkua heilutteleva pääministerin epävirallinen neuvonantaja Árpád Habony.

Árpád Habony (kuvassa keskellä) ja kuuluisa Gucci-laukku. Kuva on Alternatíva-blogista, jonka tyylikommentaattori kirjoittaa ironisen hyväksyvään sävyyn tyylikkäästä ja ilmeisen kalliista asukokonaisuudesta. Netissä kiertää myös versio, jossa Habony laukkuineen on photoshopattu catwalkille muiden mallien rivistöön.

Kaikkia näitä ja monia muita yhdistää se, että heidän näyttävän ylellinen elämäntapansa ei mitenkään voisi olla rahoitettavissa pelkästään sillä palkalla, jota he virallisten tietojen mukaan työstään ansaitsevat. Viktor Orbán itse, kuten moni hänen lähipiirissään, on hypännyt opintojensa jälkeen suoraan ammattipoliitikoksi, mutta on silti (mikäli perheen ja bulvaanien nimissä oleva omaisuus lasketaan mukaan) Unkarin rikkaimpia miehiä.

Tapaninpäivänä hvg.hu-sivustolla ilmestyneessä kirjoituksessaan asiaan tarttui myös Péter Esterházy, yksi nyky-Unkarin merkittävimmistä ja kriitikkojen (joskaan ei välttämättä suuren yleisön) arvostamimmista kirjailijoista. Esterházy tunnetaan paitsi vaikeana postmodernina kirjailijana myös vanhan kreivillisen mahtisuvun vesana, joka itsekin on kirjoissaan käsitellyt avoimesti sukuhistoriansa kipeitä kohtia. Tässä tekstissään hän haluaa korostaa olevansa tasavaltalainen: aristokraatteja, sellaisia kuin hänen suvussaan aiemmissa polvissa nähtiin, niitä, jotka eivät ikimaailmassa käyttäisi vaaleanruskeita kenkiä kello 18:n jälkeen, ei Unkarissa enää ole, ei enää juuri porvaristoakaan. Asia on Esterházyn mielestä perin yksinkertainen: nykyiset vallanpitäjät käyttäytyvät niin kuin nousukkaat aina ovat käyttäytyneet. Nykyiset vallanpitäjät eivät ole saaneet perinnöksi edellisiltä polvilta mitään käyttökelpoista. Heillä ei ole ollut taloudellista eikä kulttuurista pääomaa, vain oma lahjakkuutensa, sisunsa, ahneutensa, armottomuutensa ja häikäilemättömyytensä – aivan niin kuin niillä, jotka 1500-luvulla nousivat senaikaiseen eliittiin. Ja miksi pitäisi ollakaan perintöjä tai perinteitä, eihän niistä muutenkaan ole käytössä kuin ”perinteidemme helpoimmin liikuteltava ja surkein osa”, itsesäälinen ruikutus. Esterházy ei siksi jaksa kummemmin hermostua metsästysretkistä, uima-altaista ja Rolexeista sinänsä. Ikävämpää on valheellisuus ja pelkuruus, se, että perinnelaaria kyllä tongitaan mutta omaa historiaa ei järkevästi käsitellä eikä sen pimeitä puolia suostuta kohtaamaan.

Esterházyn kirjoitukseen puolestaan puuttui hvg.hu-sivuston Kapitalizmus-blogipalstalla Miklós Tallián. Hänen mielestään Esterházy on väärässä. Nykyinen päättäjäeliitti ei suinkaan ole aloittanut tyhjästä, vailla mitään pääomaa. Päinvastoin: se nousee Kádárin sosialistisen Unkarin virkamiesten ja alempien puoluetoimihenkilöiden keskiluokasta, sen vanhemmat ja isovanhemmat saivat nauttia järjestelmän tarjoamasta, olkoonkin että suhteellisen vaatimattomasta hyödystä. Heillä oli jonkin verran koulutusta ja sivistystä, ei liikaa, mutta riittävästi siistin kirjoituspöytätyön hoitamiseen. Heillä oli elämässään kohtuullista mukavuutta, oli siisti useamman huoneen asunto elementtikerrostalossa tai kenties oma pieni esikaupunkitalo, oli Lada, jolla saatettiin joskus ajella lomalle Balatonille tai ihan ulkomaillekin, oli turvattu toimeentulo ja luottamus systeemiin, joka pitää pojistaan ja tytöistään huolen.

Siksi – näin Tallián – nykyiset päättäjät eivät esimerkiksi tajua, mihin tarvitaan markkinapohjaista pankkijärjestelmää tai riippumatonta keskuspankkia, vaan raivoavat ylikansallisia konserneja ja pankkien ”riistoa” tai ”lisävoittoja” (extraprofit) vastaan, koska eivät ole oppineet, miten kapitalistinen järjestelmä toimii. Eivätkä he leikkaa oppikoulujen oppilaspaikkoja vain ilkeyttään, riistääkseen köyhiltä mahdollisuuden sosiaaliseen nousuun, vaan siksi, että ovat itse kasvaneet järjestelmässä, jossa valtio määräsi, ketkä menevät yliopistoon, ketkä sosialistisen teollisuustuotannon palvelukseen – ja viimeksi mainittuun he rinnastavat mielessään nykyisen közmunkan, niukkapalkkaiset työllistämistyöt, joilla hallitus haluaa korvata työttömyyskorvaukset saadakseen koko kansan töihin kuin sosialismin aikoina ikään.

70-luvulla varttunut sukupolvi, nykyisen eliitin vanhin kerros ja nuorempien eliittipolvien vanhempien ikäluokka, sai nähdä elintasonsa jatkuvasti nousevan – eikä nähnyt tai tajunnut, että makrotasolla järjestelmä oli kulkemassa kohti varmaa vararikkoa. Tämä elintason nousu ei heidän silmissään kytkeytynyt markkinatalouden menestykseen, länsimaiseen edistykseen, vaan siitä tuli heille henkilökohtaisen, valtion palveluksessa saavutetun menestyksen luontainen seuraus. Kun hoidan hommani hyvin, ylenen virassani, ja siitä seuraa tiettyjä etuja. Isälle se merkitsi aikoinaan Trabantin tilalle jonon ohi saadun peesvärisen Ladan vaihtumista koppalakkisen autonkuljettajan sompailemaan mustaan Volgaan, pojalle se merkitsee velaksi ostetun Opelin sijaan isoa virka-Audia. Tämän kauemmaksi ei pojan (eikä pojanpojan) katse yllä, niin kuin ei yltänyt isänkään.

***

Talliánin analyysissa on varmasti paljon oikeaan osuvaa. Näin etenkin, mitä tulee nykyisen järjestelmän ideologisiin taustoihin. Paljon puhuttu ”eurooppalainen ja kristillinen” arvomaailma ei käytännössä sisällä mitään muuta kuin saman konservatiivisen moraalipaketin, joka Kádárin Unkarin viralliseen ideologiaan jäi jäljelle, kun tankki- ja barrikadisosialismi oli kesytetty sopimaan myös tv-viihdettä ja etelänmatkoja kuluttavalle eurooppalaiselle hyvinvointi-ihmiselle. Toisin sanoen: tekopyhää lässytystä konservatiivisista eettisistä perusarvoista (perhe, työ, perinteiden kunnioitus) sekä naiivia hurraa-isänmaallisuutta, jonka taustalla kolistelee kaapissa revansismin ja muukalaisvihan luurankoja, aina valmiina uuteen ylösnousemukseen. Esterházy puolestaan on aivan oikeassa siinä, että pienen eliittijoukon rannekelloista ja ulkomaanmatkoista on turha hermostua. Koppavuus ja mahtailu on vain toissijaista seurannaisilmiötä, pahempaa on nykyisten vallanpitäjien pelkuruus ja valheellisuus, tietämättömyys ja taitamattomuus.

Vaarallista on etenkin tietämättömyys ja taitamattomuus tässä ulkopoliittisessa tilanteessa. Esterházy huokaa, että parlamentissa käydyn keskustelun taso on kuin halvassa räkälässä, Brysselistä puhutaan kuin Moskovasta ja USA:sta kuin se olisi piirikunnallinen postimerkkikerho. Talliánin kirjoituksen kommenttiketjussa taas imreberente muistuttaa oivaltavasti, että nykyisen poliittisen eliitin voimantunto perustuu harhaan: Orbán ja kumppanit saivat aikoinaan nähdä, miten heidän lapsuusvuosinaan murtumattomaksi ja ikuiseksi ylistetty Neuvostoliitto hajosi, he pääsivät itse nuorina poliitikonalkuina pitämään ”neukut hiiteen” -palopuheita suorassa lähetyksessä ja luulemaan, että konkurssikypsän, läpimädän systeemin romahdus oli heidän rohkeutensa ansiota. Nyt he samastavat USA:n 80-luvun Neuvostoliittoon ja kuvittelevat tekevänsä suuriakin urotöitä, kun ministeri János Lázár syyttelee Yhdysvaltain lähetystöä Unkarin hallituksen vastaisten mielenosoitusten masinoinnista tai parlamentin puhemies László Kövér julistaa, että käynnissä on maailmanpoliittinen valtataistelu, jossa panoksena on Euroopan kansallisvaltioiden suvereenius.

Siinä Kövér on oikeassa, että Unkari on maailmanpolitiikan pelissä vain pieni nappula. Sitäkin tärkeämpää olisi, jos kerran välttämättä halutaan uhota, että tämä nappula ”ei halua pelata amerikkalaisten pelinsääntöjen mukaan”, pysyä selvillä siitä, mitkä tämän nappulan mahdollisuudet oikeasti ovat. Kansakunnan kohtaloita ei ratkaista Rolexia väläyttämällä mutta ei myöskään ”suvereeniudesta” saarnaamalla. Imagopoliittinen typeryys on ehkä tosiaankin ulkopoliittisen typeryyden kääntöpuoli. Jos näin on, kannattaa ehkä poliittisten kolumnistien ja blogistien jatkaa myös Gucci-laukuista niuhottamista.