Tänään pieni tarina Unkarin historiasta.
Jo muutaman vuosikymmenen ajan on historiankirjoitus silloin tällöin nostanut näkyviin eri tavoin merkillisiä pieniä ihmisiä, unohdettujen ja syrjittyjen ryhmien arkea ja ”vaihtoehtoista historiaa”. Yksi tällainen ryhmä ovat tietenkin ne ihmiset, jotka tavalla tai toisella eivät viihtyneet perinteisissä sukupuolirooleissa: homoseksuaalit, transseksuaalit, transvestiitit, tai ylipäätään ne miehet ja naiset, joita oman sukupuolen perinteinen elämänpiiri ei kiinnostanut.
Unkarissa sukupuolentutkimuksesta kiinnostuneet tutkijat ovat jo jonkin aikaa kirjoittaneet esimerkiksi sellaisista hahmoista kuin kreivi Sándor Vay, oikeastaan kreivitär Sarolta Vay (1859–1918). Aatelisperheen kunnianhimoinen ja lahjakas, myös kirjailijana ja kääntäjänä tunnettu vesa ryhtyi jo nuorena elämään miehen elämää: opiskeli yliopistossa, työskenteli toimittajana (raportoiden mm. kuuluisasta Tiszaeszlárin oikeudenkäynnistä), kirjoitti ensin runoja ja sittemmin proosaa erityisesti Unkarin aateliston perinteisestä elämänmuodosta, ja käänsi unkariksi Dumas’n Kolme muskettisoturia (osan omistakin teoksistaan hän julkaisi nimimerkillä D’Artagnan). Vay pukeutui ja käyttäytyi kuin mies, rakastui naisiin, kävi naisen takia ainakin yhden kaksintaistelun ja karkasikin yhden neitosen kanssa, ja paljastui naiseksi vasta kun hänet petossyytteen yhteydessä pidätettiin.
Mutta tällaisten eliitti-genderbendereiden ohella Unkarin historia tuntee samanlaisia hahmoja myös (myöhäis)feodaalisen yhteiskunnan toiselta laidalta, ja yhdestä tällaisesta kirjoittaa Index-uutissivustolla Ádám Kolozsi, rikoshistorioitsija Tamás Bezsenyin tutkimusten pohjalta. Pipás Pista eli Piippu-Tapsa oli pelätty murhamies tai oikeastaan -nainen, joka 1920-luvulta 1930-luvun alkuun saakka nostatti kauhua Alföldin lakeuksilla – mutta hän ei ollut vain murhaaja vaan palkkamurhaajana myös jonkinlainen sorrettujen puolesta kostaja.
Piippu-Pistan kotiseutu, köyhä tasanko eteläisessä Unkarissa Serbian rajoilla, tunnetaan ”lempinimellä” Átokország, Kirouksenmaa. Elämä siellä sata vuotta sitten oli epätoivoisen köyhää, hiekkainen maa antoi hädin tuskin riittävän elannon ihmisille, jotka, toisin kuin Sentroopassa tyypillisesti, eivät eläneet kirkon ympärille rakennetussa tiiviissä kylässä vaan yksittäin sijaitsevilla karjamajoilla tai ulkotiluksilla (tanya). Olemassaolon taistelua käytiin pienissä yhteisöissä ja perheissä, joissa perheenpään valta oli kiistaton ja joissa ulkopuolisten ja virkavallan näkemättömissä saattoi tapahtua kaikenlaista kamalaa. Ja joskus näille kamaluuksille kaivattiin kostajaa.
Tällä karulla seudulla syntyi Viktória Fődi, tomera ja vahva nainen, joka jo 1910-luvulla sai tarpeekseen naisen elämästä. Hän jätti itseään huomattavasti vanhemman aviomiehensä, jonka kanssa yhteiselämä ei ollut sujunut – ei ole tiedossa, tunsiko Viktória Fődi seksuaalista vetoa miesten sijasta naisiin tai ylipäätään keneenkään – pukeutui miehen vaatteisiin ja ryhtyi elättämään itseään renkinä tai päiväläisenä. Näitä töitä puolestaan riitti etenkin ensimmäisen maailmansodan aikana, miesten ollessa rintamalla, ja miesten töistähän on aina maksettu paremmin kuin naisten. ”Oikeaksi” mieheksi ei Viktóriaa varmaan uskottu, perimätiedon mukaan lapset huutelivat hänen peräänsä ”Pista-täti, Pista-täti!”. Mutta hän oli iso ja vahva, työmiehenä kovempi kuin useimmat miehet, seutukunnan kuulu niittomies, heitteli raskaita viljasäkkejä kuin tyhjää ja kumosi silmää räpäyttämättä pullollisen viiniä kerrallaan.
Maailmansota muutti lakeuksien köyhän kansan elämää, vaikka sen taistelut eivät sinne yltäneetkään. Miesten sodassa ollessa naiset saivat pyörittää arkea ja taloutta omin voimin, ja ainakin jotkut huomasivat, että uusi itsenäinen elämä oli monessa suhteessa helpompaa ja mukavampaa kuin miehen – kenties väkivaltaisen ja juopon – mielivallan alla eläminen. Jokin tämmöinen saattoi olla syynä jo Pistan ensimmäiseen murhatyöhön. Vuonna 1919 Börcsök-nimisen miehen vaimo halusi niin epätoivoisesti päästä eroon miehestään, että palkkasi Pistan tappamaan tämän. Murhan jälkeen Pista muutti naisen luokse asumaan, kunnes tämäkin yhteiselämä kävi sietämättömäksi: Pista laiskotteli, juopotteli ja ilmeisesti myi salaa talon elukoita viinarahaa saadakseen.
Kaikesta tästä raadollisuudesta huolimatta Piippu-Pista nousi kotiseudullaan jonkinlaiseksi legendaksi; Bezsenyi vertaa häntä viihdeteollisuuden synkeämpiin Batman-hahmoihin, yhteisön omaa pimeää puolta ruumiillistaviin kostajiin. Tarinoiden mukaan Pista palkkamurhasi jopa kymmeniä miehiä, tyypillisesti siten, että kuolema lavastettiin hirttäytymiseksi: Pista piiloutui talliin ja löi ruoskalla hevosten jalkoja, että ne rupesivat metelöimään, ja tuvassa talonväki sopimuksen mukaisesti kehotti isäntää menemään katsomaan, mikä hevosilla on hätänä. Talliin astuessaan isäntä sai silmukan kaulaansa, ja lopuksi hänen ruumiinsa alle sijoitettiin nurin potkaistu jakkara ja permantoon tehtiin asianmukaisia jälkiä. Yhden tällaisen murhan Pista hoiteli niin taitavasti, ettei edes uhrin piippu tiimellyksen kuumuudessa hajonnut – Pista otti sen muistoksi, ja siitä pitäen se roikkui aina hänen suupielessään, mistä hän sai myös liikanimensä.
Vuonna 1932 sitten kaksi santarmia joutui menemään eräälle tanyalle selvittelemään siellä asustavan susiparin perheriitaa ja saattelemaan naista sieltä kotiinsa. Nainen kertoi pelkäävänsä, ettei virkavalta pysty häntä suojelemaan: vain Piippu-Pista voisi auttaa, ja miehen suvussa Pistan ”apuun” oli kuulemma turvauduttu ennenkin. Santarmit ryhtyivät tutkimaan näiden avunantojen historiaa, ja tästä sai lopulta alkunsa suurta kohua nostattanut oikeudenkäynti.
Vuonna 1933 julkaistu lehtiuutisen kuva. Oikeudenkäynnin yhteydessä Piippu-Pista joutui pitkästä aikaa taas pukeutumaan naisen vaatteisiin.
Piippu-Pista, aikansa legenda, tuomittiin kuolemaan. Vankilassa hän kuitenkin oppi lukemaan ja löysi elämäänsä jonkinlaisen henkisen tai hengellisen ulottuvuuden. Hänestä tuli harras katolilainen, joka näköjään vilpittömästi katui tekojaan, ja niinpä valtionhoitaja Horthy käytti armahdusoikeuttaan ja muunsi kuolemantuomion elinkautiseksi vankeudeksi. Pitkään Pista-Viktória ei kuitenkaan vankilassa elänyt; hän kuoli vuonna 1942 maksavikaan. (Ehkäpä tosiaan on niin, että naisihmisen, ison ja vahvankaan, maksa ei kestä juopottelua samaan malliin kuin miehen?) Jäljelle jäivät vähitellen legendahohteeseen peittyvät kertomukset naisesta, joka kohtalotovereitaan auttaakseen luopui naiseudestaan ja lopulta menetti kaiken. Pistan tarinaa muistellaan vieläkin – samoilla paahteisilla lakeuksilla, joilla miehen oikeutta pahoinpidellä naistaan ei edelleenkään kiistetä.
Sentrooppa-Santra 