Ei mahda mitään. Sentroopassa poliittisen ja kansallisen historian kysymykset tuntuvat aina kiertyvän takaisin tähän aihepiiriin: romanttinen kansallisuusaate ja sen pimeät puolet, etenkin ne hirmuteot, joita kansallisuusaatteen nimissä 70 vuotta sitten tehtiin.
Tässäkin blogissa tämä on ollut esillä jo monta kertaa: miten unkarilaiset ymmärtävät itsensä ja määrittelevät unkarilaisuuden, ja miten he suhtautuvat siihen, miten tiettyjä ihmisryhmiä suljetaan ja on suljettu tämän kansallisen yhteyden ulkopuolelle. Sanottakoon taas kerran heti alkuun, että jos arvostelen unkarilaisia syrjinnästä, rasismista tai omaan historiaan kuuluvien rasististen hirmutekojen painamisesta villaisella, tämä ei tarkoita, ettei missään muissa maissa olisi syyllistytty vastaavaan. Monissa muissakin Hitlerin Saksan liittolaismaissa tai sen miehittämillä alueilla paikallinen ”kristitty” väestö oli usein riemurinnoin mukana, kun juutalaisia hätyytettiin, murhattiin tai lastattiin karjavaunuihin keskitysleiriin vietäväksi. Rasistista väkivaltaa, Herra paratkoon, on nähty ja nähdään yhä monissa muissakin maissa (myös Suomessa!): skinit hyökkäilevät romanien kimppuun myös esimerkiksi Slovakiassa, ja Ranskassa pyssymies surmasi taannoin juutalaisen koulun opettajan ja kolme lasta. En siis kirjoita Unkarin rasismista ja antisemitismistä siksi, että ne Unkarissa olisivat sinänsä räikeämpiä ongelmia kuin missään muualla. Vaan siksi, että ne (mm.) Unkarissa jotenkin kierosti kietoutuvat yhteen oman kansallisen identiteetin kipupisteiden kanssa, ja tätä nykyisen hallituksen suosima kansallisromanttinen retoriikka käyttää vaarallisella tavalla hyväkseen. Ja siksi, että itse seuraan aktiivisesti Unkarin tilannetta ja tunnen suurta sympatiaa niitä monia mainioita unkarilaisia ystäviäni kohtaan, jotka yrittävät elää ihmisiksi ja säilyttää jonkinlaisen järkevän kansallisen itsetuntonsa tämän kaiken keskellä.
Unkari on alusta alkaen ollut monikansallinen maa. Tuoreita geneettisiä tutkimuksia voi lukea halki-poikki-pinoon-tyylillä myös – kuten yksi suosikkiblogistini, ”Csehszlovák kém” on tehnyt – siten, että unkarilaiset ovat geeneiltään suurimmaksi osaksi samaa porukkaa kuin ympäröivät slaavit, yhteyksiä suomalaisiin on minimaalisen vähän ja Aasian kansoihin ei käytännössä lainkaan. Toisin sanoen: vaikka ”hunnilais-turkkilaisen” Kurultaj-perinnetapahtuman osanottajat Kirgisiasta ja Uzbekistanista toivotetaan tervetulleiksi parlamentin vastaanotolla sen puhemiehen voimin ja Jobbik-puolue tässä yhteydessä taas kerran muistuttaa, että ”hämyisen fennougrismin” sijasta Unkarin kansaa kiinnostavat sen ”todelliset juuret” Keski-Aasiassa, suurin osa unkarilaisten biologisesta perimästä on keskisen Itä-Euroopan kirjavalta kansojen sekoitukselta peräisin.
Ja tässä sekoituksessa on jo hyvin varhain ollut mukana myös juutalaisia, tuota samoin omastakin puolestaan geneettisesti kirjavaa kansanryhmää. Kuten orientalisti ja Unkarin juutalaisten historian kirjoittaja Géza Komoróczy äskettäin totesi, Unkarin historialla on myös juutalaiset kasvot:
Unkarin juutalaisten historia ei ala siitä, että juutalaiset tehtailijat ilmestyvät näyttämölle, vaan siitä, kun belgialainen munkki Harigerus vuosien 970-980 (!) paikkeilla kirjoittaa, että unkarilaiset mielellään ylpeilevät (iactant se) polveutuvansa juutalaisista.
Unkarin juutalaisten koko historian kertomiseen ei riitä tämä blogi eikä oma asiantuntemukseni. Olennaista on kuitenkin, että suurin osa Unkarin juutalaisista on viimeistään 1800-luvun lopulta lähtien pitänyt itseään unkarilaisina siinä missä muutkin. Nouseva porvaristo ja keskiluokka, josta suuri osa oli juutalaisia, saksalaisia ja muidenkin kansojen eteenpäinpyrkiviä edustajia, otti unkarilaisen isänmaallisuuden omaksi asiakseen. Nämä ihmiset näyttivät päältä katsoen aivan samanlaisilta kuin ”umpiunkarilaiset” naapurinsa, pukeutuivat ja sisustivat siistit porvariskotinsa aivan samoin kuin porvarilliset unkarilaiset, vaihtoivat sukunimensä unkarinkieliseksi ja antoivat lapsilleen nimeksi Attila tai Etelka. He puhuivat unkaria ja pitivät itseään isänmaallisina unkarilaisina. Ja samaan aikaan monet isänmaalliset unkarilaiset näkivät isänmaallisuutensa tärkeänä osana sen, että juutalaiset rajataan unkarilaisuuden ulkopuolelle – ei vain idän barbarian vaan myös ovelan kansainvälisen eurooppalais-kaupunkilaisuuden edustajina, ikuisina muukalaisina, jotka eivät koskaan voi todella ymmärtää maaperästä ja verenperinnöstä (Blut und Boden) nousevaa unkarilaisuuden olemusta.
Jo vuonna 1920 voimaan astunut ns. numerus clausus -laki, jolla yliopistoihin säädettiin kullekin etniselle ryhmälle sen osuutta Unkarin väestöstä vastaavat opiskelijakiintiöt, määritteli juutalaiset tavallaan vieraaksi kansaksi rajoittamalla heidän osuutensa yliopistojen opiskelijoista kuuteen prosenttiin, siitä huolimatta, että juutalaisilla oli vuodesta 1867 lähtien ollut Unkarissa täydet kansalaisoikeudet. Varsinaisia juutalaislakeja ruvettiin säätämään saksalaisten esikuvien mukaan 1930-luvun loppupuolella. Vuoden 1938 laissa määrättiin, että (uskonnoltaan) juutalaisia sai vapaissa ammateissa sekä suuremmissa yrityksissä olla korkeintaan 20%, ja vuoden 1939 ns. toinen juutalaislaki, joka sulki juutalaiset ulos valtion viroista, määritteli juutalaisuuden jo ”rodun” perusteella, eli kahden juutalaisen isovanhemman jälkeläinen, uskonnosta ja omasta identiteetistään riippumatta, katsottiin juutalaiseksi. Vuohet oli eroteltu lampaista, ja tie holokaustiin oli auki. Vaikka monet johtavat unkarilaiset poliitikot kauhistelivat saksalaisten Endlösung-suunnitelmia tai jopa pyrkivät suojelemaan juutalaisia, kiistämätön totuus on, että lopulta Unkarin viranomaiset, unkarilaiset poliisit ja virkamiehet uutterasti avustivat natsi-Saksaa satojen tuhansien entisten kansalaistoveriensa murhaamisessa.
Tätä synkkää historiaa ei nykyinen virallinen Unkari suinkaan suoranaisesti kiistä tai kiellä, eikä antisemitismi ole edelleenkään virallisesti suvaittu asia. Kansanmurhien, myös juutalaisten joukkotuhon, kiistäminen on Unkarin rikoslain mukaan rangaistava teko, samoin uskontokunnan tai kansanryhmän vastainen kiihotus. Tänä vuonna myös Unkarin valtion toimesta on tuettu Raoul Wallenbergin satavuotismuiston juhlintaa, ja Budapestin Terror háza, Terrorin museo, esittelee kommunistien hirmuvallan ohella myös natsiajan rikoksia ihmisyyttä vastaan. Unkarin juutalaiset (toisin kuin romanit) eivät ole meidän aikoinamme vielä joutuneet kokemaan todellisia viharikoksia, synagoogiin ei ole heitelty pommeja eikä viattomia lapsia ammuttu, ja kun Budapestin eläkkeellä olevan ylirabbiinin kimppuun oli – tosin vain sanallisesti – käyty kadulla, Unkarin presidentti tuomitsi teon julkisesti ja kävi henkilökohtaisesti esittämässä pahoittelunsa vanhalle herralle. Miksi sitten antisemitismin nousu Unkarissa on jatkuvasti ulkomaidenkin tiedotusvälineiden huomion kohteena, ja miksi esimerkiksi Neue Zürcher Zeitung väittää, että Unkarin juutalaiset yhä selvemmin tuntevat olonsa uhatuksi ja jopa harkitsevat maastamuuttoa?
Unkarin tiedotusvälineitä seuraava ei voi välttyä ajattelemasta, että jotain on menneisyyden hallinnassa mennyt pahasti pieleen, kun zsidózás, juutalaiseksi nimittely, on näköjään muuttunut salonkikelpoiseksi. Selvästikään antisemitismin osuutta perinteisessä unkarilaisessa isänmaallisuudessa ei ole missään vaiheessa uskottavan kriittisesti käsitelty. Ja kun järjestelmänvaihdoksen jälkeen vanhan porvarillisen Unkarin perinteiset arvot nostettiin koipussista, mukana seurasi myös se sosialismin aikana jonnekin puolitiedostamattomiin pohjamutiin painettu ajatus, että Unkarin onnettomuuksiin ja kärsimyksiin, sekä Trianonin häpeärauhaan 1920 ja Unkarin siinä kokemiin valtaviin aluemenetyksiin että toisen maailmansodan (!) ja sosialismin kauhuihin ovat syypäitä pelkästään ilkeät muukalaiset, naapurikansat ja ulkomaat – ja näiden ilkimysten viidentenä kolonnana, kansainvälisen salaliiton kätyreinä Unkarissa toimivat nimenomaan juutalaiset.
Saksantaitoisia kehotan lukaisemaan ylempänä linkatusta Neue Zürcher Zeitungin verkkoartikkelista myös unkarilaisen rouvashenkilön hieman ontuvalla saksankielellä kirjoittaman kiivastuneen kommentin, jossa selvästikin erittäin tuttua aasinsiltaa myöten kepsutellaan ”unkarilaisuuden loukkaamisesta” tuttuun salaliittoteoriaan. Rouva Kovácsin mielestä tämä artikkeli on osa kansainvälisestä kampanjasta unkarilaisia vastaan, ja sen kirjoittaja on kansainvälisten pankkien ja poliitikkojen palkkalistalla, ”jotka tällä hetkellä tuhoavat maatamme. Tiedättekö, mitä suuret valistuneet maat 1920 Trianonissa tekivät Unkarille?” Juutalaisia ei suoranaisesti mainita, mutta ”kansainväliset pankit” (samoin kuin ”kosmopoliittiset älyköt”) tarkoittaa käytännössä aivan samaa.
Tällaisiin salaliittoteorioihin ei Unkarin syvien rivien parissa nykyään voi olla törmäämättä – ja nykyään ne näyttävät olevan tulossa jopa korkeakulttuuripiireihin. Budapestin ”Uusi teatteri” (Új színház), jonka kaupungin pormestari viime lokakuussa kulttuuriväen syväksi järkytykseksi luovutti äärioikeistosympatioistaan tunnetun György Dörnerin johtoon, aikoo nyt – jälleen kulttuuriväen järkytykseksi – esittää äskettäin edesmenneen, juutalaisvastaisuudesta syytetyn kirjailijan István Csurkan näytelmän A hatodik koporsó (‘Kuudes ruumisarkku’); tässä näytelmässä ilmeisesti kansainvälinen juutalaisten salaliitto esitetään kaikkien 1900-luvun kauhujen, jopa holokaustinkin syyksi.
Mistä siis on kysymys? Unkarin nykyinen hallitus panostaa perinteiseen, tunteelliseen isänmaallisuuteen sen naiiveimmassa muodossa: me olemme parhaita, viisaimpia ja urheimpia, meidän isi (Tapani Pyhä, Attila tai amiraali Horthy) on vahvempi kuin teidän isi, ja jos meidän maassamme on joskus jotain pahaa tapahtunut, se ei ole meidän syytä kun noi toiset aloitti ja aina meitä kiusataan. Tätä pakettia ei näköjään voi purkaa eikä puhdistaa rasistisista pohjamudistaan (vaikka sitä jotkut täyspäisemmät oikeistolaiset vilpittömästi yrittävätkin). Älymystön kesken käydään väittelyä piilevästä antisemitismistä ja luetaan rivien välejä; esimerkiksi äskettäin historian professori András Gerő nostatti melkoisen myrskyn vesilasissa arvostelemalla vanhempaa kollegaansa Ignác Romsicsia Horthyn järjestelmän ja sen myötä Unkarin antisemitismin perinteen rehabilitoimisesta. (Kuten Péter György hienossa kirjoituksessaan tiivistää, Gerőn kirjoitus oli retorisesti taitamaton ja koettiin pelkkänä loukkauksena, sen sijaan että sen väitteistä olisi kyetty asiallisesti keskustelemaan.) Samaan aikaan rahvaanfoorumeilla rehottaa appoavoin rasismi ja enemmän tai vähemmän suorasti ilmaistu juutalaisviha, verhottuna isänmaallisiin tunteisiin ja salaliittoteorioihin. Tätä siedetään – kuten aiemmin kirjoitin, esim. kuruc.info-uusnatsiportaalia ei muka saada nurin, koska se toimii amerikkalaisella palvelimella (itse asiassa monet portaalin sisällöntoimittajista ovat tunnettuja Unkarissa vaikuttavia henkilöitä, jotka poliisi helposti saisi käsiinsä jos haluaisi heitä etsiä). Ja aivan samanlaista kyyneleisen tunteellista kansallisromanttista retoriikkaa ja ”urhea Unkari vastaan kaikki muut” -vastakkainasettelua, vain ilman avointa rasistista vihapuhetta, harrastavat myös valtion tiedotusvälineet.
Vain tällä tavalla, tarjoamalla faktojen sijaan tunteita, nykyinen hallitus voi säilyttää kannatuksensa: kun ulkopuoliset objektiiviset mittarit, joilla Unkarin talouden ja demokratian tilaa mitataan, ovat menossa punaiselle, vian on pakko olla mittareissa tai niiden ylläpitäjissä. Tämän takia, vaikka antisemitismiä ja muuta rasismia ei suinkaan virallisesti siunata, sitä käytännössä siedetään yhä enemmän. Tämän takia äärioikeistolainen Jobbik-puolue voi olla ellei virallisesti niin muuten julkisesti avoimen rasistinen ja silti toimia parlamentissa – tosin oppositiossa, mutta yhä useammat kriitikot huomauttelevat, että valtapuolue Fidesz on vaalikarjansa säilyttääkseen liukumassa yhä enemmän Jobbikin linjoille ja että seuraavien vaalien jälkeen Fidesz saattaa hyvinkin liittoutua Jobbikin kanssa vallan kahvassa pysyäkseen.
Se ilo ja toivo meille kaikille tietenkin aina jää, että kahjoimmat aatteet itse tekevät itsensä naurunalaisiksi. Jotain tällaista näyttää nyt koko maailman tiedotusvälineiden iloksi tapahtuneen Unkarissa: Csanád Szegedi, Jobbik-puolueen eurokansanedustaja ja nyttemmin lakkautetun puolisotilaallisen ”Unkarilaisen kaartin” perustajajäsen, mies, joka oli muun muassa julkisesti syytellyt juutalaisia Unkarin ”valtaamisesta” ja kansallisten symbolien häpäisemisestä, joutui äskettäin tulemaan kaapista ja tunnustamaan, että hänen äidinäitinsä oli juutalainen. (Koska juutalaisen perinteen mukaan juutalaisuus periytyy nimenomaan äidiltä lapsille, vahingoniloisen julkisuuden riemuksi asia voidaan esittää niin, että ”juutalaisen lain mukaan” tämä isoäitilinja tekee Szegedistä itsestäänkin juutalaisen.) Szegedin isoäiti oli ainoana koko perheestään selvinnyt Auschwitzista hengissä, ja ilmeisesti tästä traumaattisesta taustasta ei ollut perheessä paljon puhuttu, ennen kuin vuonna 2010 joku rahanhimoinen hiippari sai asian selville ja yritti sen avulla kiristää Szegediä. Äänite, jossa järkyttyneeltä kuulostava Szegedi lupailee miehelle maksaa tämän vaitiolosta, tihkui julkisuuteen. Ja ilmeisesti juutalaiset sukujuuret ovat todellakin Jobbik-puolueessa ehdoton hyi-hyi: Szegedi erosi puolueen kaikista tehtävistä, ja nyt Jobbik vaatii häntä luopumaan myös europarlamenttipaikastaan – virallisena perusteena tosin ei juutalainen syntyperä vaan lahjonta ja epärehellisyys.
Toisin sanoen: Keskellä Eurooppaa saa yhä toimia poliittinen puolue, jossa jäsenyys on riippuvainen ”rodusta”. (Muutama kuukausi sitten julkisuuteen levisi laboratorion antama DNA-testitulos: kuulemma nimeltä mainitsematon Jobbikin jäsen oli oikein verikokeella selvityttänyt, ettei hänen perimästään löydy juutalaisille tai romaneille tyypillisiä aineksia. Jobbik on sittemmin kiistänyt tämän henkilön jäsenyyden, mutta puoluetta lähellä oleva äärioikeistolainen nettiportaali kuulemma vahvistaa tiedon.) Ja tämä ”rotu” on niin ihmeellinen asia, että siihen voi kuulua sitä itse tietämättäkään. Mahtaakohan Csanád Szegedi nyt tuntea itsensä osalliseksi maailmanlaajuiseen Unkarin vastaiseen salaliittoon?
Kirjoittaja: Sentrooppa-Santra 
Sentrooppa-Santra 