Ruudun takaa

10 toukokuun, 2016

Varoitus, seuraa tädin henkilökohtaisia nuoruusmuistoja!

Tunkkaisella 80-luvulla stipendiaattina Budapestissa opiskellessani tein merkillisen keikan Körmendin kaupunkiin, joka sijaitsee aivan Unkarin ja Itävallan rajalla Rába-joen (Itävallan puolella Raab) varrella. Jossain paikallisessa kulttuuripläjäyksessä mm. lauloin sulosti suomalaista musiikkia. Tämän huikean taide-elämyksen yksityiskohdat olen armollisesti unohtanut, mutta itse kaupunki piintyi mieleeni jonkinlaisena tuppukylän prototyyppinä. Iskuryhmämme sai muistoksi paikkakuntaa esittelevän kuvateoksen, johon sisältyi myös ontuvilla kielikuvillaan lievästi vaivaannuttava runo tai jonkinlaisen pitäjänhumpan teksti. Vieläkin minulta pääsee hiljainen, piinattu vinkaisu, kun muistan säkeet Tápszergyár és aluljáró / idézi, ím, a friss időt… [‘Ravinnetehdas ja alikäytävä / kas, kuuluttaa uutta aikaa…’] – kaupungin halki kulkevan isomman tien alitse rakennettu alikäytävä oli ilmeisesti paikallisille urbaanin edistyksen suurin saavutus.

Ei pitäisi olla ilkeä. Körmendin yritteliäs kaupunki ei tuohon aikaan ihmeemmin voinut hyötyä asemastaan rautaesiripun kyljessä. Sittemmin sielläkin on varmaan edistytty. Unkarilaisen Wikipedian mukaan asukkaita on yli 11.000, ja kuvissa näkyy joitakin kauniisti entistettyjä vanhoja rakennuksia, komeimpana Batthyány-Strattmann-suvun linna; suvun suuri poika, 1930-luvulla kuollut herttua László Batthyány-Strattmann tuli tunnetuksi sairaalan perustajana ja köyhien lääkärinä, ja hartaana katolisen kirkon poikana hänet on 2003 julistettu autuaaksi.

Viime aikoina Körmend on ollut julkisuudessa siellä sijaitsevan pakolaisleirin ansiosta. Toukokuun alkupäivinä sinne pystytettiin poliisikoulun pihalle telttaleiri, jonne tuotiin muutamia kymmeniä turvapaikanhakijoita. Virallinen selitys on, että muut vastaanottokeskukset alkavat olla täynnä, kun maahan saapuu piikkilanka-aidoista huolimatta parisataa ”laitonta maahanmuuttajaa” päivittäin. Ilkeämmät spekuloinnit liittyvät aitaan, jota Itävallan viranomaiset ovat rakennuttamassa myös tälle kohdalle rajaa. On suoraan arveltu, että unkarilaisilla ei olisi mitään sitä vastaan, että turvapaikanhakijat muitta mutkitta kipittäisivät vieraanvaraisemmalle (?) puolelle rajaa, semminkin kun vastaanottokeskuksen oudot itämaanelävät eivät ole lukkojen takana vaan saavat vapaasti liikkua kaupungilla.

Turvapaikanhakijat eivät monta päivää ehtineet elellä körmendiläisten ihmeteltävinä, kun jo alkoi tapahtua. Viime viikolla ATV-televisiokanavalle ja sen verkkosivuille ilmestyi kohu-uutinen: ”maahanmuuttajat” olivat kerääntyneet aivan vastaanottokeskuksen vieressä sijaitsevan urheiluhallin ikkunan taakse tuijottamaan tyttöjen käsipallojoukkueen treenejä, ja kun päivystävä poliisi käski heitä poistumaan, yksi miehistä oli kiukuissaan potkaissut ikkunan rikki. Harjoitukset oli täytynyt keskeyttää ja tytöt viedä turvaan, nyt urheilevien nuorten vanhemmat ovat raivoissaan ja peloissaan lastensa puolesta eivätkä uskalla päästää tyttäriään urheilemaan ennen kuin näiden turvallisuus on taattu. Tapahtumaan reagoitiin korkeimmalla taholla: hallituksen tiedotustilaisuudessa ministeri János Lázár kehotti sisäministeri Sándor Pintériä ryhtymään välittömästi asian vaatimiin toimiin.

Jotakin merkillistä tässä Körmendin ikkunauutisessa kuitenkin on. Heti seuraavana päivänä nimittäin läänin poliisijohto ylimääräisessä tiedotustilaisuudessaan kiisti koko jutun. Totta on vain, että urheiluhallin ikkuna on särkynyt, mutta kukaan ei tiedä, miten ja miksi ja kuka sen rikkoi, todistajia, jotka olisivat nähneet ikkunan särkymisen, ei ole löytynyt. Käsipalloilijatyttöjä ei tiettävästi kukaan tuijotellut saati ahdistellut, kukaan heistäkään ei ollut nähnyt, mikä ikkunan rikkoi, ja sen säryttyä he olivat kaikessa rauhassa poistuneet hallista ja menneet kotiinsa kenenkään häiritsemättä. ATV-kanavan tiedonlähteenä toiminut paikallinen urheiluseuran edustaja ei itse edes ollut paikalla  tapahtuman aikaan. Eräät kuitenkin yhä ”kokivat asian näin”: perjantaina äärioikeistopuolue Jobbikin aktivistit polkaisivat pystyyn noin viidensadan hengen ”leiri kiinni” –mielenosoituksen, jonka päätteeksi parikymmentä kiivainta joutui napit vastakkain mellakkapoliisien kanssa yrittäessään hyökätä pakolaisleiriin.

Perin omituinen juttu tosiaan. Kun on nähty, miten hanakasti Unkarin hallitus on käyttänyt hyväkseen unkarilaisten muukalaiskammoa ja rakennellut kauhukuvia sivilisaatioiden sodasta, raiskaavista ja murhaavista muslimiterroristeista, vähän ihmetyttää se, miten tarmokkaasti poliisi ja Körmendin fideszläinen pormestari oitis ryhtyivät leikkaamaan ikkunahuhulta siipiä. Olisiko yhtenä syynä se, että Körmendin ikkunajuttua lähtivät levittämään ja paisuttelemaan alun alkaen väärät tahot, ensin ATV-kanava (jonka omistaa lähinnä helluntailaisuuteen lukeutuva Hit Gyülekezete ‘Uskon seurakunta’, Unkarin suurimpia kristillisiä uskonyhteisöjä perinteisten kirkkokuntien jälkeen), sitten oikeisto-opposition Jobbik? Vai oliko jutun perättömyys jo alusta alkaen niin ilmeistä, että edes paatuneimmat Fidesz-propagandistit eivät kehdanneet ruveta sillä ratsastamaan?

Kaksinaismoralismin juhlaa tässä joka tapauksessa on eletty. Samat vallanpitäjät, jotka jo yli vuoden ajan ovat kalastaneet kannatusta muukalaisvihan mutaisimmista vesistä, syyttävät nyt tekopyhästi Jobbikia ”poliittisen hyödyn tavoittelusta Körmendin tapauksella, jonka tutkinta on vielä kesken”. Ja samaan aikaan kun todellista seksuaalista väkivaltaa ja sitä tukevaa kulttuuria yritetään painaa villaisella – Fidesz-puolueen parlamenttiryhmän johtaja Lajos Kósa meni juuri möläyttämään viime blogauksessani käsitellyn  raiskausskandaalin johdosta, että ”huippu-urheilussa on eri säännöt” ja että ”jalkapallo-ottelussa vaikka potkaisisi maassa makaavaa miestä, tuomari voi päättää, että tässä tapauksessa annetaan pelin jatkua” – niin, samaan aikaan koko maassa nostatellaan mielten kuohua pelkällä ajatuksella himokkaasta tuijotuksesta ikkunan läpi.


Ruutunauhaa ja muita uutisia

3 maaliskuun, 2016

Aika taas hieman päivitellä Unkarin tapahtumia. Opettajien kapina jatkuu, ruutupaidasta on tullut sen symboli, ja ne, jotka eivät viitsi pukeutua kokonaan ruutuun, voivat diskreetisti ilmaista solidaarisuuttaan uudenlaisella kokardilla. Kansallisvärinen puna-valko-vihreä rintaruusuke on Unkarissa jo perinteinen juttu, mutta tänä vuonna maaliskuun 15:ntena, vuosien 1848–49 vapaustaistelun muistoksi vietettävänä kansallisena juhlapäivänä saattaa monella näkyä rintapielessä ruutukokardi, kockárda:

kockarda.jpg

Maanantaina mielenilmaukset jatkuivat koululakolla: oppilaiden vanhempia kehotettiin protestiksi jättämään lapsensa karkauspäivänä kotiin, ja ilmeisesti tuhannet jäivätkin. Jotkut ilmestyivät kouluun mutta ruutupaita yllä. Oppositiopoliitikon väittämän mukaan vihattu kouluhallintokeskus KLIK olisi vaatinut kouluilta listoja tai ainakin lukumäärätietoja niistä oppilaista, jotka olivat poissa koulusta mutta eivät sairaina. KLIK tietenkin kiistää jyrkästi. Ja maaliskuun viidestoista lähestyy.

Kuinkahan monta kertaa viime vuosina tätä on Unkarin oppositiomedioissa vakuuteltu: NYT näyttää siltä, että kansan mitta on tulossa täyteen, NYT näyttää siltä, että hallitus on lopullisesti menettämässä malttinsa ja sortuu aivan järjettömiin tempauksiin, NYT alkaa tuntua, että näin ei voi enää kauaa jatkua? Ainakin tähän asti kansan tyytymättömyyden ilmaukset ovat aina sammuneet kunnollisen oppositiopolitiikan ja vakuuttavan johtohahmon puutteeseen. Vallanpitäjät puolestaan eivät anna protestiliikkeiden piipityksen häiritä varsinaisia puuhiaan eli yleisten varojen kähmintää. Siirrymme seuraavaan uutisaiheeseen.

Uutisten keskiössä on pitkästä aikaa paavoväyrysmäisen laajakatseinen György Matolcsy, entinen valtiovarainministeri ja meeminikkarien kultakaivos, joka tuli tunnetuksi mm. aikoinaan CNN:n haastattelussa möläyttämästään vertauksesta: Unkarin taloudessa on edessä ennennäkemätön nousu, todellinen talousihme tai paremminkin Hungarian fairy tale.

matolcsy_1.jpg

Ministerin pallilta Matolcsy siirtyi vuonna 2013 Unkarin kansallispankin (MNB) johtoon. Täällä hän on keskittynyt paitsi kehittämään ulkopuolisten kansantalousoppineiden kauhistelemaa ”epäortodoksista” talouspolitiikkaa myös sijoittamaan omaisuutta  MNB:n hallinnassa oleviin säätiöihin. Nämä ovat hankkineet arvokiinteistöjä ja taideteoksia  mutta myös käynnistelleet omaa, erikoisrahoitettua kansantaloustieteen opetusohjelmaa, joka tekisi jyrkän pesäeron Unkarin talouselämässä kuulemma tähän asti vallinneisiin uusliberalistisiin oppeihin.

Maanantaina Fidesz-puolue jätti lainmuutosaloitteen, joka jyrättiin pikapikaa parlamentista läpi hallituspuolueiden äänillä. Uusi laki kumoaa oikeuden päätöksen, jonka sosialistioppositio jo onnistui käräjöimään: tiedot MNB:n säätiöille siirtyneiden julkisten varojen käytöstä eivät enää ole julkisia tietoja eikä MNB:llä ole velvollisuutta niitä toimittaa, sillä – näin selittää Fidesz-puolueen parlamenttiryhmän johtaja Lajos Kósa – asia on aivan yksinkertainen.  Jos minä yksityishenkilönä sijoitan rahani säätiöön, se lakkaa olemasta minun rahaani. Aivan samoin jos MNB sijoittaa valtion varoja säätiöön, ne lakkaavat olemasta valtion varoja. Tietosuojavaltuutetun mukaan uusi laki tosin saattaa olla perustuslain vastainen, mutta väliäkö hällä… Ja niin, samalla myös Matolcsyn sekä muiden MNB:n johtohahmojen palkkoja nostettiin kaksinkertaisiksi.

Kuten 444.hu-uutissivusto muistuttaa, uuteen lainmuutokseen liittyy hupaisa looginen häränpylly. Pari vuotta sitten (kuten tässäkin blogissa kirjoitin) Unkarin ja Norjan hallitukset joutuivat kiistaan avustuksista, joilla Norja EU:n kanssa tekemänsä yhteistyösopimuksen mukaisesti on tukenut vähemmän kehittyneitä EU-maita, myös Unkaria. Unkarin hallitus ei nimittäin tykännyt Norjan valitsemista yhteistyökumppaneista, järjestöistä ja säätiöistä, jotka tukivat mm. ympäristönsuojelua, perheväkivaltaa kokeneita naisia tai seksuaalivähemmistöjä, vaan syytti Norjaa Unkarin hallituksen vastaisesta poliittisesta toiminnasta; pääministeri Orbán puhui suoraan ”palkatuista poliittisista aktivisteista, jotka ajavat Unkarissa ulkomaiden etua”. Unkarin viranomaiset ratsasivat ja häiriköivät norjalaisten avustamia säätiöitä ja järjestöjä ja onnistuivat käytännössä torppaamaan ainakin osan projekteista. Tuolloin vt. valtiosihteeri Nándor Csepreghy julisti, että norjalaisten säätiöille antama tuki ”luokittuu julkisiksi varoiksi, ei yksityislahjoitukseksi, siksi Unkarin hallituksen velvollisuus on tehdä yhteiskunnalle tiliä näiden rahojen käytöstä”.

Norjalaisten rahat siis olivat julkisia vielä unkarilaisen säätiönkin hallussa, unkarilaisten rahat taas lakkaavat olemasta julkisia, kunhan ne käytetään hallituksen lähipiirien hyväksymiin tarkoituksiin. Kuten esimerkiksi viinituvan avaamiseen Budan linnassa. Niin juuri, MNB:n säätiö Pallas Athéné Domus Animae (!) avaa linnassa majailevan taloustieteellisen oppilaitoksen yhteyteen myös yleisölle avoimen viinimyymälä-ravintolan. Sisustustyöt hoitaa Lőrinc Mészáros, pääministeri Orbánin bulvaaniksi epäilty naapurinmies Felcsútin kylästä, entinen kaasupoltinasentaja ja nykyään yksi Unkarin rikkaimmista miehistä, valaistuksen toimittaa Orbánin vävyn (nyttemmin liikekumppaneilleen myymä) firma, mutta sitä, paljonko rahaa näihin projekteihin uppoaa ja mitä virtaa kenenkin taskuihin, ei ehkä koskaan tulla tietämään.

Mutta mitäpä tällaisista tylsistä konkreettisista yksityiskohdista. Siirtykäämme päivän viimeiseen uutisaiheeseen.

Kun Fidesz-puolueen kannatus on jälleen kääntynyt laskuun – tammikuussa niistä, jotka voivat ja aikovat äänestää, 53% kannatti Fidesztä, nyt tuoreimman Medián-tutkimuslaitoksen selvityksen mukaan enää 46% – ja yhä useammat (ennen 54%, nyt 60%) ovat sitä mieltä, että maan asiat ovat menossa huonompaan suuntaan… niin, mitäpä silloin voi muuta tehdä kuin panostaa kansan pelottelemiseen epätodellisilla mutta tunteisiin vetoavilla ulkoisilla uhkakuvilla. Muukalaiskammo on viimeisen vuoden-parin ajan toiminut hyvin, joten tätä pajatsoa Orbánin hallitus aikoo takoa jatkossakin.

Uusin veto on kansanäänestys, jota koskevan aloitteen hallitus on äskettäin jättänyt asiasta päättävälle kansalliselle vaalivaltuuskunnalle. (Oppositio on jo ilmoittanut nostavansa tästä kanteen, sillä lain mukaan kansainvälisistä sopimuksista ei voi järjestää kansanäänestystä.) Kansalle esitetty kysymys kuuluisi näin:

Haluatteko, että Euroopan Unioni voisi myös ilman Unkarin parlamentin suostumusta määrätä ulkomaan kansalaisia pakkoasutettaviksi Unkariin?

Toisin sanoen: Paha Brysseli haluaa pakottaa unkarilaisetkin suostumaan kiintiöjärjestelmään ja vääränväristen, vääräuskoisten ulkomaalaisten vastaanottamiseen, pääministeri Orbán taas on ilmoittanut, että Unkari ei moiseen voi suostua. (Ennemmin aidat pystyyn vaikka joka rajalle kuin parituhatta kiintiöpakolaista maahan EU:n tuella…)

Ulkopuolisten silmään moinen pullikointi alkaa vaikuttaa yhä naurettavammalta, ja perin omituisia ovat myös Orbánin ja kumppanien kootut selitykset siitä, miten muka Unkari kyllä kantaa vastuunsa kriisialueiden hädänalaisia kohtaan. Syksyllä puhuttiin tuhannesta Lähi-idän kristitystä perheestä, jotka olisi salaa toimitettu Unkariin turvaan mutta joista ei kukaan tiennyt mitään. Pari viikkoa sitten Orbán taas väitti lehdistötilaisuudessa Brysselissä ja myöhemmin saksalaiselle Bild-lehdelle antamassaan haastattelussa, että Unkariin olisi tullut Ukrainasta lähes satatuhatta pakolaista. Näistäkään ei ole missään mitään tietoa, ei rekistereissä, ei ilmeisesti myöskään asunto-, koulu- eikä terveydenhuoltoviranomaisilla…

Kaikkihan me tiedämme, mistä tässä oikeasti on kysymys. Tai ainakin sen tietää Unkarin hallituksen propagandaoffensiivin otollisin kohderyhmä, se, jonka pelätään karkaavan äärioikeisto-opposition Jobbikin karsinaan. Tietyissä piireissä ilmeisen päätelmän puki sanoiksi äskettäin Veszprémin katolinen piispa Gyula Márfi: itsekkäät, maallistuneet ja moraalittomat nykyihmiset eivät hanki lapsia vaan keskittyvät  nautiskeluun, ja näin syntynyt moraalinen tyhjiö imee puoleensa maahanmuuttajia, jotka sitä paitsi ovat kaikki islamisteja…

Alhaisen syntyvyyden ja ”perhearvojen” rappion valittelu on tietenkin kansallis-äärioikeistolaisten peruskauraa kaikkialla, mutta äkkinäistä hämmentää se itsestäänselvyys, jolla perhearvoista rakennetaan aasinsilta rasistiseen muukalaiskammoon. Piispa Márfin linjoilla ovat kuitenkin monet muutkin, kuten esimerkiksi ”Synnytä vielä yksi unkarilainen” -liike (!), joka näin herttaisella julisteella kutsuu ”jokaista vastuullisesti ajattelevaa unkarilaista” ensilauantaiseen tilaisuuteensa Budapestiin ns. Kotiinpaluun kirkkoon (reformoidun kirkon äärioikeistolaisimpien piirien henkiseen kotiin).

vandorbolcso.jpg

”III kansallisen väestökonferenssin” otsikko on ”Unkarilainen lapsi on Jumalan lahja”, ja koko tilaisuuden teemaksi on ilmoitettu ”Unkarin ja Euroopan väestön dramaattisen hupenemisen ja laittoman maahanmuuton väliset yhteydet”. Puhujina näkyy olevan kotimaisen äärioikeisto-opposition sekä eurooppalaisen uusfasismin edustajia. Kansallisvärisymboliikkaa ei ole säästelty, sitä vastoin ruutunauhakokardeja tai ruutupaitoja ei välttämättä tulla näkemään.

Vai jospa sittenkin – viime aikoina kovasti salonkikelpoisuuteen panostanut Jobbik puki vielä viikko sitten kansanedustajansa ruutupaitoihin solidaarisuuden merkiksi (vaikka kaikki ruutupaitakapinalliset eivät tästä olleetkaan kovin innoissaan). Poliittinen saalistus on käynnissä joka suuntaan. Ehkä jotakin ihan oikeasti on muuttumassa.


Lopun merkkejä?

31 maaliskuun, 2015

Jo vuosikausia on unkarinkieliseen uutisvirtaani silloin tällöin pulpahdellut toiveikkaita oppositiofoorumien kommentteja, joiden mukaan joko Fidesz-valtapuolueen kukistuminen tai ainakin – sitkeiden huhujen mukaan mielenterveys- ja mahdollisesti muistakin terveysongelmista kärsivän – pääministeri Orbánin henkilökohtainen romahdus olisi lähestymässä. Toistaiseksi ennustajat ovat olleet väärässä, ja vielä vuosi sitten nähtiin, että opposition luskutuksesta huolimatta Fidesz pystyi uusimaan veret seisauttavan vaalivoittonsa. Olkoonkin, että voiton taustalla oli sekä pientä vilunkipeliä että, ennen kaikkea, oppositiopuolueiden heikkous ja yhteistyökyvyttömyys. Nyt kuitenkin tilanne näyttää ihan oikeasti olevan muuttumassa.

Syksystä saakka, kun kohuttu uusi nettivero sai lopultakin tyytymättömät kansalaiset kaduille, mielenosoituksia on nähty tasaiseen tahtiin. Vaikka yksikään niitä järjestävistä tahoista ei ole pystynyt (tai aina edes ollut kiinnostunut) organisoitumaan oikeaksi poliittiseksi oppositioliikkeeksi, marina ja napina on selvästi äänekkäämpää kuin ennen. Tyytymättömyys näkyy mielipidemittauksissa, jotka osoittavat Fidesz-puolueen kansansuosion laskeneen tuntuvasti, vaikka puolueella onkin yhä selvästi enemmän kannattajia kuin kilpailijoillaan. Viime aikojen täytevaaleissa Fidesz on kärsinyt yllättäviä tappioita ja jopa menettänyt 2/3:n parlamenttienemmistönsä, joten maan hallitsemista ei voi enää perustaa pikavauhtia lainsäädäntökoneella pyöräytettäviin mittatilauslakeihin.

Yhtenä tärkeänä kiukunaiheena on korruptio ja vallanpitäjien epärehellisyys. Lopultakin tavallisten kansalaisten mielissä alkaa oman arjen köyhtyminen ja ankeus yhdistyä poliittisen eliitin näyttävän ylelliseen Rolex-Gucci-elämäntyyliin. Veszprémin kohtalokkaita täytevaaleja valmisteltaessa, joissa Brysseliin siirtyneelle Tibor Navracsicsille valittiin jatkajaa, Fidesz-puolueen aktivistit saivat ovelta ovelle kiertäessään kokea esimerkiksi tällaista (näin kertoo hvg.hu-sivusto):

– Hyvää päivää! Sunnuntaina äänestetään Navracsicsin seuraajasta. Tulettehan tekin äänestämään Fidesztä?

– Antaa sen nyt olla! Minä äänestän Fidesztä seuraavan kerran sitten, kun minulla on yhtä hieno rannekello kuin János Lázárilla.

Tuorein jymäys koettiin muutamia päiviä sitten ns. Quaestor-jutun yhteydessä. Arvopaperifirma, johon lukuisat yksityiset unkarilaiset olivat sijoittaneet pienempiä ja suurempia säästöjään, meni konkurssiin ja jätti joukon vihaisia, rahansa menettäneitä kansalaisia osoittamaan mieltään toimistojensa oville. Kävi ilmi, että Quaestoriin oli sijoitettu myös Unkarin valtion omaisuutta, siis kansalaisten verovaroja, mutta pääministeri Orbán oli juuri ennen romahdusta käskenyt vetää nämä sijoitukset pois. Tapahtumien aikataulusta ja aikajärjestyksestä liikkuu erilaisia versioita, hallituksen edustajat sekoilevat ja puhuvat ristiin. Erityisen epätoivoisesti yritetään peitellä Quaestorin yhteyksiä maan korkeimpaan johtoon ja yhdistää Quaestoria entisten sosialistihallitusten korruptiokohuihin, samalla kun oppositioviestimet riemuiten julkaisevat kuvia Quaestorin johtajasta Csaba Tarsolysta poseeraamassa nykyisen hallituksen ja Fidesz-puolueen kärkimiesten seurassa. Hupaisaa lisäväriä tarinaan antaa bulvaanien bulvaani Béla Orgován, tuntematon työtön, kahdeksan luokkaa peruskoulua käynyt entinen linnankundi, joka jostakin tempaistiin viime hetkessä Tarsolyn tilalle kaatuvan Quaestorin johtajaksi.

Béla Orgován Unkarin juorulehdistön riemuiten levittämässä kuvassa.

Menemättä sen enempää yksityiskohtiin, jotka tällä hetkellä täyttävät Unkarin viestimien taloussivuja ja ajankohtaispalstoja: aivan ilmeiseltä vaikuttaa, että pääministeri Orbán lähipiireineen on harrastanut jonkinlaista vilunkia valtion varoilla ja lopulta joutunut pelastamaan kaveriensa kyseenalaisella tavalla sijoittamat rahat sisäpiiritiedon avulla ja yksityisten kansalaisten omaisuuden kustannuksella. Ja ilmeisesti kohta enää vain hartaimmat Fidesz-puolueen kannattajat, naiivit eläkeläiset ja ”elämänkoululaiset”, joiden verkkopostauksia jotkut ilkimykset keräilevät kuvablogiin orbanviktor.tumblr.com, pystyvät näkemään asian näin:

”En tiedä, mitä nämä mäntit tässä naputtavat, minullekin, maallikolle, on selvää, että Buda-Cash romahti, ensimmäinen domino kaatui, silloin V.O. neuvoi ottamaan rahat pois… muutamia päiviä sen jälkeen Quaestor meni konkurssiin… näiden välisenä aikana se, joka vain voi, otti rahansa ulos, sillä dominot tosiaankin kaatuivat…… Tämä merkitsee sitä, rakkaat vassari-lipilaarit, että maamme Pääministeri osaa nämäkin asiat! Tykkäsitte tai ette, te ette ikinä edes yhteensä ole niin älykkäitä kuin Viktor Orbán!” ”Nyt tarvittaisiin napakkaa tiedotusta, sillä nämä lurjukset taas toitottavat ympäri maailmaa, että V. O. on huijari! Vaikka hän on vain viisas! Mutta sitä ne eivät ikinä tunnusta! Ja valitettavasti tietyt ihmisryhmät vielä uskovatkin näitä roistoja!”

Kaikki oppositiopuolueet ovat tietenkin kilvan vaatimassa Orbánia ja hallitusta tilille. Eniten tästä kaikesta kuitenkin uhkaa hyötyä äärioikeistopuolue Jobbik, jolla nyt on elämänsä tilaisuus profiloitua rehellisten kunnon ihmisten ryvettymättömänä puolueena. Jobbik on mielipidetutkimusten mukaan muutenkin ollut pelottavassa nousussa ja on enää parin prosenttiyksikön päässä Fideksestä. Ja siinä, missä Fidesz-puolueen kannatus nojaa naiiveihin eläkeläisiin, Jobbik on kyennyt keräämään riveihinsä suuren joukon koulutettuja ja nuoria. Jobbikilla on, johtajastaan Gábor Vonasta alkaen, nuorekkaita, timmejä ja hyvännäköisiä johtohahmoja, ja sen nuoriso- ja opiskelijajärjestötoiminta on tehokasta ja hyvin organisoitua. Yliopisto- ja korkeakouluopiskelijoiden keskuudessa Jobbik on nykyään puolueista suosituin! Suureen osaan Unkarin kansaa Jobbikin (virallisesti peitelty mutta käytännössä ilmeinen) antisemitismi ja romaniviha uppoavat kerrassaan loistavasti – ja toisaalta Jobbik on selvästikin viime aikoina ollut käynnistämässä jonkinlaista söpöilykampanjaa. Gábor Vona on muutamia päiviä sitten yllättäen ruvennut puhumaan lännensuhteiden kehittämisestä ja vakuuttanut, kun menneisyyden kipupisteistä ja holokaustista puhutaan, että Jobbik ”ottaa osaa kaikkien kansojen suruun, myös juutalaisten”.

Puoluekentän oikealla laidalla on siis tungosta. Index-uutissivustolla Tamás Fábián arvelee, että Jobbik on imemässä riveihinsä pettyneitä fideszläisiä, Fidesz taas ei pysty avoimesti asettumaan Jobbikin rasismia vastaan, koska menettäisi liikaa niitä omia kannattajiaan, joiden mielestä juutalaisten maailmanlaajuinen salaliitto on syypää kaikkiin Unkarin vastoinkäymisiin ja romaneilla on rikollisuus ”verissä”. Loppujen lopuksi suurta ideologista eroa puolueiden välillä ei ole, koska molempien tärkeimpänä vetonaulana on tunteellinen kansallismielisyys, ja tähän asti Fidesz on paremminkin pyrkinyt syleilemään Jobbikin kuoliaaksi myötäilemällä sen linjaa niin paljon kuin uskaltaa. Sitä vastoin, arvelee Fábián, Fidesz voi vielä käyttää Jobbikia vastaan toista asetta, Venäjä-korttia. Fábiánin tietolähteiden mukaan Fidesz-puolueessa valmistaudutaan jo tuomaan julki, että Jobbikia rahoitetaan Venäjältä käsin. Tämä tieto saattaisi olla myrkkyä niille lukuisille Jobbikin kannattajille, joille kansallinen ”suvereenius” on pyhä asia ja joista monet kaikesta huolimatta yhä näkevät Venäjän entisen Neuvostoliiton jatkajana.

Jotkut arvelevat jo varsin vakavissaan, että Fidesz-puolueen romahdus voi tulla vielä Jobbikin kautta – ellei päinvastoin. Optimistisimmat odottavat, että nämä kaksi nujertavat toisensa ja tämän jälkeen tie olisi vapaa demokraattisemmille uusille puolueille. Pessimistit pelkäävät, että lopulta potin korjaa Jobbik. Realistista lienee arvella, että kohta joka tapauksessa on odotettavissa poliittista mutapainia koko rahan edestä.


Jokainen meistä ei ole Charlie. Eikä Rikárdó.

13 tammikuun, 2015

Tätähän on viime päivien ajan media ollut täynnään, niin että Syyria, Ukraina, ebola, ilmastonmuutos, lento-onnettomuudet ja muut kauheudet ovat välillä jääneet taka-alalle: Pariisin terrori-iskun uhreja on muisteltu näyttävästi kautta Euroopan, myös täällä Wienissä, missä sunnuntaina yli kymmenentuhatta ihmistä kokoontui Ballhausplatzille osoittamaan mieltä sananvapauden puolesta.

Kuva Der Standard -lehdestä (Herbert Neubauer/EPA). Oikeassa laidassa hulmuavat trikolorit eivät ilmeisesti ole Unkarin lippuja vaan Kurdistanin – keskellä näyttäisi olevan keltainen aurinko.

Mukana mielenilmauksessa olivat poliitikkojen ja puoluejohtajien lisäksi myös jokseenkin kaikkien Itävallassa vaikuttavien kirkkojen ja uskontokuntien johtohahmot, katolilaisista ja luterilaisista, muslimeista ja juutalaisista mormoneihin ja kopteihin. Itävallan muslimiyhteisö tietenkin oli jo heti tapahtumien jälkeen antanut julkilausuman, jossa ”inholla ja kauhulla” tuomittiin terrori-isku ja julistettiin, että lehdistön ja mielipiteen vapaus on demokraattisen oikeusvaltion perusta. Mielenosoitus sujui rauhallisissa ja hartaissa tunnelmissa, ilman välikohtauksia.

Samaa siis kuuluu tänne kuin muuallekin Euroopan pääkaupunkeihin. Ja mediat toistelevat samoja, melkoisen itsestäänselviä asioita. (Tietenkin täälläkin, kuten kaikkialla, missä islaminuskoisia maahanmuuttajia on edes jossakin tuntuva määrä, keskustelu on koko ajan nyrjähtämässä merkilliselle sivuraiteelle. Fiksut ja älykkäät ihmiset jahkaavat islamin suhteesta satiiriin ja pilakuviin tai väittelevät siitä, onko islam ”oikeasti” tai ”pohjimmiltaan” suvaitsevaisuuden ja lähimmäisenrakkauden vai primitiivisen heimoyhteiskunnan ja valloitussotameiningin uskonto, tai onko sitten kristinuskokin jompaakumpaa näistä, tai uskonnot ylipäätään – ikään kuin radikaalistumisen ja väkivallan ongelma tällä ratkeaisi. Teologinen ja uskontotieteellinen tietämättömyys ja sivistymättömyys rehottaa merkillisenä rikkaruohoviidakkona, jonka alle katoaa se olennainen asia, että murhaajat ovat murhaajia, jollaiset sivistysvaltiossa kuuluisi viedä oikeuteen ja tuomita lain mukaan, niin kuin Norjassa tehtiin Breivikille, lässyttämättä uskontojen olemuksesta ja kulttuurien törmäyksestä tai siitä, oliko murhattu nyt jollakin lailla itse kerjännyt verta nenästään. Suuri integraatiokeskustelu on eri asia… Mutta anteeksi, eksyn aiheesta.)

Vaan kuinka ollakaan, Unkarista kuuluu hieman toisenlaista ääntä. Viime perjantaina oli pääministeri Orbánin taas aika pitää tavanomainen radiopuheensa. Valtion virallinen uutistorvi Hungary Today tyytyi kertomaan, että Orbán oli tuominnut terrori-iskun ja esittänyt surunvalittelunsa mutta muuten pidättäytynyt laajemmista kannanotoista, koska ”nyt on vielä suremisen aika”. Itse asiassa Orbán tässäkin puheessa jatkoi jo aiemmin edustamaansa, tiukan maahanmuuttovastaista linjaa ja julisti puheen päätteeksi, että ”Unkaria on puolustettava maahanmuuttajilta”. Sunnuntai-iltana sävelet olivat vieläkin selvemmät. Vieraillessaan Pariisissa suuressa terrori-iskun uhrien muistotilaisuudessa yhdessä muiden Euroopan johtajien kanssa Orbán lausui Unkarin television haastattelussa muun muassa, että todellista sotaa ja vainoa pakeneville on toki annettava turvapaikka, mutta (sitaatti hvg.hu-sivuston uutisesta)…

”Samalla on mitä määrätietoisimmin tehtävä selväksi, että emme tule sallimaan, ei ainakaan niin kauan kuin minä olen pääministerinä ja tämä hallitus on vallassa, niin kauan ei varmasti tule käymään niin, että Unkarista tulisi maahanmuuton kohde. (…) Emme halua nähdä keskuudessamme vähemmistöä, joka kulttuurisilta ominaisuuksiltaan ja taustaltaan poikkeaa meistä, tahtoisimme säilyttää Unkarin Unkarina.”

Nythän on niin, että Unkarissa on maahanmuuttajia läntisempiin naapurimaihin verraten olemattoman vähän. Maahanmuuttajatausta on hvg.hu-sivuston artikkelin mukaan parilla prosentilla nyky-Unkarin väestöstä, ja näistäkin suuri osa on naapurimaiden vanhoilta unkarilaisalueilta muuttaneita etnisiä unkarilaisia. Turvapaikanhakijoiden määrä on tosin viime vuosina nopeasti kasvanut (tilastoja löytyy esimerkiksi jo ylempänä linkatusta 444.hu-sivuston jutusta), mutta 19 000 vuodessa on silti paljon vähemmän kuin monissa muissa Keski-Euroopan maissa; nämäkin ovat jääneet Unkariin vain siksi, että eivät ole pystyneet jatkamaan matkaansa sisemmälle Schengenmaahan, ja näistäkään turvapaikanhakijoista ei lopulta Unkariin jää asumaan kuin pieni murto-osa. Orbánin pelkäämiä elintasopakolaisia taas ei Unkarissa ole juuri nähty, päinvastoin: unkarilaiset itse ovat viime vuosina kymmen- tai satatuhatpäisin joukoin suunnanneet läntisempään Eurooppaan leveämmän leivän perässä. Mamukortilla ei siis Unkarin politiikassa ole juuri pystytty pelaamaan, vaan perinteinen rasistinen populismi, jota etenkin Jobbik-puolue edustaa, nojautuu vanhaan kunnon antisemitismiin ja mustalaisvihaan.

(Vuoden alussa Jobbikin varapuheenjohtaja Előd Novák ennätti jo kohahduttaa oppositiomedioita kannanotollaan uutiseen, jossa oli esitelty vuoden ensimmäinen vastasyntynyt, pieni Péter Rikárdó Rácz. Ulkomaiden jalkapallosankareilta lainatut nimet ovat Unkarissa ilmeinen merkki romanisyntyperästä, joten Novák, joka näköjään suhtautuu vakavasti Jobbikin propaganda-uhkakuviin unkarilaisten hupenemisesta ja romaniväestön ”holtittomasta” lisääntymisestä, postasi Facebookiin kuvan kolmesta pienestä lapsestaan ja tekstin:

”Vuoden 2015 ensimmäisenä – 23-vuotiaan äidin kolmantena lapsena! – syntyneen Rikárdón ohella toki sentään jossakin unkarilaisetkin lisääntyvät, esim. meidän perhettämme on nyt enemmän kuin neljä vuotta sitten. Toivotan uudeksi vuodeksi runsasta lapsilykkyä kaikille maanmiehilleni!”

Tämän johdosta nähtiin sosiaalisissa medioissa paitsi ilmeisiä kommentteja myös runsaasti nimenmuutoksia: monet postasivat ilmoituksen ”Minä olen Rikárdó” tai lisäsivät Rikárdón profiilinimeensä.)

Pariisin terrori-iskut antoivat siis Orbánille hienon tilaisuuden jälleen päästä kilpailemaan rasistien ja muukalaisvihaajien äänistä Jobbikin kanssa. Orbán ja Fidesz-puolue ovat julkisesti ja virallisesti pysyneet erillään oman maan vanhojen vähemmistöjen syrjinnästä, vaikka rivienvälisillä piiloviesteillä onkin yritetty pitää tyytyväisinä myös äänestäjäkunnan oikean ja ruskean laidan romani- ja etenkin juutalaisvihaajat. (Kuten holokaustin muistovuoteen 2014 liittyneet lukuisat ongelmat, esimerkiksi saksalaismiehityksen muistomerkin nostattama skandaali, osoittivat, tämä ei ole ollut aivan helppoa.) Maahanmuuttovastaisuus sitä vastoin on sekä tehokkaasti Unkarin kansan syvien rivien tuntoja puhutteleva että vaaraton propaganda-ase, koska vastassa ei juurikaan ole todellisia maahanmuuttajia, joihin se voisi oikeasti osua – ei varsinkaan niitä pelättyjä elintasopakolaisia, joille Unkari ei varmastikaan ole ensimmäinen toivekohde.

Fiktiivistä maahanmuuttajavaaraa vastustamalla Orbán pystyy siis suhteellisen riskittömästi keräämään poliittisia pisteitä. Tietenkään näin rakennettu kuva Unkarista, joka ylimuistoisista ajoista saakka on ollut etnisesti puhdas ja yhtenäinen, ei vastaa totuutta. Se vanha Suur-Unkari, jota äärioikealla haikaillaan takaisin, oli monikansallinen valtio, jonka väestöstä 1800-luvulla alle puolet oli etnisiä unkarilaisia. Monikansallisuus myös kuuluu Unkarin historiaan. Yhdysvaltain lähetystöä pyörittävä diplomaattinen asiainhoitaja M. André Goodfriend, joka on jo ennenkin antanyt hykerryttäviä näytteitä vähäeleisen nöyryyttämisen taidosta, twiittasi äskettäin keskustelleensa lounaalla Pyhän Tapanin neuvoista koskien monimuotoisuuden siunauksia. Näin nimittäin Unkarin pyhä perustajakuningas tuhat vuotta sitten kirjoitti tai kirjoitutti pojalleen Imrelle omistetussa neuvojen kokoelmassa:

Valtakunta, jossa on vain yksi kieli ja yhdet tavat, on heikko ja hauras. Siksi käsken sinun, poikani, hyväntahtoisesti ottaa [muukalaiset] vastaan ja arvostaa heitä, niin että he mieluummin asuvat sinun luonasi kuin muualla. Jos haluaisit tuhota sen, mitä minä olen rakentanut, tai hajottaa sen, mitä minä olen koonnut, kuninkuutesi epäilemättä kärsisi suuren vahingon.

Propagandan omia sisäisiä ristiriitaisuuksia suurempi ongelma on se, että maahanmuuttovastaisilla puheillaan Orbán irtautuu Euroopan ruodusta ja aivan tietoisesti vie maansa jonkinlaiseen hylkiön rooliin. Ranskan poliittinen johto on ilmeisesti jo joutunut selittelemään, miksi sunnuntain surujuhlaan oli kutsuttu tai vastaanotettu sananvapautta polkevien ja diktatoristen valtioiden edustajia, sellaisia kuin Turkin pääministeri Davutoglu, Venäjän ulkoministeri Lavrov tai Unkarin pääministeri Orbán. Lopuksi vielä pieni netissä kiertänyt kuvakooste, otsikolla ”KÄTTELYJÄ”, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Näin presidentti Hollande Pariisissa tervehti surujuhlaan saapuneita korkeita vieraita. Keskellä alhaalla Viktor Orbán.

kezfogasok


Villin Idän malliin

12 elokuun, 2014

Érpatak on pieni, alle kahdentuhannen asukkaan kunta Unkarin koilliskolkassa Szabolcs-Szatmár-Beregin läänissä, alueella, joka Unkarin valtamedioissa esiintyy alikehittyneenä, köyhänä, rakennemuutoksen ja työttömyyden kurittamana seutuna. (Alun perin pitäjä tunnettiin nimellä Hugyalj, mikä historiallisesti ilmeisesti palautuu vanhaan ‘tähteä’ merkitsevään sanaan. Koska kyseinen sana on unkarissa kuitenkin muuttunut samannäköiseksi vanhan kunnon suomalais-ugrilaisen ‘kusi’-sanan kanssa ja siksi jäänyt unohduksiin,  ‘Kusenalus’ ei tuntunut mukavalta asuinpaikan nimeltä, joten nimi muutettiin vuonna 1908 virallisesti ‘Suonipuroksi’.) Viime aikoina tämä pieni paikkakunta on noussut julkisuuteen vuodesta 2005 hallinneen pormestarinsa, äärioikeistolaiseen Jobbikiin kuuluvan mutta ”sitoutumattomana” esiintyvän Mihály Zoltán Oroszin ansiosta, joka pyrkii tekemään tunnetuksi ns. Érpatakin mallia: kuri, järjestys, nollatoleranssi.

Pääkaupungin ja ulkomaiden medioille on toki varsin yhdentekevää, millä ehdoilla itäunkarilaisen tuppukylän työttömät romanit estetään kuolemasta nälkään. Enemmän huomiota paikkakunta on saanut pormestarinsa näyttävistä mediatempauksista. Mielellään perinneasuihin pukeutuva Orosz säväytti heinäkuun alussa Budapestin Pride-tapahtumassa mustalla hopeakaluunaisella liivillään, saappaillaan ja metrinmittaisen sulan koristamalla hatullaan. Kuten Népszabadságin reportteri pirullisesti totesi, Priden vastustajien usein mainitsemia stringitangoissa ketkuttelevia pornopoikia tai kumipukuisia transvestiitteja ei kulkueessa näkynyt, vaan hätkähdyttävin pukeutuminen löytyi kulkuereitin varrelta vastamielenosoittajien joukosta. Uutiskuvassa pukuloisto tosin jää pormestarin varsinaisen sanottavan peittoon:

MTI-uutistoimiston kuvassa (kuvaaja Zsolt Szigetváry) pormestari Orosz pitelee tekstiä 3. Mooseksen kirjan 20. luvusta: ”Jos mies makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, he ovat molemmat tehneet kauhistuttavan teon ja heidät on surmattava.”

Ja elokuun alkupäivinä Érpatak sitten ylitti kansainvälisen uutiskynnyksen. AP:n uutinen kertoi englannintaitoiselle maailmalle pormestarin tempauksesta, josta tietenkin löytyy myös YouTube-video:

Videolla edelleenkin rakkaaseen perinnepukuunsa sonnustautunut pormestari Orosz (Eva S. Baloghin blogijutusta muuten löytyy vieläkin vinkeämpää kuva-aineistoa Oroszin rooliasuharrastuksesta) johtaa symbolisia hirttäjäisiä. Vastapainoksi ”uskonnon tasolle kohotetulle” holokaustin muistelulle, jota juutalaisten ja vapaamuurarien hallitsema media meille jatkuvasti tyrkyttää, tarkoitus on nyt kiinnittää huomiota siihen ”toiseen holokaustiin”, jota Israelin hallitus on panemassa toimeen Gazan alueella. Pormestari julistaa, että Israelin johdon on vielä vastattava tuhansien siviilien kuolemasta Jumalan edessä, yleisön taputtaessa tallaa jalkoihinsa paperista kömpelösti askarrellun Israelin lipun ja käskee sitten tatuoitua, huppupäistä pyöveliä potkaisemaan jakkaran kahden pienoishirsipuuhun viritellyn nuken jalkojen alta. Nuket esittävät Israelin presidenttiä Shimon Peresiä ja pääministeri Benjamin Netanjahua, ja kummankin rintaan on kiinnitetty teksti: ”Olen sotarikollinen, katala kansanmurhaaja, siksi olen saanut ansaitun rangaistuksen, hirttokuoleman. Lähden mestarini saatanan luokse, missä minua odottaa helvetin tuli.” Lopuksi ilmeisesti kuunnellaan Palestiinan kansallishymni. Palestiinalaisvaltion lippujen lisäksi taustalla liehuvat punavalkoiset ns. Árpád-raitaliput, Unkarin äärioikeiston perinteinen tunnus.

Tämäntapaista kahjoiluahan näkee nykyään muuallakin Euroopassa: Israelin hallituksen väkivaltatoimien nostattamaa närkästystä käytetään perinteisen antisemitismin polttoaineena ja sillä perustellaan ennakkoluuloja paikallisia juutalaisyhteisöjä kohtaan – tai, kuten unkarilaisessa antisemitismissä perinteisesti, ei niinkään paikallisia, todellisia, eläviä juutalaisia vaan jotakin kasvotonta, lähes yliluonnollista kansainvälistä vaaraa kohtaan. Tässä uhkakuvassa ”juutalaisuus” tarkoittaa samaa kuin vasemmistoliberaali kulttuurikosmopolitismi, kansainvälinen suurpääoma, vapaamuurarit, illuminaatit ja ties mitkä salaseurat, joita yhdistää toisiinsa vain halu hallita maailmaa ja erityisesti sortaa unkarilaisia tuhoamalla näiden pyhät, kansalliset arvot.

Ja tämän tuhansien unkarilaisten sängyn alla asustavan, lapsia syövän peikon torjuntaan valjastetaan sekä maailmanpolitiikka että uskonto. Erityisen hyvin tässä toimivat ”kansalliset” protestanttikirkot, joita, toisin kuin suurta kansainvälistä katolista kirkkoa, eivät määräile jossain ulkomailla istuvat ja ulkomaankieliä puhuvat ihmiset. Unkarissa erityisesti reformoidun kirkon piirissä vaikuttaa näkyvästi (ja tietenkin monien kirkon jäsenten suureksi suruksi ja harmiksi) monia avoimen äärioikeistolaisia ja antisemitistisiä poliitikkoja, pappeja ja seurakuntien luottamushenkilöitä. Itä-Unkarin Debrecenissä, ”kalvinistien Roomassa”, Jobbik-puoluetta edustava kaupunginvaltuutettu ja seurakuntaneuvoston jäsen Tibor Ágoston sekä pastori László Mohácsi järjestivät viime viikolla Érpatakin tempausta muistuttavan mielenosoitusperformanssin, jossa Ágoston kaatui maahan symbolisen konepistoolisarjan surmaamana ja Mohácsi syytti muun muassa suurinta Unkarin juutalaisseurakuntien yhteisöä Mazsihisziä ”unkarilaisten vihaamisesta”. (Ne, jotka vielä haluavat menettää palasen uskostaan ihmiskuntaan, voivat katsella kuvia ja videota vagy.hu-sivuston reportaasista.)

Érpatakin hirttäjäiset saivat sen verran kansainvälistä kohua aikaan, että Unkarin ulkoministeriökin joutui reagoimaan ja antamaan julkilausuman, jossa Gazan konfliktiin toivotaan diplomaattista ratkaisua ja Érpatakin pormestarin tempaus ”järkytystä” tuntien tuomitaan. Oppositiopoliitikkojen ja Israelin lähettilään painostuksesta ilmeisesti syyttäjäkin on vihdoin ryhtynyt tutkimaan asiaa, mutta kovin todennäköiseltä ei vaikuta, että pormestari Oroszille koituisi tästä mitään konkreettisia seuraamuksia. Päinvastoin: edellä linkitetyssä Gépnarancs-sivuston artikkelissa Tamás Szele pelkää, että pormestari vain innostuu ja tuntee itsensä imarrelluksi tästä kansainvälisestä huomiosta – ja hänen varsinaiset mestarinsa, kuten Jobbik-puolueen johtaja Gábor Vona, tuntevat tarvetta panna vieläkin paremmaksi, esimerkiksi Euroopan äärioikeistolaisten ja ”rodunsuojelijoiden” konferenssissa, joka järjestetään Budapestissa lokakuun alussa.

Kotikutoisilla julkisuustempauksilla on nykyään helppo saada jopa kansainvälistä huomiota. Näiden politiikan kolaollien ja smoukahontaksien seuraamisen sijasta kannattaisi ennemmin kysyä, mitä esimerkiksi Érpatakissa todella tapahtuu ja miten siellä elävät ihmiset, jotka jo kaksi kertaa ovat valinneet pormestarikseen ”surupukuisen Nils Holgerssonin”, kuten pormestarin juhla-asua Pride-tapahtuman yhteydessä kommentoitiin. Magyar Narancs -lehden toimittaja lähti katsomaan, miten ”Érpatakin malli” käytännössä toimii, ja järkyttyi: kylä on ”Unkarin kammottavimpia paikkoja”, ja Érpatakin malli näyttää merkitsevän, että ihmiset elävät jatkuvassa pelossa.

Érpatakin malli (jota on yksityiskohtaisesti esitellyt mm. Index-uutissivusto) saattaa äkkiseltään vaikuttaa järkeenkäyvältä, etenkin niiden mielestä, jotka arvostavat kuriin, järjestykseen ja hierarkian kunnioitukseen perustuvaa yhteiskuntaa. (Malli onkin ilmeisesti leviämässä etenkin Jobbik-johtoisilla paikkakunnilla.) Mallin avainkäsitteitä ovat järjestys, nollatoleranssi ja ankarat rangaistukset. Kunta avustaa vain niitä, jotka noudattavat sääntöjä, pitävät kotinsa ja lapsensa siisteinä ja maksavat maksunsa. Virkamiehet toimivat militanttina, aggressiivisena yhteisrintamana, poliisin johdolla, ja jokaisen kuuluu avustaa poliisia tämän työssä. Joka ei näin tee, on ”tuholainen”, jota vastaan on taisteltava niin kauan kuin hän ei muuta tapojaan, poistu paikkakunnalta tai joudu vankilaan. Pahimmassa syrjäytymisvaarassa elävien romanien tilanne on pormestari Oroszin mielestä yksinkertainen: ”On pieni joukko rikollisia, pieni joukko yhteistyö- ja sopeutumiskykyisiä, pieni joukko niitä, jotka lisääntyvät vain elääkseen lapsilisien varassa, ja suurin osa häälyy näiden välillä.” Kunhan vain rosmot saadaan kiinni ja mustalaisia yllyttävät kansalaisaktivistit kuriin, tämä suurin osa tulee lopulta seuraamaan rehellisen, työtätekevän ja sopeutuvan ryhmän esimerkkiä.

Asiantuntijat ovat jo pitkään varoittaneet, että yksinkertaisiin voimatoimiin nojaava malli käytännössä johtaa yhteisön jakautumiseen ja konfliktien kärjistymiseen. Magyar Narancsin reportaasin mukaan tämä kärjistyminen on jo tapahtunut. Haastateltu iäkäs paikallinen mies kertoo, että ”jos näen pormestarin tulevan katua pitkin, menen äkkiä taloon sisään.” Kuuluisissa hirttäjäisissä ei ollut yleisöä kuin muutama kymmenen henkeä, nämäkin varmaan joko pormestarin työtovereita tai paikalle komennettuja közmunkáseja, yleisiin töihin kuten vesakoita raivaamaan työllistettyjä työttömiä. Useimmat érpatakilaiset välttelevät kohtaamista pormestari Oroszin kanssa – mutta silti hänet todennäköisesti valitaan seuraavissa vaaleissa uudelleen. Onneksi häntä ei kylällä paljon näy, sillä aikaansaamiensa oikeusjuttujen takia hän viettää päiväkausia lähikaupunki Nyíregyházan raastuvanoikeudessa, jolta vähän väliä kuluu kokonainen päivä pelkästään pormestari Oroszin asioiden selvittelyyn.

Muutamilta rohkeammilta érpatakilaisilta toimittajat kuulivat ikäviä tai suorastaan karmeita tarinoita. Paikallisen uniaattiseurakunnan pappi ei enää saa tulla lastentarhaan eikä kouluun antamaan uskonnonopetusta. (Yli puolet érpatakilaisista on uniaatteja (görög-katolikus); Itä-Euroopan uniaattikirkot ovat syntyneet, kun monet Puolan tai sittemmin Itävalta-Unkarin valtaan kuuluneet ortodoksiyhteisöt liittyivät Rooman paavin alaisuuteen säilyttäen oman perinteensä ja ns. bysanttilaisen riitin.) Syynä papin porttikieltoon on se, että isä János muutama vuosi sitten kieltäytyi tulemasta jouluseimeä ja ristiä siunaamaan tilaisuuteen, joka järjestettiin silloisen äärioikeistolaisen MIÉP-puolueen nimissä. Piispakin oli ollut sitä mieltä, että poliittiseen tilaisuuteen ei kannata mennä, pormestari taas näki asian toisin, ja siitä pitäen sielunpaimenella ei ole ollut asiaa kunnan koululaitokseen. Romaniperheen äiti taas kertoo, miten perheen kaksi lasta otettiin huostaan, koska äiti oli joutunut lyömään kuusivuotiasta poikaansa saadakseen tämän irti nelivuotiaan pikkuveljensä kimpusta. Äiti ymmärsi, että lastensuojeluviranomaisten oli puututtava pikkupojan mustelmiin, mutta ei hyväksynyt sitä, että pormestari omassa persoonassaan ja tilannetta dokumentoivan kameramiehen saattelemana tuli viemään lapsia. Lopulta tarvittiin paikalle poliisi, ja perheen isä vietiin käsiraudoissa putkaan. Vanhan pariskunnan talousrakennus on poltettu ja taloon heitetty molotovincocktail – kaikki tietävät syyllisen, mutta kukaan ei uskalla sanoa tämän nimeä. Opettaja-kansalaisaktivisti, jonka ajasta suuri osa kuluu käräjöintiin pormestarin kanssa, on saanut kokea uhkailuja, ryöstöyrityksiä ja suoranaista pahoinpitelyä (huppumies löi leuan pirstaleiksi ja katosi tietymättömiin, samoin kuin tapahtumaa kuvanneen valvontakameran tallenne), eikä häntä uskalla kukaan ottaa töihin niin kauan, kuin oikeusjuttuja pormestarin kanssa on jatkuvasti vireillä. Paikallisen kunnanvaltuutetun mukaan ”ihmiset ovat jo aivan kyllästyneitä, mutta pormestari valitaan silti uudelleen, sillä jotenkin hän pitää ihmisiä pelossa.”

Performanssit ja pellepuvut sikseen. Todellinen ongelma näyttää olevan siinä, että Unkarin kansalaisyhteiskunta ja paikallisdemokratia eivät kaikkialla oikein toimi. Pormestarit eivät näköjään ole kansaa palvelevia virkamiehiä vaan alimman portaan feodaaliruhtinaita, joille järjestelmä antaa mahdollisuuden pyörittää omaa pienoisdiktatuuria. (Samanlaista pikkuruhtinaskuntaa johtaa toisella puolella maata myös tässä blogissa aiemmin esillä ollut József Balogh, joka mäiski avovaimonsa sairaalakuntoon ja väitti tämän kompastuneen koiraan. Myös Balogh on paikkakunnallaan suosittu pormestari, jonka mandaattia ei akkaväen tai pääkaupunkilaisten intellektuellien piipitys uhkaa.) Kansa taas ei tunnu kaipaavan tasa-arvoa ja osallisuutta päätöksentekoon vaan suojelusta ja vahvaa johtajaa. Täältä ne demokratian ongelmat varmaan perimmältään nousevat.


Politiikan Mars ja Venus

8 kesäkuun, 2014

Meillä kukkahattutädeillä ja -sedillä, ”suvakeilla” ja Gutmenscheillä on viime aikoina ollut pällistelemistä Euroopan kansallis-konservatiivisten ja (ääri)oikeistopopulististen puolueiden uudessa nousussa. Vaalikarja saadaan omaan aitaukseen varsin alkeellisilla konsteilla: ”perusarvojen” puolustaminen ja tunteenomainen turvallisuudenkaipuuseen vetoaminen menee järkevän talouspolitiikan edelle, puhumattakaan ihmiskunnan eloonjäämisen kysymyksistä kuten ilmastonmuutoksen vastustamisesta. Silloinkin, kun salonkikelpoisuuden säilyttämiseksi on ruuvattava EU-kritiikkiä vähän hiljaisemmalle ja suitsittava kaikkein avoiminta älämölö-muukalaisvihaa, poliittiseksi käyttövoimaksi näyttää kelpaavan – ainakin meidän ikiomalla Timo Soinillamme – primitiivinen homokammo.

Meillä vähemmälle huomiolle on jäänyt yksi näkökohta, joka Itävallassa on noussut ilmeiseksi (ja ollut itävaltalaisissa viestimissä sekä tässäkin blogissa esillä ennenkin). Profil-lehden uusimmassa numerossa Edith Meinhart ja Christa Zöchling pohdiskelevat uusien EU-vaalitulosten valossa yhä selkeämpää trendiä: naiset äänestävät vasemmistoa ja vihreitä, miehet oikeistokonservatiiveja ja oikeistopopulisteja. Itävallan miehistä kolmasosa äänesti oikeistopopulistista FPÖ:tä, vihreitä vain 11%. Naisista taas vihreitä äänesti melkein kolmannes (32%), FPÖ:lle antoi äänensä naisista vain 17%. Sukupuolten välinen ero vaalikäyttäytymisessä on Itävallassa nyt suurempi kuin koskaan, ja ero näyttää kasvavan: alle 29-vuotiaista naisista 54% äänesti vasemmistoa tai vihreitä, samanikäisistä miehistä 51% joko oikeistokonservatiiveja (ÖVP) tai FPÖ:tä.

Meinhart ja Zöchling löytävät artikkelissaan tälle yhä suurenevalle gender gapille useitakin järkeenkäyvältä tuntuvia selityksiä. Perimmältään kyse voisi olla siitä, että naisten äänestyskäyttäytyminen on rationaalista. Maailmansotien välisenä aikana sekä kommunisteja että natseja suosivat etenkin räiskettä ja jytinää kaipaavat miehet, naiset taas etsivät turvallisuutta. Sama turvallisuushakuisuus näkyi vielä 1960-luvullakin konservatiivisina valintoina. Umpikatolisessa Itävallassa keskiluokan naisen normaaliin elämänsuunnitelmaan kuului elinikäinen avioliitto riittävästi ansaitsevan miehen kanssa (avioero olisi sekä moraalinen että taloudellinen katastrofi), lasten kasvatusta ja mahdollisesti, jos aikaa riittäisi, jossain vaiheessa jokin kiva pieni osapäiväduuni taskurahan hankintaa varten. Tätä silmällä pitäen kannatti äänestää koti-uskonto-isänmaa-linjaista perusarvopuoluetta – ja kotirauhan nimissä muutenkin kannatti asennoitua niin, että ”isä tietää kaiken”, ja kannattaa samaa puoluetta kuin ukkokultakin.

Sitten tuli 1960-luvun radikaalistumismurros, joka Itävallassa oli harvinaisen jyrkkä. Legendaarisen liittokansleri Kreiskyn kaudella toimeenpannut reformit toivat lisää naisia oppikouluihin ja yliopistoihin, yhä useammat naiset alkoivat ansaita elantonsa itse ja tehdä omia, yhä radikaalimpia poliittisia valintojaan. Työtätekevälle naiselle hyvinvointivaltio äitiyslomineen, päivähoitoineen ja työttömyysturvineen on elintärkeä asia. Eurooppalaisten hyvinvointivaltioiden naisten ammatit – hoito- ja opetusala – ovat ehkä olleet myös globalisoitumiselta ja Kiina-ilmiöltä paremmin turvassa kuin perinteinen savupiipputeollisuus, jonka raunioilta populistiset ääriliikkeet nykyään keräävät riveihinsä katkeroituneita, työttömiä tai työnsä puolesta pelkääviä vähemmän koulutettuja miehiä. Näihin vihaisiin poikiin, joille koulunkäyntikään ei ole oikein maittanut, yksinkertainen syntipukkiretoriikka (”ne tulee ja vie meidän työpaikat ja naiset”) ehkä puree paremmin kuin älyllisesti haastavammat ja mutkikkaammat selitykset yhteiskunnan ongelmiin.

Itävallan tapainen sukupuoliero näkyy muuallakin Länsi-Euroopassa, kuten Meinhartin ja Zöchlingin artikkelin lähteenä käytetty Simone Abendschönin ja Stephanie Steinmetzin tuore tutkimus osoittaa. Erityisen suuri tämä ero on Norjassa, mutta myös Sveitsin, Ruotsin, Tanskan, Kyproksen ja Benelux-maiden naiset äänestävät selkeästi miehiään punavihreämmin. Outona poikkeamana tässä joukossa näkyy myös Bulgaria. Suomessa ero on – näin toteavat artikkelissaan Meinhart ja Zöchling – tutkijoiden ihmeeksi oudon pieni (suunnilleen samaa luokkaa kuin Saksassa, hieman suurempi kuin Britanniassa ja Ranskassa), vaikka ”Suomessa tasa-arvolla on pitkät perinteet”. (En ihan ymmärrä tutkijoiden hämmästelyä. Eikö oikeastaan ole odotuksenmukaista, että tasa-arvoisessa Suomessa naisetkin haluavat äänestää ”äijämäisesti” ja ihailevat Teuvo Hakkaraisen kaltaisia totuudentorvia? Tai että tässä tasa-arvolassa kasvaneet kokoomusnuoret eivät enää osaa kuvitellakaan, että sukupuoliperustainen sorto – samoin kuin rasistinen ”heikomman aineksen” syrjintä – voisi jossain toisessa maailmassa kohdistua heihin itseensä?)

Itä-Euroopassa taas haarukka avautuu toiseen suuntaan. Erityisesti Slovakiassa, Tšekissä ja Puolassa, hieman vähemmässä määrin myös Sloveniassa ja Unkarissa naiset äänestävät konservatiivisemmin kuin miehet. (Tähän katoliseen joukkoon liittyy myös talouskriisin runtelema Irlanti.) Klassinen selitys tälle on tunnettu jo pitkään. Vanhoina hyvinä aikoina sukupuolten tasa-arvo opittiin tuntemaan vain yhtenä reaalisosialismin valheista: naiset ohjaavat avaruusaluksia ja traktoreita, joo joo, ja sitten työpäivän jälkeen raahaavat vaivalla jonotetut ostokset kotiin ja viettävät loppuillan sohvalla makaavaa miestään passaten. Länsimaista feminismiä ei juuri tunnettu, sitä vastoin sekä sotien välisen ajan porvarisrouvan että nykyajan amerikkalaisen tai länsisaksalaisen keskiluokan Hausfraun elämä näytti oman arjen rinnalla sangen hohdokkaalta. Niinpä järjestelmänvaihdoksen jälkeen Itä-Euroopan naiset kenties viittasivat kintaalla tasa-arvon aatteelle ja asettivat tavoitteekseen perusarvoturvallisen porvarillisen elämän, jossa naisen ylimpänä elämänsisältönä ovat ikiaikaiset avioliitto ja perhe?

Tämä varmaan pitää jossain määrin paikkansa. Mutta silti – järjestelmänvaihdoksesta alkaa olla niin paljon aikaa, että nuoremmat äänestäjät eivät reaalisosialismista enää mitään tiedä. Ja jos ihanteena olisikin Amerikan tai Länsi-Euroopan ylemmän keskiluokan perhemalli, jossa miehen kunnia-asia on todeta, että ”minun vaimoni ei tarvitse käydä töissä”, niin tätä ihannetta on ainakin nyky-Unkarissa perin harvojen mahdollista tavoittaa. Yleensä molemmilla vanhemmilla on oltava työpaikka tai kaksikin, että normaaleilla unkarilaisilla keskiansioilla perhe pysyisi leivässä. Tuntuu vaikealta uskoa, että Unkarin naisten konservatiivisympatioita motivoisi pelkkä toivoton haave turvatuista kotirouvanpäivistä.

Ehkä jokin tällainen haave, toive tai illuusio silti jotenkin vaikuttaa Unkarin naisten poliittiseen käyttäytymiseen ja panee heidät etsimään turvaa – nimenomaan konservatiivista turvallisuutta, ei niinkään aggressiivista äärimeininkiä. Unkarin viime parlamenttivaaleissa äärioikeistolaista Jobbikia äänesti 12% miehistä mutta vain 6% naisista. Tähän konservatiiviseen turvallisuuteen kuuluu vanhassa feodaali-Euroopassa myös solidaarisuuden ja luokka-ajattelun puute.

Niin, solidaarisuus, mitä se on? Minulle tulee tuosta sanasta aina mieleen lapsena radiosta kuultu Rauha, ystävyys, solidaarisuus, jonka tekstiä en alkuunkaan käsittänyt – tuon mystisen s-sanan lisäksi minua ihmetyttivät laulussa toistuvat sanat ”miten Neuvostoliittoa autamme…”. Sen verran jo varsin pienenä ymmärsin, että Neuvostoliitto on varsin suuri ja mahtava ja on saanut aikaan kaikenlaisia ikäviäkin asioita tarvitsematta siihen laisinkaan suomalaisten radionkuuntelijoiden apua. Luulenpa, että postsosialistisessa maailmassa s-sana herättää edelleenkin samanlaisia outoja mielleyhtymiä. Eikä vain sana, vaan koko käsite.

Tarkoitan siis, että vanhan Sentroopan kuvioissa kasvaneille naisille – elleivät karut taloudelliset tekijät selkeästi ohjaa heitä toimimaan toisin – kuten miehillekin vaakasuoraa solidaarisuutta ei hevin ole olemassa. Säännöt eivät ole kaikille samat, eikä olennaista ole samalla tasolla olevien kohtalotoverien tukeminen (se ei kuitenkaan johda mihinkään) vaan pystysuorien lääninherra-vasallisuhteiden ymmärtäminen. Naisen on osattava sijoittua ihmissuhdeverkostoon, löytää paikkansa ja vaikuttaa sieltä käsin naisen aseilla.

Unkarin parlamentissa naisten osuus putosi tänä keväänä alemmaksi kuin koskaan sitten järjestelmänvaihdoksen: 199 edustajasta naisia on 19, eli täsmälleen saman verran kuin Suomen ensimmäisessä modernissa eduskunnassa vuonna 1907. Hallituksessa puolestaan ei ole ainuttakaan naista, ei edes sellaista puoluepoliittis-alueellisin perustein valittua kiintiö-kulttuuriministeriä, jollaiset Suomessa olivat aikoinaan tavallinen ilmiö. Válasz.hu-portaalin artikkelissa Zsuzsa Hegedűs kirjoittaa Unkarin poliittisen elämän naisvastaisuudesta ja naisvihasta; artikkeliin on myös haastateltu useita naispoliitikkoja. Kriittisten äänten joukosta erottuu edellisen hallituksen legendaarinen opetusasiain valtiosihteeri Rózsa Hoffmann, useiden hätäisten ja koulujärjestelmää ravistelleiden uudistusten vihattu alullepanija, joka nyt ilmeisesti luovuttaa tehtävänsä – tietenkin miehelle. [Korjaus: Rózsa Hoffmannin tehtäviä jatkaa kuin jatkaakin tuoreen tiedon mukaan nainen, Judit Czunyiné Bertalan. Inhimillisten voimavarojen superministeriön valtiosihteereihin tulee kuulumaan toinenkin nainen, nuoriso- ja perheasioiden valtiosihteeri Katalin Veresné Novák. Muut valtiosihteerintehtävät – kirkko-, kulttuuri-, sosiaali- ja terveysasiat – menevät miehille; korkeakouluasioista vastaavaa valtiosihteeriä ei vielä ole julkisesti nimetty.]

Rózsa Hoffmannin rinnakkaistodellisuudessa ei tunneta naisvastaisuutta, ei perheväkivaltaa tai muita naisia koskettavia erityisongelmia – tai jos, nehän ovat kutsumuksensa unohtaneiden naisten syytä. Näin lausuu Rózsa-täti politiikasta ja puoluetovereistaan, ja nämä sanat ehkä puhuvat parhaiten itse puolestaan. Jääkäämme niitä hiljaa pohdiskelemaan.

Selitystä naispuolisten parlamenttiedustajien vähenemiseen en löydä sattumasta, enkä varsinkaan miesten yhteiskunnan tai miespoliitikkojen naisvastaisuudesta.

Valitettavasti meillä valtakunnallinen politiikka on viime vuosina muuttunut sangen aggressiiviseksi alaksi. Tämä taas on naisille outoa, ainakin kauempana heidän luonteestaan kuin miesten. Harvat tytöt tai naiset tuntevat halua jatkuvaan sodankäyntiin. Tämän takia ne naiset, joita on siunattu kutsumuksella yhteisten asioiden hoitamiseen, osallistuvat lähinnä paikalliseen ja aluepolitiikkaan, paljon vähemmän valtakunnalliseen.

Tästä huolimatta ei ole hyvä, että 199-henkisessä Unkarin parlamentissa naisia on vain 19. Tilanne on mielestäni korjattavissa neljän vuoden päästä vain puolueiden järkevästi rakennetulla ”kasvatustyöllä”. Esimerkiksi siten, että ”naispolitiikkaa” eivät ensi sijassa edusta naiset, vaan sen puolestapuhujiksi muuttuvat myös miespoliitikot.

Itse aloitan kolmatta kauttani parlamentissa. En ole koskaan määritellyt itseäni naispoliitikoksi, sillä sukupuoli-identiteetti ei kutsumusten joukossa ole ensisijainen näkökohta. En ole koskaan pitänyt haittana (paljon ennemmin lahjana) sitä, että olen syntynyt tytöksi. Olen kaikissa tilanteissa pitänyt itseäni tasa-arvoisena ja tuntenut itseni tasa-arvoiseksi. Itse asiassa olen arjen tilanteissa kokenut mieskollegoideni taholta jonkinlaista positiivista erikoiskohtelua: he ovat ehkä toisinaan olleet minua kohtaan herttaisempia, kohteliaampia, hienokäytöksisempiä kuin miestovereitaan kohtaan.

 


Kaipuun sininen kukka

30 lokakuun, 2013

”Sininen kukka” on saksalaisen romantiikan suosikkiaiheita. Ja kun sanon saksalainen romantiikka, en tarkoita Vuoristosairaala-sarjaa vaan hemmoja, joista 90-prosenttisesti englannista käännetyllä kirjallisuudella kasvanut nykypolvi ei varmaan paljoa tiedä. (Käsi pystyyn – ja ihan ylös asti, että tänne Muppet-shown piippuhyllyllekin näkyy – ne, joille semmoinen nimi kuin Novalis sanoo jotain.) Runoilijoille, joille koko maailma ja ympäröivä luonto oli oman ikuisen kaihon ja kaipuun heijastumaa, sininen kukka symboloi metafyysista äärettömyyden ikävää. Toisaalta kaipuun sininen kukka merkitsi myös aivan konkreettista kaukokaipuuta, vapauden kaihoa ja vaellushalua.  Pois puistojen haravoiduilta käytäviltä, kotimaan kultasille teille alppiorvokkeja tai ruiskukkia ihailemaan, niin kuin vaeltavat kisällit aikoinaan, kastautumaan oman kansan kieleen, mentaliteettiin ja muinaisuuteen. 1800-luvun lopulla tästä ajatusmaailmasta nousi Wandervogel-liike, joka sai Saksan ja Itävallan kaupunkien nuoret porvarismiehet reppu selässä etsimään liikuntaa, retkeilyn iloja, raittiita ja yksinkertaisia elämäntapoja. Ja samasta saksalaisesta kansallisromantiikasta nousi sittemmin esimerkiksi Hitlerjugend, johon jäljelle jääneet Wandervogel-ryhmät 1930-luvulla sulautettiin. Sininen kukka on sittemminkin ollut Saksassa konservatiivisen kansallismielisyyden tunnus, hyvässä ja pahassa. Vuoden 1968 opiskelijamellakoitsijat huusivat kuorossa: Schlagt die Germanistik tot, färbt die blaue Blume rot! Lyökää hengiltä saksalainen filologia, värjätkää sininen kukka punaiseksi!

Itävallassa sinistä kukkaa ihaili Georg Heinrich von Schönerer, 1800-luvun lopun saksalais-kansallismielisten aatteiden innokas edistäjä, jota sittemmin on pidetty myös Hitlerin yhtenä tärkeänä oppi-isänä. Schönerer kuului niihin, joiden mielestä monikansallinen Habsburg-monarkia oli aikansa elänyt keskiaikainen rakennelma: kansallisvaltio sen olla pitää, ja kaikki saksalaiset kuuluvat yhteen, ilman slaaveja ja muita ali-ihmisiä – ja myös ilman juutalaisten ylikansallisia verkostoja ja katolisen kirkon kansainvälistä mahtia. Schönerer myös teki ruiskukasta puolueensa symbolin. 1900-luvun alkuvuosina Linzin kaupungin reaalikoulupojat, joukossa myös nuori Hitler, olivat innoissaan Schönererin aatteista, tervehtivät toisiaan vanhalla saksalaisella Heil-tervehdyksellä ja kiinnittivät takinkäänteeseensä ruiskukan. Vuosina 1933-1938, kun natsipuolue ja sen hakaristitunnus oli Itävallassa virallisesti kielletty, ruiskukka, Kornblume, sai toimia aatteen kannattajien keskinäisenä tunnusmerkkinä.

Tämä historia on nyt taas ollut esillä, kun Itävallan vaalien jälkeen uutta valtiopäiväkautta avattaessa äärioikeistolainen FPÖ-puolue, entistä vahvempana, marssi tapansa mukaan avajaisjuhlallisuuksiin ruiskukat rintapielessä. (”Itävallan Kokoomus” ÖVP oli jakanut edustajilleen valkoiset ruusut, sosiaalidemokraateilla oli rintapielessään tietenkin reilun kaupan punaisia ruusuja.) Jälleen kerran poliittiset vastustajat ja jotkut valtakunnalliset tiedotusvälineetkin älähtivät ”natsikukasta”. Puoluejohtaja HC Strache tietenkin kiistää pontevasti kaiken: ruiskukka symboloi vapautta, itsenäisyyttä ja uskollisuutta, siinä kaikki! Tähän ei tietenkään voi muuta kuin todeta, että ikivanha erinäisten hyvien asioiden vertauskuva se on hakaristikin, mutta silti suunnilleen koko maailma sen nähdessään ajattelee ensiksi toista maailmansotaa ja miljoonia viattomia murhattuja ihmisiä. Jokaisen sivistyneen itävaltalaisen luulisi tietävän, mitä ruiskukka poliittisena symbolina tarkoittaa.

FPÖ:n symbolipolitiikka jatkaa siis samaa linjaa, josta taannoisen antisemitistisen pilapiirroksen yhteydessä oli puhe. Käytetään vertauskuvia, joita ei kukaan ole virallisesti rekisteröinyt eikä kieltänyt mutta joiden merkitys on kohderyhmälle aivan selvä. Näin voidaan sekä esittää puhdasta – joskin käsittämättömän tietämätöntä ja kovapäistä – pulmusta niiden suuntaan, jotka eivät natsimeiningeistä tykkää, että samalla antaa selvä merkki niille, jotka tietävät, että hakaristi on lailla kielletty mutta että oikeasti ruiskukka tarkoittaa aivan samaa. Yksinkertaista, ja toimii.

***

Strachen propagandatempaisut ovat itse asiassa olleet niin onnistuneita – pakko sanoa myös taannoisten vaalitulosten valossa – että niitä jäljittelevät myös itäisen naapurimaan kollegat. Taannoinen ”lähimmäisenrakkaus”-kampanja on selvästikin inspiroinut Unkarin Jobbik-puoluetta uuteen imagonpehmennykseen. Samalla kun vielä äärimmäisempi äärioikeisto vaatii vielä radikaalimpaa meininkiä ja on perustanut uuden ”Unkarilainen aamunkoitto” (Magyar Hajnal) -liikkeen (joka ensi töikseen on muun muassa asettunut puolustamaan Kreikassa vangittuja veljespuoluelaisia), Jobbikin johtaja Gábor Vona pehmoilee uudessa mainoskuvassaan (kuva linkitetty tähän 444.hu-uutissivustolta) vieressään sydän, joka muodostuu erinäisistä kauniista sanoista: rakkaus, vapaus, ystävyys, yhteisymmärrys, koti, isänmaa, Jumala, voima, tahto, uskollisuus, rauha, viisaus, usko, hilpeys, nauru, vilpittömyys, totuus… sekä tietenkin UNKARI.

Tästä kuvasta ja sen suhteesta Jobbikin todelliseen sanomaan on mikroblogisti Szarvas laatinut uuden, varsin tyhjentävän version, aineksina ”mustalaiset” (cigányok), ”kommunistit” (kommunisták), ”juutalaiset” 
(zsidóság), ”homot” (buzik) – sekä tietenkin gyűlölet, viha. Kyllä oikein valittu symboli sanoo paljon.


Pieni päivitys animaatiosotaan

31 maaliskuun, 2013

Näillä lakeuksilla ei jumalauta pilkata Unkaria! Saksalaiset, jotka ajankohtais-vitsiohjelmassaan animoivat pääministeri Orbánin pomppivaksi pelleksi, saavat maistaa omaa lääkettään tässä hallitusta lähellä olevien viestimien eli Magyar Nemzet -lehden verkkosivuston mno.hu ja HírTV-televisiokanavan ajankohtaislähetyksen (Célpont eli ”maali” tai ”tähtäyspiste”) vasta-animaatiossa. Katsokaapa itse (käännös kuvan alla) ja miettikää, kuka viimeksi nauraa.

Hei lapset, täällä Vekara-Tähtäyspiste! Minä olen Bodaczin Balázs-setä. Tänään opimme, miten EU:ssa vahvoille valtioille kaikki on sallittua. EU:ssa vahvimpia ovat saksalaiset. Mutta Saksassa turkkilais- ja arabimaahanmuuttajat pelkäävät, joskus äärimmäisyysainekset kiusaavatkin heitä. Kuitenkaan Saksan hallitus ei ole kieltänyt natsipuoluetta. Saksa on kovin mahtava maa, siksi saksalaiset voivat puuttua esimerkiksi siihen, mihin kyproslaiset käyttävät rahansa, vaikka Kypros on itsenäinen.  Saksalaisilla on tosi paljon rahaa, siksi ne voivat kuluttaa veronmaksajien euroja uskomattoman kökköihin animaatiofilmeihin.

Ainakin mno.hu-sivuston omista lukijakommenteista päätellen (tässä vaiheessa, kun ilmeisesti moderaattorit eivät ole vielä ehtineet kommenttiketjun kimppuun) tämän vastaiskun sihti on ollut pahasti hukassa. Eikä edes tarvitse ruveta ihmeemmin kyselemään, mitä esimerkiksi Unkari sitten on tehnyt omien uusnatsiensa pysäyttämiseksi. (Tuoreimpia uutisia: Historioitsija László Karsai tuomittiin alimmassa oikeusasteessa sakkoihin ja esittämään anteeksipyynnön, koska oli nimittänyt äärioikeistopuolue Jobbikia uusnatsipuolueeksi.)


Poliittista huumoria, eikä loppua näy

30 marraskuun, 2012

Muuta ei näköjään tähän blogiin kerkiä kuin päivitellä Unkarin poliittisen sirkuksen ehtymätöntä huumoritarjontaa.

Samaan aikaan kun Ruotsissa sverigedemokraatit huolehtivat kansanedustajien kaksoiskansalaisuuksista, sama huoli nostaa päätään myös Unkarissa. Suomen lehdistökin on tiennyt kertoa Márton Gyöngyösin (murheellista, miten ääkköset ja aksentit katoavat kansainvälisten uutistoimistojen siivilöihin), äärioikeistolaisen Jobbik-puolueen kansanedustajan ehdotuksesta, että parlamentin ja hallituksen jäsenten joukossa olevista juutalaisista (korjaus: Israelin kansalaisista) tehtäisiin lista. Mutta tarina jatkuu…

Toinen Jobbik-edustaja, parlamentin varapuhemies Előd Novák (slavistit keskuudessamme tunnistanevat sukunimen todella aitounkarilaiseksi…), ryhtyi konkreettisiin toimiin ja kirjoitti kaikille kansanedustajatovereilleen sähköpostiviestin, jossa heitä vaadittiin ilmoittamaan, onko heillä Unkarin lisäksi jonkin toisen valtion kansalaisuutta. Vihreän LMP-puolueen Katalin Ertseyn käämit kärähtivät, ja hän ilmoitti:

Jo aikaa on yleisesti tiedetty, että minulla on Israelin-Piresian kansalaisuus, Unkarin kansalaisuuden hankin ostamalla vähän ennen ehdolle asettumistani. Itse asiassa en ole vain kansalaisuudeltani israelilais-piresialainen, vaan myös identiteetiltäni, tunnen kykeneväni edustamaan sekä juutalaisia arvoja että piresialaista elämänasennetta, molempien olennainen ydinhän on viha unkarilaisuutta kohtaan. Minua ilahduttaa suuresti, että sinun kaltaisesi säälittävät pikkunatsit vihdoinkin löytävät jotain sisältöä elämäänsä tutkimalla minun identiteettiäni, muutenhan heidän päässään voisi syntyä vaikka itsenäisiä ajatuksia, mitä ei vielä olekaan nähty.

Esitänkin vastakysymyksen: minusta on jo pitkään tuntunut, että erityisen mielelläsi otat esille homoseksuaalisuuteen liittyviä aiheita. Kysynpä siis: oletko kaappihomo?

Sarkasmi ei mennyt perille ilmeisistä vinkeistä huolimatta: Piresia on fiktiivinen valtio, jonka unkarilaiset yhteiskuntatutkijat ovat keksineet tutkiakseen unkarilaisten asenteita eri kansallisuuksia kohtaan. (TÁRKI-tutkimuslaitoksen vuonna 2006 tekemän gallupkyselyn unkarilaisista vastaajista 59% oli kuulemma ollut sitä mieltä, että varsinkaan piresialaisia maahanmuuttajia ei pitäisi Unkariin päästää.) Seuraavan päivän lehdistötilaisuudessaan Novák julisti, että Katalin Ertsey oli tunnustanut olevansa myös Israelin kansalainen, mutta tähän asti ”salannut” tämän, mitä on mahdotonta hyväksyä – Ertseyn tulisi välittömästi erota.

Ertsey 6 – Novák 0, on yleinen päätelmä ympäri Unkarin kriittistä julkisuutta. Novák on kiireesti ryhtynyt selittelemään, että hän kyllä ymmärsi vitsin, mutta ei tykännyt siitä, miten Israelin harrastamalla Unkarin kolonisoimisella vitsaillaan:

Vaikka valitettavasti on uskottavaa, että LMP:n edustajalla on Israelin kansalaisuus, hänen kirjeestään selvästi ilmeni, että hän yrittää vältellä vastaamisvelvollisuuttaan tämmöisellä provokaatiolla. Minä puolestani olen, kansanedustajanvalani vakavasti ottaen, ilmoittanut julkisuudelle hänen ilmeisestä valheestaan, selitelköön hän, miten haluaa. Merkit viittaavat siihen, että Katalin Ertseynkin mielestä Israelin kansalaisuus on vähintäänkin nolo juttu, mitä kehitystä tervehdin ilolla.

Hmm… siis ymmärsikö Novák edelleenkään, mistä on kysymys? Lehdistötiedote jatkuu merkillisellä sekoilulla, jossa viitataan ilmeisesti suosittuun mytologeemiin: Shimon Perez, Israelin presidentti (käsittiköhän Novák ”piresialaisen”, piréz, jotenkin viittaavan tähän?) on kuulemma joskus uhannut, että juutalaiset vielä ostavat koko Unkarin, ja tällaisella ”Unkarin kolonisoimisella” pelottelemisen näköjään monet unkarilaiset ottavat aivan tosissaan.

Itä-Euroopan ja itäisen Keski-Euroopan ilmapiirissä yksi käsittämättömimpiä asioita on paikallinen antisemitismi: miten monet muuten jopa täysijärkisiltä vaikuttavat ihmiset ihan tosissaan uskovat ”juutalaisten” mahtavaan salaliittoon, joka tavoittelee tai kenties pitääkin valtaa koko maailmassa ja ainakin heidän kotimaassaan. Tässä markkinaraossa Jobbikin kaltaiset kahjoporukat istuvat järkähtämättä. Mutta riittääpähän sentään muulle maailmalle tahatonta huumoria, jossa on hieman enemmän kierrettä kuin Teuvo Hakkaraisen tai Lars Isovaaran kännitoilailuissa.


Ikuinen kipupiste

16 elokuun, 2012

Ei mahda mitään. Sentroopassa poliittisen ja kansallisen historian kysymykset tuntuvat aina kiertyvän takaisin tähän aihepiiriin: romanttinen kansallisuusaate ja sen pimeät puolet, etenkin ne hirmuteot, joita kansallisuusaatteen nimissä 70 vuotta sitten tehtiin.

Tässäkin blogissa tämä on ollut esillä jo monta kertaa: miten unkarilaiset ymmärtävät itsensä ja määrittelevät unkarilaisuuden, ja miten he suhtautuvat siihen, miten tiettyjä ihmisryhmiä suljetaan ja on suljettu tämän kansallisen yhteyden ulkopuolelle. Sanottakoon taas kerran heti alkuun, että jos arvostelen unkarilaisia syrjinnästä, rasismista tai omaan historiaan kuuluvien rasististen hirmutekojen painamisesta villaisella, tämä ei tarkoita, ettei missään muissa maissa olisi syyllistytty vastaavaan. Monissa muissakin Hitlerin Saksan liittolaismaissa tai sen miehittämillä alueilla paikallinen ”kristitty” väestö oli usein riemurinnoin mukana, kun juutalaisia hätyytettiin, murhattiin tai lastattiin karjavaunuihin keskitysleiriin vietäväksi. Rasistista väkivaltaa, Herra paratkoon, on nähty ja nähdään yhä monissa muissakin maissa (myös Suomessa!): skinit hyökkäilevät romanien kimppuun myös esimerkiksi Slovakiassa, ja Ranskassa pyssymies surmasi taannoin juutalaisen koulun opettajan ja kolme lasta. En siis kirjoita Unkarin rasismista ja antisemitismistä siksi, että ne Unkarissa olisivat sinänsä räikeämpiä ongelmia kuin missään muualla. Vaan siksi, että ne (mm.) Unkarissa jotenkin kierosti kietoutuvat yhteen oman kansallisen identiteetin kipupisteiden kanssa, ja tätä nykyisen hallituksen suosima kansallisromanttinen retoriikka käyttää vaarallisella tavalla hyväkseen. Ja siksi, että itse seuraan aktiivisesti Unkarin tilannetta ja tunnen suurta sympatiaa niitä monia mainioita unkarilaisia ystäviäni kohtaan, jotka yrittävät elää ihmisiksi ja säilyttää jonkinlaisen järkevän kansallisen itsetuntonsa tämän kaiken keskellä.

Unkari on alusta alkaen ollut monikansallinen maa. Tuoreita geneettisiä tutkimuksia voi lukea halki-poikki-pinoon-tyylillä myös – kuten yksi suosikkiblogistini, ”Csehszlovák kém” on tehnyt – siten, että unkarilaiset ovat geeneiltään suurimmaksi osaksi samaa porukkaa kuin ympäröivät slaavit, yhteyksiä suomalaisiin on minimaalisen vähän ja Aasian kansoihin ei käytännössä lainkaan. Toisin sanoen: vaikka ”hunnilais-turkkilaisen” Kurultaj-perinnetapahtuman osanottajat Kirgisiasta ja Uzbekistanista toivotetaan tervetulleiksi parlamentin vastaanotolla sen puhemiehen voimin ja Jobbik-puolue tässä yhteydessä taas kerran muistuttaa, että ”hämyisen fennougrismin” sijasta Unkarin kansaa kiinnostavat sen ”todelliset juuret” Keski-Aasiassa, suurin osa unkarilaisten biologisesta perimästä on keskisen Itä-Euroopan kirjavalta kansojen sekoitukselta peräisin.

Ja tässä sekoituksessa on jo hyvin varhain ollut mukana myös juutalaisia, tuota samoin omastakin puolestaan geneettisesti kirjavaa kansanryhmää. Kuten orientalisti ja Unkarin juutalaisten historian kirjoittaja Géza Komoróczy äskettäin totesi, Unkarin historialla on myös juutalaiset kasvot:

Unkarin juutalaisten historia ei ala siitä, että juutalaiset tehtailijat ilmestyvät näyttämölle, vaan siitä, kun belgialainen munkki Harigerus vuosien 970-980 (!) paikkeilla kirjoittaa, että unkarilaiset mielellään ylpeilevät (iactant se) polveutuvansa juutalaisista.

Unkarin juutalaisten koko historian kertomiseen ei riitä tämä blogi eikä oma asiantuntemukseni. Olennaista on kuitenkin, että suurin osa Unkarin juutalaisista on viimeistään 1800-luvun lopulta lähtien pitänyt itseään unkarilaisina siinä missä muutkin. Nouseva porvaristo ja keskiluokka, josta suuri osa oli juutalaisia, saksalaisia ja muidenkin kansojen eteenpäinpyrkiviä edustajia, otti unkarilaisen isänmaallisuuden omaksi asiakseen. Nämä ihmiset näyttivät päältä katsoen aivan samanlaisilta kuin ”umpiunkarilaiset” naapurinsa, pukeutuivat ja sisustivat siistit porvariskotinsa aivan samoin kuin porvarilliset unkarilaiset, vaihtoivat sukunimensä unkarinkieliseksi ja antoivat lapsilleen nimeksi Attila tai Etelka. He puhuivat unkaria ja pitivät itseään isänmaallisina unkarilaisina. Ja samaan aikaan monet isänmaalliset unkarilaiset näkivät isänmaallisuutensa tärkeänä osana sen, että juutalaiset rajataan unkarilaisuuden ulkopuolelle – ei vain idän barbarian vaan myös ovelan kansainvälisen eurooppalais-kaupunkilaisuuden edustajina, ikuisina muukalaisina, jotka eivät koskaan voi todella ymmärtää maaperästä ja verenperinnöstä (Blut und Boden) nousevaa unkarilaisuuden olemusta.

Jo vuonna 1920 voimaan astunut ns. numerus clausus -laki, jolla yliopistoihin säädettiin kullekin etniselle ryhmälle sen osuutta Unkarin väestöstä vastaavat opiskelijakiintiöt, määritteli juutalaiset tavallaan vieraaksi kansaksi rajoittamalla heidän osuutensa yliopistojen opiskelijoista kuuteen prosenttiin, siitä huolimatta, että juutalaisilla oli vuodesta 1867 lähtien ollut Unkarissa täydet kansalaisoikeudet. Varsinaisia juutalaislakeja ruvettiin säätämään saksalaisten esikuvien mukaan 1930-luvun loppupuolella. Vuoden 1938 laissa määrättiin, että (uskonnoltaan) juutalaisia sai vapaissa ammateissa sekä suuremmissa yrityksissä olla korkeintaan 20%, ja vuoden 1939 ns. toinen juutalaislaki, joka sulki juutalaiset ulos valtion viroista, määritteli juutalaisuuden jo ”rodun” perusteella, eli kahden juutalaisen isovanhemman jälkeläinen, uskonnosta ja omasta identiteetistään riippumatta, katsottiin juutalaiseksi. Vuohet oli eroteltu lampaista, ja tie holokaustiin oli auki. Vaikka monet johtavat unkarilaiset poliitikot kauhistelivat saksalaisten Endlösung-suunnitelmia tai jopa pyrkivät suojelemaan juutalaisia, kiistämätön totuus on, että lopulta Unkarin viranomaiset, unkarilaiset poliisit ja virkamiehet uutterasti avustivat natsi-Saksaa satojen tuhansien entisten kansalaistoveriensa murhaamisessa.

Tätä synkkää historiaa ei nykyinen virallinen Unkari suinkaan suoranaisesti kiistä tai kiellä, eikä antisemitismi ole edelleenkään virallisesti suvaittu asia. Kansanmurhien, myös juutalaisten joukkotuhon, kiistäminen on Unkarin rikoslain mukaan rangaistava teko, samoin uskontokunnan tai kansanryhmän vastainen kiihotus. Tänä vuonna myös Unkarin valtion toimesta on tuettu Raoul Wallenbergin satavuotismuiston juhlintaa, ja Budapestin Terror háza, Terrorin museo, esittelee kommunistien hirmuvallan ohella myös natsiajan rikoksia ihmisyyttä vastaan. Unkarin juutalaiset (toisin kuin romanit) eivät ole meidän aikoinamme vielä joutuneet kokemaan todellisia viharikoksia, synagoogiin ei ole heitelty pommeja eikä viattomia lapsia ammuttu, ja kun Budapestin eläkkeellä olevan ylirabbiinin kimppuun oli – tosin vain sanallisesti – käyty kadulla, Unkarin presidentti tuomitsi teon julkisesti ja kävi henkilökohtaisesti esittämässä pahoittelunsa vanhalle herralle. Miksi sitten antisemitismin nousu Unkarissa on jatkuvasti ulkomaidenkin tiedotusvälineiden huomion kohteena, ja miksi esimerkiksi Neue Zürcher Zeitung väittää, että Unkarin juutalaiset yhä selvemmin tuntevat olonsa uhatuksi ja jopa harkitsevat maastamuuttoa?

Unkarin tiedotusvälineitä seuraava ei voi välttyä ajattelemasta, että jotain on menneisyyden hallinnassa mennyt pahasti pieleen, kun zsidózás, juutalaiseksi nimittely, on näköjään muuttunut salonkikelpoiseksi. Selvästikään antisemitismin osuutta perinteisessä unkarilaisessa isänmaallisuudessa ei ole missään vaiheessa uskottavan kriittisesti käsitelty. Ja kun järjestelmänvaihdoksen jälkeen vanhan porvarillisen Unkarin perinteiset arvot nostettiin koipussista, mukana seurasi myös se sosialismin aikana jonnekin puolitiedostamattomiin pohjamutiin painettu ajatus, että Unkarin onnettomuuksiin ja kärsimyksiin, sekä Trianonin häpeärauhaan 1920 ja Unkarin siinä kokemiin valtaviin aluemenetyksiin että toisen maailmansodan (!) ja sosialismin kauhuihin ovat syypäitä pelkästään ilkeät muukalaiset, naapurikansat ja ulkomaat – ja näiden ilkimysten viidentenä kolonnana, kansainvälisen salaliiton kätyreinä Unkarissa toimivat nimenomaan juutalaiset.

Saksantaitoisia kehotan lukaisemaan ylempänä linkatusta Neue Zürcher Zeitungin verkkoartikkelista myös unkarilaisen rouvashenkilön hieman ontuvalla saksankielellä kirjoittaman kiivastuneen kommentin, jossa selvästikin erittäin tuttua aasinsiltaa myöten kepsutellaan ”unkarilaisuuden loukkaamisesta” tuttuun salaliittoteoriaan. Rouva Kovácsin mielestä tämä artikkeli on osa kansainvälisestä kampanjasta unkarilaisia vastaan, ja sen kirjoittaja on kansainvälisten pankkien ja poliitikkojen palkkalistalla, ”jotka tällä hetkellä tuhoavat maatamme. Tiedättekö, mitä suuret valistuneet maat 1920 Trianonissa tekivät Unkarille?” Juutalaisia ei suoranaisesti mainita, mutta ”kansainväliset pankit” (samoin kuin ”kosmopoliittiset älyköt”) tarkoittaa käytännössä aivan samaa.

Tällaisiin salaliittoteorioihin ei Unkarin syvien rivien parissa nykyään voi olla törmäämättä – ja nykyään ne näyttävät olevan tulossa jopa korkeakulttuuripiireihin. Budapestin ”Uusi teatteri” (Új színház), jonka kaupungin pormestari viime lokakuussa kulttuuriväen syväksi järkytykseksi luovutti äärioikeistosympatioistaan tunnetun György Dörnerin johtoon, aikoo nyt – jälleen kulttuuriväen järkytykseksi – esittää äskettäin edesmenneen, juutalaisvastaisuudesta syytetyn kirjailijan István Csurkan näytelmän A hatodik koporsó (‘Kuudes ruumisarkku’); tässä näytelmässä ilmeisesti kansainvälinen juutalaisten salaliitto esitetään kaikkien 1900-luvun kauhujen, jopa holokaustinkin syyksi.

Mistä siis on kysymys? Unkarin nykyinen hallitus panostaa perinteiseen, tunteelliseen isänmaallisuuteen sen naiiveimmassa muodossa: me olemme parhaita, viisaimpia ja urheimpia, meidän isi (Tapani Pyhä, Attila tai amiraali Horthy) on vahvempi kuin teidän isi, ja jos meidän maassamme on joskus jotain pahaa tapahtunut, se ei ole meidän syytä kun noi toiset aloitti ja aina meitä kiusataan. Tätä pakettia ei näköjään voi purkaa eikä puhdistaa rasistisista pohjamudistaan (vaikka sitä jotkut täyspäisemmät oikeistolaiset vilpittömästi yrittävätkin). Älymystön kesken käydään väittelyä piilevästä antisemitismistä ja luetaan rivien välejä; esimerkiksi äskettäin historian professori András Gerő nostatti melkoisen myrskyn vesilasissa arvostelemalla vanhempaa kollegaansa Ignác Romsicsia Horthyn järjestelmän ja sen myötä Unkarin antisemitismin perinteen rehabilitoimisesta. (Kuten Péter György hienossa kirjoituksessaan tiivistää, Gerőn kirjoitus oli retorisesti taitamaton ja koettiin pelkkänä loukkauksena, sen sijaan että sen väitteistä olisi kyetty asiallisesti keskustelemaan.) Samaan aikaan rahvaanfoorumeilla rehottaa appoavoin rasismi ja enemmän tai vähemmän suorasti ilmaistu juutalaisviha, verhottuna isänmaallisiin tunteisiin ja salaliittoteorioihin. Tätä siedetään – kuten aiemmin kirjoitin, esim. kuruc.info-uusnatsiportaalia ei muka saada nurin, koska se toimii amerikkalaisella palvelimella (itse asiassa monet portaalin sisällöntoimittajista ovat tunnettuja Unkarissa vaikuttavia henkilöitä, jotka poliisi helposti saisi käsiinsä jos haluaisi heitä etsiä). Ja aivan samanlaista kyyneleisen tunteellista kansallisromanttista retoriikkaa ja ”urhea Unkari vastaan kaikki muut” -vastakkainasettelua, vain ilman avointa rasistista vihapuhetta, harrastavat myös valtion tiedotusvälineet.

Vain tällä tavalla, tarjoamalla faktojen sijaan tunteita, nykyinen hallitus voi säilyttää kannatuksensa: kun ulkopuoliset objektiiviset mittarit, joilla Unkarin talouden ja demokratian tilaa mitataan, ovat menossa punaiselle, vian on pakko olla mittareissa tai niiden ylläpitäjissä. Tämän takia, vaikka antisemitismiä ja muuta rasismia ei suinkaan virallisesti siunata, sitä käytännössä siedetään yhä enemmän. Tämän takia äärioikeistolainen Jobbik-puolue voi olla ellei virallisesti niin muuten julkisesti avoimen rasistinen ja silti toimia parlamentissa – tosin oppositiossa, mutta yhä useammat kriitikot huomauttelevat, että valtapuolue Fidesz on vaalikarjansa säilyttääkseen liukumassa yhä enemmän Jobbikin linjoille ja että seuraavien vaalien jälkeen Fidesz saattaa hyvinkin liittoutua Jobbikin kanssa vallan kahvassa pysyäkseen.

Se ilo ja toivo meille kaikille tietenkin aina jää, että kahjoimmat aatteet itse tekevät itsensä naurunalaisiksi. Jotain tällaista näyttää nyt koko maailman tiedotusvälineiden iloksi tapahtuneen Unkarissa: Csanád Szegedi, Jobbik-puolueen eurokansanedustaja ja nyttemmin lakkautetun puolisotilaallisen ”Unkarilaisen kaartin” perustajajäsen, mies, joka oli muun muassa julkisesti syytellyt juutalaisia Unkarin ”valtaamisesta” ja kansallisten symbolien häpäisemisestä, joutui äskettäin tulemaan kaapista ja tunnustamaan, että hänen äidinäitinsä oli juutalainen. (Koska juutalaisen perinteen mukaan juutalaisuus periytyy nimenomaan äidiltä lapsille, vahingoniloisen julkisuuden riemuksi asia voidaan esittää niin, että ”juutalaisen lain mukaan” tämä isoäitilinja tekee Szegedistä itsestäänkin juutalaisen.) Szegedin isoäiti oli ainoana koko perheestään selvinnyt Auschwitzista hengissä, ja ilmeisesti tästä traumaattisesta taustasta ei ollut perheessä paljon puhuttu, ennen kuin vuonna 2010 joku rahanhimoinen hiippari sai asian selville ja yritti sen avulla kiristää Szegediä. Äänite, jossa järkyttyneeltä kuulostava Szegedi lupailee miehelle maksaa tämän vaitiolosta, tihkui julkisuuteen. Ja ilmeisesti juutalaiset sukujuuret ovat todellakin Jobbik-puolueessa ehdoton hyi-hyi: Szegedi erosi puolueen kaikista tehtävistä, ja nyt Jobbik vaatii häntä luopumaan myös europarlamenttipaikastaan – virallisena perusteena tosin ei juutalainen syntyperä vaan lahjonta ja epärehellisyys.

Toisin sanoen: Keskellä Eurooppaa saa yhä toimia poliittinen puolue, jossa jäsenyys on riippuvainen ”rodusta”. (Muutama kuukausi sitten julkisuuteen levisi laboratorion antama DNA-testitulos: kuulemma nimeltä mainitsematon Jobbikin jäsen oli oikein verikokeella selvityttänyt, ettei hänen perimästään löydy juutalaisille tai romaneille tyypillisiä aineksia. Jobbik on sittemmin kiistänyt tämän henkilön jäsenyyden, mutta puoluetta lähellä oleva äärioikeistolainen nettiportaali kuulemma vahvistaa tiedon.) Ja tämä ”rotu” on niin ihmeellinen asia, että siihen voi kuulua sitä itse tietämättäkään. Mahtaakohan Csanád Szegedi nyt tuntea itsensä osalliseksi maailmanlaajuiseen Unkarin vastaiseen salaliittoon?