En ole aikoihin kirjoitellut Itävallan asioista, mutta nyt on pitkästä aikaa semmoiset “Affäret” tulilla (nimityksestä Affäre ks. tätä aiempaa juttua), että on ihan pakko jotain naputella. Saattaa tulla monipolvinen juttu, koska tästä aukeaa niin hauskoja historiallis-kulttuurisia sivupolkuja.
Kuka vielä muistaa Jörg Haiderin, Itävallan modernin oikeistopopulismin isän, joka vuonna 2008 kaahasi itsensä eräänä yönä humalapäissään hengiltä riideltyään poikaystävänsä kanssa klagenfurtilaisessa homobaarissa? Oikeistopopulistien tapaan Haider oli puolueensa karismaattinen kulttihahmo, ja hänen kuolemaansa kommentoi paikallinen puolueväki toteamalla, että on kuin aurinko olisi pudonnut taivaalta. Tuona kolariyönä Haiderilla oli ollut allaan Volkswagenin luksusautomalli Phaeton, ja niin kuin joku itävaltalainen toimittaja huomautti, tässä jotenkin kohtalokkaasti paljastui autotehtaan markkinointiväen sivistymättömyys antiikin kulttuurin suhteen. Phaeton oli nimittäin antiikin Kreikan tarustossa auringonjumala Helioksen poika, joka halusi kokeilla isänsä aurinkovaunuja mutta ei tietenkään pystynyt niitä hallitsemaan, joten muutaman luonnonkatastrofin jälkeen ylijumala Zeus joutui salamallaan pudottamaan Phaeton raukan taivaalta alas. Phaetonin sisaret itkivät veljensä kuolemaa niin, että muuttuivat poppeleiksi. (Vanhoille kuorokavereilleni: en enää pysty kuuntelemaan Selim Palmgrenin ”Poppeleita” ajattelematta Jörg Haideria.)
Eilen taas itävaltalaisen lehteni etusivun kolumnipaikalta minua tervehti antiikin tarumaailman Aigisthos, Mykenen kruununtavoittelijan Thyesteen poika. Tarun mukaan kun Agamemnon, Mykenen kuningas, lähti Troijan sotaan, Aigisthos pyrki valtaistuimelle kuningatar Klytaimnestran reittä myöten, ja Agamemnonin palattua sodasta Aigisthos ja Klytaimnestra surmasivat tämän. Hullusti kävi sitten Aigisthoksenkin, kun Agamemnonin lapset Orestes ja Elektra kostivat isänsä kuoleman. Ja tämän Aigisthos-nimen, italialaiselta soinnahtavassa muodossa tosin, ovat vähän erikoisen maun omaavat vanhemmat aikoinaan antaneet miehelle nimeltä Egisto Ott, joka tällä hetkellä on keskellä Itävallan viimeaikaisen historian pahinta vakoiluskandaalia.
Tarina lähtee liikkeelle miehestä nimeltä Jan Marsalek, tai alun perin tšekkiläisittäin Maršálek. Hänen isoisänsä Hans Maršálek oli muuten merkittävä henkilö: vuonna 1914 Wienissä syntyneestä tšekkiläistaustaisen työläisperheen pojasta tuli natsiaikaan kommunistisen vastarintaliikkeen aktivisti ja Mauthausenin keskitysleirin vanki, sodan jälkeen tärkeä aikalaistodistaja ja Mauthausenin historian tutkija ja tallentaja. Itävallassa ei tarvitse juuri mitään kauemmin kaivella, kun esiin nousevat tavalla tai toisella 1900-luvun historian pimeimmät hetket… mutta asiaan.
Pojanpoika Jan Marsalek syntyi Wienissä 1980 ja perusti jo 19-vuotiaana koulupudokasnörttinä oman ohjelmistoyrityksen. Muutamaa vuotta myöhemmin hän siirtyi saksalaisen verkkomaksu- ja finanssipalveluyrityksen Wirecardin palvelukseen, missä hän yleni lopulta korkeimpaan johtoportaaseen. Wirecard kaatui 2020 huikeaan korruptio-, pörssikeinottelu- ja kavallusskandaaliin, ja Marsalek pakeni tutkijoiden käsistä – kuinka ollakaan, Venäjälle. Hän oli nimittäin jo vuosia aiemmin rakentanut yhteydet Venäjän tiedustelupalveluun. Kuvioon liittyivät erinäiset Saksassa ja Itävallassa toimivat venäläiset tahot, mm. muuan GRU:n hunaja-ansaksi epäilty Natalia Zlobina (jonka kanssa Marsalekin kerrotaan lentäneen Minskin kautta Moskovaan – romanttisesti MiG-hävittäjällä), Itävalta-Venäjä-ystävyysseura sekä bisnesyhteydet, joita Wirecardilla oli yksityisarmeija Wagneriin.
Marsalekin tiiviiseen yhteysverkostoon hänen synnyinmaassaan Itävallassa kuului poliitikkoja, kuten ”perusitävaltalaisten” (FPÖ) pitkäaikainen varapuheenjohtaja, hyvistä Venäjä-yhteyksistään tunnettu Johann Gudenus, sekä virkamiehiä, kuten BVT:n (Bundesamt für Verfassungsschutz und Terrorismusbekämpfung, sisäministeriön alainen ääriliikkeiden ja terrorismin tutkintaelin) osastopäällikkö Martin Weiss, joka sittemmin Marsalekin palveluksessa hankki entisten kollegojensa avustuksella BVT:stä tietoja Wirecardia kiinnostavista henkilöistä. (BVT:tä ei muuten enää ole olemassa. Vuoden 2018 ns. BVT-Affären – josta kirjoitin tuolloin – ja marraskuussa 2020 Wienissä tapahtuneen terrori-iskun jälkeen BVT hajotettiin ja sen tilalla toimii nykyään Direktion für Staatsschutz und Nachrichtendienst, ‘Valtionsuojelu- ja tiedustelupalveluvirasto’.) Ja tätä kautta päästään vihdoin Egisto Ottiin, jonka toiminnasta kaksoisagenttina kertoo Der Standard.
Kärnteniläinen Egisto Ott aloitti uransa poliisina ja sittemmin BVT:n edeltäjän, terrorintorjuntayksikkö EBT:n työntekijänä. Hän oli kiivasluonteinen ja hankala tyyppi, joka tuppasi joutumaan vaikeuksiin ja jota siksi työnneltiin osastosta toiseen, välillä myös ulkomaantehtäviin. Lopulta hän päätyi Martin Weissin alaiseksi BVT:hen ja ilmeisesti jo tuolloin myös Venäjän tiedustelupalvelun yhteistyökumppaniksi. BVT-Affären jälkeen hän työskenteli jonkin aikaa ulkoministeriössä, jota tuolloin johti FPÖ:n Karin Kneissl. (Siis juuri tuo ulkoministeri, jonka koko maailma on nähnyt lehtikuvissa dirndl-perinneasu yllään niiaamassa syvään Vladimir Putinille ja tanssimassa tämän kanssa, Putin nimittäin oli 2018 kunniavieraana Kneisslin häissä. Vuonna 2023 Kneissl muutti Pietariin johtamaan Venäjän hallitusta lähellä olevaa Gorki-ajatuspajaa.) Ulkoministeriöstä Ott siirrettiin Sicherheitsakademien, sisäministeriön koulutuslaitoksen palvelukseen – missä hän piti jatkuvasti yllä yhteyksiä Wirecardille siirtyneeseen Weissiin ja jollain lailla myös tämän toimeksiantajiin.
Wirecardin kaaduttua poliisin Marsalek-tutkimukset johtivat Weissiin ja tämän kautta lopulta Ottiin. Molemmat olivat vähän aikaa pidätettyinä, mutta eivät siitä säikähtäneet. Weiss onnistui vakuuttamaan viranomaiset siitä, ettei hänen pakoaan tarvitse pelätä, ja häipyi vapaalle jalalle päästyään Dubaihin – mistä häntä Itävallan lain koura enää tuskin tavoittaa. Ott jatkoi toimintaansa Wienissä (ilmeisesti Moskovasta Marsalekilta saatujen ohjeiden mukaan), missä hän kesäkuussa 2022 toimitti Venäjän asiamiehille kolme itävaltalaisilta korkeilta virkamiehiltä varastettua kännykkää sekä kannettavan, erikoissalatun tietokoneen. Nyttemmin hän on taas pidätettynä mutta vielä varsin vaitonainen, ja – kuten näissä Affäre-uutisissa aina pitää mainita – es gilt die Unschuldsvermutung, syyttömyysolettama on voimassa.
Sivumennen sanoen: samalla kännykännoutokeikalla nämä Venäjän agentit (jos oikein uutisista olen ymmärtänyt, kyse oli Euroopassa Venäjän laskuun toimivista bulgarialaisista, jotka sittemmin nappasi Britannian tiedustelupalvelu) myös murtautuivat bulgarialaissyntyisen tutkivan journalistin Christo Grozevin Wienin-asuntoon ja veivät sieltä tietokoneen ja muistitikkuja. (Vuotta myöhemmin, 2023, Grozev sitten muutti Wienistä Yhdysvaltoihin selittäen, että Itävallan viranomaiset eivät enää pystyneet takaamaan hänen turvallisuuttaan.) Parodiauutissivusto Die Tagespresse vinoilee oudosta hiljaisuudesta: muuten jatkuvasti maahanmuuttajien rikollisuudesta pauhaavat FPÖ-poliitikot eivät poikkeuksellisesti yritäkään nostaa mekkalaa, vaikka jostain itäisistä ulkomaista saapuneet rikolliset ovat Wienissä tunkeutuneet paikallisiin asuntoihin ja varastaneet arvokasta tavaraa.
Sillä kurjinta tässä jutussa on se, miten käsittämättömän vankasti Venäjä on pesiytynyt Itävaltaan. Wienissä, puolueettoman valtion pääkaupungissa idän ja lännen rajalla, missä lukuisilla kansainvälisillä järjestöillä ja laitoksilla on edustuksiaan, on tietenkin vakoiltu joka suuntaan maailman sivu, jo kylmän sodan aikoina. Mutta tämä juttu näyttää taas kerran, miten Venäjä myös oligarkkiensa, kauppaedustajiensa ja monien muiden tahojen kautta, Wagner-armeijaa myöten, on mielellään mukana siellä, missä tehdään vähän kyseenalaisempia bisneksiä. (Wirecard-yhtiön nousu muuten alkoi yhteistyöstä rahapeli- ja pornopalvelinfirmojen kanssa.) Ja ennen kaikkea: miten nämä Venäjä-yhteydet ulottuvat Itävallassa politiikan korkeimpiin kerroksiin asti. Eikä kyse ole vain FPÖ:stä, jossa jo pitkään on päättävillä paikoilla istunut vankkoja Putinin tukijoita, vaan myös tämänhetkinen päähallitus- ja liittokansleripuolue, ”Itävallan Kokoomus” ÖVP, lukee riveihinsä vaikuttajia, joilla on hyvät Venäjä-kontaktit – monilla suurliikemiehillähän on näihin aikoihin asti ollut jänniä Venäjä-bisneksiä, eikä sovi unohtaa, että öljy- ja kaasukauppa Venäjän kanssa jatkuu yhä (jopa 98 % siitä kaasusta, jolla meikäläisenkin vaatimaton vuokrakämppä Wienissä lämpiää, tulee Venäjältä). Ja tähän ÖVP-yhteyteen lopuksi ehkä epäolennainen, mutta hupaisa juttu, johon otsikossa viittasin…
Nuo kolme varastettua virkakännykkää, joiden sisältämä mahdollisesti arvokas ja arkaluonteinen data lienee nyt Moskovassa, kuuluivat alun perin sisäministeriön korkeille virkamiehille, joista monilla oli läheiset suhteet ÖVP:hen. Ministeriötä johti tuolloin ÖVP:n Wolfgang Sobotka, ja yksi puhelimensa kadottaneista miehistä, poliisiylijohtaja Michael Takacs, on nykyisen ÖVP-liittokanslerin Karl Nehammerin hyvä ystävä. Ja miesten virkapuhelimet päätyivät vääriin käsiin perin erikoisella tavalla: ne kastuivat ja vietiin korjattaviksi ministeriön teknikolle, joka olikin Egisto Ottin ja Moskovan miehiä. Syy kastumiseen puolestaan oli Katharina Nehammer, nykyisen liittokanslerin puoliso, joka tuolloin oli töissä sisäministeriössä. Katharina-rouva oli yhdessä työkaveriensa kanssa ollut kanoottiretkellä, ja kuulemma juuri hänen syytään oli, että vene kaatui ja kolme virkakännykkää putosi veteen. En todellakaan kuvittele, että tämä olisi ollut jokin tahallinen juoni, mutta on silti jännä yhteensattuma, että valtaisaan vakoiluskandaaliin kietoutuu myös nykyisen liittokanslerin rouva, jonka roolista varjovaikuttajana ja innosta puuttua valtion asioihin on mediassa jupistu joskus ennenkin, esimerkiksi ns. Cobra-Affären yhteydessä.
Mutta tärkein Itävallan julkisuutta askarruttava kysymys on silti nyt: miten on mahdollista, että suojelupoliisista värvätty Venäjän myyrä on saanut kaivella rauhassa vuosikausia, jopa vielä senkin jälkeen, kun häneen kohdistuvia epäilyjä oli alettu tutkia ja hänet oli hyllytetty virkatehtävistä? Tuossa ylempänä linkitetyssä kolumnissaan Der Standardin Hans Rauscher kiteyttää tylysti: Siksi, että Itävallan viranomaisilla on liian vähän pätevää henkilökuntaa. (Näin asian oli ilmaissut ORF:n ykkös-uutistoimittajan Armin Wolfin haastattelussa BVT:n entinen johtaja Peter Gridling.) Ja siksi, että Itävallan Beamtendienstrecht, valtion virkamiesten toimintaa säätelevä ohjeistus ja lainsäädäntö, toimii niin kuin toimii. Quis custodiet ipsos custodes, kuka valvoo valvojia?
Sentrooppa-Santra 