Meissä jokaisessa asuu pieni Petőfi

Maaliskuun 15:ntena vietetään Unkarin kolmesta kansallispäivästä periaatteessa kirkkainta ja ongelmattominta. Varsinainen pää-kansallispäivähän on elokuun 20:ntenä, Unkarin kristillisen kuningaskunnan perustajan Pyhän Tapanin muistoksi. Tämä on siis ensisijaisesti katolisen kirkon juhla, jota toki on 1900-luvun mittaan eri tavoin yritetty nostaa koko kansakunnan juhlapäiväksi; sosialismin aikaan sitä vietettiin sadonkorjuun, ”uuden leivän” ja sitä tuottavien talonpoikien, sittemmin myös uuden perustuslain kunniaksi. Lisäksi 23. lokakuuta vietetään vuoden 1956 kansannousun muistopäivää, joka sekään ei ole ongelmaton tai ristiriidaton: kaikesta sankarillisuudesta huolimatta kansannousun tapahtumiin liittyi myös pimeä puolensa, ja ennen kaikkea tämän vallankumousyrityksen, kun se lopulta lähti käyntiin, jyräsivät Neuvostoliiton panssarit ennen kuin se ehti kasvaa koko maata ja kansaa todella yhdistäväksi liikkeeksi.

Mutta maaliskuun 15. on hieno ja reipas juhla. Tuona päivänä, Euroopan hulluna vuonna 1848, kun monissa muissakin maissa kuohui (Wienissä alkoi vallankumouksen tapainen jo pari päivää aikaisemmin), kansallisrunoilija Sándor Petőfi ja muutamat muut tulisielut (kuten sittemminkin suosittu romaanikirjailija, ”Unkarin Dickens” Mór Jókai) kokosivat kansanjoukot Budapestin kaduille kuuntelemaan Petőfin uutta isänmaallista runoa Nemzeti dal (‘Kansallislaulu’) sekä pari päivää aiemmin koottua kahdentoista vaatimuksen luetteloa.

”Mitä toivoo Unkarin kansakunta?
Tulkoon rauha, vapaus ja yksimielisyys.

1. Toivomme lehdistön vapautta ja sensuurin poistamista.
2. Vastuullista ministeriötä Budapestiin. [Unkarilla ei ollut omaa hallitusta eikä ministeriötä.]
3. Vuosittaisia valtiopäiviä Pestiin. [Valtiopäivät kokoontuivat Pozsonyssa (Bratislava) silloin, kun keisari ne suvaitsi kutsua koolle.]
4. Yhdenvertaisuutta lain edessä kansalaisuuden ja uskonnon kannalta. [Tällä tarkoitettiin ennen kaikkea aateliston ja katolilaisten etuoikeuksien lakkauttamista.]
5. Kansallista puolustuskaartia. [Unkarilla ei ollut omaa armeijaa.]
6. Yhteistä rasitusten kantoa [= aateliston verovapauden poistamista].
7. Feodaalijärjestelmän lakkauttamista [= kartanon maita viljelevät talonpojat suorittivat maanomistajalle taksvärkkiä, luontais- tai rahakorvauksia tai lahjoja].
8. Valamiestuomioistuinta, tasa-arvoon perustuvaa edustusta. [Kartanonherrat käyttelivät alueillaan myös tuomarin oikeuksia, puolueettomia paikallisia oikeusistuimia ei ollut.]
9. Kansallista pankkia.
10. Sotilaiden on vannottava uskollisuutta perustuslaille, Unkarin sotilaita ei pidä viedä ulkomaille, ulkomaiset sotilaat on vietävä meiltä pois.
11. Poliittiset vangit on vapautettava.
12. Unionia [= erillisenä yksikkönä hallittu Transilvania pitää yhdistää Unkariin].”

Tästä alkoi tapahtumasarja, joka johti Unkarin vapaussotaan Habsburg-imperiumia vastaan ja tämän(kin) vapaustaistelun kukistumiseen seuraavana vuonna. Elokuussa 1849 Unkarin joukot antautuivat Világosissa (nykyinen Şiria Romaniassa) vastustajilleen, venäläisille joukoille, joita johti baltiansaksalainen kenraali von Rüdiger – Venäjän tsaari oli rientänyt itävaltalaisen kollegansa apuun kapinan tukahduttamiseksi. Tappiota seurasi joukko kostotoimia, osa kapinallisista lähti maanpakoon. Sándor Petőfi oli luultavasti saanut surmansa Segesvárin taistelussa heinäkuussa 1849, vaikka mitään varmaa hänen kohtalostaan ei tiedetä.

Tänä vuonna maaliskuun 15. päivän juhlana Unkarin valtion korkein johto eli pääministeri Orbán jatkoi jo lokakuun kansannousujuhlan yhteydessä aloittamaansa linjaa eikä puhunut kansanjoukoille pääkaupungissa, siellä, missä Petőfi ja kumppanit aikoinaan, vaan Kiskőrösissä, Petőfin syntymäkaupungissa, runoilijan syntymäkodin edessä. Puheen tiivistelmä löytyy Orbánin viralliselta kotisivulta myös englanniksi. Vapaudesta siinä puhutaan, siitä, miten Petőfi oli hankala, omapäinen ja uppiniskainen maalaispoika (vähän niin kuin Orbán itse). Ja miten jokaisessa unkarilaisessa elää pieni Petőfi, miten näemme Petőfin nytkin, kun ulkopuoliset haluavat sanella unkarilaisille, miten näiden pitää elää, ja sulauttaa Unkarin osaksi eurooppalaista supervaltiota. ”Näemme Petőfin, kun hän raapustaa 12 vaatimuksen listan alkuun: tulkoon rauha.”

(Tähän on riippumattomassa mediassa ja kriittisessä somessa uutterasti muistuteltu, miten Petőfi ei suinkaan ollut vaatimassa ensimmäiseksi rauhaa vaan valmiina lähtemään sotaan tasa-arvon ja liberaalien ihmisoikeuksien puolesta. Ja miten Petőfin ja hänen taistelutoverinsa lopulta voittivat Venäjän taantumuksellisen yksinvaltiaan ”perinteisiä perusarvoja” puolustavat joukot.)

***

Samaan aikaan Budapestissa József Budenzin (tuon Unkarin fennougristiikan merkkimiehen, josta ”vaihtoehtoiset” piirit ovat tehneet suurpahiksen) mukaan nimetyssä koulussa nousi metakka opettajien ja oppilaiden yhdessä valmisteleman Petőfi-aiheisen juhlaesityksen johdosta. Ohjelma, johon kuului kerrontaa, lausuntaa ja musiikkinumeroita, esitettiin koulun salissa, jonne koko koulun väki ei mahdu kerralla, joten esityksiä piti järjestää kaksi. Ensimmäisen jälkeen sitten tuli ilmoitus, että toista esitystä ei enää tule, koska ohjelmassa on liikaa ”viittauksia ajankohtaiseen politiikkaan”. Oppilaat hermostuivat siinä määrin, että osa heistä käynnisti spontaanin mielenosoituksen koulun käytävällä ja ryhtyi keräämään allekirjoituksia joukkovetoomukseen.

444.hu-sivuston toimittaja tavoitti koulun rehtorin, joka kertoi itse tehneensä päätöksen ohjelman kieltämisestä, koska siinä oli ”suoria ja yksiselitteisiä viittauksia päivänpolitiikkaan” ja koska julkisen sivistyslaitoksen hänen mielestään on pysyttävä politiikan kysymyksissä puolueettomana. Arvailtavaksi siis jää, mikä oli ohjelman tekstissä liikaa. Ehkä viittaus Petőfin tekstiin, jossa ”Eurooppa on hiljaa, jälleen hiljaa”. Tai Petőfin runo ”Hirttäkää kuninkaat!”, jossa säkeen loppu erään kuulijan mukaan oli ”nielaistu” niin, että kuulijat oitis ajattelivat Viktor Orbánia.

Tähän on tosiaankin tultu. Unkarissa on vallalla niin yksiselitteisesti itsevaltainen systeemi, että lapsikin osaa rinnastaa pääministerin johonkin 1800-luvun monarkkiin?

***

Petőfin nimeä kantaa myös kirjallisuusmuseo, josta Orbánin järjestelmässä on tullut yksi kirjallisuus- ja taidepolitiikan valtakeskittymä. Sen johtoon on nostettu transilvanialaistaustainen runoilija ja rokkikukko Szilárd Demeter, erikoinen hahmo, josta olen tässä blogissa kirjoitellut ennenkin. Petőfi-museolla ja Demeterillä on hallinnassaan erinäisiä kulttuurin rahahanoja, muun muassa kirjallisuuden kääntämistä tukeva säätiö. Ja tämän johdosta hyppäsi Facebookissa silmiini muutama päivä sitten virolaisen kääntäjän Leelo Jõulun postaus.

Aiheena on, kuinka ollakaan, Suomessakin jonkin verran julkisuutta saanut (ja meillä Saarni Laitisen suomennoksena ilmestynyt) lastenkirja Satumaa kuuluu kaikille, kokoelma suvaitsevaisuuteen kasvattavia tarinoita, joissa nähdään mm. vähemmistöihin kuuluvia ja ”poikkeavia” sankareita sekä epätavallisia ja ei-heteronormatiivisia perheitä ja parisuhteita. Unkarissa kirja nostatti aikoinaan huikean kohun, äärioikeistopoliitikko työnsi sen julkisesti silppuriin ja kirjakaupat joutuivat sulkemaan sen erilliseen ”myrkkykaappiin” tai paketoimaan näkymättömiin. Nyt Leelo Jõulu kirjoittaa (ja tämä uutinen löytyy toki myös useilta unkarilaisilta uutissivustoilta, lähtökohtana konservatiiviselle Mandiner-sivustolle annettu kommentti):

Petőfi-kulttuuriagentuurin kirjallisuustukia myöntävä kuratorio hajotetaan. Nimittäin Bolognan kirjamessuilla oli säätiön kirjapöydällä näytteillä vironkielinen ”Satumaa kuuluu kaikille” (”Imedeilm on kõigile”) ja Petőfi-instituutin johtaja Szilárd Demeter, Fidesz-puolueen nimittämä, sai tätä kautta tietää, että hän johtamansa säätiö on rahoittanut käännöstä. Hän kommentoi: ”Minun henkilökohtainen mielipiteeni on ollut tiedossa jo vuosikausia, olen lukemattomat kerrat sanonut ja kirjoittanut, että puolustan ajatuksen-, mielipiteen- ja sananvapautta, siis taiteen vapautta. Mutta siinä, mihin valtion rahaa käytetään, on rajansa, ja tätäkin olen toistamiseen korostanut: rajana ovat perustuslailliset arvot. Tukea voi sitä, mikä näihin rajoihin mahtuu. Rajan ulkopuolelle jäävälle ei kuulu tuki.”

Demeter oli yllätyksekseen saanut tietää, että säätiö on tukenut kirjan julkaisemista vuonna 2021, ja nyt hän on vakaasti sitä mieltä, että kuratorion jäsenet ovat tehneet virheen. Kuratorioon ovat jäseniä nimittäneet Unkarin taideakatemia, Unkarin kirjailijaliitto, Unkarin kirjailijoiden yhdistys, Unkarin kaunokirjallisuuden kääntäjien yhdistys, Unkarin PEN sekä Petőfi-säätiö itse. Siksi Demeter pysäyttää nyt kuratorion toiminnan, ja jatkossa on suunnitteilla, että kirjallisuusviennin kysymyksiin otetaan kantaa uudelleen. Samoin Unkarin kustantajilta tullaan tästä lähin vaatimaan messuilla esiteltävien teosten luettelot, niiden sopivuus perustuslain kannalta arvioidaan ja lupa kirjojen esittelemiseen annetaan sen mukaan. Lopuksi Demeter lisäsi: ”Henkilökohtaisesti en haluaisi enempää sensuuria, mutta isänä pidän lasten suojelemista kaikkein tärkeimpänä.”

Tämmöisiä Petőfi-juttuja siis tänään. Vapaus, lempi – kumpi kultaisempi?

Advertisement

Ei mitään uutta

Samaan aikaan, kun maailman uutismediat seurasivat Münchenin turvallisuuskonferenssia, yksi oli sieltä poissa. Viktor Orbán piti kotimaassa suurta vuosikatsauspuhettaan, jota kansainvälisissä uutistuuteissa näkyy nimitettävän amerikkalaisen mallin mukaan ”kansakunnan tila -puheeksi”. Unkarilainen nimitys on évértékelő, vuosiarviointi.

István Husztin kuva Telex-uutissivustolta. Orbánin lukupulpetissa on iskulause RAUHA JA TURVALLISUUS.

Puheesta on tietenkin ilmestynyt tiivistelmiä ja analyyseja kaikissa Unkarin päämedioissa, ja puhe itse löytyy kokonaisuudessaan Orbánin viralliselta kotisivulta, myös englanniksi, saksaksi ja ranskaksi käännettynä. En siis rupea selostamaan sitä yksityiskohtaisesti, vaan poimin esiin vain muutamia olennaisia yksityiskohtia. Niissäkään ei ole mitään uutta, pääteemat ovat Orbánin retoriikkaa seuranneille vanhaa tuttua kauraa.

Yleissävy puheessa oli tutun äijämäisen lupsakka ja ronski. Orbán aloitti tosin vakavalla aiheella eli Turkin ja Syyrian maanjäristyksellä, jonka pelastustöihin osallistunutta unkarilaista tiimiä hän erikseen kiitti. Mutta sitten isäntä löysäsi vertauskuvallista kauluksennappiaan ja aloitti henkselien paukuttelun. Nyt on tulossa kriisejä, mutta niistähän me selvitään, niin kuin on selvitty tähän asti.

On saatu maan talous järjestykseen ja kasvuun, samoin kuin työllisyys, kertoi Orbán. (Lakmusz-sivuston faktantarkistusartikkelin mukaan tässä on liioittelua ja vääristelyä: korkean ja kiihtyvän inflaation takia numerot eivät kerro koko totuutta, joten myöskään Orbánin väite, että ”nykyään minimipalkkakin on korkeampi kuin sosialistihallituksen aikaan keskipalkka”, ei pidä paikkaansa, jos numeroiden sijasta vertaillaan ostovoimaa.) Ja sitten alkaa varsinainen äijämeininki eli voittoisa taistelu vihollisia vastaan, hiki päässä, polvet ja kyynärpäät ruvella, kuten Orbán kuvailee.

Brysseli yritti kuivattaa rahavirrat, Gyuri-setä (siis György Soros) kieritteli Amerikasta dollareita ”tovereille” vaalitaistelun tueksi (tämäkään ei Lakmusz-sivuston mukaan ole todistettua totuutta), mutta jälleen kerran Orbán ja kumppanit saivat murskaavan vaalivoiton. Tosimiehenä Orbán havainnollistaa tätä selostamalla kunnon lännenleffaa eli Huuliharppukostaja-elokuvan alkukohtausta, missä Charles Bronson kysyy kolmelta häntä vastaan lähetetyltä pahikselta, eikö häntä varten ole tuotu hevosta, toteaa sitten, että kaksi hevosta jää joka tapauksessa yli, ja posauttaa pahikset päiviltä. Näin, hyvät naiset ja herrat, on käynyt myös Unkarissa vuonna 2022, ja meidän Frankimme, siis Feri (Gyurcsány) on parhaillaan etsimässä ratsastajaa vaille jääneitä hevosiaan.

Sitten koronakriisi ja sota, joka teki vuodesta 2022 raskaimman sitten järjestelmänvaihdoksen. Vuosi 2023 puolestaan tulee olemaan kaikkein vaarallisin, sillä jo tutuksi käyneen vaaran eli maahanmuuton lisäksi Unkaria on väijymässä kaksi uutta vihollista, sota ja inflaatio. Sotaa Unkari ei yksin pysty lopettamaan, mutta sen on pysyttävä rauhan puolella, vaikka kaikki muut EU- ja Nato-maat olisivat – tai ainakin olisivat olevinaan – toisella kannalla.

Sota ei ole Orbánin mielestä hyvän ja pahan taistelu vaan kahden slaavikansan keskinäinen yhteenotto. Venäjä toki hyökkäsi Ukrainan kimppuun, joten Ukrainan pakolaisten auttaminen ja humanitaarisen avun toimittaminen on oikein ja autuaallista. Unkari myös tunnustaa Ukrainan oikeuden puolustautua – mutta Unkarilla on oikeus asettaa oman kansansa etu ensimmäiseksi ja pysytellä sodan ulkopuolella, vaikka pahat vasemmistolaiset… ei, seuraava esimerkki puhtaasta populistisesta propagandasta pitää kääntää kokonaisuudessaan:

Vasemmisto on Unkarissakin sodan puolella: se toimittaisi aseita, ottaisi sodan taloudelliset rasitukset kantaakseen ja katkaisisi yhteydet Venäjään. Me emme tee sitä. Me emme toimita aseita. Rahojakin käsittelemme visusti, sillä lopultahan senkin rahan, joka kuuluisi meille, Brysseli antaa Ukrainalle. Ukrainan humanitaarinen tukeminen ei merkitse meille Venäjä-suhteidemme katkaisemista, sillä se olisi kansallisen etumme vastaista, mistä meillä on oikeus itse päättää. Siksi emme suostu kaasu-, öljy- tai ydinvoimapakotteisiin, jotka tuhoavat Unkarin. Kansallisesta konsultaatiosta tiedämme, että tästä asiasta on kansallinen yksimielisyys. Siksi pidämme yllä taloussuhteita Venäjään, neuvommepa tähän myös koko läntistä maailmaa, sillä ilman suhteita ei tule tulitaukoa eikä rauhanneuvotteluja. Siksi emme suostu pappien ja kirkon johtajien sijoittamiseen pakotelistalle; tarpeeksi harmia on jo siitäkin, että näin on käynyt taiteilijoille ja urheilijoille.

Tämmöistä siis. Talouspakotteet ovat syynä talouskriisiin ja inflaatioon, ja ne ”tuhoavat Unkarin”, kuten kansalle on kerrottu uusimmassa ”kansallisen konsultaation” nimeä kantavassa propagandapaketissa. (Pakotteita vastusti 98% – ei koko Unkarin kansasta vaan konsultaatiokaavakkeen täyttäneistä, joita puolestaan oli joka puolelta paukkuvasta mainosrummutuksesta huolimatta vain 1,3 miljoonaa vajaa kymmenmiljoonaisesta kansasta.) Venäjän kaasu-, öljy- ja ydinenergiayhteistyöstä ei ole varaa luopua, ja jollain oudolla tavalla Orbán yhdistää tähän myös sen merkillisen vedon, jolla Unkari kieltäytyi sanktioimasta Kremlin kleptokratian ja sodan seremoniamestaria, patriarkka Kirilliä.

Aivan avoimesti Venäjän puolelle Orbán ei tietenkään ole loikkaamassa vaan selittää, että Unkarin paikka on Natossa, joka siis on puolustus- eikä sotilasliitto. Ja että jatkossakin pitäisi Venäjän ja Euroopan välissä olla riittävän laaja, suvereeni Ukraina. Venäjä ei, väittää Orbán, kuitenkaan pärjäisi Natoa vastaan, joten on turha uskoa ukrainalaisten pelotteluja, että Venäjä muka laajentuisi Atlantille asti ellei sitä pysäytetä. Aika yllättävällä logiikalla Orbán siis esittää Venäjän paljon luultua heikompana ja vähemmän aggressiivisena vastustajana. (Tämä on myös ristiriidassa sen kanssa, mitä Orbánin lähipiirikeskusteluista on aiemmin tihkunut julki: että hänen mielestään pitkällä tähtäimellä Venäjän mahtavat resurssit painavat vaa’assa niin paljon, että se ei voi lopullisesti hävitä.)

Euroopan on kuitenkin vallannut sotahulluus, jonka ”puolalaisten ja baltialaisten ystäviemme” osalta ehkä ymmärtää, ottaen huomioon heidän kokemuksensa Neuvostoliiton sortovallasta – mutta mikä läntisempiä naapureita oikein vaivaa? Orbánin mielestä Venäjän suhteen on toimittu väärin. Olisi voitu antaa Venäjälle turvatakuu, että Ukrainaa ei oteta Naton jäseneksi. Olisi voitu menetellä niin kuin Georgian sodassa 2008 ja Krimin miehityksen jälkeen 2014, ja rajoittaa kärhämät Venäjän ja sen naapurien välisiksi. Mutta ei – Saksakin lipesi rauhanleiristä ja ryhtyi kypärien jälkeen toimittamaan aseita. Kohta nähdään taas saksalaisia panssarivaunuja Ukrainan aroilla, ja ehkä niissä on vielä viime kerran jäljiltä kartatkin valmiina. Heh heh.

Lupsakasti vitsaillen Orbán kommentoi myös USA:ta, mistä Hillary Clinton aikoinaan lähetti ”hyvän ystävän” eli Goodfriend-nimisen asiainhoitajan muokkaamaan unkarilaisten näkemyksiä hallituksenvastaisten mielenosoitusten ja pakotteiden keinoin. Onneksi välillä saapui pelastus Donald Trumpin hahmossa, mutta nyt on taas tiukemmat paikat. Presidentti Bidenilla on sentään riittänyt huumorintajua nimittää ”hyvän ystävän” sijasta suurlähettilääksi ”painostusmies” Pressman, ”prässäämään” unkarilaisia sodan puolelle. ”Hyvä näin, huumori auttaa ystävyyttä kestämään vaikeat ajat. Kunhan ei mennä niin pitkälle, että tänne lähetetään joku Puccini.” (Siis vihjaus siihen, että amerikkalaiset haluaisivat panna Unkarissa toimeen vallankaappauksen, puccs. Heh heh heh.) Ja kohtahan on sielläkin vaalit ja niiden jälkeen republikaanit taas vallassa…

(Sivumennen sanoen: kuten oppositiomeppi Katalin Cseh äskettäin Twitterissä toi julki, Frontline-sivuston haastattelema entinen USA:n Ukrainan-lähettiläs William Taylor selostaa, miten Orbán Trumpin luona vieraillessaan kertoi tälle Ukrainasta juuri sitä, mitä Putin halusi Amerikassa ajateltavan.)

Former Trump admin diplomat on @frontlinepbs details how Viktor Orban spread Putin talking points in the White House years before the war

“Orban was in President Trump’s office & told him exactly the Putin line. That Ukraine is not really a nation, it’s corrupt, it can’t resist” pic.twitter.com/mzpRg2U6qC

— Katalin Cseh (@katka_cseh) February 20, 2023

Mutta kun Brysseliä, Berliiniä, USA:ta ja Ukrainaa on tölvitty tarpeeksi, jää puheen loppuponneksi vielä merkillinen kiekaus. On nimittäin, toteaa Orbán, vielä yksi asia, johon itsevarminkin hallitus tarvitsee kaikkien kansalaisten apua. Kaikkihan tietävät, että ”eräässä koulussamme” on tapahtunut niin kammottavia asioita, että on ihme, ettei taivas romahda ja maa halkea nielemään tämmöiseen syyllistynyttä.

Kyse on vain muutamia päiviä ennen Orbánin puhetta puhjenneesta skandaalista. Budapestilaisessa koulussa kouluavustajana tai apuopettajana (pedagógiai asszisztens) työskennellyt 39-vuotias mies oli ilmeisesti TikTok-videolla kertonut olevansa efebofiili eli tykkäävänsä teini-ikäisistä pojista, jopa vihjaillut pitävänsä 15-vuotiasta rakastajaa, missä ei lain kirjaimen mukaan ole mitään väärää. (Unkarissa suostumuksellista seksiä aikuisen kanssa saa harrastaa 14-vuotiaasta lähtien, mikä onkin aika jännää, kun ottaa huomioon, miten ankarasti nykyinen hallitus haluaa säädellä lasten altistamista ”seksuaalisille sisällöille”, sukupuolivalistuksesta alkaen.) Telex-uutissivustolle mies täsmensi, että puhe 15-vuotiaasta oli vitsailua, ja korosti, ettei hänen intiimi yksityiselämänsä mitenkään liity hänen työpaikkaansa. Ilmeisesti kuitenkin miehen kummalliset puheet ja ulostulot ovat hermostuttaneet koulun opettajia ja oppilaiden vanhempia jo ennenkin, vaikka mitään alaikäisten hyväksikäyttöä koulun piirissä ei tiettävästi ole tapahtunut.

Koulu on nyt erottanut kyseisen miehen eikä enää vastaa toimittajien kysymyksiin. Szabad Európa -toimitukselle nimettömänä asiaa kommentoinut koululaisen vanhempi syyttää koulun johtoa tapauksen taitamattomasta hoitamisesta, huonosta tiedottamisesta ja hämmentyneiden lasten jättämisestä oman onnensa nojaan. Hallituksen mediaimperiumi joka tapauksessa ottaa tästä jutusta kaiken irti. Esille nostetaan se, miten tämä 39-vuotias olisi uhonnut tarvittaessa hakevansa tukea opettajien demokraattiselta ammattijärjestöltä (PDSZ) tai ihmisoikeusjärjestö TASZilta (molemmat järjestöt ovat ilmoittaneet, että näin ei ole tapahtunut), muistutetaan, että mies oli säännöllisesti osallistunut viimeaikaisiin opettajien mielenosoituksiin, ja miestä nimitetään myös ”HLBTQ-aktivistiksi”, mitä se sitten tarkoittaakin.

Tästä on siis Orbánin puheenkirjoittaja saanut inspiraation huikeaan lopetukseen:

Puhukaamme suoraan. Pedofilia on anteeksiantamatonta. Lapsi on pyhä ja loukkaamaton. Aikuisten tehtävänä taas on suojella lapsia, maksoi mitä maksoi. Emmekä piittaa siitä, että maailma on mennyt sekaisin. Emme piittaa siitä, miten vastenmielisiä hulluuksia jotkut ihailevat. Emme piittaa siitä, millä Brysseli selittelee ja puolustelee jotakin, mille ei ole mitään puolustusta. Tämä on Unkari! Ja täällä kuuluu olla Euroopan ankarin lastensuojelujärjestelmä! Lakipykälät jo on, ne, mitä ei vielä ole, pannaan tulemaan, mutta tässä asiassa ei päättäväisinkään hallitus pysty onnistumaan yksin. Tässä tarvitaan kaikkia, vanhempia, isovanhempia, äitejä ja isiä, opettajia ja kasvattajia. Sillä genderpropaganda ei ole hupaisaa hölmöilyä, ei mitään sateenkaarihöpöttelyä (szivárványos dumcsi), vaan suurin lapsiamme vaaniva vaara! Me haluamme, että lapsemme jätetään rauhaan, sillä liika on liikaa! Näillä asioilla ei ole mitään, ei sitten yhtään mitään tekemistä Unkarissa eikä varsinkaan kouluissamme. Luotan teihin, luotan jokaiseen tervehenkiseen unkarilaiseen, että saamme vuonna 2023 tämän työn kerralla ja lopullisesti, yhdessä, päätökseen!

Näin on taas otettu käyntiin länsimaiden kahjo- ja äärioikeiston suosima, Itä-Euroopassa laajemminkin levinnyt myytti ”genderpropagandasta”: sukupuolen monimuotoisuus ei ole tieteellinen tosiasia vaan salajuoni, jolla kulttuurimarxistit, György Soros, vapaamuurari-illuminaatit tai avaruuden liskoihmiset haluavat rappeuttaa ja tuhota perinteiset perhearvot ja sitä kautta koko kansan. Tähän niputetaan Brysselin ja riippumattomien kansalaisjärjestöjen mustamaalaaminen, ja koko juttu motivoidaan yhdistämällä toisiinsa ”sateenkaarihöpötykset” ja lasten seksuaalinen hyväksikäyttö.

”Ankara lastensuojelu” tarkoittaa Orbánin kielellä siis puolustelua homo- ja transfobialle. Ei lasten suojelemista nälältä, köyhyydeltä tai seksuaaliselta hyväksikäytöltä, joka iskee etenkin köyhimpiin ja erityisesti syrjäytyneenä elävään romaniväestöön: ECPATin kahden vuoden takaisen raportin mukaan Unkarissa vuonna 2019 valtion lastenkodeissa ja laitoksissa elävistä lapsista ja nuorista 119 joutui seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, ja vuosina 2015-16 kaikista EU:n rekisteröimistä ihmiskaupan lapsiuhreista oli unkarilaisia yli puolet. Ja vaikka onkin vastenmielistä ja tuomittavaa, että opettajan yksityisen sukupuolielämän yksityiskohtia leviää alaikäisten koululaisten tietoon, onko tämä todellakin yhtä taivaitaromahduttavan ja maatahalkaisevan kamalaa kuin esimerkiksi se, että Unkarissa (Növekedés-sivuston haastatteleman lastenoikeusjuristin mukaan) lapsiin kohdistuva väkivalta on kasvussa, joka toinen lapsi kokee ruumiillista kuritusta, joka kymmenes lapsi joutuu alttiiksi vahingollisille tai vaarallisille kokemuksille ja näistä kolmasosa saa kärsiä suoranaista väkivaltaa tai laiminlyöntiä?

Nyt on kaikki kallistunna

Unkarin yleisradioyhtiön uutissivulla hirado.hu on uutiset ryhmitelty aiheittain, ja pääuutissivun kategorioista yksi on otsikoitu Nyugaton a helyzet, ‘Tilanne lännessä’ (tämä viittaa elokuvanakin kuuluisaksi tulleen sotaromaanin otsikkoon ”Länsirintamalta ei mitään uutta” (Im Westen nichts Neues), joka unkariksi on käännetty Nyugaton a helyzet változatlan, ‘Lännessä tilanne muuttumaton’). Tässä osiossa on jo pitkään kertoiltu rappeutuvien länsimaiden kärsimyksistä rajoittamattoman maahanmuuton ja sen mukanaan tuoman rikollisuuden ja sekasorron kynsissä. Ukrainan sodan ja energia- ja talouskriisin myötä – kriisit, pulat ja inflaatio johtuvat Unkarin virallisen selityksen mukaan ”Brysselin pakotteista” – tähän on tullut uudeksi vakiokomponentiksi inflaatio ja hintojen nousu. Tänään päiviteltiin ruotsalaisten sähkölaskuja, jo kolme päivää sitten oli vuorossa Suomi, missä inflaatio on lähtenyt käsistä: viime vuonna hinnat nousivat enemmän kuin kertaakaan 40 vuoteen, pelkästään sähkön hinta kasvoi 64 %, elintarvikeavun tarvitsijoita oli myös ennätysmäärä, viime vuonna jopa 200 000 päivässä. Tulossa olevissa eduskuntavaaleissa on odotettavissa kriisinhallintaan keskittyvä kampanja.

Kyllä, inflaatio on Suomessa poikkeuksellisen korkealla ja näyttää kiihtyvän. Tilastokeskuksen mukaan joulukuussa päästiin jo 9,2 %:n inflaatiolukemaan. Eurooppalaisessa vertailussa Suomi on silti alapäässä ja EU:n keskiarvon alapuolella. Tilastoa puolestaan johtaa, tadaa…

Jostain kumman syystä siis nuo ”Brysselin pakotteet”, jotka joka puolella komeilevien julisteiden ja muun hallituksen propagandan mukaan ovat syynä koko tähän kriisikurjuuteen, purevat kaikkein pahimmin Unkariin, joka näitä pakotteita ankarimmin vastustaa. (Tai siis näin unkarilaisille kerrotaan, itse asiassahan Brysselin pöydissä Unkari on koko ajan kilttinä poikana äänestänyt pakotteiden puolesta.)

Näin valtion yleisradioyhtiön uutissivusto viime viikolla. Halusin kääntää ”uutisesta” vähän isomman pätkän, että tämän propagandan lähes pohjoiskorealaisen paatoksellinen tyylisävy välittyisi lukijalle kunnolla.

Inflaatiosta puhuu sama dollarivasemmisto [jokin aika sitten lanseerattu poliittinen haukkumasana viittaa siihen, että oppositio saa tukea Amerikasta – joka nyt, kun ei enää ole Trump vallassa, ei olekaan meidän kaveri, suom. huom.], joka vastineeksi ulkovaltojen rahoille kannattaa tolkuttomasti kaikkia Brysselin pakotteita – näin kommentoi [valtapuolue] Fidesz perjantaina [sosialistipuolue] MSZP:n ja [entisen puoluejohtajan ja pääministerin Gyurcsányn siitä lohkaiseman] DK:n julkilausumia.

Molemmat oppositiopuolueet kiinnittivät huomiota poikkeuksellisen korkeaan inflaatioon, MSZP vaati hallitusta ottamaan kantaa, kun taas DK:n mukaan Viktor Orbán on menettänyt Unkarin talouden hallinnan.

Fidesz kirjoitti [tietotoimisto] MTI:lle toimittamassaan tiedotteessa: myös korkea inflaatio todistaa, että Brysselin pakotteet aiheuttavat suunnatonta vahinkoa.

Sanktioiden käyttöönoton takia energian ja polttoaineiden hinnat ovat nousseet ja on syntynyt pakoteinflaatio, [tiedotteessa] huomautetaan ja lisätään: hallitus pyrkii laskemaan pakoteinflaation yksinumeroiseksi, sen ohella se suojelee unkarilaisia ihmisiä [sanaa nép ’kansa’ ei käytetä, koska se haiskahtaa sosialistiselta] rezsicsökkentésin [energia- ja kunnallistekniikkakulujen alentaminen valtion mahtikäskyllä], hintakattojen, eläkkeiden korotuksen ja korotetun 13. kuukauden eläkkeen avulla.

Dollarivasemmisto ei ole tukenut näistä toimista yhtäkään, se keskittyy noudattamaan ulkomaisten isäntiensä määräyksiä, silloinkin, kun tästä hinnan maksavat unkarilaiset – ilmoitti suurempi hallituspuolue.

Ja kun hintojen noususta puhutaan, niin tältä näyttää elintarvikkeiden hintakehitys (kuluttajahintaindeksin mukaan, edeltävän vuoden samaan ajankohtaan verrattuna):

Telex-uutissivuston kaaviossa, joka perustuu Eurostatin tilastoon, Unkarin punainen käyrä irtoaa muista EU-maista kevään ja kesän 2022 kuluessa. Tummansininen käyrä osoittaa EU:n keskiarvoa, Suomi on jonkin verran sen alapuolella.

Hinnannousu koettelee tietenkin ankarimmin pienituloisia, eläkeläisiä ja lapsiperheitä (ja kaksi viimeksi mainittua ryhmäähän ovat Fidesz-puolueen erityisesti tavoittelemaa vaalikarjaa). Tilanteen helpottamiseksi lupaillaan minimipalkkoihin ja eläkkeisiin noin 15 %:n korotuksia, mutta jos inflaatio jatkaa nousuaan, Unkarissa on odotettavissa pahin reaaliansioiden tai ostovoiman hupeneminen sitten järjestelmänvaihdoksen. Tähän eivät auta hallituksen määräämät hintakatot tietyille peruselintarvikkeille (viimeksi listaan lisättiin kananmunat ja perunat), sillä niistäkin näyttää usein seuraavan jonotusta ja tyhjiä hyllyjä. (Sillä, kuten olen tainnut ennenkin todeta, kauppiaat myyvät mieluummin eioota kuin tappiolla.)

Ja ”Brysselin pakotteistako” tämä kurjuus johtuu? Itse asiassahan hinnannousu ja inflaatio käynnistyivät kaikkialla Euroopassa jo paljon ennen Venäjän hyökkäyssodan alkua. Telex-uutissivuston jutussa todetaan, että syyt ovat moninaiset ja mutkikkaat, ja kaikkialla maailmassa korona ja ilmastonmuutos ovat iskeneet tuotantoon ja kauppaan. Pääsyynä Unkarin erityisongelmiin on kuitenkin forintin kurssin romahtaminen. Sen takia energia ja tuontiraaka-aineet kallistuivat, mikä nosti myös kotimaisten tuotteiden hintoja – eli forintin kurssin lasku ei ollutkaan pelkästään hyödyksi Unkarin tuottajille. Lisäksi hintojen nousua edisti tavallista innokkaampi ostaminen ja hamstraaminen. Hintakattojen tultua voimaan kuluttajat riensivät täyttämään varastojaan ainakin sokerin, jauhojen tms. säilyvien tavaroiden osalta, ja lisäksi kuluttamiseen kannusti viime kevään parlamenttivaaleja edeltänyt suuri rahanjako vaalikarjalle: veronpalautukset lapsiperheille, kolmannentoista kuukauden eläke eläkeläisille, ”aseraha” sotilaille ja poliiseille…

Kaiken lisäksi elintarvikkeiden hintoja nostaa Unkarin elintarviketuotannon tekninen kehittymättömyys ja tehottomuus: Unkarissa samojen elintarvikkeiden tuottaminen tulee usein maksamaan hieman enemmän kuin muualla. Ja koska inflaatio oli pitkään alhainen, hinnoille kertyi nostopainetta, joka nyt purkautuu. Lopputulos nähdään Unkarin rajoilla. Vähän vanhemmat ihmiset muistavat vielä, miten 1980-luvulla Ceauşescun Romaniassa nähtiin nälkää ja matkustuslupa Unkarin puolella vallitsevaan tavararunsauteen oli kuin pääsylippu paratiisiin. Nyt kuulemma Unkarista käydään Romanian puolella ostoksilla, jonottamassa sokeria tai jauhoja. Itävallan puolella on myös huomattu, että inflaatio kasvattaa Unkarin puolelta tulevia asiakasvirtoja. ”Erityisesti unkarilaiset asiakkaat hakevat maitotuotteita, leivonnaisia, vauvanruokaa, munia ja broilerinfileetä. Kaikki, minkä Orbán joutuu tuomaan ulkomailta, on siellä kallista”, toteaa Burgenlandin kauppakamarin vähittäiskauppaosaston johtaja.

Tämmöisessä tilanteessa Suomen inflaatiosta tai elintarvikkeiden hinnoista uutisointi on vähän kuin tulvan saartamassa talossa päiviteltäisiin naapurin perunavaoissa seisovaa vettä. Ei voi kuin ihmetellä, miten suurta osaa Unkarin yleisöstä ”pakoteinflaatiosta” jankuttaminen ja Brysselin syyttäminen oikeasti pystyy hämäämään.

Viikonlopun sekalaiset

Tänään Unkarista pari tarinaa, jotka eivät nähdäkseni ole juuri ylittäneet uutiskynnystä Suomessa. Mutta sitä ennen hieman EU:n äskeisestä EU-huippukokouksesta, jossa Ukrainan Zelenskyin vierailu nostatti monenlaisia laineita. Kun Zelenskyi asteli aplodien saattelemana ryhmäpotrettirivistöön EU-maiden johtajien keskelle, huomio kiintyi leveiden hymyjen ja ihastuneiden katseiden keskellä jähmeän Orbánin synkkään ilmeeseen. Tai kuten Twitterissä huumoritili ”Le Chou News” muotoili: ”Viktor Orbán käskee avustajaansa oitis lähettämään Putinille tekstiviestin, että se valokuva yhdessä Zelenskyin kanssa ei merkitse yhtään mitään.”

Viktor Orban Asks His Assistant To Text Putin Immediately, Tell Him The Photo With Zelenskyy Doesn’t Mean Anything pic.twitter.com/Yajwc8ySZq

— Le Chou News (@LeChouNews) February 9, 2023

Mielenkiintoista on ollut myös katsella kuvia Orbánin ja Zelenskyin kättelystä. Ilmeet ovat molemmilla jäyhät, mutta kuvakulmat Unkarin valtamedian ja läntisten uutislähteiden sivuilla aika lailla erilaiset. 444.hu-sivuston koosteesta näkyy, miten Unkarin media on valinnut käyttöönsä kuvia, joissa Zelenskyi on pää kumarassa tai taempana ja pienemmän näköinen kuin jymäkkä Orbán. Euroopan neuvoston julkaisemassa kättelykuvassa taas Zelenskyi näyttää reippaalta ja dynaamiselta, Orbán hieman pöllähtäneeltä ja hämmentyneeltä.

Unkarin hallituksen äänitorvi Magyar Nemzet keskittyy jutussaan huippukokouksesta siteeraamaan pääministerin kanslian poliittisen johtajan Balázs Orbánin (ei tiettävästi sukua pääministerille) kommentteja. Olennaisinta on näköjään, että Unkari tukee Ukrainaa toimittamalla humanitaarista apua sekä osallistumalla EU-maiden yhteistoimiin Ukrainan valtion toiminnan auttamiseksi, mutta aseita ei toimiteta, vaikka Zelenskyin kerrotaan tätä nimenomaan Unkariltakin pyytäneen. ”Unkari voi olla kumppani vain rauhan rakentamisessa.” Tämänkin jutun ykkösaiheeksi kuitenkin nostetaan… (rummunpärinää)… maahanmuutto! Migraatiopaine on EU:n rajoilla kasvanut lähes vuoden 2015 mittoihin, ja yhä useammat EU-maat vastustavat ”laitonta maahanmuuttoa”.

Kaikkien näiden EU-kuvioiden ja EU:n ulkopuolisten ongelmien heijastumien rinnalla itäisessä Sentroopassa kytevät edelleen vanhat kaunat ja selvittämättömät konfliktit, joilla yhä lyödään poliittista mynttiä. Jälleen kerran siis muistoissamme Trianon, ah, nyyh, eli ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioiden kostotoimi ja ”häpeärauha”, jolla entisestä Unkarin kuningaskunnasta irrotettiin kaksi kolmasosaa sen alueista. Näin sekä tyydytettiin entisten sorrettujen slaavi- ja romanialaisvähemmistöjen kansallismieliset toiveet että luotiin uusia unkarilaisvähemmistöjä uusien vallanpitäjien potkittavaksi ja kylvettiin uuden kaunan siemenet. Jopa EU:n sisällä, jonka piti vähitellen siirtää nuo vanhojen valtionrajojen luomat ongelmat historiaan, ajatukset ”hyvityksistä” ja alueiden ”palauttamisista” kömpivät esiin heti, kun Ukrainan sota järkyttää turvatuiksi luultuja kuvioita.

Muutamia päiviä sitten (näin kertoo esim. Index-uutissivusto) Slovakian ulkoministeri Rastislav Káčer oli haastateltavana tv-ohjelmassa, jossa häneltä kysyttiin, voiko Unkarin politiikka kymmenen vuoden kuluessa vielä edetä siihen pisteeseen, että Unkari alkaa esittää aluevaatimuksia naapureilleen. Kysymyksen taustana olivat luultavasti myös ne ajatukset, joita Venäjän hyökkäys Ukrainaan on nostattanut Unkarissa, ei tosin virallisen Unkarin taholta virallisesti mutta tietyissä ääripiireissä yhä äänekkäämmin (ja kuten on nähty, Orbán ja Fidesz ovat viime vuosina taitavasti onnistuneet omimaan äärinationalistista agendaa itselleen ilman, että itse siihen virallisesti sitoutuisivat). Ukrainan Transkarpatia, alue, joka maailmansotien välisenä aikana muodosti Tšekkoslovakian itäisen hännänpään ja toisen maailmansodan jälkeen siirtyi osaksi silloista Neuvosto-Ukrainaa, kuului entiseen Unkarin kuningaskuntaan, ja siellä elää huomattava unkarilaisvähemmistö, jonka suhteet nykyisen Ukrainan kansallisuuspolitiikkaan eivät ole olleet ongelmia vailla. Nyt siis Unkarin poliittisen elämän äärilaidoilla ehdotellaan jopa avoimesti, että Putin valloitettuaan Ukrainan antaisi Transkarpatian Unkarille ”takaisin”.

Tältä taustalta ministeri Káčer siis totesi, että jos Putin olisi onnistunut Ukrainan-sotaretkessään, Unkari olisi jo esittänyt aluevaatimuksia Slovakialle (joka aikoinaan kuului kokonaisuudessaan Unkarin kuningaskuntaan ja jonka etelälaidalla elää suuri unkarilaisvähemmistö, jonka alueen ”palautttamista” on yritetty ennenkin) – ja siksikin on tärkeää, ettei Putin onnistu vastedeskään. Toisin sanoen: Unkarin naapurimaassa uskotaan, että Unkari on EU- ja Nato-kumppanuudesta huolimatta valmis vehkeilemään Putinin kanssa naapuriensa vahingoksi. Varsin rankkaa tekstiä, etenkin kun se tulee ministeritasolta ja asiantuntevan, kokeneen poliitikon suusta; ankarana Orbán-systeemin kriitikkona tunnettu Káčer on toiminut aikoinaan viisi vuotta suurlähettiläänä Unkarissa. Slovakiassakin Káčerin lausahduksesta nousi kohu, ja Unkarissa Slovakian suurlähettiläs kutsuttiin ulkoministeriöön puhutteluun.

***

Mutta siirrytäänpä aivan toisiin asioihin. Katolisen kirkon piirissä tapahtuvasta lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä on viime vuosikymmenten ja vuosien aikana noussut skandaaleja eri puolilla läntistä maailmaa. Näitä ikäviä juttuja on nähty monenlaisissa kuvioissa, missä aikuiset pääsevät käyttämään valtaa lapsiin ja nuoriin, opettajina, kasvattajina tai valmentajina. Katolisessa kirkossa tätä luultavasti on pahentanut sekä selibaatti, jonka voisi kuvitella vetävän alalle ihmisiä, joilla on ongelmia oman seksuaalisuutensa kanssa, että mahtavan ylikansallisen organisaation salailukulttuuri. Kirkko on suojellut omiaan ja samalla kasvojaan. Länsimaissa nämä kulissit ovat sitten viime aikoina usein näyttävästi kaatuneet, ja Vatikaania myöten on jouduttu tekemään kipeitä tunnustuksia ja lupaamaan hyvityksiä ja vastedes selkeämpää ja avoimempaa kurinpitoa. Unkarissa sitä vastoin näitä tapauksia on puitu julkisuudessa paljon vähemmän, ja Unkarin katolisen kirkon piispat ovat viime aikoihin saakka jopa yrittäneet kiistää koko ongelman Unkarin osalta.

Pari vuotta sitten kirjoiteltiin tapaus A:sta, joka nyttemmin on tullut julkisuuteen koko nimellään: Attila Pető. Alaikäisenä papin hyväksikäyttämäksi joutunut Pető yritti täysi-ikäiseksi tultuaan vuosien ajan saada katolista kirkkoa ja esimiesvastuussa olleita piispoja tunnustamaan väärinkäytökset ja pyytämään julkisesti anteeksi. Hän soitteli parillekin piispalle useaan otteeseen (puheluihin ei koskaan vastattu) ja lähetteli tekstiviestejä, ilmestyi lopulta kirkkoonkin, jossa kardinaali Erdő oli toimittamassa messua. Erityisen törkeäksi ja väkivaltaiseksi tulkittiin seuranneessa poliisitutkinnassa se, että Pető oli kerran kiivastuksissaan potkaissut apulaispiispan asunnon ovea… Sillä poliisitutkinta tästä seurasi, Pető vietiin raudoissa putkaan (ihan totta), ja nyt hänet on virallisesti tuomittu vainoamisesta. Tosin lievimpään mahdolliseen rangaistukseen eli viralliseen nuhteluun. Tällä välin ilmeisesti kirkkokin on tajunnut, että rikosilmoituksen tekeminen Petőn toiminnasta ei ollut fiksu ratkaisu, ja arkkipiispan edustaja on virallisesti pahoitellut tapahtunutta ja pyytänyt oikeusistuinta jättämään Petőn tuomitsematta.

Asia ei kuitenkaan ole tällä loppuun käsitelty. András Hodász, katolinen somevaikuttaja, joka isännöi YouTubessa suosittua Papifrankó (‘Papin suorat sanat’) -kanavaa, itsensä oikeistokonservatiiviksi määrittelevä mutta kuitenkin Orbánin järjestelmää monissa kohdin kritisoiva Budapestin Angyalföldin seurakunnan kirkkoherra, erosi viime syksynä papin virastaan ilmeisesti henkilökohtaisen kutsumuskriisin jälkeen. Nyt hän julkaisi kristillisellä Szemlélek-sivustolla pitkän henkilökohtaisen tilityksen, joka noteerattiin myös riippumattomassa mediassa. Käännän siitä katkelmia, joihin tämä blogahdus on hyvä lopettaa:

Kuten tiedetään, Attila oli Unkarin ensimmäinen pappien seksuaalisen ahdistelun uhri, joka tuli julkisuuteen omalla nimellään ja kasvoillaan. Ja luultavasti hän on ensimmäinen uhri – varmasti ainakin Unkarissa – jonka haastoi oikeuteen se järjestö, joka osittain on itse vastuussa siitä, mitä hänelle tapahtui. (…) Muutamia kuukausia sitten olin ystäväpiirin kanssa oluella eräässä ”rauniokapakassa”. Jotenkin keskustelu ajautui seksuaalisen hyväksikäytön suuntaan, ja etenkin puhuttiin siitä, mitä me voimme tehdä lasten suojelemiseksi. (…) Yksi seurueen jäsenistä piti tiukasti kiinni siitä kannastaan, että näistä asioista ei sovi puhua lapselle, sillä semmoinen vain vetää huomion asiaan, ja muutenkin paras ratkaisu on vain panna lapsi hyvään kristilliseen kouluun. Hänen mielipiteensä oli järkkymätön, vaikka luettelimme miten monta tutkimusta, tilastoa tai lukemattomia yleisesti tunnettuja tapauksia, jotka olivat sattuneet, kuinka ollakaan, juuri kristillisessä koulussa, jopa niin, että tekijänä oli pappi. Sana seurasi toistaan, ja jossain kohdassa sisälläni jotain napsahti.

Yhtäkkiä, itsellenikin yllätykseksi, aloin mölistä sekavasti, pomppasin pystyyn ja paiskasin lattiaan ensimmäisen esineen, joka käteeni osui. Näin toisten silmissä pelkoa, että nyt käyn kimppuun ja lyön, mutta minä vain putosin takaisin tuolilleni ja nyyhkytin hillittömästi minuuttikaupalla. Keskustelu katkesi, minä poistuin pian sen jälkeen ja lähdin yhä itkien kulkemaan kotiin. Reaktioni ei selity pelkällä mielipide-erolla: olen monesti tähänastisella urallani joutunut väittelyihin, mutta koskaan en ole käyttäytynyt näin. Selitystä on etsittävä muualta, nimittäin siitä, että

olen itsekin asianosainen:

teini-ikäisenä olen itsekin useaan otteeseen joutunut seksuaalisen väärinkäytöksen uhriksi.

Potkittujen ovien, kaadettujen pöytien, lattiaan paiskattujen pullojen ymmärtämiseksi on tiedettävä:

seksuaalisen hyväksikäytön uhrit kokevat väkevää, suorastaan hillitsemättömän suurta raivoa, jonka he sitten ulkoisten olojen paineessa tukahduttavat mielensä pohjille.

Normaalissa tapauksessa viha löytää tiensä. Me olemme saaneet sen Luojalta, jotta pystyisimme puolustautumaan, kun sitä tarvitaan. (…) Hyväksikäytön uhri taas usein jäätyy ja kokee voimattomuutta, ei pysty puolustautumaan, ei ilmaisemaan, että hänelle tämä tilanne ei ole okei, ja siksi suuri osa vihasta jää hänen sisälleen. (…) Tämä tukahdutettu viha, koetusta nouseva häpeä ja hämmennys eristää uhrin täysin, hän jää oman onnensa nojaan, mikä tekee lähes mahdottomaksi myöhemmin käsitellä tapahtunutta, sillä olennaisen tärkeää olisi pystyä puhumaan siitä jonkun kanssa.

Siksi monet yrittävät vain unohtaa koko jutun. Muistan, miten vuosia myöhemmin, kun kerroin vanhemmilleni, mitä minulle oli tapahtunut, he kertoivat, että heistäkin oli ollut omituista, että niin usein tapailen tuota pappia, josta he olivat jo kuulleet, että hänessä on jotain pielessä ja hänen ympärillään liikkuu jatkuvasti epäilyttävän paljon nuoria poikia, mutta he eivät olleet tienneet, mitä tehdä. Ja minä raivostuin heille, tästä heidän rikollisesta naiiviudestaan ja vastuuta väistelevästä kyvyttömyydestään. Minä olin lapsi, he olivat minun vanhempiani, heidän olisi pitänyt tehdä kaikkensa puolustaakseen minua. Ja nyt tuossa rauniokapakassa koin uudelleen tuon raivon tunteen. Tässä on isä, joka tiukasti pitää kiinni siitä, ettei itse asiassa pysty tekemään mitään suojellakseen lastaan. Minä taas, kuin play-nappulasta painettuna,

koin uudelleen tuon menneisyyden hetken ja tuon lapsen raivo purkautui minusta,

ja karjuin aivan suunniltani tuttavalleni päin naamaa, että juuri siksi minulle tapahtui se, mikä tapahtui, koska minunkin vanhempani olivat yhtä tolloja kuin hän. (Itse asiassa käytin vähän väkevämpää ilmausta.) Tällaisissa tilanteissa, kun ihminen kokee uudelleen jonkin lapsuuden traumansa osan (tässä tapauksessa se oli kohtaaminen vastuutaan välttelevän aikuisen kanssa), mieli päästää valloilleen sen vihan, jota koko ajan on säilytellyt. Siksi se vaikuttaa niin hurjalta ja ulkopuolisen silmään käsittämättömältä.

Siispä nyt, kun luin Attilan tarinan, muistin, että minulle tuo oven potkiminen, tuo viha, on tuttua ja ymmärrän sen. Attila! Olit oikeassa ja teit oikein! (…)

En halua syyttää katolista kirkkoa passiivisuudesta, sillä se on todellakin tehnyt valtavasti viime vuosina: tuo tietty pappi on aikoja sitten erotettu palveluksesta, ehkäiseviä toimia on otettu käyttöön, on perustettu lastensuojelukomitea, tämä aihe on otettu pappisseminaarien opetusohjelmaan, koulutusta ja konferensseja on järjestetty, ynnä muuta.

Mutta yksi asia vielä puuttuu – ei Kirkosta vaan koko Unkarin yhteiskunnasta: sen ymmärtäminen, mitä uhrin sielussa tapahtuu,

sillä silloin pystymme kohtelemaan uhreja myötätunnolla ja antamaan heille kaiken sen, mitä he todella tarvitsevat. Meidän on otettava vakavasti se, että suurin laiminlyöntimme on ollut heidän jättämisensä oman onnensa nojaan. Olemme jättäneet heidät yksin tuskassaan ja laiminlyöneet myötätunnon. (…)

On symbolinen hetki, kun uhri istuu syytetyn penkillä.

Se on yhteiskunnan häpeän hetki, ihmisyytemme pohjakosketus, oikeastaan uhrin syyllistämistä.

Ymmärrän kyllä, että lain kirjaimen mukaan Attila syyllistyi ahdisteluun, mutta jos pesemme kätemme ja piiloudumme lakipykälien taakse, me myös vältämme myötätunnon ja jätämme jälleen yksin sen, jonka jo vuosia sitten jättivät yksin hänen ympärillään olevat ihmiset, emmekä silloin ole yhtään heitä parempia. Ottakaamme nyt kerrasta opiksemme:

jos ovi on auki, ei tarvitse potkia.

Pökköä pesään

Viikko on vierähtänyt työkeikalla Unkarissa. Neljä aamua peräjälkeen jaksoin katsella valtakunnan ykkösteeveen aamu-uutisia, sen jälkeen petti hermo hysteerisen tunteilevaan, paranoidiseen vaihtoehtotodellisuuteen, jossa Unkari on jatkuvan pahan voimien hyökkäyksen kohteena. (Ihan oikeasti, jokunen tämmöinen uutislähetys pitäisi tekstitettynä välittää Länsi-Euroopan yleisölle, samaan tapaan kuin esimerkiksi Julia Davis YouTubessa tai Anton Gerashchenko Twitterissä toimittavat englanniksi tekstitettyjä välähdyksiä Venäjän tv:n mielipuolisesta maailmankuvasta…) Sanktiot, joita Orbánin Unkari määrätietoisesti vastustaa (”Brysselistä ei tule meille apua, vain sanktioita”), ovat yksin syynä inflaatioon ja talouskriisiin (sodasta ja ilmastonmuutoksesta ei hiiskaustakaan). Eva Kailin korruptioskandaalista opimme paitsi että Bryssseli on korruption mädättämä myös sen, että kaiken takana on Soros, jonka lonkerot ulottuvat myös kansalaisjärjestöiksi naamioituihin lobbausryhmiin. ”Dollarivasemmisto” masinoi hallituksenvastaisia mielenosoituksia mm. Debreceniin suunnitellun kiinalaisten akkutehtaan johdosta (jonka ympäristöväki väittää johtavan pohjavesikatastrofiin, mutta siitäkään ei tv-uutisissa sen kummemmin puhuttu).

Todellakin, nimitystä ”dollarivasemmisto” käytetään johdonmukaisesti, ja sillä viitataan siihen, että viime vuonna jotkin väitetysti vasemmiston vaalikampanjaa tukeneet tahot saivat tukea amerikkalaisilta säätiöiltä (Soros!). Laajemmin taustana on se, että Bidenin hallinto on kaivanut sotakirveen esiin ja lähettänyt Budapestiin suurlähettilään, joka – sen lisäksi että on avoimesti sateenkaariperheen isä ja edustaa siis Unkarin perustuslakiin kirjattujen arvojen (“äiti on nainen, isä on mies”) vastaista elämäntapaa – on tehnyt selväksi, että veljeilystä Putinin kanssa ei tykätä. Tästä käytiin jo sananvaihtoa ulkoministeri Szijjártón kanssa, joka oli yrittänyt ojentaa suurlähettilästä Unkarin sisäpolitiikkaan puuttumisesta. Suurlähettiläs Pressman napautti, että USA:n mielestä Venäjän yritys laittaa Euroopan rajat uusiksi ei ole Unkarin sisäinen asia.

Niin, Venäjä, Venäjä ja Venäjä. Kun tänä aamuna sitten päivän tauon jälkeen avasin M1-kanavan uutiset, siellä tuotiin pitkästä aikaa esille Ukrainan sota. Nimittäin se, että Ukrainassa on meneillään liikekannallepano, joka on paikoin muuttunut suoranaiseksi ihmismetsästykseksi. Katsojille näytettiin somekanavilla kiertäviä videoita, joissa Ukrainan kutsuntaviranomaiset tai poliisit riitelevät tai tappelevat vastahakoisten mobilisoitujen kanssa tai sokea mies kertoo saaneensa palvelukseenastumismääräyksen. Omaa mediakuplaani täyttävät kuvat Venäjän liikekannallepanosta kaikkine lukemattomine inhimillisine, sotilaallisine ja logistisine katastrofeineen puuttuivat Unkarin uutisista täysin. Hallitus ja yleisradioyhtiö (tai sen siteeraamat ja konsultoimat, hallituksen kontrollissa olevat viestimet ja ajatuspajat) eivät suoraan asetu Venäjän puolelle tai Putinia ylistämään, mutta on selvä ero siinä, miten Venäjästä joko vaietaan tai raportoidaan suoraan ”neutraalisti” Putinia siteeraten, ja miten Ukrainan ”ihmismetsästyksestä” kerrotaan yleisölle.

Yhden sortin raja ylitettiin puolitoista viikkoa sitten Budapestissa järjestetyssä tilaisuudessa, jota taustoittaa ja analysoi 444.hu-sivuston artikkeli. Mathias Corvinus Collegiumiin, joka on hallituksen runsaskätisesti tukema korkeakoulu-ajatuspaja, oli kutsuttu kansainvälistä mediaväkeä, lähinnä äärioikeiston vaihtoehtomedian edustajia, blogisteja ja muita poliittisesti sopivia mediapersoonia, ns. valtamediaa edusti korkeintaan saksalainen keltalehti Bild. Tässä samanhenkisten sopuisassa seurassa Viktor Orbán sitten innostui ”vapaan keskustelun” puitteissa lausumaan jotakin, mistä Budapestissa asuva ja Orbánia väkevästi fanittava amerikkalainen ”konservatiivi”-toimittaja Rod Dreher raportoi:

Joku kysyi pääministeriltä, halusiko tämä Unkarin pysyvän EU:ssa. ”En todellakaan!” hän vastasi lisäten, että Unkarilla ei ollut valinnanvaraa, koska 85 % viennistä menee EU:n sisälle.

“Kaikki paha Euroopan historian kolmen viime vuosikymmenen aikana on sisäänrakennettu Brysseliin (embedded in Brussels)”, hän sanoi. Heidän on pakko demonisoida Unkaria, sillä jos Unkari menestyy yhtään missään, se saattaa EU:n politiikan ja ideologian epäilyksen alaiseksi.

Tämä sitaatti levisi Unkarin oppositiomediaan, minkä jälkeen Dreher muokkasi tekstiään (alkuperäinen löytyy yhä Wayback Machinen avulla) vähemmän raskauttavaan muotoon, todeten vain pääministerin sanoneen, että hänelle henkilökohtaisesti Unkarin EU-jäsenyys on kipeä asia. Népszava-lehdelle Dreher tarjosi vielä lisää selityksiä: pääministeri oli EU-jäsenyydestä puhuessaan aivan selvästi laskenut leikkiä.

Tässä on kuitenkin niin sanotusti myöhäistä rypistää. EU-jäsenyyspuheiden ohella pääministerin ”vapaasta keskustelusta” lähti leviämään kohta, jossa Orbán vertasi sodan tuhoamaa Ukrainaa Afganistaniin ja puhui ”ei-kenenkään-maasta”. Tämän johdosta Ukrainan ulkoministeriö hermostui ja kutsui Unkarin Kiovan-lähettilään puhutteluun. Pökköä pesään lisäsi Dnipron kaupungin pormestari Telegram-palvelussa välitetyllä kommentillaan:

”Orbánille. Venäjäksi. Poliittisesti epäkorrektisti. Ensinnäkin, nartunnaama, ”ei-kenenkään-maa” ei ole meillä vaan teillä. Me olemme asuneet täällä tuhansia vuosia emmekä kömpineet esiin jostain Uralin takaa. Toiseksi: te olette kyllä erikoisen lahjakkaasti saattaneet itsenne vihatuiksi kaikkialla, Romaniasta Slovakiaan, Serbiasta Ukrainaan. Trianonin rauhansopimushan oli rangaistusta teidän historiallisesta raakuudestanne. Kolmanneksi, teidän julmuutenne ja jatkuva halunne mielistellä tyranneja kummassakin maailmansodassa ovat tehneet teistä historiallisia hylkiöitä. Neljänneksi: vain oikea roskaväki voi antaa vuoden 1956 tapahtumat anteeksi Neuvostoliitolle ja sen perillisille. Viidenneksi: on moraalisesti vihoviimeisen luokatonta teidän huudella kaikille EU:n ja Naton ”sateenvarjon” suojasta. Tulkaa pois sieltä sateenvarjon alta, niin me teemme teistä selvää kolmessa päivässä.”

No joo, historiallista katkeruutta on pelissä puolin ja toisin, eikä pormestari Filatovin perus-itäeurooppalainen ”me ollaan oltu täällä kauemmin kuin te” -kansallismytologiointikaan sinänsä suuria sympatiapisteitä kerää. Silti tässä vahvistuu se vaikutelma, että nyt alkaa lässytykset riittää ja aletaan vihdoinkin päästä asiaan ja sanoa niin kuin asiat on. Oli kyse sitten unkarilaisen kansallismielisyyden historiallisesta painolastista eli siitä, miten vanha Unkarin kuningaskunta 1800-luvun lopulla potki kansallisia vähemmistöjään (myös silloisen Itävalta-Unkarin Transkarpatian ”ruteeneja”) päähän, tai siitä, miten ”kommunismia” ja ”vasemmistolaisuutta” vihaava Orbánin Unkari kaveeraa Neuvostoliittoa takaisin haikailevan Putinin kanssa.

(Niin, se vuosi 1956 ja ”ne”, jotka murskasivat Unkarin vapaustaistelun. Tätä en ole vielä nähnyt virallisen Unkarin väittävän, mutta yksityisiltä unkarilaiskahjoilta olen itsekin saanut somessa kuulla sen yllättävän selityksen, että vuoden 1956 vapaustaistelun jyräsivät telaketjujen alle itse asiassa ukrainalaiset. Nimittäin ne neuvostoarmeijan yksiköt, jotka Unkariin lähetettiin kansannousua kukistamaan, tulivat – ymmärrettävistä maantieteellisistä syistä – Unkaria lähellä olevilta silloisen Ukrainan neuvostotasavallan alueilta, ja varmaan sotilaissakin oli jonkin verran etnisiä ukrainalaisia. Tietenkään tämä Moskovan määräämä operaatio ei ollut mitenkään erityisesti ”ukrainalaisten” juttu, sen enempää kuin Suomen talvisodan Raatteen tien taistelu, jossa tuhottiin 44. ”Kiovalainen” kivääridivisioona.)

(Viime marraskuussa Orbánin FB-sivulla julkaistiin video, jossa Orbán tapaa jalkapalloilija Balázs Dzsudzsákin kaulassaan fanihuivi, jossa näkyy Suur-Unkarin kartta. Tästä hermostuivat sekä Romanian että Ukrainan ulkoministeriöt.)

Vuosikaudet olen tässä blogissa ihmetellyt, miten kauan Unkarin hallitus saa purra ruokkivaa kättä, huudella naapureilleen hermostuttavia revansistivihjailuja sieltä pormestari Filatovin mainitseman sateenvarjon alta, haukkua suvereenisti hallitsemassaan kansallisessa media-avaruudessa ”korruptoitunutta” Brysseliä, maahanmuuton ja ”gender-ideologian” rappeuttamaa ”Länttä” ja ”Amerikkaa” – ja samalla istua kilttinä poikana EU:n ja Naton pöydissä. Nyt voisi kuvitella, että Ukrainan sodan myötä olisi lopultakin jotain lähtenyt liikkeelle. Kotimaassa Orbánin kannatus lepää yhä halvan energian, oikeistopopulistisen hengennostatuksen, sodalla pelottelun (”paha vasemmisto ei edes tavoittele rauhanneuvotteluja ja vihollisuuksien lopettamista vaan haluaa lähettää Unkarin pojat ja tyttäret sotaan”) ja syyttelyn varassa (”talouskriisi on Brysselin sanktioiden syytä”). Kävisikö nyt vihdoinkin kaikille selväksi, että nämä eivät sovi yhteen niiden kansainvälisten kuvioiden kanssa, joissa Unkarinkin on oman etunsa tähden pakko pysyä mukana?

Viime aikoina Unkarin asema Natossa – samoin kuin Unkarin suhtautuminen Suomen Nato-jäsenyyteen – on nostattanut entistä enemmän huolta. Epäilyjä Unkarin roolista ”Venäjän Troijan-hevosena” on heitelty jo pitkään, ja tätä keskustelua vauhditti äskettäinen operaatio, jolla satoja korkeitakin Unkarin armeijan upseereja lähetettiin eläkkeelle. Suomessakin on asiantuntijoiden voimin arveltu, että kyseessä on poliittinen puhdistus, jossa ”modernisoinnin” varjolla raivataan tieltä paitsi vanhat ja kielitaidottomat äijät myös liian Nato- ja länsimieliset upseerit. Aivan äskettäin riippumaton Daily News Hungary -uutissivusto arveli, että Nato voisi käynnistää selvittelyt asian johdosta ja jopa heittää Unkarin ulos. Mitään lähteitä tai vankempia todisteita tälle arvelulle jutussa ei kuitenkaan pystytty esittämään. Ei tässä edelleenkään voi muuta kuin tuumia, että ruukku menee kaivolle kunnes särkyy.

Koska olemme sen arvoisia

Unkarilaisessa isänmaallisuudessa on merkillinen ”loukatun suurvallan” juonne. 1500-luvulta saakka siihen on kuulunut menetetyn suuruuden ja koettujen kärsimysten ruikuttaminen. Otetaanpa kuuluisa esimerkki: 1700-luvun alun ns. Rákóczin vapaustaisteluun (jossa turkkilaisvallan alta vapautuva Unkari turhaan pyristeli Habsburg-imperiumia vastaan) yhdistetty kansanlaulu, ns. Rákóczi-nóta:

Jaj, régi szép magyar nép!
Az ellenség téged miképp
Szaggat és tép!
Mire jutott állapotod,
Romlandó cserép.
Mint egy kedves eleven kép,
Valál olyan szép,
Magyar nép! (…)

‘Voi muinainen kaunis Unkarin kansa!
Vihollinen sinua kuinka
raastaa ja repii!
Mihin tilaan oletkaan joutunut,
särkyvä saviruukku.
Kuin ihana elävä kuva
niin olit kaunis,
Unkarin kansa!’ (…)

Tätä perinnettä (riimisanoja nép ‘kansa’ – tép ‘repii’ myöten) jatkaa myös Unkarin kansallislaulu Himnusz, jonka sanat kirjoitti Ferenc Kölcsey vuonna 1823 kotonaan Itä-Unkarin maaseudulla Szatmárcsekessä; sinne hänet on myös haudattu. Tekstin syntymäpäivä on myös Unkarin kulttuurin virallinen kansallinen juhlapäivä. Tasan 200. vuosipäivän kunniaksi järjestettiin äskettäin tavallista isompi juhlatilaisuus, johon liittyi ekumeeninen jumalanpalvelus Szatmárcseken reformoidussa kirkossa. Siellä pääministeri Orbán piti puheen, jota haluaisin pikaisesti kommentoida – vaikka sekä kansallislaulusta ja sen aatteista sinänsä että Kölcseyn yksityiselämään liittyvästä jännästä juonteesta olen kirjoittanut täällä ennenkin.

Unkarilaiseen ruikutusisänmaallisuuteen nimittäin liittyy jonkinlainen kitkerä syyttely: me olemme kärsineet enemmän kuin kukaan muu (varsinkin naapuriemme taholta, jotka jostain käsittämättömästä syystä kaikki vihaavat meitä), ja siitä huolimatta tai oikeastaan siksi me ansaitsisimme parempaa. Tämä kansallisen ylpeyden teema oli ilmeisesti myös keskeisessä osassa Viktor Orbánin puheessa, sen mukaan kuin sitä referoidaan hänen kotisivullaan. Toinen tähän kietoutuva aihe on ”kansakunnan säilymisen” ajatus ja kansakunnan katoamisen pelko. (Tästäkin olen aiemmin kirjoittanut: kansallisromantiikan isän Johann Gottfried von Herderin jossain sivulauseessa heittämä huomautus siitä, että yksinään keskellä slaavien ja germaanien merta kelluvat unkarilaiset saattaisivat jossain vaiheessa kadota tykkänään, on kahdensadan vuoden kuluessa vaahdotettu Unkarin kansallisessa diskurssissa todelliseksi sukupuuttopaniikiksi. Paha saksalainen Herder povasi meidän kielellemme sukupuuttoa ja kuolemaa!) Nykymaailman aikaan tähän voi oivasti yhdistää oikeistopopulistisen näkökulman väestöpoliittisiin kysymyksiin, eli näistä aiheista saa ns. koirapillin, jonka vihellyksen kohdeyleisö hyvin osaa tulkita: muijat kotiin nyrkin ja hellan väliin rotupuhtaita lapsia synnyttämään, että saadaan Sorosin, illuminaattien ja liskoihmisten häijyt väestönvaihtosuunnitelmat torpattua.

Tähän aiheeseen ilmeisesti Orbánkin tarttui juhlapuheessaan. Unkari, Magyarország, on, samoin kuin kaksisataa vuotta sitten, yhä edelleenkin unkarilainen maa, magyar ország. (Itse asiassa entisen Unkarin kuningaskunnan, ”Suur-Unkarin” asukkaista oli Kölcseyn aikaan ja vielä vuosikymmeniä myöhemminkin etnisiä unkarilaisia alle puolet – mutta se, miten ”unkarilainen” määritellään, onkin paljon yksinkertaista etnonationalistitulkintaa mutkikkaampi juttu.) Kansallislaulua kuunnellessaan tai sen tekstiä lukiessaan unkarilainen voi ylevää liikutusta tuntien kuulla siinä ”historian pyörteistä”, muinaisuudesta nousevan ja tulevaisuuteen tähtäävän ikiaikaisen viestin. Tämähän on kaunista ja hienoa ja sinänsä aivan oikein. Tätä varten kansallislaulut on kirjoitettu, rakentamaan kansallista identiteettiä, tunnetta kaikesta siitä hyvästä ja kauniista, mikä liittyy omaan kansaan ja mihin halutaan samaistua.

Mutta Orbán tai hänen puheenkirjoittajansa veti perinteisestä kansallisromanttisesta näkemyksestä myös suoran linjan nykyhetken kulttuuritaisteluihin. Himnusz on toki katuva rukous, jossa heti aluksi pyydetään Jumalan armoa ja kuvataan kansakunnan kokemat koettelemukset Korkeimman rangaistuksina sen synneistä. Silti, näin Orbán, sitä tulee kuunnella ylpeänä, suorana seisten ja pää pystyssä. Toki unkarilaisilla, ”kuten kaikilla kristityillä kansoilla, jotka ymmärtävät, mitä tarkoittaa synti ja anteeksiantamus”, on aihetta katumukseen. Mutta:

”Pitäisikö meidän ehkä polvistua keskelle jalkapallokenttää? [Tässä tietenkin viitataan viimevuotiseen skandaaliin, kun brittipelaajien rasisminvastainen mielenilmaus, ”taking the knee”, Budapestin Puskás-areenalla sai unkarilaiset fanit buuaamaan. Nämäkin fanit olivat itse asiassa lapsia, sillä ”oikeaa” yleisöä ei otteluun saanut päästää, rangaistuksena unkarilaisen jalkapalloyleisön aiemmasta rasistisesta elämöinnistä…] Tai kaataa suurten esi-isiemme patsaat? Kieltää ja pyyhkiä pois tuhatvuotinen kulttuurimme? Tai sallia, että itse itsensä nimittäneet, isänmaattomat ja liberaalit sensorit seulovat ja kirjoittavat uusiksi unkarilaisten historian?”

Myös atlantintakaisen uusoikeiston woketuksenvastainen koirapilli siis vinkui ja känkelöinnillä peloteltiin oikein olan takaa. Orbán otti myös kantaa Ukrainan sotaan (”emme anna yhä verisemmän sodan pyörteiden huimata päätämme, ja siksi haluamme tulitaukoa, neuvotteluja ja rauhaa”), ja – tietenkin – rakensi taas kuvaa Unkarista pienenä gallialaisena kylänä yksin uhmaamassa imperiumin valtapyrkimyksiä:

[Pääministeri] muistutti: osmanit sanelivat, kuka on oikeauskoinen ja kuka pakana, Habsburgit, kuka on hyvä kristitty [viittaus kaikkeinkatolisimpien majesteettien tukemaan vastauskonpuhdistukseen, jolla oli marttyyrinsa ja sankarinsa etenkin Unkarin reformoitujen protestanttien keskuudessa], saksalaiset, kenen kanssa saamme elää yhdessä ja kenen emme [tällä ilmeisesti taas kerran viitataan siihen Unkarin hallituksen nykyiseen viralliseen kertomukseen, jonka mukaan Unkarin juutalaisten joukkotuho oli yksinomaan saksalaisten miehittäjien syytä], neuvostoliittolaiset halusivat painostaa unkarilaiset muuttumaan maailman proletaareiksi. ”Brysselin byrokraatit taas haluavat takoa meistä liberaaleja maailmankansalaisia, ajastaan jälkeen jääneeksi tuomitun unkarilaisuutemme sijaan”, hän sanoi.

Mutta tästäkään en halunnut kirjoittaa, vaan siitä, miten Orbánin puheessa tulkittiin kansallislaulun loppusäe: Megbűnhödte már e nép a múltat s jövendőt, ’tämä kansa on jo kyllin kärsinyt menneisyyden ja tulevaisuuden edestä’.

”Kristityn sielulle tämä lause merkitsee sitä, että vaikka syntiemme määrä ja mitta olisi suuri, ei Taivaan Isä silti ole pyyhkäissyt meitä pois maan pinnalta. Vaikka Hän onkin meitä rangaissut, hän sallii meidän jatkaa historiaamme. Tähän syy voi olla vain se, että myös hyveemme ja ansiomme ovat lukuisat, eli olemme ansainneet saada tulevaisuuden.”

Kristittynä ja jonkin verran teologisia viisastelujakin lueskelleena ihmisenä minun oli pakko tarttua tähän kohtaan. Se oli nimittäin niin huutavassa riidassa sen kanssa, mitä kristinuskon perinne, ainakin sen protestanttinen tulkinta, opettaa armosta ja ansiosta. Sekä Luther että Orbánin ja Kölcseyn oman kirkkokunnan isähahmo Jean Calvin korostivat sitä, että syntinen ihminen pelastuu yksin Jumalan armosta, ei omien tekojensa tähden. Toki maallinen menestys on eri asia kuin sielun pelastus. Silti ajatus siitä, että Kaikkivaltias palkitsisi tietyt kansakunnat poliittisella itsenäisyydellä ja muulla mukavalla niiden ”lukuisien ansioiden ja hyveiden” tähden, on kristinuskon kannalta monella tapaa pielessä. Mainitaan tässä nyt pikaisesti vaikkapa Vanhan testamentin Job ja kärsimyksen ongelma, tai tänään vietettävän Vainojen uhrien muistopäivän johdosta holokaustin miljoonat uhrit ja se vakavasti pohdittu kysymys, onko ”Auschwitzin jälkeinen teologia” ylipäätään mahdollinen.

Kristinuskolla voi tehdä politiikkaa monella tapaa. Eurooppalaiseen ”kristillisdemokraattiseen” traditioon parhaimmillaan kuuluu ihmisoikeuksien ja luovuttamattoman ihmisarvon tunnustaminen, ajatus kaikkien ihmisten tasavertaisuudesta, köyhien ja vähäväkisten tukeminen, väkivallaton yhteiskuntasopuun pyrkiminen. Näiden ajatusten voi nähdä nousevan kristinuskon perusperiaatteista. Sitten on se primitiivisempi tapa, jossa kristinuskoon yhdistetty kulttuuris-kansallinen identiteetti otetaan perusteeksi kansalliselle ylemmyydentunnolle ja Raamatusta irti repäistyillä fraaseilla tuetaan omaa puolueohjelmaa. Tästä näyttivät taannoin loistoesimerkin ”perusitävaltalaiset” vaalikampanjallaan, jossa ”lähimmäisenrakkaus” merkitsi käytännössä muukalaisvastaisuutta (”minulle lähimmäisiä ovat meidän itävaltalaisemme”, eli Jeesuksen vertaus oli käännetty komeasti päälaelleen).

Tällä primitiivisemmällä linjalla on myös Unkarin hallitus, joka näyttää suhtautuvan Jumalaan samoin kuin Brysseliin, eli ”tänne ja heti se, mikä meille kuuluu!” Orbán viittasi puheessaan myös Luukkaan evankeliumin 21. luvun 28. jakeeseen: ”Kun nämä tapahtumat alkavat, ryhdistäytykää ja nostakaa päänne pystyyn, sillä teidän vapautuksenne lähestyy.” Tässä raamatunkohdassahan Jeesus puhuu lähestyvien lopun aikojen koettelemuksista, Jerusalemin tuhosta ja vainoista. Orbánin puheessa sanomaksi on väännetty suunnilleen: Olkaa edelleenkin ylpeästi unkarilaisia, älkää antako periksi Brysselin byrokraateille ja muille valitun kansamme vihollisille.

”Sillä nöyränä sinun edessäsi, mutta ylpeänä maailmaa vastaan seisoo sinun valittu soturikansasi sinun siunaavan kätesi alla.” Näin ei sanonut Viktor Orbán vaan Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanissa koulun aamuhartautta pitävä opettaja Rautajärvi, naiivin äärioikeistolaisen nationalistin karikatyyri. Väinö Linnan Suomessa tämmöinen hurskastelevan mahtailun kuvaus oli helppo lukea äärirealistiseen proosaan kätketyksi piruiluksi. Nyt eletään Euroopassa toisenlaisia aikoja.

Erasmus ja Andreas

Suomalaisessakin mediassa on nyt kerrottu jymäyksestä, joka yllätti Unkarin akateemiset piirit maanantaina: sosiaalidemokraattinen Népszava-lehti kirjoitti, että EU sulkee Unkarin ns. säätiöyliopistot Erasmus+-vaihtosopimusten sekä Horizon-tutkimusrahoituksen ulkopuolelle, kunnes niiden toimintamalli muutetaan vastaamaan läpinäkyvyydelle ja riippumattomuudelle asetettuja ehtoja – eli sen jälkeen, kun joulukuussa 2022 myönnetyt rahat on käytetty, ei Brysselistä tule lisää tukea, ellei meininki muutu. Näkyvin ja esimerkiksi tuossa YLE-uutisessa eniten esillä ollut seuraus on opiskelijavaihdon katkeaminen useimpien unkarilaisten yliopistojen kanssa. Vähemmän huomiota on herättänyt se vähintään yhtä ikävä seikka, että opetusvierailut ja suuret kansainväliset tutkimusprojektit ovat uhattuina – siis näiltä säätiöyliopistoilta. Mistä tässä säätiöhommassa olikaan kysymys?

Pari vuotta sitten Unkarin hallitus siirsi useimmat etenkin pääkaupungin ulkopuoliset yliopistot valtion hallusta säätiöiden omistukseen. Malli muistuttaa esimerkiksi Yhdysvaltojen systeemiä, missä yliopistoja paljolti pyörittää yksityisiltä lahjoittajilta ja sijoittajilta tuleva tuki, ja eurooppalaisessa perinteessä se vaikuttaa oudolta, semminkin kun Unkarissa on vaikea kuvitella edes Orbánin järjestelmän rikastuttamien oligarkkien kiinnostuvan akateemisen tutkimuksen rahoittamisesta. Itse asiassa yliopistojen toiminnan välttämätön rahoitus tulisi uudessakin systeemissä pääasiassa valtiolta, ja säätiörakennetta tarvittiin johonkin aivan muuhun: yliopistoja ja niiden kiinteistöjä ynnä muita omistuksia hallinnoivien säätiöiden johtokunnat miehitettiin hallituksen ja valtapuolueiden edustajilla. Näin Orbánin järjestelmän luottomiehille ja -naisille luotiin mukavasti palkatut asemat, joista heitä olisi hyvin vaikeaa erottaa, jopa siinäkin tapauksessa, että maan hallitus vaihtuisi. Ja koska – kuten aiemmin on jo nähty esimerkiksi Unkarin valtionpankkia lähellä olevien, arvokiinteistöjä ja muuta mukavaa hallitsevien säätiöiden yhteydessä – ”säätiöön sijoitettu julkinen raha menettää julkisen rahan luonteensa”, yliopistoja hallitsevat poliitikot saisivat tehdä yliopistojen rahalla ja omaisuudella mitä tykkäävät, joutumatta tekemään siitä tiliä kenellekään.

Aivan kitkatta säätiöiminen ei sujunut. Suurin rähinä oli jo aiemmin noussut teatteri- ja elokuvakorkeakoulussa (SZFE), jossa hallintomalliuudistus ja johtajanvaihdos saivat opiskelijat ja opettajat kapinoimaan ja muutamaksi kuukaudeksi valtaamaan yliopiston rakennuksen. SZFE:n kapinalliset lähtivät lopulta talosta kokonaan ja suorittavat opintojaan loppuun kansainvälisen yhteistyöverkoston avustuksella muiden maiden oppilaitoksissa. Myös esimerkiksi Szegedin yliopistossa säätiömuotoon siirtyminen nostatti kiivasta keskustelua ja mielenilmauksia. Yliopistojen oli kuitenkin pakko taipua valtiovallan kiristyksen edessä, kirjoittaa 444.hu-sivustolla Péter Magyari: jos ne eivät suostuisi säätiöintiin, myös rahoitus loppuisi, mutta yhteistyökykyisille yliopistoille lupailtiin EU:n elpymisrahastosta aikanaan mukavasti rahukkaa.

Itse asiassa jo säätiöintiuudistuksen aikaan Unkarin hallituksen piti tietää, että EU ei tykkää tästä järjestelystä. Ministeri Tibor Navracsics, joka nyt uutisen tultua julki on esittänyt yllättynyttä ja puhunut mahdollisista väärinkäsityksistä, joutui jo pari vuotta sitten turhaan selittelemään asiaa EU:n komissiolle. Jo tuolloin asianosaisille tehtiin selväksi, että Unkarin elpymissuunnitelmaan upotettu säätiöyliopistojen runsas rahoitus ei kävisi päinsä. Elpymissuunnitelma kirjoitettiin sitten uusiksi ja yliopistoille suunniteltu rahoitus käytännössä poistettiin siitä; tämä elpymisrahoitus puolestaan on edelleenkin jäissä EU:n arvostelemien oikeusvaltio- ja demokratiaongelmien takia.

Joulukuussa siis EU:n komissio päätti rangaista Unkaria, ja tämä päätös oli lähes yksimielinen, vain Puola puuttui yhteisrintamasta. Unkarin elpymisrahoituksesta jäädytettiin korruptioepäilyjen ja oikeusvaltio-ongelmien takia yli kuusi miljardia euroa, ja samalla komissio päätti myös, että EU:n instituutiot (siten myös Erasmus- ja Horizon-ohjelmat) eivät saa myöntää rahoitusta Unkarin säätiöpohjaisille laitoksille, koska näihin päätyvän rahan reilusta ja läpinäkyvästä käytöstä ei ole takeita. Ongelmat olivat olleet tiedossa jo pitkän aikaa, mutta rehellisen ratkaisun sijaan Unkari oli yrittänyt temppuilla: etenkin säätiöiden johtokunnissa istuvien poliitikkojen palleja yritettiin pelastaa kummallisella sääntövempuloinnilla, jolle Brysselistä oli ärähdetty jo marraskuussa. Nyt – näin 444.hu:n jutussa selitetään – Unkari on itse sotkenut asiansa pahemman kerran. Kun yliopistojen säätiöistä noussutta Erasmus- ja Horizon-ongelmaa ei ajoissa hoidettu asiallisesti, se on nyt saattanut juridisesti niputtua yhteen muiden sanktiokysymysten kanssa, mikä merkitsisi sitä, että mitään ei voida korjata ennen kuin kaikki muutkin EU:n asettamat 17 vaatimusta on täytetty.

Unkarin hallituksen kuva asiasta on aivan toinen. Tänään ministeri Gergely Gulyás lehdistötilaisuudessa syytteli Brysseliä, uhkaili oikeusprosessilla ja ennen kaikkea väitti, että Brysselin herrat yrittävät ”kouristuksenomaisesti” etsiä jotain verukkeita varojen jäädyttämiseksi, vaikka Unkari on täyttänyt kaikki vaatimukset. EU:sta ei muka missään vaiheessa olisi selvästi kerrottu, että poliitikkojen osallistuminen yliopistosäätiöiden johtokuntiin olisi ongelma. (444.hu:n mukaan tämä ei pidä paikkaansa, vaan tämä ongelma oli selvästi nimetty useammassakin Brysselin kirjelmässä sekä marras- että joulukuussa. Tähän Gulyás: ”Niin, mutta vasta pitkän kannanoton 18:nnella rivillä… Kun ei kukaan siitä sen enempää kysynyt, niin keskityimme kymmeneen muuhun, tärkeämpään juttuun…”) Ja jos rahaa ei Brysselistä tule, niin tarvittaessa kuulemma Unkarin valtio rahoittaa Erasmus-vaihdot.

Näin on syntynyt aika metkalta näyttävä tilanne. Tähän asti Unkari on tosin ärhennellyt Venäjä-sanktioista ja Ukrainan tukemisesta mutta tiukan paikan tullen ollut kilttiä poikaa ja suostunut mukaan EU:n yhteisrintamaan. Nyt sitten tulee raja vastaan – yliopistojen kohdalla, sen jälkeen kun Tiedeakatemia on jo hajotettu ja koulujärjestelmä ajettu romahduksen partaalle.

Mutta, kuten täällä olen tainnut ennenkin todeta, kuka mitään tiedettä ja tietoa kaipaa, kun Unkarissa näköjään tarvitaan ennen kaikkea kansallista mytologiaa ja uskoa oman kansakunnan ylemmyyteen ja erityiseen kutsumukseen. Siitä yksi esimerkki ilmestyi joulukuussa kansan kuvaruutuihin.

“Andreas II oli paljon aikaansa edellä oleva uudistusajattelija, aitoja kristillisiä arvoja edustava hallitsija.” Tämä teksti jysäytetään kuvaruutuun uuden Aranybulla-tv-sarjan jokaisen osan aluksi. Ymmärsiväthän nyt varmasti kaikki?

Viime vuonna juhlittiin Unkarissa ns. Kultabullan (Aranybulla) 800-vuotismuistoa. Kuningas Andreas II:n (n. 1176 – 1235) vuonna 1222 antama asiakirja oli eräänlainen Unkarin Magna Charta, joka rajoitti hallitsijan valtaa ja takasi tiettyjä perusoikeuksia kansalaisille, tosin vain aatelisille; Kultabulla itse asiassa loi perustan feodaali-Unkarin laeille ja hallinnolle, jotka toimivat 1800-luvulle saakka. Muutenhan Andreas oli jälkimaineeltaan kiistelty hallitsija, joka tunnetaan paitsi Pyhän Elisabetin isänä myös ”kansallisooppera” Bánk Bániin aiheen antaneen murhatun kuningatar Gertrudin puolisona. Nyt Philip Rákay, Fidesz-puoluetta lähellä oleva mediapersoona ja entinen tv-juontaja, on saanut tuottaakseen Andreas-kuninkaasta historiallisen tv-sarjan, jossa kuningas on nostettu jalustalle ja peitetty niin paksulla kultauksella, että tyhminkin tajuaa isänmaallisen sanoman. Kas näin se alkaa:

Pyhällä Kruunulla kruunatun Unkarin kuninkaan valtakunnalla on kristityssä Euroopassa erityinen oikeudellinen ja moraalinen rooli. Euroopan kansat ja kronikat tunnustivat unkarilaiset hunnien jälkeläisiksi. Ainutlaatuisella taistelutekniikallaan ja ikivanhoilla perinteillään nämä todistivat tämän sukulaisuuden. Ruhtinaansa ja johtajansa he valitsivat joukostaan “yksi monista on sopiva” -periaatteella, toisin kuin lännen kuninkaat, jotka hallitsivat “yksi kaikkien ylitse” -periaatteen mukaan. (…) Aroilta tuotu ikivanha perinne, heimokulttuuri, muinainen usko ja tarumaailma, tietoisuus jumalallisesta kutsumuksesta ja tietäjien kunnioitus säilyivät pitkään kansan keskuudessa.

Samoin kuin täälläkin esitellyssä historiallisessa animaatioelokuvassa Pozsonyn taistelusta, kristinusko ja pakanallisten heimosoturi-esi-isien romantisointi kulkevat oudon ongelmattomasti käsi kädessä: unkarilaiset olivat sekä hunnien jälkeläisiä (mikä on vuosisatojen ajan ollut osa kansallisromanttista historiankirjoitusta mutta ei oikeasti pidä paikkaansa), arojen villejä sotureita, että hartaita kristittyjä ja koko kristityn Euroopan tukipylväitä, joiden keskuudessa kukkivat tasa-arvo, oikeus ja romanttinen 1800-luvun kansallisuusaate. Ja koko ajan kertojaääni – taitaa muuten olla sama setä kuin tässäkin Unkarin kansallista mytologiaa rakentavassa propagandafilmissä – jaksaa muistuttaa, miten poikkeuksellisen hieno valtio Unkari jo tuolloin oli ja miten yleviä ja sankarillisia sen kuninkaat.

Andreas-kuninkaan tarina kerrotaan dramatisoituina kohtauksina, joissa puvustukseen ja lavastukseen on panostettu ja saatu aikaan suorastaan Game of Thrones -tyylistä näyttävyyttä, niin kuin nuorta kuningasta esittävä Tamás Veréb oli jossain todennut. Näyttelijätkin tekevät parhaansa (kuningasta kypsässä iässä esittää muuten tässäkin blogissa esillä ollut transkarpatialainen Zsolt Trill), mutta dialogi on käsittämättömän mahtipontista pökkelöintiä ja yksittäisiksi kohtauksiksi hajoava toiminta kaikkea muuta kuin uskottavaa: henkilöistä ei tule todellisen tuntuisia hahmoja eikä draaman kaarta oikein synny. Paatoksellisen kertojasedän selostusten lisäksi aina välillä kuvaan ilmestyy nojatuolissa istuva historiantutkija selittämään tapahtumien taustoja. Lopputulos on siis jonkinlainen dramatisoidun dokumentin, opetuselokuvan ja romanttisen linnasarjatarinan ristisiitos, joka ei oikein ole mitään näistä.

Elokuvakriitikoilta ja kulttuuriväeltä Kultabulla-sarja onkin saanut varsin kylmää kyytiä. Filmtekercs-elokuvaportaalin arvio kiteyttää, että pääongelmana on yritys heijastaa nykyajan konservatiivinen politiikka ja sen käsitteet 800 vuoden takaiseen maailmaan. HVG:n arvostelija kehuu sarjaa fantastiseksi Game of Thrones -parodiaksi, ikään kuin kohtausten tahaton naiivi koomisuus olisikin tahallinen piikki Orbánin järjestelmää kohtaan. 444.hu:n artikkelissa nostettiin esille huikea ristiriita tv-sarjan viisaan sankarikuninkaan ja todellisen Andreaksen välillä, joka taisteli kuningas-veljeään vastaan vaimonsa baijerilaisten sukulaisten tuella ja ajoi veljensä lesken kruununperijä-poikineen maanpakoon, teki täysin hyödyttömän ristiretken Jerusalemiin, sähläsi sekä ulkopolitiikassa että valtakunnan talousasioissa muun muassa heikentäen rahan arvoa (mikä väkisinkin panee ajattelemaan viimeaikaista forintin kurssin alamäkeä)…

IMDb-sivustolla Kultabulla-sarja on päässyt kaikkien aikojen huonoimpien unkarilaisten produktioiden joukkoon. Tuottaja Rákaylla on tähän selitys, johon sopii ehkä lopettaa tämä surullinen tarina. HírTV-kanavan haastatteluohjelmassa hän nimittäin syytti heikoista pisteistä ”hungarofobeja” ja ”amerikkalaisia trolleja”, jotka oli varta vasten värvätty jakelemaan Kultabullalle yhden pisteen arvioita. Jäämme odottamaan, mikä on oleva Rákayn seuraavan produktion kohtalo: hänellä on tekeillä kansallisrunoilija Sándor Petőfin elämästä kertova suurelokuva, jonka valmistamiseen on myönnetty kaikkien aikojen suurin valtiontuki, 4,5 miljardia forinttia (yli 11 miljoonaa euroa) sekä puolentoista miljardin edestä verohelpotuksia.

Siivekkäitä sanoja ja hyppääviä hirviä

Joulu lähestyy, mutta tänä vuonna lienee aika monen vaikea herkistyä tunnelmalliseen joulunviettoon. Pääministeri Orbán toki teki parhaansa. Viikko sitten, maanantaiaamuna Telex-uutissivusto tavoitti hänet astelemassa ulos kirkosta muikeana, kädet ristissä mahan päällä.

(Pysäytyskuva Telexin videosta.)

En tiedä, missä määrin tämmöinen kädet ristissä kuljeskelu vielä kirkon oven ulkopuolellakin kuuluu katoliseen perinteeseen, enkä myöskään ihan ymmärrä, mitä protestantti Orbán teki katolisessa aamumessussa. (Orbán tiettävästi kuuluu reformoituun kirkkoon, osan hänen lapsistaan on aikoinaan kastanut sittemmin Orbánin järjestelmän viholliseksi muuttunut kapinallinen metodistipappi, ja Orbánin Gáspár-poika vaikutti jonkin aikaa jonkinlaisen vapaaseurakunnan keulahahmona.)

Joka tapauksessa Telexin toimittajan kysymyksiin – mitä Orbán tuumii valtionpankin johtajan György Matolcsyn äskettäin esittämästä yllättävästä kritiikistä koskien Unkarin talouden tilaa, pitääkö pääministeri oikeutettuna kolmentoista opettajan erottamista kansalaistottelemattomuuden ja edelleenkin jatkuvien kouluväen protestien johdosta, miksi hän ei anna haastatteluja yhdellekään puolueettomalle toimittajalle tai julkaisulle – tuli vastaukseksi lyhyt tyly ei sekä tiuskaisu: Ember, most jövök ki a templomból! eli suunnilleen: ”Hyvä mies, minä tulen nyt kirkosta!”. Kädet edelleen mahan päällä ristissä Orbán marssi autolleen asti hihkaisten sieltä hyvän adventin toivotukset. ”Minä tulen nyt kirkosta!” puolestaan kiertää Unkarin mediaa ja somea samaan tapaan kuin meillä aikoinaan Harri Holkerin ”Minä juon nyt kahvia”.

Halukkaammin Orbán on kertonut viime päivinä Brysselissä käydystä ”taistelusta”, jossa – näin asia kotimaan yleisölle esitetään – Unkari saavutti voiton ilkeästä EU:sta, jonka ”korruptoituneisuudesta” koko Unkarin hallituksen mediaimperiumi on viimeaikaisen Qatar-voiteluskandaalin jälkeen ottanut kaiken ilon irti.

(Masokistisia taipumuksia omaaville suosittelen tätä Twitteriin vääntämääni seurantaa viime sunnuntain ykkösteeveen uutislähetyksestä. Melkein puolet lähetysajasta käytetään sen selittämiseen, miten ilkeä Brysseli ja sen ajamat sanktiot syöksevät Euroopan kurjuuteen, vaikka toki pahanteossa hääräävät myös maahanmuuttajat ja Soros. Sekä USA, joka uhkailee ja painostaa Unkaria esimerkiksi tukemaan Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyttä.)

Unkari on siis ”voittanut” ja saanut Brysselin tekemään myönnytyksiä. Asian voi toki nähdä myös toiselta kantilta. Unkarille ”kuuluvista” (näin tämä asia koko ajan valtionmediassa esitetään) EU-koheesiotuista jäädytetään edelleenkin yli kuusi miljardia euroa, ja elpymisrahastosta ehdollisesti myönnettyjen tukien maksamisen ehtona on, että oikeusvaltion tilaa kohennetaan EU:n edellyttämällä tavalla. Ukrainalle myönnettävä EU-luotto taas ajettiin läpi Unkarin pullikointiyrityksistä huolimatta. Kävi tässä taistelussa miten kävi, sota joka tapauksessa jatkuu, ja niin jatkuu myös sotapropaganda.

Samaan aikaan inflaatio laukkaa, ja Euroopassa mutta erityisesti Unkarissa elintarvikkeet ja energia kallistuvat. Jo kuukausi sitten julkistettujen tilastojen mukaan sekä inflaatio että elintarvikkeiden kallistuminen ovat Unkarissa Euroopan kärkeä.

Elintarvikkeiden ja alkoholijuomien hintojen nousu vuoden aikana Portfolio.hu-sivuston (17.11.2022) mukaan

Jos inflaatioon ja hintojen nousuun syynä ovat Brysselin Venäjä-vastaiset pakotteet – joita Unkarin hallitus kehuu koko ajan määrätietoisesti vastustaneensa vaikka on EU:n äänestyksissä yleensä kiltisti taipunut niitä kannattamaan – niin mielenkiintoista on, miksi ne purevat erityisesti pakotteita vastustavaan Unkariin. Elintarvikkeiden kallistumisen pääsyyt ovat globaaleja: Ukrainan sodan ja ilmastokatastrofin vaikutukset tuotantoon ja maailmankauppaan. Unkarissa kuitenkin, ja tästä kirjoitti riippumaton media jo kesällä, tilannetta on pahentanut keskuspankin löyhäkätinen suhtautuminen forintin inflaatioon, eli rahaa on vain tyynesti painettu lisää. Tuontitavaran hintojen noustessa myös kotimaiset tuottajat ovat sitten tyytyväisinä voineet nostaa hintoja. Hallitus on puolestaan joutunut nostamaan palkkoja ainakin tärkeiksi katsotuilla sektoreilla, ja ennen kevään vaalejahan nähtiin myös tyypillinen ”vaalibudjetti”, jossa kaikille pyrittiin lupaamaan jotakin. Tämänhetkinen opettajien kapina, jonka yhtenä suurena syynä on opettajien kurja palkkaus, liittyy luultavasti myös siihen, että pää on tullut vetävän käteen: palkkojen korotuksia yritetään nyt hillitä inflaation kurissa pitämiseksi, ja ilmeisesti opettajien kohdalla kulkee jonkinlainen raja.

Kaiken tämän keskellä Budapestiin nousee uusi Orbánin järjestelmän ideologiaa ruumiillistava taideteos. Entisen ”Postipalatsin”, nykyisen rahamuseon eteen (vanha Unkarin postilaitoksen päärakennus, myöhäisjugendtyylinen järkäle, siirtyi Unkarin kansallispankin omistukseen ja uusittiin raha- ja pankkihistorian museoksi) on juur’ikään pystytetty fingerporilaisia assosiaatioita nostattava hirvipatsas. Kuvanveistäjä Gábor Miklós Szőken erikoisia näköistaideluomuksia päästiin ihailemaan jo taannoisessa metsästyksen maailmannäyttelyssä (hirvensarvista koottu, mylvivän hirven päätä esittävä portti, sekä useita samanlaisella palikkamenetelmällä rakennettuja eläinveistoksia sisällä näyttelytilassa). Ne näköjään miellyttivät Orbánin järjestelmän johtoportaan silmää siinä määrin, että niitä nähtiin myös kohua herättäneessä kuvassa hallituksen tiedotuspäällikön Zoltán Kovácsin miesluola-työhuoneesta. Nyt Szőke on koonnut kolikkoa muistuttavista kullanhohtoisista metallilaatoista painovoimaa uhmaavan Ihmehirven, unkarilaisten kansalliseen mytologiaan kiinteästi kuuluvan olennon.

(Kuvanveistäjän Facebook-seinältä. Lisää kuvia löytyy alempana linkitetyistä artikkeleista.)

Ihmehirvi, csodaszarvas, jota takaa ajaessaan veljekset Hunor ja Magor, hunnien ja unkarilaisten (pseudo)mytologiset esi-isät, löysivät tien ihanille laitumille, kuuluu unkarilaisten kansalliseen tarustoon yhdessä turul-kotkan kanssa, joka johdatti unkarilaiset Karpaattien yli lopulliseen kotimaahansa. Hirvi ja kotka ovat tunnetusti koko arovyöhykkeen kansojen mytologiassa keskeisiä hahmoja. Ihmehirven kuvalliset esitykset nyky-Unkarissa ammentavat usein inspiraatiota maailmankuuluista skyyttalaisten hautalöytöjen kultahirvistä:

Skyyttalaisen kilven koristeena ollut myyttinen hirvieläin (Wikimedia Commons). Samantapaisia kultahirviä valtavine sarvineen on löytynyt skyyttien haudoista useita.

Ihmehirven tarussa ja hirvikuvastossa on nykyään usein selvät ”vaihtoehtoisen kansallismieliset” väreet: mehän ei olla mitään kalanrasvanhajuisten suomalais-ugrilaisten sukulaisia (koska tämä koko juttuhan oli pelkkää bolševikkien propagandaa), vaan unkarilaiset polveutuvat vain ja ainoastaan arojen ylpeistä soturiheimoista (sekä lisäksi tietenkin sumerilaisista tai etruskeista tai muista ikivanhojen korkeakulttuurien kansoista).

Mutta tietenkin kultahirviveistos viestii nykyiselle kohdeyleisölleen paljon muutakin. Se hieroo julkista nöyryytystä sekä valtavirtatieteen (joka ei varsinaisesti tunnusta unkarilaisia skyyttien jälkeläisiksi) että taiteentekijöiden, sivistyneistön ja kulttuuriväen naamaan. Julkisia tiloja valloittava virallinen kansallis-kitsch kertoo kaikille, että tässä maassa ei mikään läntinen ruma rappiomeininki juhli, vaan julkisilla tilauksilla (joita tietenkään ei kilpailuteta) tuetaan järjestelmän omia suosikkitaiteilijoita, niitä, jotka tekevät komeaa, kultakimalteista ja tyhmimmänkin kannattajakunnan makuun sopivaa taidetta. Viime kädessä kultahirven viestin ydin on perus-nousukasmainen: meillä sitä on rahukkaa.

HVG:n sivuilla Árpád W. Tóta muistuttaa, että kultahirviveistos pystytettiin Unkarin valtionpankin tilauksesta sen omistaman rakennuksen eteen samaan aikaan, kun valtionpankin johtaja György ”Fairytale” Matolcsy itse esitti yllättävän ankaraa kritiikkiä Unkarin talouspolitiikkaa kohtaan. Matolcsyn mukaan hintakatot ja ylipäätään sosialisminaikainen komentotalous-hintapolitiikka eivät pelasta kriisiltä vaan pahentavat sitä, ja Unkarin koko talous on romahduksen partaalla. Energianhintojen keinotekoisen alentamisen sijaan olisi pitänyt investoida energiatehokkuuteen. Niinpä niin, kun leipä loppuu kaupoista ja lämpö pattereista, lohduttaako kansaa kullanvärisen bling-bling-taruhirven katseleminen ja sen pohtiminen, paljonko verovaroja siihen on uponnut?

Matolcsyn puheesta löytyi myös jonkinlaisena sokean kanan jyväsenä viittaus luovuuteen: Unkarin kansantalouden olennaisen tärkeä tukipylväs eli autojen kokoaminen saksalaisten firmojen tehtaissa ei tuota läheskään niin paljon lisäarvoa kuin luova ala. Mutta, toteaa Tóta, samaan aikaan Matolcsylle ei juolahda mieleenkään, että niissä menestyvissä maissa, joissa kulttuuri ja luovuus kukkivat, hän perheineen istuisi telkien takana korruptiosta, koska siellä ei perusteluksi riittäisi se, että säätiöön sijoitettu julkinen raha menettää julkisen rahan luonteensa.

Samaisen HVG:n sivuilla Bálint Kovács puolestaan väittää kultahirviveistoksen syöksevän Budapestin suoraan balkanilaisiin syvyyksiin. Kansallista kitschiä ja korruptiota huokuva taideteos on hänen mukaansa vielä kamalampi näky kuin Pohjois-Makedonian Skopjessa kansallisen pseudomytologian hengessä kaupungin keskustorille pystytetty, kullattu ja iltaisin värillisessä juhlavalaistuksessa kylpevä Aleksanteri Suuren ratsastajapatsas. Pendulum-blogisti puolestaan näkee hirven luonnottoman asennon kuvastavan traumaa, henkensä edestä pakenevan eläinparan kauhua. Tämä hirvi ei johdata tulevaisuuteen vaan kahlehtii traumaattiseen menneisyyteen, jota Unkarin kansakunta ei ole kyennyt käsittelemään.

Ovelimman visuaalisen inspiraatiotaustan on kuitenkin löytänyt Árpád W. Tótan kirjoituksen kommenttiketjussa nimimerkki Kompember. Hyppäävä hirvi ei nimittäin niinkään muistuta skyyttien hautalöytöjen kulta-aarteita kuin (varmaan niistäkin inspiraatiota saanutta) entisajan Neuvostoliiton autoteollisuuden johtotähden, vähän ylellisemmäksi kulkineeksi tarkoitetun Volga-auton nokkakoristetta. Sitä voi sitten jokainen tykönään miettiä, kertooko tämä Orbánin järjestelmän ihmisten kulttuurisesta muistista vai kyseisen järjestelmän ideologisista yhteyksistä reaalisosialismin estetiikkaan.

Rauhanmies ahtaalla?

Huh, on ollut kiireinen syksy. Mutta joulun jo häämöttäessä horisontissa tässä voi taas hiljentyä miettimään myös uusimpia Unkarin uutisia. Taustaksi kuuntelen SinäPutkilosta vuoronperään hilpeitä ukrainalaispoikia laulamassa Горить палає окупантів жопа eli ‘nyt palaa miehittäjien persukset’ ja unkarilaista 1600-luvulta peräisin olevaa kurutsi-soturien laulua Csinom Palkó. Vuosisadat vierivät, mutta miehiä kun viedään sotaan, sitä säestää koko ajan tämmöinen varsin yksinkertainen uho: meilläpäs on hienot pyssyt ja muutenkin reteet releet, vihulaiset on paitsi pelkureita myös ennen kaikkea köyhiä resupekkoja.

Mutta uutisiin siis. Niin kuin Suomenkin mediassa kerrottiin, Euroopan komissio teki äsken historiaa ja ryhtyi lopultakin esittämään Unkarin EU-tukien jäädyttämistä. Koheesiotuista pidätettäisiin kolmannes, ja koronapandemian vuoksi perustetusta elpymisrahastosta jäisivät tuet saamatta, kunnes oikeusvaltio on EU:n vaatimassa kuosissa, eli oikeusistuimien riippumattomuus, kansalaisten tasa-arvo (tämä voi liittyä esimerkiksi romanivähemmistön kohteluun tai sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asemaan) tai Euroopan tuomioistuimen päätösten noudattaminen (esim. maahanmuuttoon liittyvissä kiistoissa) on saatu jollakin lailla reilaan. Ja ennen kaikkea korruptio kuriin eli EU:n tuet sinne, minne ne on tarkoitettu.

Komission ehdotuksesta on vielä äänestettävä, ja tulossa on tiukkaa vääntöä, vaikka monet ovatkin arvelleet ehdotuksen menevän läpi: sen tueksi tarvitaan 55 % jäsenmaista ja edustus, jonka takana on vähintään 65 % EU:n asukkaista. Unkarin odotetaan heittelevän kapuloita rattaisiin ja uhkaavan esimerkiksi kaataa Ukrainalle myönnettävän luottopaketin. Samoin pelättävissä on, että Orbán edelleenkin vitkuttelee Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden ratifiointia, jota tällä hetkellä kai odotetaan koittavaksi ”tulevan vuoden tuohikuussa pukinpäivän aikaan”, niin kuin vanha sanonta kuuluu. Ai niin, tokihan Orbán itse vakuuttelee esimerkiksi Twitterissä, että missään nimessä Unkari ei rupea koplaamaan Nato-jäsenyyttä tai mitään muutakaan kysymystä EU-varoja koskevaan kiistaan…

Tämä vain soinnahtaa Unkarin ja Orbánin puuhailuja seuranneesta aivan samalta kuin taannoinen ”me emme koskaan alentuisi vaientamaan niitä, jotka ovat kanssamme eri mieltä”, eli nostattaa lähinnä hysteerisen itkunsekaisen naurunpuuskan ja sen jälkimainingeissa jonkinlaista vastahakoista ihailua Orbánin jäätävää teflonpokeria kohtaan. Kyllähän se kehtaakin.

Ajat ovat muutenkin ankarat. Kaikki voimat tarvitaan taisteluun… ta-daa, lännestä leviävää marxistista ideologiaa (kyllä, näin twiittasi Orbán muutama päivä sitten) sekä ”Brysselin sanktioita” vastaan, joiden puolesta Unkari tosin on Brysselissä äänestänyt mutta jotka kotimaassa esitetään kaiken pahan alkuna. Sanktioista, sano, johtuu etenkin inflaatio ja kallistuminen. (Tätä on yritetty torjua määräämällä muutamille peruselintarvikkeille hintakatto, mikä puolestaan johtaa siihen, että kaupat myyvät mieluummin eioota kuin tappiolla. Äskettäin näin Facebookissa jonkun unkarilaisen kommentoivan, että sokerin ostamisesta on tullut samantapainen juttu kuin vessassa käynti matkustaessa: ei silloin, kun on tarpeen, vaan aina silloin, kun se on mahdollista.)

Tämän johdosta on käynnissä myös jälleen kerran ”kansallinen konsultaatio” eli mielipidekyselyksi naamioitu propagandakampanja. Kysytään, ovatko kansalaiset yhtä mieltä siitä, että ”Brysselin öljysanktiot”, kaasuntoimituksia, raaka-aineita ja ydinpolttoainetta koskevat sanktiot, Paksin (venäläiseen ja venäläisrahoitteiseen) ydinvoimalaprojektiin kohdistuvat pakotteet, ”turismia rajoittavat sanktiot” sekä ”elintarvikkeiden hinnannousua aiheuttavat sanktiot” ovat paikallaan. (Eihän, eihän?) Siltä varalta, että asia ei muuten tulisi selväksi, julkiset tilat ovat jo lokakuusta asti olleet täynnä asianmukaisia plakaatteja:

“Brysselin sanktiot tuhoavat meidät!” (Tai lievemmin: … vievät meidät vararikkoon!)

Marxismia ja Brysselin vertauskuvallisia sanktiopommeja vastaan siis taistellaan. Kun taas tulee puhe siitä oikeasta sodasta, joka Ukrainassa parhaillaan raivoaa, virallinen Unkari toistelee ”rauha”-mantraa ja eri tavoin muotoiltuja toivomuksia sodan osapuolten palaamisesta neuvottelupöytään. Rauhaa haikaili myös presidentti Katalin Novák, joka äskettäin kävi Kiovassa – sekä tietenkin myös Transkarpatian unkarilaisvähemmistön luona. Rauha-puheiden ikävämpänä taustana näyttää olevan Unkarin edelleenkin läheinen suhde Venäjään, ellei peräti suoranainen riippuvuus. Unkarin johdon kyvyttömyys sanoutua julkisesti irti Putinista on jo pahasti pilannut suhteet muihin Visegrád-maihin, myös vanhaan luottokaveriin Puolaan. Tšekin parlamentin puheenjohtajan kerrottiin jo pari viikkoa sitten sanoneen Unkaria ”Venäjän Troijan-hevoseksi”.

Vuoden 1956 kansannousun muistopäivän twiitissään Orbán (tai hänen sometiiminsä) vältti mainitsemasta, ketkä “they” olivat Unkarin vapaustaistelun murskanneet. Tästä seurasi melkoisesti somevinoilua.

Mutta ei tässä ole kyse vain juhlapuhefraasien valinnasta. Epäilyksiin Unkarin roolista EU:ssa ja Natossa on vakavampiakin aiheita. Äskettäin – kirjoittaa Balkan Insight -sivuston englanninkielisessä artikkelissa tutkiva journalisti Szabolcs Panyi – Ukrainan erikoisjoukot nappasivat Unkarin rajalla kiinni Venäjän agentin, jolla oli mukanaan salaisia tietoja Ukrainan tiedusteluelimistä ja armeijasta. Ukrainalaisessa julkisuudessa huvittunutta huomiota keräsi väite, jonka mukaan tiedot sisältävä muistitikku olisi ollut piilossa agentin peräsuolessa. Vähemmän hauskaa mutta olennaisempaa on, että agentti oli viemässä tietoja Venäjän Budapestin-lähetystöön, josta ilmeisesti on tullut melkoinen, kenties koko Kaakkois-Euroopan operaatioita koordinoiva vakoilukeskus.

Venäjän hyökkäyssodan käynnistyttyä helmikuussa varmaan useimmat Euroopan maat ovat karkottaneet Venäjän lähetystöjen vakoilusta epäiltyä henkilökuntaa. Ei Unkari. Venäjän Budapestin-lähetystön henkilökunta on viime vuoden aikana lisääntynyt, ja virallisten tietojen mukaan siellä työskentelee 56 akkreditoitua diplomaattia (vertailun vuoksi: Prahassa kuusi, Varsovassa kolmetoista ja Bratislavassa kolme). Venäjän tiedustelujohtajan Sergei Naryškinin poika Andrei perheineen asuu Budapestissa, samaisen maahanmuutto-obligaatiosysteemin ansiosta, jolla Unkariin (sekä EU:n ja Schengenin alueelle) on päässyt laillisesti asumaan muitakin hieman epäilyttäviä ulkomaalaisia, esimerkiksi suomalaisillekin tuttu Pavel ”Airiston helmi” Melnikov. Poika-Naryškinin asunnon omistajalla on läheiset suhteet Orbánin ”propagandaministeriin”, Antal ”Helikopteri” Rogániin. Venäläisten hakkerien tiedettiin jo viime vuonna murtautuneen kaikkialle Unkarin ulkoministeriön tietojärjestelmiin, ja tämän tiesi myös ulkoministeri Szijjártó ottaessaan vuosi sitten Moskovassa vastaan Kansojen ystävyyden kunniamerkin, Venäjän korkeimman ulkomaalaiselle myönnettävän kunnianosoituksen.

Tässä sivustakatsoja vain ihmettelee, miten kauan Orbán aikoo jatkaa ”riikinkukkotanssiaan” Brysselin, Moskovan, kansainvälisen ja kotimaisen julkisuuden välillä ja pitääkö häntä Putinissa kiinni jokin muukin kuin energiariippuvuus. Mieleen muistuu myös taannoinen ”Gecigate” eli Orbánin ja hänen siihenastisen ystävänsä ja lähioligarkkinsa Lajos Simicskan näyttävä välirikko seitsemän vuotta sitten. Tuolloin Simicska väläytteli julkisuudessa jopa sitä mahdollisuutta, että Orbán olisi sosialismin aikaan toiminut ilmiantajana ja noilta ajoilta olisi venäläisille päätynyt jonkinlainen kompromaattiaineisto, jonka avulla Orbánia edelleenkin pidettäisiin Moskovan lieassa. Mene tiedä.

Ukrainalaisilla joka tapauksessa on asiasta selkeä mielipide:

Teilattujen miesten muisto

Tervehdys taas pitkästä aikaa, kaikki, joita historia huvittaa!

Naputtelen tätä työkeikalla Romaniassa, Cluj-Napocan eli Kolozsvárin eli Klausenburgin kaupungissa, joka on vanhan unkarilaisen Transilvanian perinteisiä keskuksia. Kaupungissa on yliopisto, jonka vuonna 1581 perusti jesuiittakollegion muodossa István (Ştefan) Báthory, Transilvanian ruhtinas ja Puola-Liettuan hallitsija, jonka valtakuntaan kuului myös silloisesta Liivinmaasta suuri osa, liiviläisine ja etelävirolaisine alamaisineen. Monenkirjavien vaiheiden jälkeen, toimittuaan useilla kielillä ja nimillä, yliopisto kantaa nykyään romanialaisen bakteriologin ja mikrobiologian uranuurtajan Victor Babeşin sekä transilvanianunkarilaisten matemaatikkojen, isä ja poika Bolyain nimiä. Babeş-Bolyai-yliopistossa suomen kielen opetus täyttää nyt 50 vuotta, mutta nyt ei pitänyt kirjoittaa siitä vaan vähän kaukaisemmista historian kipupisteistä.

Yksi kaupungin pääkaduista, jolla myös yliopiston filologinen tiedekunta sijaitsee, on nimeltään Strada Horea, ja majapaikastani kävelen sinne Strada Crişan -nimistä katua pitkin. Tämä pani selvittelemään, mitä oikein tekivätkään Horea, Cloşca ja Crişan (unkarilaisissa lähteissä toisinaan unkarilaisittain Hóra, Kloska ja Krizsán, romanian kielen nykyinen latinalaiskirjaiminen oikeinkirjoitushan syntyi vasta myöhemmin), joiden epämääräisesti muistelin olleen talonpoikaiskapinan johtajia joskus kauan sitten ja myöhemmin romanialaisten kunnioittamia kansallissankareita, Jaakko Ilkan romanialaisia vastineita. Olin mielessäni sijoittanut tämän tarinan en välttämättä samaan aikaan mutta kuitenkin jotenkin samaan lokeroon György Dózsan, Unkarin suuren talonpoikaiskapinajohtajan kanssa. Hieman hämmennyin, kun tajusin, että Horean, Cloşcan ja Crişanin tarina ei kuulunutkaan keskiajalle (niin kuin Englannissa Wat Tylerin kapina) tai 1500-luvulle, niin kuin Dózsan kapina, Saksassa uskonpuhdistuksen tiimellyksessä puhjenneet talonpoikaiskapinat tai Suomen nuijasota. Unkarilaisessa historiankirjoituksessa näistä tapahtumista käytetään nimeä 1784-es erdélyi parasztfelkelés, vuoden 1784 Transilvanian talonpoikien kansannousu.

1700-luvun loppupuolella Transilvaniassa kuten muuallakin vanhan Unkarin kuningaskunnan alueella maanomistusolot olivat (kuten vielä pitkään myöhemminkin) synkeän feodaaliset. Turpeeseen sidottujen, kartanonherran mielivallan alla elävien talonpoikien elämä oli Transilvaniassa erityisen rankkaa siksikin (näin arvelee Tamás M. Tarján populaarihistoriallisella Rubicon-sivustolla), että karummalla, vuoristoisemmalla seudulla maatalous tuotti vähemmän, aateliset tilanherrat olivat keskimäärin köyhempiä ja ”joutuivat” siksi rasittamaan talonpoikiaan ankarammalla verotuksella ja taksvärkillä. Kapinan ydinalueilla näistä talonpojista suurin osa oli etnisiä romanialaisia, maanomistaja-aatelisto taas unkarilaista. 1770-luvun alussa talonpoikien verotaakka syrjäisillä Érchegység/Metaliferi-vuorilla vielä koveni kaksinkertaiseksi, kun paljastui, että useita vuorten ja metsien kätköissä piileksiviä kyliä oli siihen asti jäänyt asianmukaisesti merkitsemättä veroluetteloihin.

Kapinan kolme johtohahmoa olivat jo vuosien ajan yrittäneet viedä kansan valituksia tiedoksi korkeammille tahoille. Horea (oikealta nimeltään Vasile Ursu Nicola, taitava kirvesmies ja lukutaitoinen, mikä tuon ajan rahvaanmiehille oli harvinaista) oli jopa käynyt ”kuninkaissa” eli Wienissä asti kertomassa keisari Joosef II:lle kansan ahdingosta, turhaan. Sitten vuonna 1784 keisarilta tuli määräys värvätä Transilvanian rajavartiojoukkoihin lisää miehiä. Talonpojat innostuivat tästä mahdollisuudesta päästä irti herrojensa työ- ja vero-orjuudesta ja tungeksivat värväytymään, paikalliset virkamiehet taas eivät tykänneet Wienin keskushallinnon määräilystä vaan vitkuttelivat värväysprosessia, mikä sai talonpojat tulkitsemaan, että unkarilaiset herrat yrittävät tukkia heiltä tämänkin tien helpompaan elämään. Puhkesi kapina, johon armeija ei aluksi halunnut puuttua, mikä sai mellakoivat talonpojat uskomaan, että keisari on heidän puolellaan paikallisia herroja vastaan.

Syksystä 1784 seuraavaan syksyyn kestäneessä kapinassa Horean ja kumppanien joukot tuhosivat toistasataa enimmäkseen unkarilaisten asuttamaa kylää tai taajamaa ja surmasivat jopa neljätuhatta ihmistä, aikalaiskertomusten mukaan ”armahtamatta edes sikiötä äitinsä vatsassa”. Kapinallisia sai taisteluissa surmansa ainakin toistatuhatta, ja kun armeija lopulta oli kukistanut vastarinnan, johtajat tuomittiin kuolemaan. Crişan ehti vartijoiden silmän välttäessä hirttäytyä selliinsä, mutta Horea ja Cloşca teilattiin julkisesti, siis surmattiin näyttävästi ruhjomalla suurella ns. teilipyörällä (kammottava keskiaikainen kuolemanrangaistuksen muoto, joka – niin uskomattomalta kuin se tuntuukin – oli esimerkiksi Saksassa virallisesti käytössä jopa 1800-luvulle asti).

Karmeasta tapahtumasarjasta ovat jälkipolvet nostaneet esiin erilaisia kertomuksia. Romanialaisessa kansallisessa historiankirjoituksessa Horeasta, Cloşcasta ja Crişanista on ollut helppo tehdä kansakunnan marttyyreja, jotka taistelivat unkarilaisia sortajia vastaan romanialaisuuden puolesta. Tuossa yllä linkittämässäni Rubicon-portaalin artikkelissa Tamás M. Tarján taas pyrkii laimentamaan konfliktin etnistä puolta nostaen pääsyyksi köyhyyden ja yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden, joka nyt sattumalta osui nimenomaan etnisiin romanialaisiin ja sai nämä nousemaan aseisiin. Kapinallisten vihollisia olivat ”herrat”, jotka joskus saattoivat olla myös Transilvanian saksalaisia tai jopa romanialaisia. (Ilmeisesti joillakin alueilla kapinallisten joukkoihin liittyi myös etnisiä unkarilaisia.) Tarján muistuttaa myös, että kapinan kukistamiseen liitettiin valheellista nationalistista kertomusta: koska Habsburg-imperiumiin alun perin itsenäisenä yksikkönä liitetyn Transilvanian hallintosysteemi oli mutkikas ja Wien kaukana, kesti aikansa, ennen kuin armeija ryhtyi tehokkaasti kukistamaan kapinaa, ja tätä on tulkittu unkarilais-nationalistisesta näkökulmasta niinkin, että ”keisari antoi romanialaisten tappaa unkarilaisia”, mikä siis ei pitänyt paikkaansa.

Silti Horean, Cloşcan ja Crişanin kapinalla oli myös ”kansallinen” puolensa. Transilvanian perinteisessä hallintojärjestelmässä ”kolme vapaata kansaa” olivat unkarilaiset, keskiajalla maahan muuttaneet saksilaiset sekä unkaria puhuvat mutta itsenäistä identiteettiään eräänlaisena vapaana soturikastina vaalivat székelyt. Romanialaisia eli ”valakkeja” (unk. oláh), talonpoikia ja vuorten lammaspaimenia, ei tunnustettu kansaksi ollenkaan (ja unkarilais-nationalistisen historiankirjoituksen mukaan he olivatkin myöhempiä tulokkaita). Heidän ortodoksista kirkkoaan siedettiin, mutta sillä ei ollut virallista asemaa. Unkarilaisen Wikipedian artikkeli, joka näköjään nojaa Hegyesin ja Marczalin Transilvanian historiaan (Erdély története, 2002), maalaa kuvan jo pitkään muhineesta etnisestä konfliktista.

Turkkilaisvallan väistyessä Kaakkois-Euroopasta ja vapautuvien alueiden rajoja järjesteltäessä Habsburg-imperiumi ja Venäjä olivat sopineet, että Bessarabian, Moldovan ja Valakian ruhtinaskunnista – karkeasti sanoen nykyisen Romanian koillisista ja eteläisistä ”reunoista”, jotka käännetyn c-kirjaimen muodossa ympäröivät Transilvaniaa – muodostettaisiin oma valtionsa. Tämä nykyisen Romanian syntyyn johtanut idea levisi Transilvanian etnisten romanialaisten pariin, apunaan Venäjän sympatiaa nauttiva ortodoksinen kirkko: kehittyvää romanialaisuusaatetta levittivät myös ortodoksipapit. Tietenkään kansallisuutta tai etnisyyttä ei 1700-luvulla ymmärretty aivan samalla tavalla kuin nykyään. Uskonto oli siinä, niin kuin monesti myöhemminkin meidän aikoihimme asti, keskeinen osa, ei niinkään henkilökohtainen maailmankatsomusvalinta kuin tärkein kriteeri johonkin ryhmään kuulumiselle. Aikalaiskertomuksen mukaan Horean, Cloşcan ja Crişanin joukot uhkasivat seivästää tai mestata ”kaikki, jotka eivät siirtyneet yhdistymättömään uskoon (disunita religio) ja pukeutuneet valakkien vaatteisiin”. (Disunita religio kuvaa ortodoksikirkkoa uniaattikirkkojen vastakohtana, siis mm. Länsi-Ukrainassa ja historiallisen Unkarin itäosissa toimivien kirkkokuntien, jotka itäiset menonsa ja perinteensä säilyttäen liittyivät roomalais-katoliseen kirkkoon.)

Horealla, Cloşcalla ja Crişanilla on nykyään nimikkokatunsa lukuisissa Romanian kaupungeissa, ja etnis-kielellis-yhteiskunnallisia konflikteja on Transilvaniassa riittänyt meidän päiviimme saakka. (Yksi hentoinen jälkikaiku, tai muistutus pinnan alla yhä muhivista katkeruuksista, hyppäsi silmääni hotellihuoneen teeveeuutisista. Paikallinen unkarinkielinen tv-kanava kertoi, miten joku ministeri oli lehdistötilaisuudessa vastannut unkarilaisen toimittajan kysymykseen unkariksi. Tästä oli romanialais-kansallismielisissä piireissä noussut julkista naputusta, mikä tv-uutistoimittajan mukaan ilmensi naurettavaa ”allergiaa unkarin kieltä kohtaan.”) Konfliktien historiasta voi sitten aina halutessaan nostaa esiin ja korostaa milloin mitäkin puolta. Minulle Transilvanian talonpoikaiskapinan historiaan tutustuminen oli ennen kaikkea muistutus siitä, millaisia aukkoja tiedoista voi löytyä myös keskivertosuomalaista enemmän Unkarin historiaa harrastaneelta ihmiseltä – joka on muodostanut käsityksensä sen pohjalta, mitä unkarilaisten ja unkarinkielisten linssien läpi näkyy.