Natsahtelua ja trumputusta

Tou 18, 2019

Kuka tietää, mikä tämä on?

 

Se on vanhan germaanisen riimuaakkoston (ns. vanhemman Futharkin) merkki, muun muassa kreikkalaisen omega-kirjaimen sukulainen (kaikki aakkoskirjaimistothan palautuvat samaan foinikialaisten keksintöön), joka tunnetaan nimellä odal tai othala. Riimukirjaimen nimi viittaa etymologisesti ’perintöön’ tai ’polveutumiseen’, ja natsit – jotka muutenkin tarttuivat luovalla innolla kaikenlaiseen muinaispohjoismaiseen ja muinaisgermaaniseen mytologiaan – käyttivät sitä tämän mukaisissa yhteyksissä, esimerkiksi Hitler-Jugendin sekä ”Rotu- ja asutusviraston” (Rasse- und Siedlungshauptamt; tämä laitos huolehti muun muassa SS-miesten ja heidän avioliittojensa rotupuhtauden valvonnasta) tunnuksissa. (Ainakin Saksassa näiden tunnusten käyttö on, monien muiden natsisymbolien tapaan, erityisellä lailla nimenomaisesti kielletty.)

Uusnatsipiireissä Odal-riimu on suosittu kuva-aihe. Itävallassa sitä käyttää teostensa signeeraamiseen taiteilija Manfred “Odin” Wiesinger, selittäen, että kyseessä on vain hänen nimikirjaimiinsa OW perustuva graafinen sommitelma… Tämä herra Wiesinger on viime päivät ollut Itävallan uutisotsikoissa merkillisen kulttuuripoliittisen väännön yhteydessä. Kolme vuotta sitten hän tuli Itävallan presidentinvaalien yhteydessä tunnetuksi oikeistopopulistisen FPÖ:n presidenttiehdokkaan Norbert Hoferin lempitaiteilijana, nyt FPÖ ehdotti häntä jäseneksi Ylä-Itävallan osavaltion kulttuurilautakuntaan (Landeskulturbeirat), jonka tehtävänä on erityisesti huolehtia osavaltion lakisääteisistä taidehankinnoista. Perusitävaltalaisten piirien ulkopuolella tästä ei olla lainkaan innoissaan. Ei myöskään siitä, että Ylä-Itävallan osavaltion taidekokoelmiin on ostettu kaksi Wiesingerin teosta – pienimuotoisia, musiikki- ja soitinaiheisia kuvia ns. Mozart-sarjasta – ja kaiken lisäksi vähän niin kuin tuttavankauppaa ja takaoven kautta, ilman virallista lautakunnan suositusta.

Manfred Wiesingerin taiteilijanimi Odin juontuu hänen Burschenschaft-taustastaan. Burschenschaftit, tai ainakin niiden tunnetuin tyyppi (on olemassa myös maltillisempia, taistelemattomia ja poliittisiin äärimeininkeihin etäisyyttä ottavia Burschenschafteja), ovat, tuota, kansallismielisiä opiskelijajärjestöjä. Niiden perinteisiin kuuluu kaljanjuontia, koppalakkiunivormuja ja eräänlaista miekkailua, jossa asiaan kuuluu kasvoihin haavoittuminen: kaksintaisteluarvet (Schmiss) poskissa ovat kunnia-asia. ”Kansallismielisyys” puolestaan on romanttista saksalais-kansallismielisyyttä, joka edustaa sitä samaa perinnettä, mistä natsismikin nousi, ja toisinaan edelleenkin flirttailee varsin avoimen uusnatsismin kanssa. Burschenschaft-taustainen akateeminen äärioikeisto pitää nykyään valtaa myös Itävallan FPÖ:ssä.

”Odin” Wiesingerin tuotanto on rehellistä näköistaidetta, täysin vailla postmodernia tekotaiteellista ”rappiota”, ja vie katsojansa suoraan Kolmannen valtakunnan esteettisten ihanteiden maailmaan. Hän on maalannut muotokuvia, maisema- ja kukka-aiheita (tietenkin ruiskukkia), mutta myös germaanisen mytologian hahmoja sekä fantasiakuvia kauniista arjalaisista lapsista ja naisista…

”Saksalaisuuden kukoistuksen ja sen rakastettavan olemuksen puolesta.”

… sekä jykeväleukaisia saksalaisia sotilaita ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikaisissa univormuissa. Uusnatsien kuvioissa Odin on tunnettu hahmo, hänen kuvituksiaan ilmestyy äärioikeistolaisissa julkaisuissa, ja Linzissä järjestettyyn äärioikeistolaisten ”Euroopan puolustajien” kongressiin hän maalasi kuvasarjan nimeltä Endsieg, ‘Lopullinen voitto’. Hänen tuotantoaan markkinoidaan yksityisten kanavien kautta sekä italialaisessa ”Thule”-galleriassa, joka tunnetaan natsiaiheisten koriste- ja muistoesineiden markkinapaikkana – Italiassa tätä koskeva lainsäädäntö on paljon löyhempää kuin Saksassa ja Itävallassa, missä natsisymboliikasta todellakin on säädetty yksityiskohtaiset kieltolait. Monien aatetoveriensa tapaan Odin on aktiivinen sosiaalisessa mediassa, ja hänen näppäimistöltään rapsahtelee varsin tymäkkää tekstiä. Tällä hetkellä esimerkiksi päivitellään hänen möläytystään Wienin kuvataideakatemian rehtorista Eva Blimlingeristä: “ruma, tyhmä lihakimpale” (hässliches und dummes Stück Fleisch).

Mutta taide sikseen, sillä FPÖ:n hallitustaivalta reunustaneet ”yksittäistapaukset” ovat juur’ikään huipentuneet oikein kunnon skandaaliin. Saksalaiset lehdet Süddeutsche Zeitung ja Der Spiegel saivat äskettäin haltuunsa video- ja äänitallenteita, joiden aitous on nyt tarkistettu ja sisältö analysoitu. Ne ovat peräisin Ibizalta, jonkun varakkaan henkilön hulppeassa huvilassa heinäkuussa 2017, Itävallan parlamenttivaalien alla järjestetystä tapaamisesta, johon osallistuivat FPÖ:n johtaja HC Strache, FPÖ:n parlamenttiryhmän johtaja Johann Gudenus vaimoineen, joku saksaa puhuva mies sekä nainen, joka puhuu videolla englantia ja venäjää. (Gudenuksella on tunnetusti hyvät Venäjä-suhteet; hän on opiskellut Venäjällä, puhuu kieltä sujuvasti ja on vieraillut Krimin valtauksen jälkeisen kansanäänestyksen ”demokraattisuutta” valvomassa.) Nainen kertoo olevansa Aljona Makarova, Putinin lähipiiriin kuuluvan venäläisen oligarkin sukulaistyttö, joka aikoo sijoittaa (ilmeisesti alkuperältään kyseenalaisia) rahavarojaan Itävaltaan. Hän haluaisi ostaa osuuden suositusta keltalehti Kronen Zeitungista ja olisi valmis tämän lehden avulla tukemaan FPÖ:n poliittisia pyrkimyksiä. Siitä hyvästä hän tietenkin odottaa vastapalveluksia.

Strache ja Gudenus tosin vakuuttelevat, etteivät suostu tekemään mitään laitonta, eikä mikään todista, että he olisivat todellakin saaneet puolueensa vaalityöhön hämäräperäistä venäläistä rahaa. Silti he ovat ilmeisesti heitelleet naiselle varsin mielenkiintoisia ideoita: kunhan FPÖ pääsee hallitukseen (kuten sittemmin pääsikin), niin valtion rahoittamat rakennustyöt voitaisiin ohjata venäläisen naisen ja hänen kumppaniensa perustamille firmoille ja hintoihin puhaltaa sopivasti ilmaa. Venäläistä rahaa voitaisiin myös toimittaa FPÖ:lle ”riippumattoman, yleishyödyllisen” yhdistyksen kautta, tai ”Makarovalla” ja hänen edustamillaan tahoilla voisi olla mahdollisuus päästä mukaan Itävallan pelibisnekseen. Mielenkiintoista on ennen kaikkea, että Strache kertoo videolla haluavansa panna Itävallan mediamaiseman uusiksi Unkarin mallin mukaan; perusitävaltalaisten taistelusta riippumatonta mediaa ja etenkin yleisradioyhtiö ORFin tiukkoja uutistoimittajia vastaan on täälläkin ollut jo puhetta.

Video- ja ääninauhoitteet on ilmeisestikin tallennettu salaa, mutta saksalaisten toimittajien haastattelemat asiantuntijat vakuuttavat, että ne ovat aitoja: manipuloinnin mahdollisuus on käytännössä täydellisesti poissuljettu. Lähdesuojaan vedoten Süddeutsche Zeitung ja Spiegel eivät paljasta, keneltä tallenteet ovat peräisin. Ilmeisesti tieto Ibizan tapaamisesta on kuitenkin joissakin piireissä ollut jo liikkeellä. Huhtikuussa, kun Itävallassa jaettiin paikallista Venlaa eli tv-palkinto Romya, saksalainen koomikko Jan Böhmermann vitsaili tilaisuuteen osoitetussa videoviestissään olevansa parhaillaan ”melkoisessa kokkeli- ja Red Bull -pöllyssä parin FPÖ-liikekumppanin kanssa venäläisen oligarkin huvilassa Ibizalla” neuvottelemassa Kronen-Zeitungin haltuunotosta. Strache ja Gudenus myöntävät, että tämmöinen illanvietto Ibizalla ”kosteanhilpeässä lomatunnelmassa” todellakin tapahtui, mutta molemmat vakuuttavat koko ajan korostaneensa, että mihinkään laittomuuksiin ei tule ryhtyä.

Toistaiseksi ei liene mitään tietoa siitä, että tämä ”kosteanhilpeä” tapaaminen olisi oikeasti johtanut mihinkään lainvastaisiin tai päivänvaloa kestämättömiin toimiin. Strachen mahdollisina sponsoreinaan mainitsemat itävaltalaiset suuryritykset vakuuttavat, että eivät ole tukeneet FPÖ:tä suoraan saati ”yleishyödyllisten järjestöjen” kautta. ”Aljona Makarova” oli luultavasti houkutuslintu, arvelee Süddeutsche Zeitung, ja mahdollisesti koko tapaaminen olikin lavastettu vain ansaksi FPÖ-miehille. Joka tapauksessa he kävelivät iloisesti tähän ansaan ja kertoivat piilokameran kuullen olevansa valmiita jonkinlaiseen vilunkiin. Erityisen hyytävältä kuulostivat Strachen suunnitelmat vapaiden tiedotusvälineiden ”orbánisoimisesta”. ”Journalistit on tämän planeetan suurimpia huoria”, toteaa Strache jossain kohdassa nauhoitusta.

Oli miten oli, Strache ja kumppanit vaikuttavat olleen aivan valmiita jonkinlaiseen kyseenalaiseen diiliin venäläisten kanssa vaalikampanjansa edistämiseksi. Väkisinkin ajatukset singahtavat rapakon taakse ja Trumpin paljon veivattuihin Venäjä-kytköksiin. Mahtaakohan tästäkin jutusta lopulta koitua vain paljon porua mutta vähän villoja? Virallista lausuntoa ei liittokanslerinvirastosta ole vielä tullut; liittokansleri Kurz ilmeisesti keskustelee asiasta pienemmän koalitiokumppaninsa kanssa ennen kuin ilmoittaa mitään julkisuuteen. Der Standard -lehden mukaan FPÖ:ssä pidetään mahdollisena jopa, että Strache ja Gudenus joutuisivat eroamaan. Tällöin puoluejohtajaksi saattaisi nousta taannoinen presidenttiehdokas Norbert Hofer. Vielä mielenkiintoisempaa on, jatkaisiko Kurz hallitusyhteistyötä uuden FPÖ-johtajan kanssa vai seuraisiko tästä hallituksen hajoaminen ja uudet vaalit. Mutta eipä riennetä asioiden edelle.

Mainokset

Kulttuuritaistelu jatkuu

Tou 12, 2019

Unkarin ns. kulttuuritaistelusta tai kulttuurisodasta on ollut puhetta tässä blogissa ennenkin; keskustelu on entisestään kiivastunut sen jälkeen, kun Viktor Orbán Tusványosin festivaalien perinteisessä kesäpuheessaan ilmoitti, että kulttuurin alalla edessä on ”suuria muutoksia”. Kysymys on tavallaan myös ilmiöstä, jota aikoinaan Saksassa natsien valtaannousun yhteydessä kutsuttiin nimellä Gleichschaltung, yhtenäistäminen. Myös tieteen ja taiteen odotettiin ennen kaikkea lojaalisti palvelevan poliittisia vallanpitäjiä, ja virallisia arvoja uhmaava tai kyseenalaistava taide tai tutkimus tulkittiin hyökkäykseksi valtiota ja kansaa vastaan.

Populistinen ”kansan terveeseen makuun” nojaaminen taas tuottaa virallista, valtion tukemaa kitschiä; tämä nähtiin natsi-Saksassa ja entisessä Neuvostoliitossa, ja viime vuosina samantapaista on katseltu Unkarissakin. Julkisiin tiloihin on viime vuosina noussut merkillisiä uuskauniita tai uusmahtavia näköispatsaita, aiheena milloin tarunomainen muinaisten unkarilaisten päällikkö Lehelmilloin keisarinna ”Sissi” tai uudelleen kansalliseen kaanoniin nostettu kirjailija Albert Wass (tältä sivulta löytyy asianmukaisesti Suur-Unkarin kartalle sijoitettu kooste kymmenistä, enimmäkseen vuosituhannen vaihteen jälkeen pystytetyistä patsaista). Aivan omassa ”estetiikan ja historiasivistyksen yhteisraiskaus” -sarjassaan painii tietenkin Budapestiin viisi vuotta sitten noussut ”saksalaismiehityksen uhrien” muistomerkki kreikkalaisine päätykolmioineen, enkeleineen ja kotkineen.

Tuoretta kansallis-kansantaidetta edustaa myös syksyllä 2017 Pákozdiin, keskisessä Unkarissa Székesfehérvárin lähistöllä sijaitsevaan pikkuiseen taajamaan, pystytetty maailman suurin husaaripatsas. Se on 12,5 metriä korkea ja liehuttelee, tietenkin, Unkarin lippua.

pakozd.jpg

Kuvaan, jossa taideteosta nimitetään ”gigapöhköksi”, törmäsin Facebookissa. Siellä käyty keskustelu paljastaa, että patsaan on lahjoittanut yksityinen mesenaatti – mutta keskustelijat eivät tätä tahdo uskoa vaan arvelevat, että veronmaksajien rahoja tähänkin hirvitykseen on käytetty ja että tämä ”historiallinen muistomerkki” symboloi koko 80 tonnin painollaan Orbánin Unkarin kulttuuripolitiikkaa.

Mitä tämä kulttuuripolitiikka siis on? Konservatiivista siinä mielessä, että kulttuurin odotetaan palvelevan ns. oikeistokonservatiivisen kansallismielisyyden päämääriä: perinteiden ja auktoriteettien kunnioittamista, lojaaliutta kansallisvaltiota ja sen hallitusta kohtaan, yhteisön etujen asettamista yksilön vapauden edelle. Tämä tarkoittaa myös ns. perinteisiä perhearvoja ja sukupuolirooleja – kansalaisen velvollisuus on solmia perinteinen heteroavioliitto ja tuottaa isänmaalleen mahdollisimman monia rotupuhtaita lapsia, eli varsinkin naisten on asetettava ammattikutsumuksensa ja urahaaveensa toiselle sijalle – sekä populistista, kansan maun mukaista taidetta.

Mutta viime kädessä ei kysymys ehkä ole vain siitä, että kansalle halutaan tarjota helppoa ja ”kaunista” taidetta semmoisten teosten sijaan, joissa kerrotaan ikävistä ja rumista asioista, kyseenalaistetaan perinteiset käsitykset kauneudesta ja totuudesta, otetaan kantaa ja pakotetaan ajattelemaan. Eikä vain siitä, että mafiavaltiossa myös taide ja kulttuuri ovat osa korruptiota, rahan ja mukavan elämän kanavoimista niiden taskuihin, jotka nauttivat Kummisedän luottamusta (ja pääsevät esimerkiksi nautiskelemaan julkisilla varoilla ylellisesti sisustetun eksklusiivisen Taideakatemian jäsenten klubitalon mukavuuksista). Olemassaolollaan valtiollinen taide ja taidepolitiikka myös muistuttavat, että jossakin istuu Isäntä, jonka ääntä kaikkien kuuluu totella, silloinkin, kun se vaatii ikäviä ja vastenmielisiä asioita. Autoritaarisessa järjestelmässä myös kulttuuri on lojaalisuustesti. Tai niin kuin Imre Para-Kovács HVG.hu-sivustolla kirjoitti viime joulukuussa (koko tämän hurjan, sarkastisen mielipidekirjoituksen suomennos täällä):

Kun isänmaa on vaarassa, ei pidä katsoa sitä, millaista hallituksen tukema kulttuuri on laadultaan, vaan sitä, palveleeko se isänmaata! Laatu on pelkkä bolševikkien salajuoni, sitä liberaalit vain käyttävät hämmentääkseen unkarilaisia, jotka yhä uudestaan menevät retkuun ja jonottavat katselemaan kommunisti Frida Kahlon töherryksiä, samalla kun velvollisuudentuntoisten, kansallismielisten ja Viktor Orbánille uskollisten taiteilijoiden näyttely kaikuu tyhjyyttään. Nämä ihmiset eivät kerta kaikkiaan tajua, että kun he valitsevat kansallismielisten kuvien sijasta Kahlon, siinä ei ole kyse vain sunnuntaikävelystä, se ei ole vain kulttuurisen velvollisuudentunnottomuuden ilmaus vaan poliittinen teko, aivan konkreettisesti: se on maanpetturuutta.

Lojaalin ja kansallismielisen taiteen kysymyksistä on viime aikoina erityisesti puhuttu Petőfi-kirjallisuusmuseon (Petőfi Irodalmi Múzeum, PIM) yhteydessä. PIM perustettiin 1954 keskeisten klassikkojen, etenkin kansallisrunoilija Sándor Petőfin tuotantoon liittyviä muistoja tallettamaan. Sittemmin siitä on erinäisten kirjallisuudentutkijoiden ja museoammattilaisten johdolla kehittynyt monenlaisia kirjallisuustapahtumia järjestävä ja koordinoiva taho. PIM:n johtajaksi hyllytettiin politiikan tiimellyksestä turvaan pari vuotta sitten Fidesz-puolueen pitkän linjan uurastaja, entinen diplomaatti ja kansainvälisten asioiden valtiosihteeri Gergely Prőhle, mutta tämänkin uskollisen ”Orbánin rottweilerin” linja osoittautui liian liberaaliksi tämänhetkisessä kuumenevassa kulttuuritaistelussa.

Viime joulukuussa PIM:n väliaikaiseksi johtajaksi nimitettiin ja helmikuussa vakinaistettiin Szilárd Demeter -niminen miekkonen, jota ei siihen asti ollut Unkarin kulttuurielämässä pidetty kovin keskeisenä toimijana. Kuten muutamat muutkin Orbánin Unkarin kulttuurivaikuttajat ja ideologit, hänkin on Transilvaniasta ja muuttanut Unkariin vasta muutama vuosi sitten. (Kansallista sortoa kokeneiden vähemmistöunkarilaisten on näköjään helppo samastua ylirajaisen suurkansakunnan haavetta välkyttelevään, 1800-luvun henkiseen revanssinationalismiin.) Vuonna 1976 Székelyudvarhelyssä (Odorheiu Secuiesc) syntynyt Demeter suoritti yliopistotutkinnon filosofiasta Kolozsvárissa (Cluj) ja työskenteli sittemmin, vuosina 2008–2014 Brysselissä romanianunkarilaisen europarlamenttiedustajan, reformoidun piispan ja entisen vallankumoussankarin László Tőkésin avustajana ja tiedottajana. (Tőkés nousi Ceauşescun diktatuurin loppuvuosina kuuluisuuteen yhtenä vastarinnan henkisistä johtohahmoista. Sittemmin hänen maineensa on ikävästi tahraantunut syytöksiin korruptiosta, vallanhimosta ja törkeästä julmuudesta omaa puolisoa ja perhettä kohtaan.) Vuonna 2014 Demeter siirtyi Budapestiin hallitusta lähellä olevan ajatushautomo Századvégin leipiin. Unkarilaisen Wikipedian mukaan hän on vaikuttanut myös rockmuusikkona sekä kirjailijana, taiteilijanimellä Tempetőfi. Nimimerkki lienee yhdistelmä nimistä Petőfi ja Tempefői; jälkimmäistä nimeä kantaa Mihály Csokonai Vitézin vuonna 1793 kirjoittaman, kesken jääneen satiirisen huvinäytelmän sankari, epäonninen runoilijan urasta haaveilija. (Näytelmän koko otsikko on “Kaihomielinen Tempefői, eli mieletön on sekin, joka Unkarissa ryhtyy runoilijaksi”.)

Hungarian Spectrum -blogissa Éva S. Balogh maalaa varsin synkeän kuvan ei vain aggressiivisesta rokkikukko Demeteristä vaan koko siitä suunnitelmasta, joka Orbánin hallinnolla on kirjallisuuselämän kehittämisen suhteen. Tiedot tästä perustuvat HVG:n sivustolla vajaa viikko sitten ilmestyneeseen Zsófia Gergelyn artikkeliin, jonka tietolähteenä puolestaan on ollut Inhimillisten voimavarojen ministeriön (siis tämän monesti mainitun superministeriön, johon sosiaali- ja terveysasioiden lisäksi kuuluvat kaikki opetus- ja kulttuuriasiat) toimintasuunnitelma. PIM:stä on suunnitelman mukaan tarkoitus kehittää ”kansallisesti merkitsevä kirjallisuuden voimakeskus”, jonka päämääränä on ajan mittaan nousta Keski-Euroopan tasollakin huomattavaksi, ”ikoniseksi” tilaisuuksien tapahtumapaikaksi. PIM:n rahoitus kaksinkertaistetaan, ja uusilla voimavaroillaan sen on tarkoitus kääntyä pois eliittien ”kirjailijat kirjoittavat toisille kirjailijoille” -meiningistä, kohti kansaa ja koko kansakunnan arvoista käytävää keskustelua.

Kielikuvien takana piilevää konkretiaa ei aina ole ihan helppo tavoittaa. Jäin miettimään, mitä merkitsee käytännössä esimerkiksi ”aikamme kirjallisuuden hapatuksena [taikinassa; raamatullinen kielikuva siis] ja portinvartijana toimiminen” tai ylipäätään tuo ”voimakeskuksen” tehtävä. Selvempiä tavoitteita ovat unkarilaisen kirjallisuuden agentuurina toimiminen (siis esimerkiksi unkarilaisen kirjallisuuden ulkomaankielille kääntämisen edistäminen, hieman samaan tapaan kuin meidän FILImme tekee), ”unkarilaisia intressejä silmällä pitävien” journalistien kouluttaminen (!) sekä kirjailijastipendiohjelman tehostaminen. Tähän astikin PIM on koordinoinut kolmea ohjelmaa (Mihály Babits -stipendit nuorille kääntäjille, Zsigmond Móricz -stipendit nuorille kirjailijoille ja kirjallisuudentutkijoille, István Örkény -stipendit nuorille näytelmäkirjailijoille). Näitä ohjelmia on tarkoitus laajentaa myös siten, että stipendiaatit velvoitettaisiin esiintymään PIM:n järjestämissä yleisötilaisuuksissa. Ylipäätään tarkoituksena on luoda PIM:n uusiin, laajennettaviin tiloihin eräänlainen ”PIM-ekosysteemi”, jossa kirjallisuuden tekijät ja yleisö voivat entistä intensiivisemmin kohdata.

Lisää pöhinää siis, ja nimenomaan kansallista ja kansallismielistä pöhinää. Index-uutissivuston haastattelussa Demeter määrittelee ne ”unkarilaiset intressit”, joita PIM:n olisi tarkoitus puolustaa:

Unkarin kulttuuri on hyvä siinä missä minkä hyvänsä muunkin kansakunnan kansallinen kulttuuri. Tämä meidän pitää uskoa, eli meidän on päämme sisällä oltava ykkösinä. Tämä esimerkiksi on Unkarin intresseissä. Unkarin intresseissä on, että näin on vastedeskin, että aikamme unkarilainen kulttuuri elää ja voimistuu, että olemme ylpeitä siitä, että äidinkielemme on maailmaa luova [?, világteremtő], niin kuin se onkin. Minä jumaloin äidinkieltäni. Siinä on käsittämätöntä syvyyttä, se on poikkeuksellisen rikas, unkariksi on kerta kaikkiaan ihanaa kirjoittaa. En toivoisi sitä, että joku seinähullu julistaisi Unkarin kulttuurin ”kuolleiden valkoisten miesten” tuotteeksi ja minun pitäisi se hyväksyä, koska niin on poliittisesti korrektia. Toisaalta taas PIM:ssä on mahdollista etsiä esiin valtavasti argumentteja, jotka puhuvat kristillisellä pohjalla lepäävän unkarilaisen ja eurooppalaisen kulttuurin puolesta. Näiden osoittaminen on sekin Unkarin intresseissä.

Ööh, tuota. Jokaisella on oikeus rakastaa äidinkieltään ja nauttia sen rikkaudesta ja kauneudesta, ja tietenkin unkarin kielessä, kuten kaikissa muissakin kielissä, on ainutlaatuisia ja hienoja ”syvyyksiä”. Mutta mytologia ”kielemme poikkeuksellisesta rikkaudesta” on runoutta ja myyttiä eikä mitään muuta. Sitaatin jälkipuolisko taas on tavanomaista propagandistista olkiukon rakentelua. Väitteet siitä, miten ”kuolleiden valkoisten miesten” hengentuotteita syrjitään muka poliittisen korrektiuden nimissä, ovat tyypillistä valeuutisointia. (Demeter kenties viittaa siihen maailman uutisotsikoita kiertäneeseen väitteeseen, jonka mukaan Lontoon yliopiston SOAS (School of Oriental and African Studies) olisi “dekolonisoinnin” nimissä ollut poistamassa eurooppalaisia ajattelijoita filosofian historian kurssivaatimuksista; mitään tällaistahan ei itse asiassa missään vaiheessa oltu tekemässä, vaikka oppihistorian etnodiversiteetistä oli käyty kiivaita ja mielenkiintoisia keskusteluja.) Ja ”kristityn eurooppalaisen kulttuuriperinnön puolustaminen” – niin, miltä sitä oikein tässä puolustetaan ja kuka sitä uhkaa? (Jos minulta kysytään, niin Euroopan kristillistä kulttuuriperintöä uhkaa vallanpitäjien ahneus ja sosiaalisen omantunnon puute paljon paljon enemmän kuin muslimien maahanmuutto, johon tässä ilmeisesti kautta rantain yritetään vihjailla.)

Rahalla voi rakentaa komeita kirjallisuuskeskuksia ja ostaa niihin ihmisiä puhumaan halutunlaisia asioita. Syntyykö sillä sellaista kulttuuria, jota jälkipolvetkin arvostavat ja lukevat, on sitten kokonaan eri asia. Ja kun mietimme, mitä kulttuuriarvoja 1900-luvun totalitaariset järjestelmät saivat aikaan, niin… ei tämä vielä kovin lupaavalta näytä.

***

Ei tietenkään kaikki esteettinen ongelmallisuus liity pelkkään kitsch-koreuteen ja ”näköisyyteen”. Lahoavasta valaanraadosta steampunk-avaruusasemaksi muuntunutta Milanon maailmannäyttelyn Unkari-paviljonkia on jo käsitelty myös tässä blogissa, ja hieman samanlaisen ”hm, makuasioista ei kai voi kiistellä” -tunteen herätti myös tämä uutinen: Budavárin kaupunginosan hallinto Budapestissa aikoo pystyttää Kalevala-aiheisen muistomerkin, ja kilpailun on voittanut tämmöinen teos, Bálint Bence Kéryn ja András Csobánin suunnittelema ”Karelia I”, joka näyttäisi esittävän jättiläiskokoiseen Kullervon kivilimppuun kielistään kiinnitettyä kanteletta. Kuten somessa on nykyään tapana sanoa, jätän tämän vain tähän.

karelia1.jpeg


Rottauutisia, osa 2

huhtikuu 30, 2019

Ennen kuin siirryn päivän varsinaiseen asiaan, on pakko jatkaa viimekertaisesta rottateemasta. Samaan aikaan kun oikeat eläinmaailmaan kuuluvat rotat leviävät ympäri Budapestin viemäreitä, kellareita ja roskiksia (koska pääkaupungin tuholaistorjunnan sai hoitaakseen pätevän sijasta sopiva firma), Unkarin politiikassa puhutaan vertauskuvallisista rotista. Tämän käynnisti muutama päivä sitten ATV-kanavan keskusteluohjelmassa vieraillut sosialistipuolue MSZP:n kansanedustaja Ildikó Bangóné Borbély (tai Borbély-Bangó, tai miten tämä unkarilainen nimityyppi nyt halutaan kirjoittaa: hänen oma sukunimensä on siis Borbély ja hän on ilmeisesti naimisissa Bangó-nimisen hemmon kanssa). Näin:

ATV: Jos viesti on niin selkeä ja yksiselitteinen, että EU:n rahoja varastetaan, ja hallitus, nykyinen hallitus varastaa EU:n rahoja, eikö niin, miten voi olla mahdollista, että Fidesz-puolueen kannatus jatkuvasti nousee?

Bangóné: Sanonpa vain yhden lauseen, kun kerran tuli sanotuksi: Unkarissa on paljon rottia. Kun kerran tämä rottateema on noussut esille täällä Budapestissa. Eikä vain Budapestissa.

ATV: Hyvä on, siis mitä tämä tarkoittaa?

Bangóné: Kukin ajatelkoon tästä niin kuin haluaa. Se pitäisi pysäyttää, myös tämä rottainvaasio, sillä ne pystyvät aiheuttamaan Unkarissa paljon vahinkoa, ja ovat jo aiheuttaneetkin viime aikoina.

Rottaongelman tai korruption sijasta on siis viime päivät julkisuudessa jauhettu siitä, keneen Bangóné Borbély oikein viittasi: tarkoittiko hän rotilla poliittisia päättäjiä, Fidesz-puoluetta vai peräti, varjelkoon, Fidesz-puoluetta äänestävää kansaa. Fidesz on tietenkin tarttunut tilaisuuteen ja päivitellyt julkisesti, miten sosialistit solvaavat ja halventavat miljoonia kunnon unkarilaisia. Muutaman päivän mietittyään MSZP on päättänyt tarttua savuavaan aseeseen ja julistaa, että todellakin voi puhua rottahallituksesta: rottia eivät ole harhaan johdetut äänestäjät vaan korruptoituneet, vihaa lietsovat, Unkarin aseman Euroopassa vaarantavat Fidesz-päättäjät. Muu unkarinkielinen media ja some sitten kiistelee siitä, kuka oikeasti on sanonut ketä rotaksi ja saako näin tehdä. Ilmeisesti tämä kielikuva – ihmisten vertaaminen rottiin – on niin väkevä, että se tappaa asiallisen poliittisen keskustelun kertalaakista.

***

Mutta tänään halusin varsinaisesti kirjoittaa Itävallan tapahtumista ja etenkin mediasta, erityisesti taas kerran suosikkitoimittajastani Armin Wolfista, jonka Itävallan yleisö tuntee yleisradioyhtiö ORFin tv-uutislähetysten (ZiB eli Zeit im Bild) ykkösankkurina. Nykyiselle hallitukselle ja etenkin koalition junioripuolueelle, oikeistopopulistien FPÖ:lle, parlamentaarisesti valvottu ORF on ollut piikki lihassa jo pitkään, ja tästä ärtymyksestä suuri osa henkilöityy Armin Wolfiin. Mokoma Rotfunk vasemmistolaisine ja kulttuurimarxistisine toimittajineen (polkupyöräilyä ja kiviterapiaa eivät ”perusitävaltalaiset” tietääkseni vielä ole tässä yhteydessä hoksanneet mainita) edustaa juuri sitä ”valehtelevaa ja mädättävää valtamediaa”, jonka sijasta FPÖ:ssä enemmän suositaan sen omia somekanavia tai hätätilassa myös skandaalinjanoista keltalehdistöä, kuten suosittua ja surullisenkuuluisaa Kronen Zeitungia. ORF:n suitsiminen myös sen itsenäistä rahoitusta rajoittamalla on FPÖ:n päätavoitteita; äskettäin puoluejohtaja Strache julisti taistelevansa kuin leijona lupamaksujen poistamisen puolesta.

ZiB-studiossa on viime viikkoina haastateltu kaikkien puolueiden eurovaalien kärkiehdokkaat, ja viime viikolla oli vuorossa FPÖ:n Harald Vilimsky. Tästä haastattelusta nousikin melkoinen äläkkä; pääkohdat kertoo Wolf blogissaan, ja saksantaitoiset löytävät koko haastattelun transkription täältä. Jo ennen tätä haastattelua oli hallituspuolueiden kesken koettu eräänlainen pieni koalitiokriisi, jonka virikkeenä olivat viime postauksessani kuvaillun Braunaun rottarunon lisäksi myös viime päivinä paljastuneet FPÖ:n johtoportaan suhteet äärioikeistolaisiin identitääreihin (”hipsterifasisteihin”, kuten heitä joskus kutsutaan).

Samaan aikaan kierteli itävaltalaisessa somessa Steiermarkin osavaltion FPÖ:n nuorisojärjestön levittämä kuva: ”Traditio lyö migraation!” Kuvassa etualalla kansainvälisiä käsimerkkejä näyttelee Steiermarkin vaakunaeläin, 1100-luvulta lähtien (kyllä!) tunnettu ”punasarvinen hopeapantteri” (kyllä!), ja sen takana poseeraa iloisena nuori, hm, arjalaisen näköinen pariskunta kansallispuvussa. Taustalla kohoaa uhkaavia islamin symboleja, ja nuorenparin ympärillä liikehtii harmaita häijynnäköisiä olentoja, jotka ilmeisesti edustavat maahanmuuton vaaroja.

Nämä kuvan hahmot Wolf studiossa näytti Vilimskylle, eikä tämä nähnyt kuvassa mitään rasistista tai moitittavaa. (“Vanha juttu, ei tuo Steiermarkissa ketään kiihdytä… Mitä pahaa tuossa on?”). Niinpä Wolf halusi kysyä, mitä mieltä Vilimsky on erityisesti etualalla näkyvän koukkunokkaisen tyypin yhtäläisyyksistä natsiajan juutalaiskarikatyyreihin. (Näistä ZiB:n graafikko oli valinnut esimerkiksi natsien propagandalehti Der Stürmerin kannessa aikoinaan kuvatun ahneen juutalaisroiston.) Tästäkös Vilimsky hermostui.

“Siis tämmöisen rinnakkaisuuden näkeminen, herra Wolf, tämä on törkeyden huippu. Kun te otatte tähän Stürmeristä kuvan, asetatte sen nuorisojulisteen rinnalle ja synnytätte vaikutelman, että me olisimme lähellä kansallissosialismia … tämä on jotakin, mikä ei voi jäädä ilman seurauksia. (…) Tämä on ylipäätään jotakin, mitä en ole vielä koskaan ORF:ssa kokenut. Tämä on pohjanoteeraus. Tämä, mitä te, herra Wolf, teette, on kaikkien rajojen tuolla puolen… Minusta tämä on kertakaikkinen skandaali.”

Haastattelu kuitenkin jatkui; Wolf ehti vielä kysyä muun muassa Vilimskyn maksetuista ilmoituksista äärioikeistolaisten lehdessä, FPÖ:n tunnetusti läheisistä Venäjä-suhteista ja sopimuksesta Putinin “Yhtenäisen Venäjän” kanssa – se ei kuulemma ole yhteistyösopimus vaan vain “Memorandum of Understanding” – sekä sitoutumattoman FPÖ-ulkoministerin Karin Kneisslin asemasta. Kneissl, Lähi-Idän asiantuntija ja arabisti, joka taannoin kohautti kutsumalla itsensä Vladimir Putinin vieraaksi häihinsä, ei ole suostunut kertomaan, äänestääkö eurovaaleissa itse FPÖ:tä, ja puolueen väitetään harkitsevan hänelle potkuja – tämän Vilimsky kuitenkin kiisti.

Haastattelu päättyi kohteliaisiin kiitoksiin ja hyvästelyihin, mutta asia ei todellakaan jäänyt tähän. Seuraavana päivänä Vilimsky kertoi lehdistölle, että jos hän olisi ORF:n pääjohtaja, hän antaisi Wolfille oitis kenkää. FPÖ:n johtaja ja varaliittokansleri HC Strache nimitti haastattelua ”vastenmieliseksi”, ja entinen tv-toimittaja ja tv-kasvo Ursula Stenzel, joka vaikutettuaan ensin pitkään konservatiivipuolue ÖVP:ssa eräänlaisena Itävallan Eva-Riitta Siitosena loikkasi FPÖ:n riveihin, vertasi Wolfin haastattelua natsien ”kansantuomioistuimeen”. Itse ORF:n hallintoneuvoston puheenjohtaja, FPÖ:n Norbert Steger, ehdotti Wolfille määräaikaista vapaaehtoista jäähyä ja piti hänen Vilimskylle esittämäänsä kysymystä ”perverssinä”. Wolf itse lähti haastattelun jälkeen muutaman päivän lomamatkalle. Sen aikana hänen virtuaaliset postilaatikkonsa täyttyivät viesteistä, joista ylivoimaisesti suurin osa oli kiittäviä ja kannustavia – näin hän kertoo blogissaan – mutta sekaan mahtui myös erään herrasmiehen koko nimellään lähettämä kannanotto: “Terve miksi te ette ole vielä saanut orfilta potkuja senkin. Rotta paska huoran penikka.”

Palasimme rottateemaan tai asiallisen poliittisen keskustelun puutteeseen. Olisi taas niin helppo jäädä ruotimaan sanojen ja ilmausten loukkaavuutta tai päivittelemään julkisen keskustelun raaistumista, pohtimaan, kuka saa sanoa kenelle miten pahasti ja miksi. Tämä ehkä liittyy siihenkin, että monien ihmisten käsitys kielestä on eräänlaisen magian leimaama: ikään kuin kuviteltaisiin kielen nousevan suoraan todellisuudesta, sanojen olevan jonkinlaisessa luonnollisessa suhteessa kuvaamiinsa ilmiöihin. Mutta oikeastihan kyse ei ole siitä, saako ihmistä verrata rottaan. Ei myöskään siitä, saako toimittaja jäädä jankkaamaan joistakin pilapiirroksista ja niissä esiintyvien hahmojen nenän käyryysasteesta (koukkunenäisiä hahmoja esittävistä pilapiirroksistahan on FPÖ:n johdon yhteydessä ollut puhetta ennenkin) vai pitääkö hänen keskustella haastateltavan poliitikon kanssa tämän keskeisistä vaaliteemoista (kuten Wolf haastattelun loppupuolella latasi Vilimskylle: ”Te yritätte pitää vaalipuhetta. Se ei nyt onnistu.”).

Armin Wolf käytti toimittajan vapautta tarttuakseen kipeään teemaan: demokraattisena puolueena esiintyvän FPÖ:n läheisiin vaikka pontevasti kiistettyihin suhteisiin uusnatsismin tai natsismin perinnön kanssa. Puolueen nuorisojärjestön RFJ:n kotisivulla komeilevassa piirroksessa (se löytyy Steiermarkin RFJ:n sivulta edelleen) olennaista ei ole se, minkämuotoisia neniä piirtäjä saa piirtää, vaan se, minkälaisilla keinoilla puolue pyrkii vetoamaan ja vaikuttamaan ja minkälaiseen yleisöön. Se älähdys, jonka vertaus natsiajan kuvakieleen FPÖ:n ja sen kannattajien riveissä nostatti, osoittaa, että kalikka on kalahtanut. Ja tästä viime kädessä on kysymys: yleisön oikeudesta riippumattomaan tiedonvälitykseen, ja toimittajan vapaudesta heiluttaa kalikkaa ja tehdä juuri niitä kysymyksiä, jotka saavat haastateltavan hermostumaan. Sanat ovat tekoja.


Rottauutisia

huhtikuu 25, 2019

Tämän päivän ensimmäinen uutinen tulee Budapestista, Unkarin suhteellisen suuresta pääkaupungista, minne suuri osa aktiivisesta mutta erimielisestä oppositiotoiminnasta ja hallituskritiikistä sijoittuu – mutta missä korkeinta valtaa pitää kuitenkin valtapuolue Fidesz, muodollisesti sitoutumattoman mutta käytännössä hallituskoalitiota, kuten asia ilmaistaan, ”lähellä” olevan ylipormestari István Tarlósin välityksellä.

Pääkaupunkina Budapest on tietenkin myös julkisten tilojen visuaalisen symbolipolitiikan keskus, jonka muistomerkeistä ja julkisista taideteoksista (tai niiden poistamisesta tai puutteesta) on tässäkin blogissa ollut monesti puhetta. Tuorein kohu, johon varmaan tulen vielä palaamaan, käsittelee ensi vuonna koittavaa Trianonin rauhansopimuksen satavuotismuistojuhlaa ja entisen Unkarin kuningaskunnan silpomisen muistomerkkiä, jonka on tarkoitus kohota pääkaupungin keskeisimmälle paikalle, Alkotmány utcalle aivan parlamenttitalon viereen. Tai ei kohota vaan laskeutua. Suunniteltu muistomerkki on sata metriä pitkä syvenevä kaivanto, jonka seiniin veistetään tietokoneen arpomassa satunnaisessa järjestyksessä entisen ja nykyisen Unkarin paikannimet ja jonka syvän pään umpikujassa palaa ikuinen tuli. Pateettinen ja synkeä idea, joka ei niinkään kuvasta teoksen virallista nimeä (“kansallisen yhteishengen muistomerkki”, ajatus ylirajaisesta Unkarin kansakunnasta) vaan paremminkin viittaa kollektiiviseen suruun. Muistokaivanto ei vain ikävästi muistuta esimerkiksi Berliinin suurta holokaustimuistomerkkiä (siinäkin katsoja joutuu kulkemaan kiviseinämien lomassa yhä syvemmälle pimeyteen) vaan, näin HVG:n nimimerkki G. M. väittää, heijastaa itsensä pääministeri Orbánin synkkää hämmennystä. Muistovuoden koittaessa äärikansallismielisen hörhöväen revanssivaatimukset luultavasti alkavat kuulua julkisuudessa paljon tähänastista äänekkäämmin, ja mitä tekee pääministeri, joka on tärkeiden kannattajasegmenttiensä silmissä koko Eurooppaa vastaan taisteleva sankari – mutta nyt ei kannattajiensa harmiksi pystykään siirtämään maansa rajoja ja tuomaan Transilvaniaa ja Slovakiaa takaisin?

trianon_árok.jpeg

MTI:n julkaisema havainnekuva HVG:n artikkelista. Paikannimistä häämöttävät oikealla lukukelpoisina sekä nyky-Unkarissa sijaitsevat Kecskemét ja Kiskunfélegyháza että Kolozsvár (Cluj nykyisessä Romaniassa) ja Zágráb eli Kroatian Zagreb.

Kriittinen media on myös kaivanut esiin semmoisen merkillisen yksityiskohdan, että tämä(kin) Orbánin hallituksen rakentama muistomerkki rakennetaan poikkeusmenettelyillä monia säännöksiä rikkoen; muun muassa maatalousministeriön suojelukohteeksi julistetusta arvorakennuksesta joudutaan poistamaan osa. Normaalisti vaadittuja julkisivu-, kaupunkisuunnittelu- ja tekniikkakysymyksistä päättävien elinten tai tekniikan, arkkitehtuurin ja taidehistorian asiantuntijoiden lausuntoja ei ole pyydetty, eikä niitä nyt yllättäen tarvitakaan, koska hanke on julistettu ”kansantalouden (!) kannalta erityisen merkittäväksi”.

 

Näin siis asiat Budapestissa hoidetaan, mahtikäskyillä. Ja tähän liittyy myös ensimmäinen näistä luvatuista rottauutisista. Rotta, älykäs, sitkeä ja nopeasti lisääntyvä eläin, löytää helposti ekolokeroita myös nykyajan kaupungeista, ja varmaan Euroopan useimmissa isommissa taajamissa on koko ajan käynnissä jonkinlaista tuholaistorjuntaa rottakannan pitämiseksi aisoissa. Budapestissa rotat eivät aiemmin ole muodostaneet erityistä ongelmaa, mutta nyt, niin väitetään, röyhkeitä jyrsijöitä on alkanut näkyä jopa katukuvassakin paljon aiempaa enemmän. Syynä on kuulemma se, että kaupunginhallitus omavaltaisella äkkipäätöksellä vaihtoi rotantorjujaa.

patkányok.jpg

Näin kertoo Facebook-sivullaan politiikantutkija, oppositiopoliitikko ja Zuglón (Budapestin XIV. kaupunginosan) pormestari Gergely Karácsony: Aiempi tuholaistorjuntafirma, joka vuosikaudet on hoitanut tehtävänsä ilmeisesti aivan asiallisesti, vaihdettiin toiseen yritykseen, jolla ei ollut alalta mitään aiempia näyttöjä (sitä vastoin ilmeisesti hyvät suhteet korkeimpiin tahoihin). Tämä uusi rotantorjuja käyttää tehottomampia aineita mutta maksaa kaupungille kolme kertaa aikaisempaa enemmän. Korruptiolla on Budapestissa nyt rotan kasvot.

***

Siirrymme Itävaltaan, missä paikallisten oikeistopopulistien (FPÖ eli Vapauspuolue) taivalta hallituksen apukuskin paikalla ovat reunustaneet alalle tyypilliset ikävät ”yksittäistapaukset” (Einzelfall). Vähän samaan tapaan kuin suomalaisilla ja muillakin aateveljillä myös FPÖ-puolueen liepeiltä ja sen jäsenistöstä, jopa toimihenkilöistäkin löytyy tavan takaa väkeä, joka jotenkin kummasti osuu samoihin bileisiin ja valokuviin uusnatsien kanssa tai joutuu jotenkin tietämättään ja huomaamattaan jäseneksi avonatsistiseen Facebook-ryhmään, jolla käsivarsi pyrkii nousemaan yläviistoon julkisilla paikoilla tai näppäimistöltä jotenkin vain merkillisesti luiskahtaa someen lainvastaisia tekstejä tai kuvia (rasistisia möläytyksiä, natsien iskulauseita, uusnatsistisia Hitler-meemejä…). Toisin kuin Suomessa, Itävallan laissa on yleisten herjaus-, uhkaus- tai kansanryhmän vastainen kiihotus -pykälien lisäksi myös yksityiskohtaisesti kielletty tiettyjen symbolien ja ilmausten ”lyyrinenkin” käyttö (Wiederbetätigung eli ‘uudelleenkäyttöönotto’). Siispä puoluejohto ottaa etäisyyttä ja sanoutuu irti ja vakuuttaa uskollisuuttaan demokratialle ja ihmisoikeuksille, samalla kun syyllinen selittelee esimerkiksi – kuten taannoin perheettömiä pakolaismiehiä pelkureiksi haukkunut Tullnin kaupungin FPÖ-osaston hallituksen jäsen – että ei todellakaan voinut mistään tietää, että “ali-ihminen” (Untermensch) on natsi-ideologiaan liittyvä ilmaus. Joskus syyllinen jopa erotetaan (”harjaamisesta” en muista nähneeni täällä puhuttavan). Ja hetken päästä on seuraavan yksittäistapauksen aika; Der Standard -lehden artikkeliin on niitä listattu parin viime vuoden ajalta tusinoittain.

Yksi tuoreimmista yksittäistapauksista on Braunaun kaupungista, joka muutenkin kamppailee symbolipolitiikan kysymysten kanssa. Braunaussa Saksan rajalla, Inn-joen varrella syntyi aikoinaan tullivirkailija Alois Hitlerin perheeseen poika nimeltä Adolf, ja tämän muistoperinnön hallinnoiminen ei ole aivan helppoa, kun esimerkiksi kuuluisan syntymäkodin liepeille ei haluta uusnatsien pyhiinvaeltaja-armeijoja. (Asiaa tosin hieman helpottaa se, että Hitler itse ei erityisemmin vaalinut siteitä syntymäkaupunkiinsa eikä ylipäätään halunnut suuria julkisia huomionosoituksia syntymäseudulleen: hän halusi olla koko Saksan johtaja kaikkien maakuntaidentiteettien yläpuolella.) Braunaussa on vajaat parikymmentätuhatta asukasta, joista melkoinen osa työskentelee metalli- ja elektroniikka-alan yrityksissä, valtuustossa suurin puolue on ”Itävallan Kokoomus” ÖVP, jota edustaa myös nykyinen pormestari. Ja nyt sitten nousi kohu Braunaun FPÖ:n paikallisessa lehdessä julkaistusta runomuotoisesta ”pääsiäistervehdyksestä”.

Stadtratte.jpg

Verkossa kiertävä kuva on tähän kopioitu naapuriosavaltion Ala-Itävallan sosiaalidemokraateissa vaikuttavan Mirza Buljubasicin twiitistä.

Otsikkona on Die Stadtratte (Nagetier mit Kanalisationshintergrund) eli ‘Kaupunkirotta (viemäritaustainen jyrsijä)’; sulkeissa oleva määrite viittaa tietenkin yleiseen ilmaukseen mit Migrationshintergrund ‘maahanmuuttajataustainen’. Ja runon aiheena on harmi kaupunkiin tunkevien muukalaisten ja niiden hyysäämisen johdosta. Kaiken maailman monikulttuuri-kohtaamiskeskuksia perustetaan, ja siihen löytyy aina rahaa, mutta ei omille vähäosaisille, kielet ja kulttuurit halutaan sekoittaa yhdeksi sotkuksi… Järjestys pitää olla ja selvät säännöt, ja sääntöjä laativat ne, jotka ovat täällä ennestään olleet, eivät tulokkaat. Maassa maan tavalla tai maasta pois! Nih. Perinteistä ”kunnon ihmisten” verhottua rasismia siis, johon liittyy epämääräistä populistista vihjailua siitä, miten nykyiset päättäjät muka arvostavat vieraita mutta vihaavat ja halveksivat omaa kansaansa.

Ihmisten vertaaminen rottiin on niin väkevä kielikuva, että rottarunosta nousi melkoinen metakka jopa ulkomailla asti. Vähänkin sivistyneemmät ja historiatietoisemmat keskieurooppalaiset kyllä tietävät, että natsien toimeenpanemia joukkomurhia perusteltiin juuri samantapaisella retoriikalla, vertaamalla esimerkiksi juutalaisia tuholaisiin tai syöpäläisiin, jotka kansakunnan vertauskuvallisen terveyden nimissä kuuluu tuhota. (Rinnakkaistapaus Unkarista on viime vuosina jälleen kansakunnan kaapin päälle nostetun entisaikojen transilvanialaisen klassikon, upseerin, herrasmiehen ja rautaristin ritarin Albert Wassin pahamaineinen kertomus ”Rottien maanvaltaus”, jossa hyväsydämisen isäntäväen taloonsa päästämät rotat lisääntyvät ja tuhoavat kaiken. Tarinaa on hyvin vaikea olla lukematta antisemitistisenä allegoriana juutalaisista.)

Rottarunon kirjoittaja, kaupungin kakkosmies eli varapormestari Christian Schilcher (FPÖ), pahoitteli, pyyteli anteeksi, vakuutteli, että tarkoitus oli ollut ”provosoida mutta ei loukata”, ja lopulta erosi – väittämän mukaan kaikkein korkeimmalta taholta tulevan painostuksen johdosta, vaikka virallisesti omasta tahdostaan. Der Standardin tietojen mukaan itse liittokansleri Kurz olisi painostanut hallituskumppanipuolueensa johtoa toimiin; Kurzin kannanoton mukaan “Braunaun varapormestarin eroaminen oli ainoa mahdollinen looginen seuraus tästä inhottavasta ja rasistisesta runosta”, ja “perusitävaltalaisten” johtajan HC Strachen mukaan taas rottaruno oli täysin yhteensopimaton FPÖ:n periaatteiden kanssa. Tämä ei tietenkään tyydytä poliittista oppositiota, joka yhä äänekkäämmin vaatii ÖVP:n Kurzia lopultakin heittämään hallituskumppaninsa yli laidan. Syyttäjäviranomaiset tutkivat parhaillaan rottarunon mahdollista lainvastaisuutta.

Tässä koko mekkalassa on mielenkiintoisella tavalla unohtunut se, mistä runo oikeasti kertoo. Itse asiassa, kuten Der Standard muistuttaa, Schilcher on jo vuosien ajan kirjoitellut puolueensa paikallislehdykkään runomuotoisia poliittisia pohdiskeluja “kaupunkirotan” näkökulmasta: rotta nousee välillä kotiviemäristään maan päälle ihmettelemään ja kommentoimaan ihmisten kummallisia toilailuja. Pääsiäistervehdyksen kohurunossa ei siis ole kysymys siitä, että maahanmuuttajia halvennettaisiin vertaamalla heitä rottiin, päinvastoin die Stadtratte on kunnon perusitävaltalaisen näkökulmaa edustava minä-kertoja, johon lukijan on tarkoitus samastua.

Ei sillä, että mitenkään muuten haluaisin puolustella Schilcherin riimitelmää. Se on vastenmielinen, populistinen, ennakkoluuloinen sepustus, joka lukemattomien kaltaistensa tapaan on tarkoitettu puhuttelemaan lukijoidensa alhaisimpia puolia: pahansuopaa kateutta, muukalaiskammoa, sivistymättömyyttä ja tietämättömyyttä, halua työntää omat pettymykset ulkopuolisen syntipukin niskoille. Mutta nimenomaan rottavertauksesta kauhistuminen on tässä tapauksessa perin huolestuttava merkki jonkinlaisen uuslukutaidottomuuden tai pinnallisen hysteriaherkkyyden leviämisestä: aikuiset ihmiset ja poliittiset päättäjät reagoivat yksittäisiin sanoihin kuin Pavlovin koirat kellon kilahdukseen, osaamatta nähdä sanoja asiayhteydessään. Schilcher ei verrannut maahanmuuttajia rottiin vaan kirjoitti muuten jokseenkin samanlaista ”maahanmuuttokriittistä” propagandaläppää kuin mitä hänen lukemattomat puoluetoverinsa jatkuvasti tuottavat ilman mitään seuraamuksia. Itse asiassa rotta-kielikuvaa lukuun ottamatta Schilcherin sepustus oli paljon kesympi kuin mitä FPÖ:n lehdissä ja somekanavilla jatkuvasti nähdään.

No, rottajuttu painunee nopeasti unhoon, eikä seuraavaa “yksittäistapausta” varmaan tarvitse kauaa odottaa. Valitettavasti.


Naisen kuvia: kevät 2019

huhtikuu 18, 2019

Tässä blogissa on jo ennenkin mainittu Blanka Nagy, lukiolaistyttö, joka viime kuukausina on noussut maanlaajuiseen maineeseen Unkarin hallitusta arvostelevana suorasanaisena mielenosoituspuhujana. Herttaisen näköinen nuori tyttö, joka rennosti käyttää valtapuolueesta ja sen johtajista erittäin alatyylisiä ilmauksia, on loistava keulakuva sille turhautuneelle raivolle, jota Orbánin systeemi monissa kansalaisissa herättää. Haastatteluissa Blanka on tehnyt hyvin sympaattisen ja järkevän vaikutuksen. Toinen asia toki on, että – kuten Mérce-sivuston mielipidekirjoituksessaan huomauttaa András Jámbor – tämän kummempaan poliittiseen suoritukseen Blanka Nagy ei vielä ole pystynyt. Se, että ihminen on nuori ja kirkassilmäinen ja kiroilee reippaasti, ei vielä ole politiikan tekemistä eikä yhteisten asioiden hoitoa, ja on vähän ikävää, että unkarilaiselle julkisuudelle tämä tuntuu riittävän.

Kuten tuolloin tammikuussa kirjoitin, Unkarin vallanpitäjät joka tapauksessa pelästyivät kiroilevaa koulutyttöä siinä määrin, että Blanka Nagy sai niskaansa täyslaidallisen hallitusta lähellä olevista viestimistä. Hallituksen mediaimperiumia kiertäneet jutut väittivät hänen olevan huono oppilas, lintsailevan ja odottavan reppuja useammasta aineesta. (Ikään kuin tällä olisi jotain tekemistä asian kanssa.) Blanka Nagy vei jutun oikeuteen ja ensimmäisessä oikeusasteessa Origo-uutissivusto sekä keltalehdet Lokál ja Ripost määrättiin julkaisemaan oikaisu; Nagy itse julkaisi Facebookissa kuvan kiitettäväksi arvostellusta historian lopputyöstään (aiheena Unkarin järjestelmänvaihdoksen jälkeisen demokratian historia), lähettäen samalla ”rakkaita terveisiä” Ripostille.

Blanka Nagy on tietenkin oppositiopuolueiden tilaisuuksissa suosittu vierailija, ja viime viikolla hänet nähtiin DK:n (Demokraattinen koalitio, entisen pääministeri Gyurcsányn vanhasta sosialistipuolue MSZP:stä lohkaisema puolue) eurovaalikampanjan käynnistystilaisuudessa. Eikä vain nähty vaan kuvattiin. Hallitusta lähellä olevan Pesti Srácok -blogin Tamás Pilhál julkaisi kuvan, jossa Blanka Nagy istuu lyhythelmainen mekko yllä hieman varomattomasti – niin kuin erityisesti tukevareitisille naisille joskus voi käydä – niin, että katsoja näkee hänen reisiensä väliin ja erottaa jopa pari neliösenttiä alushousujen kangasta. Pesti Srácok poisti kuvan juttunsa kuvagalleriasta varsin nopeasti, hieman pitempään se säilyi Pilhálin omalla Facebook-sivulla, tekstinään Trágárka villant! eli ‘Pikku törkyturpa väläyttää!’. Kuva keräsi runsaasti valitettavan odotettavia kommentteja Blanka Nagyn tyylitajusta ja ruumiinrakenteesta, mutta nostatti myös vastapuolella melkoisen media- ja someraivon. Lopulta Pilhál poisti kuvan ja pyysi julkisesti anteeksi.

Eiköhän vahinko kuitenkin ole jo tapahtunut. Helmikuussa pääministerin kansliaa johtava ministeri Gergely Gulyás antoi haastattelun, jossa kommentoi mm. tuolloista lehdistöskandaalia eli mediasäätiön johdosta eronneen István Vargan kohtalokasta lipsautusta siitä, että hyvää journalismia löytyy valitettavasti enemmänkin oppositiomediasta. Tässä haastattelussa ministeri Gulyás lausui toivovansa, ”että hyvät toimittajat työskentelevät oikeiston puolella. Se on varmaa, että tällä puolella journalistina toimiminen itsessään merkitsee moraalista ylemmyyttä.” Kuten Blanka Nagy avoimessa kirjeessään Tamás Pilhálille toteaa, moraalista ylemmyyttä ja lahjakkuutta ei Fideszin puolelta näytä löytyvän.

***

Tämän kuva-asetelman puolestaan postasi eilen Facebookiin toimittaja András Hont. ”Tätä julistetta voit katsella kadulla… tätä et!”

2cili.jpg

Vasemmanpuoleisessa urheiluvaatefirman mainoksessa poseeraa vanha tuttumme Cecília Rogán, ”propagandaministeri” Antal Rogánin puoliso ja naistenlehtijulkkis, jonka viimeisen päälle stailatusta, meikatusta ja muokatusta olemuksesta on tullut jonkinlainen puolue-eliitin jetset-elämän symboli. (Somessa kiertää myös kuva-asetelmia, joista näkyy, miten rouva Rogánin nuoruudenkuvien pieni laiha, ujonnäköinen ja nököhampainen hiirulainen on muuttunut, kenties myös kirurgisin keinoin, säteilevähymyiseksi Barbie-blondiksi.) Puolueen arvomaailmaan ilmeisesti sopii mainiosti, että ministerin rouvan täydellistä vartaloa käytetään urheilutrikoiden mainostamiseen; tähän projektiin liittyvien rahavirtojen volyymia ja suuntaa voi sitten kukin arvailla tykönään.

Oikeanpuoleisessa kuvassa samainen Cecília-rouva on photoshopattu talousaskareita tekeväksi perheenemännäksi, jonka hiuksissa on papiljotteina setelirullia. (Tekstin voisi hyvin vapaasti kääntää ”Kotirouvat, joilla kävi mäihä.” Mázliasszonyok on sanaleikki, jonka ainesosina ovat háziasszonyok ‘kotirouvat’ ja arkikielinen mázli ‘hyvä tuuri’.) HVG-lehden kansijutun aiheena ovat ”NER-vaimot” (NER, Nemzeti együttműködés rendszere eli ‘kansallisen yhteistoiminnan järjestelmä’ on Orbánin vuoden 2010 vaalivoiton jälkeen lanseerattu termi, jota nykyään käyttävät lähinnä pilkalliseen sävyyn järjestelmän vastustajat), joiden ylle ”sataa julkista rahaa”. Artikkeli siis käsittelee, jälleen kerran, Unkarin valtaeliitin korruptiota.

Ja oikeanpuoleista julistetta, HVG-lehden uusimman numeron mainosta, siis ei tulla näkemään Budapestin kaduilla. Neljänkymmenen vuoden ajan HVG:n julisteet ovat viikoittain ilmestyneet mainospylväisiin, mutta nyt mainostilaa isännöivä Mahir Cityposter -yhtiö on yllättäen, epämääräisiin teknis-taloudellisiin syihin vedoten sanonut sopimuksen irti. Kuinka ollakaan, tätä yhtiötä ohjailee nykyään Orbánin naapurin ja lähioligarkin, satumaisesti rikastuneen monialayrittäjän Lőrinc Mészárosin lakimies. Ja kuinka ollakaan, tämä päätös, jota HVG:n vastaava toimittaja Iván Zsolt Nagy suoraan nimittää sensuuriksi, tehtiin juuri silloin, kun HVG:n kansikuvassa esiintyy propagandaministerin vaimo. HVG:n toimitus aikoo ryhtyä oikeustoimiin ja vakuuttaa pitävänsä kiinni jutustaan ja kansikuvastaan.

Iván Zsolt Nagy muistuttaa lukijoille, että jo vuosituhannen taitteessa juuri HVG:n kansikuva – siinä Viktor Orbán kumppaneineen esitetään mustavalkoisessa ryhmävalokuvassa jonkinlaisina mafiamiehinä – suututti Orbánin siinä määrin, että hän kieltäytyi enää koskaan antamasta haastattelua HVG:lle. Toinen lehdenkansijuttu, tällä kertaa Sloveniasta, on tässäkin blogissa ollut esillä ihan hiljattain. Yksi tämän jutun opetuksista on siis, että Unkarin lakeuksilla ei jumalauta pilkata hallitusta. Vallanpitäjät ovat yhtä arkoja omasta nahastaan kuin kärkkäitä menemään henkilökohtaisuuksiin, kun on vastustajien nahasta kysymys. Jälleen kerran voi – kuten tuossa ylempänä Cecília Rogán -kuva-asetelman alla – siteerata Viktor Orbánia itseään, jolla viime syyskuussa oli pokkaa väittää, että ”me emme koskaan alentuisi vaientamaan niitä, jotka ovat eri mieltä kanssamme”.

Mutta sekä Blanka Nagyn että Cecília Rogánin kuvien tapaukset antaisivat aihetta todella mehevään feministiseen media-analyysiin. Mikähän siinä onkin, että puolin ja toisin poliittiset erimielisyydet on niin helppo kiteyttää nuoren naisen kuvaan, hänen vartalonsa ja moraalinsa arvosteluun? Ja liittyisiköhän tämä jotenkin siihen, että Unkarin politiikassa naisten painoarvo on – muutamia näkyviä aktiivisia oppositionaisia lukuun ottamatta – ollut viime aikoihin saakka äärimmäisen vähäinen?


Kristityn Euroopan puolustajat

huhtikuu 14, 2019

Pääsiäinen lähestyy, ja kohta Euroopan mediat kaivavat taas esiin kristinuskon perinteisiin ja instituutioihin liittyvät juttuaiheet, Torinon käärinliinan aitoudesta lähtien. Unkarissa tälle ei ehkä ole samanlaista tilausta kuin esimerkiksi maallistuneissa Pohjoismaissa, sillä siellä kristillisiä ”perinteitä”, ”kulttuuria” ja ”arvoja” pidetään vallanpitäjien toimesta jatkuvasti esillä myös poliittisessa keskustelussa. Tämä toki tapahtuu tavalla, joka ei äkkinäiselle ulkopuoliselle heti aukea. ”Kristillinen” tarkoittaa sentrooppalaisessa ja erityisesti unkarilaisessa kontekstissa jotakin muuta kuin Suomessa.

Ensinnäkin on muistettava, että Unkarissa tilanne on toisenlainen kuin monissa muissa entisissä sosialistimaissa. Puolassa katolinen kirkko on edelleen suurelle osalle väestöä tärkeä identiteetin rakentaja ja oli sitä myös sosialismin aikana, jolloin nuoret kapinalliset systeeminkaatajatkin kävivät hartaina messussa. Entisessä DDR:ssä, missä monien kansalaisten suhde uskontoon lienee ollut hyvin ohut ja etäinen, luterilainen kirkko kaikesta huolimatta tarjosi systeemikriittiselle keskustelulle ja toisinajattelulle tilaa ja puitteet. Unkarissa taas perinteiset kristilliset kirkkokunnat, sekä vanhastaan enemmistönä ollut roomalais-katolinen kirkko että protestanttikirkot, alueittain hyvinkin mahtava reformoitu sekä pieni mutta kulttuuriselta painoarvoltaan yllättävän suuri luterilainen kirkko, taipuivat kaikki entisenä aikana pragmaattiseen yhteistyöhön kommunistisen valtiovallan kanssa. Tähän perintöön nojaten myös nykyinen valtiovalta luottaa yhteistyöhön perinteisten kirkkojen kanssa, joita Orbánin Unkarin kiistellyt (ja kansainvälisissä oikeusistuimissa riepotellut) kirkkolait ovat systemaattisesti suosineet pienten uskonnollisten yhteisöjen ja vapaiden suuntien kustannuksella.

Unkarin kirkoille on palautettu niiden entistä omaisuutta, uskottu hoidettavaksi osa kansanopetuksesta – kirkkojen ylläpitämien koulujen oppilasmäärä on 20 viime vuoden aikana kymmenkertaistunut – ja tavallaan ulkoistettu kansalaisten ideologiakasvatus. Tämä kaikki siitä huolimatta, että unkarilaisista suuri osa viimeaikaisten tutkimusten mukaan on maallistuneita tai uskonnottomia. Kun vuoden 1949 väestönlaskennassa katoliseen kirkkoon kuului väestöstä 70,5 %, reformoituun (“kalvinistiseen”) 21,9 % ja luterilaiseen 5,2 %, vuoden 2011 väestönlaskennassa vastaavat prosenttiluvut olivat 37,15 %, 11,61 % ja 2,16 %, vastaajista 18,18 % ei kuulunut mihinkään uskontokuntaan ja lisäksi 27,16 % vastaajista ei halunnut nimetä uskontokuntaansa laisinkaan. Kun nykyinen valtiovalta puhuu ”kristillisistä arvoista” tai perinteistä, ”kristillisdemokratiasta” tai ”kristityn Euroopan” suojelemisesta, kysymys ei lienekään uskonnollisuudesta tai uskonnon harjoittamisesta vaan jostakin muusta.

Poliittisena käsitteenä ”kristillisellä” on Sentroopassa vanhastaan ollut kaksi merkitystä. ”Kristillisdemokraattinen” tai ”kristillis-sosiaalinen” politiikka korostaa yhteiskunnan vastuuta heikommistaan ilman että perinteisiä arvoja ja valtarakenteita lähdettäisiin kaatamaan, vallankumouksella varsinkaan: sosiaalinen omatunto ilman sosialismia, eräänlainen lähimmäisenrakkauteen perustuvan hyvinvointivaltion idea. Poliittisen ”kristillisyyden” pimeämpi puoli taas on karmean yksinkertainen: ”kristillinen” tarkoittaa ”ei-juutalaista”.

Saksassa ja Itävallassa tämä jälkimmäinen tulkinta päättyi aikoinaan melkoiseen moraaliseenkin perikatoon, ja se antisemitismi, mitä kaappinatsien kellareissa ehkä edelleen jossain määrin elätellään, ei oikeastaan sovi yhteen ”kristillinen”-nimikkeen kanssa, ei ainakaan valtavirtakristillisyyden. Tokihan natsijärjestelmä aikoinaan pyrki käyttämään hyväkseen myös kristinuskoa, ja perinteisten kirkkojen, etenkin protestanttisten, riveistä löytyi vastarintamarttyyrien ohella myös innokkaita myötäilijöitä ja tukijoita. Silti korkeammalla natsihierarkiassa ei aktiivi- ja julkikristillisyyttä oikeastaan suvaittu: kunnon natsin kuului olla gottgläubig eli uskoa Saksan kansan kohtaloja johdattavaan ei-juutalaiseen Sallimukseen ja esimerkiksi joulun (Weihnachten) sijasta viettää muinaisskandinaavista Jul-juhlaa. Edelleenkin esimerkiksi “perusitävaltalaisten” suhde ylikansalliseen katoliseen kirkkoon on (perinnesyistä?) hieman ongelmallinen, kuten taannoin nähtiin FPÖ:n presidenttiehdokkaan Norbert Hoferin kohdalla.

Unkarissa on toisin. Se ”kansallismielisyyden” muoto, jolle Horthyn Unkari rakensi aatteellisen perustansa ja jota Orbánin Unkari näyttää pyrkivän elvyttämään, käytti avoimesti nimikettä ”kristillinen”. Tämä ”kristillisyys” käsitti väljästi ja vapaasti kaikki perinteiset kristilliset kirkot (sekä enemmistön roomalaiskatolisen että protestanttikirkot, joihin sisältyi myös arvostettuja ja tärkeitä ryhmiä; valtionhoitaja Horthy itse kuului reformoituun kirkkoon). Se ymmärrettiin paitsi perusarvoiksi ja kulttuuriperinnöksi myös nimenomaan ei-juutalaisuudeksi. Unkarilaisen nationalismin valtavirralle niin sanottu ”kristillisyys” oli jonkinlainen yleislyömäase kaikkea niin sanottua ”juutalaista” vastaan: sekä kommunistista kumouksellisuutta että ylikansallista suurpääomaa, ja samalla myös ”kansalle” vierasta kosmopoliittista, juuretonta modernia eliittikulttuuria. Ja vaikka tällainen ”kansallismielisyys” itse asiassa rakensi tien, joka johti Unkarin natsien liittolaiseksi ja kansanmurhan osasyylliseksi, Unkari ei sodan loppuvaiheen lyhyttä nuoliristiläisepisodia lukuun ottamatta ollut varsinaisesti natsien hallinnassa, niin että ”kristillisten” arvojen ja symbolien johtavaa asemaa olisi kukaan kiistänyt. Sodan jälkeen kunnon Saksan mallinen Vergangenheitsbewältigung, menneisyyden hallinta, jäi Unkarissa hoitamatta. ”Kristillis-kansallista” aatepohjaa ei tuuletettu, ja nyt se on kaikessa historiallisessa tunkkaisuudessaan näköjään taas otettu käyttöön.

Antisemitismi ei ole Unkarista kadonnut, mutta avoimesti se rehottaa vain politiikan oikealla äärilaidalla. Valtapuolue Fidesz ja pääministeri Orbán sanoutuvat virallisesti tiukasti irti kaikenlaisesta juutalaisvastaisuudesta (vaikka rivien välissä ja pinnan alla siihen liittyviä tuntemuksia hyödynnetäänkin esimerkiksi niissä mielikuvituksellisissa poliittisissa kampanjoissa, joissa György Sorosista rakennetaan maailmanherruuteen pyrkivää James Bond -elokuvien superkonnaa) – ja ovat myös hyvää pataa Israelin nykyisten vallanpitäjien kanssa, Benjamin Netanjahua ja Viktor Orbánia väitetään suorastaan ystävyksiksi. Mutta nyt viime vuosien pakolaiskriisin ja terrori-iskujen jälkeen perinteiselle ”kristillis-kansalliselle” ajatusmaailmalle on löytynyt uusi vielä vetävämpi vasta- ja tukirakenne: maahanmuutolla ja islamin vaaralla pelotteleminen. Nyt puolustetaan kristittyä Eurooppaa ei enää niinkään Siionin viisaiden juonilta (ei ainakaan pelkästään) kuin Allahu akbaria huutavien terroristi-raiskaajien ja taajoja lapsilaumoja synnyttävien, burkaan pakattujen naisten tuhotulvalta. Ja kolmikymmenluvun ”kristillis-kansalliset” iskulauseet kelpaavat sellaisenaan.

Kolmikymmenluvun tyyliä tarjoili esimerkiksi paikallislehti Kanizsan kansi, josta uutissivusto Index julkaisi tämän kauhistuneen lukijan lähettämän kuvan:

védem.jpg

”Puolustan kristittyä unkarilaista isänmaata…”

Lehden kuvat, joissa pikkupojat poseeraavat univormussa ja aseilla tähtäillen, on otettu turkkilaisia valloittajia vastaan käydyn taistelun vuosipäivänä. Tähän tilaisuuteen kuului myös armeijan asenäytös. Eihän siinä mitään, että pikkupojista aseet ovat jännä juttu, toteaa Indexin toimittaja, mutta pelottavaa on se, mitä yksi tilaisuuden järjestäjistä lausui:

”Nytkin vaara uhkaa kristittyä eurooppalaista kulttuuria ja sen myötä myös sen yhtä hyvin tärkeää osaa, unkarilaista identiteettiä ja unkarilaista kulttuuria.”

Asiayhteydestä on ilmiselvää, että päävihollisia ovat (jälleen) muslimit. Ja näiden vastavoimaksi siis pitää nostaa ”kristinusko”. Mutta kuten Lutherin katkismuksessa kysyttiin: mitä se on? Ja miten se oikein ymmärretään ja tunnetaan?

Selväähän se on, että sillä yhä taajempaan hoetulla ”kristillisyydellä”, jota pitää suojella muslimien murhanhimoisilta laumoilta, ei ole paljoakaan tekemistä henkilökohtaisen uskonvakaumuksen kanssa – tai sen kanssa, mitä Raamatussa puhutaan muukalaisten suvaitsemisesta, lähimmäisen rakastamisesta tai köyhien, orpojen ja leskien suojelemisesta. Mutta mikäli kristillisellä kulttuurilla tarkoitetaan uskontoon liittyvien kulttuurisymbolien ja tapojen tuntemusta, niin eipä hyvältä näytä sekään – ei edes niiden ”kristillisten” kulttuurintekijöiden taholla, joihin Orbánin Unkari näkyvästi luottaa. Tästä lopuksi tarina, joka tipahti uutisvirtaani tänään HVG-sivustolta.

HVG:n mielipidekirjoituksen tekijä, nimimerkki -ha, on suivaantunut artikkelista, jonka viime vuosina myös hallitusta lähellä oleviin viestimiin säännöllisesti kirjoitellut entinen balettitanssija, nykyinen Budapestin operettiteatterin balettijohtaja Bence Apáti juuri pullautti nyttemmin perinteikkäällä Magyar Nemzet -nimellä ilmestyvään hallituksen äänitorveen (entinen Magyar Idők). Kirjoituksen aiheena ja virikkeenä on tietenkin maahanmuutto, jonka haittoja Apátin pilkkaamat Sorosin palkkalaiset tai ”marihuanan laillistamisen puolesta taistellessaan sivuvaikutuksena sen aktiivisiksi käyttäjiksi muuttuneet” kansalaisaktivistit eivät suostu myöntämään. Kuitenkin maahanmuuttajien takia kristinuskon perinteet ja symbolit ovat uhattuina – ja tätä Apáti perustelee kertomalla uutisen, joka Italiasta on lähtenyt kiertämään ympäri ”Euroopan vapaata, vailla sensuuria toimivaa lehdistöä”.

Nimittäin: pienessä Pieve di Centon kaupungissa oli hautausmaalla ristit peitetty mustalla vaatteella. Giornale-niminen lehti oli olettanut syynä olleen sen, että hautausmaalla käy vainajiaan muistamassa myös ”toisenuskoisia” ihmisiä – ja näiden Apáti puolestaan olettaa olevan islaminuskoisia maahanmuuttajia. Tämähän ei tietenkään, näin Apáti ivallisesti kirjoittaa, liikuta vasemmistoliberaaleja maahanmuuton puolustajia, joiden mielestä ristien peittäminen näkyvistä ei ole mikään oikea ongelma. Kuitenkin ”totuus on, että Pieve di Centossa edesmenneiden omaistensa luona vierailevat italialaiset joutuvat kohtaamaan sen, että joku on peittänyt ristit mustalla kankaalla. Maahanmuuttajien takia.”

Näinköhän? HVG:n kirjoittaja ryhtyi selvittelemään asiaa. Alkuperäinen italialainen uutinen – jota Unkarissa esittelivät hallitusta lähellä olevat ”uutis”-sivustot – on ilmestynyt Berlusconin mediaimperiumiin kuuluvassa lehdessä, ja siihen haastatellaan Forza Italian edustajaa mutta ei paikkakunnan asukkaita saati hautausmaan hoitajia tai seurakunnan toimijoita. Ellei nyt Pieve di Centoon asti viitsitä ottaa yhteyttä faktojen tarkistamiseksi, niin – näin HVG:n kirjoittaja piruilee – voisi näin pääsiäisen lähestyessä avata unkarilaisen katolisen tietosanakirjan (Katolikus Lexikon). Se kertoo näin:

musta sunnuntai: suuren paaston 5. sunnuntai, kärsimysajan alkamisen päivä. Introituksen mukaan kutsutaan myös Iudica (lat. ‘tuomitse!’) -sunnuntaiksi. Liturgisen perinteen mukaan kirkon ristiinnaulitunkuvat ja pääalttarin alttaritaulu peitetään ylösnousemuksen päivään asti mustalla (vuoden 1965 jälkeen useimmiten sinipunaisella) kankaalla.

Tarkistamatta paikallisilta, mitä Pieve di Centon hautausmaalla todella on tapahtunut, voisi siis olettaa, että kyseessä todennäköisemmin on katolinen pääsiäisperinne kuin yllättävä hienotunteisuuden osoitus mahdollisia islaminuskoisia maahanmuuttajia kohtaan, sikäli kuin sellaisia seitsemäntuhannen asukkaan pikkukaupungin hautausmaalla vierailee. Mutta näin pitkälle ei ulotu hallituksen tukemien ”kristittyjen” kulttuurihenkilöiden asiantuntemus:

Käännynnäisiksi en heitä nimittäisi, sillä semmoinen edellyttää jonkinlaisen uskonnon harjoittamista, ja nämä kunnon mediatyöläiset ja balettitanssijat ovat käyneet kirkossa viimeksi varmaan silloin, kun Zsolt Bayerilla viimeksi oli hyvän käytöksen käsikirja kädessä. Mutta jos he kuitenkin tämmöisen kohteliaisuusvierailun tekisivät ja siellä sattuisivat näkemään, miten itkevän pikkuvauvan päähän kaadetaan vettä, toivottavasti he eivät yritä pelastaa lasta.

 


It ain’t necessarily so

huhtikuu 9, 2019

Pari päivää sitten tuli seitsemänkymmentäviisi vuotta täyteen siitä keväisestä päivästä, jona Unkarin juutalaiset määrättiin ompelemaan vaatteisiinsa keltainen daavidintähti. Kirjailija György Dragomán julkaisi tämän johdosta Facebook-seinällään tähän liittyvän pienen monologin romaanistaan Máglya (‘Rovio’), ja käänsin sen tänne. Eilen taas vietettiin kansainvälistä romanien kansallispäivää. On siis ehkä aika jälleen pohtia rasismiin liittyviä ilmiöitä.

Unkarin romanien tilannehan on silloin tällöin ollut esillä tässäkin blogissa. Tämä tilanne on tunnetusti ankea. Toki jotkut romanit ovat menestyneet elämässä, saavuttaneet hyvinvointia, mainetta ja vaikutusvaltaakin; yhtenä huippuesimerkkinä tulee mieleen juhlittu ja palkittu julkkisviulisti Zoltán Mága, joka esittää sekä perinteistä mustalaismusiikkia että klassisen viulukirjallisuuden tunnettuja virtuoosikappaleita, esiintyy rikkaille ja mahtaville ympäri maailmaa ja pyörittää melkoista showkonserttikoneistoa. On myös arjen sankareita, jollaisista yksi valitaan vuosittain romanijärjestöjen Kultanauha-palkinnon saajaksi. Tänä vuonna sankariksi nousi sairaanhoitaja Edina Sztojka, joka yksinhuoltaja-teiniäidistä ankaralla työllä ja aikuisopiskelulla kouluttautui unelma-ammattiinsa ja haastattelussa kertoo koskettavasti, mitä työ saattohoidossa, kuolevien ja heidän omaistensa parissa on hänelle opettanut.

Melkoinen osa Unkarin romaniväestöstä elää kuitenkin yhteiskunnan alareunalla tai ulkopuolella, ghettoutuu tiettyihin köyhiin kyliin tai kaupunginosiin, käy ”segregoituja” kouluja ja elää sukupolvelta toiselle periytyvässä työttömyys- ja syrjäytymiskierteessä, mistä on helppoa luiskahtaa myös rikolliseen elämään. Syrjäytyminen ja enemmistön ennakkoluulot ruokkivat toisiaan ja pyörittävät noidankehää, eivätkä poliittiset päättäjät tunnu pystyvän tekemään tälle oikein mitään. Romaneilla virallisena vähemmistökansana on periaatteessa oma itsehallintojärjestelmä, mutta tämäkin tuntuu toimivan enemmän korruptiokanavana kuin yhteiskunnallisen tasa-arvon rakentajana. Etenkin romanien valtakunnallisen edustuselimen pitkäaikainen johtaja Flórián Farkas on päässyt myös EU:n korruptionvalvontaelimen OLAFin syyniin taloussotkujensa takia. Olen useammankin kerran nähnyt väitettävän, että jos murto-osakin romanien eriarvoisuuden korjaamiseen annetuista valtion- ja EU-tuista olisi vuosien mittaan mennyt oikeaan osoitteeseen, niin suuri osa ”romanikysymyksestä” olisi jo menneen talven lumia.

Viime päivinä on unkarilaista somea kohisuttanut vanhaan tuttavaamme, Fidesz-puolueen kansanedustajaan János Pócsiin liittyvä video, joka yli kymmenen vuoden takaa ilmestyi YouTubeen. Pócs on siis sama hemmo, joka taannoin postasi Facebookiin siantappajaiskuvan, missä kärvennetyn sianraadon kylkeen oli kirjoitettu Soros-nimeen perustuva, heh heh, sanaleikki. Nyt Herbal Reality -kanava julkaisi videon, jolla Pócs pistää tuolloin – vuonna 2008 – palveluksessaan työskennelleen romanimiehen lämpökattilan polttouuniin, vitsailee polttavansa uunissa ne mustalaiset, joista ei tykkää, ja on lopuksi vielä sytyttävinään uunin palavalla paperilla. 444.hu-sivuston toimitus kävi Pócsilta itseltään kyselemässä uunivideon taustoja, mutta ei oikein saanut selville muuta kuin että tämähän oli vitsi ja kuulemma uuniin pantu mies oli itse ehdottanut videon tekemistä. (Mieheltä itseltään asiaa ei enää saa selville, hän on sittemmin kuollut.) Romanien valtakunnallinen itsehallintoelin on jo vaatinut Pócsia eroamaan, mutta Flórián Farkasin mielestä, vaikka video olikin ”onneton”, tämmöinen on tarpeetonta.

Yhteen romanit kuitenkin kelpaavat: äänestämään valtapuoluetta. Jo useampien vaalien alla on kuultu kuvauksia siitä, miten ”mustalaiset myyvät äänensä säkillisestä perunoita” ja miten köyhien romaniasutusten asukkaille vaalien alla jaetaan elintarvikkeita ja lupauksia työllistämistöistä. Kartoiltakin näkyy, että Fidesz-puolueen äänisaaliit ovat suhteessa runsaimmat juuri kaikkein köyhimmillä alueilla. Nyt EU-vaalien lähestyessä on myös romaneihin kohdistuva vaalikampanjointi taas alkanut. 444.hu-sivusto löysi hieman hyytävän esimerkin Bács-Kiskunin läänin romaniedustuselimen johtajan Szilveszter Horváthin FB-sivulta. Video on sittemmin näköjään poistettu, mutta jutussa selostetaan, että Horváth kehottaa kuulijoitaan saapumaan vaalipaikalle Fidesztä äänestämään ja tuomaan mukanaan vähintään kolme kaveriaankin. Sillä vain Viktor Orbán pystyy suojelemaan Unkaria vierailta valloilta, jotka haluavat tuoda maahan ”migrantteja”. Näistä ”migranteista” 90% on terroristeja, ja ”migranttien” kulttuuriin kuuluu se, että jos ne tulevat kadulla pyytämään tupakkaa eikä sitä anneta, ne oitis puukottavat. Tätä ei ”migranttien laki” pidä rangaistavana, niin kuin ei myöskään lasten raiskaamista.

Karmeintahan tässä on se, että juuri samanlaisia tarinoita – väkivaltaisuudesta, ryöstelystä, alaikäisten hyväksikäytöstä, joka kaikki on muka ”kulttuurisesti hyväksyttyä” – kerrotaan Unkarin ”valkolaisten” parissa romaneista itsestään. Verkossa kiertelee jo tähän perustuvia rasistimeemejä, joissa Horváth parkaa pannaan halvalla. Onneton pitää sen ihmisen olla, joka on valmis käskystä lyömään toista samalla aseella, millä käskijä häntä itseään lyö. Valitettavasti Unkarin romaneista monet saattavat hyvinkin olla näin onnettomassa asemassa.

***

Kaikkialla läsnä olevasta arkirasismista hieman kaukaisempiin maailmoihin. George ja Ira Gershwinin vuonna 1935 valmistunut ooppera Porgy ja Bess kertoo ramman, hyväsydämisen Porgyn ja hyväksikäyttäjämiesten uhrina kokaiinikoukussa rimpuilevan Bessin karvaansuloisen rakkaustarinan kautta Amerikan mustien ankarasta elämästä Charlestonin slummeissa. Tekijöiden alkuperäinen tarkoitus oli, että Porgya ja Bessiä saisivat esittää vain mustat laulajat, ja tästä pitää edelleen kiinni teoksen tekijänoikeuksia hallinnoiva yhtiö. Euroopassa oopperaa ovat kyllä esittäneet valkoiset laulajat naama mustaksi maalattuina, ainakin siihen aikaan, kun tätä ei meillä ymmärretty yhdistää amerikkalaiseen “blackface”-perinteeseen eikä pitää rasistisena. Nykyään nämä asiat tietenkin ovat hankalampia.

Jo toista vuotta sitten Budapestin ooppera otti Porgyn ja Bessin ohjelmaansa, tällä kertaa ilman kenkälankkia. Tässä produktiossa tapahtumat sijoittuivat pakolaiskeskukseen jossakin Euroopassa, eikä esittäjien eurooppalaista ihonväriä ole yritetty muuttaa. Tekijänoikeuksia siis rikottiin, ja syntyneessä kiistassa oopperatalo pakotettiin julkisesti ilmoittamaan, että tämä produktio ei ole saanut lupaa tekijänoikeuksien haltijalta eikä se vastaa teoksen esittämiselle asetettuja vaatimuksia. Asiaa tietenkin pahensi se, että jupakka yhdistettiin maailmalla Unkarin valtion toimintaan pakolaiskriisissä ja niihin, hm, ei aivan perusteettomiin rasismisyytöksiin, joita Soro…, vihervass…, siis, ulko- ja kotimaiset älymystöpiirit aina silloin tällöin esittävät.

Valtionoopperan (Erkel-teatterin) johtaja Szilveszter Ókovács yritti puolustaa ratkaisua kiistämällä edesmenneiden Gershwinien määräyksen. ”Tämä säännös on rasistinen ja poliittisesti epäkorrekti. Maassa, missä ei asu käytännössä lainkaan mustia ihmisiä, koska meillä ei ole ollut siirtomaita, tätä säännöstä ei voi selittää.” Tuo ”meillä ei ole ollut siirtomaita” on paljonpuhuva lausahdus. Samaan Orbán on vedonnut yrittäessään selittää, miksi Unkari ei pysty ottamaan vastaan ei-valkoihoisia maahanmuuttajia, vaikka läntisen Euroopan ”maahanmuuttomaat” semmoiseen katsovat kykenevänsä. Lisäksi sillä tietenkin kiillotetaan omaa kilpeä: me emme ole koskaan tehneet kenellekään pahaa emmekä siksi tarvitse myöskään kollektiivisia kulttuurisia katumusharjoituksia. Ja kun Unkaria on puolustettava, nyt voidaan kaivaa esille myös semmoiset käsitteet kuin ”rasismi” ja ”poliittinen korrektius”, joita Unkarissa on muuten enemmänkin vähätelty ja pilkattu.

Kaiken lisäksi Ókovács ilmoitti epäilevänsä koko Gershwinien jälkisäädöksen pätevyyttä. ”Jos tämmöistä vaatimusta ei ole esitetty tekijän elinaikana, miksi tekijät vaatisivat tätä kuolemansa jälkeen?” Itse asiassa, muistutti asiasta uutisoinut The Guardian, George Gershwin jo eläessään kieltäytyi yhteistyöstä New Yorkin Metropolitanin kanssa, koska tässä produktiossa olisi esiintynyt mustaksi maalattuja valkoisia laulajia. Guardianin mukaan Ókovács väittää, että tekijänoikeuksia hallinnoiva Tams-Witmarks olisi alun perin antanut hänen uskoa, että esittäjien mustaihoisuutta ei vaadittaisi, ja vastalauseita olisi alkanut kuulua vasta myöhemmin.

Tästä siis kerrottiin maailman tiedotusvälineissä jo toista vuotta sitten. Ilmeisesti kiista on yhä vireillä, sillä tänään Unkarin julkisuudessa on naureskeltu uudelle uutiselle Porgyn ja Bessin tiimoilta: johtaja Ókovács on kirjallisesti pyytänyt tässä produktiossa esiintyneitä laulajia vakuuttamaan, että ”afroamerikkalainen alkuperä ja tietoisuus muodostaa erottamattoman osan heidän identiteetistään”, ja 28 esiintyjästä kaikkiaan 15 olisi tähän suostunut. Ókovács selittelee ratkaisuaan näin:

“Unkarissa ei pidetä rekisteriä ihmisten ihonväristä, ei myöskään rikoslaissa, se on henkilökohtaista informaatiota, enkä minä pysty sanomaan esimerkiksi roolituksesta, vastaako se ehtoja vai eikö, siksi kysyn ennemmin heiltä.”

Entisessä natsi-Saksassa tunnetusti Johtaja päätti, kuka on juutalainen ja kuka ei. Unkari taas on demokratia, joten afroamerikkalaisuudestaan voi näköjään kukin päättää itse, heh heh. Vaikka oltaisiinkin maassa, jossa tunnetusti ei voisi eikä saisi elää kuin valkoisia eurooppalaisia. Ja jossa jo pitkän aikaa on vallanpitäjien tuella pilkattu väitetyn ”gender-ideologian” ajatusta siitä, että jokainen voisi vapaasti valita identiteettinsä. No, Népszava kertoo Ókovácsin luonnehtineen tätä afroamerikkalaiseksi julistautumista ”satiiriseksi ratkaisuksi”. It ain’t necessarily so, niin kuin Porgyn ja Bessin kokaiinikauppias Sporting Life kuuluisassa jumalanpilkkanumerossaan laulaa.