Liittokansleri yhä syvemmällä liemessä

9 lokakuun, 2021

No nih. Toukokuussa kirjoitin viimeksi Itävallan liittokanslerin puhtoista imagoa pahasti kuranneesta korruptioepäilystä, ja muutama päivä sitten tuli uudempi jyrähdys, joka ylitti uutiskynnyksen Suomessa asti. Sebastian Kurz, tuo siisti ja kohtelias nuorimies, jolla oli tukka aina hyvin ja yksityiselämä järjestyksessä (tai ainakin mahdolliset draamat tai sotkut pysyivät täysin piilossa julkisuudelta), oli tehokkaasti vedonnut unelmavävyn olemuksellaan etenkin vanhempiin ja konservatiivisempiin äänestäjiin ja vetänyt taitavasti poliittista linjaa, jossa salonkikelpoista piilorasismia ja hyvin ”harjattua” muukalaisvihaa eivät rasittaneet mitkään näkyvät yhteydet kaappinatseihin tai kaljatelttaöyhötykseen. Kuluneen viikon aikana sitten korruptiorikoksia tutkiva valtion syyttäjäelin WKStA ratsasi sekä Kurzin puolueen, ”Itävallan Kokoomuksen” ÖVP:n päämajan että erinäisiä virastoja ja yksityisasuntoja, ja ratsiassa löytyi raskauttavaa aineistoa.

Kurzin ja/tai hänen läheisten työtoveriensa epäillään vuosina 2016-17 tilanneen ja järjestäneen lehtiin sopivasti muokkailtuja mielipidetutkimuksia, joissa tuolloinen ÖVP:n puheenjohtaja Reinhold Mitterlehner esitettiin epäsuosittuna ja taakkana puolueelle, kun taas nouseva tähti, tuolloinen ennätysnuori ulkoministeri Kurz olisi puolueen ainoa toivo. Tämä kampanja, siis puoluepoliittisen vallankaappauksen vauhdittaminen, olisi kustannettu veronmaksajien rahoilla, ja maksuliikennettä olisi hoidellut valtionvarainministeriön rahahanojen ääressä tuolloin istunut Kurzin työtoveri Thomas Schmid. (Kivoja kuvakaappauksia saa esimerkiksi valtion yleisradioyhtiön ORF:n uutisvideoista; on ollut ilo katsella, miten rohkeasti asiaa on julkisen palvelun viestimissä käsitelty ja jopa Kurzia itseään grillattu suorassa uutislähetyksessä.)

– Ja vain sinun tiedoksesi: lukuja on vähän tyylitelty virhemarginaalin puitteissa. – [peukku] [aplodit] Hyvin tehty. – Me näytetään huonommalta kuin [sosiaalidemokraattipuolue] SPÖ. Siellä minä käänsin [luvut] toisinpäin.

Samainen Schmid oli esillä jo keväisessä korruptioskandaalissa, kun Kurzin epäiltiin junailleen hänet valtion holding-yhtiön ÖBAGin johtoon ilman asianmukaista pätevyyttä – ja tässä yhteydessä Schmidin ratsatusta kännykästä löytyi raskauttavien tekstiviestien ohella myös 1500 pippelikuvaa. Nytkin on alatyylistä aineistoa riittänyt säädyllisen itävaltalaisyleisön päiviteltäväksi. Uutiskommentaattoreita on puhuttanut ainakin se, että Kurz julki tulleissa tekstiviesteissä nimitti Mitterlehneriä – kuten politiikantutkija Peter Filzmaier tv:n iltauutisissa asian ilmaisi – ”arvoisaksi istumalihaksistoksi, siis oikeastaan A-sanalla”. (Arsch, ’perse’, tai itävaltalaisittain Oasch, on suosittu yleishaukkumasana myös ihmisistä, suomeksi ehkä käytettäisiin jonkin muun ruumiinosan nimitystä.)

(Kun Reinhold Mitterlehner on tullut julkisuuteen kritisoimaan Kurzin toimintaa, Schmid tekstaa pomolleen:)
– Sietämättömiä nämä vanhat mäntit! Yksikään niistä ei ole koskaan joutunut liittovaltiovaaleihin ja selittämään edeltäjien älyttömyyksiä! Sinä olet selvinnyt tästä kaikesta menestyksekkäästi, ja me saatiin olla siinä työssä mukana. Mitterlehner on vasemmistodiletantti ja varsinainen mulkero! Mä vihaan sitä. Pus, Thomas.
– Kiitos Thomas [hauislihas] Mahtavaa, että Spindi [Michael Spindelegger, entinen ÖVP-poliitikko ja puoluejohtaja] astui tänään esiin. Se sitä mulkeroa varmasti eniten harmittaa.

Varsin ikävältä näyttää myös se, että Kurzin väitetään Schmidin avustuksella kaataneen silloisen liittokanslerin, sosiaalidemokraatti Christian Kernin, yhdessä silloisen varaliittokansleri Mitterlehnerin kanssa ajaman suunnitelman lasten iltapäivähoidon kehittämiseksi. Tässä on kiva populistisesti kysyä: eikö kukaan ajattele edes lapsia? Tai niitä perheenäitejä, jotka iltapäivähoidon puutteen takia tekevät vain osapäivätyötä (se on Itävallassa sangen tavallista) ja joutuvat sitten esimerkiksi avioeron jälkeen tai viimeistään eläkeiässä puille paljaille?

Eikä tässä kyllin. Ilmaisjakelu-keltalehti Österreich on, näin epäillään, saatu julkaisemaan Kurzia kehuvia juttuja vastapalveluksena valtionvarainministeriön lehdessä julkaisemille maksullisille ilmoituksille. Tämä on itse asiassa Itävallassa maan tapa. Aikoinaan ns. Inseratenaffäre nosti julkisuuteen epäilykset siitä, että myöhempi liittokansleri, sosiaalidemokraatti Werner Faymann olisi vuosina 2007–2008 infrastruktuuriministerinä toimiessaan ostanut itselleen iltapäivälehdiltä positiivista julkisuutta järjestämällä niille kalliin valtionrautatieyhtiö ÖBB:n ilmoituskampanjan. Syytteet hylättiin lopulta, koska mainoskampanjan todettiin tarkoituksensa mukaisesti tuottaneen hyötyä ÖBB:lle, eikä ilmeisesti mitään varsinaiseen rikokseen viittaavaa löytynyt. Varsinkin oppositiopuolue FPÖ (joka sittemmin itse törmäsi kovan luokan korruptioskandaaliin ns. Ibiza-jutun yhteydessä) paheksui tätä päätöstä kovasti.

Mutta miten tästä eteenpäin? Kurz ei toistaiseksi ole suostunut myöntämään itseään syylliseksi mihinkään (ainakaan ”tiimellyksen kuumuudessa” lipsahtaneita alatyylisiä ilmauksia pahempaan) vaan korostaa, että epäilysten kohteena ovat kokonaan toiset miehet, joiden laittomasta toiminnasta hän ei muka tiedä mitään. Ainakin toistaiseksi ÖVP seisoo pystynä metsänä johtajansa takana eikä Kurzin eroa ole vielä juuri kukaan lähtenyt puolueen sisällä näkyvästi vaatimaan. Esimerkiksi Eurooppa- ja perustuslakiministeri Karoline Edtstadler puolustaa Kurzia kuin naarasleijona. Hänen mielestään käynnissä on pelkästään Kurziin henkilökohtaisesti kohdistuva jonkinlainen vaino, ja oikeuslaitoksen puolueettomuus on vaarantunut. Niin kuin kaikista asiaa käsitelleistä jutuista saamme perinteiseen tapaan lukea, es gilt die Unschuldsvermutung eli viattomuusolettama on voimassa: oikeusvaltiossa epäilty on lähtökohtaisesti syytön kunnes hänet on tutkittu ja asianmukaisesti tuomittu. Sitä paitsi Kurz on demokraattisesti valittu mahtavalla äänivyöryllä, eikä kansan tahtoa saa halveksia…

Kun Kurz ei suostu eroamaan ja pienempi hallituspuolue vihreät puolestaan on johtajansa suulla ilmoittanut, että Kurz ei ole enää amtsfähig, kelvollinen virkaansa, kansan tahtoa ilmeisesti kysytään sen edustajien välityksellä tiistaina, kun parlamentissa äänestetään epäluottamuslauseesta. (Vihreät eivät ole vielä ilmoittaneet, kannattavatko epäluottamuslausetta; ilmeisesti pienempi hallituspuolue saattaisi olla valmis jatkamaan hallitusyhteistyötä, jos Kurzin tilalle saataisiin uusi, ryvettymätön liittokansleri.) Tämän jälkeen näyttää todella turbulentilta. Jos Kurz ei todellakaan eroa (niin kuin monet tahot häntä vaativat tekemään, ihan vain isänmaan edun nimissä) eikä puolue häntä erota, ja jos epäluottamuslause menee läpi, tarvitaan uusi hallitus, jonka liittopresidentti Van der Bellen voi nimittää – mutta millaiselta pohjalta? Itävallassa ei ole kokemusta suurista hallituskoalitioista, ja ilman ÖVP:ta mikään parin-kolmenkaan puolueen koalitio ei oikein toimisi. Periaatteessa mahdollinen olisi sosiaalidemokraattien, vihreiden ja keskustaliberaalin NEOS-puolueen vähemmistöhallitus, jos ”perusitävaltalainen” FPÖ siihen suostuisi. FPÖ on kuitenkin ilmoittanut, ettei hyväksy ÖVP:n vastaista koalitiota, jos ei itse saa olla mukana, ja ainakin demarien ja vihreiden yhteistyö FPÖ:n kanssa taitaa olla lähtökohtaisesti mahdoton ajatus. Mahdollista on sekin, että liittopresidentti nimittää väliaikaisen virkamies-asiantuntijahallituksen, niin kuin Ibiza-skandaalin jälkeen uusia vaaleja valmisteltaessa tehtiin – mutta sekin vaatii parlamentin enemmistön hyväksynnän.

Jännittäviä aikoja täällä eletään, presidentin ja perustuslain arvovaltaa kysytään. Niin kuin Ibiza-skandaalin jälkeen, ja vähän niin kuin USA:ssa viime presidentinvaalien jälkeen, oikeusvaltion turvakaiteet kolisevat. Toivottavasti ne vielä kestävät täälläkin.

***

Päivitys: Tämä juttu ei vanhentunut hyvin. Vain muutamaa tuntia myöhemmin Kurz asteli kameroiden eteen kertomaan, että tässä pattitilanteessa alkoivat vaihtoehdot olla liian vähissä. Mies vakuutteli edelleenkin syyttömyyttään ja pahoitteli – samaa tuttua fraasia in der Hitze des Gefechts, ‘tiimellyksen kuumuudessa’, käyttäen – että joissakin yhteyksissä oli tullut käyttäneeksi ilmauksia, jotka nyt muotoilisi toisin. Mutta koska hän ei halua jättää isänmaansa tulevaisuutta epävarman puoluekoalition varaan, jonka tulevaisuus riippuisi Herbert Kicklin suosiosta (todellakin, FPÖ:n johtajaksi noussut pitkäaikainen harmaa eminenssi ja populistinen propagandamaakari ei vaikuta oikein kivalta ihmiseltä), hän siirtyy syrjään, jotta nykyinen hallituskoalitio voisi jatkaa. Pitkän minä-minä-minä-uhriutumisvalituksen lopuksi Kurz siis julisti silmääkään räpäyttämättä, että ”kysymys ei ole minusta vaan Itävallasta”. Hohhoijaa.

Seuraajakseen Kurz ehdotti hallituksensa tämänhetkistä ulkoministeriä. Vuonna 1969 syntynyt Alexander Schallenberg on pitkän linjan ulkopoliittinen virkamies, joka toimi Ibiza-skandaalin jälkeen kootussa Brigitte Bierleinin virkamieshallituksessa Eurooppa-, integraatio- ja ulkoministerinä ja jäi ainoana tämän hallituksen jäsenistä myös Kurzin uuteen ”turkoosi-vihreään” koalitiohallitukseen. Schallenberg on vanhan aatelissuvun vesa, joka on viettänyt lapsuutensa diplomaatin poikana Intiassa, Espanjassa ja Ranskassa. Ainakin ulkoisesti tyylikästä ja sivistynyttä menoa lienee siis lupa odottaa. Kysymys siitä, missä määrin Schallenberg, Kurzin vanha työtoveri ja luottomies, on ryvettynyt tässä sotkussa, johon Kurz nyt kaatui, jää toistaiseksi auki.

(Korjaus vielä: kirjoitin vahingossa ”turkoosi-sininen”, tämähän oli Ibiza-skandaalia edeltänyt hallituspohja, Kurz-ÖVP + FPÖ. Tämänhetkinen hallitus on turkoosi-vihreä.)


Metsästyksen kansalliset erikoispiirteet

28 syyskuun, 2021

Joskus vuosia sitten olin Wienissä joissakin Itävallan suomalaisten tai Suomi-harrastajien pippaloissa, joissa joku maanmies kertoi, miten oli ollut mukana paikallisella metsästysretkellä fiinissä seurueessa. Kuvauksesta tuli äkkinäiselle mieleen Monty Pythonin legendaarinen Hunting Film -sketsi, jossa vähäjärkisen ja humalaisen oloinen brittiherrasväki taapertelee linnan ovesta lintujahtiin ja paukuttelee järjettömästi kaikkea mikä liikkuu. Itävaltalainen metsästysseurue ei kylläkään ampunut puskassa lempivää pariskuntaa eikä toisiaan raajarikoiksi, mutta puolikesyjä fasaaneja oli lahdattu hämmentävä määrä, lopuksi ammutut linnut oli levitetty näytille maahan pitkiksi riveiksi, ja suomalainen, joka oli ymmärtämättömyyttään astunut tämmöisen raatorivin yli, sai kuulla syyllistyneensä suunnilleen pyhäinhäväistykseen.

Sentroopassa metsästys on ilmeisesti jotakin ihan muuta kuin suomalaisten hirvi- ja sorsastajaporukoiden maanläheinen kumisaapasmeininki, jolla kuitenkin on jonkinlainen todellinen historiallinen yhteys siihen aikaan, kun tavallinen rahvas karhun kanssa painii löi esi-isien malliin ja ampui hirviä ja sorsia ihan vain nälkäkuoleman välttämiseksi. Eteläisemmässä Euroopassa, missä maaorjatalonpoikia ei mielellään päästetty hääräämään linnanherran metsiin, kauriiden, villisikojen ja metsäkanojen jahtaaminen oli ylhäisön etuoikeus ja tapa pitää aseenkäyttely- ja ratsastuskuntoa vireillä sotaretkien välillä. Luonnonmetsien huvetessa tarhattujen ja lihotettujen otusten posauttelusta tuli joutilaan luokan huoleton harrastus, jonka innokkaimmat ja rikkaimmat – kuten ensimmäisen maailmansodan syttymisestä tunnettu onneton Itävalta-Unkarin kruununperillinen Franz Ferdinand – kehittivät suorastaan massiiviseksi joukkoteurastukseksi.

Säätymerkin luonteensa metsästys on säilyttänyt koko ajan, jopa Unkarissakin tämä perinne jotenkin säilyi yli reaalisosialismin vuosien. Kommunistinen puolue-eliitti viihtyi metsällä edustusvieraidensa kanssa, ja rutiköyhänä työläispoikana kasvanut János Kádár, jonka elämäntyyli muuten oli varsin kansanomainen ja vaatimaton, oli intohimoinen metsästäjä. Nykyään metsästysturismi on Unkarissa merkittävää bisnestä: verkosta löytyy helposti ainakin maksukykyiselle saksankieliselle yleisölle suunnattuja mainoksia pakettimatkoista tarkkaan hinnoiteltuine palveluineen ja saalispaketteineen (niin ja niin monen niin ja niin suuren villisian, kauriin tms. ampuminen, kallon ja sarvien valmistaminen trofeeksi, jne.). Unkaria myydään varakkaille ulkomaalaisille metsästysmaana, josta löytyy sekä mielenkiintoista saalista että tasokkaita mutta kilpailukykyisesti hinnoiteltuja majoitus- ja viihdepalveluja metsästysretken oheen. (Myös ns. aikuisviihdepalveluja. Olen – useampia vuosia sitten, mutta tämän vuosituhannen puolella kuitenkin – nähnyt mainoksen, jossa saksankielisille metsästysseurueille kaupattavaan pakettiin sisältyi päättäjäisillanvietto ”sirojen gasellien ja reippaiden amatsonien” seurassa.)

Mutta näkyy metsästys kiinnostavan myös Orbánin Unkarin uutta yläluokkaa ja – joissain muissakin asioissa entiset maailmanajat mieleen tuovaa – puolue-eliittiä. Näkyvimpänä tämän harrastuksen edustajana on julkisuudessa häärännyt varapääministeri, hallituskoalition pienen kristillisdemokraattisen sivuvaunupuolueen johtaja Zsolt Semjén, jonka taannoisen poronmetsästysmatkan Ruotsiin tämän blogin lukijoista moni ehkä muistaa. Mutta myös aikoinaan mahdollisena ”kruununprinssinä” pidetty tappajahainhymyinen ex-ministeri János ”Jolla ei ole mitään, se ei ole minkään arvoinen” Lázár on ollut julkisuudessa esillä metsästyslinnan ansiosta, jonka hänen lakimiehensä (joka ei itse harrasta metsästystä) hankki omistukseensa keskeltä metsästysmaita, jotka puolestaan ovat Lázárin sukulaisten omistuksessa.

Tätä olen miettinyt viime päivät lukiessani unkarilaisen median juttuja metsästyksen maailmannäyttelystä, joka Unkariin lopultakin saatiin, koronapandemian aiheuttamasta viivästyksestä huolimatta. Jo aluksi hämmentävää on katsella kuvia näyttelyn hirvenpään muotoisesta portista, jonka rakentamiseen on käytetty tonnikaupalla hirvensarvia. Sarvet eivät kuulemma ole tapettujen eläinten trofeesarvia vaan metsistä keräiltyjä pudokkaita, mutta silti tämä massiivinen näköistaideteos tuntuu jotenkin vastenmieliseltä eikä vain kitschisyyttään. Lisää vastenmielisyyden tunteita voi nostattaa katselemalla uutiskuvia Zsolt Semjénistä, jonka tekopyhä hymy on näyttelytiloissa lähes yhtä mairea kuin parlamentin etupenkissä pääministeri Orbánin vieressä istuessa.

(Mihály Hardyn kuva Klubrádión Facebook-sivuilta.)

Oikeitakin isompien ja pienempien sorkkaeläinten trofeepääkalloja sarvineen on Hungexpo-messukeskuksen avarissa saleissa näköjään seinillä tuhansittain. Löytyy myös omituisia puu- tai metalliromupaloista kasattuja ITE-näköisveistoksia – koiraa, jänistä ja villisikaa. On täytetty puhveli (ja muitakin täytettyjä eläimiä sorsasta leijonaan) ja takajaloillaan seisova karhuveistos, lisäsomistuksena kummallisia nuoliasetelmia ilmeisesti viittauksena tuhannen vuoden takaiseen aikaan, kun unkarilaisten esi-isät tunnettiin taistelussa ”nuolikuuroistaan”. Varsinaisen maailmannäyttelyn mittoja tämä tapahtuma ei täytä siinä mielessä, että kovinkaan monet maat eivät ole tuoneet paikalle omaa kansallista paviljonkiaan tai kioskiaan, eikä se ilmeisesti viralliselta nimeltään ”maailmannäyttely” olekaan, vaikka unkariksi tätä nimikettä (világkiállítás) käytetään – eihän muu maailma meitä ymmärrä, eihän? (Alan kansainvälinen elin BIE eli Bureau International des Expositions ei unkarilaisten metsästysnäyttelyä ole rekisteröinyt – toisin kuin vuonna 1971, jolloin Kádárin Unkarin isännöimä metsästyksen maailmannäyttely keräsi 1,9 miljoonaa kävijää. Sitä(kin) selvästi yritettiin käyttää muka epäpoliittisena konstina Unkarin kansainvälisen arvovallan kohentamiseen.)

Saleissa näyttää olevan paljon tilaa, niin että joukkoon mahtuu myös Turkkilaiskansojen neuvoston koju (siis tuon turkkilaissukuisia kieliä puhuvien maiden yhteistyöelimen, jossa Orbánin Unkari on tarkkailijajäsenenä mukana), vaikka Türk keneşi ei suoranaisesti mitenkään liity metsästykseen. Kuvien perusteella yleisömenestyskin on ollut varsin vaatimatonta: ei näy suuria kansanjoukkoja avarissa saleissa eikä ruokintapisteellä, mistä kansa voisi ostaa reilusti hinnoiteltuja riistahampurilaisia tai -makkaroita.

Riippumaton media on jo vuosikaudet kirjoitellut tämän näyttelyn yhteydessä ennen kaikkea korruptiosta ja rahanhaaskuusta. Koko kustannuksista ei tietenkään ole kaikkia tietoja saatavissa, mutta esimerkiksi Klubrádión toimituksen arvioimaa 70 miljardia forinttia (tämänhetkisen kurssin mukaan 195 miljoonaa euroa) tekee varmaan väkisinkin mieli rinnastaa niihin resursseihin, jotka puuttuvat esimerkiksi kouluilta, sairaaloilta tai nälkäisiä lapsia ruokkivilta sosiaalipalveluilta. Tai kansallispuistoilta, joiden ylläpitoon ei vuodessa kuluteta kymmenesosaakaan tuosta summasta. Näyttelyn mainostamiseen ja ”viestintään” on jo pari vuotta sitten upotettu melkoisia summia, jotka menivät ainoan tarjouksen tehneelle firmalle, samalle, joka on hoidellut myös hallituksen viime vuosien aikana järjestämät ”tiedotus”- eli propagandajulistekampanjat. Ilkeästi voi kysellä, oliko koko näyttelyn päätarkoituksena julkisen rahan kanavointi sopiviin taskuihin vaiko Zsolt Semjénin märkien unien toteuttaminen. Avajaispuheessaan Semjén joka tapauksessa pääsi maalailemaan kunnon äijäpopulistisia kauhunäkyjä siitä, miten metsästäjiä vihataan ja vainotaan, miten metsästyksen vapaus on uhattuna – eikä vain metsästys vaan, jos eläinsuojelufanaatikot saavat tahtonsa läpi, myös kotiteurastus ja siten jopa ikiaikainen unkarilainen siantappajaisperinne vaarantuu.

HVG-lehdessä biologi Ferenc Jordán antaa metsästysnäyttelylle perusteellisen ryöpytyksen. Kysymys ei ole siitä, että Jordán vastustaisi eläinten tappamista sinänsä, päinvastoin hän korostaa, että fiksusti toteutettuna metsästys voi olla tärkeä keino luonnolliset vihollisensa menettäneiden eläinkantojen pitämiseksi kurissa. (Ja sitä voisi myös esitellä tyylikkäästi: Jordán kehuu vuolaasti Etelä-Tirolissa näkemäänsä metsästysnäyttelyä, josta huokui perinteiden, ympäristön ja luonnon ymmärtäminen.) Riistanhoito voisi toimia, jos se tehtäisiin tieteellisin perustein, mutta valitettavasti siitä on Jordánin mukaan tullut Unkarissa pelkkää bisnestä. Ylettömästi lisääntyneet, lihotetut villisiat ja hirvieläimet tekevät vahinkoa sekä viljelyksille että luonnolle, mutta tätä siedetään, jotta päästään myymään kalliita metsästysretkipaketteja rikkaille turisteille, jotka voivat hienoilla aseillaan harrastaa ”koneistettua teurastusta” ottamatta montakaan askelta ökymaasturinsa ovelta. Ja maailmanlaajuisen ympäristökriisin iskiessä päälle Unkarin vallanpitäjät edelleenkin järjestävät tämmöisen wannabe-maailmannäyttelyn, joka todellisuudessa on vain pienen herrakerhon ökyilyä ja järjetöntä rahanhaaskuuta ja jolla ei varsinkaan luonnonsuojelun kanssa ole vähintäkään tekemistä.

Ja niin, tämän näyttelyn virallinen nimi on Egy a természettel ‘Yhtä luonnon kanssa’.


Pistä pirua!

18 syyskuun, 2021

Tämä tässä, suopeat lukijani, on muinainen neularasia, joka löydettiin Jánoshida-nimisestä keskisen Unkarin kylästä 1930-luvulla.

Löytöä on siis tutkittu jo melkein sata vuotta, ja se on ilmeisen kiistattomasti ajoitettu 600- tai 700-luvulle, aikaan, joka Unkarin esihistorian tutkimuksessa tunnetaan nimellä avar kor, avaariaika. ”Avaareiksi” nimitetty, ilmeisesti idän aroilta saapunut kansa hallitsi etenkin 500–600-luvuilla suunnilleen nykyisen Unkarin ja Romanian alueita silloisen Bysantin imperiumin rajan pohjoispuolella, ja lähes kaikki, mitä heistä tiedetään, on peräisin bysanttilaisesta historiankirjoituksesta.

Avaareista on aiheen johtava asiantuntija, itävaltalainen historiantutkija Walter Pohl kirjoittanut paksun kirjan, joka on iät ja ajat loikonut yöpöydälläni odottamassa, että sen sisältö ilmojen teitä imeytyisi aivoihini. Tai olenhan sitä kyllä lueskellutkin, mutta äkkinäinen uupuu hyvin nopeasti bysanttilaisten kronikoitsijoiden kertomuksiin oudonnimisistä hallitsijoista ja kummallisista kansoista. Tässä onkin yksi jutun ydinkohdista: avaarit, kuten monet muutkin kansainvaellusten ajan vaeltavat kansat, olivat luultavasti pikemminkin poliittinen kuin etninen tai kielellinen ryhmä. Tämmöisiä kansoja ei yhdistänyt kieli eikä etnisyys (eikä tietenkään varsinkaan mikään alue tai kotiseutu) vaan johtajan arvovalta ja siihen liittyvä, veriveljeysliitoilla ja heimojen tai sukujen dynastisilla naimakaupoilla vahvistettu symbolinen ”sukulaisuus”. Ne syntyivät usein valtataistelujen kautta, lohkeamalla jostakin aiemmasta mahtavasta heimoryhmittymästä, ja tässä yhteydessä ne ottivat itselleen uuden nimen, joka saattoi olla perintöä joltakin aivan toiselta ”kansalta”. Siispä noiden aikojen historialähteissä ”kansojen” nimet vaihtuvat villisti, nousevat esiin ja katoavat.

Myös avaarit haihtuvat historian hämäriin jo ennen unkarilaisten maahantuloa, kun heidän valtakuntansa 700-luvun lopulla valloitetaan lopullisesti: lännestä vyöryvät Kaarle Suuri ja hänen seuraajansa, idästä bulgaarien nouseva mahti. Sitten saapuvat idästä unkarilaiset, ja alueen poliittiset kuviot menevät jälleen kerran uusiksi. Avaareista jää jäljelle noita yllä mainittuja sekavia kertomuksia oudonnimisistä hallitsijoista, joiden kanssa Bysantin valtiaat sotivat tai neuvottelivat, sekä hautalöytöjä, joiden perusteella avaarien on ajateltu todellakin olleen alkuaan Aasian aroilta peräisin. Ei kuitenkaan tiedetä, olivatko he etnisesti mitenkään yhtenäinen ryhmä – erittäin luultavasti eivät – eikä varsinkaan, mitä kieltä tai kieliä he puhuivat. (Mahdollista on, että ennen lopullista katoamistaan Pannonian tasankojen avaarit olisivat jo menettäneet alkuperäiset kielensä, mitä ne sitten olivatkin, ja kielellisesti sulautuneet alueen slaaveihin.) Heidän nimensä on samanlainen kuin Kaukasian avaareilla, nah-dagestanilaiseen kieliryhmään kuuluvaa kieltä puhuvalla kansalla, mutta tämä on erittäin luultavasti silkkaa sattumaa.

Avaarien kielestä tai kielistä, niin kuin useimmista muistakaan tuon ajan lukemattomien ”pakanakansojen” kielimuodoista, ei siis ole säilynyt kirjallisia muistomerkkejä. On kuitenkin mahdollista, että he (tai jokin pieni asiantuntijaryhmä heidän keskuudessaan) hallitsivat jonkinlaisen ns. riimukirjoituksen, jollaisia tuohon aikaan oli sekä turkkilais- että germaanikansoilla ja mahdollisesti myös unkarilaisten esi-isillä. Näille kirjoitusjärjestelmille tyypillistä on, että niillä ei laadittu ”kirjallisuutta” (näiden kansojen runot, tarut, kertomukset ja muu kielellinen perinne välittyivät suullisessa muodossa) vaan lyhyitä usein seremoniallisia tai maagisia tekstejä: nimikointeja, merkintöjä (”Kilroy oli täällä”), muistokirjoituksia, uskonnollisia tai maagisia ”omistuksia”. Ja koska kovaan pintaan raaputettavat merkit pyrkivät koostumaan suorista pysty- ja vinoviivoista, eri riimuaakkostot muistuttavat kovasti toisiaan.

Myös Jánoshidan neularasian kyljessä on tämmöisiä vinoviivoja, joita vuosikymmenten ajan on yritetty tulkita kirjoitusmerkeiksi – vaikka näin puusta katsoen niitä voisi ajatella myös koristekuvioksi. Tulkintaa kuitenkin vaikeuttaa se, että rasia on kovasti kulunut ja mahdollisista kirjaimista osa on muuttunut lukukelvottomiksi tai kenties kulunut kokonaan pois. Ei tiedetä, mitä kirjoitusjärjestelmää nämä merkit edustavat, mihin suuntaan teksti on kulkenut, eikä ennen kaikkea, mitä kieltä se on ollut: jotain avaarien alkuaan puhumista kenties turkkilaissukuisista kielistä, jotain alueen slaavilaista kielimuotoa (jota kenties puhuivat nimenomaan neulojen käyttäjät eli naiset, avaarisoturien alkuasukaspuolisot), vaiko jotain muuta? (Entäpä jos rasiaan olisi yksinkertaisesti raaputettu ihan vain sen omistajan nimi?) Neularasian riipustuksissa onkin vuosikymmenten mittaan nähty hyvin erilaisia siunauksia, toivotuksia tai manauksia.

Nyt sitten unkarilainen tutkija, uutta kansallista historiantutkimusta voimalla (ja huuhaan rajoilla) ajavan Unkarilaisuudentutkimuksen instituutin ”Klassis-filologisen tutkimuskeskuksen” johtaja Bence Fehér julistaa, että on tehty tieteellinen läpimurto: teksti on unkarin kielen vanhin tunnettu muistomerkki. Aiheesta uutisoi yksityiskohtaisesti ja kriittisesti Telex-uutissivusto, lisäksi toiselta (ja vähemmän kriittiseltä) sivustolta löytyy Fehérin haastattelu. Uuden selityksen mukaan neularasiassa lukisi baszjad izüt. Ensimmäinen sana on turkkilaisperäinen verbi, joka nykyunkarissa tarkoittaa, hm, panemista, mutta alkuperäinen merkitys on voinut olla jotain sellaista kuin ”painaa”, ”lyödä” tai ”kukistaa, voittaa”. Izü taas olisi nimitys jonkinlaiselle pahalle henkiolennolle. Ajatuksena tässä tulkinnassa lienee siis, että neularasia tai sen sisältö tämän manauksen avulla jotenkin maagisesti torjuisi pahantahtoisia uskomusolentoja, eli tekstin voisi kai vapaasti suomentaa ”pistä pirua!”. Valitettavasti vain tämä tulkinta, kuten kaikki muutkin tähän mennessä esitetyt, leijailee ilmassa spekulaation ohuella yläpilvellä.

Telexin jutusta ei löytynyt suoraa linkkiä alkuperäiseen tutkimukseen, jossa merkkejä ja niiden äännearvoja olisi tarkemmin selitetty. (Tämä olisi sikälikin mielenkiintoista, että Bence Fehérillä ei näyttäisi koulutustaustansa puolesta olevan erityistä asiantuntemusta unkarin kielihistorian, turkkilais- tai slaavilaiskielten alalta: hänen alkuperäinen koulutuksensa ja tieteellinen pätevyytensä on klassisen filologian ja latinankielisen epigrafiikan alalta, vaikka hän viime vuosina näyttääkin siirtyneen harrastamaan riimukirjoitusten historiaa.) Sitä vastoin jutussa pohditaan ansiokkaasti sitä poliittista kehikkoa, jossa tämä tulkinta on syntynyt, ja tämä lienee asiassa olennaisinta.

Ajatus siitä, että Unkarin alueella olisi puhuttu unkarin kieltä jo ennen perinteisen käsityksen, kronikkojen ja perimätiedon mukaista unkarilaisten maahantuloa vuonna 896, ei ole uusi. 1960-luvulla arkeologi Gyula László kehitteli ns. kaksinkertaisen maanvaltauksen (kettős honfoglalás) teoriaa, jonka mukaan osa unkarilaisista olisi saapunut alueelle jo parisataa vuotta varhemmin, ns. myöhäisavaarilaiseksi nimitetyn kulttuurin kantajina. Tässä ideassa on se mielenkiintoinen puoli, että se auttaisi ymmärtämään, miten unkarin kieli, jonka puhujat luultavasti edustivat pientä soturieliittiä, onnistui niin tehokkaasti syrjäyttämään alueen muut kielet. Muuten Lászlón teoria ei kuitenkaan ole saanut tieteen valtavirran hyväksyntää.

Rajumpi ajatusmalli on elänyt tieteellisten instituutioiden ulkopuolella jo pitkään ja yrittää nyt ilmeisesti saada jonkinlaista virallista asemaa, kuten taannoisen kaamean ”Pozsonyn taistelu” -animaatioelokuvan yhteydessä nähtiin. Sen mukaan – ja näinhän unkarilaiset ovat keskiajan kronikoitsijoista lähtien uskoneet – unkarilaiset ovat hunnien jälkeläisiä, siis vielä yhden, avaareja edeltäneen, idän arojen soturikansan, jonka pelätty päällikkö Attila piti hoviaan nykyisessä Unkarissa 400-luvulla, ja vuoden 896 maahantulo olisi ollut ”paluuta” unkarilaisten vanhoille perintömaille (missä kenties osa unkarilaisista olisi tällä välin koko ajan elellyt). Näin voitaisiin sekä unkarin kielen historiaa että Unkarin unkarilaisen asutuksen jatkuvuutta pidentää edes muutaman sadan vuoden verran. Ja näin jopa jotkut unkarilaiset tieteentekijät voisivat lähteä mukaan – niin kuin arkeologi Csanád Bálint jo vuonna 2003 (!) viiltävästi totesi – ”todellisuudessa lähinnä huvittavaan ’kuka oli täällä ensin?’ -peliin”, jota itäisessä Keski-Euroopassa(kin) on kansallisvaltioita ja kansallisidentiteettejä rakennettaessa pelattu jo pitkään.

Erityisen opettavainen tältä kannalta on Gondola-sivuston haastattelun kohta, jossa myötämielinen haastattelija lähtee tutuille syntipukki-salaliittolinjoille. Nyt päästään myös innolla viittaamaan ns. dakoromaaniseen jatkuvuusteoriaan eli romanialaisten nationalistien hellimään (ja todellakin tieteellisesti hieman kyseenalaiseen) ajatukseen, jonka mukaan romanialaiset, heidän kielensä ja identiteettinsä polveutuvat suoraan muinaisista roomalaisista, joihin entisen Daakian provinssin muinaiset asukkaat kielellisesti sulautuivat (eikä romanian kieli siis kuulu Balkanin vaeltelevien lammaspaimenheimojen aikoinaan puhumiin romaanisiin kielimuotoihin, ehei). Ja tämmöiseenhän me emme todellakaan alennu…

– On siis avaariaikaisia esineitä, joiden tekstit ovat epäilemättä [sic] unkarinkielisiä. Kenen intresseissä ja miksi on pilkata tai vähätellä tätä havaintoa?

– Jos toimisimme vain terveen järjen varassa, niin ei kenenkään. Luonnollisesti tiedämme, että jotkin naapurimme näkevät irrationaalisen tärkeänä sen ajatuksen, että he olisivat eläneet tällä alueella pitempään kuin me. Joskus he eivät tätä asiaa ajaakseen kaihda edes törkeää tieteellisten tutkimustulosten väärentämistä. (…)

Tuota noin. Väkisinkin tulee mieleen vanha kunnon ”itse on, joka toista sanoo”, eli ”projektio on heissä väkevä”.


Kansallis-kitsch-päivän jälkipyykkiä

23 elokuun, 2021

Unkarin kansallispäivä, valtakunnan perustajakuninkaan Pyhän Tapanin ja Uutisleivän päivä on nyt koettu, ja unkarinkielisessä somekuplassani virtaa vuolas meemien kymi. Aivan aluksi, toverit, on pakko jakaa kanssanne tämä pinkin turul-kotkan inspiroima asetelma, jossa ilotulitusten ja ”Onnellista syntymäpäivää, Unkari!” -toivotuksen säestyksellä Viktor Orbán on lähetetty fantasiamatkalle idolinsa, aikamme tahattoman gay-ikonin seurassa.

Turul-kotka ja ihmehirvi eivät monien pettymykseksi lopulta esiintyneetkään pinkissä suoja- tai pohjamaalissa vaan hopeanhohtoisina tai paremminkin krominkimalteisina. Ja ne siis olivat osa Budapestin Andrássy útilla kulkenutta paraatia. Niiden seurana liikkui tanssijoita, soittajia ja laulajia, jälkimmäiset rullaten sekä perinteisillä autonlavoilla että, yllätys yllätys, sen jättiläiskokoisen Pyhän Kruunun sisällä. (Edelleenkin ihmettelen, miten jättiläiskokoisen kruunun täyttäminen mustalaissoittokunnalla suhteutuu siihen kirjaimellisesti uskonnollisen hartaaseen palvontaan tai kulttiin, joka tämän kansallissymboli-kruunun ympärillä kukkii, ja lakiin, joka nimenomaisesti kieltää Pyhän Kruunun häpäisemisen.) Lisäksi kulkueessa rullasi iso kullankimalteinen Pyhä Tapani -patsas sekä Tapanin monogrammia jäljittelevä häkkyräteline, jonka päälle oli sijoitettu laulamaan yksi kulkueen esiintyjistä. (Tunnen Unkarin viihdemusiikkiskeneä vielä huonommin kuin Suomen eli en laisinkaan, joten en rupea kommentoimaan esiintyjävalintoja mitenkään.)

Unkarilaisessa uutisvirrassani käydään nyt kiivasta keskustelua tämän kansallispäiväohjelman esteettisistä arvoista, erityisesti arvokkaiden tai – monien unkarilaisten mielestä todellakin ihan kirjaimellisesti – pyhien kansallissymbolien yhdistämisestä räikeään viihdemeininkiin (esimerkiksi iskelmään, jossa pidetään hauskaa rannalla ja hypätään laiturilta veteen ”perspommilla”). On myös päivitelty ristiä pitelevän pyhän kuninkaan ja muiden kristillisten symbolien ongelmatonta kehystämistä jonkinlaisiksi muinaisunkarilaisiksi šamaaneiksi sonnustautuneilla, rumpua lyövillä tanssijoilla. Ehkä eniten keskustelua on kuitenkin käyty jättiläismäisestä turul-kotkasta, jota kulkueessa veti ja työnsi joukko lihaksikkaita puolialastomia nuorukaisia.

Teologi ja feministi Rita Perintfalvi kirjoittaa Facebookissa:

Ei minulla todellakaan ole mitään Turul-kotkaa vastaan eikä Emeseä [Unkarin muinaisen hallitsijasuvun tarunomaista esiäitiä], jonka Turul unessa saattoi raskaaksi. Ei myöskään näitä kauniiita poikia, eikä edes C-3PO-tyyliin kultaverhoiltua Pyhä Tapani -joulupukkiakaan. Tämä vain tuntuu minusta jotenkin surrealistiselta ja eklektiseltä sillisalaatilta. Siis saattoiko nyt Turul-kotka Emesen raskaaksi vai Pyhä Henki Neitsyt Marian? Onko tämä nyt pakanallis-šamanistinen vai kristitty maa? Tämä alkaa olla jotenkin liian hapokasta. Samoin vähän liikaa on se, että nämä kaksi miesparkaa – joille koko maa nyt nauraa – on puettu, anteeksi, riisuttu aivan samannäköisiksi kuin ne tyllihameiset, verkkosukkaiset homppelipojat joita, niin väitetään, Andrássy útin Pride-kulkueen pitäisi olla täynnä. Tuikea, miehinen katse yrittää luoda kovasti heteroa vaikutelmaa, mutta jotenkin, anteeksi vain, tuo poikien nänneille ruiskutettu hopeamaali vie siitä tehon. Ja tästä kaikesta tulee mieleen kommunistien naurettavat yritykset rakentaa omaa ideologista pöperöään kristillisten juhlien perustalle: näin ristiäisistä tuli nimenantajaiset, ensimmäisestä ehtoollisesta pikkurumpalien [pioneereja edeltänyt kommunistinen lapsijärjestö] vihkiminen, vahvistuksen sakramentista pioneerivala. Nyt taas näyttää siltä, että Pride-kulkueen pohjalle rakennetaan šamanistis-kristillistä tapahtumaa, jota tähdittävät hopeamaalilla spreijatut pojut. Ei, sanon vielä kerran, ei minulla ole sinänsä mitään tätä vastaan, se on vain jotenkin naurettavaa, mutta ei siinä mitään, ainakin tästä syntyy taas tappohauskoja meemejä!

Pride- tai Euroviisu-estetiikan ohella pyörillä kulkevaa kimallekotkaa on rinnastettu fasistisen Italian tai Saksan juhlakulkueissa nähtyihin kotkasymboleihin, ja toki myös miesruumiin piilohomoeroottisessa esillepanossa (samalla kun vaihtoehtoinen seksuaalinen suuntautuminen kaikin voimin torjutaan) on paljon 1930-luvulta haiskahtavaa. Jotakin on kuitenkin 90 vuodessa muuttunut olennaisesti, ja tässä rupeaa taas muistelemaan sitä sanontaa, että historia toistaa itseään mutta niin, että tragedia toistuu farssina. 1930-luvun kulkueissa hehkui vielä aatteen palo, uhrivalmius ja käsitys jonkinlaisesta yksilön elämää suuremmasta ja tärkeämmästä pyhästä, olkoonkin että se pyhyys oli kieroutunutta ja karmeaa ja johti ennennäkemättömiin hirmutekoihin ihmisyyttä vastaan. 2020-luvulla jäljelle on jäänyt pelkkä hauskanpito ja jatkuvasti tahattoman komiikan puolelle lipsahteleva diskoviihde-estetiikka.

Vielä joskus 1980-luvulla muistan unkarilaisen tuttavani hieman kimpaantuneen Unkarin perustajakuninkaasta kertovasta rock-oopperasta István a király, tai paremminkin sen kohtauksesta, jossa kuningatar Gizella laulaa: ”Olen kyllästynyt politiikkaan, mennään tekemään kruununperillistä!” Fiksu, kouluja käynyt nuori mies pauhasi: ”Siis minähän olen ateisti, mutta tässä maassa on ihmisiä, joille se nainen on pyhimys!” Nyt ei enää pyhimysten pyhyydestä näytä olevan paljoa jäljellä. Samalla kun entisistä ideologisista symboleista on tullut ontoimpia mahdollisia ei enää edes identiteetin vaan vain jonkinlaisen poliittisen lojaalisuuden symboleja, Pyhän Tapanin tarina on tyhjentynyt ja maallistunut saduksi, jota voi ongelmitta yhdistää toisiin satuihin. Eikä se välttämättä ole pelkästään paha asia.

Népszava-lehden haastattelussa Cambridgen yliopistossa työskentelevä (ja tässä blogissa ennenkin esillä ollut) keskiajan historian tutkija Nóra Berend toteaa tylysti, että lähes kaikki, mitä nykyunkarilaiset uskovat Tapani Pyhästä tietävänsä, on mielikuvituksen tuotetta. Alkaen siitä, mitä Unkarin perustuslain esipuheessa julistetaan:

Olemme ylpeitä siitä, että kuninkaamme Pyhä Tapani tuhat vuotta sitten asetti Unkarin valtion vankalle perustalle ja teki maastamme osan kristittyä Eurooppaa.

Tapani kyllä aikalaislähteidenkin mukaan ”teki Unkarista osan kristittyä Eurooppaa” siinä mielessä, että Unkarin hallitsija tunnusti virallisesti kristinuskoa ja Jerusalemiin suuntaavat pyhiinvaeltajat saattoivat kulkea hänen maidensa halki turvallisesti. Aivan eri asia on, että kristinuskon vakiintuminen Unkarin kansan keskuuteen kesti luultavasti – kuten muuallakin Euroopassa – vielä useita sukupolvia. Tapanin aikaan ei myöskään edes ollut olemassa Unkarin valtiota ja kansakuntaa nykyisessä mielessä, ja hänen laajenevaan valta-alueeseensa kuului vain osa myöhemmästä historiallisesta Unkarista. Ennen kaikkea: kasteen ottaessaan Tapani tuskin ajatteli ”asettavansa Unkarin valtiota vankalle perustalle”. Hän teki valtapoliittisia ratkaisuja ja solmi liittoja valtansa lujittamiseksi – ennen muuta avioliiton Baijerin prinsessa Giselan kanssa, joka saapui uuteen kotimaahansa mukanaan ritareita ja sotaväkeä uuden hallitsijaparin vallan tueksi. Tapania tuskin ajoi kasteelle mikään syvällinen uskonnollinen vakaumus sen kummemmin kuin muitakaan tuon ajan ”pyhiä” kuninkaita.

Ylipäätään Tapanin elämästä ja ajattelusta tiedetään sangen vähän. Hänen nimiinsä pantu mietelmäteos, “ohjeet” (Szent István intelmei) prinssi Imrelle (Tapanin ja Giselan ainoa poika Imre kuoli nuorena eikä koskaan päässyt hallitsijana näitä viisauksia toteuttamaan), on mitä varmimmin jonkun toisen kirjoittama, emmekä tiedä, osasiko Tapani latinaa sen verran, että edes ymmärsi tämän teoksen latinankielistä tekstiä, jos sitä hänelle luettiin. Varmaa on oikeastaan vain se, että Tapani oli historiallinen henkilö, Unkarin hallitsija ja Baijerin Giselan puoliso, ja että hän kuoli 1038. Sitä vastoin hänen syntymävuottaan ei tiedetä, joten romanttisten taiteilijoiden kuvat vanhasta, viisaasta, valkopartaisesta kuninkaasta ovat nekin pelkkää spekulointia. Pyhä Kruunu on valmistettu vasta paljon hänen kuolemansa jälkeen, eikä pyhäinjäännöksenä palvottu muumioitunut oikea käsikään (Szent Jobb) luultavasti kuulunut Tapanille.

Mutta jos ei Tapanista varmuudella tiedetä juuri mitään, miksi kansa ei saisi kuvitella ja rakentaa mielikuviaan myöhemmin syntyneiden legendojen ja kronikkojen (siis satujen, tarinoiden ja aikansa poliittisen propagandakirjallisuuden) varaan? Berend vastaa:

Tästä on selvästi monenlaisia mielipiteitä, minun mielestäni myytit vaikuttavat vääristävästi. Historiallinen totuus on sangen monikerroksinen juttu, myytti sitä vastoin aina yksinkertaistaa ja asettaa sitten näin luomansa kuvan ihanteeksi ja esikuvaksi. Tämä on minusta erittäin ongelmallista. Myyttien nimissä on tehty paljon hirmutekoja, sitä taas en ole vielä nähnyt, että niistä syntyisi jotain hyvää. Niissä maissa, missä elämä on mallillaan ja asiat suurin piirtein kunnossa, nämä myytit eivät, hassua kyllä, näytä olevan kovin tärkeitä. Niille annetaan merkitystä siellä, missä asiat eivät ole järjestyksessä. Vaikuttaa siltä, että nämä kaksi asiaa liittyvät jotenkin toisiinsa.

Jos näin ajatellaan, on ehkä sittenkin hyvä asia, että Tapani Pyhään ja Unkarin valtion historiaan liittyvä mytologia nykyään näyttäytyy näin äärimmilleen viihteistetyssä ja banalisoidussa muodossa. 1930-luvun kotkaparaateissa marssineista nuorista miehistä monet saattoivat tosissaan haaveilla sodasta, verisistä vaatteista ja valloitusretkistä rajojen taakse. 2020-luvun turul-kotkaa vetävistä nuorukaisista tätä samaa on vaikea kuvitella. Viime perjantain merkillisen simulacrum-paraatin kitschinen koomisuus alleviivaa sitä, miten loppuun kansallisromanttinen hurraaisänmaallisuus on itsensä kuluttanut. Taistelut, kriisit ja todelliset vaarat ovat nykymaailmassa jossakin aivan muualla kuin kansallisvaltioiden ja kuviteltujen kansallisidentiteettien rajoilla.


Kansallis-kitsch-päivä

19 elokuun, 2021

Olen tässä blogissa joskus ennenkin pohtinut poliittisen kitschin suhdetta nationalistiseen populismiin. Nyt on pakko palata aiheeseen, kun huomenna on Unkarin kansallispäivä, jonka johdosta pääkaupunkiin on tulossa monenlaista näyttävää ohjelmaa. Nämä taideluomukset ovat tänään saaneet aikaan melkoista pulputusta unkarilaisessa somekuplassani:

Tämä näyttää olevan jättiläiskokoinen versio kuuluisasta skyyttalaisen hautalöydön kultahirvestä. Skyytithän olivat suositun populaarimytologisen käsityksen mukaan unkarilaistenkin esi-isiä, ja kultahirvi yhdistetään Unkarissa usein unkarilaisen muinaistarun ihmehirveen, jota veljekset Hunor ja Magor eli hunnien ja unkarilaisten myyttiset esi-isät lähtivät ajamaan takaa.

Tämä taas on selvästikin turul, unkarilaisten muinaistarujen ihmekotka ja sittemmin kansallisromanttinen kansallissymboli. Tarina ei kerro, mikä merkitys on turulin ja ihmehirven erikoisella pinkillä värityksellä (proosallisempien arvelujen mukaan kyseessä voisi olla vain jonkinlainen pohjamaali, jonka päälle voi tulla vielä vaikkapa kultaa ja kimallusta), mutta somen koiranleuat lohkovat jo, että niitä on ilmeisesti tarkoitus käyttää myös ensi vuoden Pride-kulkueessa.
Tässä kököttävä veikeä vekotin voisi olla huvimaja tai karuselli, mutta sehän on tietenkin tyylitelty jättiläisversio Unkarin valtion perustajakuninkaan Tapani Pyhän (jonka muistopäivä huominen kansallispäivä on) Pyhästä Kruunusta. On toki vaikea sanoa, missä kulkee kunnioituksen ja pilkan raja. Pyhän Kruunun pilkkaaminen on joka tapauksessa Unkarissa oikein erillisellä lailla kielletty.

Kaikkein eniten minua tässä somekuplaani jaetussa postauksessa hämmensi tämä junanvaunu, jonka kylkiin on maalattu pyhimyksiä ja enkeleitä. Kuvista (niitä löytyy verkosta lisääkin) olen tunnistavinani ainakin Tapani Pyhän itsensä (valtakunnanomena kädessä ja kruunu päässä), hänen nuorena (ja legendan mukaan neitseellisenä) kuolleen ainoan poikansa, autuaan prinssi Imren (lyhyempihelmainen hahmo keski-ikkunan vasemmalla puolella, ellei sitten ole pyhä soturikuningas László), Pyhän Elisabetin leipä ja ruusu kädessään, ja varmaan toiseltakin puolelta löytyy lisää unkarilaisia pyhimyksiä.

Kunnes asia selvisi hallituksen tiedottajan Alexandra Szentkirályin (onpa muuten osuva nimi, szent király tarkoittaa ‘pyhä kuningas’) FB-postauksesta. Siinä kerrotaan, että kyseessä on ns. Kultajunan rekonstruktio. Alkuperäinen Kultajuna, joka tuhoutui sodassa, oli rakennettu vuonna 1938 kuljettamaan Tapani Pyhän (jonka kuolemasta tuolloin täyttyi 900 vuotta) pyhäinjäännöksenä palvottua muumioitunutta oikeaa kättä (Szent Jobb) ympäri ”historiallista Unkaria”. ”Harvat tietävät”, kertoo Szentkirályi, ”että alkuperäinen juhlavaunu ei ollut varta vasten valmistettu vaan Pyhän oikean käden kuljettamista varten muokattu alkuperäinen konduktöörivaunu”, jollaisen rekonstruoiminen on kuulemma maailmanlaajuisesti ainutlaatuinen juttu. Vaunu on rakennettu Unkarin rautateiden modernit vaatimukset huomioon ottaen niin, että sitä on teknisesti mahdollista todellakin kuljettaa ympäri maata, samaan tapaan kuin vuonna 1938 tehtiin.

Alkuperäinen pyhäinjäännösjuna Nyíregyházassa 1939. Kuva Kultajunan uudelleenrakennusyhdistyksen FB-sivulta.

Pyhäinjäännösjunan on ilmeisesti rakentanut perinneyhdistys, ja työhön on kerätty lahjoitusvaroja. Unkarilaisessa somekuplassani kuitenkin näkyy ilkeitä arveluja verovarojen käytöstä. Ja erityinen symboliarvo näyttää olevan nimellä ”Kultajuna” (Aranyvonat). Tähän nimeen nimittäin liittyy toinenkin tarina.

1900-luvun eri mullistusten yhteydessä on syntynyt kertomuksia useistakin eri ”kultajunista”, joilla esimerkiksi Venäjän tsaarin kalleuksia kuljetettiin turvaan vallankumoukselta tai vuonna 1940 Hollannin kuningaskunnan aarteita vietiin saksalaisten hyökätessä pois maasta Pariisiin. Unkarilaisten ”kultajunaan” taas natsit, tai siis Unkarin nuoliristiläiset, keräsivät talvella 1944-45 talteen uskomattoman määrän arvoesineitä ja rahaa. Junan 77 vaunussa kuljetettiin lopulta Unkarin valtionpankin koko kulta- ja valuuttavarantoja, useita arvokkaita museoesineitä sekä Unkarin juutalaisilta ryöstettyjä taide- ja arvoesineitä. Puna-armeijan vyöryessä Unkaria kohti kultajuna lähti matkaan kohti länttä ja joutui sitten toukokuussa 1945 Salzburgin lähellä amerikkalaisten käsiin. Osa kultajunan aarteista palautettiin Unkariin, mutta osa päätyi Amerikkaan, ja etenkin yksityishenkilöiltä ryöstettyjen taide- ja arvoesineiden kohtalosta on kiistelty näihin päiviin saakka, kertoo Rubicon-historiasivusto.

Tässä voi siis historiatietoisesti virnistellen miettiä, symboloiko kansallispäivän kunniaksi uudelleenrakennettu Kultajuna pelkästään yritystä herättää henkiin 1930-luvun isänmaallis-uskonnolliset tunteet. Onko siis todellakin ajateltu, että tämäkin juna lähtisi kuljettamaan Pyhän Tapanin kättä ympäri maata kerätäkseen isänmaalliset katolilaiset herkistymään pyhän kuninkaan muiston äärellä? Onko 1930-luvun uskonnollis-poliittisesta kitschistä tarkoitus tehdä toimivaa 2020-luvun poliittis-uskonnollista kitschiä? Vai ajatteleeko Unkarin kansa näiden uutisten äärellä jo niitä huhuja, joiden mukaan Orbánin hallinto pitäisi jo vaalitappiota ja vallanmenetystä mahdollisena ja valmistautuisi keräämään hillot ajoissa turvaan? Tätähän on jo uumoiltu – ei tosin konkreettista kalleuksien kuljetusta jonnekin ulkomaille vaan omaisuuksien siirtoa säätiöille. Nyttemminhän on jo säädetty lait, joiden perusteella säätiöille siirrettävät julkiset varat ”menettävät julkisten varojen luonteensa”. Mutta se on jo toinen tarina.


Meillä on eri säännöt

15 elokuun, 2021

Aluksi pari ajankohtaista tarinaa Unkarin pääministerin lapsista. Viktor Orbánin ainoa poika Gáspár ei ole mukana politiikassa eikä pyri julkisuuteen, mutta joutui kuitenkin äskettäin riepotelluksi jutussa, joka nostatti kiintoisia kysymyksiä politiikan ja median moraalista. Vuonna 1992 syntynyt Gáspár Orbán yritteli aluksi jalkapalloilijan uraa, sai sitten jonkinlaista julkisuutta vapaakarismaattisen kristillisen yhteisön nimeltä Felház (‘Yläsali’) vetäjänä ja siirtyi pari vuotta sitten ammattisotilaaksi; hän on opiskellut myös oikeustiedettä ja tehnyt lopputyönsä homoliittojen lainsäädännöllisestä asemasta Unkarissa ja Euroopassa. Gáspárin rinnalla ei ole missään vaiheessa nähty tyttöystävää, ja tästä on juorujulkisuudessa jo ajat sitten tehty asianmukaiset päätelmät, vaikka homousväitteet onkin tavallaan kiistetty. Helmikuussa nimittäin saksalainen Stern-lehti haastatteli Orbánia ja kysyi suoraan, viitaten seksuaalivähemmistöjen aseman heikentymiseen Unkarissa, ”mitä jos joku teidän omista lapsistanne tulisi kaapista?”, ja tähän Orbán vastasi, että ”tietenkin vaimoni ja minä rakastaisimme lapsiamme yhtä lailla”, mutta ”Luojan kiitos” tämmöistä ei ole heidän perheessään tapahtunut.

No nyt oppositiopoliitikko Péter Márki-Zay, itse katolilainen konservatiivi, joka jo jonkin aikaa on piikitellyt Fidesz-puoluetta kaksinaismoralismista – puolueen piirissä on runsaasti seksuaalivähemmistöjen edustajia, mutta se ajaa aktiivisesti sateenkaariväkeä syrjivää politiikkaa – viittasi kohua nostattaneessa puheenvuorossaan suoraan Gáspár Orbánin väitettyyn seksuaaliseen suuntautumiseen. Hänen mielestään ongelma ei tietenkään ole se, että Fidesz-puolueessa on paljon homoseksuaaleja, vaan se, että nämä joutuvat pysymään kaapissa ja kieltämään identiteettinsä, ja tämä kaksinaismoraalin ongelma koskee jopa puolueen korkeinta porrasta:

”Minua huolettaa se, että tämmöinen pääministeri, jolla tässä tilanteessa saattaa mahdollisesti yksi lapsista olla homoseksuaali, voi olla niin moraaliton, ilkeä ja epäinhimillinen, että pyörittää vihakampanjaa homoja vastaan. Minkähänlaista satukirjaa Viktor Orbán on aikoinaan lukenut Gáspár Orbánille? Mitähän saattoi tapahtua, että hänen kiinnostuksensa [viittaus Gáspárin opinnäytetyöhön?] ohjautui tähän suuntaan?”

Márki-Zayn syytökset ovat tavallaan oikeutettuja – mutta miten eettistä on hyvänkään asian nimissä vetää julkisuuteen poliitikon omaisia, jotka itse eivät julkisuuteen pyri, ja heidän intiimiä yksityiselämäänsä? Kenties ongelmattomampi kohde on Viktor Orbánin vanhin tytär, ”omilla jaloillaan seisova” Ráhel, joka toisin kuin veljensä on ollut usein juorulehtijulkisuudessa, myös miehensä István Tiborczin takia, jonka omistaman katulamppufirman korruptionkäryiset bisnekset taannoin joutuivat EU:n petoksentorjuntaviraston hampaisiin. Nyt on Unkarin mediassa kerrottu, että Ráhel Orbán lähtee itse liike-elämään avaamalla lastentarvikeliikkeen. Uudella vauvaputiikilla on missio, eli kuten tässä Ostobák-ryhmän julkaisemassa meemissä kerrotaan: se on ympäristötietoinen liike, jonka päämääränä on kasvattaa nuoria vanhempia kestävään kulutukseen ja vastuulliseen vanhemmuuteen.

Kuvituksena tässä meemissä on parin vuoden takainen, sekä Unkarissa että Kroatiassa somekohua nostattanut tapaus. Ráhel Orbán jäi paparazzien tähtäimeen lomamatkalla Kroatiassa, missä hän kylmästi nakkasi lapsensa kakkavaipan tienposkeen, vaikka parinkymmenen metrin päässä olisi ollut roskis. Että semmoista ympäristötietoisuutta.

Sitten something completely different. Siirrymme Itävaltaan, missä koronaviruksen nouseva neljäs aalto herättää huolestusta. Esimerkiksi Wienissä terveysviranomaiset haluaisivat tiukempaa kontrollia rokottamattomille ja vauhtia rokotuskampanjaan. Tähänastistakin ns. kolmen G:n sääntöä – getestet, geimpft oder genesen, ‘testattu, rokotettu tai toipunut’ – pitäisi soveltaa yhä useammalla ovella, ennen kuin deltavariantin leviäminen lähtee käsistä. Samaan aikaan rokotuskampanjan etenemisestä ollaan huolissaan. Äänioikeutetuista itävaltalaisista noin 830 000 eli joka kahdeksas ei tämänhetkisessä tilanteessa halua ottaa koronarokotusta, ja noin 250 000 ei ole vielä ratkaissut kantaansa. Der Standard -lehti julkaisi mielenkiintoisen jutun, jossa pohditaan, keitä nämä rokotushaluttomat oikein ovat.

Itävallassa kuten meilläkin on julkisuudessa ja etenkin somessa nähty jonkin verran koronarokotusvastaisten ja koronadenialistien ns. syvän päädyn eli foliopiposiiven äänekästä porukkaa. On ollut maskipakon vastaisia mielenosoituksia, ja viimeksi pari viikkoa sitten pieni hörhöryhmä kokoontui plakaatteineen Wienin Küniglbergille yleisradioyhtiö ORFin päämajan eteen vastustamaan pelättyjä ”pakkorokotuksia”. Myös Itävallasta löytyy niitä, jotka uskovat salaliittoteorioita rokotuksen mukana annettavasta mikrosirusta tai muista vastaavista salaisen maailmanhallituksen tai ties minkä liskoihmisten salajuonista. Kaikki rokotusvastaiset eivät kuitenkaan suinkaan ajattele näin, ja heidät on tässä Der Standardin jutussa nostettu keskiöön.

Lastenlääkäri Katja ja hänen miehensä, ison firman johtoportaassa työskentelevä Peter korostavat toimittajalle, että he eivät ole äärioikeistolaisia (Peter kertoo viimeksi äänestäneensä vihreitä), rajatietohössöttäjiä tai koronaviruksen kiistäjiä. Heitä vain huolettaa se painostava ja pelotteleva ote, jolla koronantorjuntatoimia ja niistä tiedottamista hoidetaan, ja surettaa se, miten nämä toimet jakavat kansaa. Peter ei ymmärrä, miksi hänen pitäisi ottaa rokote: hän on terve, huolehtii terveydestään ja noudattaa kaikkia hygienia- ja suojautumisohjeita. Katja, niin lääkäri kuin onkin, ei usko, että rokotteiden mahdollisia pitkäaikaisia ja muita haittavaikutuksia olisi vielä tutkittu tarpeeksi. Nelikymppinen, ”vihervasemmistolaisia” arvoja tunnustava city-uranainen Lisa ei syö geenimuunneltua ruokaa eikä muutenkaan halua sisäänsä mitään outoja aineita, joiden vaikutuksista ei ole varmaa tietoa. Reipas eläkeläinen Klara elää terveellisesti eikä muutenkaan käy esimerkiksi ravintoloissa, ja ennen kaikkea häntä hermostuttaa se epäsuora ”rokotuspakko”, jolle valtio hänen mielestään on kansalaisia alistamassa. Eikä hän tykkää neuloilla piikittämisestä. Nelikymppinen Emma on kotoisin entisestä DDR:stä eikä halua enää koskaan fasismia, mitä maskipakko hänen mielestään merkitsee; sitä paitsi hän on ”tehnyt omat tutkimuksensa” ja tietää, että koronarokote on ”geeniterapiaa”. Ja lopuksi 35-vuotias Sarah, joka pelkää rokotteen sekoittavan hänen hormoninsa (kesken viimeisten mahdollisten perheenlisäyssuunnitelmien) ja jonka ystävän isä sai rokotuksen jälkeen aivoinfarktin.

No niin. Tästähän noin päällimmäisenä näkyy, mikä Itävallassa(kin) mättää: periaatteessa täysijärkisten ja koulujakäyneidenkin ihmisten yllättävä sivistymättömyys ja kyvyttömyys ymmärtää luonnontiedettä ja ylipäätään tieteellistä ajattelua. Ei tiedetä, miten geenit ja geenimuuntelu toimivat (geenimuunnellun tomaatin muuntogeenit eivät mitenkään voi siirtyä tomaattia syövän ihmisen perimään, eikä mRNA-rokote voi tehdä ihmisen DNA:lle yhtään mitään). Ei luoteta rokotteita kehittäneiden ja testanneiden tahojen asiantuntemukseen (tässä suhteessa lääkäri Katjan tapaus puhuu taas kerran surullista kieltään siitä, miten Sentroopassa lääketieteellisen koulutuksenkin saaneet ihmiset voivat olla alttiita ”vaihtoehtoisille” käsityksille). Ennen kaikkea ei osata laskea todennäköisyyksiä ja riskejä – sitähän ihminen luonnostaan ei osaa, tähän perustuu koko peliteollisuus, Monte Carlo ja Las Vegas. Jos oman kaverin iäkäs isä on rokotuksen jälkeen saanut aivoinfarktin (ja kaveri uskoo sen johtuvan rokotuksesta), tämä painaa vaa’assa enemmän kuin vakavan koronataudin seuraukset, jos niitä ei satu omassa tuttavapiirissä olemaan. Tai miksi ottaa rokote, jolla periaatteessa kenties voi olla ikäviä sivuvaikutuksia, kun se ei kuitenkaan suojaa sataprosenttisesti? (Miksi pitää autoissa olla turvavyöt ja laivoissa pelastusveneet, kun ihmisiä kuitenkin koko ajan kuolee kolareissa ja hukkuu haaksirikoissa?)

Nämä ongelmathan ovat yleismaailmallisia. Mutta kaikkien niiden takaa kuultaa myös perusasenne, jonka olen tähän asti kuvitellut olevan tyypillisempi sentrooppalaisille ja vähemmän tyypillinen esimerkiksi suomalaisille: MINÄ vastaan SYSTEEMI. Sentrooppalaiselle ajatus siitä, että olisi läpinäkyvät, selkeät ja kaikille yhteiset säännöt, on usein jotenkin vieras, samoin kuin konsensus- ja kompromissipolitiikka, ymmärrys siitä, että yhteisen edun vuoksi pitää joskus tinkiä omista toiveista ja ”talvisodan hengessä” alistua johonkin ikävään, sillä samassa veneessä täällä ollaan kaikki. Systeemi ei ole meidän kaikkien yhteinen ja meitä kaikkia varten: jälkifeodaalisessa ajattelussa se on vihamielinen ympäristö, jossa pyritään eteenpäin ja ylöspäin etsimällä porsaanreikiä ja rakentamalla lojaalisuussuhteita – ja ehdottomasti yksin, kaikkia muita vastaan, mitään vaakasuoraa solidaarisuutta ei ole.

Suomalaisen kuten monet muutkin saa höyrähtämään salaliittohuuhaajuttuihin lietsomalla herravihaa (”eliittejä” kohtaan), kateutta ja kaunaa, tämä resepti toimii valitettavasti kaikkialla. Sentrooppalainen taas ei edes tarvitse tätä ”kansa vastaan eliitti” -retoriikkaa epäilläkseen valtavirtatiedettä ja viranomaisten päätöksiä – sillä MINÄ, MINÄ, MINÄ. Fiksut, kouluja käyneet, hyvin toimeen tulevat yhteiskunnan tukipylväät eivät tykkää ikävistä velvoitteista eivätkä varsinkaan ymmärrä, miksi heidän pitäisi esimerkiksi ottaa se rokote pandemian pysäyttämiseksi väestötasolla – sillä MINÄhän olen terve (tätä painottivat jokseenkin kaikki Der Standardin haastattelemat esimerkkihenkilöt), ja kuka sanoo, että MINUN pitäisi noudattaa samoja sääntöjä kuin nuo toiset, tyhmemmät ja köyhemmät?

Itsekkäitä k**ipäitähän on tietenkin kaikissa maissa ja kansoissa, samoin kuin tyhmiä ja ajattelemattomia. Mutta väitän silti, että sentrooppalainen feodalismiperinne on omiaan erityisesti kehittämään tietynlaista k**ipäisyyttä: minulla (meillä) on tietenkin eri säännöt kuin muilla. Ja että tästä nousevat sekä Unkarin vallanpitäjien teflonotsainen kaksinaismoralismi että fiksujen keskiluokkaisten itävaltalaisten ”säädyllinen” (ja siksi ehkä erityisen vaarallinen) rokotusvastaisuus.


Homma eskaloituu

27 heinäkuun, 2021

Keskellä kesää ei ehkä ole ihanteellinen aika järjestää mielenosoituksia, pohtii 444.hu-sivuston videolla haastateltu oppositiopoliitikko, Momentum-puolueen hallituksen jäsen Miklós Hajnal. Tai, kuten toinen haastateltu kansalainen huomauttaa, ”suurella osalla Unkarin kansaa on muuta puuhaa, vain me työttömät ehdimme tulla paikalle”. Silti viime päivinä on puhuttu paljon ja osoitettu mieltäkin uuden ”lastensuojeluna” esiintyvän ”sateenkaarivastaisen” lain johdosta, ja lauantain Pride-tapahtumastakin muodostui yhden sortin mielenosoitus.

Eilen sitten uudehko oppositiopuolue Momentum yhdessä muiden oppositiopuolueiden kanssa kutsui kansaa osoittamaan mieltään pari viikkoa sitten julkisuuteen puhjenneen ns. Pegasus-skandaalin johdosta. Useiden valtioiden, näiden joukossa ainoana EU-maana Unkarin, arvellaan vakoilleen kriittisiä toimittajia, kansalaisaktivisteja, kenties oppositiopoliitikkojakin älypuhelimiin salaa ujuttautuvan israelilaisvalmisteisen sovelluksen avulla. (Selvyyttä asiaan on vaikea saada: maanantaina asiasta kutsuttiin koolle (suljettujen ovien taakse) parlamentin turvallisuusvaliokunta, jonka olisi pitänyt pystyä kuulemaan asiasta sisäministeri Pintériä, mutta valiokunnan Fidesz-puoluetta edustavat jäsenet jäivät tulematta, joten kokous ei ollut päätösvaltainen eikä saanut mitään aikaan.) Pegasus-mielenosoitukseen Fidesz-puolueen päämajan eteen saatiin koolle ”tuskin muutama tuhat ihmistä”, kertoi uutissivusto Telex.

Momentumin violettiin pukeutunut mielenosoittaja pitelee julistetta, jossa Orbánin isonveljenkatseen yläpuolella lukee: ”Me sanomme valvonnalle EI! Julisteen alaosassa kysytään: ”Varastetaanko meiltä vielä yksityiselämäkin?”

444-sivuston haastattelemat mielenosoittajat ovat vakuuttuneita asiastaan. Monet huutavat vihaisina tuttuja iskulauseita Orbán takarodj! (‘Orbán, häivy!’) ja Mondjon le! (‘Erotkaa!’). Keski-ikäinen pariskunta, joka vielä muistaa entiset maailmanajat, sanoo ääneen sen, mitä monet muutkin: Unkarin nykyisestä puoluevaltiomeiningistä tulee valtiososialismin aika mieleen.

Peli kiristyy ja tunnelmat muuttuvat yhä sotaisammiksi. Äskettäin kirjoitin uudesta julistekampanjasta, jossa kansalaisten tunteita kuvaillaan ja nostatetaan somesta tutuilla emojeilla.

”Lähteekö György Soros jälleen hyökkäykseen?” István Fazekasin kuva hvg.hu:n jutussa.

Samaa teemaa taotaan kansalaisten mieliin myös tv:ssä ja netissä pyörivillä mainosvideoilla. Olen nyt törmännyt niistä jo pariin: ne alkavat mustavalkoisella kuvalla ”Brysselistä” eli Eurooppa-parlamentin rakennuksesta, sitten kerrotaan, mitä ilkeyksiä ”Brysseli” suunnittelee Unkarin varalle – seksuaalipropagandaa kouluihin (videolla värikkäästi pukeutuneet ja tällätyt drag- tai trans-henkilöt esiintyvät lapsille jossain ”lännessä”), tai ”suuryritysten aiheuttamien ympäristötuhojen” maksattamista (videokuvaa tupruavista tehtaanpiipuista, likavesitulvasta ja valtavasta kaatopaikasta) kansan verorasitusta korottamalla. (Hetkinen, suoraan Brysseliinkö meidän veromme maksetaankin?) Lopuksi kysytään:

”Mitä te tästä ajattelette?”

Emoji-asteikko tässä on sikäli harhaanjohtava, että kansallisessa konsultaatiossa ei vastauksiin ole mitään asteikkoa tarjolla, vain johdattelevasti ja kärjistävästi muotoillut juu- ja ei-vaihtoehdot.

Niin, se kansallinen konsultaatio. Senhän voi taaskin täyttää joko paperilla tai verkossa, ja verkkoversion teknisessä toteutuksessa ongelmat ovat samat kuin jo aiemminkin. Muuan Gergely Tomanovics julkaisi sunnuntai-iltana YouTube-kanavallaan videostriimin, jossa näytettiin, miten hänen ohjelmoimansa ”NERbot 2.0” (NER, kuten blogin lukijat kenties muistavat, on lähinnä pilkkanimeksi vakiintunut Orbánin järjestelmän nimike: Nemzeti Együttműködési Rendszer eli ‘Kansallisen yhteistoiminnan järjestelmä’) täyttää verkon konsultaatiolomaketta satunnaisgeneraattorilla tuotetuilla nimillä ja henkilötiedoilla sekä vastauksilla. Vastaukset olivat siis satunnaisesti arvottuja – sillä ”robotti on vielä typerämpi kuin keskiverto-fideszläinen, kenties jopa István Hollikiakin [Fidesz-puolueen viestintäpäällikkö] typerämpi” – eikä niiden tarkoitus ollut vaikuttaa kyselyn tuloksiin vaan pelkästään osoittaa, että koko kyselyllä ei ole mitään todellista merkitystä eikä arvoa, koska sen voi kuka hyvänsä täyttää miten monta kertaa hyvänsä. NERbot 2.0 ehti muutamassa tunnissa täyttää yli kolmetuhatta virtuaalista konsultaatiokaavaketta. Hallitus ilmoitti tekevänsä rikosilmoituksen tästä ”hyökkäyksestä”.

Virallisen narratiivin mukaan joka tapauksessa ”Brysseli on hyökännyt Unkarin kimppuun”, koska Unkari haluaa suojella lapsia homorummutukselta ja pakkotransutukselta sekä puolustaa perinteisiä perhearvojaan.

Valtiosihteeri Bence Rétvári FB-sivullaan: Kansanäänestystä lastensuojelusta tarvitaan siksi, että Brysseli on hyökännyt Unkarin kimppuun. Unkarin lasten kasvattamisesta voivat päättää unkarilaiset vanhemmat, eivät Brysselin HLBT-lobbarit.

Kansalaisille on ”maalitettu” perinteiset kohteet: Soros sekä hänen rahoittamansa ja mobilisoimansa sateenkaarilobbarit sun muut ”valekansalaisjärjestöt”, maahanmuuttajat (myös maahanmuutto, Sorosin lempiprojektina sekä koronapandemiaan liittyvänä riskitekijänä, on mahdutettu mukaan, vaikka pakolaiskriisi valitettavasti kuivuikin kokoon), sekä tietenkin ennen kaikkea ilkeä Brysseli.

”Raivostuttaako Brysseli teitä?” – Propagandajulisteeseen on tyytymätön kansalainen lisännyt oman kommenttinsa: ”Brysseli on kaupunki. Sinä tässä meitä raivostutat, Viktor!” (Kuva Egymillióan a magyar sajtószabadságért -yhteisön FB-sivulta.)

Tämän lisäksi on esiin kaivettu jälleen kerran Se Vanha Vainooja: Ferenc Gyurcsány, entinen pääministeri ja jo vuosituhannen alussa kahtia jakautuneessa maassa sen ”toisen” puolen johtohahmo, hänkin monien vihaama ja kiistelty persoona mutta oppositiopoliitikoista pitkään ainoa, jonka katsottiin pystyvän tarjoamaan Orbánille vertaisen vastuksen. Gyurcsány ei enää johda sosialistipuolue MSZP:tä vaan siitä lohkaisemaansa ”Demokraattinen koalitio” -puoluetta, jonka erikseen mitattu gallup-kannatus viime vuonna, ennen oppositiopuolueiden suurvaaliliiton syntymistä, pyöri jossain kymmenen prosentin tietämissä. Siitä huolimatta hänet on nostettu yhdeksi konsultaatio- ja kansanäänestyskampanjan uhkakuvista.

Hallituksen mediaimperiumiin kuuluvalla Origo-uutissivustolla kerrottiin jo kesäkuussa, että lokakuuksi on suunnitteilla uusi ”rauhanmarssi”, békemenet (kuten hallitusta tukevan ”kansalaisjärjestön” CÖF:n organisoimia mielenosoituksia nimitetään). Tarkoitus on ”muistuttaa kaikkia yhdestä Unkarin historian synkimmistä ajanjaksoista, Őszödin puheesta ja sen nostattamaan mielenosoitusaaltoon kohdistuneesta terrorista, sekä siitä, että terrorin ohjailija Ferenc Gyurcsány on jälleen pyrkimässä valtaan”. Kuten Unkarin asioita pitempään seuranneet muistavat, ”Őszödin puhe” oli sosialistipuolueen sisäpiiristä vuonna 2006 julkisuuteen vuotanut nauhoite, jossa silloinen pääministeri Gyurcsány hyvin alatyylisin ilmauksin tunnusti puoluetovereilleen, että näin ei voi jatkua, koko kansalle on valehdeltu maan katastrofaalisesta taloustilanteesta. Tämän vuodon jälkeen käynnistyi syksyllä 2006 sarja mellakoiksi eskaloituneita mielenosoituksia, joissa – Orbánin kannattajien mukaan – ratsupoliisit rynnäköivät viattomien kansalaisten kimppuun ja syyttömät sivulliset saivat kumiluoteja silmiinsä. Tai joissa – Orbánin vastustajien mukaan – Fidesz-puolueen masinoimat maihinnousukenkäiset nahkatukat riehuivat, rikkoivat paikkoja ja pahoinpitelivät poliisejakin sairaalakuntoon.

Nyt uusimmassa hallituksen ”tiedotuskampanjassa” kansalaisilta kysytään suoraan: Haluatteko Gyurcsányn ajan palaavan?

”On poliitikkoja, jotka haluaisivat palata Gyurcsányn aikaan. He korottaisivat jälleen veroja, ja asettaisivat jälleen 13. kuukauden eläkkeen uhanalaiseksi. Mitä te ajattelette tästä? Täyttäkää kansallinen konsultaatiokaavake, ja kertokaa mielipiteenne.”

Tällä tavalla, toteaa 444.hu-sivustolla kiukkuisessa mielipidekirjoituksessaan Márk Herczeg, Unkarin hallituksen propaganda on siirtynyt kokonaan uudelle tasolle. Julkisilla varoilla – siis myös Gyurcsányn puolueen äänestäjien maksamilla verorahoilla – kiihotetaan kansaa nimeltä mainiten tiettyä oppositiopoliitikkoa ja hänen puoluettaan vastaan. Eikä tämä siis ole puolueen vaalimainontaa (vaikka sitähän se itse asiassa on) vaan valtion varoilla, hallituksen nimissä kustannettua ”tiedotusta”.

Mutta palataanpa alkuun: Unkarin hallitus on siis jälleen kerran kiivaassa propagandasodassa ”Brysseliä” vastaan, viis siitä, että kansan ylivoimainen enemmistö kannattaa EU:hun kuulumista ja Orbánin oma systeemikin pysyy pystyssä EU:n tukien avulla ja ansiosta. (Jotka siis eivät ole mitään avustusta – Orbán on itse korostanut puhuessaan elpymisrahaston kiistellyistä tuista, että ”nämä rahat eivät ole lahjaa, vaan ne kuuluvat meille.”) Kansalaisille tuutataan joka torvesta täyttä sotaretoriikkaa.

Brysselistä päin katsellen kaikki näyttää aivan erilaiselta. Unkarin elpymistukien maksamista ei viivytellä sateenkaarilobbarien painostuksesta vaan siihen asti, että Unkari korjaa tietyt oikeusvaltion tilaa koskevat ongelmat eli mm. turvaa tuomioistuinten riippumattomuuden ja takaa, että Euroopan petoksentorjuntaviraston (OLAF) paljastamat korruptiotapaukset tutkitaan kunnolla. Näin siis komissaari Didier Reynders kertoi viikko sitten unkarilaiselle toimittajalle. Tänään taas komission tiedottaja Veerle Nuyts – ainakin 444.hu:n mukaan – kehui, että ”unkarilainen osapuoli oli vastannut EU:n komission ehdotukseen ja on valmis tekemään rakentavaa yhteistyötä vielä avoimien kysymysten ratkaisemiseksi”. Unkari (kuten monet muutkin jäsenmaat, myös Suomi) saa lisäaikaa selvittelyjä ja neuvotteluja varten.

Mitäs tämä tämmöinen rakentava yhteistyö oikein on? Eikö sinne Brysseliin pitänyt mennä lyömään nyrkkiä pöytään ja sanomaan, että nokka pois meidän asioistamme ja rahat tänne? No ei. Tapansa mukaan Unkari esittää Brysselissä kilttiä ja yhteistyökykyistä, ja ”Eurostoliitto”-retoriikka on varattu kotimaiseen käyttöön. Sivustakatsoja ei voi kuin ihmetellä, kuvitteleeko Orbánin hallitus todellakin pystyvänsä kielimuurinsa suojassa sanomaan mitä hyvänsä. Tai: miten monta tämän riikinkukkotanssin kuviota tässä joudutaan vielä katselemaan, ennen kuin EU loputtoman vatvomisen ja ystävällisen sormenheristelyn jälkeen oikeasti tekee jotakin.


Ajatelkaa edes lapsia

23 heinäkuun, 2021

Täytyy vielä hetkeksi palata viime blogahdukseni teemaan eli Unkarin kiistellyn ”sateenkaarivastaisen” lain jälkimainingeissa käynnistettävään kansanäänestykseen siitä, saako kouluissa mainostaa lapsille homoseksuaalisuutta ja pitäisikö Unkarissa olla lapsille tarjolla sukupuolenvaihdosleikkauksia. Unkarilainen somekuplani on nimittäin pursunut toinen toistaan hyytävämpiä huomioita siitä, miten ristiriitaisia, mahdottomia ja järjettömiä sekä ”lastensuojeluna” markkinoitu uusi laki että siihen liittyvät propagandapaketit (kansallinen konsultaatio ja nyt kaavailtu kansanäänestys) ovat.

Aloitetaanpa lapsia koskevan lainsäädännön ristiriitaisuuksilla, jotka lastensuojelujärjestö Hintalovon (‘Keinuhevosella’) on koonnut tähän julisteeseen:

12–14-vuotias saa rankaisematta harrastaa suostumuksellista seksiä alaikäisen (alle 18-vuotiaan) kanssa. Sitä vastoin alle 14-vuotias ei saa ilman saattajaa käydä eläintarhassa tai konsertissa, ei hakea omaa henkilötodistusta eikä vastata mielipidekyselyihin. Ja vasta 12-vuotiaana, siis samaan aikaan kun sukupuolisuhteet (nuorten kumppanien) kanssa tulevat luvallisiksi, unkarilainen nuori saa katsoa esimerkiksi semmoisen viattoman romanttisen komedian kuin Richard Curtisin Rakkautta vain (Love Actually).

14–16-vuotias saa halutessaan olla seksuaalisuhteessa myös aikuisen kanssa, ja 16-vuotias voi holhoojan suostumuksella solmia avioliiton. Sitä vastoin 14- tai 15-vuotias ei voi yksinään hakea ehkäisypillerireseptiä. Alle 16-vuotias ei ”tietenkään” saa äänestää tai tehdä kauppakirjaa omissa nimissään. Mutta hän ei myöskään saa lukea netistä seksuaalivalistustekstejä eikä, kauhistus, katsella South Park -piirrossarjaa.

16-vuotiaan ei enää ole pakko käydä koulua. (Unkarissa oppivelvollisuusikäraja nostettiin 16:sta 18:aan vuoteen vuonna 1998, ja vuodesta 2012 lähtien Orbánin hallitus laski sen jälleen 16:een. Tutkimusten mukaan ikärajan laskeminen ei ole vähentänyt vaan päinvastoin lisännyt koulupudokkaiden ja syrjäytyvien nuorten määrää.) 16-vuotias voi Unkarissa jo saada ajokortin ja pääsee kuljettamaan autoa tai moottoripyörää. Sitä vastoin alle 18-vuotias ei saa ostaa raaputusarpaa tai lottokuponkia, ja passin tai työharjoittelupaikan hän voi hankkia itselleen vain holhoojan luvalla. Missään tapauksessa hän ei saa oleskella tupakkakaupassa eikä ostaa alkoholijuomia (vaikka, kuten muistamme, voi olla jo naimisissa holhoojan suostumuksella).

Uusi laki kieltää toimittamasta alle 18-vuotiaiden saataville sellaisia sisältöjä, joissa seksuaalisuutta kuvataan ”itsetarkoituksellisena” (öncélú), mitä tämmöinen sitten tarkoittaakin, tai joissa ylipäätään esitetään homoseksuaalisuutta tai ”syntymäsukupuolta vastaavasta identiteetistä poikkeamista”. Lasketaanko ”identiteetistä poikkeamiseksi” myös drag, ja jos, niin miten sitten ne lukuisat elokuva- ja näyttämöklassikot, joissa mies jostain muusta syystä kuin pelkästä esiintymisen ilosta pukeutuu naiseksi tai nainen mieheksi, Disneyn Mulanista tai ”Piukoista paikoista” alkaen? Tämmöisiä sisältöjä lienee jokseenkin mahdoton määritellä, ja vielä mahdottomampaa luulisi olevan tämän kiellon valvomisen.

Unkarissakin huomattava osa lapsista pääsee vapaasti nettiin, missä katseltavana on paljon pahempaakin kuin naiseksi pukeutuvia miehiä. Tässä muutaman vuoden takaisessa artikkelissa väitetään, että kymmenvuotiaista Unkarissakin jo merkittävä osa on nähnyt pornokuvia tai -videoita, ja varhaisteini-ikäisistä melkoinen osa etsii pornoa itse aktiivisesti netistä. Tämä siis samaan aikaan, kun poikkeavasta tai ”itsetarkoituksellisesta” seksuaalisuudesta eivät saa koululaisille kertoa kuin viranomaisten erikseen kouluttamat ja valtuuttamat tahot.

Miten ylipäätään hoidetaan tämä lasten valistaminen, kun tähänastiseenkin valistukseen on viimevuotisen tutkimuksen mukaan tyytymättömiä enemmistö lasten vanhemmista? Unkarilaisessa somekuplassani on viime päivinä kelluskellut tositarinoita nuorista äideistä, jotka luulevat, että kerran abortin teetettyään ei enää voi tulla raskaaksi, tytöistä, jotka ensimmäinen kuukautisvuoto säikyttää perin juurin, tai teinipojasta, joka on netistä lukenut, että syömällä valtavat määrät kukkakaalia saa isomman vehkeen. Vuoden 2017 Eurostat-tilaston mukaan Unkarissa 9.9% ensisynnyttäjistä on alle 20-vuotiaita, ja tämän suurempi teiniäitien osuus on vain Romaniassa ja Bulgariassa. Vuonna 2020 Unkarissa viisi lasta päivässä syntyi alaikäiselle äidille.

Vaikuttaa siis siltä, että lasten suojelemisen kannalta tärkeämpää kuin mahdollisen sateenkaaripropagandan torjuminen olisi kunnollinen valistus. WMN-sivustolla psykologi Barbara Németh kertoo, tämän uuden kansanäänestys-älyttömyyden innoittamana, miltä hänen mielestään lapsia ennen kaikkea tulisi suojella:

  • Syrjäytymiseltä tai syrjinnältä. Vuonna 2019 tehdyn tutkimuksen mukaan puolet unkarilaisista lapsista on joskus kokenut, että toiset lapset eivät hyväksy heitä. Sukupuoli-identiteetiltään ”poikkeavien” lasten ja nuorten osalta tämä osuus on vielä paljon suurempi.
  • Väkivallalta. Vuonna 2020 yli satatuhatta lasta joutui Unkarissa väkivallan tai vakavan laiminlyönnin uhriksi. Lapsiin kohdistuvat rikokset ja perheensisäinen väkivalta yleistyivät koronapandemian myötä voimakkaasti.
  • Seksuaaliselta väkivallalta. Hyväksikäytettyjen ja raiskattujen lasten määrä on viime aikoina samoin voimakkaasti lisääntynyt, vuonna 2020 seksuaaliseen riistoon liittyvän rikoksen uhreina oli yhteensä pitkästi yli 300 lasta. Kuten tässä blogissa on aiemminkin taidettu mainita, EU:n alueella tunnistetuista seksuaalisen ihmiskaupan uhreista yli puolet on alaikäisiä, ja ihmiskaupan uhrien joukossa kaiken kaikkiaan unkarilaiset muodostavat suurimman kansallisuusryhmän. Suuri osa seksuaalisesta hyväksikäytöstä jää piiloon, ja suuri osa myös tapahtuu perhepiirissä. (Äskettäin jossakin näkemäni tiedon mukaan Unkarissa 80 %:ssa hyväksikäyttötapauksista tekijä ei ole vieras setä vaan lapselle ennestään tuttu.)
  • Valheelliselta ja väärältä informaatiolta. Seksuaalivalistuksen surkeasta tilasta oli jo puhetta: sekä koulu että tutkimusten mukaan suuri osa vanhemmista eivät pysty antamaan lapsille asiallista tietoa sukupuoliasioista, joten informaationlähteenä toimivat kaveripiiri ja netti pornosisältöineen ja valeuutisineen. Tuoreen tutkimuksen mukaan unkarilaiset teinit luottavat ”diginatiivin” taitoihinsa ja medialukutaitoonsa usein liikaa, ja näitä valmiuksia pitäisi koulussa kehittää paremmin.
  • Henkistä ja fyysistä terveyttä uhkaavilta vaaroilta. Yllä mainittujen teiniraskauksien lisäksi Németh muistuttaa, että yhdeksäs-kymmenesluokkalaisista koululaisista joka kuudes on käyttänyt marihuanaa, joka kymmenes ottanut rauhoittavia tai unilääkkeitä ilman lääkärin määräystä, joka kahdeskymmenes kokeillut synteettisiä muuntohuumeita. Lastenpsykiatrisista palveluista on huutava pula, joiltain seuduilta ne puuttuvat täysin.
  • Köyhyydeltä. Melkein neljäsosaa Unkarin lapsista uhkaa köyhyys tai syrjäytyminen, ns. syväköyhyydessä elää 125 000.
  • Poliittiselta hyväksikäytöltä. Puheenvuoronsa lopuksi Németh huomauttaa, että poliitikot ja päättäjät ovat jo iät ajat mielellään käyttäneet lapsia vaalikampanjoissaan ja tilaisuuksissaan (tästä kertovissa kriittisissä unkarilaisissa uutisissa on usein silmääni pistänyt ilmaus biodíszlet, ‘biolavaste’), mutta erityisen halpamaista on se, miten väitetyistä lasten oikeuksista tehdään poliittinen lyömäase – niin kuin nyt on tapahtunut.

Näin siis lasten kasvatuksen ja oikeuksien asiantuntijat. Samaan aikaan politiikan vankkurit jyristelevät eteenpäin omaa rataansa. Tänä aamuna pääministeri Orbán aloitti perinteisen perjantaiaamuisen radiohaastattelunsa puolustamalla kansanäänestystä: sitä tarvitaan, koska Brysseli on hyökännyt Unkarin kimppuun.

”Viktor Orbán: Brysseli on hyökännyt Unkarin kimppuun – KUUNNELKAA [HAASTATTELU] TÄSTÄ [LINKISTÄ]”. Tämä journalisti Franziska Tschinderlen twiitistä poimimani kuva on kooste Unkarin maakuntalehtien verkkosivuista. Kaikki maakuntalehdet (ja niiden verkkosivustot) kuuluvat nykyään hallituksen mediaimperiumiin, ja niiden sisällöt tuotetaan keskitetysti.

Brysselin herrat kiristävät, uhkailevat, painostavat, pidättävät Unkarilta tukirahoja, jotka oikeutta myöten sille kuuluisivat, ja kaiken takana – näin Orbán – on se, että HLBTQI-aktivistit pitäisi päästää kouluihin. Paljonhan puhutaan Unkarin korruptiosta, mutta tämä on Orbánin mukaan pelkkä ”peitetarina”. Ja mitä Pegasus-salakuunteluskandaaliin tulee, siitä on kuulemma sisäministeri jo sanonut kaiken olennaisen.

Tuota noin. Eihän tässä lapsista ole kysymys, sehän lienee jo tullut selväksi. Lasten ”suojeleminen” on valittu kampanjateemaksi siksi, että aikuisia seksuaalivähemmistöjen edustajia ei ainakaan vielä voi Euroopassa ruveta avoimesti syrjimään tai vainoamaan. (Orbán itsekin on korostanut, että aikuisilla unkarilaisilla on oikeus itse valita elämäntapansa, ja niin kuin olen tainnut jo monesti mainita, myös Fidesz-puolueen korkeimmilla portailla on homoseksuaaleja tai sellaisiksi epäiltyjä. Eilisessä hallituksen tiedotustilaisuudessa – näin raportoi asiasta tähden 444.hu – pääministerin kansliaministeri Gergely Gulyás, jonka suuntautumisvaihtoehdosta myös liikkuu sitkeitä huhuja, vastasi Telex-sivuston toimittajan kysymykseen, että lauantaina järjestettävässä Pride-tapahtumassa tuskin tulee olemaan Fidesz-puolueen edustajia, sillä nämä kaksi kohderyhmää ovat täysin erillään toisistaan. Ja tästä puhkesi toimittajien joukossa äänekäs spontaani naurunrähäkkä.) Lapsia ”saalistavat” tai ”käännyttävät” sateenkaaripropagandistit sitä vastoin sopivat pelotteeksi. Rakennelma on mielikuvituksellinen ja sen logiikka outo, mutta tässä onkin kohderyhmänä semmoinen väki, jonka kohdalla logiikalla, järjellä tai tutkimustiedolla ei ole niin väliä.

24.hu-sivustolla politiikantutkijat Balázs Böcskei ja Andrea Szabó pohtivat, miksi Fidesz-puolue on ryhtynyt näin näkyvästi kampanjoimaan juuri seksuaalivähemmistöjä vastaan, niin että tämän absurdin kansanäänestyksen viidestä kysymyksestä kolme käsittelee ”sukupuolen muuttamista”. Kysymys on siis identiteettipolitiikasta, ja identiteettipolitiikan teemoja ovat Euroopan oikeistopopulistit pyöritelleet julkisuudessa viime vuosien ajan sangen näkyvästi. Näissä teemoissahan tyypillistä on se, että ne ovat – niin ”kansallismielisinä” kuin nämä puolueet esiintyvätkin – kansainvälistä kauraa, tuontitavaraa. Homofobialla, islamofobialla tai rasismilla on hyvin vähän tekemistä Unkarin tai juuri minkään muunkaan Euroopan maan konkreettisten poliittisten tai taloudellisten ongelmien kanssa. Kuitenkin juuri nämä identiteettipoliittiset aiheet ovat nyt nousseet Unkarissa politiikan keskiöön.

Böcskei ja Szabó toteavat, että Fidesz ei enää aikoihin ole pystynyt viemään äänestäjiä toisilta puolueilta. Valtapuolue, jonka kannatus on viime vuosien tutkimuksissa pyörinyt 50 prosentin molemmin puolin, on siis riippuvainen omien äänestäjiensä säilyttämisestä, ei vain uskollisen ydinjoukon vaan ennen kaikkea ”reunaäänestäjien”, niiden, jotka ovat kaikkein löyhimmin sitoutuneita puolueen piireihin ja ohjelmaan. Tämän löyhän reunuksen (josta osa lienee äärioikeistolaisen, sittemmin kohti poliittista keskustaa liukuneen Jobbikin entisiä äänestäjiä) kannatuksen säilyttäminen on Fidesz-puolueelle tässä tilanteessa elintärkeää. ”Reunuksen” väki on keskimääräistä vähemmän koulutettua, keskimääräistä enemmän klassisen työväenluokan ja alemman keskiluokan edustajista koostuvaa. Ennen kaikkea se on asenteiltaan ei vain perinteisen oikeistolaista vaan radikaalia. Kun Fidesz-puolueen äänestäjien uskollisesta ydinjoukosta kokonaista neljäsosa [!] on samaa mieltä siitä, että ”homojen ja lesbojen on annettava rauhassa elää omaa elämäänsä”, niin ”reunuksessa” näin suvaitsevaisia on vain joka seitsemäs.

Ei tässä siis kukaan lapsia ajattele, vaan vaalikalastuksessa Orbánin pohjaonki on heitetty mahdollisimman syvälle mutaan.


Ihan perheestä, osa 3

21 heinäkuun, 2021

Äskettäin kirjoitin Unkarin hallituksen uusimmasta ”kansallisesta konsultaatiosta” eli kansalaiskyselyksi naamioidusta propagandapaketista, johon vastaamista vauhditetaan nykyään myös kaupunkien julkisissa tiloissa komeilevalla julistekampanjalla. Tutun sinipohjaisissa plakaateissa ei tällä kertaa ole kuvapankkikuvia onnellisista perheistä ja tulevaisuudenuskoisina hymyilevistä tyynistä vanhuksista vaan erilaisilla emojeilla ilmaistuja tunnetiloja, joiden vallassa kansalaisten toivotaan täyttävän kyselykaavakkeet. Kuten 444.hu-sivusto asian ilmaisee: äänestäjiä pidetään lastentarhan taaperoryhmän tasoisina otuksina.

”Suututtaako teitä laiton maahanmuutto? Täyttäkää kansallinen konsultaatio!” – ”Korottaisitteko minimipalkkaa? Täyttäkää kansallinen konsultaatio!”

”Pelkäättekö lapsenne joutuvan seksuaalisen propagandan kohteeksi? Täyttäkää kansallinen konsultaatio!”

Kuten tuosta alimmasta kuvasta näkyy, myös kansallisen konsultaation teemoihin kuuluu ”lasten suojeleminen seksuaalipropagandalta” (sekä vanhempien oikeus määrätä, millaista seksuaalikasvatusta lapsille annetaan). Tarkemmin sanoen tätä koskee yksi konsultaation 13 kysymyksestä. Tämän takanahan on tietenkin uusi ja kautta Euroopan melkoista kohua nostattanut laki, joka myös Brysselissä tulkitaan seksuaalivähemmistöjä syrjiväksi. Orbánin hallitus on toista mieltä.

Niin kuin Suomenkin mediassa on kerrottu, ”sateenkaarivastaiset” pykälät eli kielto altistaa alaikäisiä lapsia seksuaalivähemmistömyönteiselle ”propagandalle” lisättiin vaivihkaa jälkikäteen uuteen lakiin, jonka varsinaisena tarkoituksena oli lasten suojeleminen seksuaaliselta hyväksikäytöltä mm. koventamalla tällaisista rikkomuksista määrättyjä rangaistuksia sekä perustamalla erityinen pedofiilirekisteri. Jo alkuperäisessä lakiesityksessäkin, sen ilmeisestä hyvästä tarkoituksesta huolimatta, oli useita ongelmia, ja varsinaisestihan ns. jööti osui tuulettimeen siinä vaiheessa, kun tähän lakiin nivottiin seksuaalivähemmistöjä koskevia pykäliä.

Kysymyshän ei todellakaan ole vain lasten suojelemisesta. Sen näkee jo siitäkin, että uusi laki ei millään tavalla puutu esimerkiksi lapsiprostituutioon tai lapsipornoon, joiden osalta esimerkiksi ECPATin tuore Unkari-raportti on varsin korutonta kertomaa. Etenkin köyhimmistä kansankerroksista – mutta näistähän suuri osa on romaneja, joilla ilmeisesti ei ole väliä – lähtöisin olevia alaikäisiä tyttöjä on vuosikaudet rahdattu ulkomaidenkin punalyhtykaduille. EU:n rekisteröidyistä ihmiskaupan uhreista unkarilaiset muodostavat suurimman kansallisuusryhmän, heitä on lähes puolet, ja heistä yli puolet on alaikäisiä. Varsinkin romaniyhteisöissä teiniraskaudet ja lasten ”avioliitot” ovat tavallisia. Unkarissa myös ”oikean” avioliiton saa solmia holhoojan luvalla jo 16-vuotiaana – kun taas vasta 18-vuotias on tarpeeksi vanha saadakseen itse hankkia tietoa ”poikkeavista” seksuaalisuuden ja sukupuoli-identiteetin muodoista.

Orbán on kuitenkin pelimiehiä ja valmis jatkamaan törmäyskurssilla viimeiseen saakka. Hallituksen äänitorvet jaksavat uupumatta inttää, että uusi laki ei syrji seksuaalivähemmistöjä eikä puutu aikuisten täysivaltaisten ihmisten elämään, vaan siinä on kyse edelleenkin vain perhearvoista, perheiden ja lasten suojelemisesta. Nyt ei enää kansallinen konsultaatiokaan riitä, vaan Orbán ilmoitti tänään, että lasten suojelemisesta järjestetään kansanäänestys. Sen kysymyksetkin on nyt julkistettu. Kas näin:

1. Kannatatteko sitä, että alaikäisten lasten peruskouluopetuksessa ilman vanhempien suostumusta järjestetään [eri] seksuaalisia suuntauksia esittelevää toimintaa?

2. Kannatatteko sitä, että alaikäisille lapsille esitellään/mainostetaan/propagoidaan [tai miten tämän ”népszerűsíteni”, ’popularisoida’ nyt oikein kääntäisi?] sukupuolenvaihdoshoitoja?

3. Kannatatteko sitä, että sukupuolenvaihdoshoidot olisivat tarjolla myös alaikäisille lapsille?

4. Kannatatteko sitä, että alaikäisille lapsille esiteltäisiin heidän kehitykseensä vaikuttavia [sic] seksuaalisia mediasisältöjä rajoituksitta?

5. Kannatatteko sitä, että sukupuolen vaihtamista esitteleviä mediasisältöjä voitaisiin julkaista?

Jälleen kerran näemme melkoisen olkiukkojen tonttuparaatin. Otetaanpa järjestyksessä:

”Vanhempien suostumusta” Unkarin kouluissa annettavaan opetukseen ja sen aatemaailmaan ei tähän asti ole ihmeemmin kyselty, siitä huolimatta, että koulujen opetusohjelmat ja oppikirjat ovat nostattaneet asiantuntijapiireissä melkoista, lievästi sanoen, kritiikkiä. Niiden antama kuva esimerkiksi kansallisesta historiasta, kirjallisuudesta ja kulttuurista on omituinen ja paikoitellen huuhaan rajamailla. Miten huolehditaan niiden vanhempien oikeuksista, jotka kenties haluaisivat kasvattaa lapsiaan avoimuuden ja suvaitsevaisuuden hengessä?

Kakkos- ja kolmoskohta maalaavat seinälle mörköä, jonka hallituksen mediaimperiumin keltaisempi laita oitis kuvittaa vielä todentuntuisemmin sitä kohdeyleisöä varten, jolle lähdekritiikkiä on aikoinaan annettu hyvin pienellä lusikalla. Näin kertoi eilen keltalehti Ripost kansikuvan kohuotsikossaan:

”Pojasta tytöksi, tytöstä pojaksi: jo lapsillekin tehdään sukupuolenvaihdosleikkauksia! GENDERHULLUTUS: Lännessä ei vaadita edes vanhempien suostumusta!”

Kuten tiedämme, ”gender” tarkoittaa englanninkielisessä tieteellisessä kielenkäytössä sosiaalista sukupuolta (vastakohtana biologiselle sukupuolelle, sex). Tämä ajatus – siis se, että ihmisen ”miehekkyys” tai ”naisellisuus” siihen liittyvine käyttäytymismalleineen, asenteineen jne. olisi suhteellinen ja monisyinen, yhteiskunnallinen ja kulttuurisidonnainen juttu eikä yksinkertainen joko-tai-homma, jonka voi määrittää kurkkaamalla kyseisen ihmisen pöksyihin – toimii tehokkaana pelotteena tai ”symbolisena liimana”, jolla Euroopan oikeistopopulistit yhdistävät lippujensa alle kirjavan joukon muutospelkoisia äijiä ja äijättäriä, fundamentalistikristityistä jalkapallohuligaaneihin. Tämän symbolisen liimaputkilon kyljessä lukee nykyään ”GENDER”, ja pakettiin kuuluu myös salaliittoteorialta haiskahtava ajatus ”genderistä” ”ideologiana”, johon NE haluavat meidät ”käännyttää”.

Mielenkiintoista on myös, että Unkarissa on päästy niin pitkälle, tai niin kauas takaisin reaalisosialismin aikaan, että vihollisen nimenä voi olla myös yksinkertaisesti ”Länsi”. Turmeltuneessa Lännessähän tunnetusti autoilla leikkivä pikkutyttö saa oitis koululääkäriltä lähetteen sukupuolenvaihdokseen ja testosteronipiikin pyllyynsä ennen kuin arvaakaan, eikä vanhemmilta kukaan kysy mitään (ihan totta, tämmöisiä juttuja on Unkarissa levitetty jo jonkin aikaa).

Kysymyspatteriston lopussa rivien välistä piirtyy näkyviin ajatus ”lasten aivopesusta” tai ”käännyttämisestä”. Varsinaisena uhkakuvana tässä ovat sateenkaariaktivistit, joita on estettävä pääsemästä kouluihin lasten kimppuun, tarjoamaan näille näiden ”seksuaaliseen kehitykseen vaikuttavia” sisältöjä. Siis pelkkä homoseksuaalisuudesta tai transsukupuolisuudesta kertominen saa lapsiparkojen päässä jotain napsahtamaan, niin että reippaat pojat ja tytöt eivät enää haluakaan toteuttaa perinteisiä sukupuolirooleja eheän ja monilapsisen kansallismielisen ydinperheen vanhempina vaan muuttuvat yks kaks oudoiksi olennoiksi, joiden maailmassa kuuluu asiaan identifioida itsensä tänään mieheksi, huomenna naiseksi ja ylihuomenna kenties koiraksi, joka tykkää kumisaappaista.

No niin. Tämä kaikkihan näyttää varsinaiselta mätäkuun jutulta ja panee kyselemään, mitä ihmettä oikein Unkarin päättäjien päässä liikkuu. Ilmeisesti Orbán tosiaankin pelimiehenä on päättänyt lisätä panoksia ja katsoa, miten pitkälle vastapuolen kantti kestää. Tässä, samoin kuin Orbánin tutussa ”riikinkukkotanssissa” ylipäätään, näkyy myös hauskasti monikerroksisen propagandastrategian toiminta.

Populistien yksinkertaisimmalle kohdeyleisölle tuotetaan todellisissa mutapohjissa kyntävää propagandaa – se tavoittaa ne, jotka tosissaan ovat valmiita uskomaan, että turmeltuneen Lännen suurkaupungeissa ihan oikeasti ghetot palavat, terroristit riehuvat, valkoihoisia kristittyjä sorretaan ja lapset riistetään vanhemmiltaan sukupuolenvaihtoleikkaukseen vietäviksi. Vähän vähemmän kahjolla tasolla liikutaan kansanäänestyksen kysymysten muotoilussa, jossa suinkaan ei suoraan väitetä, että jossakin olisi sukupuolenvaihdoshoitoja tarjolla myös lapsille, kysytään vain, vink vink, haluaako Unkarin kansa tämmöistä myös Unkariin. Brysselissä puolestaan käsittämättömällä teflon-pokerilla kiistetään kaikki kahjoilut (ilmeisesti myös toivoen ja uskoen, että unkarintaidottomat ulkomaalaiset eivät niistä edes tule tietämään) ja vakuutellaan, että kysymys on vain kansallisista arvoista ja vanhempien oikeudesta kasvattaa lapsiaan niiden mukaisesti.

Loppujen lopuksihan tässä tuskin on kysymys siitä, että mahdollinen sateenkaaripropaganda kouluissa hirveästi haittaisi Viktor Orbánia tai muitakaan Unkarin päättäjiä. Tästä vain saadaan – sopivasti vielä näin Pride-tapahtuman alla, joka on Budapestissa tulossa lauantaina – erinomainen ns. kumiluu, jolla kansan huomio saadaan käännetyksi pois todellisista ongelmista, joihin ilkeä EU myös haluaisi puuttua, kuten korruptiosta, oikeusvaltion tilasta tai ympäristöasioista. Ensi kevään parlamenttivaalien lähestyessä ja opposition tiivistäessä rivejään tämmöinen on erityisen tärkeää.

***

Lisäys: Loppukaneetiksi haluaisin vielä kääntää äsken Facebookista silmiini osuneen puheenvuoron.

Olen opettaja.

Ikinä en ole kohdannut ketään (en yksilöä enkä järjestön edustajaa), joka olisi halunnut propagoida koululaisille minkäänlaista seksuaalisuutta. Unkarissa sukupuolenvaihdosleikkauksia ei voi suorittaa alaikäisille, joten tämä ei edes voi olla mikään asiallinen teema.

MUTTA: Usein olen kohdannut lapsia, jotka eivät ole turvassa perheensisäiseltä väkivallalta. Seksuaalista kaltoinkohtelua, tekijänä täysin hetero aikuinen ja uhrina lapsi. Lasten köyhyyttä. Voimattomia, keinottomia lastensuojeluviranomaisia, holhoojia, opettajia. Pedagogiset ammattipalvelut ovat ylikuormitettuja. Tiedän lastenkoteja ja kouluja, joissa ei ole asianmukaista henkilöstöä ja kalustoa. Esimerkiksi: henkilökuntaa on liian vähän ja se vaihtuu taajaan.

Erityislapsille ei ole asianmukaista tukea: ei henkilökuntaa eikä aineellisia edellytyksiä.

Asiantuntijoista on pulaa: lastenlääkäreistä, lapsipsykiatreista, lapsipsykologeista, erityisopettajista, tukiopettajista, opettajista, avustajista, muista terapia-ammattilaisista.

Olen tavannut semmoisenkin teinipojan, joka uskoi, että kukkakaalia syömällä hänen sukuelimensä kasvaa suuremmaksi. Näin hän oli lukenut netistä. Älkää naurako, poika ei ollut koskaan saanut kunnon sukupuolivalistusta.

Useampaan kertaan olen kohdannut tyttöjä, jotka ensimmäinen kuukautisvuoto täysin yllätti ja jotka epätoivoissaan koettivat piilotella tahraisia vaatteitaan.

Olen tavannut monia varhaisteinipoikia, jotka katselevat pornoa kännykkänsä rajattomalla nettiyhteydellä (eikä tietenkään pelkästään heteropornoa, jos tässä nyt halutaan nimenomaan pelätä HLBTQ-meininkejä). Kerronko vielä lisää?

(Nykyisistä lapsilisistä en edes rupea kirjoittamaan…)

Miksi meidän pitäisi äänestää jostakin, mitä ei edes ole? Jostakin, mikä ei ole todellinen ongelma, vain sairaan, perverssin mielikuvituksen luoma uhkakuva? Minusta ei 12 vuoden vallassaolon jälkeen ole korrektia työntää vastuuta vähemmistön niskoille ja kiihottaa sitä vastaan. Varsinkaan semmoisen vähemmistön, joka ei muuta halua kuin elää siinä missä muutkin, ja josta monet haluavat auttaa niitä, jotka ovat heidän laillaan, kuka mistäkin syystä, turvattomassa asemassa.

Näin tekee vain kelvoton, pelkurimainen hallitus, joka ei kykene ratkaisemaan todellisia yhteiskunnan ongelmia mutta yrittää peitellä täydellistä kyvyttömyyttään ja omia törkeitä tekojaan. Tämä ei enää ole mikään näpäytys, vaan koko Unkarille raaka läimäys vasten kasvoja, sen omalta hallitukselta.

Tässä vielä asian selventämiseksi muutama asianmukainen emoji: 😡🤬😡🤬😡


Peliä ja valtapeliä

11 heinäkuun, 2021

Näin eurooppalaisen jalkapallohuuman huipentumista odoteltaessa ajattelin taas kirjoittaa jalkapallosta Unkarissa ja Unkarin politiikassa. Sehän on heimoveljillemme jonkinlainen kansallisurheilulaji – siitä huolimatta, että enemmän kultaa ja kunniaa on viime vuosikymmeninä tullut esimerkiksi uintilajeista. Unkarin jalkapallo ei oikeastaan ole yltänyt Euroopan tai maailman huipulle enää sen jälkeen, kun vuoden 1956 kansannousun kukistuttua suuri osa Ferenc ”Öcsi” Puskásin tähdittämästä ns. ”kultajoukkueesta” päätti jäädä palaamatta kilpailumatkalta kotiin. Silti jalkapallolla on huikea merkitys unkarilaisille ja aivan erityisesti nykyiselle korkeimmalle valtiojohdolle.

Pääministeri Orbánin valtakaudella maa on rakennettu täyteen uusia tai uusittuja jalkapallostadioneja, ei vain siksi, että niiden rakennusurakoista (kenties sopivasti ”tupeerattuine” hintoineen) hyötyvät hänen lähipiirinsä rakennusfirmaoligarkit, vaan aivan avoimesti siksi, että jalkapallo on Orbánin henkilökohtainen intohimo. Siinä, missä entisen Neuvostoliiton huippujohdon valtasuhteita havainnoitiin tarkkailemalla ukkeleiden seisomajärjestystä Kremlin parvekkeella vallankumousjuhlaparaatin marssiessa ohi, Unkarin huippupolitiikasta kertoo jotakin se, ketkä istuvat Orbánin vieressä VIP-katsomossa. Orbán ei myöskään ujostele viittailla omaan urheilumenneisyyteensä, ei, vaikka sillä antaisi vastustajilleen aseet armottomaan ”kehohäpäisyyn”, kuten tässä viime kesänä unkarilaista somekuplaani kiertäneessä kuvavertailussa.

Pitkien ja rankkojen EU:n budjettineuvottelujen jälkeen Orbán oli todennut: ”Unkarilla, minulla henkilökohtaisesti on ollut onnea, sillä minä olen ollut armeijassa ja viettänyt puolet elämästäni valmennusleireillä ja pukuhuoneissa. En ole enää entisessä kunnossani, mutta muutamia tuommoisia suvakkeja [libernyák, tätä rahvaanomaista ja halventavaa ilmausta puitiin sitten Unkarin poliittisessa julkisuudessa pitkän aikaa], joiden kanssa jouduin väittelemään, minä sentään vielä kannan vaikka selässäni. Siis neuvottelujen fyysistä rasitusta, sitä olen kestänyt keskivertoa paremmin ja kestän yhä.” Tämän jälkeen meeminikkarien ei tarvinnut muuta kuin asettaa viime vuosina näyttävästi lihonut Orbán rinnakkain hollantilaisen ”fillarikommunisti”-kollegansa Mark Rutten kanssa.

Tuoreessa kirjassaan “Voittopakko: Jalkapallo ja valta Orbánin maailmassa” 444.hu-sivuston toimittaja Pál Dániel Rényi, itsekin vanha jalkapalloilija, lähestyy Unkarin viime vuosikymmenien poliittista historiaa ja Viktor Orbánin uraa jalkapallon ja Unkarin viimeaikaisen urheiluhistorian kautta. Nämä nimittäin todellakin nivoutuvat elimellisesti yhteen. Jalkapallo ei ole antanut Orbánille vain fyysistä ja henkistä kestokykyä ja taistelumieltä vaan laajemminkin sen näkemyksen, että elämä ja politiikka on sitoutumista, joukkuehenkeä ja armotonta taistelua, jossa tärkeintä ei ole voitto vaan vastustajan murskaaminen. Politiikka on taktista peliä, joka perustuu vastustajan hämäämiseen ja yllättämiseen, kuten Orbán itse sanoi aikoinaan Vasárnapi Hírek -lehdelle antamassaan haastattelussa:

Olen brasilialaisen jalkapallon ihailija, suosikkini oli Zico, joka näytti noin vain potkaisevan palloa, niin ettei kukaan muu tiennyt, minne se päätyisi. Mutta potkun lähtiessä liikkeelle koko joukkue lähti sprinttaamaan. Näin on politiikassakin, tai siis toivon, että vastustajista kukaan ei tiedä, minne kukin ehdotus, ”pallo”, lopulta osuu, mutta luotan siihen, että oma joukkueeni tietää sen ja että he ehtivät sinne ensiksi.

Nuoruuden intohimo

Kirja on rakennettu kronologisesti ja lähtee liikkeelle Orbánin lapsuudesta. Hänen kotitaustansa ei ollut aivan vaatimaton eikä niin sivistymätön kuin kädet taskussa, huonosti istuvissa puvuissa patsastelevan Orbánin ”maisterisjätkä”-olemusta arvostelevat vastustajat muistuttelevat: isä oli opistopohjainen maatalousinsinööri (olisikohan ”agrologi” oikea suomalainen termi?), äiti logopedi. Orbánin perhe ei siis ollut perinteistä työväkeä tai talonpojistoa mutta ei myöskään vanhaa porvaristoa eikä älymystöä vaan ensimmäisen polven alempaa keskiluokkaa, jolla ei ollut mitään sosiaalisesta taustasta nousevia erityisiä poliittisia tai kulttuuriharrastuksia. Perheen miehille tärkeintä tuntui olevan fyysinen itsensä kehittäminen. Orbánin isä Győző oli nuorena kilpaillut painonnostajana juniorimaajoukkuetta myöten, Viktorin veli Győző nuorempi oli samoin juniori-iässä kansallisen tason painija, kolmas veli Áron harrasti kehonrakennusta. (Kertookohan perheen miesten sielunmaisemasta jotain sekin, että győző samoin kuin latinan victor tarkoittaa ’voittajaa’?)

Viktor-pojalla oli lapsuudessaan erityisen läheinen suhde isoisänsä Mihály Orbánin kanssa, köyhistä oloista ponnistaneen, yrmeän, ankaran ja lujatahtoisen ukon, ja tähän suhteeseen kuului olennaisesti myös jalkapallo-otteluiden seuraaminen kahdestaan. Viktorin ollessa yhdeksänvuotias hänen isänsä ja isoisänsä jotenkin riitaantuivat keskenään. (Tämä sukupolvien välisen suhteen kireys ja autoritaarisuus näyttää sekin kulkevan suvussa, Viktor Orbán on myöhemmin kertonut, miten sai itse nuorena joskus isältään selkäänsä niin, että ei päässyt sängystä ylös.) Győző Orbán muutti perheineen Felcsútin kylään, missä Viktor yksitoistavuotiaana aloitti pelaamisen paikallisen osuustilan (Egyetértés ‘Yhteisymmärrys’ -nimisen maatalousosuuskunnan eli ”kolhoosin”) junnujoukkueessa.

Kouluvuosina Viktor Orbánia ei innostanut oikeastaan mikään muu kuin jalkapallo, johon hän ilmeisesti ”pakeni” myös vaikeaa isäsuhdettaan: valmentajista löytyi innostavia isähahmoja, ja joihinkin heistä Orbán piti yhteyttä vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Koulunkäyntikin sujui vähän miten kuten, mutta lukiolaisena nuori Orbán sitten joutui myöntämään itselleen, että ammattijalkapalloilijan urasta ei kannattaisi haaveilla: hän ei ollut tarpeeksi taitava, ei tarpeeksi pitkä hyväksi toppariksi tai hyökkääjäksi eikä tarpeeksi nopea juoksija, vaikka teknisiä puutteita korvasikin hillitön into ja sisu. Jalkapallo jäi elämänikäiseksi harrastukseksi ja elämänasenteeksi.

Orbánista ei tullut fania, katsojaa ja kollektiivisiin elämyksiin tempautujaa. Itse asiassa hän mieluiten katselee ja analysoi ottelut yksin ja omassa rauhassaan. Hän halusi ohjata ja johtaa: jo nuorena hän fanitti ja kävi katselemassa nimenomaan valmentajia, ei niinkään joukkueita tai pelaajia. Hän myös pelasi pitkään aktiivisesti, vaikka ”vain” harrastajana. Ja niin tekivät monet muutkin. Minulle Rényin kirjassa jonkinlainen yllätys oli se, miten suuri osa Unkarin nykyisestä poliittisesta johdosta ja Fidesz-puolueen sisärenkaasta on hioutunut yhteen nimenomaan opiskeluaikaisen jalkapalloharrastuksen kautta.

Palloporukasta puolueeksi

Kirjoitettuaan ylioppilaaksi 1981 Orbán pääsi Budapestin ELTE-yliopistoon lukemaan lakia. Sitä ennen oli ajan tavan mukaan käytävä armeija (nyttemminhän Unkarissa yleinen asevelvollisuus on lakkautettu). Zalaegerszegin varuskunnassa opiskelija-asevelvolliset (joita toiset alokkaat vähän luokkavihaisesti katsoivat kieroon) hitsautuivat tiiviiksi ystäväpiiriksi. Tähän joukkoon kuuluivat pitkän linjan Fidesz-poliitikko, Orbánin pitkäaikainen kansliapäällikkö Andor Nagy sekä Fidesz-puolueen myöhempi finanssivelho ja Orbánin (ns. Gecigateen asti) luotto-oligarkki ja mediamoguli Lajos Simicska. Budapestissa sitten Orbán aseveljineen päätyi keskelle opiskelijapoliittiseksi muotoutuvaa liikehdintää, jonka henkisenä keskuksena oli Ménesi útilla sijaitseva oikeustieteellisen tiedekunnan opiskelija-asuntola, politiikantutkijan, poliittisen ajattelijan ja Imre Nagyn viimeisen ”kansannousuhallituksen” ministerin István Bibón (1911–1979) mukaan nimetty Bibó István Szakkollégium.

Lajos Simicska ei koskaan pelannut jalkapalloa (ehkä siksi hänen ja Orbánin välit lopulta rikkoutuivatkin?), eivät tietenkään myöskään Bibó-kollegiumin ydinjoukon naiset, kuten Orbánin Unkarissa korkeimmaksi oikeusviranomaiseksi noussut Tünde Handó tai Anikó Lévai, josta vuonna 1986 tuli Orbánin aviopuoliso. (Orbánin Unkarin ja Fidesz-puolueen armottoman, nyky-Euroopassa silmäänpistävän miesvaltaisuuden yksi syy voisi olla tässä.) Mutta nuorta Orbánia ja monia muita yhdisti meluisan biletyksen ohella nimenomaan raivokas pallon potkinta.

Asuntolan ja tiedekunnan opiskelijat muodostivat joukkueita, jotka pelasivat uutterasti ja tosissaan, vaikka niiden nimet saattoivatkin olla vitsikkäitä, kuten Wörös Meteor Félreértés ’Punainen Meteori Wäärinymmärrys’, Fojikasör ‘Kalja virtaa’ tai Funny Girls. (Jälkimmäisen maalivahtina muuten toimi jonkin aikaa Fidesz-puolueen varapuheenjohtaja ja silavaleviteresepteistään tunnettu kotikokki Szilárd Németh, jonka urheiluharrastus kuitenkin suuntautui enemmän painiin.) Orbánin joukkue oli nimeltään Unitas. Palloa potkivat lähes kaikki myöhemmän Fidesz-puolueen keskushenkilöt. Oli nykyinen Unkarin presidentti, väritön, mauton ja hajuton uskollinen puoluesoturi János Áder, jolle Orbán joskus letkautti, että ”János ei pystyisi ohittamaan edes keittiöjakkaraa”, mutta joka itse asiassa oli hyvä maalintekijä, jonka tyyliä jotkut vertasivat Beckenbaueriin. Oli uuden perustuslain kirjoittajana tunnettu József Szájer, jonka pitkä poliitikonura päättyi viime talvena nolosti brysseliläiseen vesiränniin. Orbánin armeijakaveri Andor Nagy oli Unitas-joukkueen tähtihyökkääjä, kenties koko kaveripiirin teknisesti taitavin pelaaja. Tamás Deutsch, nyttemmin lähinnä typeristä somemöläytyksistään tunnettu Fidesz-meppi, oli hyvä pääpelaaja, nykyinen parlamentin puhemies László Kövér taas luotettava pakki. Jopa Lajos ”Äitini ei ole bulvaani” Kósa, sittemmin pitkäaikainen Debrecenin pormestari ja myös eräänlainen tahattomanhumorististen möläytysten mestari, oli erään aikalaistodistajan mukaan jalkapallokentällä mies paikallaan: jos ei hänellä taktinen peliäly päätä pakottanutkaan, hän oli kova juoksemaan ja aina siellä, minne käskettiin.

Viktor Orbán ei, kuten jo mainittiin, ollut suinkaan teknisesti taitavin tai fyysisesti vahvin pelaaja. (Vuosia myöhemmin, Orbánin jo pääministerinä ollessa, urheilulehti Stopli teki hänen pelityylistään oikein yksityiskohtaisen analyysin, jossa kiitettiin hänen pelisilmäänsä ja yleisiä fyysisiä valmiuksiaan mutta arvosteltiin ”yksijalkaisuutta”, heikkoa pääpeliä ja omien mahdollisuuksien yliarviointia eli intoa riskaabeleihin yksilösuorituksiin.) Silti erään Rényin haastatteleman vanhan toverin mukaan ”hän kantoi harteillaan koko joukkuetta”, uupumattomalla sisullaan ja raivokkaalla voitontahdollaan. Tämä johtajanrooli siirtyi politiikkaan, kun Bibó-kollegiumin ”kovana ytimenä” tunnettu joukko alkoi 1980-luvun ja sosialistisen järjestelmän kallistuessa loppuaan kohti muodostua liikkeeksi, josta syntyi Fidesz-puolue, tuolloin vielä viralliselta koko nimeltään Fiatal Demokraták Szövetsége, ‘Nuorten demokraattien liitto’.

Peliä, politiikkaa ja Puskás-kulttia

Politiikan ohella Orbán itse pelasi aktiivisesti vielä vuosikaudet, muun muassa parlamentin edustusjoukkueessa, jonka ystävyysotteluita muiden maiden vastaavien kanssa selostetaan Rényin kirjassa yksityiskohtaisesti. Fidesz-puolueen ydinjoukkue jatkoi pallon potkimista keskenään aina tilaisuuden tullen. Pääministeriksi noustuaan Orbán myös ”palasi” pelaajaksi kentälle kotikylänsä Felcsútin joukkueeseen. Kansainvälisessä lehdistössäkin kiersi kertomus siitä, miten pääministeri vastasi Bill Clintonin puheluun – USA:n presidentti halusi keskustella tuoreen NATO-maan pääministerin kanssa Kosovon sodan strategioista – Felcsútin kentän laidalla nappulakengät jalassa kesken harjoitusten.

Orbánin ja hänen puolueensa historiaa kuljetetaan kirjassa rinnan urheiluhistorian kanssa, ja tähän mahtuu ainakin yksi Suomi-momentti. Toukokuun 8. päivän iltana 1994, kun Unkarissa parlamenttivaalien uurnia suljettiin ja ääntenlaskua aloitettiin, Orbán istui työhuoneessaan tuijottaen tv:stä jääkiekon MM-loppuottelua, jossa Suomi kohtasi Kanadan. Orbán oli jalkapallon ohella todellakin seurannut innolla myös jääkiekkoa ja aina kannattanut pientä epäonnista Suomea. Otteluhan päättyi rangaistuslaukauskisaan ja Kanadan voittoon, vaalit puolestaan Fidesz-puolueen romahdukseen. Vuonna 1995 oli Suomen vuoro juhlia maailmanmestaruutta, ja samaan aikaan Fidesz-puolue oli vaihtanut taktiikkaa ja strategiaa. Nimi vaihtui muotoon Fidesz – Magyar Polgári Párt, eli ”nuordemokraateista” oli tullut ”unkarilainen porvarillinen” tai ”kansalaispuolue”. Vuoden 1998 vaaleissa oikealle liukunut Fidesz nousi hallitukseen, ja 35-vuotiaasta Viktor Orbánista tuli Unkarin historian nuorin pääministeri.

Pääministerinä Orbán on halunnut johtaa myös urheilupolitiikkaa. Tämän takia – saadakseen Unkarin palloliiton johtoon mieleisensä miehen – hän oli jopa valmis pilaamaan Unkarin ja UEFAn välit, siinä määrin, että suunnitelma Unkarin ja Itävallan yhdessä järjestämistä EM-kisoista ilmeisesti kariutui juuri tähän ja vuoden 2004 kisat annettiin Portugalille. Jo ensimmäisellä pääministerikaudellaan vuosituhannen taitteessa Orbán yritti myös olympialaisten hakemista Unkarin järjestettäviksi. Oppositiokaudellaan hän aloitti kotikylänsä Felcsútin kehittämisen jalkapallon keskukseksi, jonne sittemmin nousi Orbánin perustama jalkapalloakatemia. Sen stadion, ”kuin korulipas”, rakennettu orgaanis-jälkikansallisromanttiseen tyyliin, mahduttaa kaksi kertaa niin paljon väkeä kuin koko kylässä on asukkaita ja seisoo aivan Orbánin kakkosasuntona toimivan talon kyljessä. Nimeltään se on Pancho Aréna, legendaarisen Ferenc Puskásin Espanjan-vuosinaan saaman lempinimen mukaan.

Rényin kirjasta kokonainen osio on omistettu Puskásin elämäntarinalle ja sen merkitykselle Orbánin Unkarissa. Ferenc Puskás nuorempi, alun perin Purczeld (hänen samanniminen isänsä oli alkuaan Tonavan-švaabeja eli Unkarin saksalaisvähemmistöä), lempinimeltään Öcsi ‘pikkuveli’ tai Sváb, syntyi Kispestissä pääkaupungin laitamilla 1927 ja nousi sodanjälkeisessä Unkarissa tähtiurheilijaksi, jolle ei ollut mikään ongelma toimia stalinistisen järjestelmän mainoskilpenä ja käyttää asemaansa hyväksi esimerkiksi ystävien ja sukulaisten suojelemiseen diktatuurin sortotoimilta. Puskás ja kumppanit toivat kultaa Helsingin olympialaisista ja voittivat ensimmäisenä ulkomaisena joukkueena Englannin sen omalla maaperällä. Sitten koittivat vuoden 1954 MM-kisat Sveitsissä ja Bernin tragedia: Unkari hävisi loppuottelun Länsi-Saksaa vastaan, koska brittituomari hylkäsi Puskásin viime hetken tasoitusmaalin paitsiona. Tälle kansalliselle murhenäytelmälle kiertää Unkarissa yhä monenlaisia vaihtoehtoisia selityksiä, esimerkiksi se Puskásin omissa muistelmissaan kertoma tarina, että ottelun jälkeen saksalaiset olisivat pukuhuoneessaan kieriskelleet lattialla tuskissaan jonkin kemiallisen tehostusaineen jälkivaikutusten takia, jonka hajukin tuntui ilmassa…

Vuoden 1956 kansannousun jälkeen Puskás jäi länteen ja loi Real Madridissa itselleen uuden maalikuninkaan uran. Kolmikymppinen, ylipainoinen ja kielitaidoton mies osoitti sopeutumiskykynsä, ei lähtenyt haastamaan joukkueen ykköstähteä, keskushyökkääjä Alfredo Di Stéfanoa, vaan nousi nöyrällä työnteolla vähitellen tämän korvaamattomaksi työpariksi. Sosialistisessa Unkarissa Puskás oli jonkin aikaa epähenkilö, jota ei saanut edes mainita. Vuonna 1991 hän palasi lopullisesti kotimaahansa ja vähäksi aikaa jopa maajoukkueen valmentajaksi. Pian hänen terveytensä alkoi kuitenkin rakoilla. Vuosituhannen taitteessa Alzheimerin tauti oli jo invalidisoinut kansallissankarin, joka kuoli pahasti dementoituneena 2006.

Mielenkiintoista on, että Orbán ja hänen jalkapallo-lähipiirinsä eivät vielä 1990-luvulla osoittaneet erityistä kiinnostusta Puskásiin. Kansallissankarin kuoltua kuitenkin Orbán on yhä innokkaammin ollut rakentamassa jonkinlaista Puskás-kulttia ja omimassa tämän perintöä ja muistoa Felcsútiin – mistä Puskásin oman entisen kotijoukkueen, Kispestin Honvédin, kannattajat ovat olleet varsin näreissään. Puskás-kulttiin liittyy Orbánin hellimä ajatus erityisestä unkarilaisesta jalkapallofilosofiasta, jonka perustana olisi erityinen unkarilainen ajattelu- ja toimintatapa. Rényi vihjailee myös, että siihen liittyy jonkinlainen henkilökohtainen samastuminen. Onko entinen valmentajien fanittaja ja joukkueen rakentaja alkanutkin vanhemmiten identifioitua ikää ja ylipainoa uhmanneeseen tähtiyksilöön? Jonkinlainen freudilainen lipsahdus saattoi Rényin mukaan olla se juhlapuhe, jossa Orbán nimitti Kispestin laitakaupunkimiljöössä syntynyttä ja kasvanutta Puskásia ”maalaispojaksi”, ikään kuin puhuisi omasta itsestään.

Voittopakko

Pál Dániel Rényi on siis kirjoittanut pitkän ja polveilevan tarinan siitä, miten Viktor Orbán pitkän poliittisen uransa aikana on tuonut jalkapalloa politiikkaan ja politiikkaa jalkapalloon. Jälkimmäinen on varsin ilmeistä: stadionien rakentamisessa ympäri maata lyövät kättä etnonationalistinen urheilukansan imagonrakennustyö ja kleptokraattisen järjestelmän korruptio, ja jalkapallohuligaanien valjastaminen Fidesz-puolueen epäviralliseksi järjestyskaartiksi on jo vanha juttu. Mielenkiintoisempaa on ollut lukea, miten jalkapalloharrastus ja sen luoma ajattelutapa on leimannut Viktor Orbánin tapaa tehdä politiikkaa.

Kirjan varsinainen tarina päättyy vuoden 2010 veretseisauttavaan vaalivoittoon. Siitä lähtien Fidesz-puolue ja sen myötä puolueen itsevaltias Orbán on hallinnut Unkaria ja mullistanut monia asioita. Mutta pystyykö järjestelmä rakentamaan rauhaa, turvallisuutta ja hyvinvointia, jos sen johtajan liikkeellepanevana voimana on jalkapallon filosofia, vastustajan voittaminen ja voiton jälkeen vain seuraavaan taisteluun varustautuminen, sillä voitto on ainoa todellinen arvo, jonka rinnalla esimerkiksi taito, tieto, rohkeus, ilo, ystävyys ja uskollisuus ovat vain välikappaleita? Kirjan loppusanoiksi siteerataan muutama vuosi sitten edesmennyttä suurta kirjailijaa ja jalkapallon ystävää Péter Esterházya:

Joka on joskus pelannut jalkapalloa, tai joka on todellinen jalkapallofani, se tietää, että jalkapallo on voittajien laji. Pelin henkeen ei kuulu esimerkiksi sanoa, että pelataan ennemmin hyvin ja kauniisti, vaikka hävittäisiin, kuin voitetaan rumalla pelillä. Ei. Pitää voittaa. Ja jos voitetaan, se ei kuitenkaan aina onnistu vain rumalla pelillä. Jalkapallossa on jonkinlaista kylmää, kaunista käytännöllisyyttä. Taiteessa Goethet ovat harvinaisia, taide kuuluu ennemminkin häviäjille, puuttuvalle enemmän kuin olevalle, pikemminkin kaipuulle kuin sen täyttymykselle. Eikä mielestäni ns. elämässäkään aina pidä voittaa. Mutta jalkapallokentällä pitää. Se, joka ei siellä halua voittaa, ei kunnioita peliä. Elämässä taas voittaminen on mahdotonta.