Rauhaa ja turvaa

Suomenkin mediassa kerrottiin alkuviikosta, että Pohjois-Kosovon muutamissa kaupungeissa, erityisesti Zvečanissa (albanialaisittain Zveçan), oli puhjennut väkivaltaisia mellakoita, joissa useita Naton KFOR-joukkojen rauhanturvaajia haavoittui. Mellakoiden taustana olivat äskettäiset kunnallisvaalit. Kiistellyn Kosovon pohjoisosassa väestöstä suuri osa on etnisiä serbejä, ja serbinationalistien mielestä (vähän mutkia suoraksi vetäen) koko Kosovon valtio on laiton ja alueen pitäisi yhä kuulua Serbialle. Siispä serbit paljolti boikotoivat kunnallisvaaleja, joten pormestareiksi valittiin etnisten albaanien (joita koko Kosovon väestöstä on yli 90 %) suhteellisen vähäisillä äänillä albaaneja. Kun näiden pormestarien piti sitten astua virkaansa, mielenosoitukset lähtivät ns. lapasesta, ja tilannetta rauhoittamaan komennetut KFOR-sotilaat saivat niskaansa kiviä ja polttopulloja, jotka aiheuttivat luunmurtumia ja palovammoja.

Vähemmän huomiota meikäläisessä mediassa taisi saada se, että kyseiset KFOR-joukot ovat lähinnä italialaisia ja unkarilaisia. Unkarilaisten sotilaallinen läsnäolo serbinationalismin pyhillä paikoilla nimittäin nostattaa mielenkiintoisia kysymyksiä. Toisaalta Unkari on Nato-maana sitoutunut yhteisiin pyrkimyksiin rauhan ja tasapainon säilyttämiseksi, ja Orbánin hallitus on myös viime aikoina pyrkinyt nostamaan sotilaallista profiiliaan: armeijaa on kehitetty ja puolustusmenoja nostettu. Unkarin ja Serbian suhde on myös – samoin kuin Unkarin välit jokseenkin kaikkiin naapurimaihinsa – usein ollut enemmän tai vähemmän jännitteinen, sen mukaan, millainen on ollut pohjoisen Serbian Vojvodinassa (Vajdaság) elävän suuren unkarilaisvähemmistön tilanne.

Toisaalta taas Orbánin hallituksella näyttäisi olevan Serbian kanssa yhteisiä sympatioita Venäjän suuntaan, joka on ortodoksisille serbeille vanhastaan rakas ”isoveli” – Kosovon albaanijohto puolestaan on ainakin aiemmin syyttänyt Venäjää serbinationalistien tukemisesta ja koko alueen vakauden horjuttamisesta. Serbian kansallis-konservatiivisesta presidentistä Aleksandar Vučićista Viktor Orbán näyttää löytäneen sielunveljen. Viime syyskuussa, päivää sen jälkeen kun Euroopan parlamentti oli varsin selvin sanoin arvostellut Orbánia eurooppalaisten arvojen vaarantamisesta, Orbán kävi Belgradissa pokkaamassa korkean serbialaisen kunniamerkin ”poikkeuksellisista ansioista Serbian ja Unkarin yhteistyön ja ystävyyden kehittämisessä ja vahvistamisessa”.

Kuva (Tanjug / Rade Pretić) N1-sivuston jutusta.

Onkin mielenkiintoista seurata, miten kieli keskellä suuta Kosovon tapahtumista on Unkarin valtamediassa uutisoitu. Hallituksen äänitorvi Magyar Nemzet kertoo, että ”unkarilaiset sotilaat pitivät pintansa” yhteenotossa, että loukkaantuneet lennätetään kotimaahan hoitoon (seitsemän unkarilaista KFOR-sotilasta sai vakavia vammoja, mutta heidänkin tilansa on vakaa) ja että ilmapiiri Pohjois-Kosovossa on hyvin kireä. Valtion yleisradioyhtiön uutissivuston mukaan tämän valitettavan yhteenoton jälkeen ”serbit osoittavat mieltään rauhanomaisesti”. Vučićia, Orbánia tai Putinia ei mainita. Oppositio taas käyttää tilaisuutta hyväkseen muistuttaakseen, että Pohjois-Kosovon mellakoivia serbejä usuttaa rajantakaisesta emämaasta Orbánin liittolainen: oppositiopuolue DK:n kannanotossa jopa väitetään, että videokuvien mukaan serbimellakoitsijat olisivat hyökänneet unkarilaisten KFOR-sotilaiden kimppuun huutaen eläköötä Orbánille.

***

Toinen ristiriitainen tilanne liittyy aihepiiriin, josta olen joskus ennenkin tässä blogissa kirjoitellut: etenkin katolisen kirkon piirissä julki tulleisiin lasten hyväksikäyttöskandaaleihin. Yksi viimeaikainen koskee transilvanianunkarilaista fransiskaanimunkki Csaba Böjteä tai paremminkin hänen perustamaansa ja johtamaansa lastenkotia.

Veli Csaba kuuluu Transilvanian unkarilaisvähemmistöön ja sai vielä itse kärsiä Ceauşescun diktatuurin aikaan – hänen isänsä, runoilija, joutui kirjoitustensa takia vankilaan ja kuoli kidutusten murtamana pian sieltä vapauduttuaan. Csaba Böjte itse oli työskennellyt autonasentajana ja kaivosmiehenä, mutta isän kohtalo sai (näin kertoo unkarilainen Wikipedia) hänet lähtemään kirkolliselle uralle. Vuonna 1992 hän toimi pappina Dévan kaupungissa, missä hänen huostaansa joutui muutamia katulapsia. Järjestelmänvaihdoksen jälkeiset vuodet olivat Romaniassa ankaraa aikaa, ja sikäläisten orpolasten karusta kohtalosta kirjoiteltiin tuolloin läntisessäkin mediassa. Csaba Böjte päätti uhmata viranomaisia ja valtasi autioksi jääneen fransiskaaniluostarin, jonne hän perusti uuden lastenkodin. Loppu on historiaa.

Csaba Böjtestä ja hänen perustamastaan Dévan Pyhän Franciscuksen säätiöstä on tullut kuuluisia ja tunnustettuja instituutioita. Lastenkoti on auttanut tuhansia nuoria elämän alkuun, ja Csaba Böjten ajatuksista kootut mietelmä- ja hartauskirjat kuluvat hurskaan kansan käsissä. Orbánin järjestelmälle konservatiivinen katolilainen kirkonmies, joka auttaa lapsia (!) ja kaiken lisäksi edustaa rajantakaista unkarilaisvähemmistöä, on juuri sopiva sankari, ja veli Csaba onkin saanut paljon tukea ja positiivista julkisuutta emä-Unkarissa, lukuisia palkintoja ja tunnustuksia aina Unkarin Taideakatemian kultaista ansiomerkkiä (!) myöten. Nyt tämä hieno julkisuuskuva on saanut ikävän tahran.

Vuonna 2016 käynnistyneet tutkinnat päättyivät viime vuonna Dévan paikallisen oikeusistuimen langettamaan tuomioon, joka vahvistui äskettäin korkeammassa oikeusasteessa: Böjten säätiön lastenkodeissa työskennellyt 36-vuotias, josta lehtijutuissa käytetään nimikirjaimia K. Sz., on vuosien ajan systemaattisesti syyllistynyt alaikäisten (8–16-vuotiaiden) poikien seksuaaliseen hyväksikäyttöön. 28 vuoden vankeustuomio on Romanian oloissa melkoisen ankara. Kysymys ei kuitenkaan ole vain yhden rikollisen toiminnasta.

Transtelex-sivuston tutkivat journalistit selvittelivät jo vuosi sitten taustoja ja totesivat, että Böjten lastenkotien toiminnassa on rakenteellisia ongelmia. Entinen työntekijä kertoi, että rekrytointi on taitamatonta ja vapaaehtoisiksi työntekijöiksi on otettu myös ihmisiä, jotka on jouduttu nopeasti taas poistamaan, kun on todettu heidän kärsivän mielenterveysongelmista tai raivokohtauksista. Samainen työntekijä, joka itse oli joutunut lähtemään Böjten lastenkodista täydellisen loppuunpalamisen takia, kertoi työvoimapulasta, jonka syynä ovat huonot ja kehnosti organisoidut työolot:

”Turhaan pyysimme veli Csabaa palkkaamaan edes jonkun tekemään paperitöitä, ettei meidän varsinainen työaikamme kulu byrokratiaan, mutta hän sanoi, että ei maksa enää yhdellekään paperinsiirtelijälle. Minun oli lopulta pakko todeta, että joko menehdyn tähän tai lähden.”

Böjteä itseään ei ole syytetty seksuaalisesta hyväksikäytöstä, mutta jutun laajetessa hänen nimensä on noussut esille toisella, ikävällä tavalla. Oikeusjutun jo käynnistyttyä ilmeni, että muuallakin Böjten säätiön lastenkodeissa on tapahtunut seksuaalisia ja muita väärinkäytöksiä: puhutaan pahoinpitelyistä, nälkiinnyttämisestä, liialla työllä uuvuttamisesta – ja kun hyväksikäyttösyytösten johdosta oli sisäiset tutkimukset jo käynnistetty, epäilty työntekijä sai edelleen jatkaa toimintaansa ja olla jatkuvasti tekemisissä uhriensa kanssa. Ja kun Böjtelle itselleen on kerrottu tästä, hänen reaktionsa on ollut varsin ikävä:

”… kuusitoistavuotiaan tytön sydän vetää milloin sinne, milloin tänne, se on sangen mielenkiintoinen juttu, sangen häilyvä juttu. Olen vakuuttunut siitä, että tämä koko juttu ei ole uskottava [tai: todellisuudentuntuinen, életszerű]. Äiti kolmen lapsensa ja miehensä kanssa asuu yhdessä huoneessa, kasvattityttö toisessa, ja hänet olisi voitu raiskata moneen kertaan. En uskonut sitä silloin enkä usko nytkään. Joten kiistän koko jutun.”

Böjten suhtautumisesta naisiin kiertää unkarilaisessa julkisuudessa myös yksi ikävä esimerkki, ote hänen esiintymisestään Romanian unkarilaispuolueen (RMDSZ) taannoisessa äitienpäivätilaisuudessa (äitienpäivä on Unkarissa ja Romaniassa toukokuun ensimmäisenä sunnuntaina). Böjte kertoi, miten oli ottanut hoiviinsa väkivaltaista aviomiestään paenneen naisen, pitänyt tämän miehelle kunnon puhuttelun ja lopuksi saattanut pariskunnan jälleen yhteen:

”Katsokaas, sellaisia naiset ovat. Jos saavat kukkia, niin kujertelevat. Jos niitä koputtaa olkapäälle kirveen hamarapuolella, niin kirkuvat. Ei naisen sielu niin monimutkainen ole. (…) Aina kun joku tuollainen nainen tulee, niin sanon kollegoille, että se pitää viedä kampaajalle, antaa sen nukkua väsymyksensä pois, ostetaan sille löytölaarista nättejä vaatteita, ja kohta se rauhoittuu ja tuntee olevansa turvassa. Vähän itkeskelee, mutta nousee jaloilleen.”

Näin siis opettaa selibaatissa elävä setämies. Ja koska kyseinen setämies on Orbánin järjestelmän lemmikkejä, tähän on tartuttu myös Unkarin politiikassa. Äskettäin parlamentti-istuntoa edeltävässä ylimääräisessä puheenvuorossaan oppositiopuolue Párbeszédin (”Dialogi”) ryhmyri Tímea Szabó nosti esille Böjten lastenkodeissa tapahtuneet rikokset ja syytti Orbánin hallitusta kaksinaamaisesta ja moraalittomasta suhtautumisesta lastensuojeluun. Böjten, Orbánin hallituksen lemmikin, annetaan uhriutua, Unkarin hallitus – joka koko ajan toitottaa siitä, miten tärkeää on suojella lapsia (siis tietenkin ennen kaikkea ”gender-ideologialta”) – suojelee Böjteä eikä välitä hänen lastenkotiensa uhreista. Tämä sai sisäministeriön valtiosihteerin Bence Rétvárin raivostumaan. Vastauspuheenvuorossaan Rétvári käski Szabón hävetä: Csaba Böjte on koko maailman unkarilaisille esikuva, joka on auttanut kuuttatuhatta lasta. Ja se, että ”vasemmisto” kehotti kannattajiaan äänestämään tyhjää lastensuojelulakia koskevassa kansanäänestyksessä, kertoo, miten vähän Szabó ja hänen aatetoverinsa lapsista välittävät.

Eikö kukaan ajattele lapsia? Ja kuka puolustaa Balkanilla ja Euroopassa rauhaa? Mitäpä tuumitte?

Advertisement

On toinenkin Unkari

Otetaan tänään vauhtia vähän yli vuoden takaa, maaliskuun lopulta 2022. Ukrainan sota on juuri alkanut, Unkarissa on nähty vaalikampanja, jossa Orbán ja kumppanit joutuivat yllättäen vaihtamaan perinteisen (vertauskuvallisen) sotaisan retoriikkansa (oikealla) sodalla pelotteluun ja rauha-iskulauseisiin. Tähän tarttui showssaan armoitettu standup-koomikko Tibor Bödőcs, jonka YouTubesta löytyvä pätkä on otsikoitu Ruszkik, haza, család. Sanaleikki on mahdoton kääntää; se perustuu siihen, että haza tarkoittaa sekä ‘kotiin’ että ‘isänmaa’, joten tässä otsikossa yhdistyy perinteinen konservatiivinen iskulause Isten, haza, család (‘Jumala, isänmaa, perhe’ – tai suomalaisittain ”koti, uskonto, isänmaa”) siihen, mitä vuoden 1956 vapaustaistelijat maalailivat Budapestin seiniin ja mitä Orbánin väitettiin poliittisen uransa aluksi julistaneen: ruszkik haza, ‘ryssät kotiin!’.

Mutta tästä pätkästä kannattaa siis katsoa alku, jonka yritän tekstitysten puutteessa kääntää tähän alle. Oma komiikkansa on siinä, miten pitkä laiha Bödőcs jäljittelee lyhyen ja viime vuosina kovasti lihoneen Orbánin kireäsointista ääntä ja kehonkieltä (maha pystyssä, toinen käsi hermostuneesti taskunsuuta, rintamusta tai sepalusta räpläten). Yleisö ymmärtää heti, ketä tässä esitetään.

“Tämä kampanja lähti kehittymään vähän toisin kuin oli kaavailtu, eikö niin, sillä nyt… siis… Vladimir menee eteenpäin, ei taaksepäin [viittaus Fidesz-puolueen vaalisloganiin: ”Unkari menee eteenpäin, ei taaksepäin”], jumalauta… Äijä on seitsemänkymppinen, mitä varten se ei kurista omia lapsenlapsiaan siellä äitinsä, hm, datšalla, vaan lähtee, helvetti soikoon… Mutta me olemme rauhan kansaa, sehän tiedetään. Aikoinaan oltiin Napoleoneja: TAISTELU TAISTELU TAISTELU KANUUNA TAISTELU…  ai, ohoh, sota, tuhma pum-pum, hyi hyi, ei saa… yhtäkkiä meistä tuli johnlennoneja: oi, eihän me voida toimittaa KUOLEMAA TUOTTAVIA ASEITA – helkkari, vesipistoolejako meiltä tässä pyydettiin – ei, kuolemaa tuottavia aseita me ei mitenkään voida lähettää… paitsi jos Vladimir pyytää, silloin tietysti, mutta sitä ennen me ei voida! … Ja kuitenkin käytiin rauhanlähetystönäkin [viittaus Orbánin Moskovan-matkaan], rauhanmissio ei onnistunut, kun pikkuinen [Orbán] istutettiin ison pöydän ääreen… Höö! Hö! (ei se kuullut, se oli niin kaukana)… Metkaa kun nuo kaksi tapaavat [Bödőcs jäljittelee vuoron perään Orbánin ja Putinin ilmeitä], katsovat toisiaan, sitten: ”Vladimir, ole kiltti, älä viitsi.” – ”Mitä?” – ”Ääh, ei mitään, antaa olla koko paskan… eikös tuolla pöydän alla ole Transkarpatia?” (potkaisee kauemmaksi)…

Tässä on siis komiikan keinoin tiivistetty Unkarin asema Ukrainan sodan suhteen. Niin kuin moni muukin on todennut, Orbánin Unkarin poliittinen retoriikka joutui Venäjän hyökkäyssodan alkaessa vaihtamaan tyyliä lennosta. Autoritaariset järjestelmäthän mielellään asettuvat vertauskuvalliseen sotatilaan: kuten muistamme, jo Orbánin valtakauden alkuvuosina energiakustannusten alentamiskampanjasta tehtiin ”taistelu” (rezsiharc). Uljaat muistot sankarillisesta menneisyydestä, vanhempien ja esivanhempien kärsimykset ja uhraukset velvoittavat kuuliaisuuteen ”isänmaata” (eli sen johtajiksi asettautuneita tyyppejä) kohtaan, ja tätä uskollisuutta terästetään syyttelevillä ja pelottelevilla viholliskuvilla. Kun sitten naapurissa alkoi oikea sota, nämä sotavertaukset piti äkkiä vaihtaa pelottelevaan rauhasaarnaan: kulloisetkin pahikset (vaalien alla tietenkin oppositiopuolueet ja -ehdokkaat) haluavat vetää unkarilaiset mukaan sotaan, mutta me olemme rauhan puolella tai (sosialismin aikaista kielikuvaa käyttäen) ”rauhan leirissä”!

Sotkuisin ja ulkopuolisen silmissä ehkä kaikkein hämärin ongelma Unkarin suhtautumisessa Venäjän hyökkäyssotaan on Unkarin ja Ukrainan suhde. Tuossa Bödőcsin standup-esityksessä pöydän alle piiloon potkaistun Transkarpatian (Kárpátalja) unkarilaisvähemmistön asemassa on ongelmia, joilla on pitkät syheröiset juuret. Unkarin kryptorevansistinen kansallisuuspolitiikka – ”menetettyjen” alueiden takaisin saamista ei voi nyky-Euroopassa ääneen vaatia, mutta virtuaalista ylirajaista kansakuntaa rakennetaan monenlaisin keinoin – ottaa niistä kaiken irti. Virallisesti virallinen Unkari on sitoutunut muun EU:n ja Naton rinnalla puolustamaan Ukrainan suvereeniutta ja alueellista koskemattomuutta (tosin tämän kanssa riitelee se Orbánin näkemys, että Ukrainalle ei saisi enää toimittaa aseita vaan se olisi painostettava rauhanneuvotteluihin Venäjän kanssa). Unkarin oikeiston syvemmässä ja sakeammassa päädyssä asia nähdään aivan toisin ja Putinin toivotaan ”palauttavan” Transkarpatian Unkarille, kunhan Ukraina on voitettu ja pilkottu.

Viime kesänä Venäjän entinen presidentti ja pääministeri Dmitri Medvedev ei ajoissa saanut korkkia kiinni vaan julkaisi Telegram-kanavallaan kartan Ukrainan tulevasta uusjaosta. Siinä Transkarpatia (vasemmassa reunassa keskellä Romanian ja Puolan välissä näkyvä punertava suikale) oli merkitty Unkarille kuuluvaksi.

Äärioikeistolainen (”kansallisradikaali”) Szent Korona Rádió julkaisi kartan verkkosivuillaan ja palasi vielä vähän myöhemmin asiaan, siteeraten venäläistä politiikkakommentaattoria Igor Korotšenkoa, joka Venäjän tv:n keskusteluohjelmassa oli kehottanut Unkaria ”pelastamaan” Taka-Karpatian uudelleen haltuunsa. Szent Korona Rádió voidaan ehkä kuitata marginaaliseksi hörhöfoorumiksi, mutta myös äärioikeistolainen Mi Hazánk Mozgalom (‘Meidän isänmaamme -liike’) on ilmoittanut, että ei ole Unkarin etujen mukaista asettua tukemaan Ukrainan alueellista koskemattomuutta ja että jos Ukraina hajoaisi, Unkarin tulisi vaatia Transkarpatiaa takaisin. Mi Hazánk ei ole mikään ihan mitätön pelleporukka: sillä on Unkarin parlamentissa kuusi edustajaa, ja viime joulukuussa tehdyssä mielipidetutkimuksessa se oli 18–29-vuotiaiden unkarilaisten keskuudessa suosituin puolue, jota ilmoitti kannattavansa 20 % tämän ikäryhmän vastaajista.

Tämmöiset siis ovat mielialat Unkarissa. Siksi ilahduin, kun Twitterissä pomppasi eteeni tämmöinen viesti: unkarilaiset kansalaisaktivistit ovat keränneet tähän mennessä jo 54 miljoonan forintin (yli 140 000 euron) arvosta tukea Ukrainan sotaponnistuksille.

54 millió forint a semmiből – így segítik magyar civilek az ukrán katonákathttps://t.co/x26UAu78wi pic.twitter.com/aXjvqdceUy

— Fedir Shandor (@FedirShandor) May 12, 2023

Viestin lähettäjänä on Fedir (unkarilaisissa lähteissä toisinaan myös ”Ferenc”) Šandor (unkarilaisittain Sándor), Užhorodin yliopiston professori, joka jo viime vuonna tuli kuuluisaksi tästä kuvasta, jossa hän pitää etäluentoa taisteluhaudasta käsin.

Sándorilla on alueelle tyypilliset monietniset juuret, mutta kuten sukunimestä näkyy, isänpuoleisessa suvussa on myös unkarilaisia, ja muistelen aiemmin lukeneeni lehtijutun, jossa hän kertoi osaavansa unkarin kieltä ”kyökkikielen” tasolla. Mediassa on nyt väläytelty jopa hänen nimittämistään Ukrainan lähettilääksi Unkariin. Joka tapauksessa tuo kuva teki juoksuhaudassa luennoivasta professorista kuuluisan, ja tätä on käytetty hyväksi, kun – näin kertoo Válasz Online -sivuston jutussa ja podcastissa haastateltu aktivisti Balázs Trautmann – joukko kaveruksia rupesi miettimään, miten Ukrainaa voisi tukea.

“Tämä joukko on kourallinen tavallisia kansalaisia, joiden takana on jo tuhansia ihmisiä: lahjoittajia, auttajia, neuvojia, yhteistyön tekijöitä. Vähän hullujahan me olemme. Ajatellaanpa: Unkarissa mennään kaljalle ja ruvetaan vakavissaan miettimään, miten voitaisiin auttaa Ukrainan sodassa taistelevia unkarilaissyntyisiä sotilaita tovereineen (ja niin, että taustalla ei ole mitään organisaatiota, minkään puolueen tukea, poliittista vaikuttamista, ei minkäänlaista valtiollista tai ei-valtiollista tukea tai painostusta). Vuonna 2023 se tuntuu uhkarohkealta, ja sitä se oli myös marraskuussa 2022.”

Toiminta löysi nopeasti muotonsa. Ukrainan aluepuolustusjoukkojen 68. rykmentti, ”Transkarpatian Lohikäärmeet”, lähettää unkarilaisille tukijoilleen luettelon toivomistaan tarvikkeista – aluksi toimitettiin mm. patruunoita, nyt ollaan jo hankkimassa drooneja. Lahjoittajille ilmoitetaan, mihin rahaa tarvitaan, sitten katsotaan, mihin rahat riittävät ja mistä päin Unkaria tai EU:ta tarvikkeet pystyy hankkimaan, ostokset toimitetaan Ukrainaan keskusvarastoon, mistä ”lohikäärmeiden” edustaja käy ne hakemassa rintamalle. Tällä hetkellä on menossa kuudes hankintakierros.

Mutta miten tähän toimintaan vaikuttaa virallisen Unkarin suhtautuminen Ukrainaan? Trautmann vastaa:

“Me emme politikoi nyt emmekä vastedeskään, sillä se merkitsisi välittömästi koko projektin loppua. Me olemme yksityishenkilöiden yhteistoimintaan perustuva, läpinäkyvä tempaus, emme mitään muuta. Mutta täytyy tässä tiedostaa, että liikumme tietyntyyppisessä ympäristössä, emme mekään ihan naiiveja ole. Ulkomailla tavaroita luovuttaessa tai vastaanottaessa olen nähnyt, miten kulmat kurtistuvat: siellä huomataan, että olen unkarilainen ja että Unkaria ja Unkarin hallitusta luonnehtii tietty poliittinen suuntaus, josta se on pitänyt kiinni sodan alusta lähtien. Meidän tehtävämme ei ole olla vastapainona Unkarin ulkopolitiikalle, siihen olemme liian pieni tekijä. Mutta sen pystymme osoittamaan, että on myös toisenlaista ajattelua: poliittisista puolenvalinnoista riippumaton, Unkarin kansalaisista lähtevä ja heidän varoillaan ylläpidetty aloite, jota nämä kansalaiset haluavat – sillä jos eivät haluaisi, me emme voisi ostaa mitään ja projekti pysähtyisi siihen paikkaan.”

Palataan lopuksi vielä tuohon twiitissä näkyvään Kárpátaljai Sárkányellátón (“Transkarpatian Lohikäärmeenvarustaja”) tunnukseen.

Unkarin ja Ukrainan lipuissa lukee molemmilla kielillä: Me olemme teidän kanssanne! Keskellä on 68. rykmentin eli ”Transkarpatian Lohikäärmeiden” tunnus. (Twitteristä muuten löytyy Arttu Rintasen kiva ketju siitä, miten Ukrainan armeijaa uudistettaessa ja neuvostoaikojen perinteistä eroon pyrittäessä myös heraldiikka ja tunnukset pantiin uusiksi.) Transkarpatian Lohikäärmeiden värit ovat Ukrainan sininen ja keltainen, mutta itse ’lohikäärme’-sana yksikön lempinimessä ei ole ukrainan kielessä yleisesti käytettävä internationalismi drakon vaan myös länsiukrainalaisessa kansanperinteessä tunnettu šarkan’, siis sama kuin unkarin sárkány (joka puolestaan kuuluu niihin lukuisiin lainasanoihin, jotka ovat kauan sitten tulleet unkarin kieleen jostain idän arojen turkkilaiskielestä). En hirveästi perusta lainasanojen romantisoimisesta: sanojen lainautuminen naapurikielten kesken on niin tavallista ja normaalia, että sille ei yleensä tarvitse antaa mitään syvällisen symbolisia merkityksiä. Nyt tekisi kuitenkin mieleni tehdä poikkeus ja nähdä sinikeltaisessa lohikäärmeessä toiveikas viittaus kahden naapurikansan sovinnollisempaan tulevaisuuteen.

Kyynelsilmin

Viimeksi kirjoittelin Unkarin uutisia siitä, miten pääministeri Orbán alkuviikosta paukutteli ammattikoulutusmessuilla perinteistä hevospaimenten ruoskaa ja loppuviikosta tapasi paavin, kun taas ns. statuslain johdosta mieltään osoittavat opettajat ja koululaiset saivat pääministerin virkahuoneiston edustalla pippurisumua silmilleen. Samantapaista tarjolla tänäänkin.

Koululaisten mielenosoitukset Budan linnavuorella entisestä karmeliittaluostarista muokatun pääministerin kanslian edessä jatkuivat tälläkin viikolla. Keskiviikkona mediaan levisi hurjannäköisiä kuvia verkkoaidan luokse tunkevista mielenosoittajista ja mellakkapoliiseista kypärineen ja kilpineen. Ilmeisesti jotkut mielenosoittajat avasivat aitaan aukon päästäkseen lähemmäksi rakennusta. Poliisin selonteon mukaan aggressiivinen väkijoukko olisi hyökännyt poliisin kimppuun (kertoo esim. Telex-uutissivusto, jonka jutusta myös tämä kuva), paikalla ollut ihmisoikeusjärjestö TASZin juristi taas oli nähnyt tilanteen niin, että väkijoukko pysähtyi eikä suinkaan ollut heti tunkemassa aitaan syntyneestä aukosta.

Telex-sivuston julkaisemalla videolla (YouTubesta löytyy myös englanninkielinen tekstitys) näkyy koululaisia huutamassa ”Maksakaa palkat meidän opettajille!”, ”Kyynelkaasu ei meitä opeta!” tai ”Saastainen Fidesz!”, vaatimassa sisäministeri Sándor Pintérin (jonka vastuulla ovat myös opetusasiat!) eroa, painimassa mellakkapoliisien kanssa, kyynelsilmin tilittämässä, että näin ei todellakaan olisi pitänyt käydä, ja vakuuttamassa, että mielenilmaukset eivät tähän lopu.

Joka tapauksessa syntyi välikohtaus, jota on jo luonnehdittu yhdeksi Orbánin valtakauden väkivaltaisimmista. Poliisien kanssa puhkesi käsirysyä, ilmeisesti pamputkin heiluivat, teini-ikäiset mielenosoittajat saivat kyynelkaasua tai pippurisumutetta kasvoilleen, ja muutamia mielenosoittajia pidätettiin. Yksi näistä oli oppositiopuolue Momentumin kansanedustaja Márton Tompos, joka kiistää hyökänneensä aitaa tai poliiseja vastaan: oman kertomansa mukaan Tompos oli mennyt auttamaan tuskissaan aitaan takertunutta 17-vuotiasta poikaa, joka oli saanut sumutetta silmiinsä niin että ei nähnyt mitään. (Poika, Máté Hidász nimeltään, on puolestaan kertonut 444.hu-sivustolle, että ei neljään tuntiin pystynyt avaamaan silmiään, ja koska hänellä on myös sydänvika ja astma, hänet oli varmuudeksi viety vielä sairaalan päivystykseen.)

Poliittisesti mielenkiintoista tässä on se, että Orbánin nykyisen valtakauden katsotaan saaneen alkunsa mielenosoituksista, jotka syksyllä 2006 repesivät mellakoiksi. Orbánin Fidesz-puoluetta on syytetty näiden mellakoiden lietsomisesta – jotka sitten lipesivät poliisin hallinnasta, niin että molemmin puolin ihmisiä loukkaantui. Joka tapauksessa tästä käynnistyi poliittinen prosessi, joka lopulta kaatoi siihenastisen sosialistihallituksen. Orbánin hallitus on vuodesta 2010 lähtien muistutellut mieliin, miten vuoden 2006 poliisin väkivaltaisuudet eivät kuulu demokratiaan eivätkä sovi yhteen sananvapauden kanssa. Nyt Orbánin järjestelmän omien poliisien väitetään pahoinpidelleen mielenosoittajia. Kaiken lisäksi alaikäisiä mielenosoittajia – samaan aikaan, kun Orbán ja hänen hallintonsa koko ajan puhuvat ”lasten suojelemisesta”.

”Lasten suojelemisesta” kuten muistakin perusarvoista on puolestaan puhuttu kahden päivän ajan suurtapahtumassa, joka nimittää itseään ”konservatiiviseksi”. (Minun on aina vain vaikeampi ymmärtää, mitä ”säilyttävää” tai ”suojelevaa” on yhä räikeämmässä oikeistoradikalismissa, eurooppalaisen demokratian, valistuksen ihanteiden, ihmisoikeuksien ja tieteellisen tiedon vastustamisessa.) CPAC (Conservative Political Action Conference) on alun perin Yhdysvalloissa vuonna 1974 perustettu tapahtuma, jollaisesta väitetään myös Donald Trumpin poliittisen uran alkaneen. Viime vuosina on alkuperäisen Amerikan CPACin lisäksi muuallakin maailmassa järjestetty samaa nimeä kantavia tilaisuuksia, ja tämä CPAC Hungary oli nyt jo toinen laatuaan.

CPAC Hungaryn esiintyjäkaartissa oli laitaoikeistoa ja erilaisia ”persumielisiä” poliitikkoja Viron EKREn Martin Helmestä Slovenian ex-presidentti Janez Janšaan, Itävallan FPÖ:n johtajaan Herbert Kickliin ja Brasilian ex-presidentin poikaan Eduardo Bolsonaroon. Viimeksimainitut tosin osallistuivat vain etänä, samoin kuin muutamat muutkin etävieraat. Amerikkalaisia Trump-linjan republikaaneja oli paikalla sankoin joukoin, yhtenä kutsuvieraista esimerkiksi Kari Lake, se taannoinen Arizonan kuvernööriehdokas, joka nostatti vaalitappiostaan huikean Trump-tyylisen vaalipetossyytösspektaakkelin. Itse Trump lähetti tilaisuuteen videotervehdyksen, johon isäntä Orbán vastasi toivottaen Trumpille paluuta presidentinvirkaan. Sillä – näin Orbán on useasti väittänyt – Ukrainan sotaakaan ei olisi syttynyt, jos Trump olisi yhä ollut USA:n johdossa.

CPAC-tapahtumasta löytyy yksityiskohtainen englanninkielinen juttu esimerkiksi Politicon sivuilta, kirjoittajana toimittaja Jacob Heilbrunn, joka tosin joutui seuraamaan tilaisuutta verkon välityksellä, sillä häntä ei päästetty paikan päälle Bálna (‘Valas’) -nimellä tunnettuun messuhalliin, jonka porteilla komeili teksti NO WOKE ZONE. Etukäteen asianmukaisesti tehty akkreditaatio ei hänen tapauksessaan toiminutkaan. Vielä näyttävämmin kävi The Guardian -lehteä edustavalle toimittaja Flóra Garamvölgyille. Hän oli juuri haastattelemassa USA:n republikaanien entistä senaattoria Rick Santorumia, ilmeisesti aivan leppoisassa tunnelmassa, kun järjestäjät tulivat nykäisemään häntä hihasta ja turvamiehet saattelivat hänet ulos selittäen, että hänelle myönnetty akkreditaatio olikin ollut erehdys eikä hänen kuulunut päästä paikalle laisinkaan.

Woke-vapaalle vyöhykkeelle ei siis haluttu vihervasemmistolaisen suvakki-valtamedian edustajia. Sitä vastoin selvääkin selvemmäksi tehtiin, että Unkari on vihollisten ympäröimä vapauden linnake ja Orbán ”konservatiivien” kansainvälinen kellokas ja johtohahmo. Paljonpuhuvia ovat CPACin puhujien esittelysivulla esiintyvät luonnehdinnat: serbipoliitikko Jovan Palalić on ”serbialainen »nationalisti» joka ei pelkää Joe Bidenia”, oikeusministeri Judit Varga on ”Brysselin byrokraattien painajainen”, Unkarin hallituksen viestinnästä vastaava valtiosihteeri Zoltán Kovács on ”liberaalien mediatyöntekijöiden ojentaja”… Avauspuheessaan Orbán kuvaili Unkaria ”hautomoksi, jossa kokeillaan tulevaisuuden konservatiivista politiikkaa”. Tämä politiikka on Unkarissa edennyt suunnittelusta jo soveltamisvaiheeseen, kun Soros (niinpä niin…) usutti Euroopan kimppuun pakolaisten miljoonapäiset laumat mutta Unkari onnistui pysäyttämään ne. (Tämä väite, että Unkari olisi pelastanut Euroopan pakolaiskriisiltä, ei tunnetusti pidä paikkaansa, mutta mitäs pienistä.)

Orbánin Unkari on siis tarjoamassa koko maailmalle unkarilaista ”vastalääkettä edistysmieliseen virukseen”. Riittää, kun ennen vaaleja otetaan ohjelmaksi ”no migration, no gender, no war”, tiivistää hallituksen tiedottaja Zoltán Kovács Twitterissä. Ja sitten pannaan tämä toimeen, mikä Unkarissa on jo tehty: maahanmuutto on pysäytetty rajalle, ”genderpropaganda” kielletty kouluista, ja nyt tehdään työtä rauhan puolesta.

Hm. Niin kuin ennenkin on todettu, Orbánin väite ”maahanmuuton pysäyttämisestä” ei pidä paikkaansa. Unkari on ainakin viime aikoihin asti ottanut vastaan sekä työvoimapulan takia kipeästi kaivattua työperäistä maahanmuuttoa että maksukykyisiä EU:n alueelle pyrkijöitä esimerkiksi Venäjältä tai Aasiasta. Työvoimapulaa puolestaan pahentaa työikäisten unkarilaisten massiivinen maastamuutto EU:n länsilaidalle parempien palkkojen ja työolojen perässä.

”Genderpropaganda” puolestaan… gender on alun perin sana, joka englanninkielisessä tutkimuksessa otettiin käyttöön kuvaamaan sukupuolta sosiaalisena konstruktiona, siis kaikkia niitä naiseuteen, mieheyteen tai muunlaisiin sukupuoli-identiteetteihin liittyviä tapoja, toimintoja, käsityksiä, asenteita ja käytänteitä, jotka eivät selity pelkästään biologisella sukupuolella (sex). Konservatiivinen populismi ympäri Eurooppaa on ottanut tämän oudon gender-sanan merkitsemään jonkinlaista kuviteltua hirviötä, ”gender-ideologiaa”, joka kieltää sanomasta poikia pojiksi ja tyttöjä tytöiksi, tyrkyttää ”sukupuolenvaihdosleikkauksia” jo alaikäisillekin, pakkohomostuttaa nuoret ja tuhoaa perheet. Tältä keksityltä kammotukselta on suojeltava etenkin lapsia, ja tämän takia Eurooppa on haastamassa Unkaria oikeuteen homo- ja transfobisen lainsäädännön takia, joka Unkarin oman selityksen mukaan on pelkkää lastensuojelua.

Mutta jos nyt tarkemmin mietitään, niin siinä aatemaailmassa, jota Unkari haluaa julistaa ja edistää ja joka perustuslakiinkin on kirjattu (”äiti on nainen, isä on mies”), ei tietenkään ole kyse siitä, mitä Unkarin mies- ja naisoletettujen housuista löytyy, vaan siitä, miten heidän odotetaan elävän ja toimivan – siis sukupuolirooleista ja sosiaalisista odotuksista, eli nimenomaan genderistä. Toisin sanoen siitä, että Orbánin Unkarissa halutaan ihmisten toimivan toisenlaisen, perinteisemmän ja ankaramman gender-systeemin mukaan kuin mitä feministit ja sateenkaariaktivistit haluaisivat. Orbánin ”no gender” on siis samalla tavalla järjetön kuin ”no war”, sillä eihän Venäjän energialieassa kulkeva Unkari ole lopettamassa sotaa, vain edistämässä sodan kulkua sellaiseksi, että Venäjä voisi pakottaa Ukrainan ns. rauhaan.

Sanalla sanoen: ei kyse ole maahanmuuton, sukupuoliroolien tai sodan vastustamisesta sinänsä vaan oikeudesta määritellä, mitä niillä tarkoitetaan. Orbánin Unkari rakentaa vauhdilla omaa uuskieltään ja rinnakkaistodellisuuttaan.

Pieni uutiskimara

Viikon päätteeksi kokoelma Unkari-uutisia. Otetaan alkupamahdukseksi todellakin oikeita paukahdusefektejä Hungexpo-näyttelystä, jossa pääministeri Orbán vieraili maanantaina. Szakma Sztár Fesztivál -nimisen tapahtuman tarkoituksena oli mainostaa nuorisolle erilaisia ammattiopintoja (kuten muistamme, Unkarissa rakennetaan työperustaista yhteiskuntaa ja panostetaan joutilaiden rappiointellektuellien sijasta reippaan sinikaulusväen kouluttamiseen). Videopätkässä, jonka Orbánin mediatiimi julkaisi hänen sometileillään, pääministeri toteaa alkajaisiksi seurueelleen, että ”katsotaanpas hevospaimenia”. Katseltuaan perinneasuun pukeutuneen pustanpojan taidonnäytettä pitkän nahkaruoskan paukuttamisessa Orbán marssii itse lavalle, ottaa ruoskan käteensä ja huitaisee sillä muutaman kerran. Videosta on vaikea saada selvää, tulevatko paukahdukset ruoskansiimasta itsestään vai sen läimähdyksistä permantoon, eikä puuskuttaen, pikkutakin helmat leuhottaen piiskan kanssa ähräävä tukevoitunut ukkeli nyt erityisen uljaalta näytä. Orbánin ja hänen tiiminsä mielestä ilmeisesti näky kuitenkin välitti merkittävän poliittisen viestin, sillä unkarinkielisillä sometileillä videopätkä on otsikoitu ”Ezért jobb a békesség!” (‘Tämän takia parempi on rauha!’), englanninkielisessä twiitissä taas muistutetaan, että unkarilaisille ei kannata alkaa rupeemaan.

That’s why you don’t mess with Hungarians 😎 pic.twitter.com/7smRrCtzrc

— Orbán Viktor (@PM_ViktorOrban) April 25, 2023

Samana päivänä Unkarin koululaitoksen ympärillä pitkään loimunnut konflikti kärjistyi mielenosoitukseksi ns. statuslakia vastaan. Tämä lakiesitys, jonka sisäministeriö (sen alaisuuteen kuuluu Unkarin oppivelvollisuuskoulutus!) jätti maaliskuun alussa, veisi opettajilta valtion virkamiehen (közalkalmazott) aseman ja loisi heille uudenlaisen työsuhdetyypin (köznevelési foglalkoztatotti jogviszony, kirjaimellisesti ‘julkiseen kasvatukseen työllistetyn oikeussuhde’). Lakia on jo nimitetty ”kostolaiksi” (bosszútörvény), niin ilmeiseltä vaikuttaa, että sen tarkoituksena on viime vuosien ja kuukausien aikana mieltään osoittaneiden opettajien pelotteleminen ja nöyryyttäminen. Uuden lain mukaan työnantajalla on oikeus valvoa opettajan töissään käyttämien tietokoneiden tai kännyköiden – myös yksityisten laitteiden! – sisältöä. Opettajien lakkoillessa oppilaat voidaan siirtää toiseen kouluun, tai lakkopäivien korvaamiseksi voidaan lukuvuotta jatkaa tarvittaessa heinäkuun puoleenväliin. Opettaja voidaan koulupiirin päätöksellä ”karkottaa” töihin mihin hyvänsä toiseen kouluun tai lastentarhaan korkeintaan 9 kuukaudeksi, ja irtisanoutumisaika pitenee kahdesta kuuteen kuukauteen. Opettaja voidaan myös määrätä työhön sunnuntaina, viikoittainen aikataulutettujen työtuntien maksimimäärä nousee 32:sta jopa 48 tuntiin. Tämä kaikki siis palkoilla, jotka tähänastisessa systeemissä jäävät kokeneellakin opettajalla alle tuhannen euron kuussa, samalla kun hinnat Unkarissa ovat hyvinkin yleiseurooppalaista tasoa ja erityisesti elintarvikkeiden hinnat karkaavat käsistä.

Tästä siis kutsuttiin taas kerran koolle opettajien ja koululaisten yhteinen mielenosoitus, jonka päätteeksi mielenosoittajat marssivat Kálvin tériltä Budan linnavuorelle entisen karmeliittaluostarin, pääministerin kanslian eteen. Siellä tapahtui Unkarin poliittisessa kielenkäytössä käsitteeksi muodostunut kordonbontás eli suoja-aidan hajottaminen, jollaisesta Viktor Orbán itse tuli kuuluisaksi vuonna 2007. Tuolloin Orbánin ohjastaman silloisen opposition masinoimat levottomuudet olivat johtaneet siihen, että parlamenttitalon ympäristö suljettiin suoja-aidalla mielenilmausten estämiseksi. Orbán tuli henkilökohtaisesti organisoimaan aitojen hajottamista vapaan mielipiteenilmaisun nimissä. Kuten muistamme, syksyllä 2007 alkaneet mielenilmaukset ja mellakat johtivat lopulta hallituksen kaatumiseen ja rakensivat tietä Orbánin valtaannousulle. Nyt puolestaan Orbánin omia suoja-aitoja kaadettiin, ja paikalle komennetut mellakkapoliisit ruiskuttivat pippurisumutetta mielenosoittajien niskaan, joiden joukossa oli alaikäisiä koululaisia.

Mutta mitäs koululaisten ja opettajien jatkuvasta marinasta, kun ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Budapest on tätä kirjoittaessani ottanut vastaan paavi Franciscuksen vierailun (jo toisen, vuoden 2021 eukaristisen kongressin jälkeen), joka ”kristillisillä arvoilla” ja perinteillä ratsastavalle Orbánin hallitukselle on tärkeä asia, siitä huolimatta, että Orbán itse on reformoitu protestantti ja että monet Orbánin lähipiirin mediavaikuttajat ovat aiemmin äänekkäästi tuominneet paavin pehmoilun maahanmuuttajien ja vähemmistöjen suuntaan. Esimerkiksi johtava propagandisti ja alatyylin mestari, blogisti ja tv-juontaja Zsolt Bayer oli vielä vuonna 2016 sitä mieltä, että paavi on ”joko dementoitunut vanha äijä, joka on täysin kelvoton virkaansa, tai roisto”. (Nyt Bayer pahoittelee tätä ja vakuuttelee mielensä muuttuneen, kaiken lisäksi hän on tällä välin kääntynyt roomalais-katoliseen uskoon.)

Virallisen Unkarin tärkein iskusana paavin vierailun yhteydessä näyttää olevan ”rauha”. Käytyään paavin kanssa kahdenkeskisen keskustelun Viktor Orbán julisti Facebookissa, että ”Unkarille merkitsee vahvistusta se, että kristityn maailman johtaja on rauhan puolella”. Presidentti Katalin Novák taas tähdensi, että ”unkarilaiset näkevät paavi Franciscuksessa rauhan miehen”. Mitä tällä ”rauhalla” sitten tarkoitetaankin: Orbánin suussahan se on viime ajat tarkoittanut varovaisesti Venäjää myötäilevää tai ainakin lännen Ukraina-sympatioita vastaan hangoittelevaa politiikkaa, presidentti Novák taas puhui perinteisestä naisnäkökulmasta ja muistutti, että ”me äidit emme halua lähettää poikiamme ja miehiämme sotaan”.

Erityisenä rauhan ja kristillisen lähimmäisenrakkauden osoituksena presidentti Novák halusi nimenomaan paavin vierailun kunniaksi käyttää armahdusoikeuttaan ja vapauttaa vankilasta varsin mielenkiintoisen tyypin. Äärioikeiston jonkinlaiseksi kulttihahmoksi noussut György Budaházy oli vuonna 2016 saanut terrorismista pitkän kuritushuonetuomion (oikeudenkäynti uusittiin teknisistä syistä 2018, jolloin tuomion pituudeksi tuli 17 vuotta), jota nyt maaliskuussa oli jo lievennetty. Budaházyn tovereineen vuonna 2007 perustama ns. Hunnia-liike oli nimittäin pyrkinyt järkyttämään yhteiskuntarauhaa tekemällä polttopulloiskuja (onneksi tuloksettomia) muutamien silloisen hallituspuolueen poliitikkojen asuntoihin. Nyt Budaházy vapautui presidentin pika-armahduksella Vácin vankilasta, ja lehdistö kertoi hänen poistuneen sieltä kannattajiensa riemusaatossa, hevosen selässä.

Paavin ensimmäisen vierailupäivän ohjelmaan kuului myös tapaaminen pääministerin perheen kanssa. Orbánin sometiimin julkaisema kuva on mielenkiintoisesti otsikoitu samalla iskulauseella, jota taannoinen sateenkaariperheiden ja homoparien adoptio-oikeuden puolesta käyty kampanja käytti: ”Perhe on perhe.”

Kuvassa Orbánin ja paavin ympärillä seisovat Orbánin vaimo Anikó Lévai ja tyttäret Ráhel (korruptionkäryisen puolisonsa István Tiborczin kanssa), Sára, Róza ja Flóra. Lehdistössä on pantu merkille, että ainakin useimmilla perheen naisilla näyttäisi olevan katolisen etiketin mukainen huntu hiuksillaan ja että kuvasta puuttuu Orbánin poika Gáspár, jota muutenkaan ei ole juuri julkisuudessa näkynyt sen jälkeen, kun hän lopetti julkisen toimintansa jonkinlaisen vapaakarismaattisen seurakunnan nokkamiehenä ja vuonna 2019 siirtyi sotilasuralle. Sitä vastoin kuvaan ovat päässeet lapsenlapset (Ráhelin kaksi tytärtä ja poika sekä Sáran tytär ja poika), joista Orbánin sometileillä on silloin tällöin julkaistu herttaisia kuvia ja videoita. Viimeksi pääsiäisen aikaan someyleisö sai ihailla Viktor-vaarin ja lapsukaisten puuhia perinteisen pääsiäiskinkun keitossa.

Pääministeritapaamisesta paavin ohjelma jatkui Pyhän Tapanin basilikaan, missä paavi tapasi Unkarin katolisen kirkon edustajia, piti messun ja sen päätteeksi turvamiesten ja järjestäjien kauhuksi ajeli pyörätuolillaan kirkon eteen kertyneen yleisön joukkoon kättelemään ja juttelemaan. Lauantaina ohjelmassa on vierailu sokeiden hoivakodissa sekä lisää tapaamisia: köyhien ja pakolaisten kanssa, uniaattiyhteisön kanssa (uniaatit eli ”kreikkalais-katolilaiset” ovat roomalais-katolisen kirkon yhteyteen siirtynyt mutta itäiset menonsa säilyttänyt ortodoksisen kirkon haara) sekä iltapäivällä nuorisotilaisuus urheiluhallissa.

Mutta palataanpa vielä lopuksi armahdettuun terroristi Budaházyyn. Tämä ilmeisesti juhli vapautumistaan vanhan toverinsa, Hunnia-liikkeen toisen perustajan László Toroczkain kanssa, joka kommentoi tapahtumaa somessa kohdistaen erityisen viestin Ferenc Gyurcsánylle, entiselle sosialistipääministerille. Gyurcsány esiintyy yhä Unkarin oikeiston propagandassa jonkinlaisena erityisenä kauhukuvana, vaikka hänen sosialistipuolueesta lohkaisemansa DK (”Demokraattinen koalitio”) ei enää ole mikään johtava poliittinen voima.

Viime yönä sitten kilistettiin maljoja.
Gyurin [Budaházy] ja hänen toveriensa vankilaan palauttamista kaavailevalle DK:lle taas tämmöiset terveiset, että kunhan me olemme hallituksessa, niin lähetämme kuritushuoneeseen oikeat terroristit: Gyurcsányn ja kumppanit antifa-kavereineen! Mutta myöskään unkarilaisia uhkailevia ukrainalaisia ei tule Unkarin maaperällä olemaan!

Toroczkai tuli tunnetuksi Unkarin äärioikeistoskenessä mm. pienen Ásotthalomin kaupungin pormestarina, joka kielsi kaupungissa moskeijojen rakentamisen (mitään sellaista tuskin suunniteltiinkaan) ja muslimien rukouskutsut, ”islamilaisen pukeutumisen” sekä homoseksuaalisuuden julkisen näkyville tuomisen (siis esimerkiksi samasukupuolisten pariskuntien julkiset hellyydenosoitukset). Kun äärioikeistopuolue Jobbik 2010-luvun jälkipuoliskolla alkoi siistiä imagoaan salonkikelpoisemmaksi ja ottaa etäisyyttä aikaisempaan raivorasismiin ja avo-antisemitismiin, Toroczkai perusti uuden äärioikeistopuolueen Mi Hazánk Mozgalom (Meidän isänmaamme -liike), joka viime vuoden parlamenttivaaleissa sai kuusi prosenttia äänistä ja viisi edustajaa parlamenttiin. Ei siis mikään ihan vitsipuolue enää. Ja hyytävintä on, että viime joulukuussa tehdyn mielipidetutkimuksen mukaan alle 30-vuotiaiden äänioikeutettujen unkarilaisten parissa Mi Hazánk oli (niukasti vitsipuolue ”Kaksihäntäisen koiran” ohittaen) kaikkein suosituin puolue, 20 prosentin kannatusosuudella.

Pitääkö ”afääreistä” olla huolissaan?

Olen tainnut joskus aikaisemminkin huomautella siitä, miten Itävallan poliittisessa julkisuudessa Affäre seuraa toistaan: tämän tästä on joku poliitikko epäiltynä tai syytteessä jonkinlaisesta suhmuroinnista tai vilungista. Tämä ei ole pelkästään hyvä merkki siitä, että vapaa tiedotus ja riippumaton oikeuslaitos toimivat, vaan myös hieman huolestuttava viite siitä, että oikeusvaltion rakenteissa on rapautumaa. Göteborgin yliopiston yhteydessä toimivan V-Dem-instituutin vuotuisessa demokratiaraportissa Itävalta putosi viime vuonna korkeimmasta kategoriasta (liberal democracies) kakkosluokkaan (electoral democracies), tosin raportin tekijät huomauttavat, että luokitus on Itävallan osalta epävarma ja se voisi vielä olla ykkösryhmänkin kynnyksellä.

”Vaalidemokratialla” tarkoitetaan V-Demin luokituksessa maata, jossa on toimivat, vapaat ja rehelliset monipuoluevaalit ja kansalaisten sanan- ja yhdistymisenvapaus sekä perusihmisoikeudet ainakin tyydyttävällä tolalla, mutta lakien toimeenpanossa ja oikeuslaitoksen toiminnassa on puutteita etenkin mitä tulee poliittisten päättäjien toimintaan. Tähän kakkosluokkaan kuuluvat V-Demin raportissa Euroopan maista myös Bosnia-Hertsegovina, Bulgaria, Kroatia, Kreikka, Malta, Moldova, Puola, Portugali, Romania ja Slovenia. Itävallan voisi siis sanoa olevan Balkanin tiellä, ei ehkä kuitenkaan vielä Unkarin, joka kuuluu V-Demin luokituksessa kolmanteen kategoriaan (electoral autocracies), yhdessä Valko-Venäjän, Venäjän, Serbian, Intian, Irakin, Ukrainan, Turkin ja monien muiden kanssa. (Neljännessä ryhmässä, closed autocracies, ovat muun muassa Kiina, Pohjois-Korea, Afganistan ja Saudi-Arabia.)

EU:n tuoreehkon oikeusvaltion tilaa jäsenmaissa koskevan selvityksen mukaan Itävallan kansanedustajia ei velvoiteta julkistamaan omistuksiaan, velkojaan ja taloudellisia sidonnaisuuksiaan, ja julkisen päätöksenteon kannalta tärkeän tiedon saatavuutta koskevia ongelmia selvitellään edelleen. Raportissa mainittiin erikseen myös tässäkin blogissa esillä ollut ongelmallinen suhmurointiperinne eli valtion rahoilla kustannetut mainos- ja ilmoituskampanjat, joilla kulloisenkin valtapuolueen päättäjät ovat ostaneet lehdistöltä positiivista mediajulkisuutta (ns. Inseratenaffäre).

Viime vuosina on nähty hallituksia, puolueita ja korkeita päättäjiä romahduttaneita skandaaleja. Sosiaalidemokraattien (SPÖ) liittokansleri Werner Faymann joutui epäsuosioon ja erosi 2016, mihin vaikutti em. Inseratenaffärestä noussut ikävä julkisuus, vaikka asiasta nostettu syyte kaatuikin. Kesällä 2020 ns. Ibiza-video, jolla oikeistopopulistisen FPÖ:n johtaja HC Strache viina-, testosteroni- ja kenties kokaiinipäissään lupaili levottomia venäläisen oligarkin sukulaistyttönä esiintyneelle viehättävälle naishenkilölle, teki lopun Strachen urasta ja pudotti jo pienempänä hallituspuolueena olleen FPÖ:n kannatuksen joksikin aikaa pohjamutiin. Syksyllä 2021 kaatui oikeistokonservatiivisen ÖVP:n pelastaja-messias, huippusuosittu, nuori ja komea johtaja Sebastian Kurz, jouduttuaan korruptiosyytteeseen, jonka juuret juonsivat osaksi myös Ibiza-juttuun. Tätä syytevyyhteä selvitellään edelleen, ja Profil-lehti on juuri julkaissut aiheesta opettavaisen katsauksen, johon liittyy myös hieno infografiikka.

Tiistaina Wienin Landesgerichtin suuressa oikeussalissa joutuu ensi kertaa leivättömän pöydän ääreen pitkäaikaisen valtionhoitajapuolueen ÖVP:n ministeri, nimittäin Sophie Karmasin-Schaller, joka aloitti uransa mielipidetutkijana (isänsä Fritz Karmasinin nimekkäässä mielipide- ja markkinatutkimusfirmassa) ja esiintyi mediassa poliittisena analyytikkona vielä vuoden 2013 vaalien alla. Sophie Karmasin oli vuosina 2013–17 sitoutumaton ÖVP:n perheasiainministeri, jonka avulla – näin Profil – ÖVP myös rakensi imagoaan nuorekkaampaan ja poliittisesti liberaalimpaan suuntaan. Nyt ex-liittokansleri Kurzin uskotun Thomas Schmidin tekstiviesteistä purkautumaan lähtenyt vyyhti viittaa siihen, että Karmasin on ollut mukana ”diilissä”, jolla ilmaisjakelulehti Österreichin julkaisemia gallup-tuloksia sumpuloitiin suosiollisemmiksi Kurzille. Raskauttavia todisteita lupaa tarjota mm. Karmasinin entinen läheinen työtoveri, mielipidetutkija Sabine Beinschab.

Mutta tämä on luultavasti vasta alkua prosessille, jossa – näin kirjoittavat Profil-lehden toimittajat Anna Thalhammer ja Stefan Melichar – tulee ilmi, että Itävallan poliittinen järjestelmä ei ole aivan terve:

Huippujohtajilla ja suuryrittäjillä on omat erityisväylänsä valtakunnan johdon puheille, missä he estottomasti puuttuvat asioihin – ja kaiken lisäksi heidän erityiset intressinsä vielä otetaan huomioon. Kun kyse on kaikkein rikkaimpien verotuksesta, ilmenee, että valtion varainhoidossa toimitaan kahden luokan periaatteella.

Valtion virkoja suhmuroidaan surutta. Arkaluontoisia virka-asioita ei selvitellä virkateitse vaan kännyköidään tekstiviesteillä. Mediavaikuttajat, joiden pitäisi valvoa vallanpitäjiä, ovat itse asiassa näiden lähipiiriä. Monille päättäjille ei tule pieneen mieleenkään, että heidän pitäisi välttää julkisen mielipiteen manipuloimista omaksi edukseen. Ja jos joku ei suostu tähän peliin, hänen kimppuunsa lähetetään verottaja – tätä on jo harjoiteltu katolisen kirkon suhteen.

[Melicharin ja Thalhammerin kommentti katolisesta kirkosta viittaa välikohtaukseen, joka sai alkunsa, kun Itävallan katolisen kirkon huippuvaikuttaja, kardinaali Schönborn vuonna 2019 kritisoi silloisen hallituksen tiukkaa maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikkaa. Kuten Kurzin entisen uskotun ja nykyisen avaintodistajan Thomas Schmidin kuuluisista tekstiviesteistä ja myöhemmistä tunnustuksista ilmenee, Kurz oli komentanut Schmidin uhkailemaan kirkkoa verovapauden menetyksellä, mikä olisi romahduttanut kirkon talouden. Tekstiviesteissään Schmid kuvaili sähäkästi, miten hän painosti piispainkokouksen sihteeriä Peter Schipkaa, joka oli ”ensin punainen ja sitten kalpea ja tärisi”. Myöhemmin Schmid on kiistänyt värikkäimmät puolet tarinasta ja Kurz katolisen kirkon kilttinä poikana kovasti pahoitellut koko juttua.]

Profilin kuvaaman korruptiotarinan ensimmäinen vaihe lähtee liikkeelle ns. Novomatic- tai Casino-Affärestä. Toukokuussa 2019 tehdyn nimettömän ilmiannon mukaan FPÖ-puolue änkesi epäpätevää edustajaansa, paikallispoliitikko Peter Sidloa mukavalle paikalle Itävallan rahapelikasinoja hallinnoivan Casagin johtoon peliautomaattifirma Novomaticin avustuksella, joka tästä hyvästä saisi FPÖ:ltä poliittista tukea mm. rahakkaan online-pelilisenssin hankintaan. Tätäkin juttua on selvitelty jo vuosikaudet, mutta Profilin mukaan tämänhetkinen tilanne viittaa siihen, että tulossa on rikossyytteitä. Jollakin lailla vyyhteen ovat kietoutuneet mm. entinen ÖVP:n valtionvarainministeri Hartwig Löger, entinen FPÖ:n parlamenttiryhmyri Johann Gudenus (sama kaveri, joka osallistui Strachen kanssa Ibizan kuuluisiin illanistujaisiin) sekä erinäiset Novomaticin ja Casagin edustajat.

Kasinojuttuun liittyi myös Thomas Schmid, jonka kotoa kasinojutun tutkimusten yhteydessä takavarikoitiin tutkittavaksi kuuluisa vekotin – laite, jota Schmid itse oli väittänyt vanhaksi verkkomokkulaksi. Itse asiassa se oli palvelin, josta löytyi automaattiset varmuuskopiot Schmidin kännykkäviestittelyistä, juorulehtien kertoman mukaan tuhansia pippelikuvia mutta myös aineistoa, joka käynnisti edelleenkin vireillä olevat tutkinnat. Sen lisäksi, että näihin kuuluisiin tekstarichatteihin viime kädessä kaatui myös liittokansleri Kurzin poliittinen ura.

Kurz itse on, jos oikein hullusti käy (asia ratkennee alkukesästä), joutumassa syytteeseen valehtelemisesta tutkintalautakunnalle, joka selvitteli poliittisia virkanimityksiä eli Thomas Schmidin junailemista valtion holding-yhtiön ÖBAGin johtoon. Tässä sotkussa on mukana myös Bettina Glatz-Kremsner, Casagin entinen johtaja ja ÖVP:n pitkäaikainen varapuheenjohtaja. Toinen Kurzia koskettava mahdollinen syyte liittyy edellä mainittuun Beinschab-Österreich-juttuun eli manipuloiduilla galluptuloksilla kikkailuun.

Kolmannen skandaalivyyhden keskiössä on itävaltalainen suurliikemies Siegfried Wolf, jolla on paitsi läheiset suhteet ÖVP:n johtoon myös kiintoisia Venäjä-yhteyksiä. (Sberbankin johtokunnasta hän erosi vielä myöhemmin kuin Esko Aho, vasta tämänhetkisen Ukrainan-sodan alettua, ja Porschen hallintoneuvoston jäsenenä hänen väitetään tarjonneen Putinille yhteistyötä Venäjän autoteollisuuden kehittämisessä.) Wolfin väitetään saaneen yli 600 000 euron, kenties jopa miljoonien eurojen, verovelat anteeksi, tässä myötävaikuttanut veroviraston työntekijä puolestaan sai ylennyksen.

Wolf-jutun selvittelyjen yhteydessä Thomas Schmidin tekstiviesti-aarreaitasta löytyi myös eräälle tuolloiselle valtionvarainministeriön työntekijälle osoitettu, palvelualttiuteen kehottava viesti, jota sittemmin on monesti siteerattu: ”Älä unohda, että teet duunia ÖVP-hallitukselle!! Sinä olet nyt rikkaiden huora!” Ja näitä ”rikkaita” löytyy Schmidin tekstiviesteistä purkautuneesta skandaalivyyhdestä muitakin. Esimerkiksi kiinteistömagnaatti René Benkon väitetään yrittäneen vaikuttaa verottajaan jollakin päivänvaloa kestämättömällä tavalla, ja yrittäjä Ronny Pecikiltä puolestaan Thomas Schmid olisi saanut hienoja mittapukuja ja käyttöönsä loistoautoja. Keltalehdistön kuningasparin, ilmaisjakelulehti Heutea johtavan Eva Dichandin ja hänen miehensä, legendaarisen Kronen Zeitungin Christoph Dichandin puolestaan epäillään – Österreich-lehden ohella ja samaan tapaan – sotkeutuneen Kurzin manipuloiduilla gallup-tuloksilla pelaavaan poliittiseen kampanjaan.

Tämmöistä menoa siis tällä hetkellä, ja tavalliseen tapaan es gilt die Unschuldsvermutung: epäiltyjen syyttömyysoletus on voimassa, niin kuin oikeusvaltiossa asiaan kuuluu, kunnes heidät on todistettu syyllisiksi. Mitähän tästä opimme, paitsi että sähköisessä viestinnässä automaattiset varmuuskopiot ovat kätevä ja hyödyllinen juttu?

Suurvaltasuhteita

Melkein kymmenen vuotta sitten kirjoittelin tässäkin blogissa merkillisistä väännöistä Unkarin hallituksen ja USA:n välillä. Amerikkalaiset hermostuivat Unkarin korruptioon, joka ilmeni esimerkiksi voitelurahojen kiristämisenä yhteistyöprojektien sujumisen edistämiseksi. Unkarin vero- ja tullihallituksen NAV:n johtaja Ildikó Vida joutui avoimeen konfliktiin USA:n silloisen asiainhoitajan kanssa – somea kiersi video, jossa kielitaidoton Vida pyrkii asiainhoitaja Goodfriendin puheille ja kivahtaa “Tolmácsot kérek!” (‘Pyydän tulkkia!’) – ja lopulta maahantulokieltoon, muutaman muun Orbánin Unkarin eliittiin kuuluvan vaikuttajan kanssa.

Sitten tuli Trump, jota Viktor Orbán on viime aikoihin saakka suuresti ihaillut (nythän hänen hallintonsa huhuillaan kaikessa hiljaisuudessa jo rakentelevan suhteita republikaanien presidenttiehdokkaaksi havittelevaan De Santisiin), ja Unkarin transatlanttiset suhteet lämpenivät, joskaan eivät niin nopeasti ja tehokkaasti kuin Orbán olisi toivonut. Tämä kehitys kuitenkin katkesi Bidenin vaalivoittoon. Yhdysvalloista saapui Budapestiin uusi suurlähettiläs, Orbánin vitsikkäästi ”prässäysmieheksi” (présember) luonnehtima David Pressman, ja suhteita alkoi leimata molemminpuolinen epäluulo, samalla kun Unkarin hallituksen propagandasanastoon ilmestyi nimitys ”dollarivasemmisto”, siis syytös siitä, että USA sekaantuu Unkarin sisäpolitiikkaan tukemalla Orbánin poliittisia vastustajia.

HVG:n analyysiartikkelissa András Dezső kuvailee, miten Unkarin ja USA:n suhteet ovat kärjistyneet lähes katkeamispisteeseen. Nuorena poliitikkona Orbán oli vielä länsimielinen liberaali, mutta jo vuonna 2002, ensimmäisen pääministerikautensa lopuilla, hänen väitetään loukkaantuneen amerikkalaisiin, kun hän ei Bostonin-vierailunsa yhteydessä – hänet nimitettiin tuolloin Tufts-yliopiston kunniatohtoriksi – saanut kutsua Valkoiseen taloon. (Vaalikampanjaa käyvän Orbánin Amerikan-matka yksityissuihkukoneella ja valtion varoilla nostatti tuolloin pahaa verta.) Sittemmin oikeistonationalistinen ja kristillis-konservatiivinen linja ilmeisesti vei Orbánin yhä läheisempään yhteyteen Amerikan alt-right-piirien ja niihin yhdistyvän republikaanipuolueen kanssa.

(Viime vuonna CPAC (Conservative Political Action Conference), Yhdysvaltain oikeistolaisten suurtapahtuma, jollaisesta Donald Trumpin poliittisen uran väitetään alkaneen vuonna 2011, sai samannimisen rinnakkaistilaisuuden Unkarissa, ja tänä vuonna CPAC Hungary järjestetään jälleen toukokuussa. Pääpuhujana on itse Viktor Orbán, ja vieraiden joukossa nähdään Brasilian ex-presidentin poika Eduardo Bolsonaro, Itävallan Vapauspuolueen johtaja Herbert Kickl sekä USA:sta republikaanien varapresidentin paikkaa tavoitteleva, Trumpin ”vaalivalhe”-kampanjaa näyttävästi tukenut Kari Lake. Viime vuonna Orbán vieraili myös Amerikan alkuperäisessä CPACissa.)

Puoluesympatioista riippumattakin Orbán on yksinvaltaisten hallitsijoiden tapaan haluton ottamaan vastaan neuvoja ulkopuolisilta ja reagoi voimakkaasti kaikkeen, mitä pitää ulkovaltojen puuttumisena Unkarin sisäisiin asioihin. Viimeinen niitti oli Venäjän ”sotilaallisen erikoisoperaation” käynnistyminen. Unkari on ollut haluton luopumaan energiapoliittisista Venäjä-kytköksistään, tämä ns. ”rauhanpolitiikka” on vieraannuttanut sen EU-, Nato- ja Visegrád-liittolaisistaan, ja myös Yhdysvaltoja on hermostuttanut Suomen ja Ruotsin Nato-hakemuksen ratifioinnin vitkuttelu.

Yhdysvaltain lähetystö onkin käynyt näyttäviä informaatiokampanjoita ja harrastanut some-nokittelua Orbánin hallituksen suuntaan. Maaliskuussa suurlähettiläs Pressman kävi Amerikassa henkilökohtaisissa neuvotteluissa ulkoministeri Anthony Blinkenin kanssa, minkä tulkittiin merkitsevän sitä, että tilanne on poikkeuksellisen vakava ja joitain erityisiä toimia suunnitteilla. Huhtikuun alussa Unkarille annettiin signaali koko Naton nimissä, kun Unkarin vastalauseesta huolimatta Naton ulkoministerikokoukseen kutsuttiin myös Ukrainan edustaja. Tämä oli ilmeisesti ensimmäinen kerta, kun Unkarin yrityksistä blokata Ukrainan Nato-lähentyminen ei enää piitattu.

Myös EU:n ja Brysselin suuntaan on vuosien ajan kuultu Budapestista kaikenlaista kiukuttelua, mutta Unkarin ja EU:n välillä on kuitenkin monenlaisia poliittisia ja hallinnollisia viestintäkanavia, jotka mahdollistavat säännöllisen yhteydenpidon. Yhdysvaltojen kanssa tällaista yhteyttä ei ole, toteaa HVG:n Dezső. Jos Orbán ei halua tavata suurlähettiläs Pressmania tai äskettäin Budapestissa vieraillutta Yhdysvaltain kehitysyhteistyöviraston (USAID) johtajaa Samantha Poweria, niin sitten ei tule mitään dialogia. Osapuolet yrittävät arvailla toistensa viestejä esimerkiksi tiedotusvälineissä kerrotun pohjalta.

Näin esimerkiksi äskettäin pääministerin kansliaministeri Gergely Gulyás joutui julkisesti marisemaan, että USA:n diplomaattien ei pitäisi yrittää lukea lehtiuutisista, keitä Orbán pitää vihollisinaan. Helmikuussa nimittäin Fidesz-puolueen ryhmäkokouksen jälkeen hallitusta lähellä olevassa Magyar Nemzet -lehdessä raportoitiin Orbánin puheesta, jossa oli nimetty ”kolme vastustajaa”: ensinnäkin sotaa kannattavat ”kansainväliset eturyhmät”, joihin kuuluu myös ”Bidenin hallinto”, toiseksi ”Gyurcsányn johtama dollarivasemmisto” ja kolmanneksi sodasta hyötyvät ”kansainväliset keinottelijat”, johtohahmonaan tietenkin György Soros, joka kuulemma on jo vuosia sitten ehdottanut Keski-Euroopan maiden valjastamista ”sijaissotaan” Venäjää vastaan.

Unkarin hallituksen viestintä rakentuu siis edelleenkin populistiseen yksinkertaistukseen: Ukrainan tukijat ovat ”sodan puolella”, Unkarin kaltaiset Venäjän ymmärtäjät ja sovittelijat taas ”rauhan”. Tähän yritetään nyt propagandistista vastavetoa julistekampanjalla, jota Telex-uutissivuston mukaan pyörittää Facebookissa Nyugati pályán (‘Lännen radalla’) -niminen ryhmä, USA:n lähetystön tuella. Ilmeisesti ainakin Gyulan, Egerin ja Miskolcin kaupungeissa on nähty isoja Venäjä-vastaisia julisteita:

Julisteen vasemmassa puoliskossa on vuoden 1956 tapahtumista muistuttava seinäkirjoitus RUSZKIK HAZA (‘Ryssät kotiin’, ja sama venäjäksi vähän ontuvalla oikeinkirjoituksella) sekä selvennykseksi vielä liput ja vuosiluvut: 1956 Unkari, 2023 Ukraina. Oikeassa puoliskossa on Unkarin hallituksen lukuisat julistekampanjat mieleen tuovalla tummansinisellä pohjalla teksti: ”Rauha tulee Ukrainaan silloin, kun venäläinen miehitysarmeija vetäytyy sieltä.”

Samaan aikaan – kertovat riippumaton Klubrádió ja somevaikuttaja Csehszlovák Kém (‘Tšekkoslovakian vakooja’) – mielenkiintoisia julisteita on ilmestynyt myös Ukrainan Transkarpatiaan.

Užhorodin (Ungvár) kaupungissa kuvatussa julisteessa kerrotaan ukrainaksi ja unkariksi, miten Venäjä ”murhasi Unkarin 1956” ja ”murhaa Ukrainaa” vuodesta 2014 lähtien. RTL-uutiskanava on löytänyt ukrainalaisesta Facebook-ryhmästä kuvia samanlaisista julisteista, joissa nostetaan esiin myös Unkarin kansallisrunoilijan kohtalo: Sándor Petőfi sai luultavasti surmansa 1849 taistelussa, jossa Unkarin kapinallisarmeijaa vastassa olivat Itävallan keisarin avuksi saapuneet Venäjän tsaarin joukot. Siispä: ”Venäjä surmasi Petőfin / murhaa meitä”.

Tämän Transkarpatian julistekampanjan takana oleva taho ei RTL:n mukaan ole tiedossa.

Viimeisin poliittinen veto kärjistyvässä kiistassa oli Yhdysvaltain uusi pakotelista. Eilen suurlähettiläs Pressman ilmoitti, että Budapestissa toimivan IIB:n (International Investment Bank) johto asetetaan USA:n valtiovarainministeriön tiedustelu- ja ulkoasiainyksikön OFACin sulkulistalle: nämä henkilöt eivät saa matkustaa USA:han eivätkä harjoittaa liiketoimia amerikkalaisten kanssa, ja heidän mahdollisesti Amerikkaan sijoitettu omaisuutensa jäädytetään.

IIB oli entisen ”itäblokin” yhteinen kansainvälinen pankki, joka järjestelmänvaihdoksen jälkeen menetti merkityksensä; Unkari erosi siitä jo Orbánin ensimmäisellä valtakaudella vuonna 2000, mutta palasi jostain syystä vuonna 2014. Jo tuolloin arveltiin Venäjän elvyttävän IIB:tä kiertääkseen sen avulla Krimin miehityksen johdosta määrättyjä sanktioita. IIB:n pääkonttori siirtyi Moskovasta Budapestiin vuonna 2019, mikä nostatti vastalauseita jopa Orbániin muuten myötäsukaisesti suhtautuvassa Trumpin hallinnossa. Pankin johto ja tärkeät vieraat nimittäin saavat matkustella EU:n ja Naton alueella diplomaattioikeuksin. IIB:tä onkin pitkään nimitelty ”vakoilupankiksi”. Ukrainan sodan myötä viimeisetkin IIB:ssä mukana olleet Euroopan maat (Tšekki, Slovakia, Romania ja Bulgaria) irrottautuivat siitä, vain ”isäntämaa” Unkari (joka muutenkin on kohdellut Venäjän ”diplomaatteja” paljon lempeämmin kuin muut EU-maat) on jäänyt jäljelle.

Nyt siis USA:n sanktiolistalle joutuu kolme Budapestissa asuvaa IIB:n miestä. IIB:n johtaja Nikolai Kosov on KGB:ssä pitkän vakoilu-uran tehneiden vanhempien lapsi (Kosovin isä oli toiminut Budapestissa jo vuoden 1956 kansannousun kukistamisen jälkeen, äiti selvitellyt amerikkalaisten atomisalaisuuksia), joka itse aloitti uransa Neuvostoliiton ulkoministeriössä. Georgi Potapov on samoin entinen ulkoministeriön mies, joka sittemmin on työskennellyt ydinvoimayhtiö Rosatomin sekä Venäjän valtiollisten pankkien palveluksessa. Unkarilaisia tietenkin kiinnostaa eniten kolmas sanktioitu IIB:läinen, unkarilainen Imre Lászlóczki. Myös Lászlóczki on opiskellut 1980-luvulla Moskovassa ”Kansainvälisten suhteiden yliopistossa”, jossa koulutettiin diplomaatteja ja huipputason tiedottajia ja tiedustelijoita tuolloisen itäblokin valtioiden palvelukseen, ja toiminut sittemmin vuosikymmeniä Unkarin ulkoministeriön palveluksessa, mm. suurlähettiläänä Azerbaidžanissa, Kazahstanissa, Kirgisiassa ja Tadžikistanissa. Mahdolliset vakoilupoliittiset johtopäätökset 444.hu-sivusto jättää tästä kertovassa jutussaan rivien väliin.

Unkarin hallitus reagoi pakotelistaan välittömästi ja ilmoitti Facebookissa, perinteistä sota/rauha-retoriikkaansa jatkaen:

”Amerikan lähetystö on käynnistänyt Unkarissa sotaa puolustavan kampanjan.

Edes Amerikan painostuksesta emme muuta rauhan puolelle asettuvaa kantaamme.”

Samaan aikaan Unkarin johto on antanut melkoisen ”rauhansignaalin” Moskovan suuntaan. Pari päivää sitten ulkoministeri Szijjártó vieraili Moskovassa allekirjoittamassa uusia energiasopimuksia, ja Unkarin hallituksen kansainvälinen tiedottaja Zoltán Kovács julkaisi Twitterissä ministerin kannanoton:

Unkari varmistaa häiriintymättömän kaasun- ja öljynsaannin Venäjältä. Venäjä ja yhteistyö Venäjän kanssa tulevat olemaan ratkaisevassa osassa Unkarin energiaturvallisuuden kannalta. IAEA on äskettäin julkistanut pahaenteisen raportin, jonka mukaan seuraava lämmityskausi tulee tuottamaan vakavia vaikeuksia Euroopan energiaturvallisuudelle, joten häiriintymätön kaasunsaanti Venäjältä on olennaisen tärkeää. Unkari tervehtii ilolla uusia Venäjän kanssa solmittuja sopimuksia, joissa kaasun osto-optiota nostetaan pitkäaikaisessa sopimuksessa sovitusta (…) ja varmistetaan kaasun kulku Ukrainan kautta.

Moskovasta palattuaan Szijjártó otti Budapestissa vastaan Valko-Venäjän ulkoministerin Sjarhei (Sergei) Aleinikin, riippumattoman median piikitellessä, että myös Unkari on aikoinaan liittynyt EU:n julkilausumaan, jossa kiistettiin presidentti Lukašenkan hallinnon legitiimiys. Tapaaminen oli ilmeisesti lämminhenkinen: oltiin kovasti rauhan puolesta ja sodan ”eskaloitumista” vastaan (tähänhän ei tietenkään liity se, että Venäjän taktisia ydinaseita sijoitetaan Valko-Venäjälle…), muistuteltiin Valko-Venäjän tärkeää roolia öljyn saannissa (Unkarin tuontiöljystä lähes 80 % tulee Valko-Venäjän kautta kulkevaa ”Ystävyys”-putkea pitkin) ja puhuttiin tulevista yhteistyömahdollisuuksista. Aleinik otti tietenkin puheeksi myös Amerikan ”harkitsemattomat” pakotteet, joista omat kansalaiset saavat kärsiä, ja kehui Valko-Venäjän ja Unkarin ”normaalia ja pragmaattista” yhteistyötä.

Nämä rauhanpuheet tulevat kansainvälisen julkisuuden kannalta sikäli ikävään aikaan, että juuri nyt ainakin Euroopassa mieliä kuohuttaa venäläisissä somekanavissa julkaistu video ukrainalaisen sotavangin julmasta surmaamisesta. On helppo ymmärtää presidentti Zelenskyä, joka videopuheenvuorossaan vaatii kaikkia maailman johtajia reagoimaan tähän tekoon ja tukemaan Ukrainaa, että Venäjän järjestelmällinen terrori saadaan loppumaan. Ja on entistä vaikeampaa ymmärtää, miten pääministeri Orbán pystyy pelastamaan kansainvälisen arvovaltansa rippeet ja esiintymään jonakin muuna kuin Venäjän pikku apulaisena. Ennen kaikkea, kuten András Dezső HVG:n artikkelissa muistuttaa: Venäjän sotaponnistuksia tukeakseen ei tarvitse olla suoranaisesti sen liittolainen tai agentti, Venäjää hyödyttää suuresti myös EU:n ja Naton rivien repeileminen.

Menneisyys aina edessämme

Piti kirjoittaa Unkarin merkillisistä venkoiluista Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden yhteydessä ja parista muustakin jutusta. Mutta sitten törmäsin somessa kirjoitukseen, joka vei huomion taas historiaan.

Unkarissa on viime keväästä lähtien kiertänyt vaihtoehtoisia versioita toisen maailmansodan lopun sekä vuoden 1956 tapahtumista: ne pahikset, jotka vuonna 1944 ”vapauttivat” Unkarin, ryöstelivät ja raiskasivat, eivät olleet venäläisiä sotilaita vaan nimenomaan ukrainalaisia, ja samoin vuoden 1956 kansannousun kukistivat ukrainalaiset joukko-osastot. Tietenkin voisi kysyä, miten tämä liittyy nykyisen Venäjän ja Ukrainan käymään sotaan – mutta liittyyhän se, kun ympäri Itä-Eurooppaa aina Suomeen saakka Venäjän hyökkäyssota on nostanut esiin vanhan tutun ”perivihollis”-kuvaston: vaikka voissa paistaisi. Butšan hirmuteot on ainakin entisen rautaesiripun itäpuolella ihan liian helppo yhdistää siihen, mitä toisen maailmansodan aikana Puna-armeija harrasti miehittämillään alueilla.

Ja selvästi Unkarissa on myös tahoja, joille tämä ei ole mieleen ja jotka yrittävät pelastaa Venäjän maineen, joskus suoltaen suoranaista putinistista propagandaa. Twitterissä Beáta Kiss -niminen käyttäjä äskettäin avasi keskustelun Puna-armeijan sotarikoksista (ilmeisesti häntä kuten monia muitakin hapottaa Orbánin hallituksen nykyinen Venäjä-mielisyys), ja käyttäjä Kmw:n vastauksesta käy ilmi, että iäkkäämpi polvi (väkisinkin tulevat mieleen Fidesz-puoluetta kannattavat ”mummojengit”) on saattanut antaa muistojensa muokkautua sopivaan suuntaan.

– Minulle mummoni (hän oli lapsi silloin vuonna 44-45) kertoi, että venäläiset eivät suinkaan tehneet heille pahaa, mutta ukrainalaisia he pelkäsivät. En kyllä tiedä, miten hyvin ne pystyivät erottamaan venäläisen ja ukrainalaisen toisistaan.

– Silloin ne olivat neuvostoliittolaisia kaikki. En usko, että niiltä kysyttiin, mihin kansallisuuteen ne lukivat itsensä. Puhuivat venäjää, sehän oli virallinen kieli, eikä unkarilainen maalaisihminen niitä muutenkaan olisi osannut erottaa toisistaan.

En tiedä, oliko nimimerkki Kmw:n mummo tosiaan tietämätön ja vain sittemmin niellyt ukrainalaisvastaista ja/tai venäläismyönteistä propagandaa vai oliko hänen perheellään ollut jokin erityinen suhde ukrainalaisuuteen ja siihen liittyviä kaunoja ja pelkoja: vanhaa unkarilaisten ja naapurikansojen välistä vihanpitoa löytyy, Luoja paratkoon, entisen suur-Unkarin reunamailta etnisten rajojen molemmin puolin. Joka tapauksessa Beáta Kiss on sinänsä aivan oikeassa, kuten jo viime vuonna julkaistu Lakmusz-faktantarkistussivuston artikkelikin kertoo. Sekä 1944 että 1956 Unkariin vyöryivät Neuvostoliiton ”Ukrainan rintamaksi” nimitetyt tai Neuvosto-Ukrainaan asemoidut joukko-osastot, mutta nämä joukot olivat ”ukrainalaisia” enemmän maantieteellisessä kuin etnisessä mielessä: niissä saattoi olla etnisiä ukrainalaisia hivenen keskimääräistä enemmän, mutta yleisilmeeltään ne olivat venäjänkielisiä, monietnisiä ja yleis-neuvostoliittolaisia.

Samainen vuoden takainen faktantarkistusartikkeli joutui myös muistuttamaan, että toisin kuin väitetään, Neuvostoliiton johtajista Hruštšev ei ollut ukrainalainen ja Brežnevinkin ukrainalaisuus on kyseenalainen. Nikita Hruštšev (jota mm. Orbánin hovihistorioitsija Mária Schmidt innoissaan väitti ukrainalaiseksi) syntyi Venäjällä (joskin lähellä Ukrainan rajaa) Kurskin alueella, venäläiseen ja venäjänkieliseen perheeseen, vaikka sittemmin työskentelikin Ukrainassa. Muistelmissaan hän kertoo olevansa internationalisti, jolle ei ole mitään merkitystä sillä, onko hän venäläinen vai ukrainalainen. Leonid Brežnev puolestaan syntyi Ukrainassa, papereissa hänet mainitaan milloin ukrainalaisena, milloin venäläisenä, hänen vanhempansa olivat muuttaneet Ukrainaan Venäjältä, hekin Kurskin alueelta, ja muistelmissaan hän itse kirjoittaa olevansa kansallisuudeltaan venäläinen. Ukrainalaisuuden ja venäläisyyden osittain sumea ja muuttoliikkeiden sekoittelema raja ymmärrettiin tuolloin eri tavoin kuin nykyään. Mielenkiintoista on nyt se into, millä jotkin tahot Unkarissa haluavat selventää tätä rajaa siten, että Neuvostoliittoon liittyvät ikävät muistot irrotetaan venäläisyydestä ja yhdistetään nimenomaan Ukrainaan.

Mitkähän tahot? Viktor Orbánin ja Venäjän suhteesta on sodan alusta alkaen kirjoitettu paljon. Ilmeisesti Unkarin yksinvaltias pääministeri, sen lisäksi että on sitonut maansa ja energiapolitiikkansa kaasu-, öljy- ja ydinriippuvuuteen Venäjästä, tuntee yleistä sympatiaa idän diktaattoreja kohtaan ja uskoo tai toivoo edelleenkin, että Venäjä ei voi hävitä tätä nyt aloittamaansa sotaa. Kun muu Eurooppa vakuuttelee seisovansa Ukrainan rinnalla ja tuomitsevansa Venäjän hyökkäyssodan, Unkarin hallitus yrittää jatkuvasti ajella kaksilla rattailla, kuten sodan alkupäivistä lähtien on nähty.

Orbánin Venäjä-mielisyys on rikkonut Visegrád-maiden yhteisrintaman ja, niin kuin jo vuosia on ounasteltu, lopulta pilannut vanhan ystävyyden Puolan kanssa. Tuoreen mielipidetutkimuksen mukaan, jota Facebook-sivullaan esitteli pari viikkoa sitten unkarilainen historiantutkija ja Puola-asiantuntija Miklós Mitrovits, Puolassa unkarilaisia kohtaan tunnetut sympatiat ovat lyhyessä ajassa huvenneet vauhdilla. Vielä vuosi sitten unkarilaiset (węgrzy) olivat puolalaisten mielestä toiseksi mukavin kansa italialaisten (włosi) jälkeen, nyt puolalaisten suhtautuminen heihin on enää hädin tuskin positiivisen puolella, vain hiukan juutalaisia (żydzi) myönteisempi ja selvästi kielteisempi kuin esimerkiksi ukrainalaisiin (ukraińcy), joiden arvostus on noussut kohisten.

Julkisesti Orbánin hallinto ei venäjämielisyyttä tai Putinin tukemista myönnä, vaan puolustaa ”rauhaa” (”Unkari kuuluu rauhan leiriin”), Ukrainaan ei lähetetä aseita, mutta humanitaarista apua annetaan ja jälleenrakennustyötä tottahan toki tuetaan (kuvakaappaus hallituksen kansainvälisen tiedottajan Zoltán Kovácsin Twitteristä):

Nämä rauha- ja yhteistyöpuheet vuorottelevat avoimen nyrkinheristelyn kanssa: viimeksi ulkoministeri Szijjártó ilmoitti, että Ukrainan ulkoministerin kutsuminen Naton ulkoministerien tapaamiseen ”loukkaa Naton yhtenäisyyttä” eikä Unkari suostu tukemaan Ukrainan lähentymispyrkimyksiä ennen kuin Transkarpatian unkarilaisten oikeudet palautetaan.

Niin, tämä Transkarpatia (myös Taka-Karpatiana tai Karpatoruteniana tunnettu, unkariksi Kárpátalja) on siis nykyisen Ukrainan lounaiskulma, joka kuului entiseen Unkarin kuningaskuntaan aina Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian luhistumiseen saakka. Ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyjen jälkeen se liitettiin uuden Tšekkoslovakian valtion itäiseksi hännänhuipuksi, palasi diktaattorien siunauksella takaisin Unkarin osaksi vuonna 1939 ja sodan jälkeen muodollisesti pariksi vuodeksi Tšekkoslovakialle, kunnes se vuonna 1946 liitettiin silloiseen Ukrainan neuvostotasavaltaan. Alueella on vanhastaan elänyt monia kansanheimoja; unkarilaisia, jotka nykyään ovat suurin vähemmistö, oli vuoden 2001 väestönlaskennan mukaan 12,1 % alueen väestöstä. Suurin osa heistä elää Unkarin rajan lähistöllä, Užhorodin (Ungvár), Mukatševen (Munkács) ja Berehoven (Beregszász) alueilla.

Lisätietoja Ukrainan unkarilaisvähemmistön tilanteesta kaipaaville suosittelen lämpimästi tätä englanninkielistä, kauniisti kuvitettua ja oikeiden paikallisten asiantuntijoiden kirjoittamaa brosyyria, josta myös tuo yllä esitetty kartta on peräisin. Siinä kerrotaan asiallisesti, miten Ukrainan vuosina 2017, 2019 ja 2020 säätämät kieli- ja koululait kaventavat unkarin kielen elintilaa. Vuoden 2019 kielilaki kielsi muiden kielten kuin ukrainan käyttämisen kunta- ja aluehallinnossa, joten jopa lähes täysin unkarinkielisillä alueilla kunnanvaltuustot tai -hallitukset eivät saa työskennellä unkariksi. Myös kaksikieliset katukilvet ja virastojen kyltit katosivat. Erityisen kipeä paikka unkarilaisvähemmistölle on koululaki, joka vuodesta 2023 lähtien on lisännyt myös vähemmistökielisissä kouluissa ukrainankielisen opetuksen osuutta: unkarinkielisissä kouluissa opetus on täysin unkariksi vain neljän ensimmäisen vuoden ajan, sen jälkeen ukrainankielistä on opetuksesta eri asteilla vähintään 20 tai jopa 60 %.

Kiovan hallituksen ns. ukrainisaatiopolitiikka tähtää tietenkin ennen kaikkea venäjän kielen perinteistä ylivaltaa vastaan ja pyrkii nostamaan pitkään hassun etnomurteen asemassa olleen ja monissa suvuissa muutaman viime sukupolven aikana venäjän tieltä väistyneen ukrainan kielen taas paikoilleen täysiarvoiseksi kansalliskieleksi. Tämän voi jollain lailla ymmärtää, kun muistaa, miten Ukrainassa monin paikoin vielä maan itsenäistyttyäkin venäjän dominanssi esimerkiksi kulttuurin, viihteen tai nuorison arkielämän kielenä on ollut ehdoton: olen lukenut kuvauksia siitä, miten kiovalaisen koulun ukrainalaiset oppilaat puhuivat ukrainaa tunnilla, kun se kerran oli opetuskieli, mutta luokan ulkopuolella ukrainaa puhuvat leimautuivat oudokeiksi tai junteiksi. Mutta pienempiin vähemmistöihin ukrainisaatio osuu kipeästi, unkarilaisiin erityisesti siksi, että siinä heiltä viedään saavutettuja etuja ja ylimuistoisia oikeuksia. Tilannetta voisi verrata siihen, että Suomen valtio rupeaisi vaatimaan ruotsinkielisiin kouluihin – myös Närpiössä tai Ahvenanmaalla – opetuskieleksi suomea ainakin puolessa oppiaineista, ja tätä perusteltaisiin sillä, että suomen kielen tulevaisuus on uhattuna ja että ruotsinkieliset eivät muuten opi suomea tarpeeksi hyvin.

Mutta ei tässä kaikki. Jos Suomi olisi kuin Ukraina ja Pietarsaari kuin Mukatševe, niin tässä kuvitellussa tilanteessa myös Suomen ruotsinkieliset liputtaisivat mielellään kelta- eikä siniristisellä lipulla ja riitelisivät verisesti viranomaisten kanssa, jotka poistattaisivat historiallisia kolme kruunua -vaakunoita julkisista tiloista. Ruotsin valtio tukisi avokätisesti suomenruotsalaisten kouluja ja kulttuuritilaisuuksia ja ennen kaikkea kannustaisi heitä samastumaan Ruotsin ylirajaiseen kansakuntaan ja muistelemaan uljasta menneisyyttään koko Suomea hallinneen ”johtajakansan” edustajina. (Jotkut, eivät suinkaan kaikki, olisivat tästä innoissaan.) Kaikille suomenruotsalaisille tarjottaisiin Ruotsin passia, ja ruotsinmaalaiset poliitikot kalastelisivat Ruotsin vaalien alla myös heidän ääniään; Ruotsin politiikan äärilaidalla ja kansan syvien rivien syvemmässä päädyssä haikailtaisiin Suomea tai ainakin Svenskfinlandia takaisin Ruotsin yhteyteen. Ja jotta analogia olisi täydellinen, niin kuvitellaanpa edelleen, että Suomella olisi itärajallaan menossa Venäjän kanssa pitkällinen konflikti, joka räjähtäisi lopulta ilmisodaksi, mutta Ruotsin valtion johto – ja johdossa olisi hankala, autoritäärinen ja läpeensä korruptoitunut tyyppi – tuntuisi sympatiseeraavan Putinia ja peukuttavan Venäjää niin paljon kuin vain muun EU:n kanssa ilmiriitaantumatta kehtaisi, samalla kun Ruotsissa jotkut piirit (toki ilman valtiojohdon virallista siunausta, mutta kärkkäästi koirapillin merkinantoihin reagoiden) avoimesti haaveilisivat siitä, miten Ruotsi ja Venäjä vielä jakavat Suomen keskenään.

No, tästäpä näkyykin hyvin, että Suomi ja Ruotsi eivät (onneksi) ole Ukraina ja Unkari. Tämän olennaisen eron juuret ovat jo satojen vuosien takaisessa historiassa, ja historiaa tunteville suomalaisille, ruotsalaisille, ukrainalaisille tai unkarilaisille ne ovat ilmiselvät. Nämä edellisten sukupolvien aikaiset tai jopa vuosisatojen takaiset tapahtumat nostetaan sitten yhä uudelleen esiin aina, kun kansojen välille syntyy kahnausta.

Tässä voisikin lopuksi hiljentyä muistelemaan Euroopan läntisempien valtojen ja Venäjän konfliktien historiaa ja palata jälleen Puolaan. Twitteristä löytämässäni uutiskuvassa Ukrainan presidentti Zelenskyi äskeisellä Puolan-vierailullaan katselee Jan Matejkon (1838–1893) historiallista maalausta. Zelenskyin kasvoja ei näy, mutta voisin arvailla ilmeen olevan hymyssä.

"Volodymyr Zelensky looking at things… in Warsaw".

But this "thing" is special. Jan Matejko's painting, depicting boyars of the Russian tsar Ivan the Terrible kneeling before the Polish king Stefan Batory at Pskov. And begging for peace.

Photo credit => @jakub_szymczuk pic.twitter.com/QcZVFzQ5Ja

— Marek Magierowski (@mmagierowski) April 6, 2023

Maalauksessa, joka on enemmän allegoria kuin kuvaus todellisesta tapahtumasta, Iivana Julman edustajat kohtaavat Pihkovassa Puolan kuninkaan Stefan Báthoryn ja polvistuvat tämän eteen anomaan rauhaa, mikä varmaankin kutkutteli 1800-luvun kuten nykyistenkin puolalaisten isänmaallisia tunteita. Vuosina 1581–1582 Puola-Liettuan sota Venäjää vastaan huipentui Pihkovan (Pskov) piiritykseen. Báthoryn joukot eivät onnistuneet valloittamaan kaupunkia, mutta Venäjä kuitenkin tunnusti vastustajan ylivoimaisuuden ja allekirjoitti itselleen epäedullisen rauhansopimuksen. Venäjä ei vieläkään päässyt Itämeren rannikolle (meni vielä toistasataa vuotta ennen kuin Pietari Suuri pääsi pykäämään uutta pääkaupunkiaan, joka nyt on taas jäämässä sotilaallisesti eristyksiin Nato-järven pohjukkaan), Puola sai taas itselleen Liivinmaan, johon siis kuului nykyisen Latvian pohjois- ja nykyisen Viron eteläosa.

Mielenkiintoista tarinassa on se, että Stefan (István) Báthory oli itse asiassa unkarilainen, mahtavan aatelissuvun vesa, joka 1571 oli noussut Transilvanian ruhtinaaksi ja viisi vuotta myöhemmin Puolan kuninkaaksi, avioiduttuaan Anna Jagellonican kanssa. Annan veli oli lapsettomana kuollut Puolan kuningas Sigismund II, Annan ja Sigismund II:n sisar Katariina puolestaan tunnetaan meillä ”Juhana-herttuan” puolisona, joka Turussa vähän aikaa emännöi Suomen historian ainoaa jonkinlaista renessanssihovia. István Báthoryn ja tuolloin jo sangen kypsässä iässä olleen Anna Jagellonican avioliitosta (joka ilmeisesti oli enemmänkin muodollinen) ei syntynyt lapsia, joten heidän seuraajanaan Puolan valtaistuimelle nousi Annan sisarenpoika, Katariinan ja Suomen herttuan, sittemmin Ruotsin kuninkaan Juhanan poika Sigismund, ensimmäisenä Puolan Vaasa-sukuisista hallitsijoista. Näin tähän tarinaan tulevat mukaan myös Suomi ja Ruotsi. István Báthory puolestaan oli niitä ilmeisesti varsin harvoja hallitsijoita, joiden alamaisiin on kuulunut sekä unkarilaisia että virolaisia ja liiviläisiä.

Eksyin aiheesta, tai sitten en. Jos tähän vielä jonkinlainen opettavainen loppulauselma pitää vääntää, niin kansojen historiat ovat paljon monisyisempiä kuin kansallisten perusmyyttien kuvitukseen mahtuu tai mitä nostetaan esiin. Mutta jostain syystä István Báthoryn joukot Pihkovassa tai niiden mukana voittoisasti taistellut transilvanianunkarilaisen Gáspár Bekesin johtama palkkasoturiarmeija eivät kiinnosta Unkarin nykyistä identiteettipolitiikkaa.

Unkari, Puola ja Ruotsi voidaan nykyään nähdä siisteinä ja homogeenisina yhden kansan kansallisvaltioina. Tämä kuva ei vastaa totuutta nytkään, saati silloin, kun näillä valtioilla oli suurvalta-aikansa, jonka jäljiltä niiden entisille reuna-alueille on jäänyt monenlaista työstämätöntä traumaa. Mitä paremmin historian monimutkaisuutta tunnetaan, sen helpompi on luultavasti myös selvitellä näitä ongelmia. Transkarpatian osalta selvittelyn aika tulee viimeistään sitten, kun Ukrainan ja Venäjän sota on päättynyt, toivottavasti demokratian voittoon. Mitä Unkari siinä vaiheessa tekee, on taas ihan oma tarinansa.

Meissä jokaisessa asuu pieni Petőfi

Maaliskuun 15:ntena vietetään Unkarin kolmesta kansallispäivästä periaatteessa kirkkainta ja ongelmattominta. Varsinainen pää-kansallispäivähän on elokuun 20:ntenä, Unkarin kristillisen kuningaskunnan perustajan Pyhän Tapanin muistoksi. Tämä on siis ensisijaisesti katolisen kirkon juhla, jota toki on 1900-luvun mittaan eri tavoin yritetty nostaa koko kansakunnan juhlapäiväksi; sosialismin aikaan sitä vietettiin sadonkorjuun, ”uuden leivän” ja sitä tuottavien talonpoikien, sittemmin myös uuden perustuslain kunniaksi. Lisäksi 23. lokakuuta vietetään vuoden 1956 kansannousun muistopäivää, joka sekään ei ole ongelmaton tai ristiriidaton: kaikesta sankarillisuudesta huolimatta kansannousun tapahtumiin liittyi myös pimeä puolensa, ja ennen kaikkea tämän vallankumousyrityksen, kun se lopulta lähti käyntiin, jyräsivät Neuvostoliiton panssarit ennen kuin se ehti kasvaa koko maata ja kansaa todella yhdistäväksi liikkeeksi.

Mutta maaliskuun 15. on hieno ja reipas juhla. Tuona päivänä, Euroopan hulluna vuonna 1848, kun monissa muissakin maissa kuohui (Wienissä alkoi vallankumouksen tapainen jo pari päivää aikaisemmin), kansallisrunoilija Sándor Petőfi ja muutamat muut tulisielut (kuten sittemminkin suosittu romaanikirjailija, ”Unkarin Dickens” Mór Jókai) kokosivat kansanjoukot Budapestin kaduille kuuntelemaan Petőfin uutta isänmaallista runoa Nemzeti dal (‘Kansallislaulu’) sekä pari päivää aiemmin koottua kahdentoista vaatimuksen luetteloa.

”Mitä toivoo Unkarin kansakunta?
Tulkoon rauha, vapaus ja yksimielisyys.

1. Toivomme lehdistön vapautta ja sensuurin poistamista.
2. Vastuullista ministeriötä Budapestiin. [Unkarilla ei ollut omaa hallitusta eikä ministeriötä.]
3. Vuosittaisia valtiopäiviä Pestiin. [Valtiopäivät kokoontuivat Pozsonyssa (Bratislava) silloin, kun keisari ne suvaitsi kutsua koolle.]
4. Yhdenvertaisuutta lain edessä kansalaisuuden ja uskonnon kannalta. [Tällä tarkoitettiin ennen kaikkea aateliston ja katolilaisten etuoikeuksien lakkauttamista.]
5. Kansallista puolustuskaartia. [Unkarilla ei ollut omaa armeijaa.]
6. Yhteistä rasitusten kantoa [= aateliston verovapauden poistamista].
7. Feodaalijärjestelmän lakkauttamista [= kartanon maita viljelevät talonpojat suorittivat maanomistajalle taksvärkkiä, luontais- tai rahakorvauksia tai lahjoja].
8. Valamiestuomioistuinta, tasa-arvoon perustuvaa edustusta. [Kartanonherrat käyttelivät alueillaan myös tuomarin oikeuksia, puolueettomia paikallisia oikeusistuimia ei ollut.]
9. Kansallista pankkia.
10. Sotilaiden on vannottava uskollisuutta perustuslaille, Unkarin sotilaita ei pidä viedä ulkomaille, ulkomaiset sotilaat on vietävä meiltä pois.
11. Poliittiset vangit on vapautettava.
12. Unionia [= erillisenä yksikkönä hallittu Transilvania pitää yhdistää Unkariin].”

Tästä alkoi tapahtumasarja, joka johti Unkarin vapaussotaan Habsburg-imperiumia vastaan ja tämän(kin) vapaustaistelun kukistumiseen seuraavana vuonna. Elokuussa 1849 Unkarin joukot antautuivat Világosissa (nykyinen Şiria Romaniassa) vastustajilleen, venäläisille joukoille, joita johti baltiansaksalainen kenraali von Rüdiger – Venäjän tsaari oli rientänyt itävaltalaisen kollegansa apuun kapinan tukahduttamiseksi. Tappiota seurasi joukko kostotoimia, osa kapinallisista lähti maanpakoon. Sándor Petőfi oli luultavasti saanut surmansa Segesvárin taistelussa heinäkuussa 1849, vaikka mitään varmaa hänen kohtalostaan ei tiedetä.

Tänä vuonna maaliskuun 15. päivän juhlana Unkarin valtion korkein johto eli pääministeri Orbán jatkoi jo lokakuun kansannousujuhlan yhteydessä aloittamaansa linjaa eikä puhunut kansanjoukoille pääkaupungissa, siellä, missä Petőfi ja kumppanit aikoinaan, vaan Kiskőrösissä, Petőfin syntymäkaupungissa, runoilijan syntymäkodin edessä. Puheen tiivistelmä löytyy Orbánin viralliselta kotisivulta myös englanniksi. Vapaudesta siinä puhutaan, siitä, miten Petőfi oli hankala, omapäinen ja uppiniskainen maalaispoika (vähän niin kuin Orbán itse). Ja miten jokaisessa unkarilaisessa elää pieni Petőfi, miten näemme Petőfin nytkin, kun ulkopuoliset haluavat sanella unkarilaisille, miten näiden pitää elää, ja sulauttaa Unkarin osaksi eurooppalaista supervaltiota. ”Näemme Petőfin, kun hän raapustaa 12 vaatimuksen listan alkuun: tulkoon rauha.”

(Tähän on riippumattomassa mediassa ja kriittisessä somessa uutterasti muistuteltu, miten Petőfi ei suinkaan ollut vaatimassa ensimmäiseksi rauhaa vaan valmiina lähtemään sotaan tasa-arvon ja liberaalien ihmisoikeuksien puolesta. Ja miten Petőfin ja hänen taistelutoverinsa lopulta voittivat Venäjän taantumuksellisen yksinvaltiaan ”perinteisiä perusarvoja” puolustavat joukot.)

***

Samaan aikaan Budapestissa József Budenzin (tuon Unkarin fennougristiikan merkkimiehen, josta ”vaihtoehtoiset” piirit ovat tehneet suurpahiksen) mukaan nimetyssä koulussa nousi metakka opettajien ja oppilaiden yhdessä valmisteleman Petőfi-aiheisen juhlaesityksen johdosta. Ohjelma, johon kuului kerrontaa, lausuntaa ja musiikkinumeroita, esitettiin koulun salissa, jonne koko koulun väki ei mahdu kerralla, joten esityksiä piti järjestää kaksi. Ensimmäisen jälkeen sitten tuli ilmoitus, että toista esitystä ei enää tule, koska ohjelmassa on liikaa ”viittauksia ajankohtaiseen politiikkaan”. Oppilaat hermostuivat siinä määrin, että osa heistä käynnisti spontaanin mielenosoituksen koulun käytävällä ja ryhtyi keräämään allekirjoituksia joukkovetoomukseen.

444.hu-sivuston toimittaja tavoitti koulun rehtorin, joka kertoi itse tehneensä päätöksen ohjelman kieltämisestä, koska siinä oli ”suoria ja yksiselitteisiä viittauksia päivänpolitiikkaan” ja koska julkisen sivistyslaitoksen hänen mielestään on pysyttävä politiikan kysymyksissä puolueettomana. Arvailtavaksi siis jää, mikä oli ohjelman tekstissä liikaa. Ehkä viittaus Petőfin tekstiin, jossa ”Eurooppa on hiljaa, jälleen hiljaa”. Tai Petőfin runo ”Hirttäkää kuninkaat!”, jossa säkeen loppu erään kuulijan mukaan oli ”nielaistu” niin, että kuulijat oitis ajattelivat Viktor Orbánia.

Tähän on tosiaankin tultu. Unkarissa on vallalla niin yksiselitteisesti itsevaltainen systeemi, että lapsikin osaa rinnastaa pääministerin johonkin 1800-luvun monarkkiin?

***

Petőfin nimeä kantaa myös kirjallisuusmuseo, josta Orbánin järjestelmässä on tullut yksi kirjallisuus- ja taidepolitiikan valtakeskittymä. Sen johtoon on nostettu transilvanialaistaustainen runoilija ja rokkikukko Szilárd Demeter, erikoinen hahmo, josta olen tässä blogissa kirjoitellut ennenkin. Petőfi-museolla ja Demeterillä on hallinnassaan erinäisiä kulttuurin rahahanoja, muun muassa kirjallisuuden kääntämistä tukeva säätiö. Ja tämän johdosta hyppäsi Facebookissa silmiini muutama päivä sitten virolaisen kääntäjän Leelo Jõulun postaus.

Aiheena on, kuinka ollakaan, Suomessakin jonkin verran julkisuutta saanut (ja meillä Saarni Laitisen suomennoksena ilmestynyt) lastenkirja Satumaa kuuluu kaikille, kokoelma suvaitsevaisuuteen kasvattavia tarinoita, joissa nähdään mm. vähemmistöihin kuuluvia ja ”poikkeavia” sankareita sekä epätavallisia ja ei-heteronormatiivisia perheitä ja parisuhteita. Unkarissa kirja nostatti aikoinaan huikean kohun, äärioikeistopoliitikko työnsi sen julkisesti silppuriin ja kirjakaupat joutuivat sulkemaan sen erilliseen ”myrkkykaappiin” tai paketoimaan näkymättömiin. Nyt Leelo Jõulu kirjoittaa (ja tämä uutinen löytyy toki myös useilta unkarilaisilta uutissivustoilta, lähtökohtana konservatiiviselle Mandiner-sivustolle annettu kommentti):

Petőfi-kulttuuriagentuurin kirjallisuustukia myöntävä kuratorio hajotetaan. Nimittäin Bolognan kirjamessuilla oli säätiön kirjapöydällä näytteillä vironkielinen ”Satumaa kuuluu kaikille” (”Imedeilm on kõigile”) ja Petőfi-instituutin johtaja Szilárd Demeter, Fidesz-puolueen nimittämä, sai tätä kautta tietää, että hän johtamansa säätiö on rahoittanut käännöstä. Hän kommentoi: ”Minun henkilökohtainen mielipiteeni on ollut tiedossa jo vuosikausia, olen lukemattomat kerrat sanonut ja kirjoittanut, että puolustan ajatuksen-, mielipiteen- ja sananvapautta, siis taiteen vapautta. Mutta siinä, mihin valtion rahaa käytetään, on rajansa, ja tätäkin olen toistamiseen korostanut: rajana ovat perustuslailliset arvot. Tukea voi sitä, mikä näihin rajoihin mahtuu. Rajan ulkopuolelle jäävälle ei kuulu tuki.”

Demeter oli yllätyksekseen saanut tietää, että säätiö on tukenut kirjan julkaisemista vuonna 2021, ja nyt hän on vakaasti sitä mieltä, että kuratorion jäsenet ovat tehneet virheen. Kuratorioon ovat jäseniä nimittäneet Unkarin taideakatemia, Unkarin kirjailijaliitto, Unkarin kirjailijoiden yhdistys, Unkarin kaunokirjallisuuden kääntäjien yhdistys, Unkarin PEN sekä Petőfi-säätiö itse. Siksi Demeter pysäyttää nyt kuratorion toiminnan, ja jatkossa on suunnitteilla, että kirjallisuusviennin kysymyksiin otetaan kantaa uudelleen. Samoin Unkarin kustantajilta tullaan tästä lähin vaatimaan messuilla esiteltävien teosten luettelot, niiden sopivuus perustuslain kannalta arvioidaan ja lupa kirjojen esittelemiseen annetaan sen mukaan. Lopuksi Demeter lisäsi: ”Henkilökohtaisesti en haluaisi enempää sensuuria, mutta isänä pidän lasten suojelemista kaikkein tärkeimpänä.”

Tämmöisiä Petőfi-juttuja siis tänään. Vapaus, lempi – kumpi kultaisempi?

Ei mitään uutta

Samaan aikaan, kun maailman uutismediat seurasivat Münchenin turvallisuuskonferenssia, yksi oli sieltä poissa. Viktor Orbán piti kotimaassa suurta vuosikatsauspuhettaan, jota kansainvälisissä uutistuuteissa näkyy nimitettävän amerikkalaisen mallin mukaan ”kansakunnan tila -puheeksi”. Unkarilainen nimitys on évértékelő, vuosiarviointi.

István Husztin kuva Telex-uutissivustolta. Orbánin lukupulpetissa on iskulause RAUHA JA TURVALLISUUS.

Puheesta on tietenkin ilmestynyt tiivistelmiä ja analyyseja kaikissa Unkarin päämedioissa, ja puhe itse löytyy kokonaisuudessaan Orbánin viralliselta kotisivulta, myös englanniksi, saksaksi ja ranskaksi käännettynä. En siis rupea selostamaan sitä yksityiskohtaisesti, vaan poimin esiin vain muutamia olennaisia yksityiskohtia. Niissäkään ei ole mitään uutta, pääteemat ovat Orbánin retoriikkaa seuranneille vanhaa tuttua kauraa.

Yleissävy puheessa oli tutun äijämäisen lupsakka ja ronski. Orbán aloitti tosin vakavalla aiheella eli Turkin ja Syyrian maanjäristyksellä, jonka pelastustöihin osallistunutta unkarilaista tiimiä hän erikseen kiitti. Mutta sitten isäntä löysäsi vertauskuvallista kauluksennappiaan ja aloitti henkselien paukuttelun. Nyt on tulossa kriisejä, mutta niistähän me selvitään, niin kuin on selvitty tähän asti.

On saatu maan talous järjestykseen ja kasvuun, samoin kuin työllisyys, kertoi Orbán. (Lakmusz-sivuston faktantarkistusartikkelin mukaan tässä on liioittelua ja vääristelyä: korkean ja kiihtyvän inflaation takia numerot eivät kerro koko totuutta, joten myöskään Orbánin väite, että ”nykyään minimipalkkakin on korkeampi kuin sosialistihallituksen aikaan keskipalkka”, ei pidä paikkaansa, jos numeroiden sijasta vertaillaan ostovoimaa.) Ja sitten alkaa varsinainen äijämeininki eli voittoisa taistelu vihollisia vastaan, hiki päässä, polvet ja kyynärpäät ruvella, kuten Orbán kuvailee.

Brysseli yritti kuivattaa rahavirrat, Gyuri-setä (siis György Soros) kieritteli Amerikasta dollareita ”tovereille” vaalitaistelun tueksi (tämäkään ei Lakmusz-sivuston mukaan ole todistettua totuutta), mutta jälleen kerran Orbán ja kumppanit saivat murskaavan vaalivoiton. Tosimiehenä Orbán havainnollistaa tätä selostamalla kunnon lännenleffaa eli Huuliharppukostaja-elokuvan alkukohtausta, missä Charles Bronson kysyy kolmelta häntä vastaan lähetetyltä pahikselta, eikö häntä varten ole tuotu hevosta, toteaa sitten, että kaksi hevosta jää joka tapauksessa yli, ja posauttaa pahikset päiviltä. Näin, hyvät naiset ja herrat, on käynyt myös Unkarissa vuonna 2022, ja meidän Frankimme, siis Feri (Gyurcsány) on parhaillaan etsimässä ratsastajaa vaille jääneitä hevosiaan.

Sitten koronakriisi ja sota, joka teki vuodesta 2022 raskaimman sitten järjestelmänvaihdoksen. Vuosi 2023 puolestaan tulee olemaan kaikkein vaarallisin, sillä jo tutuksi käyneen vaaran eli maahanmuuton lisäksi Unkaria on väijymässä kaksi uutta vihollista, sota ja inflaatio. Sotaa Unkari ei yksin pysty lopettamaan, mutta sen on pysyttävä rauhan puolella, vaikka kaikki muut EU- ja Nato-maat olisivat – tai ainakin olisivat olevinaan – toisella kannalla.

Sota ei ole Orbánin mielestä hyvän ja pahan taistelu vaan kahden slaavikansan keskinäinen yhteenotto. Venäjä toki hyökkäsi Ukrainan kimppuun, joten Ukrainan pakolaisten auttaminen ja humanitaarisen avun toimittaminen on oikein ja autuaallista. Unkari myös tunnustaa Ukrainan oikeuden puolustautua – mutta Unkarilla on oikeus asettaa oman kansansa etu ensimmäiseksi ja pysytellä sodan ulkopuolella, vaikka pahat vasemmistolaiset… ei, seuraava esimerkki puhtaasta populistisesta propagandasta pitää kääntää kokonaisuudessaan:

Vasemmisto on Unkarissakin sodan puolella: se toimittaisi aseita, ottaisi sodan taloudelliset rasitukset kantaakseen ja katkaisisi yhteydet Venäjään. Me emme tee sitä. Me emme toimita aseita. Rahojakin käsittelemme visusti, sillä lopultahan senkin rahan, joka kuuluisi meille, Brysseli antaa Ukrainalle. Ukrainan humanitaarinen tukeminen ei merkitse meille Venäjä-suhteidemme katkaisemista, sillä se olisi kansallisen etumme vastaista, mistä meillä on oikeus itse päättää. Siksi emme suostu kaasu-, öljy- tai ydinvoimapakotteisiin, jotka tuhoavat Unkarin. Kansallisesta konsultaatiosta tiedämme, että tästä asiasta on kansallinen yksimielisyys. Siksi pidämme yllä taloussuhteita Venäjään, neuvommepa tähän myös koko läntistä maailmaa, sillä ilman suhteita ei tule tulitaukoa eikä rauhanneuvotteluja. Siksi emme suostu pappien ja kirkon johtajien sijoittamiseen pakotelistalle; tarpeeksi harmia on jo siitäkin, että näin on käynyt taiteilijoille ja urheilijoille.

Tämmöistä siis. Talouspakotteet ovat syynä talouskriisiin ja inflaatioon, ja ne ”tuhoavat Unkarin”, kuten kansalle on kerrottu uusimmassa ”kansallisen konsultaation” nimeä kantavassa propagandapaketissa. (Pakotteita vastusti 98% – ei koko Unkarin kansasta vaan konsultaatiokaavakkeen täyttäneistä, joita puolestaan oli joka puolelta paukkuvasta mainosrummutuksesta huolimatta vain 1,3 miljoonaa vajaa kymmenmiljoonaisesta kansasta.) Venäjän kaasu-, öljy- ja ydinenergiayhteistyöstä ei ole varaa luopua, ja jollain oudolla tavalla Orbán yhdistää tähän myös sen merkillisen vedon, jolla Unkari kieltäytyi sanktioimasta Kremlin kleptokratian ja sodan seremoniamestaria, patriarkka Kirilliä.

Aivan avoimesti Venäjän puolelle Orbán ei tietenkään ole loikkaamassa vaan selittää, että Unkarin paikka on Natossa, joka siis on puolustus- eikä sotilasliitto. Ja että jatkossakin pitäisi Venäjän ja Euroopan välissä olla riittävän laaja, suvereeni Ukraina. Venäjä ei, väittää Orbán, kuitenkaan pärjäisi Natoa vastaan, joten on turha uskoa ukrainalaisten pelotteluja, että Venäjä muka laajentuisi Atlantille asti ellei sitä pysäytetä. Aika yllättävällä logiikalla Orbán siis esittää Venäjän paljon luultua heikompana ja vähemmän aggressiivisena vastustajana. (Tämä on myös ristiriidassa sen kanssa, mitä Orbánin lähipiirikeskusteluista on aiemmin tihkunut julki: että hänen mielestään pitkällä tähtäimellä Venäjän mahtavat resurssit painavat vaa’assa niin paljon, että se ei voi lopullisesti hävitä.)

Euroopan on kuitenkin vallannut sotahulluus, jonka ”puolalaisten ja baltialaisten ystäviemme” osalta ehkä ymmärtää, ottaen huomioon heidän kokemuksensa Neuvostoliiton sortovallasta – mutta mikä läntisempiä naapureita oikein vaivaa? Orbánin mielestä Venäjän suhteen on toimittu väärin. Olisi voitu antaa Venäjälle turvatakuu, että Ukrainaa ei oteta Naton jäseneksi. Olisi voitu menetellä niin kuin Georgian sodassa 2008 ja Krimin miehityksen jälkeen 2014, ja rajoittaa kärhämät Venäjän ja sen naapurien välisiksi. Mutta ei – Saksakin lipesi rauhanleiristä ja ryhtyi kypärien jälkeen toimittamaan aseita. Kohta nähdään taas saksalaisia panssarivaunuja Ukrainan aroilla, ja ehkä niissä on vielä viime kerran jäljiltä kartatkin valmiina. Heh heh.

Lupsakasti vitsaillen Orbán kommentoi myös USA:ta, mistä Hillary Clinton aikoinaan lähetti ”hyvän ystävän” eli Goodfriend-nimisen asiainhoitajan muokkaamaan unkarilaisten näkemyksiä hallituksenvastaisten mielenosoitusten ja pakotteiden keinoin. Onneksi välillä saapui pelastus Donald Trumpin hahmossa, mutta nyt on taas tiukemmat paikat. Presidentti Bidenilla on sentään riittänyt huumorintajua nimittää ”hyvän ystävän” sijasta suurlähettilääksi ”painostusmies” Pressman, ”prässäämään” unkarilaisia sodan puolelle. ”Hyvä näin, huumori auttaa ystävyyttä kestämään vaikeat ajat. Kunhan ei mennä niin pitkälle, että tänne lähetetään joku Puccini.” (Siis vihjaus siihen, että amerikkalaiset haluaisivat panna Unkarissa toimeen vallankaappauksen, puccs. Heh heh heh.) Ja kohtahan on sielläkin vaalit ja niiden jälkeen republikaanit taas vallassa…

(Sivumennen sanoen: kuten oppositiomeppi Katalin Cseh äskettäin Twitterissä toi julki, Frontline-sivuston haastattelema entinen USA:n Ukrainan-lähettiläs William Taylor selostaa, miten Orbán Trumpin luona vieraillessaan kertoi tälle Ukrainasta juuri sitä, mitä Putin halusi Amerikassa ajateltavan.)

Former Trump admin diplomat on @frontlinepbs details how Viktor Orban spread Putin talking points in the White House years before the war

“Orban was in President Trump’s office & told him exactly the Putin line. That Ukraine is not really a nation, it’s corrupt, it can’t resist” pic.twitter.com/mzpRg2U6qC

— Katalin Cseh (@katka_cseh) February 20, 2023

Mutta kun Brysseliä, Berliiniä, USA:ta ja Ukrainaa on tölvitty tarpeeksi, jää puheen loppuponneksi vielä merkillinen kiekaus. On nimittäin, toteaa Orbán, vielä yksi asia, johon itsevarminkin hallitus tarvitsee kaikkien kansalaisten apua. Kaikkihan tietävät, että ”eräässä koulussamme” on tapahtunut niin kammottavia asioita, että on ihme, ettei taivas romahda ja maa halkea nielemään tämmöiseen syyllistynyttä.

Kyse on vain muutamia päiviä ennen Orbánin puhetta puhjenneesta skandaalista. Budapestilaisessa koulussa kouluavustajana tai apuopettajana (pedagógiai asszisztens) työskennellyt 39-vuotias mies oli ilmeisesti TikTok-videolla kertonut olevansa efebofiili eli tykkäävänsä teini-ikäisistä pojista, jopa vihjaillut pitävänsä 15-vuotiasta rakastajaa, missä ei lain kirjaimen mukaan ole mitään väärää. (Unkarissa suostumuksellista seksiä aikuisen kanssa saa harrastaa 14-vuotiaasta lähtien, mikä onkin aika jännää, kun ottaa huomioon, miten ankarasti nykyinen hallitus haluaa säädellä lasten altistamista ”seksuaalisille sisällöille”, sukupuolivalistuksesta alkaen.) Telex-uutissivustolle mies täsmensi, että puhe 15-vuotiaasta oli vitsailua, ja korosti, ettei hänen intiimi yksityiselämänsä mitenkään liity hänen työpaikkaansa. Ilmeisesti kuitenkin miehen kummalliset puheet ja ulostulot ovat hermostuttaneet koulun opettajia ja oppilaiden vanhempia jo ennenkin, vaikka mitään alaikäisten hyväksikäyttöä koulun piirissä ei tiettävästi ole tapahtunut.

Koulu on nyt erottanut kyseisen miehen eikä enää vastaa toimittajien kysymyksiin. Szabad Európa -toimitukselle nimettömänä asiaa kommentoinut koululaisen vanhempi syyttää koulun johtoa tapauksen taitamattomasta hoitamisesta, huonosta tiedottamisesta ja hämmentyneiden lasten jättämisestä oman onnensa nojaan. Hallituksen mediaimperiumi joka tapauksessa ottaa tästä jutusta kaiken irti. Esille nostetaan se, miten tämä 39-vuotias olisi uhonnut tarvittaessa hakevansa tukea opettajien demokraattiselta ammattijärjestöltä (PDSZ) tai ihmisoikeusjärjestö TASZilta (molemmat järjestöt ovat ilmoittaneet, että näin ei ole tapahtunut), muistutetaan, että mies oli säännöllisesti osallistunut viimeaikaisiin opettajien mielenosoituksiin, ja miestä nimitetään myös ”HLBTQ-aktivistiksi”, mitä se sitten tarkoittaakin.

Tästä on siis Orbánin puheenkirjoittaja saanut inspiraation huikeaan lopetukseen:

Puhukaamme suoraan. Pedofilia on anteeksiantamatonta. Lapsi on pyhä ja loukkaamaton. Aikuisten tehtävänä taas on suojella lapsia, maksoi mitä maksoi. Emmekä piittaa siitä, että maailma on mennyt sekaisin. Emme piittaa siitä, miten vastenmielisiä hulluuksia jotkut ihailevat. Emme piittaa siitä, millä Brysseli selittelee ja puolustelee jotakin, mille ei ole mitään puolustusta. Tämä on Unkari! Ja täällä kuuluu olla Euroopan ankarin lastensuojelujärjestelmä! Lakipykälät jo on, ne, mitä ei vielä ole, pannaan tulemaan, mutta tässä asiassa ei päättäväisinkään hallitus pysty onnistumaan yksin. Tässä tarvitaan kaikkia, vanhempia, isovanhempia, äitejä ja isiä, opettajia ja kasvattajia. Sillä genderpropaganda ei ole hupaisaa hölmöilyä, ei mitään sateenkaarihöpöttelyä (szivárványos dumcsi), vaan suurin lapsiamme vaaniva vaara! Me haluamme, että lapsemme jätetään rauhaan, sillä liika on liikaa! Näillä asioilla ei ole mitään, ei sitten yhtään mitään tekemistä Unkarissa eikä varsinkaan kouluissamme. Luotan teihin, luotan jokaiseen tervehenkiseen unkarilaiseen, että saamme vuonna 2023 tämän työn kerralla ja lopullisesti, yhdessä, päätökseen!

Näin on taas otettu käyntiin länsimaiden kahjo- ja äärioikeiston suosima, Itä-Euroopassa laajemminkin levinnyt myytti ”genderpropagandasta”: sukupuolen monimuotoisuus ei ole tieteellinen tosiasia vaan salajuoni, jolla kulttuurimarxistit, György Soros, vapaamuurari-illuminaatit tai avaruuden liskoihmiset haluavat rappeuttaa ja tuhota perinteiset perhearvot ja sitä kautta koko kansan. Tähän niputetaan Brysselin ja riippumattomien kansalaisjärjestöjen mustamaalaaminen, ja koko juttu motivoidaan yhdistämällä toisiinsa ”sateenkaarihöpötykset” ja lasten seksuaalinen hyväksikäyttö.

”Ankara lastensuojelu” tarkoittaa Orbánin kielellä siis puolustelua homo- ja transfobialle. Ei lasten suojelemista nälältä, köyhyydeltä tai seksuaaliselta hyväksikäytöltä, joka iskee etenkin köyhimpiin ja erityisesti syrjäytyneenä elävään romaniväestöön: ECPATin kahden vuoden takaisen raportin mukaan Unkarissa vuonna 2019 valtion lastenkodeissa ja laitoksissa elävistä lapsista ja nuorista 119 joutui seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, ja vuosina 2015-16 kaikista EU:n rekisteröimistä ihmiskaupan lapsiuhreista oli unkarilaisia yli puolet. Ja vaikka onkin vastenmielistä ja tuomittavaa, että opettajan yksityisen sukupuolielämän yksityiskohtia leviää alaikäisten koululaisten tietoon, onko tämä todellakin yhtä taivaitaromahduttavan ja maatahalkaisevan kamalaa kuin esimerkiksi se, että Unkarissa (Növekedés-sivuston haastatteleman lastenoikeusjuristin mukaan) lapsiin kohdistuva väkivalta on kasvussa, joka toinen lapsi kokee ruumiillista kuritusta, joka kymmenes lapsi joutuu alttiiksi vahingollisille tai vaarallisille kokemuksille ja näistä kolmasosa saa kärsiä suoranaista väkivaltaa tai laiminlyöntiä?

Nyt on kaikki kallistunna

Unkarin yleisradioyhtiön uutissivulla hirado.hu on uutiset ryhmitelty aiheittain, ja pääuutissivun kategorioista yksi on otsikoitu Nyugaton a helyzet, ‘Tilanne lännessä’ (tämä viittaa elokuvanakin kuuluisaksi tulleen sotaromaanin otsikkoon ”Länsirintamalta ei mitään uutta” (Im Westen nichts Neues), joka unkariksi on käännetty Nyugaton a helyzet változatlan, ‘Lännessä tilanne muuttumaton’). Tässä osiossa on jo pitkään kertoiltu rappeutuvien länsimaiden kärsimyksistä rajoittamattoman maahanmuuton ja sen mukanaan tuoman rikollisuuden ja sekasorron kynsissä. Ukrainan sodan ja energia- ja talouskriisin myötä – kriisit, pulat ja inflaatio johtuvat Unkarin virallisen selityksen mukaan ”Brysselin pakotteista” – tähän on tullut uudeksi vakiokomponentiksi inflaatio ja hintojen nousu. Tänään päiviteltiin ruotsalaisten sähkölaskuja, jo kolme päivää sitten oli vuorossa Suomi, missä inflaatio on lähtenyt käsistä: viime vuonna hinnat nousivat enemmän kuin kertaakaan 40 vuoteen, pelkästään sähkön hinta kasvoi 64 %, elintarvikeavun tarvitsijoita oli myös ennätysmäärä, viime vuonna jopa 200 000 päivässä. Tulossa olevissa eduskuntavaaleissa on odotettavissa kriisinhallintaan keskittyvä kampanja.

Kyllä, inflaatio on Suomessa poikkeuksellisen korkealla ja näyttää kiihtyvän. Tilastokeskuksen mukaan joulukuussa päästiin jo 9,2 %:n inflaatiolukemaan. Eurooppalaisessa vertailussa Suomi on silti alapäässä ja EU:n keskiarvon alapuolella. Tilastoa puolestaan johtaa, tadaa…

Jostain kumman syystä siis nuo ”Brysselin pakotteet”, jotka joka puolella komeilevien julisteiden ja muun hallituksen propagandan mukaan ovat syynä koko tähän kriisikurjuuteen, purevat kaikkein pahimmin Unkariin, joka näitä pakotteita ankarimmin vastustaa. (Tai siis näin unkarilaisille kerrotaan, itse asiassahan Brysselin pöydissä Unkari on koko ajan kilttinä poikana äänestänyt pakotteiden puolesta.)

Näin valtion yleisradioyhtiön uutissivusto viime viikolla. Halusin kääntää ”uutisesta” vähän isomman pätkän, että tämän propagandan lähes pohjoiskorealaisen paatoksellinen tyylisävy välittyisi lukijalle kunnolla.

Inflaatiosta puhuu sama dollarivasemmisto [jokin aika sitten lanseerattu poliittinen haukkumasana viittaa siihen, että oppositio saa tukea Amerikasta – joka nyt, kun ei enää ole Trump vallassa, ei olekaan meidän kaveri, suom. huom.], joka vastineeksi ulkovaltojen rahoille kannattaa tolkuttomasti kaikkia Brysselin pakotteita – näin kommentoi [valtapuolue] Fidesz perjantaina [sosialistipuolue] MSZP:n ja [entisen puoluejohtajan ja pääministerin Gyurcsányn siitä lohkaiseman] DK:n julkilausumia.

Molemmat oppositiopuolueet kiinnittivät huomiota poikkeuksellisen korkeaan inflaatioon, MSZP vaati hallitusta ottamaan kantaa, kun taas DK:n mukaan Viktor Orbán on menettänyt Unkarin talouden hallinnan.

Fidesz kirjoitti [tietotoimisto] MTI:lle toimittamassaan tiedotteessa: myös korkea inflaatio todistaa, että Brysselin pakotteet aiheuttavat suunnatonta vahinkoa.

Sanktioiden käyttöönoton takia energian ja polttoaineiden hinnat ovat nousseet ja on syntynyt pakoteinflaatio, [tiedotteessa] huomautetaan ja lisätään: hallitus pyrkii laskemaan pakoteinflaation yksinumeroiseksi, sen ohella se suojelee unkarilaisia ihmisiä [sanaa nép ’kansa’ ei käytetä, koska se haiskahtaa sosialistiselta] rezsicsökkentésin [energia- ja kunnallistekniikkakulujen alentaminen valtion mahtikäskyllä], hintakattojen, eläkkeiden korotuksen ja korotetun 13. kuukauden eläkkeen avulla.

Dollarivasemmisto ei ole tukenut näistä toimista yhtäkään, se keskittyy noudattamaan ulkomaisten isäntiensä määräyksiä, silloinkin, kun tästä hinnan maksavat unkarilaiset – ilmoitti suurempi hallituspuolue.

Ja kun hintojen noususta puhutaan, niin tältä näyttää elintarvikkeiden hintakehitys (kuluttajahintaindeksin mukaan, edeltävän vuoden samaan ajankohtaan verrattuna):

Telex-uutissivuston kaaviossa, joka perustuu Eurostatin tilastoon, Unkarin punainen käyrä irtoaa muista EU-maista kevään ja kesän 2022 kuluessa. Tummansininen käyrä osoittaa EU:n keskiarvoa, Suomi on jonkin verran sen alapuolella.

Hinnannousu koettelee tietenkin ankarimmin pienituloisia, eläkeläisiä ja lapsiperheitä (ja kaksi viimeksi mainittua ryhmäähän ovat Fidesz-puolueen erityisesti tavoittelemaa vaalikarjaa). Tilanteen helpottamiseksi lupaillaan minimipalkkoihin ja eläkkeisiin noin 15 %:n korotuksia, mutta jos inflaatio jatkaa nousuaan, Unkarissa on odotettavissa pahin reaaliansioiden tai ostovoiman hupeneminen sitten järjestelmänvaihdoksen. Tähän eivät auta hallituksen määräämät hintakatot tietyille peruselintarvikkeille (viimeksi listaan lisättiin kananmunat ja perunat), sillä niistäkin näyttää usein seuraavan jonotusta ja tyhjiä hyllyjä. (Sillä, kuten olen tainnut ennenkin todeta, kauppiaat myyvät mieluummin eioota kuin tappiolla.)

Ja ”Brysselin pakotteistako” tämä kurjuus johtuu? Itse asiassahan hinnannousu ja inflaatio käynnistyivät kaikkialla Euroopassa jo paljon ennen Venäjän hyökkäyssodan alkua. Telex-uutissivuston jutussa todetaan, että syyt ovat moninaiset ja mutkikkaat, ja kaikkialla maailmassa korona ja ilmastonmuutos ovat iskeneet tuotantoon ja kauppaan. Pääsyynä Unkarin erityisongelmiin on kuitenkin forintin kurssin romahtaminen. Sen takia energia ja tuontiraaka-aineet kallistuivat, mikä nosti myös kotimaisten tuotteiden hintoja – eli forintin kurssin lasku ei ollutkaan pelkästään hyödyksi Unkarin tuottajille. Lisäksi hintojen nousua edisti tavallista innokkaampi ostaminen ja hamstraaminen. Hintakattojen tultua voimaan kuluttajat riensivät täyttämään varastojaan ainakin sokerin, jauhojen tms. säilyvien tavaroiden osalta, ja lisäksi kuluttamiseen kannusti viime kevään parlamenttivaaleja edeltänyt suuri rahanjako vaalikarjalle: veronpalautukset lapsiperheille, kolmannentoista kuukauden eläke eläkeläisille, ”aseraha” sotilaille ja poliiseille…

Kaiken lisäksi elintarvikkeiden hintoja nostaa Unkarin elintarviketuotannon tekninen kehittymättömyys ja tehottomuus: Unkarissa samojen elintarvikkeiden tuottaminen tulee usein maksamaan hieman enemmän kuin muualla. Ja koska inflaatio oli pitkään alhainen, hinnoille kertyi nostopainetta, joka nyt purkautuu. Lopputulos nähdään Unkarin rajoilla. Vähän vanhemmat ihmiset muistavat vielä, miten 1980-luvulla Ceauşescun Romaniassa nähtiin nälkää ja matkustuslupa Unkarin puolella vallitsevaan tavararunsauteen oli kuin pääsylippu paratiisiin. Nyt kuulemma Unkarista käydään Romanian puolella ostoksilla, jonottamassa sokeria tai jauhoja. Itävallan puolella on myös huomattu, että inflaatio kasvattaa Unkarin puolelta tulevia asiakasvirtoja. ”Erityisesti unkarilaiset asiakkaat hakevat maitotuotteita, leivonnaisia, vauvanruokaa, munia ja broilerinfileetä. Kaikki, minkä Orbán joutuu tuomaan ulkomailta, on siellä kallista”, toteaa Burgenlandin kauppakamarin vähittäiskauppaosaston johtaja.

Tämmöisessä tilanteessa Suomen inflaatiosta tai elintarvikkeiden hinnoista uutisointi on vähän kuin tulvan saartamassa talossa päiviteltäisiin naapurin perunavaoissa seisovaa vettä. Ei voi kuin ihmetellä, miten suurta osaa Unkarin yleisöstä ”pakoteinflaatiosta” jankuttaminen ja Brysselin syyttäminen oikeasti pystyy hämäämään.