Suomenkin mediassa kerrottiin alkuviikosta, että Pohjois-Kosovon muutamissa kaupungeissa, erityisesti Zvečanissa (albanialaisittain Zveçan), oli puhjennut väkivaltaisia mellakoita, joissa useita Naton KFOR-joukkojen rauhanturvaajia haavoittui. Mellakoiden taustana olivat äskettäiset kunnallisvaalit. Kiistellyn Kosovon pohjoisosassa väestöstä suuri osa on etnisiä serbejä, ja serbinationalistien mielestä (vähän mutkia suoraksi vetäen) koko Kosovon valtio on laiton ja alueen pitäisi yhä kuulua Serbialle. Siispä serbit paljolti boikotoivat kunnallisvaaleja, joten pormestareiksi valittiin etnisten albaanien (joita koko Kosovon väestöstä on yli 90 %) suhteellisen vähäisillä äänillä albaaneja. Kun näiden pormestarien piti sitten astua virkaansa, mielenosoitukset lähtivät ns. lapasesta, ja tilannetta rauhoittamaan komennetut KFOR-sotilaat saivat niskaansa kiviä ja polttopulloja, jotka aiheuttivat luunmurtumia ja palovammoja.
Vähemmän huomiota meikäläisessä mediassa taisi saada se, että kyseiset KFOR-joukot ovat lähinnä italialaisia ja unkarilaisia. Unkarilaisten sotilaallinen läsnäolo serbinationalismin pyhillä paikoilla nimittäin nostattaa mielenkiintoisia kysymyksiä. Toisaalta Unkari on Nato-maana sitoutunut yhteisiin pyrkimyksiin rauhan ja tasapainon säilyttämiseksi, ja Orbánin hallitus on myös viime aikoina pyrkinyt nostamaan sotilaallista profiiliaan: armeijaa on kehitetty ja puolustusmenoja nostettu. Unkarin ja Serbian suhde on myös – samoin kuin Unkarin välit jokseenkin kaikkiin naapurimaihinsa – usein ollut enemmän tai vähemmän jännitteinen, sen mukaan, millainen on ollut pohjoisen Serbian Vojvodinassa (Vajdaság) elävän suuren unkarilaisvähemmistön tilanne.
Toisaalta taas Orbánin hallituksella näyttäisi olevan Serbian kanssa yhteisiä sympatioita Venäjän suuntaan, joka on ortodoksisille serbeille vanhastaan rakas ”isoveli” – Kosovon albaanijohto puolestaan on ainakin aiemmin syyttänyt Venäjää serbinationalistien tukemisesta ja koko alueen vakauden horjuttamisesta. Serbian kansallis-konservatiivisesta presidentistä Aleksandar Vučićista Viktor Orbán näyttää löytäneen sielunveljen. Viime syyskuussa, päivää sen jälkeen kun Euroopan parlamentti oli varsin selvin sanoin arvostellut Orbánia eurooppalaisten arvojen vaarantamisesta, Orbán kävi Belgradissa pokkaamassa korkean serbialaisen kunniamerkin ”poikkeuksellisista ansioista Serbian ja Unkarin yhteistyön ja ystävyyden kehittämisessä ja vahvistamisessa”.

Onkin mielenkiintoista seurata, miten kieli keskellä suuta Kosovon tapahtumista on Unkarin valtamediassa uutisoitu. Hallituksen äänitorvi Magyar Nemzet kertoo, että ”unkarilaiset sotilaat pitivät pintansa” yhteenotossa, että loukkaantuneet lennätetään kotimaahan hoitoon (seitsemän unkarilaista KFOR-sotilasta sai vakavia vammoja, mutta heidänkin tilansa on vakaa) ja että ilmapiiri Pohjois-Kosovossa on hyvin kireä. Valtion yleisradioyhtiön uutissivuston mukaan tämän valitettavan yhteenoton jälkeen ”serbit osoittavat mieltään rauhanomaisesti”. Vučićia, Orbánia tai Putinia ei mainita. Oppositio taas käyttää tilaisuutta hyväkseen muistuttaakseen, että Pohjois-Kosovon mellakoivia serbejä usuttaa rajantakaisesta emämaasta Orbánin liittolainen: oppositiopuolue DK:n kannanotossa jopa väitetään, että videokuvien mukaan serbimellakoitsijat olisivat hyökänneet unkarilaisten KFOR-sotilaiden kimppuun huutaen eläköötä Orbánille.
***
Toinen ristiriitainen tilanne liittyy aihepiiriin, josta olen joskus ennenkin tässä blogissa kirjoitellut: etenkin katolisen kirkon piirissä julki tulleisiin lasten hyväksikäyttöskandaaleihin. Yksi viimeaikainen koskee transilvanianunkarilaista fransiskaanimunkki Csaba Böjteä tai paremminkin hänen perustamaansa ja johtamaansa lastenkotia.
Veli Csaba kuuluu Transilvanian unkarilaisvähemmistöön ja sai vielä itse kärsiä Ceauşescun diktatuurin aikaan – hänen isänsä, runoilija, joutui kirjoitustensa takia vankilaan ja kuoli kidutusten murtamana pian sieltä vapauduttuaan. Csaba Böjte itse oli työskennellyt autonasentajana ja kaivosmiehenä, mutta isän kohtalo sai (näin kertoo unkarilainen Wikipedia) hänet lähtemään kirkolliselle uralle. Vuonna 1992 hän toimi pappina Dévan kaupungissa, missä hänen huostaansa joutui muutamia katulapsia. Järjestelmänvaihdoksen jälkeiset vuodet olivat Romaniassa ankaraa aikaa, ja sikäläisten orpolasten karusta kohtalosta kirjoiteltiin tuolloin läntisessäkin mediassa. Csaba Böjte päätti uhmata viranomaisia ja valtasi autioksi jääneen fransiskaaniluostarin, jonne hän perusti uuden lastenkodin. Loppu on historiaa.
Csaba Böjtestä ja hänen perustamastaan Dévan Pyhän Franciscuksen säätiöstä on tullut kuuluisia ja tunnustettuja instituutioita. Lastenkoti on auttanut tuhansia nuoria elämän alkuun, ja Csaba Böjten ajatuksista kootut mietelmä- ja hartauskirjat kuluvat hurskaan kansan käsissä. Orbánin järjestelmälle konservatiivinen katolilainen kirkonmies, joka auttaa lapsia (!) ja kaiken lisäksi edustaa rajantakaista unkarilaisvähemmistöä, on juuri sopiva sankari, ja veli Csaba onkin saanut paljon tukea ja positiivista julkisuutta emä-Unkarissa, lukuisia palkintoja ja tunnustuksia aina Unkarin Taideakatemian kultaista ansiomerkkiä (!) myöten. Nyt tämä hieno julkisuuskuva on saanut ikävän tahran.
Vuonna 2016 käynnistyneet tutkinnat päättyivät viime vuonna Dévan paikallisen oikeusistuimen langettamaan tuomioon, joka vahvistui äskettäin korkeammassa oikeusasteessa: Böjten säätiön lastenkodeissa työskennellyt 36-vuotias, josta lehtijutuissa käytetään nimikirjaimia K. Sz., on vuosien ajan systemaattisesti syyllistynyt alaikäisten (8–16-vuotiaiden) poikien seksuaaliseen hyväksikäyttöön. 28 vuoden vankeustuomio on Romanian oloissa melkoisen ankara. Kysymys ei kuitenkaan ole vain yhden rikollisen toiminnasta.
Transtelex-sivuston tutkivat journalistit selvittelivät jo vuosi sitten taustoja ja totesivat, että Böjten lastenkotien toiminnassa on rakenteellisia ongelmia. Entinen työntekijä kertoi, että rekrytointi on taitamatonta ja vapaaehtoisiksi työntekijöiksi on otettu myös ihmisiä, jotka on jouduttu nopeasti taas poistamaan, kun on todettu heidän kärsivän mielenterveysongelmista tai raivokohtauksista. Samainen työntekijä, joka itse oli joutunut lähtemään Böjten lastenkodista täydellisen loppuunpalamisen takia, kertoi työvoimapulasta, jonka syynä ovat huonot ja kehnosti organisoidut työolot:
”Turhaan pyysimme veli Csabaa palkkaamaan edes jonkun tekemään paperitöitä, ettei meidän varsinainen työaikamme kulu byrokratiaan, mutta hän sanoi, että ei maksa enää yhdellekään paperinsiirtelijälle. Minun oli lopulta pakko todeta, että joko menehdyn tähän tai lähden.”
Böjteä itseään ei ole syytetty seksuaalisesta hyväksikäytöstä, mutta jutun laajetessa hänen nimensä on noussut esille toisella, ikävällä tavalla. Oikeusjutun jo käynnistyttyä ilmeni, että muuallakin Böjten säätiön lastenkodeissa on tapahtunut seksuaalisia ja muita väärinkäytöksiä: puhutaan pahoinpitelyistä, nälkiinnyttämisestä, liialla työllä uuvuttamisesta – ja kun hyväksikäyttösyytösten johdosta oli sisäiset tutkimukset jo käynnistetty, epäilty työntekijä sai edelleen jatkaa toimintaansa ja olla jatkuvasti tekemisissä uhriensa kanssa. Ja kun Böjtelle itselleen on kerrottu tästä, hänen reaktionsa on ollut varsin ikävä:
”… kuusitoistavuotiaan tytön sydän vetää milloin sinne, milloin tänne, se on sangen mielenkiintoinen juttu, sangen häilyvä juttu. Olen vakuuttunut siitä, että tämä koko juttu ei ole uskottava [tai: todellisuudentuntuinen, életszerű]. Äiti kolmen lapsensa ja miehensä kanssa asuu yhdessä huoneessa, kasvattityttö toisessa, ja hänet olisi voitu raiskata moneen kertaan. En uskonut sitä silloin enkä usko nytkään. Joten kiistän koko jutun.”
Böjten suhtautumisesta naisiin kiertää unkarilaisessa julkisuudessa myös yksi ikävä esimerkki, ote hänen esiintymisestään Romanian unkarilaispuolueen (RMDSZ) taannoisessa äitienpäivätilaisuudessa (äitienpäivä on Unkarissa ja Romaniassa toukokuun ensimmäisenä sunnuntaina). Böjte kertoi, miten oli ottanut hoiviinsa väkivaltaista aviomiestään paenneen naisen, pitänyt tämän miehelle kunnon puhuttelun ja lopuksi saattanut pariskunnan jälleen yhteen:
”Katsokaas, sellaisia naiset ovat. Jos saavat kukkia, niin kujertelevat. Jos niitä koputtaa olkapäälle kirveen hamarapuolella, niin kirkuvat. Ei naisen sielu niin monimutkainen ole. (…) Aina kun joku tuollainen nainen tulee, niin sanon kollegoille, että se pitää viedä kampaajalle, antaa sen nukkua väsymyksensä pois, ostetaan sille löytölaarista nättejä vaatteita, ja kohta se rauhoittuu ja tuntee olevansa turvassa. Vähän itkeskelee, mutta nousee jaloilleen.”
Näin siis opettaa selibaatissa elävä setämies. Ja koska kyseinen setämies on Orbánin järjestelmän lemmikkejä, tähän on tartuttu myös Unkarin politiikassa. Äskettäin parlamentti-istuntoa edeltävässä ylimääräisessä puheenvuorossaan oppositiopuolue Párbeszédin (”Dialogi”) ryhmyri Tímea Szabó nosti esille Böjten lastenkodeissa tapahtuneet rikokset ja syytti Orbánin hallitusta kaksinaamaisesta ja moraalittomasta suhtautumisesta lastensuojeluun. Böjten, Orbánin hallituksen lemmikin, annetaan uhriutua, Unkarin hallitus – joka koko ajan toitottaa siitä, miten tärkeää on suojella lapsia (siis tietenkin ennen kaikkea ”gender-ideologialta”) – suojelee Böjteä eikä välitä hänen lastenkotiensa uhreista. Tämä sai sisäministeriön valtiosihteerin Bence Rétvárin raivostumaan. Vastauspuheenvuorossaan Rétvári käski Szabón hävetä: Csaba Böjte on koko maailman unkarilaisille esikuva, joka on auttanut kuuttatuhatta lasta. Ja se, että ”vasemmisto” kehotti kannattajiaan äänestämään tyhjää lastensuojelulakia koskevassa kansanäänestyksessä, kertoo, miten vähän Szabó ja hänen aatetoverinsa lapsista välittävät.
Eikö kukaan ajattele lapsia? Ja kuka puolustaa Balkanilla ja Euroopassa rauhaa? Mitäpä tuumitte?