Koskaan ei ole myöhäistä saada loistava menneisyys

tammikuu 13, 2019

Magyarság, ‘unkarilaisuus’. Substantiivijohdos, jolla on monta merkitystä. Hupaisimman löysin aikoinaan Sándor Weöresin viehättävästä Unkarin vanhan kirjallisuuden kuriositeettien antologiasta Három veréb hat szemmel, Péter Ilosvai Selymesin 1500-luvulla tuttavansa tyttären ristiäisiin kirjoittamasta tilapäisrunosta, jossa selitetään naisten nimien etymologioita. Zsófia-nimen (Sophia, ‘viisaus’) selitykseksi on annettu ‘magyarság’. Tässä on taustalla sama sinänsä yleisinhimillinen ajatus kuin verbijohdannaisessa magyaráz ‘selittää’: meidän kieli on se oikeiden merkitysten ja oikean ymmärtämisen kieli. Nykyään magyarság, samaan tapaan kuin muutkin kansojen ja kielten nimityksistä johdetut abstraktisubstantiivit, voi tarkoittaa unkarin kieltä ja sen hallinnan tasoa: hyvin unkariksi ilmaistu asia voi olla kirjoitettu szép magyarsággal, ‘kauniilla unkarilaisuudella’. Toinen yleinen käyttötapa on kollektiivinen: magyarság tarkoittaa unkarilaisia ryhmänä, Unkarin kansakuntaa.

1920- ja 1930-luvulla, kun historiallinen Unkarin kuningaskunta oli Trianonin rauhassa menettänyt kaksi kolmasosaa alueistaan eikä tämän menneen suuruuden palauttamiseen ollut välittömiä poliittisia keinoja näkyvissä, Unkarissa ei pelkästään harrastettu revansistista symbolipolitiikkaa ja kollektiivista surutyötä (“uskon Unkarin ylösnousemukseen…”). Suru ja huoli, myös absurdi mutta perinteinen sukupuuton pelko, ilmeni myös ‘unkarilaisuustieteen’ (magyarságtudomány) eli ‘hungarologian’ tukemisena kautta maailman. Moniin maihin syntyi Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskuksia (Collegium Hungaricum), ja Horthyn Unkari tuki avokätisesti unkarin kielen ja unkarilaisen kulttuurin opetusta ja tutkimusta ulkomailla. Tämä tutkimusperinne ja akateeminen laitosten verkosto säilyi myös sosialismin ajan yli – osaksi ulkounkarilaisten, toisen maailmansodan ja vuoden 1956 jälkeen länteen siirtyneiden tai jääneiden tieteen- ja kulttuurintekijöiden voimin – ja nykyään sitä hallinnoi 1500-luvun merkittävimmän unkarilaisen runoilijan Bálint Balassin mukaan nimetty Balassi-instituutti. Kansainvälisiä Unkari-tutkijoita yhdistää kansainvälinen hungarologian seura, Nemzetközi Magyarságtudományi Társaság.

Monilla muillakin mailla ja kansakunnilla on toki vastaavaa. On ”kansallisia” filologioita eli jonkin tietyn kielen ja kirjallisuuden tutkimusta yliopistollisena oppiaineena ja tutkimusalana kansainvälisine verkostoineen, on ulkomaisia kulttuurikeskuksia ja niiden katto-organisaatioita British Councilista ja Goethe-instituutista alkaen, on julkaisusarjoja, sekä kyseisessä maassa että ulkomailla ilmestyviä (kuten vaikkapa Amerikassa ilmestyvä Journal of Finnish Studies). Ja niin edelleen. Unkarissa mielenkiintoista on kuitenkin kompaktin termin hungarológia tai magyarságtudomány käyttö: ei ole kysymys vain ”unkarilaisesta filologiasta” tai epämääräisestä nipusta tutkimusaloja monikossa (Finnish Studies), vaan tiiviillä yksisanaisella termillä annetaan ymmärtää, että kyseessä on yhtenäinen ja vakiintunut, holistinen tutkimusala. Toisin kuin perinteisesti kielen- ja monesti myös kirjallisuudentutkimukseksi ymmärretyt fennistiikka, germanistiikka, turkologia, polonistiikka, iberoromanistiikka ynnä muut, hungarologia käsittää hyvin monenlaista Unkariin liittyvää tutkimusta filologisen perinteen ulkopuolelta. Hungarologia-käsitteen luojan, kirjallisuushistorioitsija Róbert Graggerin (1887–1926) kerrotaan joskus kivahtaneen, että ”myös Unkarin rautateiden historia kuuluu hungarologiaan”.

Tämän ”unkarilaisuustieteen” rinnalle on viime aikoina julkiseen keskusteluun ilmestynyt ”unkarilaisuudentutkimus”, magyarságkutatás. Sekään ei ole uusi nimike, kuten esimerkiksi Index-uutisportaalin viimelokakuisesta perusteellisesta artikkelista ilmenee. Kansainvälisen ”hungarologisen” maabrändäyksen ja ulkomaisten unkarilaisvähemmistöjen suojelun ohella maailmansotien välisenä aikana Horthyn Unkarissa ”unkarilaisuudentutkimusta” motivoi kulttuurielämän suuntaus, jonka nimitystä népi (‘kansallinen’) on vaikea kääntää. Hieman samaan tapaan kuin Venäjän narodnikit vähän aiemmin nämä kulttuuri-ihmiset, kirjailijat, kansa- ja yhteiskuntatieteilijät, halusivat nostaa Unkarin maaseudun köyhän kansan ja sen arjen esiin myös kulttuurielämässä ja tieteessä. ”Oikeita” unkarilaisia eivät olisi vain historian suuret aristokraatti-sankarit eikä varsinkaan kaupunkien kulttuuriporvaristo, joka oli suurelta osin saksalaista, juutalaista tai muuten muukalaista alkuperää. Oikeaa unkarilaisuutta etsittiin talonpoikaisesta kulttuurista (aiemman kansallisromanttisen kitschin, mustalaismusiikin ja ”viihdekansanlaulujen” (magyarnóták) tai historiallisten sankaritarujen sijaan), ja sen kantajat haluttiin paremmin osallistaa poliittiseen päätöksentekoon. Myös tämä perinne katkesi reaalisosialismin myötä, jolla oli oma ainoa ja oikea lähestymistapansa siihen, mitä on kansan oikea kulttuuri.

Unkarilaisuuden tutkimukseen tai unkarilaisuustieteeseen on siis aikojen saatossa mahtunut vaikka mitä, vankasta kulttuurin- ja kielentutkimuksesta tai kriittisestä sosiografiasta aina selviin tai hämäriin poliittisiin puuhiin, amatööri- ja huuhaatieteeseen asti eli (ylempänä linkitettyä Indexin juttua siteeratakseni) ”foliohattuiseen aivopiereskelyyn”. Tähän viimeksi mainittuun kuuluu myös suomalais-ugrilaisen kielisukulaisuuden vastustamisen pitkä ja merkillinen, oudosti politisoitunut perinne siihen liittyvine salaliittoteorioineen häijyistä Habsburgeista ja heidän perinnettään jatkavista häijyistä kommunisteista, jotka haluavat vaientaa ja salata unkarilaisten todellisen, uljaan esihistorian.

Vaihtoehtoisen esihistoriankirjoituksen perinne juontaa juurensa keskiaikaisiin hunnitaruihin ja niiden hyväksikäyttöön kansallisromanttisessa identiteetinrakennustyössä, mutta todella keulimaan sen mopo lähti toisen maailmansodan jälkeen ulkounkarilaisten piireissä ja järjestelmänvaihdoksen jälkeen taas myös koti-Unkarissa. Unkarilaisten ja unkarin kielen sukujuurten johtaminen sumerilaisiin, muinaisegyptiläisiin tai muihin muinaisuuden kulttuurikansoihin ulkoavaruutta myöten (kenties niihin kaikkiin) pysyi pitkään amatööriaktivistien harrastuksena, mutta viime aikoina nämä puuhat ovat saaneet uuden korkean tason tukijan.

Inhimillisten voimavarojen (siis terveys-, sosiaali-, opetus- ja kulttuuriasioiden) uusi superministeri Miklós Kásler, siviiliammatiltaan lääkäri, on myös kansallismielinen historianharrastaja, jonka kristillis-konservatiiviset mutta villit ajatukset ovat viime aikoina nostattaneet melkoista kauhistelua kriittisessä mediassa. Káslerin mielestä suurin osa sairauksista voitaisiin välttää noudattamalla Kymmentä käskyä, hän ei usko alkuräjähdykseen eikä suhteellisuusteoriaan ja näkee valistuksen tasa-arvoaatteineen vain porttina reaalisosialismin kauhuihin. Suomalais-ugrilaisuus on hänen mielestään geeneissä – joita taas, kuten hän väittää viitaten tutkimusartikkeliin, jonka kirjoittajien listaan hänenkin nimensä pantiin (luultavasti siksi, että geneetikkoryhmä teki testejään hänen johtamansa instituutin laboratoriossa), Unkarin muinaisilla kuninkailla ei ollut: nämä olivat ”euraasialaisia mutta eivät suomalais-ugrilaisia”.

Vuoden alusta Káslerin yksi harrastehaave toteutui: toimintansa aloitti virallisesti uusi tutkimuslaitos, Magyarságkutató Intézet (MKI) eli Unkarilaisuustutkimuksen instituutti. Instituutin on ilmoitettu työllistävän sata henkeä (!), ja sen toiminta-ala tulee kattamaan monenlaista kulttuuripuuhaa, arkeologiasta ja kulttuuriturismin edistämisestä kirkkohistoriaan. Erityistä huomiota on herättänyt se Káslerin monesti mainitsema tavoite, että uuden instituutin tulisi lopultakin ratkaista ikivanha kiista unkarilaisten alkuperästä: suomalais-ugrilaisia vai turkkilaisia? Itse asiassahan tämä ”kiista” on ratkaistu jo vähintäänkin pitkästi toistasataa vuotta sitten. Unkarin kielen alkuperä on suomalais-ugrilainen, vaikka siihen ovat sittemmin voimakkaasti vaikuttaneet muun muassa arokansojen turkkilaiskielet. Unkarin kansan juuret taas, kuten kansojen aina, haarovat moneen suuntaan. Näitä suuntia voi toki genetiikan keinoin selvitellä, ja siinä uusin tutkimus avaa monenlaisia jännittäviä mahdollisuuksia. Mutta yhtä ainoaa ”kansan alkuperää” ei tietenkään voi löytää genetiikan eikä minkään muunkaan tieteen avulla, ihan vain siksi, että ”kansa” ei ole mikään ikuinen orgaaninen kokonaisuus eikä etnisyys kulje geeneissä – paitsi ehkä Perussuomalaisten nuorisojärjestön mielestä.

Uusi MKI ei hallinnollisesti ole missään tekemisissä Unkarin Tiedeakatemian tai muiden tiedeinstituutioiden kanssa, vaan se on suoraan inhimillisten voimavarojen ministeriön alainen. Perustaminen noudattaa siis samaa kaavaa kuin muutamien muidenkin vastaavantapaisten laitosten, joita Unkarin hallitus on viime vuosina luonut: on useampia historian tutkimusinstituutteja tai ajatuspajoja, joista osa toimii hovihistorioitsija Mária Schmidtin johtaman terrorimuseon ympärillä, on Unkarin kaksoismonarkian ajan sekä 1900-luvun historiaa tutkiva Veritas-instituutti, on ”Kansallisstrategian tutkimusinstituutti”, ja on ollut arvoituksellinen Kielistrategiainstituutti (MANYSI), josta jo aiemmin kirjoitin ja joka nyt ilmeisesti sulautuu uuden MKI:n osaksi. Nämä ”tutkimusinstituutit” eivät tähän asti ole tosissaan pyrkineet kilpailemaan ”oikeiden” tiedelaitosten kanssa; ne ovat järjestäneet pienimuotoisia konferensseja, julkaisseet julkaisuja ja taanneet muutamille oikeilla aatteellisilla linjoilla oleville luotettaville henkilöille mukavia työpaikkoja. Mutta voisiko MKI:n perustaminen olla merkkinä linjan muuttumisesta, kun samaan aikaan Unkarin Tiedeakatemiaa ja sen ”oikeita” tutkimusinstituutteja kuristavat ankarat säästötoimet?

HVG-sivustolla, artikkelissa otsikolla “Uusi unkarilaisten alkuperätaru tekeillä sadoilla miljoonilla”, Péter Hamvay pohtii, mitä vaihtoehtoisen kansallisen esihistorian etsintä oikein merkitsee ja mihin se johtaa. Hän siteeraa historioitsija ja kustantaja János Gyurgyákia, jonka mukaan Orbánin poliittisena päämääränä ei näköjään niinkään ole minkään konkreettisen vaihtoehtoisen tieteellisen rakennelman luominen – jos tämmöinen tavoite olisi selvänä olemassa, se olisi jo toteutettu – vaan paremminkin ”läntisen” tai ”liberaalin” aatemaailman vastainen taistelu tieteen ja kulttuurin alalla ylipäätään. Käytännössä viime vuosina on nähty erilaisia omituisia yrittäjiä, joiden yksittäisiä merkillisiä möläytyksiä on saatu mediassa hämmästellä, mutta mitään ratkaisevia muutoksia tiedemaailmaan ne eivät ole tuoneet.

Vuonna 2010 kulttuuriasiain valtiosihteeri Géza Szőcs jo kaipaili geneettisiä tutkimuksia unkarilaisten alkuperää koskevan kiistan selvittämiseksi. Tämä idea haudattiin nopeasti ja vähin äänin. Mária Schmidtin möläytykset ovat olleet useampaan otteeseen esillä tässäkin blogissa; viime aikoina hän on kunnostautunut vaatimalla koulujen historianopetukseen lisää kansallisylpeyden nostatusta ja kansallista historiaa ja vähemmän Ranskan tai Britannian historiaa tai ”marxilaista lineaarista historianäkemystä”. Veritas-instituutin johtaja Sándor Szakály puolestaan herätti muutama vuosi sitten pahennusta nimittämällä Unkarin holokaustin tärkeintä esinäytöstä vuonna 1941, kymmenientuhansien juutalaisten kyyditystä lähes varmaan kuolemaan Ukrainan Kamenets-Podolskiin, ”tavalliseksi muukalaispoliisitoimeksi”.  Aivan äskettäin samainen Szakály puolestaan, haastattelussa, jossa kommentoi vuoden 1956 kansannousun pääministerin ja marttyyrin Imre Nagyn muistomerkin äskettäistä siirtämistä, innostui myös puolustelemaan vuoden 1920 ns. numerus clausus -lakia, jolla vähemmistöjen, myös (ja erityisesti) juutalaisten osuudet korkeakoulujen opiskelijoista rajoitettiin vastaamaan näiden kansanryhmien osuutta koko väestöstä. Szakályn mukaan laissa oli kysymys vain juutalaista uskoa tunnustavasta vähemmistöstä, ei Unkarin juutalaisista laajemmassa mielessä ja myös kristinuskoon kääntyneet mukaan lukien. Tämähän ei pidä paikkaansa; itse asiassa numerus clausus -lakia ajaneet poliitikot halusivat nimenomaan määritellä juutalaiset ”roduksi”, uskonnosta ja äidinkielestä riippumatta, ja rajoittaa heidän osuuttaan Unkarin sivistyksen ja yhteiskunnan korkeammilla portailla.

Tällaisia möläytyksiä siis on kuultu poliittisin perustein luoduista ”tutkimusinstituuteista”. Mutta olisiko siis uuden MKI:n myötä tulossa jotain uudenlaista? Ehkä ei. Hamvayn mielestä on hyvinkin mahdollista, että MKI:stä tulee entisten kaltainen ”rahaa nielevä, uinuva instituutti, jossa akateemisten piirien ulkopuolelle jääneet saavat lämmitellä ja josta voi kasvaa uusi tieteentekijäjoukko, jolle uskollisuus hallitusta kohtaan on aina ammattietiikkaa tärkeämpi”. Paljon on vielä tietymättömissä. Keillä täytetään uuden instituutin sata työpaikkaa, niiden kymmenkunnan lisäksi, jotka siirtynevät MKI:n leipiin entisestä Kielistrategiainstituutista? Mielenkiintoista on myös se, että uuden instituutin johtajaksi on nimitetty juristi Gábor Horváth-Lugossy, jolla ei ole mitään tieteellisiä meriittejä. Hän on Fidesz-puolueelle uskollinen hallintomies, jolla on ollut läheisiä bisnesyhteyksiä viime aikojen ”kulttuuritaistelussa” kunnostautuneeseen Árpád Szakácsiin, ”Suur-Unkari”-nimisen historiallisen aikakauslehden toimittajaan. Hamvayn haastattelemat lähteet arvelevatkin, että Horváth-Lugossy on vain paikantäyttäjä ja varsinaisesti MKI on tarkoitettu jonkinlaiseksi syytinkituvaksi ministeri Káslerille, joka ministerinhommat jätettyään saisi siirtyä uuden instituutin johtajaksi puuhastelemaan historiaharrastuksensa parissa.

Unkarin hallitus siis, samalla kun se kurjistaa normitieteen toimintaedellytyksiä, jakaa rahaa poliittisesti motivoidulle ja vallanpitäjien suosikkijärjestelmässä hyvin sijoittuneelle, huuhaan rajamailla liikkuvalle toiminnalle. Tässä voi Hamvayn mukaan nähdä selvän tavoitteen heikentää Unkarin Tiedeakatemiaa. Jos esihistorian tutkimukseen ohjatut määrärahat todellakin siirtyvät uuden MKI:n haltuun, syntyykö siitä ”tutkimusta”, jonka tulokset politiikka sanelee ennalta, viime kädessä ”kansallismielistä” historian väärentämistä? Hamvayn haastattelemien tutkijoiden mielestä tieteen immuunijärjestelmä on vielä tarpeeksi vahva torjumaan uuden MKI:n taholta mahdollisesti nousevat vaarat. Toivokaamme parasta.

 

Mainokset

Hän työntää kätensä taskuumme ja syö meidän laskuumme

tammikuu 8, 2019

Jo opiskeluajoiltani muistan (olisikohan ollut Debrecenin legendaarisilla kesäyliopistokursseilla?), miten unkarilainen opettaja ääni kunnioituksesta värähtäen kuvaili meille muutamia kulinarismin temppeleitä, joiden tunteminen kuuluu unkarilaiseen yleissivistykseen. Oli Budapestissa nykyinen Gerbeaud-konditoria, joka silloin kantoi sosialisminaikaista Vörösmarty-nimeä (vörös tarkoittaa ‘punaista’, mutta – tämäkin meille selitettiin sormi pystyssä – Vörösmarty ei mitenkään liittynyt aatteeseen vaan oli sen romanttisen runoilijan nimi, jonka mukaan nimetyllä aukiolla Gerbeaud-konditoria sijaitsee). Ja oli ravintola Gundel, jossa en ole koskaan käynyt mutta joka ilmeisesti on jonkinlainen unkarilaisen paremman väen ruokakulttuurin non plus ultra. Ravintola on toiminut samalla paikalla Budapestin Városliget-puiston laidalla vuodesta 1894, nykyisellä nimellään vuodesta 1910, jolloin se siirtyi kuuluisan Gundel-gourmetkokkisuvun haltuun. Gundel-ravintolassa ovat syntyneet sekä somlói galuska, eräänlainen pappilan hätävaran fiinimpi ja suklaisempi versio, että nykyäänkin Gundel-palacsintana tunnettu pähkinöillä, rusinoilla ynnä muilla herkuilla täytetty suklaakastikkeinen ohukainen. Se on Budapestin fiineimpiä, kauneimpia ja kalleimpia luksuspaikkoja, jonne maksukykyiset turistit edelleenkin viedään. Näinä päivinä Gundel-ravintola on pompannut unkarilaiseen julkisuuteen aivan uudessa yhteydessä.

Hallituskriittiset viestimet ovat pitkään arvostelleet pääministerin kanslian ja muutamien muiden valtion virastojen muuttoa Budan linnakortteliin ja etenkin tämän edellyttämän suurremontti- ja jälleenrakennusprojektin huikeita kustannuksia. Hallituksen taholta taas on korostettu, että uusien toimitilojen sisustus on ”puritaanisen”  yksinkertainen. Index-sivuston Urbanista-blogin artikkelin upeat kuvat kuitenkin osoittavat, että jos kultaa ja barokkikrumeluureja onkin entisen karmeliittaluostarin tiloissa vältetty, tämä ”puritaanisuus” (johon on kuulunut perusteellisia rakennemuutoksia kuten näköalaparveke huikaisevine näkymineen sekä kokonainen uusi sivurakennus) on silti maksanut sievoisia summia. Mielenkiintoista keskustelua on käyty myös luostarirakennuksen päätykulmaan tömäytetystä arkkienkeli Mikaelin ja lohikäärmeen apokalyptista taistelua esittävästä veistoksesta, jonka tulkintaan antaa säväyksensä se, että Viktor Orbánin toinen etunimi on Mihály. (Löysin Facebookista mielenkiintoisen tarinan vuodelta 2005: vuoden 2006 vaalien alla Viktor Orbán oli uskontoa ja politiikkaa käsittelevässä keskustelutilaisuudessa kommentoinut kastenimiään ja todennut kryptisesti, että tämän ”nöyryyttä vailla olevan” etunimen (victor ‘voittaja’) ja Mihály-nimen yhdistelmä ei oikeastaan ole lainkaan hullumpi, mihin tilaisuudessa läsnä ollut myöhempi ministeri, reformoitu pappi Zoltán Balog oli hurskaan maireasti lausunut: ”Sinä ajattelet voittoisaa arkkienkeli Mikaelia…”)

Eilen hvg.hu sitten paljasti, että uusissa tiloissa toimivan henkilöstöruokalan antimet tulevat Gundel-ravintolasta. Lehden tietojen mukaan ravintola oli voittanut tarjouskilpailun ja saanut siten oikeuden toimia, hm, hovihankkijana. Tähän pääministerin kanslia oitis reagoi toimittamalla lehdelle valokuvia pääministerin ja kansliaministeri Gergely Gulyásin vaatimattoman näköisestä työlounaasta uudessa ruokalassa sekä päivän ruokalistasta hintoineen.

ebed

Kuva tietenkin nostatti kaikenlaista ilkeää pohdintaa pääministerin yhä turpeammaksi käyvästä olemuksesta (lääkityksen sivuvaikutuksia?) sekä hänen käytöstavoistaan: Orbánin perinteisen huonosti istuvien pukujen ja jatkuvan käsi taskussa patsastelun lisäksi ympäri somea on nyt kommentoitu hänen taitamattomuuttaan ruokailuvälineiden käytössä, veitsikin on kädessä väärinpäin. Mutta vielä onnettomammaksi vedoksi osoittautui ruokalistan julkistaminen. Hinnat, joilla pääministerin elämäntavan ”puritaanisuutta” ilmeisesti yritettiin todistaa, ovat nimittäin noin kymmenesosa siitä, mitä Gundel-ravintolan normaalit asiakkaat joutuvat maksamaan. Eilinen kahden ruokalajin lounasmenyy, joko savusiansorkka-papukeitto ja kaali-pastavuoka tai caesar-salaatti ja paistettu kalkkunanrinta, irtoaa 850 forintilla eli tämänhetkisen valuuttakurssin mukaan 2,64 eurolla. Jossakin joku on nyt saanut todella pontevat tukiaiset.

Verkossa vyöryy nyt kansan viha ja katkeruus kohti Gundel-ravintolaa. Tämä vyöry on tavoittanut myös Googlen. Ainakin vielä äsken Google Mapsista löytyi tämänkaltaisia ravintola-arvioita:

bildschirmfoto 2019-01-08 um 16.42.04

”Tiedustelisin kouluaterioista. Lapseni ovat tyytymättömiä tämänhetkiseen ateriapalveluun ja ilmaisevat tämän jättämällä ruokansa syömättä. Tämä tulee kovin kalliiksi. Olen kuullut, että Teiltä olisi paljon huokeampaan hintaan saatavissa terveellistä ja maukasta ruokaa, jonka lapseni myös suostuisivat syömään. Jos tämä onnistuu, vaikkapa koko koulu voisi tilata ateriat Teiltä. Luotan pääministerimme makuun ja myös siihen, että kansan poikana hän vieroksuu turhaa tuhlausta, kuten pääministerin kanslian ruokalistan hinnoistakin näkyy. Maksun voisin suorittaa online-ateriamaksujärjestelmän välityksellä, 36 kuukauden maksuajalla eli siihen mennessä, kun ylityökorvaukseni saapuvat.”

”Arvoisa Gundel! Tahtoisin yllättää vähäosaiset oppilaani oivalla illallisella. Koska opettajana en ole kovin varakas, tulisimme teille. Valintamme perusteet: loistava keittiö, erinomaiset raaka-aineet ja valikoima sekä omankin maksukykyni rajoihin mahtuva 850 forintin menyyhinta. Varaisimme siis pöydät 468 koululaiselle ja 53-henkiselle opettajakunnalle. Toivomme, että ravintolasalin somistukseen sisällytettäisiin tekstit ”Pedagogin urakehitysmalli” sekä ”Meillä ei ole nälkää näkeviä lapsia”.”

Myös Facebook-ryhmä Beteg voltam és meglátogattatok (‘Minä olin sairaana, ja te kävitte minua katsomassa’, Matt. 25: 36), joka pyrkii korjaamaan Unkarin terveydenhuoltojärjestelmän epäkohtia, on ottanut yhteyttä Gundel-ravintolaan tiedustellen, voisiko näin edullisilla hinnoilla toimittaa aterioita sairaaloihin. Lääkäri- ja hoitajapulan ja hygieniaongelmien ohella sairaaloiden surkea ruoka on Unkarissa jatkuva julkisen keskustelun aihe, ilmeisesti ei ole ollenkaan tavatonta, että omaiset toimittavat potilaille kunnon evästä sairaalan syömäkelvottomien sörssöjen sijaan (sen lisäksi, että joissain sairaaloissa potilaiden on tuotava mukanaan myös liinavaatteet, hygieniatarpeet, reseptittömät särkylääkkeet ja sidetarvikkeet sekä tietenkin rahaa lääkärien ja hoitajien lahjomiseen).

Kansan viha ja harmi kasvaa ja etsii yhä uusia purkautumisteitä, olkoon varaventtiilinä sitten hienostoravintolan Google-palautekanavalla piruileminen tai luova O1G-lyhenteen (Orbán egy geci, käännetään se nyt vaikkapa ‘Orbán on runkku’) käyttö. Edellisessä blogauksessani esiteltyä lumeen tallaamista on harrastettu muidenkin sääkameroiden edessä, ja uusi Facebook-ryhmä ”Ó, egy gödör!” (‘Oo, kuoppa!’) puolestaan kehottaa aivan viattomasti kansalaisia avustamaan tieverkon kunnossapidossa – tienpäällysteiden huono kunto ja kuoppaisuus on sekin Unkarin hallituksen arvostelijoiden suosikkiaiheita.

 

o1gödör.jpg

”Oo, kuoppa! O1G. Kun kohtaat kuopan tiessä, merkitse se selkeästi ja lisää viereen lyhenne 1G (egy gödör, kuoppa)! Huomaavaisuudellasi voit vähentää onnettomuusriskiä ja helpottaa teiden kunnossapitäjien työtä. O1G: Fiksu merkintä, nopea korjaus!”

Voimatonta piruilua ehkä – koirat haukkuvat mutta karavaani kulkee, näin ilmeisesti ajattelevat Orbán ja hänen työtoverinsa ja luottavat Orbánin fanaattisen kannattajajoukon uskolliseen tukeen, kansan kommunismikammoon ja muukalaisvihaan sekä kansainvälisellä Soros-salaliitolla pelotteluun. Ynnä siihen, että poliittinen oppositio on edelleenkin hajallaan ja voimaton. Gundel-ravintolan tapaus oli kuitenkin paha mainosmoka, kenties jopa kohtalokas.

Suomestahan muistamme sen skandaalin, jonka Oiva Lohtanderin tähdittämä ja nopeasti hyllytetty SAK:n TV-mainos vuoden 2007 vaalien alla nostatti. Paksu ponssari ylellisen ruokapöydän ääressä, jonka vihjataan olevan katettu ”meidän” varoillamme, on suorastaan sietämättömän väkevä propagandakuva, jolla on helppo synnyttää primitiivistä raivoa. Etenkin maassa, jossa kolmasosa lapsista elää köyhyydessä ja kaikkein huono-osaisimpia lapsia ja lapsiperheitä tukemaan tarkoitetut yhteiskunnan turvajärjestelmät kärsivät katastrofaalisesta resurssipulasta (kertoo juuri uutissyötteeseeni tipahtanut sosiologi Mária Herczogin haastattelu). Tai jossa viime syyskuun ensimmäisten syyskylmien ja vuodenvaihteen välillä on jo 59 ihmistä paleltunut hengiltä. Näistä suurin osa menehtyi joko omaan lämmittämättömään asuntoonsa tai sitten ambulanssiin tai sairaalaan, koska apu oli ehtinyt paikalle liian myöhään.

Huutava kontrasti kasvavan huono-osaisuuden ja huipputason kleptokraattien yhä ylellisemmän elämäntavan välillä kasvattaa kansan vihaa. Jos tällä vihalla ei ole järkevää poliittista purkautumistietä, tilanne saattaa vielä karata käsistä, semminkin kun vallanpitäjätkin ovat salaliittoteorioilla, muukalaisviha- ja pelottelupropagandalla vieneet julkisen keskustelun melkoiselle tunnekuohulinjalle. Olen tähän asti suhtautunut hieman epäillen niihin unkarilaisten tuttavieni väitteisiin, että ”tässä vielä veri virtaa ennen kuin tämä järjestelmä kaatuu”, mutta nyt minua alkaa vähitellen oikeasti pelottaa.


Unkari uutisissa

tammikuu 6, 2019

Yksi syy siihen, miksi viime vuosina olen niin paljon kirjoitellut tässä blogissa nimenomaan Unkarin poliittisesta julkisuudesta, on viime aikoina alkanut huveta. Kun aloitin blogin pitämisen, Orbánin Unkarista uutisoitiin jopa länsinaapurissakin saati Suomessa aniharvoin, eikä juuri kukaan kuunnellut unkarilaisten ja Unkarin-ystävien epätoivoista piipitystä siitä, miten EU silmää räpäyttämättä sallii oikeusvaltion, sananvapauden ja demokratian vaarantumisen yhdessä jäsenmaassaan. Nykyään Unkari on uutisotsikoissa kaukaisessa Suomessakin tämän tästä, toimittajia lähetetään paikan päälle ja unkarinkielisiä uutislähteitä seurataan jopa suoraan (eikä pelkästään lueta englanninkielisten tietotoimistojen antia), ja Brysselissäkin Orbánin heittämä haaste länsimaiselle demokratiakäsitykselle on jo ainakin ymmärretty.

Yhtaikaa ilahdutti ja suretti, kun eilen Hesarinkin sivuille pääsi uutinen siitä, miten Unkarin valtion yleisradioyhtiö vääristeli pääministeri Sipilän uudenvuodentervehdystä. Sipilä oli kehottanut Oulun taannoisiin lapsenraiskaustapauksiin viitaten kansalaisia pidättäytymään omankädenoikeudesta ja olemaan tuomitsematta kaikkia maahanmuuttajia. (Unkarin hallinto on jo pitkään systemaattisesti kerännyt tietoja ”migranttien” rötöstelyistä onnettomissa Länsi-Euroopan maissa, valtion uutiskanavilla kauhisteltavaksi. Myös Suomen tilannetta selvästikin seurataan tällä silmällä.) Tämä tulkittiin valtion ykkösradiokanavan Kossuth Rádión aamumakasiiniohjelmassa samaan tapaan kuin meilläkin ns. maahanmuuttokriitikot tulkitsevat ns. suvakkien puheenvuoroja: jos maahanmuuttajia kokonaisuudessaan ja ryhmänä ei suostuta mustamaalaamaan, se tarkoittaa, että maahanmuuttajia ”hyysätään” ja että heidän tekemänsä rikoksetkin pitäisi antaa anteeksi ja hyväksyä. Ohjelman juontaja ja haastateltu ”asiantuntija” pääsivät yksimielisyyteen siitä, että mokoma pääministeri pitäisi kansan nimissä välittömästi erottaa, ja hallituksen tukeman lokasankosivusto 888.hu:n kommenttiketjuissa kristillis-konservatiivinen perheenisä Sipilä ”tiedetään” jo periaatteettomaksi liberaaliroistoksi. Sipilä-uutista on pyrkinyt oikomaan ainakin kriittinen uutisportaali Index, ja Suomen Unkarin-lähetystö julkaisi verkkosivuillaan oitis unkarinnoksen Sipilän alkuperäisestä uudenvuodentervehdyksestä. Mutta tämä tuskin tavoittaa Kossuth-radion tai 888.hu:n pääasiallista yleisöä.

Se, mitä olen tässä blogissa päivitellyt jo vuosikaudet, eli Unkarin hallituksen käsissä olevan median (ja hallituksen käsissä on nykyään lähes koko perinteinen media, tämän monopolin ulkopuolella sinnittelee vain muutamia, lähinnä älymystön lukemia paperilehtiä sekä taaja joukko nettisivustoja ja blogeja) muuttuminen MV-lehden tasoiseksi propagandatorveksi, on Suomessa vasta nyt todella ylittänyt uutiskynnyksen. Hesarin lisäksi Unkarissa toiminutta tutkijaa ja kansalaisaktivistia Annastiina Kalliusta haastatteli äskettäin ilahduttavan perusteellisesti myös YLE. Mutta näinhän kansainvälinen uutisarvologiikka usein toimii: ennen kuin Suomen pääministeriä herjataan julkisesti tai joku suomalainen on oikeasti paikan päällä kokemassa ja todistamassa oikeusvaltion alasajoa, suomalainen uutismedia seuraa mieluummin Donald Trumpin Twitter-tiliä kuin joidenkin pienten itäeurooppalaisten maiden tapahtumia.

Vähänkin unkarilaista mediaa seuranneelle ei tietenkään tule yllätyksenä se, että uutisten sijaan ”kuninkaalliset” uutiskanavat tarjoilevat Annastiina Kalliuksen sanoin ”täyttä scifiä”, siis täysin todellisuudesta irronnutta propagandaa. Kunnioitus meidän suuria sanomalehtiämme ja Yleämme kohtaan nousee kaikesta kritiikistä huolimatta kohisten, kun silloin tällöin vilkaisee esimerkiksi Unkarin valtion yleisradioyhtiön MTVA:n ykkös-teeveekanavan uutisia (ne löytyvät myös videoteekistä uutissivustolta hirado.hu). Tänä aamuna halusin katsoa, mitä uutisissa kerrotaan mielenosoituksista, joita viime päivinä on jälleen järjestetty ympäri Unkaria, ei vain pääkaupungissa, missä eilen oli kaduilla useita tuhansia ihmisiä. Oppositiopuolueiden, äärioikeisto-Jobbikista sosialisteihin, sekä ammattiyhdistysten liput liehuivat rinta rinnan, ja useissa ulkomaidenkin medioissa arvellaan lumipallon nyt lopultakin lähteneen vierimään. Ja mitäpä tarjoaa valtakunnan ykköskanavan 15-minuuttinen aamu-uutislähetys?

Ensiksi tietenkin kuvaa ja tarinaa Keski-Eurooppaa koetelleista lumipyryistä. Unkari on nyt kauttaaltaan lumen peitossa, toimittajat kuvaavat ja haastattelevat lunta luovia omakotiasukkaita, iloisina lumiukkoja rakentavia lapsia sekä teiden raivauksesta vastaavia virkamiehiä. Kahden ja puolen minuutin lumipaketin jälkeen kuullaan, että Itävallan puolella jotkin vuoriston hiihtokeskukset ovat jääneet lumen saartamiksi, ja saarroksissa on myös unkarilaisia turisteja. Kolmen minuutin kohdalla päästään lopultakin välttämättömään ”maahanmuuton kauhut” -osioon, jollainen on viime aikoina sisältynyt ilmeisesti joka ainoaan Unkarin yleisradion uutislähetykseen. Ensin kerrotaan, miten Saksassa poliisi etsii puukottajaa, jonka henkilöllisyys on tosin tuntematon mutta joka silminnäkijöiden todistuksen mukaan puhui saksaa vieraalla korostuksella. Sitten päästään päivittelemään ranskalaisen vihreän poliitikon Yves Cochet’n möläytystä: eurooppalaisten pitäisi ympäristösyistä hankkia vähemmän lapsia ja ennemmin panostaa maahanmuuttoon. (Ja tietenkin muistutetaan, että Cochet edustaa samaa europuoluetta kuin hollantilainen vihreä suurpahis Judith Sargentini.)

Neljän ja puolen minuutin kuluttua uutislähetyksen alusta ei vieläkään ole sanallakaan kommentoitu mielenosoituksia (saati niiden taustalla olevan tyytymättömyyden syitä). Toki selostuksen ja uutiskuvien alla on koko ajan juossut live-tekstinauha, jossa kulkee hallituksen edustajien ja asiantuntijoiden ajankohtaisia tiedotteita, esimerkiksi tämmöistä:

  • Laittoman maahanmuuton järjestyneisyys ja ohjattuus ei ole vähentynyt. Migraation toimeenpanijat ja ihmissalakuljettajat seuraavat jatkuvasti valtioiden toimenpiteitä.
  • Mielenosoituksia järjestetään György Sorosin rahoilla, jotta Unkaristakin voitaisiin tehdä maahanmuuttomaa.
  • Oppositiopuolueiden väitteet eivät ole uskottavia, hallituksen kannatus pysyy vakaana.
  • Viime vuosina palkat ja työllisyys ovat nousseet.

Sisäpolitiikan kysymyksiin tullaan lopulta noin viiden minuutin kohdalla. Mielenosoituksista ei tosin edelleenkään puhuta, mutta tarkkaan syyniin otetaan videopätkä, jonka äskettäin julkisti kriittinen uutissivusto 444.hu. Se on kuvattu 17. joulukuuta, jolloin ns. orjalakiäänestyksen johdosta parlamentissa puhjenneen sekamelskan ja katumielenosoitusten jälkeen joukko opposition kansanedustajia tunkeutui yleisradioyhtiö MTVA:n toimitaloon, mistä vartiointiliikkeen miehet poistivat heidät varsin tylysti. Oppositiopoliitikot väittävät, että heillä kansan edustajina on laillinen oikeus päästä valtion laitosten tiloihin, ja etenkin sosialisteista lohjenneen ”Demokraattinen koalitio” -puolueen László Varju on julkisuudessa esitellyt vartijoiden käsittelyssä saamiaan ruhjeita ja syyttänyt näitä pahoinpitelystä. Videolla näkyy, miten vartijat raahaavat ja riuhtovat vastustelevaa Varjua pitkin lattiaa ja välillä heittäytyvät joukolla tämän kimppuun. Aiemmin tästä on tv-uutisissa näytetty vain pätkiä, joissa Varju aivan yksinään kieriskelee lattialla, näin antaen ymmärtää, että mies vain ”filmaa”.

Nyt yleisradion uutisten on ilmeisesti ollut pakko tarttua asiaan. Varju-videota näytetään, hidastaen, pysäyttäen ja kommentoiden, melkein viiden minuutin ajan, ja koko sen ajan kuvaruudun alareunassa kököttää teksti: ”LÁSZLÓ VARJUA EI HAKATTU YLEISRADION TALOSSA.”

nemvertekmeg

Tapaus Varjun jälkeen seuraa vielä pieni uutinen tulossa olevista Budapestin ylipormestarin vaaleista, joihin on ilmoittautunut ehdolle myös oppositiopoliitikko Gergely Karácsony; pääpaino on opposition keskeisissä kähinöissä ja yhteistyöongelmissa. Sitten siirrytään Puolan Koszaliniin, missä pakohuoneen tulipalossa surmansa saaneita teinityttöjä surraan koko kaupungin voimin, ja sieltä Egyptiin, missä koptikirkon luokse sijoitettu pommi on räjähtänyt purettaessa surmaten yhden miehen; muistutetaan, että Egyptin koptikristityt ovat viime aikoina usein olleet ääri-islamistien terrorin kohteina. Siinä olivatkin uutiset kotimaasta ja maailmalta, ja nyt on urheilun vuoro.

Huokaus. Tätähän tämä on ollut jo vuosikaudet. Yhä räikeämmäksi muuttuvaa propagandaa ei luultavasti edes katsele kuin se väestönosa, joka muutenkin on valmis uskomaan, että Länsi-Euroopan suurkaupungit ovat täynnä sharia-lain hallitsemia no go -vyöhykkeitä, että jokainen kotikulmille ilmestyvä outo tummempi-ihoinen tyyppi on vaarallinen ”migrantti” tai että Saksassa muutetaan kaupunkien nimiä muslimien paastokuukauden johdosta. Mitä varten näitä ”uutisia” ylipäätään tehdään?

Tästähän on viime vuosina paljon keskusteltu, kun puhutaan totuuden jälkeisestä ajasta, valeuutisista tai hybridivaikuttamisesta: esimerkiksi RT:n propagandan päämääränä ei välttämättä ole vakuuttaa ihmisiä siitä, että Putinin Venäjällä kaikki asiat ovat hyvin ja että RT:n uutiset kertovat siitä totuuden, vaan saada katsojat ylipäätään epäilemään kaikkea mediatarjontaa, jolloin he epävarmuudessaan ovat entistä alttiimpia pelottelulle ja entistä helpommin mobilisoitavissa soihdut ja talikot käsissä milloin minkäkin syntipukin kimppuun. En tiedä, päteekö tuo epävarmuuden synnyttäminen Unkarin hallituksen kontrolloimaan mediaan, paremminkin tulee mieleen, että näin naiivi ja räikeä propaganda on ajattelevalle katsojalle kuin pyllistys päin naamaa: siinähän töllötät, minä voin tehdä tämän eikä minua estä kukaan eikä mikään.

Pelottelusta joka tapauksessa on kysymys. Mitä Orbánin hallituksen kannalta ikävää sitten tapahtuukin, taustalla ovat maahanmuutto ja György Soros, tarkemmin sanoen Sorosin rahoittama ja kulissien takaa ohjailema kansainvälinen salaliitto, jonka päämääränä on hukuttaa Euroopan itsenäiset puhtaanvalkoiset ja kristityt kansallisvaltiot maahanmuuttajien tulvaan (jotka puolestaan ovat kaikki muslimi-puukottaja-raiskaaja-jihadisteja). Jos tuhannet tyytymättömät mielenosoittajat kaikista oppositiopuolueista ja ammattiyhdistyksistä täyttävät pääkaupungin kadut, jos lukiolaistyttö opiskelijoiden mielenosoituksessa nimittää Fidesz-puoluetta kansakunnan peräaukoksi, jos työaikalain muutoksesta (“orjalaki”) raivostuneet ammattiyhdistykset uhkaavat yleislakolla, tähänkin vastaukseksi riittää ”Soros” ja ”maahanmuutto”.

Siis ”Soros” ja ”maahanmuutto”. Fidesz-puolueen parlamenttiryhmyri Máté Kocsis selittää, että lauantain mielenosoitukset kuuluivat Eurooppa-parlamenttivaalien kampanjaan, sillä näissä vaaleissa ratkeaa, ”vahvistuvatko vai heikentyvätkö europarlamentissa maahanmuuton vastaiset voimat”, ja koska mielenosoituksiin osallistuivat ne puolueet, jotka tukevat maahanmuuttoa ja György Sorosia, se osoittaa, että ”György Soros on asettanut Unkarissa toimivan väkensä taisteluvalmiuteen”. Myös oppositiopoliitikkojen – kuten turvamiesten kanssa painivan László Varjun – joulukuinen ”hysteriannostatus” yleisradion päämajassa oli pelkkä kampanjatemppu. Hallituksen tiedottaja István Hollik tiivistää asian ammattimiehen ottein kymmenessä sekunnissa:

Mielenosoituksia järjestetään György Sorosin rahoilla, jotta Unkaristakin saataisiin maahanmuuttomaa. Siksi koko Euroopassa maahanmuuttovastaiset hallitukset ovat hyökkäyksen kohteena.

***

Mutta kerrotaanpa vielä pieni loppukevennys. Joulukuusta saakka Orbánin hallituksen vastaisilla protesteilla on ollut oma iskulause-lyhenteensä: O1G, luetaan Orbán egy geci eli vapaasti suomentaen ‘Orbán on paskiainen’. Lauantai-iltana, samaan aikaan, kun Budapestissa osoitettiin mieltä, toisessa päässä Unkaria Debrecenissä jotkut reippaat henkilöt tallasivat nämä kolme merkkiä lumeen yliopiston päärakennuksen edustan juhlavalaistulle aukiolle. Tapahtuneen ikuisti aukiota tarkkaileva Időkép-sivuston sääkamera, joka – kuinka ollakaan – heti kuvion valmistuttua poistettiin verkosta. Kameran verkkolinkistä näkyi tämän jälkeen pelkkää testikuvaa, kunnes asiasta raportoinut Index-uutisportaali tiedusteli asiaa.

01gdeb.jpg

O1G-lumikirjaimet jäävät myös Indexin uutisen myötä verkkoon kiertämään luultavasti vielä silloinkin, kun Keski-Euroopan lyhytikäinen lumipeite on Debrecenin Yliopistoaukiolta sulanut. Ja näin nettiglobalisaation aikaan ei-toivottujen mielenilmausten sensuroiminen on kuin onkin entistä vaikeampaa.


Unohdettu, muistettu ja taas unohdettu?

joulukuu 29, 2018

Kuten jo edellisessä postauksessani kirjoitin, unkarilainen mediakuplani kauhistelee nyt Orbánin hallituksen uusinta symbolipoliittista tempausta (jonka muutaman vuoden takaisista taustoista muuten mielenkiintoinen artikkeli täällä): vuoden 1956 kansannousuhallituksen pääministerin Imre Nagyn muistomerkki vietiin eilen aamuhämärissä pois paikaltaan parlamenttitalon lähistöltä, kuulemma korjattavaksi ja sijoitettavaksi uudelleen johonkin vähän syrjäisempään paikkaan. Tilalle on tulossa vuoden 1919 neuvostotasavallan punaisen terrorin uhrien muistomerkki (tähän muistopoliittiseen kysymykseen tulen varmasti kevään mittaan palaamaan), joka siinä seisoi Horthyn aikaan. Nagyn patsaan siirtäminen on herättänyt paheksuntaa jo ulkomaistakin mediaa myöten. Budapestissa yleisö on jo eilen tuonut paikalle kynttilöitä, lippuja ja kukkia.

 

Toimittaja Lili Bayerin (@liliebayer) twiittaama kuva eilisillalta.

Aihetta moraaliseen närkästykseen antaa myös se, että Viktor Orbánin poliittinen nousu liittyy nimenomaan Imre Nagyn hahmoon. Orbán piti ensimmäisen huomiota herättäneen julkisen puheensa vuonna 1989, Nagyn uudelleenhautajaisten yhteydessä – tästä tilaisuudesta muodostui mahtava julkinen mielenilmaus, ja se oli Unkarin järjestelmänvaihdoksen näyttävimpiä ja muistorikkaimpia tapahtumia. Samalla kuitenkin Orbánin hallinnon suhde Imre Nagyyn on ollut jännitteinen ja hankala, kuten jo Unkarin kansannousun 60-vuotismuistovuoden juhlallisuuksien yhteydessä pari vuotta sitten nähtiin: hovihistorioitsija Mária Schmidtin johdolla etualalle nostettiin katutaistelut ja pesti srácok, nuoret ja poliittisesti naiivit pääkaupungin katutaistelijat, vailla muuta selkeää ohjelmaa kuin halu päästä eroon vihatuista neuvostovallanpitäjistä, ja taka-alalle häivytettiin koko kansannousun varsinaiset johtajat ja alullepanijat, uudistuvaa ihmiskasvoista sosialismia etsineiden intellektuellien, poliitikkojen ja opiskelijoiden joukko, näiden mukana myös pääministeri Nagy.

Imre Nagy onkin kaikista ansioistaan huolimatta ristiriitainen ja kiistelty hahmo, josta tekee mieli kirjoittaa vähän pitemmälti. On itse asiassa tehnyt jo vuosia, siitä pitäen kun pian järjestelmänvaihdoksen aikoihin sain Unkarissa käsiini Tibor Mérayn kirjoittaman elämäkerran Nagy Imre élete és halála (‘Imre Nagyn elämä ja kuolema’); se oli julkaistu Saksassa ensi kertaa muistaakseni jo 1970-luvulla. Unkarissa ilmestynyt uusintapainos hajosi muutaman innokkaan lukukerran jälkeen, mutta siitä piirtyi syvälle mieleeni hyvin sympaattinen kuva rehellisestä ja vakaumuksellisesta miehestä, joka vilpittömästi halusi rakentaa oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa. Toki pitää muistaa, että Méray ei ollut vain aikalainen vaan myös Imre Nagyn henkilökohtainen ystävä, ja Nagyn henkilökuvaan varmasti mahtuu myös kyseenalaisempia ja ristiriitaisempia piirteitä. Pääkohdat silti pitänevät paikkansa.

Imre Nagy syntyi vuonna 1896 nykyisen Unkarin lounaisosassa Kaposvárin kaupungissa. Hänen perhettään kuvataan virallisissa elämäkerroissa luokituksella szegényparaszt, köyhä talonpoikaisto, mutta vaikka isän suku polveutuikin maaorjatalonpojista, aivan köyhimpään rääsyköyhälistöön he eivät kuuluneet. Itse asiassa isä József Nagy yleni kartanon rengistä lääninhallituksen ja sittemmin postin jonkinlaiseksi vahtimestariksi, äiti Rozália oli ennen avioitumistaan ollut Somogyn läänin maaherran talossa piikana ja kannusti teräväpäistä poikaansa opintielle, kohti parempaa elämää.

Nagyn perhe vuoden 1906 tienoilla. Imre-pojan lisäksi kuvassa ovat sisaret Mária ja Terézia, kolmas sisar Erzsébet kuoli muutaman kuukauden ikäisenä. Kuva Budapestin Imre Nagy -museon kotisivulta (www.nagyimreemlekhaz.hu)

Nuori Imre Nagy pantiinkin oppikouluun. Sen hän kuitenkin joutui rahanpuutteessa jättämään kesken ja hankkimaan itselleen käytännön leipäpuun koneasentaja-sorvarina. (Mekaanikon tai koneasentajan ammatista käytetään unkarissa saksan mallin mukaan nimitystä lakatos ’lukkoseppä’, ja tämän mukaisia erheellisiä käännöksiä tulee toisinaan vastaan.) Äidin patistuksesta hän siirtyi sitten kauppakouluun ja päätyi sieltä toimistoharjoittelijaksi asianajotoimistoon. Tämän urakehityksen katkaisi ensimmäinen maailmansota, joka samalla heitti nuoren miehen politiikan pariin.

Vuonna 1915 Imre Nagy joutui Itävalta-Unkarin armeijaan, Venäjän rintamalle ja seuraavana vuonna sotavankeuteen. Pitkä ja vaivalloinen vankikuljetus päättyi Siperiaan sotavankileirille, jossa niukoista oloista huolimatta harrastettiin myös kulttuuria, pyöritettiin opintopiirejä (venäjän lisäksi Imre Nagy opiskeli ranskaa ja saksaa) ja käytiin poliittisia keskusteluja. Kun lokakuun vallankumouksen vaikutukset lopulta ehtivät Siperiaan saakka keväällä 1918, leirillä puhkesi kapina ja sotilaat tappoivat upseerinsa, Imre Nagy tiesi jo paikkansa ja liittyi punakaartiin. Vuoteen 1921 saakka hän vaikutti Siperiassa ensin punakaartissa, sitten puoluetehtävissä – toisen tarinan mukaan hän elätti itseään monenlaisilla sekatöillä, laivanrakentajana, seppänä tai metsurina. (On väitetty jopa hänen olleen mukana Nikolai II:n ja hänen perheensä murhassa, mutta ilmeisesti tsaariperheen ”teloitukseen” osallistui toinen samanniminen unkarilainen kaartilainen. Nagy [‘suuri’] ja Kis(s) [‘pieni’] ovat talonpoikaisten unkarilaisten yleisimpiä sukunimiä.)

Vuonna 1922 Imre Nagy palasi kotikaupunkiinsa Kaposváriin ja sai työpaikan vakuutusyhtiön virkailijana. Samalla hän osallistui sosiaalidemokraattisen puolueen toimintaan ja avioitui vuonna 1925 Mária Égetőn kanssa, jonka isä oli puolueen aktivisteja. Sosiaalidemokraattien linja oli kuitenkin Nagylle liian laimea, hän riitautui paikallisen puoluejohdon kanssa ja joutui eroamaan puolueesta. Uudeksi poliittiseksi kodiksi löytyi paljolti kommunistien ohjauksessa ollut ”Unkarin sosialistinen työväenpuolue” MSZMP. Se puolestaan kiellettiin vuonna 1927. Imre Nagy, joka jo muutamaan otteeseen oli ollut vankilassa poliittisen toimintansa takia, menetti työpaikkansa, emigroitui ensin Wieniin 1928 ja sieltä seuraavana vuonna Moskovaan, mukanaan vaimonsa ja vuonna 1927 syntynyt Erzsébet-tytär.

Imre Nagy vaimoineen ja tyttärineen Wienissä vuonna 1930. Kuva Imre Nagy -museon sivuilta.

Nagyn perheen Moskovan-vuodet keskellä nousevaa stalinismia eivät olleet aivan helppoja. Wienissä Imre Nagy oli profiloitunut talonpoikaisväestön ja maatalousasioiden erikoismieheksi, ja tätä työtä hän jatkoi Kominternin alaisessa Kansainvälisessä maatalousinstituutissa. Jo vuonna 1930 hän kuitenkin sai puoluekokouksessa ankaraa kritiikkiä liian ”oikeistolaisesta”, sosiaalidemokraattisesta suuntauksestaan, ja vuonna 1936 hänet vähäksi aikaa erotettiin puolueesta. Nagylla oli kuitenkin paljon enemmän onnea kuin monilla puolue- ja kohtalotovereillaan: välillä tilapäistöitä tehden hän selvisi perheineen vapaalla jalalla ja hengissä yli suuren terrorin vuosien. (Joissakin lähteissä väitetään, että tämä ei ollut pelkästään onnesta kiinni vaan että Nagy myös, peitenimellä ”Volodja”, toimi ilmiantajana ja kavalsi turvallisuuspoliisille useita tovereitaan.) Sodan aikana hän toimi unkarinkielisten radiolähetysten toimittajana.

Sodan päätyttyä Imre Nagy palasi Unkariin ensimmäisten ”moskoviittien” joukossa. Hän oli jo vuosikausia laatinut suunnitelmia Unkarin myöhäisfeodaalisten, suurmaanomistukselle rakentuvien maatalousolojen uudistamiseksi, ja nyt hän vihdoin pääsi niitä toteuttamaan. Uuden väliaikaisen hallituksen maatalousministerinä hänestä tuli ”maanjakoministeri”, joka jo keväällä 1945 saavutti köyhien talonpoikien parissa suuren kansansuosion. Marraskuun 1945 vaalien jälkeen hänestä tehtiin sisäministeri, mutta siinä hän osoittautui liian ”pehmeäksi”, joten puolue hyllytti hänet maatalouspolitiikan professoriksi. Näin Imre Nagy sai Unkarin stalinismin julmimpien terrorivuosien ajan rauhassa opettaa ja kirjoittaa tutkielmia maaseutuolojen järjestämisestä, eivätkä hänen kätensä tahriintuneet vereen.

Stalinin kuolemaa seuranneessa suojasäässä Imre Nagy nousi pääministeriksi. Vuosina 1953–1955 hänen hallituksensa pani toimeen useita uudistuksia, jotka tuntuvasti vapauttivat maan poliittista ilmapiiriä. Stalinismin ajan väkivaltainen kollektivisointi ja hillitön raskaan teollisuuden ihannointi pantiin kuriin, kansan elintasoa nostettiin korottamalla palkkoja ja laskemalla hintoja, pienimuotoinen yksityisyrittäjyys sallittiin, kymmeniä tuhansia vankeja vapautettiin vankiloista ja työleireiltä, ja ”Stalinin parhaan unkarilaisen oppilaan” Mátyás Rákosin henkilökultin ylilyönteihin ryhdyttiin puuttumaan. Uudistuspolitiikan tueksi etsittiin jopa entistä laajempaa kansanrintamayhteistyötä.

Näin ei tietenkään voinut kauan jatkua, sillä kansainvälinen tilannekin kiristyi uudelleen: Länsi-Saksa liittyi NATOon, eri puolilla rautaesiripun itäpuolelle jäänyttä Eurooppaa tyytymättömyys nosti päätään, ja Moskovassa alettiin hermostua. Vuoden 1955 alussa Imre Nagy ja hänen ”uuden vaiheen politiikkansa” saivat jo Moskovasta ankaraa kritiikkiä ”puolueen ja sosialismin vaarantavan oikeistopoikkeamansa” takia, ja huhtikuussa tällä välin saamastaan sydäninfarktista toipuva Nagy erotettiin puolueesta ja kaikista tehtävistään. Kansan tyytymättömyys ei kuitenkaan kadonnut minnekään, ja Nagysta alkoi kehittyä jonkinlainen nousevan maanalaisen opposition epävirallinen johtohahmo. Tämä oppositio, kuten Nagykin, oli vakaumuksellisen vasemmistolaista. On tärkeää muistaa, että tuon ajan Unkarissa mitään järkevää oikeistolaista poliittista ajattelua tai toimintaa ei oikeastaan ollut: sen edustajat oli tuhottu, vaiennettu tai ajettu maanpakoon. Vuoden 1956 tapahtumat lähtivät liikkeelle älymystöstä ja opiskelijoista, joiden toiveissa siinteli jonkinlainen parannettu, puhdistettu ja uudistettu sosialistinen järjestelmä.

Lokakuussa 1956 mielenosoituksissa huudettiin jo avoimesti: ”Nagy Imrét a kormányba, Rákosit a Dunába!” [‘Imre Nagy hallitukseen, Rákosi Tonavaan!’]. Lokakuun 23:nnen iltana oli sitten aika Nagyn ilmestyä parlamenttitalon ikkunaan puhumaan väkijoukoille. Puheen aloitus ”Elvtársak!” [‘Toverit!’] ei oikein miellyttänyt, vastaukseksi tuli vihellyksiä ja huutoja: ”Ei me olla tovereita!” Pääministeri Nagysta kuitenkin tuli, ja epäluottamus hänen ja kansannousun katuaktivistien välillä, joita kaikki ”kommunismilta” haiskahtava hermostutti, alkoi vähitellen lientyä. Niin, kansannousun tapahtumat olivat mutkikkaita ja sekavia, ja niissä oli mukana sekalaista seurakuntaa, idealistisista reformikommunisteista tai -sosialisteista täysin ideologiattomiin rähinöitsijöihin ja jopa vanhan maailman haikailijoihin tai niihin, jotka odottivat Yhdysvaltain tai YK:n joukkojen tulevan apuun; kommunisminvastaisuuteen sekoittui perinteiseen tapaan myös antisemitismiä, satunnaisia juutalaisten lynkkauksia myöten.

Muutamien päivien kuluessa vakaasta kommunistipuolueen veteraanista, joka aluksi oli tuominnut aseellisen kansannousun ”vastavallankumouksena” ja joka koko ajan edelleenkin yritti neuvotella ja sopia asioista Moskovan edustajien kanssa, alkoi tulla yhä uhrautuvammin koko kansaa yhdistävä hahmo. 30. lokakuuta hän julisti Unkarin siirtyvän monipuoluejärjestelmään, 1. marraskuuta hän ilmoitti Unkarin eroavan Varsovan liitosta ja rupeavan puolueettomaksi, 3. marraskuuta muodostettiin uusi, todellinen monipuoluehallitus. Samalla kuitenkin uudistuneen kommunistipuolueen uusi pääsihteeri János Kádár oli hipsinyt salavihkaa Neuvostoliiton lähetystöön, mistä hänet kiidätettiin Moskovaan – ja takaisin Unkariin neuvostojoukkojen myötä, jotka tulivat nostamaan valtaan uuden ”työläisten ja talonpoikien hallituksen”.

Imre Nagy keskustelee Zoltán Tildyn ja Pál Maléterin kanssa lokakuussa 1956. Tildy, reformoidun kirkon pappi ja Riippumattoman pientalonpoikien puolueen perustaja, oli sodan jälkeen toiminut Unkarin toisen tasavallan ensimmäisenä presidenttinä. Maléter, kansannousun puolelle siirtynyt Unkarin armeijan eversti, oli Nagyn hallituksen puolustusministeri.

Kuten tiedämme, Unkarin kansannousu murskattiin neuvostopanssarien alle. Imre Nagy sai turvapaikan Jugoslavian lähetystöstä, mutta luopui siitä marraskuun lopulla luottaen Kádárin lupauksiin, että häntä ja hänen hallitustaan ei vedettäisi vastuuseen kansannousun tapahtumista. Lupaukset eivät pitäneet: neuvostojoukot sieppasivat Nagyn perheineen ja kumppaneineen ja veivät Romaniaan, missä häntä turhaan yritettiin saada tunnustamaan Kádárin hallitus. Helmikuussa 1958 alkoi lopulta salainen oikeudenkäynti, jonka päätteeksi Nagy – samoin kuin Pál Maléter sekä poliitikko-toimittaja Miklós Gimes – tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin Kőbányan vankilassa 16. kesäkuuta 1958.

Nagyn tervapahviin kääritty ruumis haudattiin ensin vankilan pihalle, kolme vuotta myöhemmin läheisen hautausmaan laidalle rikollisten sekä eläintarhan eläinten raatojen rinnalle, kasvot alaspäin niin kuin teloitetut rikolliset perinteisesti, paikkaan, joka yli kolmekymmentä vuotta pysyi tuntemattomana. Vuonna 1989 koitti sitten tuo alussa mainittu uudelleenhautaustilaisuus. Ja nyt, lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin, tuntuu kuin Viktor Orbán haluaisi ellei suorastaan pyyhkiä pois niin ainakin heikentää lähes olemattomiin sen miehen muiston, ”jonka arkulla hän ratsasti maineeseen”, kuten joku jo jossakin totesi.

Kolmisenkymmentä vuotta tuntemattomuutta, kolmisenkymmentä vuotta muistopolitiikkaa museoineen, muistomerkkeineen ja muistosäätiöineen. Ja symbolien sota jatkuu taas uusin taisteluin.

Suosikkipakinoitsijani Péter Konok julkaisi äsken FB-seinällään elämänkumppaninsa, kääntäjä-kirjailija Ildikó Ivánin tekstin:

KUN KERRAN NÄIN KÄVI
Koetettaisiinko nyt ilman patsaita,
toisiamme katsellen – sisältä kaikki ovat punaisia, kolmekymmentäkuusiasteisia subjekteja,
sijoittaa aukioille penkkejä, levähtää,
suihkukaivoja silmäniloksi ja kaupungin tukahduttavaa kesähellettä vastaan,
kukkapenkkejä, sillä mehiläisiäkin täällä elää, ja perhosia ja koppakuoriaisia,
kadunkulmaan jäätelökioski, lipun paikalle yleinen kaivo,
pullia ja maitoa myytäisiin kaikissa ympäristön kaupoissa,
tai no, olutta myös, tekopyhyys on rumaa,
väriliituja, että lapset
saisivat asfaltille piirtää sen tulevaisuuden, jota me emme osaa edes kuvitella,
sillä me olemme nähneet vain patsaita, lippuja, tähtiä, kruunuja,
sillä me olemme oppineet marssimaan, kulkemaan kulkueessa,
mutta että vain kävelisimme tietä pitkin kesäisenä iltapäivänä
pää pystyssä ja kaikkia tervehtien,
sepä ei vielä sujukaan.


Vuosi vaihtuu, muuttuuko mikään?

joulukuu 28, 2018

Joulunvietto on hetkeksi hiljentänyt Unkarin mielenosoitukset, mutta kansainvälisessä julkisuudessa maan poliittisen tilanteen ruotiminen jatkuu. New York Times julkaisi joulupäivänä artikkelin otsikolla “Päältä katsoen Unkari on demokratia, mutta mitä on pinnan alla?” Kirjoittaja Patrick Kingsley analysoi varsin asiantuntevasti viimeaikaisia tapahtumia: Keski-Euroopan yliopistoa ei karkotettu maasta väkisin vaan kaikessa hiljaisuudessa sääntöjä muuttamalla, maassa toimii laillisuutta valvova perustuslakituomioistuin mutta itse asiassa tuomarit ja syyttäjäviranomainen ovat pääministeri Orbánin taskussa, vaalit ovat vapaat mutta vaalijärjestelmä räätälöity suosimaan hallituspuoluetta, media on periaatteessa vapaa mutta käytännössä yksityiset viestintäkanavat on taloudellisella painostuksella vaiennettu tai siirretty hallitusta lähellä olevien oligarkkien omistukseen, julkisen palvelun yleisradioyhtiö taas on muutettu kyselemättömän lojaaliksi puoluepropagandatuutiksi. Kuten Weronika Grzebalska ja Andrea Pető jo pari vuotta sitten kirjoittivat, ”kääpävaltio” loisii demokratian rakenteissa.

Tässä ei Unkarin tapahtumia seuranneelle ole sinänsä mitään uutta. (Nämä asiat on puettu sanoiksi jo monesti, tunteellisesti mutta vakuuttavasti esimerkiksi tässä suomentamassani blogikirjoituksessa.) Uutta on korkeintaan ehkä se avoimuus, jolla Kingsleyn haastattelemat asiantuntijat vertaavat Orbánin järjestelmää fasismiin. Keski-Euroopan yliopiston rehtori Michael Ignatieff toteaa, että 21. vuosisadan demokratian kulisseissa ja rakenteissa toimiva Unkari harjoittaa pohjimmiltaan samanlaista keskitettyä kontrollia kuin 1900-luvun diktatuurit (ja antikommunistisesta retoriikastaan huolimatta uusintaa tiettyjä reaalisosialististen valtioiden piirteitä).

Yalen yliopiston professori Jason Stanley, joka kirjassaan How Fascism Works on tutkinut fasismin ilmenemismuotoja nykyisten poliittisten johtajien toiminnassa, taas muistuttaa, että jos lojaalius omaa etnistä ryhmää kohtaan tai oman ryhmän tarunomainen menneisyys asetetaan tärkeämmäksi kuin totuus tai kunnioitus toista mieltä olevia ihmisiä kohtaan, silloin kyseessä on fasistinen ideologia ja fasistinen poliittinen taktiikka. Erityisen painokkaasti Stanley puhuu totuudesta ja informaatiosta:

Demokratia ei ole vain äänestysjärjestelmä. Se on kulttuuri, joka kunnioittaa totuutta. Jos hallitus estää yleisöä saamasta käsiinsä oikeaa informaatiota, käyttäen propagandajärjestelmää, joka valehtelee kaikille maan asukkaille, silloin kaikki tulevat koko ajan äänestämään suurta johtajaa. Tämä taas ei ole demokratiaa.

New York Timesin kirjoitukseen oli Unkarin hallituksen tietenkin pakko reagoida. Hallituksen tiedottaja Zoltán Kovács, sujuvaa englantia puhuva ja itse Keski-Euroopan yliopistosta valmistunut älykönoloinen kaljupää, julistaa Magyar Idők -lehden palstoilla:

Kahdeksan viime vuoden aikana jo tutuksi tulleeseen tapaan New York Times toitottaa taas säälittäviä typeryyksiä Unkarista ja sen pääministeristä.

(Hetkinen, mitenkäs tuo elmúlt nyolc év, kahdeksan viime vuotta, kuulostaakin niin tutulta? Sitä kuultiin Orbánin valtaannousun jälkeiset ensimmäiset vuodet taukoamatta: mikä sitten olikin pielessä, syynä olivat elmúlt nyolc év eli edelliset kaksi sosialistihallitusten valtakautta, joiden virheiden korjaamisessa menisi aikaa. No nyt on Orbán ollut itse vallassa kahdeksan vuotta, ja edellisten hallitusten tilalle on ollut vähitellen pakko löytää uusia syntipukkeja.)

Tämän yksityiskohtaisemmin ei artikkelissa vaivauduta oikomaan NYT:n mahdollisia erehdyksiä; Kovácsin kivahduksen jälkeen Magyar Idők vain niukan asiallisesti referoi Kingsleyn artikkelin olennaisimmat väitteet. Mutta eipä tässä enempää kaivatakaan, sillä lopun voi delegoida räväkämmille ja kansanomaisemmille viestimille. Hallitusta lähellä olevan keltajournalismisivusto 888.hu:n mukaan ”Zoltán Kovács teki yhdellä lauseella selvää New York Timesin uusimmista fasismisyytöksistä”, ja sitä paitsi koko tämä fasismivihjailu on vain merkkinä siitä, että tätä ”vasemmistoliberaalien” Unkarin-vastaista hyökkäystä merentakaisesta päämajastaan käsin orkestroiva György Soros alkaa käydä epätoivoiseksi, kun tapahtumat Unkarissa eivät suju hänen käsikirjoituksensa mukaan…

Samaan aikaan Unkarissa on siis vietetty joulua, lähimmäisenrakkauden, lasten ja perheiden juhlaa. Oma uutissyötteeni on ollut täynnä kertomuksia esimerkiksi joulunvietosta ja maastamuutosta (halpalentoyhtiöt kuljettavat isoäitejä salamimakkaralla, Túró Rudi -rahkapatukoilla tai bejgli-joululeivonnaisilla täytettyine laukkuineen Berliinin, Lontoon, Amsterdamin ja Dublinin kentille lastenlasten luo) tai jokajouluisesta Hare Krishna -yhteisön ruoanjakelutempauksesta, johon tänäkin vuonna jonotti Budapestin Blaha Lujza térillä satoja ellei tuhansia ihmisiä aamuvarhaisesta alkaen. Tai siitä, että kolmen viime vuoden aikana on Unkarissa kymmenentuhatta perhettä häädetty asunnoistaan maksamattomien vuokrien tai velkojen takia (syynä usein devizahitel, valuuttaluottoloukku); osa häädetyistä joutuu kadulle, jolloin lasten edessä on huostaanotto, vanhempien pahimmassa tapauksessa vankila (asunnottomuushan on kriminalisoitu). Alkuvuodesta parlamentti äänesti kumoon oppositiopuolueiden lainmuutosehdotuksen, jonka mukaan sellaisia lapsiperheitä, joilla ei ole tiedossa korvaavaa asuntoa, ei saisi häätää kodistaan, toisin sanoen hajottaa. Vuosi 2018 sivumennen sanoen oli julistettu perheiden vuodeksi; teemasivulla perhe- ja nuorisoasiain valtiosihteeri Katalin Novák julistaa silmää räpäyttämättä, että kahdestakymmenestä viime vuodesta Unkarissa on kahdentoista vuoden ajan ollut perhevihamielinen mutta kahdeksan vuoden ajan perhemyönteinen hallitus…

Kaiken tämän keskellä lähestyy loppuaan hiljakseen toteutettu prestiisiprojekti: pääministeri Orbán hallituksineen muuttaa työtilansa Budan linnakortteliin, Tonavan rannalla kohoavalle mäelle, Unescon maailmanperintönä suojeltuun rakennuskompleksiin, johon kuuluu eri aikoina keskiajalta 1800-luvulle saakka rakennettuja palatseja, kirkkoja, hallinto- ja asuinrakennuksia. Entisen karmeliittaluostarin rakennukseen on lisätty erikoisluvalla kattoparveke, ja neljännen adventtisunnuntain tervehdyksenään pääministeri postasi Facebookiin jo tämän parvekkeen kaiteelta otetun tunnelmallisen maisemakuvan, jossa taustalla häämöttävät Tonava ja parlamenttitalo.

4advent.jpg

Nyt toteutuu Viktor Orbánin pitkäaikainen unelma. Jo edellisellä Orbánin valtakaudella vuosituhannen taitteessa suunniteltiin pääministerin kanslian muuttoa linnakorttelin ns. Sándor-palatsiin, mutta vuoden 2002 vaalitappion jälkeen uusi pääministeri Medgyessy ei halunnut muuttaa, joten Sándor-palatsista tuli presidentin residenssi. Uuden valtaannousunsa jälkeen Orbán on käynnistänyt uljaan ”kehitysprojektin”. Pääministerin kanslian lisäksi linnakorttelin rakennuksiin muuttaa muitakin valtion laitoksia, mm. sisäministeriö ja valtionvarainministeriö. Oman siivunsa saanevat myös sopivia suhteita omaavat yrittäjät. Syyskuussa oppositioviestimet kertoivat, että entiseen Budan kaupungintaloon, jonka oli ostanut Unkarin valtionpankille kuuluva Pallas Athene Domus Animae -säätiö, ei tulekaan (vain?) alkuperäisen ilmoituksen mukaista ”opetus- ja tutkimuskeskusta” (johon sisältyisi englanninkielistä tohtorikoulutusta, kirjastoja ja tutkijanhuoneita) vaan (myös?) ravintola ja kahvila, läheisten talojen asukkaiden protesteista huolimatta.

Koko Budan linnan rakennuskompleksin uudistaminen korkeimman valtionhallinnon käyttöön nielee huikeita summia valtion ja veronmaksajien rahaa: parin vuoden takaisen Átlátszó-blogin mukaan viralliset arviot liikkuivat 200 miljardissa forintissa (noin 620 miljoonaa euroa), mutta todellinen loppusumma lienee vähintään viisinkertainen. Rahoista melkoinen osa ohjautunee kleptokraattien taskuihin, ja väkisinkin tämä megasijoitus valtion edustustiloihin kontrastoituu ikävästi niiden kuvien kanssa, joita oppositioviestimissä on viime vuodet nähty leipäjonoista, asunnottomista, häädetyistä perheistä tai vaikkapa niistä monesti tässäkin blogissa esillä olleista rapistuvista sairaaloista.

(Äskettäin muuten amerikkalainen Hollywood-näyttelijä Ruby Rose joutui Budapestissa uutta toimintaleffaa kuvattaessa käymään sairaalassa, kun silikoninen korvatulppa oli kuvausten tuiskeessa uponnut niin syvälle, että sen poistamiseen tarvittiin ammattiapua. Sairaalan – joka verkossa liikkuvien väitteiden mukaan ei ole kunnoltaan läheskään pahimpia – hygieniaolot ja varustelu järkyttivät Rosen perinpohjaisesti: vessa oli kuulemma ollut kuin kauhufilmin lavasteista (vaikka siellä ei edes, toisin kuin taannoin erään budapestilaisen sairaalan yleisö-wc:ssä, lojunut muutaman päivän ajaksi sinne unohtunutta vainajaa) ja saanut Rosen rukoilemaan, että tetanusrokotus olisi vielä voimassa. Sairaalasta päästyään Rose ryhtyi selvittelemään asioita ja toimimaan: yhdessä unkarilaisen aktivistin kanssa hän tiedusteli sairaaloista, mitä eniten tarvittaisiin, ja lahjoitti kasoittain vuodevaatteita sekä kärrykaupalla leluja Heim Pál -lastensairaalan potilaille.)

Niin, demagogiaa tai ei, oppositioviestimet ovat viime vuosina halukkaasti tuoneet julkisuuteen niitä tiedonmurusia, joita pääministerin linnaprojektista on ollut saatavilla. Kun joulun kunniaksi tiedotusvälineetkin lopulta päästettiin katselemaan pääministerin kanslian uusia tiloja, hallitusta lähellä olevat lehdet ja sivustot korostivat sisustuksen ”vaatimattomuutta” ja ”puritaanisuutta”, kriittinen Átlátszó-blogi taas muistuttaa, että ei vain rakennuksen korjaaminen ja sisustaminen niellyt huikeita summia: kanslian lattioilla olevat arvokkaat itämaiset matot, jotka on ”lainattu” Käsityötaiteen museosta, eivät suinkaan ole ilmaisia vaan niidenkin hankintaan ja kunnossapitoon on käytetty julkisia varoja. Uutiset pääministerin uudesta linnasta saivat Katalin Jánosin, vuoden 1956 kapinahallituksen pääministerin Imre Nagyn lapsenlapsen puuskahtamaan Facebookissa, että hänen isoisänsä – jota nykyinen hallitus haukkuu pahimmaksi kommunistiksi – maksoi vuokransa ja osti asuntonsa sisustuksen omalla palkallaan, eikä hänen omaisuuteensa – joka kuolemantuomion yhteydessä takavarikoitiin – kuulunut huviloita, huvipursia, isoja tiluksia tai ulkomaisia pankkitilejä. (Mielenkiintoinen sattuma: pitkään vetkuteltu Imre Nagyn muistomerkin purkaminen Budapestin Marttyyrien aukiolta on juuri nyt pantu toimeen.)

Alussa mainitun New York Timesin artikkelin lopussa annetaan ymmärtää, että asiat saattaisivat olla muuttumassa. Orbánin hallinto, nähdessään, että EU ei edelleenkään ratkaisevasti puutu sen toimintaan, on muuttunut yhä röyhkeämmäksi ja kenties lopulta ylittänyt tietyn vedenjakajan. Näin väittää sitoutumaton kansanedustaja Ákos Hadházy, jonka mielestä  taannoinen oppositiopoliitikkojen poistaminen yleisradiotalosta väkivalloin merkitsee jonkinlaista vedenjakajaa: disinformaation diktatuurista on siirrytty suoranaiseen väkivaltaan. Näin Unkarin mediaa sivusta seuratessa on myös näkevinään, että vallanpitäjien tietynlainen häikäilemättömyys kasvaa koko ajan: ahneutta ei peitellä eikä kainostella, kansalle tarjotaan aina vain kiihkeämpää, mustavalkoisempaa kuvaa hyvästä, oikeita arvoja ja onnellisia unkarilaisperheitä suosivasta hallituksesta ja sen häijyistä vastavoimista, jotka silkkaa pahuuttaan haluavat tuhota tämän kaiken.

Kolozsvári Szalonna -blogisti kysyykin: muuttaako Orbán Budan linnaan vai pakeneeko hän sinne kansan tyytymättömyyttä? Itse asiassa Publicus-tutkimuslaitoksen toimittaman mielipidetutkimuksen mukaan niiden osuus, jotka ovat tyytyväisiä Unkarin viimeaikaisiin kehityksiin, on kuukaudessa pudonnut 41 %:sta 30 %:iin, ja kokonaista 64% on nyt tyytymättömiä nykyiseen asiaintilaan. Paljonpuhuva on kuitenkin puolueiden joulukuinen kannatusmittaus:

2018_12_ppef-768x579.png

”Jos ensi sunnuntaina olisi vaalit, mitä puoluetta äänestäisitte?” Nykyinen ”kahden kolmasosan kannatuksellaan” mahtaileva hallituskoalitio saisi äänistä 23 %, sosialistien ja Párbeszéd-puolueen liittouma sekä äärioikeistolainen Jobbik 9% kumpikin, hännänhuippuina keikkuvat vihreän LMP:n, sosialisteista lohjenneen DK:n sekä uuden Momentum-liikkeen lisäksi vitsipuolue Kétfarkú Kutya (Kaksihäntäinen koira). Huomattavinta on, että taas kerran suurin osuus äänestäjistä, melko tarkkaan puolet, ei osaa tai halua nimetä yhtään puoluetta, jota voisi äänestää. Niin kauan kuin tämä tilanne ei muutu, mikään tyytymättömyys ei tule syrjäyttämään Orbánin hallitusta vallasta – ellei sitten koko maa suistu kapinaan ja kaaokseen.

Perin pessimistisesti kirjoittaa tilanteesta myös saksankielinen Pester Lloyd: joulukuun mielenosoitukset saattoivat herättää lännessä toiveita, että unkarilaiset olisivat lopultakin vapautuneet henkisestä holhouksenalaisuudestaan, mutta nämä toiveet ovat turhia. Protestiliikkeet eivät edusta eivätkä tavoita kansan syviä rivejä, joiden hallitsemiseen Pester Lloydin mukaan riittää, kuten vuodesta 2010 lähtien on riittänyt, Orbánin rahvaanomainen vävypoika-mafioso-charmi sekä Suur-Unkarin lipun heiluttaminen.

Ihan vielä nämä mielenosoitukset eivät kuitenkaan ole sammahtamassa. Mérce-uutisportaalin mukaan uudenvuodenaatosta lähtien on suunnitteilla useita eri mielenosoituksia, sekä Budapestissa että Unkarin muissa kaupungeissa, jopa ulkomaillakin. Erityisen runsaasti väkeä odotetaan Budapestiin 5. tammikuuta: useiden järjestäjäyhteisöjen ylläpitämällä FB-tapahtumasivulla on tässä vaiheessa yli viisituhatta ilmoittautunutta osallistujaa ja 23 000 kiinnostunutta. Ei tässä voi kuin jäädä odottamaan ja toivomaan parasta.


Kiukkupipareita ja naurun kyyneliä

joulukuu 20, 2018

Vaihteeksi vähän kevyempää sisältöä uutisvirran varrelta.

Unkarissa jatkuvat mielenosoitukset. Budapestissa on ollut hiljaisempaa, mutta monissa muissa kaupungeissa on kansa ollut kaduilla. Myös muutamissa Länsi-Euroopan maissa on Unkarin lähetystöjen luona nähty kiukkuisia väkijoukkoja. (Kööpenhaminassa, kertoo 444.hu, muutaman kymmenen unkarilaisen mielenosoittajajoukko sai turvakseen poliisiauton, koska jotkut toiset tanskanunkarilaiset olivat uhanneet ajaa kuorma-autolla mielenosoituksen päälle. Wienissä taas mielenosoittajia oli paljon enemmän, kapea Bankgasse Unkarin lähetystön edessä näyttää somessa kiertävien kuvien perusteella olleen väkeä täynnä koko pituudeltaan.) Niin, se kiukku. Viime vuosien mielenosoituksia on monesti kehuttu hyväntuulisiksi ja taatun väkivallattomiksi, mutta nyt mielenosoittajat ovat paitsi aiempaa nuorempia myös aiempaa vihaisempia.

mergeskalacs.jpg

HVG-lehden tuoreimman numeron kansi havainnollistaa joulunseudun ”vastaleivottua oppositiopolitiikkaa” sanaleikillä, jossa yhdistyvät mézeskalács ’piparkakku’ ja mérges ‘vihainen’. Kiukkupiparien yhteisrintamassa lohjenneen piparkakkuparlamenttitalon edessä seisovat sekä EU-tähtinen pyöreärillinen cityhipsteri että Unkarin vaakunan kaksoisristiä hupparin rintamuksessa kantava äärikansallismielinen. Jatkossa ydinkysymys onkin, syntyykö näistä mielenosoituksista lopultakin jonkinlaista rakentavaa oppositiopolitiikkaa ja poliittista yhteistyötä.

Silti hieman ihmettelen taas, miten lyhyt on ihmisten (tai, hohhoo jaajaa, tämän nykyajan nuorison…) poliittinen muisti, kun esimerkiksi Hesarin haastattelema Unkarissa asuva suomalainen puhuu ”häkellyttävän kauniista mielenosoituskulttuurista”. Toki parin viime vuoden aikana mielenosoitukset ovat olleet korostetun rauhanomaisia ja ystävällisiä, suorastaan iloisia piknikkejä. Mutta, kuten viime blogahduksessani kirjoitin, kaikki mielenosoituskäyttäytyminen Unkarissa vertautuu vuoden 2006 väkivaltaiseen mellakointiin, jossa kaduille saatiin eri syistä Gyurcsányn sosialistihallitukseen hermostuneiden kunnon kansalaisten ohella etenkin äärioikeiston räyhäsiipi. Ja tämmöiseen on vielä matkaa.

Toki nytkin on heitelty pulloja ja kiviä, tupruteltu savua ns. savukranaateilla, muutama roskis on sytytetty palamaan ja ikkunoita rikottu, ja ainakin yksi humaltunut mielenosoittaja on saanut poliisin lyömisestä jo ehdonalaisen vankeustuomionkin. Poliisi puolestaan on käyttänyt kyynelkaasua ja pippurisumutetta sekä pidättänyt useita rähinöitsijöitä tai rähinöitsijöiksi epäilemiään toisinaan hieman kyseenalaisin perustein tai ottein. (Somessa on kiertänyt muun muassa tarina äidistä, joka päiväkaudet etsi pidätettyä poikaansa ympäri Budapestin poliisiasemia saamatta mistään asiallista tietoa.) Hallituksen ja sen valvonnassa olevien – siis useimpien – joukkoviestimien näkemys asiasta on yksinkertainen: mielenosoittajat riehuvat ja vandalisoivat, uhkaavat yleistä turvallisuutta, loukkaavat joulunvieton rauhaa ja siten myös kristinuskon pyhimpiä arvoja, ja tämän kaiken takana on tietenkin – arvasitte varmaan – György Soros, tuo merentakainen miljardööripahis ja superkonna. Ja niin, Sorosin maahanmuuttomieliset kätyrit…

”Kristinuskon pyhimpien arvojen loukkaamisen” huipentumana puolestaan oli torstain vastaisen yönä puhjennut rähinä, jossa kärsi etenkin parlamentin luokse pystytetyn ”valtakunnallisen joulukuusen” suojana ollut aidantapainen. Aita oli rakennettu kelkoista – siis semmoisista perinteisistä keskieurooppalaisista puisista mäenlasku-jalasvehkeistä – jotka oli joulun jälkeen tarkoitus lahjoittaa köyhien lasten iloksi. Jotkut mielenosoittajat, tai mielenosoittajajoukkoon soluttautuneet provokaattorit, kukapa tietää, nappasivat kelkkoja mukaansa, niitä heiteltiin ja taidettiin jokunen sytyttää tuleenkin. Eri lähteiden mukaan tässä vaurioitui tai tuhoutui 22 tai 23 kelkkaa!

parbeszedszanko.jpg

”Sorosin roskaväki hajottaa paikkoja ja osoittaa mieltään!” – ”Mitä tekemistä jollain 88-vuotiaalla ukolla on mielenosoituksen kanssa?” – ”Se rahoittaa sitä pöhkölaumaa!” – ”Miksi joku bisneskapitalisti maksaisi orjalain kaatamisesta?” – ”KELKKA!”

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että noin yleisesti kovempia otteita ovat käyttäneet mielenosoituksen torjujat kuin itse mielenosoittajat. Reippainta menoa nähtiin valtion yleisradioyhtiön MTVA:n päämajassa, jonne sunnuntaina pieni ryhmä opposition kansanedustajia ”tunkeutui” (kuten monissa oppositioviestimissä on yksityiskohtaisesti selitetty, kansanedustajilla on Unkarin lain mukaan oikeus henkilöllisyytensä todistaen päästä kaikkiin julkisiin rakennuksiin), virallisena tarkoituksenaan saada mielenosoittajien viisi vaatimusta luetuksi valtion uutiskanavilla. MTVA:n talossa vietetyn yön jälkeen vartiointifirman miehet poistivat poliitikot paikalta varsin reippain ottein. Verkossa kiertelee videoita ja kuvia, joissa kansanedustajat Ágnes Vadai (“gyurcsánylaisten” DK) ja Bernadett Szél (ennen LMP, nyt sitoutumaton) suorastaan itku kurkussa kertovat, miten heitä töykittiin ja tuupittiin, kansanedustaja Ákos Hadházy (samoin ennen LMP, nyt sitoutumaton) tarrautuu portaikon kaiteeseen, kun turvamiehet retuuttavat häntä ulos, kansanedustaja László Varju (DK) esittelee vartijoiden otteista olkavarsiinsa saamiaan muhkeita mustelmia ja kertoo tekevänsä rikosilmoituksen.

MTVA:n virallinen versio tapahtuneesta taas on, että mielenosoittajat tunkeutuivat radiotaloon väkivalloin ja tavalla, joka tuotti MTVA:n työntekijöille pelkoa ja sen toiminnoille suurta haittaa. MTVA on tehnyt tästä rikosilmoituksia kokonaista 30:een eri lainkohtaan viitaten. Outoa kyllä, samaan aikaan oppositiopoliitikkojen tempauksesta uutisoidaan aivan päinvastaista strategiaa käyttäen, kertoo 444.hu. Valtion ykkösuutisten kokonainen blokki keskittyi kuvaamaan radiotaloon tunkeutumisen hullunkurisena ja naurettavana yrityksenä. Oppositiopoliitikot näytettiin kieriskelemässä lattialla kuin ”filmaava” jalkapalloilija, portaita ylös yrittävää Ákos Hadházya esittävä video pysäytettiin, että katsojat näkisivät Hadházyn kasvoilla hymynvirneen, poliitikkojen Facebook-seiniltä kaiveltiin esiin ivallisia kommentteja (”koko päivä ollaan naurettu tälle sun videollesi”). Joku oli vielä löytänyt Ágnes Kunhalmin (sosialistipuolue MSZP) menneisyydestä tiedon, että Kunhalmi oli aikoinaan haaveillut näyttelijän urasta, ja tekaissut tästä näppärän meemin: ”No tämähän selittää kaiken!” Uutisblokin lopussa vastaava ankkuri suorastaan pyyhkii silmistään naurunkyyneleitä.

Siis mitä tässä nyt halutaan sanoa? Että oppositiopoliitikot hyökkäsivät radiotaloon uhkaillen ihmisiä ja tuhoten paikkoja, niin että työntekijät olivat aivan kauhuissaan, mutta silti koko hyökkäys oli pelkkää naurettavaa pelleilyä?

On edelleenkin epävarmaa, mitä näistä mielenosoituksista seuraa ja seuraako mitään. Kansa ja varsinkin nuoret ovat entistä avoimemmin turhautuneita tähänastiseen meininkiin, mutta löytyykö ratkaisu nyt yleislakosta, jota jotkut väläyttelevät (valitettavasti unkarilaisten työläisten järjestäytymisaste ja lakkomotivaatio ovat heikonlaiset)? Vai nytkö opposition yhteispeli lopultakin alkaisi sujua, kun ei se tähän mennessä ole onnistunut? Joulunviettoon valmistauduttaessa on ainakin saatu poliittista viihdettä koko rahalla, meemejä ja huumoria, olkoonkin että perin kitkerän ja yhä toivottomamman makuista.

Viime blogahdukseni lopussa kerroin mielenosoitusten yhdeksi tunnukseksi nousseesta O1G-lyhenteestä. Siitä on nyt kehitetty myös tyylikäs pyörylälogo, jonka Facebookista löytyneellä piparisovelluksella toivotan lopuksi lukijoilleni kaikesta huolimatta mukavaa joulua ja parempaa uutta vuotta.

01gpipari.jpg


Yleisradio ja kansa vuosina 2018, 2006 ja 1956

joulukuu 17, 2018

Näitä kolmea vuosilukua Unkarin historiassa ei oikeastaan kannattaisi vertailla keskenään. Vuonna 1956 koko maailma ihmetteli Unkarin kansannousua, sittemmin vallankumoukseksikin nimitettyä ylevää mutta monitahoista ja sekavaa tapahtumasarjaa, joka huipentui Imre Nagyn hallituksen toivottomaan yritykseen irrottaa Unkari Varsovan liitosta ja Neuvostoliiton määräysvallasta. Vuonna 2006 puolestaan Budapestissa ja vähän muuallakin Unkarissa nähtiin sarja mellakoita, joiden (nimellisenä) laukaisijana oli ns. Őszödin puhe eli julkisuuteen vuotanut nauhoitus silloin vallassa olleen sosialistipuolueen kokouksesta. Siinä silloinen pääministeri Ferenc Gyurcsány melkoisen alatyylisin sanakääntein myönsi puoluetovereilleen, että hallitus oli, hm, ryssinyt hommat ja koko ajan valehdellut kansalle.

Vuoden 2006 mellakoissa oli näkyvästi mukana äärioikeiston nahkatukkia, jotka käyttäytyivät hyvin aggressiivisesti, heitellen tiiliskiviä ja sytytellen paikkoja. Erityisen pahaa jälkeä syntyi Unkarin valtion tv-yhtiön talon valtauksessa – tosin erilaisia käsityksiä on siitä, aiheuttivatko enemmän tuhoa valtaajat vaiko rakennuksen puolustukseksi barrikadeja rakentaneet poliisit. Sekä mielenosoittajia että heitä torjumassa olleita poliiseja päätyi sairaalahoitoon, jokunen viaton sivullinen sai poliisien kumiluodin silmäänsä, ja tästä saakka Gyurcsányn päävastustajan Viktor Orbánin kannattajat ovat puhuneet ”silmänpuhkiammuttaja-hallituksesta” (szemkilövető kormány). Mellakat tavallaan valmistivat tietä Viktor Orbánin uudelle valtaannousulle 2010, eikä Orbánin hallitus ole kaihtanut rinnastaa niitä vuoden 1956 tapahtumiin.

lovasroham.jpg

János Korényin maalaus ”Ratsupoliisirynnäkkö 2006” on yksi niistä taideteoksista, jotka valtio tilasi uuden, kiistellyn perustuslain korupainoksen kuvitukseen vuonna 2011. Maalauksessa, joka lainaa ortodoksisten ikonien kuvakieltä, mellakkapoliisiasuinen anti- Pyhä Yrjänä käy viattomaksi neidoksi kuvatun kansan kimppuun suojellakseen aidan takana luimistelevaa lohikäärmettä. Kuvan kehyksessä tapahtumia surevat vuosien 1956 ja 2006 (!) marttyyrit.

Viime päivinä Budapestissa alkanutta mielenosoitussarjaa ja etenkin sen tulkitsemista ja arvottamista Unkarin julkisuudessa on vaikea ymmärtää, ellei tunne tätä historiaa. Kun pohditaan mielenosoitusten väkivaltaisuutta, taustalla ovat koko ajan sekä vuoden 2006 mellakat että yritykset rinnastaa niitä vuoden 1956 kansannousuun. Lisäksi, mikä ehkä on vieläkin tärkeämpää, sekä vuonna 1956 että vuonna 2006 keskeisenä teemana oli ”kansalle valehteleminen”, ja valehteleminen etenkin valtion tiedotusvälineissä.

Vuoden 1956 tapahtumista legendaarisimpia oli uuden, ”vapaan” Unkarin radion lähetys, jossa – näin tämä muistetaan, todellisuudessa sanamuoto oli hieman toisenlainen – kirjailija István Örkényn muotoilemin sanoin Kossuth-radiokanavalta julistettiin eetteriin: Hazudtunk éjjel, hazudtunk nappal, hazudtunk minden hullámhosszon, eli ‘olemme valehdelleet yötä päivää ja kaikilla aallonpituuksilla’. Vuoden 2006 mellakat taas todellakin käynnistyivät siitä, että pääministerin tunnustus valehtelusta levisi yleisön tietoon. Sekä vuonna 1956 että vuonna 2006 kaduilla mellakoiva mielenosoittajajoukko tunkeutui valtion yleisradion taloon ja halusi vaatimuksensa välitettävän koko kansalle. Nytkin, tätä kirjoittaessani, mielenosoittajat seisovat yleisradioyhtiön päämajan edustalla – joka tosin ei enää sijaitse keskellä Budapestia vaan kaukana sen laitamilla – mellakkapoliiseja vastassa ja vaativat, että heidän vaatimuksensa luettaisiin valtion uutiskanavilla. Rakennukseen tunkeutuneiden oppositiopoliitikkojen ryhmä – joka vetosi siihen, että kansan valitsemina edustajina heillä on oltava oikeus päästä kaikkiin julkisiin rakennuksiin – heitettiin tänä aamuna ulos, ja yleisradioyhtiön johto on jopa pyytänyt viranomaisten suojelusta väittäen, että yleisradion työntekijät pelkäävät poliitikkojen uhkaavaa käytöstä…

Unkarin valtion yleisradioyhtiö on viime vuodet ollut Orbánin hallituksen vastustajien ja arvostelijoiden yhä kiivaamman kritiikin kohteena, näin kauniisti ilmaistakseni. 444.hu-sivusto on artikkeliinsa tiivistänyt tähän johtaneen kehityksen merkittävimmät vaiheet. Tähän tapaan:

Vuoden 2010 veretseisauttavan vaalivoittonsa jälkeen Fidesz-puolue ryhtyi oitis uudelleenjärjestelemään julkisen palvelun viestimiä. Vuoden 2011 alusta käynnisti toimintansa ‘mediapalveluja tukeva ja omaisuutta hallinnoiva’ yhtiö MTVA, tehtävänään tuottaa ohjelmia yleisradion ja -tv:n kanaville. Samalla uutisohjelmat alkoivat vähitellen muuttua Fidesz-puolueen propagandaksi. Huhtikuussa 2011 valtionuutiset väittivät, että europarlamentin vihreiden entinen ryhmänjohtaja, tunnettu saksalais-ranskalainen poliitikko Daniel Cohn-Bendit olisi juossut karkuun Unkarin MTV:n toimittajan hankalia kysymyksiä. (Itse asiassa Cohn-Bendit vastasi, mutta hänen vastauksiaan ei näytetty.) Kriittinen uutissivusto Index nimitti ohjelman toimittanutta Daniel Pappia ”uutisten väärentäjäksi” (hírhamisító), ja tätä titteliä käyttävät Pappista yhä muutkin oppositioviestimet, sillä Papp hävisi tästä nostamansa oikeusjutun. Papp puolestaan on ylennyt tällä välin koko MTVA:n johtoon.

Cohn-Benditin tapausta seurasivat esimerkiksi ”epähenkilöksi” muuttuneen entisen korkeimman oikeuden puheenjohtajan Zoltán Lomnicin retusoiminen uutiskuvasta joulukuussa 2011, väitöskirjansa plagioinnista kärähtäneen presidentti Pál Schmittin käsittämättömän myötäsukainen haastattelu huhtikuussa 2012 sekä joukko vääristeltyjä tai perättömiä uutisia. Yksi kuuluisimpia esimerkkejä nähtiin vuoden 2012 alussa, kun uuden perustuslain voimaanastumista juhlistettiin oopperassa järjestetyllä gaalakonsertilla ja ulkopuolella osoitti mieltään monituhatpäinen raivostunut joukko. Valtion uutisten ”suorassa lähetyksessä” toimittaja András Vígh seisoi mikrofoneineen typötyhjällä kadulla antaen ymmärtää, että mielenosoitukseen oli saapunut vain muutama hassu osanottaja.  Tästä lähti pyörimään melkoinen meemitehtailu: Vígh parkaa photoshopattiin milloin minkäkinlaisten taustojen eteen raportoimaan milloin mistäkin hauskasta epätapahtumasta.

”SUORA: Mielenosoitus oopperan luona”

Vuonna 2015 valtion tv-kanavat saivat uuden organisaation ja uuden visuaalisen ilmeen, ja samaan aikaan käynnistynyt pakolaiskriisi sekä muukalaispelon armoton populistinen hyödyntäminen tekivät ”migranttien” hirmutöillä pelottelusta olennaisen osan uutistarjontaa. (Yksi aiempi tiivistelmäni täällä.) Parin viime vuoden aikana ”kuninkaallisella” (királyi) uutiskanavalla, kuten valtion ykköskanavan uutisia ivallisesti kutsutaan, on nähty mm. ruotsalais-unkarilainen (valitettavasti hieman tuulellakäyväksi persoonaksi paljastunut) naishenkilö kertomassa, että joutuu muuttamaan Unkariin pakoon Ruotsia ja sen kauheita maahanmuuttajia, tai suoraan saksalaiselta vitsiuutissivustolta (!) joko naiivisti tai äärettömän kyynisesti napattu uutinen Essenin kaupungin nimen muuttamisesta muslimien paastokuukauden kunniaksi. Viime päivien mielenosoituksista valtion uutiskanava on kertonut niukanlaisesti ja perin oudoista kulmista. Tässä juuri äsken kaappaamani kuva MTVA:n uutisportaalin hirado.hu kotimaanuutisten pääsivusta:

Näyttökuva 2018-12-17 kello 21.22.40

Oikeanpuoleisista uutisista yksi kertoo meneillään olevista mielenosoituksista (”Uusi mielenosoitus Budapestissa: osa väkijoukosta on mielenosoituksen virallisesti päätyttyä…”) ja kolme kommentoi: MTVA:n mukaan [radiotaloon tunkeutuneet] kansanedustajat ylittivät oikeutensa, hallitusta lähellä oleva ajatushautomo Századvég taas arvelee, että kansanedustajat ovat syyllistyneet rikokseen ja ”uhriutuvat” tahallaan, ja oikeassa alanurkassa siteerataan hallitusta lähellä olevaa likasankosivustoa 888.hu, joka syyttää oppositiota ”uuden näytelmän aloittamisesta”. Lisäksi on kotimaan pikku-uutinen auton alle jääneestä polkupyöräilijästä. Vasemman puoliskon sivusta taas täyttää uutinen Fidesz-puolueen nuorisojärjestön (Fidelitas) soihtukulkueesta, jolla muistetaan vainottuja kristittyjä. [Kristittyjen vainot joissakin maissa ovat todellinen tragedia, ja tätä toki sietää muistaa. Mutta onko tämä tässä tilanteessa kotimaan ykkösuutinen?]

Lopuksi voisin vielä siteerata juur’ikään radiotalon luona mielenosoittajille puhunutta Hódmezővásárhelyn pormestaria, oman sitoutumattoman oppositioliikkeensä keulakuvaa Péter Márki-Zayta, jonka mukaan Budapestin vallanpitäjät ovat jo kukistuneet ja heitä pitää pystyssä vain se, että hallituksen mediamonopolin ansiosta totuus ei tavoita maaseudun perinteisestä mediasta riippuvaista yleisöä.

Mielenosoittajat vaativat edelleenkin Unkarin yleisradioyhtiötä välittämään yleisölle viisi vaatimusta. Näistä ensimmäinen koskee koko tämänkertaiset mielenosoitukset laukaisseen ”orjalain” peruuttamista, toinen poliisien ylityötuntien vähentämistä (”poliisit, me osoitamme mieltämme teidänkin puolestamme!”), kolmas oikeusistuimien riippumattomuutta ja neljäs Euroopan syyttäjänviraston jäseneksi liittymistä. Viidennessä kohdassa vaaditaan riippumatonta julkista mediaa, lehdistön vapauden palauttamista sekä uutistenväärentäjä Dániel Pappin välitöntä erottamista. Viestintä on avainasemassa. Näin oli vuonna 1956, vuonna 2006 ja nyt ehkä enemmän kuin koskaan.

***

Loppukevennykseksi poiminta mielenosoitusten yhteydessä leviävästä uusfolkloresta. Orbán egy geci, alun perin Orbánin ja hänen entisen luotto-oligarkkinsa Lajos Simicskan välirikon yhteydessä tunnetuksi tullut alatyylinen ilmaus (lisää selitystä täällä), lyhenee kätevästi muotoon O1G (epämääräinen artikkeli egy on samannäköinen ja etymologisestikin sama sana kuin lukusana egy ‘1’), ja tätä lyhennettä nähdään nyt eri puolilla, jopa Guy Verhofstadtin Facebook-postauksen aihetunnisteena.