Osaavalla kasvulla Unkari nousuun!

kesäkuu 16, 2018

Eilisen järkkyuutinen koski Unkarin tiedepolitiikkaa ja uutta rahoitusratkaisua. Mutta ennen kuin mennään asiaan, taustoitetaan taas.

Sen Akademoksen lehdon mukaan, jossa Platon kuljeskeli käyden syvähenkisiä ja opettavaisia keskusteluja viisautta etsivien Ateenan miesten kanssa, on Euroopan eri maihin vuosisatojen mittaan perustettu erilaisia ”akatemiaksi” itseään nimittäviä laitoksia. Unkarissa tämmöinen kansallinen akatemia syntyi 1800-luvun alussa. Pitkään kansallismielisen älymystön piirissä elätellyistä haaveista tuli totta Pozsonyn (nyk. Bratislava) valtiopäivillä, kun yksi kansallisuusaatteen portaalihahmoista, kreivi István Széchényi julisti lahjoittavansa tilustensa koko vuoden tuoton Unkarin kansallista tiedettä edistävän seuran perustamiseen. Magyar Tudós Társaság eli Unkarin Tiedeseura tai Unkarin oppineiden seura aloitti toimintansa 1830, ja vuonna 1840 se nimesi itsensä Unkarin Tiedeakatemiaksi (Magyar Tudományos Akadémia). 

Tiedeakatemian käsite on olemukseltaan kahtalainen. Kansalliset tiedeakatemiat voivat olla jonkinlaisia (arvostetuimpien) oppineiden tieteellisiä seuroja, joissa yliopistojen professorit ja muut tiedeihmiset yhdessä harrastavat kaikenlaista tiedettä edistävää, kuten tiedonlevitystä tai tiedeinstituutioiden yhteiskunnallisen aseman ja arvostuksen kohottamista. Toisaalta ne voivat olla valtion virallisesti yliopistojen rinnalla ylläpitämiä tutkimusinstituutioita, joissa on erikseen päätoimisesti palkattuja tutkijoita tekemässä oikeaa tutkimustyötä. Tähän jälkimmäiseen suuntaan Unkarin Tiedeakatemiakin vuosikymmenten mittaan kehittyi – ja sodan jälkeen tätä saattoi osaltaan ylläpitää myös neuvostoliittolainen malli, jossa yliopistojen rinnalla toimivat valtiollisen tiedeakatemian alaiset tutkimusinstituutit.

Unkarin Tiedeakatemian vuonna 1865 valmistunut päärakennus Budapestissa, edessään 1800-luvun kielentutkijan Gábor Szarvasin patsas.

Unkarin Tiedeakatemia on siis massiivinen laitos, jolla on itse asiassa kolme olomuotoa. On ensinnäkin varsinaisten akateemikkojen joukko, johon kuuluu korkeintaan 365 unkarilaista varsinaista jäsentä sekä toinen mokoma kirjeenvaihtaja-, ulko- ja kunniajäseniä. (Kunniajäsenet voivat olla myös ei-unkarilaisia, ja tässä joukossa on neljä suomalaista: geofyysikko Sven-Erik Hjelt, farmakologi ja sydäntautitutkija Heikki Ruskoaho, matemaatikko Arto Salomaa sekä Siperian ja Itä-Aasian kielten tutkija Juha Janhunen.) Sitten on akatemian köztestület, rivitieteenharjoittajien joukko, johon pääsyä voivat anoa kaikki Unkarissa tieteellisen oppiarvon hankkineet aktiiviset tieteentekijät; heitä on nykyään noin 15 000 kaikkiaan. Konkreettisimmillaan akatemian toiminta näkyy sen tutkimusinstituuteissa ja -keskuksissa, joita on toistakymmentä, sekä luonnontieteiden että humanististen tieteiden alalla. Niissä on kaikkiaan noin viisituhatta työntekijää.

Tavallinen kansa tuntee Unkarin Tiedeakatemian varmaan lähinnä jonkinlaisena ylimpänä ja arvovaltaisimpana tieteellisyyden vartijana. Akatemiaan vedotaan, kun tulee kiistaa esimerkiksi unkarin kielen suomalais-ugrilaisesta alkuperästä tai vaihtoehtoisten parannusmenetelmien suhteesta koululääketieteeseen. (Omalla alallani tiedeakatemian Kielitieteen instituutti on monenlaisen tutkimustyön ohella vastuussa sen virallisen luettelon ylläpitämisestä, josta unkarilaisten vanhempien on valittava etunimi lapselleen. Myös kielenhuoltosuosituksia antava työryhmä siellä toimii, joskin Unkarin kielenhuolto on valitettavasti erinäisistä syistä luisunut jonkinlaisten puolivirallisten kielimiliisien tai -järjestyskaartilaisten käsiin, kuten aiemmin kirjoitin…) Lisäksi monet tietävät, että “akateemikot” ovat vanhoja, arvovaltaisia, pelonsekaisen kunnioituksen ja erinäisten etuoikeuksien ympäröimiä (enimmäkseen mies-) henkilöitä. ”Akateemikkojen” ja köztestületin eli tavallisten rivijäsenten eroa ei tavallinen pustantallaaja usein oikein ymmärrä, tutkimusinstituuteista taas ei suuri yleisö tiedä eikä akateemikkojen arvovaltainen joukko välttämättä hirmuisesti perusta. Akatemian rivijäsenillä taas ei ole juuri sananvaltaa eikä käytännön hyötyä jäsenyydestään, vaikka se onkin arvostettu ja hieno asia.

Tämä epäselvä ja hahmoton olemus, näin György C. Kálmán Facebook-muistiinpanossaan väittää, on nyt koitumassa Akatemian kohtaloksi. Tuoreen uutisen mukaan nimittäin Innovaatio- ja teknologiaministeriö on 12. kesäkuuta pyytänyt, Akatemian mukaan ”mahdottoman lyhyessä määräajassa”, Akatemialta lausuntoa tekeillä olevaan lainmuutokseen, jolla rahoitusmalli pantaisiin uusiksi. Näin:

MTA.jpg

Vielä tänä vuonna voimassa olevan lain mukaan valtion budjetista tuleva 40 miljardin forintin (n. 124 miljoonaa euroa) tuki (költségvetési támogatás) kulkee valtionvarainministeriön (pénzügyminisztérium) kautta suoraan Akatemialle (jolla on hieman myös omia tuloja, saját bevételek). Uuden lain mukaan Akatemia saisi suoraan valtion budjetista vain 12 miljardia forinttia, suurin osa rahoituksesta kiertäisi Innovaatio- ja teknologiaministeriön kautta niin, että 20 miljardia annetaan tutkimusinstituuttiverkoston ylläpitämiseen, 8 miljardia tutkimus- ja kehityshankkeisiin jaettavaksi.

15. kesäkuuta Akatemian johto kutsuttiin ylimääräiseen kriisikokoukseen. Siellä hyväksyttiin yksimielisesti julkilausuma, jonka mukaan perustutkimuksen rahoitusta ja tutkimusinstituuttien toimintaa ei saa vaarantaa eikä tutkimushankkeiden arviointia asettaa mistään muusta kuin tieteellisistä kriteereistä riippuvaksi. Akatemia haluaa neuvotella hallituksen kanssa ja vaatii nyt ensi kädessä enemmän aikaa uuden lakiehdotuksen kommentoimiseen. 444.hu-sivuston mukaan ensimmäiseen lausunnonantoon Akatemialle annettiin aikaa runsaskätiset 54 minuuttia…

 

Neuvotteluja jatketaan maanantaina. Perin huolestuttavalta joka tapauksessa tuntuu se, mitä innovaatio- ja teknologiaministeri László Palkovics aiemmin on lausunut tutkimuksen ja talouselämän suhteesta: tarvitaan uusi konstruktio turvaamaan tehokkaampi kehitystyö, että saadaan enemmän innovaatioita yritysten käyttöön… Tämmöistä osaavaa kasvua ja tutkimuksen vaikuttavuutta siis, mikä merkinnee myös tuottamattomien tai ei-huippualojen poisvalitsemista. Unkari nousuun!

Tiedeakatemian itsenäisen tutkimuksen ja sen rahoituksen puolesta on Internetissä unkarin- ja englanninkielinen vetoomus. Käykääpähän allekirjoittamassa se täällä!

***

Loppukevennykseksi: Unkarin matkailuvirasto on julistanut Unkaria matkailumaana mainostavan logo- ja iskulausekilpailun. Kansan karttuisa käsi on heilutellut virtuaalista tai fyysistäkin värikynää, ja tuloksiin voi tutustua täällä (tarvittaessa klikkaa ”Szavazó felület”). Iskulauseiden mukaan Unkari on tietenkin ”Euroopan sydän ja sielu”, ”Sankarten aukio”, ”makujen maailma”, ”Lähteiden malja” (???) tai paikka, missä ”luonto kohtaa historian” (toki, toki). Näin suomalaisesta vinkkelistä oudolta tuntuu vesi-teeman korostaminen: on aaltoja, pisaroita, Unkaria ylistetään ”vesien maaksi”. Joojoo, tottahan Unkarissa on Balaton ja Tonava sekä lukuisia kylpylöitä ja terveysvesilähteitä, ja uintilajit ovat vanhastaan olleet unkarilaisten urheiluvahvuuksia – mutta minun suomalaisissa mielikuvissani Unkariin yhdistyy aina ennen muuta polttava kuivuus ja paahtava helle.

Ja tietenkin logoihin ja iskulauseisiin on upotettu perinteisen unkarilaisen kansallistunnon symboleita, piittaamatta siitä, sanovatko ne turisteille mitään: muinaistarujen ihmehirveä, kotkaa (taitaa olla turul), Pyhän Tapanin kruunua. Toteutukset ovat osaksi hyvinkin ammattimaisia ja tyylikkäitä, niin että taidan olla vähän epäreilu ja ilkeä, kun laitan tähän loppuun yhden vähän harrastelijamaisemman työn, jonka aiheena on Unkarin vaakunan kolmoiskummulla seisova risti. Tätä iskulausetta vain ei voinut vastustaa:

as_we_do_it.png

Mainokset

Huhhei, me nuoret meripoijat!

kesäkuu 9, 2018

Aivan kohta tulee kuluneeksi sata vuotta eräästä loppuaan kohti kallistuvan ensimmäisen maailmansodan mielenkiintoisesta välinäytöksestä. Kesäkuun 10. päivän vastaisena yönä 1918 kontra-amiraali Miklós Horthy oli käynnistänyt hyökkäyksen, jonka tarkoituksena oli murtaa ympärysvaltojen sulku Otranton salmesta, Italian saappaankoron ja Albanian rannikon välistä, että Itävalta-Unkarin sotalaivasto pääsisi ulos saarroksista Adrianmereltä. Myös SMS Szent István, Unkarin historian suurin ja modernein sotalaiva, oli lähtenyt Pulan satamasta etelää kohti. Aamun sarastaessa se kuitenkin joutui italialaisten torpedoveneiden tulitukseen ja sai pahoja vaurioita. Sisaralus Tegetthoff yritti vetää sitä rantaan, mutta lopulta Szent István upposi; yli tuhannesta miehistön jäsenestä suurin osa selviytyi, mutta 85 matruusia ja 4 upseeria sai surmansa. Tästä tapahtumasta on säilynyt jopa harvinainen aikalaisfilmi:

Niinpä. Harvoin sitä nykyään tulee ajatelleeksi, että Itävallalla ja Unkarilla oli aikoinaan uljas sotalaivasto, jonka historian muistona amiraali Tegetthoffin, 1800-luvun meritaistelujen sankarin, patsas yhä seisoo mahtavan pylvään nokassa Wienin Pratersternin rautatieaseman luona. Ennen kuin moderneja Kroatian, Slovenian ja Italian valtioita oli olemassakaan, Wienin Habsburgien valtakuntaan oli eri aikoina ja eri tavoin liitetty koko Adrianmeren pohjoispään ympäristö italian- ja eteläslaavinkielisine kansanryhmineen ja vanhoine merenkulkuperinteineen (ajatellaan vaikkapa Venetsiaa, joka suuren osan 1800-luvusta kuului Habsburgien valtakuntaan). Osa tästä rannikkoalueesta, lähinnä nykyinen Kroatia, kuului vuonna 1868 solmitun erikoissopimuksen nojalla kaksoismonarkian Unkari-puoliskoon. Siihen kuului myös Fiumen, nykyään kroatiaksi Rijekan kaupunki, missä toimineesta meriupseerikoulusta valmistui vuonna 1886 nuori merikadetti, unkarilaisen pikkuaatelissuvun toivorikas poika Miklós Horthy, ja missä Szent István vuonna 1914 laskettiin vesille.

Ensimmäinen maailmansotahan ei tullut salamana kirkkaalta taivaalta vaan hartaasti ja innolla odotettuna ja valmisteltuna. Jo vuonna 1908 Itävalta-Unkarissa oli pantu merkille brittien uudet dreadnought-tyyppiset sota-alukset ja päätetty ryhtyä omankin sotalaivaston modernisointiin. Unkarin kuningaskunta, joka muodollisesti yhdessä Itävalta-puoliskon kanssa hallinnoi Österreichisch-Ungarische Kriegsmarinea, päätti valtiopäivillään osallistua tähän hankkeeseen sillä ehdolla, että laivatilauksen saisi unkarilainen Ganz-Danubius-tehdas. Szent Istvánin rakentaminen aloitettiin 1912, ja se saatiin lasketuksi vesille jo muutamia kuukausia ennen sodan alkua, tammikuussa 1914, kertoo unkarilainen Érdekes Világ -historiablogi. Laivan kastoi arkkiherttuatar Maria Teresia Henrietta, molempien vanhempiensa puolelta Habsburg-sukua ja keisari Frans Joosefin veljen tyttärentytär. Kruununperillinen Franz Ferdinand sitä vastoin ei tullut koko tilaisuuteen, koska oli pahoittanut mielensä siitä, että laiva ristittiin Unkarin valtion perustajakuninkaan Tapani Pyhän eikä kuuluisan itävaltalaisen (itse asiassa baltiansaksalaistaustaisen) 1700-luvun sotapäällikön, marsalkka Laudonin mukaan.

Szent István kuten useimmat muutkin Itävalta-Unkarin sotalaivaston alukset sai viettää maailmansodan vuodet Adrianmerellä operoiden. Merkittävin meritaistelu käytiin Otrantonsalmessa 1917 (siihen tosin Szent István ei osallistunut), mutta vaikka Itävalta-Unkarin laivasto siinä tuotti vastustajilleen merkittävät tappiot, salmen sulkua se ei pystynyt murtamaan. Sodan päätyttyä Itävalta-Unkarin jäljelle jääneet sotalaivat jaettiin voittajavaltioiden kesken. Szent István puolestaan makaa yhä Premudan saaren kaakkoispuolella, 66 metrin syvyydessä Adrianmeren pohjaliejussa. Hylylle on 1970-luvulta lähtien tehty muutamia tutkimussukelluksia, ja vuonna 2008, Szent Istvánin uppoamisen 90-vuotispäivänä, sukeltajat jättivät sen kannelle ristin ja muistolaatan, jossa lukee unkariksi, saksaksi ja kroaatiksi: Enemmän kuin elämä on velvollisuus. Sankarivainajien muistolle.

Ja miten kävikään Szent Istvánin ja sen sisaralusten hyökkäystä komentaneelle keisarillis-kuninkaallisten merivoimien (tuolloin suhteellisen tuoreelle) ylipäällikölle, amiraali Horthylle? Kuten tiedämme, luovutettuaan keisari Kaarlen käskystä laivaston vasta perustetun Jugoslavian kuningaskunnan hallintaan Horthy jäi maihin. Vuonna 1919 hän lyhytikäisen Unkarin neuvostotasavallan kukistuttua ratsasti voittaja-armeijan kärjessä valkoisella hevosella Budapestiin, missä hänet vuonna 1920 valittiin kuningaskunnan valtionhoitajaksi. Alkoi myöhäisfeodalistisen stagnaation aikakausi, jonka “kristillis-kansallis-konservatiivista” aatteellista linjaa Unkarin nykyinen hallitus yhä selvemmin kaiuttelee.

Näitä kaikuja kuultiin juur’ikään Unkarin puolustusministeriön järjestämässä konferenssissa, jonka otsikkona oli “Unkarin merisotilaat ensimmäisessä maailmansodassa”. Puolustusministeriön verkkosivuilla julkaistussa tiedotteessa siteerataan valtiosihteeri Szilárd Némethiä – niin juuri, Fidesz-puolueen varapuheenjohtaja, entinen kunnallistekniikkakustannusten alentamisprojektista vastaava komissaari ja silavalevitereseptejään jakeleva kotikokki, on nyt puolustusministeriön valtiosihteeri. Näin:

Szilárd Németh totesi, että kansakunnan identiteetti vaikuttaa sen tulevaisuuteen, sen kykyyn säilyttää kulttuurinsa ja arvonsa. Sotalaivaston perinteet ovat rakentuneet kansalliseen identiteettiimme ja “rikastaneet sitä perintöä, jota 21. vuosisadallakin tulemme tarvitsemaan”, lausui valtiosihteeri. (…) Mainitessaan sotalaivaston Unkarin menneisyyden ylpeydenaiheena valtiosihteeri totesi: tämän aselajin kunniasta kommunistit vaikenivat siksi, että sitä johti myöhempi valtionhoitaja Miklós Horthy. (…) Taistelulaiva Szent Istvánin huippusuorituksista mainitessaan Szilárd Németh julisti: “se valaa meihin uskoa siihen, että tämän sotateollisuuden alan pystymme vielä elvyttämään.”

Tähän on tietenkin pakko siteerata suosikkipakinoitsijani, historiantutkijan ja vapaan systeemikriitikon Péter Konokin Facebook-kommenttia:

En tiedä, mistä tuo tomppeli puhuu. Jos nyt oikein halutaan väittää, niin olihan toki olemassa Unkarin sotalaivasto, joskin unkarilaisen suuhun hankalasti sopivalta nimeltään kaiserliche und königliche Kriegsmarine, mutta ei nyt juututa pikkuseikkoihin. Suurin unkarilainen merisodankävijä lienee ollut Likainen Fred, joka onnistuneesti varasti kokonaisen risteilijän [Piszkos Fred on Unkarin 1900-luvun suosituimman humoristisen seikkailuviihdekirjailijan Jenő Rejtőn tunnetuimpia henkilöhahmoja, suom. huom.], mutta tämähän ei tietenkään ole mitään verrattuna Szilárd Némethin isäntiin, jotka ovat varastaneet kokonaisen maan, vaikka eivät ole läheskään niin hauskoja tyyppejä kuin kapteeni Fred. (Szilárd Németh sopisi kyllä ulkoiselta olemukseltaan mihin hyvänsä Rejtőn romaaniin, mutta näin typeriä, negatiivisia hahmoja Rejtő ei koskaan keksinyt.)
No olennaistahan tässä tietenkin on Ratsastava Amiraalimme, vaikka hänenkin huippusuorituksiinsa maailmansodassa kuuluu, että hän taistelulaiva Novaran komentajana upotti kaksi brittiläistä kalastusalusta. Sellaista Likainen Fred ei olisi tehnyt, siihen hän oli liian hieno herrasmies, ei mikään Horthy.

Ja mitä ihmettä oikein tarkoittaa Némethin kommentti taistelulaiva Szent Istvánin huippusuorituksista ja tämän sotateollisuuden alan elvyttämisestä? Näin Konok:

Tasan sata vuotta sitten upposi SMS (Seiner Majestät Schiff, noin aitounkarilaisittain) Szent István. Uppoaminen ei niinkään johtunut laivan saamasta kahdesta torpedo-osumasta vaan enemmänkin pahoista suunnitteluvirheistä. Laivan (koko Tegetthoff-luokan) syväys oli vähäinen, painopiste liian korkealla, ja sen kaksitoista 305 mm:n tykkiä lisäsivät epävakautta.
Se oli surkea, tasapainoton, humalaisen lailla horjuva alus, jonka kannella tusina tykkiä toi holtitonta tuhoa. Ei ihme, jos Szilárd Németh jotenkin tunnistaa siinä itsensä.

Puolustusministeriön konferenssista raportoi myös 444.hu-sivusto, jonka lyhyessä jutussaan julkaisema animoitu kuva tiivistää koko merisotahistoriahehkuttelun järjettömyyden. En tiedä, mitä Szilárd Németh on tässä kuvassa oikeasti tekevinään, mutta loppuillan tulee päässäni soimaan vanhan koulun laulukirjan Kapteeni katsoi horisonttihin, oli myrsky alkava, oli myrsky alkava…

 

haditengereszet.gif

 

 


Kun kahvinkeitin on ylellisyyttä

kesäkuu 3, 2018

Olen täällä joskus ennenkin kirjoittanut köyhyydestä Unkarin yhteiskunnan ongelmana. On ensinnäkin ”syväköyhien” joukko, sukupolvesta toiseen periytyvään työttömyyteen, kouluttamattomuuteen ja näköalattomuuteen juuttunut väestönosa, johon kuuluu paljolti mutta ei suinkaan yksinomaan Unkarin romaniväestöä. Tähän kuuluvat siis ne ihmiset, jotka elävät nälkärajalla sosiaaliavustusten, vapaaehtoisjärjestöjen hyväntekeväisyyden, nälkäpalkkaisten työllistämistöiden tai mahdollisesti pikkurikollisuuden varassa, asuvat hökkeleissä, joista sähköt on katkaistu maksamattomien laskujen takia ja lattialaudat poltettu lämmikkeeksi, joiden lapset käyvät käytännössä segregoituja ”B-kategorian” kouluja, jotka tytöiltä tuumaavat jäädä kesken ensimmäisen teiniraskauden jälkeen… Ja sitten on paljon niitä ihmisiä, joiden ns. kunniallinen normaali elämä – koti, jossa on vesi, sähkö ja lämpö, pesukone ja televisio, lasten koulut ja harrastukset – pysyy pystyssä vain järjettömän vyönkiristyksen ja ylimääräisten lisätöiden varassa, ja mikä hyvänsä yllättävä meno voi tuhota kaiken.

Tämänhän näkee sokeakin. Satojatuhansia unkarilaisia on viime vuosikymmenen aikana lähtenyt ulkomaille töihin, läntisimmästä Unkarista sukkuloidaan töissä Itävallassa, ja monen muun tekijän ohella (kuten vapaampi poliittinen ilmapiiri, parempi terveydenhuoltojärjestelmä tai halu saada lapset parempaan kouluun) aivan olennainen syy on raha: ammattitaitoinen työntekijä tienaa läntisemmässä Euroopassa usein kevyesti monta kertaa sen, mitä Unkarissa saisi. Monet maasta lähteneet eivät kehu vain parempaa palkkaa sinänsä vaan sen mahdollistamaa ihmisarvoisempaa elämää: ei ole pakko tappaa itseään yli- ja firaapelitöillä, ehtii lepäämään, lomailemaan ja viettämään aikaa perheen kanssa. (Ei maastamuutto ja vieraaseen ympäristöön sopeutuminen tietenkään aina ole helppoa, eikä kaikkia ole onnistanut. Siitä huolimatta mitään laajempaa paluumuuttoa ei vielä ole nähty. Hallituksen ”Palaa kotiin, nuori!” -ohjelma jouduttiin pari vuotta sitten lopettamaan: sadan miljoonan forintin sijoituksella oli saatu kotimaahan palaamaan kokonaista 105 nuorta.)

Huhtikuussa unkarinkielistä Internetiä lähti kiertämään lastentarhanopettajaksi valmistuvan ja maastamuuttoa miettivän Luca Mészárosin julkinen Facebook-tilitys. Käännän siitä katkelman:

(…)

Olen 22-vuotias.
Tahtoisin lastentarhanopettajaksi, kaikista siihen työhön liittyvistä harmeista ja viranomaisten tuottamasta vaivannäöstä huolimatta, tahtoisin siihen ammattiin. Se on mahtava ammatti, tahtoisin tahtoa sitä: mutta en voi.

Olen 22-vuotias.
Syyskuusta lähtien, harjoittelijana, kahden vuoden ajan, tulen ansaitsemaan 120.000 forinttia [375 €]. Budapestissa se on yhden huoneen vuokra. Mutta en haluaisi maksaa sataa prosenttia palkastani vain saadakseni katon pääni päälle. Pitäähän sitä sentään syödäkin. Tai jotain.

Olen 22-vuotias.
Tahtoisin asunnon. En isoa, pidän pienistä asunnoista, 30 neliötä olisi täydellinen. Mielestäni en pyydä paljoa. Jotta minulla aikuisena olisi oma katto pääni päällä, minun on 22-vuotiaana otettava laina, jota maksan nelikymppiseksi saakka. Parhaassa tapauksessa. Ja tuosta 120.000:n tai sittemmin 160.000 forintin palkasta pitäisi maksaa lainanlyhennykset.

En halua. Enkä edes pysty.

Olen 22-vuotias.
Jo kuukauden ajan olen katsellut kaupassa yhtä kahvinkeitintä, mutta minulla ei ole varaa ostaa sitä. Siis kahvinkeitintä. Ei autoa, ei timanttikorua, ei 26. käsilaukkua, vaan kahvinkeitintä. Jos se on kohtuuton toive, niin sanokaa.

Olen 22-vuotias.
Minun pitäisi suunnitella tulevaisuuttani.
Mutta en pysty. Sillä sitä ei ole. En näe sitä edessäni, en ole koskaan nähnyt. Ja tämä pelottaa minua. Kovasti.

 

Olen 22-vuotias.
Parin vuoden päästä haluaisin perustaa perheen. Rakastan lapsia, olen aina halunnut perheen. Täällä kotimaassako? Haluaisin kovasti, tämä on isänmaani, tätä kieltä puhun. Mutta se ei tule tapahtumaan. (…)

Pian tämän jälkeen Luca Mészárosille kerrottiin tarjotun Irlannista töitä, palkka olisi budapestiläiseen harjoittelijanpalkkaan verrattuna seitsemänkertainen.

Unkarin hallituksen pitäisi kyetä sekä nostamaan syrjäytyneiden syväköyhien joukot jaloilleen, huolehtimaan omasta elämästään, että antamaan vielä köyhyysrajalla sinnittelevälle keskiluokalle uskoa tulevaisuuteen ja turvalliseen toimeentuloon. Kaikesta virallisesta hehkutuksesta huolimatta tämä ei ole vielä onnistunut. Äskettäin riippumaton tutkimuslaitos Policy Agenda julkisti uusimman analyysinsa (kolmannen lajiaan), jonka laatimista olivat tukeneet Friedrich Ebert -säätiö sekä Unkarin ammattiyhdistysten keskusliitto; analyysin tuloksia esiteltiin ja tekijöitä haastateltiin myös Népszava-lehden artikkelissa. Tarkoitus oli ennen kaikkea määritellä ajankohtaisen hinta- ja palkkatason mukainen tulominimi (sitä tarvitaan myös ammattiyhdistysten harjoittamaan edunvalvontaan), sillä tätä ei Unkarin valtion tilastoviranomainen KSH ole muutamaan vuoteen enää tehnyt – saatavilla ei siis ole ollut virallisia tietoja siitä, miten suuri osa unkarilaisista elää köyhyydessä.

Nyt se siis tiedetään. Toimeentulominimi Unkarissa on keskimäärin 90.450 forinttia (282 euroa) kuussa henkeä kohti, ja tämän alapuolelle jää 3,3 miljoonaa unkarilaista, siis kolmasosa koko maan väestöstä. Pahin tilanne on maaseudun kylissä, missä 40 prosenttia väestöstä elää toimeentulominimin alapuolelle jäävissä talouksissa. Koillis-Unkarissa heitä on lähes puolet. Nämä ihmiset eivät siis pysty tuloillaan kattamaan perustarpeitaan ruoan, lämmön, vaatetuksen ynnä muun suhteen. Nämä ovat niitä, joilta sähkölasku jää maksamatta, jotka menevät nälkäisinä nukkumaan tai palelevat kotonaankin. Viime talvenakin Unkarissa kuoli kylmään lähes kaksisataa ihmistä, joista osa paleltui kuoliaaksi omaan, lämmittämättömään asuntoonsa.

Mutta toimeentulominimin lisäksi Policy Agenda määritteli ns. sosiaalisen tai yhteiskunnallisen minimin, eli sen tulotason, joka tarvitaan niin sanoakseni vaatimattomaan kunnialliseen elämään, niin että ruoan, lämmön ja vaatetuksen lisäksi ihmisellä on varaa tiettyjen ”normaaliksi” katsottavien tuotteiden ja palvelujen kuluttamiseen ja rahaa jää säästöönkin – siis niin, että puhelinlasku ja nettiliittymälasku voidaan maksaa, tai että on varaa siihen Luca Mészárosin haikailemaan kahvinkeittimeen. Tämän sosiaalisen minimitason alapuolelle jää hieman yli puolet, 53% unkarilaisista. Toisin sanoen: alle puolet unkarilaisista elää taloudellisesti turvattua elämää siinä mielessä, että voi luottaa jonkinlaisen vaatimattoman eurooppalaisen elintasonsa säilymiseen – siinäkin tapauksessa, että yllättäen pitäisi vaikkapa ostaa uusi pesukone hajonneen tilalle.

Yli puolet unkarilaisista siis elää vailla taloudellisen turvallisuuden tunnetta. Tämä on hyvä muistaa myös silloin, kun mietitään populismin vetovoimaa ja pelonlietsonnan käyttöä poliittisena aseena. Samalla voi muistella sitäkin, että maailmansotien välisen ajan Unkaria, kehittymätöntä ja eriarvoisuuden leimaamaa maata, jossa etenkin maaseudulla tuotanto-olot ja elämänmeno olivat myöhäisfeodaalisella tasolla, oli tapana nimittää kolmen miljoonan kerjäläisen maaksi. Nyt kaikkein köyhimpiä on 3,3 miljoonaa.


Arveluja oikeistokoalitiosta

Touko 31, 2018

Itävallassa on nyt jonkin aikaa katseltu samantapaista oikeistohallitusta kuin Suomessakin: iso porvaripuolue on koalition isompi osapuoli, sivuvaununaan oikeistopopulistinen, salonkikelpoisena esiintyvä ja avorasistisia ja natsimielisiä reunuksiaan peittelevä puolue. Avainkysymys on, missä määrin ykköspuolueen konservatiivisuus vakauttaa demokratiaa ja miten paljon populistien mahdollinen räyhämeininki sitä pystyy keikuttamaan.

Olen tässä blogissa ennenkin miettinyt, mitä politiikkaa tai aatesuuntaa ykköspuolue ÖVP:n, ”Itävallan Kokoomuksen” Sebastian Kurz oikein edustaa, enkä edelleenkään sitä oikein ymmärrä. Kurz on ns. karismaattinen poliitikko, joka vetoaa persoonallisuudellaan, hieman samaan tapaan kuin Ranskan Macron. Lisäksi hän on jo kauan ollut ukkoutuvan ÖVP:n melkeinpä ainoa nuori toivo, jolta puolueelle odotettiin kasvojenkohotusta hieman samaan tapaan kuin silloin, kun meillä Kokoomus vaihtoi Kekkos-Suomen kabineteissa marinoituneen hikisen Kanervan sedän nuorekkaaseen ja urheilulliseen Alex Stubbiin. Kurz on hyvä esiintyjä, taitavan viileästi sanansa asettava poliitikko, mutta hämäräksi jää, mitä muuta kuin omaa persoonaansa hän on myymässä. Poliittisessa linjassaan hän on tehnyt loivan ja hallitun mutta selkeän käänteen nuoresta monikulttuurisen kaupunginosan kasvatista, joustavasta ja suvaitsevaisesta integraatioasioiden valtiosihteeristä yhä tiukkenevaa, konservatiivisten kansalaisten pelkoihin vastaavaa rajatkiinni-linjaa vetäväksi ulkoministeriksi.

Ja niin, mikä mahtaa olla Kurzin suhde itänaapurin Orbániin, jota nykyään yhä selvemmin ja avoimemmin pidetään uhkana EU:n arvoille ja tulevaisuudelle? Tästä on nähty monenlaista arvailua, Kurzia on väitetty sekä Orbánin kaveriksi ja henkiseksi ottopojaksi että pohjimmiltaan kuitenkin eurooppalaiseksi liberaaliksi, jota reaalisosialismin käytänteisiin sosiaalistuneen itäeurooppalaisen machosedän silavanhajuiset röyhtäilyt hermostuttavat. Kuten tässä taannoin kirjoitin, Unkarin ja Itävallan suhde ei myöskään ole aivan pilvetön. Venäjältä tilattu Paksin ydinvoimalalaajennus hermostuttaa ydinvoimavastaisia itävaltalaisia, ja toisaalta Itävallan kansallispopulistisella ”oma kansa ensin” -linjalla kaavailema sosiaalietujen leikkaus ulkomaalaisilta osuu kipeästi kymmeniintuhansiin Itävallassa työskenteleviin unkarilaisiin.

Jos Kurz jossain määrin pitääkin etäisyyttä Orbániin ja asemoi itsensä ja Itävallan mieluummin lähemmäksi Euroopan liberaalidemokraattista ydintä jonnekin Saksan ja Ranskan viereen, ja jos hänen onkin kuultu Orbánin rinnalla korostavan ”liberaalia” arvomaailmaansa, niin pienempi hallituspuolue FPÖ kiehnää innoissaan Unkarin nykyisten vallanpitäjien kyljessä. Myös ”perusitävaltalaisille”, kuten heidän aateveljilleen kautta Euroopan, Orbán on sankari. Lähinnä oikeistokonservatiiviseksi luettava Die Presse -lehti kirjoitti pari päivää sitten happameen sävyyn Unkarin lähetystössä järjestetystä tilaisuudesta, jonka yleisössä kuhisi FPÖ:n johtoporrasta. Tilaisuuden teemana olivat ”eurooppalaiset arvot”, joista ”paljon puhutaan mutta harvoin keskustellaan”, ja siellä, näin Die Presse, ”eri maailmat törmäsivät toisiinsa”. Mitkä siis ovat ne Euroopan perusarvot, joita Unkarin ja Puolan nyt väitetään vaarantavan?

”Kristillisistä juurista” puhuivat tilaisuudessa sekä EU-komissaari Tibor Navracsics että entinen inhimillisten resurssien superministeri ja reformoitu pappi Zoltán BalogDie Pressen mukaan kuultiin myös vastaiskuja. Tšekin entinen ulkoministeri, keskieurooppalaisen ruhtinassuvun vesa Kar(e)l (von und zu) Schwarzenberg jyrähti, että nykyään arvoista jaaritetaan koska yhteisistä pelisäännöistä ei haluta pitää kiinni. Wienissä toimivan EU:n perusoikeuselimen FRA:n johtaja Michael O’Flaherty taas napautti, että eurooppalaisten kulttuuriperintö on hyvin monisyinen ja että turvapaikkaan oikeutettujen syrjiminen ei voi olla eurooppalainen arvo. Ja kun FPÖ:n sisäministeri Herbert Kickl muistutti, että ”kohtuullinen” maahanmuutto rikastaa mutta nykyinen alkaa jo vaarantaa ”sosiaalisen rauhan”, ja ilmoitti näkevänsä turvapaikanhakijoiden käsittelyssä vielä paljon säästövaraa, ÖVP:n entinen mahtimies ja ex-varaliittokansleri Erhard Busek hermostui: keskustelua ei saisi viedä näin yksitahtiselle (simpel) tasolle, ja ”politiikan tehtävä on lievittää pelkoja eikä nostattaa niitä”. (Tähän tosin berliiniläinen liberaalimuslimi- ja naisoikeusaktivisti Seyran Ateş vastasi, että häntä ei pelota herra Kickl vaan poliittinen islam.)

Tässä oikeastaan tiivistyy aika paljon Itävallan nykyisen poliittisen menon huolenaiheita. Pahin pelko kai on, että ÖVP tekee fidekszet eli ryhtyy kilpailemaan populistis-kansallismielis-muukalaisvihaisella linjalla varsinaisten äärioikeistopopulistien kanssa. Ja toivonsa voi panna siihen, että Itävallassa perinteinen konservatismi ja eurooppalaisten demokraattisten arvojen arvostus – joihin kuuluu tuo Schwarzenbergin mainitsema yhteisistä pelisäännöistä kiinni pitäminen – kuitenkin pitää pintansa.

Tähän voisi loppukevennykseksi panna Falter-lehden pilapiirtäjän Daniel Jokeschin näkemyksen hallituskoalition yhteistyöstä. (Liittokanslerin ja varaliittokanslerin suhdetta käsittelevät Jokeschin piirrokset löytyvät erikseenkin otsikolla Basti & Bumsti.  Basti on Sebastian-nimisten miesten tavallinen lempinimi, sitä en tiedä, käytetäänkö sitä liittokansleri Kurzista hänen lähipiirissään ja miten lähi-. Bumsti taas oli kuulemma FPÖ-johtajan ja varaliittokanslerin Heinz Christian (HC) Strachen lempinimi hänen lapsuudessaan; ilkeät poliittiset vastustajat ovat sen jostakin kaivaneet esiin ja käyttävät sitä mielellään.)

Regierungsarbeit.jpg

Saapasjalkaisen hevosen selässä istuvat varaliittokansleri Strache idolinsa Putinin tyyliin yläruumis paljaana sekä hänen pitkäaikainen spindoctorinsa, nykyinen sisäministeri Kickl. Hevonen viittaa Kicklin uuteen, huvittunutta ärtymystä herättäneeseen projektiin: hän haluaa Wieniin ratsupoliisiosaston valvomaan järjestystä, mutta kallista hanketta vastustavat jokseenkin kaikki, poliiseista ja eläinsuojelijoista kuuluisaan Espanjalaiseen ratsastuskouluun. Hevosen koppalakki-nauha-saapasvarustus kuvaa Burschenschaft-järjestöjä, äärioikeistolaisia ylioppilaiden ja akateemisen väen klubeja, jotka ovat kaikessa hiljaisuudessa kaapanneet FPÖ:ssä vallan tavanomaisemmalta ja rasvanahkaisemmalta populistiklienteeliltä. Burschenschaftien ajatusmaailma on ”saksalais-kansallinen” (mikä on hieman ongelmallista koko sodanjälkeisen ajan rakennetun Itävallan valtioidentiteetin kannalta), kuten näkyy ”musta-puna-kultaisista” väreistä nauhassa sekä hevonkakkaroihin isketyssä miekassa. (Myös miekkailu, kaksintaisteluarpien viiltelöinniksi ritualisoituneessa muodossaan, kuuluu Burschenschaftien kulttuuriperintöön.) Ja sekä hevosen että Strachen suupielessä palaa tupakki, koska kansainvälisten sopimusten mukainen ehdoton tupakointikielto ravintoloissa kumottiin hallituksen päätöksellä ja nimenomaan FPÖ:n tahdosta; tämä oli samantapainen symboliarvohanke kuin meillä perussuomalaisille autoveron korotusten estäminen.

Vaikuttaa siis siltä, että hevosen riimusta pitelevä Kurz haluaa pitää haisevat ja käryävät hallituskumppaninsa matkan päässä. Toivottavasti näin on jatkossakin.


Huvittaa ja hirvittää

Touko 26, 2018

444.hu-sivuston artikkelista löysin tämmöisen helmen.

On näköjään olemassa tämmöinenkin kuin “Saata maailmaan vielä yksi unkarilainen -liike”. Sen propagandavideossa esiintyy Edda Budaházy -niminen nainen, vanhan unkarilaisen aatelissuvun vesa, jonka veli György on tunnettu, myös poliisin tuntema kansallisradikaali, mm. polttopullojen heittelystä epäiltyjen aktivistiporukoiden jäsen. Ns. Bocskai-takkiin (maailmansotien välisenä aikana suosituksi tullut ”kansallismielinen” pukine) sonnustautunut Budaházy kulkee kolkossa maisemassa, kertoen kolkolla äänellään kolkkoa sanomaa:

Unkarissa syntyvien lasten määrä on paljon alhaisempi kuin kansakunnan säilymiseen tarvittaisiin. Demografisessa mielessä koko maa on kuolemaisillaan. Tämä on suurin ongelma.
(Kuvassa onnellinen hääpari kulkee portaita ylös ja ruusunlehtisateeseen.) Onko avioliitto sinusta hyvä juttu? Ja tiedät, että perhe on kansakunnan rakennuskivi, vain sinä et semmoisesta välittäisi? Olet jo reilusti päälle kolmenkymmenen mutta asut vielä kotona ja haluaisit vielä vähän bilettää? Etkä muutenkaan tunne ketään, johon haluaisit sitoutua? Jätät avioliiton solmimisen mieluummin toisten huoleksi?
Et hanki lapsia, koska niistä on paljon huolta? Et halua lapsia, koska pelkäät, ettet pysty antamaan niille kaikkea tarpeellista? Etkö pikemminkin pelkää, että et itse pysty antamaan itsellesi kaikkea sitä, mitä kaipaat?
(Iloinen perhe juoksentelee päivänpaisteisella vuoristotiellä.) Onko sinusta oikein, että muiden lapset maksavat sinun eläkkeesi? (Miettiväinen vanha herra ottaa silmälasit päästään.) Oletko jo ajatellut, että sinäkin vanhenet ja lapseton vanha ihminen on toisten armoilla? (Sotilaat kantavat Unkarin lippua kahden polvillaan (?!) ihmettelevän pikkutytön ohi.) Tietenkin olet ylpeä siitä, että olet syntynyt unkarilaiseksi, mutta (pilvenpiirtäjiä jossain Länsi-Euroopassa) meistä länteen päin työstäsi tarjotaan paljon enemmän, joten pakkaat tavarasi ja lähdet, viis koti-ikävästä. Täällä isänmaasi tarvitsisi sinua, mutta sinulla on painavat perusteet (putoilevia kolikoita) sille, miksi sinun on parempi muualla. Selittelet itsellesi, että kyllä vielä palaat. (Saksalainen metroasema.) Lähdet, vaikka tiedät, että täällä sinun tulisi elää ja kuolla.
Kuulutko eläinrääkkäyksen vastustajien yhdistykseen? (Kuvia hylkeistä…) Taistelet hyljevauvojen ja norsujen sukupuuttoon kuolemista vastaan? (… ja sohvalla koiransa vieressä tv:n kaukosäädintä näpräävästä miehestä.) Koirasi nukkuu sohvalla? Taistelet marsujen onnellisuuden puolesta? Mutta abortti ei sinua häiritse? Eikö sinua kiihdytä, että päivittäin murhaamme sata unkarilaista sikiölasta? (Odottava äiti, jonka ympärillä isommat lapset onnellisina taputtelevat äidin masua.) Onko sinusta oikein, että me saamme päättää, mitä tapahtuu ruumiissamme olevalle ihmiselämälle?
(Kadulla musta mies käy valkoisen miehen kimppuun.) Häiritseekö sinua maahanmuutto? (Mustapukuiset hahmot kulkevat pimeää katua astaloilla huitoen, autoja poltetaan.) Raivostuttaako, että afrikkalaiset kannibaalit tulvivat Eurooppaan? (Unkarilaiset poliisit kuulustelevat tummaihoisten nuorten miesten joukkoa.) Mielestäsi ymmärrät vaaran ja haluat tehdä jotain sen torjumiseksi?
Se on kaunista. Ja minulla on hyvä uutinen. Maahanmuuton vastaiseen taisteluun voit osallistua sinäkin. Vaan ei niin, että jaat postauksen Facebookissa. Vaan kaikkein onnellisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla.
(Kaksi suloista pikkutyttöä vuorimaisemassa.) Hanki lapsia, jotka kansoittavat Karpaattien altaan [poliittisesti korrekti vastine ”Suur-Unkarille”] eivätkä anna muukalaisten vallata sitä. Ilman tätä sotaisa asenteesi on pelkkää tyhjää lörpötystä.
Jumala, isänmaa, perhe. (Onnellinen pariskunta vauvoineen.) Lapset, sitoutuminen, uskollisuus, vastuunkanto. Ilman tätä meillä ei ole tulevaisuutta. Kasva aikuiseksi ja perusta perhe, joka ylläpitää sinut ja tekee sinut paremmaksi ihmiseksi.
Jos et ole valmis tähän, tiedä, että János Hunyadin [1400-luvun turkkilaisvastaisen taistelun sankari], Rákóczin [1700-luvun alun vapaustaistelun johtaja], Kossuthin [vuosien 1848-1849 vapaustaistelun johtohahmo], Ulosmurtautumisen sankarien [helmikuussa 1945 Budaan saarretut saksalais- ja unkarilaisjoukot yrittivät Hitlerin käskystä vielä murtautua Puna-armeijan saartorenkaan läpi, ja tätä katastrofaalista yritystä, jossa parikymmentätuhatta miestä sai surmansa ja vain korkeintaan 700 pääsi linjojen läpi turvaan, muistellaan nykyään säännöllisesti äärioikeiston ja uusnatsien piireissä] ja Ilonka Tóthin [vuoden 1956 vapaustaistelun sankari, lääketieteen opiskelija, jonka kommunistit teloittivat syyttäen häntä hoidettavana olleen, valtionpoliisin agentiksi epäillyn miehen murhasta] uhraus oli turha, sillä sinun sukupolvesi on mukavuuden alttarille uhrannut koko kansakunnan, ainuttakaan laukausta ampumatta. Valitan, mutta sinun täytyy tietää, että ellet saata maailmaan ainakin kahta lasta, sinäkin olet aiheuttamassa Unkarin tuhoa.
Sinua tarvitaan, ilman sinua tämä ei onnistu. Unkarin säilyminen riippuu myös sinusta. Saata maailmaan vielä yksi unkarilainen.

Että näin. Tämmöinen raikas tuulahdus suoraan 1930-luvulta. YouTube-kommentit puhuvat puolestaan:

Tämä oli niin liikuttavaa, että jo tätä katsellessani synnytin kolme lasta, ja nyt lähden tästä rajalle taistelemaan afrikkalaisia kannibaaleja vastaan.

Minä en ole ylpeä siitä, että olen syntynyt unkarilaiseksi, olen ylpeä siitä, että olen ihminen tässä maailmassa. Paskat minä tästä kansakunnasta ja isänmaasta, minä välitän maailmasta, sillä maailma kuuluu kaikille. Lähden länteen, sillä tahdon nähdä ja tuntea toisten ihmisten kulttuuria, ja voi käydä niinkin, että en halua lasta, sillä minä päätän niin. Eläkää te vain menneisyydessä (…)

Minä en lähde ulkomaille paremman palkan perässä vaan tällaisten älyttömyyksien takia kuin tämä video.

Minä kyllä haluaisin mennä naimisiin ja hankkia lapsiakin, mutta meillä se ei ole juridisesti mahdollista, joten varmaan se tulee tapahtumaan jossain sellaisessa maassa, missä ajatellaan edistyksellisemmin eikä hypitä seinille, jos jollakulla on kaksi isää tai kaksi äitiä.

Tämä video vahvisti päätöstäni siitä, etten koskaan hanki lapsia. Kiitos!

Videon YouTube-sivulla peukutuksia on ainakin tähän mennessä tullut ylivoimaisesti enemmän alas- kuin ylöspäin. YouTube tarjoaa myös heti perään Vastagbőr-oppositioblogin laatimaa parodiaversiota, jossa Edda Budaházyn ääneen on yhdistetty kohtauksia The Handmaid’s Tale -sarjasta.

”Liikkeen” kotisivuilta löytyy lisää mielenkiintoista luettavaa. Siellä sotatorvi antaa aivan selkeän äänen: ”rakentajia” ovat muutamat lapsiperheitä tukevat ja aborttia vastustavat järjestöt, ”hävittäjiä” taas Unkarin seksuaalivähemmistöjen liitto, pakolaisia ja turvapaikanhakijoita avustava Menedék-järjestö sekä Patent-yhdistys, jonka tehtävänä on tukea perheväkivallan uhreiksi joutuneita naisia. (Tokihan todellisia väkivallan uhreja pitää auttaa ja joku saattaa tätä apua tarvitakin, mutta Patent-yhdistyksen toiminta ”johtaa usein perheenvastaisiin mielenilmauksiin ja isien demonisoimiseen”, puhumattakaan pahimmasta perheväkivallan muodosta eli ”sikiölapsen” [magzatgyermek, tällaista termiä todellakin käytetään] murhasta…) Kotisivun ylävalikosta löytyy myös kohta ”Ongelmat”, ja niitähän on tietenkin kolme: maahanmuutto, abortti ja seksuaaliset poikkeavuudet.

Tämä koko juttu olisi helppo kuitata suhteellisen pienen natsihörhöporukan huvittavaksi vouhotukseksi. ”Liike” ilmoittaa tekevänsä yhteistyötä muutaman tunnetun äärioikeistotahon kanssa, joista merkittävin lienee äärioikeistosivusto kuruc.info, mutta mitään laajempaa tai virallisempaa tukea se ei näytä nauttivan. Löytyyhän tuommoisia hörhöjä meiltäkin ja kaikkialta Euroopasta. Eikö tätä voisi lukea vitsinä samaan tapaan kuin lukuisat suomalaiset lukevat Jouko Pihon blogeja?

Voisi kai. Se vain hirvittää, miten monet noista ylempänä linkitetyn YouTube-videon kommentoijista eivät yhdistä näkemäänsä mihinkään hassuun marginaaliporukkaan vaan Unkarin hallitukseen ja Fidesz-puolueeseen. Vaikka videon tekijöillä näyttäisi olevan yhteyksiä lähinnä äärioikeistoon tai Jobbik-puolueen liepeille, Sinäputkilon kommentoijat puhuvat ”vastenmielisestä hallituksen propagandasta” tai kuittaavat, että Unkarin pahin ongelma on Fidesz.

Eikä ihme. Pääministeri Orbán uusine hallituksineen on ottanut väestönlisäyksen entistäkin keskeisemmäksi ohjelmakohdaksi, ja ilmeisesti väestön lisääntymisen nähdään olevan nimenomaan perinteisestä äitiydestä kiinni. Orbán haluaa ”solmia laajan sopimuksen Unkarin naisten kanssa”, sillä ”heidän varassaan demografia seisoo tai kaatuu”. (Tosin tähän linkitetty Index-portaalin juttu nimeää myös tämän politiikan ongelmakohdat: lapsiperheiden tuet, joihin Unkarin valtio sijoittaa enemmän kuin useimmat naapurinsa, on kohdistettu selkeästi hyvätuloisiin perheisiin, mutta juuri nämä ovat itse asiassa altteimpia lähtemään maasta tai viivyttämään lasten hankkimista, jos julkisen koulu- ja terveydenhuoltojärjestelmän alamäki jatkuu ja yksityiset opetus- ja terveyspalvelut koetaan liian kalliiksi.)

Se on myös jo aiemmin kuultu vallanpitäjien suusta, että Unkari ei aio ratifioida perheväkivallan vastaista Istanbulin sopimusta, koska maahanmuutto. (Niin juuri – Unkarin naisia ei uhkaa mikään muu kuin mahdollinen himokkaiden muslimimiesten invaasio.) Perheväkivallan uhrina kuolee Unkarissa nainen viikossa ja lapsi kuussa, mutta tästä pitävät ääntä vain oppositiopuolueet. Abortti puolestaan on Unkarissa toistaiseksi ollut sallittu, vaikka sekä katolinen kirkko että äärioikeisto ovat jatkuvasti tehneet abortinvastaista propagandaa. Virallisesti tähän linjaan ei ole tiedossa muutoksia, mutta hieman merkillisen vaikutelman on kuitenkin antanut uusi inhimillisten voimavarojen superministeri Miklós Kásler ja hänen möläytyksensä siitä, että ”ilman nykyistä aborttilakia unkarilaisia olisi jo 20 miljoonaa”.

Ja mitä seksuaalivähemmistöihin tulee, niitäkään ei Unkarissa varsinaisesti hemmotella. Avioliitto on perustuslaissa määritelty miehen ja naisen väliseksi, vaikka homopareilla on mahdollisuus rekisteröityyn parisuhteeseen. Pääministeri Orbán on muutamia vuosia sitten julistanut olevansa kiitollinen Unkarin homoseksuaaleille siitä, että nämä eivät harrasta sellaista provokatiivista käytöstä, jollaista länsimaissa nähdään ja joka kääntyy itseään vastaan (toisin sanoen: kiitos kun pysytte kaapissa vastedeskin!). Orbán on myös välienselvittelyissään äärioikeisto-oppositiopuolue Jobbikin äskettäin eronneen johtajan Gábor Vonan kanssa useampaan otteeseen turvautunut merkillisiin vihjailuihin: Vonan homoseksuaalisuudesta levitettyjen huhujen jälkeen Orbán viime syyskuussa valtiopäivien avajaisissa murjaisi merkillisen vitsin siitä, miten Vona tarvitsisi hallitsemiseen ”vakavampia vehkeitä kuin kulmakarvapinsetit”. (Vitsi meni perille, koko Fidesz-edustajien rivistö puhkesi muhevaan nauruun.)

Synnytystalkooliikkeen natsi-ideologiaa mieleen tuova video, vaikka sen tekijät kytkeytyisivätkin lähinnä poliittiseen oppositioon, on siis itse asiassa aika lailla samoilla linjoilla kuin Unkarin hallitus. Tai päinvastoin. On syntynyt tilanne, jossa äärioikeisto-opposition merkillisimmätkin mielenilmaukset tulkitaan hallituksen politiikaksi. Näin hallitus voi kerätä laariinsa kansallismielisten äärihörhöjenkin kannatuksen, samalla kun Eurooppaan päin pidetään yllä normaalien eurooppalaisten demokraattisten arvojen ja ihmisoikeuksien mukaista julkisivua. Kysymys kuuluu vain, rakennetaanko tämän julkisivun takana todellakin jo Handmaid’s Talen ”Gileadin” kaltaista maailmaa.


Demokratian tilasta ja median uskottavuudesta

Touko 21, 2018

Muutama vuosi sitten, kun EU:ssa yritettiin puuttua demokratian tilaan Unkarissa, hankkeelle antoi nimensä portugalilainen meppi Rui Tavares, josta ”Tavaresin paperin” myötä tuli vähäksi aikaa Unkarissa valtion hallitsemien tiedotusvälineiden ykköspahis. Nyt, kun samantapainen selvitystyö on menossa, sen keulakuvana toimii hollantilainen meppi Judith Sargentini – mutta ehkä siksi, että kyseessä on naisihminen, ehkä myös siksi, että tällä välin on löydetty vielä isompi ykköspahis, hänet kuvataan vain ”Sorosin liittolaisena” ja ”Soros-selonteon” toimeenpanijana. Jo kuukausi sitten julkaistulla videolla hallituksen tiedottaja Zoltán Kovács lausuu:

”On aivan ilmeistä, että se, mikä ei vaaleissa onnistunut, sitä yritetään vaalien jälkeen osaksi jo tunnetuilla, osaksi kehittyvillä keinoilla. Yritetään murtaa se Unkarin hallituksen näkökanta, että tiukasti ja päättäväisesti torjutaan [pakolaisten] pakollista jakamista [EU-maiden kesken] koskevat määräykset (…) Rouva Sargentinin selonteko on selkeästi Soros-verkoston, Soros-imperiumin selonteko.”

Kuten viime postauksessani kirjoitin, Sargentinin raportin johdosta tehdään parhaillaan lisäselvityksiä ja käydään keskusteluja, ja periaatteessa mahdollista voisi olla ns. 7. artiklan soveltaminen eli äänioikeuden riistäminen Unkarilta. Käytännössä tämä on hyvin vaikeaa, sillä tämmöinen päätös vaatisi täydellisen yksimielisyyden, joten ainakin Puola sen pystynee torpedoimaan, jos niin pitkälle päästäisiin. Unkarin hallitus on kuitenkin asianmukaisen närkästynyt, ja hallituksen verkkosivuilta (kormany.hu) löytyy sekä unkariksi että englanniksi tiukkaa tekstiä. Vielä muutama päivä sitten ulkoministeri Szíjjártó tykitti, että europarlamentaarikot eivät välitä Unkarin todellisuudesta vaan valmistelevat näytösoikeudenkäyntiä Unkaria vastaan, että tietyt kansalaisjärjestöt mustamaalaavat Unkaria ja että Sargentinin raportti on kokoelma valheita.

Sargentinin raportin johdosta on ilmeisesti julkaistu kokonaisen vihkosen laajuinen kannanotto, jota ei hallituksen verkkosivuilta näytä löytyvän – onneksi sen julkisti kotisivullaan unkarilainen sosialistimeppi István Újhelyi. Tekstin ovat saaneet käsiinsä myös politiikantutkijat Rafael Labanino (Frankfurtin Goethe-yliopisto) ja Zsófia Nagy (Budapestin ELTE-yliopisto), ja heidän yksityiskohtainen englanninkielinen vastineensa hallituksen brosyyriin löytyy Concerned Hungarians -blogista. Yritän pikaisesti referoida muutamia pääkohtia.

Ensinnäkin: vuonna 2012 säädetty uusi perustuslaki on alusta alkaen herättänyt epäilyksiä ja kiivasta keskustelua, siihen on jatkuvasti tehty (samoin kiisteltyjä) muutoksia ja korjauksia, Venetsian komissio (Euroopan neuvoston alainen oikeusasioiden asiantuntijaryhmä) on useaan otteeseen ilmaissut huolensa mm. demokraattisen vallanjakojärjestelmän vaarantumisesta. Hallitus muistuttaa, että perustuslakiluonnosta käsiteltiin koko parlamentin ja kaikkia puolueita edustavan työryhmän voimin (josta oppositio tosin lähti ovet paukkuen) ja että sitä oli edeltänyt laaja kansallinen konsultaatio. Hallituksen tiedote, näin Labanino ja Nagy muistuttavat, ei kuitenkaan puutu pääongelmaan eli siihen, että perustuslailla ja lainmuutoksilla oikeus ja lainsäädäntö on valjastettu palvelemaan hallituspuolueen pyrkimyksiä ja etuja. Hallituspuolue pystyy yksin nimittämään perustuslakituomioistuimen tuomarit, ja perustuslakituomioistuimelta on myös viety oikeus puuttua vero- ja budjettilainsäädäntöön.

Myös tämänkeväisten vaalien jälkeen ETYJin valvontaryhmä oli arvostellut valtion ja valtapuolueen resurssien sekoittamista – siis: valtion rahoilla ja koneistolla pyöritettiin valtapuolueen vaalikampanjaa – sekä pelottelevaa ja vihaa lietsovaa vaalipropagandaa, ja myös yhden ehdokkaan vaalipiirien (joista ”voittaja vie kaiken”) suhteen oli esitetty epäilyksiä. Hallitus vakuuttaa vain parantaneensa vaalipiirijärjestelmää, mutta ei puutu muihin, tässä blogissakin esillä olleisiin ongelmiin, kuten muukalaisvihalla ratsastavaan vaalikampanjointiin tai ulkounkarilaisten äänestäjien eriarvoiseen kohteluun, ehdokasasettelun epäselvyyksiin väärennettyine kannattaja-allekirjoituksineen tai arvoituksellisine feikkipuolueineen, joilla ilmeisesti opposition äänet pyrittiin hajottamaan.

Sargentinin raportissa puututaan erikseen ns. kansallisiin konsultaatioihin. Hallitus pyrkii vastineessaan esittämään konsultaatiot rohkeana suorana demokratiana (”on tärkeää korostaa, että Unkari ainoana EU-maana uskalsi kysyä kansalaistensa mielipidettä siitä, miten maahanmuuttokriisi olisi hoidettava”). Sitä vastoin se ei mainitse, että – kuten jo Euroopan komissio oli huomauttanut – kansallisten konsultaatioiden kysymykset olivat johdattelevia ja sisälsivät harhaanjohtavia tai suorastaan valheellisia väitteitä (Euroopan komission julkaisema tiedote, jossa “Pysäytetään Brysseli!” -kyselyn väärät väitteet kumotaan, löytyy englanniksi täältä). Labanino ja Nagy muistuttavat, että esimerkiksi tämän ”Pysäytetään Brysseli!” -konsultaation painattaminen ja postittaminen maksoi valtiolle miljardi forinttia eli yli kolme miljoonaa euroa, ja pelkästään huhtikuun 2017 aikana tähän konsultaatioon liittyvät mainoskampanjat söivät yli neljä kertaa tämän summan veronmaksajien rahaa.

Oikeuslaitoksen riippumattomuuteen liittyvien lukuisien ongelmien lisäksi EU on jo monesti puuttunut Unkarissa kukoistavaan poliittisten päättäjien korruptioon. Euroopan neuvoston alainen korruptionvastainen ryhmä GRECO (jossa myös Unkari on jäsenenä) on turhaan vaatinut tarkempaa ohjeistusta parlamentin jäsenten jääviyskysymyksiin, ja toisin kuin hallitus vastineessaan Sargentinin raporttiin antaa ymmärtää, parlamentin jäsenillä voi olla ja onkin intressejä liikeyrityksissä. Myöskään heidän perheenjäsenistään ei ole säädetty mitään (väkisinkin tässä tulevat mieleen esimerkiksi ulkoministeri Péter ”Vanhempani ostivat minulle tämän luksustalon säästöillään” Szíjjártó tai entinen salkuton ministeri Lajos ”Äitini ei ole kenenkään bulvaani” Kósa, pääministerin vävypojan bisneksistä nyt puhumattakaan). Poliittisten päättäjien intresseistään ja omistuksistaan tekemiä ilmoituksia ei tarkisteta eikä niiden puutteista ole seuraamuksia (tässä muistuu mieleen esimerkiksi propagandaministeri Antal Rogánin mystisesti laajeneva luksusasunto), eikä lobbaajien toimintaa valvota tai seurata.

Korruption vastustamiseen liittyy myös usein kosketeltu kipupiste: vapaiden kansalaisjärjestöjen toiminta Unkarissa. Joulukuussa 2015 Unkari erosi Open Government Partnership -ryhmästä, jonka jäsenvaltiot (tällä hetkellä yli 70) ovat sitoutuneet tukemaan avointa päätöksentekoa ja vapaata kansalaisyhteiskuntaa sekä taistelemaan korruptiota vastaan. Hallituksen selityksen mukaan OGP on viime vuosina hukannut alkuperäiset tavoitteensa ja keskittynyt nokkimaan Unkari parkaa: ”järjestön raporteissa on laajalti hyväksytty niiden kansainvälisten kansalaisjärjestöjen mielipiteet, joissa Unkaria jatkuvasti kritisoidaan, kun taas hallituksen vastaukset on jätetty täysin huomiotta”. Labanino ja Nagy huomauttavat, että Unkari lähti OGP:stä välttääkseen neuvottelut, johon sitä olisi kutsuttu, ja että koko OGP:n historian aikana vain Unkari ja Tansania ovat toimineet näin, jopa Azerbaidžankin on nuhteita saatuaan yrittänyt parantaa tapansa.

Ulkomailta tukea saavat kansalaisjärjestöt joutuvat myös viime vuonna säädetyn lain mukaan ilmoittautumaan erilliseen ”ulkomailta käsin rahoitettujen järjestöjen” rekisteriin, Venäjän ”agenttilain” malliin. Hallitus selittää, että tämä ilmaus on pelkästään faktinen eikä mitenkään tuomitseva tai leimaava ja että koko lain tarkoitus on vain lisätä avoimuutta. Itse asiassa kuitenkin kaikki kansalaisjärjestöt ovat ennenkin joutuneet raportoimaan rahoituksestaan ja raha-asioistaan julkisesti, eikä vuoden 2017 ”agenttilaki” tuo tähän mitään uutta. Kuvaavaa on, että ”ulkomaiseksi rahoitukseksi” määritellään myös muihin EU-maihin sijoittuvilta tahoilta tai jopa Euroopan komissiolta tuleva rahoitus sikäli, kuin sen jaosta eivät päätä Unkarin viranomaiset. Tarkoitus on siis selvästi leimata kaikki sellainen rahanjako, josta Unkarin hallitus ei pääse päättämään. (Tähän liittyy myös hallituksen massiivinen mediakampanja ”Soros-verkostoa” tai ”Soros-imperiumia” vastaan.) Kaiken lisäksi tekeillä oleva Stop Soros -lakipaketti (!) asettaisi kansalaisjärjestöjen ulkomailta saamalle tuelle 25 %:n erityisveron.

Kenties kaikkein hämmentävintä luettavaa on sananvapauteen liittyvä osio. Vastauksessaan Venetsian komission ja muiden eurooppalaisten elinten huolestumiseen median vapaudesta Unkarin hallitus selittelee laajalti, miten uusi medialaki oli tarpeen ennen kaikkea digitalisaation takia, miten toimittajien lähdesuoja on nyt entistä paremmin turvattu ja miten hallitus pyrkii edistämään mediamaiseman monipuolisuutta ja tasapainoa. Itse asiassahan Unkarin media on todella näyttävästi keskitetty hallituksen ja sitä lähellä olevien tahojen valvontaan, ja oppositio- sekä kriittisen median toimintaa vaikeutetaan systemaattisesti, alkaen siitä, että kriittisiltä toimittajilta on usein evätty pääsy parlamenttiin. Labanino ja Nagy toteavat, että Unkarin noteeraukset Freedom Housen lehdistönvapausindeksissä (johon hallitus itse viittaa!) ovat heikonlaiset, niin että Unkarin lehdistö on enää ”osittain vapaa”, ja nostavat esiin Gergely Nyilasin tapauksen, jota kansainväliset asiantuntijat ovat pitäneet lehdistön vapauden rikkomisena. Index-portaalin tutkiva toimittaja Nyilas soluttautui vuonna 2015, pakolaiskriisin kärjistymisen aikoihin, pakolaisjoukkoon kirgisialaisena turvapaikanhakijana esiintyen. Paljastettuaan henkilöllisyytensä viranomaisille Nyilas joutui syytteeseen asiakirjojen väärentämisestä ja viranomaisten harhauttamisesta ja tuomittiinkin, tosin lievimmällä mahdollisella tavalla: hän sai julkiset nuhteet ja joutui maksamaan oikeudenkäyntikulut. Tuomiosta on valitettu.

Monia muita, tässäkin blogissa esillä olleita asioita voisi tässä vielä selostaa: tasa-arvon edistäminen ja perheväkivallan torjuminen jää ”konservatiivisen” perhepolitiikan jalkoihin, rasismi ja suvaitsemattomuus rehottavat yhä, esimerkiksi romanien tilanne on kaikista hallituksen kehumista malliprojekteista huolimatta surkea, ja pakolaiskriisin yhteydessä turvapaikanhakijoiden ihmisoikeuksia on massiivisesti rikottu. Labaninon ja Nagyn analyysin lopputulos on joka tapauksessa sama: Unkarin hallituksen vastaus Sargentinin raporttiin väistelee, vääntelee ja vääristelee tosiasioita.

Sargentinin selonteosta ja sen pohjana olevista selvityksistä ilmenee Labaninon ja Nagyn mukaan usein sama toimintalinja. Ensin säädetään laki, joka on selvästi perustuslain ja demokratian perusarvojen vastainen – näin on käynyt sekä oikeuslaitoksen ”reformissa”, johon liittyi keskeisten viranomaisten erottamisia tai eläkkeelle pakottamisia, että uudessa uskontolaissa, joka ilmeisen mielivaltaisesti riisti virallisen statuksen useilta aiemmin virallisesti tunnustetuilta kirkkokunnilta ja uskonyhteisöiltä. Tästä syntyy oikeuskiista, jonka hallitus saattaa hävitäkin, mutta silti saavutettu tila jää voimaan hallituksen eduksi, kenties sillä hinnalla, että joillekin vahinkoa kärsineille ja juridiseen limboon jääneille maksetaan korvauksia.

Laajemminkin voisi sanoa, että Unkarin hallituksen vastine Sargentinin selontekoon ilmentää kaksinaamaista luikertelua eli ns. riikinkukkotanssia, kuten Orbán itse on strategiaansa nimittänyt. Eurooppaan päin ollaan eurooppalaisten arvojen puolustajia, torjutaan jyrkästi kaikki syytökset demokratian vaarantamisesta, vaikka oma demokratia pitääkin varustaa jollakin selittävällä etuliitteellä, olkoon se sitten “enemmistödemokratiaa”, “illiberaalia demokratiaa” tai “kristillistä demokratiaa”. Eurooppalaisen demokratian ulkoiset muodot on säilytetty – vaalit ovat periaatteessa vapaat, oikeuslaitos periaatteessa puolueeton, kuka hyvänsä voi perustaa lehden tai nettiportaalin, jossa Orbánin hallitusta haukutaan miten häijysti hyvänsä, ja vaikka ”valtion/kansakunnan vihollisista” puhutaankin entiset maailmanajat mieleen tuovalla tyylillä, näitä vihollisia ei ainakaan vielä tuomita näytösoikeudenkäynnissä kahdeksikymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön. Todellisuudessa kuitenkin Unkarin hallinto on mafiamaisen korruption rämettämä, ja sen epäkohtiin puuttuminen ei tosin johda salaisen poliisin kidutuskammioihin mutta ainakin lukuisiin käytännön hankaluuksiin ja ikävyyksiin.

Hämmentävintä on, se täytyy taas kerran todeta, seurata sananvapauden ja julkisen tiedonvälityksen tilannetta Unkarissa. Virallisen, siis julkisrahoitteisen uutismedian tyyli ja taso panee yhä uudelleen haukkomaan henkeä. Ja tästä pääsenkin tämänkertaisen tarinani loppukevennykseen.

Unkarinkielisessä somekuplassani pohdiskellaan tällä hetkellä, ovatko valtion ykkösteeveekanavan uutisten toimittajat näin naiiveja vaiko pelkästään kyynisiä (“mitä sillä on väliä, kunhan menee kansaan, ja kun näin nämä asiat koetaan”). Sunnuntai-iltapäivän uutislähetyksen perinteiseen ”maahanmuuttajat kylvävät tuhoa onnettomassa Länsi-Euroopassa” -blokkiin oli nimittäin, Dresdenissä kahdessa vastaanottokeskuksessa puhjenneesta mellakasta kertovan uutisen jatkoksi, otettu tieto, jonka mukaan Saksan Nordrhein-Westfalenin osavaltiossa Essenin kaupunki (Essen merkitsee myös ’syöminen’ tai ’ruoka’) kunnioittaa muslimien paastokuukautta vaihtamalla nimensä ramadanin ajaksi virallisesti Fasteniksi (’paasto’).

essen.jpeg

Uutinen näyttää edelleenkin löytyvän MTV1:n videoteekistä (uutislähetyksessä noin kohdassa 6:35), mutta siltä varalta, että se poistettaisiin, upotettu videopätkä on talletettu myös 444.hu-sivuston tästä kertovaan artikkeliin. Väite Essenin kaupungin nimenmuutoksesta on tietenkin hölynpölyä, ja edes jonkinlaisella saksan- ja lukutaidolla toimittajille olisi luullut tämän selviävän. Uutisen lähteenä toiminut Noktara.de-sivusto on nimittäin vitsiportaali, jota ylläpitää kaksi maahanmuuttajataustaista saksalaista muslimia; heidän tarkoituksensa on tehdä ”etnosatiiria” ja nauraa sekä muslimeille että suvaitsemattomille ja tietämättömille ulkopuolisille. Myös Noktaran toimituksessa unkarilaisen laatujournalismin saavutukset on pantu merkille, ilolla tai vahingonilolla. Unkarilaisen median seuraajana jään odottelemaan, milloin Unkarissa uutisoidaan Noktaran tietojen perusteella esimerkiksi yhdeksänvuotiaasta saarbrückeniläisestä Timmystä, jonka vanhemmat solidaarisuudesta muslimeja kohtaan pakottavat paastoamaan ramadanin aikana, tinkimättä myöskään nukkumaanmenoajasta, joka koittaa ennen päiväpaaston päättymistä.


Demokratian ydinkysymyksiä

Touko 18, 2018

Unkarin uusi hallitus on sitten astunut virkaansa, ja pääministeri Orbán on pitänyt parlamentissa asian johdosta puheen, joka uhkui optimismia. ”Unkari on meille ensi sijalla, mutta työllämme haluamme vahvistaa myös Eurooppaa”, julisti Orbán ja vakuutti, että tähdet Unkarin yllä ovat nyt suotuisammassa asemassa kuin aikoihin: Euroopan painopiste on siirtymässä itään, ja Unkarista ja sen naapurimaista on tulossa koko alueen kehityksen veturi. (Mikähän siinä on, että minun intternetissäni kerrotaan ihan toisenlaisia asioita?) Tämän turvaamiseksi myös Eurooppaa uhkaavan massamaahanmuuton vaaroilta tarvitaan sekä vahvaa maanpuolustusta että kristillistä kulttuuria ja sen arvoja.

Jo aiemmin Orbán kuvaili ohjelmaansa ”kristillisdemokraattiseksi”. Valtion yleisradion uutisille hän oli lausunut tähän tapaan:

Hallitus rakentaa Unkarissa kristillistä demokratiaa, jossa ihmisarvo on kaikkein tärkein, vallan eri haarat on erotettu toisistaan [mitähän tämä tarkoittaa, kun oikeasti sekä lainsäädäntö-, toimeenpano- että tuomiovalta samoin kuin ”neljäs valtiomahti” eli lähes kaikki perinteinen media ovat samoissa käsissä?], vapaus on ehdoton arvo, perheitä tuetaan, globaalit ideologiat torjutaan, uskotaan kansakunnan tärkeyteen, taistellaan täystyöllisyyden puolesta, pidetään tärkeänä naisten tasa-arvoa eikä haluta sellaisia muutoksia, jotka johtaisivat antisemitismin voimistumiseen maassamme.

Aiempi ”illiberaali” demokratia, joka muualla maailmalla on nostattanut ihmettelyä ja vastalauseitakin – muistakaamme, miten aivan äskettäin Itävallan periaatteessa ystävällismielinen liittokansleri Kurz Orbánin tavatessaan nimenomaisesti muistutti itse olevansa liberaali – on siis vaihdettu ”kristillisdemokratiaan”. Tällä käsitteellähän on Sentroopassa kahtalaiset juuret. Toisaalta ”kristillisdemokratialla” ymmärretään sellaista porvarillista – siis perinteitä, perusarvoja ja yksityisomistusta kunnioittavaa – politiikkaa, joka pyrkii osoittamaan sosiaalista omaatuntoa ja rakentamaan sovintoa myös yhteiskunnan vähäosaisempien suuntaan, tavallaan taistelemaan hyvällä mullistusmielistä työväenliikettä vastaan. Toisaalta sentrooppalaisen kristillisdemokratian pimeään puoleen on kuulunut sanan ”kristillinen” pimeä puoli eli juutalaisvastaisuus: se on myös ns. tavallisen kansan nimissä vastustanut stereotyyppistä juutalaista viholliskuvaa eli ahnetta ja kieroa kosmopoliittis-kaupunkilaista puoliherrasväkeä. Orbánin kristillisdemokratia edustaa näiden molempien uusintaversiota, jossa aktiivisen antisemitismin tilalla on vihan ja pelon lietsonta muslimi-maahanmuuttajia kohtaan.

Vaikka Orbán vakuuttaa suhtautuvansa Eurooppa-projektiin periaatteessa yhä myönteisesti, Unkarin poliittinen meno on alkanut nostattaa yhä äänekkäämpää vastustusta Brysselissä, ja Suomessakin on ns. valtamedia julkaissut entistä useampia kriittisiä uutisjuttuja Unkarista. (Mielenkiintoista muuten lukea niiden kommenttiketjuja: selvästikin Orbánilla on Suomessa jo vankka fanijoukko, jonka mielestä valtamedia vain valehtelee ja mustamaalaa kaikkien kansallismielisten sankaria. Vaikea näitä kommentteja on vakavalla naamalla lukea – kun suomalaisten fanien mielestä Orbán taistelee urhoollisesti ”korruptoitunutta EU:ta” vastaan, sitä tosissaan ihmettelee, mahtavatko nämä kommentoijat seurata unkarilaisia korruptiokeskusteluja, joissa vakuuttuneimmatkaan Fidesz-uskovaiset eivät lopulta pysty puolustamaan Orbánin ja hänen lähipiirinsä käsittämätöntä rikastumista mitenkään muuten kuin sillä, että ”no varastivathan sosialistitkin”.)

Viime viikkoina on esillä ollut hollantilaisen viher-mepin Judith Sargentinin selonteko Unkarin demokratian tilasta. Sargentinin raportti, josta äänestetään valiokunnassa kesäkuussa ja koko EU-parlamentissa syyskuussa, voisi johtaa siihen, että Unkarin kysymys nostetaan Euroopan neuvoston käsittelyyn, ja periaatteessa Unkaria voisi lopultakin uhata ns. 7. artiklan soveltaminen eli pahimmillaan äänioikeuden riisto. Siitä, miten todellinen tämä uhka on, voi varmaan olla monta mieltä… Tässä yhteydessä Unkarissa vieraili äskettäin myös EU:n naisten oikeuksien ja tasa-arvon valiokunnan (FEMM) edustajana saksalainen sosiaalidemokraatti Maria Noichl, joka antoi myös haastattelun viikkolehti HVG:lle.

Haastattelussa Noichl muistuttaa, että hänen Unkarin-vierailunsa oli vain yksi osa Sargentinin raporttiin liittyvää selvitystyötä. Pelkkien henkilökohtaisten vaikutelmien ohella EU:n elimet voivat nojautua myös tutkimustietoon ja tilastoihin, joiden mukaan sukupuolten tasa-arvon osalta Unkari on Euroopan häntäpäätä (ja on ollut jo pitkään, tämä ei siis ole mikään päivänpoliittinen kehitys). Muuten haastattelu on muotoiltu tavallaan reaktioksi kenenpä muun kuin hallituksen ikioman törkytuutti-journalistin, tunnetusti sanojaan siivilöimättömän Zsolt Bayerin tavanomaisen räyhäpoleemiseen juttuun, joka keskiviikkona ilmestyi hallituksen uskollisessa äänitorvessa, Magyar Idők -lehdessä. (En viitsi sitä tähän linkittää, unkarintaitoiset löytänevät sen varsin vähällä vaivalla.)

Bayerin ”avoin kirje Maria Noichlille” on otsikoitu Ei, ei, ja ei! (Toisaalta sana nem merkitsee unkariksi paitsi ‘ei’ myös ‘sukupuoli’, ilmeisesti tässä on yritetty sanaleikkiä.) Kirjoitus on siis vastalause kaikkea sitä vastaan, mitä ”hyvinvoinnin höperryttämät” ja ”epänormaalit” länsieurooppalaiset ”hölmöissä selonteoissaan” esittävät. Bayerin mielestä Noichl ja kumppanit vaativat unkarilaisia ”muuttamaan perheen käsitteen sellaiseksi, mikä sopii teille sairaille idiooteille”, eli siis julistamaan, että ”perhe ei ole miehen ja naisen yhteys vaan 72 gender-identiteetin vapaavalintainen tai sattumanvarainen yhteenliittymä”, ”joka laajenee sitä mukaa, kuin yhä useammat perverssit lobbaavat itselleen oikeuden ”kunnioitukseen” ja ”tasa-arvoon”.” Lisäksi, näin Bayer, ”meidän pitäisi tunnustaa, että naisten vastainen väkivalta suorastaan rehottaa maassamme”, että ”mustalaisnaiset/tytöt/vaimot” eivät saa tasavertaista terveydenhuoltoa, ja lisäksi Noichl ja kumppanit puolustavat aborttia, joka Unkarissa ”valitettavasti” on vielä vapaa, sillä “teidänkaltaisenne idiootit tykkäävät vain kuoleman kultista, löytävät ‘kauneutta’ vain perversiosta, ja suorastaan vihaavat elämää, kaikkea luonnollista, itsestäänselvää, todella kaunista, perinnettä”. Ja niin, koko tämä FEMM on tietenkin pelkkä ”valheiden ja älyttömyyksien kasauma”. Muistutan taas, että tämä hillityn älyllinen kirjoitus ei siis ole ilmestynyt millään MV-lehden tyyppisellä villisivustolla vaan oikeassa, valtion varoilla ja hallituksen maksullisilla ilmoituksilla tuetussa sanomalehdessä.

Noichl, jolle Bayerin möläytykset ilmeisesti on selitetty ja käännetty, torjuu ne viileän rauhallisesti. ”Gender” ei ole FEMMin keksimä eikä kenties paras mahdollinen termi, mutta kysymys ei ole 72 mahdollisesta perversiosta vaan sen tutkimisesta, miten mieheksi tai naiseksi syntyminen määrää ihmisen elämää ja mahdollisuuksia ja mitä tämän johdosta tulisi tehdä. FEMMin tarkoitus ei ole puuttua EU:n jäsenvaltioiden perustuslakeihin; sitä vastoin ”paria yksinkertaista asiaa odotamme, kuten naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamista”. Ei tietenkään ole niin yksinkertaista väittää, että Unkarissa naisten asema tässä suhteessa olisi heikompi, koska tilastot eivät ole vertailukelpoisia. ”Uskotteko te, että raiskattu mustalaisnainen Unkarissa menee tekemään rikosilmoituksen poliisille?” Noichl kysyy haastattelijalta. Aborttikysymyksissä Unkari ei ole sen heikommassa jamassa kuin muut Euroopan maat, mutta – näin Noichl – ajanmukaista ehkäisyä ei tarjota julkisen, maksuttoman terveydenhuollon ohessa, katumuspillerikin vaatii reseptin, ja ulkopuolisellekin on selvää, että valtio kannustaa tiettyjä yhteiskunnan kerroksia hankkimaan lapsia, toisia taas ei.

Niinpä. Eniten Noichlia on järkyttänyt vierailu romanien asuttamassa köyhässä kylässä tai “ghetossa”, missä köyhyys ja kurjuus oli tuonut hänen mieleensä aiemmat työmatkat Afrikan kehitysmaihin. “Se, mitä näin, sai sanat juuttumaan kurkkuuni. Tuntui, ettei tämä voi olla totta.” Jututtamiltaan ihmisiltä Noichl oli kuullut tarinoita synnyttäjien karusta kohtelusta, pakkosteriloinnista tai siitä, miten viranomaiset pelottelevat romaneja – ”köyhyys on suorastaan kriminalisoitu” – tai esimerkiksi ottavat lapsia huostaan pelkästään taloudellisista syistä. Ja kaiken kaikkiaan: arvot ja arvostukset sikseen, se, mitä Noichl kerta kaikkiaan ei suostu hyväksymään, on ihmisten – myös kansalaisjärjestöjen ja -aktivistien – pelotteleminen. Bayerin artikkeli, näin Noichl toteaa haastattelun lopussa, ei pelota eikä loukkaa häntä henkilökohtaisesti – se vain ”heijastaa Unkarin yleisiä mielialoja naisia kohtaan”.

Samaan aikaan Unkarin päättäjät ovat kyllin kauan maahanmuuttovastaisuutta rummutettuaan ottamassa seuraavan askeleen, joka liittyy kuin liittyykin ns. naisasioihin. Kuten tässä jo kerroin, Orbán on ilmoittanut haluavansa solmia sopimuksen Unkarin naisten kanssa – sopimuksen synnytystalkoista, kuten suomalaiset poliitikkosedät asian ilmaisevat. Kun väki vanhenee ja hupenee eikä lisää haluta ottaa ulkomailta, syntyvyys pitäisi ehdottomasti kääntää nousuun. Nyt onkin luvassa uusi kansallinen konsultaatio (eli vallanpitäjien käsiä sitomaton epävirallinen kansalaiskysely), jossa perinteisten maahanmuuttoteemojen lisäksi tullaan erityisesti käsittelemään ”demografista käännettä”. Tästä uudesta konsultaatiosta onkin jo verkossa kiertämässä ensimmäinen ennakoiva versio:

gilead.jpg

1. Olettehan samaa mieltä siitä, että valkoinen hattu on sievempi kuin burka? 2. Olettehan samaa mieltä siitä, että punaisessa puvussa näytte paremmin Elioksen LED-lamppujen valossa? [Tässä on viittaus pääministerin vävyn korruptionkäryiseen katulamppufirmaan, jonka lamput kaiken lisäksi osoittautuivat valoteholtaan surkean huonoiksi.] 3. Olettehan samaa mieltä siitä, että on parempi tulla raskaaksi kuin pudota hissikuiluun?

Olisikohan muuten aika muidenkin kuin ns. tunnustavien feministien lopultakin myöntää, että sukupuolten tasa-arvo on ihan oikeasti demokratian ydinkysymyksiä?