Muutakin pitäisi hommailla, mutta raapaistaan nyt vielä pikainen päivitys.
Zsolt Bayer, tässäkin blogissa jo monesti esillä ollut toimittaja, juontaja, blogisti ja julkisuushahmo, Fidesz-puolueen vanhan perustaja-ydinjoukon ja Orbánin lähipiirin jäsen, sumeilemattoman törkyturpainen ns. kristillisdemokraattisen Unkarin vihollisten solvaaja, kelluu taas unkarilaiseen mediakuplaani. Tällä kertaa kyseessä on vanhan tuttumme, historiantutkija Krisztián Ungváryn tuore podcast, josta uutisoi Telex-sivusto. Aiheena ovat Bayerin ”elämänvalheet” eli se lievästi sanoen kaunisteltu kuva, jonka hän on luonut isoisästään.
Bayerin äidinisä Károly Gyimes oli ammatiltaan lääkäri. Toisen maailmansodan aikana hänet määrättiin töihin Kiskőrösin ghettoon – siis siinä vaiheessa, kun juutalaisia ruvettiin kokoamaan ”ghettoihin” ja valmistelemaan heidän kuljetustaan tuhoamisleireille. Bayer on itse kertonut isoisästään varsin ihannoivassa valossa: gheton lääkärinä toimiessaan hän auttoi ja pelasti juutalaisia, sodan jälkeen kommunistien valtionpoliisi ÁVH pidätti hänet ja raahasi luoliinsa, mistä hän pelastui muutamien kiitollisten juutalaisten avulla. Totuus on kuitenkin toinen, kuten Ungváry asiakirjojen avulla todistaa.
Károly Gyimes oli jo ennen sotaa innokas nuoliristiläisten eli Unkarin natsien jäsen ja aktiivinen puoluevaikuttaja Kiskőrösin kaupungissa. Perheellä oli suhteita myös (tässäkin blogissa esiteltyyn, myös Suomi mainittu!) Unkarin holokaustin yhteen pääarkkitehtiin László Endreen. Gheton lääkärinä toimiessaan Gyimes kenties auttoi joitakuita (todisteet ovat epämääräisiä), mutta tiedetään myös tapauksia, joissa hän otti uhrilta vastaan mukavan lahjussumman mutta ei silti auttanut tätä. Erityisen vastenmielisenä yksityiskohtana kerrotaan, että Gyimes koulutti kyydityksiä toimeenpanevaa väkeä tekemään ruumiintarkastuksia, joihin sisältyi naisten emättimen tutkiminen (arvoesineiden salakuljettamisen estämiseksi) – ilman desinfiointia ja kumihanskoja vaihtamatta. Nämä kyyditettävien ruumiintarkastukset olivat todellinen hungaricum, kertoo Ungváry, missään muualla niitä ei näin johdonmukaisesti toimitettu.
Sodan jälkeen Gyimes vältti kansantuomioistuimen ilmeisesti rakentamalla itsestään legendaa jonkinlaisena vastarinta-aktivistina. Ura jatkui loogisesti ÁVH:n ilmiantajana, vuodesta 1953 ainakin vuoteen 1961. Ilmiantajana toimimista ei haitannut sekään, että Gyimes vuonna 1961 sotkeutui rikosjuttuun ja sai laittomien aborttien toimittamisesta tai salaamisesta sakkoja sekä vuoden ehdonalaista vankeutta. Tämä on aika jännää sen valossa, miten viime aikoina katolilaiseksi kääntynyt Zsolt Bayer nykyään pauhaa aborttia vastaan.
Tietenkään rikollisten jälkeläiset eivät ole kollektiivisesti syyllisiä tai itse vastuussa siitä, mitä heidän isovanhempansa tekivät joskus ennen heidän syntymäänsä. Se vastuu heillä kuitenkin on, että tarvittaessa selvittäisivät omaa suhdettaan tähän menneisyyteen tai ainakaan eivät levittäisi siitä muunnettua totuutta. Jos Bayer edes jättäisi valehtelematta isoisästään, Ungváry toteaa, sekin olisi pieni askel eteenpäin. Nyt vaikuttaa siltä, että menneisyyden selvittämättömät traumat heijastelevat Bayerin kaltaisilla ihmisillä jonkinlaisena kroonisen loukkaantuneena ”minulla on oikeus” -asenteena.
Mainio Péter Konok kirjoittaa tämän johdosta Facebookissa:
On ihan perusasia, minun mielestäni ainakin, että kukaan ei ole vastuussa esi-isistään. Ei positiivisessa eikä negatiivisessa mielessä. ”Isien ja poikien” (ei Turgenjevin vaan [entisen kirjailijan ja äärioikeistopoliitikon, suom. huom.] Csurkan ja hänen aatetoveriensa) taannehtiva ”logiikka” on säälittävää huitomista.
Mutta siitä on vastuussa jokainen, millaisen kuvan hän esi-isistään luo tai valehtelee kasaan. Tämä tarina, jota Ungváry on nyt selvittänyt, ei itse asiassa kerro Zsolt Bayerin karmeasta isoisästä vaan Zsolt Bayerista. Aivan niin kuin Unkarin virallinen historiapolitiikka ei käsittele karmeaa Horthyn aikakautta vaan virallista Unkaria.
Tämän pikku runontapaisen kirjoitin kymmenen vuotta sitten Szabadság térin muistomerkin yhteydessä. Nyt sen voisi julkaista uudestaan ja omistaa Zsolt Bayerille (ilmiönä). Etenkin sen loppupäätelmät. Vaikka en oikein usko, että hän kykenee itse omaa tilaansa mitenkään käsittelemään.
Kun Vaari
asettuu nojatuoliinsa
lapsenlapset kerääntyvät hänen ympärilleen
kuulemaan, millaista oli
olla lapsi tai nuori.
Isoisä vaipuu syviin mietteisiin
– kärpäset joilta revittiin siivet
kivitetyt koirat ja kyyhkyset
tukistetut palmikot, matikanopettajan
tuolille laitettu nasta
koulun lyijyinen ikävyys
kaikki ne rikotut ikkunat
se kissa
(sen silmät muistaa lopun ikäänsä)
ja kaikki periksiantamiset
kantelu valehtelu
en minä varastanut en minä sitä aloittanut
nöyryytys nurkassa seisominen kepinisku
pilkka
yksinäinen masturbointi
loputtomiksi venyvinä öinä
ensimmäiset finnit
kun ne räiskähtävät peiliä vasten
ja se peili itse
kaikki ne pakit katso nyt itseäsi miltä näytät
satuilut ja kuule varmana panin sitä
ja kun selvisi että ei todellakaan
sillä ainahan se tietenkin tuli ilmi
– se röhönauru.
Siispä Vaarin kasvoille leviää hymy
– minun lapsuudessani
aurinko paistoi lämpimämmin
lumi oli kylmempää
ja hunaja makeampaa
opin paljon ja viisastuin
kysyin paljon
ja minulla oli ystäviäkin naurettiin paljon yhdessä
oi lapsuus!
sitten
ensi rakkaudet orastavat viikset
olin hyvä koulussa mutta aikaa riitti
myös leikkiin ja työhönkin
ei niin kuin nyt.
Ei niin kuin nyt.
Vaikka eihän silloinkaan kaikki
pelkkää iloa ja riemua ollut.
Näin se jotenkin toimii
myös tämänhetkinen
kansakunnan muisti.
Uusissa lapsenlapsissa
näkyy vakaa aikomus:
Vaarin joka ainoa
suttuinen pieni salaisuus
pitää sankaruudeksi paisutettuna tai
toisten syyksi lykättynä
veistää graniittiin tai
valaa pronssiin.
Tarvitaan koukkuja, joihin ripustaa
kansakunnan seppeleet.
Koukkuja seinään.
Aina vain koukkuja.
Sentrooppa-Santra 