Raunioiden unohdettu isäntä

Petőfiszállás, kahdesta entisestä pitäjästä, Ferencszállásista ja Szentkútista, yhdistetty ja kansallisrunoilijan mukaan nimetty pieni paikkakunta rautatieseisakkeineen, sijaitsee eteläisessä Unkarissa Szegedin ja Kecskemétin välillä. Sinne on 444.hu-sivuston pitkän journalismin sarjan tl.dr toimittaja Zsolt Sarkadi vaeltanut etsimään ”kartanoa” (kúria), jota paikalliset nimittivät suorastaan ”linnaksi” (kastély). Kahdeksanhuoneinen entinen komea päärakennus rappeutuu unohdettuna pöpelikön keskellä, joka aikoinaan oli hoidettu puisto jalopuineen ja tenniskenttineen.

1920- ja 1930-luvuilla, vielä sodan aikanakin, talossa vieraili mahtimiehiä Unkarista ja ulkomailta, Belgiasta, Ranskasta, Saksasta, myös Virosta ja Suomesta, kertoo artikkelissaan Zsolt Sarkadi. (Virolaisten ja suomalaisten vierailut lienevät liittyneet Horthyn Unkarin aktiiviseen heimosuhdepolitiikkaan. Tarkempaa tietoa en ole vielä onnistunut löytämään; Kansalliskirjaston aineistoon digitoiduista suomalaisista sanomalehdistä ei talon isännän nimeä löydy.) Huhtikuussa 1944 siellä tehtiin saksalaisten arvovieraiden kanssa kohtalokas päätös, jonka toteuttamisesta suuren vastuun kantoi talon isäntä, sisäministeriön valtiosihteeri László Endre. Tämä mies, joka – kuten syyttäjä joulukuussa 1945 sanoi – ”vei koko Unkarin kansan ja yhteiskunnan mukanaan syytettyjen penkille”, on jäänyt unohduksiin lähes yhtä lailla kuin hänen villiintyneen puiston peittämä kotinsakin.

László Endre syntyi vuoden 1895 ensimmäisenä päivänä ellei kulta- niin ainakin hopealusikka suussa. Perhe ei kuulunut suurmaanomistaja-aristokratiaan vaan pikkuaateliin, josta Unkarissa on tapana käyttää unkarilaisittain kirjoitettua englantilaista sanaa dzsentri. Isä Zsigmond Endre omisti kuitenkin yli sadan hehtaarin tilukset, joista oli kehittänyt modernin ja hyvin tuottavan mallitilan, ja nautti paikkakunnalla suurta arvostusta. László-poika suoritti säädynmukaiset lakitieteen opinnot, jotka ensimmäinen maailmansota tosin keskeytti, ja ryhtyi sodan jälkeen säädynmukaiselle virkamiesuralle. Lyhytikäisen Unkarin neuvostotasavallan ajan hän vietti hiljaiseloa kotikartanossaan. Kommunistivallan kukistumisen jälkeen Endre osallistui ns. valkoiseen terroriin eli järjestyksenpalautus- ja kostotoimiin. Hän oli monien kaltaistensa lailla vankasti vakuuttunut siitä, että sekä kaksoismonarkian romahdus että Neuvostotasavallan punainen terrori olivat nimenomaisesti juutalaisten syytä.

Zsigmond-isänsä rinnalla László Endre pääsi nopeasti Unkarin uuden johtajan, valtionhoitaja-amiraali Horthyn lähipiiriin. Vuonna 1923 hän sai vitézin arvonimen (vitézit eli ‘urhot’ olivat Horthyn perustama eräänlainen uuden ajan aatelisto) ja hyvän viran. Főszolgabíró, joka joskus käännetään ‘nimismieheksi‘, oli kaupunkitasolla paikallishallinnon ja oikeuslaitoksen keskeinen vallankäyttäjä. Tässä tehtävässä Endre kunnostautui suorastaan esimerkillisesti, koska ei ollut ainoastaan taitava ja ahkera vaan myös, toisin kuin useimmat aikalaiskollegansa, lahjomaton ja korruptoitumaton. Häntä ei ohjannut raha vaan aate, ”kristillis-kansallinen” ideologia ja etenkin siihen kuuluva antisemitismi. Aikalaislähteiden mukaan Endre toteutti uutterasti ns. byrokraattista antisemitismiä eli juutalaisten kiusaamista. Sarkadi kertoo:

Újság- ja Est-lehdille raportoineen Jenő Lévain mukaan Endre sakotti esimerkiksi isaszegiläistä virvoitusjuomatehtailijaa Ignác Lőwyä, koska tämän hyllyillä oli pölyä ja joissakin pulloissa etiketit eivät olleet asianmukaiset, ravintoloitsija Géza Haasia, koska hänen vaa’assaan “oli gramman verran heittoa”, sekatavarakauppias Lajos Glückiä, koska ”tietyt elintarvikkeet eivät olleet harsolla peitettyinä” ”eikä hintoja ollut merkitty joka pakkaukseen, vain koottu taululle”, sekatavarakauppias Vilmos Ádleria, koska ”tiski ei ollut hangattu puhtaaksi”, ”lattialla oli jalanjälkiä” ja ”liikehuoneiston nurkassa seisoi roskaämpäri”, leipuri Sámuel Steineria, koska hänellä ei ollut kärpäsverkkoa omassa ruokasalissaan ja hänen 500 kilon vaakansa näytti 70 grammaa vikaan. Kistarcsalainen rouva Sonnenschein puolestaan joutui putkaan useammaksi päiväksi, koska oli laiduntanut hanhiaan kielletyssä paikassa.

Virkatyönsä ohella László Endre edisti poliittista uraansa ja loi suhteita aateveljiinsä sekä kotimaassa että ulkomailla, Mussolinia ja Hitleriä myöten. Aktiivinen antisemitismi loi hänelle mainetta tietyissä piireissä, ja 1930-luvulla hän itse julkaisi useita mielipidekirjoituksia, joissa muun muassa ehdotti kiertelevien mustalaisten sulkemista työleireihin ja sterilisoimista. Juutalaiset taas tulisi Endren mielestä poistaa Unkarista kokonaan ja siirtää jonnekin, Palestiinaan, Madagaskariin tai kenties Siperiaan, missä he voisivat muodostaa kokonaan oman yhteiskuntansa, jossa täyttäisivät kaikkia tehtäviä, ja siten torjuisivat niskoiltaan sen ”tällä hetkellä täysin oikeutetun syytteen, että he ovat loisrotu, joka pystyy säilymään hengissä vain imemällä elinvoimaa toisilta roduilta ja niiden työstä”.

Nämä näkemykset eivät tuolloin olleet harvinaisia vaan lähes valtavirtaa: melkoinen osa unkarilaisista pohti ns. juutalaiskysymystä ja uskoi, että juutalaisia oli Unkarissa liikaa ja heillä liikaa vaikutusvaltaa. Jonkinlainen herrasmiesantisemitismi oli Unkarissa laajalti vallalla korkeimpia johtoportaita, itseään amiraali Horthya myöten, ja myös byrokraattinen juutalaisten kiusaaminen oli normaalia. Endre oli kuitenkin näkemyksissään niin äänekäs ja jyrkkä, että jopa Horthyn Unkarissakin sitä hieman paheksuttiin, sisäministeriöstä heristeltiin sormea, ja Endre joutui lopulta luopumaan virastaan ja siirtymään politiikkaan. Poliittiseksi kodiksi löytyi Unkarin kansallissosialistinen puolue, jonka johtaja Ferenc Szálasi sodan lopulla, natsimiehityksen aikaan nousi Unkarin Quislingiksi. Mutta eipä riennetä tapahtumien edelle.

László Endren onni kääntyi pian jälleen, kun tuolloinen pääministeri Kálmán Darányi päätti yrittää ”kesyttää” kansallissosialistit suopeammiksi hallitusta kohtaan nimittämällä heidän johtomiehiään tärkeisiin tehtäviin. Vuonna 1938 Endrestä tuli Unkarin suurimman ja keskeisimmän, Pest-Pilis-Solt-Kiskunin läänin ali-išpaani eli maaherra, korkeimman toimeenpanovallan käyttäjä. Tässä tehtävässä hän pääsi näkyvästi myös edistämään aatteitaan ja toteuttamaan vuosina 1938–42 säädettyjä juutalaislakeja, joilla Unkarin juutalaisilta – vaikka heitä ei vielä fyysisesti hätyytettykään – vähitellen riistettiin oikeudet ja omaisuus. Kun Endrestä vuonna 1944 lopulta tuli ”Unkarin juutalaisten pyöveli”, tämä ei ollut mikään yllätys vaan luontevaa jatkoa hänen toiminnalleen, ja jo kaksikymmentä vuotta kaikille olisi pitänyt olla selvää, mihin tämä mies pyrkisi.

Maaliskuussa 1944 saksalaiset länteen päin ”strategisesti vetäytyvän” itärintamansa turvaamiseksi miehittivät Unkarin. Miehitys oli nopea ja kivuton, Unkarin armeijaa ja hallintoa ei hajotettu eikä rajoja avattu, valtionhoitaja Horthy sai jäädä paikoilleen mutta joutui nimittämään entisen Saksan-lähettilään Sztójayn johtaman saksalaismielisen hallituksen, jonka sisäministeriö saksalaisten vaatimuksesta annettiin äärioikeistolaisten käsiin. Hallintokokemusta taas ei näistä monellakaan ollut, joten László Endre sai tärkeän valtiosihteerin tehtävän, erityisenä osaamisalueenaan ”juutalaiskysymykseen liittyvät toimenpiteet”. Ja nyt seuraa kammottavia tilastoja, jokaisen numeron takana yhtä monta oikeaa ihmiskohtaloa:

Unkarissa eli alkuvuodesta 1944 ehkä 760–780 000 juutalaista, Saksan vallassa olevan Euroopan suurin jokseenkin ehjänä säilynyt juutalaisyhteisö. Muutamia kymmeniä tuhansia oli tosin kuollut työpalvelussa rintamalla tai Kamenets-Podolskin ”muukalaispoliisitoimen” yhteydessä, mutta toisaalta Unkariin oli muualta Itä-Euroopasta saapunut juutalaisia pakolaisia. Toukokuusta heinäkuuhun 1944 Unkarista kyyditettiin 437 402 juutalaista, joista suuri osa menehtyi Auschwitzin kuolemanleirillä. Tätä operaatiota ohjaavalla Adolf Eichmannilla oli alaisinaan 150–200 saksalaista, mukaan lukien autonkuljettajat, sotilaspalvelijat ja toimistohenkilökunta. Suurimman osan kyyditysten yhteydessä tehtävästä ns. likaisesta työstä hoitivat siis unkarilaiset santarmit, poliisit ja virkamiehet László Endren komennossa. Operaatio oli lajissaan Euroopan ja Kolmannen valtakunnan historian ylivoimaisesti massiivisin ja tehokkain. Se oli myös Auschwitzin historian suurin logistinen haaste: leirillä surmattiin jopa 9000 ihmistä päivässä. Auschwitzin uhreista kaikkiaan noin kolmasosa oli Unkarin kansalaisia.

Eichmann ja Endre kohtasivat ensi kerran maaliskuun lopulla 1944; sympatia oli molemminpuolinen, ja miesten välille syntyi ystävyys ja tehokas työtoveruus. Huhtikuun alussa operaation aikataulusta oli jo sovittu. Eichmannin ehdotuksen mukaisesti (Endre olisi esittänyt päinvastaista järjestystä) ensin kyyditettäisiin maaseudun, sitten pääkaupungin juutalaiset. Eri puolilla Unkaria perustettiin – usein tiilitehtaisiin tms. sopivasti kaupungin laidalla ja rautatien lähistöllä sijaitseviin rakennuksiin – juutalaisleirejä tai ghettoja, joihin kesäkuun alkuun mennessä oli kerätty yli 400 000 ihmistä. Virallisten ilmoitusten mukaan juutalaiset vietäisiin ”työhön”, ja lapset ja vanhukset otettaisiin mukaan vain, ”jotta perheet saisivat olla yhdessä”.

Lopullinen päätös logistisesti vaativasta operaatiosta syntyi 22. huhtikuuta Endren nykyisessä rauniokartanossa Szentkútissa, missä illalla asian kunniaksi juhlamaljoja kallistelivat Unkarin sisäministeriön koko johto sekä Eichmann lähimpine työtovereineen. Kyyditysten päämääräksi valikoitui Auschwitz, ainoa vielä toiminnassa oleva ja riittävän kaukana rintamasta sijaitseva suuri tuhoamisleiri. Endre ja Eichmann laativat yksityiskohtaisen aikataulun ja ohjelman, jota jouduttiin vielä vauhdittamaan, sillä täyteen ahdetuissa ghetoissa olot kävivät sietämättömiksi ja kulkutaudit alkoivat levitä. Toukokuun 15:ntena ensimmäiset junat lähtivät liikkeelle, kussakin 47 vaunua ja noin 3000 epäinhimillisen ahtaasti pakattua, usein jo lähtiessään huonokuntoista ja kärsinyttä ihmistä.

Kesäkuun 21:ntenä Endre raportoi ylpeänä ministerineuvoston istunnossa, miten ”maamme puhdistetuissa osissa” tunnelma on kuin ”vuosituhantinen painajainen olisi hellittänyt” ja ”kirvoista puhdistetussa puussa käynnistynyt voimakas, terve verenkierto”. Poissa ovat mustan pörssin kauppiaat ja koronkiskurit, Endre väittää, poissa propaganda ja pelottelu, poissa kylänraiteilta päät yhdessä kuiskuttelevat ja kristittyjä häijysti pälyilevät juutalaisjoukkiot, enää eivät ahneet juutalaiset asianajajat pyöritä ”siviilioikeusjuttujen tulvaa”, enää ei sabotoida eikä piilotella neuvostodesantteja, jopa ”tyypilliset intellektuelli-juutalaiset rikokset” (???) ovat lakanneet… Tämä puhdistumisprosessi jäi kuitenkin kesken.

Kun olisi tullut Budapestin juutalaisten vuoro, valtionhoitaja Horthy pysäytti kuljetukset 6. heinäkuuta. Syynä tähän oli luultavasti sekä ulkopuolinen painostus ja tulevien voittajavaltioiden koston pelko että sisäinen laskelmointi: on arveltu Horthyn pelänneen, että natsimieliset hallintovirkamiehet (kuten Endre) käyttäisivät pääkaupunkiin kyydityksiä hoitamaan tulevia santarmijoukkoja hyväkseen ja tekisivät vallankaappauksen. Ainakaan keskitysleirikuljetuksia ei pysäytetty siksi, että Unkarin johto olisi nyt vasta saanut tietää, mikä Unkarin juutalaisia määränpäässä odotti. Lukuisat unkarilaiset historioitsijat ovat selvitelleet tätä kysymystä ja osoittaneet, että Horthy ja korkeat virkamiehet – myös László Endre – olivat jo aikoja sitten eri lähteistä saaneet tarkkoja tietoja siitä, miten ”lopullista ratkaisua” toteutettiin. Ei myöskään pidä paikkaansa se selitys, jota Endre vielä tuomiota odottaessaan yritti esittää puolustuksekseen: ellei juutalaisia olisi kyyditetty, saksalaiset olisivat tehneet saman ja paljon julmemmin.

Natsien miehittämissä tai asevelimaissa ”juutalaiskysymys” sai monenlaisia ”ratkaisuja”. Miehitetty Tanska onnistui pelastamaan suurimman osan juutalaisista kansalaisistaan, ja aseveli-Suomen pieni juutalaisyhteisö välttyi vainoilta täysin. Romaniassa taas – missä kansanomaisella antisemitismillä oli jokseenkin yhtä vahvat juuret kuin Unkarissakin – diktaattori Antonescun armeija murhasi miehitettyjen alueiden juutalaisia joukoittain, ja elokuussa 1942 valmisteltiin jo Romanian juutalaisten kyydittämistä Belzecin kuolemanleirille. Tämä hanke kuitenkin pysäytettiin, kun Romanian johto tajusi saksalaisten sotaonnen kääntyneen ja alkoi pelätä voittajien kostotoimia. Saksalaiset kiukuttelivat jonkin aikaa, mutta lopulta Romanialle ei koitunut aseveljien taholta mitään hankaluuksia. Liittolaissuhteista tai miehityksestä huolimatta Unkarinkaan juutalaisten kohtalo ei olisi ollut kiveen kirjoitettu.

Elokuussa 1944 Horthy – saksalaisten puuttumatta asiaan! – erotti pääministeri Sztójayn ja nimitti pääministeriksi Géza Lakatosin, jonka tehtävänä (kuten liian pian tuli julki) oli valmistella Unkarin yritys irtautua sodasta ja hypätä Saksan kelkasta. Tässä vaiheessa László Endre pyysi eroa ja matkusti kotikartanoonsa Szentkútiin, minne koko perhe oli kokoontunut juhlimaan isä-Zsigmondin ja hänen Mária-vaimonsa hääpäivää. Kotiin palasi myös László Endren poika Zsiga (suvun pitkän perinteen mukaan esikoispojat saivat joka toisessa sukupolvessa nimekseen Zsigmond, joka toisessa László), joka oli taistellut vapaaehtoisena Suomen rintamalla. Juhlien jälkeen kodille piti jättää hyvästit. Puna-armeijan lähestyessä perhe pakkasi arvoesineet, hautasi hopeat kartanon puutarhaan ja muutti evakkoon Unkarin länsirajalle Kőszegin seudulle. Siellä vanha Zsigmond Endre eräänä aamuna meni majapaikan puutarhaan ja ampui itsensä. Jäähyväiskirjeessään hän selitti, ettei pahenevan sairautensa takia enää halunnut olla taakaksi perheelleen.

Zsigmond Endre haudattiin 15. lokakuuta 1944, ja samana päivänä Horthyn Unkari yritti irrottautua sodasta. Yritys epäonnistui komeasti: saksalaiset miehittivät Budapestin strategiset kohteet ja nostivat valtaan, ”kansakunnanjohtajaksi” (nemzetvezető) kansallissosialistipuolueen johtajan Ferenc Szálasin. László Endre lähti Zsiga-poikansa kanssa oitis Budapestiin ja ilmoittautui taas hallituksen palvelukseen. Hänet nimitettiin sotatoimialueiden siviilihallintokomissaariksi huolehtimaan muun muassa puna-armeijaa pakenevien evakuoimisesta. Niinpä hän ei enää ehtinyt avustamaan ystäväänsä Eichmannia juutalaisten kyydittämisessä.

Saksalaiset nimittäin vaativat edelleenkin Unkarista juutalaisia, ei enää niinkään kuolemanleireissä tuhottaviksi (Auschwitzinkin toiminta alkoi jo yskiä rintaman lähestyessä) kuin työvoimaksi sotateollisuudelle ja viimeisiin epätoivoisiin linnoitustöihin. Enää ei ollut käytettävissä juniakaan, vaan 50–60 000 juutalaista lähetettiin jalan, surkeissa oloissa ja ilman kunnon huoltoa, kuolemanmarssille länttä kohti. Tämän jälkeen Szálasin hallitus kuitenkin alkoi vastustella. Juutalaisista kyllä haluttiin päästä eroon, mutta tässä tilanteessa, kuten ulkoministeri, paroni Gábor Kemény asian ilmaisi, Unkarilla ei ollut varaa menettää neljää miljoonaa miestyötuntia päivässä. Näin syntyi outo tilanne: Sztójayn hallitus oli halunnut taloudellisissa ja sotilaallisissa kysymyksissä vetää itsenäisempää linjaa ja siksi auliisti suostunut saksalaisten vaatimuksiin ”juutalaiskysymyksen” suhteen, Szálasi taas oli paljon valmiimpi sotilaalliseen ja taloudelliseen yhteistyöhön saksalaisten kanssa mutta halusi hoitaa ”juutalaiskysymyksen” omalla tavallaan. Siten Szálasi ja hänen ”nuoliristiläisensä”, kaikista terroriteoistaan huolimatta, tulivat edistäneeksi natsien ”lopullista ratkaisua” paljon vähemmän kuin Sztójayn hallituksen konservatiiviset herrasmiehet.

Szálasin hallituksen päivät olivat luetut. Huhtikuun alussa 1945 koko Unkari oli jo neuvostoarmeijan hallinnassa. László Endre puolisoineen ehti pakoon Itävallan puolelle Salzburgin alueella sijaitsevaan Altenmarktiin asti. Siellä hänet pidättivät heinäkuun alussa amerikkalaiset ja luovuttivat lokakuussa Unkariin yhdessä muiden unkarilaisten sotarikollisten kanssa. Joulukuussa 1945 Endre kahden työtoverinsa, sisäministeri Jarossin ja valtiosihteeri Bakyn kanssa, istui syytettyjen penkillä Budapestin Musiikkiakatemian suuressa, lämmittämättömässä juhlasalissa. Hän kiisti syyllisyytensä loppuun saakka ja korosti vielä viimeisessä puheenvuorossaankin toimineensa vain demokratian periaatteiden mukaisesti, kansan enemmistön tahtoa toteuttaen. László Endre tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin yhdessä Bakyn kanssa 29. maaliskuuta 1946.

Szentkútin rauniokartanon luona ei mikään muistomerkki tai taulu muistuta talon entisistä asukkaista ja heidän osuudestaan Unkarin historian synkimpään lukuun. Vain kartanon lähistöllä sijaitsevan, Pyhän erakko Paavalin sääntökunnan – tätä munkkiveljestöä Endren suku oli erityisesti tukenut – ylläpitämän kappelin luokse on pystytetty kivi ”ikuiseksi muistoksi”, Zsigmond Endren ja hänen Mária-vaimonsa sadannen hääpäivän johdosta 1993. László Endren sisaret Ilona, Mária, Etelka, Szidónia ja Márta kuolivat kaikki vieraalla maalla, Saksassa tai Amerikassa, poika, Suomen-kävijä Zsiga, päätyi äitinsä kanssa Argentiinaan. Muistokiven tekstissä lapsenlapset kertovat tuoneensa ympäri maailmaa sijaitsevilta haudoilta kotimaahan kukan ja kourallisen multaa.

Ja miksi olen pannut tuntikaupalla aikaani tämän pitkän, siis alun perin todella pitkän, artikkelin referoimiseen? Siksi, että minua todella hämmensi se, miten sentään jonkin verran Unkarin historiaa harrastaneena ihmisenä olen voinut tähän asti olla törmäämättä László Endren tarinaan, semminkin kun perheen historiaan kuuluu mielenkiintoinen Suomi-kytkös. Eichmannin rooli holokaustin toimeenpanijana tunnetaan kautta maailman melkein jokaisesta natsismin jälkipyykkiä sivuavasta elokuvasta, ja Szálasi nuoliristiläisineen on helppo nostaa esiin kammottavana pikkuhitlerinä. László Endre taas, vaikka hänen tarinaansa ei varsinaisesti salailla tai peitellä, jää sovinnolla kulisseihin harmaana, asiallisena hallintomiehenä, joka teki vain työtään ja toteutti demokraattisesti enemmistön poliittista tahtoa.

Tämä sopii Unkarin hallituksen historiapolitiikkaan, jossa syyllisyys Unkarin juutalaisten joukkomurhista työnnetään mahdollisimman paljolti saksalaisten ja, sikäli kuin tämä ei onnistu, Szálasin nuoliristiläisten niskoille. Ikään kuin tavallisista, siivoista ja kunnollisista ihmisistä, jopa – kuten László Endren oikeudenkäynnissä syyttäjä muistutti – neljätoistavuotiaista pojanklopeista, ei millään, missään oloissa voisi tulla murhaajia, ikään kuin pahuus ja syyllisyys olisi jossain myyttisessä ”ääripäässä”, kaukana kaukana meistä hyvistä ihmisistä, turvallisen matkan päässä.

***

Päivitys: Tunnuksilla ja paremmalla hakurutiinilla varustetulta kollegalta sain tämän jutun, jonka Uusi Suomi oli julkaissut 23.10.1942. László Endre (muuten taaskin malliesimerkki siitä, miten vaikeaa on ulkomaalaisten hahmottaa ah niin tavallisia unkarilaisia miehennimiä, joissa sukunimenä on tavallinen etunimi, tyyliin ”Lassi Antero” – kumpi olikaan kumpi?) ei vain isännöinyt suomalaisvieraita vaan myös vieraili Suomessa tapaamassa sankaripoikaansa, joka oli ehtinyt haavoittuakin. Juutalaislakien toimeenpanosta ei jutussa kerrota, sitä vastoin kehutaan Unkarin sosiaalipolitiikkaa ja etenkin lapsiperheiden tukemista…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: