Nach der Wahl ist vor der Wahl

joulukuu 15, 2016

Itävallan liittopresidentinvaalit menivät, ja voidaan palata normaalielämään eli odottelemaan seuraavia vaaleja. Nach der Wahl ist vor der Wahl, vaalien jälkeen on ennen vaaleja, kuuluu liittovaltiossa perin ajankohtainen sanonta: ellei liittovaltion tasolla niin jossain osavaltiossa ainakin on aina vaalit tulossa. Uuvuttava, ääntenlaskentaepäselvyyksien takia uusittu ja ennakkoäänikuorten liimausongelmien takia vielä pelättyäkin pidemmäksi venynyt ruljanssi on kuitenkin nyt tältä erää ohi. Ja Itävallan saksa on yhtä ”vuoden sanaa” rikkaampi: vuoden 2016 sanaksi valittiin yleisöäänestyksellä Bundespräsidentenstichwahlwiederholungsverschiebung,  ‘liittopresidentinvaalinuusinnan lykkäys’.

Kuten jo viimeksi taisin kirjoittaa, kaikki oikeistopopulistisen FPÖ:n Norbert Hoferin kannattajat eivät hevillä suostu hyväksymään tappiota. Erinäisillä somefoorumeilla harrastetun jupinan ohella laajamittaisempi salaliittoteoria syntyi videon ympärille, jonka Euronews-kanava kesken ääntenlaskennan meni puolivahingossa julkistamaan. Kuten Profil-lehti kertoo, Euronewsilla ei ollut Wienissä omaa toimittajaa vaaleja seuraamassa, vaan Lyonissa istuva toimitushenkilö katseli livekuvaa videolta ja tulkitsi väärin numerot, jotka äänestysajan lähestyessä loppuaan näytettiin keskusvaalilautakunnan edustajan takana olevalla valkokankaalla.

Näiden lukujen mukaan Hofer oli selvästi johdossa. Mutta: kyseessä ei ollut Hochrechnung, kuten Euronewsin saksankielinen juontaja ehti virheellisesti väittää. Tämä termi, jota asiasta syntyneiden nettikeskustelujen perusteella näköjään kaikki saksantaitoisetkaan eivät ymmärrä, tarkoittaa siihen mennessä laskettujen äänien sekä odotettavissa olevien tulosten mukaan laskettua lopputulosennustetta. Luvut, joiden mukaan Hoferin ääniosuus olisi ollut selvästi yli 50%, eivät olleet tällainen Hochrechnung vaan perustuivat pelkästään siihen mennessä laskettuihin ääniin – ja koska Van der Bellenin tärkeimpien tukialueiden, suurten kaupunkien äänet olivat tässä vaiheessa laskematta ja ääntenlaskenta selvillä vasta pienimmillä paikkakunnilla, joissa Hoferin suosio oli suurempi, nämä luvut näyttivät johtoasemaa Hoferille.

Mutta kun erheellinen tieto Hoferin johtoasemasta oli kerran päässyt eetteriin ja verkkoon, sen nappasi venäläinen feikkiuutissivusto anonymousnews.ru ja ryhtyi tarmokkaasti uutisoimaan vaalipetoksesta. Itävallan sisäministeriö, yleisradioyhtiö ORF:n uutislähetys Zeit im Bild sekä faktantarkistussivusto mimikama julkaisivat oikeampaa tietoa omilla Facebook-sivuillaan, mutta tämä jäi voimattomaksi piipitykseksi: oikaisutietoa jaettiin ehkä muutaman sata kertaa, anonymousnewsin feikkiuutinen sai nopeasti 14 000 jakoa. Sieltä se levisi saksalaisten äärioikeistosaittien kautta YouTubeen ja keräsi siellä päiväkausien ajan jopa satojatuhansia katsojia. Eikä sitä saa millään pois. Huono ruoho ei kuole koskaan, kuuluu vanha intiaanien sananlasku.

Hofer itse kuten FPÖ:n johtokin on toki tunnustanut vaalitappion, vaikka myönsikin tuloksen jääneen kaivelemaan – se oli ”herättänyt hänessä nukkuvan karhun”. Periaatteessa puolue on nyt keräämässä voimiaan seuraavaan vaalitaisteluun. (Parlamenttivaalit ovat edessä 2018, ellei nykyinen hallitus sitä ennen kaadu, ja tämä näyttää vaihteeksi taas aika epätodennäköiseltä. Ylipitkän presidentinvaalisirkuksen jälkeen itävaltalaiset ovat väsyneitä vaalimeininkeihin ja valmiita antamaan nykyisen hallituksen jatkaa.) Rivit olisi siis koottava puoluejohtaja HC Strachen taakse, joka on taas tosissaan tähtäämässä liittokansleriksi, jos ei vain liittopresidentti Van der Bellen sitä jotenkin pysty estämään. Ja tämänhetkisten mielipidetutkimusten perusteella FPÖ:llä olisi hyvinkin mahdollisuuksia nousta seuraavissa vaaleissa maan suurimmaksi puolueeksi.

Mutta mitä tapahtuukaan FPÖ:n sisällä? Vaalitappionsa myöntäessään Hofer toki kuuliaisesti ilmoitti olevansa tästä lähin HC Strachen vaalikampanjan uskollinen tukija. Hän myös sanoi aivan suoraan: ”Minusta ei olisi hyväksi FPÖ:n johtajaksi.” Tarkkailijat uumoilevat kuitenkin, että Hoferin menestyksekkään vaalikampanjan tuoma poliittinen noste on alkanut hermostuttaa Strachea. FPÖ:n tilaisuuksia seuranneet toimittajat kertovat, että Strache on vaikuttanut silminnähden kireältä, kun Hofer on saanut yleisöltä innokkaammat suosionosoitukset. Mielipidetutkimusinstituutti OGM:n mukaan Hofer koetaan nykyään selvästi luotettavammaksi kuin Strache, ja poliittiset toimittajat ovat arvelleet, että tähänastiset valtapuolueet, oikeistokonservatiivinen ÖVP ja sosiaalidemokraattipuolue SPÖ, lähtisivät mieluummin hallitusyhteistyöhön ystävälliseltä ja rakentavalta vaikuttavan Hoferin johtaman FPÖ:n kanssa kuin kymmenen vuotta oppositiosta räksyttäneen kiukkuisen Strachen.

Viime päivinä Itävallan mediassa on puitu FPÖ:n uudenvuodentilaisuuden mainoslehtisen tarinaa. Puoluekokous järjestetään 14. tammikuuta Salzburgissa, ja sen puhujina olisivat ensimmäisen version mukaan Salzburgin FPÖ-johtaja Marlene Svazek, HC Strache sekä Norbert Hofer.

sbgfpoe1

Saman päivän iltapuolella samainen mainos ilmestyi HC Strachen Facebook-sivulle, mutta nyt puhujien järjestystä oli vaihdettu, niin että viimeisellä, pääpuhujan paikalla oli Strache ja Hofer siirretty ”lämppäriksi”. Ja kolmen päivän päästä mainoksesta ilmestyi (kertoo FPÖ Watch -sivusto) aivan uusiksi editoitu versio, jossa puhujien järjestys ja arvojärjestys on väännetty rautalangasta: ”esipuhujina” (Vorredner) ovat Svazek ja Hofer sekä lisäksi FPÖ:n vanha vaalikampanja-, iskulause- ja puhemestari Herbert Kickl, Strache on ”pääpuhuja”, ja hänen nimensä on präntätty isoilla punaisilla kirjaimilla. Kuvaakin on muokattu jonkinlaisten keskiajan ikonografisten periaatteiden mukaisesti niin, että Strache on selvästi Svazekia ja Hoferia isompi ja korkeammalla. Ymmärsiväthän nyt varmasti kaikki?

sbgfpoe2

FPÖ:n valtakunnallinen puoluekokous on odotettavissa keväällä, ja siellä on edessä taas puoluejohtajan valinta. Joku jossakin jo kommentoi ”haistavansa ilmassa Knittelfeldin aamunraikkautta”. Knittelfeldissä Steiermarkissa pidettiin vuonna 2002 kuuluisa ylimääräinen puoluekokous, jossa silloinen Jörg Haiderin johtama FPÖ hajosi sisäisiin erimielisyyksiin. FPÖ:n ministerien ero kaatoi hallituksen, ja uusissa ennenaikaisissa vaaleissa FPÖ menetti vuoden 1999 veretseisauttavasta vaalivoitostaan lähes kaksi kolmasosaa ääniä: sen ääniosuus putosi 26,9%:sta 10%:iin. Haider uskottuineen lähti FPÖ:stä ja perusti uuden puolueen, BZÖ:n, jonka vahvin osa hallitsi jonkin aikaa Haiderin omaa Kärntenin osavaltiota ja on nyttemmin palannut vanhan FPÖ:n helmoihin.

Ei historia itseään koskaan täsmälleen samanlaisena toista. Mutta mielenkiintoisia aikoja silti eletään.


Pelon politiikkaa

lokakuu 24, 2015

Itävallan politiikasta olisi taas hupaisaa kirjoitettavaa. Vaikkapa siitä pahennuksesta, joka nyt on noussut, kun Ylä-Itävallan osavaltiovaalien ns. jytkytuloksen jäljiltä osavaltio saa mustasinisen (konservatiivinen ÖVP ja ”perusitävaltalainen” FPÖ) hallituskoalition, johon jopa ÖVP:nkin konservatiivisten naisaktiivien järkytykseksi ei tule ainuttakaan naista. Tai tämän uuden hallituksen neronleimauksesta, jonka liittovaltion opetusministeriö jo totesi lainvastaiseksi: kouluissa kiellettäisiin muiden kuin saksan kielen (siis: maahanmuuttajalasten äidinkielten) puhuminen myös välitunneilla. Tai sisäministeri Johanna Mikl-Leitnerin (ÖVP) äskettäisestä möläytyksestä: ministeri oli käydessään Spielfeldissä Slovenian rajalla, mistä Balkanin kautta saapuvat pakolaiset tällä hetkellä ovat virtaamassa kohti Länsi-Eurooppaa, julistanut, että ”meidän pitää ruveta rakentamaan Euroopan linnoitusta” (wir müssen an einer Festung Europa bauen). Niin kuin historiatietoisemmat täällä päin maailmaa hyvin tietävät, Festung Europa oli ilmaus, jonka natsipropaganda lanseerasi Stalingradin tappion jälkeen, kun suurisuuntaiset Lebensraumin valloitussuunnitelmat idässä olivat menneet jäihin ja huomio oli kohdistettava Euroopan puolustamiseen idän barbarialta. Saksalaisella kielialueella näille asioille ollaan herkkiä, ja luultavasti ministeri Mikl-Leitner saa vielä katua varomattomia sanojaan.

Mutta ajattelin silti nyt kirjoittaa varsin tuoreesta ja yleiseurooppalaisittain tärkeästä kirjasta, jonka Ruth Wodak, diskurssintutkija ja yksi Itävallan merkittävimpiä kielitieteilijöitä, on juuri julkaissut.

wodakpof

The Politics of Fear ‘Pelon politiikka’ käsittelee eurooppalaisen (ja vähän pohjoisamerikkalaisenkin) oikeistopopulismin diskurssia, niitä keinoja, joilla ”kansan” äänellä puhuvat poliitikot keräävät kannatusta. Tätä tutkimusaihetta Wodak on käsitelllyt jo pitkään, esimerkiksi ”haiderisaatioksi” nimittämänsä ilmiön kautta: legendaarinen Jörg Haider -vainaja onnistui tekemään lähes kahjopopulistisesta diskurssista salonkikelpoista ja rakentamaan kaksipohjaisen viestintätyylin, jossa pintatasolla otetaan etäisyyttä erilaisiin uusnatsismin muotoihin ja sanoudutaan irti avorasismista mutta samalla rakennetaan tekstiin piiloviestejä, jotka ”oma” äärilaita ymmärtää ja ottaa vastaan.

”Kiistämisen politiikkaa” on jatkanut Haiderin seuraaja HC Strache esimerkiksi tässäkin blogissa esillä olleessa kärhämässä: Strache kieltäytyi itsepintaisesti tunnustamasta, että hänen Facebookiin postaamassaan pilapiirroksessa ahneen pankkiirin hahmossa olisi mitään juutalaisvastaista, vaikka hahmon koukkunokka ja kalvosinnappien daavidintähdet olivat aivan selvästi nähtävissä. Tällä tavalla pyöritetään ”oikeistopopulismin ikiliikkujaa”, jossa media on koko ajan altavastaajana. Jos media ei puutu esimerkiksi rasistisiin möläytyksiin, se epäsuorasti tukee niitä. Jos se taas uutisoi ne, sen on pakko antaa palstatilaa ja lähetysaikaa myös populisteille ja päästää nämä julkisuuteen kiistämään syytökset ja uhriutumaan. Näin koko asetelma pyörähtää päälaelleen, ja alun perin skandaalin provosoineista populisteista tulee  ajojahdin uhreja ja sananvapauden marttyyreja (”pitäähän siitä saada puhua, että…”), joiden ehdoilla koko keskustelua lopulta käydään.

Nykyäänhän elämme mediademokratian aikaa, jossa varsinaiset poliittiset päätäntäprosessit jäävät päättäjien mediaesiintymisten varjoon. Kun informaation ja viihteen ero hämärtyy, taitavien populistijohtajien on entistä helpompi istua kahdella tuolilla ja esittää yhtaikaa vakaata, vastuuntuntoista valtiomiestä ja kansanjoukon kärkeen asettuvaa kapinajohtajaa, yhtaikaa karismaattista Mestaria ja tavallista perusjätkää, joka on yksi meistä. Ja koska mediamaisema on ylikansallinen ja kansainvälinen, myös oikeistopopulistien julkisuuskuvassa, niin uutterasti kuin ne kaikkialla puhuvat kansallisen kulttuurin ja erityislaadun puolesta, näkyvät kaikkialla samat piirteet:

  • Esiinnytään yhden, yhtenäisen ja homogeenisen, kiistämättömän ja alkuperäisen ”kansan” puolestapuhujina. Tämän ”kansan” vastapainoksi asetetaan ”toiset”, muukalaiset, vähemmistöt, maahanmuuttajat, jotka suorastaan fyysisesti uhkaavat kansan eheyttä ja puhtautta, niin että niitä vastaan pitää ”puolustautua”.
  • Oikeistopopulismin tyylissä on yhtymäkohtia moniin erilaisiin poliittisiin ideologioihin. Perinteisen oikeisto-vasemmisto-rintaman tilalle se luo uusia yhteiskunnallisia jakolinjoja, joiden perustana toisinaan ovat todelliset ja oikeutetut pelot esimerkiksi yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden lisääntymisestä.
  • Oikeistopopulistit käyttävät taitavasti hyväkseen viestimiä ja etenkin uusmediaa, jonka valjastamisessa perinteiset poliittiset puolueet ovat usein paljon avuttomampia. Mediastrategiaan kuuluu esimerkiksi voimakkaan Facebook- ja Twitter-läsnäolon lisäksi myös puolueen johtohahmon stailaus: Euroopan oikeistopopulistijohtajat (Timo Soini nyt ehkä vähemmän, mutta Itävallan FPÖ:n HC Strache ja Unkarin Jobbikin Gábor Vona ovat hyviä esimerkkejä) ovat usein tyylikkäitä, nuorekkaita, bodattuja ja kimmoisia ilmestyksiä.
  • Tähän liittyy se, että oikeistopopulistien kampanjointi on henkilökeskeistä ja rakentuu karismaattisen johtajahahmon ja tämän ”faniyhteisön” varaan.
  • Julkkiskulttuurista ammentavat populistijohtajat suunnittelevat esiintymisensä ja ulkoasunsa huolellisesti kulloisenkin kohdeyleisön mukaan, osaavat esittää herrasmiestä kristallikruunujen alla ja kansanmiestä kaljateltassa.
  • Oikeistopopulismiin liittyy anti-intellektualismi ja ns. tietämättömyyden ylimielisyys, arrogance of ignorance. Viis kulttuuriväen hienostelusta ja yliopistoihmisten kotkotuksista, kyllä kansa tietää, mikä on kaunista ja mikä on totta, mikä on kunnon taidetta ja mistä ilmastonmuutos johtuu! Wodak mainitsee tästä esimerkkinä Amerikan junttioikeiston Sarah Palinin ja Michelle Bachmanin esiintymiset, mutta kenellepä suomalaiselle ei heti tulisi mieleen Laura Huhtasaaren evoluutioargumentointi
  • Oikeistopopulismin suhde sukupuolten tasa-arvoon on sisäisesti ristiriitainen. Naisten tasa-arvosta ja itsenäisyydestä puhutaan käytännössä yksinomaan osana islaminvastaista retoriikkaa, huntujen ja huivien vastustusta tai raiskauskammon lietsontaa. Tämän diskurssin ulkopuolella naiset yhdistetään perinteisiin perhearvoihin ja olemuksellistettuun ”naiseuteen”; heidät nähdään ennen muuta synnyttäjinä (oikeanrotuisen väestön uusintajina) ja äiteinä (arvokasvattajina) sekä abortinvastustuskampanjoiden kohteina.
  • Oikeistopopulistipuolueet toimivat parhaiten oppositiossa, olemalla lähtökohtaisesti ”vallanpitäjiä vastaan”. Hallitusvastuuseen joutuessaan ne usein menettävät teränsä, koska niiltä puuttuu kokemusta ja pätevyyttä, rakentavia sisältöjä ja taitoja. Näin on käynyt esimerkiksi Hollannin äärioikeistolle sen päästyä hallitukseen vuosiksi 2002–2006, ja näinpä näyttäisi olevan käymässä Suomenkin persuille. Poliittinen populismi haastaa itsetarkoitukseksi luutuneet järjestelmät (”systeemipuolueet”, ”perinteiset puolueet”, ”puoluevallan” tai ”lobbykratian”) eikä välttämättä suinkaan aiheetta. Ongelma on vain, että populisteilla ei ole tarjota mitään parempaa: ”vihollisia” etsivä ja demonisoiva, ”omia” ylistävä ja yhdenmukaistava, ”hyvän” ja ”pahan” vastakkainasetteluun nojaava retoriikka ei auta löytämään eikä korjaamaan oikeita ongelmia.

Tässä ei tietenkään ole mitään uutta viime vuosien eurooppalaista politiikkaa seuranneelle. Uutta ei myöskään ole se, että ns. oikeistopopulististen puolueiden poliittiset sisällöt vaihtelevat ja niiden suhdetta varsinaiseen äärioikeistoon, fasismiin tai uusnatsismiin on usein hankala määritellä, kun salonkikelpoisen, natsismista ja rasismista irtisanoutuvan ja demokratian puolesta liputtavan julkisivun alla saattaa piileksiä kaikenlaista yhteydenpitoa jopa lakia ja järjestystä uhmaaviin puolisotilaallisiin tai väkivaltaisiin järjestöihin. Oikeistopopulistipuolueet myös vetävät puoleensa hyvin monenlaisia kannattajaryhmiä, joista kaikki eivät suinkaan ole syrjäytymisvaarassa eläviä modernisaation häviäjiä. Yksi tekijä on kuitenkin kaikille yhteinen: oikeistopopulismi rakentuu muukalaispelon varaan, jonka vastapainona on populistinen myytti yhdestä yhtenäisestä, homogeenisesta kansakunnasta.

Kuten Zygmunt Bauman on asian ilmaissut, ääniä kalastavat polikot tulkitsevat kansan moninaiset, hämärät ja mutkikkaat turvattomuudentunteet selväkielelle yksinkertaiseksi huoleksi lain ja järjestyksen, omaisuuden ja henkilökohtaisen koskemattomuuden puolesta. Tämä huoli puolestaan sulautetaan yhteen sen hämmennyksen kanssa, jota erilaisuuden – vähemmistöjen, maahanmuuttajien, toisenlaisten elämäntapojen – läsnäolo aiheuttaa. Hallitukset eivät pysty tarjoamaan nopeita ratkaisuja työttömyyden, köyhtymisen tai uhkaavan ympäristökatastrofin ongelmiin, mutta ne voivat purkaa kansan ahdistusta ja kerätä kannatusta ryhtymällä konkreettisiin toimiin esimerkiksi ”maahantunkeutujia” vastaan. Vanha kunnon syntipukkistrategia siis.

Tähän asti kaikki selvää ja ilmeistä jokaiselle maalaisjärkiselle politiikan tarkkailijalle. Mutta mihin tässä kielen- tai diskurssintutkijaa tarvitaan? Ensinnäkin oikeistopopulistipuolueiden toiminta-ajatuksen kannalta olennainen syrjintä ja eriarvoisuus – ”muut” ovat huonompia kuin ”me” ja niitä pitää kohdella huonommin – ei sovi länsimaisten demokratioiden periaatteisiin ja yleisesti hyväksyttyihin ihmisoikeussopimuksiin, joten tämä ajatus, samalla kun sitä välitetään omalle kannattajaryhmälle, on kätkettävä kielellisin keinoin. Käytetään siis vihjailuja, viittauksia ja taustaoletuksia, joiden on tarkoitus avautua vain omalle porukalle.

Tämän ”salakielen” avaamiseen ei riitä pelkästään kulloisenkin tekstin analyysi vaan tarvitaan diskurssihistoriallista lähestymistapaa, joka ottaa huomioon myös esimerkiksi koko puolueen tai liikkeen sekä kulloisenkin keskustelun yhteiskunnallis-historialliset taustat. Oikeistopopulistien puheita analysoimalla ilmenee, miten niissä toistuvat samat kielikuvat ja viittaukset samoihin ”topoksiin”, esimerkiksi ”eurooppalainen (juutalais-kristillinen) kulttuuriperintö”. Tämä suhde voi myös olla sisäisesti ristiriitainen. Euroopan oikeistopopulistijohtajat ovat usein avoimen EU-vastaisia ja jopa rakentavat EU:sta viholliskuvaa (Unkarin Viktor Orbánin kannattajat ”meistä ei tule siirtomaata” -mielenosoituksineen ja Orbánin ”avaukset itään” ovat yksi äärimmäinen esimerkki), mutta kun Lähi-idästä saapuvat islaminuskoiset pakolaiset on esitettävä vihollisina, ryhdytäänkin äkkiä ”puolustamaan Eurooppaa”.

Herkullisen tutkimuskohteen tarjoaa myös oikeistopopulismin ikiliikkujastrategiaan sisältyvä kiistäminen eri muotoineen, joita kuuluisa tekstintutkija Teun van Dijk erottelee tähän tapaan (kukin voi tässä muistella viime vuosien poliittisia puheenvuoroja ja etsiä omia esimerkkejä):

  • act-denial, toiminnan kiistäminen: ”En minä sanonut mitään sellaista!”;
  • control-denial, tahallisuuden kiistäminen: ”En minä tahallani! Se oli vahinko!”;
  • intention-denial, tarkoituksen kiistäminen: ”En minä sitä tarkoittanut! Te tulkitsette väärin!”;
  • goal-denial, päämäärän kiistäminen: ”En minä sitä sen takia sanonut, että…”;
  • oman negatiivisen toiminnan vähättely, siloittelu ja kaunistelu;
  • disclaimers, puolustelut, joilla torjutaan ilmeiset ja itse asiassa väistämättömät tulkinnat: ”Ei minulla ole mitään ryhmää X vastaan”, ”Jotkut parhaista ystävistäni ovat X:iä”, ”En ole mikään rasisti, mutta…”.

Ja kun mikään kiistäminen ei auta vaan poliitikko joutuu todella pyytämään anteeksi, nämä anteeksipyynnötkin ovat puolinaisia ja peiteltyjä. Esimerkiksi Jörg Haider, joka Kärntenin osavaltion johdosta käsin 1990-luvulla syytteli liittovaltion hallitusta kehnosta työllistämispolitiikasta ja nosti vertailukohdaksi Kolmannen valtakunnan ”kunnollisen työllisyyspolitiikan”, joutui lopulta perumaan sanansa. Kuuluisa anteeksipyyntöpuheenvuoro alkoi sanoilla Eigentlich muss ich mich entschuldigen ‘Oikeastaan minun täytyy pyytää anteeksi’, ja ”oikeastaan”-sana sekä modaali-ilmaus ”täytyy” tekevät jo selväksi, että itse asiassa Haider ei halua pyytää anteeksi eikä pahoitella yhtään mitään.

Yksi laaja alaluku on omistettu Sentroopan perinteiselle kipupisteelle eli antisemitismille ja sen peittelylle kielellisin keinoin. Näihin keinoihin kuuluvat klassiset väärät yleistykset (sitä on kaikkialla, ”kaikkihan niin tekivät”), uhriksi heittäytyminen ja syyllisyyden siirtäminen, oman kilven kiillotus (”me sentään teimme sitä ja sitä, toisin kuin Ne”) ja jopa tosiasioiden kiistäminen, klassista holokaustin kiistämistä myöten (joka on esimerkiksi Itävallassa kielletty lailla, mitä oikeistopopulistipoliitikot, kuten täälläkin esillä ollut Barbara Rosenkranz, pyrkivät kiertelemään).

Kansainvälistymisen ja globalisaation rinnalla toinen merkittävä oikeistopopulismin uhkakuva koskee perinteisten sukupuoliroolien hajoamista ja etenkin miesten pelättyä syrjäytymistä. Amerikkalainen journalisti Hanna Rosin on tässä yhteydessä puhunut ”muovinaisesta ja pahvimiehestä”: naisen rooli joustaa ja mukautuu, nykynainen voi perinteisen naiseuden rinnalla omaksua perinteisesti miehille kuuluneita rooleja ja tehtäviä, perinteinen miehisyys taas ei muutu vaikka koko yhteiskunta ympärillä muuttuisi. Miesten näkeminen yhteiskunnallisen muutoksen häviäjinä selittäisi, miksi oikeistopopulistien johtajat ovat usein korostetun maskuliinisia miehiä ja kannattajakunnan enemmistö miespuolista. Tämäkään ei kuitenkaan ole poikkeuksetonta eikä ilmiselvää.

Poliitikkojen koodikielen ja piilodiskurssien avaamisen ohella kielentutkijat ovat avainasiantuntijoita, kun kielen ja identiteetin asemaa nationalistisessa politiikassa ruvetaan purkamaan. Oikeistopopulistien hahmottelema homogeeninen Kulturnation on myös kielellisesti yhtenäinen, ja siihen kuuluminen määritellään kansalliskielen hallinnan perusteella. Tässä kohtaa Wodak kuitenkin hämmentävän nopeasti ohittaa ne aspektit, jotka vähemmistökielten ja monikielisyyden tutkimusta harrastaneelle lingvistille olisivat liiankin ilmeisiä, eikä rupea syvällisemmin erittelemään kansalliskieleen liitettyjä yhtenäisyyden ja kattavuuden myyttejä (”on olemassa yksi, yhtenäinen ja kiistämätön X-kieli, jota kaikki kunnon X-läiset hallitsevat täydellisesti”), ei edes oikeistopopulistien kansalliskielellä ratsastavaa maahanmuuttovastaisuutta (”oppikoot ensin meidän kielemme ennen kuin tunkevat tänne”). On jotenkin pelottavan kuvaavaa, miten sokea jopa kriittinen saksan- ja englanninkielisissä enemmistökulttuureissa vaikuttanut kielentutkija on näille näkökohdille. Wodak ei edes ohimennen ota kantaa siihen, että Euroopan kansallisvaltiokielet eivät ole ”luonnostaan” syntyneitä, olemuksellisesti yhtenäisiä ja selvärajaisia kokonaisuuksia vaan monenkirjavien murrejatkumoiden päälle rakennettuja kulttuuripoliittisia konstruktioita, saati siihen, miten kevyesti populistinen kansalliskielidiskurssi ohittaa sekä perinteiset että muuttoperäiset kielivähemmistöt.

(Siitä puhumattakaan, miten herkullinen analyysin kohde olisi kieli-identifikaation ja kielen normien hallinnan sekoittaminen. Sekä Itävallassa ja Unkarissa että Suomessa oikeistopopulistien vastustajat innoissaan ivailevat sitä, miten ”isäm maalliset elämäm koululaiset” paheksuvat maahanmuuttajien väitettyä kielitaidottomuutta mutta eivät itse hallitse ylistetyn äidinkielensä oikeinkirjoitusta ja kielioppia.)

Edelleen: populistipoliitikkojen kielenkäyttöä voi analysoida myös tekniseltä kannalta. Itävallan FPÖ:n johtohahmot käyttivät 1990-luvulla hyväkseen ammattivalmentajan palveluja ja oppivat keskusteluissa aggressiivisesti keskeyttämään ja välihuutelemaan, jankuttamaan ja äänekkäästi toistamaan omia argumenttejaan sekä hyökkäämään häijyillä henkilökohtaisuuksilla aina tilaisuuden tullen. Etenkin loputtomasta omien iskulauseiden jankuttamisesta tuli puolueen tavaramerkki. Ja vaikka tämä käytös alkoi olla stereotyyppistä ja ennakoitavaa, se hämmästyttävän usein hämäsi ja lamaannutti keskustelukumppanit, vastustajat, toimittajat tai keskustelujen juontajat.

Kirjan loppuluvussa Wodak pohtii, miten oikeistopopulismin kanssa voi käydä yhteiskunnallista keskustelua lankeamatta sen ansoihin. Tärkeää olisi pyrkiä itse määrittelemään puitteet ja peruskäsitteet, tuoda esille sellaisia lähtökohtia kuin tasa-arvo, monimuotoisuus, ihmisarvo ja solidaarisuus. Oikeistopopulistien ei pitäisi antaa pyörittää ikiliikkujaansa mediassa, vaan yksittäisiin väitteisiin takertumisen sijasta olisi mentävä analyysissa seuraavalle tasolle ja paljastettava populistien julkisuusstrategiat.

Niinpä. Mutta entä sitten? Kaiken kaikkiaan Wodakin kirjasta jäi vähän neuvoton olo. Paljon hyviä asioita, tärkeitä huomioita, mutta myös paljon itsestäänselvyyksiä ja toistoa, niin että jossakin vaiheessa alkaa mieleen pyrkiä kaunis alkusointuinen suomalainen sananparsi aineesta, joka ei punniten parane. Kannattaisiko lakata päivittelemästä loputonta, perätöntä ja älytöntä populistituubaa ja sen sijaan panostaa järkevään poliittiseen keskusteluun, kunkin tahollaan?


Jytkyä odotellessa, osa 2

lokakuu 1, 2015

Niinhän Ylä-Itävallan vaaleissa kävi kuin odotettiin. Tuli iso jytky, tai niin kuin FPÖ-puolueen tunnusväriin viitaten asia ilmaistaan, ein blaues Wunder. Ylä-Itävaltaa aiemmin dominoinut konservatiivinen ÖVP sai pahasti takkiinsa, sosiaalidemokraattinen SPÖ:kin jonkin verran, vihreät saivat vain niukasti lisää ääniä ja ilmeisesti yhden edustajapaikan lisää, uusliberaali uuspuolue NEOS ei onnistunut ylittämään äänikynnystä – mutta perusitävaltalaiset melkein kaksinkertaistivat kannatuksensa. (Marginaalipuolueista, kommunistien KPÖ:stä ja kristillisestä CPÖ:stä, ei kannata puhua.)

ooetulokset

Kaiken lisäksi, kuten äänestäjävirtoja analysoinut tilastotieteilijä Erich Neuwirth Der Standard -lehdelle kertoo, FPÖ:n äänestäjäkunnassa näkyy eräänlainen stabiloituminen. Haiderin aikoihin FPÖ tyypillisesti joka vaaleissa menetti aikaisempia äänestäjiään mutta sai myös runsaasti uusia tilalle. Nyt näyttää siltä, että ne, jotka viimekin vaaleissa äänestivät FPÖ:tä, ovat pysyneet sille uskollisina.

Toki levottomat ajat suosivat puoluetta, joka vaatii perusarvoja kunniaan ja rosmoja kiinni, ja pakolaiskriisin aikaan on muukalaisvastaisuudella entistäkin helpompaa kerätä tietyn kansanosan äänet. Mutta selvästi tässä vaalituloksessa, niin kuin aikoinaan Haiderin FPÖ:n veretseisauttavassa vaalivoitossa 1999, painaa kansan kyllästyminen samoihin naamoihin. Ylä-Itävallan tähänastinen musta-vihreä hallituskoalitio ja nimenomaan sen musta puolisko oli näköjään menettänyt uskottavuutensa. Punamusta koalitio Ylä-Itävallassa vielä onnistuisi, mutta sitä on liittovaltion tasolla katseltu jo liiankin pitkään – niin kuin oli laita myös vuonna 1999.

Itse asiassa Ylä-Itävallan vaaleja kai seurataankin ennen kaikkea kenraaliharjoituksena valtakunnallisen politiikan kannalta. Ja aivan kohta on edessä vielä paljon jännittävämmät osavaltiovaalit: kaatuuko Wien, punainen kaupunki, demarien viimeinen linnoitus, jota tosin viime kauden ajan ei enää ole hallinnut absoluuttinen demarienemmistö vaan punavihreä koalitio? Omassa punavihreässä älymystö-somekuplassani käy melkoinen kihinä ja kuhina. Kauhistuttavin skenaario, FPÖ:n vaalivoitto ja sen johtajan HC Strachen nousu Wienin korkeimmalle pallille on jo synnyttänyt mm. Facebook-ryhmän Strache ei saa missään nimessä päästä pormestariksi.

Some-sotaa oikeistopopulisteja vastaan käydään tietenkin myös kissankuvien avulla. Fiktiivinen hahmo KC Streichel (KC luetaan saksaksi ”kaa-tsee” eli niin kuin Katze, kissa, streicheln tarkoittaa ’silittää’), tuikea sinisilmäinen (!) kissa, parodioi FPÖ:n pinnan alla pulputtavaa rasismia käymällä tiukkaa rotu- tai paremminkin lajisotaa koiria, noita puistojamme likaavia inhottavia syöttiläitä vastaan. (Puolue on tietenkin nimeltään Hunde raus aus Österreich, ‘Koirat ulos Itävallasta’.)  Ja kun HC Strache oli julkaissut itsestään valtiomiesmäisen kuvan kirjoituspöydän ääressä, pöydällä lippu ja (jonkun ilkeän kommentoijan mielestä hautausmaalta näpistetyn näköinen) punavalkoinen kukkalaite, taustalla rekvisiittana mm. šakkilauta ja sininen leikkiauto (!), KC Streichel nähtiin kohta Bundeskatzlerina tähän tapaan:

bundeskatzler

Oikeastihan informaatiosodassa on vakavammatkin puolensa. Suomalaisten aateveljiensä tapaan myös FPÖ:n toimitsijat ja kenttäväki mielellään levittävät somessa kyseenalaista, etenkin tietyn kansanosan muukalaisvihaan vetoavaa aineistoa, kiihdyttäen toisiaan järjettömään vihapuheeseen ja suoranaiseen lynkkaustunnelmaan. Yksi tällainen tapaus oli tässäkin blogissa äskettäin esillä: kun muuan elämän valttikortit hukannut väkivaltainen vatipää oli lopullisesti kilahdettuaan kaahannut Grazissa katumaasturillaan useita viattomia sivullisia hengiltä, HC Strache itse levitteli somessa vihjauksia tappajan bosnialaiseen muslimitaustaan ja islamistisen terrori-iskun mahdollisuuteen. Tämä tapaus muuten jatkui niin, että eräs maahanmuuttajataustainen DJ hermostui ja julkaisi puolestaan yksityisellä FB-sivullaan kuvakollaasin, jossa otsikon ”Ei kunnioitusta kansankiihottajille” alla komeilivat sekä Hitlerin että Strachen kuvat. Strache vei asian oikeuteen mutta joutui nielemään tappionsa. Nyt häntä saa nimittää kansankiihottajaksi (Volkshetzer) oikein oikeuden päätöksellä, ja Der Standard -lehden mukaan tuomari oli selvin sanoin todennut, että ”herra Strache toimittaa tästä jatkuvasti uusia todisteita”.

Näin on. Yksi tuoreimmista tarinoista liittyy kansainväliseen urbaanilegendaan, jota ilmeisesti Suomessakin on levitelty: turvapaikanhakijat vyöryvät lähikauppaan ja noin vain ottavat itselleen kaikkea ilmaiseksi. Näin kertoi kenttäväelleen HC Strache:

HC-Billa-WEGA

Löysin tämmöisen! Kansalainen kertoo verkossa:

Manfred H…: Tältä näyttää meidän kauniissa Döblingissämme [suunnilleen: Wienin Eira], vaan eipä siitä mediassa mitään näy.
Döbling.
Nussdorferplatzille majoitettiin pakolaisia, myös uuteen, vielä avaamattomaan vanhainkotiin.
Ei siinä sinänsä mitään epätavallista.
Nyt eräät keksivät, että voisivat vyöryttää Hoferin [päivittäistavarakauppaketju] ja tehdä ostoksia ilmaiseksi. Eipä onnistunut. Hofer pisti ovet kiinni. Ovelaa.
Vaan Billa [toinen suuri markettiketju] Heiligenstädterstraßella ei tässä onnistunut. Sinne rynnättiin. WEGA [Itävallan poliisin ”Karhukopla”] paikalle. Hyvä herra Häupl [= Wienin pormestari]. Miksi lehdistöä on kielletty kertomasta tällaisista tapauksista. Miksi poliisijohtokin vaikenee, vaikka sen pitäisi nimenomaan suojella TEIDÄN kansalaisianne. Pelkäätte lokakuuta [= Wienin vaaleja]. Pelkäätte, että valherakennelmat sortuvat.
Sitten vasta saattekin pelätä, kun terrori tulee tänne Itävaltaan, siksi, että te päästitte maahan kenet hyvänsä.

Kuten Stoppt die Rechten -sivusto kertoo, kauppaketjut Hofer ja Billa saavat turhaan yrittää vakuuttaa, että mitään tällaista  ei ole tapahtunut. Postaus kerää tuhansia tykkäyksiä, lukijat vahvistavat kuulleensa aivan samanlaisista tapauksista ympäri Itävaltaa Tirolista Kärnteniin ja Burgenlandiin – ilmeisesti Wienin demaripormestarin karvainen käsi yltää koko maahan sulkemaan joka ainoan paikallislehden toimittajankin suun ja vaientamaan poliisit. FPÖ:n paikallisosaston toimitsija Zell am Seestä julistaa, että hänelle on ihan yhdentekevää, tarkistaako HC postaustensa todenperäisyyttä vai ei, hän uskoo HC:n sanaa enemmän kuin suurten kauppakonsernien. Sillä, kuten asia perussuomeksi ilmaistaan, ”näin nämä asiat koetaan”.

Ja kaiken tämän virtuaalisen mutavyöryn alle jää se todella tärkeä kysymys: mitä tapahtuu, jos FPÖ pääsee valtaan? Tätä on muuten jo kesäkuussa pohtinut suuresti arvostamani uutistoimittaja Armin Wolf, ja hänen päätelmänsä tuntuvat uskottavilta. Näin se menisi: Jos FPÖ joutuu koalitioon toista viulua soittamaan, se ei kykene täyttämään populistisia lupauksiaan eikä selviä kansan pettymyksestä. Näin kävi 1980-luvun loppupuoliskolla, kun silloin demarien hallituskumppanina ollut FPÖ menetti suosiotaan siinä määrin, että olisi seuraavissa vaaleissa saattanut tipahtaa parlamentista tykkänään ilman Jörg Haiderin toimeenpanemaa puhdistusta. Näin kävi myös vuosituhannen vaihteen jälkeen ÖVP:n Wolfgang Schüsselin vetämissä hallituksissa: FPÖ:n kyvyttömyys kantaa vastuuta ja ministerikelpoisen väen puute johtivat  lopulta siihen, että Jörg Haider itse hajotti puolueensa. FPÖ:n uusi nousu HC Strachen johdolla ja Haider-vainajan BZÖ:n jäänteiden hidas kuolinkamppailu ovat sen jälkeen vieneet monta vuotta.

Jos taas käy niin, että FPÖ:n populistit pääsevät ykköspaikalle, puolue ei hajoa vaan lihoo ja menestyy kunnes maa pettää sen alla. Näin kävi Kärntenin osavaltiossa, jossa Haiderin FPÖ, sittemmin BZÖ, hallitsi yksinään tai demarien tuella jakaen kansalle leipää ja sirkushuveja, omalle väelleen kivoja työpaikkoja ja valta-asemia. Lopputulos: Haiderin kuoltua ja puolueen pudottua vallasta Kärnten on puilla paljailla, osavaltion johdon omana laina-automaattinaan käyttämän Hypo-Alpen-Adria-pankin konkurssi on tähän mennessä maksanut kaikille itävaltalaisille veronmaksajille 3,6 miljardia euroa ja saattaa tulla vielä maksamaan monta kertaa tämän summan, ja suuri joukko Kärntenin päättäjiä on viime vuodet komeillut talousrikos- ja korruptio-oikeudenkäynneistä kertovissa uutisissa.

Mutta miten tässä joku sanoikaan? Kansan poliittinen miesmuisti on korkeintaan kymmenisen vuotta.


Ennakkotapauksia alppimaasta

Touko 8, 2015

No niin, siltä näyttää, että Suomi on saamassa porvarillis-populistisen hallituksen. Sentroopassa ei vielä ole kovin väkevästi ehditty asiaan reagoimaan. Yksi suuri ongelma tilanteen ymmärtämisessä ja selittämisessä sentrooppalaisille tulee olemaan Keskustapuolueen rooli. Suomen Keskusta on ilmiö, jolle täkäläisessä kaksinapaisessa systeemissä (sosialistit vastaan oikeistokonservatiivit) ei oikein löydy vastinetta, kun ei kerran ole sen historiallista taustaakaan eli poliittista painoarvoa omaavaa maata omistavaa talonpoikaistoa. Täkäläisittäin Kepun voisi selittää niin liberaali- kuin konservatiivipuolueeksi, ja luultavasti sittenkään ei monelle selviäisi, mitä tämä puolue noin aatteellisesti oikein on syönyt.

Ja siitäkin voi tietenkin väitellä loputtomiin, ovatko persut esimerkiksi Itävallan FPÖ:n saati Unkarin Jobbikin vastine. Suomesta puuttuu keskieurooppalainen ”isänmaallisuudeksi” ja ”perinnetietoisuudeksi” naamioituva kaappinatsiuden jatkumo (Opa war OK eli ”isoisä oli ihan jees”), vaikka meille onkin näköjään viime aikoina kovasti yritetty tuoda sekä ulkomaalaista sofistikoidumpaa rasismia (perisuomalaisen kato-kato-nekru-ksenofobian tilalle) että jopa Magneettimedia-henkistä kansainvälistä antisemitismiä globaaleine salaliittoteorioineen. Ja ennen kaikkea Suomesta puuttuu se menneisyyden taakka, että lukemattomissa ihan tavallisissa perheissä isoisoisä on aikoinaan jollakin lailla ollut toteuttamassa viattomien ihmisten teollista joukkomurhaamista tai ainakin hurraamassa sille, ja sotaleffoilla kasvaneille briteile tai jenkeille (venäläisistä puhumattakaan) on vuosikymmenet jouduttu selittelemään, että ei me olla natseja. Siksi konsensukseen tottuneessa suomalaisessa poliittisessa elämässä ei myöskään ole ollut tarvetta ”ottaa etäisyyttä” tai ”sanoutua irti” tietyistä asioista tai tietyistä porukoista.

Eikä suomalaisessa poliittisessa diskurssissa myöskään ole juuri käsitelty kaksipohjaisen viestinnän ongelmaa: koska tietyt sanat ja ilmaukset ovat tabu, käytetään epämääräisiä ja monitulkintaisia ilmauksia, jotka kentän älämölöjengi ymmärtää sillä kaikkein yksinkertaisimmalla ja törkeimmällä tavalla, samalla kun ilmausten lausuja itse torjuu kaikki tällaiset tulkinnat ja vetäytyy ”huumorin”, ”läpän” tai ”tyylilajin” taakse. Entisessä Kolmannessa valtakunnassa, missä tietyt sanat ja symbolit ovat nimenomaisesti lailla kiellettyjä, ja ylipäätäänkin Sentroopassa, missä meikäläisen suoraviivaisen ”sano mitä tarkoitat ja tarkoita mitä sanot” -rehellisyysrealismin sijasta taitava venkoilu on aina ollut arvossaan, tällaiset väännöt ovat jokapäiväistä leipää. (Eikä kukaan käytä niin kömpelöä selitystä kuin ”olin kännissä”.) Meillä tätä ollaan vasta opettelemassa.

Yksi mielenkiintoinen näkökohta tässä tilanteessa kuitenkin on. Nimittäin: yleensähän on niin, että Itävallassa kaikki tapahtuu parinkymmenen vuoden viipeellä. Esimerkiksi yliopistohallinnossa ollaan nyt kokemassa sitä samaa byrokratisoitumista ja hallintopullahtamista, joka Helsingissä minun muistini mukaan alkoi 90-luvulla. Parhaillaan menossa oleva hallituksenmuodostus kuitenkin kääntää aikasuhteen toisinpäin ja tuo mieleen sen, mitä Itävallassa tapahtui viisitoista vuotta sitten. Muistatteko?

Sodanjälkeistä Itävaltaa olivat vuosikymmenten ajan hallinneet konservatiivinen ÖVP ja sosiaalidemokraattipuolue SPÖ, yleensä ”musta-punaisena” tai ”puna-mustana” koalitiona. Tämä jämähtänyt kuvio oli johtanut ns. pilarisaatioon (itävallaksi Proporz, poliittisten valtasuhteiden mukainen vallanjako) eli jakanut yhteiskunnan ja sen laitokset kahteen ”kanavaan”, joissa oikean jäsenkirjan omaavan oli helppo edetä. Oli ”mustat” ja ”punaiset” pankit, vakuutusyhtiöt, koulut ja koulupiirit, urheiluseurat, ”autoliittojakin” on yhä kaksi, porvarillinen ÖAMTC ja demarien ARBÖ. Mustat ja punaiset jäsenkirjaniekat ja järjestöt pitivät kiinni saavutetuista eduistaan, joten järjestelmän uudistaminen tai kankean byrokratian purkaminen oli usein mahdotonta.

Näin tultiin vuoden 1999 protestivaaleihin, joissa haastajapuolue FPÖ (Freiheitliche Partei Österreichs, Itävallan Vapauspuolue) karismaattisen Jörg Haiderin johdolla jytkähti samoihin ääni- ja parlamenttipaikkamääriin (26,9% äänistä, 52 edustajapaikkaa) ÖVP:n kanssa. Demarit olivat tosin ykköstilalla, 33,2%:lla äänistä. Tuttua punamustaa koalitiota tavoittelevat hallitustunnustelut sosiaalidemokraattien Viktor Kliman johdolla kariutuivat kuitenkin, samalla kun ÖVP  kehitteli uutta vaihtoehtoista kuviota FPÖ:n kanssa. Lopulta syntyi, vasemmiston ja edistysmielisten intellektuellien protesteista ja satatuhatpäisistä mielenosoituksista huolimatta, ”musta-sininen” ÖVP:n ja FPÖ:n hallitus, jota EU ensin kauhisteli. Mm. Martti Ahtisaaren johtaman ”viisasten neuvoston” selonteon perusteella EU kuitenkin luopui Itävallan vastaisista pakotteista. Oli käynyt selväksi, että kaikesta FPÖ:n kaapeissa piilevästä natsirasitteesta huolimatta Itävallassa ei suinkaan olla vielä pystyttämässä keskitysleirejä tai säätämässä rotulakeja.

Vaan kuinka kävikään oikeistolais-äärioikeistolaiselle protestihallitukselle? Jörg Haider vetäytyi puolueen johtajuudesta Kärntenin maaherraksi ja ”tavalliseksi puolueen rivijäseneksi” (einfaches Parteimitglied, ilmaus, josta Itävallan poliittisessa julkisuudessa tuli vakiovitsi, samoin kuin Haiderin tavan takaa toistuvista ”nyt minä lopultakin vetäydyn valtakunnallisesta politiikasta” -ilmoituksista). Puolueen johtoon sekä hallituksen kakkosmiehen paikalle varakansleriksi nousi Susanne ”Kuningatarkobra” Riess-Passer, nainen, jota tomeruudestaan huolimatta selvästikin pidettiin jonkinlaisena bulvaanina. FPÖ:n sisällä henkilösuhteet alkoivat tulehtua, ministerinpaikoilla nähtiin toinen toistaan riemukkaampia ilmestyksiä, ja alkoi olla selvää, että puolueessa oli kerta kaikkiaan huutava pula riittävän pätevästä ja vakavasti otettavasta, hallituskelpoisesta väestä. Parissa vuodessa FPÖ suistui kaaokseen, hallitus hajosi, ja vuoden 2002 ennenaikaisissa vaaleissa FPÖ kärsi murskatappion ÖVP:n noustessa maan suurimmaksi puolueeksi. FPÖ:n epätoivoinen taaperrus päättyi puolueen hajoamiseen, Jörg Haider joukkoineen perusti oman uuden puolueen (BZÖ, Bündnis Zukunft Österreich eli Itävallan tulevaisuuden liitto), ja vuoden 2006 vaalien jälkeen palattiin taas tuttuun punamustaan kuvioon ÖVP:n nöyrtyessä voittoisan SPÖ:n hallituskumppaniksi. Musta-sinisen (tai ÖVP:n ja BZÖ:n musta-oranssin) hallituksen aikaansaamia korruptioskandaaleja puidaan edelleen Itävallan oikeusistuimissa ja viestimissä.

Kuten sanoin, Timo Soinin Perussuomalaisia ei voi aivan yks-yhteen rinnastaa Jörg Haiderin FPÖ:hön, koska poliittinen ja kulttuuritausta on niin erilainen. Molempia puolueita kuitenkin yhdistää populismi, kyllä-kansa-tietää-ideologia eli oikeastaan ideologiattomuus. Ainoa selkeä aate on se, mikä tuo puolueen taakse runsaasti kannattajia mutta mistä ei ihan ääneen kehtaa puhua, eli rasismi, muukalaisviha ja ylipäätään katkeroituminen länsimaisten demokratioiden tasa-arvoideologiaan (myös ”telaketjufeminismiin” ja ”poliittisen korrektiuden pakkopaitaan”). Tämän pimeän puolen peittona on jonkinlainen naiivi konservatismi, jota puolueväen kiltimpi segmentti kannattaa, nuo rehelliset, ahkerat, työtätekevät eläkeläisten, lasten ja herttaisten eläinten ystävät, jotka haluaisivat kaikkien asiat kerralla kuntoon, rosmot kiinni ja työttömyyden pois kuudessa kuukaudessa. Mikä tietenkin järjestyy heti, kun lopetetaan rötösherrojen, poliitikkojen ja byrokraattien hyysääminen sekä rahan lapioiminen laiskoille ulkomaalaisille. Kaikkea pitää kasassa riittävän joviaali mutta riittävän vakuuttavasti esiintyvä johtajahahmo, mutta johtajankin venymiskyvyllä on rajansa.

Mikä siis olisi Itävallan opetus Suomen hahmottuvan hallituskuvion kauhistelijoille? Ensinnäkin: ei paniikkia. Hallitukseen päästessään populistit joutuvat paineeseen, jota puolueen henkilöstö- ja aatepohja ei välttämättä kestä. Älämölörasistit pettyvät, kun mutakuonojen hakkaamista ei laillistetakaan, ja kiltit kunnon ihmiset taas, kun kaikkia rötösherroja ei heti saadakaan vaihdetuksi rehellisiin, tavallisiin ihmisiin eivätkä verorasitus tai työttömyys pienenekään kertarysäyksellä. Homman hajoamista odotellessa kansalle tulee riittämään poliittista viihdettä. Itävallassa sitä tarjosi musta-sinisen ja musta-oranssin hallituskoalition aikaan esimerkiksi ministeri ja varakansleri Herbert ”In der Klarheit” Haupt, joka riemukkaasti sekosi ylipitkiin lauseisiinsa, ja myöhemmin Hauptin seuraaja, autokauppiaanhabituksinen Hubert Gorbach, joka hallituksesta siviiliin siirryttyään kirjoitteli omaperäisellä englannin kielellä työnhakukirjeitä hallitusaikaisille ulkomaantutuilleen, varakanslerinviraston kirjepaperilla. Puhumattakaan lyhytaikaisesta liikenneministeri Monika Forstingerista, joka herätti hilpeyttä mm. kieltämällä ministeriönsä työntekijöiltä minihameet ja korkokengät. Tuskin maltan odottaa, mitä hauskuuksia persuministerit tulevat suomalaiselle yleisölle tuottamaan. Popcornit esiin!

Toiseksi: Varaudutaan sähellykseen ja korruptioon. Itävallan nollakymmenluvun alkupuolen oikeistohallitukset yksityistivät valtion omaisuutta olan takaa, ja tässä ilmeisesti tapahtui mielenkiintoista ja hämärää rahaliikennettä myös vallanpitäjien tai heidän lähipiiriensä salkkuihin. ”Tavallinen puolueen rivijäsen” Haider puolestaan sai omassa osavaltiossaan aikaan talouskatastrofin, jota liittovaltio yhä joutuu paikkailemaan. Meillähän poliittiset rakenteet ja korruptioperinteet ovat erilaiset, mielenkiinnolla jään odottamaan.

Ja kolmanneksi: Sitten kun tämä populistipelleily on ohi ja hallituksessa istuu taas pelkästään ns. normaaleja puolueita, ei auta tuudittautua turvallisuudentuntoon, varsinkaan nykyisessä, sotien ja humanitaaristen katastrofien kiristämässä maailmantilanteessa. Kansan tyhmyyttä ja kaipuuta yksinkertaisiin ratkaisuihin ei nimittäin pidä koskaan aliarvioida. Nytkin Itävallan FPÖ porskuttaa mielipidetutkimuksissa jälleen aivan vanhojen suurpuolueiden SPÖ:n ja ÖVP:n rinnalla, eikä mikään korruptioskandaali tai kiihotuspykälätuomio estä ”sosiaalista kotiseutupuoluetta” poseeraamasta rehellisyyden, lainkuuliaisuuden ja perusarvojen takuumiehinä.

Mutta, kuten sanoin: popcornit esiin ja Keski-Euroopan lähihistoria auki. Tästä tulee mielenkiintoista.


Koukkunokka ja kalvosinnapit

elokuu 24, 2012

Tarkoitukseni oli kirjoittaa jostain muusta kuin rasismista ja antisemitismistä, mutta Itävallankaan tapahtumat eivät päästä otteestaan.

Tässä blogissa on aiemminkin ollut esillä Itävallan ”Vapauspuolue” FPÖ (Freiheitliche Partei Österreichs), mutta ehkä lyhyt kertaus sen vaiheista on paikallaan. Vapauspuolue selittää juontavansa juurensa niistä kansalaisliikkeistä, jotka syntyivät 1800-luvulla monarkioiden aristokraattisia valtarakenteita uhmaamaan, pienen ihmisen vapauden puolesta. Itse asiassa näissä kansalaisliikkeissä oli jo varhain mukana myös kansallismielisyyden pimeää puolta eli oman kansallisuuden, rodun ja verenperinnön mystifiointia ja muukalaisvihan lietsontaa. Toisen maailmansodan jälkeen FPÖ:n edeltäjä VdU (Verband der Unabhängigen, ”Riippumattomien liitto”) oli kriitikkojen mukaan jonkinlainen katumattomien vanhojen natsien hyväveliverkosto.

(Tosin katumattomia vanhoja natseja oli Itävallassa jo hyvin varhain myös kahden valtapuolueen, konservatiivisen ”kokoomuspuolue” ÖVP:n ja sosialidemokraattien toiminnassa mukana. Sen jälkeen kun kaikkein suurimmat natsipomot olivat saaneet surmansa, tulleet tuomituiksi Nürnbergissä tai päässeet livahtamaan Etelä-Amerikkaan, Itävallassa periaatteena oli rakentaa sovintoa ja antaa haavojen arpeutua. Kohta sodan jälkeen maan hallituksessa oli jo rinnakkain sekä entisiä keskitysleirivankeja että entisiä natsipuolueen jäseniä, ja alempien portaiden natsit pääsivät muutamassa vuodessa, suhteellisen helppojen puhdistautumisprosessien jälkeen, takaisin yhteiskuntaan. Taannoin Profil-lehti kertoi Gestapon Wienin-päämajan kiduttajista, jotka tyypillisesti saivat pahimmillaan kymmenen-kahdenkymmenen vuoden kuritushuonetuomioita, elleivät selvinneet peräti seurauksitta – tuomitutkin tyypillisesti armahdettiin parin-kolmen vuoden päästä, ja he viettivät loppuelämänsä kaikessa rauhassa kunnioitettuina kansalaisina.)

Eräänlainen natsimenneisyys oli myös Jörg Haiderilla, legendaarisella populistipoliitikolla, joka 1980-luvulta lähtien johti Vapauspuoluetta uuteen nousuun. Hänen vanhempansa nimittäin olivat aktiivisia ja vakaumuksellisia Hitlerin kannattajia jo 1930-luvun alkupuolella, kun se vielä oli Itävallassa laitonta. Ja toisin kuin vielä kuuluisampi maanmiehensä Arnold Schwarzenegger, jonka isä myös oli innokas natsi, Haider ei missään vaiheessa tehnyt julkista pesäeroa vanhempiensa henkiseen perintöön. Tietenkin hänen, kuten myöhempienkin FPÖ:n johtajien, oli julkisesti sanouduttava irti natsismista ja sen hirmuteoista, rasismista ja joukkomurhista. Mutta tämä ei estä aivan päinvastaisten piiloviestien lähettämistä. Ja siitä on kysymys tässäkin blogissa – mutta jatketaan ensin pikakatsausta FPÖ:n historiaan.

Populististen puolueiden tapaan FPÖ oli hajanainen ja sisäisten ristiriitojen repimä, ja näihin riitoihin puolue hajosi jouduttuaan hallitusvastuuseen vuoden 1999 veretseisauttavan vaalivoittonsa jälkeen. ”Musta-sininen” Schüsselin hallitus (musta on ÖVP:n, sininen FPÖ:n väri) joutui, kuten vanhemmat lukijat ehkä muistavat, kansainvälisten painostustoimien kohteeksi. Varsinkaan Jörg Haider ei voinut jäädä puoluejohtajaksi ja vara-liittokansleriksi, vaan hänen oli niin sanotusti vetäydyttävä valtakunnallisesta poliittisesta vastuusta Kärntenin osavaltion maaherraksi ja ”tavalliseksi puolueen rivijäseneksi” (einfaches Parteimitglied – termi, jolle Itävallan julkisuudessa yleisesti naureskeltiin, kaikkihan tiesivät asioiden todellisen laidan). Kun hallitus-FPÖ:n kyvyttömyys oikeaan vastuulliseen hallitustyöskentelyyn alkoi käydä ilmeiseksi (vanhemmat suomalaiset ehkä vielä muistavat SMP:n ja Urpo ”työttömyys pois kuudessa kuukaudessa” Leppäsen legendaarisen työministerikauden), ”haiderilaiset” erosivat siitä omaksi BZÖ-puolueekseen (Bündnis Zukunft Österreich eli jotain sinnepäin kuin ”Itävallan tulevaisuuden liitto”) – jonka kannatus tosin oli varsin marginaalinen kaikkialla muualla paitsi Kärntenissä.

Sitten ”aurinko putosi taivaalta”, kuten Kärntenin BZÖ:ssä asia ilmaistiin. Lokakuussa 2008 Jörg Haider, riideltyään poikaystävänsä kanssa ja vedettyään klagenfurtilaisessa homobaarissa kunnon lohtukännit, kaahasi itsensä hengiltä Volkswagen Phaëtonillaan (VW:n pojilta joko klassisen yleissivistyksen puutetta tai tässä tapauksessa mystistä selvänäköisyyttä antaa tehtaan luksusmallille tuollainen nimi). Kärntenin BZÖ yritti jatkaa elämäänsä henkisenä johtajanaan kuollut mies. Haiderin ympärillä on, suorana televisioiduista mahtihautajaisista lähtien, rehottanut suoranainen kultti. Tietenkin monet ovat varmoja, että hänen kuolemansa ei ollut onnettomuus vaan ovela salamurha, ja väitteet homoseksuaalisuudestakin ovat pelkkää panettelua.

Samaan aikaan Wienissä äärioikeiston taivaalle nousi uusi tähti: Heinz Christian Strache, jota monet ovat avoimesti tituleeranneet ”uudeksi Haideriksi”. Strachella, ammatiltaan hammasteknikko, ei ole akateemista Herr Doktor -arvoa, mutta hän on nuorempi ja komeampi kuin Haider-vainaja (joka toki oli varsin hyvävartinen kaveri ja myös pukeutui huomiotaherättävän muodikkaasti ja nuorekkaasti, silloin kun tilaisuuden luonne ei vaatinut kansallispukua). Haider jodlasi vuorilla perinneasussa, Strache kiitää Wienin yöelämässä tiukoissa farkuissa ja esiintyy mainoksissaan ilmojen halki syöksyvänä teräsmiehenä (HC-Man) tai hohtavahaarniskaisena ritarina (Wienin turkkilaispiirityksestä kertovan historiallisen tarinan kuvitusta,  pahiksia siis ovat 1600-luvun turkkilaiset, jotka eivät tietenkään liity mitenkään nykyisiin turkkilaisiin maahanmuuttajiin…). Ei tarvitse kauan miettiä, äänestäisikö Wienin poliittisesti ja, hm, sivistyksellisesti passiivinen white trash -nuoriso mieluummin Strachea vai punakkaa ja plösöä kuuskymppistä demaripormestari Häuplia. Strachen asema FPÖ:n ykkös-alfauroksena on tätä nykyä kiistaton, ja Kärntenin ”haiderilaiset” ovat palanneet hänen helmoihinsa omana liitännäispuolueenaan (FPK).

Ja tästä pääsemme lopultakin tämänkertaiseen aiheeseen eli Strachen tuoreimpaan neronleimaukseen. Aikaansa seuraavana miehenä Strache ylläpitää omaa julkista Facebook-profiilia ja postailee säännöllisesti päivityksiä laajan ihailijakuntansa peukutettavaksi. Ja tietenkin hauskoja kuvia – esimerkiksi perinteisestä possujuhlasta, jossa Strache parin aatetoverin kanssa on ryhtymässä leikkelemään kokonaisena paistettua sikaa ja tuumaa, että “isst du Schwein, kannst du rein” eli ‘jos syöt sikaa, niin pääset sisään’. (Ja joka väittää, että tässä tarkoituksella syrjitään tiettyjen sianlihan syönnistä pidättyvien uskontokuntien edustajia, on pahantahtoinen vasemmistokiihottaja.)

Muutama päivä sitten Strache julkaisi Facebook-seinällään pilapiirroksen:

Paksu porho, ”Pankit”, nauttii hallituksen (”Die Regierung”) tarjoilemaa juhla-ateriaa, ja laihan kansa raukan lautaselle on jäänyt pelkkä luu. HC on liittänyt kuvaan FB-fanejaan varten vielä selityksen: tässä punamusta hallitus (nykyinen demarien ja ÖVP:n koalitio siis) vihreine apureineen siirtää kansan varallisuutta ahneille EU-keinottelijoille.

Tämä pilapiirros kiertelee Internetissä erilaisina versioina, ja ilmeisesti Strachen käyttämä versio on muunnelma, johon on lisätty pari olennaista yksityiskohtaa: paksun porhon pottunokkaa on muotoiltu isommaksi ja käyremmäksi ja hihansuun nappeihin lisätty daavidintähdet. Itävallassa, missä natsisymbolien käyttö on tiukasti kielletty ja natsistisilta haiskahtavat mielenilmaukset, niiden myötä myös antisemitismi, ovat julkisuudessa tiukassa syynissä, asiasta nousi oitis melkoinen haloo, ja syyttäjäviranomainenkin on kuulemma ryhtynyt tutkimaan asiaa. Mitäpä teki Strache? Kiisti tiukasti kaiken. Hän ja hänen aatetoverinsa eivät missään nimessä ole rasisteja tai antisemitistejä, kuvan tarkoitus ei todellakaan ollut nostattaa vihaa tiettyä kansanryhmää kohtaan, tämmöiset väitteet ovat pahantahtoista vasemmiston ajojahtia, ja itse asiassa rasisteja ovat ne, jotka heti olettavat, että koukkunokkaisella pankkiirilla tähdätään nimenomaan juutalaisten käsissä olevaan rahamahtiin.

Konservatiivisessa Die Presse -lehdessä Bettina Steiner analysoi terävästi pilapiirroksen sanomaa. Koukkunenä on saksalaisessa perinteessä iät ja ajat ollut juutalaisia kohtaan tunnettujen ennakkoluulojen symboli, jo 1800-luvulla Wilhelm Busch (”Maxin ja Moritzin” isä ja saksalaisen huumorin klassikkoja, mutta myös monien aikalaistensa lailla armoton antisemitisti) piirsi luihulle juutalais-pahikselleen, Schmulchen Schiefelbeinerille melkeinpä koko naaman täyttävän koukkunokan. Strachen postaama piirros kytkeytyy vuosisataiseen perinteeseen ja on sen pohjalta helposti tulkittavissa. Strache siis käyttää merkkiä, jonka ”kulttuurilaahuksen” perusteella määräytyvä merkitys on ilmiselvä, mutta yrittää samalla esittää asian niin kuin ei tuota kulttuurilaahusta, eurooppalaisen antisemitismin perinnettä olisi olemassakaan ja kuvaa kuuluisi tarkastella vain kuvana itsenään, ikään kuin pankkiirin koukkunenä olisi vain yksi nenänmuoto muiden joukossa.

Tässä toisin sanoen käytetään symboleja, jotka – toisin kuin esimerkiksi lailla kielletty hakaristi – eivät ole niin selvästi ”kieliopillistuneita” pelkästään symboliseen käyttöön, että ne voitaisiin kieltää. Yleisemmin ilmaisten: jätetään sanomaan tulkinnanvara porsaanreiäksi, josta itse päästään luikkimaan karkuun. Omat kyllä ymmärtävät, mistä on kysymys, viholliset taas eivät pysty tarpeeksi epämääräiseen ilmaisuun tarttumaan. Näin saadaan sanotuksi semmoistakin, mitä laki ei sallisi. Ja mikä hienointa, pystytään mobilisoimaan sekä julkisen että piiloviestin kohderyhmät.

Tässä kohdeyleisön maksimoinnissahan oli aikoinaan fasismin suurin voima: liikkeen taakse saatiin sekä kunnon rähinää hinkuvat syrjäytyneet katujen kovanyrkit että turvallisuutta ja järjestystä kaipaavat, vaatimattoman hyvinvointinsa puolesta pelkäävät kunnon ihmiset (sekä lisäksi kommunismikammoinen suurpääoma). Ja samaa yrittävät nykyajan oikeistopopulistit, joiden kannattajakunnassa – niin Itävallassa kuin Suomessakin – näyttää olevan sekä patologisen aggressiivista ”kikkarapäälle kuonoon” -älämölöporukkaa että kilttiä ”kaikkien asiat kerralla kuntoon” -väkeä.


Mäkikotkien maa

tammikuu 9, 2012

Mihinkäs sä olet matkalla? (Tai: Mihinkäs rouva on matkalla?)
Töihin, Wieniin.

Tämä tyyppikeskustelu jatkuu yleensä kahdella tavalla. Vähemmän kultturellissa vaihtoehdossa A Wien ei sano keskustelukumppanille oikein mitään ja seuraa hämmentynyt hiljaisuus. Tosin huoltamoiden kansa tietää Itävallan mäkikotkat, mutta ehkä siitä ei mikään mielleyhtymäketju automaattisesti ohjaa siihen uudenvuodenpäivän konserttitelevisiointiin, jolta hypätään toiselle kanavalle (eukon mahdollisesta rutinasta huolimatta) heti kun lähetys mäkiviikolta alkaa. (Ja ihan oikeasti muuten, olen tavannut akateemisesti koulutettuja suomalaisia, joille on epäselvää, mikä Euroopan pääkaupunki sijaitsee missäkin maassa ja puhutaanko Itävallassa itävallan kieltä.)

Vaihtoehto B: Aah, se uudenvuodenkonsertti. Tonava kaunoinen, ihanaa, sacherkakkua, Mozart-kuulia, Stephansdom, Schönbrunn ja Sissi, ihanaa, ihanaa, niin kaunista. Oltiin kulttuurimatkalla Wienissä vuonna ****, siellä oli ihania kahviloita, musiikki soi kaikkialla.

Ja joskus harvoin sattuu kohdalle vaihtoehto C eli yhteiskunnallisesti harrastunut keskustelukumppani, joka alkaa vyöryttää Itävallan historiaa Habsburgeista Hitleriin ja Haideriin. Kyseessä on usein miespuolinen, hyvän yleissivistyksen ja sitäkin vankemman itseluottamuksen omaava henkilö, jolla pahimmassa tapauksessa on jonkinasteisia sympatioita kahta viimeksi mainittua herra H:ta kohtaan. (Näistä ensimmäinen toi täystyöllisyyden, ymmärsi pientä ihmistä ja yritti turvata eurooppalaiset arvot. Ja jos ei ensinmainittua puolustaisikaan, niin jälkimmäinen hra H. ainakaan ei ollut mikään natsi vaan perusarvoja puolustava ja holtittoman maahanmuuton vaarat ymmärtävä isänmaanystävä, jonka kuolemassa sitä paitsi oli jotain hämärää – ei sen laatuluokan auto kuin Volkswagenin Phaëton sillä tavalla lähde käsistä, ei edes juuri poikaystävänsä kanssa dramaattisesti riidelleen ja erontuskaansa rankasti ryypänneen miehen…)

Suomesta katsottuna Itävalta siis sijoittuu tukevasti jonnekin tietämättömyyden hämärän ja erilaisten historiallisten, poliittisten ja turismikliseiden väliin. Turha piipittää, että Itävallan sodanjälkeinen poliittinen historia on paljossa ollut samantapainen kuin Suomen tai että Itävallan maatalouden perinteinen metsä- ja maitotalouspainotteinen tuotantorakenne on Euroopan maista kenties lähimpänä Suomea. Turha urputtaa, että kaupunkilaisen arkipäivä kuluu siellä ihan samojen ylikansallisten ketjuhyödykkeiden ja formatoitujen tositeevee-, kokki- ja tanssiitähtienkanssa-ohjelmien parissa. Turha mussuttaa, että juntteja ja mänttejä on kaikkialla ja ne ovat kaikkialla aika samanlaisia.

Suomalainen haluaa pitää Sissi-elokuvakliseensä ja nähdä Keski-Euroopan jonain tykkänään toisena. Siellä Euroopassa, vanhan sivistyksen ja leivoskulttuurin maissa, linnoissa kreivien, osataan pussata poskelle ja kädelle (ainakin symbolisesti – joskus ensimmäisinä Wienin-vuosinani kymmenen vuotta sitten hätkähdin, kun metron liukuportaissa edessäni arkisen näköinen häiskä vastasi kännykkäänsä: Küss’ die Hand). Siellä hymyillään ja ollaan kohteliaita, joskus suorastaan epäilyttävän lipevän kohteliaita. Jopa mäkikotkat, nuo Itävallan Hiihtoliiton ÖSV:n Adlerit, on pienestä pitäen huolella jalostettu aivan toisennäköisiksi kuin suomalaiset lajitoverinsa – ne eivät jurota ja mörähtele vaan hymyilevät kauniisti urheilutoimituksen kameralle ja antavat vuolaita ja kohteliaita vastauksia (joskin toisinaan murteella, josta koulusaksan perusteella on mahdotonta saada sanaakaan selvää).

(Tunnustan: olen itsekin ollut levittämässä näitä kliseitä. Oma suosikkitarinani on suurlähetystön illallisilta, joilla jouduin istumaan Suomen kanssa kauppaa tekevien itävaltalaisten bisnesmiesten väliin. Varauduin mielessäni niihin auto-purjevene-maailmanympärimatka-premium-äijäjuttuihin, joita Savonlinnan oopperajuhlien väliajalla voi sivukorvalla kuulla vaimojen sinne raahaamien kärsivien alfaurosten suusta. Ja no, kyllähän herrat keskustelivat metsästyksestä ja viinikellareistaan, mutta loppuillasta innostuttiin vertailemaan, kuka kapellimestari johtaa Mahleria parhaiten… Voisi myös viitata siihen amerikkalaisen jääkiekkovalmentajan haastatteluun, jonka joskus viime vuonna luin itävaltalaisesta äänenkannattajastani. Kaveri oli pettynyt heikon junnutyön taustalla olevaan korkeakulttuuriseen koulutusfilosofiaan: poikia ei kannusteta kaukaloon vaan kuskataan koulusta johonkin ihme teattereihin tai taidenäyttelyihin.)

Onhan niitä eroja, ja itsekin aion niistä vielä vastedeskin kirjoittaa. Joitain näistä kliseekäsityksistä suosivat itävaltalaiset itsekin, etenkin, kun on korostettava, missä he eroavat saksalaisista. Ja tässä olennaista on tietty tapakulttuuri hyvine ja huonoine puolineen, eli lipevyys, sulavuus ja nokkeluus – pökkelömäisiin, koppaviin ja töykeisiin saksalaisiin verraten. Ei hakata päätä seinään periaatteen vuoksi vaan etsitään se porsaanreikä. Niin myös hollywoodilaistuneen itävaltalaisnäyttelijän Christoph Waltzin mielestä (se Kunniattomien paskiaisten legendaarinen naurava natsiupseeri), joka tässä selittää asiaa amerikaksi Conan O’Brienin showssa:

Mutta tästä kun vielä pitemmälle mennään, niin paljastuu syvällinen yhtäläisyys itävaltalaisuuden ja suomalaisuuden välillä. Nimittäin: siinä missä suomalaiset ovat nuori ja pieni kansakunta, itävaltalaiset ovat kansakuntana nuori ja pieni. Olivathan toki ne kunniakkaat vuosisadat, jolloin Habsburgien valtakunnassa ei aurinko koskaan laskenut ja hallitsijoiden missio kiteytettiin lyhenteeseen AEIOU: Austriae est imperare orbi universo (tai saksaksi: Alles Erdreich ist Oesterreich untertan) eli ‘Itävallan kuuluu hallita koko maailmaa’. Mutta silloin ei ollut kysymys kansasta vaan monikansallisesta imperiumista, jonka historia on sen hallitsijasuvun dynastisten koukeroiden historiaa – “kansa” on siinä jonkinlainen mykkä lisäke, jonka ylitse hallitsijat hoitelevat asiat omilla yksityisillä systeemeillään. (Bella gerant alii, tu felix Austria nube, eli ‘sotia käykööt toiset, sinä, onnellinen Itävalta, solmi avioliittoja’, kuului klassinen kuvaus Habsburgien ulkopolitiikasta.)

1800-luvulla, kansallisromantiikan ja nationalismin noustessa, tätä monikansallista rakennelmaa alettiin jo pitää toivottoman vanhanaikaisena. Vähemmistökansat kokivat vuorotellen kansalliset heräämisensä, ja Itävalta-Unkarin saksankielisillä ”kruununmailla” (jotka siis eivät, toisin kuin vanha Unkarin kuningaskunta, muodostaneet mitään yhtenäistä hallintokokonaisuutta kansallisvaltion perustaksi) katseltiin innoissaan Saksan, nousevan kansallisvaltion suuntaan. Vaan eipä sinne päästy: molempien maailmansotien jälkeen voittajamaille oli ilmeisesti yksiselitteisen selvää, että tämä entisen Habsburg-monarkian jäännösriekale, jossa puhutaan saksan kielen baijerilais- tai (Vorarlbergissa, Itävallan läntisimmässä hännänpäässä) alemannilaismurteita, ei missään nimessä saa kuulua Saksaan. Itävaltalaista kansallismielisyyttä ja kansallista identiteettiä nykymielessä on ruvettu tosissaan rakentamaan vasta toisen maailmansodan jälkeen. Tässä kaikkein olennaisin kysymys on ilmeisesti, miten erotutaan saksalaisista, joiden kanssa sekä kuulutaan että ei kuuluta yhteen.

Juuri tämä tuntui minusta aikoinaan Itävaltaan muuttaessa kaikkein kotoisimmalta: pikkuvelikompleksi ja siihen liittyvä jatkuva itseruoskinta (”tyypillistä itävaltalaista, totta kai tämäkin osataan meillä mokata, toisin kuin…”). Toisin kuin saksalaiset, britit tai ranskalaiset, jotka eivät tunnu kantavan erityistä huolta siitä, millaisia kliseekuvia ulkomaalaiset heistä viljelevät, itävaltalaiset kuten suomalaisetkin ovat usein kehittäneet omaan kansalliseen identiteettiinsä merkillisen vereslihaisen viha-rakkaussuhteen, jonka olennaisena osana on jatkuva vertailu vahvempaan, edistyneempään, kansainvälisesti tunnetumpaan sekä sietämättömän omahyväiseen isoveljeen. Saksasta puhutaan Itävallassa usein aavemaisen samaan sävyyn kuin Suomessa Ruotsista: Onko tämä jo tehty Saksassa? Saksassa ei ole enää aikoihin toimittu näin. Saksassa tällainen ei ikinä tulisi kysymykseen. Saksassa poliitikko, joka möläyttelee tämmöisiä, olisi jo kauan sitten itse ymmärtänyt erota. Ja loukkauksista suurimpia on “meidän” historiamme ja suurmiestemme omiminen: Mitä, Mozartko muka kaikkien aikojen suurin saksalainen?

Eihän tässä tietenkään aivan samanlaisia olla. Vailla suomalaista vastinetta on ainakin se itävaltalaisen kansallismielisyyden äärilaita, joka virallisesti on pannassa mutta politiikan äärimmäiseltä oikealta reunalta silloin tällöin pulpahtelee näkyviin, eli deutschnational-ajattelu, itävaltalaisuus osana saksalaisuutta (kenties joitain epämääräisiä uusnatsistisia Anschluss-haaveita myöten). Mutta kyllä Suomella ja Itävallalla on yhtäläisyyksiäkin. Muutakin kuin ne mäkikotkat.