Historia havisee

8 helmikuun, 2020

Siirrymme ensiksi 75 vuotta ajassa taaksepäin. Helmikuussa 1945 Budapestiin saarrettujen saksalaisten (sekä saksalaiskomennossa taistelevien unkarilaisten) joukkojen tilanne oli käynyt toivottomaksi. Hitler oli määrännyt Budapestin ”linnoitukseksi”, jota pitäisi puolustaa loppuun saakka, mutta helmikuun alussa Budan linnavuorella sinnittelevien joukko-osastojen johto ei enää nähnyt muuta keinoa kuin uhmata ylipäällikön käskyä ja yrittää murtautumista Puna-armeijan linjojen läpi. Seurasi yksi toisen maailmansodan verisimmistä sotilaallisista katastrofeista. Parikymmentätuhatta sotilasta sai surmansa, suunnilleen yhtä paljon joutui sotavankeuteen (mistä monet eivät palanneet), vain 600-700 selviytyi vihollisen linjojen läpi turvaan ”omien” puolelle – toistaiseksi. Suuri osa vainajista jäi kaupungin ympäristön metsikköihin ja pöpelikköihin saamatta koskaan merkittyä ja nimettyä hautaa.

Lajos Botosin sodan jälkeen Budan vuorilla ottama kuva, historiantutkija Krisztián Ungváryn arkistosta.

Krisztián Ungváry, yksi Unkarin merkittävimmistä 1900-luvun ja toisen maailmansodan historian tutkijoista, kirjoitti neljä vuotta sitten Index-uutissivustolla näistä tapahtumista, keskittyen yhden joukko-osaston kohtaloihin. Selonteko on hyytävää lukemista. Nälissään ja kylmissään, monet haavoittuneina, hajalle lyötyjen osastojen eksyneet sotilaat harhailivat lumessa Budapestin liepeillä päiväkausia, pysyen tolpillaan vain kofeiinisuklaan ja Pervitin-amfetamiinitablettien voimalla, niin kauan kuin niitä riitti. Useimpien jäätävä inferno päättyi kuolemaan tai sotavankeuteen.

Sodan jälkeen tämä episodi unohtui historian lehdille monien muiden kaltaistensa, inhimillisesti järkyttävien mutta poliittisesti ongelmallisten tapahtumien joukkoon. Sosialistisessa Unkarissa ei Hitlerin joukkojen kokemasta tragediasta oikein voinut eikä kannattanut pitää ääntä, varsinkin kun mukana oli ollut myös saksalaisten puolella taistelleita unkarilaisia ja unkarinsaksalaisia. Unkarilaisten kannalta vielä karmeampaa oli ollut koko Budapestia kohdannut laajamittainen tuho piirityksen yhteydessä (surmansa sai noin 38 000 siviiliä) sekä ”nuoliristiläisten”, Unkarin natsien mellastuksen vaihtuminen ”vapautuksen” myötä uuteen ryöstelyn ja väkivallan aaltoon. Koko suursodan historiassa taas Budapestin kohtalo oli vain pieni osa Kolmannen valtakunnan romahdusta ja toivotonta lopullista taistelua siinä vaiheessa, kun sodan lopputulos alkoi olla jo kaikille selvä.

Unohtuneissa historian tapahtumissa on se ikävä puoli, että ne on helppo kaivaa esiin ja valjastaa monenlaisiin tarkoituksiin. 1990-luvun lopulla Ulosmurtautumisen (Kitörés) muistoa alkoivat vaalia erilaiset äärioikeisto- ja uusnatsiryhmät. Epätoivoisesta, mielettömästä pakoyrityksestä – jolla ei voitettu mitään, päinvastoin: toisin kuin väitetään, Ungváry muistuttaa, antautuneita saksalaisjoukkoja ei luultavasti olisi ”teurastettu viimeiseen mieheen” vaan ”vain” viety sotavankeuteen – rakenneltiin eeppinen sankaritarina, ylipäällikön käskyn uhmaamisesta uljas kertomus ”uskollisuudesta kuolemaan saakka”. Äärioikeisto on alkanut käyttää muistopäivästä nimeä ”Kunnian päivä” (Becsület napja). Sen yhteydessä järjestetystä vaellusretkestä, jolla kierrellään Budan kukkuloiden muistorikkaita maisemia ja kauniita näköaloja, on tullut kummallinen tapahtuma, johon osallistuu aidonnäköisissä SS-univormuissa hakaristilippuja heiluttelevaa väkeä, joukossa runsaasti saksalaisia ja muunkinmaalaisia – ehkä osaksi ”viattomia” historia-larppaajia mutta varmasti myös paljon uusnatseja.

Tänä vuonna ”Kunnian päivän” järjestämisestä on käyty melkoista julkisuusäläkkää ja oikeustaistelua. On ilmennyt, että muistelu-vaellusretken järjestämistä on tuettu, ikään kuin tavallisena liikuntatapahtumana, valtion toimesta ja veronmaksajien rahoilla. Budapestin I., II. ja XII. kaupunginosien johtoelimet ilmoittivat, etteivät hyväksy natsimeininkejä eivätkä salli muisteluretkueen lähteä alkuperäisen suunnitelman mukaan I. kaupunginosan (siis linnavuoren alueen) Kapisztrán tériltä, sitä vastoin yritys kieltää koko tapahtuma oikeusteitse ilmeisesti epäonnistui. Tätä kirjoittaessani Budapestissa on meneillään sekä ”Kunnian päivän” muisto-mielenilmaus että useampia erilaisten fasisminvastaisten ryhmien vastamielenosoituksia. Siitä todellisesta, järjettömästä murhenäytelmästä, joka 75 vuotta sitten muutaman hyytävän talvipäivän kuluessa tapahtui, tulee tämän kaiken yhteydessä puhutuksi aina vain vähemmän.

***

Jatketaan matkaa sadan vuoden taakse. Tänä vuonnahan tulee kuluneeksi sata vuotta Trianonin rauhasta, jolla ensimmäisen maailmansodan voittajavaltiot leikkasivat siihenastisesta Unkarin kuningaskunnasta usein esitetyn laskelman mukaan kaksi kolmasosaa, minkä johdosta myös kolmasosa etnisistä unkarilaisista muuttui sorretuiksi vähemmistöiksi uusissa kotimaissaan. (Tässä toki oli mukana myös kostoa siitä unkarilaistamispolitiikasta, jota entisen Unkarin vallanpitäjät olivat vähemmistöjä kohtaan harjoittaneet.) Trianonilla on siitä pitäen lyöty poliittista mynttiä ja lietsottu kansallisia kaunoja puolin ja toisin, eikä tälle ainakaan nykyisellä meiningillä loppua näy. Parlamenttitalon viereen kohoavasta tai paremminkin laskeutuvasta muistomerkistä on täällä ollut jo puhetta, mutta paljon muutakin satavuotistapahtumaa on luvassa. Tämän johdosta Foucault ingája (‘Foucaultin heiluri’) -blogisti julkaisi varoiksi tiivistelmän pahimmista Trianon-myyteistä. Sen pohjana on Unkarin Tiedeakatemian Trianon-tutkijaryhmässä toimivan historiantutkijan Tamás Révészin tuore kirja Unkarin valtion ja armeijan historiasta vuosina 1918–1919.

Ensinnäkin: Nykyinen hallitus näyttää muistopolitiikassaan entistä selvemmin glorifioivan entisen kaksoismonarkian aikaa. Itävalta-Unkarin keisari- ja kuningaskunta nähdään niin loistokkaana rakennelmana, että sen sortumisen on ollut pakko olla joidenkin salaperäisten pahisten myyräntyön syytä. Jo Horthyn Unkarissa levitettiin innolla Saksasta maahan tuotua ns. tikarinpistolegendaa (Dolchstosslegende): meidän uljas armeijamme ei ikinä olisi sortunut, elleivät kotirintaman vehkeilijät – esimerkiksi poliittinen vasemmisto – olisi puukottaneet sitä selkään. Unkarilaisen version mukaan syypäitä tikarinpistoon olivat ennen kaikkea uudet vallanpitäjät: syksyllä 1918 verettömän porvarillisen ns. asterivallankumouksen valtaan nostama edistysmielisen kreivi Károlyin hallitus jonkinlaisen itsetuhopuuskan vallassa hajotti armeijan ja tuhosi koko maan puolustuksen. Näin ei kuitenkaan tutkimuksen valossa näytä olleen. Syksyllä 1918 unkarilaisten joukko-osastojen moraali oli romahtanut, eikä tähän tarvittu punaisten agitaattorien katalia temppuja, vain ”viestintää pienyhteisöissä”. Sotilaallinen tilanne, huolto ja tulevaisuudennäkymät olivat niin surkeat, että sotilaiden oli helppo keskenään ja spontaanisti todeta taistelun jatkaminen mielettömäksi ja lähteä omin neuvoin, iloisen sekasorron vallassa, valumaan kotipuolta kohti.

Károlyin hallitus ei siis romahduttanut Unkarin puolustusvoimia tahallaan tai jonkinlaisen idealistisen kommunistisen pasifismin vallassa. Kotiin palaavat sotilaat oli pakko riisua aseista yleisen järjestyksen turvaamiseksi, ja tähän viittasi myös tuolloisen puolustusministerin Béla Linderin pahaan maineeseen noussut lausahdus ”En halua nähdä enempää sotilaita”. Nimittäin: syksyn mittaan rintamilta perin juurin traumatisoituneina saapuneet, väkivaltaan tottuneet sotilaat alkoivat kotipaikkakunnillaan mellakoida ja kostaa niille, joita pitivät syypäinä kaikkiin koettelemuksiin. Levottomuuksien ja väkivallantekojen uhriksi joutui paikallisia suurmaanomistajia, pappeja ja virkamiehiä tai esimerkiksi juutalaisia kauppiaita. Armeijan hajottamisen myötä Unkari jäi vaille puolustusvoimia, mutta Károlyin hallitus luotti vielä – turhan naiivisti – sodan voittajavaltojen hyvään tahtoon ja odotti asian kohta järjestyvän. Näinhän ei käynyt, vaan Unkarilla oli edessään suistuminen sosialistiseen diktatuuriin, toivoton taistelu maahan vyöryviä miehittäjäjoukkoja vastaan ja lopulta Trianon sekä voittajavaltioiden suostumuksella Tynkä-Unkarista rakennettu puolidiktatuuri.

Vanhaa Unkarin kuningaskuntaa ei siis romahduttanut ja hajottanut mikään pahantahtoinen salaliitto ja myyräntyö, niin kuin nykyään taas monet haluavat uskoa. Entinen Unkari ja sen armeija tuhoutuivat, kun ensimmäinen maailmansota oli jauhanut hajalle siihenastisten valtioiden rakenteet ja kansan luottamuksen niihin. Jonkinlaisia torjuntavoittoja saavutettiin vain siellä, missä pienyhteisöjen sisäinen solidaarisuus piti yllä yhteishenkeä: Transilvanian unkarilaisten paikallisissa kansankaarteissa, tehtaantyöläisten järjestötoiminnan perinteisiin nojaavissa Unkarin neuvostotasavallan armeijan joissakin osastoissa, Horthyn järjestelmän vanhojen sotakaverien veljespiireissä.

1800-luvulla rakennettu kansallisromanttinen hurraaisänmaallisuus, jossa reippain duurisävelin lippujen hulmutessa vainolaisen hurmehella peitettiin maa, kuoli ensimmäisen maailmansodan juoksuhautojen veriseen kuraan. Saman kohtalon koki toisen maailmansodan vielä järjettömämmässä teurastuksessa tuon sotasankarmyytin uudelleen pystyyn nostettu zombiversio. Ja mitä näemmekään nykyään: saman zombin entistäkin riekaleisempia jäännöksiä ollaan nostamassa jaloilleen, sille ollaan jälleen antamassa hulmuavaa sotalippua käteen ja selittämässä, että kaikki tähänastiset murhenäytelmät olivat vain joidenkin ulkopuolisten pahisten täysin kohtuuttoman ilkeän juonittelun syytä ja kohta vedetään taas.


Natsahtelua ja trumputusta

18 toukokuun, 2019

Kuka tietää, mikä tämä on?

 

Se on vanhan germaanisen riimuaakkoston (ns. vanhemman Futharkin) merkki, muun muassa kreikkalaisen omega-kirjaimen sukulainen (kaikki aakkoskirjaimistothan palautuvat samaan foinikialaisten keksintöön), joka tunnetaan nimellä odal tai othala. Riimukirjaimen nimi viittaa etymologisesti ’perintöön’ tai ’polveutumiseen’, ja natsit – jotka muutenkin tarttuivat luovalla innolla kaikenlaiseen muinaispohjoismaiseen ja muinaisgermaaniseen mytologiaan – käyttivät sitä tämän mukaisissa yhteyksissä, esimerkiksi Hitler-Jugendin sekä ”Rotu- ja asutusviraston” (Rasse- und Siedlungshauptamt; tämä laitos huolehti muun muassa SS-miesten ja heidän avioliittojensa rotupuhtauden valvonnasta) tunnuksissa. (Ainakin Saksassa näiden tunnusten käyttö on, monien muiden natsisymbolien tapaan, erityisellä lailla nimenomaisesti kielletty.)

Uusnatsipiireissä Odal-riimu on suosittu kuva-aihe. Itävallassa sitä käyttää teostensa signeeraamiseen taiteilija Manfred “Odin” Wiesinger, selittäen, että kyseessä on vain hänen nimikirjaimiinsa OW perustuva graafinen sommitelma… Tämä herra Wiesinger on viime päivät ollut Itävallan uutisotsikoissa merkillisen kulttuuripoliittisen väännön yhteydessä. Kolme vuotta sitten hän tuli Itävallan presidentinvaalien yhteydessä tunnetuksi oikeistopopulistisen FPÖ:n presidenttiehdokkaan Norbert Hoferin lempitaiteilijana, nyt FPÖ ehdotti häntä jäseneksi Ylä-Itävallan osavaltion kulttuurilautakuntaan (Landeskulturbeirat), jonka tehtävänä on erityisesti huolehtia osavaltion lakisääteisistä taidehankinnoista. Perusitävaltalaisten piirien ulkopuolella tästä ei olla lainkaan innoissaan. Ei myöskään siitä, että Ylä-Itävallan osavaltion taidekokoelmiin on ostettu kaksi Wiesingerin teosta – pienimuotoisia, musiikki- ja soitinaiheisia kuvia ns. Mozart-sarjasta – ja kaiken lisäksi vähän niin kuin tuttavankauppaa ja takaoven kautta, ilman virallista lautakunnan suositusta.

Manfred Wiesingerin taiteilijanimi Odin juontuu hänen Burschenschaft-taustastaan. Burschenschaftit, tai ainakin niiden tunnetuin tyyppi (on olemassa myös maltillisempia, taistelemattomia ja poliittisiin äärimeininkeihin etäisyyttä ottavia Burschenschafteja), ovat, tuota, kansallismielisiä opiskelijajärjestöjä. Niiden perinteisiin kuuluu kaljanjuontia, koppalakkiunivormuja ja eräänlaista miekkailua, jossa asiaan kuuluu kasvoihin haavoittuminen: kaksintaisteluarvet (Schmiss) poskissa ovat kunnia-asia. ”Kansallismielisyys” puolestaan on romanttista saksalais-kansallismielisyyttä, joka edustaa sitä samaa perinnettä, mistä natsismikin nousi, ja toisinaan edelleenkin flirttailee varsin avoimen uusnatsismin kanssa. Burschenschaft-taustainen akateeminen äärioikeisto pitää nykyään valtaa myös Itävallan FPÖ:ssä.

”Odin” Wiesingerin tuotanto on rehellistä näköistaidetta, täysin vailla postmodernia tekotaiteellista ”rappiota”, ja vie katsojansa suoraan Kolmannen valtakunnan esteettisten ihanteiden maailmaan. Hän on maalannut muotokuvia, maisema- ja kukka-aiheita (tietenkin ruiskukkia), mutta myös germaanisen mytologian hahmoja sekä fantasiakuvia kauniista arjalaisista lapsista ja naisista…

”Saksalaisuuden kukoistuksen ja sen rakastettavan olemuksen puolesta.”

… sekä jykeväleukaisia saksalaisia sotilaita ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikaisissa univormuissa. Uusnatsien kuvioissa Odin on tunnettu hahmo, hänen kuvituksiaan ilmestyy äärioikeistolaisissa julkaisuissa, ja Linzissä järjestettyyn äärioikeistolaisten ”Euroopan puolustajien” kongressiin hän maalasi kuvasarjan nimeltä Endsieg, ‘Lopullinen voitto’. Hänen tuotantoaan markkinoidaan yksityisten kanavien kautta sekä italialaisessa ”Thule”-galleriassa, joka tunnetaan natsiaiheisten koriste- ja muistoesineiden markkinapaikkana – Italiassa tätä koskeva lainsäädäntö on paljon löyhempää kuin Saksassa ja Itävallassa, missä natsisymboliikasta todellakin on säädetty yksityiskohtaiset kieltolait. Monien aatetoveriensa tapaan Odin on aktiivinen sosiaalisessa mediassa, ja hänen näppäimistöltään rapsahtelee varsin tymäkkää tekstiä. Tällä hetkellä esimerkiksi päivitellään hänen möläytystään Wienin kuvataideakatemian rehtorista Eva Blimlingeristä: “ruma, tyhmä lihakimpale” (hässliches und dummes Stück Fleisch).

Mutta taide sikseen, sillä FPÖ:n hallitustaivalta reunustaneet ”yksittäistapaukset” ovat juur’ikään huipentuneet oikein kunnon skandaaliin. Saksalaiset lehdet Süddeutsche Zeitung ja Der Spiegel saivat äskettäin haltuunsa video- ja äänitallenteita, joiden aitous on nyt tarkistettu ja sisältö analysoitu. Ne ovat peräisin Ibizalta, jonkun varakkaan henkilön hulppeassa huvilassa heinäkuussa 2017, Itävallan parlamenttivaalien alla järjestetystä tapaamisesta, johon osallistuivat FPÖ:n johtaja HC Strache, FPÖ:n parlamenttiryhmän johtaja Johann Gudenus vaimoineen, joku saksaa puhuva mies sekä nainen, joka puhuu videolla englantia ja venäjää. (Gudenuksella on tunnetusti hyvät Venäjä-suhteet; hän on opiskellut Venäjällä, puhuu kieltä sujuvasti ja on vieraillut Krimin valtauksen jälkeisen kansanäänestyksen ”demokraattisuutta” valvomassa.) Nainen kertoo olevansa Aljona Makarova, Putinin lähipiiriin kuuluvan venäläisen oligarkin sukulaistyttö, joka aikoo sijoittaa (ilmeisesti alkuperältään kyseenalaisia) rahavarojaan Itävaltaan. Hän haluaisi ostaa osuuden suositusta keltalehti Kronen Zeitungista ja olisi valmis tämän lehden avulla tukemaan FPÖ:n poliittisia pyrkimyksiä. Siitä hyvästä hän tietenkin odottaa vastapalveluksia.

Strache ja Gudenus tosin vakuuttelevat, etteivät suostu tekemään mitään laitonta, eikä mikään todista, että he olisivat todellakin saaneet puolueensa vaalityöhön hämäräperäistä venäläistä rahaa. Silti he ovat ilmeisesti heitelleet naiselle varsin mielenkiintoisia ideoita: kunhan FPÖ pääsee hallitukseen (kuten sittemmin pääsikin), niin valtion rahoittamat rakennustyöt voitaisiin ohjata venäläisen naisen ja hänen kumppaniensa perustamille firmoille ja hintoihin puhaltaa sopivasti ilmaa. Venäläistä rahaa voitaisiin myös toimittaa FPÖ:lle ”riippumattoman, yleishyödyllisen” yhdistyksen kautta, tai ”Makarovalla” ja hänen edustamillaan tahoilla voisi olla mahdollisuus päästä mukaan Itävallan pelibisnekseen. Mielenkiintoista on ennen kaikkea, että Strache kertoo videolla haluavansa panna Itävallan mediamaiseman uusiksi Unkarin mallin mukaan; perusitävaltalaisten taistelusta riippumatonta mediaa ja etenkin yleisradioyhtiö ORFin tiukkoja uutistoimittajia vastaan on täälläkin ollut jo puhetta.

Video- ja ääninauhoitteet on ilmeisestikin tallennettu salaa, mutta saksalaisten toimittajien haastattelemat asiantuntijat vakuuttavat, että ne ovat aitoja: manipuloinnin mahdollisuus on käytännössä täydellisesti poissuljettu. Lähdesuojaan vedoten Süddeutsche Zeitung ja Spiegel eivät paljasta, keneltä tallenteet ovat peräisin. Ilmeisesti tieto Ibizan tapaamisesta on kuitenkin joissakin piireissä ollut jo liikkeellä. Huhtikuussa, kun Itävallassa jaettiin paikallista Venlaa eli tv-palkinto Romya, saksalainen koomikko Jan Böhmermann vitsaili tilaisuuteen osoitetussa videoviestissään olevansa parhaillaan ”melkoisessa kokkeli- ja Red Bull -pöllyssä parin FPÖ-liikekumppanin kanssa venäläisen oligarkin huvilassa Ibizalla” neuvottelemassa Kronen-Zeitungin haltuunotosta. Strache ja Gudenus myöntävät, että tämmöinen illanvietto Ibizalla ”kosteanhilpeässä lomatunnelmassa” todellakin tapahtui, mutta molemmat vakuuttavat koko ajan korostaneensa, että mihinkään laittomuuksiin ei tule ryhtyä.

Toistaiseksi ei liene mitään tietoa siitä, että tämä ”kosteanhilpeä” tapaaminen olisi oikeasti johtanut mihinkään lainvastaisiin tai päivänvaloa kestämättömiin toimiin. Strachen mahdollisina sponsoreinaan mainitsemat itävaltalaiset suuryritykset vakuuttavat, että eivät ole tukeneet FPÖ:tä suoraan saati ”yleishyödyllisten järjestöjen” kautta. ”Aljona Makarova” oli luultavasti houkutuslintu, arvelee Süddeutsche Zeitung, ja mahdollisesti koko tapaaminen olikin lavastettu vain ansaksi FPÖ-miehille. Joka tapauksessa he kävelivät iloisesti tähän ansaan ja kertoivat piilokameran kuullen olevansa valmiita jonkinlaiseen vilunkiin. Erityisen hyytävältä kuulostivat Strachen suunnitelmat vapaiden tiedotusvälineiden ”orbánisoimisesta”. ”Journalistit on tämän planeetan suurimpia huoria”, toteaa Strache jossain kohdassa nauhoitusta.

Oli miten oli, Strache ja kumppanit vaikuttavat olleen aivan valmiita jonkinlaiseen kyseenalaiseen diiliin venäläisten kanssa vaalikampanjansa edistämiseksi. Väkisinkin ajatukset singahtavat rapakon taakse ja Trumpin paljon veivattuihin Venäjä-kytköksiin. Mahtaakohan tästäkin jutusta lopulta koitua vain paljon porua mutta vähän villoja? Virallista lausuntoa ei liittokanslerinvirastosta ole vielä tullut; liittokansleri Kurz ilmeisesti keskustelee asiasta pienemmän koalitiokumppaninsa kanssa ennen kuin ilmoittaa mitään julkisuuteen. Der Standard -lehden mukaan FPÖ:ssä pidetään mahdollisena jopa, että Strache ja Gudenus joutuisivat eroamaan. Tällöin puoluejohtajaksi saattaisi nousta taannoinen presidenttiehdokas Norbert Hofer. Vielä mielenkiintoisempaa on, jatkaisiko Kurz hallitusyhteistyötä uuden FPÖ-johtajan kanssa vai seuraisiko tästä hallituksen hajoaminen ja uudet vaalit. Mutta eipä riennetä asioiden edelle.


Oikeusvaltio koetuksella

7 lokakuun, 2018

Tänään pitkästä aikaa Itävallasta, missä uutisotsikoissa on jo kuukausia ollut ns. BVT-Affäre.

BVT, Bundesamt für Verfassungsschutz und Terrorismusbekämpfung eli ‘Liittovaltion perustuslainsuojelu- ja terrorismintorjuntavirasto’ perustettiin vuonna 2002, Schüsselin musta-sinisen hallituksen aikaan, erinäisiä sisäministeriön sekä entisen valtionpoliisin yksikköjä uudelleenjärjestelemällä. Se kuuluu siis sisäministerin alaisuuteen, ja tämän salkun sai nykyistä hallitusta muodostettaessa pienempi hallituspuolue, oikeistopopulistinen Vapauspuolue FPÖ. Jo tuolloin kuului eri puolilta pelon ja varoituksen ääniä: eikö ole vähän riskaabelia antaa kansallisen turvallisuuden avaintehtäviä puolueelle, jonka sitoutuneisuudesta länsimaisen demokratian arvoihin ei ole täyttä varmuutta, jonka kenttäväellä ja toimihenkilöilläkin on suhteita uusnatsijärjestöihin ja jonka johtohenkilöt ovat näyttävästi kyhnyttäneet Putinin Venäjän kyljessä?

Myös sisäministeri Herbert Kickl henkilönä herätti epäilyksiä: hän on ansioitunut FPÖ:n ja sen johtajan HC Strachen kampanjapäällikkönä ja propagandajohtajana, mutta miten hän selviää ministeriön johdossa? Kicklin muutamat tempaukset ovatkin jo herättäneet laajaa hämmennystä ellei jonkinlaista närkästynyttä huvittuneisuutta. Wieniin on jostain syystä pitänyt perustaa ratsupoliisiyksikkö, vaikka hanketta ovat vastustaneet suunnilleen kaikki, eläinsuojelijoista ja fiaker-ajureista oikeuslaitokseen, jonka resursseja samaan aikaan leikataan. (Itävallan syyttäjien yhdistyksen puheenjohtaja Cornelia Koller varoitti oikeusistuimien tukkeutumisesta jutturuuhkaan ja totesi: ”Kahdentoista poliisihevosen hinnalla rahoitettaisiin vuodessa 36 syyttäjää, kysynpä siis: kenen haltuun uskoisitte Itävallan turvallisuuden, hevosten vai syyttäjäviranomaisten?”) Ja sitten vuoti sisäministeriöstä tuo täälläkin jo puheena ollut käsittämätön mediaohjeistus, joka on saanut suuren osan Itävallan lehdistöstä raivoihinsa ja pelkäämään julkisen sanan vapauden puolesta.

Mutta jo tätä ennen, helmikuussa, tapahtui jotakin kummallista. BVT:n tiloihin ja muutamien sen työntekijöiden asuntoihin tehtiin poliisiratsia, jonka yhteydessä BVT:ltä takavarikoitiin runsaasti aineistoa ja tiedostoja. Syyksi ilmoitettiin talous- ja korruptiosyyttäjäviraston (Wirtschafts- und Korruptionsstaatsanwaltschaft, WKStA) tutkimukset, jotka koskivat epäilyjä virka-aseman väärinkäytöstä. Konkreettisin syytös taitaa koskea biometrisiä passeja, joita Pohjois-Korea tilasi Itävallan valtion painolaitokselta ja joista osan väitetään joutuneen BVT:n virkamiesten avustuksella eteläkorealaisten vakoojien käyttöön. Mutta julkisuudessa on liikkunut myös juttuja salaperäisestä muistiosta, jossa BVT:n työntekijöitä syytellään jopa seksuaalirikkomuksista ja rahanpesusta. Keltalehti Kronen Zeitung teki BVT:tä ravistelevasta ”megaskandaalista” suuren jutun, mutta ns. laatulehtien – päivälehti Der Standardin ja viikkolehti profilin – tutkimusten mukaan tämän muistion väitteistä osa on selvästi keksittyjä, osaa ei pystytä todistamaan.

Itse ratsia joka tapauksessa oli perin merkillinen. Sen toteutti ei suinkaan talousrikososasto, jonka toimialaan korruptioepäilyjen tutkintatoimi olisi kuulunut, vaan poliisin katu- ja huumerikollisuuden vastainen iskuryhmä (Einsatzgruppe zur Bekämpfung der Straßenkriminalität, EGS), jonka johtajalla Wolfgang Preiszlerilla on läheiset suhteet FPÖ-puolueeseen. Poliisit rynnäköivät paikalle täydessä taisteluvarustuksessa naamareita myöten, mutta ilmeisesti heillä ei ollut asianmukaista taitoa eikä välineistöä takavarikoitavien tietokoneiden tai kovalevyjen käsittelyyn ja kuljetukseen; poliisien on väitetty myös toimineen aiheettoman kovaotteisesti ja vastoin ohjeistusta jääneen välillä yksin arkaluonteisten tietojen kanssa ilman syyttäjänviraston edustajan valvontaa, niin kuin asiaan kuuluisi. Ratsian yhteydessä takavarikoitiin myös poliittisten ääriliikkeiden toimintaa tutkivan BVT-virkamiehen kiintolevy, vaikka tämä henkilö ei edes ollut WKStA:n epäilysten kohteena. On myös käynyt ilmi, että jo tammikuussa, muutama viikko ennen ratsiaa, sisäministeri Kicklin alainen, pääsihteeri Peter Goldgruber vaati BVT:ltä tietoja siitä, mitä Burschenschaft-järjestöjä (siis näitä äärioikeistolaisia ja osaksi natsiaatteiden kanssa vähintäänkin flirttailevia akateemisia miekkailuporukoita, joihin merkittävä osa FPÖ:n johdosta kuuluu) on ollut BVT:n tarkkailussa ja mihin epäiltyihin äärioikeistolaisjärjestöihin on solutettu BVT:n myyriä. BVT:n vastaus oli ollut hyvin niukka, ilmeisesti liian niukka.

Näin puusta katsoen ja hyvin kärjistetysti ilmaisten homma siis näyttää tältä: Äärioikeistolainen sisäministeri määrää tekaistujen syytösten perusteella poliisista löytyvät aateveljensä torppaamaan mahdolliset tutkimukset, jotka voisivat kohdistua ministerin äärioikeistolaisten kaverien mahdolliseen demokratian ja oikeusvaltion vastaiseen toimintaan. (Hieman liioitellen asian voisi ilmaista näinkin: Natsiministeri panee natsipoliisit hoitamaan sisäministeriön vahtikoirayksikön pois hänen natsikaveriensa kimpusta.) Myös Saksassa perusitävaltalaisten aateveljet ovat ymmärtäneet asian juuri näin. Oikeistopopulistisen AfD-puolueen kansanedustaja Petr Bystron uhkaili puheessaan ”äärivasemmistolaisia” sillä, että kunhan AfD pääsee hallitukseen, heidät pannaan Saksassakin kuriin viranomaisvoimin:

Ja minä sanon, minä sanon teille: Meillä tulee käymään aivan niin kuin Itävallassa. FPÖ, meidän sisarpuolueemme – se on nyt hallituksessa, ja yhtenä ensimmäisistä toimistaan se järjesti ratsian Itävallan perustuslainvastaista toimintaa valvovaan virastoon. Ja seuraava askel tulee olemaan, että teistä, sellaisista äärivasemmistolaisista, tehdään selvää. Ja kun me pääsemme valtaan, siihen loppuu äärivasemmistolaisuus, sen minä takaan teille.

Itävallan kaltaisessa maassa, missä sentään on (vielä) vapaat tiedotusvälineet ja riippumaton oikeuslaitos, tämmöinen ei onnistu aivan seurauksitta. Useat tiedotusvälineet ja oppositiopuolueet ovat pitäneet asiaa esillä, ja syyskuussa käynnistyi sen johdosta lopultakin oppositiopuolueiden ajama virallinen tutkinta. Der Standard -lehti tiivistää jutussaan BVT-tutkintavaliokunnan ensimmäisen työviikon tulokset. Ilmeistä on, että BVT-ratsian toteuttamiseen sisältyi monenlaisia kummallisuuksia ja menettelytapavirheitä. Myös WKStA:n osuus asiaan on jälleen pöydällä, ja syyttäjäviranomaiset tutkivat mm. ratsiaan johtaneen prosessin takana olleen syyttäjän toimia. Jännittävintä ja pelottavinta ehkä on kuitenkin se, mitä Der Standard kertoo heti jutun aluksi:

Kesäkuun 26:ntena sisäministeri Herbert Kickl (FPÖ) vakuutteli, että sisäministeriön yhteydet ulkomaisiin kollegoihin ovat ”erinomaiset”. Yksikään turvallisuuspalvelu ei ole luopunut yhteistyöstä, mediat ja oppositio vain levittävät ”epävarmuutta”. Samana päivänä BVT:n johtaja Peter Gridling lähetti valtionsyyttäjälle kirjeen, jossa hän varoitti, että Itävalta saattaisi joutua hyllytetyksi “Bernin klubista”. Tämä on tärkein epävirallinen valtioiden turvallisuuspoliisien yhteiselin, jossa ovat mukana kaikki EU-maat sekä Sveitsi ja Norja. Myös todistajalausunnot viittaavat siihen, että BVT:n yhteistyö muiden laitosten kanssa on kärsinyt. ”Kyllä me jotain tietoja saamme, mutta laatu on semmoista ‘täällä on kaunis ilma’ -luokkaa”, on yksi työntekijä kertonut eräälle kuulluista todistajista.

Mitähän tästä voisi päätellä? Omassa somekuplassani riemuitaan jo siitä, että ministeri Kicklin asema alkaa käydä kestämättömäksi. On ehkä liian varhaista ennakoida mitään, mutta kovasti toivon, että itävaltalainen systeemi kankeine ja mutkikkaine hierarkioineen vielä näyttää parhaat puolensa suojellessaan oikeusvaltiota ja demokratian instituutioita.


Menneiden sukupolvien varjot

16 marraskuun, 2017

Otsikko on lainattu Sergei Paradžanovin vuonna 1964 Neuvosto-Ukrainassa ohjaamalta mielettömältä elokuvalta Тіні забутих предків, joka on viime vuosien unohtumattomimpia katselukokemuksiani. Mutta nyt ei ole kysymys Karpaattien hutsuulikansan perinteistä vaan siitä, miten entisaikojen poliittinen historia yhä elää sentrooppalaisessa arjessa, kielenkäytössä ja poliittisessa kulttuurissa.

Reaalisosialismin kaatumisestahan on kohta kolmekymmentä vuotta. Nykyajan nuoret aikuiset Unkarissa kuten muissakaan entisissä sosialistimaissa eivät enää ole päntänneet koulussa pakkovenäjää eivätkä osaa edes kyrillisiä kirjaimia (joten saattaa käydä kuten muutamia päiviä sitten netissä liikkunut kuva näyttää: szegediläisessä myymälässä ulkomaalaisille asiakkaille tarkoitettu ilmoitus lisäveron hyvittämisestä kierrätettiin Google Translaten kautta, mutta kun lähtökieleksi unohtui englanti, serbiankieliseksi tarkoitetussa kyltissä lukee jonkinlaista unkaria kyrillisin kirjaimin, eikä kyltin tulostanut henkilökunta selvästikään ole osannut epäillä mitään). Vasta päälle nelikymppisillä alkaa olla kunnon muistikuvia siitä, millaista oli lapsena laulaa Kansainvälistä pioneerihuivi kaulassa, aikuisena suunnitella ei aivan yksinkertaisesti järjestettävää ulkomaanmatkaa mutkikkaine valuuttaoperaatioineen tai lukea lehdistä artikkeleita, joissa oli selvästi tunnistettava vörös farok eli “punainen häntä”, pakollinen ideologinen loppukaneetti.

Sen verran kuitenkin sosialismin ajoista tietää nuorempikin polvi, että nykyhallituksen arvostelijoiden viljelemät viittaukset entisiin aikoihin toimivat edelleenkin myös poliittisen satiirin ja pilkan keinoina. Kaikki ymmärtävät, mitä tarkoittaa, kun pienoisen möhömahan kasvattaneen Viktor Orbánin aika epäedullisesta kulmasta otettua valokuvaa kommentoidaan ei pääministerin (miniszterelnök) vaan TSZ:n (termelőszövetkezet eli tuotanto-osuuskunta, suunnilleen ”kolhoosi”) puheenjohtajan näköiseksi – se siis viittaa hyvinvoivaan ja mahtavaan mutta röyhkeän junttimaiseen olemukseen. Niin isänmaallis-oikeistolaista, kristillistä ja antikommunistista kuin nykyinen meininki onkin olevinaan, oppositio ei väsy muistuttamaan, miten paljossa hallituksen ja sen viestinnän tyyli tuo mieleen entiset ajat: vallanpitäjien mielivallan ja syvälle rakenteisiin piintyneen korruption, hurraa-kulkueet lippujen hulmutessa, syntipukkeihin ja syyttelyyn taittuvan, viholliskuvia rakentavan propagandan. Ja komentotalouden, jossa kuluttajahinnoilla ei tarvitse olla mitään tekemistä kannattavuuden tai muun kapitalistisen hölynpölyn kanssa.

Tästä viimeksimainitusta on viime päivinä kohistu unkarinkielisessä somessa. Kohinan keskipisteenä on András Tállai, talousmies ja poliitikko, entinen Mezőkövesdin kaupungin pormestari, nyttemmin Fidesz-puolueen kansanedustaja, veroasioista vastaava valtiosihteeri sekä Unkarin vero- ja tullihallituksen (NAV) johtaja. Viime viikonloppuna Tállai ilmoitti Facebook-sivullaan, että oli kansalaisten pyynnöstä käynyt selvittämässä polttoaineiden hintoja vaalipiirissään ja todettuaan ne korkeiksi ”sopinut” öljy-yhtiö MOL:n kanssa hintojen laskusta Mezőkövesdin alueella. Tästä tietenkin riemu repesi oppositioviestimissä, pääministeri Orbán puolestaan kiitteli Tállaita reippaasta toiminnasta, kunnes juttu levisi vähemmän imartelevassa valossa kansainvälisiin uutisiin, ja MOL:n oli aika ryhtyä selittelemään, että sen hintapolitiikka perustuu täysin yhtiön omiin arvioihin ja liiketaloudellisiin tekijöihin, ei mihinkään muuhun, eihän toki.

Koko kohun symboliksi nousi vuoden mehevin freudilainen lipsahdus. ATV-uutisten haastateltavaksi osui autoilijarouva, jonka suusta kuultiin seuraavaa:

… bensan hinta halpeni, ja olen samaa mieltä, semminkin kun mielestäni toveri Táll… ei ole vain ministerinä vaan myös kansanedustajana läsnä…

Rouva on siis sanomassa Tállai elvtárs ‘toveri Tállai’, mutta huomaa lipsahduksensa viime hetkessä ja nielaisee elvtárs-sanan jälkimmäisen tavun. Asia on kuitenkin tullut piinallisen selväksi. Aika entinen on palannut. Elvtárs ei sosialismissa ollut mikään yleinen ’herraa’ tai ’rouvaa’ vastaava kohtelias puhuttelu, vaan se kuului puolueen jäsenille, vallan miehille ja naisille. Tässä puoliksi nielaistussa ”toveri”-sanassa kuuluu koko entisten aikojen meininki: tasa-arvon iskulauseisiin naamioituva autoritaarinen, hierarkinen, jälkifeodaalinen yhteiskunta, jossa ”toverit” järjestävät asiat mielistelijöidensä parhaaksi.

***

Siirrytään Itävaltaan. Täällä diktatorisen sortovallan kaatumisesta on kulunut paljon enemmän aikaa. Natsimeininki elää kuitenkin erilaisten perinneyhdistysten voimin tiettyjen piirien kellareissa ja kaapeissa, ja näillä perinneyhdistyksillä puolestaan on selviä kytköksiä populistiseen Vapauspuolueeseen (FPÖ), joka parhaillaan on nousemassa rakenteilla olevan hallituskoalition junioripartneriksi. Tunnelmat omassa somekuplassani ovat järkytyksen ja syvän huolen leimaamat, muun muassa pelätään Itävallan kansainvälisen maineen puolesta. Ja päivitellään, millaisia kaappinatseja uuteen hallitukseen on nousemassa. Eilen illalla tuhansia mielenosoittajia kynttilät kädessä kokoontui Wienin kaduille osoittamaan mieltään äärioikeistolaisten hallitukseen nousua vastaan.

Liittopresidentti Van der Bellenin kerrotaan viime viikolla lausuneen diplomaattiyleisölle, että hän ei periaatteessa vastusta FPÖ:n osallistumista hallitukseen, mutta tiettyjä henkilöitä kuten FPÖ:n pääsihteeriä ja europarlamentaarikkoa Harald Vilimskyä ja Wienin varapormestaria Johann Gudenusta hän ei suostuisi nimittämään ministeriksi. Vilimsky, jota pidetään yhtenä FPÖ:n pääideologeista, on vuosien mittaan tuottanut erinäisiä arveluttavia ja mediakohua nostattaneita möläytyksiä. Johann Gudenus taas on eräänlainen FPÖ:n Olli Immonen, joka samoin on möläytellyt yhtä jos toistakin (mm. käyttänyt natsiaikojen termiä Umvolkung, ’uudelleenkansoittaminen’ eli ’kansanvaihto’, mikä hänen mielestään on nykyisen maahanmuuton pahin vaara) ja kaveerannut erikoisten tyyppien kanssa. Hänellä on erityisen hyvät suhteet Putinin Venäjään: hän on muun muassa vieraillut sekä Tšetšenian diktaattorin Ramzan Kadyrovin luona (minkä jälkeen hän totesi, että Itävallassa oleskelevat tšetšeenipakolaiset ovat rikollisia ja huijareita, jotka sietäisi heti palauttaa) että – yhdessä muutamien muiden länsieurooppalaisten äärioikeistoaktiivien kanssa – Krimin valtauksen jälkeistä ”vapaata ja laillista” kansanäänestystä tarkkailemassa.

Yksi entisten aikojen perinneyhdistysaktivisti jouduttiin jo ”harjaamaan”. Alaitävaltalaista Tullnin kaupunkia edustava Andreas Bors oli nousemassa parlamenttiin, kun julkisuuteen levisi hänestä 17-vuotiaana aateveljien seurassa napattu kainalontuuletuskuva:

bors

Bors joutui luopumaan mandaatistaan. Lehdistötiedotteessaan hän selittää kaiken johtuvan mediakampanjasta, jonka tarkoituksena on häiritä FPÖ:n ja konservatiivipuolue ÖVP:n hallitusneuvotteluja.

Henkilökohtaisesti vakuutan, että kiellän äärimmäisyysajattelun kaikissa muodoissaan ja henkilökohtaisesti sanoudun irti natsidiktatuurin ajatusmaailmasta – se on minulle itsestäänselvyys! Sitäkin enemmän pahoittelen, että aikoinaan yhdellä ainoalla harkitsemattomalla teollani annoin aihetta yhdistää itseni ideologiaan, jonka ehdottomasti torjun. Jos voisin tehdä tämän tapahtumattomaksi, tekisin niin heti, tuodakseni sitäkin selvemmin ja yksiselitteisemmin ilmi puhtaan (lupenrein) demokraattisen aatemaailmani.

Lupenrein tarkoittaa ”luuppipuhdasta”, siis semmoista, missä ei suurennuslasillakaan erotu epäpuhtauksia, ja on alkuaan jalokiviseppien käyttämä arviointitermi. Kuuluisaksi tämän sanan teki Saksan entinen liittokansleri Gerhard Schröder vuonna 2004 lausuessaan (tai paremmin myöntäessään toimittajan esittämän muotoilun), että ”Vladimir Putin on luuppipuhdas demokraatti”. On kenties tahattoman hupaisaa, että tähän samaan surullisenkuuluisaan termiin tarttuu Putinin poikien kanssa veljeilevän joukon edustaja.

”Heilaileva” Andreas Bors ei siis nouse parlamenttiin vaan jatkaa toimintaansa paikallispolitiikassa. Natsitervehdys on kuitenkin taas nostanut esiin itsensä FPÖ:n johtajan HC Strachen nuoruudensynnit. Strache oli nuoruudessaan todistettavasti mukana uusnatsien toiminnassa, muun muassa vankilaan tuomitun holokaustinkiistäjän Gottfried Küsselin organisoimissa sissitaisteluharjoituksissa, joita hän myöhemmin on pyrkinyt vähättelemään pojankloppien värikuula-ammuskeluksi. Kuuluisassa valokuvassa nuorella Strachella on peukalo, etusormi ja keskisormi ojennettuna W-kirjaimen muotoon (niin kuin Widerstand, ’vastarinta’) ns. Kühnen-tervehdykseen, jota uusnatsit käyttivät liian huomiotaherättävän käsivarsi-”heilauksen” sijasta. Oman selityksensä mukaan Strache oli kuvaa otettaessa ollut tilaamassa kolmea olutta. Strachen tiedetään myös uusnatsipiireissä pyöriessään käyttäneen ”taistelijanimeä” Heinrich, ja keltalehti Österreichin haastattelema, samoissa piireissä liikkunut lähde väittää, että tämä nimi oli tarkoituksella valittu Heinrich Himmlerin mukaan.

Aika monta vuosikymmentä saa kulua, ennen kuin menneiden sukupolvien perinnöstä päästään eroon.


Peruspainolastia

2 toukokuun, 2016

Muutamia vuosia sitten Itävallassa nousi jonkinasteista kohinaa Hospiz-saattohoitokotien mainoskampanjasta, jossa kuvia vanhuksista elämänsä loppusuoralla oli yhdistetty samojen ihmisten nuoruuskuviin, ajatuksena siis ilmaista, että ihminen on sama ja ansaitsee saman ihmisarvon koko elämänsä ajan. Yhdessä näistä ilmoituksista näkyi vanha mies hoitokodissa ja sama mies nuorena sodanaikaisessa Wehrmachtin univormussa. Jotkut mielensäpahoittajat näkivät tämänkin jonkinlaisena natsiaikojen ja Hitlerin valloitussotien ”normalisoimisena” ja hyväksymisenä. Tottahan on, että SS:n ohella Kolmannen valtakunnan vakioarmeija Wehrmacht myös toisin paikoin osallistui joukkomurhiin ja  muihin rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Mutta totta on myös, että natsiaikana armeijaan ei vain ”menty” maata puolustamaan vaan myös jouduttiin, aseista kieltäytyminen tai armeijasta karkaaminen oli hengenvaarallista puuhaa (paristatuhannesta itävaltalaisesta sotilaskarkurista noin 1500 jäi kiinni ja sai kuolemantuomion). Wehrmachtin univormu ei välttämättä ollut oma valinta, kaikki sitä kantaneet eivät murhanneet aseettomia siviilejä – ja joka tapauksessa erittäin monella itävaltalaisella perheellä lienee kotialbumissa kuvia isoisistä ja isoisoisistä ”natsiarmeijan” kamppeissa. Pitäisikö ne kaikki sensuroida?

Suomalaisen ei aina ole helppoa ymmärtää sitä historian painolastia, joka lepää saksalaisten ja itävaltalaisten harteilla. Edelleenkin, siitä huolimatta, että natsiaikojen rikoksiin syylliset ovat kohta kaikki lähteneet isomman tuomarin eteen. Meillä ne ikävät asiat, mitä sodan tiimellyksessä tehtiin (esimerkiksi miehitetyssä Itä-Karjalassa), ovat jääneet vähälle huomiolle ja tietenkin joka suhteessa kalpenevat melko mitättömiksi Kolmannen valtakunnan aikaansaamien kauhujen rinnalla. Saksassa taas on kannettu 1900-luvun historian suurpahiksen roolia ja suoritettu Vergangenheitsbewältigungia (menneisyyden hallintaa) oikein urakalla, ja myös virallinen Itävalta joutuu jatkuvasti ”ottamaan etäisyyttä”, ”sanoutumaan irti” ja pyytelemään anteeksi, vaikka aina silloin tällöin luikahtaakin ”natsien ensimmäisen uhrin” rooliin. Silti, kaikista Entnazifizierung-toimista ja virallisesta asennekasvatuksesta huolimatta natsijärjestelmää on mahdoton pyyhkiä pois.

Natsimeininki ei noussut tyhjästä, vaan siihen johtanut kansallisromanttinen perinne pimeine puolineen (kuten rasismi ja antisemitismi) oli Hitlerin poliittisen toiminnan alkaessa jo juurtunut niin syvälle, että esimerkiksi ns. kielirajasaksalaiset saattoivat nähdä natsismin luontevana ja elimellisenä jatkeena sille identiteetin vaalinnalle, jota jo ennestään harrastivat. Natsismi myös kattoi entisessä Hitlerin Saksassa koko yhteiskunnan – hallinnon, koulutuksen, tieteen, kulttuurin eri alat, urheilun ja muut harrastukset… – ja ehti kasvattaa ja kyllästää kokonaisia ikäluokkia. Sodan jälkeen joukoittain ”katumattomia” jäi pinnallisten anteeksipyyntöjen ja kunnianpalautusten jälkeen vaikuttamaan yhteiskunnan rakenteisiin ja pitämään yllä vanhoja perinteitä. Näihin perinteisiin on kiva palata, jos nykyajassa jokin alkaa ahdistaa. Ja jos hakaristin tai tiettyjen sanojen ja ilmausten käyttäminen julkisesti on kielletty, niin otetaan kiertoilmaukset peliin. Niihin kuuluvat esimerkiksi numeroiden 1 (= A) tai 8 (= H) luova käyttö (esim. 88 = HH = Heil Hitler) tai ns. Kühnen-Gruß, sen kuuluisan natsitervehdyksen korvikkeena käytetty peukalon, etu- ja keskisormen ojentaminen niin että muodostuu W niin kuin Widerstand, ‘vastarinta’.

Varsinaiset avonatsit tietenkin toimivat lain väärällä puolella ja poliisia uhmaten. Mutta heidän ympärillään on taaja joukko jonkinlaista kilttiä ja lainkuuliaista hangaround-porukkaa. Nämä ihmiset usein kiukkuisesti kiistävät olevansa natseja. Silti he tuntevat jonkinlaista viehtymystä rasistisiin ja väkivaltaisiin aatteisiin, pelkäävät outoja kulttuureja ja vieraanvärisiä ihmisiä, joiden maahanmuutto ja korkeampi syntyvyys vaarantaa oman kansakunnan tulevaisuuden (Umvolkung, ‘uudelleenkansoittuminen’, ja Überfremdung, ‘muukalaistuminen’, ovat tästä käytettyjä natsitermejä), ja haluavat turvata oman ”perinteisen kulttuurinsa” säilymisen. Tämä tarkoittaa konservatiivisia perusarvoja: miesten ja naisten roolit perinteisille kohdilleen eli naiset kotiin synnyttämään tarpeeksi monta valkoihoista lasta, rosmot kiinni, homot kaappiin, ”kristillinen”, kansallinen kulttuuri kunniaan eli loppu postmodernille näennäistaiteelle ja moraalittomalle ”yksilön vapauden” nimissä hillumiselle.

Monet näistä ihmisistä myös äänestävät oikeistopopulistisia puolueita tai toimivat itse niissä. Ilmeisesti useilla Euroopan oikeistopopulistipuolueilla onkin aktiiveissaan, kunnanvaltuutettuja ja kansanedustajia myöten, ihmisiä, jotka ”sattumalta” osuvat samoihin tilaisuuksiin, samoihin kuviin ja samoihin Facebook-ryhmiin julkinatsien kanssa – ja jotka käyttävät tahallisen kaksipohjaisia ja monitulkintaisia ilmauksia ja symboleja, joilla vedotaan sekä julkisesti ”kunnon ihmisiin” että kätketysti natseihin. Itävallan FPÖ:n tapauksessa sekä ruiskukasta rintapielessä että puoluejohtaja HC Strachen väitetystä kolmisormitervehdyksestä on ollut puhetta tässäkin blogissa, ja vastaavanlaisia tapauksia tulee esiin vähän väliä, tänä talvena esimerkiksi Bad Ischlissä FPÖ-kaupunginvaltuutetun auton rekisterinumero GM 88 HH, valtuutetun itsensä mukaan ihan pelkkää sattumaa eikä suinkaan mikään natsikoodi, ehei.

Itävallassa toimii useita tutkivia journalisteja ja verkkoaktivisteja, jotka jatkuvasti etsivät ja löytävät FPÖ-poliitikkojen toiminnasta ja lähipiiristä paljon pahempiakin kytköksiä uusnatsismiin. Yksi näistä on Hans-Henning Scharsach, pitkään News-viikkolehden ja päivälehti Kurierin toimittajana työskennellyt journalisti, jonka erikoisalaa ovat oikean laidan ääriliikkeet. Vuonna 2012 hän julkaisi FPÖ:n johtajasta HC Strachesta kirjan, jonka äskettäin ilmestynyt toinen painos on erittäin ajankohtainen nyt, gallupien povatessa jytkyä, monien kunnon itävaltalaisten äänestäessä FPÖ:n presidenttiehdokasta ja Strachen itsensä jo tosissaan haaveillessa liittokanslerin paikasta.

imbraunensumpf.jpg

Kirjan Strache im braunen Sumpf ‘Strache ruskeassa rämeessä’ tarkoituksena on osoittaa, miten tiiviitä kytköksiä FPÖ:n johtajalla ja hänen taustavoimillaan on uusnatsipiireihin. Ja varsin selvästi se tulee osoitetuksi: kirjassa on kolmisensataa sivua täynnä nimiä, faktoja, viittauksia julkaisuihin, uutisiin ja oikeusjuttuihin.

Ensinnäkin: HC Strache itse päätyi jo teini-ikäisenä uusnatsipiireihin. Hänen henkisenä isähahmonaan oli Norbert Burger, vanha natsi, joka 1960-luvun taitteessa järjesteli useita ihmishenkiä vaatineita separatistisia terrori-iskuja saksankieliseen Italian Etelä-Tiroliin; Burgerin Gudrun-tyttären kanssa Strache seurusteli vuosikausia. Strachen tiedetään osallistuneen uusnatsinuorten leikkisotaharjoituksiin, joissa oli kyse paljon vakavammasta kuin viattomasta, rentouttavasta värikuula-ammunnasta. 1990-luvulla julkisuuteen tulleiden nauhoitteiden mukaan näissä sotaleikeissä muun muassa yksityiskohtaisesti opetettiin, miten uhrin kurkku viilletään poikki (”muistakaa, Kameraden, veitsi on työnnettävä kaulaan selkärangan etupuolelta, ettei se jää kaulanikamiin kiinni”). Opiskeluaikoina Strachesta myös otettiin tuo kuuluisa kuva, jossa hänellä on kolme sormea ojossa Kühnen-Grußin malliin; oman selityksensä mukaan Strache on siinä tilaamassa kolmea olutta. On siis aivan ilmeistä, että Strachella itsellään on nuoruutensa taustassa runsaasti uusnatsikontakteja, joita hän sittemmin on eri tavoin yrittänyt kiistää tai selitellä harmittomiksi nuoruuden sekoiluiksi.

Toiseksi: vaikka HC Strache ei itse ollutkaan lukumiehiä (hänellä on takanaan kesken jääneiden kauppakouluopintojen sekä hammasteknikon ammattitutkinnon jälkeen vain kesken jätetyt historian yliopisto-opinnot), hänen henkiseksi taustakseen muotoutui äärioikeistolaisen akateemisen nuorison Burschenschaft-maisema. Ns. taistelevat  (schlagende) Burschenschaftit ovat (mies)ylioppilaiden ”osakuntia”, joissa väkevä toverihenki yhtyy 1800-luvun kansallisromantiikasta ja vuoden 1848 porvarillis-kansallisista kapinaliikkeistä nousevaan suursaksalais-kansallismielisyyteen.  Vaikka niiden juuret ovatkin siis paljon Hitlerin natsismia vanhemmat, niiden aatemaailmassa oli niin paljon yhteistä pohjaa natsismin kanssa, että Anschlussin jälkeen Itävallan saksalais-kansalliset Burschenschaftit riemuiten sulautuivat natsien opiskelijajärjestöihin. Viime vuosikymmeninä, kuten Scharsach lukuisin esimerkein osoittaa, Burschenschaftien yhteydet uusnatseihin ovat olleet runsaat ja ilmeiset, kansainvälisten holokaustinkiistäjien ”tieteellisistä” vierailuluennoista merkittävien natsien muiston vaalimiseen.

Jörg Haider -vainaja, jonka omat vanhemmat olivat olleet vakaumuksellisia natseja, pyrki aikoinaan varovasti modernisoimaan FPÖ:tä ja vähän irrottelemaan puoluetta katumattomien vanhojen natsien ja Burschenschaftien muodostamasta kasvupohjastaan. Näin hän nosti FPÖ:n merkittäväksi puolueeksi ja veretseisauttavan vaalivoiton jälkeen vuosituhannen taitteessa hallitukseen, apunaan ns. Buberlpartie, pojuporukka, joukko silmäänpistävän hauskannäköisiä, muodikkaita ja kunnianhimoisia mutta aatteiltaan epämääräisiä ja avointa äärimmäisyysmeininkiä kaihtavia nuorukaisia. Kun Strache nousi FPÖ:n johtajaksi 2005 ja Haiderin kuoltua lopulta puolueen uudeksi yhdistäjäksi, ”pojujen” tilalle astui Burschenpartie, tiukkojen akateemisten suursaksalais-kansallismielisten kaappinatsien joukko. Taistelevien saksalais-kansallisten Burschenschaftien jäsenmäärä ei muodosta Itävallan väestöstä puolta promilleakaan, mutta FPÖ:n kansanedustajista heitä on melkoinen osa ja puolueen Wienin-osaston johdosta vieläkin suurempi. Pieni ääriryhmä siis käytännössä hallitsee puoluetta, joka tämänhetkisten gallupien valossa on Itävallan suosituin. Ja samalla, väittää Scharsach, puolue on astunut askelen taaksepäin kohti ”ruskeaa” menneisyyttään.

Tätä siis sopii muistella samalla kun odotamme, miten FPÖ:n Norbert Hofer, lempeästä ja siivonkohteliaasta olemuksestaan huolimatta poliittisissa kysymyksissä tiukka Burschenschaft-mies, pärjää liittopresidentinvaalin toisella kierroksella. Ja kun kysytään, voiko ja saako Hoferia nimittää ”natsiehdokkaaksi”. Tai kun mietitään, miten oikein Itävallan politiikassa tai jopa valtionpäämiehenä voisi toimia mies, jonka suursaksalais-kansallismielisessä aatetaustassa Itävallan valtion olemassaolon oikeus kyseenalaistetaan.

Lopuksi vielä: Olen saanut lukijapalautetta tavastani nimittää FPÖ:tä ”perusitävaltalaisiksi”. Nimitys on mielestäni oikeutettu sikäli, että FPÖ sisäpolitiikan kentässä ja äänestäjistä kilpailtaessa sijoittuu samaan julkipopulistiseen lokeroon kuin meidän persumme, toisaalta vähemmän koulutettujen nakkimuki-äijien, herravihaisten ja muukalaiskammoisten globalisaatiohäviäjien, ”huoltamoiden kansan” pelkojen ja huolten tulkiksi, toisaalta  rikolliseen avorasismiin ja uusnatsismiin kallistuvan porukan salonkikelpoiseksi julkisivuksi. Mutta erojakin toki on, ja yhtenä tärkeänä erona on  juuri se, että meiltä puuttuu jokseenkin kokonaan sekä aikoinaan koko yhteiskuntaa kyllästäneen natsismin perinteenvaalinta että Burschenschaftien edustama eräänlainen – olkoonkin ohuenohut ja todellisten akateemisten yhteisöjen kannalta marginaalinen – intellektuaalinen perinne.


Tuli itävaltalainen jytky.

24 huhtikuun, 2016

Itävallan liittopresidentinvaalin ensimmäinen kierros käytiin tänään. Postiääniä tullaan laskemaan vielä pitkään, mutta tässä vaiheessa kaikki pääuutismediat ovat yhtä mieltä: toiselle kierrokselle pääsevät kaksi ehdokasta ovat ”perusitävaltalaisten” FPÖ:n Norbert Hofer, tämän vaalin kiistaton voittaja yli 35%:n ääniosuudella, sekä entinen vihreiden johtaja, nyt sitoutumaton Alexander Van der Bellen (tällä tietoa 21,3% äänistä). Van der Bellenistä parin prosenttiyksikön päässä on sitoutumaton Irmgard Griss,  epäpoliittinen ”Mrs. Clean”, eläkkeelle jäänyt perustuslakioikeuden tuomari. Vaaleihin karnevaalihenkeä ja tahatonta huumoria tuonut Richard Lugner, eräänlainen urbaani senioriversio Vesa Keskisestä, ei vedonnut itävaltalaisten huumorintajuun 2,3%:n ääniosuutta enempää.

Somekuplani pursuaa nyt itävaltalaisten kaverieni kauhunpurkauksia. Kysellään, mihin tässä oikein voisi emigroitua, ja kauhistellaan, ”miten yli kolmasosa itävaltalaisista voi olla valmiita äänestämään uusnatsia”. Norbert Hofer ei tietenkään ole mikään maihinnousukenkäinen nahkatukka vaan kiltin naapurinpojan oloinen siivo insinöörismies ja perheenisä, jonka sympatiapisteitä kasvattaa lievä invaliditeetti – vuonna 2003 Hofer vammautui riippuliito-onnettomuudessa ja joutuu edelleenkin käyttämään keppiä kävelynsä tukena. Hänen menneisyydestään ja tuttavapiiristään, kuten erittäin monien muidenkin FPÖ:läisten, löytyy kuitenkin epäilyttäviä suhteita avoimeen uusnatsimeininkiin. On Facebook-kavereita ja -ryhmiä, jotka ihailevat Hitleriä tai käyttävät natsitunnuksia, ja Hofer itse on kuulunut äärikansallismieliseen Burschenschaft-opiskelijajärjestöön, jossa haikaillaan yhtenäisen Saksan perään. Hoferin tiedetään myös paheksuneen nykyistä natsitunnukset ja -iskulauseet sekä holokaustin kiistämisen kieltävää ”kieltolakia”, koska se ”hipoo sananvapauden rajoittamista”. Ja yhdessä muiden FPÖ:n kansanedustajien kanssa hän saapui valtiopäivien avajaisiin rinnassaan ruiskukka, jolla Itävallassa on tunnettu historia natsisymbolina.

hofer_mit_kornblume.jpg

Hoferin vastaehdokkaaksi ilmeisesti nousevalla Alexander Van der Bellenillä on mielenkiintoinen tausta. Itävallan vihreää puoluetta vuosina 1997–2008 johtanut kansantaloustieteen emeritusprofessori on syntynyt Wienissä 1944, mutta hänen vanhempansa olivat tuolloin vasta äskettäin saapuneet maahan Virosta. Sinne puolestaan Van der Bellenin isän perhe oli muuttanut Venäjän vallankumousta pakoon Pihkovan lähistöllä sijainneesta kartanostaan. Suku oli siis venäläistä aatelia, vaikka juontikin juurensa perimätiedon mukaan 1600-luvun lopulla Hollannista saapuneesta laivanrakentajasta, ja nykyisen presidenttiehdokkaan vanhemmat puhuivat keskenään vanhanaikaista herrasväen venäjää, vaikka ”Sascha”-poikaan ei siitä kuulemma tarttunut kuin muutama voimasana. Sikäli kuin olen ymmärtänyt, Van der Bellenin vanhemmilla oli sotien välisenä aikana Viron kansalaisuus. Jos hyvin käy, Itävallalla voi siis kohta olla presidentti, joka voisi olla myös Viron kansalainen.

Mutta käykö niin? Saadaanko kaikki ne, jotka ensimmäisellä kierroksella äänestivät Grissiä, Hundstorferia tai Kholia, siis myös tiukat oikeistolaiset, hartaat katolilaiset tai vakaumukselliset vanhan ajan työväenliikkeen haalarimiehet, äänestämään luisuharteista pääkaupunkilaisälykköä, joka haastattelussa vaikuttaa toisinaan vain hivenen ryhdistetyltä versiolta Jörn Donnerista? Saako Van der Bellen taakseen myös maaseudun syvät rivit?  Pääkaupungissa hän kyllä oli jo ensimmäisellä kierroksella ehdokkaista suosituin.

wienwerden.jpg

”Menkää äänestämään 22.5., että Itävallasta voisi tulla Wien!” Kuvassa Wienin äänikuninkaiden ääniprosentit. Myös Grazissa tulos oli samantapainen.

Ja jos Van der Bellen valitaan, voiko hän toteuttaa uhkauksensa ja kieltäytyä nimittämästä liittokansleriksi FPÖ:n HC Strachea, jos seuraavissa parlamenttivaaleissa gallupien povailema jytky tosiaankin toteutuu?

Ehkä tärkeintä tässä on kuitenkin, että Itävaltaa melkeinpä koko sodanjälkeisen ajan kahdestaan hallinneet ”punaiset” ja ”mustat”, sosiaalidemokraattinen SPÖ ja konservatiivinen Kansanpuolue ÖVP, eivät kyenneet asettamaan vakavasti otettavaa ehdokasta. ÖVP:n umpikatolilainen eläkevaari Andreas Khol ja SPÖ:n pitkän linjan ammattiyhdistysjyrä Rudolf Hundstorfer jäivät ääntenjaossa 11%:n tietämille, eikä kummallakaan ollut mitään mahdollisuuksia jatkoon. Ilmeisesti yritys vetää populistipuoluettakin populistisempaa ”maahanmuuttokriittistä” politiikkaa ei ole vakuuttanut ketään, vaikka esimerkiksi sisäministeri Johanna Mikl-Leitner (ÖVP) möläytyksineen Festung Europasta (”Eurooppa-linnoitus”, termi, jonka natsit lanseerasivat, kun toinen maailmansota alkoi kääntyä tappiolliseksi) onkin parhaansa yrittänyt… Alkaa vaikuttaa siltä, että punamustien hallituskoalitioiden aika on lopullisesti ohi. Jos ei tähänastisilta valtionhoitajapuolueilta löydy edes yhtä miestä tai naista uskottavaksi presidenttiehdokkaaksi, mistä ne löytäisivät itselleen vakuuttavat johtohahmot ja riittävästi vakuuttavia kansanedustajaehdokkaitakaan, kun seuraavat parlamenttivaalit viimeistään vuonna 2018 ovat edessä?

Jörg Haider -vainaja aikoinaan kaavaili ”kolmatta tasavaltaa” eli perustavaa muutosta ”toisen tasavallan”, sodanjälkeisten vuosikymmenien punamustaan meininkiin, hallituskoalitiojärjestelmään, jossa koko yhteiskunta laitoksineen oli jaettu kahden pääpuolueen voimasuhteiden mukaisiin jäsenkirjareviireihin. Tämän muutoksen toisi tietenkin hänen FPÖ-Vapauspuolueensa. Profil-lehden päätoimittajan Christian Rainerin mielestä tämä kolmas tasavalta on nyt ollut ja mennyt. Haiderin synnyttämä systeemi, jossa FPÖ leijaili punamustan valtakoalition liepeillä ja välillä jonkin aikaa vallan ytimessäkin, on nyt ohi, koska tähänastiset valtapuolueet ovat menettäneet kaiken uskottavuutensa. Edessä on neljäs tasavalta ja jonkinlainen kaaoksen aika. Kävi presidentinvaaleissa miten kävi, viimeistään seuraavissa parlamenttivaaleissa tulee selväksi, että FPÖ on nyt tullut jäädäkseen, ja se tulee populistipuolueiden tapaan käyttämään valtaa, vaikka kyvyt eivät siihen riittäisi. Rainer povailee, että edessä on sama, mitä pienemmässä mittakaavassa jo aikoinaan nähtiin Jörg Haiderin hallitsemassa Kärntenin osavaltiossa: holtitonta rahankäyttöä ja epäpätevien hyväveliporukoiden kähmintöjä, joiden lasku tulee aikanaan lankeamaan kaikille veronmaksajille. It’s the economy, stupid – tämä olisi hyvä muistaa, kun poliittista mutapainia käydään vaalivaltiksi paisutellun pakolaiskriisin ja muukalaiskammon ympärillä.

 


Tiedotustiedotusta

3 helmikuun, 2015

Hyvät lajitoverit, tänään kaksi aihetta, joista kummastakin voisi kirjoittaa paljon pitempään.

1.

Kansanliike Pegida (Patriotische Europäer gegen die Islamisierung des Abendlandes, ‘Isänmaalliset eurooppalaiset länsimaiden islamisoitumista vastaan’) syntyi viime syksynä Dresdenissä Saksassa ja on nyt leviämässä useiden Saksan kaupunkien lisäksi (Legida Leipzigissa, Kögida Kölnissä, Bärgida Berliinissä jne.) myös Itävaltaan. Al-Qaidan ja ISIS-terrorivaltion ynnä muiden islamististen terroristien toiminnasta pontta saanut liike vaatii tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa, nollatoleranssia maahanmuuttajien rikoksia kohtaan, kuria ja järjestystä sekä suojaa ja oikeutta kansallisille perinteille, Euroopan ”kristillis-juutalaiselle kulttuuriperinnölle” ja perinteiselle eurooppalaiselle isänmaallisuudelle. Väkivallattomuuttaan mainostava kansanliike on toistaiseksi näkynyt lähinnä tuhatpäisinä mielenosoitusmarsseina, joiden johdosta on syntynyt paikoittain vielä runsasväkisempiä vastamielenosoituksia.

Pegidaan liittyvät ongelmat ovat oikeastaan heti alusta alkaen olleet ilmeisiä ainakin tällaiselle femakko-suvakki-viherpiipertäjä-kukkahattutädille. Sinänsähän islamistinen terrori on kammottava asia, jota vastaan pitää taistella, ja syrjäytymisvaaraisten maahanmuuttajanuorten rekrytoituminen terroristiporukoihin on todellinen vaara. Ja ilman muuta maahanmuuttajien on noudatettava maan lakeja eikä esimerkiksi naisten sortoa saa hyväksyä ”kulttuurin” nimissä. Voin oikein hyvin kuvitella, että katuja kansoittavat telttamaiset hunnutetut ilmestykset ja vanhojen kotikulmien äänimaisemaa täyttävä oudon kielen pörinä voivat tuntua pelottavilta ja uhkaavilta. Uskon ja ymmärrän, että paljon puhutusta kulttuurien yhteentörmäyksestä voi syntyä ihan oikeita ongelmia; jokin osa näistä ”maahanmuuttajapoika sanoo koulussa naisopettajalle, että isä on kieltänyt tottelemasta naisia” -tarinoista voi olla totta, vaikka suuri osa olisikin tahallaan levitettyä urbaanilegendaa. En missään nimessä väitä, että kaikki maahanmuuttajat (varsinkaan sotaa ja terroria henkensä kaupalla paenneet, traumatisoituneet turvapaikanhakijat) olisivat automaattisesti poikkeuksetta kilttejä, fiksuja ja mukavia ihmisiä, joiden kanssa on helppo tulla toimeen. Mutta: miten ihmeessä maahanmuuton ongelmiin auttavat mielenosoitusmarssit, ennakkoluulojen, pelon ja vihan lietsominen? Kuka muka on kieltänyt tai estänyt kantaväestön maitonaamoja vaalimasta perinteisiä arvojaan, kulttuuriaan tai uskontoaan?

Oikeastihan tässä on kysymys samanlaisesta kaksipohjaisuudesta kuin populistisissa ääriliikkeissä muuallakin. ”Tavallisten kunnon kansalaisten väkivallaton ruohonjuuriliike suoran demokratian puolesta”, jonka poliittiset päämäärät ovat mahdollisimman yleiset ja epämääräiset, voi kerätä riveihinsä sekä siivoja kunnon ihmisiä että näiden selän takana kaikessa rauhassa kunnon rähinää valmistelevaa älämölösakkia. Saksassa (tai entisessä Kolmannessa valtakunnassa) tämä kaikki myös kytkeytyy kaikesta huolimatta katkeamattomana säilyneeseen perinteeseen. Kansallismielisyyden ja isänmaallisuuden kliseillä on kääntöpuolensa, perinneharrastukset voivat suoraan liittyä myös siihen, miten saksalaisia kulttuuriperinteitä natsismin propagandassa hyödynnettiin, ruiskukka on kaunis kulttuurisymboli mutta myös poliittinen piiloviesti. Siksi kaikki puhe kansallisesta kulttuurista ja kansallisesta identiteetistä on monin verroin ongelmallista: millä erotat viattoman kotiseutu- ja kansallispukuharrastajan rasistisesta wannabe-, anteeksi, möchtegern-yli-ihmisestä? Ainakin jälkimmäisten intresseissä on lopullisesti hämärtää tämä ero.

”Kansallisen identiteetin vaalijoiden”, niin perinteisten oikeistopopulistien, identitäärien kuin Pegidankin, pinnan alta paljastuu Saksassa ja ilmeisesti Itävallassakin hyvin nopeasti jotakin ruskeaa. Saksassa Pegidan ensimmäinen johtaja ja käynnistäjä Lutz Bachmann – joka liikkeen alkuvaiheissa oli nimenomaisesti korostanut, että siitä ei saa tulla mitään uusnatsien ja muiden kahjojen keräilyerää – joutui jo eroamaan, kun julkisuuteen ilmestyi rasistisia Facebook-postauksia sekä valokuvia, joissa hän hah-hah-hauskasti poseeraa Hitleriksi naamioituneena. Myös Wienissä Pegida-nimeä käyttävän liikkeen riveistä paljastui kaikenlaista mielenkiintoista jo ensimmäisen mielenosoitusmarssin yhteydessä, joka oli tarkoitus järjestää eilen. ”Oli tarkoitus”: muutama sata Pegida-mielenosoittajaa eivät päässeet edes kunnolla liikkeelle, vastamielenosoittajia oli kertynyt paikalle huomattavasti enemmän. Tilanne tosin oli ainakin Der Standard -lehden uutisen mukaan hieman kaoottinen. Runsaslukuinen mellakkapoliisijoukko keskittyi pitämään mielenosoittajaryhmät erillään toisistaan ja poimimaan talteen muutamia juopuneita ja naamioituneita pegidalaisia, mutta ilmeisesti myös ”lehdistömottiin” suljettuja toimittajia kohdeltiin omituisen kovin ottein.

Profil-lehden toimittaja Ingrid Brodnig pääsi kuitenkin lähemmäksi Pegidan rivistöjä ja kertoo kokeneensa sekä huolta että pelkoa. Mielenosoittajajoukossa näkyi aggressiivisen oloista porukkaa: maastoasuisia ja naamioituneita häiskiä, joilla selvästikin oli yhteyksiä uusnatsikuvioihin.

Kurier-lehden valokuvaaja Jürg Christandl twiittasi: ”Eihän tämä tietenkään mikään Hitler-tervehdys ole. Pojat vain osoittelevat toisilleen Wienin nähtävyyksiä.”

Uusnatsin oloiset häiskät uhkailivat ja tuuppivat toimittajaa ja puhkesivat lopuksi huutamaan kuorossa: Lügenpresse! (”Valhelehdistö!”) Tämäkään ei muuten ole mikä hyvänsä haukkumasana vaan ns. Kampfbegriff, poliittinen termi, jota jo natsit aikoinaan käyttivät – ja jota nykyäänkään ei historiatietoisen ihmisen Saksassa tai Itävallassa sopisi noin vain heitellä.

Tässä yksi ehkä hieman harvemmin esillä ollut huolenaihe: miten käy, jos ”kansaa” edustava joukko (myös Wienin pegidalaiset käyttivät DDR:n loppuaikojen mielenosoittajilta lainattua iskulausetta Wir sind das Volk! ‘Me olemme kansa!’) menettää medialukutaitonsa ja pakenee tykkänään sosiaalisten medioiden lohdulliseen rinnakkaistodellisuuteen?

2.

Samaan aikaan toisaalla eli hieman idempänä julkinen media rakentaa rinnakkaistodellisuutta oikein olan takaa.

Saksan liittokanslerin Unkarin-vierailu, kuten Suomenkin tiedotusvälineissä kerrottiin, nostatti oppositiopiireissä toiveita, joissa ei täysin petytty. Länsi-Euroopan ja Suomenkin viestimissä Angela Merkelin tulkittiin aivan selkeästi arvostelleen demokratian tilaa Unkarissa. Yhteisessä lehdistötilaisuudessa Merkel useampaan otteeseen puuttui Unkarin demokratian epäkohtiin korostaen opposition ja kansalaisjärjestöjen merkitystä. Kylmää kyytiä sai myös pääministeri Orbánin idea ”illiberaalista demokratiasta” (seuraava sitaatti Kettős Mérce -blogissa julkaistun unkarinnoksen mukaan, kun en heti löytänyt saksankielistä transkriptiota originaalista):

Keskustelimme demokratiasta ja demokratian erityispiirteistä, tätä keskustelua pitää vielä syventää, ja viittasin myös henkilökohtaisesti siihen, demokratian juuret ovat aina olleet liberalismissa, liittyneet liberalismiin. Minun puolueellani CDU:lla on aina ollut kolme juurta: kristillis-sosiaalinen, liberaali ja konservatiivi. Näistä meidän kannaltamme muodostuu kansanpuolueen juuristo. Enkä henkilökohtaisesti pysty ymmärtämään, mitä tekemistä sanalla ”illiberaali” on demokratian kanssa.

Orbánin vastaus kannattaa katsoa kokonaisuudessaan tästä videopätkästä.

Jos joku haluaa sanoa, että demokratian on välttämättä oltava liberaali, silloin hän vaatii etuoikeutettua asemaa yhdelle aatejärjestelmälle, ja tätä emme voi sille antaa.

Merkel, joka on kuunnellut tulkkausta kuulokkeistaan naama peruslukemilla, kääntyy nimittäin tässä kohtaa luomaan Orbániin näkemisen arvoisen silmäyksen. (Taannoisen Iltalypsy-ohjelman katsojat muistavat ehkä vielä käsitteen ”karjakon hidas katse”?)

Toisin sanoen: siitä riippumatta, ymmärretäänkö liberalismin tarkoittavan yksilön vapautta ja länsimaisittain ymmärrettyjä ihmisoikeuksia vai Sodoman ja Gomorran turmelusta, aivan selvää on, että yksi Euroopan mahtavimmista johtajista ei yhtään tykkää Unkarin nykyisestä meiningistä ja ilmaisee paheksuntansa niin selvästi kuin sen vanhempi valtionainen voi korkean tason virallisessa viestinnässä kahden periaatteessa ystävällisissä väleissä olevan maan kesken ilmaista.

Oppositiofoorumien hykerrellen selostaessa, miten Merkel läksytti Orbánia – cink.hu-sivustolla László Szily kertoo yksityiskohtaisesti lehdistötilaisuuden kulusta ja toteaa, että Hyytävän Angelan rinnalla nähtiin nöyryytetty pikkupoika Viktor voimattoman kiukun vallassa potkimassa pulpettiaan – Unkarin valtiolliset tiedotusvälineet rakentavat tästä kaikesta aivan toisenlaista kuvaa. Kettős Mérce -blogin mukaan Unkarin ”kuninkaallisen” ykköskanavan uutislähetyksen 13-minuuttisessa paketissa Merkelin osuus oli leikattu minimiin ja kaikki ristiriidat häivytetty. Kaiken huipentaa luova käännös Merkelin ylempänä siteeratusta lausunnosta koskien liberalismin ja demokratian suhdetta. Ensin siteerataan kanslerin vastausta, jonka mukaan ”Viktor Orbán on erinomainen väittelykumppani, joka pystyy tekemään kompromisseja Euroopan yhteyden merkeissä”, ja sitten päästään varsinaiseen asiaan:

Merkel puuttui puheessaan myös tähän: hän ei usko, että liberalismi on demokratiassa ainoa arvo, hänen oma puolueensa on sekä kristillis-sosiaalinen, liberaali että konservatiivi.

Tiedonvälityksen vapaus, sano.


Vertauskuvallista väkivaltaa?

18 marraskuun, 2013

Tässä jokin aika sitten oli puhetta (täälläkin) unkarilaisten uusnatsien, tai miksi heitä nimittäisi, toimeenpanemista kirjojenpolttajaisista. Ja taas kerran on siteerattu niitä Heinrich Heinen kuuluisia sanoja, että siellä, missä poltetaan kirjoja, poltetaan kohta ihmisiäkin. Kysymys kuuluu, jälleen kerran, miten pitkä matka kirjojen polttamisesta oikeasti on ihmisten polttamiseen, ja missä vaiheessa pitää oikeasti hätääntyä. Mikä kirjan polttamisessa oikeasti on niin kamalaa? Romanttisesti asian voisi ilmaista niin, että kirja on eurooppalaisessa kulttuurissa sekä sivistyksen noin yleisesti ottaen että erityisesti kirjoittajansa ja hänen ilmaisunvapautensa hyvin konkreettinen symboli, niin kuin lippu on kansakunnan ja siihen yhdistettyjen ylevien tunteiden, yhtä ihmistä ja hänen etujaan korkeammalla olevien arvojen vertauskuva. Jos en pidä kirjasta ja sen sisältämistä ajatuksista, vien sen divariin tai heitän paperinkeräykseen – mutta jos poltan kirjan julkisesti, se on kuin polttaisin lipun. Kirjan polttaminen on julkista väkivaltaa, kuin isku kirjoittajan suulle: ole hiljaa, sinulla ei ole oikeutta puhua kenellekään! Ja vertauskuvallisen väkivallanteon julkisuus viestii: olen tahallani rikkonut yhtä kulttuurimme tabua ja olen valmis tarvittaessa jatkamaan voimatoimia, jos näiden ajatusten julistaminen ei lopu.

444.hu-sivuston julkaisemassa pikku-uutisessa on pari kuvaa Miskolcin seudulla sytytetystä kirjaroviosta. Nuotio, jonka ympärillä kuvissa seisoskelee kymmenkunta enimmäkseen maastopukuista herraa, ei ollut suuren suuri, ja siinä lojuvista painotuotteista tunnistettavissa on Playboyn ja kotimaisten miestenlehtien ohella (”ihmisarvoa alentavaa pornografiaa!”) vain yksi ainoa oikea kirja: Miklós Radnótin kootut runot. Saattaapa olla sama 1980-luvun kansanpainos, joka löytyy omastakin hyllystäni.

Juuri Radnótin päätyminen kirjarovioon on nostattanut Unkarin viestimissä yleistä paheksuntaa. Kyseessä on nimittäin runoilija, jolla pelkkien taiteellisten ansioidensa perusteella on varma paikka Unkarin kirjallisuuden pantheonissa: filosofisen syvällinen ja teknisesti taidokas lyyrikko, Apollinairen kääntäjä, jolle on vaikea keksiä vertailukohtaa Suomen 1900-luvun alkupuolen kirjallisuuden historiasta. Vaikka miten mietin, Otto Manninenkin tuntuu tingeltangelilta… Ja loppujen lopuksi Radnóti jää vaille vertailukohtaa siksikin, että niin järkyttävää elämänkohtaloa ei kukaan Suomen kirjallisuuden vastaavantasoinen merkkihenkilö tainnut joutua kokemaan.

Radnótin elämäntarina on ollut lyhyesti esillä kerran tässäkin blogissa. Hän syntyi vuonna 1909 assimiloituneeseen juutalaisperheeseen – toisin sanoen: Glatterin perhe asui, pukeutui ja käyttäytyi aivan kuin kaikki muutkin unkarilaiset, puhui unkaria ja katsoi olevansa unkarilaisia siinä kuin naapurinsakin. Sukulaisten vastustuksesta huolimatta Radnóti (kirjailijanimensä hän otti nykyisessä Slovakiassa sijaitsevasta Radnót-nimisestä kylästä, jossa hänen isoisänsä oli syntynyt) päätyi jo nuorena humanistiselle ja kirjalliselle uralle, väitteli lopulta tohtoriksikin aiheenaan Margit Kaffka, Unkarin 1900-luvun alun merkittävin naiskirjailija, ja hankki opettajanpätevyyden mutta ei koskaan saanut kunnon työpaikkaa. Vuonna 1940 hän yhdessä monien muiden Unkarin juutalaisten ja vasemmistolaisten kanssa, joille Horthyn hallinto ei halunnut antaa asetta käteen, joutui työpalvelukomppaniaan. Työpalvelu taas muuttui sodan edetessä yhä epäinhimillisemmäksi, eikä siitä pelastanut myöskään kääntyminen katoliseen uskoon vuonna 1943 (isiensä juutalaiseen uskontoon Radnótilla ei ollut ilmeisesti koskaan ollut erityistä henkilökohtaista suhdetta) – tässä vaiheessa Unkarin juutalaislait määrittelivät juutalaisuuden jo rodun, eivät uskonnon perusteella.

Syksyllä 1944 Radnótin tiedetään olleen työleirillä Bor-nimisen paikkakunnan lähistöllä Serbiassa. Sieltä surkeaan kuntoon rääkätyt vangit, tai työvelvolliset, tai miten heitä nimittäisi, marssitettiin syys-lokakuussa Unkarin puolelle, ja lokakuun alkupäivinä Radnóti ilmeisesti muiden loppuun uupuneiden kohtalotoveriensa kanssa ammuttiin tienvarteen ja kuopattiin joukkohautaan Abda-nimisellä paikkakunnalla Győrin lähellä Länsi-Unkarissa. Vuonna 1946, kun hauta kaivettiin auki, niskalaukauksella surmatun vainajan taskusta löydettiin puoleksi lahonnut vihko, johon hän oli kirjoittanut viimeiset runonsa. Epätoivoinen, kuolemansairas, hädin tuskin jaloillaan pysyvä ihminen on vielä jaksanut luoda kiteytyneen hienoja säkeitä ja hengästyttävän upeita kielikuvia, havainnoida, miten samalla, kun ”yhdeksän kilometrin päässä palavat talot ja lyhteet”, täällä vielä ”paimentytön askelet laskostavat lammen vettä, ja kähärä lammaslauma juo pilviä veden pinnalta”.

Poliittisilta mielipiteiltään Radnóti oli jossakin mielessä vasemmalle kallellaan, fasismin- ja sodanvastustaja (tuskin kuitenkaan mikään oikeauskoinen moskoviitti-marxisti: katoliseen uskoon hän ilmeisesti kääntyi aivan aidoista vakaumussyistä). Arvelisin kuitenkin, että Miskolcin maastopukuinen kirjallinen seurapiiri ei valitessaan Radnótin kirjaa rovioonsa ole syvällisemmin perehtynyt hänen poliittisiin näkemyksiinsä saati kirjallisiin ansioihinsa. Jotkut ovat saattaneet muistaa, että jo sosialismin aikaan Radnóti kuului Unkarin kirjallisuuden viralliseen kaanoniin, mutta pahoin pelkään, että suurimmalle osalle kirjanpolttajista – jotka tuskin ovat Radnótin runoja itse lukeneet – perustelu on karmean yksinkertainen: Radnóti oli juutalainen, ja siksi hänen teostensa on pakko olla ”kansaamme myrkyttävää sionismia”. Unkarilaisessa antisemitismissä ovat jo perinteisesti sulautuneet yhteen konkreettinen muukalaiskammo ja epämääräinen herravihansekainen torjunta kansainvälisyyttä ja korkeakulttuuria kohtaan. Radnóti kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan, ja siksi maastopukuporukalle ei merkitse mitään se, että hän koko ikänsä piti itseään unkarilaisena ja Unkaria isänmaanaan.

Mutta tarina jatkuu. Radnótin kirjojen jälkeen uhriksi joutui kirjailijan muistomerkki. Abdassa, hänen kuolinpaikallaan sijaitseva patsas tuhottiin: tuntematon autoilija kääntyi tieltä ja törmäsi veistokseen melkoisella vauhdilla.

(Kuva Unkarin äidinkielenopettajien liiton Facebook-sivulta.)

Teon motiiveja ei ilmeisesti ole vielä saatu selville, mutta tuntuu vaikealta uskoa, että kyseessä olisi vahinko tai onnettomuus. Autoilijan on täytynyt tietää, mihin tähtää. Monet unkarilaiset ystäväni ja kollegani ajattelevat samoin ja ovat syvästi järkyttyneitä. En itsekään tiedä, mitä sanoisin, joten teen samoin kuin Unkarin äidinkielenopettajien liiton Facebook-sivun ylläpitäjä ja siteeraan tähän Radnótin omaa runoa. Mielelläni kääntäisin sen oikein kunnolla, mutta tähän hätään saa kelvata suorasanainen raakaversio:

Tegnap hűs eső szitált s a térdelő
bokorból bíborban bútt elő
és lassan vonult a réten át
két fölpattant ajku szerető;

és ma bősz ágyuk, tapadó kerekekkel,
gőzölgő katonák jöttek reggel,
homlokukat rohamsisak ótta,
erős illatok szálltak utánuk,
férfisorsunk nehéz lobogója.

(Jaj szőke gyerekkor, de messzire szálltál!
ó, hóhaju vénség, téged sem érlek el!
a költő bokáig csúszós vérben áll már
s minden énekében utolsót énekel.)

(Eilen viileää sadetta tihkui, ja polvistuvasta / pensaasta purppuravaatteissaan putkahti esiin / ja hiljaa kulki niityn poikki / kaksi rakastavaista, huulet haavoille haljenneina;

ja tänään yrmeät tykit tahmein pyörin, / höyryävät sotilaat saapuivat aamulla, / otsat rynnäkkökypärän painamina, / vahva tuoksu leijuen jäljessään, / mieskohtalomme raskas lippu.

(Voi vaaleatukkainen lapsuus, miten kauas lensit! / Oi lumihiuksinen vanhuus, sinuakaan en enää tavoita! / Runoilija seisoo jo nilkkoja myöten liukkaassa veressä, / ja jokainen laulu on hänen viimeisensä.)


Liekkien yö

10 marraskuun, 2013

Eilen ja viime yönä vietettiin Euroopassa merkittävää muistopäivää. Kuten esimerkiksi Der Standard -lehti eilen kertoi, marraskuun yhdeksäs on etenkin Saksan 1900-luvun historiassa kohtalokas päivä: 9.11.1918 julisti sosiaalidemokraatti Philipp Scheidemann Berliinin valtiopäivätalon ikkunasta vanhan lahon keisarikunnan ajan päättyneeksi ja uuden tasavallan alkaneeksi. 9.11.1923 päättyi Münchenissä erään Adolf Hitlerin käynnistämä vallankaappausyritys poliisin väliintuloon ja ammuskeluun, jossa syntyivät ”Liikkeen” ensimmäiset marttyyrit. 9.11.1989 taas silloin viimeisiään vetelevän DDR:n politbyroon jäsen Günter Schabowski meni kunnon toimintaohjeiden puutteessa möläyttämään tv-kameroille, että DDR:n kansalaisten matkustusrajoituksia länteen tullaan helpottamaan, öh, tietääkseni heti välittömästi… Ennen puoltayötä tungeksi Berliinin rajanylityspaikoilla länteen pyrkivää väkeä jo niin sankoin joukoin, että rajavartijoiden oli pakko avata portit, ja loppu onkin historiaa.

Ennen kaikkea on kuitenkin esillä ollut se, mitä tapahtui tasan 75 vuotta sitten: niin kutsuttu Kristallnacht, tai, kuten sitä saksalaisella kielialueella nykyään mieluummin nimitetään, Novemberpogrom. Nuori juutalainen Herschel Grynszpan oli pari päivää aiemmin Pariisissa ampunut saksalaista diplomaattia Ernst von Rathia, joka vähän myöhemmin kuoli vammoihinsa. Tämä laukaisi kaikkialla Kolmannessa valtakunnassa kansanjoukkojen ns. spontaanin vihan: juutalaisten synagogia poltettiin, liikkeitä ja asuntoja ryösteltiin ja tuhottiin, juutalaisia pahoinpideltiin ja murhattiin sekä lopuksi pidätettiin ja vietiin joukoittain keskitysleireille. ”Spontaani vihanpurkaus” oli tietenkin natsihallinnon suunnittelema ja ohjaama, jotkut ovat jopa väittäneet, että von Rathin – jota hoitamaan Pariisiin lähetettiin korkeimman natsijohdon omat lääkärit – annettiin tahallaan kuolla, että ”kostoon” saataisiin aihetta. Propagandakoneisto otti aiheesta kaiken irti. Itävallan parlamentin julkaisemalla Novemberpogrom-muistosivulla voi kuunnella, miten radiotoimittaja Eldon Walli selostaa Wienin Leopoldstadtin synagogan paloa:

Wienin asukkaat, jotka aina ovat synkän katkerina kulkeneet tämän pramean rakennuksen ohi, seisovat nyt kadulla, ja jokainen haluaisi mielellään nähdä, miltä täällä näyttää ja onko asia tosiaankin niin kuin he sydämestään toivovat – että tätä ei enää voi rakentaa uudelleen. Juutalaiset saavat syyttää vain itseään siitä, että näin on käynyt, ja sen voivat vahvistaa kaikki tässä ympärilläni seisovat. Seurassamme on tässä temppelipalvelija, tai siis ei temppelipalvelija, se on ehkä väärä ilmaus, vaan temppelin portieeri, jonka tehtävänä tähän asti on ollut vartioida tätä rakennusta. On kuvaavaa, että tähänkin hienoon tehtävään on palkattu arjalainen… sitä juutalaiset, tiedättekös, eivät nimittäin viitsi tehdä. Juutalaiset haluavat tehdä ja suorittaa vain sellaisia töitä, joissa kädet likaantuvat mahdollisimman vähän ja pussiin kertyy mahdollisimman paljon rahaa…

* * *

Samaan aikaan, kun Saksan, Itävallan ja koko läntisemmän Euroopan viestimet täyttyivät ”Ei koskaan enää!” -iskulauseista, palavien synagogien kuvista, historiallisista katsauksista ja viimeisten elossa olevien aikalaistodistajien muisteluksista, Unkarissa äärioikeistolainen ns. hungaristiliike kutsui kannattajiaan viettämään ”Puhdistautumisen yötä” polttamalla kirjoja.

Marraskuun yhdeksäntenä 2013 hyökkäämme pimeyden voimia vastaan! Kautta maamme leimahtavat liekit illalla kello kahdeksan, ja valon voimalla jatkamme taisteluamme paremman ja kauniimman maailman puolesta! Ole sinäkin totuuden taistelija! Ystäviesi ja tuttaviesi kanssa kerää kokoon elämäänne myrkyttäviä esineitä ja julkaisuja, ja Puhdistumisen Yönä polttakaa ne poroksi! Moraalittomat, pornografiset lehdet, abortin sanomaa levittävät julkaisut, kansalliskiihkoiset ja vihamieliset julisteet sekä kaikki sionistista henkeä sisältävät esineet tai painotuotteet tuhoutukoot! Polttakaamme ne julkaisut ja esineet, jotka solvaavat ja nöyryyttävät kansojamme ja kansakuntiamme, riistävät niiltä niiden menneisyyden, kulttuurin ja moraalin.

Gépnarancs-sivustolla (sieltä löytyy myös linkki äskeiseen kehotukseen, jota en halua tänne blogiini suoraan linkittää) Tamás Szele  järkyttyneenä muistuttaa niistä Heinrich Heinen kuuluisista sanoista, että ”missä poltetaan kirjoja, poltetaan kohta myös ihmisiä”, ja kehottaa kaikkia kunnon unkarilaisia puuttumaan asiaan – jos ei muuten, niin soittamalla palokunnan paikalle.

Siis mitä *** Unkarissa taas tapahtuu, ja ketkä nyt ovat asialla? Tempaus ei itse asiassa ole uusi, vaan ”hungaristit” ovat järjestäneet tällaisia jo muutaman vuoden ajan. Ilmeisestikään ei mitään pelottavia mahtirovioita keskellä kaupunkia vaan pienten ääriporukoiden tunnelmallisia nuotiohetkiä myöhäissyksyn pimeydessä. Näin kuvailivat viimevuotista puhdistautumistapahtumaansa pienen itäunkarilaisen paikkakunnan kirjanpolttajat:

Eräässä pienessä Szabolcsin läänin kylässä meitä kokoontui muutama koolle vapauttamaan maailmaa ympäristöstämme löytyvästä saastasta. Sionististen vallanpitäjien tietoisesti myrkyttämien miljoonien unkarilaisten on tajuttava, että naisten- ja miestenlehdet, moraalittomat pornografiset julkaisut ja vihaa lietsovat, yhteiskunnassamme jatkuvaa erimielisyyttä nostattavat päivälehdet ovat kaikki saatanaa palvelevien juutalaisten aseita kansojamme vastaan. Onneksi niitä on nyt taas vähän vähemmän. Puhdistustulen ääreen polvistuen rukoilimme Neitsytäitiä sulkemaan armoonsa rakkaan Unkarin kansamme.

Kuten tästä ilmenee, ”hungaristien” ideologiaan kuuluu väkevä antisemitismi sekä kristinuskoon ja konservatiivisiin perusarvoihin vetoaminen. Tarkemmin ottaen kirja- ja lehtikokkojen takana on Pax Hungarica -liike, joka näkee itsensä Ferenc Szálasin ”nuoliristiläisten”, siis Unkaria toisen maailmansodan loppukuukausina saksalaisten tuella hallinneen quislingin ja hänen natsipuolueensa, perillisenä. Liikkeen kotisivun yläpalkista löytyvät sekä Szálasin kuva että nuoliristiläisten tunnus, mikä näin saksalaiselta kielialueelta katsoen vaikuttaa hieman hämmentävältä – täällä eivät aktiivisimmatkaan uusnatsit uskaltaisi avoimesti ja julkisesti levitellä hakaristejä tai Hitlerin kuvia. (Toisaalta Unkarissa äskettäin kumottiin ”diktatuurien tunnusten” kriminalisointi, joten nykyään siellä saa julkisesti kantaa myös sekä hakaristiä että punatähteä. Kansanryhmien vastaisesta kiihotuksesta en viitsi enää edes kirjoittaa – tätä pykälää on viime aikoina Unkarissa sovellettu ainoastaan raskauttavana asianhaarana romanien tekemissä ”viharikoksissa” unkarilaisia kohtaan!)

En ole Unkarin lukuisien äärioikeisto- ja uusnatsiryhmittymien asiantuntija, enkä tiedä, miten läheisessä suhteessa hungaristit ovat esimerkiksi Jobbik-puolueeseen – tai äskettäin perustettuun Magyar Hajnal (‘Unkarin aamunkoitto’) -liikkeeseen. Veikkaan, että tämä äärilaita on Unkarissa kuten muuallakin maailmassa aika pirstaloitunut ja taipuvainen keskittymään vahvojen johtajapersoonien ympärille, jotka herkästi riitaantuvat keskenään. Joka tapauksessa selvää on, että kirjanpolttajista ei – vielä – taida olla konkreettista fyysistä vaaraa kenellekään. Edes raivokkaan antisemitistisen retoriikan ei pidä antaa johtaa liiaksi harhaan: unkarilainen antisemitismi liikkuu usein aatteiden ja symbolien tasolla. Viha kohdistuu joihinkin puolimytologisiin Siionin viisaiden kansainvälisiin valtaverkostoihin ja juutalaisten muka jotenkin erityisesti edustamiin ”kosmopolitismin” tai ”liberalismin” aatteisiin, ja – toistaiseksi – on aika harvoin purkautunut konkreettisena väkivaltana oikeita eläviä juutalaisia kohtaan. (Toisin, valitettavasti, on romanien laita. Eivätkä Unkarin juutalaisetkaan enää usein tunne oloaan täysin helpoksi ja huolettomaksi.)

Kysymys kuuluu siis, miten pitkä on askel kirjojen polttamisesta ihmisten polttamiseen, ja miten pahasti tässä pitäisi pelätä. Hysteriaan ei varmastikaan ole aihetta. Saksassa asuva unkarilainen tuttavani taannoin päivitteli Unkarin huonoa julkisuuskuvaa: Saksassa kirjoitellaan Unkarista niin kamalia, että hänen saksalaiselta puolisoltaan oli töissä kyselty, ”uskaltaako sinne Unkariin enää edes matkustaa”. Eihän Unkarissa tietenkään ole hätäpäivää vaaleaihoisella, maksukykyisellä turistilla – tai paikallisillakaan, jos työpaikka ja maksukyky ovat tallella. Natsitunnuksia heiluttelevat maihinnousukenkäiset nahkatukat ovat toistaiseksi käyneet ”vain” kaikkein turvattomimpien ja köyhimpien kimppuun. Hallituksen edustajien puheissa kansallismielinen sotaisuus (”vapaustaistelu” esimerkiksi ilkeää EU:ta vastaan), niin oudolta ja vastenmieliseltä kuin se läntisemmästä Euroopasta katsoen vaikuttaakin, on toistaiseksi pysynyt vertauskuvallisella tasolla, ja hallituksen kannattajien mielenosoituksia kutsutaan suorastaan ”rauhanmarsseiksi”. Aggressiivinen äärioikeisto ei (vielä…) ole hallituksessa vaan oppositiossa (Jobbik) – tai vielä siitäkin oikeammalla, parlamentin ulkopuolella.

Onko siis ihan oikeasti pelättävä, että Unkarissa poliittinen tilanne kärjistyy väkivaltaisuuksiksi ja rikoksiksi ihmisyyttä vastaan? Ainakaan entisten aikojen hirmutekojen vähättelyä, Verharmlosung, ei pidä suvaita. Wehret den Anfängen – vaaralliset kehitykset pitäisi tukahduttaa alkuunsa. Mutta en mitenkään osaa kuvitella, että Unkari hallituksensa siunauksella suistuisi valtiollistetun rasistisen väkivallan kierteeseen. (Eihän sitä toki moni osannut aikoinaan kuvitella sivistysvaltio Saksastakaan…) Tarkemmin sanoen: en osaa kuvitella samaan tahtiin marssivia sankkoja kansanjoukkoja panemassa toimeen joukkomurhia, koska en tällä hetkellä osaa kuvitella Unkarin kansaa marssimassa samaan tahtiin yhtään minnekään. Tämänhetkinen ankea tilanne, joka näyttää johtavan koko maan väistämättömään talouskatastrofiin ja jossa ainoa koossapitävä voima on nykyisen hallituksen ympärillä toimiva mafiamainen kleptokraattiverkosto, on omiaan vain edistämään eripuraa ja nostamaan esille erilaisia pirstaleryhmittymiä, jotkin niistä aggressiivisempia kuin toiset mutta kaikki liian pieniä ollakseen todella vaarallisia. Edelleenkin näyttää siltä, että Unkarissa ei olisi tulossa suurta rytinää vaan loputonta kitinää.

Kehtaako tässä sanoakaan: olisinpa oikeassa?


Kaipuun sininen kukka

30 lokakuun, 2013

”Sininen kukka” on saksalaisen romantiikan suosikkiaiheita. Ja kun sanon saksalainen romantiikka, en tarkoita Vuoristosairaala-sarjaa vaan hemmoja, joista 90-prosenttisesti englannista käännetyllä kirjallisuudella kasvanut nykypolvi ei varmaan paljoa tiedä. (Käsi pystyyn – ja ihan ylös asti, että tänne Muppet-shown piippuhyllyllekin näkyy – ne, joille semmoinen nimi kuin Novalis sanoo jotain.) Runoilijoille, joille koko maailma ja ympäröivä luonto oli oman ikuisen kaihon ja kaipuun heijastumaa, sininen kukka symboloi metafyysista äärettömyyden ikävää. Toisaalta kaipuun sininen kukka merkitsi myös aivan konkreettista kaukokaipuuta, vapauden kaihoa ja vaellushalua.  Pois puistojen haravoiduilta käytäviltä, kotimaan kultasille teille alppiorvokkeja tai ruiskukkia ihailemaan, niin kuin vaeltavat kisällit aikoinaan, kastautumaan oman kansan kieleen, mentaliteettiin ja muinaisuuteen. 1800-luvun lopulla tästä ajatusmaailmasta nousi Wandervogel-liike, joka sai Saksan ja Itävallan kaupunkien nuoret porvarismiehet reppu selässä etsimään liikuntaa, retkeilyn iloja, raittiita ja yksinkertaisia elämäntapoja. Ja samasta saksalaisesta kansallisromantiikasta nousi sittemmin esimerkiksi Hitlerjugend, johon jäljelle jääneet Wandervogel-ryhmät 1930-luvulla sulautettiin. Sininen kukka on sittemminkin ollut Saksassa konservatiivisen kansallismielisyyden tunnus, hyvässä ja pahassa. Vuoden 1968 opiskelijamellakoitsijat huusivat kuorossa: Schlagt die Germanistik tot, färbt die blaue Blume rot! Lyökää hengiltä saksalainen filologia, värjätkää sininen kukka punaiseksi!

Itävallassa sinistä kukkaa ihaili Georg Heinrich von Schönerer, 1800-luvun lopun saksalais-kansallismielisten aatteiden innokas edistäjä, jota sittemmin on pidetty myös Hitlerin yhtenä tärkeänä oppi-isänä. Schönerer kuului niihin, joiden mielestä monikansallinen Habsburg-monarkia oli aikansa elänyt keskiaikainen rakennelma: kansallisvaltio sen olla pitää, ja kaikki saksalaiset kuuluvat yhteen, ilman slaaveja ja muita ali-ihmisiä – ja myös ilman juutalaisten ylikansallisia verkostoja ja katolisen kirkon kansainvälistä mahtia. Schönerer myös teki ruiskukasta puolueensa symbolin. 1900-luvun alkuvuosina Linzin kaupungin reaalikoulupojat, joukossa myös nuori Hitler, olivat innoissaan Schönererin aatteista, tervehtivät toisiaan vanhalla saksalaisella Heil-tervehdyksellä ja kiinnittivät takinkäänteeseensä ruiskukan. Vuosina 1933-1938, kun natsipuolue ja sen hakaristitunnus oli Itävallassa virallisesti kielletty, ruiskukka, Kornblume, sai toimia aatteen kannattajien keskinäisenä tunnusmerkkinä.

Tämä historia on nyt taas ollut esillä, kun Itävallan vaalien jälkeen uutta valtiopäiväkautta avattaessa äärioikeistolainen FPÖ-puolue, entistä vahvempana, marssi tapansa mukaan avajaisjuhlallisuuksiin ruiskukat rintapielessä. (”Itävallan Kokoomus” ÖVP oli jakanut edustajilleen valkoiset ruusut, sosiaalidemokraateilla oli rintapielessään tietenkin reilun kaupan punaisia ruusuja.) Jälleen kerran poliittiset vastustajat ja jotkut valtakunnalliset tiedotusvälineetkin älähtivät ”natsikukasta”. Puoluejohtaja HC Strache tietenkin kiistää pontevasti kaiken: ruiskukka symboloi vapautta, itsenäisyyttä ja uskollisuutta, siinä kaikki! Tähän ei tietenkään voi muuta kuin todeta, että ikivanha erinäisten hyvien asioiden vertauskuva se on hakaristikin, mutta silti suunnilleen koko maailma sen nähdessään ajattelee ensiksi toista maailmansotaa ja miljoonia viattomia murhattuja ihmisiä. Jokaisen sivistyneen itävaltalaisen luulisi tietävän, mitä ruiskukka poliittisena symbolina tarkoittaa.

FPÖ:n symbolipolitiikka jatkaa siis samaa linjaa, josta taannoisen antisemitistisen pilapiirroksen yhteydessä oli puhe. Käytetään vertauskuvia, joita ei kukaan ole virallisesti rekisteröinyt eikä kieltänyt mutta joiden merkitys on kohderyhmälle aivan selvä. Näin voidaan sekä esittää puhdasta – joskin käsittämättömän tietämätöntä ja kovapäistä – pulmusta niiden suuntaan, jotka eivät natsimeiningeistä tykkää, että samalla antaa selvä merkki niille, jotka tietävät, että hakaristi on lailla kielletty mutta että oikeasti ruiskukka tarkoittaa aivan samaa. Yksinkertaista, ja toimii.

***

Strachen propagandatempaisut ovat itse asiassa olleet niin onnistuneita – pakko sanoa myös taannoisten vaalitulosten valossa – että niitä jäljittelevät myös itäisen naapurimaan kollegat. Taannoinen ”lähimmäisenrakkaus”-kampanja on selvästikin inspiroinut Unkarin Jobbik-puoluetta uuteen imagonpehmennykseen. Samalla kun vielä äärimmäisempi äärioikeisto vaatii vielä radikaalimpaa meininkiä ja on perustanut uuden ”Unkarilainen aamunkoitto” (Magyar Hajnal) -liikkeen (joka ensi töikseen on muun muassa asettunut puolustamaan Kreikassa vangittuja veljespuoluelaisia), Jobbikin johtaja Gábor Vona pehmoilee uudessa mainoskuvassaan (kuva linkitetty tähän 444.hu-uutissivustolta) vieressään sydän, joka muodostuu erinäisistä kauniista sanoista: rakkaus, vapaus, ystävyys, yhteisymmärrys, koti, isänmaa, Jumala, voima, tahto, uskollisuus, rauha, viisaus, usko, hilpeys, nauru, vilpittömyys, totuus… sekä tietenkin UNKARI.

Tästä kuvasta ja sen suhteesta Jobbikin todelliseen sanomaan on mikroblogisti Szarvas laatinut uuden, varsin tyhjentävän version, aineksina ”mustalaiset” (cigányok), ”kommunistit” (kommunisták), ”juutalaiset” 
(zsidóság), ”homot” (buzik) – sekä tietenkin gyűlölet, viha. Kyllä oikein valittu symboli sanoo paljon.