Kaksi konferenssia

Nyt lokakuun alussa on uutisvirrassani pompahdellut kaksi Budapestissa järjestettävää, ideologisesti ilmeisesti jokseenkin vastakkaista konferenssia.

Ensinnäkin ns. identitäärien kansainvälinen tapaaminen. Yleensä ns. uus- tai äärioikeistoon luokiteltavien identitäärien liikehdintä on ilmeisesti saanut alkunsa Ranskasta, missä 2003 perustettiin virallisesti Bloc identitaire. Sittemmin ”Identitär”-nimitystä käyttäviä järjestöjä on syntynyt ainakin saksalaisella kielialueella, missä identitääreillä on myös oma visuaalinen symboliikkansa (keltamustat värit ja kreikkalainen lambda-kirjain Λ). Identitääreihin luettiin myös Ruotsissa vuoteen 2010 asti toiminut Nordisk förbund. Identitäärit ovat aatteellisesti ja organisatorisesti hajanaista joukkoa, joka ilmeisesti eri maissa tekee yhteistyötä hyvinkin erilaisten tahojen kanssa. Ulkopuoliset usein samastavat identitäärit uusnatseihin, identitäärit itse taas mielellään korostavat, että eivät ole natseja – vaikka ideologioissa ja tyylissä näyttäisikin olevan tiettyjä silmäänpistäviä yhtäläisyyksiä. (”Hipsterifasisteja”, kommentoi saksankielinen Pester Lloyd.) Näkyvimpiä aatteellisia piirteitä tässä toiminnassa on alueellisten erikoispiirteiden ja oman kulttuuriperinnön uhanalaisuuden korostaminen, huoli ”kansallisen identiteetin säilymisestä”, liberalismin sekä etenkin Euroopan ulkopuolelta tulevan maahanmuuton vastustaminen.

Lokakuun alkupäivinä eurooppalaisten identitäärien (tai ainakin joidenkin tätä nimikettä käyttävien tahojen) piti järjestää Budapestissa verkostoitumistilaisuus yhdessä amerikkalaisten ja venäläisten aatetoverien kanssa. Isäntinä toimisivat ainakin amerikkalainen uusoikeistolainen ja rasistinen, valkoisen rodun uhanalaista ylemmyyttä puolustava National Policy Institute sekä englantilais-ruotsalainen uusoikeistolainen kustantamo Arktos Media. Isäntämaata edustaisi Jobbik, jonka kansanedustaja Márton Gyöngyösi – sama mies, joka pari vuotta sitten ehdotti juutalaisten, korjaus, ”Israelin ja Unkarin kaksoiskansalaisten”, virallista rekisteröimistä – olisi yksi puhujista. Puhujalistalta löytyi myös venäläinen Aleksandr Dugin, ”eurasianismin” ja Venäjän imperiumi-ihanteen ideologi, meidän suomalaisten ikioman kohudosentti Johan Bäckmanin ”rakas ystävä”.

Kuten Pusztaranger kertoo blogissaan, konferenssihanke hyytyi aivan loppumetreille, kun korkeimmalta taholta saapui mahtikäsky. Kiusallisen kansainvälisen julkisuuden välttämiseksi pääministeri Orbán kehotti syyskuun loppupäivinä henkilökohtaisesti sisäministeri Sándor Pintériä estämään konferenssin järjestämisen ”kaikilla lain sallimilla keinoilla”. (Kriittiset viestimet tietenkin tuomitsivat päätöksen tekopyhyydeksi:  identitäärien konferensseja on järjestetty jopa Ruotsissa ilman että oikeusvaltio olisi siihen hajonnut, ja toisaalta Unkarissa paikalliset ääriainekset ovat saaneet harrastaa paljonkin räväkämpää toimintaa ilman, että järjestysvalta olisi puuttunut siihen mitenkään.) Tapahtumapaikaksi suunniteltu kongressikeskus sanoi sopimuksen irti ja monet esiintyjät peruivat osallistumisensa: näin ainakin Dugin, Gyöngyösi sekä ranskalainen identitääriaktivisti Philippe Vardon. Amerikkalainen pääjärjestäjä, NPI:n Richard Spencer, saapui Budapestiin valittamaan pettymystään Jobbikiin, jonka veljeily Aasian suuntaan ei häntä miellytä. Spencerin tarkoitus oli järjestää Budapestissa edes pienimuotoisempi keskustelutilaisuus, mutta Pusztarangerin saamien tietojen mukaan poliisi saapui kesken tämän yksityistilaisuuden ja pidätti Spencerin. Osa valkoisen rodun puolustajista on ilmeisesti Budapestissa yhä vapaalla jalalla suunnittelemassa jatkotoimia.

Mielenkiintoisinta kuitenkin, mitä tämä pelleily kertoo Unkarin sisä- ja ulkopolitiikasta. Pusztaranger siteeraa DPA-tietotoimiston kirjeenvaihtajan Gregor Mayerin arviota Aleksandr Duginin poisjäämisen syistä: Orbánin ilmoitettua, että ei tykkää konferenssihankkeesta, Kremlissä on ilmeisesti ymmärretty yskä ja tehty Duginille selväksi, että Putinin  yhteistyökumppaneita Unkarissa eivät ole Jobbikin pojat vaan Orbán ja Fidesz. Unkarin hallitus muuten lähetti äskettäin virallisen edustajansa, vt. valtiosihteeri Gergely Prőhlen Moskovaan syyskuun alussa järjestettyyn, konservatiivisia perhearvoja propagoivaan ”Monilapsiset perheet ja ihmiskunnan tulevaisuus” -konferenssiin, johon osallistui myös länsieurooppalaisten äärioikeistopuolueiden edustajia. (Nämähän tunnetusti ovat viime aikoina lämmitelleet suhteita Venäjän vallanpitäjiin. Itävallassa äskettäin joku uudelleentulkitsi FPÖ-puolueen nimilyhenteen: Freunde Putins in Österreich, Putinin ystävät Itävallassa.)

Toisin sanoen: ehkä ongelmana ei alun alkaenkaan ollut Budapestin identitääritapaamisen mahdollinen rasismi ja sen nostattama negatiivinen julkisuus – vaan se, että Jobbik yritti sitä kautta kehitellä omia Venäjä-suhteitaan ohi Fidesz-puolueen vallanpitäjien?

***

Toinen konferenssi, josta tässä halusin kirjoittaa, puolestaan liittyy runsaasti poliittisia intohimoja nostattaneeseen Unkarin holokaustin muistovuoteen. Kansainvälinen konferenssi on alkamassa viikon päästä (12.-14.10.), pääjärjestäjinä ovat Unkarin metodistien Wesley-korkeakoulu, jossa toimii erityinen kristinuskon ja holokaustin tutkimuskeskus, sekä amerikkalainen Hickey Center for Interfaith Studies and Dialogue. Israelin ja Yhdysvaltain lähetystöt esittävät tervehdyssanansa, Yhdysvaltain lähetystö ja Fulbright-keskus sponsoroivat vastaanoton, ja kansainvälisen esitelmöitsijäjoukon lisäksi avausesitelmän pitää Unkarin älymystöopposition yhdeksi keulakuvaksi viime vuosina noussut filosofi Ágnes Heller. Sitä vastoin Unkarin valtio, yliopistot ja historialliset kirkot eivät ole järjestäjien joukossa, vaikka yliopistojen ja kirkkojen edustajia kyllä konferenssissa esiintyy.

Tämä tilaisuus on vain yksi esimerkki siitä, millainen symbolipoliittinen hajaannus Unkarissa tällä hetkellä vallitsee. Virallinen Unkari on kaikin voimin pyrkinyt fokusoimaan juutalaisten (sekä romanien ynnä muidenkin natsikomennolle vastenmielisten ryhmien) joukkomurhan muistelun vuoteen 1944 ja saksalaismiehitykseen, siten siirtäen mahdollisimman suuren osan syyllisyydestä pois valtionhoitaja Horthyn ja hänen hallintonsa harteilta. Tätä sanomaa julistavat sekä kiistelty saksalaismiehityksen muistomerkki että hallituksen suunnittelema uusi Sorsok Háza (‘Kohtaloiden talo’) -museo, jonka projektijohtajaksi on nimetty samoin runsaasti oppositiokritiikkiä nostattanut historioitsija Mária Schmidt. Schmidt on alusta saakka johtanut myös 2002 avattua Terror Háza -museota, jossa fasistinen ja kommunistinen terrori esitetään rinnakkaisina, toisiinsa verrattavina ilmiöinä; myös tämän museon on väitetty vähättelevän unkarilaisten syyllisyyttä ja esittävän Unkarin kansan viattomina ulkopuolisten sortajien uhreina.

(Mária Schmidtin ympärillä ilmeisesti raivoaa kaikenlaisia konflikteja, myös Fidesz-puolueen sisäisiä, kuten oppositiofoorumeilla on päätelty hänen viime aikoina julkaisemistaan laajoista, kiukkuisista artikkeleista. Tuoreimmassa tällaisessa, jota Zsófia Mihancsik äskettäin kommentoi Galamus-sivustolla, Schmidt purkaa närkästystään ”vuoteen 1968 juuttuneiden” ”vasemmistoliberaalien henkistä terroria” kohtaan. Nämä ”vakaumukselliset antinationalistit”, joista osa on ulkomaalaisten Tiedättehänkeiden palkkalistoilla, halveksivat kaikkea unkarilaista ja siksi toimivat Unkarin etua vastaan. Schmidt syyttää katkerana ministeri Lázária, joka ei hänkään ymmärrä tilanteen vakavuutta. Ilmeisesti Schmidtillekään ei ole vielä käynyt selväksi, että Orbánin järjestelmän liikkeellepanevana voimana ei ole mikään ideologia, ei edes kansallis-oikeistokonservatiivinen.)

Metodistien isännöimä muistokonferenssi on jo nimensä puolesta protesti tätä vuoteen 1944 keskittyvää virallista muistelupolitiikkaa vastaan. Sen otsikkona on nimittäin Kamenets-Podolskista Auschwitziin, ja nimen alkuosa viittaa vuoden 1941 tapahtumiin, aikaan, jolloin Unkari ei ollut Saksan miehittämä alusmaa vaan muodollisesti vapaa liittolainen, jota Saksa ei vielä millään tavalla vaatinut tai painostanut osallistumaan juutalaiskysymyksen ”lopulliseen ratkaisuun”. Vuosina 1939–1941 Unkarissa oli tosin jo säädetty syrjiviä juutalaislakeja, mutta varsinaista fyysistä vainoa ja väkivaltaa ei siellä vielä juurikaan ollut nähty, ja siksi sinne oli suhteelliseen ”turvaan” paennut Saksan miehittämiltä alueilta arvioiden mukaan jopa 10.000–20.000 juutalaista. Näistä osan olivat Unkarin viranomaiset sulkeneet internointileireihin, osa taas piileskeli maassa väärennettyjen papereiden turvin.

Tuon ajan Unkarissa vallitsi laaja yksimielisyys ”juutalaiskysymyksen” todellisuudesta, vain sen suhteen mielipiteet erosivat, millä keinoilla kysymys pitäisi ratkaista. Oli ilmeistä, että suuri osa kansasta ja vallanpitäjistä ei halunnut maahan ainakaan lisää juutalaisia, ja erityisesti ”itäjuutalaisten” tai ”galitsialaisten” maahanmuutto oli helppo esittää uhkana kansakunnan ja valtion turvallisuudelle. Tämän johdosta viranomaiset vuonna 1941 panivat toimeen laajoja ratsioita ”kansalaisuudettomien” henkilöiden löytämiseksi ja poistamiseksi maasta. Vaikka virallisesti selitettiin kyseessä olevan poliittisesti epäluotettavan aineksen poistaminen, käytännössä Unkarin poliisivoimat – lähinnä pääkaupungissa sekä äskettäin Unkarin yhteyteen palautetussa Taka-Karpatiassa (nykyisen Ukrainan puolella rajaa) – keskittyivät ratsaamaan juutalaisia. Haaviin jäi pakolaisten ohella sellaisia Unkarin juutalaisia, jotka itse asiassa olivat asuneet Unkarissa koko ikänsä ja pitivät itseään täysin unkarilaisina mutta eivät olleet jostain syystä saaneet kansalaisuuspapereitaan ajoissa hoidetuksi järjestykseen. Tiedetään myös poliisien pidättäneen niitäkin juutalaisia, joiden kansalaisuuspaperit olivat täysin kunnossa.

Pidätetyt juutalaiset pakattiin raa’asti karjavaunuihin ja rahdattiin Kőrösmezőn internointileirille. Sieltä heidät kyyditettiin, edelleenkin epäinhimillisissä oloissa, rajan taakse Ukrainan Kamenets-Podolskiin, saksalaisten juurikään miehittämälle alueelle. Hämmentyneet SS-joukot, joiden kanssa ilmeisesti ei ollut sovittu tällaisesta karkotustoimesta, ratkaisivat tästä syntyneet huolto-ongelmat lopulta paikallisesti joukkomurhaamalla tulokkaat paikallisten juutalaisten ohessa; on arvioitu, että yli 20.000 surmatusta vähintään puolet oli Unkarista karkotettuja. Jotkut pääsivät pakenemaan takaisin Unkariin ja tuomaan sikäläisille juutalaisyhteisöille tiedon tapahtumista. Pieni mutta päättäväinen joukko Unkarin älymystöä ja poliitikkoja – esimerkiksi konservatiivinen katolilainen Margit Slachta, aikoinaan Unkarin parlamentin ensimmäinen naiskansanedustaja – sai sitten painostuksellaan kyyditykset loppumaan.

Kamenets-Podolskin tapahtumat olivat monien mielestä Unkarin holokaustin alkusoitto, ensimmäinen viisinumeroisen uhrimäärän vaatinut joukkomurha ja vuoden 1944 Auschwitz-kyyditysten eräänlainen logistiikkaharjoitus. Niistä voidaan tehdä myös kaksi johtopäätöstä, jotka ovat äärimmäisen kiusallisia Horthyn Unkarin puolustajille: ensinnäkin selvää on, että juutalaisten joukkomurhaa ei voida lykätä yksin saksalaisten niskoille, ja toiseksi Kamenets-Podolskin kyyditysten keskeyttäminen todistaa, että Unkarin vallanpitäjät hyvin tiesivät, miten Kolmannessa valtakunnassa ”juutalaiskysymys” ratkaistaisiin. Kuvaavaa onkin, että juuri Kamenets-Podolskista (Mária Schmidtin ”Kohtaloiden talon” ohella) tuli tämän holokaustin muistovuoden virallisen juhlinnan  kompastuskivi: kun valtion perustaman uuden Veritas-historiantutkimusinstituutin johtaja Sándor Szakály meni möläyttämään, että Kamenets-Podolskin operaatiossa oli kyseessä vain tavallinen muukalaispoliisitoimi, Unkarin suurin juutalaisyhteisö Mazsihisz hermostui eikä edelleenkään halua olla mukana Orbánin hallituksen virallisissa holokaustin muistovuoden järjestelyissä.

Pieni vaihtoehtokonferenssi, jolla kuitenkin on huomattavia kansainvälisiä tukijoita, tuo monella tavalla näkyviin Unkarin nykyisen poliittisen elämän kipupisteet. Kysymys ei ole nyt minkään kansan ”kollektiivisesta syyllisyydestä” (tai syyttömyydestä) vaan siitä, että järjestelmässä, jossa sananvapaus ei kunnolla toimi, ei myöskään kansakunnan historiallisessa muistissa pitkään muhineita ongelmia pystytä (edelleenkään) käsittelemään.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: