Puna-mustasta turkoosi-siniseen?

9 lokakuun, 2017

Itävallassa varustaudutaan vaaleihin, joissa maata suurimman osan sodanjälkeistä aikaa hallinnut punamusta koalitio – siis sosiaalidemokraattien SPÖ sekä Itävallan Kokoomus eli “Kansanpuolue” ÖVP – uhkaa kaatua.

Edellisen kerran samantapaista nähtiin vuosituhannen vaihteessa. Jämähtäneisiin poliittisiin asetelmiin ja jäsenkirjapeliin kyllästyneet kansalaiset toivat sankoin joukoin äänensä ”Vapauspuolue” FPÖ:lle, josta sen taitava ja karismaattinen johtaja Jörg Haider oli rakentanut menevän, salonkikelpoisen ja natsijuurensa riittävän tiiviisti piilossa pitävän populistipuolueen. FPÖ pääsi uuteen ”musta-siniseen” oikeistohallitukseen ÖVP:n pienemmäksi kumppaniksi, vaikka hintana olikin euroopanlaajuinen järkytys, muutama EU:n painostustoimi sekä Jörg Haiderin siirtyminen ”tavalliseksi puolueen rivijäseneksi” (Itävallan poliittisessa julkisuudessa nopeasti vakiovitsiksi muuttunut termi). Seurasi taitamattomien populistiministerien pelleparaati sekä erinäisiä valtion omaisuuden yksityistämistempauksia, joiden yhteydessä tapahtuneita rötöksiä on selvitelty eri oikeusasteissa näihin päiviin saakka. Ja niin kuin populistipuolueille hallitusvastuuseen joutuessa usein käy, koko puolue hajosi lopulta Jörg Haiderin lähipiireineen irrottautuessa FPÖ:stä omaksi ”uudeksi vaihtoehdokseen” (jonka tunnusväri tosin ei ollut FPÖ:n haltuun jäänyt sininen vaan oranssi), ”Itävallan tulevaisuuden liitoksi” (Bündnis Zukunft Österreich, BZÖ). Sitten Jörg Haider kuoli, BZÖ:n ainoa todella elinvoimainen osa eli Haiderin hallitseman Kärntenin osavaltion oikeistopopulistit palasivat takaisin emopuolueen helmoihin, ja koska kansan poliittinen miesmuisti ei ulotu pitemmälle kuin ehkä kolmisen vuotta, FPÖ on jo pitkään ollut tekemässä uutta nousua.

Uusi johtaja Heinz-Christian (HC) Strache, siviiliammatiltaan hammasteknikko ja Herr Doktor Haiderin (jolla siis oli se säädynmukainen juristinkoulutus) hieman rahvaanomaisempi epigoni, aloitti poliittisen toimintansa nuorten uusnatsien taisteluharjoitusleireillä mutta uiskenteli sieltä Burschenschaft-aktivistien, siis näiden koppalakkiunivormuisten ja kaksintaisteluarvistaan (Schmiss) ylpeiden saksalais-kansallismielisten herrojen piireihin eli akateemisen äärioikeistolaisuuden kovaan ytimeen. Vanhojen valtapuolueiden (”systeemipuolueiden”, kuten populistis-natsistinen termi kuuluu) SPÖ:n ja ÖVP:n ukkoutuessa ja mummoutuessa Strache kellui iloisesti kasvavien kannatuslukujen laineilla ja veti puoleensa myös vähemmän koulutettua nuorisoa, puoluejohtajista ”ainoana, joka ei ole vanha ja ruma”. Ennemmin tai myöhemmin piti edessä olla liittokanslerin pesti. Mutta maailma muuttuu eikä historia aina toista itseään.

Ensin tempaisi SPÖ ja vaihtoi johtajansa ja liittokanslerinsa Werner Faymannin lennosta uuteen mieheen, valtionrautatieyhtiö ÖBB:n johdossa kunnostautuneeseen Christian Kerniin. Sympaattisen ja sivistyneen Kernin ajateltiin vetävän puoleensa sekä perinteistä yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta kiinnostunutta aateveljestöä ja -sisaristoa että markkinatalousorientoituneempaa ”it’s the economy, stupid” -väkeä kuin myös kultturelleja sivistysssosialisteja, ja ainakin jonkin verran kannatuskäyrät nousivatkin. Sitten ÖVP löi lopultakin pöytään ainoan mutta sitäkin vahvemman valttikorttinsa, puolueen pitkäaikaisen tulevaisuudentoivon ja perintöprinssin Sebastian Kurzin. Ja kuinka ollakaan, FPÖ:n Strache, vaikka miten käykin salilla ja solariumissa, ei enää olekaan puoluejohtajien ukkorivistön keskellä se nuori, komea diskokuningas, joka vielä muutama vuosi sitten esiintyi vaalimainoksissa supermies “HC-Manina”.

Nuoren prinssi Kurzin tuoma komea gallup-kannatusten nousu ei tietenkään ole tullut ÖVP:lle ilmaiseksi. Hintana olivat aikaistetut vaalit ja puoluetunnusten häivyttäminen taka-alalle: Kurz suostui ehdokkaaksi vain oman ”kansanliike”-listansa, ei puolueen nimissä (hieman samaan tapaan kuin viime vuoden presidentinvaaleissa voittoisa Alexander Van der Bellen oli virallisesti irrottautunut vihreästä puolueesta ”sitoutumattomaksi” ehdokkaaksi). ”Liste Kurzin” tunnusväri ei ole ÖVP:n perinteinen musta vaan turkoosi, raikas ja rauhoittava väri – joka ei ole niin kovin kaukana FPÖ:n sinisestä. Vaalijulisteissa luvataan kaunista, hyvää ja ympäripyöreää – nyt tai ei koskaan. (Ja mitä sitten, jos ei? Tuo iskulause kuulostaa joko hämärästi uhkailevalta – joko äänestätte nyt minua tai tapahtuu jotain kamalaa – tai lapselliselta: nyt äänestätte mua tai mä en enää koskaan leiki teidän kanssa ja vien lapioni ja ämpärinikin pois.)

kurzjetztodernie.jpg

Kaikkia ei Kurzin unelmavävy-olemus varauksettomasti ihastuta. Tähän vandalisoituun julisteeseen on joku tussitaituri lisännyt mm. ilkeän viittauksen Kurzin silmäänpistävän isoihin korviin.

Niin, mitkä ovat turkoosin paketin aatteelliset sisällöt? Onko nuorella Kurzilla uskottavaa näkemystä siitä, mihin yhteiskuntaa pitäisi ja voisi kehittää?

kurzbankomat.jpg

Koomikkoduo Gebrüder Moped tulkitsee Kurzin talouspoliittista ohjelmaa: ”Jos ei niillä ole rahaa, käykööt pankkiautomaatilla.”

Ulkoministeri Kurz rakensi aiemmin, maahanmuuttajien kotouttamisasiain valtiosihteerinä toimiessaan, hyvinkin ihmiskasvoista imagoa. Nyt ”prinssi Rautasydän” tarjoaa syville riveille sitä, mitä ne haluavat, eli kohteliaasti ilmaistakseni epäluuloista suhtautumista maahanmuuttajiin, etenkin islaminuskoisiin. Näkyvimpänä ilmauksena tästä on Kurzin toivomuksesta läpi ajettu burkakielto: kasvot peittävää huntua ei enää saa käyttää julkisilla paikoilla. Kyseessä on symbolinen kädenojennus ”maahanmuuttokriitikoille”, sillä Itävallan maahanmuuttajia burkakielto ei juuri kosketa. Kasvot peittävään huntuun pukeutuu Itävallan musliminaisista häviävän pieni osa. Sitä vastoin kielto koettelee Wienin kalleimmilla ostoskaduilla liikkuvia rikkaiden arabituristiseurueiden naisia, joiden on jo nähty turvautuvan sallittuihin kasvojenpeittokeinoihin eli valtaviin aurinkolaseihin ja aasialaisten turistien jo tutuiksi tekemiin hengityssuojaimiin. Mutta kiusahan se on pienikin kiusa.

Kysymys kuuluukin nyt, menevätkö muukalaispelkoisten konservatiivien äänet turkoosiin vai siniseen laariin. Tässä yhteydessä on monesti mainittu vanha sananparsi geh gleich zum Schmied und nicht zum Schmiedl, ‘mene suoraan (oikealle) sepälle äläkä pikku seppäselle’. Ne, jotka haluavat kunnon räyhärasismia, hakevat sitä luultavasti edelleen perinteisestä lähteestä eli FPÖ:n kaljatelttameiningistä, missä n-sana sanotaan niin kuin se on ja takarivien nahkatukkaisilta pojilta käsivarsi nousee kärkkäästi yläviistoon. Mutta ehkäpä ns. hiljaiselle enemmistölle kuitenkin sopii paremmin Kurzin light-versio?

Samaan aikaan SPÖ:n vaalikampanja on ikävästi tahriintunut. Profil-lehti nimittäin paljasti, että Facebookissa toimineen, nyttemmin suljetun loanheittosivun ”Totuus Sebastian Kurzista” takana ei olekaan, kuten voisi luulla, FPÖ tai jokin muu äärioikeistolainen taho. Kyseessä oli ns. dirty campaigning -operaatio, jonka toteuttajana, näin Profil väittää, oli SPÖ:n entinen kampanjaguru, israelilainen Tal Silberstein. Tarkoituksena näytti olevan ajaa Kurzin mahdolliset äänestäjät takaisin FPÖ:n leiriin syyttelemällä Kurzia maahanmuuttajien mielistelijäksi ja ties minkä kansainvälisen monikulttuurisalaliiton käsikassaraksi, mutta ennen kaikkea kylvää hämmennystä ja mustata sekä FPÖ:n että Kurzin maine. Tähän salaiseen operaatioon Silberstein kokosi pienen itävaltalaisen iskuryhmän, joka tuotti sekä harmittomampaa huumoria – esimerkiksi nettivisailun, jossa tehtävänä on erottaa Kurzin vaalisloganit IKEAn katalogin iskulauseista – että todella ilkeää rasistista, islamofobista ja antisemitististä kuraa.

(Tapaus Silberstein ei muuten ole ensimmäinen kerta, kun juutalaisia kampanjaguruja käytetään tuottamaan perinteisen juutalaisvihan varaan rakentavaa vaalipropagandaa. Unkarin Viktor Orbánin propagandakoneisto on pitkään tehnyt yhteistyötä äskettäin edesmenneen amerikkalaisen Arthur Finkelsteinin kanssa.)

Tal Silberstein, joka ei siis ollut mikä hyvänsä mainontavekkuli vaan useiden huippupoliitikkojen (Israelin Ehud Barakin ja Ehud Olmertin, Ukrainan Julia Timošenkon, Romanian Traian Basescun ja Victor Pontan…) neuvonantajana toiminut kovan luokan kampanja-asiantuntija, jäi kesällä Israelin viranomaisten haaviin, syynä epäilyt rahanpesusta, lahjonnasta ja muista rötöksistä yhdessä israelilaisen kaivosmiljardöörin Beny Steinmetzin kanssa. SPÖ katkaisi yhteistyön Silbersteinin kanssa siihen paikkaan, mutta ”Facebook-Affären” paljastuttua ilmassa leijuu yhä ikävä kysymys: kuka SPÖ:n johdossa tiesi tästä likaisesta tempusta? Kuka kantaa vastuun ja suojelee puoluejohtaja Kerniä tahriintumiselta? Liittokansleri Kern on vakavassa videoviestissään syvästi pahoitellut tapahtunutta…

prinzessinkern.jpg

Koomikkoduo ”Gebrüder Moped” kuvaa liittokansleri Kernin herkkänä prinsessana: ”Otan sen, mikä minulle kuuluu.”

…mutta ÖVP ottaa tietenkin tilanteesta kaiken irti. Sebastian Kurz riensi kommentoimaan, että ensi sunnuntain vaalit ovat myös ”kansanäänestys siitä, haluammeko me Silbersteineja Itävaltaan.” Ja tästä puolestaan ovat hermostuneet monet, joiden mielestä tämmöinen silbersteinittely on aivan ilmeistä perinteistä antisemitismiä.

Kärkikamppailu siis kiertyy perinteisiin sentrooppalaisiin ulottuvuuksiin. ÖVP:n, SPÖ:n ja FPÖ:n kinastellessa likaisista tempuista muille puolueille ei paljon huomiota riitä. Muutamien pienten sirpale- ja vitsipuolueiden rinnalla edes jossakin määrin vakavasti otettavia kärpässarjalaisia on kaksi: uusliberaali ”nuoritävaltalainen” NEOS sekä kriisien runtelema Vihreät. Vuonna 2012 perustettu, yrittäjäystävällistä verotusta, läpinäkyvyyttä ja suoraa demokratiaa hehkuttava NEOS on Itävallan poliittisella kartalla uusi tulokas, joka on jo onnistunut vakiinnuttamaan asemansa jossain määrin vakavasti otettavana vaihtoehtona vanhoille valtapuolueille. Sillä on tällä hetkellä 9 kansanedustajaa Itävallan parlamentissa ja yksi europarlamenttiedustaja. Puolueen tunnusväri on pinkki (kyllä, värit ovat Sentroopan politiikassa tärkeä asia!), ja sen julisteissa poseeraavat kärkikaksikkona puoluejohtaja Matthias Strolz sekä viime vuoden presidentinvaaleista tuttu Irmgard Griss, entinen Korkeimman oikeuden presidentti. Politiikan ulkopuolelta sitoutumattomana presidenttikisaan tullut Griss selviytyi varsin hyvin, päihittäen kirkkaasti molempien valtapuolueiden SPÖ:n ja ÖVP:n ehdokkaat, ja nyt hän on ilmeisesti löytänyt poliittisen kotinsa. Strolzia puolestaan kehutaan innokkaaksi ja sytyttäväksi kampanjoijaksi.

Mutta Vihreät, oivoi. Puolueella luulisi olevan hyvin tilaa poliittisen kentän vasemmalla laidalla, jossa markkinatalous-kaasuputkidemarien ja pieneksi vitsisirpaleeksi kutistuneen mutta vielä sinnittelevän kommunistipuolue KPÖ:n välissä ammottaa valtava aukko. Sitä kuitenkin repivät sisäiset riidat, eikä selkeää linjaa tunnu löytyvän. Alexander Van der Bellenin, nykyisen liittopresidentin jälkeen puoluetta pitkään luotsannut Eva Glawischnig jätti toukokuussa yllättäen kaikki julkiset tehtävänsä terveydellisiin syihin vedoten. Hänen jälkeensä puoluejohtajan, ryhmyrin ja vaalikampanjan kärkiehdokkaan tehtävät on jaettu kolmen henkilön kesken, joista kahta ensiksi mainittua en tähän hätään edes muista – he eivät ole ihmeemmin paistatelleet valtakunnallisessa julkisuudessa. Kärkiehdokkaana vaalikampanjassa on Ulrike Lunacek, vanha kokenut Brysselin-kettu, europarlamentin varapuheenjohtaja – samainen suorasanainen Lunacek, jota Unkarin Orbánin suosikki-törkyjournalisti Zsolt Bayer taannoin nimitti ”kapiseksi valehtelevaksi idiootiksi”. Pelättävissä kuitenkin on, että Lunacek on vihreiden vasemmalle änkyräsiivelle liian sovinnollinen reaalipoliitikko, kun taas vähänkään konservatiivisemmille äänestäjille ei kelpaa lyhyttukkainen lesbotäti. Väitetään jo, että vihreät saa ensi kertaa historiansa aikana pelätä tipahtavansa parlamentin äänikynnyksen alle.

lunacek.jpg

”Gebrüder Moped”: ”…ja sitten mä sanoin niille vielä, että me halutaan yli kymmenen prosenttia äänistä.” 

Vihreiden sisäisten kiistojen myötä nimittäin yksi puolueen kokeneimpia ja näkyvimpiä nimiä, perustajajäsen Peter Pilz jätti heinäkuussa puolueen ja ilmoitti pyrkivänsä parlamenttiin omin voimin. Uutta puoluetta hän ei halua perustaa, mutta Liste Peter Pilz uhkuu voitontahtoa, iskulauseenaan Ja, es geht! (Kyllä, se käy!), ja lupaa panostaa erityisesti sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, rikkaiden verottamiseen, köyhien tukemiseen ja ihmisoikeuksien puolustamiseen. Maahanmuuttokysymyksissä Pilzin linjaa on väitetty paljon tiukemmaksi kuin vihreillä, mutta ilmeisesti suurin mielipide-ero koski Turkkia: Pilzin mielestä Erdoğanin Turkki ei kuulu Eurooppaan eikä sen kanssa sovi tehdä yhteistyötä.

Näissä kuvissa, näissä tunnelmissa siis matkataan kohti sunnuntaita ja vaaleja. Ja kun juuri sain heitetyksi roskiin erehdyksessä tämmöisen maahanmuuttajan postilaatikkoon jaetun Strache-mainoksen (”Punavihreät [Wienin kaupungin hallinto] katselevat toimettomina islamisaation etenemistä!”), yritän nyt vetäytyä yöpuulle laskemaan lampaita tai jotain muuta mukavaa ja epäpoliittista. Loppupäätelmien aika koittaa kenties viikon päästä.


Tuli itävaltalainen jytky.

24 huhtikuun, 2016

Itävallan liittopresidentinvaalin ensimmäinen kierros käytiin tänään. Postiääniä tullaan laskemaan vielä pitkään, mutta tässä vaiheessa kaikki pääuutismediat ovat yhtä mieltä: toiselle kierrokselle pääsevät kaksi ehdokasta ovat ”perusitävaltalaisten” FPÖ:n Norbert Hofer, tämän vaalin kiistaton voittaja yli 35%:n ääniosuudella, sekä entinen vihreiden johtaja, nyt sitoutumaton Alexander Van der Bellen (tällä tietoa 21,3% äänistä). Van der Bellenistä parin prosenttiyksikön päässä on sitoutumaton Irmgard Griss,  epäpoliittinen ”Mrs. Clean”, eläkkeelle jäänyt perustuslakioikeuden tuomari. Vaaleihin karnevaalihenkeä ja tahatonta huumoria tuonut Richard Lugner, eräänlainen urbaani senioriversio Vesa Keskisestä, ei vedonnut itävaltalaisten huumorintajuun 2,3%:n ääniosuutta enempää.

Somekuplani pursuaa nyt itävaltalaisten kaverieni kauhunpurkauksia. Kysellään, mihin tässä oikein voisi emigroitua, ja kauhistellaan, ”miten yli kolmasosa itävaltalaisista voi olla valmiita äänestämään uusnatsia”. Norbert Hofer ei tietenkään ole mikään maihinnousukenkäinen nahkatukka vaan kiltin naapurinpojan oloinen siivo insinöörismies ja perheenisä, jonka sympatiapisteitä kasvattaa lievä invaliditeetti – vuonna 2003 Hofer vammautui riippuliito-onnettomuudessa ja joutuu edelleenkin käyttämään keppiä kävelynsä tukena. Hänen menneisyydestään ja tuttavapiiristään, kuten erittäin monien muidenkin FPÖ:läisten, löytyy kuitenkin epäilyttäviä suhteita avoimeen uusnatsimeininkiin. On Facebook-kavereita ja -ryhmiä, jotka ihailevat Hitleriä tai käyttävät natsitunnuksia, ja Hofer itse on kuulunut äärikansallismieliseen Burschenschaft-opiskelijajärjestöön, jossa haikaillaan yhtenäisen Saksan perään. Hoferin tiedetään myös paheksuneen nykyistä natsitunnukset ja -iskulauseet sekä holokaustin kiistämisen kieltävää ”kieltolakia”, koska se ”hipoo sananvapauden rajoittamista”. Ja yhdessä muiden FPÖ:n kansanedustajien kanssa hän saapui valtiopäivien avajaisiin rinnassaan ruiskukka, jolla Itävallassa on tunnettu historia natsisymbolina.

hofer_mit_kornblume.jpg

Hoferin vastaehdokkaaksi ilmeisesti nousevalla Alexander Van der Bellenillä on mielenkiintoinen tausta. Itävallan vihreää puoluetta vuosina 1997–2008 johtanut kansantaloustieteen emeritusprofessori on syntynyt Wienissä 1944, mutta hänen vanhempansa olivat tuolloin vasta äskettäin saapuneet maahan Virosta. Sinne puolestaan Van der Bellenin isän perhe oli muuttanut Venäjän vallankumousta pakoon Pihkovan lähistöllä sijainneesta kartanostaan. Suku oli siis venäläistä aatelia, vaikka juontikin juurensa perimätiedon mukaan 1600-luvun lopulla Hollannista saapuneesta laivanrakentajasta, ja nykyisen presidenttiehdokkaan vanhemmat puhuivat keskenään vanhanaikaista herrasväen venäjää, vaikka ”Sascha”-poikaan ei siitä kuulemma tarttunut kuin muutama voimasana. Sikäli kuin olen ymmärtänyt, Van der Bellenin vanhemmilla oli sotien välisenä aikana Viron kansalaisuus. Jos hyvin käy, Itävallalla voi siis kohta olla presidentti, joka voisi olla myös Viron kansalainen.

Mutta käykö niin? Saadaanko kaikki ne, jotka ensimmäisellä kierroksella äänestivät Grissiä, Hundstorferia tai Kholia, siis myös tiukat oikeistolaiset, hartaat katolilaiset tai vakaumukselliset vanhan ajan työväenliikkeen haalarimiehet, äänestämään luisuharteista pääkaupunkilaisälykköä, joka haastattelussa vaikuttaa toisinaan vain hivenen ryhdistetyltä versiolta Jörn Donnerista? Saako Van der Bellen taakseen myös maaseudun syvät rivit?  Pääkaupungissa hän kyllä oli jo ensimmäisellä kierroksella ehdokkaista suosituin.

wienwerden.jpg

”Menkää äänestämään 22.5., että Itävallasta voisi tulla Wien!” Kuvassa Wienin äänikuninkaiden ääniprosentit. Myös Grazissa tulos oli samantapainen.

Ja jos Van der Bellen valitaan, voiko hän toteuttaa uhkauksensa ja kieltäytyä nimittämästä liittokansleriksi FPÖ:n HC Strachea, jos seuraavissa parlamenttivaaleissa gallupien povailema jytky tosiaankin toteutuu?

Ehkä tärkeintä tässä on kuitenkin, että Itävaltaa melkeinpä koko sodanjälkeisen ajan kahdestaan hallinneet ”punaiset” ja ”mustat”, sosiaalidemokraattinen SPÖ ja konservatiivinen Kansanpuolue ÖVP, eivät kyenneet asettamaan vakavasti otettavaa ehdokasta. ÖVP:n umpikatolilainen eläkevaari Andreas Khol ja SPÖ:n pitkän linjan ammattiyhdistysjyrä Rudolf Hundstorfer jäivät ääntenjaossa 11%:n tietämille, eikä kummallakaan ollut mitään mahdollisuuksia jatkoon. Ilmeisesti yritys vetää populistipuoluettakin populistisempaa ”maahanmuuttokriittistä” politiikkaa ei ole vakuuttanut ketään, vaikka esimerkiksi sisäministeri Johanna Mikl-Leitner (ÖVP) möläytyksineen Festung Europasta (”Eurooppa-linnoitus”, termi, jonka natsit lanseerasivat, kun toinen maailmansota alkoi kääntyä tappiolliseksi) onkin parhaansa yrittänyt… Alkaa vaikuttaa siltä, että punamustien hallituskoalitioiden aika on lopullisesti ohi. Jos ei tähänastisilta valtionhoitajapuolueilta löydy edes yhtä miestä tai naista uskottavaksi presidenttiehdokkaaksi, mistä ne löytäisivät itselleen vakuuttavat johtohahmot ja riittävästi vakuuttavia kansanedustajaehdokkaitakaan, kun seuraavat parlamenttivaalit viimeistään vuonna 2018 ovat edessä?

Jörg Haider -vainaja aikoinaan kaavaili ”kolmatta tasavaltaa” eli perustavaa muutosta ”toisen tasavallan”, sodanjälkeisten vuosikymmenien punamustaan meininkiin, hallituskoalitiojärjestelmään, jossa koko yhteiskunta laitoksineen oli jaettu kahden pääpuolueen voimasuhteiden mukaisiin jäsenkirjareviireihin. Tämän muutoksen toisi tietenkin hänen FPÖ-Vapauspuolueensa. Profil-lehden päätoimittajan Christian Rainerin mielestä tämä kolmas tasavalta on nyt ollut ja mennyt. Haiderin synnyttämä systeemi, jossa FPÖ leijaili punamustan valtakoalition liepeillä ja välillä jonkin aikaa vallan ytimessäkin, on nyt ohi, koska tähänastiset valtapuolueet ovat menettäneet kaiken uskottavuutensa. Edessä on neljäs tasavalta ja jonkinlainen kaaoksen aika. Kävi presidentinvaaleissa miten kävi, viimeistään seuraavissa parlamenttivaaleissa tulee selväksi, että FPÖ on nyt tullut jäädäkseen, ja se tulee populistipuolueiden tapaan käyttämään valtaa, vaikka kyvyt eivät siihen riittäisi. Rainer povailee, että edessä on sama, mitä pienemmässä mittakaavassa jo aikoinaan nähtiin Jörg Haiderin hallitsemassa Kärntenin osavaltiossa: holtitonta rahankäyttöä ja epäpätevien hyväveliporukoiden kähmintöjä, joiden lasku tulee aikanaan lankeamaan kaikille veronmaksajille. It’s the economy, stupid – tämä olisi hyvä muistaa, kun poliittista mutapainia käydään vaalivaltiksi paisutellun pakolaiskriisin ja muukalaiskammon ympärillä.

 


Kenestä suosituin itävaltalainen?

19 tammikuun, 2016

Itävallasta olisi samantapaista ajankohtaista kerrottavaa kuin muualtakin Länsi-Euroopasta: pakolaiskriisiä, rasismin ja rasisminvastustajien yhä kärjekkäämpiä yhteenottoja, oikeistopopulismin nousua. Viime perjantaina pistäytyi Wienissä naapurimaasta joukko Jobbik-puolueeseen tai sen lähipiireihin kuuluvaa väkeä jakelemassa naisille pippurisuihkeita suojaksi ”pakolaisiksi naamioituvia” uhkaajia ja ”Merkelin maahanmuuttopolitiikan johdosta räjähdysmäisesti lisääntyvää seksuaalirikollisuutta” vastaan. Siinä sivussa puolustettiin myös ”Unkarin syntymättömien lasten oikeuksia” (?!). Mielenosoitus tosin lähes peittyi wieniläisten antifasistien vastamielenosoituksen mekkalaan. Samoin viime päivät on ihmetelty wieniläisen lääkärin julistusta: yleislääkäri Thomas Unden on ilmoittanut vastaanottonsa ovella sekä Facebook-sivullaan, että ei hoida vastaanotollaan turvapaikanhakijoita eikä myöskään ”punaisia, mustia [= konservatiivisen ÖVP-puolueen] eikä vihreitä poliitikkoja”, koska nämä ”väärinkäyttävät Itävallan kansan luottamusta”. Tapaus on kiertänyt perinteisiä ja sosiaalisia medioita, joissa on myös julkistettu tri Undenin Facebookiin postaamia natsi-iskulauseita, uusnatsilinkkejä ja juutalaisvastaisia pilakuvia. Wienin lääkärien ammattikuntaelin Ärztekammer sekä syyttäjäviranomaiset ovat ryhtyneet asian vaatimiin toimiin.

Mutta ei tätä kuraa aina jaksaisi kaivella, siirrytäänpä hauskempiin asioihin. Liittovaltiossa kun eletään, niin Itävallassa on melkein koko ajan jonkinlaiset vaalit ovella. Osavaltiovaalien supervuoden 2015 (Burgenland, Ylä-Itävalta, Steiermark ja Wien) jälkeen tämä vuosi tarjoaa liittopresidentin vaalit. Nyt on siis luvassa vaaleista kaikkein hauskimmat ja harmittomimmat. Bundespräsident – tai Bundespräsidentin, jos tehtävään lopultakin valittaisiin nainen – on nimittäin melkoisen vallaton edustusvirka, jonka tehtävät ovat paljolti muodollisia ja seremoniallisia. (Eniten valtaa liittopresidentti yleensä käyttää hallitusta ja liittokansleria nimittäessään. Liittopresidentti voi myös hajottaa hallituksen tai parlamentinkin – viimeksi mainittu on tapahtunut vain kerran, vuonna 1930.) Ja kuten Profil-lehti aihetta käsitelleessä jutussaan kirjoittaa, vaikka tässä tehtävässä on nähty hyvin erityyppisiä persoonallisuuksia, Itävallan kansa on tottunut jokaiseen heistä ja valinnut presidenttinsä toiselle (ja lain mukaan myös viimeiselle) kuusivuotiskaudelle yleensä ensimmäistä kertaa suuremmalla äänimäärällä.

Tehtävään etsitään siis tavalla tai toisella tai kolmannellakin kansaa miellyttävää, arvokasta ja edustavaa henkilöä, joka mieluusti saa olla vähän kypsempi iältään. Valtakunnan korkeimmassa virassa aikansa istuttuaan ei oikein voi jatkaa alempiin tehtäviin, vaan ainoa arvokas tie on siirtyä eläkkeelle. Ellei sitten tee niin kuin nykyisen liittopresidentin edeltäjä Thomas Klestil, joka otti ja kuoli vuonna 2004 juuri ennen toisen kautensa loppua ja eläkepäiviensä alkua. Viimeaikaiset presidentit ovat edustaneet vuorotellen kahta valtapuoluetta, konservatiivista ÖVP:ta ja sosiaalidemokraatteja (SPÖ) – tai siis alkuaan, toiselle kaudelleen molemmat ovat hakeneet ”sitoutumattomina”. Edellinen liittopresidentti, tuo alkuaan ÖVP-lainen Thomas Klestil siis, oli tyylikäs ja aitoitävaltalaisittain muodollisuuksia arvostava herrasmies, jonka kautta ja juorulehtijulkisuutta tosin väritti reipas avioliittodraama, ero Edith-rouvasta ja uusi avioliitto parikymmentä vuotta nuoremman vaalikampanjapäällikön Margot Löfflerin kanssa. Nyt toista kauttaan lopetteleva Heinz Fischer on vaatimattoman sympaattista karismaa ja vilpitöntä aatteen paloa säteilevä vanha demari, joka tosin ei ole harras julkikatolilainen (Profil-lehden teettämän tutkimuksen mukaan tätä puolta pitää edelleen tärkeänä viidesosa äänestäjistä) mutta sitä vastoin on esiintynyt Margit-rouvansa kanssa hellästi käsi kädessä kaikkialla myös vaalikampanjan päätyttyä.

Ja keitäpä nyt on tarjolla? Demareilta ei löydy todella valovoimaista seuraajaehdokasta Fischerille. Työ-, sosiaali- ja kuluttajansuojaministeri Rudolf Hundstorfer on pitkän linjan väritön virkajyrä. Hän on teinipojasta saakka työskennellyt Wienin kaupunginhallituksessa  ja tämän ohessa hankkinut tyypillisen itävaltalaisen oppisopimussysteemin (Lehre) kautta eräänlaisen ammattikoulutasoisen kaupallis-hallinnollisen pätevyyden (Bürokaufmann) –  olisikohan tämä nyt suomeksi ”tradenomi”? Samalla Hundstorfer on tehnyt luontevan pitkän uran kuntatyöntekijöiden ammattiyhdistyksessä. Mutta riittävätkö nämä perusdemariansiot valtakunnan korkeimpaan edustustehtävään? Luottaako säätytietoinen kansa mieheen, joka ei ole edes keskieurooppalaisen systeemin mukainen Herr Doktor, kuten neljä tähänastista liittopresidenttiä? (Viimeinen ei-akateeminen liittopresidentti oli vanhan kansan työväenliikkeen mies Franz Jonas, siviiliammatiltaan latoja, joka kuoli kesken toisen virkakautensa 1974.)

ÖVP:n presidenttiehdokkaan valinta sai runsaasti julkisuutta. Puolueen harmaa eminenssi, Ala-Itävallan maaherra Erwin Pröll, panttasi vastaustaan ja pyydätti itseään kunnes lopulta kuitenkin kieltäytyi. Samoin kuin SPÖ:n mahtimies, Wienin pormestari Michael Häupl, Pröll on mieluummin ensimmäinen omassa provinssissaan, missä hänen valtaansa ja arvovaltaansa ei uhkaa kukaan. Kakkosvaihtoehtona nostettiin ehdokkaaksi Andreas Khol, jykevä konservatiivi vanhaa tirolilaista sukua, entinen parlamentin puhemies ja eläkkeelle siirryttyään ÖVP:n eläkeläisjärjestön johtaja. Khol on värikäs ja tunnettu persoona, joka edustaa tymäkästi ÖVP:n kristillis-sosiaalisia juuria; hän on aktiivinen tunnustava katolilainen, joka yhdessä muutamien muiden vanhojen ÖVP-poliitikkojen kanssa harrastaa maallikkoaktivismia katolisen kirkon uudistamiseksi mm. selibaatin poistamisen kautta. Mutta onko äreä vanha perusarvoäijä paras valinta puolueelle, jonka ongelmana muutenkin on ukkoutuminen ja mummoutuminen ja joka yrittää maallistumisen ja globalisaation keskellä säilyä laajapohjaisena kansanpuolueena?

Nuorekkaampien, koulutettujen cityihmisten äänten voisi veikata menevän vihreiden entiselle puheenjohtajalle, nyt sitoutumattomana kilpaan ryhtyvälle Alexander Van der Bellenille, jonka ehdokkaaksi ryhtymistä samoin puitiin julkisuudessa pitkään. Van der Bellen on syntynyt 1944 taustaltaan kiinnostavaan perheeseen: isän perhe, Venäjän monikansallista länsieurooppalaisperäistä kaupunkiporvaristoa, pakeni 1917 Venäjän vallankumousta Viroon. Virossa kasvanut isä Van der Bellen vaimoineen puolestaan päätyi toisen maailmansodan aikana Saksaan ja edelleen Itävaltaan, missä ”Sascha”-poika syntyi. (Jos Van der Bellen tosiaan valittaisiin, etelänaapureillamme varmaan riittäisi riemua – toistaiseksi Viron julkisuudessa tämä virolaistausta kuten koko Itävallan vaaliasetelmakin on ollut varsin vähän esillä.) Van der Bellen on tehnyt pitkän akateemisen uran, viimeksi kansantaloustieteen professorina Wienin yliopistossa. Siinä sivussa hän on ollut Itävallan vihreiden tähän asti pitkäaikaisin puheenjohtaja, vuodesta 1997 vuoteen 2008. Hän on siis poliittisesti ja yhteiskunnallisesti riittävän ”tasokas”, charmikas ja särmikäs intellektuelli – mutta saako semmoinen, edes ”sitoutumattomana” uusioversiona, taakseen riittävästi kantapöytien syviä rivejä maassa, jossa pääkaupungin punavihreiden kuplien ulkopuolella vihreät ovat edelleenkin vähän marginaalinen vaihtoehtopuolue?

Jännittävin vaihtoehto on Irmgard Griss, tälläkin kertaa ilmeisesti ainoa naisehdokas. (Jo pitkään liittopresidentiksi on pyrkinyt naisia, viimeksi vuonna 2010 tässäkin blogissa esillä ollut oikeistopopulistisen FPÖ:n Barbara Rosenkranz ja häntä ennen ÖVP:n Benita Ferrero-Waldner, tuolloinen Schüsselin oikeistohallituksen ulkoministeri. Mm. espanjan käsittävällä kielitaidollaan – ”pystyy puhumaan sadanyhden valtionpäämiehen kanssa heidän äidinkielellään” – briljeerannut Ferrero-Waldner onnistui vuoden 2004 vaaleissa  antamaan Heinz Fischerille aivan säädyllisen vastuksen, mutta yleensä naisehdokkaiden ääniosuus on jäänyt vähäiseksi.) Griss on sitoutumaton ehdokas kokonaan perinteisen puoluekentän ulkopuolelta, juristi, joka pitkän tuomarinuransa päätteeksi jäi eläkkeelle Korkeimman oikeuden presidentin tehtävästä 2011. Suurelle yleisölle tunnetuksi hän tuli vuonna 2014, kun tuolloinen valtionvarainministeri Spindelegger nimitti hänet johtamaan surullisenkuuluisan Hypo Alpe Adria -pankin taloussotkuja tutkinutta komissiota. Griss on siis eräänlainen Helvi Sipilä, iäkäs, arvokas ja ansioitunut naisvaihtoehto, ja samalla eräänlainen Liisa Kulhia -ilmiö, politiikan ulkopuolelta ”ryvettymättömänä” saapuva oikeuden sanansaattaja ja rehellinen virkamies. Mutta pystyykö Griss ilman puoluekoneistojen tukea kampanjoimaan ja tekemään agendaansa tiettäväksi koko kansalle, ja mikä ylipäätään on hänen poliittinen sanomansa? (Ainakaan hänen kotisivultaan sitä ei helposti löydä, ellei halua katsella videoita hänen puheistaan.)

Virallisia ehdokkuuksia ei vielä ole ollut pakko lyödä lukkoon, ja Vapauspuolue FPÖ on pantannut ehdokasasetteluaan viimeiseen saakka. Jonkin aikaa pohdiskeltiin myös itsensä puoluejohtaja HC Strachen ehdolle asettumista, mutta ilmeisesti Strache haluaa kuitenkin mieluummin todelliseen valta-asemaan eli liittokansleriksi liittokanslerin paikalle, kunhan se aika koittaa. Kurier-lehden tänään julkistamien hevosmiesten tietotoimiston arvelujen mukaan vahvoilla puolueen ehdokkaaksi olisi nuori, vasta 39-vuotias Johann Gudenus, FPÖ:n parlamenttiryhmän johtaja ja Wienin varapormestari (jolla tosin ei käytännössä ole mitään sanomista edelleenkin demarien ja vihreiden koalition hallitseman pääkaupungin asioihin).

Gudenus kuuluu pääkaupungin vanhaan herrasväkeen (Gudenuksen suku on itse asiassa vanhaa aatelia) ja puolueen ”akateemikkosiipeen”, jonka poliittinen kasvupohja on äärioikeistolaisissa opiskelijajärjestöissä, siis niissä schlagende Burschenschafteissa, jotka kaksintaistelevat ja juovat kaljaa hassut koppalakit päässä laulaen loppuillasta kiellettyjä lauluja ja enemmän tai vähemmän salaa veljeilevät älykömpien uusnatsiporukoiden kuten vaihtoehtoisten ”historiantutkijoiden” kanssa. Gudenuksen isä John Gudenus, hänkin aikoinaan FPÖ:n kansanedustaja, sai vuonna 2006 ehdollisen vankeustuomion holokaustin kiistämisestä tai vähättelystä. Poika-Gudenus ei ole kauas puusta pudonnut vaan on ehtinyt jo herättää huomiota sopivan ”natsahtavilla” lausahduksillaan, kuten natsiaikaisen termin Umvolkung käyttämisellä (sillä viitataan ”uudelleenkansoittamiseen” tai ”rodunvaihtoon”, jota myös ”hillitön maahanmuutto” tulee merkitsemään). Vuonna 2014 Wienin FPÖ:lle napsahti kunnianloukkaustuomio, kun Gudenus oli puolueen lehdistötiedotteessa syyttänyt SOS Mitmensch -avustusjärjestön edustajaa bisneksen tekemisestä laittomilla maahanmuuttajilla. Mielenkiintoinen ja nyky-Euroopan äärioikeistoa kuvaava osa Gudenuksen poliittista profiilia on hänen suhteensa Venäjään: Gudenus nuorempi on säädynmukaisen juristinkoulutuksensa lisäksi opiskellut venäjän kieltä Moskovassa ja käynyt keväällä 2014 yhdessä muutamien aateveljiensa kanssa ”puolueettomana kansainvälisenä vaalitarkkailijana” todistamassa, miten rehellisesti ja tahrattoman demokraattisesti Krimin Venäjään liittämistä koskeva kansanäänestys toteutettiin.

Huh. Palasimme siis kuitenkin oikeistopopulismin nousuun, sillä lopuksi on vielä nostettava esiin koko presidentinvaaliasetelman takana piilevä kipeä kysymys, paljon kipeämpi kuin se, mitä puoluetta tuleva liittopresidentti edustaa. Monet toimittajat ja haastattelijat ovat sen jo esittäneetkin tähänastisille ehdokkaille ja puoluejohtajille: Mitä tekisitte liittopresidenttinä, jos ”perusitävaltalaiset” voittavat seuraavat parlamenttivaalit (tämänhetkisten gallupien valossa se vaikuttaa pelottavan mahdolliselta), nimittäisittekö HC Strachen liittokansleriksi? Alexander Van der Bellen on jo suoraan vastannut valtakunnan ykkösuutisankkuri Armin Wolfin haastattelussa: hän ei presidenttinä antaisi luottamustaan FPÖ:lle, puolueelle, joka haluaa tuhota EU:n ja ”kääpiöittää” sen takaisin kansallisvaltioiden tasolle.

Ja tästä päästään oikeistopopulismin logiikkaan. Strache ilmoitti närkästyneenä, että Van der Bellen on osoittanut sopimattomuutensa liittopresidentin virkaan, sillä tottahan kansan vaaleissa osoittamaa suvereenia tahtoa pitää kunnioittaa. Viikkoa myöhemmin – näin tiivistää Facebookin FPÖ Fails – Strache puolestaan julisti, että jos hän olisi liittopresidentti, hän ei nimittäisi kansleriksi Werner Faymannia (nykyistä demari-liittokansleria).

Tästä näkyy kaksi pelottavaa asiaa. Ensinnäkin ”demokratian” kuvitellaan tarkoittavan enemmistön mielivaltaa. Tästähän on esimerkiksi Unkarissa viime vuosina nähty pelottavia esimerkkejä yllin kyllin: jos vaalien tai parlamentin määräenemmistö on meidän puolellamme (toisin sanoen: muut eivät ole saaneet rivejään järjestykseen ja omia kannattajiaan uurnille), niin kansa on puhunut ja pulinat pois. Oppositiota ei tarvitse kunnioittaa eikä edes huolehtia sen toimintakyvystä, vähemmistöjä ei tarvitse ”paapoa”, ja koska kansan oikeustaju on lain yläpuolella, ei myöskään tarvita riippumatonta oikeuslaitosta estämään ”kansan tahdon” toteutumista. Liittopresidentilläkään ei ole oikeutta piipittää vastaan, jos ”kansa” haluaa kansleri Strachen. (Eikä EU-komission pidä ruveta juputtamaan oikeusvaltion vaarantumisesta Puolassa, kuten meidän ikioma Timo Soinimme äskettäin jyrähti: EU älköön kävelkö vaaleilla valittujen päättäjien yli, Puolan kansa on puhunut eikä täällä ole mitään nähtävää, hajaantukaa!)

Ja toiseksi: vapaudet ja oikeudet koskevat vain meitä. Meillä on oikeus sananvapauden nimissä solvata poliittisia vastustajia, toisenrotuisia ihmisiä tai ylipäätään niitä, joista emme tykkää. (Man muss es ja sagen dürfen, pitäähän se saada sanoa! Poliittinen korrektius on mielipideterroria!) Sitä vastoin jos toiset arvostelevat meitä, se on yllättäen vihapuhetta ja rasismia, ellei peräti ”maanpetturuutta” tai ”kansanvihollisuutta”. Tai toisinpäin: Jos liittopresidentti ei haluaisi nimittää meidän puolueemme edustajia ministereiksi tai liittokansleriksi, koska katsoisi sen olevan maamme edun vastaista, hän loukkaisi kansan tahtoa, koska kansa on vaaleissa antanut mandaatin tällaisen hallituksen muodostamiseen. Sitä vastoin jos meikäläinen liittopresidenttinä ei nimittäisi liittokansleriksi eniten ääniä saaneen puolueen miestä, hän vain suojelisi kansaa ”valtion vihollisilta” (Staatsfeind) – näin Strache oli viimelauantaisessa puheessaan kansleri Faymannia nimittänyt.

Tämä Strachen möläytys muuten sai vielä istuvan liittopresidentti Fischerin jyrähtämään:

”Jos presidentinvaalikampanjan alkajaisiksi sellaisen puolueen puheenjohtaja, joka ei vielä ole edes nimittänyt omaa ehdokastaan, nimittää Itävallan liittokansleria sananmukaisesti ’valtion viholliseksi’, silloin on viipymättä ja ajoissa painettava stop-nappia. Kritiikkiä ja terävääkin kritiikkiä pitää ymmärtää, mutta tällaista ei tarvitse ymmärtää: ilmaisutapaa, joka ei kerta kaikkiaan kuulu rauhalliseen ja demokraattiseen maahan ja joka myrkyttää koko presidentinvaalikampanjan tavalla, jota ei voi hyväksyä. Asiallinen reaktio tällaisiin ja yhtä ilkeämielisiin ilmauksiin vaalikampanjan kuluessa voi kuulua vain: ’Ei näin!’”

Joku roti mudankaivelussakin. Danke, Herr Doktor Fischer, teitä tulee ikävä!