Vertauskuvallista väkivaltaa?

marraskuu 18, 2013

Tässä jokin aika sitten oli puhetta (täälläkin) unkarilaisten uusnatsien, tai miksi heitä nimittäisi, toimeenpanemista kirjojenpolttajaisista. Ja taas kerran on siteerattu niitä Heinrich Heinen kuuluisia sanoja, että siellä, missä poltetaan kirjoja, poltetaan kohta ihmisiäkin. Kysymys kuuluu, jälleen kerran, miten pitkä matka kirjojen polttamisesta oikeasti on ihmisten polttamiseen, ja missä vaiheessa pitää oikeasti hätääntyä. Mikä kirjan polttamisessa oikeasti on niin kamalaa? Romanttisesti asian voisi ilmaista niin, että kirja on eurooppalaisessa kulttuurissa sekä sivistyksen noin yleisesti ottaen että erityisesti kirjoittajansa ja hänen ilmaisunvapautensa hyvin konkreettinen symboli, niin kuin lippu on kansakunnan ja siihen yhdistettyjen ylevien tunteiden, yhtä ihmistä ja hänen etujaan korkeammalla olevien arvojen vertauskuva. Jos en pidä kirjasta ja sen sisältämistä ajatuksista, vien sen divariin tai heitän paperinkeräykseen – mutta jos poltan kirjan julkisesti, se on kuin polttaisin lipun. Kirjan polttaminen on julkista väkivaltaa, kuin isku kirjoittajan suulle: ole hiljaa, sinulla ei ole oikeutta puhua kenellekään! Ja vertauskuvallisen väkivallanteon julkisuus viestii: olen tahallani rikkonut yhtä kulttuurimme tabua ja olen valmis tarvittaessa jatkamaan voimatoimia, jos näiden ajatusten julistaminen ei lopu.

444.hu-sivuston julkaisemassa pikku-uutisessa on pari kuvaa Miskolcin seudulla sytytetystä kirjaroviosta. Nuotio, jonka ympärillä kuvissa seisoskelee kymmenkunta enimmäkseen maastopukuista herraa, ei ollut suuren suuri, ja siinä lojuvista painotuotteista tunnistettavissa on Playboyn ja kotimaisten miestenlehtien ohella (”ihmisarvoa alentavaa pornografiaa!”) vain yksi ainoa oikea kirja: Miklós Radnótin kootut runot. Saattaapa olla sama 1980-luvun kansanpainos, joka löytyy omastakin hyllystäni.

Juuri Radnótin päätyminen kirjarovioon on nostattanut Unkarin viestimissä yleistä paheksuntaa. Kyseessä on nimittäin runoilija, jolla pelkkien taiteellisten ansioidensa perusteella on varma paikka Unkarin kirjallisuuden pantheonissa: filosofisen syvällinen ja teknisesti taidokas lyyrikko, Apollinairen kääntäjä, jolle on vaikea keksiä vertailukohtaa Suomen 1900-luvun alkupuolen kirjallisuuden historiasta. Vaikka miten mietin, Otto Manninenkin tuntuu tingeltangelilta… Ja loppujen lopuksi Radnóti jää vaille vertailukohtaa siksikin, että niin järkyttävää elämänkohtaloa ei kukaan Suomen kirjallisuuden vastaavantasoinen merkkihenkilö tainnut joutua kokemaan.

Radnótin elämäntarina on ollut lyhyesti esillä kerran tässäkin blogissa. Hän syntyi vuonna 1909 assimiloituneeseen juutalaisperheeseen – toisin sanoen: Glatterin perhe asui, pukeutui ja käyttäytyi aivan kuin kaikki muutkin unkarilaiset, puhui unkaria ja katsoi olevansa unkarilaisia siinä kuin naapurinsakin. Sukulaisten vastustuksesta huolimatta Radnóti (kirjailijanimensä hän otti nykyisessä Slovakiassa sijaitsevasta Radnót-nimisestä kylästä, jossa hänen isoisänsä oli syntynyt) päätyi jo nuorena humanistiselle ja kirjalliselle uralle, väitteli lopulta tohtoriksikin aiheenaan Margit Kaffka, Unkarin 1900-luvun alun merkittävin naiskirjailija, ja hankki opettajanpätevyyden mutta ei koskaan saanut kunnon työpaikkaa. Vuonna 1940 hän yhdessä monien muiden Unkarin juutalaisten ja vasemmistolaisten kanssa, joille Horthyn hallinto ei halunnut antaa asetta käteen, joutui työpalvelukomppaniaan. Työpalvelu taas muuttui sodan edetessä yhä epäinhimillisemmäksi, eikä siitä pelastanut myöskään kääntyminen katoliseen uskoon vuonna 1943 (isiensä juutalaiseen uskontoon Radnótilla ei ollut ilmeisesti koskaan ollut erityistä henkilökohtaista suhdetta) – tässä vaiheessa Unkarin juutalaislait määrittelivät juutalaisuuden jo rodun, eivät uskonnon perusteella.

Syksyllä 1944 Radnótin tiedetään olleen työleirillä Bor-nimisen paikkakunnan lähistöllä Serbiassa. Sieltä surkeaan kuntoon rääkätyt vangit, tai työvelvolliset, tai miten heitä nimittäisi, marssitettiin syys-lokakuussa Unkarin puolelle, ja lokakuun alkupäivinä Radnóti ilmeisesti muiden loppuun uupuneiden kohtalotoveriensa kanssa ammuttiin tienvarteen ja kuopattiin joukkohautaan Abda-nimisellä paikkakunnalla Győrin lähellä Länsi-Unkarissa. Vuonna 1946, kun hauta kaivettiin auki, niskalaukauksella surmatun vainajan taskusta löydettiin puoleksi lahonnut vihko, johon hän oli kirjoittanut viimeiset runonsa. Epätoivoinen, kuolemansairas, hädin tuskin jaloillaan pysyvä ihminen on vielä jaksanut luoda kiteytyneen hienoja säkeitä ja hengästyttävän upeita kielikuvia, havainnoida, miten samalla, kun ”yhdeksän kilometrin päässä palavat talot ja lyhteet”, täällä vielä ”paimentytön askelet laskostavat lammen vettä, ja kähärä lammaslauma juo pilviä veden pinnalta”.

Poliittisilta mielipiteiltään Radnóti oli jossakin mielessä vasemmalle kallellaan, fasismin- ja sodanvastustaja (tuskin kuitenkaan mikään oikeauskoinen moskoviitti-marxisti: katoliseen uskoon hän ilmeisesti kääntyi aivan aidoista vakaumussyistä). Arvelisin kuitenkin, että Miskolcin maastopukuinen kirjallinen seurapiiri ei valitessaan Radnótin kirjaa rovioonsa ole syvällisemmin perehtynyt hänen poliittisiin näkemyksiinsä saati kirjallisiin ansioihinsa. Jotkut ovat saattaneet muistaa, että jo sosialismin aikaan Radnóti kuului Unkarin kirjallisuuden viralliseen kaanoniin, mutta pahoin pelkään, että suurimmalle osalle kirjanpolttajista – jotka tuskin ovat Radnótin runoja itse lukeneet – perustelu on karmean yksinkertainen: Radnóti oli juutalainen, ja siksi hänen teostensa on pakko olla ”kansaamme myrkyttävää sionismia”. Unkarilaisessa antisemitismissä ovat jo perinteisesti sulautuneet yhteen konkreettinen muukalaiskammo ja epämääräinen herravihansekainen torjunta kansainvälisyyttä ja korkeakulttuuria kohtaan. Radnóti kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan, ja siksi maastopukuporukalle ei merkitse mitään se, että hän koko ikänsä piti itseään unkarilaisena ja Unkaria isänmaanaan.

Mutta tarina jatkuu. Radnótin kirjojen jälkeen uhriksi joutui kirjailijan muistomerkki. Abdassa, hänen kuolinpaikallaan sijaitseva patsas tuhottiin: tuntematon autoilija kääntyi tieltä ja törmäsi veistokseen melkoisella vauhdilla.

(Kuva Unkarin äidinkielenopettajien liiton Facebook-sivulta.)

Teon motiiveja ei ilmeisesti ole vielä saatu selville, mutta tuntuu vaikealta uskoa, että kyseessä olisi vahinko tai onnettomuus. Autoilijan on täytynyt tietää, mihin tähtää. Monet unkarilaiset ystäväni ja kollegani ajattelevat samoin ja ovat syvästi järkyttyneitä. En itsekään tiedä, mitä sanoisin, joten teen samoin kuin Unkarin äidinkielenopettajien liiton Facebook-sivun ylläpitäjä ja siteeraan tähän Radnótin omaa runoa. Mielelläni kääntäisin sen oikein kunnolla, mutta tähän hätään saa kelvata suorasanainen raakaversio:

Tegnap hűs eső szitált s a térdelő
bokorból bíborban bútt elő
és lassan vonult a réten át
két fölpattant ajku szerető;

és ma bősz ágyuk, tapadó kerekekkel,
gőzölgő katonák jöttek reggel,
homlokukat rohamsisak ótta,
erős illatok szálltak utánuk,
férfisorsunk nehéz lobogója.

(Jaj szőke gyerekkor, de messzire szálltál!
ó, hóhaju vénség, téged sem érlek el!
a költő bokáig csúszós vérben áll már
s minden énekében utolsót énekel.)

(Eilen viileää sadetta tihkui, ja polvistuvasta / pensaasta purppuravaatteissaan putkahti esiin / ja hiljaa kulki niityn poikki / kaksi rakastavaista, huulet haavoille haljenneina;

ja tänään yrmeät tykit tahmein pyörin, / höyryävät sotilaat saapuivat aamulla, / otsat rynnäkkökypärän painamina, / vahva tuoksu leijuen jäljessään, / mieskohtalomme raskas lippu.

(Voi vaaleatukkainen lapsuus, miten kauas lensit! / Oi lumihiuksinen vanhuus, sinuakaan en enää tavoita! / Runoilija seisoo jo nilkkoja myöten liukkaassa veressä, / ja jokainen laulu on hänen viimeisensä.)

Mainokset

Unkarilainen sielunmessu

kesäkuu 11, 2012

Minun piti jättää unkarilaisten ongelmat Vergangenheitsbewältigungin eli menneisyyden hallinnan kanssa toistaiseksi sikseen. Mutta tämä teksti on niin upea, että se oli pakko kääntää.

Kyseessä on siis Zsolt Kacsor -nimisen kirjoittajan teksti ”Négy bácsi negyvennégyben”, joka ilmestyi Népszabadság-lehden verkkosivuilla vajaa viikko sitten, 5.6.2012. Teksti on kommenttia siihen, miten Unkarissa nykyään nostetaan takaisin julkisuuteen ja kunniaan poliittisesti kyseenalaisia tai jopa ilmifasistisia kirjailijoita, kuten aiemmissa postauksissani mainitut Albert Wass ja József Nyirő. Kaksi muuta tarinassa esiintyvää kirjailijaa ovat Miklós Radnóti ja Antal Szerb, jotka molemmat kuolivat sodan loppuvaiheissa natsikomennon uhreina. Juutalaissyntyisinä ja ”epäilyttävinä aineksina” molemmat joutuivat ns. työpalvelukomppaniaan ja käytännössä rääkättiin kuoliaaksi – Radnóti ammuttiin viimeisellä kuolemanmarssilla tienvarteen yhdessä muutamien muiden kanssa, jotka eivät enää jaksaneet kulkea, kuolemansairas Szerb hakattiin hengiltä.

Neljä setää vuonna neljäkymmentäneljä

Kaunis unkarilainen sielunmessu

Katsopas, poikaseni, tätä meidän perhekuvaa, ja siinä näitä neljää mustavalkoista setää. Katso tarkkaan, siinä on Berci-setä ja Jóska-setä, ja niiden vieressä Miklós-setä ja Tóni-setä. Näet heidät tässä valokuvassa, menneessä ajassa, poikaseni, niin kuin nuo neljä setää seisoivat rinnatusten vuonna neljäkymmentäneljä.

Katsopas, poikaseni, ensin Berci-setää. Nuori mies, kreivismies, menneisyys kuin romaanista ja tulevaisuus toivorikas, tässä valokuvassa hän seisoskelee Unkarin kuninkaallisen ratsuväen upseerin univormussa, vuonna neljäkymmentäneljä, rautaristi rinnassa. Kuuluisa kirjailija tämä Berci-setä, sillä tässä hienossa unkarilaisessa perheessä, poikaseni, kaikki ovat kirjailijoita, hänen hansikkaansa ovat puhtaat, saappaat kiiltävät, arvolle sopivat.

Katso sitten Jóska-setää, joka siinä seisoskelee räätälin tekemässä puvussa, suutarin tekemissä nahkakengissä, vuonna neljäkymmentäneljä. Nuori mies, székely, menneisyys papillinen ja tulevaisuus lyhykäinen, taskussa mandaatti, parlamenttipaikka. Tässä kuvassa hänellä on huolellisesti ajeltu parta, tyyni ilme. Kuuluisa kirjailija tämä Jóska-setä, sillä tässä hienossa unkarilaisessa perheessä, poikaseni, kaikki ovat kirjailijoita, hänen musteensa on sinistä, viiksensä huolitellut, käsialansa kaunis.

Katso tarkkaan, poikaseni, myös Miklós-setää, joka tässä kyyristelee vuonna neljäkymmentäneljä. Nuori vanki, menneisyys kuin unta enää ja tulevaisuus katkeaa luotiin. Taskussa lehtiö, siinä runoja, ja kosmoskynän pätkä, jota hän tuskin enää pystyy kostuttamaan kuivuneessa suussaan. Tässä kuvassa hänen kaunis, unkarilainen isänmaansa on juuri painamassa pyssynpiippua hänen niskaansa. Kuuluisa runoilija tämä Miklós-setä, sillä tässä hienossa unkarilaisessa perheessä, poikaseni, kaikki ovat kirjailijoita, mutta hänen housunsa ovat repeilleet, kengät hajalle marssitut, ruoskitun ihon alla kihoilee veri. Ja lopuksi katso vielä Tóni-setää vuonna neljäkymmentäneljä, odottamassa iskuja. Nuori vanki, avara eurooppalainen menneisyys takanaan ja armoton unkarilainen tulevaisuus edessään. Kuuluisa kirjailija myös tämä Tóni-setä, sillä tässä hienossa unkarilaisessa perheessä, poikaseni, kaikki ovat kirjailijoita, mutta tässä valokuvassa hän anelee turhaan viidellä Euroopan kielellä, kauniissa unkarilaisessa isänmaassaan turhaan, turhaan nyyhkyttää armoa.

Näetkö nämä neljä setää, poikani, tässä mustavalkoisessa hetkessä, vuonna neljäkymmentäneljä? Berci-setä on juuri syönyt itsensä kylläiseksi. Jóska-setä voi odottaa kahden ruokalajin jälkeen vielä jälkiruokaa. Miklós-setä ei ole syönyt juuri mitään enää kuukausiin. Tóni-setä ei halua enää edes syödä, vain kuolla. Berci-setä elää tämän jälkeen vielä pitkään, Jóska-sedälläkin on vielä elinvuosia jäljellä, mutta Miklós-setä ja Tóni-setä eivät enää ehdi laskea edes minuutteja, eivät pääse enää elämään elämäänsä. Muista tämä kuva, poikaseni, kun menet kouluun. Ja kun sitten koulussa kirjallisuuden tunnilla opettaja kertoo Berci-sedästä, Jóska-sedästä, Miklós-sedästä ja Tóni-sedästä, muista tämä hetki, neljä setää vuonna neljäkymmentäneljä, miten kukin seisoi tässä kuvassa, mitä kukin teki menneessä ajassa. Tässä kauniissa, unkarilaisessa isänmaassa Berci-setä seisoi valokeilassa ratsuväen upseerin univormussa, Jóska-setä sai kuljeskella hyvin istuvassa parlamenttimandaatissaan, samalla kun Miklós-setä kyyristyi ojan reunalle ja Tóni-setä kaatui kuolemaan keskelle unkarilaista toivottomuutta. Katso, poikaseni, katso Berci-setää, joka juuri katsoo poispäin, ja katso Jóska-setää, joka puolustuksekseen vetoaa Kaitselmukseen. Katso heitä, jotka sulkivat silmänsä vuonna neljäkymmentäneljä, etteivät näkisi verta, verta veljensä takaraivossa, kun se roiskahtaa, oijoi, etteivät vain näkisi. Katso heitä, näitä sokeita, joita uudet sokeat nyt juhlivat. Toiselle heistä pystytetään monien vuosien kuluttua patsaita tähän kauniiseen unkarilaiseen isänmaahan, lukemattomia, ja toinenkin saa vielä lopullisen, juhlallisen viimeisen palveluksen osakseen: hänen tomunsa yllä kansakunnan hallitus antaa vielä lukea kauniin, unkarilaisen sielunmessun.