Tiedotustiedotusta

Hyvät lajitoverit, tänään kaksi aihetta, joista kummastakin voisi kirjoittaa paljon pitempään.

1.

Kansanliike Pegida (Patriotische Europäer gegen die Islamisierung des Abendlandes, ‘Isänmaalliset eurooppalaiset länsimaiden islamisoitumista vastaan’) syntyi viime syksynä Dresdenissä Saksassa ja on nyt leviämässä useiden Saksan kaupunkien lisäksi (Legida Leipzigissa, Kögida Kölnissä, Bärgida Berliinissä jne.) myös Itävaltaan. Al-Qaidan ja ISIS-terrorivaltion ynnä muiden islamististen terroristien toiminnasta pontta saanut liike vaatii tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa, nollatoleranssia maahanmuuttajien rikoksia kohtaan, kuria ja järjestystä sekä suojaa ja oikeutta kansallisille perinteille, Euroopan ”kristillis-juutalaiselle kulttuuriperinnölle” ja perinteiselle eurooppalaiselle isänmaallisuudelle. Väkivallattomuuttaan mainostava kansanliike on toistaiseksi näkynyt lähinnä tuhatpäisinä mielenosoitusmarsseina, joiden johdosta on syntynyt paikoittain vielä runsasväkisempiä vastamielenosoituksia.

Pegidaan liittyvät ongelmat ovat oikeastaan heti alusta alkaen olleet ilmeisiä ainakin tällaiselle femakko-suvakki-viherpiipertäjä-kukkahattutädille. Sinänsähän islamistinen terrori on kammottava asia, jota vastaan pitää taistella, ja syrjäytymisvaaraisten maahanmuuttajanuorten rekrytoituminen terroristiporukoihin on todellinen vaara. Ja ilman muuta maahanmuuttajien on noudatettava maan lakeja eikä esimerkiksi naisten sortoa saa hyväksyä ”kulttuurin” nimissä. Voin oikein hyvin kuvitella, että katuja kansoittavat telttamaiset hunnutetut ilmestykset ja vanhojen kotikulmien äänimaisemaa täyttävä oudon kielen pörinä voivat tuntua pelottavilta ja uhkaavilta. Uskon ja ymmärrän, että paljon puhutusta kulttuurien yhteentörmäyksestä voi syntyä ihan oikeita ongelmia; jokin osa näistä ”maahanmuuttajapoika sanoo koulussa naisopettajalle, että isä on kieltänyt tottelemasta naisia” -tarinoista voi olla totta, vaikka suuri osa olisikin tahallaan levitettyä urbaanilegendaa. En missään nimessä väitä, että kaikki maahanmuuttajat (varsinkaan sotaa ja terroria henkensä kaupalla paenneet, traumatisoituneet turvapaikanhakijat) olisivat automaattisesti poikkeuksetta kilttejä, fiksuja ja mukavia ihmisiä, joiden kanssa on helppo tulla toimeen. Mutta: miten ihmeessä maahanmuuton ongelmiin auttavat mielenosoitusmarssit, ennakkoluulojen, pelon ja vihan lietsominen? Kuka muka on kieltänyt tai estänyt kantaväestön maitonaamoja vaalimasta perinteisiä arvojaan, kulttuuriaan tai uskontoaan?

Oikeastihan tässä on kysymys samanlaisesta kaksipohjaisuudesta kuin populistisissa ääriliikkeissä muuallakin. ”Tavallisten kunnon kansalaisten väkivallaton ruohonjuuriliike suoran demokratian puolesta”, jonka poliittiset päämäärät ovat mahdollisimman yleiset ja epämääräiset, voi kerätä riveihinsä sekä siivoja kunnon ihmisiä että näiden selän takana kaikessa rauhassa kunnon rähinää valmistelevaa älämölösakkia. Saksassa (tai entisessä Kolmannessa valtakunnassa) tämä kaikki myös kytkeytyy kaikesta huolimatta katkeamattomana säilyneeseen perinteeseen. Kansallismielisyyden ja isänmaallisuuden kliseillä on kääntöpuolensa, perinneharrastukset voivat suoraan liittyä myös siihen, miten saksalaisia kulttuuriperinteitä natsismin propagandassa hyödynnettiin, ruiskukka on kaunis kulttuurisymboli mutta myös poliittinen piiloviesti. Siksi kaikki puhe kansallisesta kulttuurista ja kansallisesta identiteetistä on monin verroin ongelmallista: millä erotat viattoman kotiseutu- ja kansallispukuharrastajan rasistisesta wannabe-, anteeksi, möchtegern-yli-ihmisestä? Ainakin jälkimmäisten intresseissä on lopullisesti hämärtää tämä ero.

”Kansallisen identiteetin vaalijoiden”, niin perinteisten oikeistopopulistien, identitäärien kuin Pegidankin, pinnan alta paljastuu Saksassa ja ilmeisesti Itävallassakin hyvin nopeasti jotakin ruskeaa. Saksassa Pegidan ensimmäinen johtaja ja käynnistäjä Lutz Bachmann – joka liikkeen alkuvaiheissa oli nimenomaisesti korostanut, että siitä ei saa tulla mitään uusnatsien ja muiden kahjojen keräilyerää – joutui jo eroamaan, kun julkisuuteen ilmestyi rasistisia Facebook-postauksia sekä valokuvia, joissa hän hah-hah-hauskasti poseeraa Hitleriksi naamioituneena. Myös Wienissä Pegida-nimeä käyttävän liikkeen riveistä paljastui kaikenlaista mielenkiintoista jo ensimmäisen mielenosoitusmarssin yhteydessä, joka oli tarkoitus järjestää eilen. ”Oli tarkoitus”: muutama sata Pegida-mielenosoittajaa eivät päässeet edes kunnolla liikkeelle, vastamielenosoittajia oli kertynyt paikalle huomattavasti enemmän. Tilanne tosin oli ainakin Der Standard -lehden uutisen mukaan hieman kaoottinen. Runsaslukuinen mellakkapoliisijoukko keskittyi pitämään mielenosoittajaryhmät erillään toisistaan ja poimimaan talteen muutamia juopuneita ja naamioituneita pegidalaisia, mutta ilmeisesti myös ”lehdistömottiin” suljettuja toimittajia kohdeltiin omituisen kovin ottein.

Profil-lehden toimittaja Ingrid Brodnig pääsi kuitenkin lähemmäksi Pegidan rivistöjä ja kertoo kokeneensa sekä huolta että pelkoa. Mielenosoittajajoukossa näkyi aggressiivisen oloista porukkaa: maastoasuisia ja naamioituneita häiskiä, joilla selvästikin oli yhteyksiä uusnatsikuvioihin.

Kurier-lehden valokuvaaja Jürg Christandl twiittasi: ”Eihän tämä tietenkään mikään Hitler-tervehdys ole. Pojat vain osoittelevat toisilleen Wienin nähtävyyksiä.”

Uusnatsin oloiset häiskät uhkailivat ja tuuppivat toimittajaa ja puhkesivat lopuksi huutamaan kuorossa: Lügenpresse! (”Valhelehdistö!”) Tämäkään ei muuten ole mikä hyvänsä haukkumasana vaan ns. Kampfbegriff, poliittinen termi, jota jo natsit aikoinaan käyttivät – ja jota nykyäänkään ei historiatietoisen ihmisen Saksassa tai Itävallassa sopisi noin vain heitellä.

Tässä yksi ehkä hieman harvemmin esillä ollut huolenaihe: miten käy, jos ”kansaa” edustava joukko (myös Wienin pegidalaiset käyttivät DDR:n loppuaikojen mielenosoittajilta lainattua iskulausetta Wir sind das Volk! ‘Me olemme kansa!’) menettää medialukutaitonsa ja pakenee tykkänään sosiaalisten medioiden lohdulliseen rinnakkaistodellisuuteen?

2.

Samaan aikaan toisaalla eli hieman idempänä julkinen media rakentaa rinnakkaistodellisuutta oikein olan takaa.

Saksan liittokanslerin Unkarin-vierailu, kuten Suomenkin tiedotusvälineissä kerrottiin, nostatti oppositiopiireissä toiveita, joissa ei täysin petytty. Länsi-Euroopan ja Suomenkin viestimissä Angela Merkelin tulkittiin aivan selkeästi arvostelleen demokratian tilaa Unkarissa. Yhteisessä lehdistötilaisuudessa Merkel useampaan otteeseen puuttui Unkarin demokratian epäkohtiin korostaen opposition ja kansalaisjärjestöjen merkitystä. Kylmää kyytiä sai myös pääministeri Orbánin idea ”illiberaalista demokratiasta” (seuraava sitaatti Kettős Mérce -blogissa julkaistun unkarinnoksen mukaan, kun en heti löytänyt saksankielistä transkriptiota originaalista):

Keskustelimme demokratiasta ja demokratian erityispiirteistä, tätä keskustelua pitää vielä syventää, ja viittasin myös henkilökohtaisesti siihen, demokratian juuret ovat aina olleet liberalismissa, liittyneet liberalismiin. Minun puolueellani CDU:lla on aina ollut kolme juurta: kristillis-sosiaalinen, liberaali ja konservatiivi. Näistä meidän kannaltamme muodostuu kansanpuolueen juuristo. Enkä henkilökohtaisesti pysty ymmärtämään, mitä tekemistä sanalla ”illiberaali” on demokratian kanssa.

Orbánin vastaus kannattaa katsoa kokonaisuudessaan tästä videopätkästä.

Jos joku haluaa sanoa, että demokratian on välttämättä oltava liberaali, silloin hän vaatii etuoikeutettua asemaa yhdelle aatejärjestelmälle, ja tätä emme voi sille antaa.

Merkel, joka on kuunnellut tulkkausta kuulokkeistaan naama peruslukemilla, kääntyy nimittäin tässä kohtaa luomaan Orbániin näkemisen arvoisen silmäyksen. (Taannoisen Iltalypsy-ohjelman katsojat muistavat ehkä vielä käsitteen ”karjakon hidas katse”?)

Toisin sanoen: siitä riippumatta, ymmärretäänkö liberalismin tarkoittavan yksilön vapautta ja länsimaisittain ymmärrettyjä ihmisoikeuksia vai Sodoman ja Gomorran turmelusta, aivan selvää on, että yksi Euroopan mahtavimmista johtajista ei yhtään tykkää Unkarin nykyisestä meiningistä ja ilmaisee paheksuntansa niin selvästi kuin sen vanhempi valtionainen voi korkean tason virallisessa viestinnässä kahden periaatteessa ystävällisissä väleissä olevan maan kesken ilmaista.

Oppositiofoorumien hykerrellen selostaessa, miten Merkel läksytti Orbánia – cink.hu-sivustolla László Szily kertoo yksityiskohtaisesti lehdistötilaisuuden kulusta ja toteaa, että Hyytävän Angelan rinnalla nähtiin nöyryytetty pikkupoika Viktor voimattoman kiukun vallassa potkimassa pulpettiaan – Unkarin valtiolliset tiedotusvälineet rakentavat tästä kaikesta aivan toisenlaista kuvaa. Kettős Mérce -blogin mukaan Unkarin ”kuninkaallisen” ykköskanavan uutislähetyksen 13-minuuttisessa paketissa Merkelin osuus oli leikattu minimiin ja kaikki ristiriidat häivytetty. Kaiken huipentaa luova käännös Merkelin ylempänä siteeratusta lausunnosta koskien liberalismin ja demokratian suhdetta. Ensin siteerataan kanslerin vastausta, jonka mukaan ”Viktor Orbán on erinomainen väittelykumppani, joka pystyy tekemään kompromisseja Euroopan yhteyden merkeissä”, ja sitten päästään varsinaiseen asiaan:

Merkel puuttui puheessaan myös tähän: hän ei usko, että liberalismi on demokratiassa ainoa arvo, hänen oma puolueensa on sekä kristillis-sosiaalinen, liberaali että konservatiivi.

Tiedonvälityksen vapaus, sano.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: