Kaipuun sininen kukka

”Sininen kukka” on saksalaisen romantiikan suosikkiaiheita. Ja kun sanon saksalainen romantiikka, en tarkoita Vuoristosairaala-sarjaa vaan hemmoja, joista 90-prosenttisesti englannista käännetyllä kirjallisuudella kasvanut nykypolvi ei varmaan paljoa tiedä. (Käsi pystyyn – ja ihan ylös asti, että tänne Muppet-shown piippuhyllyllekin näkyy – ne, joille semmoinen nimi kuin Novalis sanoo jotain.) Runoilijoille, joille koko maailma ja ympäröivä luonto oli oman ikuisen kaihon ja kaipuun heijastumaa, sininen kukka symboloi metafyysista äärettömyyden ikävää. Toisaalta kaipuun sininen kukka merkitsi myös aivan konkreettista kaukokaipuuta, vapauden kaihoa ja vaellushalua.  Pois puistojen haravoiduilta käytäviltä, kotimaan kultasille teille alppiorvokkeja tai ruiskukkia ihailemaan, niin kuin vaeltavat kisällit aikoinaan, kastautumaan oman kansan kieleen, mentaliteettiin ja muinaisuuteen. 1800-luvun lopulla tästä ajatusmaailmasta nousi Wandervogel-liike, joka sai Saksan ja Itävallan kaupunkien nuoret porvarismiehet reppu selässä etsimään liikuntaa, retkeilyn iloja, raittiita ja yksinkertaisia elämäntapoja. Ja samasta saksalaisesta kansallisromantiikasta nousi sittemmin esimerkiksi Hitlerjugend, johon jäljelle jääneet Wandervogel-ryhmät 1930-luvulla sulautettiin. Sininen kukka on sittemminkin ollut Saksassa konservatiivisen kansallismielisyyden tunnus, hyvässä ja pahassa. Vuoden 1968 opiskelijamellakoitsijat huusivat kuorossa: Schlagt die Germanistik tot, färbt die blaue Blume rot! Lyökää hengiltä saksalainen filologia, värjätkää sininen kukka punaiseksi!

Itävallassa sinistä kukkaa ihaili Georg Heinrich von Schönerer, 1800-luvun lopun saksalais-kansallismielisten aatteiden innokas edistäjä, jota sittemmin on pidetty myös Hitlerin yhtenä tärkeänä oppi-isänä. Schönerer kuului niihin, joiden mielestä monikansallinen Habsburg-monarkia oli aikansa elänyt keskiaikainen rakennelma: kansallisvaltio sen olla pitää, ja kaikki saksalaiset kuuluvat yhteen, ilman slaaveja ja muita ali-ihmisiä – ja myös ilman juutalaisten ylikansallisia verkostoja ja katolisen kirkon kansainvälistä mahtia. Schönerer myös teki ruiskukasta puolueensa symbolin. 1900-luvun alkuvuosina Linzin kaupungin reaalikoulupojat, joukossa myös nuori Hitler, olivat innoissaan Schönererin aatteista, tervehtivät toisiaan vanhalla saksalaisella Heil-tervehdyksellä ja kiinnittivät takinkäänteeseensä ruiskukan. Vuosina 1933-1938, kun natsipuolue ja sen hakaristitunnus oli Itävallassa virallisesti kielletty, ruiskukka, Kornblume, sai toimia aatteen kannattajien keskinäisenä tunnusmerkkinä.

Tämä historia on nyt taas ollut esillä, kun Itävallan vaalien jälkeen uutta valtiopäiväkautta avattaessa äärioikeistolainen FPÖ-puolue, entistä vahvempana, marssi tapansa mukaan avajaisjuhlallisuuksiin ruiskukat rintapielessä. (”Itävallan Kokoomus” ÖVP oli jakanut edustajilleen valkoiset ruusut, sosiaalidemokraateilla oli rintapielessään tietenkin reilun kaupan punaisia ruusuja.) Jälleen kerran poliittiset vastustajat ja jotkut valtakunnalliset tiedotusvälineetkin älähtivät ”natsikukasta”. Puoluejohtaja HC Strache tietenkin kiistää pontevasti kaiken: ruiskukka symboloi vapautta, itsenäisyyttä ja uskollisuutta, siinä kaikki! Tähän ei tietenkään voi muuta kuin todeta, että ikivanha erinäisten hyvien asioiden vertauskuva se on hakaristikin, mutta silti suunnilleen koko maailma sen nähdessään ajattelee ensiksi toista maailmansotaa ja miljoonia viattomia murhattuja ihmisiä. Jokaisen sivistyneen itävaltalaisen luulisi tietävän, mitä ruiskukka poliittisena symbolina tarkoittaa.

FPÖ:n symbolipolitiikka jatkaa siis samaa linjaa, josta taannoisen antisemitistisen pilapiirroksen yhteydessä oli puhe. Käytetään vertauskuvia, joita ei kukaan ole virallisesti rekisteröinyt eikä kieltänyt mutta joiden merkitys on kohderyhmälle aivan selvä. Näin voidaan sekä esittää puhdasta – joskin käsittämättömän tietämätöntä ja kovapäistä – pulmusta niiden suuntaan, jotka eivät natsimeiningeistä tykkää, että samalla antaa selvä merkki niille, jotka tietävät, että hakaristi on lailla kielletty mutta että oikeasti ruiskukka tarkoittaa aivan samaa. Yksinkertaista, ja toimii.

***

Strachen propagandatempaisut ovat itse asiassa olleet niin onnistuneita – pakko sanoa myös taannoisten vaalitulosten valossa – että niitä jäljittelevät myös itäisen naapurimaan kollegat. Taannoinen ”lähimmäisenrakkaus”-kampanja on selvästikin inspiroinut Unkarin Jobbik-puoluetta uuteen imagonpehmennykseen. Samalla kun vielä äärimmäisempi äärioikeisto vaatii vielä radikaalimpaa meininkiä ja on perustanut uuden ”Unkarilainen aamunkoitto” (Magyar Hajnal) -liikkeen (joka ensi töikseen on muun muassa asettunut puolustamaan Kreikassa vangittuja veljespuoluelaisia), Jobbikin johtaja Gábor Vona pehmoilee uudessa mainoskuvassaan (kuva linkitetty tähän 444.hu-uutissivustolta) vieressään sydän, joka muodostuu erinäisistä kauniista sanoista: rakkaus, vapaus, ystävyys, yhteisymmärrys, koti, isänmaa, Jumala, voima, tahto, uskollisuus, rauha, viisaus, usko, hilpeys, nauru, vilpittömyys, totuus… sekä tietenkin UNKARI.

Tästä kuvasta ja sen suhteesta Jobbikin todelliseen sanomaan on mikroblogisti Szarvas laatinut uuden, varsin tyhjentävän version, aineksina ”mustalaiset” (cigányok), ”kommunistit” (kommunisták), ”juutalaiset” 
(zsidóság), ”homot” (buzik) – sekä tietenkin gyűlölet, viha. Kyllä oikein valittu symboli sanoo paljon.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: