Kumpujen kätköistä

Tästä jutusta olen jo vuosia höyrynnyt milloin kenellekin satunnaiselle keskustelukumppanille. On ehkä aika panna se virtuaalipaperille ja siirtyä eteenpäin.

Kyseessä on jo useamman vuoden takainen kirja, Martin Pollackin Der Tote im Bunker (‘Vainaja bunkkerissa’). (Pollack on toimittaja ja kääntäjä, etenkin puolalaisen kirjallisuuden asiantuntija, ja kirjoittanut myös mm. viehättävän kirjallisen matkaoppaan Galitsian menneeseen maailmaan – tulen varmaan vielä kirjoittamaan siitäkin.) Samoin kuin aiemmin mainitsemani Wibke Bruhnsin Meines Vaters Land, Pollackin kirja kuuluu ”natsi-isävainajan jäljillä” -genreen. Kirjoittaja ei itse ehtinyt oppia tuntemaan isäänsä eikä Kolmatta valtakuntaa, jota isä käsittämättömän lojaalisti oli palvellut viimeiseen (tai, kuten Bruhnsin isä, lähes viimeiseen) saakka, ja yrittää nyt kaivaa vuosien unohduksen ja hyssyttelyn alta esiin selitystä siihen, miksi isä toimi niin kuin toimi.

Kirjan otsikon vainaja, Pollackin isä, Gestapon upseeri Gerhard Bast, selvisi hengissä Kolmannen valtakunnan viimeisistä päivistä ja piileskeli syrjäisessä alppikylässä, kunnes rengiksi värväytyneen oudon kulkumiehen kaksintaisteluarvet alkoivat herättää kyläläisten huomiota. Kun hän sitten lähti pakenemaan vuorten yli etelään – Roomassa, katolisen kirkon suojissa, toimi eräänlainen avustusjärjestö, joka auttoi natsirikollisia pakenemaan esimerkiksi Etelä-Amerikkaan – hänet surmasi  oppaaksi värvätty paikallinen mies, kenties ryöstösaaliin toivossa, ja kätki ruumiin vanhan Mussolinin rakennuttaman Alppien puolustuslinjan bunkkeriin, josta se löytyi vasta paljon myöhemmin. Kirjoittajan äiti oli tällä välin palannut ensimmäisen aviomiehensä luo, jonka oli aikoinaan yks kaks jättänyt rakastuessaan komeaan Gestapo-mieheen, ja tämä isäpuoli kasvatti myös Martin Pollackin omana poikanaan ja omalla nimellään.

Vasta vähitellen Pollackille kävi selväksi hänen perhekuvionsa omituisuus: hänellä oli (sittemmin muista syistä ikävää kuuluisuutta saaneessa) Amstettenin kaupungissa isovanhemmat, jotka eivät olleet hänen äitinsä eivätkä kasvattaja-isänsä vanhempia, eivät myöskään hänen sisarustensa isovanhempia. Näihin yksityisiin isovanhempiinsa Martin-pojalla oli lapsena läheinen suhde, joka vähitellen alkoi rakoilla, ja isoäitiin – isoisä oli siinä vaiheessa jo kuollut – välit katkesivat lopullisesti siinä vaiheessa, kun pojanpoika ilmoitti lähtevänsä opiskelemaan slaavilaista filologiaa. Se nimittäin tietäisi todennäköisesti avioitumista jonkun slaavilaisnaisen kanssa, ja tätä isoäiti ei voisi hyväksyä…

Gerhard Bastin vanhemmat eivät koko ikänään suostuneet myöntämään, että heidän poikansa olisi koskaan tehnyt mitään väärää tai rikollista. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, vastaavia tarinoita on Eurooppa täynnä. Eikä yllättävä ole kirjan lopetuskaan: Pollack päätyy joukkohaudan ääreen, jossa lepää viattomia ihmisiä, naisia, lapsia, perheitä, hänen isänsä johtaman Sonderkommandon uhreja. Mutta mielenkiintoista kirjassa oli ennen muuta sen hyvin sentrooppalaisen tien kuvaus, joka aikoinaan oli johtanut Gerhard Bastin natsi-ideologian helmoihin. Siinä missä Wibke Bruhnsin sukukronikassaan kuvaama vauras saksalainen kauppiasdynastia päätyy Hitlerin kannattajiksi silkkaa kunniallista porvarillista saksalaisuuttaan, wilhelmiinistä sotilaallis-isänmaallista lojaalisuuttaan, Bastin suvun poliittisia valintoja ohjailevat Sentroopan kansallisuuspoliittiset jännitteet. Itävalta-Unkarin monikansallinen monarkia ei ollutkaan sellainen monimuotoisuuden suvaitsevaisuusonnela jollaisena sitä joskus on nostalgisesti haluttu nähdä.

Bastin suvun kotiseudulla Ala-Steiermarkissa eli nykyisessä Sloveniassa väestöryhmien suhteet olivat 1800-luvun lopulla jo täysin tulehtuneet. Sloveenit elivät omaa kansallista heräämistään, istuttelivat lehmuksia, lauloivat panslavistisia iskusäveliä ja pitivät esikuvanaan ennen muuta tšekkejä, valtakunnan slaavivähemmistöistä kenties vaurainta ja edistyneintä kansaa. ”Kielirajasaksalaiset” (Sprachgrenzdeutsche) taas näkivät itsensä eurooppalaisen sivilisaation viimeisenä etuvartiona, jonka edessä raja railona aukeaa, ja katselivat kaihoten Saksaan, missä oli sentään saatu aikaan kunnon kansallisvaltio, niin kuin ajan henkeen kuului, toisin kuin tässä ajastaan jälkeen jääneessä ja ajatuksenakin jo tuhoon tuomitussa Habsburg-monarkiassa. Monet saksankieliset kääntyivät luterilaisiksi, koska Luteeruksen usko oli kunnon saksalainen uskonto, katolinen kirkko taas mielisteli sloveeneja. Kummallakin kieliryhmällä oli omat koulunsa, osuuskauppansa, kuoronsa, harrastajateatterinsa ja urheiluseuransa, ja viimeksimainittujen nuoret miehet aina välillä nujakoivat keskenään, mistä kummankin puolen sanomalehdet asianmukaisesti värittäen raportoivat. Arkielämässä saksalaiset ja sloveenit saattoivat kyllä seurustella keskenään – yksi Gerhard Bastin tädeistä meni naimisiinkin sloveenin kanssa, ja perheen sisällä kanssakäyminen sloveeni-lankomiehen kanssa oli täysin korrektia ja ystävällistä. Ryhmien välinen vihanpito oli ikään kuin päällystakki, jonka saattoi riisua hetkeksi yhteiseen pöytään istuuduttaessa. Pöydästä noustessa se sitten taas vedettiin niskaan.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen perhe siirtyi tynkä-Itävallan puolelle. Nuori Gerhard Bast opiskeli Grazissa lakia ja osallistui Burschenschaft-opiskelijajärjestöjen toimintaan, johon kuului kaksintaistelua ja muita miehekkäitä harrastuksia – innostus ampumiseen ja vuoristoretkeilyyn oli perheessä muutenkin jo perintönä – sekä vahva kansallisromanttis-radikaali ideologia. Tästä johti suora tie Hitlerin aatteisiin, joita Bast ja hänen opiskelijatoverinsa kannattivat innolla jo silloin, kun ne 30-luvun Itävallassa olivat lailla kiellettyjä. Anschlussin jälkeen he saattoivat ylpeästi ilmoittaa olleensa koko ajan Hitlerin viitoittamalla tiellä. Ja sodan jälkeen nämä ihmiset, esimerkiksi Gerhard Bastin vanhemmat, saattoivat yhtä keveästi puhdistautua: he eivät ole koskaan olleet natseja, ainoastaan vakaumuksellisia ”kielirajasaksalaisia”. Mikään heidän ajattelussaan ei missään välissä muuttunut: saksalaiset olivat slaavien yläpuolella, juutalaiset lähtökohtaisesti roistoja… Ja kuten jo mainitsin, Pollackin isovanhemmat vakuuttivat kuolemaansa saakka: ”Meidän poikamme ei koskaan tehnyt mitään väärää.”

Juuri nämä saumattomat ideologiset yhteydet ovat minusta kiinnostavinta tässä tarinassa. Hitler ei ollut mikään muukalainen ei-mistään eikä mikään uutta (joskin sairasta ja kauheaa uutta) luova filosofinen lahjakkuus. Natsismi kasvoi vahvasta eurooppalaisesta perinteestä, ja siksi sen kelkkaan oli monien hyvin helppo kiivetä. Yhtä helppoa oli myös nousta kelkasta, kun se oli lopullisesti hajonnut, ja palata yhteisön valtavirtaan. Pollackin tapauksessa se merkitsi esimerkiksi katolista kastetta, joka hoidettiin vähän tavallista myöhemmin, kun pojan piti aloittaa koulutiensä katolisen kirkon ylläpitämässä koulussa. Mieleeni on kirjan kuvauksesta jäänyt se uskomaton luontevuus, jolla Pollackin äiti kertoo koulun vastaanottohaastattelua pitävälle hämmentyneelle papille poikansa olevan gottgläubig, uskonto, jota natsijärjestelmän kukistuttua ei virallisesti enää ollut olemassakaan. (Perinteisiin kirkkokuntiin, katoliseen tai protestanttisiin, kuulumista ei natsipuolueen ja SS:n hierarkiassa ainakaan korkeammilla tasoilla katsottu hyvällä, mutta sosialistinen ateismi ei myöskään käynyt päinsä. Kunnon natsin kuului siis olla gottgläubig, ”Jumalaan uskova”, eli uskoa johonkin ei-juutalaiseen, iki-saksalaiseen Sallimukseen, jonka palvontaan puolue vähitellen kehitti erilaisia omia, esikristillisillä germaanisilla perinteillä maustettuja rituaaleja.) Uskonto on loppujen lopuksi muotoseikka, sekin kuin päällystakki, jonka voi vaihtaa säiden mukaan. Eikä tällainen päällystakki suojele siltä pahuudelta, joka on liian lähellä, omassa itsessämme ja omissa juurissamme.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: