Olipa viikonloppu!

Toukokuu 20, 2019

Huh huh.

Itävallassa on nähty sopivasti eurovaalien alla melkoinen poliittinen näytelmä. Pienemmän hallituspuolueen pitkä ”yksittäistapausten” eli lain ja poliittisen moraalin rajoja koetelleiden möläytysten ja lipsahdusten sarja (tai paremminkin perinteisen oikeistopopulismin ikiliikkujan pyöritys) päättyi edellisessä postauksessani kuvailtujen ns. Ibiza-videoiden julkituloon. ”Perusitävaltalaisten” eli Vapauspuolue FPÖ:n johtaja, varaliittokansleri HC Strache sekä parlamenttiryhmänjohtaja Johann Gudenus olivat kesällä 2017 astelleet iloisesti suoraan piilokamera-ansaan ja puhuneet siellä läpiä päähänsä. Asiaan oli osuutta sekä alkoholilla että testosteronilla. (Jossakin kohtaa näissä tallenteissa ilmeisesti kuuluu, miten Strache kuiskaa venäläisen oligarkin sukulaisena esiintyneestä naisesta Gudenukselle: Bist du deppert, die ist scharf!, eli vapaasti suomentaen “on muuten helkkarin kuuma kissa!”)

ibiza

Pysäytyskuva kohuvideosta. Strache (edessä) polttaa ketjussa, takana istuvat Gudenus ja hänen serbialainen vaimonsa, kutsujen emäntä istuu edessä selin katsojaan, useimmissa kuvissa häntä ei näy laisinkaan. Pöydällä näkyy kaikenlaisia virvokkeita, Strache itse on kertonut tunnelman olleen ”kosteanhilpeä” (feuchtfröhlich). Joissain kuvissa pöydällä näkyy myös jotakin, mitä on tulkittu valkoiseksi viivaksi…

Hunaja-ansan virittäjää ei vieläkään tiedetä. Aineiston arvioineet ja julkaisseet saksalaiset lehdet Süddeutsche Zeitung ja Der Spiegel eivät tietenkään paljasta lähdettä, mutta spekulaatioissa on mainittu muun muassa aktionisti-taiteilijaryhmä Zentrum für politische Schönheit ‘Poliittisen kauneuden keskus’. Tiedossa ei myöskään ole, miksi videoaineisto julkistettiin vasta nyt – oliko jokin taho ensin suunnitellut kiristävänsä Strachea (tai jopa kiristänytkin) ja vasta myöhemmin päättänyt vuotaa videon julkisuuteen? Joka tapauksessa Strache ja Gudenus puhuivat itsensä pussiin, antoivat ymmärtää olevansa valmiita lahjontaan, rahanpesuun ja – vuoden 2017 parlamenttivaalien alla – äänestäjien manipulointiin sekä havittelevansa median herruutta Unkarin Orbánin malliin. Strache myös möläytteli varsin rankkoja väitteitä sosiaalidemokraattien silloisesta johtajasta Christian Kernistä (”alaikäisten kanssa Kapkaupungissa”) sekä nykyisestä hallituskumppanistaan, konservatiivipuolue ÖVP:n johtajasta, liittokansleri Sebastian Kurzista (”seksiorgioita takahuoneessa”).

Videon sisältö ei yllätä vähääkään, mutta siitä kyllä yllätyin, miten nopeasti tapahtumat sitten etenivät. Ensin varaliittokansleri Strache ilmoitti eroavansa välittömästi ja siirtävänsä puoluejohtajan tehtävät varamiehelleen, taannoisissa presidentinvaaleissa hyväksi kakkoseksi nousseelle ministeri Norbert Hoferille. Sitten odoteltiin muutaman tunnin ajan, mitä tekisi Schweigekanzler [‘vaikeneva liittokansleri’] Kurz, joka monien mielestä liian usein on väistänyt vastuutaan ja jättänyt reagoimatta tähänastisiin ”yksittäistapauksiin”. Sikäli kuin sisäministeri Kicklin Facebook-postaukseen on uskominen, näiden iltapäivän tuntien aikana Kurz ja Hofer väänsivät kättä siitä, jatkuisiko ÖVP:n ja FPÖ:n hallitusyhteistyö, ja avainkysymyksenä oli sisäministeriö. ÖVP halusi sisäministerin postin itselleen, Kickl olisi siirretty johonkin toiseen ministeriöön, mutta tätä ”lehmänkauppaa”, näin Kickl, FPÖ ei hyväksynyt. Siispä Kurz päätti kaataa koalition. Uudet vaalit järjestetään mahdollisimman pian, mikä tarkoittanee syyskuun alkua, elokuussahan kaikki itävaltalaiset ovat lomilla. Strachen liikuttavan anteeksipyyntö- ja jäähyväispuheen jälkeen myös Johann Gudenus on ilmoittanut sekä eroavansa FPÖ:stä että luopuvansa kansanedustajanpaikastaan.

HC Strachen poliittinen ura näyttäisi siis olevan lopussa. Viikonlopun aikana Itävallan mediaan ilmestyi jo poliittisia muistokirjoituksia nykyisistä puoluejohtajista pitkäaikaisimmalle. Erityisesti suosittelen saksantaitoisille uutistoimittaja Armin Wolfin, myös FPÖ:n poliitikkojen tiukan vahtikoiran, blogia. Wolf tapasi Strachen ensi kertaa jo vuonna 2005, kun Jörg Haider oli lähtenyt hajonneesta FPÖ:stä omille teilleen oman ”sinisen tulevaisuutensa” BZÖ:n (Bündnis Zukunft Österreich) kanssa – jonka sirpaleista sitten Haiderin kuoltua merkittävin osa palasi FPÖ:n helmoihin. Jäljelle jääneen FPÖ:n johtoon oli noussut vielä nuori ja timmi Strache. Wolf kertoo taustatutkimuksia tehdessään hämmästelleensä, miten hienosti Strache kotisivullaan kuvaili lempikirjaansa, kiistellyn saksalaisen oikeistokansallismielisen ajattelijan Ernst Jüngerin teosta Der Waldgang. Raskaslukuinen kirja ja taitavasti kirjoitettu analyysi eivät oikein sopineet kuvaan – Strache, siviiliammatiltaan hammasteknikko, ei ole älykkö eikä lukumiehiä, hänellä ei ole edes ylioppilastutkintoa. Nopea nettihaku paljasti Wolfille, että teksti oli itse asiassa erään Itävallan äärioikeistopiireissä tunnetun journalistin kynästä, ja tämän hän myös haastattelussa heitti Strachelle päin naamaa. Plagiointisyytökset saivat Strachen ensin raivostumaan ja kiistämään kaiken, sitten selittelemään ja lopuksi syyttelemään Wolfia epäreilusta pelistä.

Sama kuvio, näin Wolf, on toistunut sittemminkin. Strache käyttäytyy kuin mahtaileva teinipoika.

Hänellä on kohtalokas taipumus huomattavan epäkypsiin virhesuorituksiin sekä arveluttavan alikehittynyt arviointikyky. Ja aina jäädessään kiinni hän turvautuu mitä mielikuvituksellisimpiin ”selityksiin”.

Tälle Wolfilla on sumeilemattoman keittiöpsykologinen selitys. Vaatimattomissa oloissa kasvanut työtätekevän yksinhuoltajaäidin poika (Strachen isä hylkäsi perheensä pojan ollessa kolmivuotias) on koko ikänsä kärsinyt jonkinlaisesta alemmuuden tai ulkopuolisuuden tunteesta ja etsinyt hyväksyntää, symbolista perhepiiriä ja isähahmoa. Nämä löytyivät ensin kouluaikojen urheiluharrastuksista, sitten uusnatsien taisteluharjoitusleireiltä (joita Strache on myöhemmin vähätellyt pojannulikoiden ”värikuula-ammunnaksi”) sekä iltakouluaikoihin koululaisten Burschenschaftista, jossa Strachekin pääsi miekkailun ja Suur-Saksa-romantiikan makuun. Tämän tiukan, poikien pukuhuoneen hieltä haisevan toveruushengen Strache toi myös johtamaansa FPÖ:hön. Lähipiiri arvosti hänen sitoutuneisuuttaan, uskollisuuttaan ja solidaarisuuttaan. Sitkeällä uurastuksella Strache nosti FPÖ:n jälleen Haiderin ja tämän ”opportunististen” toverien jälkeensä jättämistä raunioista, mutta silti suuri osa poliittista establishmenttia nyrpisteli nenäänsä hänen kovaotteiselle ja rahvaanomaisuutta kaihtamattomalle linjalleen.

Poliittinen eristys päättyi ”turkoosi-sinisen” hallituskoalition syntyyn joulukuussa 2017. Strachesta tuli varaliittokansleri, joka Wolfin mukaan nautti liikuttavan vilpittömästi uudesta valta-asemastaan. Keltalehti Kronen Zeitungin etusivuilla paistatteleva Strache oli nyt yllättävän kompromissivalmis, suostui nyt odottamattoman auliisti pyytelemään anteeksi ja ottamaan etäisyyttä aina ”yksittäistapausten” iskiessä, avoimesti tuomitsemaan natsismin perinnön ja sanoutumaan siitä irti. Kenttäväen kovalinjaisemmat syvät rivit alkoivat hermostua ja ilmaista tyytymättömyyttään liian sisäsiistiksi muuttuneeseen Stracheen. Ilmeisesti tähän Strache reagoi äskettäin käyttämällä Kronen Zeitungin haastattelussa sanaa Bevölkerungsaustausch, ‘väestönvaihto’ – tämä kohua nostattanut ilmaus kuuluu äärioikeiston kielenkäyttöön ja viittaa salaliittoteoriaan, jonka mukaan jotkut pahikset suunnittelevat Euroopan valkoihoisen kristityn väestön ”korvaamista” mustanpuhuvilla muslimeilla. Sana oli tarkoitettu signaaliksi omille kannattajille: ollos huoleton, poikas valveill’ on!

Keskelle tätä kriisinpoikasta tömähti sitten Ibiza-videoskandaali. Hetken ajan Strache väläytti aikuista ja vastuuntuntoista puolta itsestään; jäähyväispuhe oli vilpittömän anteeksipyytävä, kyynelsilmäinen anteeksipyyntö vaimolle suorastaan liikuttava. (Viisikymppinen Strache on toista kertaa naimisissa ja vuodenvaihteessa syntyneen pikkupojan ”nuori” isä.) ”Järkiintyminen” ei kuitenkaan kestänyt kauaa. FPÖ:n sisällä kuulemma jo pohdiskellaan, voisiko Strache kuitenkin jäädä Wienin FPÖ:n johtoon. Ja rakkaalla, puolueen sisäisessä viestinnässä tärkeää osaa esittävällä Facebook-seinällään Strache sitten vain puolitoista vuorokautta eronsa jälkeen julistaa, käyttäen Kurt Waldheimin presidentinvaalikampanjassaan tunnetuksi tekemää uhmakasta iskulausetta: ”No nyt sitä vasta!”

Nyt on edessä sen pohdiskelu, ketkä FPÖ:n ministerit poistetaan välittömästi palleiltaan, ja erityisesti polttopisteessä on sisäministeri Kickl, FPÖ:n pitkäaikainen kampanja-aivo ja spindoctor, jonka eroa on säännöllisin mielenosoituksinkin vaadittu jo pitkään. ÖVP ilmeisesti vaatii Kicklin eroa, FPÖ taas uhkaa edelleenkin, että siinä tapauksessa lähtevät kaikki.

Perusitävaltalaisten sekoilun ja siitä seuraavien välienselvittelyjen varjoon uhkaa jäädä liittokansleri Kurzin rooli. Politiikan ihmepoika Kurz nosti pari vuotta sitten henkilökohtaisella viehätysvoimallaan ja unelmavävyn olemuksellaan ukkoutuvan ja kannatuskriisissä rämpivän ÖVP:n takaisin gallupien kärkeen, ohi sitä ennen johdossa porskuttaneen FPÖ:n, ja voi siten esiintyä tavallaan demokratian ja poliittisen kunniallisuuden pelastajana. (Niin, ehkä tämä tosiaankin on niin raadollista: Strache oli pitkään puoluejohtajista ”se ainoa, joka ei ole vanha ja ruma”, pari vuotta sitten tämän manttelin peri Kurz, samaan aikaan kun Strache tunnollisesta salilla ja solariumissa käymisestään huolimatta alkoi vanheta, plösähtää ja käyttää silmälaseja.) Mutta ÖVP:n johtoon noustessaan Kurz teki samalla kansleriudestaan henkilökohtaisen projektin, ja kriitikkojen mukaan myös hänen koalition kaatumisen yhteydessä pitämänsä puhe on pelkkää ”minä, minä, minää”.

Saksantaitoisille suosittelen Falter-lehden julkaisemaa Natascha Stroblin analyysia Kurzin puheesta. Se oli nimittäin varsin ovelasti rakennettu. Kurz asettuu ensin meidän tavallisten pöyristyneiden kansalaisten joukkoon hämmästelemään tätä FPÖ:n meininkiä ja koko järkyttävää tilannetta – vaikka itse asiassa hänen on täytynyt tietää kypsymässä olevasta katastrofista jo hieman pitempään, ja hän on myös hieman kryptisesti todennut, että ”se, että on epäselvää, miten hallituskelpoisia FPÖ:n toimijat ovat, on aina ollut selvää”. (Siis: Kurz on aina tiennyt, että populisteista ei ole hallitusvastuuta kantamaan, mutta tärkeämpää oli itse päästä kansleriksi.) Sitten alkaa sympatiankeruu ja nostalgianheruttelu: tämän hallituskoalition käynnistyessä oli kaikki hyvin, kammottava ÖVP:n ja demarien suurten koalitioiden jämähtäneisyyden aika oli lopultakin ohi, ja se oli tietenkin Kurzin ansiota. Samalla Kurz kaivaa esille ns. Silberstein-jutun eli edellisten parlamenttivaalien alla sosiaalidemokraattien (SPÖ) mainetta tahranneen yhteistyön likaisten vaalitemppujen asiantuntijan kanssa. Toisin sanoen: kaikki muut puolueet ovat pahoja, vain hohtavahaarniskainen Kurz edustaa ”politiikan” sijasta ”kansan” puolella olevaa hyvää voimaa. Lopuksi kerätään myötätuntopisteitä Kurz paralle, joka on koko ajan kärsinyt tämän itse asiassa kelvottoman hallituskumppanin rinnalla yhteiskuntarauhan ja vakauden nimissä, kunnes oli pakko todeta, että liika on liikaa, ja tehdä kipeä päätös. Yhyy.

Vasemmistoliberaalin Frankfurter Rundschaun palstoilla Stephan Hebel tiivistää: Kurz edustaa oikeistopopulismin ”porvarillista” versiota. Siihen kuuluu johtajakultin rakentaminen – tämä vahva, puhdas mies tietää parhaiten, mitä tarvitaan – demokraattisen vuoropuhelun sijasta. Ja tältä kannalta selvää on myös, että toista kukkoa ei populismin tunkiolle mahdu. Kurzin päämääränä on ollut tehdä samat asiat kuin Strache – kerätä naiiveimman äänestäjäkunnan suosiota tiukalla maahanmuuttopolitiikalla ja samalla kyykyttää köyhiä – mutta sivistyneesti, euroooppalaisesti ja täydellisen sisäsiististi, ilman natsirasitteita, avorasistista öyhötystä, Putinin nuoleskelua tai yksityiselämän sekoiluja. Toistaiseksi tämä näyttää toimineen hyvin. Vaarana on, väittää Hebel, että tällä tavalla populismi valtaa ja mädättää myös politiikan maltillisen keskustan.

***

Lopuksi vielä kurkistus itärajan taakse. Ibiza-videoskandaalin tultua julki Unkarissa hallituksen käsissä olevalta medialta kesti jonkin aikaa reagoida siihen, mitä ”lankomiesten” (sógorok on termi, jota unkarilaiset mielellään käyttävät itävaltalaisista) maassa oli tapahtunut. Hallituksen kaatumisesta ja ennenaikaisista vaaleista uutisoitiin niukasti, toki antaen tilaa Strachen syytöksille poliittisesta ajojahdista. Valtion yleisradioyhtiön uutissivusto hirado.hu muistuttaa, että kaikesta huolimatta FPÖ ei ole menettänyt kansansuosiotaan tykkänään vaan tuoreimpien mittausten mukaan vain (!) 5 prosenttiyksikköä kannatuksestaan. Hallituksen propagandatuutiksi muuttunut Origo-sivusto puolestaan tietää (viitaten yllä mainittuun sisäministeri Kicklin Facebook-kirjoitukseen, jonka unkarinnos julkaistiin Mandiner-sivustolla), että kaiken takana ovat ”maahanmuuttomieliset”, joita Kicklin ja FPÖ:n tiukka maahanmuuttovastainen linja ei miellyttänyt… Riippumattomassa unkarilaismediassa ja somessa sitä vastoin on vallinnut kitkeränriemukas tunnelma. Kitkerän siksi, että vahingoniloa Itävallan populistien mahalaskun johdosta on värittänyt kateellinen itsesääli: ”noinhan se menee sivistyneissä demokraattisissa maissa, vaan toisin on meillä”.

Yksi Unkari-aspekti tähän Ibiza-skandaaliin liittyy. Kohuvideolla Strache sanoo suoraan haluavansa muuttaa Itävallan mediamaiseman Orbánin mallin mukaiseksi, ja toisessa yhteydessä hän mainitsee mahdollisena sijoittaja-yhteistyökumppanina itävaltalaisen liikemiehen Heinrich Pecinan, “joka 15 viime vuoden aikana on ostanut kaikki Unkarin lehdet ja hoidellut ne Orbánin käsiin”. Pecinan nimi oli todellakin esillä viimeksi näyttävästi syksyllä 2016, jolloin hänen avustuksellaan hoidettiin viimeisen merkittävän riippumattoman päivälehden Népszabadságin lakkauttaminen. Mitäpä kommentoi Orbán tähän, että hänen nimensä vedetään mukaan naapurimaan hallitusta heiluttavaan skandaaliin? Ei mitään. Näin ilmoitti lehdistölle hänen tiedottajansa Bertalan Havasi (eikä kai tässä yhteydessä tarvinne muistuttaa siitä kleptokratia-bisnesverkostosta, joka Orbánin ympärillä pyörii):

Pidämme varaliittokansleri Strachen eroa Itävallan sisäisenä asiana, eikä hallitus halua kommentoida sitä. Olemme myös useampaan otteeseen tehneet selväksi, että Unkarin hallitus ei puutu liike-elämän asioihin, ei siten myöskään median omistajien päätöksiin.

 

Mainokset

Natsahtelua ja trumputusta

Toukokuu 18, 2019

Kuka tietää, mikä tämä on?

 

Se on vanhan germaanisen riimuaakkoston (ns. vanhemman Futharkin) merkki, muun muassa kreikkalaisen omega-kirjaimen sukulainen (kaikki aakkoskirjaimistothan palautuvat samaan foinikialaisten keksintöön), joka tunnetaan nimellä odal tai othala. Riimukirjaimen nimi viittaa etymologisesti ’perintöön’ tai ’polveutumiseen’, ja natsit – jotka muutenkin tarttuivat luovalla innolla kaikenlaiseen muinaispohjoismaiseen ja muinaisgermaaniseen mytologiaan – käyttivät sitä tämän mukaisissa yhteyksissä, esimerkiksi Hitler-Jugendin sekä ”Rotu- ja asutusviraston” (Rasse- und Siedlungshauptamt; tämä laitos huolehti muun muassa SS-miesten ja heidän avioliittojensa rotupuhtauden valvonnasta) tunnuksissa. (Ainakin Saksassa näiden tunnusten käyttö on, monien muiden natsisymbolien tapaan, erityisellä lailla nimenomaisesti kielletty.)

Uusnatsipiireissä Odal-riimu on suosittu kuva-aihe. Itävallassa sitä käyttää teostensa signeeraamiseen taiteilija Manfred “Odin” Wiesinger, selittäen, että kyseessä on vain hänen nimikirjaimiinsa OW perustuva graafinen sommitelma… Tämä herra Wiesinger on viime päivät ollut Itävallan uutisotsikoissa merkillisen kulttuuripoliittisen väännön yhteydessä. Kolme vuotta sitten hän tuli Itävallan presidentinvaalien yhteydessä tunnetuksi oikeistopopulistisen FPÖ:n presidenttiehdokkaan Norbert Hoferin lempitaiteilijana, nyt FPÖ ehdotti häntä jäseneksi Ylä-Itävallan osavaltion kulttuurilautakuntaan (Landeskulturbeirat), jonka tehtävänä on erityisesti huolehtia osavaltion lakisääteisistä taidehankinnoista. Perusitävaltalaisten piirien ulkopuolella tästä ei olla lainkaan innoissaan. Ei myöskään siitä, että Ylä-Itävallan osavaltion taidekokoelmiin on ostettu kaksi Wiesingerin teosta – pienimuotoisia, musiikki- ja soitinaiheisia kuvia ns. Mozart-sarjasta – ja kaiken lisäksi vähän niin kuin tuttavankauppaa ja takaoven kautta, ilman virallista lautakunnan suositusta.

Manfred Wiesingerin taiteilijanimi Odin juontuu hänen Burschenschaft-taustastaan. Burschenschaftit, tai ainakin niiden tunnetuin tyyppi (on olemassa myös maltillisempia, taistelemattomia ja poliittisiin äärimeininkeihin etäisyyttä ottavia Burschenschafteja), ovat, tuota, kansallismielisiä opiskelijajärjestöjä. Niiden perinteisiin kuuluu kaljanjuontia, koppalakkiunivormuja ja eräänlaista miekkailua, jossa asiaan kuuluu kasvoihin haavoittuminen: kaksintaisteluarvet (Schmiss) poskissa ovat kunnia-asia. ”Kansallismielisyys” puolestaan on romanttista saksalais-kansallismielisyyttä, joka edustaa sitä samaa perinnettä, mistä natsismikin nousi, ja toisinaan edelleenkin flirttailee varsin avoimen uusnatsismin kanssa. Burschenschaft-taustainen akateeminen äärioikeisto pitää nykyään valtaa myös Itävallan FPÖ:ssä.

”Odin” Wiesingerin tuotanto on rehellistä näköistaidetta, täysin vailla postmodernia tekotaiteellista ”rappiota”, ja vie katsojansa suoraan Kolmannen valtakunnan esteettisten ihanteiden maailmaan. Hän on maalannut muotokuvia, maisema- ja kukka-aiheita (tietenkin ruiskukkia), mutta myös germaanisen mytologian hahmoja sekä fantasiakuvia kauniista arjalaisista lapsista ja naisista…

”Saksalaisuuden kukoistuksen ja sen rakastettavan olemuksen puolesta.”

… sekä jykeväleukaisia saksalaisia sotilaita ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikaisissa univormuissa. Uusnatsien kuvioissa Odin on tunnettu hahmo, hänen kuvituksiaan ilmestyy äärioikeistolaisissa julkaisuissa, ja Linzissä järjestettyyn äärioikeistolaisten ”Euroopan puolustajien” kongressiin hän maalasi kuvasarjan nimeltä Endsieg, ‘Lopullinen voitto’. Hänen tuotantoaan markkinoidaan yksityisten kanavien kautta sekä italialaisessa ”Thule”-galleriassa, joka tunnetaan natsiaiheisten koriste- ja muistoesineiden markkinapaikkana – Italiassa tätä koskeva lainsäädäntö on paljon löyhempää kuin Saksassa ja Itävallassa, missä natsisymboliikasta todellakin on säädetty yksityiskohtaiset kieltolait. Monien aatetoveriensa tapaan Odin on aktiivinen sosiaalisessa mediassa, ja hänen näppäimistöltään rapsahtelee varsin tymäkkää tekstiä. Tällä hetkellä esimerkiksi päivitellään hänen möläytystään Wienin kuvataideakatemian rehtorista Eva Blimlingeristä: “ruma, tyhmä lihakimpale” (hässliches und dummes Stück Fleisch).

Mutta taide sikseen, sillä FPÖ:n hallitustaivalta reunustaneet ”yksittäistapaukset” ovat juur’ikään huipentuneet oikein kunnon skandaaliin. Saksalaiset lehdet Süddeutsche Zeitung ja Der Spiegel saivat äskettäin haltuunsa video- ja äänitallenteita, joiden aitous on nyt tarkistettu ja sisältö analysoitu. Ne ovat peräisin Ibizalta, jonkun varakkaan henkilön hulppeassa huvilassa heinäkuussa 2017, Itävallan parlamenttivaalien alla järjestetystä tapaamisesta, johon osallistuivat FPÖ:n johtaja HC Strache, FPÖ:n parlamenttiryhmän johtaja Johann Gudenus vaimoineen, joku saksaa puhuva mies sekä nainen, joka puhuu videolla englantia ja venäjää. (Gudenuksella on tunnetusti hyvät Venäjä-suhteet; hän on opiskellut Venäjällä, puhuu kieltä sujuvasti ja on vieraillut Krimin valtauksen jälkeisen kansanäänestyksen ”demokraattisuutta” valvomassa.) Nainen kertoo olevansa Aljona Makarova, Putinin lähipiiriin kuuluvan venäläisen oligarkin sukulaistyttö, joka aikoo sijoittaa (ilmeisesti alkuperältään kyseenalaisia) rahavarojaan Itävaltaan. Hän haluaisi ostaa osuuden suositusta keltalehti Kronen Zeitungista ja olisi valmis tämän lehden avulla tukemaan FPÖ:n poliittisia pyrkimyksiä. Siitä hyvästä hän tietenkin odottaa vastapalveluksia.

Strache ja Gudenus tosin vakuuttelevat, etteivät suostu tekemään mitään laitonta, eikä mikään todista, että he olisivat todellakin saaneet puolueensa vaalityöhön hämäräperäistä venäläistä rahaa. Silti he ovat ilmeisesti heitelleet naiselle varsin mielenkiintoisia ideoita: kunhan FPÖ pääsee hallitukseen (kuten sittemmin pääsikin), niin valtion rahoittamat rakennustyöt voitaisiin ohjata venäläisen naisen ja hänen kumppaniensa perustamille firmoille ja hintoihin puhaltaa sopivasti ilmaa. Venäläistä rahaa voitaisiin myös toimittaa FPÖ:lle ”riippumattoman, yleishyödyllisen” yhdistyksen kautta, tai ”Makarovalla” ja hänen edustamillaan tahoilla voisi olla mahdollisuus päästä mukaan Itävallan pelibisnekseen. Mielenkiintoista on ennen kaikkea, että Strache kertoo videolla haluavansa panna Itävallan mediamaiseman uusiksi Unkarin mallin mukaan; perusitävaltalaisten taistelusta riippumatonta mediaa ja etenkin yleisradioyhtiö ORFin tiukkoja uutistoimittajia vastaan on täälläkin ollut jo puhetta.

Video- ja ääninauhoitteet on ilmeisestikin tallennettu salaa, mutta saksalaisten toimittajien haastattelemat asiantuntijat vakuuttavat, että ne ovat aitoja: manipuloinnin mahdollisuus on käytännössä täydellisesti poissuljettu. Lähdesuojaan vedoten Süddeutsche Zeitung ja Spiegel eivät paljasta, keneltä tallenteet ovat peräisin. Ilmeisesti tieto Ibizan tapaamisesta on kuitenkin joissakin piireissä ollut jo liikkeellä. Huhtikuussa, kun Itävallassa jaettiin paikallista Venlaa eli tv-palkinto Romya, saksalainen koomikko Jan Böhmermann vitsaili tilaisuuteen osoitetussa videoviestissään olevansa parhaillaan ”melkoisessa kokkeli- ja Red Bull -pöllyssä parin FPÖ-liikekumppanin kanssa venäläisen oligarkin huvilassa Ibizalla” neuvottelemassa Kronen-Zeitungin haltuunotosta. Strache ja Gudenus myöntävät, että tämmöinen illanvietto Ibizalla ”kosteanhilpeässä lomatunnelmassa” todellakin tapahtui, mutta molemmat vakuuttavat koko ajan korostaneensa, että mihinkään laittomuuksiin ei tule ryhtyä.

Toistaiseksi ei liene mitään tietoa siitä, että tämä ”kosteanhilpeä” tapaaminen olisi oikeasti johtanut mihinkään lainvastaisiin tai päivänvaloa kestämättömiin toimiin. Strachen mahdollisina sponsoreinaan mainitsemat itävaltalaiset suuryritykset vakuuttavat, että eivät ole tukeneet FPÖ:tä suoraan saati ”yleishyödyllisten järjestöjen” kautta. ”Aljona Makarova” oli luultavasti houkutuslintu, arvelee Süddeutsche Zeitung, ja mahdollisesti koko tapaaminen olikin lavastettu vain ansaksi FPÖ-miehille. Joka tapauksessa he kävelivät iloisesti tähän ansaan ja kertoivat piilokameran kuullen olevansa valmiita jonkinlaiseen vilunkiin. Erityisen hyytävältä kuulostivat Strachen suunnitelmat vapaiden tiedotusvälineiden ”orbánisoimisesta”. ”Journalistit on tämän planeetan suurimpia huoria”, toteaa Strache jossain kohdassa nauhoitusta.

Oli miten oli, Strache ja kumppanit vaikuttavat olleen aivan valmiita jonkinlaiseen kyseenalaiseen diiliin venäläisten kanssa vaalikampanjansa edistämiseksi. Väkisinkin ajatukset singahtavat rapakon taakse ja Trumpin paljon veivattuihin Venäjä-kytköksiin. Mahtaakohan tästäkin jutusta lopulta koitua vain paljon porua mutta vähän villoja? Virallista lausuntoa ei liittokanslerinvirastosta ole vielä tullut; liittokansleri Kurz ilmeisesti keskustelee asiasta pienemmän koalitiokumppaninsa kanssa ennen kuin ilmoittaa mitään julkisuuteen. Der Standard -lehden mukaan FPÖ:ssä pidetään mahdollisena jopa, että Strache ja Gudenus joutuisivat eroamaan. Tällöin puoluejohtajaksi saattaisi nousta taannoinen presidenttiehdokas Norbert Hofer. Vielä mielenkiintoisempaa on, jatkaisiko Kurz hallitusyhteistyötä uuden FPÖ-johtajan kanssa vai seuraisiko tästä hallituksen hajoaminen ja uudet vaalit. Mutta eipä riennetä asioiden edelle.


Lankomiesten kesken

Toukokuu 5, 2018

Unkarilaiset nimittävät usein itävaltalaisia leikillisesti “langoiksi” (sógorok, a mi sógoraink), viitaten tällä näiden kahden kansakunnan läheiseen suhteeseen: ei olla ns. verisukulaisia kansallisromanttis-metaforisessa mielessä mutta jossain mielessä samaa perhettä kuitenkin. Vaikka jonkinlaista historiallista kaunanpoikasta on tiettyjen piirien ajatusmaailmaan jäänyt myös Habsburgien monisatavuotiselta valtakaudelta (tähän viittaa nykyään esimerkiksi historiallinen termi labanc, aikoinaan Wienin vallanpitäjien kanssa kollaboroineista unkarilaisista käytetty haukkumasana), nykyään itävaltalaiset on kuitenkin paljon helpompi nähdä positiivisessa valossa kuin muut naapurikansat, jotka kaikki saivat Trianonin rauhassa 1920 isoja kimpaleita vanhasta Suur-Unkarista ja panivat toimeen erilaisia sortotoimia näille alueille jääneitä unkarilaisvähemmistöjä kohtaan. (Näille sortotoimille toki aiheen olivat antaneet 1800-luvun lopun unkarilaistamispolitiikka ynnä muut historialliset kaunat. Tämä on pitkä ja mutkikas tarina.)

Itävaltalaiset tosin saivat 1920 Unkarin länsirajalta suikaleen, nykyisen Itävallan Burgenlandin maakunnan, jossa asui pieni unkarilaisvähemmistö, mutta tämä on painanut vaa’assa vähemmän kuin se, että Itävaltaan on aina ollut mukava lähteä ostosmatkoille tai töihin. Tai että Itävalta vuonna 1956 auttoi ja vastaanotti tuhansia Unkarin kansannousun kukistajien alta länteen pakenevia unkarilaisia. Itävaltalaisille taas unkarilaiset ovat vähän kuin suomalaiset ruotsalaisille: entisten itäisten valtakunnanosien käsittämätöntä kieltä mongertavat puolimongolit on alettu nähdä ei vain söpön ja positiivisen eksoottisina vaan loppujen lopuksi samanlaisina valkoisina eurooppalaisina kuin mekin, moniin oudompiin maahanmuuttajaryhmiin verrattuina. (Siihen tosin on vielä matkaa, että ymmärrettäisiin tämän itäisen naapurikansan kuuluvan myös oman maan vanhaan asutushistoriaan ja väestökoostumukseen.)

Nykyisessä poliittisessa tilanteessa Itävalta ja Unkari ovat sekä samalla että eri puolella Euroopan rajalinjoja. Itävalta on perinteisesti seuraillut Saksaa, toista EU:n tärkeimmistä keskusmahdeista, enemmän kuin itäisiä naapureitaan entisen rautaesiripun takana. Jonkinlaisia yhdistäviä tekijöitä alkoi kuitenkin löytyä enemmänkin, kun vuoden 2015 pakolaiskriisin aikaan ihmisvirrat saapuivat molempien rajoille. Ensin Itävaltaan Unkarin kautta – Orbánin hallitus siis ”suojeli Unkaria” kuskaamalla kasautuneet pakolaismassat busseilla ja junilla Itävallan rajalle naapurimaan viranomaisten ja ihmisoikeusjärjestöjen huoleksi. Ja sitten suoraan Itävallan etelärajalle – kun Orbánin hallitus ”suojeli Eurooppaa” kääntämällä pakolaisvirran suoraan naapurien niskoille – missä lopulta oli ryhdyttävä jonkinlaisiin rajansulkutoimiin: a Türl mit Seitenteilen‘ovi jossa on sivuseinät’, niin kuin silloinen liittokansleri Faymann vähän onnettomasti Itävallan raja-aitahanketta kuvaili. Lopulta Itävallassa vaihtui hallitus, ja valtaan nousi oikeisto-äärioikeistokoalitio. Tätä vallanvaihdosta siivitti – paitsi kyllästyminen vuosikymmenet vallassa olleisiin punamustiin (sosiaalidemokraattien SPÖ ja oikeistokonservatiivinen ÖVP) koalitioihin – ennen kaikkea pakolaiskriisin lietsoma ”maahanmuuttokriittinen” (muukalaisvihainen ja rasistinen) populismi.

Nyt siis Itävaltaa hallitsee oikeiston uuden tulevaisuustoivon, ihmepoika Sebastian Kurzin johtama ja kasvonsa pessyt (myös tunnusvärinsä mustasta turkoosiksi vaihtanut) ÖVP, apunaan äärioikeistopopulistinen FPÖ. Kuten odottaa sopii, tämä hallitus kyykyttää köyhiä ja kerää populistista kannatusta kiristämällä maahanmuuttopolitiikkaa. Kurz, joka itse ennen liittokansleriksi nousuaan toimi ulkoministerinä ja sitä ennen kotouttamisasioiden valtiosihteerinä, on muuttunut suvaitsevaisesta monikulttuurisuuden ymmärtäjästä entisen hallituksen ”liian lepsun” maahanmuuttopolitiikan arvostelijaksi (siis saman politiikan, jota itse oli tekemässä). FPÖ puolestaan – vaikka puolueen sisällä valta onkin siirtynyt akateemisen Burschenschaft-porukan, äärioikeistolaisen yliopistoeliitin käsiin – esiintyy yhä tavallisen perusitävaltalaisen kansan puolueena, jonka poliittisena voimanlähteenä tuntuu yhä olevan lähinnä muukalaisviha.

Unkarin vallanpitäjät ovat odotetusti olleet innoissaan Itävallan kehityksestä. Tammikuussa Wienissä vieraillessaan pääministeri Orbán pääsi lopulta tapaamaan rakkaan aatetoverinsa, varaliittokanslerin ja FPÖ:n johtajan HC Strachen. Lehdistötilaisuudessa Orbán julisti:

Itävallassa on tähän mennessä ollut unkarilaisvastainen hallitus, Itävallan hallitus oli vihamielinen Unkaria kohtaan, tämä on nyt muuttunut, sillä nyt on vallassa hallitus, joka haluaa ylläpitää reiluja, rehellisiä ja ystävällisiä suhteita Unkariin.

Aivan näin ongelmattoman auvoista rinnakkaiselo ei kuitenkaan ole. Samaisen vierailun yhteydessä Orbán pääsi pitämään lehdistötilaisuuden myös liittokansleri Kurzin kanssa, ja täällä esiin nousi myös erinäisiä jännitteitä. Kun Orbán vastasi itävaltalaisen toimittajan kysymykseen illiberaalista demokratiasta määrätietoisesti, että hänen mielestään ”demokratiaa ei pidä samastaa liberalismiin”, Kurz korosti itse olevansa liberaali ja kristitty ja iloitsevansa Itävallan vahvasta demokratiasta. Esiin tuotiin myös pari kipeää kysymystä, vaikka samalla vakuuteltiinkin, etteivät ne olennaisesti vaikuta Itävallan ja Unkarin hyviin suhteisiin.

Ensinnäkin: Paksin ydinvoimalalaajennus, jonka Unkari on opposition kiivaasti kritisoimalla luototusjärjestelyllä tilannut Venäjältä. Itävalta on jo pitkään suhtautunut ydinvoimaan hyvin epäluuloisesti (ja mikäs on suhtautuessa, kun vuorilla vesivoimaa riittää). Vuosituhannen alussa silloinen Jörg Haiderin johtama FPÖ kampanjoi rajan takana Tšekissä sijaitsevaa Temelínin ydinvoimalaa vastaan ja yritti jopa kansanäänestyksellä kampittaa Tšekin EU-jäsenyyden. Unkarin Paksin voimalaprojektin johdosta puolestaan Itävallan nykyinen hallitus on tehnyt valituksen EU:n oikeusistuimelle.

Toiseksi: Itävallan hallitus haluaa puuttua ulkomaille maksettuihin lapsilisiin. Tällä hetkellä Itävallasta maksetaan lapsilisiä (perhetukea, Familienbeihilfe) kaikkiaan jopa 132 000:lle muualla EU:ssa asuvalle lapselle, joiden vanhemmista jompikumpi tai molemmat työskentelevät Itävallassa. Tämä summa on ollut Itävallan standardien mukainen vakio, mutta nyt – koska kyseessä ei ole palkka vaan sosiaalituen muoto, korostaa infrastruktuuriministeri, FPÖ:n Norbert Hofer – se halutaan mukauttaa lapsen asuinmaan elinkustannustasoon (ja tällä on myös tarkoitus säästää Itävallan valtion menoja sadan miljoonan euron verran, sillä suuri osa Itävallassa asuvista EU-kansalaisista tulee köyhemmistä ja ”halvemmista” maista).

Itävallassa työskentelevä unkarilainen on tähän asti saanut kunkin kotimaassa asuvan lapsensa elättämiseen 172 euroa kuussa, ensi vuoden alusta summa putoaisi 93,61 euroon. Kun ottaa huomioon, että Unkarissa käteen jäävä nettopalkka on keskimäärin 650 euroa kuussa (ja monilla aloilla ja alueilla jäädään reilusti tämän keskiarvon alle), erotus on merkittävä. Itävallan päätöstä pidetään Brysselissäkin arveluttavana ja kyseenalaisena, EU-komissio on ilmoittanut aikovansa vielä tutkia asian. Mutta varsinainen raivonpurkaus on päässyt Unkarin tunnetusti perin epädiplomaattiselta ulkoministeriltä Péter Szíjjártólta. Hänen julkilausumansa mukaan Itävallan päätös on ”arvoton ja kunniaton”, se loukkaa kymmenien tuhansien Itävallassa työskentelevien ja siellä yhtäläisesti veroa maksavien unkarilaisten oikeuksia.

Szíjjártón purkauksia on aivan äskettäin nähty muitakin. Huhtikuun lopulla hän hermostui, kun Itävallan liittopresidentti Alexander Van der Bellen Profil-lehdelle antamassaan haastattelussa otti esille myös Unkarin hallituksen propagandan ykkösmörön, George/György Sorosin. Vähän aiemmin oli nimittäin Itävallan FPÖ:n parlamenttiryhmän johtaja Johann Gudenus ryhtynyt julkisesti ”sorostelemaan” tavalla, joka Unkarissa on nykyään uusi normaali mutta Itävallassa edelleen nostattaa närkästystä ja epäilyksiä antisemitismista. Näin siis Profilin haastattelu:

profil: Johann Gudenus on parlamenttiryhmän puheenjohtajana FPÖ:n kärkimiehiä – ja hänen Soros-kritiikkiään voi pitää antisemitistisenä.
Van der Bellen: George Soros on minulle kansalaisyhteiskunnan edustaja ja ihmisystävä, joka on sijoittanut miljoonia yliopistoihin ja demokratiaa edistäviin kansalaisjärjestöihin. Hän on jo vieraillut luonani Hofburgissa [presidentin virka-asunnossa]. Tätä kritiikkiä pidän täysin aiheettomana.

profil: Gudenus sanoi sanatarkasti näin: “On paikkansapitäviä (stichhaltige) huhuja siitä, että Sorosilla on osuutensa Eurooppaan suuntautuvien migranttivirtojen tukemisessa.”
Van der Bellen: Onko herra Gudenukselta jo kysytty, mikä semmoinen paikkansapitävä huhu on olevinaan? Tämä on kerta kaikkiaan naurettavaa.

profil: Naurettavaa?
Van der Bellen: Ei pidä ottaa niin vakavasti kaikkea, mitä joku poliitikko sanoo. Soros on joskus sanonut, että Euroopalla on demografinen ongelma ja että se tarvitsee maahanmuuttoa. Tämä ei ole vain hänen mielipiteensä. Minustakin hän on oikeassa.

Tämä oli siis liikaa Szíjjártólle, jolla – kuten Mérce-uutisportaali asian ilmaisee – Soros-hälytin oitis laukesi. Szíjjártón mukaan ”Soros ei edusta eurooppalaisia vaan migrantteja ja ennen kaikkea omaa etuaan”, keinottelija kun on. Unkarin hallitus taas puolustaa Unkaria ”Sorosilta ja hänen liitännäisiltään (csatolt részei), sillä György Soros jättää jälkeensä migrantteja, kaaosta ja tuhoa.” Liittopresidentti Van der Bellen taas haluaa luoda migranttitulvan valtaaman Itävallan ja joutuu vielä tekemään tästä tiliä itävaltalaisille äänestäjille…

Mitenkähän tämän nyt tiivistäisi? Ensinnäkin tässä nähdään nationalismin paradoksi. Esimerkiksi Orbánin on helppo poseerata kaikkien muukalaiskammoisten rasistien sankarina kautta Euroopan (ja Venäjän) ja löytää yhteinen sävel Itävallan FPÖ:n kanssa. Harva aate on periaatteen tasolla niin yleismaailmallinen ja kansainvälinen kuin tämä primitiivinen kansallispopulismi, joka nykyään ongelmattoman tuntuisesti pyyhkii kautta Euroopan. Mutta jos yhteisenä arvopohjana on pelkästään ”oma kansa ensin”, mitäs tehdään sitten, kun oman kansan etuja – esimerkiksi oikeutta itävaltalaiseen lapsilisään – pitää puolustaa omia aateveljiä vastaan, jotka samoin asettavat oman kansan edun etusijalle?

Toiseksi tässä paljastuu jonkinlaisia jännitteitä myös Itävaltaa hallitsevan oikeistokoalition sisältä. Äskettäin Profil-lehti julkaisi laajan artikkelin porvarillisesti ajattelevista itävaltalaisista – yrittäjistä, yritysjohtajista, sivistysporvaristosta – jotka vanhastaan ovat äänestäneet ja tukeneet ÖVP:ta mutta valittavat puolueen hukanneen kristillisdemokraattis-sosiaaliset juurensa. Monet näistä ihmisistä ovat esimerkiksi aktiivisesti mukana maahanmuuttajien kotouttamistoimissa, korostavat paitsi kristillisen lähimmäisenrakkauden arvopohjaa myös koulutetun ja motivoituneen työvoiman tarpeellisuutta maan yrityselämälle, ja heitä harmittaa poliittisen oikeiston ajautuminen halvan ja lyhytnäköisen rajat kiinni -populismin apuriksi.

Kuten nuo yllä kuvatut Orbánin lehdistötilaisuudet osoittavat, suhde Unkarin rasismipopulismilla ratsastavaan hallintoon saattaa ehkä myös koetella Itävallan hallituspuolueiden keskinäistä suhdetta. FPÖ:n Strache on pitkään avoimesti ihaillut Orbánia, mutta Kurzin asema ja asenne ei ole niin selkeä. Nuori mutta viileä Kurz on varovainen, taitavasti sanansa asetteleva poliitikko, josta on oikeastaan vaikea sanoa, mitä aatteellisia sisältöjä hän haluaa edustaa tai puolustaa. Hänen henkilökohtaisesta suhteestaan Orbániin on kuultu monenlaisia, aivan ristiriitaisiakin väitteitä; äskettäin Éva S. Balogh arveli blogissaan, että Kurz ja Orbán eivät oikein tykkää toisistaan, ja vaikka Strachen FPÖ innokkaasti kiehnää Orbánin hallituksen kyljessä, Kurzin suhtautuminen on viime aikoina ollut paljon pidättyväisempää. Hän haluaa johtaa laajapohjaista kansanpuoluetta, mutta ei varmastikaan halua pölhöpopulistin leimaa otsaansa tai kiviriipakseen poliittisia liittolaisia, joita pitäisi Berliinissä tai Brysselissä hävetä.

Der Standard -lehdessä Hans Rauscher kirjoittaa uuden keskusta-allianssin mahdollisuudesta. Vaikka ”turkoosi-sininen” hallituskoalitio ei heti olekaan hajoamassa, osavaltiotasolla etsitään toisenlaista politiikkaa. Salzburgin osavaltiovaalit voittaneen ÖVP:n paikallisjohtaja Wilfried Haslauer ei kunnon konservatiivina halua tehdä yhteistyötä FPÖ:n kanssa, ja siellä on hahmottumassa yhteistyö, jota Haslauer todellakin nimittää keskustan allianssiksi: ÖVP:n kumppaneina voisivat olla uusliberaali NEOS-puolue sekä vihreät, jotka liittovaltiotasolla tosin putosivat parlamentista mutta Salzburgissa ovat yhä jonkinasteinen voimatekijä. Tämänsuuntaisella politiikalla, kirjoittaa Rauscher, voitaisiin toivottavasti myös ehkäistä Itävallan muuttuminen ”Orbánistaniksi”.

 


Menneiden sukupolvien varjot

marraskuu 16, 2017

Otsikko on lainattu Sergei Paradžanovin vuonna 1964 Neuvosto-Ukrainassa ohjaamalta mielettömältä elokuvalta Тіні забутих предків, joka on viime vuosien unohtumattomimpia katselukokemuksiani. Mutta nyt ei ole kysymys Karpaattien hutsuulikansan perinteistä vaan siitä, miten entisaikojen poliittinen historia yhä elää sentrooppalaisessa arjessa, kielenkäytössä ja poliittisessa kulttuurissa.

Reaalisosialismin kaatumisestahan on kohta kolmekymmentä vuotta. Nykyajan nuoret aikuiset Unkarissa kuten muissakaan entisissä sosialistimaissa eivät enää ole päntänneet koulussa pakkovenäjää eivätkä osaa edes kyrillisiä kirjaimia (joten saattaa käydä kuten muutamia päiviä sitten netissä liikkunut kuva näyttää: szegediläisessä myymälässä ulkomaalaisille asiakkaille tarkoitettu ilmoitus lisäveron hyvittämisestä kierrätettiin Google Translaten kautta, mutta kun lähtökieleksi unohtui englanti, serbiankieliseksi tarkoitetussa kyltissä lukee jonkinlaista unkaria kyrillisin kirjaimin, eikä kyltin tulostanut henkilökunta selvästikään ole osannut epäillä mitään). Vasta päälle nelikymppisillä alkaa olla kunnon muistikuvia siitä, millaista oli lapsena laulaa Kansainvälistä pioneerihuivi kaulassa, aikuisena suunnitella ei aivan yksinkertaisesti järjestettävää ulkomaanmatkaa mutkikkaine valuuttaoperaatioineen tai lukea lehdistä artikkeleita, joissa oli selvästi tunnistettava vörös farok eli “punainen häntä”, pakollinen ideologinen loppukaneetti.

Sen verran kuitenkin sosialismin ajoista tietää nuorempikin polvi, että nykyhallituksen arvostelijoiden viljelemät viittaukset entisiin aikoihin toimivat edelleenkin myös poliittisen satiirin ja pilkan keinoina. Kaikki ymmärtävät, mitä tarkoittaa, kun pienoisen möhömahan kasvattaneen Viktor Orbánin aika epäedullisesta kulmasta otettua valokuvaa kommentoidaan ei pääministerin (miniszterelnök) vaan TSZ:n (termelőszövetkezet eli tuotanto-osuuskunta, suunnilleen ”kolhoosi”) puheenjohtajan näköiseksi – se siis viittaa hyvinvoivaan ja mahtavaan mutta röyhkeän junttimaiseen olemukseen. Niin isänmaallis-oikeistolaista, kristillistä ja antikommunistista kuin nykyinen meininki onkin olevinaan, oppositio ei väsy muistuttamaan, miten paljossa hallituksen ja sen viestinnän tyyli tuo mieleen entiset ajat: vallanpitäjien mielivallan ja syvälle rakenteisiin piintyneen korruption, hurraa-kulkueet lippujen hulmutessa, syntipukkeihin ja syyttelyyn taittuvan, viholliskuvia rakentavan propagandan. Ja komentotalouden, jossa kuluttajahinnoilla ei tarvitse olla mitään tekemistä kannattavuuden tai muun kapitalistisen hölynpölyn kanssa.

Tästä viimeksimainitusta on viime päivinä kohistu unkarinkielisessä somessa. Kohinan keskipisteenä on András Tállai, talousmies ja poliitikko, entinen Mezőkövesdin kaupungin pormestari, nyttemmin Fidesz-puolueen kansanedustaja, veroasioista vastaava valtiosihteeri sekä Unkarin vero- ja tullihallituksen (NAV) johtaja. Viime viikonloppuna Tállai ilmoitti Facebook-sivullaan, että oli kansalaisten pyynnöstä käynyt selvittämässä polttoaineiden hintoja vaalipiirissään ja todettuaan ne korkeiksi ”sopinut” öljy-yhtiö MOL:n kanssa hintojen laskusta Mezőkövesdin alueella. Tästä tietenkin riemu repesi oppositioviestimissä, pääministeri Orbán puolestaan kiitteli Tállaita reippaasta toiminnasta, kunnes juttu levisi vähemmän imartelevassa valossa kansainvälisiin uutisiin, ja MOL:n oli aika ryhtyä selittelemään, että sen hintapolitiikka perustuu täysin yhtiön omiin arvioihin ja liiketaloudellisiin tekijöihin, ei mihinkään muuhun, eihän toki.

Koko kohun symboliksi nousi vuoden mehevin freudilainen lipsahdus. ATV-uutisten haastateltavaksi osui autoilijarouva, jonka suusta kuultiin seuraavaa:

… bensan hinta halpeni, ja olen samaa mieltä, semminkin kun mielestäni toveri Táll… ei ole vain ministerinä vaan myös kansanedustajana läsnä…

Rouva on siis sanomassa Tállai elvtárs ‘toveri Tállai’, mutta huomaa lipsahduksensa viime hetkessä ja nielaisee elvtárs-sanan jälkimmäisen tavun. Asia on kuitenkin tullut piinallisen selväksi. Aika entinen on palannut. Elvtárs ei sosialismissa ollut mikään yleinen ’herraa’ tai ’rouvaa’ vastaava kohtelias puhuttelu, vaan se kuului puolueen jäsenille, vallan miehille ja naisille. Tässä puoliksi nielaistussa ”toveri”-sanassa kuuluu koko entisten aikojen meininki: tasa-arvon iskulauseisiin naamioituva autoritaarinen, hierarkinen, jälkifeodaalinen yhteiskunta, jossa ”toverit” järjestävät asiat mielistelijöidensä parhaaksi.

***

Siirrytään Itävaltaan. Täällä diktatorisen sortovallan kaatumisesta on kulunut paljon enemmän aikaa. Natsimeininki elää kuitenkin erilaisten perinneyhdistysten voimin tiettyjen piirien kellareissa ja kaapeissa, ja näillä perinneyhdistyksillä puolestaan on selviä kytköksiä populistiseen Vapauspuolueeseen (FPÖ), joka parhaillaan on nousemassa rakenteilla olevan hallituskoalition junioripartneriksi. Tunnelmat omassa somekuplassani ovat järkytyksen ja syvän huolen leimaamat, muun muassa pelätään Itävallan kansainvälisen maineen puolesta. Ja päivitellään, millaisia kaappinatseja uuteen hallitukseen on nousemassa. Eilen illalla tuhansia mielenosoittajia kynttilät kädessä kokoontui Wienin kaduille osoittamaan mieltään äärioikeistolaisten hallitukseen nousua vastaan.

Liittopresidentti Van der Bellenin kerrotaan viime viikolla lausuneen diplomaattiyleisölle, että hän ei periaatteessa vastusta FPÖ:n osallistumista hallitukseen, mutta tiettyjä henkilöitä kuten FPÖ:n pääsihteeriä ja europarlamentaarikkoa Harald Vilimskyä ja Wienin varapormestaria Johann Gudenusta hän ei suostuisi nimittämään ministeriksi. Vilimsky, jota pidetään yhtenä FPÖ:n pääideologeista, on vuosien mittaan tuottanut erinäisiä arveluttavia ja mediakohua nostattaneita möläytyksiä. Johann Gudenus taas on eräänlainen FPÖ:n Olli Immonen, joka samoin on möläytellyt yhtä jos toistakin (mm. käyttänyt natsiaikojen termiä Umvolkung, ’uudelleenkansoittaminen’ eli ’kansanvaihto’, mikä hänen mielestään on nykyisen maahanmuuton pahin vaara) ja kaveerannut erikoisten tyyppien kanssa. Hänellä on erityisen hyvät suhteet Putinin Venäjään: hän on muun muassa vieraillut sekä Tšetšenian diktaattorin Ramzan Kadyrovin luona (minkä jälkeen hän totesi, että Itävallassa oleskelevat tšetšeenipakolaiset ovat rikollisia ja huijareita, jotka sietäisi heti palauttaa) että – yhdessä muutamien muiden länsieurooppalaisten äärioikeistoaktiivien kanssa – Krimin valtauksen jälkeistä ”vapaata ja laillista” kansanäänestystä tarkkailemassa.

Yksi entisten aikojen perinneyhdistysaktivisti jouduttiin jo ”harjaamaan”. Alaitävaltalaista Tullnin kaupunkia edustava Andreas Bors oli nousemassa parlamenttiin, kun julkisuuteen levisi hänestä 17-vuotiaana aateveljien seurassa napattu kainalontuuletuskuva:

bors

Bors joutui luopumaan mandaatistaan. Lehdistötiedotteessaan hän selittää kaiken johtuvan mediakampanjasta, jonka tarkoituksena on häiritä FPÖ:n ja konservatiivipuolue ÖVP:n hallitusneuvotteluja.

Henkilökohtaisesti vakuutan, että kiellän äärimmäisyysajattelun kaikissa muodoissaan ja henkilökohtaisesti sanoudun irti natsidiktatuurin ajatusmaailmasta – se on minulle itsestäänselvyys! Sitäkin enemmän pahoittelen, että aikoinaan yhdellä ainoalla harkitsemattomalla teollani annoin aihetta yhdistää itseni ideologiaan, jonka ehdottomasti torjun. Jos voisin tehdä tämän tapahtumattomaksi, tekisin niin heti, tuodakseni sitäkin selvemmin ja yksiselitteisemmin ilmi puhtaan (lupenrein) demokraattisen aatemaailmani.

Lupenrein tarkoittaa ”luuppipuhdasta”, siis semmoista, missä ei suurennuslasillakaan erotu epäpuhtauksia, ja on alkuaan jalokiviseppien käyttämä arviointitermi. Kuuluisaksi tämän sanan teki Saksan entinen liittokansleri Gerhard Schröder vuonna 2004 lausuessaan (tai paremmin myöntäessään toimittajan esittämän muotoilun), että ”Vladimir Putin on luuppipuhdas demokraatti”. On kenties tahattoman hupaisaa, että tähän samaan surullisenkuuluisaan termiin tarttuu Putinin poikien kanssa veljeilevän joukon edustaja.

”Heilaileva” Andreas Bors ei siis nouse parlamenttiin vaan jatkaa toimintaansa paikallispolitiikassa. Natsitervehdys on kuitenkin taas nostanut esiin itsensä FPÖ:n johtajan HC Strachen nuoruudensynnit. Strache oli nuoruudessaan todistettavasti mukana uusnatsien toiminnassa, muun muassa vankilaan tuomitun holokaustinkiistäjän Gottfried Küsselin organisoimissa sissitaisteluharjoituksissa, joita hän myöhemmin on pyrkinyt vähättelemään pojankloppien värikuula-ammuskeluksi. Kuuluisassa valokuvassa nuorella Strachella on peukalo, etusormi ja keskisormi ojennettuna W-kirjaimen muotoon (niin kuin Widerstand, ’vastarinta’) ns. Kühnen-tervehdykseen, jota uusnatsit käyttivät liian huomiotaherättävän käsivarsi-”heilauksen” sijasta. Oman selityksensä mukaan Strache oli kuvaa otettaessa ollut tilaamassa kolmea olutta. Strachen tiedetään myös uusnatsipiireissä pyöriessään käyttäneen ”taistelijanimeä” Heinrich, ja keltalehti Österreichin haastattelema, samoissa piireissä liikkunut lähde väittää, että tämä nimi oli tarkoituksella valittu Heinrich Himmlerin mukaan.

Aika monta vuosikymmentä saa kulua, ennen kuin menneiden sukupolvien perinnöstä päästään eroon.


Kenestä suosituin itävaltalainen?

tammikuu 19, 2016

Itävallasta olisi samantapaista ajankohtaista kerrottavaa kuin muualtakin Länsi-Euroopasta: pakolaiskriisiä, rasismin ja rasisminvastustajien yhä kärjekkäämpiä yhteenottoja, oikeistopopulismin nousua. Viime perjantaina pistäytyi Wienissä naapurimaasta joukko Jobbik-puolueeseen tai sen lähipiireihin kuuluvaa väkeä jakelemassa naisille pippurisuihkeita suojaksi ”pakolaisiksi naamioituvia” uhkaajia ja ”Merkelin maahanmuuttopolitiikan johdosta räjähdysmäisesti lisääntyvää seksuaalirikollisuutta” vastaan. Siinä sivussa puolustettiin myös ”Unkarin syntymättömien lasten oikeuksia” (?!). Mielenosoitus tosin lähes peittyi wieniläisten antifasistien vastamielenosoituksen mekkalaan. Samoin viime päivät on ihmetelty wieniläisen lääkärin julistusta: yleislääkäri Thomas Unden on ilmoittanut vastaanottonsa ovella sekä Facebook-sivullaan, että ei hoida vastaanotollaan turvapaikanhakijoita eikä myöskään ”punaisia, mustia [= konservatiivisen ÖVP-puolueen] eikä vihreitä poliitikkoja”, koska nämä ”väärinkäyttävät Itävallan kansan luottamusta”. Tapaus on kiertänyt perinteisiä ja sosiaalisia medioita, joissa on myös julkistettu tri Undenin Facebookiin postaamia natsi-iskulauseita, uusnatsilinkkejä ja juutalaisvastaisia pilakuvia. Wienin lääkärien ammattikuntaelin Ärztekammer sekä syyttäjäviranomaiset ovat ryhtyneet asian vaatimiin toimiin.

Mutta ei tätä kuraa aina jaksaisi kaivella, siirrytäänpä hauskempiin asioihin. Liittovaltiossa kun eletään, niin Itävallassa on melkein koko ajan jonkinlaiset vaalit ovella. Osavaltiovaalien supervuoden 2015 (Burgenland, Ylä-Itävalta, Steiermark ja Wien) jälkeen tämä vuosi tarjoaa liittopresidentin vaalit. Nyt on siis luvassa vaaleista kaikkein hauskimmat ja harmittomimmat. Bundespräsident – tai Bundespräsidentin, jos tehtävään lopultakin valittaisiin nainen – on nimittäin melkoisen vallaton edustusvirka, jonka tehtävät ovat paljolti muodollisia ja seremoniallisia. (Eniten valtaa liittopresidentti yleensä käyttää hallitusta ja liittokansleria nimittäessään. Liittopresidentti voi myös hajottaa hallituksen tai parlamentinkin – viimeksi mainittu on tapahtunut vain kerran, vuonna 1930.) Ja kuten Profil-lehti aihetta käsitelleessä jutussaan kirjoittaa, vaikka tässä tehtävässä on nähty hyvin erityyppisiä persoonallisuuksia, Itävallan kansa on tottunut jokaiseen heistä ja valinnut presidenttinsä toiselle (ja lain mukaan myös viimeiselle) kuusivuotiskaudelle yleensä ensimmäistä kertaa suuremmalla äänimäärällä.

Tehtävään etsitään siis tavalla tai toisella tai kolmannellakin kansaa miellyttävää, arvokasta ja edustavaa henkilöä, joka mieluusti saa olla vähän kypsempi iältään. Valtakunnan korkeimmassa virassa aikansa istuttuaan ei oikein voi jatkaa alempiin tehtäviin, vaan ainoa arvokas tie on siirtyä eläkkeelle. Ellei sitten tee niin kuin nykyisen liittopresidentin edeltäjä Thomas Klestil, joka otti ja kuoli vuonna 2004 juuri ennen toisen kautensa loppua ja eläkepäiviensä alkua. Viimeaikaiset presidentit ovat edustaneet vuorotellen kahta valtapuoluetta, konservatiivista ÖVP:ta ja sosiaalidemokraatteja (SPÖ) – tai siis alkuaan, toiselle kaudelleen molemmat ovat hakeneet ”sitoutumattomina”. Edellinen liittopresidentti, tuo alkuaan ÖVP-lainen Thomas Klestil siis, oli tyylikäs ja aitoitävaltalaisittain muodollisuuksia arvostava herrasmies, jonka kautta ja juorulehtijulkisuutta tosin väritti reipas avioliittodraama, ero Edith-rouvasta ja uusi avioliitto parikymmentä vuotta nuoremman vaalikampanjapäällikön Margot Löfflerin kanssa. Nyt toista kauttaan lopetteleva Heinz Fischer on vaatimattoman sympaattista karismaa ja vilpitöntä aatteen paloa säteilevä vanha demari, joka tosin ei ole harras julkikatolilainen (Profil-lehden teettämän tutkimuksen mukaan tätä puolta pitää edelleen tärkeänä viidesosa äänestäjistä) mutta sitä vastoin on esiintynyt Margit-rouvansa kanssa hellästi käsi kädessä kaikkialla myös vaalikampanjan päätyttyä.

Ja keitäpä nyt on tarjolla? Demareilta ei löydy todella valovoimaista seuraajaehdokasta Fischerille. Työ-, sosiaali- ja kuluttajansuojaministeri Rudolf Hundstorfer on pitkän linjan väritön virkajyrä. Hän on teinipojasta saakka työskennellyt Wienin kaupunginhallituksessa  ja tämän ohessa hankkinut tyypillisen itävaltalaisen oppisopimussysteemin (Lehre) kautta eräänlaisen ammattikoulutasoisen kaupallis-hallinnollisen pätevyyden (Bürokaufmann) –  olisikohan tämä nyt suomeksi ”tradenomi”? Samalla Hundstorfer on tehnyt luontevan pitkän uran kuntatyöntekijöiden ammattiyhdistyksessä. Mutta riittävätkö nämä perusdemariansiot valtakunnan korkeimpaan edustustehtävään? Luottaako säätytietoinen kansa mieheen, joka ei ole edes keskieurooppalaisen systeemin mukainen Herr Doktor, kuten neljä tähänastista liittopresidenttiä? (Viimeinen ei-akateeminen liittopresidentti oli vanhan kansan työväenliikkeen mies Franz Jonas, siviiliammatiltaan latoja, joka kuoli kesken toisen virkakautensa 1974.)

ÖVP:n presidenttiehdokkaan valinta sai runsaasti julkisuutta. Puolueen harmaa eminenssi, Ala-Itävallan maaherra Erwin Pröll, panttasi vastaustaan ja pyydätti itseään kunnes lopulta kuitenkin kieltäytyi. Samoin kuin SPÖ:n mahtimies, Wienin pormestari Michael Häupl, Pröll on mieluummin ensimmäinen omassa provinssissaan, missä hänen valtaansa ja arvovaltaansa ei uhkaa kukaan. Kakkosvaihtoehtona nostettiin ehdokkaaksi Andreas Khol, jykevä konservatiivi vanhaa tirolilaista sukua, entinen parlamentin puhemies ja eläkkeelle siirryttyään ÖVP:n eläkeläisjärjestön johtaja. Khol on värikäs ja tunnettu persoona, joka edustaa tymäkästi ÖVP:n kristillis-sosiaalisia juuria; hän on aktiivinen tunnustava katolilainen, joka yhdessä muutamien muiden vanhojen ÖVP-poliitikkojen kanssa harrastaa maallikkoaktivismia katolisen kirkon uudistamiseksi mm. selibaatin poistamisen kautta. Mutta onko äreä vanha perusarvoäijä paras valinta puolueelle, jonka ongelmana muutenkin on ukkoutuminen ja mummoutuminen ja joka yrittää maallistumisen ja globalisaation keskellä säilyä laajapohjaisena kansanpuolueena?

Nuorekkaampien, koulutettujen cityihmisten äänten voisi veikata menevän vihreiden entiselle puheenjohtajalle, nyt sitoutumattomana kilpaan ryhtyvälle Alexander Van der Bellenille, jonka ehdokkaaksi ryhtymistä samoin puitiin julkisuudessa pitkään. Van der Bellen on syntynyt 1944 taustaltaan kiinnostavaan perheeseen: isän perhe, Venäjän monikansallista länsieurooppalaisperäistä kaupunkiporvaristoa, pakeni 1917 Venäjän vallankumousta Viroon. Virossa kasvanut isä Van der Bellen vaimoineen puolestaan päätyi toisen maailmansodan aikana Saksaan ja edelleen Itävaltaan, missä ”Sascha”-poika syntyi. (Jos Van der Bellen tosiaan valittaisiin, etelänaapureillamme varmaan riittäisi riemua – toistaiseksi Viron julkisuudessa tämä virolaistausta kuten koko Itävallan vaaliasetelmakin on ollut varsin vähän esillä.) Van der Bellen on tehnyt pitkän akateemisen uran, viimeksi kansantaloustieteen professorina Wienin yliopistossa. Siinä sivussa hän on ollut Itävallan vihreiden tähän asti pitkäaikaisin puheenjohtaja, vuodesta 1997 vuoteen 2008. Hän on siis poliittisesti ja yhteiskunnallisesti riittävän ”tasokas”, charmikas ja särmikäs intellektuelli – mutta saako semmoinen, edes ”sitoutumattomana” uusioversiona, taakseen riittävästi kantapöytien syviä rivejä maassa, jossa pääkaupungin punavihreiden kuplien ulkopuolella vihreät ovat edelleenkin vähän marginaalinen vaihtoehtopuolue?

Jännittävin vaihtoehto on Irmgard Griss, tälläkin kertaa ilmeisesti ainoa naisehdokas. (Jo pitkään liittopresidentiksi on pyrkinyt naisia, viimeksi vuonna 2010 tässäkin blogissa esillä ollut oikeistopopulistisen FPÖ:n Barbara Rosenkranz ja häntä ennen ÖVP:n Benita Ferrero-Waldner, tuolloinen Schüsselin oikeistohallituksen ulkoministeri. Mm. espanjan käsittävällä kielitaidollaan – ”pystyy puhumaan sadanyhden valtionpäämiehen kanssa heidän äidinkielellään” – briljeerannut Ferrero-Waldner onnistui vuoden 2004 vaaleissa  antamaan Heinz Fischerille aivan säädyllisen vastuksen, mutta yleensä naisehdokkaiden ääniosuus on jäänyt vähäiseksi.) Griss on sitoutumaton ehdokas kokonaan perinteisen puoluekentän ulkopuolelta, juristi, joka pitkän tuomarinuransa päätteeksi jäi eläkkeelle Korkeimman oikeuden presidentin tehtävästä 2011. Suurelle yleisölle tunnetuksi hän tuli vuonna 2014, kun tuolloinen valtionvarainministeri Spindelegger nimitti hänet johtamaan surullisenkuuluisan Hypo Alpe Adria -pankin taloussotkuja tutkinutta komissiota. Griss on siis eräänlainen Helvi Sipilä, iäkäs, arvokas ja ansioitunut naisvaihtoehto, ja samalla eräänlainen Liisa Kulhia -ilmiö, politiikan ulkopuolelta ”ryvettymättömänä” saapuva oikeuden sanansaattaja ja rehellinen virkamies. Mutta pystyykö Griss ilman puoluekoneistojen tukea kampanjoimaan ja tekemään agendaansa tiettäväksi koko kansalle, ja mikä ylipäätään on hänen poliittinen sanomansa? (Ainakaan hänen kotisivultaan sitä ei helposti löydä, ellei halua katsella videoita hänen puheistaan.)

Virallisia ehdokkuuksia ei vielä ole ollut pakko lyödä lukkoon, ja Vapauspuolue FPÖ on pantannut ehdokasasetteluaan viimeiseen saakka. Jonkin aikaa pohdiskeltiin myös itsensä puoluejohtaja HC Strachen ehdolle asettumista, mutta ilmeisesti Strache haluaa kuitenkin mieluummin todelliseen valta-asemaan eli liittokansleriksi liittokanslerin paikalle, kunhan se aika koittaa. Kurier-lehden tänään julkistamien hevosmiesten tietotoimiston arvelujen mukaan vahvoilla puolueen ehdokkaaksi olisi nuori, vasta 39-vuotias Johann Gudenus, FPÖ:n parlamenttiryhmän johtaja ja Wienin varapormestari (jolla tosin ei käytännössä ole mitään sanomista edelleenkin demarien ja vihreiden koalition hallitseman pääkaupungin asioihin).

Gudenus kuuluu pääkaupungin vanhaan herrasväkeen (Gudenuksen suku on itse asiassa vanhaa aatelia) ja puolueen ”akateemikkosiipeen”, jonka poliittinen kasvupohja on äärioikeistolaisissa opiskelijajärjestöissä, siis niissä schlagende Burschenschafteissa, jotka kaksintaistelevat ja juovat kaljaa hassut koppalakit päässä laulaen loppuillasta kiellettyjä lauluja ja enemmän tai vähemmän salaa veljeilevät älykömpien uusnatsiporukoiden kuten vaihtoehtoisten ”historiantutkijoiden” kanssa. Gudenuksen isä John Gudenus, hänkin aikoinaan FPÖ:n kansanedustaja, sai vuonna 2006 ehdollisen vankeustuomion holokaustin kiistämisestä tai vähättelystä. Poika-Gudenus ei ole kauas puusta pudonnut vaan on ehtinyt jo herättää huomiota sopivan ”natsahtavilla” lausahduksillaan, kuten natsiaikaisen termin Umvolkung käyttämisellä (sillä viitataan ”uudelleenkansoittamiseen” tai ”rodunvaihtoon”, jota myös ”hillitön maahanmuutto” tulee merkitsemään). Vuonna 2014 Wienin FPÖ:lle napsahti kunnianloukkaustuomio, kun Gudenus oli puolueen lehdistötiedotteessa syyttänyt SOS Mitmensch -avustusjärjestön edustajaa bisneksen tekemisestä laittomilla maahanmuuttajilla. Mielenkiintoinen ja nyky-Euroopan äärioikeistoa kuvaava osa Gudenuksen poliittista profiilia on hänen suhteensa Venäjään: Gudenus nuorempi on säädynmukaisen juristinkoulutuksensa lisäksi opiskellut venäjän kieltä Moskovassa ja käynyt keväällä 2014 yhdessä muutamien aateveljiensa kanssa ”puolueettomana kansainvälisenä vaalitarkkailijana” todistamassa, miten rehellisesti ja tahrattoman demokraattisesti Krimin Venäjään liittämistä koskeva kansanäänestys toteutettiin.

Huh. Palasimme siis kuitenkin oikeistopopulismin nousuun, sillä lopuksi on vielä nostettava esiin koko presidentinvaaliasetelman takana piilevä kipeä kysymys, paljon kipeämpi kuin se, mitä puoluetta tuleva liittopresidentti edustaa. Monet toimittajat ja haastattelijat ovat sen jo esittäneetkin tähänastisille ehdokkaille ja puoluejohtajille: Mitä tekisitte liittopresidenttinä, jos ”perusitävaltalaiset” voittavat seuraavat parlamenttivaalit (tämänhetkisten gallupien valossa se vaikuttaa pelottavan mahdolliselta), nimittäisittekö HC Strachen liittokansleriksi? Alexander Van der Bellen on jo suoraan vastannut valtakunnan ykkösuutisankkuri Armin Wolfin haastattelussa: hän ei presidenttinä antaisi luottamustaan FPÖ:lle, puolueelle, joka haluaa tuhota EU:n ja ”kääpiöittää” sen takaisin kansallisvaltioiden tasolle.

Ja tästä päästään oikeistopopulismin logiikkaan. Strache ilmoitti närkästyneenä, että Van der Bellen on osoittanut sopimattomuutensa liittopresidentin virkaan, sillä tottahan kansan vaaleissa osoittamaa suvereenia tahtoa pitää kunnioittaa. Viikkoa myöhemmin – näin tiivistää Facebookin FPÖ Fails – Strache puolestaan julisti, että jos hän olisi liittopresidentti, hän ei nimittäisi kansleriksi Werner Faymannia (nykyistä demari-liittokansleria).

Tästä näkyy kaksi pelottavaa asiaa. Ensinnäkin ”demokratian” kuvitellaan tarkoittavan enemmistön mielivaltaa. Tästähän on esimerkiksi Unkarissa viime vuosina nähty pelottavia esimerkkejä yllin kyllin: jos vaalien tai parlamentin määräenemmistö on meidän puolellamme (toisin sanoen: muut eivät ole saaneet rivejään järjestykseen ja omia kannattajiaan uurnille), niin kansa on puhunut ja pulinat pois. Oppositiota ei tarvitse kunnioittaa eikä edes huolehtia sen toimintakyvystä, vähemmistöjä ei tarvitse ”paapoa”, ja koska kansan oikeustaju on lain yläpuolella, ei myöskään tarvita riippumatonta oikeuslaitosta estämään ”kansan tahdon” toteutumista. Liittopresidentilläkään ei ole oikeutta piipittää vastaan, jos ”kansa” haluaa kansleri Strachen. (Eikä EU-komission pidä ruveta juputtamaan oikeusvaltion vaarantumisesta Puolassa, kuten meidän ikioma Timo Soinimme äskettäin jyrähti: EU älköön kävelkö vaaleilla valittujen päättäjien yli, Puolan kansa on puhunut eikä täällä ole mitään nähtävää, hajaantukaa!)

Ja toiseksi: vapaudet ja oikeudet koskevat vain meitä. Meillä on oikeus sananvapauden nimissä solvata poliittisia vastustajia, toisenrotuisia ihmisiä tai ylipäätään niitä, joista emme tykkää. (Man muss es ja sagen dürfen, pitäähän se saada sanoa! Poliittinen korrektius on mielipideterroria!) Sitä vastoin jos toiset arvostelevat meitä, se on yllättäen vihapuhetta ja rasismia, ellei peräti ”maanpetturuutta” tai ”kansanvihollisuutta”. Tai toisinpäin: Jos liittopresidentti ei haluaisi nimittää meidän puolueemme edustajia ministereiksi tai liittokansleriksi, koska katsoisi sen olevan maamme edun vastaista, hän loukkaisi kansan tahtoa, koska kansa on vaaleissa antanut mandaatin tällaisen hallituksen muodostamiseen. Sitä vastoin jos meikäläinen liittopresidenttinä ei nimittäisi liittokansleriksi eniten ääniä saaneen puolueen miestä, hän vain suojelisi kansaa ”valtion vihollisilta” (Staatsfeind) – näin Strache oli viimelauantaisessa puheessaan kansleri Faymannia nimittänyt.

Tämä Strachen möläytys muuten sai vielä istuvan liittopresidentti Fischerin jyrähtämään:

”Jos presidentinvaalikampanjan alkajaisiksi sellaisen puolueen puheenjohtaja, joka ei vielä ole edes nimittänyt omaa ehdokastaan, nimittää Itävallan liittokansleria sananmukaisesti ’valtion viholliseksi’, silloin on viipymättä ja ajoissa painettava stop-nappia. Kritiikkiä ja terävääkin kritiikkiä pitää ymmärtää, mutta tällaista ei tarvitse ymmärtää: ilmaisutapaa, joka ei kerta kaikkiaan kuulu rauhalliseen ja demokraattiseen maahan ja joka myrkyttää koko presidentinvaalikampanjan tavalla, jota ei voi hyväksyä. Asiallinen reaktio tällaisiin ja yhtä ilkeämielisiin ilmauksiin vaalikampanjan kuluessa voi kuulua vain: ’Ei näin!’”

Joku roti mudankaivelussakin. Danke, Herr Doktor Fischer, teitä tulee ikävä!