Onnellinen Itävalta

 

Felix Austria. Liittopresidentin vaali näyttää vihdoinkin ratkenneen lopullisesti. Sunnuntaina lasketut vaalipäivän äänet menivät selkeästi sitoutumattomalle vihreälle Van der Bellenille (joka siis ei tarkkaan ottaen ole Euroopan ensimmäinen vihreä presidentti, hän oli alusta alkaen ehdolla sitoutumattomana): edellisessä, mitätöidyssä vaalissa toukokuussa tässä vaiheessa Hofer oli vielä ollut johdossa, nyt Van der Bellen sai jo vaalipäivänäkin 51,7%, ja postiäänet, jotka lopulta saatiin laskettua eilen, menivät hänelle niin selvästi, että lopullinen ääniosuus oli pari prosenttiyksikköä korkeampi. Itse asiassa tätä selvemmin ei vaalitulos ole Itävallan presidentinvaaleissa kahden ehdokkaan kesken ratkennut kuin pari kertaa, yleensä loppuratkaisu on ollut tiukemmalla.

Ennen kaikkea on voinut suorastaan tuntea koko maan huokaisevan helpotuksesta, kun oikeistopopulistien FPÖ ja sen ehdokas Hofer virallisesti tunnustivat tappionsa ja onnittelivat voittajaa. Vaalituloksesta valittamiseen on tosin periaatteessa aikaa joulunalusviikolle saakka, mutta eiköhän tämä lähes vuoden kestänyt vaalitaistelu nyt lopultakin ollut tässä. Ja, kuten Profil-lehden ”hauskimpien vaalitwiittien” valikoimasta bongaamani tapaus toteaa:

Endlich können wir uns wieder dem normalen Österreich widmen. #bpw16 pic.twitter.com/zaS1QM7n4B

— F. Jungnikl-Gossy (@floriangossy) December 5, 2016

(Keltalehti Österreich uutisoi: Stripteasebaarin omistaja ostaa Amstettenista kuuluisan Fritzlin talon, siis sen, jonka kellarissa talon isäntä piti vuosikausia vankina tytärtään ja tälle siittämiään lapsia.)
”Vihdoinkin tässä voi taas omistautua normaalille Itävallalle.”

Eivät kaikki FPÖ:n kannattajat tietenkään haluaisi tyytyä tähän tulokseen. Somessa jupistaan, että valtamedia valehtelee ja ääntenlaskennassa on taas tehty vilunkia. Yhtenä monista kansan äänistä tässä Profil-lehden siteeraama ”Anita”:

Tämä oli taaskin vaalivilppiä minä tunnen Ala-Itävallasta monia jotka äänesti Hoferia ja tosi monta Tirolista !! Tämä homma mitä meidän maassamme tapahtuu kerta kaikkiaan haisee!!

Järkevämpi osa FPÖ-väkeä lohduttautuu sillä, että Hofer on vielä nuori mies, vasta viidennellä kymmenellä, ja ehtii hyvin seuraaviinkin presidentinvaaleihin. Sitä paitsi edessä on kohta parlamenttivaalit, joissa terästäytynyttä, nytkin kannatuskyselyjä johtavaa FPÖ:tä vastassa ei ole kaikkien muiden yhteisrintama vaan useita keskenään kiisteleviä puolueita oikealta vasemmalle. Saattaa olla, että liittopresidentti Van der Bellen, joka aiemmin on vakuuttanut että ei tule nimittämään liittokansleriksi FPÖ:n HC Strachea, on vielä kovan paikan edessä, kun hallitusta ruvetaan kokoamaan.

Joka tapauksessa selvää on, toteaa Eric Frey Der Standard -lehden blogissaan, että FPÖ edellisestä vaalista tekemällään valituksella teki vain vahinkoa itselleen, ja se oli sille ihan oikein. 150-sivuista valituskirjelmää oli ilmeisesti valmisteltu jo hyvän aikaa etukäteen, kuten perustuslakituomioistuinkin vihjaili – toisin sanoen FPÖ ei (vain) reagoinut täpärään vaalitulokseen vaan oli jo etukäteen valmistautunut yrittämään kaikkia mahdollisia keinoja. Kuitenkin toukokuun 23:ntena Hoferin pullat olisivat oikeasti olleet hyvin uunissa. Täpärästi vaalin hävittyään hän olisi voinut esiintyä vahvana, hyvänä häviäjänä, joka melkein voitettuaan taistelun koko muuta maailmaa vastaan urheilijamaisesti myöntää tappionsa, kerää myötätuntopisteitä ja antaa puolueelleen aikaa valmistautua parlamenttivaaleihin ja sitä kautta vallan kahvaan oikeasti, ei vain symbolisesti.

Nyt on koko kesän ja syksyn ajan nähty, miten taitavasti vihjailemalla mutta juridisesti sitovia syytöksiä välttämällä FPÖ on pystynyt pitämään suuren osan kannattajajoukostaan kaunaisen-raivokkaassa uskossa siihen, että Van der Bellenin vaalivoitto oli vilunkipelin tulosta. Ilman oikeusprosessia ja uusintavaaleja FPÖ olisi voinut jatkaa tätä jurnutusta ja myrkyttää sillä koko Van der Bellenin nyt alkaneen virkakauden. Toki nytkin FPÖ:n foliohattusiipi tulee uskomaan vaalivilppiin siinä missä vapaamuurari-illuminaattien salaliittoon ja kemikaalivanoihinkin. Tämä kiusa olisi kuitenkin voinut olla paljon suurempi kuin nyt, kun Strachen ja Hoferin on ollut pakko jo vaalipäivän illasta alkaen myöntää tappio.

Kaiken lisäksi ainakin joidenkin mediatutkijoiden mielestä uusintavaalijupakka vei FPÖ:ltä sympatiapisteitä ja uskottavuutta. Unohdetun kansan puolustajista tuli – ainakin joidenkin mahdollisten kannattajien silmissä – huonoja häviäjiä, joiden lapsellisen kiukuttelun takia veronmaksajien rahoja (ja hermoja) on nyt täysin turhaan poltettu työlääseen oikeusprosessiin ja uuteen vaalikierrokseen. Lisäksi Hoferin NLP-vetoinen väittelytekniikka saattoi tosiaan kääntyä itseään vastaan ja luoda kuvan aggressiivisesta demagogista, joka käyttää tarpeettoman ilkeitä konsteja kilttiä hajamielistä professorisetää kohtaan.

Mutta päivän omituisin kommentti tulee kuitenkin Britanniasta. Siellä (kertoo Der Standard) joku Arron Banks -niminen kaveri, joka ilmeisesti on oikeistopopulistipuolue Ukipin keskeisiä tukijoita, meni Twitterissä arvelemaan, että Hofer kai hävisi vaalit koska Itävallassa ei vielä ole kärsitty tarpeeksi raiskauksia ja murhia.

You can't always get it right – I suppose they haven't suffered enough rape and murder yet. https://t.co/kPP6U84Mlv

— Arron Banks (@Arron_banks) December 4, 2016

Juupajoo. Maahanmuuton koettelemassa Itävallassa ovat rikostilastot viime vuosikymmeninä osoittaneet jatkuvaa laskua:

Musta katkoviiva, joka osoittaa ulkomaalaisten rikoksista tuomittujen määrää, on tosin lievässä nousussa. On kuitenkin muistettava, että ulkomaalaisten koko ajan kasvavassa joukossa ovat mukana pakolaisten, turvapaikanhakijoiden ja mörköinä esitettyjen mustien ja muslimien lisäksi myös esimerkiksi saksalaiset (jotka, yllätys, ovat Itävallan ulkomaalaisista suurin ryhmä) sekä FPÖ:n sympatiseeraamista Visegrád-maista saapuvat maahanmuuttajat. Vielä opettavaisempi on eri rikostyyppejä erittelevä tilasto:

Väkivaltarikokset (ylin palkisto) ja omaisuusrikokset (kolmanneksi ylin) ovat vähentyneet rajusti, samoin rikokset seksuaalista koskemattomuutta ja itsemääräämisoikeutta kohtaan (viides ylhäältä). Lievää lisääntymistä on sitä vastoin huumerikoksissa (alin palkisto) sekä ”asiakirjojen ja todistusten luotettavuuteen” kohdistuvissa rikkomuksissa (kuudes ylhäältä). Mutta siis missä ovat ne liukuhihnalta murhaavat ja raiskaavat maahanmuuttajajengit?

(Tätä pohtiessani tajusin äkkiä, mistä tuo nimi Arron Banks oli tuttu. Juuri äsken olin toisaalla törmännyt uutiseen Twitter-väittelystä, jossa samainen järjen jättiläinen oli mennyt tekemään itsensä naurunalaiseksi. Väittelyn aiheena oli Rooman valtakunnan tuho, joka Banksin mielestä johtui maahanmuutosta. Tätä teesiä Banks perusteli sinnikkäästi muun muassa sillä, että oli koulussa lukenut historiaa ja lisäksi matkustellut Roomassa ja nähnyt Gladiaattori-elokuvan. Banksin kiistakumppani Mary Beard sattui olemaan tunnettu antiikin historian tutkija ja Cambridgen yliopiston professori, mutta koskapa populistiäijät olisivat ämmien piipityksestä piitanneet.)

Että näin. Onnellinen Itävalta.

Advertisement

Mehr denn je

VdB – mehr denn je! eli ‘VdB, enemmän kuin koskaan!’ oli Alexander Van der Bellenin presidentinvaalikampanjan iskulause. Nyt alkaa vaalitulos olla selvä. Vaikka tätä kirjoittaessani ennakkoääniä ei vielä ole laskettu, Van der Bellen (toisin kuin toukokuun vaaleissa) johtaa jo vaalipäivän ääntenkin perusteella, ja ennusteiden mukaan voittomarginaali tulee vielä levenemään.

Der Standard -lehden sivuilta nappaamani vaalituloskartta (tässä versiossa siis vielä ilman ennakkoääniä) on hyvin samanlainen kuin toukokuun vaalienkin jälkeen.

Van der Bellen vei äänet kaupungeissa. Ei vain Wienissä, joka mollottaa kartan oikeassa reunassa syvänvihreänä. (Tällä kertaa Wienin kaikissa kaupunginosissa enemmistö äänesti Van der Belleniä, myös vanhassa työväenkaupunginosassa Simmeringissä, joka vielä toukokuun vaaleissa antoi yli puolet äänistään oikeistopopulistien Hoferille.) Vaan myös kaikkien osavaltioiden pääkaupungeissa, jopa Burgenlandin (Unkarin rajalla oikeassa reunassa) pääkaupungissa Eisenstadtissa, vaikka Burgenlandin asukkaista enemmistö muuten äänesti maakunnan omaa poikaa Hoferia.

Pienemmät paikkakunnat puolestaan, kuten kartasta näkyy, olivat Hoferin kannalla. Tässä voi jälleen olla selittelemistä niille, jotka eivät ymmärrä, että tuloksia ei lasketa alueiden vaan väkiluvun mukaan (pelkästään Wienissä asuu viidesosa koko maan asukkaista) ja että vaaleissa ratkaisee jokainen annettu ääni, ei kunkin alueen enemmistö. Selittämistä kenties vaikeuttaa se, että FPÖ:n kannattajat ovat keskimäärin vähemmän koulutettua väkeä.

ORF:n uutislähetyksen Zeit im Bild Facebook-sivulta napattu kuva kertoo, että kyselytutkimuksen perusteella ylioppilastutkinnon (Matura) suorittaneista (valkoiset numerolätkät) ylivoimainen enemmistö eli 78% äänesti Van der Belleniä, ylioppilastutkintoa suorittamattomien (harmaat numerolätkät) enemmistö (58%) taas valitsi Hoferin. Jo kyseisen Facebook-postauksen kommenteista selviää myös, että osa kommentoijista ei ymmärrä kuviota (mitkä luvut lasketaan yhteen ja mitä se merkitsee, mitä kyselytutkimus merkitsee ja miten nämä tiedot on saatu). Vastahakoiset kommentoijat eivät myöskään luota parlamentaarisesti valvottuun yleisradioyhtiö ORFiin, jota poliittinen oikea laita on perinteisesti haukkunut punikkiradioksi, Rotfunk, ja josta nyt näyttää tulleen Grünfunk.

Niin, perinteisen oikeisto-vasemmistoasetelman kannalta mielenkiintoista on se, että kumpikaan presidentinvaalin viimeiselle kierrokselle selvinneistä ehdokkaista ei ollut perinteisten suurten puolueiden, Itävaltaa lähes koko sodanjälkeisen ajan yhdessä hallinneiden sosiaalidemokraattipuolue SPÖ:n tai oikeistokonservatiivisen ÖVP:n. (Ja itse asiassa vaalin ensimmäisellä kierroksellakin Hoferin ja Van der Bellenin niskaan hengitti sitoutumaton, täysin vailla puoluetaustaa oleva Irmgard Griss. Demarien Hundstorfer ja ÖVP:n Khol tulivat kaukaa perästä.) Sekä SPÖ:n että ÖVP:n oli vaikea löytää paikkaansa vaalikampanjan asetelmassa: vaikka Van der Bellen olisi miten tuntunut sympaattisemmalta, kumpikaan puolue ei täysin avoimesti uskaltanut asettua FPÖ:n ehdokasta vastaan, niin kauan kuin FPÖ johtaa puolueiden kannatuskyselyjä ja seuraavien parlamenttivaalien jälkeisissä hallitusneuvotteluissa koalitio oikeistopopulistien kanssa on vaihtoehto, jota kumpikaan vanhoista valtapuolueista ei näköjään täysin halua sulkea pois.

Der Standard -lehdessä Alexandra Föderl-Schmid muistuttaa, että Van der Bellenin voittoon kaikesta huolimatta vaikuttivat myös monet SPÖ:n ja ÖVP:n aktivistit. Vaalitulos ei siis ollut vain pääkaupunkiälymystön ja -hienoston (Hautevolee, Schickeria, kuten sitä Hoferin kannattajien taholla haukuttiin) ansiota. Vaikka vanhojen valtapuolueiden johto ei selvää suositusta antanutkaan, SPÖ:n väki ja myös suurten kaupunkien ulkopuolella monet ÖVP-läiset pormestarit mobilisoivat joukkoja äänestämään Van der Belleniä. ”Toinen Itävalta” antoi äänensä Euroopan puolesta, se haluaa kuulua mieluummin vapaamieliseen länteen ja EU:n ytimeen kuin kansallis-konservatiivis-autoritaariseen suuntaan ajautuvien Visegrád-maiden joukkoon. Tämä painaa enemmän kuin perinteinen puolueuskollisuus, ja näin on ehkä oikein ja ajanmukaista.

Edelleen on ilmeistä myös, että Van der Bellen valittiin naisten äänillä (harmaiden numerolätkien osoittamat prosenttiosuudet). Oikeistopopulismi on yhä äijien aate, miten tämän sitten Riikka Slunga-Poutsalo selittäisikään.

Ennen vaaleja ainakin omassa pääkaupunkilais-punavihreässä somekuplassani leviteltiin kauhistunein äänenpainoin valittuja otteita Hoferin päätoimittamasta FPÖ:n ohjelmajulistusteoksesta Für ein freies Österreich (‘Vapaan Itävallan puolesta’). Siinä mm. todetaan, että ”mikä hyvänsä organisaatio menettää arvovaltaansa niin miesten kuin naistenkin silmissä sitä enemmän, mitä enemmän suhteessa ja mitä korkeammissa asemissa siinä on naisia”, tai valitellaan, miten ”perheenpään valtaistuimelta syösty mies” ei enää löydä naista, ”joka pystyy ajattelemaan kodin kategorioilla (in häuslichen Kategorien) ja jonka jälkeläistenhoivaamisvietti on voimakkaampi kuin keinotekoinen itsensätoteuttamisen kunnianhimo”. Naistenlehti Wienerin päätyi tämmöisten sitaattien perusteella antamaan harvinaisen suoran kehotuksen lukijoilleen: äänestäkää Van der Belleniä, miestä, joka puolustaa naisten oikeuksia!

Ehkä kaikkein opettavaisin oli kuitenkin ORF:n sivuilla julkaistu, tutkimuslaitos SORAn tekemä äänestäjävirta-analyysi, joka kertoo, miten tilanne muuttui toukokuun vaalien ja tämän vaaliuusinnan välillä.

Muutokset eivät ole järkyttävän suuria mutta ratkaisevia kuitenkin. Toukokuussa Hoferia äänestäneistä (ylin, sininen palkki) siirtyi jonkin verran Van der Bellenin kannalle tai nukkuvien puolueeseen (Nichtwähler). Van der Bellenin kannattajien joukossa taas vastaavat menetykset olivat paljon vähäisemmät, ja ennen kaikkea Van der Bellenin kampanja onnistui aktivoimaan paljon enemmän niitä, jotka toukokuun vaalien aikaan olivat jääneet kotiin. Tämän voisi tietenkin tulkita niin, että Van der Bellen vetosi ns. vastuuntuntoisiin kansalaisiin, siis niihin, jotka eivät marssi uurnille huvikseen tai pelkästä tottumuksesta ja puolueuskollisuudesta vaan koska kokevat tärkeäksi toimia ja äänestää. Tai myös niihin kunnon porvarillisiin äänestäjiin, joita ajatus äärioikeistolaisesta presidentistä kuitenkin loppupelissä pelotti enemmän kuin Van der Bellenin nuoruudenaikaiset vasemmistosympatiat.

Eihän kiltin naapurinpojan oloinen, nappisilmäinen Hofer tietenkään ole itse mikään natsipyöveli. Hänen taustaltaan tai lähipiiristään löytyy kuitenkin yhteyksiä uusnatsipiireihin, ja hänen oma taustansa on äärioikeistolaisissa, ”saksalais-kansallismielisissä” (deutschnational) opiskelijajärjestöissä, siis sellaisessa akateemisessa oikeistolaisuudessa, jossa 1800-luvun kansallisromanttisista vapausaatteista on tislautunut rotu- ja sankarhistoriamytologioiden kyllästämää, melkoisen natsisminmakuista ökäöljyä. Vaaliväittelyissä Hofer oli taitava, mutta ehkä myös pelottavan taitava. Hän on toiminut vuosikausia retoriikka- ja kommunikaatiokouluttajana (mikä yksityiskohta, mielenkiintoista kyllä, poistettiin hänen viralliselta elämäkertasivultaan), osasi studiossa mestarillisesti luoda itsestään lempeän ja kiltin mutta asiallisen ja tehokkaan kuvan, tarvittaessa väistellä kysymyksiä tai heittäytyä uhriksi, ja vahvistaa vaikutelmaa emeritusprofessori Van der Bellenistä hajamielisenä ukonhöppänänä. Olisikohan tämä taidokkuus kääntynyt itseään vastaan, niin että liian monet lopulta alkoivat nähdä Hoferin pelottavana manipulaattorina?

Joka tapauksessa Itävalta on pahasti kahtia jakautunut, ja aika näyttää, miten fiksu ja kypsä mutta ”lavasäteilyltään” vaatimaton Van der Bellen pystyy korjaamaan tilanteen. FPÖ:n johtaja HC Strache osoitti jo Facebook-sivullaan – joka on FPÖ:n kannattajien keskeisiä viestintävälineitä – vilpittömät onnittelunsa Van der Bellenille, kehottaen kaikkia itävaltalaisia luottamaan siihen, että VdB on oleva kaikkien itävaltalaisten presidentti, ”demokratian reiluusperiaatteen” mukaan VdB on ansainnut kansalaisten lähtökohtaisen luottamuksen. Tähän monet kannattajat tosin reagoivat virtuaali-itkuisin protestein, oksentavan naaman kuvilla, ”ei minun presidenttini” -julistuksilla tai, jälleen kerran, vaalivilppiepäilyillä. Huolestuttavinta on se näiden valitusten kantava teema, että ”ei tullut muutosta, yhyy, tämä vanha meininki saa näköjään jatkua”. Nyt ollaan populismin kovassa ytimessä: suhteellisen hyväosaisten mutta hyvinvointinsa puolesta huolta kantavien (”MEIDÄN rahat / työpaikat / asunnot / naiset jne. menee sosiaalipummeille / maahanmuuttajille / ahneille EU-byrokraateille / laiskoille huijareille…”), yhteiskunnan ja maailman muutoksia pelkäävien kunnon ihmisten peloissa, joita on pelottavan helppo manipuloida ja lietsoa.

Mutta nyt on juhlan aika. Lopuksi siteerattakoon toimittaja Michael Hufnaglin Facebook-postitusta, joka tiivistää mainiosti vaali-illan tunnelmat:

Kymmenen spontaania huomautusta näiden vaalien johdosta.
1. Onnittelut Alexander Van der Bellenille, hänen innokkaalle tiimilleen ja tämän mestarillisesti toteuttamalle kansalaisten liikekannallepanolle.
2. Voitto on tosi hieno juttu.
3. Rispektit Itävallalle, nyt on sanottu painava sana.
4. Tyytyväisyys vastustajien raivon johdosta on okei, vähän pilkkaakin sallittakoon, mutta ennen kaikkea iloinen nöyryys olisi nyt paikallaan.
5. Joka taistelee demokratian tuloksia vastaan ja provosoi uudet vaalit, saa aina rangaistuksensa.
6. Joka luottaa Stenzeliin, Lopatkaan ja Baumgartneriin, tulee vielä ihmettelemään, mikä kaikki ei ole mahdollista. [FPÖ:n kampanjaa tukeneesta Ursula Stenzelistä on tässä blogissa ollut ennenkin puhetta. Lisäksi Hoferia kannattivat konservatiivipuolue ÖVP:n parlamenttiryhmänjohtaja Reinhold Lopatka sekä maailmankuulu extremehyppääjä Felix Baumgartner. ”Tulette vielä ihmettelemään” puolestaan viittaa Hoferin kenties tuhoisaan möläytykseen: presidentin vähäisistä valtaoikeuksista keskusteltaessa hän oli heittänyt, että ”tulette vielä ihmettelemään, mikä kaikki on mahdollista”.]
7. Mitä olisikaan tämä maa ilman upeita naisiaan?
8. Wieniin voi aina luottaa.
9. Itävallan antifasismin riemuvoitto ansaitsee päästä otsikoihin kautta maailman.
10. Yhden Achterlin (pieni lasi eli 1,25 dl viiniä) voi aina vielä ottaa…

 

Vaalien vaiheilta

Itävallan presidentinvaalien uusinta lähestyy kovaa kyytiä, ja panokset kovenevat. Täytyy sanoa, että minua on alkanut hieman hirvittää Brexit-äänestyksen ja Trump-vaalin jälkeen. Todella mahanpohjasta riipaisi, kun jostakin paikallisesta lehdestä luin toimittajan kertomuksen keskustelusta kaverinsa, mukavan keski-ikäisen yrittäjämiehen kanssa. Tämä aikoo äänestää ”perusitävaltalaisten” Hoferia, kahdesta syystä: ensinnäkin ”jokin muutos tähän menoon täytyy tulla” (ilmeisesti tällä tarkoitetaan Itävallassa lähes koko sodanjälkeisen ajan vallinnutta demarien ja oikeistokonservatiivien punamustakoalition vallanpitostagnaatiota ”jäsenkirjademokratioineen”), ja toiseksi sitoutumaton vihreä ”Van der Bellen on kommunisti”.

Ensinmainitun logiikan tuloksista saadaan kohta ”iloita” ei vain Yhdysvalloissa, missä Trumpia äänestivät valtaan jumiintuneeseen ”eliittiin” turhautuneet ”muutoksen” kaipaajat, vaan koko kilpavarustelun ja ilmastonmuutoksen uhkaamassa maailmassa. Viimeksi mainitusta on jo ollut puhe: Van der Bellen on ”kommunisti” siinä mielessä, että hän on itsekin tunnustanut nuorena miehenä viisikymmentä vuotta sitten äänestäneensä kommunistien ehdokasta Innsbruckin paikallisvaaleissa. Mutta ilmeisesti Itävallassakin on riittämiin niitä, joille mikä hyvänsä oikeistopopulismista vasemmalle sijoittuva poliittinen kannanotto on polkupyörä-, kiviterapia- tai kasvisruokakommunismia elikkästen kulttuurimarxilaisuutta.

Molemmat ehdokkaat ovat tietenkin kampanjassaan kovasti valtiomiestä, maltillista ja viisasta, ja pyrkivät luomaan kuvaa turvallisesta, äärimmäisyyksiä välttävästä ja koko kansan etua ajavasta keskitien poliitikosta. Politiikan sisällöillä on vaikea kilpailla, kun molempien pitäisi vedota koko kansaan ja kun liittopresidentin valtaoikeudetkaan eivät ole kovin laajat vaan kyseessä on enemmänkin symbolinen valtionpäämiehen edustustehtävä. Tällaisessa tilanteessa on vaikea olla kampanjoimatta mielikuvilla ja tunteilla, myös vastaehdokkaaseen liittyvillä negatiivisilla.

Van der Bellenin iskulause ”Itävallan arvostuksen puolesta maailmassa” antaa hienovaraisesti ymmärtää, että Hoferista maa saisi presidentin, jota kenties joutuisi häpeämään. Ne kansalaiset, joiden poliittinen muisti ulottuu paria vuotta pitemmälle (ja joita ei valitettavasti ehkä ole kovin paljon), pystyvät ehkä tästä palauttamaan mieleensä, mitä tapahtui vuosituhannen vaihteessa, kun FPÖ:n silloinen veretseisauttava vaalivoitto nosti Jörg Haiderin johtaman puolueen hallitukseen, mikä puolestaan veti Itävallan niskaan EU:n pakotteet ja löi maabrändiin melkoisen kolhun. No nythän ajat ovat toiset, oikeistopopulisteja on hallituksessa tunnetusti siellä sun täällä, joten pelkkien vihjailujen lisäksi on kaivettava esiin oikea natsikortti.

Äskettäin Van der Bellen julkisti Facebook-sivullaan (Kurier-lehti uutisoi tästä) kampanjavideon, jolla puhuu 89-vuotias Gertrude. Holokaustista elossa selvinnyt vanha rouva oli kuulemma itse tullut puhuttelemaan Van der Bellenin vaalitiimiä ja halunnut kertoa mielipiteensä. Gertruden tyttären mukaan äiti on viime aikoina ollut yhä huolestuneempi maailman menosta, liian moni asia alkaa muistuttaa 1930-lukua. ”Eniten minua häiritsee toisten loukkaaminen, solvaaminen, halventaminen”, sanoo Gertrude. Kaikkein alhaisimmat vietit näyttävät pääsevän valtaan, ”ja niin on ollut joskus ennenkin”. Van der Bellen on Gertruden mieleen siksi, että hän vaikuttaa harkitsevammalta ja kypsemmältä.

FPÖ:n vastavetona natsivihjailuille on nähty vähän vastenmielistäkin Van der Bellenin henkilöön käymistä. Norbert Hofer on kirkassilmäinen, siloposkinen 46-vuotias, ja yli seitsemänkymppinen Van der Bellen näyttää hänen rinnallaan kovin vanhalta ja ryppyiseltä. Tätä FPÖ:n vaalikampanjassa on koetettu korostaa maalailemalla Van der Bellenistä kuvaa seniilinä höperönä. Hieman turhan pitkälle meni tässä muutama päivä sitten FPÖ:n johtaja HC Strache, kun hän postasi Facebook-sivulleen kuvan Van der Bellenistä, jolta näyttää (todellisuudessa se johtuu valotuksesta ja huonosta resoluutiosta) toinen puoli ylähuulen viiksikarvoista jääneen ajelematta. ”Tämä panee miettimään! Van der Bellen unohtaa näköjään jo ajella toisen puolen ylähuulestaan. Katso kuvaa. Mitähän muuta hän vielä unohtaa?” Tämä alkoi olla liikaa jo FPÖ:n omille kannattajillekin. Nousi ns. paskamyrsky, jossa monet FPÖ:n vanhat äänestäjät närkästyneesti ojensivat Strachea:

Minä arvostelen vihreitä ja vasemmistoa juuri siksi, että ne aina järjestävät tämmöistä pinnallista loanheittoteatteria. Jos yhtä vaivaannuttavaa menoa nähdään nyt oikeallakin, niin ei Itävallassa kohta enää pysty äänestämään ketään.

Ja vaikka ei sitä heti arvaisikaan odottaa, niin viuhahtaa se natsikortti oikeallakin. Tyylipuhtaimpaan suoritukseen ylsi tässäkin blogissa jo aiemmin mainittu Ursula Stenzel, konservatiivisesta kansanpuolue ÖVP:sta FPÖ:hön loikannut kypsä daami, 1990-luvulle saakka toimittajana ja uutistenlukijana tunnetuksi tullut tv-kasvo, eräänlainen Itävallan Eva-Riitta Siitonen.

Äskettäin Puls 4 -tv-kanavan suuressa vaaliväittelyssä kommentaattoriksi kutsutulta Stenzeliltä ilmeisesti lähti mopo vähän keulimaan, tai kommenteista ainakin syntyi jotakin sellaista, mitä keltalehti Heute nimittää ”suureksi Stenzel-showksi”. Muun muassa Stenzel innostui epäilemään Van der Bellenin edesmennyttä isää läheisistä suhteista natseihin, niin suorasukaisesti, että Van der Bellen ryhtyi kaiken kansan kuullen uhkailemaan Stenzeliä oikeustoimilla. Stenzel ei kuitenkaan vähästä hätkähdä, vaan Österreich-keltalehden haastattelussa hän lisää kierroksia:

– Miksi vihjailette joka ainoassa TV-keskustelussa Alexander Van der Bellenin isän olleen läheisissä väleissä natsien kanssa?

– Koska edelleenkään ei tiedetä tarkkaan, missä olosuhteissa hänen vanhempansa lähtivät Liettuasta. Hän joka tapauksessa esittää asian niin, ikään kuin he olisivat paenneet stalinismia. He eivät kuitenkaan paenneet vaan muuttivat Saksan valtakunnan alueelle Wieniin. Yksikään journalisti ei ole vielä tätä tarkkaan tutkinut. Hän ei ole mikään pakolaislapsi, eikä hänen pitäisi antaa lyödä poliittista mynttiä tällä tarinalla.

– Onko teillä joitain todisteita hänen isänsä natsisuhteista?

– On paljon epäselvyyksiä. Hänen isänsä ei tosin ollut NSDAP:n jäsen, hän ei koskaan palvellut Wehrmachtissa. Mutta: hänellä on täytynyt olla erittäin hyvät suhteet natseihin. Muuten ei Liettuasta lähtö olisi tullut kysymykseen. Sitä paitsi natsit osoittivat hänen isälleen vuonna 1944 Tirolista oman asunnon. Semmoiseen tarvittiin suhteita.

Mitäs niitä balttiarallaamaita nyt olikaan… Ursula Stenzel on toki toiminut uutisjournalistina enimmäkseen siihen aikaan, kun sekä Viro, Alexander Van der Bellen vanhemman kotimaa, että Liettua kuten muutama muukin sittemmin itsenäistynyt maa olivat Neuvostoliiton nimettömiä takapihoja. Mutta ilmeisesti yleissivistykseen ei myöskään kuulu tieto siitä Heim ins Reich -operaatiosta, jolla baltiansaksalaiset (ja saksalaisia sukujuuria oli sekä isä Van der Bellenillä että etenkin tämän puolisolla) noudettiin ”kotiin” ja asutettiin sen jälkeen, kun Molotov-Ribbentrop-sopimuksen salainen lisäpykälä oli jättänyt Baltian Neuvostoliiton etupiiriin. Van der Bellenin isän suku oli venäläistä aatelia, isoisä oli paennut bolševikkeja Viroon ja sitä ennen toiminut Kerenskin hallituksen komissaarina, ja varmaa on, että Puna-armeijan miehittämässä Virossa ei perheelle olisi hyvä heilunut. Olisi ennemminkin perin merkillistä, jos he eivät olisi käyttäneet tilaisuutta hyväkseen ja pelastautuneet Saksan puolelle.

Mutta hupaisin vaaliuutinen on vielä kertomatta. Nimittäin: Itävallan viestintävalvontaviranomaisille (Fernmeldebüro) on viime vuorokauden aikana tullut kymmeniä kanteluja sähköpostien johdosta, joita Norbert Hoferin vaalikampanjatiimi on lähettänyt ulkoitävaltalaisille. Kysymys ei ole niinkään viestien sisällöstä – Hofer haluaa ennen muuta hälventää niitä mahdollisesti syntyneitä väärinkäsityksiä, että hän haluaisi kieltää postiäänestyksen. (Tunnetustihan presidentinvaalin edellinen, riitautettu kierros ratkesi nimenomaan Van der Bellenille annetuilla ennakkoäänillä, ja tämän jälkeen FPÖ:n suunnalta kyllä kuului ehdotuksia, että postiäänestämisestä pitäisi luopua kokonaan.) Vaan ongelmana on tämmöisen vaalimainonnaksikin tulkittavissa olevan massapostin lähettäminen.

Ulkomailla asuvien itävaltalaisten osoitteita on viranomaisten rekistereissä tuhansittain. Ulkoitävaltalainen, joka haluaa säilyttää äänioikeutensa kotimaan vaaleissa, on nimittäin velvoitettu rekisteröitymään viranomaisille ja jättämään yhteystietonsa, ja useat ilmoittavat tässä nimenomaan sähköpostiosoitteen. Nämä osoitetiedot puolestaan välitetään parlamentin tiedoksi, eli niihin pääsevät sinänsä aivan laillisesti käsiksi kaikki puolueet. Ongelmana on nyt se, että vaikka perinteisen vaalimainonnan lähettäminen paperipostissa on laillista, sähköpostitse joukkomainostaminen on Itävallan laissa kielletty. Yli 50 vastaanottajalle kerrallaan ei saa lähettää sähköpostia, elleivät nämä ole sitä nimenomaisesti tilanneet tai toivoneet.

Parhaillaan, kertoo Kurier-lehti, viranomaiset harkitsevat Hoferin parlamentaarisen (hän on parlamentin kolmas puhemies) syytesuojan kumoamista, että asiassa voitaisiin edetä. Hupaisan lisävärin tarinalle antaa se, että runsas vuosi sitten Wienin vaaleissa oikeistoliberaali uuspuolue NEOS lähetti johtajansa nimissä kymmenelletuhannelle wieniläiselle äänestämään kehottavan tekstiviestin. Tämä tempaus tuotti puolueelle lopulta melkoiset rapsut. Ja kuinka ollakaan, tämän tapauksen tutkimuksia oli innokkaimmin hoputtamassa juuri FPÖ, jonka kuluttaja-asiamies teki asiasta vastaavalle ministerille virallisen kyselyn ja jonka epävirallinen äänenkannattaja, verkkosivusto unzensuriert.at, uhosi, miten ”FPÖ on NEOSin massatekstiviestittelyn jäljillä”.

Jos kansan poliittinen muisti ei ulotu kuin muutaman vuoden päähän, niin miten on poliitikkojen laita? Myös niiden, jotka syyttelevät toisia unohtelevaisuudesta?

 

 

Verkossa suhisee

Tätä kirjoittaessani Unkarin kansanäänestys EU:n pakolaiskiintiöistä on käynnissä, mutta alkaa vaikuttaa siltä, että 50 prosentin äänikynnystä ei saavuteta, eli äänestyksestä ei tule virallisesti pätevää. Näin siis ennennäkemättömästä mainos- ja mediarummutuksesta huolimatta, jolla kansaa on koetettu saada antamaan tukensa hallituksen äärimmäisen tiukalle maahanmuuttopolitiikalle. (Tiukkuuskin on toki suhteellista. Pakolaisia ei Unkariin haluta, mutta samaan aikaan Unkari mainostaa ympäri Afrikkaa, Aasiaa ja muuta maailmaa omaa maahanmuutto-obligaatio-ohjelmaansa, joka tarjoaa maksukykyisille kiinnostuneille EU-maiden helpoimman ja edullisimman pääsyn käsiksi EU-oleskelulupaan, vapaaseen liikkumiseen ja bisnesten pyörittämiseen Euroopassa. Lisää aiheesta Politicon ilkeässä englanninkielisessä artikkelissa.)

Katselin äsken jopa Unkarin valtiontelevision ykköskanavan keskipäivän uutislähetyksen. Siitä noin puolet oli raportointia äänestyspaikoilta Unkarista ja Unkarin ulkopuolelta. Sekä pienillä että suurilla paikkakunnilla velvollisuudentuntoiset kansalaiset ovat saapuneet piirtämään rastin äänestyslippuun, ja ulkomailla lähetystöjen äänestyspisteisiin saavutaan pitkänkin matkan takaa – Helsingissä oli haastateltu pariskuntaa, joka oli ajanut paikalle viidensadan kilometrin päästä. Loput uutislähetyksestä oli täytetty maahanmuuton ja pakolaiskriisin kauhuilla. Serbiassa Unkarin rajalla, piikkilanka-aidan luona on taas kypsymässä jonkinasteinen humanitaarinen kriisi, pakolaisten väitetään odottavan Unkarin kansanäänestyksen tulosta lähteäkseen sitten höökimään rajan yli, Szabadkan (Subotica) rajakaupungissa kaksi pakistanilaista on ahdistellut neljätoistavuotiasta tyttöä, ja voi kauhistus, Lontoossa asuva unkarilaisnainen on saanut somalinaapureiltaan Allahin nimeen pahasti turpiinsa (lähikuvaa naisen haavaisesta ja laastaroidusta ohimosta). Sitä se maahanmuutto teettää. Ranskan Allexissa maahanmuuttoa koskeva kansanäänestys oli viranomaisten toimesta kielletty, järkyttävää – onneksi Unkarissa vielä kansalaisvapaudet kukkivat.

Silti monet näyttävät jääneen nukkumaan, kuten osa oppositioryhmistä on kansaa kehottanut, ja osa lopuistakin lienee jättänyt huolellisesti mitätöidyn lipun, kuten toiset oppositiotahot ovat neuvoneet: ”hölmöön kysymykseen hölmö vastaus!” Vaikka näin ei saisikaan tehdä, monet ovat paitsi purkaneet kriittistä luovuuttaan äänestyslippuun myös kuvanneet tuotoksen ja julkistaneet sen somessa. 444.hu-uutisportaali on julkaissut parikin koostetta, joista tuoreimmasta tämä suosikkini:

Viktor Orbánin näköinen (?) hahmo julistaa: ”Tämä paperi on menettänyt äänestyslipun luonteensa.” (Ilmaus viittaa taannoiseen rahanpesuskandaaliin: Unkarin valtionpankin ylläpitämien kyseenalaisten säätiöiden tileille kadonneet valtion varat olisivat virallisen selityksen mukaan ”menettäneet julkisten varojen luonteensa”, joten niiden perään ei ole kenelläkään oikeutta kysellä.)

Pääministeri Orbán, joka kymmenen päivää sitten vielä vitsaili Origo-uutisportaalin haastattelussa olevansa ”vähän pettynyt, jos äänestysprosentti jää alle sadan, onhan kysymys Unkarin tulevaisuudesta”, on nyt jo ilmoittanut, että äänestysprosenteista viis, kunhan vain ei-äänet ovat enemmistössä, niin tuloksella tulee olemaan oikeudellisia seuraamuksia.

Mutta ei minun pitänyt kirjoittaa tästä vaan siitä, mitä Itävallan puolella verkossa ja somessa tapahtuu. Der Standard -lehdessä nimittäin ilmestyi juuri alkuperäisen presidentinvaalipäivän kunniaksi Noura Maanin ja Fabian Schmidin mainio artikkeli, jossa analysoidaan oikeistopopulistisen Vapauspuolue FPÖ:n verkko- ja somestrategioita. Niiden ytimessä on FPÖ:n karismaattisen johtajan HC Strachen oma Facebook-sivu, jolla tätä nykyä on 400.000 fania – kenenkään muun Itävallan poliitikon somesuosio ei yllä lähellekään tätä. Sivu on myös erittäin aktiivinen, sille postataan toistakymmentä juttua päivässä, ja kutakin jaetaan satoja kertoja. ”Sinisessä” somekuplassa elävien ei siis välttämättä tarvitse lähteä poliittisia sisältöjä muualta hakemaan.

FPÖ:n oman ilmoituksen mukaan Strache valitsee enimmät jaettavat sisällöt ja kirjoittaa suurimman osan sivunsa teksteistä itse. Maanin ja Schmidin haastattelema some-ekspertti Judith Denkmayr arvelee, että Strachen lisäksi vähintään pari-kolme avustajaa työskentelee sivun parissa säännöllisesti. Sivu on kuitenkin laadittu äärimmäisen henkilökohtaisen luonteiseksi ja uskottavasti tunteisiin vetoavaksi. Strache puhuttelee ”rakkaita itävaltalaisia” suoraan, katselee profiilikuvassaan heitä silmiin, ja sivulla julkaistut kuvat Strachesta ja hänen puuhistaan ovat aidon tuntuisia tilannekuvia, eivät huolella lavastettuja studio-otoksia.

”Eilen meidän Odia taas pelotti lähestyvä ukonilma. Tuoksuvan paidan päälleen saatuaan se tunsi olonsa taas turvalliseksi 🙂 . Niin, meidän koiramme, ne ovat ihmisen uskollisimmat kumppanit! Ne iloitsevat ja rakastavat ehdoitta!” Jos ei tämmöinen vetoa, niin johan on kumma. Kuten tiedämme, vain hyvät ihmiset pitävät koirista… tai niin, tuota…

Lemmikki- ja lomakuvien lisäksi Strache jakelee sopivia sisältöjä muualta verkosta, usein lisäten oman kommenttinsa tyyliin ”Loistavasti naulan kantaan!”. Näiden artikkelien ja kolumnien lähteenä toimii ylivoimaisesti useimmiten keltalehti Kronen Zeitung (jonka journalistisesta laadusta on täällä ollut esimerkkejä ennenkin), josta siteerataan uutisten lisäksi myös esimerkiksi lukijoiden kirjeitä ja mielipidekirjoituksia – joissa usein on muunneltua totuutta etenkin maahanmuuton tiimoilta. Uutiset maahanmuuttajataustaisten tai turvapaikanhakijoiden rikoksista tai sosiaalituista ovat tyypillisiä esimerkkejä tällaisesta.

Kronen ja ilmaisjakelulehti Österreichin jälkeen kolmanneksi eniten käytetty lähde on FPÖ:tä lähellä oleva mutta oman väittämänsä mukaan ”riippumaton” uutisportaali unzensuriert.at. ”Sensuroimattoman” tämänhetkinen toimittajakunta ei ole tiedossa (toimittajien nimiä ei siis kerrota julkisuuteen, edes virallista päätoimittajaa ei ole!), mutta alun perin sen käynnisti tunnettu FPÖ-poliitikko, myös kiistellyistä natsiyhteyksistään julkisuudessa ollut entinen parlamentin kolmas puhemies Martin Graf. Myös tämän portaalin kansansuosio perustuu maahanmuuttovastaisuuteen ja esimerkiksi maahanmuuttajien tekemien rikosten uutisoimiseen.

Jutun loppupäätelmät eivät yllätä: faktat on niin nähty, populistisessa politiikassa mennään tunteet edellä (sanoi Riikka Slunga-Poutsalo mitä sanoi). Judith Denkmayrin mukaan HC Strachen Facebook-sivu ei seuraajilleen ole mikään ”puolueen viestintäkanava” vaan ”yksi niistä harvoista verkkosivuista, joilla he tuntevat saavansa vastakaikua omille arvoilleen ja maailmankuvalleen”. Strachen FB-sivu ei haasta lukijoitaan vaan vahvistaa näiden käsityksiä, tukee, viihdyttää ja antaa miellyttävän tunteen joukkoon kuulumisesta. Ongelmaksi saattaa kuitenkin muodostua sivun kaksoisrooli. Jos ja kun sen on toimittava myös tiedonvälittäjänä, toistakymmentä postitusta päivässä voi vähitellen olla liikaa, ja Denkmayr arvelee tämän pitkällä tähtäimellä kenties vahingoittavan sivun kansansuosiota.

Se ainakin on jo nähty, että kiireessä maahanmuuttokriittisiä lähteitä jakaessa voi satiiritutka mennä vahingossa pois päältä. Näin kävi HC Strachelle tai ainakin hänen faneilleen tänään, kun Itävallan presidentinvaalien uusinta olisi alkuperäisen suunnitelman mukaan pitänyt järjestää. Päivän johdosta vitsiuutisportaali Die Tagespresse julkaisi ”uutisen”, jossa FPÖ:n Hoferin vastaehdokas Van der Bellen seisoo hämmentyneenä tyhjässä vaalihuoneistossa, koska on unohtanut, että vaaleja ei järjestetäkään tänään. Hymiön sijasta Strachen olisi pitänyt kommentoida jakamaansa ”uutista” vähän selkeämmin, sillä useille faneille tämä vitsi meni näköjään täydestä (kertoo Blutgruppe HC Negativ -satiirisivulla julkaistu, alun perin FPÖ Fails -sivun julkaisema kooste):

Jörg: Seniili vanha vaari joka ei ihan tajuu no toivotavasti ei sitä kukaan valitse.
Wolfgang: minä luulin että se viherhörhö oli ollut mukana järkkäämässä tätä vaalien siirtämistä ???
André: Hahahaha. Miten noloo voi olla?! Van der Hauhau [bellen tarkoittaa ’haukkua’] sais tutkituttaa itsensä… Kuvitelkaas että se olisi liittopresidentti ja unohtais ulkomaanmatkan hehehehe.
Lothar: Ja noin seniili tyyppi yrittää puuttua politiikkaan, se varmasti on tarkoitus, eihän tuommoinen edes muista, mihin on pannut sen lapun mistä piti lukea ääneen.
Grete: Miten kahjo voi olla???Ja tuommoinen tahtoo liittopresidentiksi??grrrr
Hector: Huumeet
Chris: Dementoituneelle sitä sattuu
Andy: Kännissä se on taas
Jochen: Sekopää niin kuin kaikki vihreät.
Stefanie: Vastuutonta pitää tämmöisiä dementiasairaita poliitikkoja virassa
Jürgen: Eikö se osaa lukea lehteä? ja tämmöinen ehdokas ei ole huomannut, että vaalit on siirretty? Kauanko vielä kestää ennen kuin äärivassarisuvakit tajuaa että VdB:n ÄO ei ole korkeampi kuin paahtoleipäviipaleella eikä se kelpaa liittopresidentiksi?!!!

 

Ite oot!

Tämä opitaan kai yleensä jo leikki-iässä. Lasten keskinäisissä kahinoissa ”Ite oot kakkapylly!” -tyylinen verbaalistrategia on yleensä nopeimmin ja helpoimmin käsillä, kun pitää puolustautua. Vanhemmat ja tarhantädit vahvistavat tätä opettamalla, että ”jos toista sanoo, on itse”. Sitten ihminen vanhenee ja viisastuu ja joutuu tekemisiin semmoisten vakavampien mielipide-erojen ja kiistakysymysten kanssa, joita ei ratkaista heittämällä syytökset suoraan takaisin toisen naamalle. Ja joissa on kysymys todellisista eroista ihmisten ja heidän kokemustensa välillä – sillä kakkapyllyjä olemme joskus olleet kaikki, mutta kaikki eivät välttämättä ole natseja, kommunisteja, rikollisia tai edes huijareita.

Ja sitten sitä väkisinkin ihmettelee, että mikä oikein panee jotkut ihmiset heittelemään syytöksiä ja solvauksia, joiden niin kovin helposti voisi kuvitella kimmahtavan takaisin heihin itseensä. Miksi jotkut ihmiset ”sanovat, vaikka itse ovat”? Onko se jonkinlaista alitajuisen torjunnan purkautumista, niin kuin homovihaajilla, joilla erään äskettäisen tutkimuksen mukaan näyttäisi usein olevan itsellään piileviä homoseksuaalisia taipumuksia? Onko se ihan tietoista röyhkeyttä ja uhmaa: minä se päätän, kuka täällä on natsi/kommari/juutalainen/homo jne., eikä sitä tule kukaan heittämään minulle takaisin – päinvastoin, tällä näytän olevani tosi kova jätkä? Vai onko se esimerkiksi poliittisen päättäjän valitettavan realistista luottamusta kansan tyhmyyteen: heitänpä tässä kiviä, koska eivät nuo taukit kuitenkaan tajua, että voisivat heittää ne takaisin minun lasitalooni?

Tässä voisi taas kerran mainita esimerkkinä Unkarin nykyiset vallanpitäjät, joiden poliittiseen kielenkäyttöön kuuluu myös komcsizás, vastustajien haukkuminen kommareiksi. Kommunisteiksi (tai ”liberaaleiksi”, ”bolševikeiksi”, ”vasemmistolaisiksi”) haukkuvat hallituksen vastustajia poliitikot, joista useimmilla riittävän ikäisillä taitaa olla taustaa entisaikojen Unkarin ”sosialistisessa työväenpuolueessa” tai ainakin Kommunistisessa nuorisoliitossa, jonka paikallisosaston sihteeri myös pääministeri Orbán oli kouluaikoinaan. Samainen hallitus ei myöskään ole vieläkään suostunut täysin avaamaan kaikkia sosialisminaikaisen valtionpoliisin asiakirjoja ja agenttien nimilistoja.

Mutta nyt ajattelin kuitenkin kirjoittaa Itävallasta ja sen meilläkin uutisoidusta presidentinvaalifarssista, etenkin oikeistopopulistisen Vapauspuolue FPÖ:n osuudesta siihen. Niin kuin uutisia seuranneet tietävät, sitoutumattoman vihreän Van der Bellenin täpärään voittoon päättynyt vaali määrättiin uusittavaksi,  ääntenlaskennassa tapahtuneiden epäselvyyksien takia – vaikka hävinneen FPÖ-ehdokkaan Norbert Hoferin kannattajien harmiksi mitään vaalipetokseen viittaavaa ei voitu osoittaa, kaikki ei ollut tapahtunut aivan pykälien mukaan, ja perustuslakituomioistuin halusi presidentinvaalin olevan Caesarin vaimon lailla kaikkien epäilysten yläpuolella.

Lokakuun toiselle määrättyä uusintavaalia varten oli ennakkoäänestyslippuja jo alettu jakaa, kun ilmeni, että niiden kuorten liimaus ei ollut tehtävänsä tasalla. Jonkin valmistusvirheen takia kuoret aukeilivat itsestään, ja auenneen kuoren sisältämä äänestyslippu olisi pakko hylätä. Ei siis auttanut muu kuin jälleen kerran lykätä vaaleja. Eikä tässä vielä kaikki. Tämänpäiväisen uutisen mukaan sisäministeri on pahassa juridisessa pinteessä: ennakkoäänestyslippujen painattaminen pitäisi oikeasti EU-säännösten mukaan kilpailuttaa, mikä saattaisi merkitä vaalien lykkääntymistä vielä uudesta päivämäärästä eli joulukuun neljännestäkin. Jos painatustilaus annetaan suoraan valtion kirjapainolle, niin kuin nyt on tarkoitus tehdä, sille on löydettävä oikeusopillisesti kestävät perusteet. Vaali on toki kiireellinen, koska vaalilainkaan mukaan uusintavaalia ei voi loputtomiin viivyttää, mutta toisaalta viivästyksen on aiheuttanut alun perin ministeriö itse tilaamalla vääränlaisia äänestyskuoria, ja poikkeusmenettelyn oikeuttavan syyn pitäisi pykälien mukaan olla paitsi pakottava myös toimeksiantajasta riippumaton…

Mutta tämä vaalilippusirkus sikseen. Tänään uutisvirtaani osui Kurier-lehden Thomas Trescherin kerrassaan laittamaton kiteytys siitä, mikä koko jutun käynnisti, eli FPÖ:n tyytymättömyydestä vaalitulokseen. Näin tämä kronologia menee:

24. toukokuuta 2016: FPÖ:n presidenttiehdokas Norbert Hofer lausahtaa vaalipäivän iltana, että äänestyslippujen laskenta on aina ”vähän omituista”.

25. toukokuuta: Myös ennakkoäänet on laskettu, ja kokonaistulos kallistuu Van der Bellenin voitoksi.

7. kesäkuuta: FPÖ vaatii vaalien kumoamista, syynä ”epäsäännöllisyydet”  (Unregelmäßigkeiten).

12. kesäkuuta: FPÖ:n asianajaja Dieter Böhmdorfer kommentoi: ”En väittäisi, että vaalitulosta on peukaloitu, emme ole kirjelmässämme väittäneet mitään sellaista.”

16. kesäkuuta: FPÖ:n johtajalta HC Strachelta kysytään suoraan, väittääkö hän vaaleissa tapahtuneen vilunkia. Strache: ”Jos lakia rikotaan, se tapahtuu tyhmyydestä, tietämättömyydestä tai tarkoituksella.” Hän ei kuitenkaan halua syyttää ketään tarkoituksellisesta vaalipetoksesta.

1 heinäkuuta: Perustuslakituomioistuin kumoaa vaalituloksen – syynä ”epäsäännöllisyydet”, ei vaalituloksen peukalointi tai sellaisen epäily. Vielä samana päivänä FPÖ vaihtaa tyylilajia: Dieter Böhmdorfer väittää saaneensa tietoa vaalien manipuloimisesta, ja tämän tutkiminen olisi rikosoikeuden asia.

3. heinäkuuta: ”Kukaan ei tiedä, onko vaaleja peukaloitu”, sanoo Hofer.

9. heinäkuuta: Vajaa viikko on kulunut, ja nyt Hofer jo tietää. Hän julistaa, että ”lähipäivinä” on tulossa kanne, syynä konkreettiset epäilykset toukokuun 22:nnen vaaleissa tapahtuneesta manipulaatiosta. FPÖ:llä siis on tästä konkreettisia viitteitä, joista edes perustuslakituomioistuin ei tiedä mitään.

10. elokuuta: Van der Bellen ei voittanut vaaleissa vaan ääntenlaskennassa, wurde nicht gewählt sondern gezählt, sanoo Norbert Hofer vaalitilaisuudessaan. Hän väittää, että vanhainkodeissa tai hoitolaitoksissa henkilökunta olisi täytellyt ennakkoäänestyslappuja potilaiden puolesta. Todisteita hän ei esitä, eikä kannettakaan vielä kuulu. Se on luvassa ”viimeistään syyskuussa”.

16. syyskuuta: Äkkiä kaikki on taas muuttunut. FPÖ:llä ei ole todisteita vaalipetoksesta, eikä mitään kannettakaan jätetä. Böhmdorferin mukaan todisteista ilmoitetaan oikeusministeriön ”vinkkilinjalle” – näitä ilmoituksia ei voida todistaa.

Ja samana päivänä käy ilmi, että FPÖ on Salzburgissa itse väärentänyt allekirjoituksia. Heinäkuun alussa puolue oli jättänyt Salzburgin kaupunginvaltuustolle kansalaisaloitteen, jonka aiheena oli kansalaiskaartin perustaminen suojelemaan kunnon kaupunkilaisia ulkomaalaisten rikollisten väkivaltaisilta hyökkäyksiltä. Aloitteen kaikkiaan 2198 allekirjoituksesta 1700 osoittautui muodollisesti kelpaamattomiksi. Syyt olivat toki usein muodollisia: etu- ja sukunimi, osoite, päivämäärä ja allekirjoitus eivät aina olleet kaikki täsmälleen vaaditunlaisessa muodossa. Mutta ainakin yksi allekirjoitus oli peräisin henkilöltä, joka todistettavasti oli kuollut viikkoa ennen kuin hänen allekirjoituksensa oli päivätty. Yksi allekirjoittaja oli alaikäinen, ainakin kolmetoista allekirjoitusta vaikuttaa väärennetyltä (esimerkiksi oman nimen perään on samalla käsialalla kirjoitettu puolison nimi), ja yksi FPÖ:n kaupunginvaltuutettu oli allekirjoittanut aloitteen kokonaista kolme kertaa, mutta niin, ettei yksikään allekirjoituksista täyttänyt muodollisia vaatimuksia.

Syyttäjä tutkii nyt asiaa, ja FPÖ on vetänyt aloitteensa takaisin. Eikä tässä kyllin, kertoo Der Standard: Salzburgin FPÖ:n ympärillä on ilmassa muutakin ikävää. Uusi Salzburgin osavaltion FPÖ-johtaja Marlene Svazek on syytösten kohteena, koska istuu kahdella tuolilla – myös Wienissä parlamentin FPÖ-ryhmän tiedottajan tehtävässä – ja FPÖ:stä lohjennut pieni Freie Partei Salzburg epäilee hänen palkkauksessaan, hm, epäsäännöllisyyksiä: nostaako Svazek palkkaa Wienistä kierrättääkseen Salzburgista saamansa palkan pimeästi puolueen vaalirahastoon? Myös puoluetuesta ja matkalaskuepäselvyyksistä on käytetty kitkeriä puheenvuoroja.

Että näin. Tämmöistä porukkaa näihin populistipuolueisiin näköjään kertyy: kuin kolmivuotiaita haukkumassa toisia kakkapyllyiksi.

 

 

SASCHA!!!

Terve taas lajitoverit! Taapersin äsken töistä kämpille lähikaupan kautta, joka muuten kuuluu Hofer-päivittäistavaraliiteriketjuun. (”Hoferia ei äänestetä. Siellä tehdään ostoksia”, kuului yksi presidentinvaalitaistelun aikainen epävirallinen iskulause.) Mietin ankarasti, uskaltaisiko ostaa pienen pullon kuplajuomaa päivän kunniaksi. En uskaltanut, kun en vielä tiennyt uutisia, ja nyt harmittaa. Alexander Van der Bellen, sotien välisen ajan Virossa eläneen hollantilaistaustaisen venäläisen aatelisperheen poika, eläkkeellä oleva kansantaloustieteen professori ja vihreän puolueen pitkäaikainen johtaja, on Itävallan seuraava liittopresidentti.

Niin kuin kaikkialla viestimissä on kerrottu, voitto oli historiallisen täpärä (sikaniukka, sauknapp, tai perseniukka, arschknapp, kuten asia kauniilla saksan kielellä ilmaistaan). Van der Bellenin kannattajat saivat rummutetuksi kansan ”pysäyttämään natsiehdokkaan” – huomattava osa äänestäjistä oli kyselyissä ilmoittanut keskeiseksi motiivikseen ”Hoferin valinnan estämisen”, kun taas Hoferin äänestäjistä suuri osa oli vain valinnut mielestään sympaattisemman ehdokkaan. Viime hetkessä jonkinlaista potkua vaalitaisteluun antoi myös väsähtäneen demaripuolueen johtajan ja liittokanslerin Werner Faymannin ero. Uusi liittokansleri ja demarijohtaja, entinen valtionrautatieyhtiön ÖBB:n johtaja Christian Kern keräsi viimekesäisen pakolaiskriisin huipentuman aikana sympatioita järjestämällä rautatiet ja asemat tukemaan pakolaisten huoltoa (näiden matkalla Saksan lihapatojen ääreen…), ja jotain tästä myönteisestä aurasta on kenties vieläkin jäljellä. Se ehkä antoi uskoa siihen, että oikeistopopulistiselle FPÖ:lle voisi vielä kuitenkin olla olemassa toimiva vaihtoehto.

Vaalihuoneistojen sulkeuduttua Itävalta eli epävarmuuden tilassa (ns. Schrödingerin presidentti), kunnes postiäänet saatiin lasketuksi vasta vaalipäivää seuraavana päivänä eli tänään. Vaalihuoneistossa annettujen äänten perusteella sympaattinen Norbert Hofer näytti vielä olevan niukasti voitolla, mutta postiäänten laskenta vahvisti sen, mitä postiäänestäjien käyttäytymiseen perustuvat ennusteet olivat jo eilen varovasti arvelleet: tulos kääntyi niukasti Van der Bellenin eduksi. Näin (taulukko kopioitu ja käännetty sisäministeriön vaalitiedotussivulta):

	2. kierros		1. kierros		Kierrosten vertailu
	ääniä	%	ääniä	%	ääniä	%
Ääni- oikeutettuja	6.382.507		6.382.507
Ääniä annettu	4.643.154	72,7 %	4.371.825	68,5 %	+271.329	+4,3 %
Hylättyjä	165.212	3,6 %	92.655	2,1 %	+72.557	+1,4 %
Hyväksytty	4.477.942	96,4 %	4.279.170	97,9 %	+198.772	-1,4 %
Äänet jakautuivat ehdokkaille seuraavasti:
Ing. Norbert Hofer	2.223.458	49,7 %	1.499.971	35,1 %	+723.487	+14,6 %
Dr. Alexander Van der Bellen	2.254.484	50,3 %	913.218	21,3 %	+1.341.266	+29,0 %

Hylättyjen äänten joukko oli huomattavan suuri. 3,6% äänestäneistä, isohkon kaupungin verran väkeä (enemmän kuin esimerkiksi Innsbruckissa tai Salzburgissa on asukkaita), siis jätti tyhjän lipun. Tämä joukko olisi voinut ratkaista vaalin suuntaan tai toiseen jo eilisiltaan mennessä, mutta jostain syystä näin ei käynyt. Ilmeisesti yli 160 000 ihmistä ei halunnut äänestää Van der Belleniä – ehkä hän ei riittävästi kunnioita konservatiivien perusarvoja, tuntuu vihervassari-polkupyöräkommunistilta, tai sitten kansan syvät rivit näkevät hänessä vain koppavan akateemisen kaupunkilaisherran, joka ei ymmärrä rahvaan huolia – mutta ei myöskään halunnut Itävallalle äärioikeistolaista ja uusnatsiyhteyksistä epäiltyä presidenttiä.

Sitä vastoin siinä, ketkä vaalitutkijoiden mukaan Van der Belleniä äänestivät, ei ole mitään yllättävää.

Vihreää professoria äänestivät ennen kaikkea koulutetut (ylioppilastutkinnon suorittaneista äänestäjistä 69%), alle 30-vuotiaat (56%) ja naiset (54%), FPÖ:n lempeähymyistä lentokoneinsinööriä taas työväenluokka (71%), vähemmän koulutetut (ylioppilastutkintoa suorittamattomat: 58%), yrittäjät (55%), keski-ikäiset (55%) ja miehet (54%). Siis Itävalta on jaettu kahtia, nakkimukiäijät vastaan kettutytöt, jos oikein yritetään kärjistää. Aivan selvää on myös, että Van der Belleniä äänestettiin suuremmissa kaupungeissa, Hoferia pienemmillä paikkakunnilla.

Itävallan vaalituloskartta on vapauspuolueensininen. Osavaltiotasolla enimmäkseen niukanlaisen enemmistön äänestäjistä Van der Bellen sai teollistuneessa Ylä-Itävallassa, pienessä rikkaassa Vorarlbergissä (Itävallan läntinen hännänpää) ja kotiosavaltiossaan Tirolissa, sekä tietenkin punavihreässä Wienissä (joka siis ainoana kaupungeista on oma osavaltionsa). Vaalipiireittäin kartta on vielä sinisempi, koska suurimmassa osassa pienistä vaalipiireistä Hofer keräsi enemmistön äänistä. Mutta koska vaalitulosta ei määrää pinta-ala vaan äänestäjien määrä, kaupunkilaiset ratkaisivat. Tätä joudutaan juuri nyt sosiaalisessa mediassa selittelemään pettyneille FPÖ:n kannattajille, jotka eivät millään suostuisi uskomaan vaalitulokseen vaan epäilevät vilunkipeliä. Tässä ruutukaappausta FPÖ:n johtajan HC Strachen Facebook-seinältä (olen jättänyt pois muutamia kommentteja näiden välistä):

Claudia: Hävettää Itävallan puolesta. Ensin Hofer on johdossa ja yhtäkkiä Van der Blaablaablaa sitten voittaakin. Olen varma, että tämä ei ollut ihan rehellistä peliä. Onneton Itävalta.
Marianne: En minäkään ymmärrä miten näin voi käydä. Itävallan kartta on sininen pari vihreää pistettä ja Vdb voittaa??? Tästä tuloksesta pitäisi valittaa.
Andrea: Marianne X, se johtuu siitä, että kaupungeissa annettiin enemmän ääniä VDB:lle. Kaupungeissa tunnetusti myös asuu enemmän ihmisiä kuin maalla. Siksi oli Itävallan kartta miten sininen hyvänsä, ei paikalla ole väliä vaan ihmisillä. Ei tarvitse kuin vähän ajatella tätä.

Vielä enemmänkin hupia pettyneistä FPÖ:n kannattajista ja näiden salaliittoselityksistä Hoferin vaalitappiolle revitään parhaillaan ympäri Itävallan sosiaalista mediaa. Ihmiskunnan tyhmyyshän on ehtymätön luonnonvara:

Renate: Löysin tämmöisen —- mitä tää oikein merkkaa ???????????
(Erwin: Tiedän varmasta lähteestä että puna/viher/musta öklöt käyttää haitek lyijykyniä jos laittaa ruksin Hoferille se muuttuu 27 minuutin päästä näkymättömäksi)
Christian: Ihanks totta? Sehän on järkyttävää.
Simone: Ja miten se lyijykynä tunnistaa, missä se ruksi on?

Myös matematiikka voi tuottaa vaikeuksia Hoferin vähemmän koulutetuille äänestäjille. Tämä helmi löytyi satiirisivulta Blutgruppe HC Negativ:

Yleisradioyhtiö ORF:n sivuilla on palkkidiagrammilla kuvattu, miten vaalikyselyjen mukaan ylioppilastutkintoa suorittamattomien (valkoinen numerolätkä) ja ylioppilastutkinnon verran tai enemmän opiskelleiden (harmaa numerolätkä) äänet jakautuivat ehdokkaiden kesken. Ingmar huomauttaa: ”Hoferilla prosenttien summaksi tulee 86% ja Bellenillä 114%. Rakas ORF-tiimi, summan pitäisi kummassakin tapauksessa olla 100%.” Alkuperäisessä ketjussa ilmeisesti yritetään prosenttilaskun ideaa selittää Ingmarille, mutta tämä pysyy vankkana siinä vakaumuksessaan, että punikki-yleisradio valehtelee ja väärentää numeroita.

Ei pitäisi olla ilkeä, sillä näin nämä asiat koetaan. Melkein puolet itävaltalaisista on joka tapauksessa äänestänyt äärioikeistolaista, jonka on toivottu tekevän kaikenlaista kivaa, mihin kuvittelivat presidentin valtaoikeuksien riittävän (esimerkiksi ”heittävän kaikki vasurit ja taiteilijat ulos, palauttavan shillingin ja pistävän rajat kiinni”, kuten muuan kannattaja somessa toivoi ensimmäisen vaalikierroksen jälkeen). (Ja Hofer antoi vaalikampanjassaan ymmärtää venyttävänsä valtaoikeuksia äärimmilleen: ”tulette vielä hämmästymään, mikä kaikki voi olla mahdollista”.) Talous-, työllisyys- ja ympäristöongelmat painavat päälle samalla kun maahanmuutto ja pakolaiskriisi nostattavat intohimoja, joihin oikeistopopulisteilla on omat tunnetut yksinkertaiset vastauksensa. Helppoa ei tule olemaan.

Tuli itävaltalainen jytky.

Itävallan liittopresidentinvaalin ensimmäinen kierros käytiin tänään. Postiääniä tullaan laskemaan vielä pitkään, mutta tässä vaiheessa kaikki pääuutismediat ovat yhtä mieltä: toiselle kierrokselle pääsevät kaksi ehdokasta ovat ”perusitävaltalaisten” FPÖ:n Norbert Hofer, tämän vaalin kiistaton voittaja yli 35%:n ääniosuudella, sekä entinen vihreiden johtaja, nyt sitoutumaton Alexander Van der Bellen (tällä tietoa 21,3% äänistä). Van der Bellenistä parin prosenttiyksikön päässä on sitoutumaton Irmgard Griss,  epäpoliittinen ”Mrs. Clean”, eläkkeelle jäänyt perustuslakioikeuden tuomari. Vaaleihin karnevaalihenkeä ja tahatonta huumoria tuonut Richard Lugner, eräänlainen urbaani senioriversio Vesa Keskisestä, ei vedonnut itävaltalaisten huumorintajuun 2,3%:n ääniosuutta enempää.

Somekuplani pursuaa nyt itävaltalaisten kaverieni kauhunpurkauksia. Kysellään, mihin tässä oikein voisi emigroitua, ja kauhistellaan, ”miten yli kolmasosa itävaltalaisista voi olla valmiita äänestämään uusnatsia”. Norbert Hofer ei tietenkään ole mikään maihinnousukenkäinen nahkatukka vaan kiltin naapurinpojan oloinen siivo insinöörismies ja perheenisä, jonka sympatiapisteitä kasvattaa lievä invaliditeetti – vuonna 2003 Hofer vammautui riippuliito-onnettomuudessa ja joutuu edelleenkin käyttämään keppiä kävelynsä tukena. Hänen menneisyydestään ja tuttavapiiristään, kuten erittäin monien muidenkin FPÖ:läisten, löytyy kuitenkin epäilyttäviä suhteita avoimeen uusnatsimeininkiin. On Facebook-kavereita ja -ryhmiä, jotka ihailevat Hitleriä tai käyttävät natsitunnuksia, ja Hofer itse on kuulunut äärikansallismieliseen Burschenschaft-opiskelijajärjestöön, jossa haikaillaan yhtenäisen Saksan perään. Hoferin tiedetään myös paheksuneen nykyistä natsitunnukset ja -iskulauseet sekä holokaustin kiistämisen kieltävää ”kieltolakia”, koska se ”hipoo sananvapauden rajoittamista”. Ja yhdessä muiden FPÖ:n kansanedustajien kanssa hän saapui valtiopäivien avajaisiin rinnassaan ruiskukka, jolla Itävallassa on tunnettu historia natsisymbolina.

Hoferin vastaehdokkaaksi ilmeisesti nousevalla Alexander Van der Bellenillä on mielenkiintoinen tausta. Itävallan vihreää puoluetta vuosina 1997–2008 johtanut kansantaloustieteen emeritusprofessori on syntynyt Wienissä 1944, mutta hänen vanhempansa olivat tuolloin vasta äskettäin saapuneet maahan Virosta. Sinne puolestaan Van der Bellenin isän perhe oli muuttanut Venäjän vallankumousta pakoon Pihkovan lähistöllä sijainneesta kartanostaan. Suku oli siis venäläistä aatelia, vaikka juontikin juurensa perimätiedon mukaan 1600-luvun lopulla Hollannista saapuneesta laivanrakentajasta, ja nykyisen presidenttiehdokkaan vanhemmat puhuivat keskenään vanhanaikaista herrasväen venäjää, vaikka ”Sascha”-poikaan ei siitä kuulemma tarttunut kuin muutama voimasana. Sikäli kuin olen ymmärtänyt, Van der Bellenin vanhemmilla oli sotien välisenä aikana Viron kansalaisuus. Jos hyvin käy, Itävallalla voi siis kohta olla presidentti, joka voisi olla myös Viron kansalainen.

Mutta käykö niin? Saadaanko kaikki ne, jotka ensimmäisellä kierroksella äänestivät Grissiä, Hundstorferia tai Kholia, siis myös tiukat oikeistolaiset, hartaat katolilaiset tai vakaumukselliset vanhan ajan työväenliikkeen haalarimiehet, äänestämään luisuharteista pääkaupunkilaisälykköä, joka haastattelussa vaikuttaa toisinaan vain hivenen ryhdistetyltä versiolta Jörn Donnerista? Saako Van der Bellen taakseen myös maaseudun syvät rivit?  Pääkaupungissa hän kyllä oli jo ensimmäisellä kierroksella ehdokkaista suosituin.

”Menkää äänestämään 22.5., että Itävallasta voisi tulla Wien!” Kuvassa Wienin äänikuninkaiden ääniprosentit. Myös Grazissa tulos oli samantapainen.

Ja jos Van der Bellen valitaan, voiko hän toteuttaa uhkauksensa ja kieltäytyä nimittämästä liittokansleriksi FPÖ:n HC Strachea, jos seuraavissa parlamenttivaaleissa gallupien povailema jytky tosiaankin toteutuu?

Ehkä tärkeintä tässä on kuitenkin, että Itävaltaa melkeinpä koko sodanjälkeisen ajan kahdestaan hallinneet ”punaiset” ja ”mustat”, sosiaalidemokraattinen SPÖ ja konservatiivinen Kansanpuolue ÖVP, eivät kyenneet asettamaan vakavasti otettavaa ehdokasta. ÖVP:n umpikatolilainen eläkevaari Andreas Khol ja SPÖ:n pitkän linjan ammattiyhdistysjyrä Rudolf Hundstorfer jäivät ääntenjaossa 11%:n tietämille, eikä kummallakaan ollut mitään mahdollisuuksia jatkoon. Ilmeisesti yritys vetää populistipuoluettakin populistisempaa ”maahanmuuttokriittistä” politiikkaa ei ole vakuuttanut ketään, vaikka esimerkiksi sisäministeri Johanna Mikl-Leitner (ÖVP) möläytyksineen Festung Europasta (”Eurooppa-linnoitus”, termi, jonka natsit lanseerasivat, kun toinen maailmansota alkoi kääntyä tappiolliseksi) onkin parhaansa yrittänyt… Alkaa vaikuttaa siltä, että punamustien hallituskoalitioiden aika on lopullisesti ohi. Jos ei tähänastisilta valtionhoitajapuolueilta löydy edes yhtä miestä tai naista uskottavaksi presidenttiehdokkaaksi, mistä ne löytäisivät itselleen vakuuttavat johtohahmot ja riittävästi vakuuttavia kansanedustajaehdokkaitakaan, kun seuraavat parlamenttivaalit viimeistään vuonna 2018 ovat edessä?

Jörg Haider -vainaja aikoinaan kaavaili ”kolmatta tasavaltaa” eli perustavaa muutosta ”toisen tasavallan”, sodanjälkeisten vuosikymmenien punamustaan meininkiin, hallituskoalitiojärjestelmään, jossa koko yhteiskunta laitoksineen oli jaettu kahden pääpuolueen voimasuhteiden mukaisiin jäsenkirjareviireihin. Tämän muutoksen toisi tietenkin hänen FPÖ-Vapauspuolueensa. Profil-lehden päätoimittajan Christian Rainerin mielestä tämä kolmas tasavalta on nyt ollut ja mennyt. Haiderin synnyttämä systeemi, jossa FPÖ leijaili punamustan valtakoalition liepeillä ja välillä jonkin aikaa vallan ytimessäkin, on nyt ohi, koska tähänastiset valtapuolueet ovat menettäneet kaiken uskottavuutensa. Edessä on neljäs tasavalta ja jonkinlainen kaaoksen aika. Kävi presidentinvaaleissa miten kävi, viimeistään seuraavissa parlamenttivaaleissa tulee selväksi, että FPÖ on nyt tullut jäädäkseen, ja se tulee populistipuolueiden tapaan käyttämään valtaa, vaikka kyvyt eivät siihen riittäisi. Rainer povailee, että edessä on sama, mitä pienemmässä mittakaavassa jo aikoinaan nähtiin Jörg Haiderin hallitsemassa Kärntenin osavaltiossa: holtitonta rahankäyttöä ja epäpätevien hyväveliporukoiden kähmintöjä, joiden lasku tulee aikanaan lankeamaan kaikille veronmaksajille. It’s the economy, stupid – tämä olisi hyvä muistaa, kun poliittista mutapainia käydään vaalivaltiksi paisutellun pakolaiskriisin ja muukalaiskammon ympärillä.

 

Kenestä suosituin itävaltalainen?

Itävallasta olisi samantapaista ajankohtaista kerrottavaa kuin muualtakin Länsi-Euroopasta: pakolaiskriisiä, rasismin ja rasisminvastustajien yhä kärjekkäämpiä yhteenottoja, oikeistopopulismin nousua. Viime perjantaina pistäytyi Wienissä naapurimaasta joukko Jobbik-puolueeseen tai sen lähipiireihin kuuluvaa väkeä jakelemassa naisille pippurisuihkeita suojaksi ”pakolaisiksi naamioituvia” uhkaajia ja ”Merkelin maahanmuuttopolitiikan johdosta räjähdysmäisesti lisääntyvää seksuaalirikollisuutta” vastaan. Siinä sivussa puolustettiin myös ”Unkarin syntymättömien lasten oikeuksia” (?!). Mielenosoitus tosin lähes peittyi wieniläisten antifasistien vastamielenosoituksen mekkalaan. Samoin viime päivät on ihmetelty wieniläisen lääkärin julistusta: yleislääkäri Thomas Unden on ilmoittanut vastaanottonsa ovella sekä Facebook-sivullaan, että ei hoida vastaanotollaan turvapaikanhakijoita eikä myöskään ”punaisia, mustia [= konservatiivisen ÖVP-puolueen] eikä vihreitä poliitikkoja”, koska nämä ”väärinkäyttävät Itävallan kansan luottamusta”. Tapaus on kiertänyt perinteisiä ja sosiaalisia medioita, joissa on myös julkistettu tri Undenin Facebookiin postaamia natsi-iskulauseita, uusnatsilinkkejä ja juutalaisvastaisia pilakuvia. Wienin lääkärien ammattikuntaelin Ärztekammer sekä syyttäjäviranomaiset ovat ryhtyneet asian vaatimiin toimiin.

Mutta ei tätä kuraa aina jaksaisi kaivella, siirrytäänpä hauskempiin asioihin. Liittovaltiossa kun eletään, niin Itävallassa on melkein koko ajan jonkinlaiset vaalit ovella. Osavaltiovaalien supervuoden 2015 (Burgenland, Ylä-Itävalta, Steiermark ja Wien) jälkeen tämä vuosi tarjoaa liittopresidentin vaalit. Nyt on siis luvassa vaaleista kaikkein hauskimmat ja harmittomimmat. Bundespräsident – tai Bundespräsidentin, jos tehtävään lopultakin valittaisiin nainen – on nimittäin melkoisen vallaton edustusvirka, jonka tehtävät ovat paljolti muodollisia ja seremoniallisia. (Eniten valtaa liittopresidentti yleensä käyttää hallitusta ja liittokansleria nimittäessään. Liittopresidentti voi myös hajottaa hallituksen tai parlamentinkin – viimeksi mainittu on tapahtunut vain kerran, vuonna 1930.) Ja kuten Profil-lehti aihetta käsitelleessä jutussaan kirjoittaa, vaikka tässä tehtävässä on nähty hyvin erityyppisiä persoonallisuuksia, Itävallan kansa on tottunut jokaiseen heistä ja valinnut presidenttinsä toiselle (ja lain mukaan myös viimeiselle) kuusivuotiskaudelle yleensä ensimmäistä kertaa suuremmalla äänimäärällä.

Tehtävään etsitään siis tavalla tai toisella tai kolmannellakin kansaa miellyttävää, arvokasta ja edustavaa henkilöä, joka mieluusti saa olla vähän kypsempi iältään. Valtakunnan korkeimmassa virassa aikansa istuttuaan ei oikein voi jatkaa alempiin tehtäviin, vaan ainoa arvokas tie on siirtyä eläkkeelle. Ellei sitten tee niin kuin nykyisen liittopresidentin edeltäjä Thomas Klestil, joka otti ja kuoli vuonna 2004 juuri ennen toisen kautensa loppua ja eläkepäiviensä alkua. Viimeaikaiset presidentit ovat edustaneet vuorotellen kahta valtapuoluetta, konservatiivista ÖVP:ta ja sosiaalidemokraatteja (SPÖ) – tai siis alkuaan, toiselle kaudelleen molemmat ovat hakeneet ”sitoutumattomina”. Edellinen liittopresidentti, tuo alkuaan ÖVP-lainen Thomas Klestil siis, oli tyylikäs ja aitoitävaltalaisittain muodollisuuksia arvostava herrasmies, jonka kautta ja juorulehtijulkisuutta tosin väritti reipas avioliittodraama, ero Edith-rouvasta ja uusi avioliitto parikymmentä vuotta nuoremman vaalikampanjapäällikön Margot Löfflerin kanssa. Nyt toista kauttaan lopetteleva Heinz Fischer on vaatimattoman sympaattista karismaa ja vilpitöntä aatteen paloa säteilevä vanha demari, joka tosin ei ole harras julkikatolilainen (Profil-lehden teettämän tutkimuksen mukaan tätä puolta pitää edelleen tärkeänä viidesosa äänestäjistä) mutta sitä vastoin on esiintynyt Margit-rouvansa kanssa hellästi käsi kädessä kaikkialla myös vaalikampanjan päätyttyä.

Ja keitäpä nyt on tarjolla? Demareilta ei löydy todella valovoimaista seuraajaehdokasta Fischerille. Työ-, sosiaali- ja kuluttajansuojaministeri Rudolf Hundstorfer on pitkän linjan väritön virkajyrä. Hän on teinipojasta saakka työskennellyt Wienin kaupunginhallituksessa  ja tämän ohessa hankkinut tyypillisen itävaltalaisen oppisopimussysteemin (Lehre) kautta eräänlaisen ammattikoulutasoisen kaupallis-hallinnollisen pätevyyden (Bürokaufmann) –  olisikohan tämä nyt suomeksi ”tradenomi”? Samalla Hundstorfer on tehnyt luontevan pitkän uran kuntatyöntekijöiden ammattiyhdistyksessä. Mutta riittävätkö nämä perusdemariansiot valtakunnan korkeimpaan edustustehtävään? Luottaako säätytietoinen kansa mieheen, joka ei ole edes keskieurooppalaisen systeemin mukainen Herr Doktor, kuten neljä tähänastista liittopresidenttiä? (Viimeinen ei-akateeminen liittopresidentti oli vanhan kansan työväenliikkeen mies Franz Jonas, siviiliammatiltaan latoja, joka kuoli kesken toisen virkakautensa 1974.)

ÖVP:n presidenttiehdokkaan valinta sai runsaasti julkisuutta. Puolueen harmaa eminenssi, Ala-Itävallan maaherra Erwin Pröll, panttasi vastaustaan ja pyydätti itseään kunnes lopulta kuitenkin kieltäytyi. Samoin kuin SPÖ:n mahtimies, Wienin pormestari Michael Häupl, Pröll on mieluummin ensimmäinen omassa provinssissaan, missä hänen valtaansa ja arvovaltaansa ei uhkaa kukaan. Kakkosvaihtoehtona nostettiin ehdokkaaksi Andreas Khol, jykevä konservatiivi vanhaa tirolilaista sukua, entinen parlamentin puhemies ja eläkkeelle siirryttyään ÖVP:n eläkeläisjärjestön johtaja. Khol on värikäs ja tunnettu persoona, joka edustaa tymäkästi ÖVP:n kristillis-sosiaalisia juuria; hän on aktiivinen tunnustava katolilainen, joka yhdessä muutamien muiden vanhojen ÖVP-poliitikkojen kanssa harrastaa maallikkoaktivismia katolisen kirkon uudistamiseksi mm. selibaatin poistamisen kautta. Mutta onko äreä vanha perusarvoäijä paras valinta puolueelle, jonka ongelmana muutenkin on ukkoutuminen ja mummoutuminen ja joka yrittää maallistumisen ja globalisaation keskellä säilyä laajapohjaisena kansanpuolueena?

Nuorekkaampien, koulutettujen cityihmisten äänten voisi veikata menevän vihreiden entiselle puheenjohtajalle, nyt sitoutumattomana kilpaan ryhtyvälle Alexander Van der Bellenille, jonka ehdokkaaksi ryhtymistä samoin puitiin julkisuudessa pitkään. Van der Bellen on syntynyt 1944 taustaltaan kiinnostavaan perheeseen: isän perhe, Venäjän monikansallista länsieurooppalaisperäistä kaupunkiporvaristoa, pakeni 1917 Venäjän vallankumousta Viroon. Virossa kasvanut isä Van der Bellen vaimoineen puolestaan päätyi toisen maailmansodan aikana Saksaan ja edelleen Itävaltaan, missä ”Sascha”-poika syntyi. (Jos Van der Bellen tosiaan valittaisiin, etelänaapureillamme varmaan riittäisi riemua – toistaiseksi Viron julkisuudessa tämä virolaistausta kuten koko Itävallan vaaliasetelmakin on ollut varsin vähän esillä.) Van der Bellen on tehnyt pitkän akateemisen uran, viimeksi kansantaloustieteen professorina Wienin yliopistossa. Siinä sivussa hän on ollut Itävallan vihreiden tähän asti pitkäaikaisin puheenjohtaja, vuodesta 1997 vuoteen 2008. Hän on siis poliittisesti ja yhteiskunnallisesti riittävän ”tasokas”, charmikas ja särmikäs intellektuelli – mutta saako semmoinen, edes ”sitoutumattomana” uusioversiona, taakseen riittävästi kantapöytien syviä rivejä maassa, jossa pääkaupungin punavihreiden kuplien ulkopuolella vihreät ovat edelleenkin vähän marginaalinen vaihtoehtopuolue?

Jännittävin vaihtoehto on Irmgard Griss, tälläkin kertaa ilmeisesti ainoa naisehdokas. (Jo pitkään liittopresidentiksi on pyrkinyt naisia, viimeksi vuonna 2010 tässäkin blogissa esillä ollut oikeistopopulistisen FPÖ:n Barbara Rosenkranz ja häntä ennen ÖVP:n Benita Ferrero-Waldner, tuolloinen Schüsselin oikeistohallituksen ulkoministeri. Mm. espanjan käsittävällä kielitaidollaan – ”pystyy puhumaan sadanyhden valtionpäämiehen kanssa heidän äidinkielellään” – briljeerannut Ferrero-Waldner onnistui vuoden 2004 vaaleissa  antamaan Heinz Fischerille aivan säädyllisen vastuksen, mutta yleensä naisehdokkaiden ääniosuus on jäänyt vähäiseksi.) Griss on sitoutumaton ehdokas kokonaan perinteisen puoluekentän ulkopuolelta, juristi, joka pitkän tuomarinuransa päätteeksi jäi eläkkeelle Korkeimman oikeuden presidentin tehtävästä 2011. Suurelle yleisölle tunnetuksi hän tuli vuonna 2014, kun tuolloinen valtionvarainministeri Spindelegger nimitti hänet johtamaan surullisenkuuluisan Hypo Alpe Adria -pankin taloussotkuja tutkinutta komissiota. Griss on siis eräänlainen Helvi Sipilä, iäkäs, arvokas ja ansioitunut naisvaihtoehto, ja samalla eräänlainen Liisa Kulhia -ilmiö, politiikan ulkopuolelta ”ryvettymättömänä” saapuva oikeuden sanansaattaja ja rehellinen virkamies. Mutta pystyykö Griss ilman puoluekoneistojen tukea kampanjoimaan ja tekemään agendaansa tiettäväksi koko kansalle, ja mikä ylipäätään on hänen poliittinen sanomansa? (Ainakaan hänen kotisivultaan sitä ei helposti löydä, ellei halua katsella videoita hänen puheistaan.)

Virallisia ehdokkuuksia ei vielä ole ollut pakko lyödä lukkoon, ja Vapauspuolue FPÖ on pantannut ehdokasasetteluaan viimeiseen saakka. Jonkin aikaa pohdiskeltiin myös itsensä puoluejohtaja HC Strachen ehdolle asettumista, mutta ilmeisesti Strache haluaa kuitenkin mieluummin todelliseen valta-asemaan eli liittokansleriksi liittokanslerin paikalle, kunhan se aika koittaa. Kurier-lehden tänään julkistamien hevosmiesten tietotoimiston arvelujen mukaan vahvoilla puolueen ehdokkaaksi olisi nuori, vasta 39-vuotias Johann Gudenus, FPÖ:n parlamenttiryhmän johtaja ja Wienin varapormestari (jolla tosin ei käytännössä ole mitään sanomista edelleenkin demarien ja vihreiden koalition hallitseman pääkaupungin asioihin).

Gudenus kuuluu pääkaupungin vanhaan herrasväkeen (Gudenuksen suku on itse asiassa vanhaa aatelia) ja puolueen ”akateemikkosiipeen”, jonka poliittinen kasvupohja on äärioikeistolaisissa opiskelijajärjestöissä, siis niissä schlagende Burschenschafteissa, jotka kaksintaistelevat ja juovat kaljaa hassut koppalakit päässä laulaen loppuillasta kiellettyjä lauluja ja enemmän tai vähemmän salaa veljeilevät älykömpien uusnatsiporukoiden kuten vaihtoehtoisten ”historiantutkijoiden” kanssa. Gudenuksen isä John Gudenus, hänkin aikoinaan FPÖ:n kansanedustaja, sai vuonna 2006 ehdollisen vankeustuomion holokaustin kiistämisestä tai vähättelystä. Poika-Gudenus ei ole kauas puusta pudonnut vaan on ehtinyt jo herättää huomiota sopivan ”natsahtavilla” lausahduksillaan, kuten natsiaikaisen termin Umvolkung käyttämisellä (sillä viitataan ”uudelleenkansoittamiseen” tai ”rodunvaihtoon”, jota myös ”hillitön maahanmuutto” tulee merkitsemään). Vuonna 2014 Wienin FPÖ:lle napsahti kunnianloukkaustuomio, kun Gudenus oli puolueen lehdistötiedotteessa syyttänyt SOS Mitmensch -avustusjärjestön edustajaa bisneksen tekemisestä laittomilla maahanmuuttajilla. Mielenkiintoinen ja nyky-Euroopan äärioikeistoa kuvaava osa Gudenuksen poliittista profiilia on hänen suhteensa Venäjään: Gudenus nuorempi on säädynmukaisen juristinkoulutuksensa lisäksi opiskellut venäjän kieltä Moskovassa ja käynyt keväällä 2014 yhdessä muutamien aateveljiensa kanssa ”puolueettomana kansainvälisenä vaalitarkkailijana” todistamassa, miten rehellisesti ja tahrattoman demokraattisesti Krimin Venäjään liittämistä koskeva kansanäänestys toteutettiin.

Huh. Palasimme siis kuitenkin oikeistopopulismin nousuun, sillä lopuksi on vielä nostettava esiin koko presidentinvaaliasetelman takana piilevä kipeä kysymys, paljon kipeämpi kuin se, mitä puoluetta tuleva liittopresidentti edustaa. Monet toimittajat ja haastattelijat ovat sen jo esittäneetkin tähänastisille ehdokkaille ja puoluejohtajille: Mitä tekisitte liittopresidenttinä, jos ”perusitävaltalaiset” voittavat seuraavat parlamenttivaalit (tämänhetkisten gallupien valossa se vaikuttaa pelottavan mahdolliselta), nimittäisittekö HC Strachen liittokansleriksi? Alexander Van der Bellen on jo suoraan vastannut valtakunnan ykkösuutisankkuri Armin Wolfin haastattelussa: hän ei presidenttinä antaisi luottamustaan FPÖ:lle, puolueelle, joka haluaa tuhota EU:n ja ”kääpiöittää” sen takaisin kansallisvaltioiden tasolle.

Ja tästä päästään oikeistopopulismin logiikkaan. Strache ilmoitti närkästyneenä, että Van der Bellen on osoittanut sopimattomuutensa liittopresidentin virkaan, sillä tottahan kansan vaaleissa osoittamaa suvereenia tahtoa pitää kunnioittaa. Viikkoa myöhemmin – näin tiivistää Facebookin FPÖ Fails – Strache puolestaan julisti, että jos hän olisi liittopresidentti, hän ei nimittäisi kansleriksi Werner Faymannia (nykyistä demari-liittokansleria).

Tästä näkyy kaksi pelottavaa asiaa. Ensinnäkin ”demokratian” kuvitellaan tarkoittavan enemmistön mielivaltaa. Tästähän on esimerkiksi Unkarissa viime vuosina nähty pelottavia esimerkkejä yllin kyllin: jos vaalien tai parlamentin määräenemmistö on meidän puolellamme (toisin sanoen: muut eivät ole saaneet rivejään järjestykseen ja omia kannattajiaan uurnille), niin kansa on puhunut ja pulinat pois. Oppositiota ei tarvitse kunnioittaa eikä edes huolehtia sen toimintakyvystä, vähemmistöjä ei tarvitse ”paapoa”, ja koska kansan oikeustaju on lain yläpuolella, ei myöskään tarvita riippumatonta oikeuslaitosta estämään ”kansan tahdon” toteutumista. Liittopresidentilläkään ei ole oikeutta piipittää vastaan, jos ”kansa” haluaa kansleri Strachen. (Eikä EU-komission pidä ruveta juputtamaan oikeusvaltion vaarantumisesta Puolassa, kuten meidän ikioma Timo Soinimme äskettäin jyrähti: EU älköön kävelkö vaaleilla valittujen päättäjien yli, Puolan kansa on puhunut eikä täällä ole mitään nähtävää, hajaantukaa!)

Ja toiseksi: vapaudet ja oikeudet koskevat vain meitä. Meillä on oikeus sananvapauden nimissä solvata poliittisia vastustajia, toisenrotuisia ihmisiä tai ylipäätään niitä, joista emme tykkää. (Man muss es ja sagen dürfen, pitäähän se saada sanoa! Poliittinen korrektius on mielipideterroria!) Sitä vastoin jos toiset arvostelevat meitä, se on yllättäen vihapuhetta ja rasismia, ellei peräti ”maanpetturuutta” tai ”kansanvihollisuutta”. Tai toisinpäin: Jos liittopresidentti ei haluaisi nimittää meidän puolueemme edustajia ministereiksi tai liittokansleriksi, koska katsoisi sen olevan maamme edun vastaista, hän loukkaisi kansan tahtoa, koska kansa on vaaleissa antanut mandaatin tällaisen hallituksen muodostamiseen. Sitä vastoin jos meikäläinen liittopresidenttinä ei nimittäisi liittokansleriksi eniten ääniä saaneen puolueen miestä, hän vain suojelisi kansaa ”valtion vihollisilta” (Staatsfeind) – näin Strache oli viimelauantaisessa puheessaan kansleri Faymannia nimittänyt.

Tämä Strachen möläytys muuten sai vielä istuvan liittopresidentti Fischerin jyrähtämään:

”Jos presidentinvaalikampanjan alkajaisiksi sellaisen puolueen puheenjohtaja, joka ei vielä ole edes nimittänyt omaa ehdokastaan, nimittää Itävallan liittokansleria sananmukaisesti ’valtion viholliseksi’, silloin on viipymättä ja ajoissa painettava stop-nappia. Kritiikkiä ja terävääkin kritiikkiä pitää ymmärtää, mutta tällaista ei tarvitse ymmärtää: ilmaisutapaa, joka ei kerta kaikkiaan kuulu rauhalliseen ja demokraattiseen maahan ja joka myrkyttää koko presidentinvaalikampanjan tavalla, jota ei voi hyväksyä. Asiallinen reaktio tällaisiin ja yhtä ilkeämielisiin ilmauksiin vaalikampanjan kuluessa voi kuulua vain: ’Ei näin!’”

Joku roti mudankaivelussakin. Danke, Herr Doktor Fischer, teitä tulee ikävä!