Oikeusvaltio koetuksella

7 lokakuun, 2018

Tänään pitkästä aikaa Itävallasta, missä uutisotsikoissa on jo kuukausia ollut ns. BVT-Affäre.

BVT, Bundesamt für Verfassungsschutz und Terrorismusbekämpfung eli ‘Liittovaltion perustuslainsuojelu- ja terrorismintorjuntavirasto’ perustettiin vuonna 2002, Schüsselin musta-sinisen hallituksen aikaan, erinäisiä sisäministeriön sekä entisen valtionpoliisin yksikköjä uudelleenjärjestelemällä. Se kuuluu siis sisäministerin alaisuuteen, ja tämän salkun sai nykyistä hallitusta muodostettaessa pienempi hallituspuolue, oikeistopopulistinen Vapauspuolue FPÖ. Jo tuolloin kuului eri puolilta pelon ja varoituksen ääniä: eikö ole vähän riskaabelia antaa kansallisen turvallisuuden avaintehtäviä puolueelle, jonka sitoutuneisuudesta länsimaisen demokratian arvoihin ei ole täyttä varmuutta, jonka kenttäväellä ja toimihenkilöilläkin on suhteita uusnatsijärjestöihin ja jonka johtohenkilöt ovat näyttävästi kyhnyttäneet Putinin Venäjän kyljessä?

Myös sisäministeri Herbert Kickl henkilönä herätti epäilyksiä: hän on ansioitunut FPÖ:n ja sen johtajan HC Strachen kampanjapäällikkönä ja propagandajohtajana, mutta miten hän selviää ministeriön johdossa? Kicklin muutamat tempaukset ovatkin jo herättäneet laajaa hämmennystä ellei jonkinlaista närkästynyttä huvittuneisuutta. Wieniin on jostain syystä pitänyt perustaa ratsupoliisiyksikkö, vaikka hanketta ovat vastustaneet suunnilleen kaikki, eläinsuojelijoista ja fiaker-ajureista oikeuslaitokseen, jonka resursseja samaan aikaan leikataan. (Itävallan syyttäjien yhdistyksen puheenjohtaja Cornelia Koller varoitti oikeusistuimien tukkeutumisesta jutturuuhkaan ja totesi: ”Kahdentoista poliisihevosen hinnalla rahoitettaisiin vuodessa 36 syyttäjää, kysynpä siis: kenen haltuun uskoisitte Itävallan turvallisuuden, hevosten vai syyttäjäviranomaisten?”) Ja sitten vuoti sisäministeriöstä tuo täälläkin jo puheena ollut käsittämätön mediaohjeistus, joka on saanut suuren osan Itävallan lehdistöstä raivoihinsa ja pelkäämään julkisen sanan vapauden puolesta.

Mutta jo tätä ennen, helmikuussa, tapahtui jotakin kummallista. BVT:n tiloihin ja muutamien sen työntekijöiden asuntoihin tehtiin poliisiratsia, jonka yhteydessä BVT:ltä takavarikoitiin runsaasti aineistoa ja tiedostoja. Syyksi ilmoitettiin talous- ja korruptiosyyttäjäviraston (Wirtschafts- und Korruptionsstaatsanwaltschaft, WKStA) tutkimukset, jotka koskivat epäilyjä virka-aseman väärinkäytöstä. Konkreettisin syytös taitaa koskea biometrisiä passeja, joita Pohjois-Korea tilasi Itävallan valtion painolaitokselta ja joista osan väitetään joutuneen BVT:n virkamiesten avustuksella eteläkorealaisten vakoojien käyttöön. Mutta julkisuudessa on liikkunut myös juttuja salaperäisestä muistiosta, jossa BVT:n työntekijöitä syytellään jopa seksuaalirikkomuksista ja rahanpesusta. Keltalehti Kronen Zeitung teki BVT:tä ravistelevasta ”megaskandaalista” suuren jutun, mutta ns. laatulehtien – päivälehti Der Standardin ja viikkolehti profilin – tutkimusten mukaan tämän muistion väitteistä osa on selvästi keksittyjä, osaa ei pystytä todistamaan.

Itse ratsia joka tapauksessa oli perin merkillinen. Sen toteutti ei suinkaan talousrikososasto, jonka toimialaan korruptioepäilyjen tutkintatoimi olisi kuulunut, vaan poliisin katu- ja huumerikollisuuden vastainen iskuryhmä (Einsatzgruppe zur Bekämpfung der Straßenkriminalität, EGS), jonka johtajalla Wolfgang Preiszlerilla on läheiset suhteet FPÖ-puolueeseen. Poliisit rynnäköivät paikalle täydessä taisteluvarustuksessa naamareita myöten, mutta ilmeisesti heillä ei ollut asianmukaista taitoa eikä välineistöä takavarikoitavien tietokoneiden tai kovalevyjen käsittelyyn ja kuljetukseen; poliisien on väitetty myös toimineen aiheettoman kovaotteisesti ja vastoin ohjeistusta jääneen välillä yksin arkaluonteisten tietojen kanssa ilman syyttäjänviraston edustajan valvontaa, niin kuin asiaan kuuluisi. Ratsian yhteydessä takavarikoitiin myös poliittisten ääriliikkeiden toimintaa tutkivan BVT-virkamiehen kiintolevy, vaikka tämä henkilö ei edes ollut WKStA:n epäilysten kohteena. On myös käynyt ilmi, että jo tammikuussa, muutama viikko ennen ratsiaa, sisäministeri Kicklin alainen, pääsihteeri Peter Goldgruber vaati BVT:ltä tietoja siitä, mitä Burschenschaft-järjestöjä (siis näitä äärioikeistolaisia ja osaksi natsiaatteiden kanssa vähintäänkin flirttailevia akateemisia miekkailuporukoita, joihin merkittävä osa FPÖ:n johdosta kuuluu) on ollut BVT:n tarkkailussa ja mihin epäiltyihin äärioikeistolaisjärjestöihin on solutettu BVT:n myyriä. BVT:n vastaus oli ollut hyvin niukka, ilmeisesti liian niukka.

Näin puusta katsoen ja hyvin kärjistetysti ilmaisten homma siis näyttää tältä: Äärioikeistolainen sisäministeri määrää tekaistujen syytösten perusteella poliisista löytyvät aateveljensä torppaamaan mahdolliset tutkimukset, jotka voisivat kohdistua ministerin äärioikeistolaisten kaverien mahdolliseen demokratian ja oikeusvaltion vastaiseen toimintaan. (Hieman liioitellen asian voisi ilmaista näinkin: Natsiministeri panee natsipoliisit hoitamaan sisäministeriön vahtikoirayksikön pois hänen natsikaveriensa kimpusta.) Myös Saksassa perusitävaltalaisten aateveljet ovat ymmärtäneet asian juuri näin. Oikeistopopulistisen AfD-puolueen kansanedustaja Petr Bystron uhkaili puheessaan ”äärivasemmistolaisia” sillä, että kunhan AfD pääsee hallitukseen, heidät pannaan Saksassakin kuriin viranomaisvoimin:

Ja minä sanon, minä sanon teille: Meillä tulee käymään aivan niin kuin Itävallassa. FPÖ, meidän sisarpuolueemme – se on nyt hallituksessa, ja yhtenä ensimmäisistä toimistaan se järjesti ratsian Itävallan perustuslainvastaista toimintaa valvovaan virastoon. Ja seuraava askel tulee olemaan, että teistä, sellaisista äärivasemmistolaisista, tehdään selvää. Ja kun me pääsemme valtaan, siihen loppuu äärivasemmistolaisuus, sen minä takaan teille.

Itävallan kaltaisessa maassa, missä sentään on (vielä) vapaat tiedotusvälineet ja riippumaton oikeuslaitos, tämmöinen ei onnistu aivan seurauksitta. Useat tiedotusvälineet ja oppositiopuolueet ovat pitäneet asiaa esillä, ja syyskuussa käynnistyi sen johdosta lopultakin oppositiopuolueiden ajama virallinen tutkinta. Der Standard -lehti tiivistää jutussaan BVT-tutkintavaliokunnan ensimmäisen työviikon tulokset. Ilmeistä on, että BVT-ratsian toteuttamiseen sisältyi monenlaisia kummallisuuksia ja menettelytapavirheitä. Myös WKStA:n osuus asiaan on jälleen pöydällä, ja syyttäjäviranomaiset tutkivat mm. ratsiaan johtaneen prosessin takana olleen syyttäjän toimia. Jännittävintä ja pelottavinta ehkä on kuitenkin se, mitä Der Standard kertoo heti jutun aluksi:

Kesäkuun 26:ntena sisäministeri Herbert Kickl (FPÖ) vakuutteli, että sisäministeriön yhteydet ulkomaisiin kollegoihin ovat ”erinomaiset”. Yksikään turvallisuuspalvelu ei ole luopunut yhteistyöstä, mediat ja oppositio vain levittävät ”epävarmuutta”. Samana päivänä BVT:n johtaja Peter Gridling lähetti valtionsyyttäjälle kirjeen, jossa hän varoitti, että Itävalta saattaisi joutua hyllytetyksi “Bernin klubista”. Tämä on tärkein epävirallinen valtioiden turvallisuuspoliisien yhteiselin, jossa ovat mukana kaikki EU-maat sekä Sveitsi ja Norja. Myös todistajalausunnot viittaavat siihen, että BVT:n yhteistyö muiden laitosten kanssa on kärsinyt. ”Kyllä me jotain tietoja saamme, mutta laatu on semmoista ‘täällä on kaunis ilma’ -luokkaa”, on yksi työntekijä kertonut eräälle kuulluista todistajista.

Mitähän tästä voisi päätellä? Omassa somekuplassani riemuitaan jo siitä, että ministeri Kicklin asema alkaa käydä kestämättömäksi. On ehkä liian varhaista ennakoida mitään, mutta kovasti toivon, että itävaltalainen systeemi kankeine ja mutkikkaine hierarkioineen vielä näyttää parhaat puolensa suojellessaan oikeusvaltiota ja demokratian instituutioita.


Peruspainolastia

2 toukokuun, 2016

Muutamia vuosia sitten Itävallassa nousi jonkinasteista kohinaa Hospiz-saattohoitokotien mainoskampanjasta, jossa kuvia vanhuksista elämänsä loppusuoralla oli yhdistetty samojen ihmisten nuoruuskuviin, ajatuksena siis ilmaista, että ihminen on sama ja ansaitsee saman ihmisarvon koko elämänsä ajan. Yhdessä näistä ilmoituksista näkyi vanha mies hoitokodissa ja sama mies nuorena sodanaikaisessa Wehrmachtin univormussa. Jotkut mielensäpahoittajat näkivät tämänkin jonkinlaisena natsiaikojen ja Hitlerin valloitussotien ”normalisoimisena” ja hyväksymisenä. Tottahan on, että SS:n ohella Kolmannen valtakunnan vakioarmeija Wehrmacht myös toisin paikoin osallistui joukkomurhiin ja  muihin rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Mutta totta on myös, että natsiaikana armeijaan ei vain ”menty” maata puolustamaan vaan myös jouduttiin, aseista kieltäytyminen tai armeijasta karkaaminen oli hengenvaarallista puuhaa (paristatuhannesta itävaltalaisesta sotilaskarkurista noin 1500 jäi kiinni ja sai kuolemantuomion). Wehrmachtin univormu ei välttämättä ollut oma valinta, kaikki sitä kantaneet eivät murhanneet aseettomia siviilejä – ja joka tapauksessa erittäin monella itävaltalaisella perheellä lienee kotialbumissa kuvia isoisistä ja isoisoisistä ”natsiarmeijan” kamppeissa. Pitäisikö ne kaikki sensuroida?

Suomalaisen ei aina ole helppoa ymmärtää sitä historian painolastia, joka lepää saksalaisten ja itävaltalaisten harteilla. Edelleenkin, siitä huolimatta, että natsiaikojen rikoksiin syylliset ovat kohta kaikki lähteneet isomman tuomarin eteen. Meillä ne ikävät asiat, mitä sodan tiimellyksessä tehtiin (esimerkiksi miehitetyssä Itä-Karjalassa), ovat jääneet vähälle huomiolle ja tietenkin joka suhteessa kalpenevat melko mitättömiksi Kolmannen valtakunnan aikaansaamien kauhujen rinnalla. Saksassa taas on kannettu 1900-luvun historian suurpahiksen roolia ja suoritettu Vergangenheitsbewältigungia (menneisyyden hallintaa) oikein urakalla, ja myös virallinen Itävalta joutuu jatkuvasti ”ottamaan etäisyyttä”, ”sanoutumaan irti” ja pyytelemään anteeksi, vaikka aina silloin tällöin luikahtaakin ”natsien ensimmäisen uhrin” rooliin. Silti, kaikista Entnazifizierung-toimista ja virallisesta asennekasvatuksesta huolimatta natsijärjestelmää on mahdoton pyyhkiä pois.

Natsimeininki ei noussut tyhjästä, vaan siihen johtanut kansallisromanttinen perinne pimeine puolineen (kuten rasismi ja antisemitismi) oli Hitlerin poliittisen toiminnan alkaessa jo juurtunut niin syvälle, että esimerkiksi ns. kielirajasaksalaiset saattoivat nähdä natsismin luontevana ja elimellisenä jatkeena sille identiteetin vaalinnalle, jota jo ennestään harrastivat. Natsismi myös kattoi entisessä Hitlerin Saksassa koko yhteiskunnan – hallinnon, koulutuksen, tieteen, kulttuurin eri alat, urheilun ja muut harrastukset… – ja ehti kasvattaa ja kyllästää kokonaisia ikäluokkia. Sodan jälkeen joukoittain ”katumattomia” jäi pinnallisten anteeksipyyntöjen ja kunnianpalautusten jälkeen vaikuttamaan yhteiskunnan rakenteisiin ja pitämään yllä vanhoja perinteitä. Näihin perinteisiin on kiva palata, jos nykyajassa jokin alkaa ahdistaa. Ja jos hakaristin tai tiettyjen sanojen ja ilmausten käyttäminen julkisesti on kielletty, niin otetaan kiertoilmaukset peliin. Niihin kuuluvat esimerkiksi numeroiden 1 (= A) tai 8 (= H) luova käyttö (esim. 88 = HH = Heil Hitler) tai ns. Kühnen-Gruß, sen kuuluisan natsitervehdyksen korvikkeena käytetty peukalon, etu- ja keskisormen ojentaminen niin että muodostuu W niin kuin Widerstand, ‘vastarinta’.

Varsinaiset avonatsit tietenkin toimivat lain väärällä puolella ja poliisia uhmaten. Mutta heidän ympärillään on taaja joukko jonkinlaista kilttiä ja lainkuuliaista hangaround-porukkaa. Nämä ihmiset usein kiukkuisesti kiistävät olevansa natseja. Silti he tuntevat jonkinlaista viehtymystä rasistisiin ja väkivaltaisiin aatteisiin, pelkäävät outoja kulttuureja ja vieraanvärisiä ihmisiä, joiden maahanmuutto ja korkeampi syntyvyys vaarantaa oman kansakunnan tulevaisuuden (Umvolkung, ‘uudelleenkansoittuminen’, ja Überfremdung, ‘muukalaistuminen’, ovat tästä käytettyjä natsitermejä), ja haluavat turvata oman ”perinteisen kulttuurinsa” säilymisen. Tämä tarkoittaa konservatiivisia perusarvoja: miesten ja naisten roolit perinteisille kohdilleen eli naiset kotiin synnyttämään tarpeeksi monta valkoihoista lasta, rosmot kiinni, homot kaappiin, ”kristillinen”, kansallinen kulttuuri kunniaan eli loppu postmodernille näennäistaiteelle ja moraalittomalle ”yksilön vapauden” nimissä hillumiselle.

Monet näistä ihmisistä myös äänestävät oikeistopopulistisia puolueita tai toimivat itse niissä. Ilmeisesti useilla Euroopan oikeistopopulistipuolueilla onkin aktiiveissaan, kunnanvaltuutettuja ja kansanedustajia myöten, ihmisiä, jotka ”sattumalta” osuvat samoihin tilaisuuksiin, samoihin kuviin ja samoihin Facebook-ryhmiin julkinatsien kanssa – ja jotka käyttävät tahallisen kaksipohjaisia ja monitulkintaisia ilmauksia ja symboleja, joilla vedotaan sekä julkisesti ”kunnon ihmisiin” että kätketysti natseihin. Itävallan FPÖ:n tapauksessa sekä ruiskukasta rintapielessä että puoluejohtaja HC Strachen väitetystä kolmisormitervehdyksestä on ollut puhetta tässäkin blogissa, ja vastaavanlaisia tapauksia tulee esiin vähän väliä, tänä talvena esimerkiksi Bad Ischlissä FPÖ-kaupunginvaltuutetun auton rekisterinumero GM 88 HH, valtuutetun itsensä mukaan ihan pelkkää sattumaa eikä suinkaan mikään natsikoodi, ehei.

Itävallassa toimii useita tutkivia journalisteja ja verkkoaktivisteja, jotka jatkuvasti etsivät ja löytävät FPÖ-poliitikkojen toiminnasta ja lähipiiristä paljon pahempiakin kytköksiä uusnatsismiin. Yksi näistä on Hans-Henning Scharsach, pitkään News-viikkolehden ja päivälehti Kurierin toimittajana työskennellyt journalisti, jonka erikoisalaa ovat oikean laidan ääriliikkeet. Vuonna 2012 hän julkaisi FPÖ:n johtajasta HC Strachesta kirjan, jonka äskettäin ilmestynyt toinen painos on erittäin ajankohtainen nyt, gallupien povatessa jytkyä, monien kunnon itävaltalaisten äänestäessä FPÖ:n presidenttiehdokasta ja Strachen itsensä jo tosissaan haaveillessa liittokanslerin paikasta.

imbraunensumpf.jpg

Kirjan Strache im braunen Sumpf ‘Strache ruskeassa rämeessä’ tarkoituksena on osoittaa, miten tiiviitä kytköksiä FPÖ:n johtajalla ja hänen taustavoimillaan on uusnatsipiireihin. Ja varsin selvästi se tulee osoitetuksi: kirjassa on kolmisensataa sivua täynnä nimiä, faktoja, viittauksia julkaisuihin, uutisiin ja oikeusjuttuihin.

Ensinnäkin: HC Strache itse päätyi jo teini-ikäisenä uusnatsipiireihin. Hänen henkisenä isähahmonaan oli Norbert Burger, vanha natsi, joka 1960-luvun taitteessa järjesteli useita ihmishenkiä vaatineita separatistisia terrori-iskuja saksankieliseen Italian Etelä-Tiroliin; Burgerin Gudrun-tyttären kanssa Strache seurusteli vuosikausia. Strachen tiedetään osallistuneen uusnatsinuorten leikkisotaharjoituksiin, joissa oli kyse paljon vakavammasta kuin viattomasta, rentouttavasta värikuula-ammunnasta. 1990-luvulla julkisuuteen tulleiden nauhoitteiden mukaan näissä sotaleikeissä muun muassa yksityiskohtaisesti opetettiin, miten uhrin kurkku viilletään poikki (”muistakaa, Kameraden, veitsi on työnnettävä kaulaan selkärangan etupuolelta, ettei se jää kaulanikamiin kiinni”). Opiskeluaikoina Strachesta myös otettiin tuo kuuluisa kuva, jossa hänellä on kolme sormea ojossa Kühnen-Grußin malliin; oman selityksensä mukaan Strache on siinä tilaamassa kolmea olutta. On siis aivan ilmeistä, että Strachella itsellään on nuoruutensa taustassa runsaasti uusnatsikontakteja, joita hän sittemmin on eri tavoin yrittänyt kiistää tai selitellä harmittomiksi nuoruuden sekoiluiksi.

Toiseksi: vaikka HC Strache ei itse ollutkaan lukumiehiä (hänellä on takanaan kesken jääneiden kauppakouluopintojen sekä hammasteknikon ammattitutkinnon jälkeen vain kesken jätetyt historian yliopisto-opinnot), hänen henkiseksi taustakseen muotoutui äärioikeistolaisen akateemisen nuorison Burschenschaft-maisema. Ns. taistelevat  (schlagende) Burschenschaftit ovat (mies)ylioppilaiden ”osakuntia”, joissa väkevä toverihenki yhtyy 1800-luvun kansallisromantiikasta ja vuoden 1848 porvarillis-kansallisista kapinaliikkeistä nousevaan suursaksalais-kansallismielisyyteen.  Vaikka niiden juuret ovatkin siis paljon Hitlerin natsismia vanhemmat, niiden aatemaailmassa oli niin paljon yhteistä pohjaa natsismin kanssa, että Anschlussin jälkeen Itävallan saksalais-kansalliset Burschenschaftit riemuiten sulautuivat natsien opiskelijajärjestöihin. Viime vuosikymmeninä, kuten Scharsach lukuisin esimerkein osoittaa, Burschenschaftien yhteydet uusnatseihin ovat olleet runsaat ja ilmeiset, kansainvälisten holokaustinkiistäjien ”tieteellisistä” vierailuluennoista merkittävien natsien muiston vaalimiseen.

Jörg Haider -vainaja, jonka omat vanhemmat olivat olleet vakaumuksellisia natseja, pyrki aikoinaan varovasti modernisoimaan FPÖ:tä ja vähän irrottelemaan puoluetta katumattomien vanhojen natsien ja Burschenschaftien muodostamasta kasvupohjastaan. Näin hän nosti FPÖ:n merkittäväksi puolueeksi ja veretseisauttavan vaalivoiton jälkeen vuosituhannen taitteessa hallitukseen, apunaan ns. Buberlpartie, pojuporukka, joukko silmäänpistävän hauskannäköisiä, muodikkaita ja kunnianhimoisia mutta aatteiltaan epämääräisiä ja avointa äärimmäisyysmeininkiä kaihtavia nuorukaisia. Kun Strache nousi FPÖ:n johtajaksi 2005 ja Haiderin kuoltua lopulta puolueen uudeksi yhdistäjäksi, ”pojujen” tilalle astui Burschenpartie, tiukkojen akateemisten suursaksalais-kansallismielisten kaappinatsien joukko. Taistelevien saksalais-kansallisten Burschenschaftien jäsenmäärä ei muodosta Itävallan väestöstä puolta promilleakaan, mutta FPÖ:n kansanedustajista heitä on melkoinen osa ja puolueen Wienin-osaston johdosta vieläkin suurempi. Pieni ääriryhmä siis käytännössä hallitsee puoluetta, joka tämänhetkisten gallupien valossa on Itävallan suosituin. Ja samalla, väittää Scharsach, puolue on astunut askelen taaksepäin kohti ”ruskeaa” menneisyyttään.

Tätä siis sopii muistella samalla kun odotamme, miten FPÖ:n Norbert Hofer, lempeästä ja siivonkohteliaasta olemuksestaan huolimatta poliittisissa kysymyksissä tiukka Burschenschaft-mies, pärjää liittopresidentinvaalin toisella kierroksella. Ja kun kysytään, voiko ja saako Hoferia nimittää ”natsiehdokkaaksi”. Tai kun mietitään, miten oikein Itävallan politiikassa tai jopa valtionpäämiehenä voisi toimia mies, jonka suursaksalais-kansallismielisessä aatetaustassa Itävallan valtion olemassaolon oikeus kyseenalaistetaan.

Lopuksi vielä: Olen saanut lukijapalautetta tavastani nimittää FPÖ:tä ”perusitävaltalaisiksi”. Nimitys on mielestäni oikeutettu sikäli, että FPÖ sisäpolitiikan kentässä ja äänestäjistä kilpailtaessa sijoittuu samaan julkipopulistiseen lokeroon kuin meidän persumme, toisaalta vähemmän koulutettujen nakkimuki-äijien, herravihaisten ja muukalaiskammoisten globalisaatiohäviäjien, ”huoltamoiden kansan” pelkojen ja huolten tulkiksi, toisaalta  rikolliseen avorasismiin ja uusnatsismiin kallistuvan porukan salonkikelpoiseksi julkisivuksi. Mutta erojakin toki on, ja yhtenä tärkeänä erona on  juuri se, että meiltä puuttuu jokseenkin kokonaan sekä aikoinaan koko yhteiskuntaa kyllästäneen natsismin perinteenvaalinta että Burschenschaftien edustama eräänlainen – olkoonkin ohuenohut ja todellisten akateemisten yhteisöjen kannalta marginaalinen – intellektuaalinen perinne.


Viimeinen valssi Hofburgissa

28 tammikuun, 2012

Entisessä Hitlerin Saksassa historian painolastia ei pääse pakoon, ei vaikka nykyään elävistä sukupolvista ylivoimaisesti suurinta osaa koskee kuuluisa Gnade der späten Geburt, myöhäisen syntymän armo. (Tai niin kuin saksalainen toimittaja-kirjailija Wibke Bruhns äskettäin suomeksikin ilmestyneessä kirjassaan Meines Vaters Land (Isäni maa) kirjoittaa: on vaikea ymmärtää, mitä isosisko ajatteli kantaessaan BDM:n, natsien tyttöjärjestön univormua, kun itse muistaa lapsuudestaan vain ne hirveät Punahilkka-mekot, joita saksalaisäidit sodanjälkeisenä pula-aikana tyttärilleen ompelivat käytöstä poistetuista hakaristilipuista.)

Sarkastisessa Saksa-kirjassaan Lihavan kotkan maa Heikki Aittokoski puhuu ”puukosta, jota saksalaisten on koko ajan kierrettävä omassa haavassaan”. Natsismista ja sen perinnöstä on julkisuudessa edelleenkin koko ajan äänekkäästi sanouduttava irti. Sama koskee Itävaltaa, vaikka täällä ongelmaan tulee ylimääräinen kierre: 1930-luvun niinsanottu austrofasistinen Itävalta, missä Hitlerin natsipuolue oli ollut lailla kielletty, oli jossain mielessä tietenkin natsi-Saksan ensimmäinen uhri. Mutta toisaalta aikamoinen osa itävaltalaisista otti Hitlerin innolla vastaan, ja natsien hirmutöiden tekijöistä oli suhteessa melkoisen suuri osa itävaltalaisia. (Tällekin muuten on yksi mielenkiintoinen luonnollinen selitys. Kun Anschlussin jälkeen Itävallan natsihallinnon tärkeille paikoille tuotiin luotettavia vanhoja puoluejyriä emä-Saksan puolelta ja Saksassakin nämä korkeammat virat oli jo täytetty, eteenpäinpyrkivien itävaltalaisten natsien oli hakeuduttava hommiin miehitetyille alueille, missä todennäköisyys päästä kiduttamaan ja murhaamaan oli suurempi kuin vanhassa valtakunnassa.)

Helppoahan natsimeininkien tuomitseminen on nykyään kenelle hyvänsä täysijärkiselle nykyeurooppalaiselle – kuka ihme haluaisi julkisesti kannattaa systeemiä, joka suunnitelmallisesti murhasi miljoonia viattomia ihmisiä? Oikeita sitoutuneita avonatseja on varsin vähän, ja nämä harvatkin pysyvät paljolti näkymättömissä. Kun hakaristien ja muiden selkeiden natsisymbolien ja -iskulauseiden käyttö on lailla kielletty, uusnatsit käyttävät omia uuskoodejaan kuten Lonsdale- ja Consdaple-firmojen paitoja (joiden tekstistä voidaan sopivasti avoinna retkottavan pusakan avulla jättää näkyviin vain natsipuolueen virallista lyhennettä muistuttava kirjainsarja NSDA(P)) tai numeroita 18 (hra Hitlerin nimikirjaimet: A on aakkosten ensimmäinen, H kahdeksas kirjain) tai 88 (HH = Heil Hitler). Ja kun laki kieltää kiistämästä natsien toimeenpanemia joukko- ja kansanmurhia, natsisympatiat tunnistaa julkisuudessa sentyylisistä tarkoituksellisen monimielisistä lausahduksista kuin ”Minulla on siitä [= juutalaisten kansanmurhasta] ne tiedot, mitä vuosina 1964-1976 itävaltalaista koulua käyneellä itävaltalaisella on.” (Näin oikeistopopulistisen FPÖ-puolueen taannoinen presidenttiehdokas Barbara Rosenkranz haastattelussa keväällä 2010.)

Vinkeän kaksipohjainen kielenkäyttö onkin tunnusomaista nykyiselle tilanteelle, jossa mahdolliset natsisympatiat elävät jossain pohjamudissa edelleen vahvoina mutta eivät missään nimessä saa tulla päivänvaloon. (Itävallan poliittiseen julkisuuteen pullahtelee silloin tällöin sellaisia ruskeita kuplia kuin ”Drei Bier!” eli valokuva FPÖ:n nykyisen johtajan Hans Christian Strachen uusnatsitervehdyksestä 1980-luvun lopulla: kolmen sormen ojentaminen ns. vastarintatervehdykseen oli uusnatsipiireissä tunnettu ele, Strache puolestaan on selittänyt olevansa kuvassa tilaamassa kolmea olutta.) Oikeistopopulistipoliitikot, joiden on pystyttävä kalastelemaan sekä naiivien kilttien kunnon ihmisten (”kaikkien asiat kerralla kuntoon ja rötösherrat kiinni”) että verenhimoisten uus- ja kaappinatsien ääniä, sanoutuvat tavan takaa irti natsismista, fasismista, rasismista ja antisemitismistä, vaihtelevalla menestyksellä. Mutta samalla kun sanoudutaan irti ja otetaan etäisyyttä, on rivien välissä annettava kantapöytien kansalle merkki siitä, että omia ollaan ja oikealla asialla edelleen. Sanon mitä laki sallii, mutta annan samalla ymmärtää, ettei laki salli minun sanoa sitä, mitä oikeasti ajattelen…

Eilen illalla, holokaustin uhrien muistopäivänä (mitä monet kommentaattorit ovat jo pitäneet tahallisen kyynisenä eleenä), Wienin tanssiaissesonki koki yhden huipentumansa. Tanssiaisia, Ball, järjestävät karnevaaliaikaan perinteisesti eri ammattikunnat ja ryhmät, ja omat tanssiaisensa on myös Burschenschafteilla eli perinteisillä opiskelijajärjestöillä tai ”osakunnilla”. Tässä tapauksessa nimenomaan WKR:llä eli Wiener Korporationsringillä, johon kuuluu  oikeistonationalistisia schlagende Burschenschafteja – järjestöjä, joissa normaalin kaljanjuonnin (esim. em. drei Bier) ohella pukeudutaan koppalakkiunivormuihin, viiltelöidään rituaalisissa miekkailuotteluissa kaverien kasvoihin perinteiset kaksintaisteluarvet (Schmiss) ja viljellään konservatiivis-kansallismielistä, joskus selkeästi natsistiselta haiskahtavaa ajatusmaailmaa. Burschenschaft Olympia esimerkiksi on kunnostautunut 2005 kutsumalla luennoitsijavieraakseen pahamaineisen holokaustinkiistäjä-”historioitsijan” David Irvingin. Burschenschaftien yhtenä tärkeänä tehtävänä arvellaan olevan tuottaa koulutettua jälkikasvua äärioikeistoporukoiden johtoportaisiin; Burschenschaft-tausta on monilla merkittävillä FPÖ-poliitikoilla, kuten John Gudenuksella (entinen FPÖ-kansanedustaja ja Burschenschaft Vandalian jäsen, joka taannoin tuomittiin vuoden ehdolliseen vankeuteen holokaustin kiistämisestä), puoluejohtaja HC Strachella (samoin Vandalia) tai Martin Grafilla (parlamentin kolmas puhemies ja Burschenschaft Olympian kasvatti, jonka yhteyksistä äärioikeistolaisiin ja uusnatsipiireihin on käyty kiivasta julkista keskustelua).

Tämä joukko siis järjesti tanssiaisensa eilen illalla, Auschwitzin vapauttamisen muistopäivänä. Näiden tanssiaisten yhteydessä on Wieniin usein saapunut muualtakin Euroopasta äärioikeistojärjestöjen edustajia ”patrioottien tapaamiseen”. Mutta nyt saivat Burschenschaftit viimeistä kertaa panna jalalla koreasti Hofburgin linnassa: enää ei tämän tilaisuuden vuokrasopimusta uusita. Ilmeisesti äärioikeistoyhteydet ovat alkaneet herättää liikaa kiusallista huomiota. Monet Itävallan viestimet samoin kuin esimerkiksi rasisminvastainen järjestö SOS Mitmensch ovat hermostuneet siitä, että Burschenschaftien tanssiaiset ovat viime aikoihin saakka komeilleet muiden Wienin perinteisten Ballien rinnalla UNESCOn maailman kulttuuriperinnön listassa – nyttemmin lista on poistettu verkosta. Sosiaalidemokraattinen puolustusministeri Norbert Darabos (unkarilaisesta sukunimestään huolimatta muuten Burgenlandin kroaatteja) kantoi kortensa kekoon kieltämällä sotilashenkilöitä osallistumasta Korporationsringin tanssiaisiin Itävallan Bundesheerin univormussa. Tiedeministeri Karlheinz Töchterle (”Itävallan Kokoomus” ÖVP), joka tiedotteissa mainittiin tilaisuuden virallisena suojelijana, sanoutuu tiedottajansa suulla irti tapahtumasta ja lupaa selvittää asian. Ja eilen illalla oli Heldenplatzille – sille kuuluisalle aukiolle, jolla Hitler aikoinaan Anschlussin jälkeen tervehti riemuitsevaa kansanjoukkoa – kokoontunut tuhansia mielenosoittajia (järjestäjien mukaan jopa 8000, poliisin tietojen mukaan noin 2500) ilmaisemaan paheksuntaansa. Mellakkapoliisi oli paikalla kilvet tanassa, pahemmilta yhteenotoilta vältyttiin – vain muutama lievä loukkaantuminen, 20 mielenosoittajaa pidätettiin, ja sekä mielenosoittajat että Burschenschaftit ovat tyytymättömiä poliisin toimintaan, mikä ehkä on hyvä merkki.

Onkohan jotain siis muuttumassa siinä, miten natsiperinnön piilojatkuvuuteen suhtaudutaan? Olisivatko rintamalinjat selkeytymässä sitä mukaa, kun viimeisetkin alkuperäiset Kolmannen valtakunnan kasvatit poistuvat aktiivisten vaikuttajien joukosta? Niin ettei kysymys välttämättä olisi puukon kiertämisestä haavassa vaan ihan vain siitä, halutaanko tosiasiat tunnustaa vai kiistää?