Liekkien yö

marraskuu 10, 2013

Eilen ja viime yönä vietettiin Euroopassa merkittävää muistopäivää. Kuten esimerkiksi Der Standard -lehti eilen kertoi, marraskuun yhdeksäs on etenkin Saksan 1900-luvun historiassa kohtalokas päivä: 9.11.1918 julisti sosiaalidemokraatti Philipp Scheidemann Berliinin valtiopäivätalon ikkunasta vanhan lahon keisarikunnan ajan päättyneeksi ja uuden tasavallan alkaneeksi. 9.11.1923 päättyi Münchenissä erään Adolf Hitlerin käynnistämä vallankaappausyritys poliisin väliintuloon ja ammuskeluun, jossa syntyivät ”Liikkeen” ensimmäiset marttyyrit. 9.11.1989 taas silloin viimeisiään vetelevän DDR:n politbyroon jäsen Günter Schabowski meni kunnon toimintaohjeiden puutteessa möläyttämään tv-kameroille, että DDR:n kansalaisten matkustusrajoituksia länteen tullaan helpottamaan, öh, tietääkseni heti välittömästi… Ennen puoltayötä tungeksi Berliinin rajanylityspaikoilla länteen pyrkivää väkeä jo niin sankoin joukoin, että rajavartijoiden oli pakko avata portit, ja loppu onkin historiaa.

Ennen kaikkea on kuitenkin esillä ollut se, mitä tapahtui tasan 75 vuotta sitten: niin kutsuttu Kristallnacht, tai, kuten sitä saksalaisella kielialueella nykyään mieluummin nimitetään, Novemberpogrom. Nuori juutalainen Herschel Grynszpan oli pari päivää aiemmin Pariisissa ampunut saksalaista diplomaattia Ernst von Rathia, joka vähän myöhemmin kuoli vammoihinsa. Tämä laukaisi kaikkialla Kolmannessa valtakunnassa kansanjoukkojen ns. spontaanin vihan: juutalaisten synagogia poltettiin, liikkeitä ja asuntoja ryösteltiin ja tuhottiin, juutalaisia pahoinpideltiin ja murhattiin sekä lopuksi pidätettiin ja vietiin joukoittain keskitysleireille. ”Spontaani vihanpurkaus” oli tietenkin natsihallinnon suunnittelema ja ohjaama, jotkut ovat jopa väittäneet, että von Rathin – jota hoitamaan Pariisiin lähetettiin korkeimman natsijohdon omat lääkärit – annettiin tahallaan kuolla, että ”kostoon” saataisiin aihetta. Propagandakoneisto otti aiheesta kaiken irti. Itävallan parlamentin julkaisemalla Novemberpogrom-muistosivulla voi kuunnella, miten radiotoimittaja Eldon Walli selostaa Wienin Leopoldstadtin synagogan paloa:

Wienin asukkaat, jotka aina ovat synkän katkerina kulkeneet tämän pramean rakennuksen ohi, seisovat nyt kadulla, ja jokainen haluaisi mielellään nähdä, miltä täällä näyttää ja onko asia tosiaankin niin kuin he sydämestään toivovat – että tätä ei enää voi rakentaa uudelleen. Juutalaiset saavat syyttää vain itseään siitä, että näin on käynyt, ja sen voivat vahvistaa kaikki tässä ympärilläni seisovat. Seurassamme on tässä temppelipalvelija, tai siis ei temppelipalvelija, se on ehkä väärä ilmaus, vaan temppelin portieeri, jonka tehtävänä tähän asti on ollut vartioida tätä rakennusta. On kuvaavaa, että tähänkin hienoon tehtävään on palkattu arjalainen… sitä juutalaiset, tiedättekös, eivät nimittäin viitsi tehdä. Juutalaiset haluavat tehdä ja suorittaa vain sellaisia töitä, joissa kädet likaantuvat mahdollisimman vähän ja pussiin kertyy mahdollisimman paljon rahaa…

* * *

Samaan aikaan, kun Saksan, Itävallan ja koko läntisemmän Euroopan viestimet täyttyivät ”Ei koskaan enää!” -iskulauseista, palavien synagogien kuvista, historiallisista katsauksista ja viimeisten elossa olevien aikalaistodistajien muisteluksista, Unkarissa äärioikeistolainen ns. hungaristiliike kutsui kannattajiaan viettämään ”Puhdistautumisen yötä” polttamalla kirjoja.

Marraskuun yhdeksäntenä 2013 hyökkäämme pimeyden voimia vastaan! Kautta maamme leimahtavat liekit illalla kello kahdeksan, ja valon voimalla jatkamme taisteluamme paremman ja kauniimman maailman puolesta! Ole sinäkin totuuden taistelija! Ystäviesi ja tuttaviesi kanssa kerää kokoon elämäänne myrkyttäviä esineitä ja julkaisuja, ja Puhdistumisen Yönä polttakaa ne poroksi! Moraalittomat, pornografiset lehdet, abortin sanomaa levittävät julkaisut, kansalliskiihkoiset ja vihamieliset julisteet sekä kaikki sionistista henkeä sisältävät esineet tai painotuotteet tuhoutukoot! Polttakaamme ne julkaisut ja esineet, jotka solvaavat ja nöyryyttävät kansojamme ja kansakuntiamme, riistävät niiltä niiden menneisyyden, kulttuurin ja moraalin.

Gépnarancs-sivustolla (sieltä löytyy myös linkki äskeiseen kehotukseen, jota en halua tänne blogiini suoraan linkittää) Tamás Szele  järkyttyneenä muistuttaa niistä Heinrich Heinen kuuluisista sanoista, että ”missä poltetaan kirjoja, poltetaan kohta myös ihmisiä”, ja kehottaa kaikkia kunnon unkarilaisia puuttumaan asiaan – jos ei muuten, niin soittamalla palokunnan paikalle.

Siis mitä *** Unkarissa taas tapahtuu, ja ketkä nyt ovat asialla? Tempaus ei itse asiassa ole uusi, vaan ”hungaristit” ovat järjestäneet tällaisia jo muutaman vuoden ajan. Ilmeisestikään ei mitään pelottavia mahtirovioita keskellä kaupunkia vaan pienten ääriporukoiden tunnelmallisia nuotiohetkiä myöhäissyksyn pimeydessä. Näin kuvailivat viimevuotista puhdistautumistapahtumaansa pienen itäunkarilaisen paikkakunnan kirjanpolttajat:

Eräässä pienessä Szabolcsin läänin kylässä meitä kokoontui muutama koolle vapauttamaan maailmaa ympäristöstämme löytyvästä saastasta. Sionististen vallanpitäjien tietoisesti myrkyttämien miljoonien unkarilaisten on tajuttava, että naisten- ja miestenlehdet, moraalittomat pornografiset julkaisut ja vihaa lietsovat, yhteiskunnassamme jatkuvaa erimielisyyttä nostattavat päivälehdet ovat kaikki saatanaa palvelevien juutalaisten aseita kansojamme vastaan. Onneksi niitä on nyt taas vähän vähemmän. Puhdistustulen ääreen polvistuen rukoilimme Neitsytäitiä sulkemaan armoonsa rakkaan Unkarin kansamme.

Kuten tästä ilmenee, ”hungaristien” ideologiaan kuuluu väkevä antisemitismi sekä kristinuskoon ja konservatiivisiin perusarvoihin vetoaminen. Tarkemmin ottaen kirja- ja lehtikokkojen takana on Pax Hungarica -liike, joka näkee itsensä Ferenc Szálasin ”nuoliristiläisten”, siis Unkaria toisen maailmansodan loppukuukausina saksalaisten tuella hallinneen quislingin ja hänen natsipuolueensa, perillisenä. Liikkeen kotisivun yläpalkista löytyvät sekä Szálasin kuva että nuoliristiläisten tunnus, mikä näin saksalaiselta kielialueelta katsoen vaikuttaa hieman hämmentävältä – täällä eivät aktiivisimmatkaan uusnatsit uskaltaisi avoimesti ja julkisesti levitellä hakaristejä tai Hitlerin kuvia. (Toisaalta Unkarissa äskettäin kumottiin ”diktatuurien tunnusten” kriminalisointi, joten nykyään siellä saa julkisesti kantaa myös sekä hakaristiä että punatähteä. Kansanryhmien vastaisesta kiihotuksesta en viitsi enää edes kirjoittaa – tätä pykälää on viime aikoina Unkarissa sovellettu ainoastaan raskauttavana asianhaarana romanien tekemissä ”viharikoksissa” unkarilaisia kohtaan!)

En ole Unkarin lukuisien äärioikeisto- ja uusnatsiryhmittymien asiantuntija, enkä tiedä, miten läheisessä suhteessa hungaristit ovat esimerkiksi Jobbik-puolueeseen – tai äskettäin perustettuun Magyar Hajnal (‘Unkarin aamunkoitto’) -liikkeeseen. Veikkaan, että tämä äärilaita on Unkarissa kuten muuallakin maailmassa aika pirstaloitunut ja taipuvainen keskittymään vahvojen johtajapersoonien ympärille, jotka herkästi riitaantuvat keskenään. Joka tapauksessa selvää on, että kirjanpolttajista ei – vielä – taida olla konkreettista fyysistä vaaraa kenellekään. Edes raivokkaan antisemitistisen retoriikan ei pidä antaa johtaa liiaksi harhaan: unkarilainen antisemitismi liikkuu usein aatteiden ja symbolien tasolla. Viha kohdistuu joihinkin puolimytologisiin Siionin viisaiden kansainvälisiin valtaverkostoihin ja juutalaisten muka jotenkin erityisesti edustamiin ”kosmopolitismin” tai ”liberalismin” aatteisiin, ja – toistaiseksi – on aika harvoin purkautunut konkreettisena väkivaltana oikeita eläviä juutalaisia kohtaan. (Toisin, valitettavasti, on romanien laita. Eivätkä Unkarin juutalaisetkaan enää usein tunne oloaan täysin helpoksi ja huolettomaksi.)

Kysymys kuuluu siis, miten pitkä on askel kirjojen polttamisesta ihmisten polttamiseen, ja miten pahasti tässä pitäisi pelätä. Hysteriaan ei varmastikaan ole aihetta. Saksassa asuva unkarilainen tuttavani taannoin päivitteli Unkarin huonoa julkisuuskuvaa: Saksassa kirjoitellaan Unkarista niin kamalia, että hänen saksalaiselta puolisoltaan oli töissä kyselty, ”uskaltaako sinne Unkariin enää edes matkustaa”. Eihän Unkarissa tietenkään ole hätäpäivää vaaleaihoisella, maksukykyisellä turistilla – tai paikallisillakaan, jos työpaikka ja maksukyky ovat tallella. Natsitunnuksia heiluttelevat maihinnousukenkäiset nahkatukat ovat toistaiseksi käyneet ”vain” kaikkein turvattomimpien ja köyhimpien kimppuun. Hallituksen edustajien puheissa kansallismielinen sotaisuus (”vapaustaistelu” esimerkiksi ilkeää EU:ta vastaan), niin oudolta ja vastenmieliseltä kuin se läntisemmästä Euroopasta katsoen vaikuttaakin, on toistaiseksi pysynyt vertauskuvallisella tasolla, ja hallituksen kannattajien mielenosoituksia kutsutaan suorastaan ”rauhanmarsseiksi”. Aggressiivinen äärioikeisto ei (vielä…) ole hallituksessa vaan oppositiossa (Jobbik) – tai vielä siitäkin oikeammalla, parlamentin ulkopuolella.

Onko siis ihan oikeasti pelättävä, että Unkarissa poliittinen tilanne kärjistyy väkivaltaisuuksiksi ja rikoksiksi ihmisyyttä vastaan? Ainakaan entisten aikojen hirmutekojen vähättelyä, Verharmlosung, ei pidä suvaita. Wehret den Anfängen – vaaralliset kehitykset pitäisi tukahduttaa alkuunsa. Mutta en mitenkään osaa kuvitella, että Unkari hallituksensa siunauksella suistuisi valtiollistetun rasistisen väkivallan kierteeseen. (Eihän sitä toki moni osannut aikoinaan kuvitella sivistysvaltio Saksastakaan…) Tarkemmin sanoen: en osaa kuvitella samaan tahtiin marssivia sankkoja kansanjoukkoja panemassa toimeen joukkomurhia, koska en tällä hetkellä osaa kuvitella Unkarin kansaa marssimassa samaan tahtiin yhtään minnekään. Tämänhetkinen ankea tilanne, joka näyttää johtavan koko maan väistämättömään talouskatastrofiin ja jossa ainoa koossapitävä voima on nykyisen hallituksen ympärillä toimiva mafiamainen kleptokraattiverkosto, on omiaan vain edistämään eripuraa ja nostamaan esille erilaisia pirstaleryhmittymiä, jotkin niistä aggressiivisempia kuin toiset mutta kaikki liian pieniä ollakseen todella vaarallisia. Edelleenkin näyttää siltä, että Unkarissa ei olisi tulossa suurta rytinää vaan loputonta kitinää.

Kehtaako tässä sanoakaan: olisinpa oikeassa?

Mainokset

Kaipuun sininen kukka

lokakuu 30, 2013

”Sininen kukka” on saksalaisen romantiikan suosikkiaiheita. Ja kun sanon saksalainen romantiikka, en tarkoita Vuoristosairaala-sarjaa vaan hemmoja, joista 90-prosenttisesti englannista käännetyllä kirjallisuudella kasvanut nykypolvi ei varmaan paljoa tiedä. (Käsi pystyyn – ja ihan ylös asti, että tänne Muppet-shown piippuhyllyllekin näkyy – ne, joille semmoinen nimi kuin Novalis sanoo jotain.) Runoilijoille, joille koko maailma ja ympäröivä luonto oli oman ikuisen kaihon ja kaipuun heijastumaa, sininen kukka symboloi metafyysista äärettömyyden ikävää. Toisaalta kaipuun sininen kukka merkitsi myös aivan konkreettista kaukokaipuuta, vapauden kaihoa ja vaellushalua.  Pois puistojen haravoiduilta käytäviltä, kotimaan kultasille teille alppiorvokkeja tai ruiskukkia ihailemaan, niin kuin vaeltavat kisällit aikoinaan, kastautumaan oman kansan kieleen, mentaliteettiin ja muinaisuuteen. 1800-luvun lopulla tästä ajatusmaailmasta nousi Wandervogel-liike, joka sai Saksan ja Itävallan kaupunkien nuoret porvarismiehet reppu selässä etsimään liikuntaa, retkeilyn iloja, raittiita ja yksinkertaisia elämäntapoja. Ja samasta saksalaisesta kansallisromantiikasta nousi sittemmin esimerkiksi Hitlerjugend, johon jäljelle jääneet Wandervogel-ryhmät 1930-luvulla sulautettiin. Sininen kukka on sittemminkin ollut Saksassa konservatiivisen kansallismielisyyden tunnus, hyvässä ja pahassa. Vuoden 1968 opiskelijamellakoitsijat huusivat kuorossa: Schlagt die Germanistik tot, färbt die blaue Blume rot! Lyökää hengiltä saksalainen filologia, värjätkää sininen kukka punaiseksi!

Itävallassa sinistä kukkaa ihaili Georg Heinrich von Schönerer, 1800-luvun lopun saksalais-kansallismielisten aatteiden innokas edistäjä, jota sittemmin on pidetty myös Hitlerin yhtenä tärkeänä oppi-isänä. Schönerer kuului niihin, joiden mielestä monikansallinen Habsburg-monarkia oli aikansa elänyt keskiaikainen rakennelma: kansallisvaltio sen olla pitää, ja kaikki saksalaiset kuuluvat yhteen, ilman slaaveja ja muita ali-ihmisiä – ja myös ilman juutalaisten ylikansallisia verkostoja ja katolisen kirkon kansainvälistä mahtia. Schönerer myös teki ruiskukasta puolueensa symbolin. 1900-luvun alkuvuosina Linzin kaupungin reaalikoulupojat, joukossa myös nuori Hitler, olivat innoissaan Schönererin aatteista, tervehtivät toisiaan vanhalla saksalaisella Heil-tervehdyksellä ja kiinnittivät takinkäänteeseensä ruiskukan. Vuosina 1933-1938, kun natsipuolue ja sen hakaristitunnus oli Itävallassa virallisesti kielletty, ruiskukka, Kornblume, sai toimia aatteen kannattajien keskinäisenä tunnusmerkkinä.

Tämä historia on nyt taas ollut esillä, kun Itävallan vaalien jälkeen uutta valtiopäiväkautta avattaessa äärioikeistolainen FPÖ-puolue, entistä vahvempana, marssi tapansa mukaan avajaisjuhlallisuuksiin ruiskukat rintapielessä. (”Itävallan Kokoomus” ÖVP oli jakanut edustajilleen valkoiset ruusut, sosiaalidemokraateilla oli rintapielessään tietenkin reilun kaupan punaisia ruusuja.) Jälleen kerran poliittiset vastustajat ja jotkut valtakunnalliset tiedotusvälineetkin älähtivät ”natsikukasta”. Puoluejohtaja HC Strache tietenkin kiistää pontevasti kaiken: ruiskukka symboloi vapautta, itsenäisyyttä ja uskollisuutta, siinä kaikki! Tähän ei tietenkään voi muuta kuin todeta, että ikivanha erinäisten hyvien asioiden vertauskuva se on hakaristikin, mutta silti suunnilleen koko maailma sen nähdessään ajattelee ensiksi toista maailmansotaa ja miljoonia viattomia murhattuja ihmisiä. Jokaisen sivistyneen itävaltalaisen luulisi tietävän, mitä ruiskukka poliittisena symbolina tarkoittaa.

FPÖ:n symbolipolitiikka jatkaa siis samaa linjaa, josta taannoisen antisemitistisen pilapiirroksen yhteydessä oli puhe. Käytetään vertauskuvia, joita ei kukaan ole virallisesti rekisteröinyt eikä kieltänyt mutta joiden merkitys on kohderyhmälle aivan selvä. Näin voidaan sekä esittää puhdasta – joskin käsittämättömän tietämätöntä ja kovapäistä – pulmusta niiden suuntaan, jotka eivät natsimeiningeistä tykkää, että samalla antaa selvä merkki niille, jotka tietävät, että hakaristi on lailla kielletty mutta että oikeasti ruiskukka tarkoittaa aivan samaa. Yksinkertaista, ja toimii.

***

Strachen propagandatempaisut ovat itse asiassa olleet niin onnistuneita – pakko sanoa myös taannoisten vaalitulosten valossa – että niitä jäljittelevät myös itäisen naapurimaan kollegat. Taannoinen ”lähimmäisenrakkaus”-kampanja on selvästikin inspiroinut Unkarin Jobbik-puoluetta uuteen imagonpehmennykseen. Samalla kun vielä äärimmäisempi äärioikeisto vaatii vielä radikaalimpaa meininkiä ja on perustanut uuden ”Unkarilainen aamunkoitto” (Magyar Hajnal) -liikkeen (joka ensi töikseen on muun muassa asettunut puolustamaan Kreikassa vangittuja veljespuoluelaisia), Jobbikin johtaja Gábor Vona pehmoilee uudessa mainoskuvassaan (kuva linkitetty tähän 444.hu-uutissivustolta) vieressään sydän, joka muodostuu erinäisistä kauniista sanoista: rakkaus, vapaus, ystävyys, yhteisymmärrys, koti, isänmaa, Jumala, voima, tahto, uskollisuus, rauha, viisaus, usko, hilpeys, nauru, vilpittömyys, totuus… sekä tietenkin UNKARI.

Tästä kuvasta ja sen suhteesta Jobbikin todelliseen sanomaan on mikroblogisti Szarvas laatinut uuden, varsin tyhjentävän version, aineksina ”mustalaiset” (cigányok), ”kommunistit” (kommunisták), ”juutalaiset” 
(zsidóság), ”homot” (buzik) – sekä tietenkin gyűlölet, viha. Kyllä oikein valittu symboli sanoo paljon.


Jalkapallon pimeä puoli

syyskuu 1, 2013

Unkarilaiset ovat omasta mielestään jalkapallokansaa. Kansainvälisistä menestyksistä tosin on vieläkin pitempi aika kuin Suomen kestävyysjuoksun kultavuosista. 1950-luvun alkupuolella ns. Kultajoukkue (Aranycsapat), kapteeninaan legendaarinen Ferenc ”Öcsi” (’Pikkuveli’) Puskás, toi kultaa Helsingin olympialaisista, murskasi englantilaiset ja kaatoi italialaiset, ja olisi saattanut voittaa maailmanmestaruuden Bernissä 1954, ellei tuomari olisi mitätöinyt Puskásin viime minuutilla Saksan maaliin ampumaa tasoitusta paitsiona. Mitä se ei tietenkään ollut, ei ainakaan yhdenkään isänmaallisen unkarilaisen mielestä. Vuoden 1956 kansannousun aikaan Kultajoukkue oli sopivasti kilpailukiertueella ulkomailla, ja muutamat sen pelaajat, joukossa Puskás, eivät enää palanneet Unkariin.

Sittemmin ei samanlaista kansainvälistä menestystä ole Unkarin jalkapallolle herunut. Miekkailijat, vesipalloilijat ja uimarit kyllä kantavat kotiin kassikaupalla Euroopan- ja maailmanmestaruuksia ja olympiakultia (miekkailijana aloitti myös urheilubyrokraatti, sittemmin presidentti Pál Schmitt pitkän mutta nolosti päättyneen uransa), ja yleisurheilukin on madjaareilta sujunut kohtuullisen mukavasti. Mutta ei uinti eikä vesipallo pysty sillä tavalla kokoamaan kansaa, ei varsinkaan niitä miespuolisia kansalaisia, joille futiskatsomo on koti, kirkko ja kapakka ja jokainen ”oman” joukkueen ottelu suorastaan sakraaleja ulottuvuuksia saava kollektiivinen voimaantumiskokemus.

Kollektiivisen maskuliinisen voimaantumisen tuoksinassa pääsee sitten esiin varsin primitiivistä heimokäyttäytymistä, esimerkiksi ns. kansallismielisyyden pohjamutia. Vuosi sitten Unkari–Israel-ystävyysottelussa katsomosta jatkuvasti huudeltiin antisemitistisiä iskulauseita ja heiluteltiin Palestiinan ja Iranin lippuja. Tässäkin blogissa ovat aiemmin olleet esillä ainakin Budapest-Ferencvárosin eli ”Fradin” fanit, jotka vähän oudolla tavalla kunnostautuivat ”suojelemalla” Fidesz-puolueen päämajaa opiskelijamielenosoittajilta. Lehdistössä ja Internetissä on sittemmin kiertänyt kuva yrmeistä vaatekaapinkokoisista äijistä raahaamassa kainaloista arviolta 45-kiloista mielenosoittajaneitokaista, ja myös joukkoa johtaneen Ferenc Sz:n menneisyys (huumebisnekseen liittyvästä murhasta kärsittyä vankilatuomiota myöten), oli julkisuudessa esillä. Ilmeisesti jalkapallohuliganismilla ja järjestäytyneellä rikollisuudella on enemmänkin yhteyksiä keskenään.

Laajemminkin on kirjoiteltu ns. B-keskikatsomon väestä. Fradin faneista huolestuttavan suuri joukko on 1990-luvulta lähtien luisunut suoranaisiin uusnatsimeininkeihin. Hetek-lehden verkkosivuilla István Sebestyén kysyy, ”voiko Fradin B-katsomon enää puhdistaa natseista”. Jutun kuvitus liittyy tuoreimpaan skandaaliin: katsomoon levitettiin valtaisa banderolli ”In memoriam Csatáry László”. Tämä László Csatáry, jonka muistoa näin kunnioitettiin, oli aikamme viimeisiä natsirikollisia, aikoinaan Kassan (Košicen) gheton komentajana tuhansia ihmisiä kuolemanleireille lähettänyt mies, joka oli elämänsä loppuvuodet viettänyt kaikessa rauhassa Unkarissa ja paljastunut vasta lähes satavuotiaana; oikeudenkäynti ei ehtinyt alkaa, ennen kuin Csatáry äskettäin lähti suuremman tuomarin eteen. Facebook-sivulla Mi voltunk! (’Me se olimme!’) joukko Fradin ns. ultra-faneja ilmoittaa ylpeästi, ettei tuumaakaan katua tempaustaan, josta joukkue sai Unkarin jalkapalloliitolta melkoiset kurinpitosakot:

Näistä ikävistä puolista huolimatta Unkarin valtiovallan tuki jalkapallolle on nykyään vankkumaton. Tätä ilmentävät etenkin eri puolille maata nousevat uudet tai peruskorjatut jalkapallostadionit, huikeimpana esimerkkinä pääministeri Orbánin kotikylään Felcsútiin, aivan pääministerin oman bungalowin viereen nouseva, uus-kansallisromanttiseen tyyliin (edesmenneen Imre Makoveczin hengessä) suunniteltu stadion, jota Index-uutissivuston toimittaja vertaa Sauronin linnaan ja johon mahtuu enemmän väkeä kuin paikkakunnalla on asukkaita. Pääministeri itse on intohimoinen jalkapallon harrastaja, hänen Gáspár-pojastaan ilmeisesti yritetään leipoa ammattilaispelaajaa, ja viime aikoina on Unkarin kriittisissä viestimissä useampaan otteeseen todettu, että kun pääministerin ympärillä pyörivistä huippuvaltaklikkikuvioista ei muuten tihku tietoa julkisuuteen, niin päätelmiä voidaan tehdä siitä, kuka istuu Viktor Orbánin vieressä jalkapallokatsomossa. Vähän niin kuin entisinä aikoina lännen ”sovjetologit” seurasivat uutiskuvista, missä järjestyksessä politbyroon ukot seisoivat Brežnevin ympärillä vallankumousjuhlan paraatia vastaanottamassa.

Niinpä jalkapallo on kerta kaikkiaan asetettu kansalliseksi ykkösprioriteetiksi. Politiikan kommentaattorit saavat turhaan huomautella, että kansa ei elä pelkillä sirkushuveilla vaan leipääkin tarvittaisiin. (Juuri äskettäin osui silmääni uutinen, että Pécsin yliopistollisessa sairaalassa leikkausjonot pitenevät siksi, että kirurgien ja nukutuslääkärien palkkoja ei ole maksettu. Opettajien palkkojen korotuksesta väännetään yhä kättä, vaikka se oli aikoinaan Fidesz-puolueen keskeisiä vaalilupauksia. Unkarin tilastokeskuksen tänä kesänä julkistamien tietojen mukaan puolellatoista miljoonalla unkarilaisella ei ole varaa lämmittää kotiaan riittävästi, lähes puolet lapsiperheistä ei aina pysty maksamaan laskujaan ajoissa, ja kolmasosalla unkarilaisista ei ole varaa syödä lihaa edes joka toinen päivä.) Ja nirppanokkaiset, jalkapalloa ymmärtämättömät kermaperse-intellektuellit saavat rauhassa ruikuttaa siitä moukkamaisesta äijämeiningistä, joka valtakunnan korkeimmalta päättävältä taholta säteilee. Ei mitään korkeakulttuuria vaan futiskatsomossa ähisemistä ja Unkarissa tämän elämänmuodon jonkinlaiseksi symboliksi noussutta paahdettujen auringonkukansiementen (szotyi) kuorten syljeskelyä.

Hvg.hu-sivuston kolumnistilta W. Árpád Tótalta katkesi pinna muutama päivä sitten, kun julki tuli, että myös länsiunkarilaiseen Szombathelyn kaupunkiin on nouseva uusi jalkapallostadion, paikallisen FC Haladásin (’Edistys’) iloksi.  Tämän ilmoitti puolustusministeri Csaba Hende, jonka hyvin pitäisi tietää, että armeija kipeästi tarvitsisi suunnilleen samanhintaista helikopterihankintaa. Mitään muuta selitystä tälle järjettömyydelle ei ole, kuin että Viktor Orbán tykkää futiksesta, toteaa Tóta ja lataa:

Tällaisissa tapauksissa yleensä epäillään, että kyse olisi äänten kalastelusta, mutta tämä hypoteesi ei kestä lähempää tarkastelua. 

Nythän on jo toimimassa valtion ja kähmityillä varoilla täyteen topattuja huippujoukkueita, jotka tunnistaa siitä, että niiden katsomossa istuu Viktor Orbán paahdettuja auringonkukansiemeniä syömässä. En ymmärrä jalkapallosta mitään, mutta sen olen väkisinkin huomannut, että nämä hellitellyt nousevattähdet saavat yleensä perusteellisesti turpiinsa sydämentahdistimen voimalla liikkuvilta veteraaneilta milloin missäkin Balkanin maaseutukaupungissa. Siispä se, joka tykkää jalkapallosta, ei tästä hyvästä rupea äänestämään Orbánin miehiä vaan katselee edelleenkin Barcaa ja Manchesteria.

Sille taas, joka ei jalkapallosta välitä, stadion ei ole sen ilahduttavampi näky kuin uudet tupakkakioskit. On yksi ainoa kansankerros, jota Haladás-joukkueen uusi stadion voisi innostaa, ja se on se fanijoukko, jolle ei valitettavasti ole muuta identiteettiä riittänyt kuin se, että Haladásia kannatetaan, vaikka se olisi aivan paska. Ja jota ei haittaa se, että joukkueen tukemiseen menevät vanhan äidin sairaseläke ja lapsen koulun voimistelusalin hinta. Tässä on ilmeisestikin kyseessä vielä kansalliskiihkoilijaakin alkeellisempi eliölaji, jonka suurin saavutus tulee olemaan se, että kohta unkarilaiset jalkapalloilijat saavat paitsi perusteellisesti turpaansa Balkanin maaseutukaupungeissa myös porttikiellon koko stadionille ruokottoman kannattajajoukkonsa takia.

Eivät Fideksen strategitkaan voi niin hulluja olla, että ostaisivat sadoilla miljardeilla jalkapallohuligaaneja tukijoikseen, kun paljon pienemmällä summalla voisivat puhutella tai pitää puolellaan paljon laajempia kansankerroksia. Esimerkiksi niitä, joille Szombathelyn stadionista tulee mieleen äidin sairaseläke tai lapsen voimistelusali, tai että tämän yhden areenan hinnasta riittäisi jokaiselle peruskoululle kolme miljoonaa forinttia, tietokoneisiin, opettajiin, jopa voimistelusalin tai uuden jalkapallon hankintaan. Asia on niin, että enemmistö unkarilaisista äänestäjistä keksisi helposti järkevämpääkin käyttöä sadalle miljardille.

Ei, eivät ne niin hölmöjä ole. Kysymys on vain siitä, että Viktor Orbán tykkää futiksesta. Tämän enempää väittelemistä tai pohtimista ei asiassa ole. 

No, onhan tämmöinenkin valtiomuoto olemassa. Historiassahan aivan vilisee sisäsiittoisia, vähän kajahtaneita kuninkaanpoikia, jotka omistivat elämänsä turnajaisten järjestämiselle tai ajokoirametsästykselle, kuluttivat siihen valtion kassan ja viis veisasivat siitä, paljonko kansaa samaan aikaan kuoli nälkään. Sitten joku tuli vihdoinkin järkiinsä, hovi tai joku linnanherra, tai sitten tuli vihollisen armeija, tulva tai maanjäristys. Eikä kajahtaneella prinssillä ollut helikopteria, koska niillä rahoilla oli rakennettu palatsiin pienoismallirautatie.

Ai niin, entä kansa? Se sai aina kärsiä. Mitäs ei tullut ajoissa järkiinsä.


Viimeinen valssi Hofburgissa

tammikuu 28, 2012

Entisessä Hitlerin Saksassa historian painolastia ei pääse pakoon, ei vaikka nykyään elävistä sukupolvista ylivoimaisesti suurinta osaa koskee kuuluisa Gnade der späten Geburt, myöhäisen syntymän armo. (Tai niin kuin saksalainen toimittaja-kirjailija Wibke Bruhns äskettäin suomeksikin ilmestyneessä kirjassaan Meines Vaters Land (Isäni maa) kirjoittaa: on vaikea ymmärtää, mitä isosisko ajatteli kantaessaan BDM:n, natsien tyttöjärjestön univormua, kun itse muistaa lapsuudestaan vain ne hirveät Punahilkka-mekot, joita saksalaisäidit sodanjälkeisenä pula-aikana tyttärilleen ompelivat käytöstä poistetuista hakaristilipuista.)

Sarkastisessa Saksa-kirjassaan Lihavan kotkan maa Heikki Aittokoski puhuu ”puukosta, jota saksalaisten on koko ajan kierrettävä omassa haavassaan”. Natsismista ja sen perinnöstä on julkisuudessa edelleenkin koko ajan äänekkäästi sanouduttava irti. Sama koskee Itävaltaa, vaikka täällä ongelmaan tulee ylimääräinen kierre: 1930-luvun niinsanottu austrofasistinen Itävalta, missä Hitlerin natsipuolue oli ollut lailla kielletty, oli jossain mielessä tietenkin natsi-Saksan ensimmäinen uhri. Mutta toisaalta aikamoinen osa itävaltalaisista otti Hitlerin innolla vastaan, ja natsien hirmutöiden tekijöistä oli suhteessa melkoisen suuri osa itävaltalaisia. (Tällekin muuten on yksi mielenkiintoinen luonnollinen selitys. Kun Anschlussin jälkeen Itävallan natsihallinnon tärkeille paikoille tuotiin luotettavia vanhoja puoluejyriä emä-Saksan puolelta ja Saksassakin nämä korkeammat virat oli jo täytetty, eteenpäinpyrkivien itävaltalaisten natsien oli hakeuduttava hommiin miehitetyille alueille, missä todennäköisyys päästä kiduttamaan ja murhaamaan oli suurempi kuin vanhassa valtakunnassa.)

Helppoahan natsimeininkien tuomitseminen on nykyään kenelle hyvänsä täysijärkiselle nykyeurooppalaiselle – kuka ihme haluaisi julkisesti kannattaa systeemiä, joka suunnitelmallisesti murhasi miljoonia viattomia ihmisiä? Oikeita sitoutuneita avonatseja on varsin vähän, ja nämä harvatkin pysyvät paljolti näkymättömissä. Kun hakaristien ja muiden selkeiden natsisymbolien ja -iskulauseiden käyttö on lailla kielletty, uusnatsit käyttävät omia uuskoodejaan kuten Lonsdale- ja Consdaple-firmojen paitoja (joiden tekstistä voidaan sopivasti avoinna retkottavan pusakan avulla jättää näkyviin vain natsipuolueen virallista lyhennettä muistuttava kirjainsarja NSDA(P)) tai numeroita 18 (hra Hitlerin nimikirjaimet: A on aakkosten ensimmäinen, H kahdeksas kirjain) tai 88 (HH = Heil Hitler). Ja kun laki kieltää kiistämästä natsien toimeenpanemia joukko- ja kansanmurhia, natsisympatiat tunnistaa julkisuudessa sentyylisistä tarkoituksellisen monimielisistä lausahduksista kuin ”Minulla on siitä [= juutalaisten kansanmurhasta] ne tiedot, mitä vuosina 1964-1976 itävaltalaista koulua käyneellä itävaltalaisella on.” (Näin oikeistopopulistisen FPÖ-puolueen taannoinen presidenttiehdokas Barbara Rosenkranz haastattelussa keväällä 2010.)

Vinkeän kaksipohjainen kielenkäyttö onkin tunnusomaista nykyiselle tilanteelle, jossa mahdolliset natsisympatiat elävät jossain pohjamudissa edelleen vahvoina mutta eivät missään nimessä saa tulla päivänvaloon. (Itävallan poliittiseen julkisuuteen pullahtelee silloin tällöin sellaisia ruskeita kuplia kuin ”Drei Bier!” eli valokuva FPÖ:n nykyisen johtajan Hans Christian Strachen uusnatsitervehdyksestä 1980-luvun lopulla: kolmen sormen ojentaminen ns. vastarintatervehdykseen oli uusnatsipiireissä tunnettu ele, Strache puolestaan on selittänyt olevansa kuvassa tilaamassa kolmea olutta.) Oikeistopopulistipoliitikot, joiden on pystyttävä kalastelemaan sekä naiivien kilttien kunnon ihmisten (”kaikkien asiat kerralla kuntoon ja rötösherrat kiinni”) että verenhimoisten uus- ja kaappinatsien ääniä, sanoutuvat tavan takaa irti natsismista, fasismista, rasismista ja antisemitismistä, vaihtelevalla menestyksellä. Mutta samalla kun sanoudutaan irti ja otetaan etäisyyttä, on rivien välissä annettava kantapöytien kansalle merkki siitä, että omia ollaan ja oikealla asialla edelleen. Sanon mitä laki sallii, mutta annan samalla ymmärtää, ettei laki salli minun sanoa sitä, mitä oikeasti ajattelen…

Eilen illalla, holokaustin uhrien muistopäivänä (mitä monet kommentaattorit ovat jo pitäneet tahallisen kyynisenä eleenä), Wienin tanssiaissesonki koki yhden huipentumansa. Tanssiaisia, Ball, järjestävät karnevaaliaikaan perinteisesti eri ammattikunnat ja ryhmät, ja omat tanssiaisensa on myös Burschenschafteilla eli perinteisillä opiskelijajärjestöillä tai ”osakunnilla”. Tässä tapauksessa nimenomaan WKR:llä eli Wiener Korporationsringillä, johon kuuluu  oikeistonationalistisia schlagende Burschenschafteja – järjestöjä, joissa normaalin kaljanjuonnin (esim. em. drei Bier) ohella pukeudutaan koppalakkiunivormuihin, viiltelöidään rituaalisissa miekkailuotteluissa kaverien kasvoihin perinteiset kaksintaisteluarvet (Schmiss) ja viljellään konservatiivis-kansallismielistä, joskus selkeästi natsistiselta haiskahtavaa ajatusmaailmaa. Burschenschaft Olympia esimerkiksi on kunnostautunut 2005 kutsumalla luennoitsijavieraakseen pahamaineisen holokaustinkiistäjä-”historioitsijan” David Irvingin. Burschenschaftien yhtenä tärkeänä tehtävänä arvellaan olevan tuottaa koulutettua jälkikasvua äärioikeistoporukoiden johtoportaisiin; Burschenschaft-tausta on monilla merkittävillä FPÖ-poliitikoilla, kuten John Gudenuksella (entinen FPÖ-kansanedustaja ja Burschenschaft Vandalian jäsen, joka taannoin tuomittiin vuoden ehdolliseen vankeuteen holokaustin kiistämisestä), puoluejohtaja HC Strachella (samoin Vandalia) tai Martin Grafilla (parlamentin kolmas puhemies ja Burschenschaft Olympian kasvatti, jonka yhteyksistä äärioikeistolaisiin ja uusnatsipiireihin on käyty kiivasta julkista keskustelua).

Tämä joukko siis järjesti tanssiaisensa eilen illalla, Auschwitzin vapauttamisen muistopäivänä. Näiden tanssiaisten yhteydessä on Wieniin usein saapunut muualtakin Euroopasta äärioikeistojärjestöjen edustajia ”patrioottien tapaamiseen”. Mutta nyt saivat Burschenschaftit viimeistä kertaa panna jalalla koreasti Hofburgin linnassa: enää ei tämän tilaisuuden vuokrasopimusta uusita. Ilmeisesti äärioikeistoyhteydet ovat alkaneet herättää liikaa kiusallista huomiota. Monet Itävallan viestimet samoin kuin esimerkiksi rasisminvastainen järjestö SOS Mitmensch ovat hermostuneet siitä, että Burschenschaftien tanssiaiset ovat viime aikoihin saakka komeilleet muiden Wienin perinteisten Ballien rinnalla UNESCOn maailman kulttuuriperinnön listassa – nyttemmin lista on poistettu verkosta. Sosiaalidemokraattinen puolustusministeri Norbert Darabos (unkarilaisesta sukunimestään huolimatta muuten Burgenlandin kroaatteja) kantoi kortensa kekoon kieltämällä sotilashenkilöitä osallistumasta Korporationsringin tanssiaisiin Itävallan Bundesheerin univormussa. Tiedeministeri Karlheinz Töchterle (”Itävallan Kokoomus” ÖVP), joka tiedotteissa mainittiin tilaisuuden virallisena suojelijana, sanoutuu tiedottajansa suulla irti tapahtumasta ja lupaa selvittää asian. Ja eilen illalla oli Heldenplatzille – sille kuuluisalle aukiolle, jolla Hitler aikoinaan Anschlussin jälkeen tervehti riemuitsevaa kansanjoukkoa – kokoontunut tuhansia mielenosoittajia (järjestäjien mukaan jopa 8000, poliisin tietojen mukaan noin 2500) ilmaisemaan paheksuntaansa. Mellakkapoliisi oli paikalla kilvet tanassa, pahemmilta yhteenotoilta vältyttiin – vain muutama lievä loukkaantuminen, 20 mielenosoittajaa pidätettiin, ja sekä mielenosoittajat että Burschenschaftit ovat tyytymättömiä poliisin toimintaan, mikä ehkä on hyvä merkki.

Onkohan jotain siis muuttumassa siinä, miten natsiperinnön piilojatkuvuuteen suhtaudutaan? Olisivatko rintamalinjat selkeytymässä sitä mukaa, kun viimeisetkin alkuperäiset Kolmannen valtakunnan kasvatit poistuvat aktiivisten vaikuttajien joukosta? Niin ettei kysymys välttämättä olisi puukon kiertämisestä haavassa vaan ihan vain siitä, halutaanko tosiasiat tunnustaa vai kiistää?