Avauksia itään

19 huhtikuun, 2021

Kuten tiedämme, Unkarin hallitus haluaa innolla rakentaa suhteita idän suurvaltoihin. Jos oikein kärjistäen ja raa’asti haluaa asian ilmaista: Kun kerran katala Brysseli, tuo uusi Moskova, ei halua ymmärtää kansallis-kristillis-konservatiivisia perusarvoja eikä kunnioita kansakunnan suvereenia oikeutta pahoinpidellä turvapaikanhakijoita rajoillaan, niin sen jälkeen, kun EU-tuet on kääräisty liiveihin, mennään mieluummin leikkimään Turkin ja Keski-Aasian diktaattorien, Venäjän tai Kiinan kanssa, siis maiden, joissa ei turhia höpötetä kansalaisoikeuksista, sananvapaudesta tai korruption vastustamisesta.

Tunnetustihan Paksin ydinvoimalan laajennus on kustannettu venäläisellä rahoituskuviolla, joka arvostelijoiden mielestä vie Unkarin vuosikymmeniksi Putinin velkaorjuuteen. Budapestin ja Belgradin välisen uuden rautatien puolestaan rahoittaa Kiina, ja Kiinasta on peräisin myös uusi kohuprojekti, Fudan-yliopiston ensimmäinen Eurooppaan avattava campus.

Tästä kuviosta on jo äskettäin kirjoittanut Suomen Kuvalehdessä Tuula Koponen, jonka kirjoitus puolestaan perustuu osaltaan Direkt36-uutissivuston ja tutkivan journalistin Szabolcs Panyin laajaan artikkeliin. Tarinan pääkuvio on nopeasti selostettu: Unkari ensin karkotti varta vasten säädetyn lain avulla Budapestista yhden kansainvälisen huippuyliopiston (Keski-Euroopan yliopisto, CEU, joka otettiin Wienissä vastaan avosylin), sitten kutsui tilalle toisen kansainvälisen huippuyliopiston Kiinasta. Fudan-yliopisto saa tontin lahjaksi, campuksen rakentavat ja luotottavat kiinalaiset kiinalaisella rahalla; hanketta ei vastoin EU:n periaatetta edes kilpailuteta, vaan Unkari tapansa mukaan kiertää EU:n määräyksiä tekemällä erillisiä kahdenvälisiä sopimuksia ystävällisen ulkovallan kanssa.

Teki mieli kuitenkin kirjoittaa jutusta vielä vähän lisää, kun näin 444.hu-sivuston mainion videon, jossa valitettavasti ei (vielä?) ole englanninkielisiä tekstejä. Toimittajat tarkastelevat siinä asiaa unkarilaisen veronmaksajan ja äänestäjän näkökulmasta.

Aluksi kuullaan Teatteri- ja elokuvakorkeakoulun (SZFE) kapinallisten opiskelijoiden laulavan tunnuslauluaan, unkarilaisen kansanlaulun mukaelmaa: ”Oi, salainen yliopisto salaa alkaa…” (Sivumennen sanoen: opiskelijoiden ja opettajien talonvaltaus ja vastarinta sai tavallaan onnellisen lopun. Kansainvälisellä yhteistyöllä luotiin ohjelma, jonka avulla SZFE:n kapinoivat opiskelijat saavat suorittaa opintonsa loppuun neljässä muussa eurooppalaisessa alan oppilaitoksessa.) Se vaihtuu nopeasti kiinankieliseen mahtipontiseen marssilauluun ja Fudan-yliopiston mainosvideoon, jonka taustalla juontajat ironisesti toteavat, että Orbánin hallituksen luulisi innoissaan ja ylpeänä julistavan maalle maailmalle, että on tehnyt ennennäkemättömän suurinvestoinnin korkeakoulutukseen. Jostain kumman syystä tätä yli puolentoista miljardin euron sijoitusta uuteen kansainväliseen huippuyliopistocampukseen ei kuitenkaan ole ihmeemmin hehkutettu, vaan koko jutun toivat julkisuuteen Direkt36:n tutkivat journalistit, ja hallituksen tiedotus asiasta on ollut oudon salamyhkäistä ja sekavaa.

Fudan-yliopisto on kiistämättä korkeatasoinen ja maineikas, mutta se on myös Kiinan kommunistisen puolueen palveluksessa, eikä tämä ole mitään kukkahattusuvakkien marinaa, vaan uskollisuus puolueelle on pari vuotta sitten selvin sanoin lisätty yliopiston omaan peruskirjaan. (Yliopiston opiskelijat tuolloin vähän protestoivatkin, siinä määrin, kuin se Kiinassa on mahdollista.) Oppositiopuolue LMP:n kansanedustaja Péter Ungár meni varta vasten kysymään parlamentissa, miten sananvapaus uudella yliopistokampuksella toteutuu: saako siellä puhua Tiananmenin aukion verilöylystä tai kommunistisen terrorin uhreista. Tähän näemme valtiosihteeri Tamás János Schandan vastaavan Fidekszen tunnettuun mutku-tyyliin: ”nehän olivat teidän [vasemmistolaisten] liittolaisianne, ja samaan aikaan vasemmisto haluaa tuoda yliopistoihin lukukausimaksut”.

Ja tietenkin on mielenkiintoista, että Orbánin hallitus kutsuu Budapestiin ulkomaisen yliopiston, joka ”edustaa tiettyä maailmankatsomusta”, kun vasta pari vuotta sitten CEU ajettiin maasta myös tähän samaan syyhyn vedoten. Tähän viittaa myös 444.hu:n haastattelema Budapestin ylipormestari ja opposition keskeinen johtohahmo Gergely Karácsony: hän ei hyväksy sitä, että Unkari karkottaa maasta tasokkaan, ”vapaaseen maailmaan kuuluvan” korkeakoulun ja tuo maahan toisen, ”ei-vapaaseen maailmaan” kuuluvan, edustamaan ”sitä järjestelmää, josta 30 vuotta sitten Luojan kiitos pääsimme vapaiksi”. Myös tähän Fidesz-puolue vastaa totuttuun tapaan, tällä kertaa pääministerin kansliaministerin Gergely Gulyásin suulla: ”on perin merkillistä, että Kiinan kommunismiin viittaa saman puolueen ylipormestari ja pääministeriehdokas, joka itse on joukkomurhiin syyllistyneen kommunistisen järjestelmän perillinen”.

No niin, nyt on siis molemmin puolin haukuttu, että ite ootte kommareita, mutta viime kädessähän tässä on kysymys rahasta. CEU oli yksityisellä rahoituksella pyörivä yksityinen yliopisto, Fudan-yliopiston Budapestin campuksen taas kustantaa, näin toimittajat väittävät, unkarilainen veronmaksaja. Rahoituskuvio oli alusta alkaen omituinen, kertoo haastateltu tutkiva journalisti Szabolcs Panyi, eikä vain siksi, että summat ovat tähänastisiin korkeakouluhankkeisiin verraten todella huikeita. Rahasumma, jonka Unkarin teknologia- ja innovaatioministeriö (sen alaisiksihan korkeakoulut on siirretty) hankkeeseen budjetoi, on paljon korkeampi kuin millä kiinalainen yhteistyökumppani ilmoitti campuksen rakentavansa ja minkä Kiina on luvannut luotottaa: eroa on parisataa miljardia forinttia eli satoja miljoonia euroja.

Tässä on siis melkoinen ja korruptionkäryinen klappi, jollaisia on Kiinan ulkomaisissa yhteistyöprojekteissa nähty muuallakin. Siitä puhumattakaan, että Kiinan ulkomailla toteuttamissa hankkeissa on ollut muitakin merkillisyyksiä. Esimerkiksi Afrikan Unionille Kiina rakensi Addis Abebaan uuden päämajan, jonka valmistuttua kävi ilmi, että talo oli vähän vitsaillakseni rakennettu samalla tekniikalla, jonka muistamme entisestä Neuvostoliitosta. (Vanhan lempivitsini mukaan Neuvostoliitossa julkisten rakennusten materiaalina toimi ns. mikrobetoni, jossa on kaksi kolmasosaa betonia ja yksi kolmasosa mikrofoneja.) Montenegro puolestaan ryhtyi kiinalaisten luotolla rakentamaan moottoritietä, jonka budjetoidutkin rakennuskustannukset olivat eurooppalaisittain huomattavan korkeat – nyt on käynyt ilmi, että maa ei selviä lainan kustannuksista, EU ei auta eivätkä veronkorotuksetkaan näytä riittävän tästä pulasta selviämiseen.

Siis: Kiina lainaa Unkarille rahaa, jolla Unkari ostaa Kiinalta uuden yliopistocampuksen rakennustöineen ja tarpeineen päivineen. Velka on veli otettaessa mutta veljenpoika maksettaessa. Kun lisätään toinen kallis Kiinan luotottama suurhanke eli Budapestin-Belgradin rautatie, Unkarin valtio velkaantuu tässä melkoisesti yhteen tiettyyn suuntaan, mikä on hieman merkillinen veto, kun ottaa huomioon, miten Orbánin hallitus on alusta alkaen julistanut taistelevansa valtionvelan kasvua vastaan ja taloudellisen suvereeniuden puolesta. Orbán itse lausui vielä vuonna 2011, että ”maan voi orjuuttaa kahdella tavalla, miekalla ja valtionvelalla”. Kiintoisaa on myös, että vielä 2010-luvun alussa Unkarin hallituksen edustajat puhuivat tiibetiläisten uskonnon- ja sananvapauden puolesta, vuonna 2015 Kiinan pääministerin valtiovierailulle saapuessa Tiibetin lippua oli kadunvarressa heiluttamassa enää yksi onneton mielenosoittaja, joka sai kimppuunsa unkarilaiset poliisit.

“Viktor Orbán: Kiinan aloite vastaa Unkarin kansallisia intressejä”, kerrotaan Unkarin yleisradion ykköskanavan uutisissa.

Uusi yliopistocampus on tarkoitus rakentaa Csepeliin, joka on suuri saari Tonavassa Budapestin eteläosassa. Samoille seuduille on itse asiassa jo aiemmin suunniteltu uutta kaupunginosaa työnimellä Diákváros, Opiskelijakaupunki – sinne tulisi monenlaista asuntotuotantoa mutta etenkin opiskelijoiden huutavaa asuntopulaa korjaamaan kohtuuhintaista mutta modernia ja ekologista asumista. Norjalaiselta Snøhetta-toimistolta tilattu suunnitelma näyttää havainnekuvissa aika henkeäsalpaavalta.

Fudan-hankkeen tultua julki hallitus on ensin ilmoittanut, että ei pidä hermostua, Fudan ja Opiskelijakaupunki mahtuvat Csepelsaarelle molemmat. Csepelin paikallinen oppositioedustaja ei ymmärrä, miten tämmöinen olisi mahdollista. Pääkaupungin kehittämisestä vastaava valtiosihteeri Balázs Fürjes vakuutteli ensin, että Fudan-suunnitelma ei vaikuta Opiskelijakaupunki-hankkeeseen mitenkään, mutta eipä aikaakaan, kun hallitus ilmoitti Opiskelijakaupungin siirtyvän – Fudan-projektin ohella – Fürjesin pöydältä innovaatio- ja teknologiaministeri Palkovicsin vastuualueeseen, saman miehen, joka on jo johtanut CEU:n karkotusta ja Unkarin Tiedeakatemian nujertamista.

Lopuksi vielä lause, joka jäi vaivaamaan 444.hu:n toimittajia siinä määrin, että heidän piti erikseen ottaa se puheeksi Szabolcs Panyin kanssa. Hallituksen sisäisen muistion mukaan ”toteutus voi tapahtua vain kiinalaisten projektina, oikeudellisen säätelyn kannalta on päästävä siihen pisteeseen, missä sijoitukseen liittyvä prosessi ei enää ole pysäytettävissä”. Tämä tarkoittaa, näin Panyi selittää: ”jätkät hei, tämä on nyt ihan pakko toteuttaa ja betonoida lakiin niin, ettei kukaan enää pysty sitä torppaamaan”. Toisin sanoen: neljä vuotta sitten säädettiin laki, jolla CEU saatiin heitetyksi ulos, nyt taas hallitus on valmis tekemään kaikkensa, että Kiinan kommunistien yliopisto saataisiin maahan. Samalla koko ajan suvereeniutta saarnaava hallitus sitoo itsensä entistä lujemmin Kiinan velkaliekaan.

Tämmöisen nokkelan, viihdyttävän ja terävän videon siis ovat riippumattomat toimittajat saaneet aikaan. Sitä voisi verrata vaikkapa hallitusta lähellä olevan ”kansalaisjärjestön” tai ajatuspajan ”Perusoikeuksien puolesta -keskuksen” (Alapjogokért Központ) äskettäin julkistamaan mahtipontiseen mainoselokuvaan, jossa useita päättäviä poliitikkoja haastattelemalla ”tutkitaan” Unkarin kehitystä vuosina 2010–2020, otsikolla Újra naggyá teszik Magyarországot, siis sananmukaisesti ”Making Hungary great again”. Tai siis tämä on iskulause, koko elokuvan pääotsikko on Őszinteség, bátorság, büszkeség eli ’Vilpittömyys, rohkeus, ylpeys’. Mutta siitä kenties joskus toiste.


Murhaajien muistomerkki

29 tammikuun, 2021

Budapest (samoin kuin Wien) koostuu numeroiduista kaupunginosista, joilla on usein oma vahva alueellinen identiteettinsä. Kaupunginosat ovat myös hallinnollisia yksikköjä, joilla on omat valtuustonsa ja alipormestarinsa. Tämä tarina liittyy Budapestin XII kaupunginosaan, joka tunnetaan myös nimellä Hegyvidék, Vuoriseutu. Se ulottuu Budan puolen vanhan ydinkeskustan, I kaupunginosan rajoilta Budan kukkuloille ja koko kaupungin länsirajaan asti. Erityisesti kysymys on vuonna 2005 pystytetystä turul-muistomerkistä, joka seisoo kyseisessä kaupunginosassa lähellä Eteläistä rautatieasemaa (Déli pályaudvar).

Kuva Azonnali.hu-sivuston artikkelista.

Turul on kotkan tai haukan tapainen myyttinen lintu, joka ilmeisesti kuului unkarilaisten esi-isien – kuten muidenkin arokansojen – uskomusmaailmaan. Tämmöinen mytologinen kotka tai haukka legendan mukaan ilmestyi unessa Emeselle, myöhempien Unkarin kuninkaiden esiäidille, ja sittemmin johdatti unkarilaiset Karpaattien yli luvattuun kotimaahansa. Mahdollisesti turkkilaisperäinen turul-nimi mainitaan yhdessä ainoassa lähteessä, 1200-luvulla kirjoitetussa Kézain kronikassa, jossa myös ensi kertaa esitetään Attilan hunnit unkarilaisten esi-isinä. Kézain mukaan Attilan vaakunaan oli kuvattu kruunupäinen lintu, quae hungarice turul dicitur. 1800-luvulla kansallisromanttiset runoilijat nostivat turul-linnun Unkarin sankarillisen muinaisuuden symboliksi, ja viimeistään Unkarin tuhatvuotisjuhlista (1896) lähtien turul-patsaita on pystytetty ympäri entistä ja nykyistä Unkaria.

Vuonna 2005 Budapestin XII kaupunginosan hallinto päätti pystyttää tämmöisen turul-patsaan muistomerkiksi “toisen maailmansodan uhreille”. Päätös nostatti kuitenkin melkoisen tunnekuohun, joka on jatkunut viime aikoihin saakka, sillä aivan lähellä muistomerkin paikkaa tapahtui toisen maailmansodan loppuvaiheessa hirveitä – eikä ole ollenkaan selvää, mitä tähän paikkaan pystytetyn turul-patsaan on sen yhteydessä tarkoitus viestiä. Muutama päivä sitten, vainojen uhrien muistopäivän alla julkistetussa vähän yli tunnin mittaisessa dokumenttielokuvassa A gyilkosok emlékműve (‘Murhaajien muistomerkki’), jonka on tuottanut ja julkaissut uutissivusto 444.hu ja ohjannut Dániel Ács, tätä kammottavaa tarinaa puretaan, kertojina muun muassa aikalaistodistajia, journalisteja ja kansalaisaktivisteja, historiantutkijat Krisztián Ungváry ja Laura Csonka sekä aiheesta Orgia-nimisen romaanin kirjoittanut Gábor Zoltán. Elokuva löytyy myös YouTubesta, toivottavasti aikanaan myös tekstitettynä versiona. Suosittelen sitä jo nyt kaikille unkarintaitoisille, mutta varoitan: tarinaan sisältyy hirveitä järjettömän väkivallan kuvauksia.

Pitääkö kansallista yhteyttä luovista, perinteisistä kulttuurisymboleista muka luopua vain siksi, että niitä on 1900-luvun mittaan muutaman vuoden ajan käytetty väärin ja rikollisiin tarkoituksiin? Näin kysyy videolla XII kaupunginosan pormestari Zoltán Pokorni (nykyinen valtapuolue Fidesz) suuren kokousyleisön (eturivissä myös Viktor Orbán) edessä vuonna 2009. Tuolloin turul-patsaasta oli väännetty kättä kaupungin (tuolloinen pitkäaikainen sosialistinen ylipormestari Gábor Demszky) ja kaupunginosan oikeistokonservatiivisen hallinnon kesken jo neljä vuotta. ”Nyt kadun noita sanojani”, kommentoi Pokorni vuonna 2020.

Turul-patsasta pystytettäessä vuonna 2005 ei vielä yleisesti tiedetty, mitä kaikkea sen lähistöllä oli tapahtunut lokakuussa 1944. Tapahtumien puitteet olivat kyllä hyvin tiedossa. Sodan lopun alkaessa häämöttää valtionhoitaja Horthyn avuton yritys hypätä Saksan kelkasta oli epäonnistunut, Saksa miehittänyt maan, ja lopulta vallan Unkarissa otti nuoliristiläisten (nyilas(keresztes)) eli paikallisten natsien järjestö, jonka johtajasta Ferenc Szálasista tuli Unkarin oma Führer. Puna-armeijan vyöryessä kohti Budapestia nuoliristiläiset kävivät pääkaupungissa omaa piensotaansa ja ryhtyivät systemaattisesti likvidoimaan vastustajiaan: sekä poliittisia vihollisiaan että juutalaisia. (Unkarin maaseudun juutalaisyhteisöt oli tässä vaiheessa jo aikaa koottu ja kyyditetty Auschwitziin, mutta pääkaupungissa eli vielä tuhansittain juutalaisia.)

Unkarin antisemitismin pitkästä, rumasta historiasta on tässä blogissa ollut puhetta monesti ennenkin. 1920- ja 30-lukujen mittaan juutalaisvastaisuus ja ”juutalaiskysymyksen” puiminen oli jossain mielessä kuulunut viralliseen “kristillis-kansalliseen” ideologiaan ja politiikkaan: kansaa suorastaan rohkaistiin kantamaan kaunaa juutalaisille, joita oli eteenpäin pyrkivässä kaupunkikeskiluokassa “suhteettoman” paljon. Budapestissa juutalaiset asuivat enimmäkseen Pestin puolella eli Tonavan itärannalla, aristokraattisemmassa Budassa Tonavan länsipuolella heitä oli vähän – paitsi nimenomaan XII kaupunginosassa, jossa oli paljon uutta rakennuskantaa, ei vain herrashuviloita vaan myös uuden koulutetun kaupunkikeskiluokan asuntoja, yrityksiä ja teollisuutta.

Myös nuoliristiläisten paikallisjärjestö oli tässä kaupunginosassa poikkeuksellisen vahva. Se veti puoleensa sekä ”kansallismielistä” porvaristoa ja ei-juutalaisia pienyrittäjiä että sosiaalista kaunaa kantavia työläisiä Eteläisen rautatieaseman ympäristön proletaarikortteleista. Tutkija Laura Csonkan mukaan tässä joukossa oli vahvoja alaverkostoja ja tiivis yhteishenki. Kun lokakuussa 1944 nuoliristiläiset alkoivat jakaa aseita ja ryhtyä väkivaltaiseen toimintaan, joukon paine vei nopeasti mukanaan kidutusten ja joukkomurhien syöksykierteeseen nämä miehet, joista monet olisivat joissakin muissa oloissa kenties rauhassa jatkaneet rauhanomaista arkielämää, vaikkapa paistellen sämpylöitä paikallisessa leipomossa niin kuin yksi pahimmista joukkomurhaajista, leipurinkisälli Dénes Bokor.

Sitten päästetään kauheaa tarinaa kertomaan historiantutkijat ja aikalaistodistajat (kuten ilmeisesti parinkymmenen vuoden takaisella arkistofilmillä haastateltu Hanna Szegő, jonka pelasti kidutukselta ja verilöylyltä se taikauskoinen kunnioitus, jota tappajat tunsivat hänen pitkälle edennyttä raskaudentilaansa kohtaan). XII kaupunginosan nuoliristiläisten päämajaan ruvettiin kokoamaan juutalaisia, joita pahoinpideltiin, silvottiin, raiskattiin ja murhattiin joukoittain. Muutamien eloonjääneiden uhrien kertomuksista sekä sodanjälkeisten oikeudenkäyntien pöytäkirjoista rekonstruoituu tapahtumasarjoja, joita kuvaamaan on vaikea löytää adjektiiveja ja joita en halua tässä selostaa yhtään sen tarkemmin. Myös muutamia murhaajia esitellään. Mieleenpainuvin lienee isä Kun, katolinen pappi, joka ei vain kannustanut tappajia vaan oli itse mukana toimeenpanemassa verilöylyjä. (Unkarin perinteisten kirkkojen piirissä vaikutti monia ihmisiä, jotka suojelivat ja pelastivat joukoittain vainottuja juutalaisia, jopa oman henkensä uhalla. Tässä voisi mainita vaikkapa lasten pelastajan, pastori Gábor Sztehlon, tai sittemmin autuaaksi julistetun nunnan Sára Salkaházin, jonka nuoliristiläiset lopulta ampuivat Tonavaan yhdessä hänen suojelemiensa juutalaisten kanssa. Mutta oli tosiaankin myös sellaisia kuin isä Kun, joka saattoi aloittaa puheensa: ”Ylistetty olkoon Jeesus Kristus! Eläköön Szálasi!”)

Nuoliristiläisten ohella tähän tarinaan liittyy myös Turul. Se oli nimittäin nimeltään Horthyn Unkarin suurin ja merkittävin opiskelijajärjestö, jonka kansallismieliseen profiiliin kuului myös aktiivinen juutalaisvastaisuus. Turulin nuorukaiset ahdistelivat ja pahoinpitelivät juutalaisia, järjestivät juutalaisvastaisia kampanjoita, ja vuonna 1920 säädetyn numerus clausus -lain (jolla vähemmistökansallisuuksien, ennen kaikkea juutalaisten osuus yliopisto-opiskelijoista rajoitettiin vastaamaan kyseisen kansanryhmän osuutta koko väestöstä) sijasta he halusivat, että säädettäisiin numerus nullus.

Turul vaatii kouluihin ja yliopistoihin juutalaisille ”keltaista penkkiä” [so. segregaatiota: juutalaisten opiskelijoiden pitäisi istua ”häpeäpenkillä” erossa muista].

Itse asiassa turul-kotkasta tuli Unkarin nuoliristiläisten ja kansallissosialistien näkyvä ja paljon käytetty symboli.

Historiantutkija Krisztián Ungváry muistuttaa, että fasismiyhteyksistä riippumattakin turul-kotka on aina ymmärretty nimenomaan sotaisan isänmaallisuuden ja sotilaskunnian symboliksi. Muistomerkkinä se ehkä sopisi sodassa taistelleiden muistoa kunnioittamaan, mutta suorastaan loukkaavaa on pystyttää turul-patsas niiden viattomien siviili-ihmisten muistoksi, joita turul-kotkaa tunnuksenaan käyttäneet omat maanmiehet murhasivat. Aivan toista mieltä, niin, varmaan suunnilleen kaikesta ovat elokuvaan haastateltu äärioikeistolaisen Mi hazánk ‘Meidän isänmaamme’ -puolueen Előd Novák tai ne turul-patsaan luona kuvatut mielenosoittajat, joiden mielestä turul on unkarilaisuuden symbolina ainakin 35 000 vuotta vanha… ”Ja sillä on miekka, ei mikään Mooseksen sauva, heh heh.”

Hämmentäviä yksityiskohtia paljastui myös turul-patsaan jalustaan veistetyistä uhrien nimistä. Joukossa nimittäin on muuan József Pokorni, joka oli pormestari Pokornin isoisä – ja, kuten sittemmin on selvinnyt, ei uhri vaan yksi murhaajista. Itse asiassa patsaan jalustan nimilistasta löytyi tarkemmissa tutkimuksissa muitakin natsimurhaajia, satojen uhrien nimiä taas oli jäänyt pois. Kesäkuussa 2020 turul-patsaan kohtalosta ja sen mahdollisesta poistamisesta keskusteltiin jälleen. Elokuvan lopussa näemme, miten XII kaupunginosan valtuusto äänestää asiasta. Murtunut ja neuvoton pormestari Pokorni äänestää tyhjää, mutta enemmistö on patsaan säilyttämisen puolesta. Viimeisten tietojen mukaan nimet poistetaan patsaan jalustasta ja se nimetään uudelleen: ensimmäisen maailmansodan muistomerkiksi. Toisen maailmansodan uhreille on tarkoitus ruveta hankkimaan uutta muistomerkkiä.

Mitä tästä kaikesta pitäisi sitten oppia? Juuri äskettäin näin somekuplassani jonkun kommentoivan sitä, miten jatkuva 1900-luvun ihmisyydenvastaisten rikosten muisteleminen nostattaa ”holokaustiuupumuksen”, holocaust fatigue. Kauhutarinoita murhista ja kidutuksista ei kukaan kestä määräänsä enempää. Ei myöskään ole aivan mahdotonta ymmärtää, että jotkut kokevat nämä kauhutarinat syyttelynä ja vihjailuna kollektiiviseen syyllisyyteen, ikään kuin esimerkiksi pormestari Pokorni olisi jotenkin vastuussa siitä, mitä hänen isoisänsä on tehnyt joskus kauan ennen hänen syntymäänsä. Tai ikään kuin Unkarin nykyinen hallitus ja valtapuolue, joka virallisesti koko ajan julistaa nollatoleranssia antisemitismiä kohtaan ja tuomitsee jyrkästi sodanaikaiset hirmuteot, olisi jotenkin suojelemassa vanhoja ja uusia natseja. Eikö nyt lopultakin voisi antaa menneiden olla menneitä? Eikö nyt, kun kaikki syylliset ovat varmaankin jo lähteneet täältä isomman tuomarin eteen, vihdoinkin voisi lopettaa jälkiviisaat hurskastelut, kauhistelut ja pöyristelyt (“hyvesignaloinnin”, niin kuin sitä näköjään tietyissä piireissä nimitetään) ja siirtyä eteenpäin?

Valitettavasti menneisyys ei katoa mihinkään, ja ellei totuutta nosteta esiin ja pidetä esillä, sen tilalle nousevat tarinat. Hankala, kipeä, monisyinen ja ristiriitainen menneisyys korvautuu tunteisiin vetoavilla, yksinkertaisilla ja mustavalkoisilla kertomuksilla hyviksistä ja pahiksista. Näin on käynyt niille, jotka alun perin halusivat pystyttää typerän julmuuden muistomerkiksi kuvitellun kansallisen uljauden symbolin. Tai niille, jotka viime vuosinakin ovat kokoontuneet turul-patsaan luokse heiluttelemaan äärioikeiston punavalkoraitaisia ns. Árpád-lippuja ja huutelemaan samoja juutalaisvastaisia iskulauseita kuin kahdeksankymmentä vuotta sitten. Ja niin voi käydä myös niille, jotka mielellään unohtavat, että Budapestissa talvella 1944-45 propagandan ja porukan paine yhdessä lukemattomien henkilökohtaisten syiden kanssa teki murhaajia ja kiduttajia ihmisistä, jotka jossakin muussa tilanteessa olisivat voineet elää siivoa ja arvokasta elämää vahingoittamatta ketään. Niin voisi käydä myös meille.


Historia havisee

8 helmikuun, 2020

Siirrymme ensiksi 75 vuotta ajassa taaksepäin. Helmikuussa 1945 Budapestiin saarrettujen saksalaisten (sekä saksalaiskomennossa taistelevien unkarilaisten) joukkojen tilanne oli käynyt toivottomaksi. Hitler oli määrännyt Budapestin ”linnoitukseksi”, jota pitäisi puolustaa loppuun saakka, mutta helmikuun alussa Budan linnavuorella sinnittelevien joukko-osastojen johto ei enää nähnyt muuta keinoa kuin uhmata ylipäällikön käskyä ja yrittää murtautumista Puna-armeijan linjojen läpi. Seurasi yksi toisen maailmansodan verisimmistä sotilaallisista katastrofeista. Parikymmentätuhatta sotilasta sai surmansa, suunnilleen yhtä paljon joutui sotavankeuteen (mistä monet eivät palanneet), vain 600-700 selviytyi vihollisen linjojen läpi turvaan ”omien” puolelle – toistaiseksi. Suuri osa vainajista jäi kaupungin ympäristön metsikköihin ja pöpelikköihin saamatta koskaan merkittyä ja nimettyä hautaa.

Lajos Botosin sodan jälkeen Budan vuorilla ottama kuva, historiantutkija Krisztián Ungváryn arkistosta.

Krisztián Ungváry, yksi Unkarin merkittävimmistä 1900-luvun ja toisen maailmansodan historian tutkijoista, kirjoitti neljä vuotta sitten Index-uutissivustolla näistä tapahtumista, keskittyen yhden joukko-osaston kohtaloihin. Selonteko on hyytävää lukemista. Nälissään ja kylmissään, monet haavoittuneina, hajalle lyötyjen osastojen eksyneet sotilaat harhailivat lumessa Budapestin liepeillä päiväkausia, pysyen tolpillaan vain kofeiinisuklaan ja Pervitin-amfetamiinitablettien voimalla, niin kauan kuin niitä riitti. Useimpien jäätävä inferno päättyi kuolemaan tai sotavankeuteen.

Sodan jälkeen tämä episodi unohtui historian lehdille monien muiden kaltaistensa, inhimillisesti järkyttävien mutta poliittisesti ongelmallisten tapahtumien joukkoon. Sosialistisessa Unkarissa ei Hitlerin joukkojen kokemasta tragediasta oikein voinut eikä kannattanut pitää ääntä, varsinkin kun mukana oli ollut myös saksalaisten puolella taistelleita unkarilaisia ja unkarinsaksalaisia. Unkarilaisten kannalta vielä karmeampaa oli ollut koko Budapestia kohdannut laajamittainen tuho piirityksen yhteydessä (surmansa sai noin 38 000 siviiliä) sekä ”nuoliristiläisten”, Unkarin natsien mellastuksen vaihtuminen ”vapautuksen” myötä uuteen ryöstelyn ja väkivallan aaltoon. Koko suursodan historiassa taas Budapestin kohtalo oli vain pieni osa Kolmannen valtakunnan romahdusta ja toivotonta lopullista taistelua siinä vaiheessa, kun sodan lopputulos alkoi olla jo kaikille selvä.

Unohtuneissa historian tapahtumissa on se ikävä puoli, että ne on helppo kaivaa esiin ja valjastaa monenlaisiin tarkoituksiin. 1990-luvun lopulla Ulosmurtautumisen (Kitörés) muistoa alkoivat vaalia erilaiset äärioikeisto- ja uusnatsiryhmät. Epätoivoisesta, mielettömästä pakoyrityksestä – jolla ei voitettu mitään, päinvastoin: toisin kuin väitetään, Ungváry muistuttaa, antautuneita saksalaisjoukkoja ei luultavasti olisi ”teurastettu viimeiseen mieheen” vaan ”vain” viety sotavankeuteen – rakenneltiin eeppinen sankaritarina, ylipäällikön käskyn uhmaamisesta uljas kertomus ”uskollisuudesta kuolemaan saakka”. Äärioikeisto on alkanut käyttää muistopäivästä nimeä ”Kunnian päivä” (Becsület napja). Sen yhteydessä järjestetystä vaellusretkestä, jolla kierrellään Budan kukkuloiden muistorikkaita maisemia ja kauniita näköaloja, on tullut kummallinen tapahtuma, johon osallistuu aidonnäköisissä SS-univormuissa hakaristilippuja heiluttelevaa väkeä, joukossa runsaasti saksalaisia ja muunkinmaalaisia – ehkä osaksi ”viattomia” historia-larppaajia mutta varmasti myös paljon uusnatseja.

Tänä vuonna ”Kunnian päivän” järjestämisestä on käyty melkoista julkisuusäläkkää ja oikeustaistelua. On ilmennyt, että muistelu-vaellusretken järjestämistä on tuettu, ikään kuin tavallisena liikuntatapahtumana, valtion toimesta ja veronmaksajien rahoilla. Budapestin I., II. ja XII. kaupunginosien johtoelimet ilmoittivat, etteivät hyväksy natsimeininkejä eivätkä salli muisteluretkueen lähteä alkuperäisen suunnitelman mukaan I. kaupunginosan (siis linnavuoren alueen) Kapisztrán tériltä, sitä vastoin yritys kieltää koko tapahtuma oikeusteitse ilmeisesti epäonnistui. Tätä kirjoittaessani Budapestissa on meneillään sekä ”Kunnian päivän” muisto-mielenilmaus että useampia erilaisten fasisminvastaisten ryhmien vastamielenosoituksia. Siitä todellisesta, järjettömästä murhenäytelmästä, joka 75 vuotta sitten muutaman hyytävän talvipäivän kuluessa tapahtui, tulee tämän kaiken yhteydessä puhutuksi aina vain vähemmän.

***

Jatketaan matkaa sadan vuoden taakse. Tänä vuonnahan tulee kuluneeksi sata vuotta Trianonin rauhasta, jolla ensimmäisen maailmansodan voittajavaltiot leikkasivat siihenastisesta Unkarin kuningaskunnasta usein esitetyn laskelman mukaan kaksi kolmasosaa, minkä johdosta myös kolmasosa etnisistä unkarilaisista muuttui sorretuiksi vähemmistöiksi uusissa kotimaissaan. (Tässä toki oli mukana myös kostoa siitä unkarilaistamispolitiikasta, jota entisen Unkarin vallanpitäjät olivat vähemmistöjä kohtaan harjoittaneet.) Trianonilla on siitä pitäen lyöty poliittista mynttiä ja lietsottu kansallisia kaunoja puolin ja toisin, eikä tälle ainakaan nykyisellä meiningillä loppua näy. Parlamenttitalon viereen kohoavasta tai paremminkin laskeutuvasta muistomerkistä on täällä ollut jo puhetta, mutta paljon muutakin satavuotistapahtumaa on luvassa. Tämän johdosta Foucault ingája (‘Foucaultin heiluri’) -blogisti julkaisi varoiksi tiivistelmän pahimmista Trianon-myyteistä. Sen pohjana on Unkarin Tiedeakatemian Trianon-tutkijaryhmässä toimivan historiantutkijan Tamás Révészin tuore kirja Unkarin valtion ja armeijan historiasta vuosina 1918–1919.

Ensinnäkin: Nykyinen hallitus näyttää muistopolitiikassaan entistä selvemmin glorifioivan entisen kaksoismonarkian aikaa. Itävalta-Unkarin keisari- ja kuningaskunta nähdään niin loistokkaana rakennelmana, että sen sortumisen on ollut pakko olla joidenkin salaperäisten pahisten myyräntyön syytä. Jo Horthyn Unkarissa levitettiin innolla Saksasta maahan tuotua ns. tikarinpistolegendaa (Dolchstosslegende): meidän uljas armeijamme ei ikinä olisi sortunut, elleivät kotirintaman vehkeilijät – esimerkiksi poliittinen vasemmisto – olisi puukottaneet sitä selkään. Unkarilaisen version mukaan syypäitä tikarinpistoon olivat ennen kaikkea uudet vallanpitäjät: syksyllä 1918 verettömän porvarillisen ns. asterivallankumouksen valtaan nostama edistysmielisen kreivi Károlyin hallitus jonkinlaisen itsetuhopuuskan vallassa hajotti armeijan ja tuhosi koko maan puolustuksen. Näin ei kuitenkaan tutkimuksen valossa näytä olleen. Syksyllä 1918 unkarilaisten joukko-osastojen moraali oli romahtanut, eikä tähän tarvittu punaisten agitaattorien katalia temppuja, vain ”viestintää pienyhteisöissä”. Sotilaallinen tilanne, huolto ja tulevaisuudennäkymät olivat niin surkeat, että sotilaiden oli helppo keskenään ja spontaanisti todeta taistelun jatkaminen mielettömäksi ja lähteä omin neuvoin, iloisen sekasorron vallassa, valumaan kotipuolta kohti.

Károlyin hallitus ei siis romahduttanut Unkarin puolustusvoimia tahallaan tai jonkinlaisen idealistisen kommunistisen pasifismin vallassa. Kotiin palaavat sotilaat oli pakko riisua aseista yleisen järjestyksen turvaamiseksi, ja tähän viittasi myös tuolloisen puolustusministerin Béla Linderin pahaan maineeseen noussut lausahdus ”En halua nähdä enempää sotilaita”. Nimittäin: syksyn mittaan rintamilta perin juurin traumatisoituneina saapuneet, väkivaltaan tottuneet sotilaat alkoivat kotipaikkakunnillaan mellakoida ja kostaa niille, joita pitivät syypäinä kaikkiin koettelemuksiin. Levottomuuksien ja väkivallantekojen uhriksi joutui paikallisia suurmaanomistajia, pappeja ja virkamiehiä tai esimerkiksi juutalaisia kauppiaita. Armeijan hajottamisen myötä Unkari jäi vaille puolustusvoimia, mutta Károlyin hallitus luotti vielä – turhan naiivisti – sodan voittajavaltojen hyvään tahtoon ja odotti asian kohta järjestyvän. Näinhän ei käynyt, vaan Unkarilla oli edessään suistuminen sosialistiseen diktatuuriin, toivoton taistelu maahan vyöryviä miehittäjäjoukkoja vastaan ja lopulta Trianon sekä voittajavaltioiden suostumuksella Tynkä-Unkarista rakennettu puolidiktatuuri.

Vanhaa Unkarin kuningaskuntaa ei siis romahduttanut ja hajottanut mikään pahantahtoinen salaliitto ja myyräntyö, niin kuin nykyään taas monet haluavat uskoa. Entinen Unkari ja sen armeija tuhoutuivat, kun ensimmäinen maailmansota oli jauhanut hajalle siihenastisten valtioiden rakenteet ja kansan luottamuksen niihin. Jonkinlaisia torjuntavoittoja saavutettiin vain siellä, missä pienyhteisöjen sisäinen solidaarisuus piti yllä yhteishenkeä: Transilvanian unkarilaisten paikallisissa kansankaarteissa, tehtaantyöläisten järjestötoiminnan perinteisiin nojaavissa Unkarin neuvostotasavallan armeijan joissakin osastoissa, Horthyn järjestelmän vanhojen sotakaverien veljespiireissä.

1800-luvulla rakennettu kansallisromanttinen hurraaisänmaallisuus, jossa reippain duurisävelin lippujen hulmutessa vainolaisen hurmehella peitettiin maa, kuoli ensimmäisen maailmansodan juoksuhautojen veriseen kuraan. Saman kohtalon koki toisen maailmansodan vielä järjettömämmässä teurastuksessa tuon sotasankarmyytin uudelleen pystyyn nostettu zombiversio. Ja mitä näemmekään nykyään: saman zombin entistäkin riekaleisempia jäännöksiä ollaan nostamassa jaloilleen, sille ollaan jälleen antamassa hulmuavaa sotalippua käteen ja selittämässä, että kaikki tähänastiset murhenäytelmät olivat vain joidenkin ulkopuolisten pahisten täysin kohtuuttoman ilkeän juonittelun syytä ja kohta vedetään taas.


Pyörällä päästään

23 tammikuun, 2020

Uutismediauutisia Unkarista taas. Valtakunnan ykköskanava, valtion yleisradioyhtiön MTV1 kutsui lopultakin haastateltavakseen Budapestin uuden ylipormestarin ja yhden Fidesz-vastaisen oppositioyhteistyön johtavista keulakuvista, Gergely Karácsonyn. Tämän vetämä tai ainakin julistama vihreä ja edistyksellinen linja poikkeaa väkevästi Viktor Orbánin ja hänen hallituskoalitionsa ns. kansallis-konservatiivisista eli oikeistopopulistisista meiningeistä. Edessä on siis melkoisia haasteita: Budapestissa on huomattavia infrastruktuuri- ja ympäristöongelmia hoidettavana (viime aikoina on uutisissa kerrottu poikkeuksellisen pahasta savusumusta; saaste- ja pienhiukkastilanteen takia kansaa on välillä kehotettu pysymään sisätiloissa). Samaan aikaan mediassa on liikkunut väitteitä, joiden mukaan Orbánin hallitus suunnittelee kostavansa kunnallisvaalitappion kohdentamalla EU:n kehitystuet tykkänään muualle kuin ”vääriä” johtajia valinneisiin kaupunkeihin (jollainen on ennen muuta Budapest).

v4polgik.jpg

Népszava-lehden uutiskuvassa (kuvaaja Márton Béres) Visegrád-pääkaupunkien edistysmieliset ylipormestarit julistavat yhteistyötä: myös muissa V4-maissa pääkaupungin asukkaat ja johto ovat aatteellisesti eri linjoilla koko valtakunnan johdon kanssa. Keski-Euroopan yliopiston tiloissa järjestetyssä tapaamisessa tämä nelikko – pitkän silmälasipäisen Karácsonyn lisäksi kuvassa ovat Bratislavan Matúš Vallo (toinen oikealta), Prahan Zdeněk Hříb (vasemmalla) ja Varsovan Rafal Trzaskowski (oikealla) – allekirjoitti sopimuksen ”Vapaiden kaupunkien liiton” perustamisesta ja puhui kauniita sanoja esimerkiksi ihmisoikeuksista, kulttuurisesta monimuotoisuudesta, oikeusvaltiosta ja ilmastonmuutoksen torjumisesta.

Hallituksen mediaimperiumin viestimet olivat ennen kunnallisvaaleja tuutanneet täyslaidalta propagandaa Karácsonyn kaikinpuolisesta ”kelvottomuudesta”, ja vaalien jälkeen uuden ylipormestarin arvostelu jatkui kuukausikaupalla, ilman että Karácsonya itseään olisi kutsuttu studioon ja päästetty ääneen. Viime maanantaina sitten, Budapestin liikennelaitoksen uusien bussien käyttöönottojuhlallisuuksissa, M1:n reportteri otti asian puheeksi, ja kun Karácsony vakuutti, ettei hänelle ollut vielä tullut julkisen palvelun tv:ltä minkäänlaista kutsua, reportteri oikopäätä kutsui ylipormestarin seuraavan illan ajankohtaisohjelmaan vierailemaan. Karácsony perui tiistai-illan menonsa ja saapui studioon.

Seurasi sopivasti sata päivää pääkaupunkia hallinneen Karácsonyn haastattelu, jota riippumattomissa viestimissä on kuvailtu ”viime vuosien absurdeimmaksi” ja josta lähti liikkeelle vuolas virta analyyseja, vitsejä, meemejä ja parodioita. Index.hu-sivuston jutussa koko haastattelu esitellään osa osalta videopätkillä kuvittaen. Jo alku tulee jäämään historiaan. Tätä ei olisi Timo Soinikaan aavistanut ”fillarikommunismista” puhuessaan.

Jo ennen haastattelun alkua juontaja Kata Mészáros ja vieraileva asiantuntija olivat ”keskustelleet” siitä, mitä kaikkea Karácsony ei lupauksista huolimatta ole saanut aikaan. Esille nostettiin Karácsonyn julkiset näyttäytymiset polkupyörän satulassa: juontaja lupasi katsojille kohta selviävän, mahtaako Karácsony saapua pyörällä myös studioon. Ja se olikin ensimmäinen kysymys. Hää hää – eipä viherpiiperöpormestari ollutkaan pyöräillyt keskieurooppalaisittain kylmässä säässä kaupungin laitamille vaan kertoi mokoma saapuneensa vähäruokaisella sähköautolla. Polkupyörä on siis vain valokuvissa poseeraamista varten? Eihän toki, selitti Karácsony kärsivällisesti, hän kulkee auton lisäksi polkupyörällä ja julkisilla suunnilleen saman verran kuin budapestilaiset keskimäärin – ja eikö julkisen palvelun tv-kanavan toimittajalla olisi enemmänkin yleisöä kiinnostavia kysymyksiä kuin tämä?

Ei. Haastattelija jatkoi revolverityyliin tiukkaamalla, joko Karácsony nyt ymmärtää, että polkupyörällä ja jalan liikkuminen ei ole realistista (életszerű), miksi Karácsony pysäköi autonsa muutaman korttelin päähän eikä tv-talon eteen, ja vaatiiko hän välttämättä dieselautoja poistettavaksi liikenteestä. Seuraavaksi jankutettiin esimerkiksi pormestarin haastattelukutsusta ja tv-kanavan toimintaperiaatteista, Karácsonyn avustajien määrästä (yhtä enemmän kuin aiemmin oli ilmoitettu – ”arvioitteko voimavaranne väärin, kyllä vai ei?”) sekä pääkaupungissa julistetusta ilmastohätätilasta (”Miten tätä voi konkreettisesti mitata? Tuntevatko pääkaupunkilaiset sen nahoissaan? Soivatko sireenit?”). Jäähyväisiksi vielä haastattelija toivotti: “Nähdään sitten polkupyörän selässä!”

Mielenkiintoista on tietysti, miten ylipormestarin polkupyörästä on tullut identiteettipolitiikan väline. Budapestissa tosin nihkeää ja ivallista suhtautumista pyöräilyyn on vähän vaikea ymmärtää. Jokainen kaupungissa käynyt tietää, että ilmansaasteongelmat ovat olleet siellä jo vuosikymmenten ajan melkoiset: Budapest on kattilassa kukkuloiden keskellä suojassa tuulilta, kunnon ohitusväylien puutteessa raskas pitkän matkan liikennekin jyräsi pitkään keskikaupungin halki. Yksityisautoilu on sitkistelemistä ruuhkissa ja usein toivotonta parkkipaikan haeskelua. Julkisia liikennevälineitä taas vaivaavat tekniset ongelmat.

Viime päivinä julkisuudessa on ollut hajalle ruostuviin metrovaunuihin liittyvä skandaali. Kaupungin edellinen hallinto olisi viitisen vuotta sitten halunnut tilata uusia metrovaunuja 1970-luvulla hankittujen vanhojen tilalle, mutta Orbánin hallitus jostain syystä ei suostunut myöntämään lainaa uusien ostamiseen, vain vanhojen korjauttamiseen venäläisellä toimittajafirma Metrovagonmašilla. (Virolaisen kilpailijafirman edullisempi ja parempi tarjous suljettiin pois hämärin perustein.) Sitten ilmeni, että vastoin lupauksiaan venäläiset eivät olleet korjanneet vanhoja vaunuja vaan lähettäneet tilalle ”uutta” kalustoa – mutta nämä ”uudet” metrovaunut olivat itse asiassa vanhaa tavaraa, joidenkin väittämien mukaan tyytymättömän asiakkaan palauttamia ja pitkään firman pihalla seisseitä, ja niissä on ilmennyt vakavia ruostevaurioita, jotka vaativat perusteellisia korjauksia. Metrovagonmašin kuuluisi tietenkin maksaa tästä mittavat vahingonkorvaukset, mutta itse asiassa se ei ole maksanut aikaisempiakaan vastaavia, ja Budapestin liikennelaitoksen edellinen kanne samaa firmaa vastaan on vielä oikeuden käsittelyssä.

Kun näin on, luulisi polkupyöräilyn kehittämisen Budapestissa olevan hyvinkin életszerű. Ja niin kuin monessa muussakin asiassa, tässäkin on käynyt ilmi, että pääministeri Orbán ja hänen puolueensa olivat vielä pari-kolmekymmentä vuotta sitten nykyisten vastustajiensa linjoilla.

biciklifidesz.jpg

Pendulum-blogisti on löytänyt vuodelta 1991 lehtiuutisen, jossa Fidesz-puolueen tuolloinen nuori ja sutjakka johto kampanjoi pyöräteiden ja kaupunkipyöräilyn kehittämisen puolesta saapumalla pyörällä parlamenttiin. Ez a párt szereti a kerékpárt, eli ‘tämä puolue tykkää polkupyörästä!’

Mutta palataan Karácsonyn kohuhaastatteluun. Se herätti tyrmistystä jopa ”omien” riveissä, ja yksi komeimmista tyrmäyksistä tuli pääministerin kansliasta. Siellä pääkaupunkiseudun kehittämisestä vastaava valtiosihteeri Balázs Fürjes twiittasi:

Hyvä, ettei M1:n Karácsony-haastattelua tehty vaalien alla. On ilmeistä, että silloin meillä olisi enemmän oppositio- ja vähemmän fideszläisiä pormestareita ja valtuutettuja. Julkisen palvelun televisiota usein haukutaan aiheettomasti, mutta tätä eilistä tapausta ei voi hyväksyä.

Jopa hallituspuolueen taholla siis ymmärretään, että haastattelijalta oli päässyt mopo pahasti keulimaan. Voisi olla mielenkiintoista analysoida tästä seurannutta keskustelua myös sukupuolisensitiivisestä näkökulmasta ja tarkkailla, miten paljon tähän asti suhteellisen tuntemattoman mutta viehättävän näköisen haastattelijan sukupuolta ja ulkomuotoa nostetaan esiin. Myötätunto ”liian vaikean tehtävän saanutta tyttö raukkaa” kohtaan tuntuu ainakin nousevan esiin Index-sivuston Grafitemberin piirroksessa, johon on hyvä lopettaa tämänkertainen blogahdus. Mutta sen ymmärtämiseksi on vielä pikaisesti selitettävä viimeisen kuvan viittauksen takana piilevä toinen viime päivien media- ja somekohu. Norbert Schobert, fitness-valmentajajulkkis ja vähähiilihydraattisten Norbi Update -laihdutus- ja lisäravinteiden valmistaja, nimittäin meni äskettäin möläyttämään, että liian monet avioliitot menevät hajalle vain, koska naiset eivät pysty synnytyksen jälkeen laihduttamaan entisiin mittoihinsa. Tätä sitaattia on oikeastaan mahdoton kommentoida:

”Valitettavasti naiset sössivät homman jo synnytyksessä, sillä luulevat siinä antaneensa jotain arvokasta miehelleen ja perheelle. Niin ovatkin antaneet, mutta miehen seksuaalisuus ei pysty tätä arvokasta arvostamaan. Ja kun 58-kiloisen naisen sijasta makuuhuoneeseen tömistelee 78- tai 88-kiloinen rouva, se on miehelle kärsimys. Jonkin aikaa homma vielä hoituu pornofilmejä katsomalla, mutta ei mies pysty semmoista haluamaan, ja tässä menevät ihmissuhteet rikki ja lapset jäävät puoliorvoiksi, koska naiset ovat lihoneet sen 20-30 kiloa eivätkä pysty sitä laihduttamaan. Siitä puhumattakaan, että jos raskauden yhteydessä lihoo noin paljon niin ihokin menee niin pilalle, ettei siitä koskaan enää tule piukkaa, seksikästä, nättiä, viehättävää ihoa. Niin että rakkaat naiset, miesten takia ja onnellisen rakkauden ja seksuaalisuuden takia teidän on pakko pitää kiinni tyttövuosien painostanne.”

Näin siis Norbi-setä (s. 1971, naimisissa aerobic-valmentajan kanssa ja kolmen lapsen isä), ja nyt se Grafitemberin piirros:

bicikli-norbi