Historia havisee

8 helmikuun, 2020

Siirrymme ensiksi 75 vuotta ajassa taaksepäin. Helmikuussa 1945 Budapestiin saarrettujen saksalaisten (sekä saksalaiskomennossa taistelevien unkarilaisten) joukkojen tilanne oli käynyt toivottomaksi. Hitler oli määrännyt Budapestin ”linnoitukseksi”, jota pitäisi puolustaa loppuun saakka, mutta helmikuun alussa Budan linnavuorella sinnittelevien joukko-osastojen johto ei enää nähnyt muuta keinoa kuin uhmata ylipäällikön käskyä ja yrittää murtautumista Puna-armeijan linjojen läpi. Seurasi yksi toisen maailmansodan verisimmistä sotilaallisista katastrofeista. Parikymmentätuhatta sotilasta sai surmansa, suunnilleen yhtä paljon joutui sotavankeuteen (mistä monet eivät palanneet), vain 600-700 selviytyi vihollisen linjojen läpi turvaan ”omien” puolelle – toistaiseksi. Suuri osa vainajista jäi kaupungin ympäristön metsikköihin ja pöpelikköihin saamatta koskaan merkittyä ja nimettyä hautaa.

Lajos Botosin sodan jälkeen Budan vuorilla ottama kuva, historiantutkija Krisztián Ungváryn arkistosta.

Krisztián Ungváry, yksi Unkarin merkittävimmistä 1900-luvun ja toisen maailmansodan historian tutkijoista, kirjoitti neljä vuotta sitten Index-uutissivustolla näistä tapahtumista, keskittyen yhden joukko-osaston kohtaloihin. Selonteko on hyytävää lukemista. Nälissään ja kylmissään, monet haavoittuneina, hajalle lyötyjen osastojen eksyneet sotilaat harhailivat lumessa Budapestin liepeillä päiväkausia, pysyen tolpillaan vain kofeiinisuklaan ja Pervitin-amfetamiinitablettien voimalla, niin kauan kuin niitä riitti. Useimpien jäätävä inferno päättyi kuolemaan tai sotavankeuteen.

Sodan jälkeen tämä episodi unohtui historian lehdille monien muiden kaltaistensa, inhimillisesti järkyttävien mutta poliittisesti ongelmallisten tapahtumien joukkoon. Sosialistisessa Unkarissa ei Hitlerin joukkojen kokemasta tragediasta oikein voinut eikä kannattanut pitää ääntä, varsinkin kun mukana oli ollut myös saksalaisten puolella taistelleita unkarilaisia ja unkarinsaksalaisia. Unkarilaisten kannalta vielä karmeampaa oli ollut koko Budapestia kohdannut laajamittainen tuho piirityksen yhteydessä (surmansa sai noin 38 000 siviiliä) sekä ”nuoliristiläisten”, Unkarin natsien mellastuksen vaihtuminen ”vapautuksen” myötä uuteen ryöstelyn ja väkivallan aaltoon. Koko suursodan historiassa taas Budapestin kohtalo oli vain pieni osa Kolmannen valtakunnan romahdusta ja toivotonta lopullista taistelua siinä vaiheessa, kun sodan lopputulos alkoi olla jo kaikille selvä.

Unohtuneissa historian tapahtumissa on se ikävä puoli, että ne on helppo kaivaa esiin ja valjastaa monenlaisiin tarkoituksiin. 1990-luvun lopulla Ulosmurtautumisen (Kitörés) muistoa alkoivat vaalia erilaiset äärioikeisto- ja uusnatsiryhmät. Epätoivoisesta, mielettömästä pakoyrityksestä – jolla ei voitettu mitään, päinvastoin: toisin kuin väitetään, Ungváry muistuttaa, antautuneita saksalaisjoukkoja ei luultavasti olisi ”teurastettu viimeiseen mieheen” vaan ”vain” viety sotavankeuteen – rakenneltiin eeppinen sankaritarina, ylipäällikön käskyn uhmaamisesta uljas kertomus ”uskollisuudesta kuolemaan saakka”. Äärioikeisto on alkanut käyttää muistopäivästä nimeä ”Kunnian päivä” (Becsület napja). Sen yhteydessä järjestetystä vaellusretkestä, jolla kierrellään Budan kukkuloiden muistorikkaita maisemia ja kauniita näköaloja, on tullut kummallinen tapahtuma, johon osallistuu aidonnäköisissä SS-univormuissa hakaristilippuja heiluttelevaa väkeä, joukossa runsaasti saksalaisia ja muunkinmaalaisia – ehkä osaksi ”viattomia” historia-larppaajia mutta varmasti myös paljon uusnatseja.

Tänä vuonna ”Kunnian päivän” järjestämisestä on käyty melkoista julkisuusäläkkää ja oikeustaistelua. On ilmennyt, että muistelu-vaellusretken järjestämistä on tuettu, ikään kuin tavallisena liikuntatapahtumana, valtion toimesta ja veronmaksajien rahoilla. Budapestin I., II. ja XII. kaupunginosien johtoelimet ilmoittivat, etteivät hyväksy natsimeininkejä eivätkä salli muisteluretkueen lähteä alkuperäisen suunnitelman mukaan I. kaupunginosan (siis linnavuoren alueen) Kapisztrán tériltä, sitä vastoin yritys kieltää koko tapahtuma oikeusteitse ilmeisesti epäonnistui. Tätä kirjoittaessani Budapestissa on meneillään sekä ”Kunnian päivän” muisto-mielenilmaus että useampia erilaisten fasisminvastaisten ryhmien vastamielenosoituksia. Siitä todellisesta, järjettömästä murhenäytelmästä, joka 75 vuotta sitten muutaman hyytävän talvipäivän kuluessa tapahtui, tulee tämän kaiken yhteydessä puhutuksi aina vain vähemmän.

***

Jatketaan matkaa sadan vuoden taakse. Tänä vuonnahan tulee kuluneeksi sata vuotta Trianonin rauhasta, jolla ensimmäisen maailmansodan voittajavaltiot leikkasivat siihenastisesta Unkarin kuningaskunnasta usein esitetyn laskelman mukaan kaksi kolmasosaa, minkä johdosta myös kolmasosa etnisistä unkarilaisista muuttui sorretuiksi vähemmistöiksi uusissa kotimaissaan. (Tässä toki oli mukana myös kostoa siitä unkarilaistamispolitiikasta, jota entisen Unkarin vallanpitäjät olivat vähemmistöjä kohtaan harjoittaneet.) Trianonilla on siitä pitäen lyöty poliittista mynttiä ja lietsottu kansallisia kaunoja puolin ja toisin, eikä tälle ainakaan nykyisellä meiningillä loppua näy. Parlamenttitalon viereen kohoavasta tai paremminkin laskeutuvasta muistomerkistä on täällä ollut jo puhetta, mutta paljon muutakin satavuotistapahtumaa on luvassa. Tämän johdosta Foucault ingája (‘Foucaultin heiluri’) -blogisti julkaisi varoiksi tiivistelmän pahimmista Trianon-myyteistä. Sen pohjana on Unkarin Tiedeakatemian Trianon-tutkijaryhmässä toimivan historiantutkijan Tamás Révészin tuore kirja Unkarin valtion ja armeijan historiasta vuosina 1918–1919.

Ensinnäkin: Nykyinen hallitus näyttää muistopolitiikassaan entistä selvemmin glorifioivan entisen kaksoismonarkian aikaa. Itävalta-Unkarin keisari- ja kuningaskunta nähdään niin loistokkaana rakennelmana, että sen sortumisen on ollut pakko olla joidenkin salaperäisten pahisten myyräntyön syytä. Jo Horthyn Unkarissa levitettiin innolla Saksasta maahan tuotua ns. tikarinpistolegendaa (Dolchstosslegende): meidän uljas armeijamme ei ikinä olisi sortunut, elleivät kotirintaman vehkeilijät – esimerkiksi poliittinen vasemmisto – olisi puukottaneet sitä selkään. Unkarilaisen version mukaan syypäitä tikarinpistoon olivat ennen kaikkea uudet vallanpitäjät: syksyllä 1918 verettömän porvarillisen ns. asterivallankumouksen valtaan nostama edistysmielisen kreivi Károlyin hallitus jonkinlaisen itsetuhopuuskan vallassa hajotti armeijan ja tuhosi koko maan puolustuksen. Näin ei kuitenkaan tutkimuksen valossa näytä olleen. Syksyllä 1918 unkarilaisten joukko-osastojen moraali oli romahtanut, eikä tähän tarvittu punaisten agitaattorien katalia temppuja, vain ”viestintää pienyhteisöissä”. Sotilaallinen tilanne, huolto ja tulevaisuudennäkymät olivat niin surkeat, että sotilaiden oli helppo keskenään ja spontaanisti todeta taistelun jatkaminen mielettömäksi ja lähteä omin neuvoin, iloisen sekasorron vallassa, valumaan kotipuolta kohti.

Károlyin hallitus ei siis romahduttanut Unkarin puolustusvoimia tahallaan tai jonkinlaisen idealistisen kommunistisen pasifismin vallassa. Kotiin palaavat sotilaat oli pakko riisua aseista yleisen järjestyksen turvaamiseksi, ja tähän viittasi myös tuolloisen puolustusministerin Béla Linderin pahaan maineeseen noussut lausahdus ”En halua nähdä enempää sotilaita”. Nimittäin: syksyn mittaan rintamilta perin juurin traumatisoituneina saapuneet, väkivaltaan tottuneet sotilaat alkoivat kotipaikkakunnillaan mellakoida ja kostaa niille, joita pitivät syypäinä kaikkiin koettelemuksiin. Levottomuuksien ja väkivallantekojen uhriksi joutui paikallisia suurmaanomistajia, pappeja ja virkamiehiä tai esimerkiksi juutalaisia kauppiaita. Armeijan hajottamisen myötä Unkari jäi vaille puolustusvoimia, mutta Károlyin hallitus luotti vielä – turhan naiivisti – sodan voittajavaltojen hyvään tahtoon ja odotti asian kohta järjestyvän. Näinhän ei käynyt, vaan Unkarilla oli edessään suistuminen sosialistiseen diktatuuriin, toivoton taistelu maahan vyöryviä miehittäjäjoukkoja vastaan ja lopulta Trianon sekä voittajavaltioiden suostumuksella Tynkä-Unkarista rakennettu puolidiktatuuri.

Vanhaa Unkarin kuningaskuntaa ei siis romahduttanut ja hajottanut mikään pahantahtoinen salaliitto ja myyräntyö, niin kuin nykyään taas monet haluavat uskoa. Entinen Unkari ja sen armeija tuhoutuivat, kun ensimmäinen maailmansota oli jauhanut hajalle siihenastisten valtioiden rakenteet ja kansan luottamuksen niihin. Jonkinlaisia torjuntavoittoja saavutettiin vain siellä, missä pienyhteisöjen sisäinen solidaarisuus piti yllä yhteishenkeä: Transilvanian unkarilaisten paikallisissa kansankaarteissa, tehtaantyöläisten järjestötoiminnan perinteisiin nojaavissa Unkarin neuvostotasavallan armeijan joissakin osastoissa, Horthyn järjestelmän vanhojen sotakaverien veljespiireissä.

1800-luvulla rakennettu kansallisromanttinen hurraaisänmaallisuus, jossa reippain duurisävelin lippujen hulmutessa vainolaisen hurmehella peitettiin maa, kuoli ensimmäisen maailmansodan juoksuhautojen veriseen kuraan. Saman kohtalon koki toisen maailmansodan vielä järjettömämmässä teurastuksessa tuon sotasankarmyytin uudelleen pystyyn nostettu zombiversio. Ja mitä näemmekään nykyään: saman zombin entistäkin riekaleisempia jäännöksiä ollaan nostamassa jaloilleen, sille ollaan jälleen antamassa hulmuavaa sotalippua käteen ja selittämässä, että kaikki tähänastiset murhenäytelmät olivat vain joidenkin ulkopuolisten pahisten täysin kohtuuttoman ilkeän juonittelun syytä ja kohta vedetään taas.


Pyörällä päästään

23 tammikuun, 2020

Uutismediauutisia Unkarista taas. Valtakunnan ykköskanava, valtion yleisradioyhtiön MTV1 kutsui lopultakin haastateltavakseen Budapestin uuden ylipormestarin ja yhden Fidesz-vastaisen oppositioyhteistyön johtavista keulakuvista, Gergely Karácsonyn. Tämän vetämä tai ainakin julistama vihreä ja edistyksellinen linja poikkeaa väkevästi Viktor Orbánin ja hänen hallituskoalitionsa ns. kansallis-konservatiivisista eli oikeistopopulistisista meiningeistä. Edessä on siis melkoisia haasteita: Budapestissa on huomattavia infrastruktuuri- ja ympäristöongelmia hoidettavana (viime aikoina on uutisissa kerrottu poikkeuksellisen pahasta savusumusta; saaste- ja pienhiukkastilanteen takia kansaa on välillä kehotettu pysymään sisätiloissa). Samaan aikaan mediassa on liikkunut väitteitä, joiden mukaan Orbánin hallitus suunnittelee kostavansa kunnallisvaalitappion kohdentamalla EU:n kehitystuet tykkänään muualle kuin ”vääriä” johtajia valinneisiin kaupunkeihin (jollainen on ennen muuta Budapest).

v4polgik.jpg

Népszava-lehden uutiskuvassa (kuvaaja Márton Béres) Visegrád-pääkaupunkien edistysmieliset ylipormestarit julistavat yhteistyötä: myös muissa V4-maissa pääkaupungin asukkaat ja johto ovat aatteellisesti eri linjoilla koko valtakunnan johdon kanssa. Keski-Euroopan yliopiston tiloissa järjestetyssä tapaamisessa tämä nelikko – pitkän silmälasipäisen Karácsonyn lisäksi kuvassa ovat Bratislavan Matúš Vallo (toinen oikealta), Prahan Zdeněk Hříb (vasemmalla) ja Varsovan Rafal Trzaskowski (oikealla) – allekirjoitti sopimuksen ”Vapaiden kaupunkien liiton” perustamisesta ja puhui kauniita sanoja esimerkiksi ihmisoikeuksista, kulttuurisesta monimuotoisuudesta, oikeusvaltiosta ja ilmastonmuutoksen torjumisesta.

Hallituksen mediaimperiumin viestimet olivat ennen kunnallisvaaleja tuutanneet täyslaidalta propagandaa Karácsonyn kaikinpuolisesta ”kelvottomuudesta”, ja vaalien jälkeen uuden ylipormestarin arvostelu jatkui kuukausikaupalla, ilman että Karácsonya itseään olisi kutsuttu studioon ja päästetty ääneen. Viime maanantaina sitten, Budapestin liikennelaitoksen uusien bussien käyttöönottojuhlallisuuksissa, M1:n reportteri otti asian puheeksi, ja kun Karácsony vakuutti, ettei hänelle ollut vielä tullut julkisen palvelun tv:ltä minkäänlaista kutsua, reportteri oikopäätä kutsui ylipormestarin seuraavan illan ajankohtaisohjelmaan vierailemaan. Karácsony perui tiistai-illan menonsa ja saapui studioon.

Seurasi sopivasti sata päivää pääkaupunkia hallinneen Karácsonyn haastattelu, jota riippumattomissa viestimissä on kuvailtu ”viime vuosien absurdeimmaksi” ja josta lähti liikkeelle vuolas virta analyyseja, vitsejä, meemejä ja parodioita. Index.hu-sivuston jutussa koko haastattelu esitellään osa osalta videopätkillä kuvittaen. Jo alku tulee jäämään historiaan. Tätä ei olisi Timo Soinikaan aavistanut ”fillarikommunismista” puhuessaan.

Jo ennen haastattelun alkua juontaja Kata Mészáros ja vieraileva asiantuntija olivat ”keskustelleet” siitä, mitä kaikkea Karácsony ei lupauksista huolimatta ole saanut aikaan. Esille nostettiin Karácsonyn julkiset näyttäytymiset polkupyörän satulassa: juontaja lupasi katsojille kohta selviävän, mahtaako Karácsony saapua pyörällä myös studioon. Ja se olikin ensimmäinen kysymys. Hää hää – eipä viherpiiperöpormestari ollutkaan pyöräillyt keskieurooppalaisittain kylmässä säässä kaupungin laitamille vaan kertoi mokoma saapuneensa vähäruokaisella sähköautolla. Polkupyörä on siis vain valokuvissa poseeraamista varten? Eihän toki, selitti Karácsony kärsivällisesti, hän kulkee auton lisäksi polkupyörällä ja julkisilla suunnilleen saman verran kuin budapestilaiset keskimäärin – ja eikö julkisen palvelun tv-kanavan toimittajalla olisi enemmänkin yleisöä kiinnostavia kysymyksiä kuin tämä?

Ei. Haastattelija jatkoi revolverityyliin tiukkaamalla, joko Karácsony nyt ymmärtää, että polkupyörällä ja jalan liikkuminen ei ole realistista (életszerű), miksi Karácsony pysäköi autonsa muutaman korttelin päähän eikä tv-talon eteen, ja vaatiiko hän välttämättä dieselautoja poistettavaksi liikenteestä. Seuraavaksi jankutettiin esimerkiksi pormestarin haastattelukutsusta ja tv-kanavan toimintaperiaatteista, Karácsonyn avustajien määrästä (yhtä enemmän kuin aiemmin oli ilmoitettu – ”arvioitteko voimavaranne väärin, kyllä vai ei?”) sekä pääkaupungissa julistetusta ilmastohätätilasta (”Miten tätä voi konkreettisesti mitata? Tuntevatko pääkaupunkilaiset sen nahoissaan? Soivatko sireenit?”). Jäähyväisiksi vielä haastattelija toivotti: “Nähdään sitten polkupyörän selässä!”

Mielenkiintoista on tietysti, miten ylipormestarin polkupyörästä on tullut identiteettipolitiikan väline. Budapestissa tosin nihkeää ja ivallista suhtautumista pyöräilyyn on vähän vaikea ymmärtää. Jokainen kaupungissa käynyt tietää, että ilmansaasteongelmat ovat olleet siellä jo vuosikymmenten ajan melkoiset: Budapest on kattilassa kukkuloiden keskellä suojassa tuulilta, kunnon ohitusväylien puutteessa raskas pitkän matkan liikennekin jyräsi pitkään keskikaupungin halki. Yksityisautoilu on sitkistelemistä ruuhkissa ja usein toivotonta parkkipaikan haeskelua. Julkisia liikennevälineitä taas vaivaavat tekniset ongelmat.

Viime päivinä julkisuudessa on ollut hajalle ruostuviin metrovaunuihin liittyvä skandaali. Kaupungin edellinen hallinto olisi viitisen vuotta sitten halunnut tilata uusia metrovaunuja 1970-luvulla hankittujen vanhojen tilalle, mutta Orbánin hallitus jostain syystä ei suostunut myöntämään lainaa uusien ostamiseen, vain vanhojen korjauttamiseen venäläisellä toimittajafirma Metrovagonmašilla. (Virolaisen kilpailijafirman edullisempi ja parempi tarjous suljettiin pois hämärin perustein.) Sitten ilmeni, että vastoin lupauksiaan venäläiset eivät olleet korjanneet vanhoja vaunuja vaan lähettäneet tilalle ”uutta” kalustoa – mutta nämä ”uudet” metrovaunut olivat itse asiassa vanhaa tavaraa, joidenkin väittämien mukaan tyytymättömän asiakkaan palauttamia ja pitkään firman pihalla seisseitä, ja niissä on ilmennyt vakavia ruostevaurioita, jotka vaativat perusteellisia korjauksia. Metrovagonmašin kuuluisi tietenkin maksaa tästä mittavat vahingonkorvaukset, mutta itse asiassa se ei ole maksanut aikaisempiakaan vastaavia, ja Budapestin liikennelaitoksen edellinen kanne samaa firmaa vastaan on vielä oikeuden käsittelyssä.

Kun näin on, luulisi polkupyöräilyn kehittämisen Budapestissa olevan hyvinkin életszerű. Ja niin kuin monessa muussakin asiassa, tässäkin on käynyt ilmi, että pääministeri Orbán ja hänen puolueensa olivat vielä pari-kolmekymmentä vuotta sitten nykyisten vastustajiensa linjoilla.

biciklifidesz.jpg

Pendulum-blogisti on löytänyt vuodelta 1991 lehtiuutisen, jossa Fidesz-puolueen tuolloinen nuori ja sutjakka johto kampanjoi pyöräteiden ja kaupunkipyöräilyn kehittämisen puolesta saapumalla pyörällä parlamenttiin. Ez a párt szereti a kerékpárt, eli ‘tämä puolue tykkää polkupyörästä!’

Mutta palataan Karácsonyn kohuhaastatteluun. Se herätti tyrmistystä jopa ”omien” riveissä, ja yksi komeimmista tyrmäyksistä tuli pääministerin kansliasta. Siellä pääkaupunkiseudun kehittämisestä vastaava valtiosihteeri Balázs Fürjes twiittasi:

Hyvä, ettei M1:n Karácsony-haastattelua tehty vaalien alla. On ilmeistä, että silloin meillä olisi enemmän oppositio- ja vähemmän fideszläisiä pormestareita ja valtuutettuja. Julkisen palvelun televisiota usein haukutaan aiheettomasti, mutta tätä eilistä tapausta ei voi hyväksyä.

Jopa hallituspuolueen taholla siis ymmärretään, että haastattelijalta oli päässyt mopo pahasti keulimaan. Voisi olla mielenkiintoista analysoida tästä seurannutta keskustelua myös sukupuolisensitiivisestä näkökulmasta ja tarkkailla, miten paljon tähän asti suhteellisen tuntemattoman mutta viehättävän näköisen haastattelijan sukupuolta ja ulkomuotoa nostetaan esiin. Myötätunto ”liian vaikean tehtävän saanutta tyttö raukkaa” kohtaan tuntuu ainakin nousevan esiin Index-sivuston Grafitemberin piirroksessa, johon on hyvä lopettaa tämänkertainen blogahdus. Mutta sen ymmärtämiseksi on vielä pikaisesti selitettävä viimeisen kuvan viittauksen takana piilevä toinen viime päivien media- ja somekohu. Norbert Schobert, fitness-valmentajajulkkis ja vähähiilihydraattisten Norbi Update -laihdutus- ja lisäravinteiden valmistaja, nimittäin meni äskettäin möläyttämään, että liian monet avioliitot menevät hajalle vain, koska naiset eivät pysty synnytyksen jälkeen laihduttamaan entisiin mittoihinsa. Tätä sitaattia on oikeastaan mahdoton kommentoida:

”Valitettavasti naiset sössivät homman jo synnytyksessä, sillä luulevat siinä antaneensa jotain arvokasta miehelleen ja perheelle. Niin ovatkin antaneet, mutta miehen seksuaalisuus ei pysty tätä arvokasta arvostamaan. Ja kun 58-kiloisen naisen sijasta makuuhuoneeseen tömistelee 78- tai 88-kiloinen rouva, se on miehelle kärsimys. Jonkin aikaa homma vielä hoituu pornofilmejä katsomalla, mutta ei mies pysty semmoista haluamaan, ja tässä menevät ihmissuhteet rikki ja lapset jäävät puoliorvoiksi, koska naiset ovat lihoneet sen 20-30 kiloa eivätkä pysty sitä laihduttamaan. Siitä puhumattakaan, että jos raskauden yhteydessä lihoo noin paljon niin ihokin menee niin pilalle, ettei siitä koskaan enää tule piukkaa, seksikästä, nättiä, viehättävää ihoa. Niin että rakkaat naiset, miesten takia ja onnellisen rakkauden ja seksuaalisuuden takia teidän on pakko pitää kiinni tyttövuosien painostanne.”

Näin siis Norbi-setä (s. 1971, naimisissa aerobic-valmentajan kanssa ja kolmen lapsen isä), ja nyt se Grafitemberin piirros:

bicikli-norbi