Sata vuotta sitten oli kai jotakin

maaliskuu 25, 2019

Olisi taas kaikenlaista hauskaa ajankohtaista päiviteltävää. Unkarilaista mediakuplaani täyttivät monen päivän ajan pohdiskelut Orbánin Fidesz-puolueen EPP-jäsenyyden jäädyttämisestä – ja siitä tavasta, jolla se hallituksen medioissa omalle yleisölle esitettiin suurena voittona. Ehkä jälleen ylioptimistisen mutta hauskan analyysin tarjosi HVG:n lukijoille Árpád W. Tóta (suomennos täällä), saksantaitoisille suosittelen myös saksalaisen ZDF-kanavan Heute-Showpoliittista satiiria tämän aiheen tiimoilta.

Vakavammin voisi miettiä myös, mitä Unkarin Tiedeakatemialle tapahtuu. Viime viikolla Akatemian työntekijät osoittivat jälleen mieltään ”reformia” vastaan, jolla Akatemian tutkimusinstituutit tuhansine työntekijöineen irrotettaisiin säätiöpohjalle ja politiikan armoille. Valitettavasti ei ole nähtävissä, että tälläkään mielenosoituksella olisi mitään vaikutusta. Akatemian johto, jonka toisaalta olisi moraalinsa ja itsekunnioituksensakin tähden taisteltava viimeiseen saakka ja toisaalta yritettävä suojella niitä tuhansia ihmisiä, joiden toimeentulosta tässä on kysymys, on pahasti puun ja kuoren välissä.

Tai jos kepeämpää ajankohtaista kaipaa, niin voisi ihastella tätä kuvaa, jota ympäri unkarinkielistä nettiä nyt enimmäkseen kauhistellaan.

cili2.jpg

Merkilliseen paljettihörsylään sonnustautunut naishenkilö, toinen ”Inspiroivien naisten ilta” -nimisen tilaisuuden vetäjistä, sai hallituksen mediamonopoliin kuuluvissa naistenlehdissä osakseen tulvan vaivaannuttavia ylisanoja ei vain ”virheettömästä vartalostaan” ja ”valloittavasta hymystään” vaan myös ”erikoista kauneuttaan ja naisellisuuttaan korostavan” pukunsa valinnasta, joka lojaalin toimittajan mielestä osoittaa erehtymätöntä tyylitajua. Öh, tuota… Rouva ei olekaan kuka hyvänsä vaan Cecília Rogán, ”propagandaministeri” Antal Rogánin puoliso ja korruptionkäryisen puolue-eliitin ykkösedustaja naistenlehtijulkisuudessa. Unkarinkielisen somekuplani laitamilla rehottavissa reaktioissa kansan oikeutettu ärtymys tätä korruptiota kohtaan kanavoituu taas kerran perinteiseen naisvihaan, valitettavasti.

Mutta luksusrouvan kimalkuteiden sijasta haluaisin tänään miettiä sadan vuoden takaista historiaa. Maaliskuussa 1919 julistettiin Unkarissa neuvostotasavalta (Tanácsköztársaság), jota Budapestissa tervehtivät tuhatpäiset joukot (kuva on otettu 23.3.1919, kaksi päivää virallisen julistuksen jälkeen).

1_016a.jpg

Syksyllä 1918, kun hajoavan Habsburg-monarkian kansat alkoivat perustaa omia kansallisia neuvostojaan, Unkarissa ns. asterivallankumous oli nostanut valtaan ”punaiseksi kreiviksi” haukutun Mihály Károlyin edistysmielisen hallituksen. Tilanne oli hankala eikä talven mittaan mitenkään helpottunut. Vanhan Unkarin kuningaskunnan lukuisat vähemmistöt napisivat, ja osa niiden alueista olikin jo voittajavaltojen ja naapurimaiden hallussa, joille valmisteilla olevissa rauhanneuvotteluissa saatettaisiin leikata suuri osa Unkarista (niin kuin sitten kävikin). Elintarvikehuolto ei toiminut kunnolla, suurtilavetoisen maanomistustilanteen ongelmat olivat järjestämättä ja yhteiskunnallinen tyytymättömyys sodan uuvuttaman rahvaan parissa suurta. Hieman samaan tapaan kuin Venäjällä puolitoista vuotta aikaisemmin, kun kaatuneen monarkian tilalle tullut vallankumoushallitus ei saanut järjestystä aikaan, isännättömäksi jääneen vallan nappasi, ei niinkään vallankumouksella kuin eräänlaisella kaappausoperaatiolla, määrätietoinen bolševistinen etujoukko.

Uutta hallitusta eli ”Vallankumouksellista hallitusneuvostoa” johti periaatteessa sosiaalidemokraatti Sándor Garbai, mutta käytännössä hallitusta ja etenkin sen jälkimainetta ovat henkilöineet ulkoasiain kansankomissaari Béla Kun (alun perin Kohn, pikkuvirkamiehen poika, sittemmin lakitieteen opiskelija ja toimittaja, josta sotavankeus Venäjällä teki kommunistin) sekä muutamat muutkin Venäjältä vallankumousoppia hakeneet kommunistit. Hallitus ryhtyi oitis toteuttamaan sosialistista ohjelmaa: naiset saivat äänioikeuden, työläiset kahdeksantuntisen työpäivän, kartanonherrojen maita ryhdyttiin jakamaan ja suuryrityksiä kansallistamaan, koulut otettiin valtion valvontaan ja irrotettiin kirkon otteesta. Innostuksen ohella ilmassa oli alusta alkaen myös tyytymättömyyttä, siellä täällä uusia vallanpitäjiä vastaan kapinoitiin, ja kurin ja järjestyksen säilyttämiseksi perustettiin tietenkin uusi kansallinen Punakaarti (Vörös Őrség).

reszkess

”Sinä pimeässä piileksivä, huhuja levittävä vastavallankumouksellinen, vapise!” Tämä Sándor Kónyan piirtämä, ”Opetusasiain kansankomissariaatin” julkaisema juliste on Unkarin neuvostotasavallan kuuluisimpia kuvamuistoja, joka sekä alkuperäisessä muodossa että erilaisina meemimuunnelmina kiertää edelleenkin unkarinkielistä nettiä.

Neuvostotasavalta sai rakennetuksi yllättävän toimivan armeijan – Károlyin hallituksen purkamien vanhojen puolustusvoimien tilalle – ja saavutti aluksi sotilaallista menestystä. Unkarin uusi armeija eteni pohjoiseen ja valloitti takaisin eteläosan entisestä Ylä-Unkarista eli nykyisestä Slovakiasta. Ajan mittaan kuitenkin koko hallituksen tilanne kävi kestämättömäksi. Idästä lähestyivät romanialaisten joukot, omat sotilaat karkailivat ja niskuroivat, työläistenkin keskuudessa puhkesi lakkoja, ja heinäkuussa voittajavaltiot ilmoittivat purkavansa saarron ja sallivansa elintarvikekuljetukset vain, jos hallitus vaihtuu. Neuvosto-Venäjän aateveljet olivat liian kaukana ja liian kiinni omissa ongelmissaan, ja elokuun alussa neuvostotasavallan hallitus heitti pyyhkeen kehään ja pakeni erikoisjunalla Wieniin. Béla Kun jatkoi matkaa Moskovaan ja teki komean uran Kominternin agitaatio- ja propagandaosaston palveluksessa, kunnes stalinistisen terrorin ja puhdistusten huippuvuonna 1937 vallankumous söi tämänkin lapsensa. Unkarissa puolestaan voittajavaltioiden tuella palautetun kuningaskunnan valtionhoitajaksi – sillä Habsburgien paluu valtaistuimelle ei tullut kysymykseen – nousi amiraali Miklós Horthy, jonka oikeistokonservatiivis-autoritaarisessa komennossa elettiin toisen maailmansodan lopuille saakka.

Unkarin lyhytikäinen Tanácsköztársaság jätti jälkeensä muistoja paremman elämän haaveista,  yhteiskunnallisista kokeiluista ja myös taiteellisesta kunnianhimosta. Neuvostotasavallan taide-elämää ohjaavissa ns. direktorioissa vaikuttivat monet Unkarin taiteen merkkihenkilöt, Kodálysta ja Bartókista alkaen; kirjailijadirektoriota johti filosofi György Lukács, ja siihen kuuluivat esimerkiksi kirjallisuuden kaanoniin kiistämättä kuuluvat Mihály Babits ja Zsigmond Móricz. Aivan äskettäin törmäsin sattumalta Béla Lugosin, valkokankaan kuuluisimman kreivi Draculan elämäkertaan: Lugosi toimi Neuvostotasavallan aikaan näyttelijöiden ammattiyhdistyksessä ilmeisesti niin aktiivisesti, että Neuvostotasavallan kukistuttua joutui lähtemään Unkarista. Sattuneesta syystä Neuvostotasavallan kulttuurista ovat unkarilaisten kulttuuriseen muistiin jääneet parhaiten poliittiset propagandajulisteet, tuon ylempänä näkyvän ”Vapise!”-julisteen ohella ennen muuta Róbert Berényn kuuluisa värväysjuliste “Aseisiin! Aseisiin!”

fegyverbe.jpg

Mutta päällimmäisinä Neuvostotasavallan muisteluissa ovat kuitenkin koko ajan ”punainen terrori”, ”valkoinen terrori” ja vertaileva ruumiidenlaskenta. Neuvostotasavallan todellisia tai luuloteltuja vastustajia pitivät kurissa väkivaltaa ja murhatöitäkin kaihtamattomat ”erikoisosastot”, joista tunnetuin, ”Lenin-pojat”, yhdistetään kansankomissaari Tibor Szamuelyn nimeen. Neuvostotasavallan kukistuttua taas ”valkoiset” rangaistusretkikunnat eri puolilla maata kostivat todellisia tai kuviteltuja punaisia terroritekoja. Molemmin puolin arviot terrorin uhrien lukumäärästä vaihtelevat muutamasta sadasta jopa muutamaan tuhanteen; luotettavia tilastoja ei ole,  kummallakin puolella veritekoihin syyllistyivät omavaltaisesti toimivat puolivillit vapaaehtoisjoukot, ja joskus on vaikea ratkaista, miten terrori määritellään: missä kulkee raja virallisten oikeusistuimien laillisen toiminnan, kyseenalaisten pikaoikeudenkäyntien ja suoranaisten lynkkausten välillä.

Múltunk-aikakauskirjan artikkelissa vuodelta 2010 historioitsija Péter Konok muistuttaa, että punainen terrori oli paljolti ”itsepuolustusta”, järjestelmän reaktiota sitä uhkaavaan vastarintaan, valkoisen terrorin toimeenpanijat taas kävivät maata läpi systemaattisesti etsien mahdollisia ”punaisia” – ja kummassakin tapauksessa uhrien joukossa oli paljon köyhiä ja vähäväkisiä. Samaan tapaan kuin Suomessa vuonna 1918 myös Unkarissa vuonna 1919 valkoinen terrori oli voittajien kostoa hävinneille, ja sitä toteutettiin kaikessa rauhassa myös sotatoimien lakattua. Tietenkin voi aina jossitella, millaisiksi uhriluvut olisivat muodostuneet, jos punainen puoli olisi lopulta voittanut.

800px-La_dictature_du_prolétariat_les_ravages_du_bolchévisme_en_Hongrie-page-082.jpg

Unkarilaisen Wikipedian artikkelia Tibor Szamuelysta kuvittaa tämä taiteilijan näkemys  ”kuolemanjunasta”, jolla Szamuelyn Lenin-lippalakkiset, nahkatakkiset ja rähinäremmiset iskujoukot liikkuivat kylväen kauhua ympärilleen. Kuva on Armand Lebrunin teoksesta ”La dictature du prolétariat: les ravages du bolchévisme en Hongrie”.

Valkoiseen terroriin liittyy myös tyypillisen sentrooppalainen häijy juonne. Työväenliikkeen ja vasemmistopuolueiden johtoporras värväytyi paljolti nousevasta kaupunkikeskiluokasta, niistä rahvaan jälkeläisistä, jotka olivat saaneet jonkin verran oppia – ja historiallisista syistä tähän kerrokseen kuului paljon juutalaisia. Siispä Neuvostotasavallan johtajista joidenkin arvioiden mukaan juutalaistaustaisia oli yli puolet; tähän joukkoon kuuluivat esimerkiksi Béla Kun ja Tibor Szamuely. Vastustajien silmissä tämä sopi hyvin siihen yleiseen ajatukseen, että epäkansallinen ja kosmopoliittinen juutalaisuus on kansallisromanttisen unkarilaisen isänmaallisuuden vaarallisin vastavoima. Neuvostotasavalta leimattiin juutalaisten projektiksi (tästä kuuluisin esimerkki on Horthyn ajan kenties juhlituimman naiskirjailijan Cécile Tormayn Bujdosó könyv, avoimen antisemitistinen muistelmateos), ja valkoisen terrorin kostoiskuista saattoi kehittyä paikallisia pogromeja. Yhden Krisztián Nyáryn kertoman esimerkkitarinan tämmöisestä tapauksesta olen jo aiemmin kääntänyt tänne.

Suomalaisena tietenkin ensiksi vertailee Neuvostotasavallan aikaa meidän vuoden 1918 sisällissotaamme. Molemmat tapahtumasarjat olivat osa ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyjä hajonneiden imperiumien raunioilla. Niissä kietoutuivat yhteen kansallisromanttiset itsenäisyysprojektit sekä Venäjän vallankumouksesta puhtia saanut työväenliikkeen internationalismi, turhautuminen yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen, sekä rikkaiden että köyhien pelko turvallisuutensa ja toimeentulonsa puolesta vanhan järjestyksen horjuessa, ynnä paikallistasolla joskus aivan henkilökohtaisetkin kaunat ja kalavelat. Molemmat kuuluivat siihen sisällissotien, kapinoiden, vallankaappausten ja levottomuuksien sarjaan, joka levittäytyi maailmansodan ja vanhojen imperiumien romahduksen jälkeen kautta Euroopan, ja silti molempia on kansallisessa diskurssissa tarkasteltu koko ajan jonkinlaisena kansallisena erikoisuutena, osana nimenomaan meidän maamme historiaa.

Sikäli kuin on tarkasteltu. Nythän noista ajoista on kulunut niin kauan, että silloiset aktiiviset toimijat eivät enää ole keskuudessamme, ja etäisyys periaatteessa riittäisi kiihkottomaan ja asialliseen menneisyyden selvittelyyn. Minusta Suomessa vuoden 1918 satavuotismuistoa käsiteltiinkin kaiken kaikkiaan varsin mallikkaasti ja monitahoisesti, oli paljon mielenkiintoisia teatteri- ja taideproduktioita, joissa tuotiin esille molempien puolten kokemuksia, tutkimuksia ilmestyi ja niistä väiteltiin enimmäkseen asiallisesti. Unkarista ei silmääni ole oikeastaan osunut vielä mitään vastaavaa.

Tanácsköztársaságin satavuotismuistolle on omistettu jokunen historian- ja politiikantutkijoiden seminaari, keskustelutilaisuus tai julkaisu, mutta mistään kansallisesta teemavuodesta ei puhettakaan. Kansallista muistopolitiikkaa dominoivat Trianon (1920) sekä lähestyvä järjestelmänvaihdoksen 30-vuotisjuhla, jonka järjestelyjen johtajaksi on tietenkin nimitetty Mária Schmidt. Punaisen terrorin uhrien kohtaloita on jonkin verran tuotu esille: kommunistisen diktatuurin muistojen työstämistä varten vuonna 2013 perustettu ‘Kansallisen muistin komitea’, Nemzeti Emlékezet Bizottsága julkaisee niitä FB-seinällään  (komitealla on myös verkkosivu, mutta se ei näytä nyt toimivan), ja kuten taannoin kerroin, Budapestin ‘Terrorin talon’ ensimmäisen maailmansodan seurauksia esittelevässä näyttelyssä myös “Tibor ‘Lukitar’ Szamuely” on saanut oman teemahuoneensa. Valkoista terroria vallanpitäjät ja valtavirta eivät näytä noteeraavan mitenkään.

Kyse ei ole vain siitä, että nykyinen valta on selvästi puolensa valinnut: valkoinen hyvä, punainen paha. Vielä pelottavampaa ja oudompaa on se, miten vähän virallinen Unkari katselee vuoden 1919 tapahtumia ”jaetun kansakunnan” näkökulmasta, miten vähän tragedian ytimeksi nostetaan sitä, että valtakunnan sisällä veli oli veljeä vastassa ja samaan kansaan kuuluvat ampuivat ja hirttivät toisiaan. Vai onko minulta jäänyt jotain olennaista huomaamatta? Olisi helpottavaa, jos niin olisi.

Mainokset

Menneiden sukupolvien varjot

marraskuu 16, 2017

Otsikko on lainattu Sergei Paradžanovin vuonna 1964 Neuvosto-Ukrainassa ohjaamalta mielettömältä elokuvalta Тіні забутих предків, joka on viime vuosien unohtumattomimpia katselukokemuksiani. Mutta nyt ei ole kysymys Karpaattien hutsuulikansan perinteistä vaan siitä, miten entisaikojen poliittinen historia yhä elää sentrooppalaisessa arjessa, kielenkäytössä ja poliittisessa kulttuurissa.

Reaalisosialismin kaatumisestahan on kohta kolmekymmentä vuotta. Nykyajan nuoret aikuiset Unkarissa kuten muissakaan entisissä sosialistimaissa eivät enää ole päntänneet koulussa pakkovenäjää eivätkä osaa edes kyrillisiä kirjaimia (joten saattaa käydä kuten muutamia päiviä sitten netissä liikkunut kuva näyttää: szegediläisessä myymälässä ulkomaalaisille asiakkaille tarkoitettu ilmoitus lisäveron hyvittämisestä kierrätettiin Google Translaten kautta, mutta kun lähtökieleksi unohtui englanti, serbiankieliseksi tarkoitetussa kyltissä lukee jonkinlaista unkaria kyrillisin kirjaimin, eikä kyltin tulostanut henkilökunta selvästikään ole osannut epäillä mitään). Vasta päälle nelikymppisillä alkaa olla kunnon muistikuvia siitä, millaista oli lapsena laulaa Kansainvälistä pioneerihuivi kaulassa, aikuisena suunnitella ei aivan yksinkertaisesti järjestettävää ulkomaanmatkaa mutkikkaine valuuttaoperaatioineen tai lukea lehdistä artikkeleita, joissa oli selvästi tunnistettava vörös farok eli “punainen häntä”, pakollinen ideologinen loppukaneetti.

Sen verran kuitenkin sosialismin ajoista tietää nuorempikin polvi, että nykyhallituksen arvostelijoiden viljelemät viittaukset entisiin aikoihin toimivat edelleenkin myös poliittisen satiirin ja pilkan keinoina. Kaikki ymmärtävät, mitä tarkoittaa, kun pienoisen möhömahan kasvattaneen Viktor Orbánin aika epäedullisesta kulmasta otettua valokuvaa kommentoidaan ei pääministerin (miniszterelnök) vaan TSZ:n (termelőszövetkezet eli tuotanto-osuuskunta, suunnilleen ”kolhoosi”) puheenjohtajan näköiseksi – se siis viittaa hyvinvoivaan ja mahtavaan mutta röyhkeän junttimaiseen olemukseen. Niin isänmaallis-oikeistolaista, kristillistä ja antikommunistista kuin nykyinen meininki onkin olevinaan, oppositio ei väsy muistuttamaan, miten paljossa hallituksen ja sen viestinnän tyyli tuo mieleen entiset ajat: vallanpitäjien mielivallan ja syvälle rakenteisiin piintyneen korruption, hurraa-kulkueet lippujen hulmutessa, syntipukkeihin ja syyttelyyn taittuvan, viholliskuvia rakentavan propagandan. Ja komentotalouden, jossa kuluttajahinnoilla ei tarvitse olla mitään tekemistä kannattavuuden tai muun kapitalistisen hölynpölyn kanssa.

Tästä viimeksimainitusta on viime päivinä kohistu unkarinkielisessä somessa. Kohinan keskipisteenä on András Tállai, talousmies ja poliitikko, entinen Mezőkövesdin kaupungin pormestari, nyttemmin Fidesz-puolueen kansanedustaja, veroasioista vastaava valtiosihteeri sekä Unkarin vero- ja tullihallituksen (NAV) johtaja. Viime viikonloppuna Tállai ilmoitti Facebook-sivullaan, että oli kansalaisten pyynnöstä käynyt selvittämässä polttoaineiden hintoja vaalipiirissään ja todettuaan ne korkeiksi ”sopinut” öljy-yhtiö MOL:n kanssa hintojen laskusta Mezőkövesdin alueella. Tästä tietenkin riemu repesi oppositioviestimissä, pääministeri Orbán puolestaan kiitteli Tállaita reippaasta toiminnasta, kunnes juttu levisi vähemmän imartelevassa valossa kansainvälisiin uutisiin, ja MOL:n oli aika ryhtyä selittelemään, että sen hintapolitiikka perustuu täysin yhtiön omiin arvioihin ja liiketaloudellisiin tekijöihin, ei mihinkään muuhun, eihän toki.

Koko kohun symboliksi nousi vuoden mehevin freudilainen lipsahdus. ATV-uutisten haastateltavaksi osui autoilijarouva, jonka suusta kuultiin seuraavaa:

… bensan hinta halpeni, ja olen samaa mieltä, semminkin kun mielestäni toveri Táll… ei ole vain ministerinä vaan myös kansanedustajana läsnä…

Rouva on siis sanomassa Tállai elvtárs ‘toveri Tállai’, mutta huomaa lipsahduksensa viime hetkessä ja nielaisee elvtárs-sanan jälkimmäisen tavun. Asia on kuitenkin tullut piinallisen selväksi. Aika entinen on palannut. Elvtárs ei sosialismissa ollut mikään yleinen ’herraa’ tai ’rouvaa’ vastaava kohtelias puhuttelu, vaan se kuului puolueen jäsenille, vallan miehille ja naisille. Tässä puoliksi nielaistussa ”toveri”-sanassa kuuluu koko entisten aikojen meininki: tasa-arvon iskulauseisiin naamioituva autoritaarinen, hierarkinen, jälkifeodaalinen yhteiskunta, jossa ”toverit” järjestävät asiat mielistelijöidensä parhaaksi.

***

Siirrytään Itävaltaan. Täällä diktatorisen sortovallan kaatumisesta on kulunut paljon enemmän aikaa. Natsimeininki elää kuitenkin erilaisten perinneyhdistysten voimin tiettyjen piirien kellareissa ja kaapeissa, ja näillä perinneyhdistyksillä puolestaan on selviä kytköksiä populistiseen Vapauspuolueeseen (FPÖ), joka parhaillaan on nousemassa rakenteilla olevan hallituskoalition junioripartneriksi. Tunnelmat omassa somekuplassani ovat järkytyksen ja syvän huolen leimaamat, muun muassa pelätään Itävallan kansainvälisen maineen puolesta. Ja päivitellään, millaisia kaappinatseja uuteen hallitukseen on nousemassa. Eilen illalla tuhansia mielenosoittajia kynttilät kädessä kokoontui Wienin kaduille osoittamaan mieltään äärioikeistolaisten hallitukseen nousua vastaan.

Liittopresidentti Van der Bellenin kerrotaan viime viikolla lausuneen diplomaattiyleisölle, että hän ei periaatteessa vastusta FPÖ:n osallistumista hallitukseen, mutta tiettyjä henkilöitä kuten FPÖ:n pääsihteeriä ja europarlamentaarikkoa Harald Vilimskyä ja Wienin varapormestaria Johann Gudenusta hän ei suostuisi nimittämään ministeriksi. Vilimsky, jota pidetään yhtenä FPÖ:n pääideologeista, on vuosien mittaan tuottanut erinäisiä arveluttavia ja mediakohua nostattaneita möläytyksiä. Johann Gudenus taas on eräänlainen FPÖ:n Olli Immonen, joka samoin on möläytellyt yhtä jos toistakin (mm. käyttänyt natsiaikojen termiä Umvolkung, ’uudelleenkansoittaminen’ eli ’kansanvaihto’, mikä hänen mielestään on nykyisen maahanmuuton pahin vaara) ja kaveerannut erikoisten tyyppien kanssa. Hänellä on erityisen hyvät suhteet Putinin Venäjään: hän on muun muassa vieraillut sekä Tšetšenian diktaattorin Ramzan Kadyrovin luona (minkä jälkeen hän totesi, että Itävallassa oleskelevat tšetšeenipakolaiset ovat rikollisia ja huijareita, jotka sietäisi heti palauttaa) että – yhdessä muutamien muiden länsieurooppalaisten äärioikeistoaktiivien kanssa – Krimin valtauksen jälkeistä ”vapaata ja laillista” kansanäänestystä tarkkailemassa.

Yksi entisten aikojen perinneyhdistysaktivisti jouduttiin jo ”harjaamaan”. Alaitävaltalaista Tullnin kaupunkia edustava Andreas Bors oli nousemassa parlamenttiin, kun julkisuuteen levisi hänestä 17-vuotiaana aateveljien seurassa napattu kainalontuuletuskuva:

bors

Bors joutui luopumaan mandaatistaan. Lehdistötiedotteessaan hän selittää kaiken johtuvan mediakampanjasta, jonka tarkoituksena on häiritä FPÖ:n ja konservatiivipuolue ÖVP:n hallitusneuvotteluja.

Henkilökohtaisesti vakuutan, että kiellän äärimmäisyysajattelun kaikissa muodoissaan ja henkilökohtaisesti sanoudun irti natsidiktatuurin ajatusmaailmasta – se on minulle itsestäänselvyys! Sitäkin enemmän pahoittelen, että aikoinaan yhdellä ainoalla harkitsemattomalla teollani annoin aihetta yhdistää itseni ideologiaan, jonka ehdottomasti torjun. Jos voisin tehdä tämän tapahtumattomaksi, tekisin niin heti, tuodakseni sitäkin selvemmin ja yksiselitteisemmin ilmi puhtaan (lupenrein) demokraattisen aatemaailmani.

Lupenrein tarkoittaa ”luuppipuhdasta”, siis semmoista, missä ei suurennuslasillakaan erotu epäpuhtauksia, ja on alkuaan jalokiviseppien käyttämä arviointitermi. Kuuluisaksi tämän sanan teki Saksan entinen liittokansleri Gerhard Schröder vuonna 2004 lausuessaan (tai paremmin myöntäessään toimittajan esittämän muotoilun), että ”Vladimir Putin on luuppipuhdas demokraatti”. On kenties tahattoman hupaisaa, että tähän samaan surullisenkuuluisaan termiin tarttuu Putinin poikien kanssa veljeilevän joukon edustaja.

”Heilaileva” Andreas Bors ei siis nouse parlamenttiin vaan jatkaa toimintaansa paikallispolitiikassa. Natsitervehdys on kuitenkin taas nostanut esiin itsensä FPÖ:n johtajan HC Strachen nuoruudensynnit. Strache oli nuoruudessaan todistettavasti mukana uusnatsien toiminnassa, muun muassa vankilaan tuomitun holokaustinkiistäjän Gottfried Küsselin organisoimissa sissitaisteluharjoituksissa, joita hän myöhemmin on pyrkinyt vähättelemään pojankloppien värikuula-ammuskeluksi. Kuuluisassa valokuvassa nuorella Strachella on peukalo, etusormi ja keskisormi ojennettuna W-kirjaimen muotoon (niin kuin Widerstand, ’vastarinta’) ns. Kühnen-tervehdykseen, jota uusnatsit käyttivät liian huomiotaherättävän käsivarsi-”heilauksen” sijasta. Oman selityksensä mukaan Strache oli kuvaa otettaessa ollut tilaamassa kolmea olutta. Strachen tiedetään myös uusnatsipiireissä pyöriessään käyttäneen ”taistelijanimeä” Heinrich, ja keltalehti Österreichin haastattelema, samoissa piireissä liikkunut lähde väittää, että tämä nimi oli tarkoituksella valittu Heinrich Himmlerin mukaan.

Aika monta vuosikymmentä saa kulua, ennen kuin menneiden sukupolvien perinnöstä päästään eroon.