Liittokansleri liemessä

15 toukokuun, 2021

Enpä olekaan aikoihin kirjoitellut Itävallan asioista. Nyt oli lopultakin pakko käydä aiheeseen kiinni, kun tarjoutui sopivan kepeä lähtökohta eli tunnettu hupiohjelma, vieläpä saksalainen. TV-juontaja ja satiirinen ajankohtaiskommentaattori Jan Böhmermann vetää ZDF-televisiokanavalla show-ohjelmaa ZDF Magazin Royale, jonka tämän kevätsesongin viimeinen ohjelma keskittyi Itävaltaan ja liittokansleri Sebastian Kurziin. Ja tästä on hyvä lähteä käsittelemään koko Kurzin ympärillä pyörivää härdelliä, joka Suomen mediassa on aivan viime aikoihin asti saanut hyvin vähän huomiota osakseen.

(YouTubesta löytyvässä ohjelmassa on näköjään myös englanninkieliset tekstit.)

Böhmermannin shown vastaanottoon Itävallassa vaikuttaa tietenkin myös itävaltalaisten vähän jännitteinen suhde Saksaan. Sitä voi paljolti verrata niihin pikkuvelikomplekseihin, joita suomalaisilla on Ruotsin suuntaan. Isompi, itsevarmempi ja maailmalla paremmin tunnettu naapuri on malli ja esikuva tai kitkerään itseruoskintaan kannustava vertailukohta (”onko tätä jo kokeiltu Saksassa?”, ”Saksassa tämmöinen ei tulisi kuuloonkaan”), vanha tuttu kumppani, johon yhdistää voimakas kaksisuuntainen muuttoliike, ja se ”rakas vihollinen”, jonka voittaminen joissain urheilukisoissa maistuu makeammalta kuin mikään muu.

Saksalaisen show-orkesterin esittämä rytmipopahtava versio Itävallan kansallislaulusta varmasti hermostutti monia itävaltalaisia katsojia, ja saksalaisten yritykset matkia itävaltalaista aksenttia ärsyttivät. Ja heti shown aluksi iskettiin suoraan kipupisteeseen, kun Böhmermann muistutti, että Itävalta on ”lahjoittanut meille Hitlerin ja valitettavasti myös Mozart-kuulan”. Siitä huolimatta omassa itävaltalaisessa somekuplassani on näkynyt lähinnä kitkeriä kommentteja tyyliin ”tämä on niin totta, että se ei ole enää edes hauskaa”, tai ”pitikö tämän muka paljastaa jotain, mitä meillä ei olisi jo tiedetty?”

Aluksihan oli ukkoutuvan ja mummoutuvan porvarillisen kansanpuolueen (ÖVP) lähes ainoa tulevaisuudentoivo, ”Prinssi Rautasydän”, niin kuin häntä joku kriittinen toimittaja nimitti, unelmavävyn oloinen söpö nuori mies, jolla oli tukka aina hyvin ja solmio suorassa, jonka yksityiselämästä ei julkisuudessa tiedetty mitään noloa tai raskauttavaa (eikä paljon mitään muutakaan) ja jonka suusta tuli vain huolellisesti punnittua puhetta. ÖVP oli vuorotellen tai yhdessä sosiaalidemokraattien (SPÖ) kanssa hallinnut Itävaltaa lähes koko sodanjälkeisen ajan, mutta vuoden 2016 liittopresidentinvaalien yhteydessä ilmeni, että kummaltakin vanhalta valtapuolueelta puuttui karismaattisia keulahahmoja ja kyky vakuuttaa etenkin nuoremmat äänestäjät siitä, että nämä puolueet voisivat tarjota jotain muutakin kuin mukavia jäsenkirjapestejä joillekin valituille vanheneville järjestöjyrille.

Jos oikein ilkeä haluaisi olla, niin muistelisi nollalukua, jolloin oikeistopopulistisen FPÖ:n silloinen nouseva tähti HC Strache oli – niin kuin jossain lukemassani lehtijutussa muuan opettaja hieman järkyttyneenä kertoi teini-ikäisen oppilaansa todenneen – ”ainoa puoluejohtaja, joka ei ole vanha ja ruma”. Kymmenen vuotta myöhemmin entinen timmi diskosankari Strache oli alkanut uutterasta treenaamisesta huolimatta hieman rupsahtaa ja jopa käyttää julkisuudessa mustasankaisia kekkos-silmälaseja. Ja kuinka ollakaan, FPÖ syrjäytyi gallupien huipulta samalla kun nuori komea Sebastian Kurz, neljä vuotta varhemmin Itävallan kaikkien aikojen nuorimmaksi ulkoministeriksi nimitetty ihmepoika, singahti vuonna 2017 ÖVP:n johtoon, ja puolueen kannatuskäyrät pomppasivat nousuun.

Kurzin voitolla oli hintansa, ja siitä lähtee liikkeelle Böhmermannin satiirinen show. Uusi johtaja halusi panna puolueen imagon uusiksi, luvaten populistisesti muutosta ja uutta meininkiä (mitä tarkkaan ottaen, oli vähän epäselvempi juttu). Parlamenttivaaleihin lähti ÖVP:n puolesta ja sijasta uusi vaaliviritelmä Liste Kurz, ja konservatiivien vanha tunnusväri vaihtui mustasta turkoosiin, ”siihen coolimpaan siniseen”. Sininen on puolestaan FPÖ:n tunnusväri, ja monien arvostelijoiden mielestä Kurz onkin tarjonnut kansalle pohjimmiltaan sitä samaa oikeistopopulismia (rajat kiinni, oma kansa ensin, ei hyysätä laiskoja meidän ahkerien kunnon ihmisten rahoilla…) mutta vähän coolimmassa ja vähemmän juntissa paketissa, ilman kaappinatsirasitteita ja väkivaltaista, avorasistista kaljatelttaöyhötystä. Ja ilman noloja skandaaleja – viime aikoihin saakka.

Böhmermannin showssa saadaan seurata, miten Kurzin Itävallassa kaikki muuttuu vähitellen turkoosiksi, sekä Itävallan lipun punaiset raidat että koko studion sisustus, Böhmermannin solmiota ja pukua myöten. Loppukohtauksessa Böhmermannin turkoosi siviilipuku sitten on vaihtunut jonkinlaiseen fantasiadiktaattorin univormuun, ja hän kutsuu koko studion väen ympärilleen rukoilemaan Sebastian Kurzin ja Itävallan puolesta. Todellakin rukoilemaan. Tämä on viittaus hieman hämmennystä ja ikävääkin huomiota herättäneeseen kohtaukseen kesältä 2019, jolloin Kurz oli vieraillut Wienin Stadthallessa australialaisen herätyssaarnaajan Ben Fitzgeraldin vetämässä Awakening Austria -tapahtumassa ja Fitzgerald oli koko kansan edessä rukoillut Kurzin puolesta. (Kunnon eurooppalaisena konservatiivina Kurz muistaa vakuuttaa arvostavansa kristinuskon kulttuuriperinteitä, mutta mitään omakohtaista uskonnollisuutta hän ei kai ole koskaan tuonut esille. Monet Kurzin arvostelijat ovat syyttäneet häntä nimenomaan ÖVP:n kristillis-sosiaalisen perinteen eli yhteiskunnan vähempiosaisista kannetun vastuun unohtamisesta.)

Rukouskohtaus on kai tarkoitettu huumoriksi tai ”satiiriksi”, mutta se ei ihmeemmin naurata. Sitä ennen nimittäin Böhmermann on luonut kuvan siitä, miten Kurzin Itävalta on muuttumassa jonkinlaiseksi diktatuuriksi. Kurz on, näin Böhmermann väittää, saanut tai saamassa hallintaansa neljä avaintekijää: hallituksen (pienempi koalitiokumppani vihreät ei ole pystynyt kunnolla profiloitumaan), parlamentin, median ja jopa oikeuslaitoksen. Ehkä tässä on runsaasti tyyliin kuuluvaa liioittelua, mutta selvää on, että oikeusvaltion rakenteiden kestävyyttä on Itävallassa viime aikoina koeteltu.

Lähtölaukauksena toimi parin vuoden takainen Ibiza-juttu. Muistatte ehkä: Kurzin ÖVP:n silloisen hallituskumppanipuolueen FPÖ:n johtaja ja varaliittokansleri HC Strache käräytettiin ibizalaisessa huvilassa salaa kuvatulla videolla. Saksalaiselle lehdelle vuodetuissa videonauhoitteissa Strache, erilaisten aikuisvirvokkeiden sekä illan emännän, venäläisen oligarkin sukulaistyttönä esiintyvän naishenkilön viehätysvoiman innostamana, paljasti olevansa valmis ja suorastaan innokas kehittelemään rikollisia korruptiodiilejä. Strachen puheista löytyi viitteitä myös siihen, että epäilyttäviä yhteyksiä maksukykyisiin talouselämän toimijoihin, etenkin peliautomaattifirma Novomaticiin, voisi olla muillakin puolueilla.

Ibiza-videoiden julkistamiseen kaatui kesällä 2019 Itävallan turkoosi-sininen hallitus ja katkesi HC Strachen poliittinen ura. Pian sen jälkeen paljastui, että skandaalin puhjettua muuan väärällä nimellä esiintynyt, silmin nähden hermostunut mies oli tuonut alan liikkeeseen hävitettäväksi useita tietokoneen tai tulostimen kiintolevyjä – ja että levyt ilmeisesti juonsivat juurensa ÖVP:n puoluetoimistoon, hallitukseen tai liittokanslerinvirastoon. Tuhottujen levyjen valonarka sisältö (saati sen mahdollinen yhteys Ibiza-skandaalin esille nostamiin laajempiin korruptioepäilyihin) ei koskaan selvinnyt, mutta juttua ovat selvitelleet sekä viranomaiset että parlamentin tutkintalautakunta, ja loputtoman väännön aiheena on ollut etenkin se, kuka milloinkin on mitäkin sanonut ja kuka mahdollisesti valehdellut. Viimeksi maaliskuussa parlamentin oppositiopuolueiden vetämässä tutkinnassa kävi ilmi, että jotkut liittokanslerinviraston työntekijät eivät olleet vastanneet totuudenmukaisesti valtion korruptiosyyttäjäelimen (Wirtschafts- und Korruptionsstaatsanwaltschaft, WKStA) esittämiin kysymyksiin…

Samaan aikaan on ilmennyt, että – kuten meillä Suomen Kuvalehti huhtikuussa kertoi – vanhojen jäykkien rakenteiden tuulettajana itsensä kansalle markkinoinut Kurz näyttää olleen osa melkoisen vastenmielistä korruptioverkostoa. Erityisesti viime aikoina on julkisuudessa mässäilty Kurzin ja hänen vanhan kaverinsa ja uskottunsa Thomas Schmidin välisellä kuviolla. Schmid junailtiin valtion yritysomistuksia hoitelevan holding-yhtiön ÖBAGin johtoon ilman asianmukaista pätevyyttä tai kokemusta. Kun tätä kuviota lopulta ryhdyttiin selvittelemään, tutkijat löysivät Schmidin kännykästä – paitsi 1500, hm, pippelikuvaa, kuten julkisuudessa on kerrottu – myös tämäntapaisia tekstiviestikeskusteluja. Schmid oli huolissaan siitä, että hänen asemansa ÖBAGissa olisi pelkkä koristenimike vailla todellista valtaa. Kurz rauhoitteli:

Thomas Schmid Chats: Wieder Kurz und Schmid

– Saat kyllä kaiken mitä haluat. 😘😘😘
– olen niin onnellinen :–))) Rakastan omaa kansleriani 😀😀👍👍💪💪

Böhmermannin satiirishown julkistuksen jälkeenkin on tapahtunut kaikenlaista. Uusimman skandaalin ytimessä on nyt Kurzin yksi ainoa sana: Nein. Parlamentin tutkinnassa oikeistoliberaalin (“nuoritävaltalaisen”) NEOS-puolueen Helmut Brandstätter oli esittänyt Kurzille selvän kysymyksen ja saanut siihen ensin selvän vastauksen:

– Ennen sitä hetkeä, jona hän [Schmid] sanoi teille: “Minä haluaisin hakea tuota avoimeksi julistettua paikkaa [ÖBAGin johdossa]!”, oliko teillä koskaan ollut hänen kanssaan puhetta siitä, että hän voisi saada tuon paikan?

– Ei, oli yleisessä tiedossa, että se periaatteessa kiinnostaa häntä, ja niin se varmaan myös oli, että aina toisinaan tuli puheeksi, että hän voisi olla mahdollisesti pätevä ehdokas.

Ilmeisesti Kurz oli yrittänyt jälkikäteen kiistää puheitaan ja siivota kohtalokasta ei-sanaa pois pöytäkirjasta. Nyt sitten viilataan pykälää ja väännetään kättä siitä, onko Kurz tieten tahtoen valehdellut tutkintalautakunnalle väittäessään, että ÖBAGin johtajanpaikkaa ei valmiiksi petattu Schmidiä varten. Kohutekstarithan selvästi osoittavat, että Kurz ja Schmid olivat kehitelleet ÖBAG-kuviota keskenään. Jos näin on, liittokansleria vastaan voitaisiin nostaa syyte, ja seurauksena voisi olla jopa vankeustuomio – ja joka tapauksessa maineen menetys ja ero, jos asia todella näin pitkälle kehittyisi. Siihen on vielä matkaa. Entinen ÖVP:n johtaja, Kurzin edeltäjä Reinhold Mitterlehner kuitenkin katsoo Süddeutsche Zeitungille antamassaan haastattelussa (se on maksumuurin takana, joten viittaan tässä itävaltalaisen Kurier-lehden referaattiin), että Kurzin pitäisi vetäytyä syrjään tehtävistään kunnes tämä asia on selvitetty. Mitterlehneriäkin huolestuttaa demokratian ja oikeuslaitoksen arvostuksen rapautuminen, ja hänenkin mielestään Kurzin ÖVP on liiaksi rikkaiden asialla ja hukannut kristillis-sosiaalisen perintönsä.

Jännittävä puoli jutussa on, että tässä asiapolitiikka ja faktojen selvittäminen törmäävät imagopolitiikkaan. Totuushan on, että Postenschacher, virkojen sumpuloiminen omille kavereille tai puoluetovereille, on Itävallassa ollut suorastaan normaalia iät ajat, olivat vallassa sitten punaiset (demarit), mustat tai siniset. (Sanon vain taas kerran: feodalismi.) Kurzin turmioksi saattaisi koitua se, että hän aikoinaan nousi valtaan lupaamalla raikkaita tuulia ja loppua takahuoneissa suhmuroinnille. Jos hän nyt olisi heti aluksi suoraan sanonut, että ”minusta Schmid oli paras mies siihen hommaan joten hoidin asiat sen mukaisesti, siinä se ja pulinat pois”, ÖBAG-jutusta olisi voinut nousta paljon pienempi haloo. Kurz kuitenkin halusi pitää kiinni puhtoisesta imagostaan ja sortui hätävalheeseen, joka nyt uhkaa kostautua.

ORF:n uutistoimittajille Kurz ilmoitti taistelevansa edelleen. Tämä hyökkäys on hänen mielestään ”vastustajien” tai ”opposition” juonia, ja vastustajiin kuuluvat lisäksi media ja jopa oikeuslaitos. Der Standard -lehti näkee tässä perin pelottavan kehityksen. Siitä kirjoitetaan jo maailmallakin, siis ainakin Saksassa:

Kurzin kansainvälinen maine on saanut pahoja kolhuja. Se on tosin pulmista pienin. Isompi ongelma on se, että Itävallasta Unkariin ei ole pitkä matka. Eikä tässä tapauksessa maantieteellisessä mielessä.


Operettimeininkiä

5 huhtikuun, 2021

Olen tässä blogissa viime vuosina sattuneesta syystä ollut toisinaan satavuotismuistojen äärellä: ensimmäisen maailmansodan syttymisen, Itävallan keisarin ja Unkarin kuninkaan Kaarle Viimeisen kruunajaisten, Unkarin lyhytikäisen ”neuvostotasavallan” ja sen surkean lopun. Tästä viimeksimainitusta, tarkemmin sanoen kevään ja kesän 1919 punaisen terrorin johtohahmon Tibor Szamuelyn kurjasta kuolemasta ja sen jälkimuistosta, kirjoitti pari vuotta sitten Der Standard -lehdessä Wolfgang Weisgram (suomensin silloin jutun muistiinpanoihini). Nyt Weisgram samassa lehdessä muistelee pääsiäisen 1921 tapahtumia. Ne liittyvät Burgenlandiin eli Itävallan itäreunan osavaltioon, entiseen “Deutsch-Westungarniin”, joka ensimmäisen maailmansodan jälkeen siirtyi Unkarin kuningaskunnasta osaksi uutta tynkä-Itävaltaa. Tarinaan kuuluvat myös kruununsa menettänyt keisari-kuningas Kaarle ja “menetetyn maan ritari”, kuuluisan operettisäveltäjän veli. Mutta otetaan ensin hieman omakohtaista vauhtia.

Pari vuotta sitten, silloin kun kukaan ei voinut aavistaa, mitä Euroopassa matkailemisen vapaudelle kohta tapahtuisi, kävimme puolison kanssa tutustumassa Bad Ischliin, sievään pieneen kylpyläkaupunkiin kauniin vuorimaiseman keskellä. Ischl tuli aikoinaan tunnetuksi ja suosituksi itsensä keisari Frans Joosefin lomakohteena (missä keisari kuulemma rentoutui viettämällä hiljaista, suorastaan porvarillista elämää ystävättärensä, näyttelijätär Katharina Schrattin kanssa, jonka huvila on yhä Ischlin nähtävyyksiä). Vuodesta 1912 lähtien siellä vietti kesiään myös yksi kuuluisimmista Wienin operettisäveltäjistä, Franz Lehár. Hänen huvilansa on nykyään museona, jossa kävijät saavat ihastella Iloisen lesken ja muiden menestysteosten tuotoilla hankittuja mukavia olikkeita, taide-esineineen ja aikaansa nähden todella moderneine saniteettitiloineen päivineen.

Niin, operetit. Maailmansotien välisen ajan kaupunkikeskiluokka rakasti näitä näyttämöteoksia, joissa sokeristen sävelten säestyksellä tanssittiin linnoissa kreivien ja lopuksi korkealta ja kovaa laulava iltapukuinen aatelisneito ja kultakaluunaiseen, entisen kaksoismonarkian itäisten alueiden balkanilaista eksotiikkaa huokuvaan univormuun sonnustautunut upseeri saivat toisensa. Franz Lehárin operetit syntyivät saksankielisiin librettoihin ja ensiksi wieniläiselle yleisölle, mutta niiden maailma heijastelee vielä entistä maailmanaikaa, jolloin kansallisuus ei määrittynyt kielen perusteella ja kansalliset erikoispiirteet olivat ennen kaikkea esteettinen juttu, eksoottisen ”paikallisvärin” antajia. Myös säveltäjä itse oli tämän monikansallisen maailman tuote, vaikka esimerkiksi unkarilaisen Wikipedian käsittämättömän pitkä ja yksityiskohtainen Lehár Ferenc -artikkeli korostaa hänen unkarilaisuuttaan ja väittää, että hän yksitoistavuotiaaksi asti puhui pelkästään unkaria. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen hän otti Unkarin kansalaisuuden mutta teki elämäntyönsä saksankielisessä Itävallassa saksan kielellä.

Lehárin isän suku oli pohjoisesta Määristä, siis nykyisen Tšekin tasavallan alueelta, äiti Krisztina Neubrandt oli unkarilaistuneen saksalaisen kauppiaan tytär. Franz Lehár vanhempi oli sotilassoittokunnan kapellimestari, joten perhe asui missä varuskuntakaupungissa milloinkin. Tuleva operettisäveltäjä Franz (Ferenc) syntyi 1870 Komáromissa eli nykyisen Slovakian Komárnossa Tonavan varrella, pikkuveli Anton (Antal) 1876 nykyisen länsi-Unkarin Sopronissa, sittemmin perhe muutti kaikkiaan 22 kertaa ympäri kaksoismonarkiaa: Galitsiaan, Bosniaan, Transilvaniaan. Kaksoismonarkian hajoaminen oli myös Lehárin pojille kova pala ja vaikea identiteettikysymys. Weisgramin mukaan Anton/Antal Lehár kertoo muistelmissaan:

”Isäni kautta olisin kuulunut nykyiseen Tšekkoslovakiaan. Olin syntynyt Ödenburgissa (Sopron), siis Unkarissa, minut oli kasvattanut unkarilainen äiti. Olin käynyt koulua Pressburgissa (nykyinen Slovakian Bratislava), Prahassa ja Wienissä. Vaimoni oli wienitär, Wien toinen kotiseutuni.”

Operettibisneksessä unkarilaista ”eksotiikkaansa” myyvän Franz-veljensä mieliksi, väittää Weisgram, Antal Lehár, itävaltalainen upseeri, joka ensimmäisessä maailmansodassa kunnostauduttuaan ja vaikeasti haavoituttuaan oli saanut korkean kunniamerkin ja itävaltalaisen paroninarvon, kuitenkin rupesi unkarilaiseksi.

Vuonna 1919, kun Unkarissa pitivät vähän aikaa valtaa kommunistit, eversti Antal Lehár pakeni Itävallan puolelle ja asettui palvelemaan kreivien István Bethlenin ja Pál Telekin organisoimaa pakolaishallitusta, ”Antibolševistista komiteaa”. Tämän hallituksen näyttävimpiin tempauksiin kuului isku ”punaisen” Unkarin lähetystöön Wienin Bankgasselle ja melkoisen rahasumman takavarikoiminen. Näillä rahoilla kustannettiin muun muassa parituhatpäisen sotajoukon värväys Grazista käsin. Eversti Lehárin vaivoin hallitsemat joukot, turhautuneet ja väkivaltaiset, kommunistivihan ja antisemitismin siivittämät ”palkkasoturit” saivat nykyisen Itävallan ja Unkarin rajan molemmin puolin ikävän maineen, mutta miehittivät menestyksekkäästi osia läntisestä Unkarista. Nämä voitot eivät kuitenkaan pystyneet auttamaan ”Antibolševistista komiteaa” takaisin valtaan, sillä kilpajuoksun romahtavan Unkarin Neuvostotasavallan raunioilla voitti toinen pakolaishallitus, jonka eteläisen Unkarin Szegediin oli muodostanut amiraali Miklós Horthy, ranskalaisten, romanialaisten ja jugoslaavien tuella.

Hajonneen kaksoismonarkian kappaleista syntyvien tynkä-Itävallan ja tynkä-Unkarin rajat vedettiin lopullisesti voittajavaltioiden komennossa Pariisin liepeillä, Saint-Germainin ja Trianonin rauhansopimuksissa vuonna 1920. Läheskään kaikki eivät olleet näihin rajoihin tyytyväisiä. Unkarin ja Itävallan rajaseuduilla – uuden Unkarin ”reunoista” ainoa alue, missä ei ollut läsnä voimakkaan voittajavallan miehitysjoukkoja – uutta rajaa ei hyväksytty ilman vastarintaa ja aseellisia yhteenottoja. Nämä johtivat lopulta ainoaan onnistuneeseen Trianonin rajojen oikaisuyritykseen: Sopronin kaupunki, civitas fidelissima, äänesti Unkariin liittymisen puolesta.

Rajaa Itävallan ja Unkarin välille oli vedetty kielellis-etnisin perustein, mikä ei ollut aivan yksinkertaista: entinen Deutsch-West-Ungarn, siis nykyinen Itävallan Burgenland oli paljolti saksankielinen, mutta siellä oli unkarinkielisiä saarekkeita, ja Unkarin puolelle jääneellä alueella asui myös saksankielistä väestöä. Kansanäänestyksen alla unkarilainen Kuolema soittelee viuluaan Ödenburg/Sopronin asukkaille. Itävaltalainen juliste kehottaa: ”Älkää uskoko mielisteleviin lauluihin! Äänestäkää saksalaisuuden puolesta!” (Kuva múlt-kor.hu-portaalin jutusta.)

Tyytymätön oli myös entisen kaksoismonarkian viimeinen hallitsija, Itävallan viimeinen keisari ja Unkarin viimeinen kuningas Kaarle (Karl/Károly), joka oli antanut ns. vallastaluopumisilmoituksen (Verzichtserklärung) suostumatta kuitenkaan viralliseen kruunusta luopumiseen (Abdankung). Ja tässä tarinaan palaa jälleen eversti Antal Lehár, Länsi-Unkarin sotilaskomentaja, joka pääsiäisyönä, maaliskuun 27:ttä vasten 1921, oli jo mennyt nukkumaan, kun hänen majapaikkaansa ilmestyi Szombathelyn piispan sihteeri László Almásy. (Samainen tutkimusmatkailija-seikkailija-aristokraatti muuten, joka toimi esikuvana Michael Ondaatjen romaanin Englantilainen potilas ja sen kuuluisan filmatisoinnin päähenkilölle.) Almásy oli lähetetty kutsumaan Lehária kiireesti piispan palatsiin, sillä: ”Hänen Majesteettinsa on täällä!” Unkarin kuningas Károly halusi palata valtakuntaansa ja tarvitsi armeijalleen ylipäällikön.

Kireään sisäpoliittiseen tilanteeseen ja voittajavaltojen painostukseen vedoten valtionhoitaja Horthy onnistui suostuttelemaan Kaarlen luopumaan hankkeesta, ja eversti Lehár sai tehtäväkseen saatella entisen kuninkaan pois maasta. Tämän luottamus Horthyyn oli kuitenkin pahasti järkkynyt. Lokakuussa 1921 Länsi-Unkarissa puhjennut konflikti laukesi Sopronin kansanäänestykseen, ja Kaarlen unkarilaiset kannattajat pelkäsivät, että alueelle kokoontuneet ”legitimistien”, entisen kuningashuoneen tukijoiden joukot tilanteen rauhoittuessa taas hajaantuisivat ja tilaisuus vallan palauttamiseen menisi hukkaan.

Siispä Kaarle tukijoineen lokakuun 22:ntena lähti jälleen kohti Budapestia, kaikessa rauhassa pysähdellen puheita pitämään ja uskollisuudenvaloja vastaanottamaan. Ilmeisesti hän kuvitteli, että Unkarin kansa ja pääkaupunki ottaisivat hänet avosylin vastaan. Maailmansodan voittajavaltiot kuitenkin tekivät selväksi, että Habsburg-hallitsijan paluuta ei tultaisi sallimaan, ja Kaarlen sotilasjuna pysäytettiin Budapestin länsiliepeille. Budaörsin taistelussa sai surmansa kaikkiaan 19 Horthyn hallituksen puolustajaa, paljolti yliopisto-opiskelijoista värvättyjä tilapäisjoukkoja, sillä Unkarin vielä vähän vaiheessa oleva armeija ei olisi heti ehtinyt hätiin. (Tätä operaatiota ohjasi myöhemmin Horthyn 1930-luvun alun fasistimielisenä pääministerinä tunnettu Gyula Gömbös.) ”Legitimistien” mieshukan tarkkaa määrää ei tiedetä.

Kaarlen viimeinen operettitempaus sinetöi Horthyn vallan Unkarissa ja teki selväksi, että ”laillisen” Habsburg-hallitsijahuoneen paluusta ei olisi enää toivoa. Viimeinen keisari-kuningas pidätettiin, vietiin ensiksi arestiin Tihanyn luostariin ja kuljetettiin lopulta laivalla Tonavan ja Mustanmeren kautta Madeiralle, missä ”Tonavan pikku-Napoleon”, kuten Weisgram häntä esseessään nimittää, jo seuraavana vuonna kuoli keuhkokuumeeseen. Budaörsin taistelun opiskelijajoukoista puolestaan syntyi tässäkin blogissa äskettäin mainittu ”kansallismielinen” ja vaikutusvaltainen opiskelijajärjestö Turul.

Operettikuninkaan avustaja ja toisenlaisen operettikuninkaan veli Antal Lehár joutui pakenemaan Unkarista Prahan kautta Saksaan. Münchenissä hän seurusteli joidenkin natsipuolueen alkuvaiheen vaikuttajien kanssa, oli kerran kuulemassa Hitlerinkin puhetta, mutta ei ollut erityisen innostunut. Paroni, upseeri ja herrasmies Lehár oli liian ”legitimisti” kannattaakseen natseja. 1930-luvulla hän siirtyi Itävaltaan, missä jonkin aikaa harjoitti veljensä tekijänoikeuksien avulla tuottoisaa musiikkikustannusbisnestä, kunnes myi firmansa ja vetäytyi säädynmukaisia eläkepäiviä viettämään. Anschlussin jälkeen hän joutui Itävallassakin välillä vaikeuksiin natsien kanssa ja oli sodan aikana jopa Gestapon valvonnassa: vanha upseeri oli mennyt liian suoraan sanomaan asiantuntijan mielipiteensä siitä, miten tässä sodassa kävisi.

Viimeiset vuotensa Antal/Anton Lehár vietti Wienin Nussdorfin kaupunginosassa – juuri siellä, missä sijaitsevat monet tunnetuimmat perinteiset viinitarharavintolat, Heuriger – vuonna 1948 edesmenneeltä veljeltään perimässään huvilassa tai ”pikkupalatsissa”. (Rakennus tunnetaan nimellä Schikaneder-Schlössl, sillä 1800-luvun alussa siellä asui Emanuel Schikaneder, Mozartin ystävä ja Taikahuilun libretisti.) Siellä hän kuoli 1962, korkean iän ja vanhojen sotavammojen murtamana.

Mies, joka aikoinaan oli ollut kuuluisampi kuin veljensä, lähti ajasta unohdettuna ja vailla kotimaata, johon hänenkaltaisensa entisen maailmanajan ihminen olisi voinut tuntea kuuluvansa. Monikansallisen, monikielisen ja monikulttuurisen kaksoismonarkian kuviteltu folkloristinen eksotiikka ja loisto olivat siirtyneet lopullisesti operettien maailmaan. Se, miten tätä folkloristista operettieksotiikkaa nykyään yritetään elvyttää ”kansallismielisyyden” nimissä, on sitten jo toinen, vielä surkeampi tarina.


Piikiltä päästyä

18 maaliskuun, 2021

Sattuneesta syystä seuraa nyt taas vähän koronatarinaa.

Kävin nimittäin eilen hakemassa Astra Zeneca -piikin. Järjestelyt olivat vaikuttavat ja edelleenkin hyvin itävaltalaiset: kaikki toimi hyvin ja sujuvasti, mutta monivaiheista prosessia olisi voinut huomattavasti yksinkertaistaakin. Niiden taannoin kuvaamieni mutkien jälkeen olin onnistunut varaamaan rokotusajankohdan ystävälliseltä puhelinpalveluhenkilöltä. Tämän jälkeen sähköpostiini ja puhelimeeni kilahti vahvistus sekä linkki etukäteen täytettävään ilmoittautumislomakkeeseen. (Lisäksi ajankohdan saattoi tarkistaa Wienin kaupungin rokotuspalvelun verkkosivustolta.) Vähän ennen H-hetkeä sain vielä tekstiviestillä muistutuksen.

Siispä metrolla Kaisermühlenin metroaseman lähellä sijaitsevaan Austria Center -messukeskukseen. Siellä oli joka paikassa paitsi opasteita myös huomioliiveihin sonnustautuneita ystävällisiä henkilöitä viittelöimässä kävijöitä oikeaan kohteeseen. Lomakkeen kanssa (niitä oli myös paperisina tarjolla paikan päällä täytettäviksi, jos joku ei olisi muistanut käyttää saamaansa linkkiä ja tulostaa ja täyttää lomaketta etukäteen) konttirivistössä toimivaan ilmoittautumiskioskiin ja sieltä sisään messukeskusrakennukseen, siellä käytävää pitkin ja liukuportaita alas (ja joka mutkassa seisoi avustajia ohjailemassa siltä varalta, etteivät ihmiset ymmärtäisi opastetauluja ja lattiassa olevia nuolia). Siellä neljän-viiden palvelupisteen kautta – pöytien ääressä istuvat ystävälliset henkilöt tarkastivat ilmoittautumislomaketta, sairausvakuutuskorttia, rokotustodistusta sun muuta sekä informoivat mahdollisista sivuvaikutuksista – vihdoin avustajien viittelöintiä seuraten yhteen rokotuskopeista, nopea pisto ja kopin toiselta puolelta ulos isoon odotussaliin, missä seisoi tuoleja turvavälien päässä toisistaan. Siellä kehotettiin istuskelemaan varmuuden vuoksi vartin verran, ennen kuin sai lähteä kotiin.

Kaikki siis sujui nopeasti, ystävällisesti ja ennen kaikkea hyvin asiallisesti. Väkeä oli paljon mutta tungosta ei missään, turvavälit oli helppo pitää. Uutisista kuitenkin kävi ilmi, että ongelmilta ei ole vältytty Wienissäkään. Sunnuntaina 58-vuotias nainen sai rokotusjonossa sydäninfarktin ja kuoli. (Siis juuri ennen rokotteen saamista, aivan ikävän yhteensattuman johdosta. Entäpä jos infarkti olisi iskenyt muutamaa minuuttia myöhemmin? Siitä olisi saattanut ns. rokotekriittisissä piireissä nousta melkoinen riemu.) Samaan aikaan oli ilmeisesti myös tietokonejärjestelmässä ongelmia, mikä aiheutti melkoisen ruuhkan.

Im Austria Center kam es heute zu einem Todesfall.
Prosessin päätepiste eli jonotus rokotuskoppiin. Kuva vienna.at-sivuston uutisesta. (Itsehän en kuvaa ottanut, koska kuvaaminen oli tietosuojasyistä kielletty.)

Kaikki eivät selvästikään ole ”kokeneet” Wienin kaupungin koronarokotuspalvelua yhtä positiivisena kuin minä. Verkosta löytyy myös raivokkaita syytöksiä: Oikeistopopulistien FPÖ:n Wienin-johtaja Dominik Nepp kauhistelee lehdistötiedotteessaan uutista, jonka mukaan eläkkeellä olevalle Wienin yliopistollisen keskussairaalan professorille (ajatelkaa! professorille!) olisi lähetetty useita, eri henkilöille tarkoitettuja rokotuskutsuja, ja kertoo kuulleensa ”megajonoista”, raivostuneista väkijoukoista ja ”täydellisestä sekasorrosta”.

Hm. Oppositiopolitiikkaahan tässä tietenkin tehdään, eli ”punaisen” (ikiajoista saakka sosiaalidemokraattien hallitseman) Wienin hallinto- ja palveluongelmista on otettava kaikki mahdollinen irti. Varmasti kommelluksia on voinut sattua ja tiedotus- tai tietojärjestelmäongelmia tulla, kun miljoonakaupungin väestöä ohjaillaan ja liikutellaan. Mistään ”vertaansa hakevasta skandaalista” tai ”megakaaoksesta” ei minun kuplassani eikä tuttavapiirissäni kuitenkaan ole mitään tietoa, enkä itsekään nähnyt mitään siihen viittaavaa.

Ei tässä tietenkään hymistelyynkään ole aihetta. Wienin koronatilanne synkistyy, sairaalat uhkaavat taas täyttyä siihen malliin, että vähemmän kiireellisiä leikkauksia ja hoitoja joudutaan kohta taas lykkäämään. Sekä Wienin puna-pinkki (demarit ja ”nuoritävaltalainen”, porvarillis-liberaali NEOS-puolue) että koko liittovaltion turkoosi-vihreä (Kurzin oikeistokonservatiivit ja vihreät) hallinto ovat melkoisessa paineessa. Viikon alussa valtion ylimmäinen koronarokotuskoordinaattori joutui eroamaan, kun kävi ilmi, että Itävalta oli jättänyt käyttämättä mahdollisuuden hakea EU:n ylimäärävarastoista lisää Pfizerin rokotteita. Nyt rokotteen riittävyydestä on kova huoli, ja syyllisten etsintä jatkuu.

Mutta. Kun Itävallan tilanteesta on puhe, vertailen sitä aina Unkariin. Siellä tuoreiden koronatilastojen mukaan käyrät osoittavat yhä tiukasti ylöspäin. Päivittäisten koronakuolemien määrä nousi tänään ensi kertaa yli kahdensadan, sairaalahoidossa on toistakymmentätuhatta ja hengityskoneessa toistatuhatta unkarilaista koronapotilasta. Koronatesteistä, joiden päivittäiset määrät liikkuvat kolmenkymmenentuhannen alapuolella, positiivisia on viime päivinä ollut noin neljäsosa, ja näin korkea positiivisuusprosentti viittaa siihen, että testaamatta ja toteamatta jää luultavasti runsaasti vähempioireisia tapauksia. Silti tilastojenkin mukaan noin puoli miljoonaa eli yksi kahdestakymmenestä unkarilaisesta joko sairastaa koronaa tai on jo toipunut siitä.

Kilpaa tämän katastrofin kanssa Unkari yrittää rokottaa kansalaisiaan. Hallituksen media kehuu rokotuskampanjan nopeaa etenemistä: rokotettuja on jo melkein puolitoista miljoonaa, eli tahti on Euroopan kärkeä, ja tämä on tietenkin sen ansiota, että rokotteita on hankittu paitsi sähläävältä EU:lta myös ystävämaista Venäjältä ja Kiinasta. Oppositio taas muistuttelee, että Unkarissa on rokotteista huomattavan suuri osuus varastoissa käyttämättä, ja epäilee myös Sputnik- ja Sinopharm-rokotteiden luotettavuutta. Unkarissakin siis hallituksella ja oppositiolla on aivan päinvastaiset käsitykset siitä, ollaanko koronapandemiaa torjumassa pätevästi ja uskottavasti vai vallitseeko asiassa täysi kaaos.

Unkarissa koronarokotusjärjestelyjä hoitavat sekä ”Unkarin Kela” NEAK että perhelääkärit – jollainen jokaisella unkarilaisella periaatteessa on – ja näiden tahojen yhteistoiminta ilmeisesti yskii pahemman kerran. On siis keskusrekisteri, johon voi ilmoittautua rokotushalukkaaksi, ja näiden ilmoittautumisten pohjalta sitten NEAK lähettää perhelääkäreille viikoittain listat niistä potilaista, jotka milloinkin ovat rokotusvuorossa. Ilmoittautuessa pitää antaa TAJ-numero eli sosiaaliturvatunnus, ja tämän perusteella NEAKin järjestelmän pitäisi nähdä, kuka potilas kuuluu millekin perhelääkärille. Tämä ei kuitenkaan aina toimi. Rokotettavaksi ilmoittautuneet eivät saa kutsua, tai sitten rokotettavaksi kutsutaan ihminen, joka on jo saanut rokotuksen – ja kutsu voi tulla hyvinkin outoon kohteeseen, ikään kuin järjestelmä ei pystyisi pitämään selvillä, kuka missäkin asuu, vaikka ilmoittautumisen yhteydessä on muiden tietojen ohessa ilmoitettava myös osoitteensa.

444.hu-sivustolla muuan perhelääkäri kirjoittaa, että tämä rokotusjärjestelmä on yhtaikaa vitsi ja katastrofi. Potilas ei rekisteröidyttyään pysty tarkistamaan järjestelmässä olevia tietojaan ja varmistamaan, että ilmoittautuminen on mennyt perille. Lääkäri voi ilmoittaa potilaansa rokotusjonoon mutta ei myöskään pysty tarkistamaan, onko potilas todella tullut rekisteröidyksi. Jos ikänsä tai perussairautensa puolesta rokotettavaksi kuuluva potilas tulee lääkäriltä pyytämään rokotusta, lääkäri ei voi rokottaa, jos potilas (herra ties mistä syystä) ei ole NEAKin lähettämällä listalla – näin on kirjoittajan mukaan käynyt verenpainetautia tai astmaa poteville potilaille, jotka hän oli rekisteröinyt rokotettaviksi. Lääkäri ei myöskään edes tiedä, millä perusteella NEAK järjestää potilaat rokotusjonoon. Lääkärien NEAKilta saamassa listassa voi olla aivan muualla asuvia ja muualle kuuluvia henkilöitä. Lääkärit eivät tarpeeksi ajoissa saa tietää, milloin, paljonko ja mitä rokotetta heille toimitetaan, joten rokotusten suunnittelu ja potilaiden kutsuminen vastaanotolle tai lähettäminen rokotuspisteeseen jää viime tinkaan.

444.hu:n toimittajat jututtivat myös tietojärjestelmien asiantuntijoita, joiden mielestä virallisen rokotusilmoittautumissivuston ohjelmoiminen kunnolla ei olisi mahdoton homma, itse asiassa siihen pystyisi ensimmäisen vuoden tietojenkäsittelytieteen opiskelija. Yksi melkoinen ongelma sivustossa nykyään näyttäisi olevan se, että rekisteröityneitä ei identifioida TAJ-tunnuksen perusteella, vaikka se olisi hyvin mahdollista, vaan sähköpostiosoitteen. Yhdellä sähköpostiosoitteella ei siis voi rekisteröidä useampia ihmisiä, ei esimerkiksi perheen vanhuksia, jotka eivät itse sähköpostia käytä, ja toisaalta sama ihminen pystyy rekisteröitymään eri sähköpostiosoitteista useampia kertoja. Vielä isompi ongelma syntyy siitä, että järjestelmä ei lähetä rekisteröityneelle vahvistusta ilmoittautumisen perille menosta – vaikka tämmöinen olisi helposti ohjelmoitavissa – saati että potilas pääsisi itse tarkistamaan tai korjaamaan tietojaan.

Lisää sekoilua: unkarilaisille on ruvettu lähettämään postissa ”immuuniustodistuksia” (védettségi igazolvány / immunity certificate). Vihreässä muovikortissa on haltijan nimi ja henkilötunnus, rokotusten päivämäärä, todistuksen (tai rokotteen?) viimeinen voimassaolopäivä sekä QR-koodi, jolla pääsee hakemaan lisätietoa sähköisestä terveystietojärjestelmästä. Sikäli kuin pääsee. Telex.hu-sivuston lukijalle, joka oli jo saanut molemmat rokoteannokset, QR-koodin järjestelmälinkki väitti, että hänellä ei vielä ole immuuniustodistusta. Toisaalta taas kortteja on tiettävästi lähetetty ihmisille, jotka ovat saaneet vasta ensimmäisen rokoteannoksen ja joilla ei siis vielä pitäisi olla immuuniutta. Kortti ei myöskään kerro, mitä rokotetta sen haltijalle on annettu. Jos todellakin käy niin, että EU rokotuskampanjojen edetessä alkaa avata rajoja mutta ei hyväksy Sinopharm- tai Sputnik-rokotuksia, silloin immuuniustodistuksesta ei unkarilaisille ole paljon iloa.

Mistä tämä kaikki kertoo? Voisi ilkeästi väittää, että tämä ei ole mikään virhe vaan autoritaarisen järjestelmän olennainen ominaisuus. Näin ainakin arvelee Telex-uutissivuston pilapiirtäjä ”Grafitember” piirroksessaan, joka kommentoi immuuniustodistusten arvoituksellisia viimeisiä voimassaolopäiviä.

– Minkä perusteella te laitatte immuuniustodistuksiin sen voimassaoloajan?
– Tibor- ja Nikolett-nimiset saavat vain kolme kuukautta. Ensimmäinen mieheni ja se sen vosu olivat sennimisiä.

– Ja kuka saa kahdeksan kuukautta? Sitä seuraavat?
– Ehei. Ei tietenkään! Ne, joilla on mukava nimi, tai jotka ovat tuttuja.

– Kuulkaas, Dezső hyvä, logiikkaa ei tässä saa olla! Se on tärkeää! Siitä on aina pelkkää harmia!


Tästä on leikki kaukana

13 maaliskuun, 2021

Eiköhän mennä suoraan asiaan, eli Itävallan ja Unkarin koronatilanteeseen. Joka näyttää häijyltä varsinkin Unkarin osalta.

Tämä diagrammi on ruotsalaisten SVT:n koronauutissivulta, jota jostain syystä olen tottunut seurailemaan. Käyrät näyttävät koronakuolleisuuslukuja suhteessa miljoonaan asukkaaseen, ja aikajana lähtee liikkeelle siitä päivästä, kun koronakuolleita kussakin maassa oli yksi miljoonasta. Unkarin korostettu käyrä osoittaa todella pelottavalla tavalla jyrkästi yläviistoon, ohi Italian ja USA:n, ja tavoittelee kohta Britannian ja Belgian lukemia.

Ei mikään ole ohi ennen kuin se on ohi, eikä tämä kirottu korona varsinkaan. Rokotukset ovat käynnistyneet, ensi viikolla pitäisi meikäläisenkin saada annos Astra Zenecaa. (Ja totisesti aion sen ottaa. Itävallassahan oli tämä Zwettlin tapaus, missä Astra Zenecalla rokotettu nainen kuoli veritulppaan, mutta siitä ei ymmärtääkseni ole minkäänlaista näyttöä, että kuolemantapaus olisi nimenomaisesti johtunut rokotuksesta.) Itävalta rokottaa kohtuullisen mukavalla vauhdilla, yli seitsemänsataatuhatta ihmistä eli kahdeksan prosenttia väestöstä on saanut ensimmäisen rokoteannoksen, eikä sairaaloiden teho-osastoiden vuodepaikoista ole vielä täynnä kuin alle puolet. Kolmannen aallon nousu on toistaiseksi ollut varsin maltillista. R(eff)-lukemakin, eli tuo luku, joka ilmaisee, montako muuta ihmistä kukin potilas keskimäärin tartuttaa, on vain hieman yli yhden.

ORF:n koronauutissivuston diagrammissa kellertävät pylväät näyttävät uusia positiivisia testituloksia päivää kohti, turkoosi käyrä kertoo R(eff)-luvun kehityksestä. Punaiset pystyviivat kertovat sulkutilojen tai ulkonaliikkumisrajoitusten julkistamisesta.

Erityisen reippaita itävaltalaiset ovat olleet järjestämään testausta. Der Standardin mukaan ”Itävalta on koronatestauksen maailmanmestari”, mutta asiantuntijat eivät ole tästä pelkästään ihastuksissaan. Ensinnäkin tässäkin pätee se sama kuin monissa muissakin terveydenhuoltotoimissa, eli innokkaimmin testeissä käyvät ne kunnon kansalaiset, jotka vähiten ottavat riskejä ja vähiten testejä tarvitsisivat, joten testien antama kuva tilanteesta voi olla vähän vino. Toiseksi useimmilla testiasemilla käytetty antigeeni-pikatesti ei ole kovin herkkä, eli se reagoi vasta siinä vaiheessa, kun viruskuormitus on noussut varsin korkeaksi. Niinpä negatiivisen testituloksen saanut voi jo kantaa alkuvaiheessa olevaa infektiota ja tartuttaa muita, mikä voi koitua oikeasti vaaralliseksi, jos syvät rivit alkavat yleisesti kuvitella, että negatiivisen testin jälkeen ei tarvitse välittää turvaväleistä sun muista suojatoimista.

Helmikuun alkupuolelta lähtien käynnissä on ollut varovainen ”Öffnung”, eli ravintolat ja matkailu ovat vielä kiinni, mutta myymälöitä, palveluja, harrastuksia ja tapahtumia on alettu varovasti ”avata”. Tällä hetkellä väitellään ravintoloiden ulkoterassien avaamisesta, sillä 7 päivän ilmaantuvuusluku on pitkästä aikaa noussut taas yli 200:n. Kovin kiikun kaakun on vielä kaikki.

Mutta toisenlaiselta näyttää Unkarin tilanne. Tänään meni siellä taas päivittäisten uusien tartuntojen ennätys rikki: 9444 uutta koronatapausta. Koronakuolemia ilmoitetaan päivittäin pitkästi toistasataa. Unkarissa kolmas aalto on jo noussut korkealle, ja terveydenhuoltojärjestelmä natisee liitoksissaan, niin kuin on natissut jo pitkään ja itse asiassa jo ennen koko koronapandemiaakin.

444.hu-uutissivusto ylläpitää omaa koronatilastopalveluaan, koska valtion virallinen koronatiedotus ei kuulemma kerro tarpeeksi eikä anna vertailukelpoisia tietoja. Sininen käyrä näyttää sairaalahoidossa olevien koronapotilaiden määrää, punainen käyrä on päivittäisten uusien tartuntatapausten (musta pisteviiva) 7 päivän keskiarvo. Sairaalahoidossa olevista lähes yhdeksästätuhannesta potilaasta hengityskoneessa on 989, heidänkin lukumääräänsä osoittava käyrä on nyt noussut korkeammalle kuin koskaan ennen.

Riippumattomat uutissivustot kertovat, useampien unkarilaisten lääkärien suulla, että sairaalat alkavat tulla toimintakykynsä rajoille (niinpä, tästäkin on itse asiassa riippumattomassa mediassa kerrottu varmaan vuoden ajan…), potilaita joudutaan jo nyt priorisoimaan ja toivottomimmat jättämään tehohoidon ulkopuolelle (hallituksen koronakriisinyrkin mukaan tämä ei pidä paikkaansa). Erityisen pelottavaa on se, että huonossa kunnossa sairaalaan tuodaan jo perusterveitä kolme-nelikymppisiä, jopa pikkuvauvoja, ja lapsiakin on joutunut hengityskoneeseen.

Niin, ne hengityskoneet. Unkari hankki niitä jo aikoja sitten Kiinasta huomattavia määriä, oppositiopoliitikkojen ja riippumattoman median piipittäessä, että koneiden hinnoissa tuntui olevan valtavasti ilmaa, joten rahaa oli saattanut kadota jonnekin sopiviin taskuihin. Tuhansista hengityskoneista suurimman osan on väitetty olevan edelleenkin paketissa, sikäli kuin niitä oikeasti on edes toimitettu, ja todellinen ongelmahan on se, että hengityskonepotilaan hoitoon tarvitaan ammattitaitoista henkilökuntaa ja näistä ihmisistä on jo ennestään huutava pula. 444.hu:n haastattelussa tehohoidon erikoislääkäri Tamás Svéd selittää, että tehostetussa hoidossa ei ole mieltä, ellei sitä anneta kunnolla ja koko ohjelmaa:

Yritänpä antaa esimerkin: putoavassa lentokoneessa on sata ihmistä ja kaksikymmentä laskuvarjoa. Voin repiä varjot hajalle ja ommella niitä uusiksi, pienemmiksi. Voin ratkaista tämän niin, että laskuvarjoja riittää kolmellekymmenelle, näin monta selviää hengissä, mutta jotkut saavat pahoja vammoja. Voin järjestää varjot neljällekymmenelle ihmiselle, silloin 25 selviää putoamisesta hengissä, mutta olen sentään pelastanut viisi ihmishenkeä enemmän kuin alkuperäiset 20, silti vähemmän kuin 30. Mutta jos yritän pelastaa tällä tavalla 50 ihmisen hengen, silloin kaikki kuolevat. Tätä rajaa ei voi ylittää, kun teho-osastoja laajennetaan.

Hengityskoneita siis on hankittu oudon kalliilla ja enemmän kuin pystytään käyttämään, ja tästä ovat ilmeisesti hyötyneet jotkut olig…, siis, isänmaalliset liikemiehet. Uusimpien väitteiden mukaan tämä hengityskonekorruptio puolestaan kytkeytyisi toiseen skandaaliin, josta riippumattomat tutkivat journalistit ovat viime päivinä kirjoittaneet, eli Kiinan rokotekauppoihin. Unkarihan on hankkinut muualla Euroopassa käytössä olevien Pfizerin ja Astra Zenecan rokotteiden lisäksi ”ystävävaltioiden” rokotteita, sekä venäläistä Sputnikia että kiinalaisen Sinopharmin tuotetta, piittaamatta siitä, että EU ei ole näitä toistaiseksi hyväksynyt (eikä kenties päästä Sputnikilla tai Sinopharmilla rokotettuja matkustelemaan vapaasti sitten joskus, kun rokotetuille ruvetaan avaamaan rajoja). Itse pääministeri Orbán poseerasi taannoin FB-sivullaan antaen ymmärtää, että hänet on rokotettu nimenomaan Sinopharmilla.

Sinopharm-rokote ei välttämättä ole sen huonompi kuin muutkaan, mutta arvostelijoiden mukaan siitä ei ole vielä riittävästi luotettavaa testaustietoa, ja itse asiassa Wall Street Journalin mukaan Arabiemiraateissa on ruvettu antamaan Sinopharm-rokotteista vielä ylimääräistä, kolmattakin annosta, koska joissain tapauksissa se ei näytä toimivan eli kehittävän riittävästi vasta-aineita. Isompi ongelma kuitenkin on se, että Sinopharm-kauppoihin näyttää liittyvän mehevä korruptioskandaali. Kiinalaista rokotetta ei ostettu Unkariin suoraan Kiinasta vaan välittäjäfirmalta, joka keräsi kaupasta melkoiset voitot. Tämän firman taustat ovat epäselvät ja osaksi hämärän peitossa, mutta sen johdossa ja lähistöllä pyörii väittämän mukaan samoja hieman hämäriä henkilöitä kuin hengityskonebisneksenkin ympärillä.

Tämän kohinan keskellä Unkarin hallitus yrittää sekä vakuuttaa kansalaisia tilanteen vakavuudesta että pitää yllä luottamusta virallisiin pandemiantorjuntatoimiin. Unkarin yleisradioyhtiön uutissivuston mukaan Brysseli on sählännyt rokotteiden hankinnassa ja toimituksessa, eli ”Brysselin byrokraatit tilasivat rokotetta liian vähän ja liian myöhään” (hallitusta lähellä olevan Századvég-ajatuspajan tekemän tutkimuksen mukaan tätä mieltä on 52 % unkarilaisista), Unkari taas on tehnyt viisaasti hankkiessaan rokotteita myös Venäjältä ja Kiinasta. (Samainen uutissivusto kertoo myös, että Kremlin mukaan Yhdysvallat liittolaisineen suunnittelee provokaatiokampanjaa Sputnik-rokotteen mustamaalaamiseksi…) Niinpä Unkarissa väestön rokottaminen eteneekin eurooppalaisessa vertailussa erinomaista vauhtia. Ainakin yhden rokoteannoksen saaneita on jo pitkästi toista miljoonaa.

Hyvä näin, tätähän me kaikki toivomme, että pandemia kaikkialla saataisiin pysähtymään. Tulkoon rokote sitten vaikka Pohjois-Koreasta, kunhan se toimii. Valitettavasti vain Unkarin rokotuskampanjoissa ei edelleenkään kaikki mene ihan kuin Strömsössä. Viime blogahduksessani kirjoitin viime viikonlopun suuresta juupas-eipäs-sekaannuksesta rokotuspisteillä. Tiettyä kaoottisuutta on ilmassa edelleen, päätellen kuvista, jotka Blikk-keltalehti tänään julkaisi ja joissa budapestilaisen sairaalan rokotuspisteelle jonottavassa joukossa ei turvaväleistä ole tietoakaan.


Miten auto sanoo?

10 tammikuun, 2021

Niille, jotka eivät muista legendaarista sketsiviihdeohjelmaa “Velipuolikuu”: tämä otsikko on viittaus absurdiin sketsiin, jossa unohtumattoman Esko Hukkasen esittämää tutkijaa haastatellaan hänen “viestintää pienyhteisöissä” käsittelevän väitöskirjansa johdosta. Haastattelija päätyy lopulta kysymään, “miten auto sanoo”, mihin Hukkanen vakavin naamoin vastaa pärryttämällä huuliaan. Aloitetaanpa tämmöisellä yhtä absurdilla tekstiesimerkillä todellisesta väitöskirjasta:

“Ehkä, siksi se on outoa, että, kun jokin joku fraasi, joka taataan, jotta minut matkaan, se on, kun joku sanoo minulle: ‘Okei, hyvä on. Sinä olet pomo!’”, sanoo Branson. “Se minua suututtaa, että 90 prosentissa tapauksista, miten, tämä ihminen itse asiassa haluaa sanoa: ‘Okei, sitten, en usko teidän kanssanne samaa mieltä, mutta minä tulen rullaamaan ja tekemään sen koska te myönnätte minulle. Mutta jos se ei onnistu tulen olemaan ensimmäinen, joka muistuttavat, että se ei minun ideani.”

Tässä siis referoidaan saksaksi jonkun Bransonin ilmeisesti alun perin englannin kielellä kuvailemia kokemuksia esimiehen ja alaisen kommunikaatiosta. Teksti on osaksi oudosti muotoiltua, osaksi täysin käsittämätöntä, ja ilmeisimmältä selitykseltä vaikuttaa, että se on tuupattu virtuaalipaperille suoraan konekääntäjästä tarkistamatta, onko tulos kelvollista tai edes ymmärrettävää saksaa. Tämä kappale on ote Itävallan työ- ja perheasiain ministerin Christine Aschbacherin (konservatiivipuolue ÖVP) tuoreesta, Bratislavan teknisessä yliopistossa viime kesänä puolustetusta saksankielisestä väitöskirjasta Entwurf eines Führungsstils für innovative Unternehmen (‘Luonnostelma johtamistyyliksi innovatiivisille yrityksille’); laiskuuttani kopioin kuvan suoraan Der Standard -lehden jutusta. Aschbacherin kerrottiin eilen jättäneen eronpyyntönsä.

Kohu Aschbacherin opinnäytteiden ympärillä alkoi viime viikolla viestintätutkijan ja tunnetun plagiaatinpaljastajan Stefan Weberin blogista. Weber kertoo kiinnittäneensä ensiksi huomiota ministerin tv-esiintymisissä tämän taitamattomaan saksan kielen käyttöön ja hankkineensa siksi luettavakseen Aschbacherin gradun. Key account managerin pätevyysvaatimuksia käsittelevä opinnäytetyö on valmistunut Wiener Neustadtin ammattikorkeakoulussa vuonna 2006, ja Weberin mukaan se on yhtä tieteellistä katastrofia. Teksti on monin paikoin kieliopillisesti kömpelöä (välimerkki- ja kielioppivirheitä on vilisemällä) ja ajatuksellisesti sisällötöntä tai suorastaan järjettömän toisteista “haukionkalaa”. Ennen kaikkea “tutkielmaan” on suoraan kopioitu pitkiä pätkiä tekstiä sekä asiallisista lähdeteoksista että epämääräisiltä nettisivuilta, mutta lähdettä ei ole merkitty asianmukaisesti (pitkän sanatarkasti kopioidun kappaleen lopussa “vrt.”-viittaus) tai se on jätetty kokonaan merkitsemättä. Plagioitu sisältö vielä sikseen, mutta työssä on jo teknisestikin aivan huutavia puutteita, joita ei voisi katsoa läpi sormien edes seminaariesitelmässä. Siitä huolimatta se on saanut kiitettävän arvosanan (sehr gut)!

Tämän jälkeen heräsi tietenkin uteliaisuus ministerin väitöskirjaa kohtaan – alkaen siitä, olisiko hän edes saanut aloittaa tohtoriopintoja, jos maisterinpaperienkin pätevyys on kyseenalainen. Sekä Stefan Weberin blogissa että tutkivien journalistien käsittelyssä väitöskirja alkoi saada kylmää kyytiä. Weberin mukaan Aschbacherin saksan kieli lähestyy James Joycen tai William Burroughsin tajunnanräjäyttävän absurdeja kaunokirjallisia ulottuvuuksia: näin järjettömiä tekstipyörityksiä ei voi uskoa edes konekääntäjän tuottaneen, sillä Google Translate ja kumppanit ovat nykyään jo paljon fiksumpia. Turnitin-plagiaatinpaljastusohjelman mukaan väitöskirjasta 21 prosenttia on asiattomalla tavalla kopioitu muualta, ja todellinen plagiaattiprosentti lienee vielä paljon korkeampi, jos mukaan lasketaan kevyesti muokkailemalla ”referaateiksi” muutetut kopiopätkät.

Yhden erityisen kuvaavan ja raskauttavan esimerkkitapauksen nosti esille journalisti Corinna Milborn. Aschbacherin väitöskirjassa verrataan, hieman omituisella kielikuvalla, olettamuksia “merirokkoihin, jotka hidastavat veneen vauhtia”. Tämä kielikuva on peräisin Forbesissa ilmestyneestä Robert Tuckerin artikkelista (lähdeviite tietenkin puuttuu tästä kohtaa). Tucker kertoo kokeneensa tämän hidastavan vaikutuksen työssään yrityskonsulttina, “in my work with hundreds of teams”. Aschbacherin tekstiin tämä on päätynyt muodossa “tässä väitöskirjatyössä on tehty yhteistyötä satojen tiimien kanssa”, mikä tietenkään ei pidä paikkaansa. “Work”-sana, joka alun perin viittasi siteeratun Robert Tuckerin konsultintyöhön, on siis kiepsahtanut viittaamaan Aschbacherin väitöskirja-“tutkimukseen”. Onko tämä tahallista väärentämistä vai konekääntäjän tempaus? (Vai onko, niin kuin joku Weberin blogin kommentoijista uskoo, koko väitöskirja tilattu slovakialaiselta haamukirjoittajalta, joka ei osaa kunnolla englantia eikä saksaa?)

Sekä Wiener Neustadtin ammattikorkeakoulu että Bratislavan tekninen yliopisto ilmoittavat tutkivansa asiaa, ja mahdollista on, että Aschbacher menettää sekä maisterin- että tohtorinarvonsa. Ja niin kuin naispoliitikot näissä tapauksissa yleensä tekevät, myös Aschbacher on välittömästi ottanut vastuun teostaan ja eronnut tehtävistään. Tai siis: hän ei tunnusta plagiaattisyytteitä vaan vakuuttaa edelleen, että hänen opinnäytetyönsä ovat läpäisseet asianmukaiset tarkastukset. Koska media ja poliittiset kilpakumppanit eivät tähän tyydy, hän kuitenkin katsoo parhaaksi erota suojellakseen perhettään asiattomilta hyökkäyksiltä.

Näin päättyy poliittinen ura, jonka huipennus, ministerinvirka, alkoi lähes tasan vuosi sitten. Christine Aschbacher on – näin kertoo ORF:n uutissivu – vakaasta ÖVP-virkamiesperheestä (hänen isänsä oli Wundschuh-nimisen paikkakunnan pormestari) ja tuntenut liittokansleri Kurzin jo puolueen nuorisojärjestöstä saakka. Hän on aiemmin työskennellyt ÖVP-ministerien alaisuudessa talous- ja valtionvarainministeriöissä ja toiminut myös liike-elämän konsulttina. Koronapandemian laukaiseman talouskriisin takia Aschbacher on joutunut esiintymään julkisuudessa ikävissä merkeissä, kertomassa työttömyyden kasvusta, mutta ikäväksi taittui myös hänen toukokuinen julkisuustempauksensa: ministeri kuvautti itsensä maksamassa koronakriisin koettelemille perheille myönnettävää avustusta henkilökohtaisesti ja käteisenä suoraan perheen pienen lapsen käteen, mutta reaktiot eivät olleet pelkästään positiivisia.

Tällaisia plagiaattiskandaalejahan nähdään Sentroopassa tavan takaa. Saksassakin opinnäytetöiden kopioinnista ovat kärähtäneet useammat ministerit ja nimekkäät poliitikot, Itävallassa on muutama vuosi sitten puitu taannoisen ministerin ja nykyisen EU-komissaarin Johannes “Gio” Hahnin (ÖVP) väitöskirjaa, joka todettiin ei aivan hyvän tieteellisen käytännön vaatimuksia vastaavaksi – mutta koska väitöskirja oli tarkastettu jo 25 vuotta sitten, ei enää pystytty toteamaan, oliko se ollut tuolloisten standardien mukainen. Unkarissa väitöskirjan kopiointiin kaatui nykyisen presidentin edeltäjä vuonna 2012. Kaiken taustalla on tietenkin ikisentrooppalainen perinne, jonka mukaan “tohtorin” arvo ei liity tieteen tekemiseen vaan yhteiskunnalliseen asemaan. Se on säätymerkki, joka kuuluu parempien perheiden pojille, nyttemmin myös tyttärille, myös siinä tapauksessa, että nämä eivät itse kykene tuottamaan tieteellistä tekstiä.

Paikallisten perinteiden ohella Aschbacherin tapauksen voisi ajatella liittyvän yleisempiinkin kysymyksiin. Näin kielitieteellisesti suuntautuneena ns. humanistina sitä miettii, mitä nyt julkisuuteen tulleet opinnäytteet, täynnä järjetöntä sanojen pyörittelyä tai itsestäänselvää löysää lätinää, kertovat tämmöisen liikkeenjohto- ja konsulttitieteilyn tieteellisyydestä yleensä. Etenkin, kun jo vuosikymmenen-parin ajan opetus- ja tiedeinstituutioiden suoritusporras ja substanssiosaajat ovat saaneet tottua säännöllisin väliajoin kuuntelemaan ja tottelemaankin jostakin liike-elämän puolelta tuotua roolileikki-missio-visio-rajapinta-toiminnantahtotila-benchmarking-konsulttituubaa, pahimmillaan poliittisilta päättäjiltä ja hallintoammattilaisilta, joilla ei ole hajuakaan tämän kulloinkin “benchmarkattavan” tutkimus- tai opetusalan omista sisällöistä ja niiden merkityksestä.

Jotenkin lohdullista kuitenkin se, miten keisarin alastomuus jossain vaiheessa paljastuu. Koko tämä ministeri Aschbacherin eroon johtanut skandaali käynnistyi siitä, että plagiaatinpaljastajan huomio kiintyi ministerin kielellisen ilmaisun taitamattomuuteen – vähän samaan tapaan kuin sen sähköpostiin kilahtaneen lupaavan liiketarjouksen tai pankkitilin turvallisuusasetuksia koskevan viestin paljastaa huijaukseksi kömpelö kieliasu. Edes kielellä on sentään vielä jotakin väliä.


Korruptiouutisia vaihteeksi Itävallasta

6 joulukuun, 2020

Itävalta pääsi taas YLEnkin uutisiin jonkin muun kuin alppihiihdon yhteydessä. Karl-Heinz Grasser, entinen valtiovarainministeri, on saanut vuosikausia kestäneessä korruptio-oikeudenkäynnissä kahdeksan vuoden vankeustuomion. Tuomio ei ole lainvoimainen ja siitä varmastikin valitetaan, mutta jonkinlainen päätepiste on kuitenkin saatu vuosikausien vetkutukseen.

Kun aikoinaan muutin Wieniin vuonna 2000, Grasser oli Itävallan politiikan nouseva tähti ja superjulkkis. Syötävän komea nuori mies, klagenfurtilaisen autokauppiaan poika, oli 1990-luvun alussa, vain vähän päälle parikymppisenä syöksähtänyt oikeistopopulistisen FPÖ:n silloisen legendaarisen johtajan Jörg Haiderin lähipiiriin, joka koostui suurimmaksi osaksi juuri näistä ”pojuista” (Buberl), huomattavan hyvännäköisistä nuorukaisista. Kun vuosituhannen vaihteessa FPÖ kansainvälisen kohun saattelemana nousi hallitukseen, oikeistokonservatiivisen ÖVP:n pienemmäksi koalitiokumppaniksi, 31-vuotiaasta Grasserista tuli yllättäen valtiovarainministeri (kuulemma siksi, että FPÖ:n alun perin tälle paikalle kaavailema herra oli möläytellyt julkisuudessa liian rasistisia kommentteja).

Vuoteen 2002 saakka (jolloin Haider ns. Knittelfeldin vallankaappauksella hajotti silloisen FPÖ:n ja perusti oman ”sinisen tulevaisuutensa”, tosin tunnusväriltään oranssin BZÖ:n) Grasser edusti FPÖ-puoluetta, mutta itse asiassa hänet tunnettiin ÖVP:n vanhojen herrojen, etenkin tuolloisen liittokanslerin Wolfgang Schüsselin suojattina. Vuoden 2002 hallituskriisin ja uusien vaalien jälkeen Grasser palasi hallitukseen sitoutumattomana mutta ÖVP:tä lähellä olevana ministerinä, ja vuoden 2006 vaalien jälkeen (joissa ÖVP kärsi melkoisia tappioita) Schüssel olisi ollut valmis jopa tekemään hänestä varaliittokanslerin. Vuonna 2007 Grasser sitten lopetti poliittisen uransa ja siirtyi liike-elämän palvelukseen, toimimaan osakkaana tai johtokunnan jäsenenä erinäisissä yrityksissä. Pari vuotta varhemmin hänen mahtavan keltalehdistökohun saattelema romanssinsa oli huipentunut ihkuromanttisiin häihin Swarovskin kristallidynastian perijättären Fiona Pacifico-Griffinin kanssa.

...befriedigt das Jet-set-Bedürfnis der Österreicher, sagen Meinungsforscher
Valitettavasti en heti löytänyt niitä takavuosien kohuttuja poikakalenteri-poseerauskuvia, jotka Grasser muistaakseni oli otattanut yksityisluontoiseksi lahjaksi vaimolleen ja joista ainakin jotain vuoti mediaan. Mutta tässä AP:n kuva nuoren valtiovarainministerin ja kristalliperijättären jetset-romanssista kertovasta seurapiiriuutisesta.

(Niin, ne “KHG”:n ja “Fionan” häät… Muistan vielä hämmentävän keskustelun kollegani kanssa, jolle vähän paheksuen ihmettelin tapahtuman kirkollista kehystä. Katoliseen kirkkoon kuuluva Grasser oli ollut jo aiemmin naimisissa – liitto oli ilmeisesti solmittu jo hyvin nuorella iällä ja purkautunut aikoja sitten – joten pariskunta ei voinut saada kirkkohäitä, mutta vihkimisen jälkeen tapahtuman kunniaksi vietettiin ihanan tunnelmallista messua paikallisessa kirkossa. Näin naiivina luterilaisena minun oli vähän hankala ymmärtää, miten katolinen kirkko toisaalta ei vihi eronneita eikä tunnusta näiden uusia liittoja mutta toisaalta kuitenkin suostuu juhlistamaan tämmöisen pariskunnan yhteiselämää, joka sen oman opetuksen mukaan on syntiä ja aviorikosta. Katolisen kasvatuksen saanut kollegani ei puolestaan tajunnut, mitä minä tässä oikein ihmettelen. ”Se nainenhan on kuulemma syvästi uskonnollinen, joten miksi ei.”)

Vuosituhannen vaihteessa Itävalta oli tehnyt melkoisen poliittisen suunnanvaihdoksen. Vuosikymmeniä kestäneen ”punamustien” (sosiaalidemokraattinen SPÖ ja ÖVP) koalitioiden kauden jälkeen valtaan nousi oikeisto-äärioikeistohallitus, joka ryhtyi pontevasti purkamaan säännöstelyä ja yksityistämään valtion omaisuutta. Suuryritysten herrat olivat tästä Grasserille niin ylitsevuotavan kiitollisia, että – näin kuulemma kommentoi sarkastisesti nimenomaan työnantajapuolen järjestön (Industriellenvereinigung) silloinen pääsihteeri Herbert Krejci – hyvä kun eivät nostelleet lapsiaan tämän siunattaviksi. Kiitollisuuden, ihailun ja ihastelun takana liikkui tietenkin myös rahaa.

Arvelut siitä, että hallituksen yksityistämisprojektien yhteydessä, siis valtion omaisuutta myytäessä, rahaa olisi voinut liikkua asiattomiin taskuihin, alkoivat konkretisoitua viimeistään oikeistohallituksen vaihtuessa demarijohtoiseen punamustakoalitioon vuonna 2007. Uutisissa alkoi näkyä yhä enemmän milloin minkäkinlaista ”Affäreä”. Oli Homepage-Affäre (joka koski Industriellenvereinigungin rahoitusta Grasserin kotisivulle, joka ehkä oli yksityinen, ehkä ei), oli Terminal-Tower-Affäre (Grasserin epäiltiin vaikuttaneen siihen, että valtiovarainministeriön alainen elin hankki kalliit toimitilat rakennusfirma Porrin Linziin rakentamasta uudesta hienosta liiketalosta), oli Novomatic-Affäre: Grasserin ministeriö ajoi ankaralla painostuksella rahapelisäännöstelyä lievennettäväksi, ja tästä hyötyi etenkin peliautomaattifirma Novomatic, jolta puolestaan oli siirtynyt huomattava maksusuoritus Grasserin lähipiiriin kuuluvalle lobbari Walter Meischbergerille. (Samainen Meischberger oli mukana myös BUWOG-Affäressä, jota koskeva oikeudenkäynti nyt siis on saatu toistaiseksi juhlalliseen päätökseen.) Ja oli monia muitakin isompia ja pienempiä afäärejä, epäselvyyksiä ja epäilyksiä.

Kirjoitin BUWOG-jutusta täällä yli neljä vuotta sitten, kun jutun oikeuskäsittely lopultakin pitkällisten tutkimusten jälkeen päästiin aloittamaan. Lyhyestihän homma meni niin, että valtion omistamaa asuntokiinteistöyhtiö BUWOGia myytäessä tarjouskilpailun voitti Immofinanz-yhtiö saamansa sisäpiirin vinkin ansiosta, joka vaikutti tulevan Grasserin omasta toimistosta, Immofinanzilta puolestaan siirtyi ilmeisesti provisiona melkoinen summa rahukkaa Grasseria lähellä olevien tyyppien, kuten yllä mainitun Meischbergerin, tai näiden herrojen omistamien veroparatiisifirmojen kautta salaperäisille liechtensteinilaisille pankkitileille, jotka oikeus nyt, kuusitoista vuotta tapahtuneen jälkeen, katsoi pystyneensä kiistattomasti yhdistämään Grasseriin itseensä. Tätä asiaa on nyt jauhettu eri portaissa ja julkisuudessa vuosikaudet, lukemattomiin istuntoihin ja satojen todistajien kuulemiseen sekä tästä mediassa raportoimiseen on uponnut henkilötyötunteja käsittämätön määrä, eikä juttu tietenkään ole vielä tällä selvä, vaan luvassa on valituksia ja uhriutumista useammankin uutistuutin täydeltä. Samalla monet kysyvät aivan aiheellisesti, miten kohtuullista on ketään asianosaista kohtaan, että oikeusjutut venyvät vuosien mittaiseksi löysässä hirressä roikuttamiseksi.

Der Standard -lehden etusivun kolumnissaan, johon jo ylempänä viittasin, päätoimittaja Hans Rauscher tiivistää Grasserin olemuksen sanaan Blender, joka anglistisesti merkitsee tehosekoitinta mutta saksaksi paremminkin ”häikäisijää”, huijaria. Grasserin valtiovarainministerikauden kehuttu saavutus, ”nollavaje”, saatiin aikaan kertakikkailulla, myymällä valtion lypsylehmiä lihoiksi, politiikasta lähdettyään hän ei ihmeemmin menestynyt liike-elämässä. Mutta, näin Rauscher, itävaltalaiset rakastavat Blendereitä. Kun kohina erilaisista afääreistä Grasserin ympärillä toden teolla alkoi, joku hänen ihailijansa kirjoitti julkisuuteen tulleessa kirjeessään: ”Te olette liian nuori, liian älykäs, liian komea tähän kammottavaan kateellisten yhteiskuntaan.” Itävaltalaiset(kin) rakastavat myös poliittisia populisteja, sellaisia kuin Grasserin ensimmäinen poliittinen isähahmo Jörg Haider, ja halveksivat ”poliitikkoja”, kirjoittaa Rauscher – ”kunnes retkahtavat ensimmäiseen eteen osuvaan huijariin. Järkiintyminen koittaa sitten vääjäämättä, mutta sekään ei välttämättä kestä kauaa.” Rauscher ei kolumnissaan kehitä ajatusta tämän pitemmälle, mutta väkisinkin sitä kysyy, viitataanko rivien välissä myös tämänhetkiseen liittokansleriin Sebastian Kurziin, nättiin nuoreen mieheen, jonka unelmavävyn olemusta kaikki rakastavat mutta jonka populistista ja aatteetonta politiikantekoa on etenkin ÖVP:n ulkopuolella ankarasti arvosteltu.


Lämmin henkäys

20 marraskuun, 2020

Suomi mainittu taas kerran, torilla tavataan!

Itävallan koronatilanne on yhä kireä. Tänään ilmoitettiin uusia todettuja tapauksia 6612, uusia koronakuolemia 79. Tartuttavuusluku eli R(eff) näyttäisi nyt onneksi olevan laskussa ja lähenee jo yhtä. Samoin seitsemän päivän ilmaantuvuus (päivittäisten uusien tartuntojen määrä sataatuhatta asukasta kohti keskimäärin kuluneen viikon aikana) on parin viime päivän aikana kääntynyt laskuun mutta on yhä 479. Suomessa vastaava lukema kahden viikon keskiarvolla mitaten (jostain ihmeen syystä nämä pitää eri maissa aina ilmoittaa hieman eri tavalla…) on nousussa mutta yhä ”vain” 58,7.

Suomen eurooppalaisittain poikkeuksellisen alhaisista koronaluvuista innostuttiin muutama päivä sitten kertomaan myös Itävallan mediassa. Yleisradioyhtiö ORF:n tv-uutislähetys ZiB (Zeit im Bild) pani ykkösankkurinsa Armin Wolfin juontamaan jutun Suomen menestyksekkäästä koronastrategiasta; linkki lähetykseen, joka vielä jonkin aikaa on verkosta katseltavissa, löytyy Der Standard -lehden artikkelista. Jutussa nähdään ja kuullaan tietenkin kaikki tutut kliseet: on mustiin uimahousuihin sonnustautunut (!) hemmo saunomassa ja uimassa keskellä pimeyttä kylmässä vedessä (avantoahan ei Etelä-Suomesta tähän maailmanaikaan valitettavasti löydy), on aavaa asumatonta luontoa ja ne pakolliset herjat siitä, miten fyysisten välimatkojen pitäminen kuuluu suomalaiseen kulttuuriin. Ja jos joku klisee jäi tästä puuttumaan, niin Der Standardin jutun kommenttiketjusta löytyvät loputkin: hyvin koulutettu kansa ja Pisa-tutkimukset, fiksut naiset maan johdossa, ja sitä paitsi, heh heh öhö öhö, suomalaisethan desinfioivat nieluaan votkalla koko ajan. (Joku Standardin lukija tuuttasi kommenttiketjuun tilastoja Suomen alkoholikuolemista – jostain ihmeen syystä keskieurooppalaiset eivät koskaan suostu uskomaan, että tuoreiden eurotilastojen mukaan Itävallassa sekä keskimääräinen alkoholinkulutus henkeä kohti että ylipäätään alkoholinkäyttäjien tai raskaasti juopottelevien osuus väestöstä ovat suurempia kuin Suomessa.)

Mielenkiintoista oli eri kielten käyttö tässä jutussa. THL:n Mika Salmista, maski naamalla, haastateltiin ”tietenkin” englanniksi. (Vaikka miten ymmärränkin, että saksa ei suomalaisille ole ollut se ykkös-vieraskieli sitten 1940-luvun, vielä minun sukupolvessani oli niitäkin, jotka koulussa olivat lukeneet saksaa sen verran, että sen saattoi ainakin muutamalla Jägermeisterilla aktivoida. Nykyään ei ilmeisesti enää juoda Jägermeisteriakaan tarpeeksi, ks. yllä.) Saksankieliseksi Suomen olojen asiantuntijaksi oli löydetty verkon välityksellä tietokonekameraan jutteleva journalisti Dan Ekholm. Suomenruotsalainen Ekholm on toiminut Ylen kirjeenvaihtajana muun muassa Berliinissä ja puhuu loistavaa saksaa. Sympaattista silti, miten ruotsinkielisen saksanpuhujan aina tunnistaa siitä, että e:n ääntäminen ärrän edellä on ihan mahdotonta. Takavuosina, kun Finnairin lentoemot Wienin lennoilla vielä joskus yrittivät lukea kuulutuksia saksaksi, ruotsinkieliset paljasti joukosta heti alkajaisiksi iki-ihana härzlich willkommen, meine Damen und Härren. Samaan tapaan sykäytti Ekholmin ”Expärten”.

Mutta erityisen hupaisa oli vertauskuva, jonka Der Standardin Colette M. Schmidt oli nostanut juttunsa johdannoksi: Suomessa koronan toinen aalto on leiser als ein lauwarmer Saunaaufguss, leppeämpi kuin haalea… niin, mikä onkaan Aufguss, ”päällevalelu”? Saksalaisen kielialueen löylynheitolla on nimittäin tuiki vähän tekemistä sen kanssa, mihin me suomalaiset olemme tottuneet. Julkisten ”saunojen” lämpötilat ovat usein varsin leppeitä, vaikka saunontaa muuten ympäröi ankara, suomalaiselle outo (ja ulkosuomalaisten parissa elävän tarina-aarteiston ikuistama) ns. saksalainen saunasäännöstö. Löylyä ei yleensä heitetä itse, vaan Aufguss lirahtaa kiukaalle tiettyinä aikoina, esimerkiksi puolen tunnin välein, joko automaattihanasta tai jonkinlaisen saunaseremoniamestarin toimesta, joka viimeistelee haalean hönkäyksen leyhyttelemällä pyyhkeellä kallisarvoista höyryä ympäri saunatilaa. (Lisää Aufgussista kertoo saksansuomalainen Kati Sauna maailmalla -blogissaan.)

Toivon todella, että Suomen nouseva korona-aalto jää keskieurooppalaiseksi haaleaksi Saunaaufgussiksi eikä nouse kunnollisten suomalaisten kipakkojen löylyjen mittoihin. Ja toivon myös, että Itävallan koronakäyrät jatkavat laskuaan. Tällä hetkellä vielä odotellaan koronasulun puremista. Ja ihmetellään esimerkiksi, miksi – kun vain välttämättömiä arkielämän tarpeita kuten ruokaa myyvät kaupat saavat olla auki – aseliikkeet saavat olla auki mutta kirjakaupat eivät.


Wien on yhä Wien

3 marraskuun, 2020

Huh. Nyt ovat Itävalta ja Wien olleet otsikoissa Suomessakin – sen verran kuin Yhdysvaltain vaalien ja Suomen jokavuotisen verotietokoohotuksen sekaan mahtuu. Keskikaupungilla viimeistä lockdownin edellistä iltaa viettäneiden kaupunkilaisten kimppuun iski radikalisoitunut nuori islamisti ja ampui villisti ja näköjään umpimähkään useita ihmisiä ennen kuin sai ilmeisesti tavoittelemansa ”marttyyrikuoleman” poliisin luodista. (Kun näin ensimmäiset uutiset, ensimmäinen ajatukseni oli, että se kohta, jossa ammuskelu alkoi, Seitenstettengasse juutalaisen synagogan luona, on Wienin keskustassa niitä harvoja paikkoja, missä jatkuvasti partioivien aseistettujen poliisien läsnäolo oikeasti pistää silmään. Joka siellä rupeaa ammuskelemaan, tietää varmasti, että siitä tulee siinä samassa tulitaistelu.)

Koko tämän päivän ajan Wienin ydinkeskusta on eilisen jäljiltä ollut suljettuna ja muuallakin kaupungissa ihmisiä on kehotettu varmuuden vuoksi pysymään kodeissaan, koulutkin olivat tämän päivän kiinni. Ilmeisesti kuitenkin alkaa olla selvää, että hyökkääjiä oli vain yksi, tämä surmansa saanut mies, eikä kaupungilla enää pakoile useampia terroristeja. (Olisin voinut veikata, että näin ilmenee asioiden olevan. Pimeässä kauhun ja sekasorron keskellä on helppo nähdä ylimääräisiä tappajia, kun aikoinaan Turun puukotusiskunkin yhteydessä – joka tapahtui sentään keskellä kirkasta päivää – kiersi juttuja useista miehistä, jotka jonkinlaisten aseiden kanssa olisivat ajaneet ihmisiä takaa.) Mutta hyvä juttu, että tässäkin Itävallan viranomaiset ottivat vaaran vakavasti ja pelasivat varman päälle. Uutisten mukaan murhaajan lähipiirissä on tehty useita etsintöjä ja pidätyksiäkin. Varmaan hyvä niin, antaa nyt ammattilaisten tehdä työnsä.

Järkytyksen mentyä ohi on varmaan sitten tulossa jälkipyykin aika, ja jälkisuttauksen. Tullaan pohtimaan radikaalin islamismin vaaraa ja maahanmuuttajataustaisten nuorten vaikeuksia löytää paikkansa länsimaisessa yhteiskunnassa. Nämä ovat oikeita ongelmia, joissa ei ole mitään vähättelemistä (ikävää, että tämmöinen itsestäänselvyys edes täytyy sanoa). Tullaan näkemään, somessa ja valtamediankin kommenttiketjuissa (pahoin pelkään), ihan liian paljon oksettavaa rasismia ja vihanlietsontaa tämän terroriteon varjolla. Itävallan muslimiyhteisö on tietenkin jo ilmaissut syvän järkytyksensä ja tuominnut jyrkästi tämän terroriteon ”islamin pervertoimisena” (tämäkin itsestäänselvää, ja ikävää, että se pitää erikseen sanoa).

Ainakin jälkisuttauksen ovat aloittaneet Unkarin valtion viestimet. Yleisradioyhtiö MTV:n uutiskanavalla hallitusta lähellä olevaan Századvég-ajatuspajaan yhdistyvä ”Migraationtutkimuslaitos” (Migrációkutató Intézet) kertoi johtajansa suulla Wienin terrori-iskua kommentoiden, että ”nyt on käynnistetty sivilisaatioiden sota Eurooppaa vastaan”. Maahanmuutto on pahasta. Sitähän nämä tahot eivät koskaan kerro, miten nykymaailman aikaan ehdoton rajatkiinni-politiikka ja jonkinlaisen puhtaanvalkoisen nostalgiaonnelan rakentaminen edes olisi mahdollista. Eihän se onnistu edes mukamas homogeenisessa Unkarissakaan, jossa sielläkin tunnetusti yhtaikaa julistetaan nollatoleranssia maahanmuutolle ja tuodaan väkeä takaovesta sisään minkä ehditään.

Kerrotaan siis lopuksi tarinoita valoisalta puolelta. Somessa on kiertänyt kuva kahdesta yrmeästä nuoresta lihaskimpusta, kuulemma vapaaottelun, siis jonkinlaisen extreme-kamppailulajin harrastajia. Haluaisitko tulla näitä tyyppejä vastaan pimeällä kujalla?

Kuvan mahdollinen sisältö: 2 henkilöä, parta

Turkkilaistaustaiset wieniläiset Mikail Özen ja Recep Tayyip Gültekin (kyllä, hänen isänsä on kuulemma Turkin presidentin suuri ihailija ja antoi pojalleen nimen tämän mukaan silloin, kun Erdoğan oli vankilassa…) olivat menossa kahvilaan, kun he yllättäen joutuivat keskelle ammuntaa. Miehet auttoivat ensin iäkkään naisen turvaan ja menivät sitten vielä kantamaan kadulla makaavan poliisin ambulanssin kyytiin, vaikka saivat siinä rytäkässä itsekin ampumahaavoja. Kolmas muslimimies, palestiinalaissyntyinen Osama Joda, oli sitä ennen jo auttanut haavoittuneen poliisin väliaikaiseen suojaan betonipenkin taakse ja antanut tälle ensiapua. Tästä kertoo ORF:n uutissivuston juttu, jossa on muitakin mielenkiintoisia kohtia. Esimerkiksi pohdintoja median vastuusta: ns. keltalehdistö julkaisi vielä tilanteen ollessa niinsanotusti päällä yleisön ottamia kuvia ja videoita, samaan aikaan kun viranomaiset ympäri somea pyytelivät, että poliisin toimintaa ja pelastustöitä ei vaarannettaisi julkaisemalla kuvia vaan että yleisön ottamat kuvat ladattaisiin suoraan viranomaisten avaamaan osoitteeseen.

Hellyttävin kuitenkin lopuksi. Wieniläisillähän väitetään olevan ”kultainen sydän”, mutta tästä puhuttaessa se yleensä heti paikalla suhteellistetaan muistuttamalla, että wieniläisyyteen kuuluu kärttyisyys, nyrpeys ja äreys. Jotakin ikiwieniläistä on siinä, että viime yön terrori-iskua ei somessa muisteta nyyhkyisin kynttilänliekki- ja sydämenkuvin, thoughts and prayers tai je suis… -tyylisin meemein. Jo useilla erilaisilla meemeillä ympäri somea kerrottu tarina, jonka paikkansapitävyys ei ole ihan varmaa (mutta jota ei vain raaski jättää kertomatta), väittää, että terrori-iskusta otetulla videolla kuuluisi kiukkuisen peruswieniläisen silminnäkijän ärähdys ampujalle jostain ikkunasta: Schleich di, du Oaschloch! ‘Painu helevettiin siitä, persreikä!’

Kuvan mahdollinen sisältö: tekstissä sanotaan 1., Innere Stadt Mann schießt mit Maschinengewehr um sich Wiener aus dem Fenster: "Schleich di, du Oaschloch" Wiener Alltagspoeten

Toinen aalto

31 lokakuun, 2020

No niin, tässä sitä taas ollaan. Koronavirus leviää taas siihen tahtiin, että Itävalta on menossa lockdowniin. Hallituksen tiedotustilaisuudessa kerrottiin tänään uusista tiukoista rajoitustoimista. Tiistain vastaisena yönä keskiyöllä (maanantaina on vielä pyhäpäivä, Allerseelen) astuu voimaan joukko entistä ankarampia rajoituksia. Tähänkin asti turvavälejä on pitänyt noudattaa ja maskia pitää kasvoilla kaikissa julkisissa suljetuissa tiloissa, ei vain julkisissa liikennevälineissä ja kaupoissa vaan myös esimerkiksi alikäytävissä. Nyt menevät kiinni ravintolat ja hotellit, teatterit, museot ja kuntosalit. Juhlat ja kokoontumiset loppuvat kokonaan, vain kaksi ruokakuntaa kerrallaan saa tavata toisiaan (tosin viranomaiset eivät voi eivätkä halua mennä yksityiskoteihin tarkastamaan, miten isoja pippaloita siellä järjestetään). Lastentarhat ja alakoulut pidetään toistaiseksi auki, mutta oppi- ja korkeakoulut siirtyvät etäopetukseen. Yleinen ulkonaliikkumiskielto on voimassa iltakahdeksasta aamukuuteen: sen aikana asunnosta saa poistua vain töihin, välttämättömille asioille tai ostoksille. (Koiraa saa ulkoiluttaa ja itsekin käydä lenkillä.)

Onhan tämä taas rankkaa, etenkin siellä, missä turismi on ollut olennainen elinkeino. Hallitus väläyttelikin, että jos nämä rajoitustoimet onnistuisivat, voisi kenties jo joulukuussa hiihtokeskuksiakin ruveta avaamaan. Oppositiopuolueet, demareista oikeistopopulisteihin, ovat tietenkin tyytymättömiä ja moittivat etenkin hallituksen äkkinäistä ja omavaltaista toimintaa. ”Yhtä farssia ja täydellistä kunnioituksen puutetta parlamenttiryhmiä kohtaan”, tylytti oikeistoliberaalin (“nuoritävaltalaisen”) NEOS-puolueen puheenjohtaja Beate Meinl-Reisinger. Talouselämän edustajat vaativat selkeää toimintasuunnitelmaa; yrityksiä on toki rauhoiteltu lupaamalla, että marraskuun aikana liikevaihtotappioista korvataan 80%.

En ihmeemmin fanita oikeistokonservatiivista liittokansleri Kurzia, enkä ole ollut hirveän innoissani vihreiden toiminnasta hallituskoalition sivuvaununa. Tämän lockdownin osalta kuitenkin täytyy sanoa, että arvostan selkeää ja määrätietoista toimintaa. Etenkin luettuani uutisen siitä, että Itävallan anestesia- ja tehohoitolääkärien järjestö kiittää hallitusta tästä päätöksestä. Koronatapaukset ovat nimittäin olleet lisääntymässä siihen malliin, että kohta terveydenhuollon kapasiteetti uhkaa loppua ja joudutaan ns. triageen eli priorisoimaan potilaita – ja silloin, kuten koronan pahemmin koettelemissa maissa on nähty, kuolleisuus nousee ja semmoisiakin potilaita menehtyy, jotka muuten olisi pystytty pelastamaan. Tällä hetkellä Itävallassa on sairaalahoidossa koronapotilaita yli 1800 eli melkein kaksi kertaa niin paljon kuin ensimmäisen aallon aikaan huhtikuussa. Myös Itävallan lääkäriliitto on tyytyväinen lockdown-päätökseen. Tartuntaketjut pitää katkaista nyt, sanoo liiton puheenjohtaja Thomas Szekeres, jolla muuten on unkarilainen sukunimi.

Tätä aasinsiltaa myöten siis Unkariin, missä sairaalahoidossa on yli kaksi kertaa niin paljon koronapotilaita kuin Itävallassa. Päivittäisten tartuntojen määriä osoittavat käyrät ovat liikkuneet suunnilleen samoilla korkeuksilla ja näyttävät nyt Itävallassa olevan korkeammalla (31.10. Itävallassa 5349 uutta tartuntaa, Unkarissa 3908) – mutta tämä lienee harhaa, sillä Itävallassa tehdään testejä paljon enemmän kuin Unkarissa. Somessa leviää Győrin sairaalan lääkärin hätähuuto: sairaala alkaa olla käytännössä täynnä koronapotilaita, eikä tehohoitoon suinkaan joudu vain iäkkäitä ihmisiä vaan keski-ikäisiä ja nuorempiakin. Vaikuttaa siltä, kuin Unkarissa kuoltaisiin ja sairastuttaisiin pahemmin kuin Itävallassa – vai johtuuko tämä vain siitä, että omassa mediakuplassani ollaan alttiimpia puuttumaan Unkarin terveydenhuollon jo ennestäänkin surkeaan tilaan?

Korona-kuolonuhrien määrä päivittäin Itävallassa (sininen käyrä) ja Unkarissa (punainen käyrä) elokuun 20:nnesta lähtien. Zoltán Haszánin kaavio 444.hu-sivuston artikkelista.

Vielä perjantaiaamuisessa radiopuheessaan (tai ”haastattelussaan”) pääministeri Orbán oli kehaissut, että Unkarin koronatilanne on suorastaan ”jumalainen” verrattuna Belgian, Hollannin, Espanjan, Ranskan, Italian tai Itävallan tilanteisiin. ”Euroopassa on täydellinen sekasorto”, Orbán totesi tyytyväisenä. Niin kuin 444.hu-sivuston jutussa muistutetaan, itse asiassa Belgiaa lukuun ottamatta Unkarin koronakuolleisuus suhteessa väestön määrään on näitä mainittuja maita korkeampi. Positiivisten testitulosten määrässä Unkari näyttää olevan varsin hyvässä jamassa, mutta se tosiaankin lienee näköharhaa: Unkarissa 17,3% testeistä tuottaa positiivisen tuloksen, mikä viittaa siihen, että testejä tehdään liian vähän ja tartuntoja jää paljastumatta.

Unkarissakin toki kiristetään ensi viikon alusta alkaen maskipakkoa sekä ulkomailta saapuvien karanteenin valvontaa. Samaan aikaan terveydenhuollossa muhii todellinen kriisi, jota lokakuun alussa säädetty uusi laki ei suinkaan helpottanut. Lain tarkoituksena oli nostaa lääkärien palkkoja, mutta samalla lääkärien olisi pitänyt sitoutua uuteen sopimukseen julkisen terveydenhuollon kanssa ja luopua yksityisistä sivupraktiikoistaan (yli puolet Unkarin lääkäreistä harjoittaa sivutoimisesti jonkinlaista yksityispraktikointia, monet ansaitsevat tällä enemmän kuin varsinaisessa toimessaan). Tuoreessa kirjeessään hallitukselle Unkarin lääkäriliiton johto vaatii nopeaa korjausta tilanteeseen, joka koronakriisin takia on entistäkin vaikeampi. Liiton mukaan koronapotilaiden täyttämissä sairaaloissa on lääkäreistä jo huutava pula: koronaosastoilla on hätäapuna töissä jo hammas- ja silmälääkäreitä tai psykiatreja.

***

Kuka muistaa tämän kaiken myllerryksen keskellä Budapestissa jatkuvaa kulttuurisodan yhtä taistelua? Teatteri- ja elokuvakorkeakoulun opiskelijoiden kapina jatkuu yhä. Viikko sitten Unkarin kansannousun muistopäivän kunniaksi kadut täyttyivät mielenosoittajista. Esittävän taiteen ammattilaiset osasivat todella taitavasti rakentaa tyylikkään ja mieltäylentävän tilaisuuden. Verkosta näkemieni esitysten kohokohta oli ”Riippumattomien musiikkiakatemialaisten sinfoniaorkesterin” esittämä Beethovenin Egmont-alkusoitto –  tätä teosta oli kuulemma vuoden 1956 kansannousun aikaan soitettu radiossa koko ajan.

Tähän loppuun haluaisin kuitenkin laittaa viihteellisemmän musiikkinumeron. Sävelmä on vanha kunnon unkarilainen kansanlaulu A csitári hegyek alatt, sanat on tehnyt ”Unkarin Hector”, suurten ikäluokkien edistysmielinen trubaduuri János Bródy, esittäjinä ”Iron Street Band”. Tämä ”Rautakatu” on siis Vas utca, se katu, jolla teatterikorkeakoulu sijaitsee, ja laulun punaiset ja valkoiset ruusut ja kokardit viittaavat punavalkoiseen sulkuteippiin, jolla talon vallanneet opiskelijat sulkivat rakennuksen sisäänkäynnin ja josta on tullut koko kapinan tunnus.

Vas utcalla kukkivat
punaiset ja valkoiset ruusupuut.
Vas utcan pojat ja tytöt,
teihin katsoo koko maailma.
Vapaa on oleva yliopisto,
vapaan maan minä tarvitsen.
Vas utcan pojat ja tytöt,
teidän tähtenne sydämeni palaa.

Vas utcalla aukenivat
punavalkoiset ruusukkeet.
Ne julistavat, ne kertovat
että oikeus on voittava.
Vapaa on oleva yliopisto,
vapaan maan minä tarvitsen.
Vas utcan pojat ja tytöt,
teidän tähtenne sydämeni palaa.


Korona, karanteeni ja korruptio

30 elokuun, 2020

Olen viime kuukaudet istunut Suomessa ja seurannut Sentroopan tapahtumia vain median ja somen välityksellä. Sekä Itävalta että Unkari ovat kesän näyttäneet selviytyneen pahimman koronatilanteen yli, mutta viime aikoina ovat tartunnat taas lisääntyneet, ja rajoitustoimia on tiukennettu. Tämä iski ennen kaikkea niihin, jotka koronapaniikin laannuttua olivat innoissaan matkailleet Adrianmeren rannikon rantalomakohteisiin. Viikko sitten Itävallan etelärajalla syntyi tuntikausien jonoja alppitunnelien porteille, kun Kroatian ja Slovenian suunnalta palaavat itävaltalaiset – sekä Itävallan kautta kotiinsa ajavat saksalaiset ja hollantilaiset – autolomailijat törmäsivät upouusiin koronakontrollimääräyksiin. Rajalla oli yllättäen täytettävä pitkiä kyselylomakkeita, Itävallasta eteenpäin jatkavien oli sitouduttava ajamaan Itävallan halki ilman välipysähdyksiä. Tämä lomakerumba synnytti suurruuhkan, jossa autojonot seisoivat jopa toistakymmentä tuntia Punaisen ristin jaellessa helteessä odottaville juotavaa. Lopulta Kärntenin maaherra Peter Kaiser mahtikäskyllään kumosi määräyksen, ja suma purkautui.

Vähän samaan tapaan kuin Suomessa Skopjen-lentojen koronatartuntojen yhteydessä mutta vielä paljon intensiivisemmin on Sentroopan julkisuudessa ollut esillä tämä ”Balkanilta uhkaa vaara” -teema. Elokuun puolessavälissä Itävallan liittokansleri Sebastian Kurz lausui matkustusvaroitusta antaessaan, että ”virus saapuu Itävaltaan autolla”. Itse asiassa, muistuttaa Süddeutsche Zeitungin kolumnisti Felix Haselsteiner, virus saattoi hyvinkin matkustaa sillä autolla Kroatiaan – jolle turismi on niin tärkeä tulonlähde, että rajat oli kesällä pakko avata heti, kun se suinkin oli mahdollista – ja palata samalla autolla takaisin. Tilanne on nyt niin monimutkainen ja vaikea, virus niin viekas ja sen leviämistiet niin mutkikkaat, että yhden valtion sooloileva rajatkiinni-politiikka ei välttämättä aiheuta kuin harmia ja kiusaa, kun Itävalta ja Kroatia todellisuudessa istuvat jo samassa veneessä.

Tällä hetkellä Itävaltaan pääsee ilman karanteenia tai koronatestitodistusta vielä useista EU- ym. maista, joissa koronatilanne on vakaa, myös Suomesta, Baltiasta, Tšekistä, Unkarista, Slovakiasta ja Sloveniasta. Sitä vastoin esimerkiksi Kroatiasta, Kosovosta, Romaniasta, Venäjältä, Ruotsista tai USA:sta saapuvilta vaaditaan karanteeni tai negatiivinen koronatestitodistus. Tilanne luultavasti elää siellä kuten Suomessakin. Unkari sitä vastoin teki tiukan periaatepäätöksen: syyskuun alusta rajat menevät täysin kiinni. Ulkomaiden kansalaiset pääsevät Unkariin vain erityisistä, perustelluista syistä, ulkomailta palaavat unkarilaiset joutuvat karanteeniin kahdeksi viikoksi tai vähintään siihen asti, että toimittavat kahden päivän välein tehdyistä koronatesteistä negatiiviset tulokset. Viesti on selvä ja hallituksen koronatiedotussivullakin suoraan selitetty: ”useimmat tartunnat ovat ulkomailta peräisin.” On vaikea olla näkemättä tässä suoraa kytköstä Unkarin hallituksen periaatteelliseen maahanmuuttovastaisuuteen. Koko koronapandemian alusta saakka sitä on Unkarissa yritetty tavalla tai toisella yhdistää vaarallisiin maahanmuuttajiin.

Aivan selvää ei vielä näytä olevan, miten käy Unkarin ja Itävallan välillä sukkuloivien työntekijöiden. Itävallassa työskentelee satatuhatta unkarilaista, näistä noin 40 000 asuu Unkarin puolella ja ylittää rajan päivittäin. Ilmeisesti rajoille voidaan sopia poikkeusjärjestely niin, että 30 kilometrin säteellä rajasta asuvat saavat jatkaa työmatkustamistaan; Ukrainassa kuitenkin koronatilanne on niin paha, että sieltä Unkariin ei tämmöinen sukkulointi toistaiseksi onnistune.

Enemmän kuin työmatkailijoiden tilanne omaa unkarilaista media- ja somekuplaani on puhuttanut pääministeri Orbánin ja puolue-eliitin lomamatkailu. Heinäkuun alussa Orbán, joka tunnetusti viihtyy lomillaan Kroatian rannikkokohteissa ja haluaa ehdottomasti majoituspaikkaansa merinäköalan, meni lausumaan radiohaastattelussa: ”Unkarilainen on semmoinen, että jos se ei vähintään kerran vuodessa pääse näkemään merta, se tuntee olevansa vankilassa.” Tämähän ei oikein sovi yhteen sen kanssa, miten Unkarin viranomaiset ovat koronakesänä suositelleet kansalaisille lomanviettoa kotimaassa vaarallisten kaukomatkojen sijaan: ”enemmän Balatonia, vähemmän Adriaa”, sanoi Orbán itse samoihin aikoihin. Merinäköalojen julkinen haikaileminen ei myöskään tunnu kivalta maassa, jossa Eurostatin vuoden 2018 tilastojen mukaan 43 %:lla kansalaisista ei ole varaa edes viikon lomailuun, ei koti- eikä ulkomaassa.

Kitkerästi onkin arveltu, että rajat pantiin kiinni sopivasti sen jälkeen, kun maan mahtavimmat olivat saaneet hoidettua omat lomamatkansa. HVG:n pilapiirtäjä Marabun kuvassa Kroatiasta palaava Orbán kohtaa korkeimman lääkintöviranomaisen Cecília Müllerin:

“Joko lomat on vietetty, pomo?” – “Vietetty on, Cilike. Nyt voikin laittaa Kroatian kiellettyjen maiden listalle.”

Piirroksessa taustalla näkyvä yksityissuihkukone kertoo sekin jotakin. Orbán, hänen puolue-eliittinsä ja oligarkkiystävänsä ovat viime vuosina usein lennähdelleet esimerkiksi jalkapallo-otteluihin tai ulkomaiden lomakohteisiin yksityiskoneilla, ilman että kyydin maksajasta olisi selvää tietoa. Viime vuonna Orbán joutui tekemään tiliä retkestä, jonka oli tehnyt Bulgariaan – siellä pelasi hänen suosikkijoukkueensa Fehérvár eli MOL Vidi – Bombardier Global 6000 -yksityiskoneella, joka on rekisteröity Itävaltaan tunnuksella OE-LEM. Kun Orbánin tiedottaja lopulta kertoi, että lennon oli maksanut jalkapallojoukkueen omistaja, oppositiopuolue DK yritti käynnistää asian johdosta selvityksen, mutta parlamentin kurinpitovaliokunta keskeytti hankkeen todeten, että ”lahjana ei voida pitää matkaa sellaiseen urheilutapahtumaan, johon osallistuu Unkari tai unkarilaisia”. (Ymmärtääkö joku, mikä juridinen tai eettinen logiikka tässä on takana? Pääministerin kuskaaminen unkarilaisten peliä katsomaan on maan edun mukaista eikä siksi lahjontaa?)

Samainen, kansainvälisen veronvältt-, öh, veroneuvontafirman omistama OE-LEM on ollut Orbánin lähipiirin käytössä tänäkin vuonna. Elokuun alkupuolella se luultavasti kuljetti Kroatian Splitiin ulkoministeri Péter Szíjjártón, jonka tutkivat journalistit pian sen jälkeen kuvasivat Kornati-saarten lähistöllä, 15 kilometrin päässä Kroatian rannikosta, Lady MRD -nimisen huvipurren kannella. Aluksen omistajatiedot olivat maltalaisen postilaatikkofirman kätköissä, kunnes äskettäin EU:n rahanpesuntorjuntadirektiivin ansiosta tuli julki, että Lady MRD:n omistaa yhtiönsä välityksellä Unkarin neljänneksi rikkain mies László Szíjj, rakennusyrittäjä, jonka vauraudesta melkoinen osa lienee EU:n tukemista rakennus- ja kehityshankkeista peräisin.

Dániel Némethin Átlátszó-sivustolle ottamassa kuvassa selvästi tunnistettava Szíjjártó istuu Maltalle rekisteröidyn huvipurren kannella.

Szíjjártó siis nautti oligarkin vieraanvaraisuutta samaan aikaan, kun Valko-Venäjällä alkoi olla täysi kriisi päällä ja ulkoministerin FB-sivulle postatut kuvat antoivat ymmärtää ministerin istuvan kraka kaulassa ja puhelin kourassa työhuoneessaan hoitamassa tätä hankalaa tilannetta. Juttu levisi kansainväliseenkin mediaan, mutta Szíjjártó itse ei ole suostunut kommentoimaan asiaa muuten kuin että kyseessä on hänen yksityinen lomansa ja yksityiselämänsä.

Samaan aikaan Unkarin kriittiset viestimet muistuttelivat Szíjjártón vaatineen ulkoministeriön työntekijöiltä tiukkaa työmoraalia: ei mitään ”home officea”, ei mitään ”ammattiyhdistysleikkejä” (szakszervetesdi), kotitöitä ei sallita myöskään pandemian aikana vaan toimistoon on tultava erottamisen uhalla. (Ministeri itse sitä vastoin voi hoidella Valko-Venäjän kriisiä Adrianmereltä huvipurren kannelta käsin.) Muistuteltiin, että Lady MRD:n tyyppisen aluksen viikkovuokra vapailla markkinoilla on 170 000 euroa, joten muutamankin päivän huvipursilomailu rikkoo valtion virkamiesten omia toimintaohjeita – niiden mukaan lahjaa, jollaiseen virkamiehellä ei omalla palkallaan olisi varaa, ei kerta kaikkiaan saa ottaa vastaan, piste. Ja löytyihän myös tämä ihastuttava sitaatti Szíjjártón, tuolloisen oppositiopoliitikon omasta suusta vuodelta 2006. Näiden sanojen ääreen hiljentykäämme miettimään maailmaa, jossa säännöt eivät todellakaan ole kaikille samat.

“Unkarissa ihmiset ovat saaneet tarpeekseen luksushallinnosta. Luksushallinnon sijaan tarvitaan ihmisten kannalta tärkeitä päätöksiä tekevää, puritaanisia periaatteita noudattavaa plebeijihallintoa. Limusiinisosialistien tilalle on parlamenttiin ja hallitukseenkin saatava vastuullisia päättäjiä!”