Nach der Wahl ist vor der Wahl

lokakuu 5, 2019

eli ”vaalien jälkeen on ennen vaaleja”, olen tainnut ennenkin todeta. Itävallassa tämä on erityisen totta, kun harva se vuosi on ainakin jonkin osavaltion vaalit. Yleis-sentrooppalaisemmin tämä on nyt totta sikäli, että Itävallan parlamenttivaalit menivät, Unkarissa taas on tulossa kunnallisvaalit.

Itävallan vaalithan pääsivät kivasti suomalaiseenkin mediaan, ja niiden tulos oli odotettu. Konservatiivipuolue ÖVP nuoren ja kauniin johtajansa Sebastian Kurzin käsittämättömän kansansuosion siivittämänä jyräsi edelleenkin, skandaalien ravistelema oikeistopopulistinen FPÖ romahti ja menetti kannatuksestaan reilun siivun. Tällä hetkellä julkisuudessa valetaan kannuja FPÖ:n sisäisistä skismoista. Ibiza-videoskandaalissa kasvonsa menettänyt entinen puoluejohtaja HC Strache ei ole nyt vain luopunut tehtävästään vaan ilmoittanut vetäytyvänsä kokonaan politiikasta. Tämä nostattaa kummallisia väreitä niiden selkäpiissä, jotka vielä muistavat vuosituhannen alkuvuodet ja Jörg Haider -vainajan muutaman kuukauden välein toistuvat julistukset siitä, miten hän nyt aikoo ihan oikeasti pysyä siellä Kärntenin osavaltion maaherrana ja vetäytyä liittovaltiotason politiikasta syrjään. Juupajuu.

Mutta ei Ibizassa kyllin, vaan Strachen eräänlaiseksi sijaiseksi parlamenttiin nostettu sievä nuori Philippa-vaimo on myös alkanut herättää pahaa verta. (Kun työkoneellani rupean kirjoittamaan verkkoselaimen osoitekenttään tiedekuntamme osoitetta phil-kult.univie.ac.at, integroitu hakukone tarjoaa muutaman alkukirjaimen jälkeen täydennykseksi Philippa Strache.) Ei vain HC Strache itse ole epäiltynä korruptionkäryisistä taloussotkuista (entinen henkivartija väittää Strachelle kiikutetun urheilukassikaupalla käteistä rahaa, joka olisi peräisin venäläisiltä tai ukrainalaisilta oligarkeilta), vaan myös Philippan väitetään osallistuneen pariskunnan leveänlaisen elämäntyylin rahoittamiseen nostamalla puolueelta 9.500 euron kuukausipalkkaa tehtävistä, joista ei ole tarkempaa tietoa. (Virallisesti Philippa oli puolueen palkaton ”eläinsuojeluvaltuutettu”.) Olisiko tosiaan niin, että populistipuolueet ennemmin tai myöhemmin kaatuvat omiin tohelointeihinsa tai repivät itse itsensä hajalle?

FPÖ:n toljailut sikseen. Nythän on edessä hallitustunnustelut, ja niistä povataan hankalia. Sebastian Kurz, suurimman puolueen johtaja, on komean vaalivoiton jälkeen itsestäänselvä hallituksen muodostaja, mutta yksin ÖVP ei pysty hallitsemaan, vaan koalitioon tarvitaan vähintään yksi puolue lisäksi. FPÖ:n kanssa, arvelevat monet, Kurzin olisi mukavinta ja ideologisesti helpointa jatkaa populistista tiukalla maahanmuuttopolitiikalla elämöimistä (ja siinä sivussa köyhien kyykyttämistä). Toisaalta Kurzin luulisi järkimiehenä ja reaalipoliitikkona vihdoinkin tajuavan, että ”yksittäistapauksesta” toiseen kompuroivista (vähän väliä paljastuu FPÖ:n piireistä kompromettoivia yhteyksiä natsimeininkeihin) ja sisäisten riitojen repimistä perusitävaltalaisista ei nyt jos koskaan ole hallitusvastuuta kantamaan.

Jos ei FPÖ, niin mikä sitten? Vaaleissa pahasti takkiinsa saanut, itse asiassa suorastaan historiallisessa aallonpohjassa kyntävä sosiaalidemokraattien SPÖ on pahassa kriisissä. Tuoreehko puoluejohtaja Pamela Rendi-Wagner on fiksun ja sympaattisen oloinen tyyppi, mutta kärsii ehkä jonkinlaisesta juttaurpilais-ongelmasta: ammattiyhdistysäijät eivät luota nättiin nuoreen naisihmiseen eivätkä pidä tätä oikein vakavasti otettavana. On vaikea kuvitella, että tässä tilanteessa SPÖ, jonka on nyt terävöitettävä profiiliaan ja koottava rivinsä, suostuisi oikeistokonservatiivien sivuvaunupuolueeksi.

Jäljelle jäävät vaihtoehdot eivät välttämättä ole yhtään helpompia. Vihreät, jotka edellisissä vaaleissa tipahtivat äänikynnyksen alapuolelle, palasivat nyt historiallisen komealla äänisaaliilla takaisin ja hengittävät FPÖ:n niskaan neljänneksi suurimpana puolueena. Itävaltalaisessa mediakuplassani liikkuu nyt vetoomuksia vihreiden tuoreelle johtajalle Werner Koglerille, pitkän linjan vaatimattomalle uurastajalle: vihreiden pitäisi nyt niellä aatteellinen vastahakoisuutensa ja suostua reaalipoliittiseen hallitusyhteistyöhön, ettei Kurz vain keksisi vielä kerran yrittää uudelleenlämmitettyä oikeisto-äärioikeistokoalitiota. Vaikka jäljet pelottavatkin: molemmille Kurzin ÖVP:n aiemmille koalitiokumppaneille on käynyt kehnosti… Mahdollisesti tähän ”turkoosi-vihreään” (turkoosi on Kurzin ”uuden” ÖVP:n tunnusväri, jolla tehdään eroa ÖVP:n perinteiseen ”mustaan”) koalitioon otettaisiin mukaan myös ”pinkit” eli porvarillis-liberaalinen uuspuolue NEOS – ei vain hallituspohjan laajentamiseksi vaan ehkä myös siksi, että ÖVP voisi peluuttaa kahta hallituskumppaniaan toisiaan vastaan.

Tässä hallitusspekulaatioiden lomassa mieleen nousee hyvin raadollisia mietteitä etenkin siitä, mitä oikein sentrooppalaisen äänestäjäkunnan päässä tikittää. Onko tosiaankin niin, että merkittävä osa äänioikeutetuista kansalaisista antaa äänensä Sebastian Kurzille yksinkertaisesti vain siksi, että tämä on niin komea ja tyylikäs ja kohtelias nuori mies, semmoinen unelmavävy-tyyppi? Sillä mitään sisällöllistä syytä Kurzin kannattamiseen, anteeksi vain, en pysty keksimään. (Hieman samanlainen käsittämätön ihailu ympäröi aikoinaan silloista valtionvarainministeriä Karl-Heinz Grasseria, joka – samoin kuin muutkin Jörg Haiderin ns. pojuporukan miehet, Haiderhan mielellään keräsi myös poliittisiksi suojateikseen hyvännäköisiä nuorukaisia – oli kuin suoraan partavesimainoksesta. Ja samaan tapaan aikoinaan HC Strachekin profiloitui ”siksi ainoaksi puoluejohtajaksi, joka ei ole vanha eikä ruma”.) Miten paljon demarien surkea vaalimenestys ja johtajakriisi liittyy siihen, että puoluejohtaja on nainen, jonka piipitystä ei äijäporukoissa jakseta kuunnella? Johtuiko vihreiden pitkä alamäki siitä, että edellinen pitkäaikainen puoluejohtaja Eva Glawischnig oli ärsyttävä, ”hienosteleva” ämmä (jonka napapaljaana-hääpukua reposteltiin julkisuudessa samaan tapaan kuin Jutta Urpilaisen verkkosukkia aikoinaan), ja onko vihreiden nykyinen nousu sen ansiota, että puolueen johdossa on taas reilu työmies-imagoinen jätkä?

***

Siirrytään sitten Unkariin, missä kunnallisvaalitaistelu jatkuu ja sitä koskevat uutiset eivät niinkään käsittele aatteellisia kysymyksiä kuin vaalikamppailua itseään ja siinä käytettyjä mahdollisia likaisia temppuja. Kuten viimeksi kirjoitin, valtapuolue Fidesz säilyttänee yliherruutensa useimmilla pienillä paikkakunnilla, missä kansa ei seuraa nettipohjaista oppositiomediaa vaan lukee, katselee ja kuuntelee uutisensa suurimmaksi osaksi hallituksen kontrollissa olevista perinteisistä viestimistä. (Ja joka tapauksessa äänestää paikallista pormestaria, jolta tulevat sekä työllistämistyöt että ruoka-avustuskupongit.) Lähes kolmasosassa Unkarin kunnista on vaaleissa ehdolla yksi ainoa pormestariehdokas. Kovempi taistelu käydään kaupungeissa; Budapestissa tähänastinen ylipormestari István Tarlós ja johtava oppositioehdokas Gergely Karácsony ovat kannatusmittauksissa rinta rinnan.

Kuten viimeksikin kirjoitin, Fidesz-puolue käyttää vaalitaistelussa kaikkia perinteisiä ja vähän uusiakin keinoja. Maahanmuutolla pelottelussa uusiin ulottuvuuksiin ylsi – oppositiomedian kitkeräksi riemuksi – Brysselissä vaikuttava Fidekszen vanha twitter-soturi Tamás Deutsch:

Meille kaikille on yksiselitteistä ja selvää, mitä on tekeillä. Frans Timmermans, György Sorosin mies, haluaa maahanmuuttomielisten pormestarien avulla toteuttaa migranttien asuttamisen, ja Unkarissakin hän suunnittelee samaa. Lokakuun 13:ntena Unkarissa on kunnallisvaalit, ja juuri siksi (…) näissä vaaleissa panokset ovat erityisen korkealla. Nähtävissä on, että jos Unkarin kuntien johtoon nousee maahanmuuttomielisiä oppositiopormestareita, silloin nämä noudattavat Sorosin ja Timmermansin ideoita, Euroopan maahanmuuttomielisten tilausta, ja asuttavat migrantteja Unkarin kaupunkeihin ja taajamiin. (…) Eilen siis nähtiin Karácsonyn ja Timmermansin sopimusta valmisteleva tapaaminen, tien avaamiseksi sille, että Budapestiin, Unkarin pääkaupunkiin, asutettaisiin laittomia maahanmuuttajia sadoittain, tuhansittain…

Unkarin vallanpitäjät ovat jo aikoja sitten onnistuneet luomaan ihmeellisen olkiukon: EU:n yhteisistä linjauksista maahanmuuttopaineiden ja pakolaisaaltojen kontrolloimiseksi (kiintiöpakolaiset, yhteistyö turvapaikkahakemusten käsittelyssä jne.) on tullut ”laittomien migranttien” ”pakkoasuttamista”. Ja jostain käsittämättömästä syystä tätä olkiukkoa ei kukaan enää saa kaadetuksi, vaan se nostetaan joka ainoan poliittisen kiistakysymyksen taustaksi.

Mutta vielä ikävämpää kuin ikävät puheet ovat uutiset siitä, miten poliittisten vastustajien kampanjaa ja tilaisuuksia häiritään ja sabotoidaan. Pari viikkoa sitten Tonavalla retkeilylaivalla järjestettyä pormestariehdokas Karácsonyn vaalitilaisuutta häiriköimään ilmestyi outo vene, jonka rekisterinumero oli peitetty ja miehistöllä naamarit kasvoilla. Veneestä soitettiin äänekästä sirkusmusiikkia, viittauksena Fidekszen vaalijulisteisiin, joissa opposition ehdokkaat kuvataan sirkuspelleinä – tätä pellekampanjaa on pyörittänyt etenkin puolueen nuorisojärjestö Fidelitas. Rekisterinumeron peittäminen on rikos, josta voi seurata jopa vankeusrangaistus, ja vasemmistolehti Népszavan aloitteesta poliisi otti asian tutkiakseen. Oppositioehdokkaiden julisteita on systemaattisesti vandalisoitu ja jopa varastettu – Szekszárdissa oppositioehdokkaan kadonneet vaalijulisteet löytyivät kaupungintalolta, minkä jälkeen poliisi lopetti tutkinnat.

Ja tietenkin viimeaikaisten vaalien vetonaula: ruoanjakelu. ”Äänten ostaminen säkillisellä perunoita” on vanha juttu: vaalien alla slummien ja köyhien kylien asukkaat tai kaupunkien eläkeläiset saavat valtapuolueen herroilta ruokalahjoituksen, joka monille tulee todelliseen tarpeeseen. Újpestin kaupunginosassa pormestari Zsolt Wintermantel kohautti äskettäin oppositiomediaa jakamalla eläkeläisille muhkeat ruokapaketit, joihin sisältyi kymmenen kilon perunasäkin lisäksi kahvia, teetä, hunajaa, pastaa ja makkaraa. Vitsiuutissivusto Hírcsárda (joka nykyään joutuu tosissaan taistelemaan pärjätäkseen tosielämän uutisille) pani paremmaksi kertomalla, miten Budapestin hienostokaupunginosassa laatutietoiselle Fidesz-puolueen äänestäjäkunnalle jaetussa vaaliperunapaketissa on bataatteja, lohta ja toscanalaisia tryffeleitä… Kitkeristä perunavitseistä haluaisin lopetukseksi siteerata Index-sivuston mainion Grafitemberin piirrosta, jossa yhdistyvät likaiset temput, perunanjakelu ja terrorismilla pelottelu:

simaszk.jpg

”Ylikonstaapeli! Naamarimies kuorma-autossa, josta on rekkarit peitetty!” – ”Lepo vaan! Fidelitas siellä vain kuljettaa vaaliperunoita.”

 

Mainokset

Tyhmistymisen kierre?

syyskuu 21, 2019

Vaaleja pukkaa taas sekä Itävallassa että Unkarissa. Itävallassahan hallitus kaatui Ibiza-videoskandaaliin jo kesällä, ja entisen korkeimman oikeuden tuomarin Brigitte Bierleinin luotsaama virkamieshallitus (joukossa myös yksi suomalainen, nimittäin suomalaissyntyinen opetusministeri Iris Rauskala) on erittäin matalalla profiililla ja vähin äänin luotsannut maata kohti uusia parlamenttivaaleja, joita ei voitu ruveta järjestämään ennen kuin kansa palaisi kesälomilta. Nyt vaalit ovat edessä 29. syyskuuta, ja tähänastiset gallupit lupailevat varsin yksiselitteisiä tuloksia. Konservatiivipuolue ÖVP on selkeässä johdossa, joten nuoren, siloposkisen Sebastian Kurzin paluuta liittokansleriksi ei enää luultavasti voisi estää kuin jokin uusi järisyttävä skandaali. Ns. Shreddergate jo kuivui kokoon: Ibiza-skandaalin jälkeen entisen liittokanslerin someavustaja salakuljetti kanslerinvirastosta viisi tulostimen kiintolevyä ja toimitti ne silppuriin, mikä sai poliittiset vastustajat ounastelemaan jonkinlaista likaista peliä, kenties jopa Ibiza-skandaaliin johtavia yhteyksiä. Tutkimuksissa ei ilmeisesti kuitenkaan ole onnistuttu löytämään mitään raskauttavaa, vaikka somessa muistilevyjen silppuamisesta jonkin aikaa huumoria heruteltiinkin.

Schreddermeme12.png

Kontrast.at-sivuston meemivalikoimasta.

Hieman tiukemmat kisat käydään kakkos- ja kolmossijasta: oikeistopopulistien FPÖ uuden ja ryvettymättömämmän johtajansa, taannoisen presidenttiehdokkaan Norbert Hoferin johdolla on toistaiseksi kannatusmittauksissa sosiaalidemokraatteja jonkin verran jäljessä, mutta kaikenlaista voi toki vielä tapahtua. Suurten puolueiden jäljessä rymistelee kaksi haastajaa. Vihreät, jotka viime vaaleissa kokivat murskatappion ja putosivat parlamentista, saattavat hyvinkin tehdä komean comebackin (ja onnistuessaan myös viedä äänestäjiä demareilta, mikä tuo peliin lisää jännitystä). Niille taas, jotka vieroksuvat perinteisiä valtapuolueita eivätkä tykkää rasismista, pöhköpopulismista tai korruptiosta mutta eivät myöskään osaa samastua perinteiseen kukkahattu-vihervasemmistolaisuuteen, tarjoaa uuden ja jännittävän mutta sisäsiistin vaihtoehdon vuonna 2012 perustettu keskustaliberaali NEOS.

Unkarissa puolestaan pidetään lokakuun 13:ntena kunnallisvaalit. Nythän Unkarin viimeaikaiset vaalit ovat olleet hallituskoalition suorastaan masentavan yksitoikkoista sooloilua. Tämä on johtunut osaksi siitä, että oppositiopuolueet ovat kohta kymmenen vuoden ajan keskittyneet riitelemään keskenään, mutta toki myös vaaleissa itsessään ja varsinkin vaalimainonnassa – jossa valtapuolueen mediamonopolin ansiosta ei oppositiopuolueilla ole paljon mahdollisuuksia ollut – on ollut kaikenlaista hieman kyseenalaista. Nyt näyttää siltä, kuin joillakin paikkakunnilla oppositiopuolueet olisivat todellakin onnistumassa yhdistämään voimansa yhteisen vastaehdokkaan taakse, hieman samaan tapaan kuin jo viime vuonna Hódmezővásárhelyn pormestarinvaaleissa sitoutumaton Péter Márki-Zay näytti Fidekszen vaalikoneistolle taivaan merkit. Avainasemassa ovat kaupungit. Maaseudulla ja pienillä paikkakunnilla Fidesz-puolueen valta on enimmäkseen rikkumaton, on jopa paikkakuntia, joilla oppositiolla ei edes ole pormestariehdokasta. Mutta esimerkiksi Budapestissa käydään kaupunginosa kaupunginosalta tiukkaa taistelua, ja jopa ylipormestari István Tarlósin valta on uhattuna.

Valtapuolueen vaalipropagandakoneisto jauhaakin jo täysillä, ja vaalitaisteluun haetaan tukea myös korkeammalta taholta. Oppositiomediassa on viime päivinä kerrottu papeista, jotka antavat seurakuntalaisilleen yksiselitteisiä ohjeita siitä, mille puolueelle tai ehdokkaalle ääni on annettava. Elokuussa järjestetyssä mutta vasta äskettäin mediaan levinneessä reformoidun kirkon konferenssissa Balatonszárszón kaupungissa itse parlamentin puhemies László Kövér käytti mieleenpainuvan puheenvuoron, jossa pohdiskeli, voiko kristitty ihminen äänestää sellaista puoluetta, joka periaatteissaan tai käytännössään kiistää ”kristinuskon periaatteet ja niiden käytännön seuraukset”. Eipä tietenkään. Torstaina puolestaan Budapestin Józsefvárosin katolisen seurakunnan kirkkoherra osoitti ymmärtävänsä, mistä on kysymys, ja lähti omalla nimellään ja kuvallaan kampanjoimaan somessa Józsefvárosin tämänhetkisen fideszläisen pormestarin puolesta.

Tietenkin myös oikeistopopulistien tärkeintä ja melkein ainoaa propagandavalttia lyödään pöytään minkä vain ehditään: MAAHANMUUTTO! Eilen Fidesz-puolueen parlamenttiryhmän tiedottaja János Halász ilmoitti lehdistölle, että

”lähestyvissä pormestarinvaaleissa panokset ovat erityisen korkeat myös siksi, että opposition pormestarit asuttaisivat tänne maahanmuuttajia.”

Sillä, poikkeuksetta, ”koko oppositio on maahanmuuttomielistä” (bevándorláspárti). 

Tätähän on kuultu jo monesti ennenkin. Kun Brysselissä kovistellaan Unkaria korruptiosta, ihmisoikeusrikkomuksista, median tai oikeuslaitoksen riippumattomuuden tuhoamisesta tai kansalaisjärjestöjen hätyyttämisestä, ainakin kotimaiselle yleisölle tarjottu selitys on aina sama: Unkari parkaa kiusataan, koska se ei suostu avaamaan rajojaan ja päästämään aidan takana vaanivaa, allahu akbaria huutavien terroristien ja raiskaajien laumaa tuhoamaan sen eurooppalaisia arvoja. (Sillä maahanmuuttopolitiikassahan ei ole kuin kaksi vaihtoehtoa: rajat kiinni tai tervetuloa jihadistit.) Tätä selitystä yritti myös Twitterissä oikeusministeri Judit Varga joutuessaan EU:n kuultavaksi: taas meitä ollaan panemassa häpeäpaaluun, koska torjumme massamaahanmuuton. Hollantilainen liberaalimeppi Sophie in ’t Veld iski välittömästi takaisin: ”Teitä ei olla panemassa häpeäpaaluun massamaahanmuuton torjumisen takia vaan siksi, että loukkaatte ihmisoikeuksia, tuhoatte oikeusvaltion ettekä noudata EU:n lakia. Älkää esittäkö marttyyria!”

Käsittämättömin vaalikampanjan pohjanoteeraus nähtiin kuitenkin hallituksen äänitorveksi muuttuneen uutissivusto Origon sivuilla. Siellä on jo jonkin aikaa lyöty Budapestin ylipormestariksi pyrkivää Párbeszéd Magyarországért (‘Dialogi Unkarin puolesta’) -puolueen Gergely Karácsonya kuin vierasta sikaa. Uutisjutuissa toistuu epiteetti alkalmatlan, ‘kelvoton’. Karácsony ei vain (tietenkin!) täyttäisi Budapestia niillä pahoilla migranteilla, hän myös välttelee poliittisten vastustajiensa kohtaamista, kirjoittaa ”Budapestin” vahingossa ”Budapet” (kamalaa!), ”eikä edes tunne Unkarin maantiedettä”: hän käyttää Budapestin jalkapallostadionprojekteja vastustavassa postauksessaan kuvaa pääministeri Orbánin kotikylän Felcsútin legendaarisesta Pancho Arénasta. Ilmiselvästi kelvoton pormestariksi siis.

Tämän toimintalinjan jonkinasteinen huipentuma nähtiin Origo-sivustolla eilen. Innokas, nimetön toimittaja otsikoi: ”György Karácsony on kelvoton jopa julistetta laatimaan.” Nimittäin: Karácsonyn vaalijulisteessa näkyy hänen kasvoissaan silmän vieressä ikään kuin reikä.

alkalmatlan.png

Siis jos vaalijulisteen valokuvassa on kuvankäsittelijän tai valokuvaajan tekemä virhe, se todistaa ehdokkaan kelvottomuutta tehtäväänsä? Odotetaanko poliitikoilta yleensä, että he omakätisesti editoivat, taittavat, photoshoppaavat ja värimäärittelevät vaalijulisteidensa kuvat? Kaiken lisäksi tämä ”reikä” ei ole mikään graafikon moka vaan aivan normaali valon taittumisesta silmälasin linssissä johtuva ilmiö. Sama efekti näkyy monien muiden miinuslaseja käyttävien poliitikkojen valokuvissa, myös hallituspuolueen edustajien. Someen onkin jo ilmestynyt vitsikampanja ”Miljoona ihmistä Karácsonyn ja kumppanien päässä olevien reikien täyttämisen puolesta”.

reikäpäät.png

Kuvissa reikä kasvoissaan Karácsonyn lisäksi Fidesz-poliitikot Lajos Kósa ja Gergely Gulyás.

Origo-sivuston Facebook-seinällä lukijoilta sataa armotonta palautetta. Nimetöntä toimittajaa kehotetaan palaamaan peruskoulun fysiikan oppimäärän ääreen ja selvittämään itselleen, mitä se valon taittuminen taas tarkoittikaan. Unkarin kielen runsasta haukkumasana- ja herjavarantoa käytetään antaumuksella. Mutta ainakaan ensi lukemalta ei monikaan kommentoija pääse tätä pitemmälle. Kuitenkin kysymys on paljon isommasta asiasta kuin siitä, onko poliitikon kasvoissa näkyvä reikä silmälasien linssin, kuvatoimittajan vai poliitikon itsensä syytä.

Unkarin poliittisesta julkisuudesta kirjoittavat ovat jo vuosikausia, itse asiassa jo ennen Orbánin valtaannousua yhdeksän vuotta sitten, jatkuvasti valitelleet ilmapiirin tulehtumista, keskustelun kiertymistä riitelyksi, solvauksiksi ja vihapuheeksi. Poliittiset kiistat ovat Unkarissa jo pitkään katkoneet ystävyyssuhteita ja rikkoneet sukulaisten ja naapurusten välejä. Eikä yleistä katkeruutta ja vihanpitoa suinkaan lievitä se, miten vallanpitäjät suorastaan lietsovat ennakkoluuloja, vihaa ja pelkoa. Mutta vähemmän on puhuttu ilmiön toisesta puolesta: tyhmistymisen kierteestä.

Sillä silmäänpistävintähän tässä propagandassa on, sanotaan se nyt lopultakin suoraan, sen tyhmyys. Silmälasinlinssin synnyttämän reikäefektin nokkiminen tuo mieleen jonkin ala-asteen koulukiusaajan tempauksen: mikä hyvänsä yksityiskohta kiusatuksi valitun ulkonäössä tai toiminnassa kelpaa huutelemisen aiheeksi. Kukaan ei kysy, miten valokuvassa näkyvä ”reikä” tekisi kuvan esittämästä henkilöstä kelvottoman Budapestin ylipormestariksi, eikä varsinkaan, mitä järkeä tässä kaikessa on. Aivan niin kuin kukaan ei puutu valtapuolueen propagandan väitteiden järjettömyyteen. Juuri kukaan ei kysy, miksi ihmeessä Brysseli haluaisi täyttää Euroopan ja varsinkin Unkarin rikollisilla ja terroristeilla. Niin joo, koska Soros käskee. Ja miksi Soros näin tekisi? Koska Soros on se James Bond -elokuvien superkonna, joka salaisesta tukikohdastaan käsin tavoittelee maailmanherruutta.

Ihan oikeasti, eikö kukaan voisi pyytää ihmisiä rauhoittumaan, hengittämään syvään ja ihan kaikessa rauhassa itsekseen miettimään, mitä järkeä on propagandassa, joka kohtelee aikuisia ihmisiä kuin kymmenvuotiaita? Ilmeisesti ei voi. Sillä tyhmyys on vihan, rasismin ja muukalaiskammon välttämätön kääntöpuoli: rauhallinen harkinta ja ymmärrys ihmiselämän ja todellisuuden monimutkaisuudesta tekisi simppelin vihapropagandan mahdottomaksi. Toisaalta taas tyhmyys tarjoaa vastapuolelle liian helppoja valemaaleja. Vitsitempausten ja meemien tehtailu esimerkiksi reikäpäisten poliitikkojen reikien täyttämisestä on hauskaa ja terapeuttista, mutta sekin vie osaltaan aikaa, energiaa ja julkisuutta esimerkiksi keskustelulta, jossa voitaisiin oikeasti pohtia, kuka on pätevä Budapestin ylipormestariksi ja miksi.


Fiksut naiset, aivopesty vaalikarja ja muita mielikuvia

kesäkuu 1, 2019

Eurovaalit on nyt koettu, ja kun eri Euroopan maiden tuloksia ja niiden mediakaikua vertaa, tulee taas kerran mieleen Voltairen Candidesta se kohta, jossa taistelun jälkeen kummankin sotivan valtion kuninkaat laulattivat kiitokseksi Te Deumia leirissään, samalla kun Candide päätti lähteä muualle pohdiskelemaan vaikutuksia ja syitä. Itävallassa ollaan samaan aikaan ennennäkemättömässä sisäpoliittisessa tilanteessa: maa on jäänyt vaille laillista hallitusta sen jälkeen, kun Ibiza-skandaalin ravistelemat oikeistopopulistit lähtivät hallituksesta ja jäljelle jääneet oikeistokonservatiivit kaatuivat parlamentin epäluottamuslauseeseen. Onneksi tämmöistäkin tilannetta varten on Itävallan perustuslaissa selvät menettelyohjeet.

Kurier-lehden pilapiirtäjä Michael Pammesberger tiivistää tilanteen: horjuvaa tasavaltaa tuetaan perustuslailla.

Tämän päivän uutisten mukaan liittopresidentti Van der Bellen on nimittänyt väliaikaiseksi liittokansleriksi syyskuussa järjestettäviin ennenaikaisiin vaaleihin saakka Brigitte Bierleinin, joka olisi kohdakkoin jäämässä eläkkeelle perustuslakituomioistuimen puheenjohtajan tehtävästä. 69-vuotiasta Bierleinia kehutaan politiikan joka laidalta äärimmäisen korrektiksi, asialliseksi, älykkääksi, laajakatseiseksi, viileän objektiiviseksi ja puolueettomaksi persoonaksi. (Ja kun kyseessä on nainen, niin Kurier-lehden toimittajan on tietenkin erikseen kommentoitava hänen tyylikkyyttään, oli yllä sitten nyt uutiskuvissa nähty särmä jakkupuku ja ”ekstravagantti” paitapusero näyttävin hörsyläkauluksin tai tuomarinvirkaan kuuluva kärpännahkasomisteinen viitta.) Tässä selvästi alleviivataan laillisuutta ja oikeusvaltiota oikein paksulla tussilla, ja hyvä niin – sen jälkeen, mitä FPÖ-sisäministerin alaisuudessa on jo nähty.

***

Mutta Unkarista piti kirjoittamani, ja eurovaalituloksen taustoista. Itse vaalit eivät valitettavasti tuottaneet yllätystä. Valtapuolue Fidesz jyräsi ja vei hieman yli puolet annetuista äänistä, mikä vallitsevalla vaalijärjestelmällä merkitsee 13 edustajanpaikkaa Unkarin 21:stä, yhtä enemmän kuin tähän asti. Mielenkiintoisempaa on se, että oppositiossa tapahtui täydellinen mullistus. Omassa some- ja mediakuplassani, jossa Fidesz-vastaisuus on käytännöllisesti katsoen rikkumatonta, vaalitulos on nostattanut yllättäviä intohimoja.

Ensinnäkin: tähän asti suurimmat oppositiopuolueet, sosialistinen MSZP ja äärioikeistolainen, viime vuosina turhaan jonkinlaista kansanpuoluehenkistä porvarillistumista yrittänyt Jobbik, romahtivat. Kumpikin menetti kolmesta euroedustajanpaikastaan kaksi. Jobbikille tämä rökäletappio oli jo toinen edellisvuoden parlamenttivaalien jälkeen; tämän rytäkän jälkimainingeissa Jobbikista irronnut radikaalisiipi yritti nyt eurovaaleissa nimellä Mi Hazánk Mozgalom (‘Meidän isänmaamme -liike’), mutta jäi mandaateitta. MSZP:n tappiota puolestaan harmiteltiin myös siksi, että puolueen lista-asettelun takia Brysselistä tipahti sen kanssa vaaliliitossa olleen pienen Párbeszéd Magyarországért (‘Dialogi Unkarin puolesta’) -puolueen Benedek Jávor. Jávor, jonka listan laatijat olivat jättäneet neljännelle sijalle, on ollut viime vuosien aktiivisimpia ja aikaansaavimpia oppositiopoliitikkoja, ärhäkkä korruption vastustaja. Vihreä LMP (Lehet Más a Politika, ‘Politiikka voi olla toisenlaista’), joka ei ole oikein löytänyt asemaansa politiikan kentässä ja josta viime vuosina ovat ovet paukkuen lähteneet monet aktiiviset ja tunnetut nimet, menetti ainoan euroedustajanpaikkansa. Hieman sitä paremmin keräsi ääniä vitsipuolue “Kaksihäntäinen koira”, mutta ei sekään riittävästi.

Sitä vastoin oppositiossa nousi yllättäen kaksi puoluetta, vanha ja uusi. Demokratikus Koalíció, entisen sosialistipääministerin Ferenc Gyurcsányn sosialisteista vuonna 2011 lohkaisema keskusta-vasemmistopuolue, nosti mandaattiensa määrän kahdesta neljään, kärkiehdokkaanaan Gyurcsányn vaimo, oikeustieteilijä Klára Dobrev. Tämä jakoi kansaa. Gyurcsány on kannattajiensa mielestä taitava ja lahjakas poliitikko, ainoa mies, jolla riittää kanttia käydä Viktor Orbánia vastaan, ja Klára-rouva vaikuttaa aikaansaavalta ja fiksulta naiselta. Vastustajiensa silmissä taas Gyurcsány on menneen maailman miehiä, korruptoitunut ja vallanjanoinen kähmijä, jonka tekemät virheet aikoinaan nostivat Orbánin valtaan ja joka ei vieläkään malta jättää politiikkaa nuorempien ja ryvettymättömämpien hoitoon. DK henkilöityy edelleenkin Gyurcsányyn, eikä oman vaimon asettaminen kärkiehdokkaaksi välttämättä korjaa tätä epäkohtaa.

Uutena tulokkaana europarlamenttiin nousi oppositiopuolue Momentum (tai Momentum Mozgalom, ‘Momentum-liike’), joka pari vuotta sitten tuli tunnetuksi ensiksi Budapestin olympiakisahanketta vastustavan kansanäänestysliikkeen järjestäjänä mutta ei vielä viime vuoden parlamenttivaaleissa onnistunut ylittämään äänikynnystä. Momentumin edustajat ovat nuoria ja nuorehkoja, länteen ja Eurooppaan katsovia aktivisteja, ja Brysseliin lähtee heistä kaksi kolmekymppistä naista: Katalin Cseh, yksi perustajajäsenistä, siviiliammatiltaan gynekologi, sekä puolueen varapuheenjohtaja, sosiologi Anna Júlia Donáth. Momentum on lyhyen olemassaolonsa aikana nostattanut sekä suuria toiveita että suurta pettymystä, sen aatteelliset tavoitteet ovat epämääräiset, mutta poliittisesti se sijoittuu keskustaan ja Euroopan parlamentissa liberaali-demokraattisen ALDEn joukkoihin.

Mérce-sivustolla sosiologi ja taloustieteilijä Zoltán Pogátsa tiivistää eurovaalien tulokset Unkarin kannalta neljään arvoon: uskottavuus (vanhojen naamojen vaihtaminen uusiin auttaa, myös DK:n tapauksessa), vasemmistolaisuus (DK:n ohjelmassa palattiin selvästi vanhoihin kunnon työväenliikkeen arvoihin), Eurooppa (vastapainona äärikansallismielisyydelle) – ja naiset:

Fidesz-puolueen luomassa testosteroninhuuruisessa kapakkailmapiirissä Dobrevin, Csehin ja Donáthin miellyttävä älykkyys, hienovarainen naisellisuus ja sympaattinen järkiperäisyys tekee paljon paremman vaikutuksen kuin [LMP:tä edustaneen journalisti-mediapersoona Róbert] Puzsérin aggressiivinen, olkoonkin että paljonpuhuva öyhötys.

 Index-uutissivuston analyysin mukaan oppositiopuolueiden kannatusten mullistuminen näkyy etenkin itäisen Unkarin keskiosissa mutta jossain määrin maan muissakin osissa: siellä, missä MSZP ja Jobbik menettivät runsaasti kannattajia, myös DK ja Momentum voimistuivat selvästi. Mutta analysoi tätä miten analysoi, selvää on, että ylivoimaisesti parhaiten onnistui edelleenkin kansaa mobilisoimaan valtapuolue Fidesz. Tähän on monia syitä.

Ensinnäkin Fidesz-puolueella on yhä jonkinlaisella uskonnollisella varmuudella puoluekannastaan kiinni pitäviä äänestäjiä, niitä, jotka aidosti ja vilpittömästi ovat vakuuttuneita siitä, että Viktor Orbán ja Fidesz ovat Unkarille tarjolla olevista vaihtoehdoista paras. Tätä väkeä, jota toisissa kuplissa haukutaan ”aivopestyksi lammaslaumaksi”, ”Suolahapposetiä” ja strategista käsilaukkua heiluttavia aggressiivisia mummoja, ei luultavasti ole läheskään niin paljoa kuin äänten jakautumisesta voisi päätellä, mutta mitä alhaisemmaksi jää äänestysprosentti, sen enemmän voi saavuttaa pienelläkin kannattajakunnalla, jos sen saa hyvin mobilisoitua äänestämään. Tämänkertaisissa europarlamenttivaaleissa unkarilaisista äänesti 43,48 %.

Joltinenkin osa äänistä tuli myös rajantakaisilta unkarilaisilta, joille Orbánin hallitus on avokätisesti jaellut Unkarin passeja ja äänioikeuksia ja joista ainakin jotkut, koettuaan kotimaassaan etnistä syrjintää, ovat vastaanottavaisia 1800-luvun henkiselle romanttiselle unkarilaismielisyydelle. Emämaan vallanpitäjät tukevat avokätisesti ja monin tavoin rajantakaisia unkarilaisvähemmistöjä, ja myös äänestäminen Unkarin vaaleissa sujuu vanhoihin unkarilaisvähemmistöihin kuuluvina kansalaisuuden saaneilta kätevästi kirjeellä. Kuten jo vuoden 2018 vaalien alla huomautettiin, ulkounkarilaisille, jotka eivät ole koskaan asuneet Unkarissa, äänestäminen on tehty paljon helpommaksi kuin niille tuhansille, jotka viime vuosien aikana ovat muuttaneet Unkarista ulkomaille. Kaiken lisäksi viimesyksyisellä lainmuutoksella Unkari antoi äänioikeuden eurovaaleissa myös niille etnisyyden perusteella Unkarin kansalaisuuden saaneille, jotka eivät asu eivätkä maksa veroja EU:n alueella, siis etenkin Ukrainan ja Serbian unkarilaisille. 

Index-sivuston mukaan näissä vaaleissa yli 115 000 postiäänestykseen rekisteröityneestä unkarilaisesta äänioikeutetusta, joilla ei ole virallista asuinpaikkaa Unkarissa tai EU:ssa, valtakoalition (Fidesz-KDNP) vaaliliittoa äänesti kirjeitse 55 287, kun taas muiden puolueiden äänisaaliit jäivät muutamaan sataan (eniten ääniä, 553, keräsi Momentum). Toisin sanoen EU:n ulkopuolisista vähemmistöunkarilaisista [hups, korjaan:] äänestäjiksi rekisteröityneistä EU:n ulkopuolella asuvista vähemmistöunkarilaisista eurovaaleissa postiäänesti noin puolet, ja näistä lähes kaikki Fidesztä. Muitakin merkillisyyksiä nähtiin. Riippumattomassa mediassa liikkui esimerkiksi tietoja siitä, että Ukrainan rajalle oli sattumalta juuri vaalipäivänä komennettu lisää valvontaviranomaisia rajanylityksen nopeuttamiseksi. Virallisen tiedonannon mukaan kyseessä oli kokeilu, jolla testataan rajavalvonnan tehostamista, mutta epäluuloisemmat arvelevat yleisesti, että Ukrainan puolelta ostettua vaalikarjaa on kuljetettu bussikaupalla Unkariin äänestämään. (Näin semminkin kun Itä-Unkarin kylissä, kuten jo aiemmin on paljastettu, asuu paperilla jopa tuhansittain ukrainalaisia ”kuolleita sieluja”, jotka käyvät Unkarissa vain nostamassa unkarilaista eläkettä – ja äänestämässä.)

Mutta ennen kaikkea Fidesz-puolueen menestys perustuu siihen, että monin paikoin ja monille ryhmille mitään monipuoluedemokratiaa ei ole olemassakaan. Hallituksen käsissä on mediasta suurin osa, ja nimenomaan ne, jotka eivät lue lehtiä eivätkä seuraa kriittisiä verkkosivustoja vaan katselevat ja kuuntelevat yleisradioyhtiölle tai valtion mediamonopolikeskittymään kuuluvia tv- ja radiokanavia, elävät käytännössä jatkuvassa Fidesz-puolueen propagandakylvyssä: Unkarissa on kaikki hyvin ja muuttuu aina vain paremmaksi, meitä uhkaa vain ilkeän Sorosin masinoima maahanmuutto, ja siltä meitä pystyy suojelemaan vain Viktor Orbán.

444.hu-sivuston toimittaja kävi köyhän Borsodin alueen kylissä koillisessa Unkarissa kyselemässä paikallisilta – silmin nähden rutiköyhiltä ihmisiltä, joista monet vaikuttavat olevan romaneja – keitä he ovat äänestäneet. Video (“Minä äänestin sitä Fidesztä, eikö sitä pitänyt?”), joka nyt on saatavissa myös englanniksi tekstitettynä, kannattaa katsella.

Monissa näistä kylistä reilusti yli 90 prosenttia väestöstä äänesti Fidesztä. Jotkut sanovat suoraan, että eivät edes tiedä muita puolueita olevan olemassa, tai kertovat avoimesti, että heille on maksettu äänestämisestä. Monet näköjään uskovat, että ”migranttien” murhanhimoiset laumat ovat jo odottamassa vaalitulosta, että pääsisivät vyörymään Unkariin. Videon lopulla haastateltu nuori nainen kuitenkin väläyttää vaikuttavaa empatiakykyä: ihmisiähän ne migrantitkin ovat, niin kuin mekin, ja miten kävisi, jos Unkari olisi samassa tilanteessa kuin Eurooppaan tulevien pakolaisten kotimaat?

Riippumattomassa mediassa tämä on ollut esillä jo vuosikaudet: köyhimpien alueiden väestö on aivopestyä vaalikarjaa, puoliksi lukutaidotonta ja maailman asioista mitään tietämätöntä väkeä, jonka arkielämää leimaa täydellinen riippuvuus paikallistason päättäjistä kuten kunkin tuppukylän pormestarista, tämän jakamista avustuksista ja työllistämistöistä. Sen perusteella, mitä Unkarin ns. syväköyhyydessä elävän väestön arjesta tiedetään, tämä ajatus tuntuu uskottavalta. Köyhyys seurannaisilmiöineen (alkoholi ja huumeet, väkivalta, aliravitsemus) vie ihmisiltä kyvyn valistua, sivistää itseään ja pyrkiä parempaan, ja se luo myös alakulttuureja, joiden myrkyllisestä imusta on vaikea irrottautua.

”Mustalaiset, jotka myyvät äänensä säkillisestä perunoita”, ovat unkarilaisessa mediakuplassani usein toistuva aihe. Aivan näin yksinkertainen ei asia kuitenkaan ole. Vertailukohtana 444.hu:n šokkivideolle kannattaa lukea Átlátszó-sivustolla ilmestynyt Eszter Katusin reportaasi toisesta köyhästä kylästä. Alsószentmárton Unkarin etelärajalla on käytännössä sataprosenttisesti romanien asuttama kylä, jossa yli viidennes asukkaista on työttömiä ja loputkin elävät paljolti satunnaisten, surkeasti palkattujen pätkätöiden varassa – mutta sen äänestystulos ei ollenkaan vastaa kliseistä kuvaa siitä, miten köyhälistöä pelottelemalla ja lahjomalla paimennetaan uurnille.

Alsószentmártonissa äänet jakautuivat samoin kuin monissa suurissa kaupungeissa. Fidesz keräsi tosin selvän enemmistön, mutta sen rinnalla näkyviä ääniosuuksia saivat DK ja Momentum, joista stereotypioiden mukaisten syrjäseudun ihmisten ei pitäisi tietää mitään. Olennaisempaa on kuitenkin se, että äänestysprosentti on hyvin alhainen, reilusti alle kahdenkymmenen, ja viime vuosina kiinnostus äänestämiseen on jatkuvasti laskenut. Siihen, että kylän yli 800 äänioikeutetusta vain 144 vaivautui uurnille, oli käytännönkin syitä: monet olivat kiireisissä herneenkorjuutöissä lähistön viljelmillä, monissa perheissä vietettiin lasten ensimmäistä ehtoollisjuhlaa, mikä perinteitä noudattaville katolilaisille on merkittävä tapaus. Monet Katusin haastattelemista kuitenkin sanoivat suoraan, että eivät luota yhteenkään puolueeseen.

Valtapuolue Fidesz lupaa suuria, mutta monet perheelliset alsószentmártonilaiset kyllä ymmärtävät, että esimerkiksi puolueen perhepolitiikka ei yritäkään tukea köyhiä perheitä vaan tähtää porvarillisen keskiluokan vahvistamiseen. Verohelpotuksista ja edullisista asunto- ja autolainoista, joita suurille perheille luvataan, eivät köyhät hyödy mitenkään. Myöskään Fidekszen aggressiivinen maahanmuuttokriittisyys ei välttämättä pure huono-osaisiin, vaan Katusin haastattelemista monet suhtautuvat pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin yllättävän empaattisesti. Ylipäätään alsószentmártonilaiset epäilevät kaikkia puolueita, myös siksi, että puolueet eivät tunnu olevan kiinnostuneita heidän elämästään. Itse asiassa Momentum oli ainoa, joka lähetti vaalien alla edustajansa paikalle, ja tämä näkyikin vaalituloksessa heti.

Haastateltuja myös harmitti se kliseinen kuva, jota 444.hu:n video ja sentapaiset tuotteet levittävät. Näin kertoi Katusille paikallinen nainen:

Aikoinaan ne [haastattelijalle ei selvinnyt, kenestä oli kyse] halusivat kuvata täälläkin semmoisen videon, minultakin kysyttiin, mutta en ruvennut puheisiin niiden kanssa. Kukaan muu ei halunnut vastata niille (ei kukaan täysijärkinen semmoista tee), vain yksi hullu juoppo nainen, jolle kaikki kylässä nauroivat. Sitten se video lähti leviämään ja kaikki luulivat, että kaikki Alsószentmártonissa ovat semmoisia. Se oli tosi noloa ja nöyryyttävää, siinä sai hävetä naama punaisena [haastateltava peittää kasvot kämmenellään]. Se harmitti kaikkia, ei me enää olla sellaisia kuin ennemmin. Päätetään asioista paljon tietoisemmin, ei enää ole niin, että jotkut tulevat tänne ja pistävät juhlat pystyyn ja sitten sanovat, ketä meidän pitää äänestää.

Mitä opimme tästä? Kliseisiin ja stereotypioihin, tosipohjaisiinkaan, ei voi koskaan täysin luottaa. Ihmiset ja heidän ajatuksensa kannattaa aina ottaa vakavasti. Unkarin oppositiopuolueita ei tähän asti ole kaatanut vain keskinäinen kinastelu vaan myös kansan ja sen todellisten huolien halveksiminen, ja samanlaiseen ylimielisyyteen saattaisi ehkä joskus katketa Fidesz-puolueenkin voittokulku.


Olipa viikonloppu!

Toukokuu 20, 2019

Huh huh.

Itävallassa on nähty sopivasti eurovaalien alla melkoinen poliittinen näytelmä. Pienemmän hallituspuolueen pitkä ”yksittäistapausten” eli lain ja poliittisen moraalin rajoja koetelleiden möläytysten ja lipsahdusten sarja (tai paremminkin perinteisen oikeistopopulismin ikiliikkujan pyöritys) päättyi edellisessä postauksessani kuvailtujen ns. Ibiza-videoiden julkituloon. ”Perusitävaltalaisten” eli Vapauspuolue FPÖ:n johtaja, varaliittokansleri HC Strache sekä parlamenttiryhmänjohtaja Johann Gudenus olivat kesällä 2017 astelleet iloisesti suoraan piilokamera-ansaan ja puhuneet siellä läpiä päähänsä. Asiaan oli osuutta sekä alkoholilla että testosteronilla. (Jossakin kohtaa näissä tallenteissa ilmeisesti kuuluu, miten Strache kuiskaa venäläisen oligarkin sukulaisena esiintyneestä naisesta Gudenukselle: Bist du deppert, die ist scharf!, eli vapaasti suomentaen “on muuten helkkarin kuuma kissa!”)

ibiza

Pysäytyskuva kohuvideosta. Strache (edessä) polttaa ketjussa, takana istuvat Gudenus ja hänen serbialainen vaimonsa, kutsujen emäntä istuu edessä selin katsojaan, useimmissa kuvissa häntä ei näy laisinkaan. Pöydällä näkyy kaikenlaisia virvokkeita, Strache itse on kertonut tunnelman olleen ”kosteanhilpeä” (feuchtfröhlich). Joissain kuvissa pöydällä näkyy myös jotakin, mitä on tulkittu valkoiseksi viivaksi…

Hunaja-ansan virittäjää ei vieläkään tiedetä. Aineiston arvioineet ja julkaisseet saksalaiset lehdet Süddeutsche Zeitung ja Der Spiegel eivät tietenkään paljasta lähdettä, mutta spekulaatioissa on mainittu muun muassa aktionisti-taiteilijaryhmä Zentrum für politische Schönheit ‘Poliittisen kauneuden keskus’. Tiedossa ei myöskään ole, miksi videoaineisto julkistettiin vasta nyt – oliko jokin taho ensin suunnitellut kiristävänsä Strachea (tai jopa kiristänytkin) ja vasta myöhemmin päättänyt vuotaa videon julkisuuteen? Joka tapauksessa Strache ja Gudenus puhuivat itsensä pussiin, antoivat ymmärtää olevansa valmiita lahjontaan, rahanpesuun ja – vuoden 2017 parlamenttivaalien alla – äänestäjien manipulointiin sekä havittelevansa median herruutta Unkarin Orbánin malliin. Strache myös möläytteli varsin rankkoja väitteitä sosiaalidemokraattien silloisesta johtajasta Christian Kernistä (”alaikäisten kanssa Kapkaupungissa”) sekä nykyisestä hallituskumppanistaan, konservatiivipuolue ÖVP:n johtajasta, liittokansleri Sebastian Kurzista (”seksiorgioita takahuoneessa”).

Videon sisältö ei yllätä vähääkään, mutta siitä kyllä yllätyin, miten nopeasti tapahtumat sitten etenivät. Ensin varaliittokansleri Strache ilmoitti eroavansa välittömästi ja siirtävänsä puoluejohtajan tehtävät varamiehelleen, taannoisissa presidentinvaaleissa hyväksi kakkoseksi nousseelle ministeri Norbert Hoferille. Sitten odoteltiin muutaman tunnin ajan, mitä tekisi Schweigekanzler [‘vaikeneva liittokansleri’] Kurz, joka monien mielestä liian usein on väistänyt vastuutaan ja jättänyt reagoimatta tähänastisiin ”yksittäistapauksiin”. Sikäli kuin sisäministeri Kicklin Facebook-postaukseen on uskominen, näiden iltapäivän tuntien aikana Kurz ja Hofer väänsivät kättä siitä, jatkuisiko ÖVP:n ja FPÖ:n hallitusyhteistyö, ja avainkysymyksenä oli sisäministeriö. ÖVP halusi sisäministerin postin itselleen, Kickl olisi siirretty johonkin toiseen ministeriöön, mutta tätä ”lehmänkauppaa”, näin Kickl, FPÖ ei hyväksynyt. Siispä Kurz päätti kaataa koalition. Uudet vaalit järjestetään mahdollisimman pian, mikä tarkoittanee syyskuun alkua, elokuussahan kaikki itävaltalaiset ovat lomilla. Strachen liikuttavan anteeksipyyntö- ja jäähyväispuheen jälkeen myös Johann Gudenus on ilmoittanut sekä eroavansa FPÖ:stä että luopuvansa kansanedustajanpaikastaan.

HC Strachen poliittinen ura näyttäisi siis olevan lopussa. Viikonlopun aikana Itävallan mediaan ilmestyi jo poliittisia muistokirjoituksia nykyisistä puoluejohtajista pitkäaikaisimmalle. Erityisesti suosittelen saksantaitoisille uutistoimittaja Armin Wolfin, myös FPÖ:n poliitikkojen tiukan vahtikoiran, blogia. Wolf tapasi Strachen ensi kertaa jo vuonna 2005, kun Jörg Haider oli lähtenyt hajonneesta FPÖ:stä omille teilleen oman ”sinisen tulevaisuutensa” BZÖ:n (Bündnis Zukunft Österreich) kanssa – jonka sirpaleista sitten Haiderin kuoltua merkittävin osa palasi FPÖ:n helmoihin. Jäljelle jääneen FPÖ:n johtoon oli noussut vielä nuori ja timmi Strache. Wolf kertoo taustatutkimuksia tehdessään hämmästelleensä, miten hienosti Strache kotisivullaan kuvaili lempikirjaansa, kiistellyn saksalaisen oikeistokansallismielisen ajattelijan Ernst Jüngerin teosta Der Waldgang. Raskaslukuinen kirja ja taitavasti kirjoitettu analyysi eivät oikein sopineet kuvaan – Strache, siviiliammatiltaan hammasteknikko, ei ole älykkö eikä lukumiehiä, hänellä ei ole edes ylioppilastutkintoa. Nopea nettihaku paljasti Wolfille, että teksti oli itse asiassa erään Itävallan äärioikeistopiireissä tunnetun journalistin kynästä, ja tämän hän myös haastattelussa heitti Strachelle päin naamaa. Plagiointisyytökset saivat Strachen ensin raivostumaan ja kiistämään kaiken, sitten selittelemään ja lopuksi syyttelemään Wolfia epäreilusta pelistä.

Sama kuvio, näin Wolf, on toistunut sittemminkin. Strache käyttäytyy kuin mahtaileva teinipoika.

Hänellä on kohtalokas taipumus huomattavan epäkypsiin virhesuorituksiin sekä arveluttavan alikehittynyt arviointikyky. Ja aina jäädessään kiinni hän turvautuu mitä mielikuvituksellisimpiin ”selityksiin”.

Tälle Wolfilla on sumeilemattoman keittiöpsykologinen selitys. Vaatimattomissa oloissa kasvanut työtätekevän yksinhuoltajaäidin poika (Strachen isä hylkäsi perheensä pojan ollessa kolmivuotias) on koko ikänsä kärsinyt jonkinlaisesta alemmuuden tai ulkopuolisuuden tunteesta ja etsinyt hyväksyntää, symbolista perhepiiriä ja isähahmoa. Nämä löytyivät ensin kouluaikojen urheiluharrastuksista, sitten uusnatsien taisteluharjoitusleireiltä (joita Strache on myöhemmin vähätellyt pojannulikoiden ”värikuula-ammunnaksi”) sekä iltakouluaikoihin koululaisten Burschenschaftista, jossa Strachekin pääsi miekkailun ja Suur-Saksa-romantiikan makuun. Tämän tiukan, poikien pukuhuoneen hieltä haisevan toveruushengen Strache toi myös johtamaansa FPÖ:hön. Lähipiiri arvosti hänen sitoutuneisuuttaan, uskollisuuttaan ja solidaarisuuttaan. Sitkeällä uurastuksella Strache nosti FPÖ:n jälleen Haiderin ja tämän ”opportunististen” toverien jälkeensä jättämistä raunioista, mutta silti suuri osa poliittista establishmenttia nyrpisteli nenäänsä hänen kovaotteiselle ja rahvaanomaisuutta kaihtamattomalle linjalleen.

Poliittinen eristys päättyi ”turkoosi-sinisen” hallituskoalition syntyyn joulukuussa 2017. Strachesta tuli varaliittokansleri, joka Wolfin mukaan nautti liikuttavan vilpittömästi uudesta valta-asemastaan. Keltalehti Kronen Zeitungin etusivuilla paistatteleva Strache oli nyt yllättävän kompromissivalmis, suostui nyt odottamattoman auliisti pyytelemään anteeksi ja ottamaan etäisyyttä aina ”yksittäistapausten” iskiessä, avoimesti tuomitsemaan natsismin perinnön ja sanoutumaan siitä irti. Kenttäväen kovalinjaisemmat syvät rivit alkoivat hermostua ja ilmaista tyytymättömyyttään liian sisäsiistiksi muuttuneeseen Stracheen. Ilmeisesti tähän Strache reagoi äskettäin käyttämällä Kronen Zeitungin haastattelussa sanaa Bevölkerungsaustausch, ‘väestönvaihto’ – tämä kohua nostattanut ilmaus kuuluu äärioikeiston kielenkäyttöön ja viittaa salaliittoteoriaan, jonka mukaan jotkut pahikset suunnittelevat Euroopan valkoihoisen kristityn väestön ”korvaamista” mustanpuhuvilla muslimeilla. Sana oli tarkoitettu signaaliksi omille kannattajille: ollos huoleton, poikas valveill’ on!

Keskelle tätä kriisinpoikasta tömähti sitten Ibiza-videoskandaali. Hetken ajan Strache väläytti aikuista ja vastuuntuntoista puolta itsestään; jäähyväispuhe oli vilpittömän anteeksipyytävä, kyynelsilmäinen anteeksipyyntö vaimolle suorastaan liikuttava. (Viisikymppinen Strache on toista kertaa naimisissa ja vuodenvaihteessa syntyneen pikkupojan ”nuori” isä.) ”Järkiintyminen” ei kuitenkaan kestänyt kauaa. FPÖ:n sisällä kuulemma jo pohdiskellaan, voisiko Strache kuitenkin jäädä Wienin FPÖ:n johtoon. Ja rakkaalla, puolueen sisäisessä viestinnässä tärkeää osaa esittävällä Facebook-seinällään Strache sitten vain puolitoista vuorokautta eronsa jälkeen julistaa, käyttäen Kurt Waldheimin presidentinvaalikampanjassaan tunnetuksi tekemää uhmakasta iskulausetta: ”No nyt sitä vasta!”

Nyt on edessä sen pohdiskelu, ketkä FPÖ:n ministerit poistetaan välittömästi palleiltaan, ja erityisesti polttopisteessä on sisäministeri Kickl, FPÖ:n pitkäaikainen kampanja-aivo ja spindoctor, jonka eroa on säännöllisin mielenosoituksinkin vaadittu jo pitkään. ÖVP ilmeisesti vaatii Kicklin eroa, FPÖ taas uhkaa edelleenkin, että siinä tapauksessa lähtevät kaikki.

Perusitävaltalaisten sekoilun ja siitä seuraavien välienselvittelyjen varjoon uhkaa jäädä liittokansleri Kurzin rooli. Politiikan ihmepoika Kurz nosti pari vuotta sitten henkilökohtaisella viehätysvoimallaan ja unelmavävyn olemuksellaan ukkoutuvan ja kannatuskriisissä rämpivän ÖVP:n takaisin gallupien kärkeen, ohi sitä ennen johdossa porskuttaneen FPÖ:n, ja voi siten esiintyä tavallaan demokratian ja poliittisen kunniallisuuden pelastajana. (Niin, ehkä tämä tosiaankin on niin raadollista: Strache oli pitkään puoluejohtajista ”se ainoa, joka ei ole vanha ja ruma”, pari vuotta sitten tämän manttelin peri Kurz, samaan aikaan kun Strache tunnollisesta salilla ja solariumissa käymisestään huolimatta alkoi vanheta, plösähtää ja käyttää silmälaseja.) Mutta ÖVP:n johtoon noustessaan Kurz teki samalla kansleriudestaan henkilökohtaisen projektin, ja kriitikkojen mukaan myös hänen koalition kaatumisen yhteydessä pitämänsä puhe on pelkkää ”minä, minä, minää”.

Saksantaitoisille suosittelen Falter-lehden julkaisemaa Natascha Stroblin analyysia Kurzin puheesta. Se oli nimittäin varsin ovelasti rakennettu. Kurz asettuu ensin meidän tavallisten pöyristyneiden kansalaisten joukkoon hämmästelemään tätä FPÖ:n meininkiä ja koko järkyttävää tilannetta – vaikka itse asiassa hänen on täytynyt tietää kypsymässä olevasta katastrofista jo hieman pitempään, ja hän on myös hieman kryptisesti todennut, että ”se, että on epäselvää, miten hallituskelpoisia FPÖ:n toimijat ovat, on aina ollut selvää”. (Siis: Kurz on aina tiennyt, että populisteista ei ole hallitusvastuuta kantamaan, mutta tärkeämpää oli itse päästä kansleriksi.) Sitten alkaa sympatiankeruu ja nostalgianheruttelu: tämän hallituskoalition käynnistyessä oli kaikki hyvin, kammottava ÖVP:n ja demarien suurten koalitioiden jämähtäneisyyden aika oli lopultakin ohi, ja se oli tietenkin Kurzin ansiota. Samalla Kurz kaivaa esille ns. Silberstein-jutun eli edellisten parlamenttivaalien alla sosiaalidemokraattien (SPÖ) mainetta tahranneen yhteistyön likaisten vaalitemppujen asiantuntijan kanssa. Toisin sanoen: kaikki muut puolueet ovat pahoja, vain hohtavahaarniskainen Kurz edustaa ”politiikan” sijasta ”kansan” puolella olevaa hyvää voimaa. Lopuksi kerätään myötätuntopisteitä Kurz paralle, joka on koko ajan kärsinyt tämän itse asiassa kelvottoman hallituskumppanin rinnalla yhteiskuntarauhan ja vakauden nimissä, kunnes oli pakko todeta, että liika on liikaa, ja tehdä kipeä päätös. Yhyy.

Vasemmistoliberaalin Frankfurter Rundschaun palstoilla Stephan Hebel tiivistää: Kurz edustaa oikeistopopulismin ”porvarillista” versiota. Siihen kuuluu johtajakultin rakentaminen – tämä vahva, puhdas mies tietää parhaiten, mitä tarvitaan – demokraattisen vuoropuhelun sijasta. Ja tältä kannalta selvää on myös, että toista kukkoa ei populismin tunkiolle mahdu. Kurzin päämääränä on ollut tehdä samat asiat kuin Strache – kerätä naiiveimman äänestäjäkunnan suosiota tiukalla maahanmuuttopolitiikalla ja samalla kyykyttää köyhiä – mutta sivistyneesti, euroooppalaisesti ja täydellisen sisäsiististi, ilman natsirasitteita, avorasistista öyhötystä, Putinin nuoleskelua tai yksityiselämän sekoiluja. Toistaiseksi tämä näyttää toimineen hyvin. Vaarana on, väittää Hebel, että tällä tavalla populismi valtaa ja mädättää myös politiikan maltillisen keskustan.

***

Lopuksi vielä kurkistus itärajan taakse. Ibiza-videoskandaalin tultua julki Unkarissa hallituksen käsissä olevalta medialta kesti jonkin aikaa reagoida siihen, mitä ”lankomiesten” (sógorok on termi, jota unkarilaiset mielellään käyttävät itävaltalaisista) maassa oli tapahtunut. Hallituksen kaatumisesta ja ennenaikaisista vaaleista uutisoitiin niukasti, toki antaen tilaa Strachen syytöksille poliittisesta ajojahdista. Valtion yleisradioyhtiön uutissivusto hirado.hu muistuttaa, että kaikesta huolimatta FPÖ ei ole menettänyt kansansuosiotaan tykkänään vaan tuoreimpien mittausten mukaan vain (!) 5 prosenttiyksikköä kannatuksestaan. Hallituksen propagandatuutiksi muuttunut Origo-sivusto puolestaan tietää (viitaten yllä mainittuun sisäministeri Kicklin Facebook-kirjoitukseen, jonka unkarinnos julkaistiin Mandiner-sivustolla), että kaiken takana ovat ”maahanmuuttomieliset”, joita Kicklin ja FPÖ:n tiukka maahanmuuttovastainen linja ei miellyttänyt… Riippumattomassa unkarilaismediassa ja somessa sitä vastoin on vallinnut kitkeränriemukas tunnelma. Kitkerän siksi, että vahingoniloa Itävallan populistien mahalaskun johdosta on värittänyt kateellinen itsesääli: ”noinhan se menee sivistyneissä demokraattisissa maissa, vaan toisin on meillä”.

Yksi Unkari-aspekti tähän Ibiza-skandaaliin liittyy. Kohuvideolla Strache sanoo suoraan haluavansa muuttaa Itävallan mediamaiseman Orbánin mallin mukaiseksi, ja toisessa yhteydessä hän mainitsee mahdollisena sijoittaja-yhteistyökumppanina itävaltalaisen liikemiehen Heinrich Pecinan, “joka 15 viime vuoden aikana on ostanut kaikki Unkarin lehdet ja hoidellut ne Orbánin käsiin”. Pecinan nimi oli todellakin esillä viimeksi näyttävästi syksyllä 2016, jolloin hänen avustuksellaan hoidettiin viimeisen merkittävän riippumattoman päivälehden Népszabadságin lakkauttaminen. Mitäpä kommentoi Orbán tähän, että hänen nimensä vedetään mukaan naapurimaan hallitusta heiluttavaan skandaaliin? Ei mitään. Näin ilmoitti lehdistölle hänen tiedottajansa Bertalan Havasi (eikä kai tässä yhteydessä tarvinne muistuttaa siitä kleptokratia-bisnesverkostosta, joka Orbánin ympärillä pyörii):

Pidämme varaliittokansleri Strachen eroa Itävallan sisäisenä asiana, eikä hallitus halua kommentoida sitä. Olemme myös useampaan otteeseen tehneet selväksi, että Unkarin hallitus ei puutu liike-elämän asioihin, ei siten myöskään median omistajien päätöksiin.

 


Natsahtelua ja trumputusta

Toukokuu 18, 2019

Kuka tietää, mikä tämä on?

 

Se on vanhan germaanisen riimuaakkoston (ns. vanhemman Futharkin) merkki, muun muassa kreikkalaisen omega-kirjaimen sukulainen (kaikki aakkoskirjaimistothan palautuvat samaan foinikialaisten keksintöön), joka tunnetaan nimellä odal tai othala. Riimukirjaimen nimi viittaa etymologisesti ’perintöön’ tai ’polveutumiseen’, ja natsit – jotka muutenkin tarttuivat luovalla innolla kaikenlaiseen muinaispohjoismaiseen ja muinaisgermaaniseen mytologiaan – käyttivät sitä tämän mukaisissa yhteyksissä, esimerkiksi Hitler-Jugendin sekä ”Rotu- ja asutusviraston” (Rasse- und Siedlungshauptamt; tämä laitos huolehti muun muassa SS-miesten ja heidän avioliittojensa rotupuhtauden valvonnasta) tunnuksissa. (Ainakin Saksassa näiden tunnusten käyttö on, monien muiden natsisymbolien tapaan, erityisellä lailla nimenomaisesti kielletty.)

Uusnatsipiireissä Odal-riimu on suosittu kuva-aihe. Itävallassa sitä käyttää teostensa signeeraamiseen taiteilija Manfred “Odin” Wiesinger, selittäen, että kyseessä on vain hänen nimikirjaimiinsa OW perustuva graafinen sommitelma… Tämä herra Wiesinger on viime päivät ollut Itävallan uutisotsikoissa merkillisen kulttuuripoliittisen väännön yhteydessä. Kolme vuotta sitten hän tuli Itävallan presidentinvaalien yhteydessä tunnetuksi oikeistopopulistisen FPÖ:n presidenttiehdokkaan Norbert Hoferin lempitaiteilijana, nyt FPÖ ehdotti häntä jäseneksi Ylä-Itävallan osavaltion kulttuurilautakuntaan (Landeskulturbeirat), jonka tehtävänä on erityisesti huolehtia osavaltion lakisääteisistä taidehankinnoista. Perusitävaltalaisten piirien ulkopuolella tästä ei olla lainkaan innoissaan. Ei myöskään siitä, että Ylä-Itävallan osavaltion taidekokoelmiin on ostettu kaksi Wiesingerin teosta – pienimuotoisia, musiikki- ja soitinaiheisia kuvia ns. Mozart-sarjasta – ja kaiken lisäksi vähän niin kuin tuttavankauppaa ja takaoven kautta, ilman virallista lautakunnan suositusta.

Manfred Wiesingerin taiteilijanimi Odin juontuu hänen Burschenschaft-taustastaan. Burschenschaftit, tai ainakin niiden tunnetuin tyyppi (on olemassa myös maltillisempia, taistelemattomia ja poliittisiin äärimeininkeihin etäisyyttä ottavia Burschenschafteja), ovat, tuota, kansallismielisiä opiskelijajärjestöjä. Niiden perinteisiin kuuluu kaljanjuontia, koppalakkiunivormuja ja eräänlaista miekkailua, jossa asiaan kuuluu kasvoihin haavoittuminen: kaksintaisteluarvet (Schmiss) poskissa ovat kunnia-asia. ”Kansallismielisyys” puolestaan on romanttista saksalais-kansallismielisyyttä, joka edustaa sitä samaa perinnettä, mistä natsismikin nousi, ja toisinaan edelleenkin flirttailee varsin avoimen uusnatsismin kanssa. Burschenschaft-taustainen akateeminen äärioikeisto pitää nykyään valtaa myös Itävallan FPÖ:ssä.

”Odin” Wiesingerin tuotanto on rehellistä näköistaidetta, täysin vailla postmodernia tekotaiteellista ”rappiota”, ja vie katsojansa suoraan Kolmannen valtakunnan esteettisten ihanteiden maailmaan. Hän on maalannut muotokuvia, maisema- ja kukka-aiheita (tietenkin ruiskukkia), mutta myös germaanisen mytologian hahmoja sekä fantasiakuvia kauniista arjalaisista lapsista ja naisista…

”Saksalaisuuden kukoistuksen ja sen rakastettavan olemuksen puolesta.”

… sekä jykeväleukaisia saksalaisia sotilaita ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikaisissa univormuissa. Uusnatsien kuvioissa Odin on tunnettu hahmo, hänen kuvituksiaan ilmestyy äärioikeistolaisissa julkaisuissa, ja Linzissä järjestettyyn äärioikeistolaisten ”Euroopan puolustajien” kongressiin hän maalasi kuvasarjan nimeltä Endsieg, ‘Lopullinen voitto’. Hänen tuotantoaan markkinoidaan yksityisten kanavien kautta sekä italialaisessa ”Thule”-galleriassa, joka tunnetaan natsiaiheisten koriste- ja muistoesineiden markkinapaikkana – Italiassa tätä koskeva lainsäädäntö on paljon löyhempää kuin Saksassa ja Itävallassa, missä natsisymboliikasta todellakin on säädetty yksityiskohtaiset kieltolait. Monien aatetoveriensa tapaan Odin on aktiivinen sosiaalisessa mediassa, ja hänen näppäimistöltään rapsahtelee varsin tymäkkää tekstiä. Tällä hetkellä esimerkiksi päivitellään hänen möläytystään Wienin kuvataideakatemian rehtorista Eva Blimlingeristä: “ruma, tyhmä lihakimpale” (hässliches und dummes Stück Fleisch).

Mutta taide sikseen, sillä FPÖ:n hallitustaivalta reunustaneet ”yksittäistapaukset” ovat juur’ikään huipentuneet oikein kunnon skandaaliin. Saksalaiset lehdet Süddeutsche Zeitung ja Der Spiegel saivat äskettäin haltuunsa video- ja äänitallenteita, joiden aitous on nyt tarkistettu ja sisältö analysoitu. Ne ovat peräisin Ibizalta, jonkun varakkaan henkilön hulppeassa huvilassa heinäkuussa 2017, Itävallan parlamenttivaalien alla järjestetystä tapaamisesta, johon osallistuivat FPÖ:n johtaja HC Strache, FPÖ:n parlamenttiryhmän johtaja Johann Gudenus vaimoineen, joku saksaa puhuva mies sekä nainen, joka puhuu videolla englantia ja venäjää. (Gudenuksella on tunnetusti hyvät Venäjä-suhteet; hän on opiskellut Venäjällä, puhuu kieltä sujuvasti ja on vieraillut Krimin valtauksen jälkeisen kansanäänestyksen ”demokraattisuutta” valvomassa.) Nainen kertoo olevansa Aljona Makarova, Putinin lähipiiriin kuuluvan venäläisen oligarkin sukulaistyttö, joka aikoo sijoittaa (ilmeisesti alkuperältään kyseenalaisia) rahavarojaan Itävaltaan. Hän haluaisi ostaa osuuden suositusta keltalehti Kronen Zeitungista ja olisi valmis tämän lehden avulla tukemaan FPÖ:n poliittisia pyrkimyksiä. Siitä hyvästä hän tietenkin odottaa vastapalveluksia.

Strache ja Gudenus tosin vakuuttelevat, etteivät suostu tekemään mitään laitonta, eikä mikään todista, että he olisivat todellakin saaneet puolueensa vaalityöhön hämäräperäistä venäläistä rahaa. Silti he ovat ilmeisesti heitelleet naiselle varsin mielenkiintoisia ideoita: kunhan FPÖ pääsee hallitukseen (kuten sittemmin pääsikin), niin valtion rahoittamat rakennustyöt voitaisiin ohjata venäläisen naisen ja hänen kumppaniensa perustamille firmoille ja hintoihin puhaltaa sopivasti ilmaa. Venäläistä rahaa voitaisiin myös toimittaa FPÖ:lle ”riippumattoman, yleishyödyllisen” yhdistyksen kautta, tai ”Makarovalla” ja hänen edustamillaan tahoilla voisi olla mahdollisuus päästä mukaan Itävallan pelibisnekseen. Mielenkiintoista on ennen kaikkea, että Strache kertoo videolla haluavansa panna Itävallan mediamaiseman uusiksi Unkarin mallin mukaan; perusitävaltalaisten taistelusta riippumatonta mediaa ja etenkin yleisradioyhtiö ORFin tiukkoja uutistoimittajia vastaan on täälläkin ollut jo puhetta.

Video- ja ääninauhoitteet on ilmeisestikin tallennettu salaa, mutta saksalaisten toimittajien haastattelemat asiantuntijat vakuuttavat, että ne ovat aitoja: manipuloinnin mahdollisuus on käytännössä täydellisesti poissuljettu. Lähdesuojaan vedoten Süddeutsche Zeitung ja Spiegel eivät paljasta, keneltä tallenteet ovat peräisin. Ilmeisesti tieto Ibizan tapaamisesta on kuitenkin joissakin piireissä ollut jo liikkeellä. Huhtikuussa, kun Itävallassa jaettiin paikallista Venlaa eli tv-palkinto Romya, saksalainen koomikko Jan Böhmermann vitsaili tilaisuuteen osoitetussa videoviestissään olevansa parhaillaan ”melkoisessa kokkeli- ja Red Bull -pöllyssä parin FPÖ-liikekumppanin kanssa venäläisen oligarkin huvilassa Ibizalla” neuvottelemassa Kronen-Zeitungin haltuunotosta. Strache ja Gudenus myöntävät, että tämmöinen illanvietto Ibizalla ”kosteanhilpeässä lomatunnelmassa” todellakin tapahtui, mutta molemmat vakuuttavat koko ajan korostaneensa, että mihinkään laittomuuksiin ei tule ryhtyä.

Toistaiseksi ei liene mitään tietoa siitä, että tämä ”kosteanhilpeä” tapaaminen olisi oikeasti johtanut mihinkään lainvastaisiin tai päivänvaloa kestämättömiin toimiin. Strachen mahdollisina sponsoreinaan mainitsemat itävaltalaiset suuryritykset vakuuttavat, että eivät ole tukeneet FPÖ:tä suoraan saati ”yleishyödyllisten järjestöjen” kautta. ”Aljona Makarova” oli luultavasti houkutuslintu, arvelee Süddeutsche Zeitung, ja mahdollisesti koko tapaaminen olikin lavastettu vain ansaksi FPÖ-miehille. Joka tapauksessa he kävelivät iloisesti tähän ansaan ja kertoivat piilokameran kuullen olevansa valmiita jonkinlaiseen vilunkiin. Erityisen hyytävältä kuulostivat Strachen suunnitelmat vapaiden tiedotusvälineiden ”orbánisoimisesta”. ”Journalistit on tämän planeetan suurimpia huoria”, toteaa Strache jossain kohdassa nauhoitusta.

Oli miten oli, Strache ja kumppanit vaikuttavat olleen aivan valmiita jonkinlaiseen kyseenalaiseen diiliin venäläisten kanssa vaalikampanjansa edistämiseksi. Väkisinkin ajatukset singahtavat rapakon taakse ja Trumpin paljon veivattuihin Venäjä-kytköksiin. Mahtaakohan tästäkin jutusta lopulta koitua vain paljon porua mutta vähän villoja? Virallista lausuntoa ei liittokanslerinvirastosta ole vielä tullut; liittokansleri Kurz ilmeisesti keskustelee asiasta pienemmän koalitiokumppaninsa kanssa ennen kuin ilmoittaa mitään julkisuuteen. Der Standard -lehden mukaan FPÖ:ssä pidetään mahdollisena jopa, että Strache ja Gudenus joutuisivat eroamaan. Tällöin puoluejohtajaksi saattaisi nousta taannoinen presidenttiehdokas Norbert Hofer. Vielä mielenkiintoisempaa on, jatkaisiko Kurz hallitusyhteistyötä uuden FPÖ-johtajan kanssa vai seuraisiko tästä hallituksen hajoaminen ja uudet vaalit. Mutta eipä riennetä asioiden edelle.


Rottauutisia, osa 2

huhtikuu 30, 2019

Ennen kuin siirryn päivän varsinaiseen asiaan, on pakko jatkaa viimekertaisesta rottateemasta. Samaan aikaan kun oikeat eläinmaailmaan kuuluvat rotat leviävät ympäri Budapestin viemäreitä, kellareita ja roskiksia (koska pääkaupungin tuholaistorjunnan sai hoitaakseen pätevän sijasta sopiva firma), Unkarin politiikassa puhutaan vertauskuvallisista rotista. Tämän käynnisti muutama päivä sitten ATV-kanavan keskusteluohjelmassa vieraillut sosialistipuolue MSZP:n kansanedustaja Ildikó Bangóné Borbély (tai Borbély-Bangó, tai miten tämä unkarilainen nimityyppi nyt halutaan kirjoittaa: hänen oma sukunimensä on siis Borbély ja hän on ilmeisesti naimisissa Bangó-nimisen hemmon kanssa). Näin:

ATV: Jos viesti on niin selkeä ja yksiselitteinen, että EU:n rahoja varastetaan, ja hallitus, nykyinen hallitus varastaa EU:n rahoja, eikö niin, miten voi olla mahdollista, että Fidesz-puolueen kannatus jatkuvasti nousee?

Bangóné: Sanonpa vain yhden lauseen, kun kerran tuli sanotuksi: Unkarissa on paljon rottia. Kun kerran tämä rottateema on noussut esille täällä Budapestissa. Eikä vain Budapestissa.

ATV: Hyvä on, siis mitä tämä tarkoittaa?

Bangóné: Kukin ajatelkoon tästä niin kuin haluaa. Se pitäisi pysäyttää, myös tämä rottainvaasio, sillä ne pystyvät aiheuttamaan Unkarissa paljon vahinkoa, ja ovat jo aiheuttaneetkin viime aikoina.

Rottaongelman tai korruption sijasta on siis viime päivät julkisuudessa jauhettu siitä, keneen Bangóné Borbély oikein viittasi: tarkoittiko hän rotilla poliittisia päättäjiä, Fidesz-puoluetta vai peräti, varjelkoon, Fidesz-puoluetta äänestävää kansaa. Fidesz on tietenkin tarttunut tilaisuuteen ja päivitellyt julkisesti, miten sosialistit solvaavat ja halventavat miljoonia kunnon unkarilaisia. Muutaman päivän mietittyään MSZP on päättänyt tarttua savuavaan aseeseen ja julistaa, että todellakin voi puhua rottahallituksesta: rottia eivät ole harhaan johdetut äänestäjät vaan korruptoituneet, vihaa lietsovat, Unkarin aseman Euroopassa vaarantavat Fidesz-päättäjät. Muu unkarinkielinen media ja some sitten kiistelee siitä, kuka oikeasti on sanonut ketä rotaksi ja saako näin tehdä. Ilmeisesti tämä kielikuva – ihmisten vertaaminen rottiin – on niin väkevä, että se tappaa asiallisen poliittisen keskustelun kertalaakista.

***

Mutta tänään halusin varsinaisesti kirjoittaa Itävallan tapahtumista ja etenkin mediasta, erityisesti taas kerran suosikkitoimittajastani Armin Wolfista, jonka Itävallan yleisö tuntee yleisradioyhtiö ORFin tv-uutislähetysten (ZiB eli Zeit im Bild) ykkösankkurina. Nykyiselle hallitukselle ja etenkin koalition junioripuolueelle, oikeistopopulistien FPÖ:lle, parlamentaarisesti valvottu ORF on ollut piikki lihassa jo pitkään, ja tästä ärtymyksestä suuri osa henkilöityy Armin Wolfiin. Mokoma Rotfunk vasemmistolaisine ja kulttuurimarxistisine toimittajineen (polkupyöräilyä ja kiviterapiaa eivät ”perusitävaltalaiset” tietääkseni vielä ole tässä yhteydessä hoksanneet mainita) edustaa juuri sitä ”valehtelevaa ja mädättävää valtamediaa”, jonka sijasta FPÖ:ssä enemmän suositaan sen omia somekanavia tai hätätilassa myös skandaalinjanoista keltalehdistöä, kuten suosittua ja surullisenkuuluisaa Kronen Zeitungia. ORF:n suitsiminen myös sen itsenäistä rahoitusta rajoittamalla on FPÖ:n päätavoitteita; äskettäin puoluejohtaja Strache julisti taistelevansa kuin leijona lupamaksujen poistamisen puolesta.

ZiB-studiossa on viime viikkoina haastateltu kaikkien puolueiden eurovaalien kärkiehdokkaat, ja viime viikolla oli vuorossa FPÖ:n Harald Vilimsky. Tästä haastattelusta nousikin melkoinen äläkkä; pääkohdat kertoo Wolf blogissaan, ja saksantaitoiset löytävät koko haastattelun transkription täältä. Jo ennen tätä haastattelua oli hallituspuolueiden kesken koettu eräänlainen pieni koalitiokriisi, jonka virikkeenä olivat viime postauksessani kuvaillun Braunaun rottarunon lisäksi myös viime päivinä paljastuneet FPÖ:n johtoportaan suhteet äärioikeistolaisiin identitääreihin (”hipsterifasisteihin”, kuten heitä joskus kutsutaan).

Samaan aikaan kierteli itävaltalaisessa somessa Steiermarkin osavaltion FPÖ:n nuorisojärjestön levittämä kuva: ”Traditio lyö migraation!” Kuvassa etualalla kansainvälisiä käsimerkkejä näyttelee Steiermarkin vaakunaeläin, 1100-luvulta lähtien (kyllä!) tunnettu ”punasarvinen hopeapantteri” (kyllä!), ja sen takana poseeraa iloisena nuori, hm, arjalaisen näköinen pariskunta kansallispuvussa. Taustalla kohoaa uhkaavia islamin symboleja, ja nuorenparin ympärillä liikehtii harmaita häijynnäköisiä olentoja, jotka ilmeisesti edustavat maahanmuuton vaaroja.

Nämä kuvan hahmot Wolf studiossa näytti Vilimskylle, eikä tämä nähnyt kuvassa mitään rasistista tai moitittavaa. (“Vanha juttu, ei tuo Steiermarkissa ketään kiihdytä… Mitä pahaa tuossa on?”). Niinpä Wolf halusi kysyä, mitä mieltä Vilimsky on erityisesti etualalla näkyvän koukkunokkaisen tyypin yhtäläisyyksistä natsiajan juutalaiskarikatyyreihin. (Näistä ZiB:n graafikko oli valinnut esimerkiksi natsien propagandalehti Der Stürmerin kannessa aikoinaan kuvatun ahneen juutalaisroiston.) Tästäkös Vilimsky hermostui.

“Siis tämmöisen rinnakkaisuuden näkeminen, herra Wolf, tämä on törkeyden huippu. Kun te otatte tähän Stürmeristä kuvan, asetatte sen nuorisojulisteen rinnalle ja synnytätte vaikutelman, että me olisimme lähellä kansallissosialismia … tämä on jotakin, mikä ei voi jäädä ilman seurauksia. (…) Tämä on ylipäätään jotakin, mitä en ole vielä koskaan ORF:ssa kokenut. Tämä on pohjanoteeraus. Tämä, mitä te, herra Wolf, teette, on kaikkien rajojen tuolla puolen… Minusta tämä on kertakaikkinen skandaali.”

Haastattelu kuitenkin jatkui; Wolf ehti vielä kysyä muun muassa Vilimskyn maksetuista ilmoituksista äärioikeistolaisten lehdessä, FPÖ:n tunnetusti läheisistä Venäjä-suhteista ja sopimuksesta Putinin “Yhtenäisen Venäjän” kanssa – se ei kuulemma ole yhteistyösopimus vaan vain “Memorandum of Understanding” – sekä sitoutumattoman FPÖ-ulkoministerin Karin Kneisslin asemasta. Kneissl, Lähi-Idän asiantuntija ja arabisti, joka taannoin kohautti kutsumalla itsensä Vladimir Putinin vieraaksi häihinsä, ei ole suostunut kertomaan, äänestääkö eurovaaleissa itse FPÖ:tä, ja puolueen väitetään harkitsevan hänelle potkuja – tämän Vilimsky kuitenkin kiisti.

Haastattelu päättyi kohteliaisiin kiitoksiin ja hyvästelyihin, mutta asia ei todellakaan jäänyt tähän. Seuraavana päivänä Vilimsky kertoi lehdistölle, että jos hän olisi ORF:n pääjohtaja, hän antaisi Wolfille oitis kenkää. FPÖ:n johtaja ja varaliittokansleri HC Strache nimitti haastattelua ”vastenmieliseksi”, ja entinen tv-toimittaja ja tv-kasvo Ursula Stenzel, joka vaikutettuaan ensin pitkään konservatiivipuolue ÖVP:ssa eräänlaisena Itävallan Eva-Riitta Siitosena loikkasi FPÖ:n riveihin, vertasi Wolfin haastattelua natsien ”kansantuomioistuimeen”. Itse ORF:n hallintoneuvoston puheenjohtaja, FPÖ:n Norbert Steger, ehdotti Wolfille määräaikaista vapaaehtoista jäähyä ja piti hänen Vilimskylle esittämäänsä kysymystä ”perverssinä”. Wolf itse lähti haastattelun jälkeen muutaman päivän lomamatkalle. Sen aikana hänen virtuaaliset postilaatikkonsa täyttyivät viesteistä, joista ylivoimaisesti suurin osa oli kiittäviä ja kannustavia – näin hän kertoo blogissaan – mutta sekaan mahtui myös erään herrasmiehen koko nimellään lähettämä kannanotto: “Terve miksi te ette ole vielä saanut orfilta potkuja senkin. Rotta paska huoran penikka.”

Palasimme rottateemaan tai asiallisen poliittisen keskustelun puutteeseen. Olisi taas niin helppo jäädä ruotimaan sanojen ja ilmausten loukkaavuutta tai päivittelemään julkisen keskustelun raaistumista, pohtimaan, kuka saa sanoa kenelle miten pahasti ja miksi. Tämä ehkä liittyy siihenkin, että monien ihmisten käsitys kielestä on eräänlaisen magian leimaama: ikään kuin kuviteltaisiin kielen nousevan suoraan todellisuudesta, sanojen olevan jonkinlaisessa luonnollisessa suhteessa kuvaamiinsa ilmiöihin. Mutta oikeastihan kyse ei ole siitä, saako ihmistä verrata rottaan. Ei myöskään siitä, saako toimittaja jäädä jankkaamaan joistakin pilapiirroksista ja niissä esiintyvien hahmojen nenän käyryysasteesta (koukkunenäisiä hahmoja esittävistä pilapiirroksistahan on FPÖ:n johdon yhteydessä ollut puhetta ennenkin) vai pitääkö hänen keskustella haastateltavan poliitikon kanssa tämän keskeisistä vaaliteemoista (kuten Wolf haastattelun loppupuolella latasi Vilimskylle: ”Te yritätte pitää vaalipuhetta. Se ei nyt onnistu.”).

Armin Wolf käytti toimittajan vapautta tarttuakseen kipeään teemaan: demokraattisena puolueena esiintyvän FPÖ:n läheisiin vaikka pontevasti kiistettyihin suhteisiin uusnatsismin tai natsismin perinnön kanssa. Puolueen nuorisojärjestön RFJ:n kotisivulla komeilevassa piirroksessa (se löytyy Steiermarkin RFJ:n sivulta edelleen) olennaista ei ole se, minkämuotoisia neniä piirtäjä saa piirtää, vaan se, minkälaisilla keinoilla puolue pyrkii vetoamaan ja vaikuttamaan ja minkälaiseen yleisöön. Se älähdys, jonka vertaus natsiajan kuvakieleen FPÖ:n ja sen kannattajien riveissä nostatti, osoittaa, että kalikka on kalahtanut. Ja tästä viime kädessä on kysymys: yleisön oikeudesta riippumattomaan tiedonvälitykseen, ja toimittajan vapaudesta heiluttaa kalikkaa ja tehdä juuri niitä kysymyksiä, jotka saavat haastateltavan hermostumaan. Sanat ovat tekoja.


Rottauutisia

huhtikuu 25, 2019

Tämän päivän ensimmäinen uutinen tulee Budapestista, Unkarin suhteellisen suuresta pääkaupungista, minne suuri osa aktiivisesta mutta erimielisestä oppositiotoiminnasta ja hallituskritiikistä sijoittuu – mutta missä korkeinta valtaa pitää kuitenkin valtapuolue Fidesz, muodollisesti sitoutumattoman mutta käytännössä hallituskoalitiota, kuten asia ilmaistaan, ”lähellä” olevan ylipormestari István Tarlósin välityksellä.

Pääkaupunkina Budapest on tietenkin myös julkisten tilojen visuaalisen symbolipolitiikan keskus, jonka muistomerkeistä ja julkisista taideteoksista (tai niiden poistamisesta tai puutteesta) on tässäkin blogissa ollut monesti puhetta. Tuorein kohu, johon varmaan tulen vielä palaamaan, käsittelee ensi vuonna koittavaa Trianonin rauhansopimuksen satavuotismuistojuhlaa ja entisen Unkarin kuningaskunnan silpomisen muistomerkkiä, jonka on tarkoitus kohota pääkaupungin keskeisimmälle paikalle, Alkotmány utcalle aivan parlamenttitalon viereen. Tai ei kohota vaan laskeutua. Suunniteltu muistomerkki on sata metriä pitkä syvenevä kaivanto, jonka seiniin veistetään tietokoneen arpomassa satunnaisessa järjestyksessä entisen ja nykyisen Unkarin paikannimet ja jonka syvän pään umpikujassa palaa ikuinen tuli. Pateettinen ja synkeä idea, joka ei niinkään kuvasta teoksen virallista nimeä (“kansallisen yhteishengen muistomerkki”, ajatus ylirajaisesta Unkarin kansakunnasta) vaan paremminkin viittaa kollektiiviseen suruun. Muistokaivanto ei vain ikävästi muistuta esimerkiksi Berliinin suurta holokaustimuistomerkkiä (siinäkin katsoja joutuu kulkemaan kiviseinämien lomassa yhä syvemmälle pimeyteen) vaan, näin HVG:n nimimerkki G. M. väittää, heijastaa itsensä pääministeri Orbánin synkkää hämmennystä. Muistovuoden koittaessa äärikansallismielisen hörhöväen revanssivaatimukset luultavasti alkavat kuulua julkisuudessa paljon tähänastista äänekkäämmin, ja mitä tekee pääministeri, joka on tärkeiden kannattajasegmenttiensä silmissä koko Eurooppaa vastaan taisteleva sankari – mutta nyt ei kannattajiensa harmiksi pystykään siirtämään maansa rajoja ja tuomaan Transilvaniaa ja Slovakiaa takaisin?

trianon_árok.jpeg

MTI:n julkaisema havainnekuva HVG:n artikkelista. Paikannimistä häämöttävät oikealla lukukelpoisina sekä nyky-Unkarissa sijaitsevat Kecskemét ja Kiskunfélegyháza että Kolozsvár (Cluj nykyisessä Romaniassa) ja Zágráb eli Kroatian Zagreb.

Kriittinen media on myös kaivanut esiin semmoisen merkillisen yksityiskohdan, että tämä(kin) Orbánin hallituksen rakentama muistomerkki rakennetaan poikkeusmenettelyillä monia säännöksiä rikkoen; muun muassa maatalousministeriön suojelukohteeksi julistetusta arvorakennuksesta joudutaan poistamaan osa. Normaalisti vaadittuja julkisivu-, kaupunkisuunnittelu- ja tekniikkakysymyksistä päättävien elinten tai tekniikan, arkkitehtuurin ja taidehistorian asiantuntijoiden lausuntoja ei ole pyydetty, eikä niitä nyt yllättäen tarvitakaan, koska hanke on julistettu ”kansantalouden (!) kannalta erityisen merkittäväksi”.

 

Näin siis asiat Budapestissa hoidetaan, mahtikäskyillä. Ja tähän liittyy myös ensimmäinen näistä luvatuista rottauutisista. Rotta, älykäs, sitkeä ja nopeasti lisääntyvä eläin, löytää helposti ekolokeroita myös nykyajan kaupungeista, ja varmaan Euroopan useimmissa isommissa taajamissa on koko ajan käynnissä jonkinlaista tuholaistorjuntaa rottakannan pitämiseksi aisoissa. Budapestissa rotat eivät aiemmin ole muodostaneet erityistä ongelmaa, mutta nyt, niin väitetään, röyhkeitä jyrsijöitä on alkanut näkyä jopa katukuvassakin paljon aiempaa enemmän. Syynä on kuulemma se, että kaupunginhallitus omavaltaisella äkkipäätöksellä vaihtoi rotantorjujaa.

patkányok.jpg

Näin kertoo Facebook-sivullaan politiikantutkija, oppositiopoliitikko ja Zuglón (Budapestin XIV. kaupunginosan) pormestari Gergely Karácsony: Aiempi tuholaistorjuntafirma, joka vuosikaudet on hoitanut tehtävänsä ilmeisesti aivan asiallisesti, vaihdettiin toiseen yritykseen, jolla ei ollut alalta mitään aiempia näyttöjä (sitä vastoin ilmeisesti hyvät suhteet korkeimpiin tahoihin). Tämä uusi rotantorjuja käyttää tehottomampia aineita mutta maksaa kaupungille kolme kertaa aikaisempaa enemmän. Korruptiolla on Budapestissa nyt rotan kasvot.

***

Siirrymme Itävaltaan, missä paikallisten oikeistopopulistien (FPÖ eli Vapauspuolue) taivalta hallituksen apukuskin paikalla ovat reunustaneet alalle tyypilliset ikävät ”yksittäistapaukset” (Einzelfall). Vähän samaan tapaan kuin suomalaisilla ja muillakin aateveljillä myös FPÖ-puolueen liepeiltä ja sen jäsenistöstä, jopa toimihenkilöistäkin löytyy tavan takaa väkeä, joka jotenkin kummasti osuu samoihin bileisiin ja valokuviin uusnatsien kanssa tai joutuu jotenkin tietämättään ja huomaamattaan jäseneksi avonatsistiseen Facebook-ryhmään, jolla käsivarsi pyrkii nousemaan yläviistoon julkisilla paikoilla tai näppäimistöltä jotenkin vain merkillisesti luiskahtaa someen lainvastaisia tekstejä tai kuvia (rasistisia möläytyksiä, natsien iskulauseita, uusnatsistisia Hitler-meemejä…). Toisin kuin Suomessa, Itävallan laissa on yleisten herjaus-, uhkaus- tai kansanryhmän vastainen kiihotus -pykälien lisäksi myös yksityiskohtaisesti kielletty tiettyjen symbolien ja ilmausten ”lyyrinenkin” käyttö (Wiederbetätigung eli ‘uudelleenkäyttöönotto’). Siispä puoluejohto ottaa etäisyyttä ja sanoutuu irti ja vakuuttaa uskollisuuttaan demokratialle ja ihmisoikeuksille, samalla kun syyllinen selittelee esimerkiksi – kuten taannoin perheettömiä pakolaismiehiä pelkureiksi haukkunut Tullnin kaupungin FPÖ-osaston hallituksen jäsen – että ei todellakaan voinut mistään tietää, että “ali-ihminen” (Untermensch) on natsi-ideologiaan liittyvä ilmaus. Joskus syyllinen jopa erotetaan (”harjaamisesta” en muista nähneeni täällä puhuttavan). Ja hetken päästä on seuraavan yksittäistapauksen aika; Der Standard -lehden artikkeliin on niitä listattu parin viime vuoden ajalta tusinoittain.

Yksi tuoreimmista yksittäistapauksista on Braunaun kaupungista, joka muutenkin kamppailee symbolipolitiikan kysymysten kanssa. Braunaussa Saksan rajalla, Inn-joen varrella syntyi aikoinaan tullivirkailija Alois Hitlerin perheeseen poika nimeltä Adolf, ja tämän muistoperinnön hallinnoiminen ei ole aivan helppoa, kun esimerkiksi kuuluisan syntymäkodin liepeille ei haluta uusnatsien pyhiinvaeltaja-armeijoja. (Asiaa tosin hieman helpottaa se, että Hitler itse ei erityisemmin vaalinut siteitä syntymäkaupunkiinsa eikä ylipäätään halunnut suuria julkisia huomionosoituksia syntymäseudulleen: hän halusi olla koko Saksan johtaja kaikkien maakuntaidentiteettien yläpuolella.) Braunaussa on vajaat parikymmentätuhatta asukasta, joista melkoinen osa työskentelee metalli- ja elektroniikka-alan yrityksissä, valtuustossa suurin puolue on ”Itävallan Kokoomus” ÖVP, jota edustaa myös nykyinen pormestari. Ja nyt sitten nousi kohu Braunaun FPÖ:n paikallisessa lehdessä julkaistusta runomuotoisesta ”pääsiäistervehdyksestä”.

Stadtratte.jpg

Verkossa kiertävä kuva on tähän kopioitu naapuriosavaltion Ala-Itävallan sosiaalidemokraateissa vaikuttavan Mirza Buljubasicin twiitistä.

Otsikkona on Die Stadtratte (Nagetier mit Kanalisationshintergrund) eli ‘Kaupunkirotta (viemäritaustainen jyrsijä)’; sulkeissa oleva määrite viittaa tietenkin yleiseen ilmaukseen mit Migrationshintergrund ‘maahanmuuttajataustainen’. Ja runon aiheena on harmi kaupunkiin tunkevien muukalaisten ja niiden hyysäämisen johdosta. Kaiken maailman monikulttuuri-kohtaamiskeskuksia perustetaan, ja siihen löytyy aina rahaa, mutta ei omille vähäosaisille, kielet ja kulttuurit halutaan sekoittaa yhdeksi sotkuksi… Järjestys pitää olla ja selvät säännöt, ja sääntöjä laativat ne, jotka ovat täällä ennestään olleet, eivät tulokkaat. Maassa maan tavalla tai maasta pois! Nih. Perinteistä ”kunnon ihmisten” verhottua rasismia siis, johon liittyy epämääräistä populistista vihjailua siitä, miten nykyiset päättäjät muka arvostavat vieraita mutta vihaavat ja halveksivat omaa kansaansa.

Ihmisten vertaaminen rottiin on niin väkevä kielikuva, että rottarunosta nousi melkoinen metakka jopa ulkomailla asti. Vähänkin sivistyneemmät ja historiatietoisemmat keskieurooppalaiset kyllä tietävät, että natsien toimeenpanemia joukkomurhia perusteltiin juuri samantapaisella retoriikalla, vertaamalla esimerkiksi juutalaisia tuholaisiin tai syöpäläisiin, jotka kansakunnan vertauskuvallisen terveyden nimissä kuuluu tuhota. (Rinnakkaistapaus Unkarista on viime vuosina jälleen kansakunnan kaapin päälle nostetun entisaikojen transilvanialaisen klassikon, upseerin, herrasmiehen ja rautaristin ritarin Albert Wassin pahamaineinen kertomus ”Rottien maanvaltaus”, jossa hyväsydämisen isäntäväen taloonsa päästämät rotat lisääntyvät ja tuhoavat kaiken. Tarinaa on hyvin vaikea olla lukematta antisemitistisenä allegoriana juutalaisista.)

Rottarunon kirjoittaja, kaupungin kakkosmies eli varapormestari Christian Schilcher (FPÖ), pahoitteli, pyyteli anteeksi, vakuutteli, että tarkoitus oli ollut ”provosoida mutta ei loukata”, ja lopulta erosi – väittämän mukaan kaikkein korkeimmalta taholta tulevan painostuksen johdosta, vaikka virallisesti omasta tahdostaan. Der Standardin tietojen mukaan itse liittokansleri Kurz olisi painostanut hallituskumppanipuolueensa johtoa toimiin; Kurzin kannanoton mukaan “Braunaun varapormestarin eroaminen oli ainoa mahdollinen looginen seuraus tästä inhottavasta ja rasistisesta runosta”, ja “perusitävaltalaisten” johtajan HC Strachen mukaan taas rottaruno oli täysin yhteensopimaton FPÖ:n periaatteiden kanssa. Tämä ei tietenkään tyydytä poliittista oppositiota, joka yhä äänekkäämmin vaatii ÖVP:n Kurzia lopultakin heittämään hallituskumppaninsa yli laidan. Syyttäjäviranomaiset tutkivat parhaillaan rottarunon mahdollista lainvastaisuutta.

Tässä koko mekkalassa on mielenkiintoisella tavalla unohtunut se, mistä runo oikeasti kertoo. Itse asiassa, kuten Der Standard muistuttaa, Schilcher on jo vuosien ajan kirjoitellut puolueensa paikallislehdykkään runomuotoisia poliittisia pohdiskeluja “kaupunkirotan” näkökulmasta: rotta nousee välillä kotiviemäristään maan päälle ihmettelemään ja kommentoimaan ihmisten kummallisia toilailuja. Pääsiäistervehdyksen kohurunossa ei siis ole kysymys siitä, että maahanmuuttajia halvennettaisiin vertaamalla heitä rottiin, päinvastoin die Stadtratte on kunnon perusitävaltalaisen näkökulmaa edustava minä-kertoja, johon lukijan on tarkoitus samastua.

Ei sillä, että mitenkään muuten haluaisin puolustella Schilcherin riimitelmää. Se on vastenmielinen, populistinen, ennakkoluuloinen sepustus, joka lukemattomien kaltaistensa tapaan on tarkoitettu puhuttelemaan lukijoidensa alhaisimpia puolia: pahansuopaa kateutta, muukalaiskammoa, sivistymättömyyttä ja tietämättömyyttä, halua työntää omat pettymykset ulkopuolisen syntipukin niskoille. Mutta nimenomaan rottavertauksesta kauhistuminen on tässä tapauksessa perin huolestuttava merkki jonkinlaisen uuslukutaidottomuuden tai pinnallisen hysteriaherkkyyden leviämisestä: aikuiset ihmiset ja poliittiset päättäjät reagoivat yksittäisiin sanoihin kuin Pavlovin koirat kellon kilahdukseen, osaamatta nähdä sanoja asiayhteydessään. Schilcher ei verrannut maahanmuuttajia rottiin vaan kirjoitti muuten jokseenkin samanlaista ”maahanmuuttokriittistä” propagandaläppää kuin mitä hänen lukemattomat puoluetoverinsa jatkuvasti tuottavat ilman mitään seuraamuksia. Itse asiassa rotta-kielikuvaa lukuun ottamatta Schilcherin sepustus oli paljon kesympi kuin mitä FPÖ:n lehdissä ja somekanavilla jatkuvasti nähdään.

No, rottajuttu painunee nopeasti unhoon, eikä seuraavaa “yksittäistapausta” varmaan tarvitse kauaa odottaa. Valitettavasti.