Poliittisen hevosen tarina

lokakuu 28, 2018

Toissapäivänä vietettiin Itävallan kansallispäivää myös tasavallan satavuotisjuhlavuoden merkeissä. Eilen sitten käväisin katsomassa Itävallassa tämän vuoden Oscar-ehdokkaaksi nimetyn uuden dokkarin, Ruth Beckermannin ohjaaman “Waldheimin valssin” (Waldheims Walzer). Minun sukupolvenihan vielä muistaa semmoisen Kurt Waldheimin, joka oli aikoinaan YK:n pääsihteeri – ja valittiin tähän toimeen suomalaisten suureksi pettymykseksi ohi Max Jakobsonin. (Ne olivat muuten niitä aikoja, joihin sijoittuu oma ensimmäinen kunnon poliittinen lapsuusmuistoni: korvaani osui radiouutinen siitä, miten YK:ssa oli äänestetty siitä, onko sionismi rasismia, ja Suomi oli äänestänyt päätöksen puolesta mutta samalla ilmoittanut, että Suomen virallisen kannan mukaan näin ei ole laita. Olin jo noin kolmetoistavuotias ja tarpeeksi iso ymmärtämään sekä tuon toiminnan totaalisen järjettömyyden että syyn siihen: tuommoista kikkailuahan Suomen puolueettomuuspolitiikka oli siihen aikaan, kun jo sana ”puolueettomuus” saattoi saada Tehtaankadun sedät hermostumaan.)

Kurt Waldheim oli siis YK:n pääsihteerinä kaksi kautta, vuodesta 1972 vuoteen 1981. Beckermannin elokuvaan otetussa tuonaikaisessa haastattelunpätkässä hän kertoo, tyylikkäästi mutta ei vailla tiettyä itsetyytyväisyyttä, että vaikka hänellä ei mitään toimeenpanovaltaa olekaan, hän on YK:n edustaman moraalisen vallan huipulla: se viimeinen instanssi, jonka yläpuolella ei ole ketään. Hänen koko maapallon asukkaiden nimissä lausumansa tervehdyspuhe matkaa nytkin äänitteenä Voyager-luotaimen kyydissä kohti mahdollisia ulkoavaruuden älykkäitä olentoja. Pääsihteeriytensä jälkeen salskea ja reipas 63-vuotias otti vastaan tehtävän Georgetownin yliopiston vierailevana professorina, ja vuonna 1983 kotimaassa konservatiivipuolue ÖVP nimesi hänet presidenttiehdokkaakseen. ”Valitkaa itävaltalainen, johon koko maailma luottaa!” Siitä alkoi elokuvan varsinaisena aiheena oleva Waldheim-Affäre.

Jo vanhastaan oli tiedetty, että vuonna 1918 syntynyt Waldheim oli sodan aikana toiminut upseerina Kolmannen valtakunnan armeijassa. Tämä tausta oli kuitenkin julkisuudessa ohitettu varsin nopeasti: tuon ikäpolven itävaltalaismiehillä ei juuri muuta vaihtoehtoa ollut, kun sota tuli ja käsky kävi palvelukseenJulkisuudessa Waldheimin sodanaikaisista vaiheista oli kerrottu lähinnä sen verran, että hän oli itärintamalla haavoittunut ja palannut kotiin Wieniin toipumaan sekä lopettelemaan säädynmukaiset oikeustieteen “tohtorin” opintonsa. Muuten hän ei yhtään tykännyt sodasta eikä sotimisesta, näin hän vakuuttaa dokumenttiinkin otetussa haastattelussa. Itse asiassa sodanvastustaja Waldheim oli jo nuorena ylioppilaana vuonna 1936 ilmoittautunut vapaaehtoiseksi Itävallan armeijaan ja kouluttautunut ratsuväen reservin upseeriksi…

Jo 1970-luvulla oli Waldheimin menneisyydestä ollut esillä satunnaisia ikäväntuntuisia väitteitä ja arveluja. Presidenttiehdokkuuden myötä näistä kasvoi kohu, jonka Waldheim ja ÖVP tietenkin julistivat pelkäksi poliittisten vastustajien katalaksi mustamaalauskampanjaksi. Muun muassa profil-lehden artikkelisarjan myötä lehdistöön ilmestyi sodanaikaisia valokuvia univormupukuisesta Waldheimista korkeiden natsiupseerien seurassa. Kun tammikuussa 1986 wieniläisen kasarmin seinälle ripustettiin vuonna 1947 Jugoslaviassa sotarikollisena teloitetun kenraali Löhrin muistolaatta, asiasta nousseen äläkän yhteydessä julkisuuteen levisi tieto siitä, että Waldheim oli toiminut sodan aikana Balkanilla Löhrin avustajana tai ”lähettiupseerina” (Ordonnanzoffizier). Mitä Waldheim itse olikaan tehnyt, ainakin hän oli ollut lähellä tapahtumien johtoporrasta ja avainasemia sekä ns. Operaatio Mustan (Aktion Schwarz, jugoslavialaisten siviilien joukkomurha) että Thessalonikin juutalaisten keskitysleirikyyditysten järjestelyissä. Näin siitä huolimatta, mitä Beckermannin dokumentissa haastateltu jugoslaavidiplomaatti muistelee: aikoinaan heillä vieraillessaan Waldheim oli ihastellut maisemia ja kysyttäessä nimenomaisesti vakuuttanut, ettei ole ikinä aiemmin käynyt Jugoslaviassa.

Lehdistön käsiin päätyi myös Waldheimin armeija-aikainen kantakortti. Kävi ilmi, että Waldheim oli itärintaman vammoistaan toivuttuaan todellakin vaikuttanut Balkanilla erinäisissä tulkin ja yhteysupseerin tehtävissä. Jo aiemmin hän oli ollut natsien SA:n ratsujoukoissa, vaikka vakuutteli itse, että oli vain ”ratsastanut mukana muutaman kerran”. Tämä kirvoitti sosiaalidemokraattien johtajan ja liittokanslerin Fred Sinowatzin lausumaan kuuluisat sanansa:

sinowatz

”Merkitsen tiedoksi, että Waldheim ei koskaan ollut SA:ssa, vain hänen hevosensa oli.”

Hevonen on keskeinen symboli siinä poliittisessa hälinässä, jota Beckermannin dokumentti Waldheimin vaalikampanjan yhteydessä seuraa. Mielenosoittajat, joukko nuorta edistysmielistä älymystöä, joita dokumentaristin uraansa aloitteleva Beckermann tuonaikaisella kömpelöllä kamerallaan kuvasi, seurasivat Waldheimin puhetilaisuuksia mukanaan kuvanveistäjä Alfred Hrdlickan suunnittelema SA-päähineinen ”Waldheimin hevonen”.

waldheimspferd

(© Lukas Beck / Ruth Beckermann Filmproduktion)

Itävallan presidentinvaalikampanja sai poikkeuksellisen paljon kansainvälistä julkisuutta, erityisen innokkaasti Waldheimin natsimenneisyyttä penkoivat amerikkalaiset tiedotusvälineet sekä Maailman juutalaiskongressi WJC. Tämä sai aikaan kuitenkin myös melkoisen vastavaikutuksen. Ei vain Waldheim itse pontevasti kiistänyt kaikkia syytöksiä ja ylevän närkästyneesti puhunut ”solvauskampanjasta”. (”En ollut jäsen! Jotkut sukulaiset ovat ilmoittaneet minut jäseneksi minun tietämättäni!”) Myös monet itävaltalaiset asettuivat Waldheimin tueksi, iskulauseenaan jetzt erst recht! eli “nyt kyllä!” tai ”no nyt sitäkin suuremmalla syyllä!”. Meillehän eivät jotkut amerikanjuutalaiset tule sanelemaan, ketä saamme äänestää! Itävallan natsimenneisyys oli yhä kriittisesti käsittelemättä, ja hyvin monet olivat tuudittautuneet hieman Sound of Music -henkiseen uhritarinaan, jossa kaikki paha oli saksalaisten syytä. Sikäli kuin mitään pahaa edes oli tapahtunut… ja joka tapauksessa Waldheim oli ollut vain sotilas, joka teki velvollisuutensa keskellä sodan kauhuja, aikana, jolloin kauheita asioita tapahtui puolin ja toisin, eikö niin?

wenwirwollen.png

Me itävaltalaiset valitsemme kenet itse haluamme!

Kaikista protesteista huolimatta Waldheim lopulta valittiin liittopresidentin lähinnä symboliseen edustusvirkaan. Tämä vahingoitti Itävallan kansainvälistä imagoa ja haittasi sen suhteita. Waldheim sai Yhdysvaltoihin maahantulokiellon, eikä häntä huolittu valtiovierailulle useimpiin länsimaihin, ei myöskään Suomeen; Saksan Helmut Kohl piti yhteyttä Waldheimin kanssa mutta tapasi hänet vain epävirallisesti. ÖVP, ”Itävallan Kokoomus”, joutui kamppailemaan hajottavien jännitteiden kanssa, kun Waldheimia tukevat ”kansallismieliset”, joiden näkemys natsiajoista ei välttämättä ollut pelkästään negatiivinen, joutuivat kiistaan puolueen perinteisen amerikkalaismielisyyden kanssa. Tämän varjossa vahvistui myös nuoren Jörg Haiderin johtama FPÖ. Rakentavaa keskustelua Itävallan natsimenneisyydestä ei heti saatu aikaan, päinvastoin puolin ja toisin jämähdettiin poliittisiin poteroihin. (Eivätkä Waldheimin syytökset mustamaalauskampanjasta aivan täysin perusteettomia olleet nekään, vaan poliittisella vastapuolellakin nähtiin muutama hieman arveluttava tempaus.)

Waldheimin sodanaikaista toimintaa selvitellyt historiantutkijaryhmä päätyi lopulta tulokseen, jonka Waldheim itse halusi nähdä vapauttavana tuomiona, vaikka oikeastaan se ei sitä ollut. Tutkijat totesivat, että Waldheimin ei voitu todistaa itse osallistuneen siviilien joukkomurhiin. Hän oli kuitenkin ns. Mitwisser, kenties jopa ns. Schreibtischtäter, kirjoituspöytäsyyllinen – hän oli ollut mukana, kun sotarikoksia suunniteltiin, hänen oli täytynyt tietää niistä, eikä hän ilmeisesti ollut millään tavalla yrittänyt estää epäinhimillisiä tekoja tai pelastaa niiden uhreja. Ennen kaikkea sitä tapaa, jolla hän oli jättänyt kertomatta tästä elämänvaiheestaan, ei voinut pitää oikein rehellisenä ja nuhteettomana toimintana. Myöhäisessä itsekritiikissään Waldheim ennen kaikkea pahoitteli sitä, että ei – “hirviömäisten syytösten paineen alla” – ollut ajoissa asiallisesti käsitellyt sodanaikaisia kokemuksiaan.

Kurt Waldheim ei negatiivisen julkisuuden paineessa enää asettunut toista kertaa ehdolle liittopresidentin virkaan. Hän vetäytyi eläkkeelle virkakautensa päättyessä 1992 ja menehtyi sydänpysähdykseen vuonna 2007, 88 vuoden kunnioitettavassa iässä. Hän sai arvokkaat hautajaiset kardinaali Schönbornin toimittamine hautajaispalveluksineen, mutta hänen omasta toivomuksestaan läsnä ei ollut ulkovaltojen korkeita edustajia.

Waldheimin juttu, vaikka ei suoranaisiin oikeudellisiin seuraamuksiin johtanutkaan, ilmeisesti aloitti kuitenkin Itävallassa uuden vaiheen natsiaikojen jälkiselvittelyissä. Mutta pääpaino Beckermannin elokuvassa ei kuitenkaan ole natsien rikoksissa tai siinä, mitä niistä kuuluisi tietää. Waldheim-jupakka on ajankohtainen aivan toisella, pelottavalla tavalla. Näin Beckermann:

Kun näin jälleen tuon materiaalin, jonka olin kuvannut 30 vuotta sitten Waldheimin-vastaisissa mielenosoituksissa, sain shokin. Olinko unohtanut, miten helposti toisten ihmisryhmien vastaista mielenkiihkoa voi nostattaa ja käyttää populistiseen politiikantekoon? ”Waldheimin valssissa” yritän analysoida, mitä tuolloin tapahtui. Ja mikä valitettavasti taas näyttää kovin tutulta, kun ajattelemme Trumpia, Kurzia ja Strachea tai muita ”vaihtoehtoisten faktojen” ja populismin mestareita.

Waldheim-jupakka näytti, miten helposti oikeat olennaiset asiat – rikokset ihmisyyttä vastaan, kysymykset vastuusta ja totuudesta – tallautuvat poliittisten laumojen tömisevien sorkkien alle ja kirjaimellisesti hukkuvat mölinään, ja miten helppo nämä laumat on saada pillastuneina ryntäämään milloin minnekin. Ja miten helppo poliitikon on torjua aiheellisetkin syytökset pelkästään riittävän röyhkeällä teflonpokerilla ja vastasyytöksillä ”solvauskampanjasta” – ja saada syvät rivit myötäpöyristymään ja kanssauhmaamaan, esimerkiksi kansallisen itsetunnon nimissä. ”Waldheimin valssista” mieleeni jäi erityisesti kaksi kohtausta: tyylikäs kypsä rouvashenkilö päivittelemässä, miten Waldheimin vainoaminen pitäisi jo lopettaa, ”mieshän on katolilainen!”, ja kahden mielenosoittajajoukon miekkoset huutamassa naama punaisina kilpaa: Waldheim NEIN! – Waldheim JA! Tuolloin ei vielä ollut sosiaalista mediaa, jossa olisi voinut tehokkaasti uhriutua, venyttää ”vihapuheen” ja ”sananvapauden” käsitteitä tai heittäytyä ”somelynkkauksen” marttyyriksi. Mutta kilpahuuto siitä, kenen newsit ovat fake newseja ja kuka on oikeassa/väärässä vain siksi, että kuuluu meihin/niihin, osattiin jo kolmekymmentä vuotta sitten.

Mainokset

Suoraa – köh köh! – demokratiaa

lokakuu 14, 2018

Yksi suuri ero sentrooppalaisen ja suomalaisen elämäntavan välillä pisti silmääni ja vielä enemmän nenääni jo ensimmäisinä Wienin-vuosinani. Keski-Euroopassa käryää tupakki paljon enemmän kuin Suomessa, ja nimenomaan julkisilla paikoilla. Wienin silloisella Südbahnhofilla joskus vuosituhannen alkuvuosina perheen kanssa lomamatkalle lähtiessä tajusimme hätkähtäen, että rautatieasemilla tulee merkillinen lapsuusnostalginen olo, koska siellä leijailee kaikkialla sama pinttynyt tupakanhaju, joka vielä meidän sukupolvemme lapsuudessa tuntui Suomessakin julkisilla paikoilla – mutta eipä tunnu enää. Eikä tunnu enää myöskään uusilla asemilla, kuten Wienin Südbahnhofin paikalle nousseella uudenhohtavalla Hauptbahnhofilla. Ajat muuttuvat Sentroopassakin. Vai muuttuvatko?

Vielä 1980-luvun alussa suomalaisista miehistä poltti päivittäin melkein 40%, nykyään 13%. (Naisten tupakointi on ollut vähäisempää, ja sekin on vähentynyt, mutta vähemmän selvästi.) Ja vielä selvemmin tuntui se, että siihen maailmanaikaan tupakoitsijoilla oli itsestäänselvä oikeus ympäröidä savupilvellä myös tupakoimattomat lähimmäisensä. Kuka vielä muistaa sen ajan, kun junissa oli tupakkavaunuja (joihin oli helpompi saada paikkavaraus kuin tupakoimattomiin)? Ja etenkin sen, kun jokaisen ravintolaillan jälkeen hiukset ja vaatteet olivat tupakankäryn kyllästämät?

Suomessa viattomien sivullisten savustaminen on viime vuosikymmeninä loppunut aika huomaamattomasti ja kivuttomasti (ainakin näin omasta tupakoimattoman näkökulmastani). Tupakoitsijatkin vaikuttavat tajunneen, että itse asiassa on paljon kivempaa, kun junassa tai ravintolassa voi istua savuttomassa ilmassa – sen nikotiiniannoksen voi välillä käydä vetäisemässä tupakkatilassa tai pihalla ja sitten palata mukavampaan ilmanalaan. Sentroopassa savustamisesta on ollut vaikeampaa päästä eroon. Vuoden 2014 Eurostat-tilaston mukaan Euroopan tupakointi painottuu etelään sekä itään, Balkanilta Baltiaan.

rauchenineuropa.jpg

Itävaltalaisista polttaa vuoden 2014 tilaston mukaan päivittäin 24,3%, nuorista (15–30-vuotiaista) peräti 30,1%. Unkarissa vuonna 2015 tehdyn kyselytutkimuksen mukaan kolmasosa kyselyyn vastanneista teini-ikäisistä koululaisista polttaa tupakkaa säännöllisesti. Hallituksen edustajien mukaan tosin tupakoitsijoiden määrä Unkarissakin olisi laskussa, eurooppalaisten tilastojen mukaan kaikista unkarilaisista tupakoi päivittäin enää ”vain” 27,5%.

Kansanterveydellisistä syistä ympäri Eurooppaa pyritään nykyään luomaan savuttomia ympäristöjä. EU:lla on tietenkin joukko tupakoinninvastaisia säännöksiä ja ohjeistuksia, ja näitä on pyritty panemaan toimeen myös Itävallassa. Tuoreimpien säännösten mukaan Itävallassa on tupakoinnin alaikäraja nostettu 16 vuodesta 18 vuoteen, millä toivotaan nuorison tupakointia saatavaksi edes hieman kuriin. Mielenkiintoinen on myös suunnitteilla oleva tupakointikielto autoissa, siis myös yksityisautoissa, joissa matkustajina on alaikäisiä. Mitenkähän tämmöistä voidaan valvoa? (Ja eikö Itävallassa muka verhoiluun piintynyt körssinkatku laske auton arvoa merkittävästi?)

EU-ohjeistusten mukaan Itävallassakin oli jo päätetty saattaa voimaan täydellinen tupakointikielto kaikissa ravitsemusliikkeissä ja julkisissa tiloissa, missä elintarvikkeita valmistetaan ja tarjoillaan. Tähän asti ravintolat ovat tulleet toimeen jakamalla tilansa tupakka- ja ei-tupakka-osastoihin. (Käytännön toteutus vaihtelee. Kaasukammion ja tupakkakielto-osaston välillä voi olla esimerkiksi heiluriovi, josta tarjoilijat koko ajan kulkevat savupölähdysten saattelemina.) Toukokuussa 2018 tämänkin piti loppua. Mutta sitten tuli vaalit ja populistihallitus.

”Perusitävaltalaisille” (FPÖ) ilmeisesti mahdollisuus käryttää syöpäseivästä ruokailun, kaljailun tai viineilyn yhteydessä on luovuttamaton ihmisoikeus. Tästä tehtiin samanlainen poliittinen prestiisiprojekti kuin meillä perussuomalaisille on ollut taistelu autoveroja tai ainakin niiden korottamista vastaan. Yksilön vapaus! Yrittäjän oikeus päättää, kannattaako hänen sallia asiakkailleen savuttaminen, ja asiakkaan oikeus valita perinteinen ravintola, jossa perinteisten ruokien ja juomien ohessa voi nauttia nikotiinista perinteiseen tapaan! Meitähän ei terveysfasistit määräile, ja oman elämänsä marlboromies kulkee omia polkujaan!

Uusi oikeisto-äärioikeistohallitus siis peruutti ravintoloiden tupakointikiellon voimaanastumisen. Tämä tietenkin nostatti myös voimakkaan vastaliikkeen, jota toki saattoivat motivoida muutkin kuin kansanterveydelliset syyt. Aloitteen, jonka nimi on tietenkin englanniksi Don’t smoke (saksankielisen maailman totaalinen vastustuskyvyn puute ”kansainvälisen” englannin suhteen on asia, johon toiste ehkä vielä palaan), virallisina liikkeellepanijoina oli ryhmä lääketieteen edustajia, ja sitä toteuttivat Wienin lääkäriliitto (Wiener Ärztekammer) sekä meidän Syöpäsäätiömme itävaltalainen vastine, Österreichische Krebshilfe. 

Varaliittokansleri ja FPÖ:n karismaattinen johtaja HC Strache oli etukäteen ilmoittanut, että mikäli kansalaisaloite kerää 900 000 allekirjoitusta, asiasta järjestetään virallinen kansanäänestys. Tällaista suoran demokratian mekanismia – siis että kansanäänestys on pakko järjestää, jos sitä vaatii tietty määrä kansalaisia – ei Itävallassa vielä ole, mutta nykyinen hallitus on asettanut sen niiden tavoitteiden joukkoon, jotka pyritään toteuttamaan vuoteen 2022 mennessä. Aivan tähän asti ei päästy: kampanja tupakkakiellon puolesta sai ”vain” 881 569 kannattajaa. Oppositio aikoo tietenkin jatkaa taistelua, ja ilmeisesti myöskään isomman hallituspuolueen, konservatiivisen ÖVP:n riveissä eivät kaikki ole tyytyväisiä päätökseen. Don’t smoke -aloitteen puolesta puhuivat aktiivisesti esimerkiksi Steiermarkin ÖVP:läinen maaherra Hermann Schützenhöfer sekä Grazin ÖVP-pormestari Siegfried Nagl.

FPÖ:ssä sitä vastoin Don’t smoke -aloitteen jääminen asetetun äänirajan alle on otettu tyytyväisyydellä vastaan. Kun FPÖ:n entinen tiedottaja Heimo Lepuschitz ilmoitti aloitteen lopputuloksesta Twitterissä, tähän vastasi Strachen nykyinen tiedottaja Martin Glier rennosti: ”Pistänpä tästä yhden Luckyn palamaan.” Tämän twiitin julkisti Facebookin FPÖ Fails -sivusto, ja lisäsi siihen myös mielenkiintoisen taustoituksen…

dontsmoke.jpg

… nimittäin: FPÖ on kunnon populistipuolueen tapaan jo iät ja ajat liputtanut suoran kansanäänestysdemokratian puolesta. Kuvassa siteeratun Tiroler Tageszeitungin uutisen mukaan FPÖ oli vielä vuosi sitten sitä mieltä, että oikeudellisesti sitova kansanäänestys tulisi aina järjestää, jos kansalaisaloitetta tukee yli neljä prosenttia äänioikeutetuista, siis hieman yli 250 000 itävaltalaista. Vuonna 2015 EU:sta eroamista vaatinut kansalaisaloite keräsi 261 058 allekirjoitusta, ja tuolloin Strache FB-sivullaan (vaikka totesikin valtiomiesmäisesti EU-eron olevan tässä vaiheessa epärealistinen ajatus) onnitteli aloitteen järjestäjiä tästä suoran demokratian riemuvoitosta ja kansan tahdon ilmoille tuomisesta.

Mutta näinhän se populismin logiikka toimii. Kansa tietää ja kansa on oikeassa – paitsi silloin, kun ”kansa” on eri mieltä kuin me. Sananvapaus pitää olla ja vaikeistakin asioista pitää saada puhua – paitsi silloin, kun meitä arvostellaan, mikä on vihapuhetta ja syrjintää meitä kohtaan. Ja perusarvot ja perusoikeudet eivät tarkoita kaikkien ihmisten kohtelemista samalla tavalla vaan meidän oikeuttamme tehdä, niin kuin meistä hyvältä tuntuu.

Olisikohan tämä homma pitänyt alun alkaen pohjustaa toisin? Sitä odoteltaessa, että Itävaltakin vähitellen seuraa edistyksellisempien Euroopan maiden tietä kohti savuttomampaa ja terveellisempää elämäntapaa, olisi voinut vaikka yrittää muistuttaa FPÖ:n kenttäväelle, että tuon yllä mainitun vuoden 2014 tilaston mukaan tupakointi on Itävallassa selkeästi yleisempää maahanmuuttajataustaisilla kuin kantaväestöllä. (Maahanmuuttajataustaisista polttaa päivittäin 31,7%, Itävallassa asuvista ulkomaiden kansalaisista kokonaista 37,1%, kun taas itävaltalaisista, joilla ei ole maahanmuuttotaustaa, päivittäin panee palamaan vain 22,5%.)


Oikeusvaltio koetuksella

lokakuu 7, 2018

Tänään pitkästä aikaa Itävallasta, missä uutisotsikoissa on jo kuukausia ollut ns. BVT-Affäre.

BVT, Bundesamt für Verfassungsschutz und Terrorismusbekämpfung eli ‘Liittovaltion perustuslainsuojelu- ja terrorismintorjuntavirasto’ perustettiin vuonna 2002, Schüsselin musta-sinisen hallituksen aikaan, erinäisiä sisäministeriön sekä entisen valtionpoliisin yksikköjä uudelleenjärjestelemällä. Se kuuluu siis sisäministerin alaisuuteen, ja tämän salkun sai nykyistä hallitusta muodostettaessa pienempi hallituspuolue, oikeistopopulistinen Vapauspuolue FPÖ. Jo tuolloin kuului eri puolilta pelon ja varoituksen ääniä: eikö ole vähän riskaabelia antaa kansallisen turvallisuuden avaintehtäviä puolueelle, jonka sitoutuneisuudesta länsimaisen demokratian arvoihin ei ole täyttä varmuutta, jonka kenttäväellä ja toimihenkilöilläkin on suhteita uusnatsijärjestöihin ja jonka johtohenkilöt ovat näyttävästi kyhnyttäneet Putinin Venäjän kyljessä?

Myös sisäministeri Herbert Kickl henkilönä herätti epäilyksiä: hän on ansioitunut FPÖ:n ja sen johtajan HC Strachen kampanjapäällikkönä ja propagandajohtajana, mutta miten hän selviää ministeriön johdossa? Kicklin muutamat tempaukset ovatkin jo herättäneet laajaa hämmennystä ellei jonkinlaista närkästynyttä huvittuneisuutta. Wieniin on jostain syystä pitänyt perustaa ratsupoliisiyksikkö, vaikka hanketta ovat vastustaneet suunnilleen kaikki, eläinsuojelijoista ja fiaker-ajureista oikeuslaitokseen, jonka resursseja samaan aikaan leikataan. (Itävallan syyttäjien yhdistyksen puheenjohtaja Cornelia Koller varoitti oikeusistuimien tukkeutumisesta jutturuuhkaan ja totesi: ”Kahdentoista poliisihevosen hinnalla rahoitettaisiin vuodessa 36 syyttäjää, kysynpä siis: kenen haltuun uskoisitte Itävallan turvallisuuden, hevosten vai syyttäjäviranomaisten?”) Ja sitten vuoti sisäministeriöstä tuo täälläkin jo puheena ollut käsittämätön mediaohjeistus, joka on saanut suuren osan Itävallan lehdistöstä raivoihinsa ja pelkäämään julkisen sanan vapauden puolesta.

Mutta jo tätä ennen, helmikuussa, tapahtui jotakin kummallista. BVT:n tiloihin ja muutamien sen työntekijöiden asuntoihin tehtiin poliisiratsia, jonka yhteydessä BVT:ltä takavarikoitiin runsaasti aineistoa ja tiedostoja. Syyksi ilmoitettiin talous- ja korruptiosyyttäjäviraston (Wirtschafts- und Korruptionsstaatsanwaltschaft, WKStA) tutkimukset, jotka koskivat epäilyjä virka-aseman väärinkäytöstä. Konkreettisin syytös taitaa koskea biometrisiä passeja, joita Pohjois-Korea tilasi Itävallan valtion painolaitokselta ja joista osan väitetään joutuneen BVT:n virkamiesten avustuksella eteläkorealaisten vakoojien käyttöön. Mutta julkisuudessa on liikkunut myös juttuja salaperäisestä muistiosta, jossa BVT:n työntekijöitä syytellään jopa seksuaalirikkomuksista ja rahanpesusta. Keltalehti Kronen Zeitung teki BVT:tä ravistelevasta ”megaskandaalista” suuren jutun, mutta ns. laatulehtien – päivälehti Der Standardin ja viikkolehti profilin – tutkimusten mukaan tämän muistion väitteistä osa on selvästi keksittyjä, osaa ei pystytä todistamaan.

Itse ratsia joka tapauksessa oli perin merkillinen. Sen toteutti ei suinkaan talousrikososasto, jonka toimialaan korruptioepäilyjen tutkintatoimi olisi kuulunut, vaan poliisin katu- ja huumerikollisuuden vastainen iskuryhmä (Einsatzgruppe zur Bekämpfung der Straßenkriminalität, EGS), jonka johtajalla Wolfgang Preiszlerilla on läheiset suhteet FPÖ-puolueeseen. Poliisit rynnäköivät paikalle täydessä taisteluvarustuksessa naamareita myöten, mutta ilmeisesti heillä ei ollut asianmukaista taitoa eikä välineistöä takavarikoitavien tietokoneiden tai kovalevyjen käsittelyyn ja kuljetukseen; poliisien on väitetty myös toimineen aiheettoman kovaotteisesti ja vastoin ohjeistusta jääneen välillä yksin arkaluonteisten tietojen kanssa ilman syyttäjänviraston edustajan valvontaa, niin kuin asiaan kuuluisi. Ratsian yhteydessä takavarikoitiin myös poliittisten ääriliikkeiden toimintaa tutkivan BVT-virkamiehen kiintolevy, vaikka tämä henkilö ei edes ollut WKStA:n epäilysten kohteena. On myös käynyt ilmi, että jo tammikuussa, muutama viikko ennen ratsiaa, sisäministeri Kicklin alainen, pääsihteeri Peter Goldgruber vaati BVT:ltä tietoja siitä, mitä Burschenschaft-järjestöjä (siis näitä äärioikeistolaisia ja osaksi natsiaatteiden kanssa vähintäänkin flirttailevia akateemisia miekkailuporukoita, joihin merkittävä osa FPÖ:n johdosta kuuluu) on ollut BVT:n tarkkailussa ja mihin epäiltyihin äärioikeistolaisjärjestöihin on solutettu BVT:n myyriä. BVT:n vastaus oli ollut hyvin niukka, ilmeisesti liian niukka.

Näin puusta katsoen ja hyvin kärjistetysti ilmaisten homma siis näyttää tältä: Äärioikeistolainen sisäministeri määrää tekaistujen syytösten perusteella poliisista löytyvät aateveljensä torppaamaan mahdolliset tutkimukset, jotka voisivat kohdistua ministerin äärioikeistolaisten kaverien mahdolliseen demokratian ja oikeusvaltion vastaiseen toimintaan. (Hieman liioitellen asian voisi ilmaista näinkin: Natsiministeri panee natsipoliisit hoitamaan sisäministeriön vahtikoirayksikön pois hänen natsikaveriensa kimpusta.) Myös Saksassa perusitävaltalaisten aateveljet ovat ymmärtäneet asian juuri näin. Oikeistopopulistisen AfD-puolueen kansanedustaja Petr Bystron uhkaili puheessaan ”äärivasemmistolaisia” sillä, että kunhan AfD pääsee hallitukseen, heidät pannaan Saksassakin kuriin viranomaisvoimin:

Ja minä sanon, minä sanon teille: Meillä tulee käymään aivan niin kuin Itävallassa. FPÖ, meidän sisarpuolueemme – se on nyt hallituksessa, ja yhtenä ensimmäisistä toimistaan se järjesti ratsian Itävallan perustuslainvastaista toimintaa valvovaan virastoon. Ja seuraava askel tulee olemaan, että teistä, sellaisista äärivasemmistolaisista, tehdään selvää. Ja kun me pääsemme valtaan, siihen loppuu äärivasemmistolaisuus, sen minä takaan teille.

Itävallan kaltaisessa maassa, missä sentään on (vielä) vapaat tiedotusvälineet ja riippumaton oikeuslaitos, tämmöinen ei onnistu aivan seurauksitta. Useat tiedotusvälineet ja oppositiopuolueet ovat pitäneet asiaa esillä, ja syyskuussa käynnistyi sen johdosta lopultakin oppositiopuolueiden ajama virallinen tutkinta. Der Standard -lehti tiivistää jutussaan BVT-tutkintavaliokunnan ensimmäisen työviikon tulokset. Ilmeistä on, että BVT-ratsian toteuttamiseen sisältyi monenlaisia kummallisuuksia ja menettelytapavirheitä. Myös WKStA:n osuus asiaan on jälleen pöydällä, ja syyttäjäviranomaiset tutkivat mm. ratsiaan johtaneen prosessin takana olleen syyttäjän toimia. Jännittävintä ja pelottavinta ehkä on kuitenkin se, mitä Der Standard kertoo heti jutun aluksi:

Kesäkuun 26:ntena sisäministeri Herbert Kickl (FPÖ) vakuutteli, että sisäministeriön yhteydet ulkomaisiin kollegoihin ovat ”erinomaiset”. Yksikään turvallisuuspalvelu ei ole luopunut yhteistyöstä, mediat ja oppositio vain levittävät ”epävarmuutta”. Samana päivänä BVT:n johtaja Peter Gridling lähetti valtionsyyttäjälle kirjeen, jossa hän varoitti, että Itävalta saattaisi joutua hyllytetyksi “Bernin klubista”. Tämä on tärkein epävirallinen valtioiden turvallisuuspoliisien yhteiselin, jossa ovat mukana kaikki EU-maat sekä Sveitsi ja Norja. Myös todistajalausunnot viittaavat siihen, että BVT:n yhteistyö muiden laitosten kanssa on kärsinyt. ”Kyllä me jotain tietoja saamme, mutta laatu on semmoista ‘täällä on kaunis ilma’ -luokkaa”, on yksi työntekijä kertonut eräälle kuulluista todistajista.

Mitähän tästä voisi päätellä? Omassa somekuplassani riemuitaan jo siitä, että ministeri Kicklin asema alkaa käydä kestämättömäksi. On ehkä liian varhaista ennakoida mitään, mutta kovasti toivon, että itävaltalainen systeemi kankeine ja mutkikkaine hierarkioineen vielä näyttää parhaat puolensa suojellessaan oikeusvaltiota ja demokratian instituutioita.


Poliitikot ja median hallinta…

syyskuu 26, 2018

… oivoi.

Aloitetaan Itävallasta, missä paikallisten persujen (FPÖ) sisäministeri, puoluejohtaja Strachen pitkäaikainen spindoctor Herbert Kickl, on melkoisen mediamyrskyn kohteena. Lehdistöön vuoti nimittäin osavaltioiden poliisijohdoille (Landespolizeidirektion) lähetetty sähköpostiviesti, josta kertoivat yksityiskohtaisesti ainakin päivälehdet Kurier ja Der Standard(Koko viesti löytyy esimerkiksi Der Standardin sivuilta.) Poliiseja ohjeistetaan muun muassa rikoksista tiedottaessaan nimenomaisesti ilmoittamaan oletetun tekijän kansallisuus ja mahdollinen turvapaikanhakijastatus. (Tämä on muuten vastoin voimassa olevaa oikeusministeriön ohjetta vuodelta 2014. Sen mukaan rikoksentekijöiden etniseen taustaan, uskontoon tai ihonväriin kuuluu viitata vain, jos se on välttämätöntä asian ymmärtämiseksi.) Lisäksi poliisin tulisi ”proaktiivisesti” tiedottaa julkisuudessa tehdyistä rikoksista, joihin liittyy erityinen tekotapa (esimerkiksi ns. Antanzen eli uhrin lähelle tunkeutuminen), huomattavaa väkivallan käyttöä, tai joissa ”tekijän ja uhrin välillä ei ole yhteyttä”. Väkisinkin tässä kysyy, onko tarkoitus ohjata huomiota katuahdisteluun ja puskaraiskauksiin – ja pois parisuhteissa, perheissä tai työyhteisöissä tapahtuvista rikoksista.

Mutta ennen kaikkea neljäs valtiomahti on syystä hermostunut sähköpostiviestin kohtaan, joka on otsikoitu ”Kriittiset mediat”. Näin sisäministeriö:

Valitettavasti edelleenkin tiettyjen medioiden (mm. Der Standard, Falter), viime aikoina myös Kurier-lehden taholta harjoitetaan sangen yksipuolista ja negatiivista tiedotusta koskien sisäministeriötä ja poliisia. Nyttemmin ei faktoilla ja selityksillä enää ole väliä, tai ne jätetään huomiotta, kun kulloinen artikkeli muotoutuu joka tapauksessa negatiiviseksi, kuten useat artikkelit viime aikoina ovat osoittaneet. Pyytäisin siksi kyselyjen tullessa käyttämään harkintaa ja pohtimaan vaikutuksia. Kysymyksissä, jotka koskevat koulutusta ja muita aiheita, jotka eivät koske vain teitä – tässä meitä myös mielellään peluutetaan toisiamme vastaan lähettämällä sama kysymys useammille tahoille – pyydän lähettämään tiedoksi-kopion minulle, että vastauksesta tulee yhtenäinen emmekä puhu ristiin. Muuten ehdottaisin, että kommunikaatio näiden viestimien kanssa rajoitetaan välttämättömimpään (lakisääteiseen) määrään eikä niille anneta ylimääräisiä ”herkkuja” (Zuckerl), kuten esimerkiksi henkilökohtaisesti saateltuja käyntejä, paitsi jos näette tällä olevan aitoa lisäarvoa, esimerkiksi neutraalin tai suorastaan positiivisen uutisoinnin mahdollisuuden.

Tästä on noussut mahdoton elämä. Kohteena olleiden lehtien lisäksi monet muutkin saksankielisen maailman viestimet ovat hermostuneet, ja monelta suunnalta väitetään ministeri Kicklin viimeistään nyt menneen liian pitkälle ja vaarantaneen lehdistön vapauden ohella Itävallan kansainvälisen maineen. Kurier-lehti huomauttaa, että Kickl on taitava vaalikampanjajohtaja ja ”propagandaministeri” mutta poliisin ylimmäksi johtajaksi väärä mies. Liittokansleri Kurz ja liittopresidentti Van der Bellen, molemmat tällä hetkellä New Yorkissa YK:n huippukokouksessa, ovat jo jyrähtäneet, että lehdistön vapaus on pyhä ja loukkaamaton, ja samaa vakuuttelee nyt vihdoinkin julkisuuteen tullut ministeri Kickl. Onnettoman sähköpostiviestin oli laatinut hänen tiedottajansa Christoph Pölzl, joka ei missään tapauksessa tarkoittanut, että lehdistön vapautta oltaisiin rajoittamassa, ja asian johdosta on hänen kanssaan jo käyty vakava keskustelu…

Uskokoon ken haluaa. Samaan aikaan, kun FPÖ:n ministeriöstä hyökätään ns. laatujournalismia edustavien viestimien kimppuun, Wienin yliopiston tiedotusopin opiskelijoiden pyörittämä Kobuk-blogi, eräänlainen mediavahtikoira, paljastaa, miten vanha tuttavamme, keltalehti Kronen Zeitung syöttää (jälleen kerran) lukijoilleen harhaanjohtavaa muukalaisvihaa. Uutisen mukaan maastakarkotukset ovat lisääntyneet jyrkästi, elokuun loppuun mennessä on tänä vuonna 8254 henkilöä lähtenyt Itävallasta ja lähes joka toinen karkotettu turvapaikanhakija on aiemmin syyllistynyt rikokseen. Nopeasti ja vähänkin huolimattomasti lukien uutisen voi ymmärtää niin, että Itävallasta on tänä vuonna karkotettu yli kahdeksantuhatta turvapaikanhakijaa ja näistä lähes puolet on rikollisia. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa: yli kahdeksastatuhannesta maasta poistuneesta melkoinen osa on lähtenyt vapaaehtoisesti, osa on siirretty Dublinin sopimuksen mukaisesti toiseen maahan odottamaan turvapaikkahakemuksen käsittelyä, ja niistä 2909:sta, jotka todellakin on karkotettu maasta ja joista melkoinen osa on jo syyllistynyt rikoksiin, läheskään kaikki eivät ole turvapaikanhakijoita: joukossa on runsaasti rikollisia muista Euroopan maista. Tämä ei estä sisäministeri Kickliä poseeraamasta Kronen sivuilla vakuuttamassa, miten ”tämä tilasto kumoaa syytökset, joiden mukaan viranomaiset karkottaisivat maasta hyvin kotoutuneita maahanmuuttajia”.

Näin siis pienempi hallituspuolue yrittää käyttää viranomaisia ja mediaa hyväkseen lyödäkseen poliittista mynttiä tyhmempien ja medialukutaidottomampien muukalaisvihalla. Ja selväksi on taas tullut, mihin laatujournalismia tarvitaan.

***

Siirrytään Unkariin. Siellähän media, muutamia nettiportaaleja ja blogeja sekä paria harvaa, lähinnä pääkaupunkiälymystön lukemaa lehteä lukuun ottamatta, on tiukasti hallituksen kontrollissa. (Itse asiassa juuri tätä pelätään Itävallassakin: sisäministeriön mediaohjeistusviestin nostattamassa kohussa on usein toisteltu termiä Orbanisation.) Sanomaa hirveästä maahanmuuttajatulvasta, jolla häijyn Sorosin kätyrit yrittävät tuhota kansallisvaltioiden Euroopan ja sen kristilliset perusarvot, työnnetään tavallisen kansan niskaan lähes jokaisesta mediatuutista.

Tämä Unkarin hallituksen suoraan tai epäsuorasti kontrolloimien viestimien tarjonta on, hm, sanoisinko: länsimaiseen silmään suorastaan käsittämättömän tökeröä. Se on tarkoitettu kotimaiseen kulutukseen ja ehkä myös ihmisille, joista melkoinen osa on sosiaalistunut tämäntyyliseen viestintään jo sosialismin aikoina, toinen melkoinen osa on kieli- ja medialukutaidottomia ja kolmas melkoinen osa kyllästetty tunteisiin vetoavalla kvasiuskonnollisella nationalismilla (”yhyy, kärsivä ja koko Euroopan puolesta uhrautuva isänmaamme, jota kaikki vihaavat ja sortavat”), joka tekee ihmisestä vastustuskyvyttömän salaliittoteorioille ja pelottelupropagandalle.

Kuvaan kuuluu myös se, että tämän tökeröyden ei uskota välittyvän ulkomaille laisinkaan. Kun itse on syntynyt kansaan, joka koko ajan on silmät kiiluen ja housut tutisten pohtimassa ja utelemassa, ”mitä ne muut oikein meistä ajattelee”, niin aina hämmentyy tajutessaan, että unkarilaiset joko (a) kuvittelevat ulkomaalaisten jo tietävän heistä kaiken tai (b) eivät voisi vähemmän välittää siitä, mitä ulkomailla heistä ajatellaan ja tiedetään. Ja ennen kaikkea he tuntuvat monesti uskovan olevansa suojassa kielimuurin sisällä.

Tämä nähtiin taas äskettäin, kun Unkarin parlamentin syyskauden avajaisissa esille nousi taas kerran myös varapääministeri Zsolt Semjénin, Fidesz-valtapuolueen pienen koalitiokumppanin kristillisdemokraattien johtajan viimesyksyinen poronmetsästysretki Ruotsiin. Kuten täälläkin kerrottiin, Semjén oli ampunut ”riistana” poron; ensin arveltiin, että kyseessä olisi rykimäaikaan pahanmakuiseksi muuttuva hirvas, jollaisen joku poroisäntä olisi voinut myydä turistien maalitauluksi. Sitten, kun kuva saaliinsa kanssa poseeraavasta Semjénistä levisi ruotsalaiseen mediaan, ruotsalainen poromies oli tunnistavinaan siitä oman korvamerkkinsä ja teki rikosilmoituksen, sillä hänen kanssaan ainakaan ei asiasta ollut sovittu; Ruotsin poliisi ilmeisesti tutkii asiaa edelleen. Koti-Unkarissa puolestaan Semjénin metsästysretkeen liittyy ikäviä korruptioepäilyjä, sen nimittäin kustansi unkarilainen yrittäjä.

renjakt.jpg

Budapestin kantaaottavassa ARC-julistenäyttelyssä nähtiin äskettäin myös tämä kommentti viiden miljoonan forintin Ruotsin-retkeen.

Kun Semjéniltä sitten parlamentissa tiukattiin, miten eettistä on poliittisen päättäjän ottaa vastaan tällaisia luksuslahjoja, hän yritti lyödä asian leikiksi vakuutellen, että reissu oli kaukana luksuksesta, kun joutui päivä- ja yökaudet oleskelemaan samassa tilassa viiden ”sivumennen sanoen sikahumalaisen” saamelaisen kanssa. Pääministeri Orbán ja edustajatoverit nauroivat makeasti tälle hah-hah-hauskalle heitolle – ja tästä kertoo paheksuen Ruotsin yleisradion saamelaistoimituksen sivusto, jolle tarinan ilmeisesti välitti Unkarin mediaa seuraava ja kotimaansa poliittista tilannetta sureva ruotsinunkarilainen.

”Tässä Unkarin parlamentti nauraa humalaisille saamelaisille”, kertoo SR:n saamelaistoimituksen verkkojuttu. Kuva on kaapattu Unkarin parlamentin omasta videosta.

Eikä tässä kyllin, vaan Ruotsin saamelaisten edustajat tietenkin loukkaantuivat kansansa puolesta. (Ja ennen kuin rupeatte huomauttelemaan, että ”aina ne saamelaiset valittaa jostakin / aina ne tekopyhät ruotsalaiset näkee rasismia kaikkialla”, niin miettikääpä tosissanne, miltä tuntuisi ja mitä siitä seuraisi, jos Ruotsin valtiopäivillä yhteisvoimin naureskeltaisiin typerille suomalaisvitseille tai hauskoiksi tarkoitetuille jutuille kännipäissään pustalla csárdásta vetävistä unkarilaisista.) Ruotsin saamelaiskäräjien puheenjohtaja Paulus Kuoljok ja johtokunnan puheenjohtaja Per-Olof Nutti vaativat nyt Zsolt Semjéniltä julkista anteeksipyyntöä.

Tarinan opetus: Globalisoituvassa maailmassa kaikki, mikä menee Internetiin (eli jokseenkin kaikki…), menee myös muualle kuin kohdeyleisölleen, ulkomaita myöten. Tämä ehkä mahdollistaa typerät somekohut, niitä paljon puhuttuja aiheettomia somelynkkauksia myöten. Mutta se tekee poliitikoille sikailun ja typerehtämisen sekä myös lyhytnäköisen ja matalaotsaisen (kansallis)populismin harjoittamisen entistä vaikeammaksi. Eiköhän tämä kuitenkin ole hyvä asia?


Huhhei, me nuoret meripoijat!

kesäkuu 9, 2018

Aivan kohta tulee kuluneeksi sata vuotta eräästä loppuaan kohti kallistuvan ensimmäisen maailmansodan mielenkiintoisesta välinäytöksestä. Kesäkuun 10. päivän vastaisena yönä 1918 kontra-amiraali Miklós Horthy oli käynnistänyt hyökkäyksen, jonka tarkoituksena oli murtaa ympärysvaltojen sulku Otranton salmesta, Italian saappaankoron ja Albanian rannikon välistä, että Itävalta-Unkarin sotalaivasto pääsisi ulos saarroksista Adrianmereltä. Myös SMS Szent István, Unkarin historian suurin ja modernein sotalaiva, oli lähtenyt Pulan satamasta etelää kohti. Aamun sarastaessa se kuitenkin joutui italialaisten torpedoveneiden tulitukseen ja sai pahoja vaurioita. Sisaralus Tegetthoff yritti vetää sitä rantaan, mutta lopulta Szent István upposi; yli tuhannesta miehistön jäsenestä suurin osa selviytyi, mutta 85 matruusia ja 4 upseeria sai surmansa. Tästä tapahtumasta on säilynyt jopa harvinainen aikalaisfilmi:

Niinpä. Harvoin sitä nykyään tulee ajatelleeksi, että Itävallalla ja Unkarilla oli aikoinaan uljas sotalaivasto, jonka historian muistona amiraali Tegetthoffin, 1800-luvun meritaistelujen sankarin, patsas yhä seisoo mahtavan pylvään nokassa Wienin Pratersternin rautatieaseman luona. Ennen kuin moderneja Kroatian, Slovenian ja Italian valtioita oli olemassakaan, Wienin Habsburgien valtakuntaan oli eri aikoina ja eri tavoin liitetty koko Adrianmeren pohjoispään ympäristö italian- ja eteläslaavinkielisine kansanryhmineen ja vanhoine merenkulkuperinteineen (ajatellaan vaikkapa Venetsiaa, joka suuren osan 1800-luvusta kuului Habsburgien valtakuntaan). Osa tästä rannikkoalueesta, lähinnä nykyinen Kroatia, kuului vuonna 1868 solmitun erikoissopimuksen nojalla kaksoismonarkian Unkari-puoliskoon. Siihen kuului myös Fiumen, nykyään kroatiaksi Rijekan kaupunki, missä toimineesta meriupseerikoulusta valmistui vuonna 1886 nuori merikadetti, unkarilaisen pikkuaatelissuvun toivorikas poika Miklós Horthy, ja missä Szent István vuonna 1914 laskettiin vesille.

Ensimmäinen maailmansotahan ei tullut salamana kirkkaalta taivaalta vaan hartaasti ja innolla odotettuna ja valmisteltuna. Jo vuonna 1908 Itävalta-Unkarissa oli pantu merkille brittien uudet dreadnought-tyyppiset sota-alukset ja päätetty ryhtyä omankin sotalaivaston modernisointiin. Unkarin kuningaskunta, joka muodollisesti yhdessä Itävalta-puoliskon kanssa hallinnoi Österreichisch-Ungarische Kriegsmarinea, päätti valtiopäivillään osallistua tähän hankkeeseen sillä ehdolla, että laivatilauksen saisi unkarilainen Ganz-Danubius-tehdas. Szent Istvánin rakentaminen aloitettiin 1912, ja se saatiin lasketuksi vesille jo muutamia kuukausia ennen sodan alkua, tammikuussa 1914, kertoo unkarilainen Érdekes Világ -historiablogi. Laivan kastoi arkkiherttuatar Maria Teresia Henrietta, molempien vanhempiensa puolelta Habsburg-sukua ja keisari Frans Joosefin veljen tyttärentytär. Kruununperillinen Franz Ferdinand sitä vastoin ei tullut koko tilaisuuteen, koska oli pahoittanut mielensä siitä, että laiva ristittiin Unkarin valtion perustajakuninkaan Tapani Pyhän eikä kuuluisan itävaltalaisen (itse asiassa baltiansaksalaistaustaisen) 1700-luvun sotapäällikön, marsalkka Laudonin mukaan.

Szent István kuten useimmat muutkin Itävalta-Unkarin sotalaivaston alukset sai viettää maailmansodan vuodet Adrianmerellä operoiden. Merkittävin meritaistelu käytiin Otrantonsalmessa 1917 (siihen tosin Szent István ei osallistunut), mutta vaikka Itävalta-Unkarin laivasto siinä tuotti vastustajilleen merkittävät tappiot, salmen sulkua se ei pystynyt murtamaan. Sodan päätyttyä Itävalta-Unkarin jäljelle jääneet sotalaivat jaettiin voittajavaltioiden kesken. Szent István puolestaan makaa yhä Premudan saaren kaakkoispuolella, 66 metrin syvyydessä Adrianmeren pohjaliejussa. Hylylle on 1970-luvulta lähtien tehty muutamia tutkimussukelluksia, ja vuonna 2008, Szent Istvánin uppoamisen 90-vuotispäivänä, sukeltajat jättivät sen kannelle ristin ja muistolaatan, jossa lukee unkariksi, saksaksi ja kroaatiksi: Enemmän kuin elämä on velvollisuus. Sankarivainajien muistolle.

Ja miten kävikään Szent Istvánin ja sen sisaralusten hyökkäystä komentaneelle keisarillis-kuninkaallisten merivoimien (tuolloin suhteellisen tuoreelle) ylipäällikölle, amiraali Horthylle? Kuten tiedämme, luovutettuaan keisari Kaarlen käskystä laivaston vasta perustetun Jugoslavian kuningaskunnan hallintaan Horthy jäi maihin. Vuonna 1919 hän lyhytikäisen Unkarin neuvostotasavallan kukistuttua ratsasti voittaja-armeijan kärjessä valkoisella hevosella Budapestiin, missä hänet vuonna 1920 valittiin kuningaskunnan valtionhoitajaksi. Alkoi myöhäisfeodalistisen stagnaation aikakausi, jonka “kristillis-kansallis-konservatiivista” aatteellista linjaa Unkarin nykyinen hallitus yhä selvemmin kaiuttelee.

Näitä kaikuja kuultiin juur’ikään Unkarin puolustusministeriön järjestämässä konferenssissa, jonka otsikkona oli “Unkarin merisotilaat ensimmäisessä maailmansodassa”. Puolustusministeriön verkkosivuilla julkaistussa tiedotteessa siteerataan valtiosihteeri Szilárd Némethiä – niin juuri, Fidesz-puolueen varapuheenjohtaja, entinen kunnallistekniikkakustannusten alentamisprojektista vastaava komissaari ja silavalevitereseptejään jakeleva kotikokki, on nyt puolustusministeriön valtiosihteeri. Näin:

Szilárd Németh totesi, että kansakunnan identiteetti vaikuttaa sen tulevaisuuteen, sen kykyyn säilyttää kulttuurinsa ja arvonsa. Sotalaivaston perinteet ovat rakentuneet kansalliseen identiteettiimme ja “rikastaneet sitä perintöä, jota 21. vuosisadallakin tulemme tarvitsemaan”, lausui valtiosihteeri. (…) Mainitessaan sotalaivaston Unkarin menneisyyden ylpeydenaiheena valtiosihteeri totesi: tämän aselajin kunniasta kommunistit vaikenivat siksi, että sitä johti myöhempi valtionhoitaja Miklós Horthy. (…) Taistelulaiva Szent Istvánin huippusuorituksista mainitessaan Szilárd Németh julisti: “se valaa meihin uskoa siihen, että tämän sotateollisuuden alan pystymme vielä elvyttämään.”

Tähän on tietenkin pakko siteerata suosikkipakinoitsijani, historiantutkijan ja vapaan systeemikriitikon Péter Konokin Facebook-kommenttia:

En tiedä, mistä tuo tomppeli puhuu. Jos nyt oikein halutaan väittää, niin olihan toki olemassa Unkarin sotalaivasto, joskin unkarilaisen suuhun hankalasti sopivalta nimeltään kaiserliche und königliche Kriegsmarine, mutta ei nyt juututa pikkuseikkoihin. Suurin unkarilainen merisodankävijä lienee ollut Likainen Fred, joka onnistuneesti varasti kokonaisen risteilijän [Piszkos Fred on Unkarin 1900-luvun suosituimman humoristisen seikkailuviihdekirjailijan Jenő Rejtőn tunnetuimpia henkilöhahmoja, suom. huom.], mutta tämähän ei tietenkään ole mitään verrattuna Szilárd Némethin isäntiin, jotka ovat varastaneet kokonaisen maan, vaikka eivät ole läheskään niin hauskoja tyyppejä kuin kapteeni Fred. (Szilárd Németh sopisi kyllä ulkoiselta olemukseltaan mihin hyvänsä Rejtőn romaaniin, mutta näin typeriä, negatiivisia hahmoja Rejtő ei koskaan keksinyt.)
No olennaistahan tässä tietenkin on Ratsastava Amiraalimme, vaikka hänenkin huippusuorituksiinsa maailmansodassa kuuluu, että hän taistelulaiva Novaran komentajana upotti kaksi brittiläistä kalastusalusta. Sellaista Likainen Fred ei olisi tehnyt, siihen hän oli liian hieno herrasmies, ei mikään Horthy.

Ja mitä ihmettä oikein tarkoittaa Némethin kommentti taistelulaiva Szent Istvánin huippusuorituksista ja tämän sotateollisuuden alan elvyttämisestä? Näin Konok:

Tasan sata vuotta sitten upposi SMS (Seiner Majestät Schiff, noin aitounkarilaisittain) Szent István. Uppoaminen ei niinkään johtunut laivan saamasta kahdesta torpedo-osumasta vaan enemmänkin pahoista suunnitteluvirheistä. Laivan (koko Tegetthoff-luokan) syväys oli vähäinen, painopiste liian korkealla, ja sen kaksitoista 305 mm:n tykkiä lisäsivät epävakautta.
Se oli surkea, tasapainoton, humalaisen lailla horjuva alus, jonka kannella tusina tykkiä toi holtitonta tuhoa. Ei ihme, jos Szilárd Németh jotenkin tunnistaa siinä itsensä.

Puolustusministeriön konferenssista raportoi myös 444.hu-sivusto, jonka lyhyessä jutussaan julkaisema animoitu kuva tiivistää koko merisotahistoriahehkuttelun järjettömyyden. En tiedä, mitä Szilárd Németh on tässä kuvassa oikeasti tekevinään, mutta loppuillan tulee päässäni soimaan vanhan koulun laulukirjan Kapteeni katsoi horisonttihin, oli myrsky alkava, oli myrsky alkava…

 

haditengereszet.gif

 

 


Arveluja oikeistokoalitiosta

Touko 31, 2018

Itävallassa on nyt jonkin aikaa katseltu samantapaista oikeistohallitusta kuin Suomessakin: iso porvaripuolue on koalition isompi osapuoli, sivuvaununaan oikeistopopulistinen, salonkikelpoisena esiintyvä ja avorasistisia ja natsimielisiä reunuksiaan peittelevä puolue. Avainkysymys on, missä määrin ykköspuolueen konservatiivisuus vakauttaa demokratiaa ja miten paljon populistien mahdollinen räyhämeininki sitä pystyy keikuttamaan.

Olen tässä blogissa ennenkin miettinyt, mitä politiikkaa tai aatesuuntaa ykköspuolue ÖVP:n, ”Itävallan Kokoomuksen” Sebastian Kurz oikein edustaa, enkä edelleenkään sitä oikein ymmärrä. Kurz on ns. karismaattinen poliitikko, joka vetoaa persoonallisuudellaan, hieman samaan tapaan kuin Ranskan Macron. Lisäksi hän on jo kauan ollut ukkoutuvan ÖVP:n melkeinpä ainoa nuori toivo, jolta puolueelle odotettiin kasvojenkohotusta hieman samaan tapaan kuin silloin, kun meillä Kokoomus vaihtoi Kekkos-Suomen kabineteissa marinoituneen hikisen Kanervan sedän nuorekkaaseen ja urheilulliseen Alex Stubbiin. Kurz on hyvä esiintyjä, taitavan viileästi sanansa asettava poliitikko, mutta hämäräksi jää, mitä muuta kuin omaa persoonaansa hän on myymässä. Poliittisessa linjassaan hän on tehnyt loivan ja hallitun mutta selkeän käänteen nuoresta monikulttuurisen kaupunginosan kasvatista, joustavasta ja suvaitsevaisesta integraatioasioiden valtiosihteeristä yhä tiukkenevaa, konservatiivisten kansalaisten pelkoihin vastaavaa rajatkiinni-linjaa vetäväksi ulkoministeriksi.

Ja niin, mikä mahtaa olla Kurzin suhde itänaapurin Orbániin, jota nykyään yhä selvemmin ja avoimemmin pidetään uhkana EU:n arvoille ja tulevaisuudelle? Tästä on nähty monenlaista arvailua, Kurzia on väitetty sekä Orbánin kaveriksi ja henkiseksi ottopojaksi että pohjimmiltaan kuitenkin eurooppalaiseksi liberaaliksi, jota reaalisosialismin käytänteisiin sosiaalistuneen itäeurooppalaisen machosedän silavanhajuiset röyhtäilyt hermostuttavat. Kuten tässä taannoin kirjoitin, Unkarin ja Itävallan suhde ei myöskään ole aivan pilvetön. Venäjältä tilattu Paksin ydinvoimalalaajennus hermostuttaa ydinvoimavastaisia itävaltalaisia, ja toisaalta Itävallan kansallispopulistisella ”oma kansa ensin” -linjalla kaavailema sosiaalietujen leikkaus ulkomaalaisilta osuu kipeästi kymmeniintuhansiin Itävallassa työskenteleviin unkarilaisiin.

Jos Kurz jossain määrin pitääkin etäisyyttä Orbániin ja asemoi itsensä ja Itävallan mieluummin lähemmäksi Euroopan liberaalidemokraattista ydintä jonnekin Saksan ja Ranskan viereen, ja jos hänen onkin kuultu Orbánin rinnalla korostavan ”liberaalia” arvomaailmaansa, niin pienempi hallituspuolue FPÖ kiehnää innoissaan Unkarin nykyisten vallanpitäjien kyljessä. Myös ”perusitävaltalaisille”, kuten heidän aateveljilleen kautta Euroopan, Orbán on sankari. Lähinnä oikeistokonservatiiviseksi luettava Die Presse -lehti kirjoitti pari päivää sitten happameen sävyyn Unkarin lähetystössä järjestetystä tilaisuudesta, jonka yleisössä kuhisi FPÖ:n johtoporrasta. Tilaisuuden teemana olivat ”eurooppalaiset arvot”, joista ”paljon puhutaan mutta harvoin keskustellaan”, ja siellä, näin Die Presse, ”eri maailmat törmäsivät toisiinsa”. Mitkä siis ovat ne Euroopan perusarvot, joita Unkarin ja Puolan nyt väitetään vaarantavan?

”Kristillisistä juurista” puhuivat tilaisuudessa sekä EU-komissaari Tibor Navracsics että entinen inhimillisten resurssien superministeri ja reformoitu pappi Zoltán BalogDie Pressen mukaan kuultiin myös vastaiskuja. Tšekin entinen ulkoministeri, keskieurooppalaisen ruhtinassuvun vesa Kar(e)l (von und zu) Schwarzenberg jyrähti, että nykyään arvoista jaaritetaan koska yhteisistä pelisäännöistä ei haluta pitää kiinni. Wienissä toimivan EU:n perusoikeuselimen FRA:n johtaja Michael O’Flaherty taas napautti, että eurooppalaisten kulttuuriperintö on hyvin monisyinen ja että turvapaikkaan oikeutettujen syrjiminen ei voi olla eurooppalainen arvo. Ja kun FPÖ:n sisäministeri Herbert Kickl muistutti, että ”kohtuullinen” maahanmuutto rikastaa mutta nykyinen alkaa jo vaarantaa ”sosiaalisen rauhan”, ja ilmoitti näkevänsä turvapaikanhakijoiden käsittelyssä vielä paljon säästövaraa, ÖVP:n entinen mahtimies ja ex-varaliittokansleri Erhard Busek hermostui: keskustelua ei saisi viedä näin yksitahtiselle (simpel) tasolle, ja ”politiikan tehtävä on lievittää pelkoja eikä nostattaa niitä”. (Tähän tosin berliiniläinen liberaalimuslimi- ja naisoikeusaktivisti Seyran Ateş vastasi, että häntä ei pelota herra Kickl vaan poliittinen islam.)

Tässä oikeastaan tiivistyy aika paljon Itävallan nykyisen poliittisen menon huolenaiheita. Pahin pelko kai on, että ÖVP tekee fidekszet eli ryhtyy kilpailemaan populistis-kansallismielis-muukalaisvihaisella linjalla varsinaisten äärioikeistopopulistien kanssa. Ja toivonsa voi panna siihen, että Itävallassa perinteinen konservatismi ja eurooppalaisten demokraattisten arvojen arvostus – joihin kuuluu tuo Schwarzenbergin mainitsema yhteisistä pelisäännöistä kiinni pitäminen – kuitenkin pitää pintansa.

Tähän voisi loppukevennykseksi panna Falter-lehden pilapiirtäjän Daniel Jokeschin näkemyksen hallituskoalition yhteistyöstä. (Liittokanslerin ja varaliittokanslerin suhdetta käsittelevät Jokeschin piirrokset löytyvät erikseenkin otsikolla Basti & Bumsti.  Basti on Sebastian-nimisten miesten tavallinen lempinimi, sitä en tiedä, käytetäänkö sitä liittokansleri Kurzista hänen lähipiirissään ja miten lähi-. Bumsti taas oli kuulemma FPÖ-johtajan ja varaliittokanslerin Heinz Christian (HC) Strachen lempinimi hänen lapsuudessaan; ilkeät poliittiset vastustajat ovat sen jostakin kaivaneet esiin ja käyttävät sitä mielellään.)

Regierungsarbeit.jpg

Saapasjalkaisen hevosen selässä istuvat varaliittokansleri Strache idolinsa Putinin tyyliin yläruumis paljaana sekä hänen pitkäaikainen spindoctorinsa, nykyinen sisäministeri Kickl. Hevonen viittaa Kicklin uuteen, huvittunutta ärtymystä herättäneeseen projektiin: hän haluaa Wieniin ratsupoliisiosaston valvomaan järjestystä, mutta kallista hanketta vastustavat jokseenkin kaikki, poliiseista ja eläinsuojelijoista kuuluisaan Espanjalaiseen ratsastuskouluun. Hevosen koppalakki-nauha-saapasvarustus kuvaa Burschenschaft-järjestöjä, äärioikeistolaisia ylioppilaiden ja akateemisen väen klubeja, jotka ovat kaikessa hiljaisuudessa kaapanneet FPÖ:ssä vallan tavanomaisemmalta ja rasvanahkaisemmalta populistiklienteeliltä. Burschenschaftien ajatusmaailma on ”saksalais-kansallinen” (mikä on hieman ongelmallista koko sodanjälkeisen ajan rakennetun Itävallan valtioidentiteetin kannalta), kuten näkyy ”musta-puna-kultaisista” väreistä nauhassa sekä hevonkakkaroihin isketyssä miekassa. (Myös miekkailu, kaksintaisteluarpien viiltelöinniksi ritualisoituneessa muodossaan, kuuluu Burschenschaftien kulttuuriperintöön.) Ja sekä hevosen että Strachen suupielessä palaa tupakki, koska kansainvälisten sopimusten mukainen ehdoton tupakointikielto ravintoloissa kumottiin hallituksen päätöksellä ja nimenomaan FPÖ:n tahdosta; tämä oli samantapainen symboliarvohanke kuin meillä perussuomalaisille autoveron korotusten estäminen.

Vaikuttaa siis siltä, että hevosen riimusta pitelevä Kurz haluaa pitää haisevat ja käryävät hallituskumppaninsa matkan päässä. Toivottavasti näin on jatkossakin.


Lankomiesten kesken

Touko 5, 2018

Unkarilaiset nimittävät usein itävaltalaisia leikillisesti “langoiksi” (sógorok, a mi sógoraink), viitaten tällä näiden kahden kansakunnan läheiseen suhteeseen: ei olla ns. verisukulaisia kansallisromanttis-metaforisessa mielessä mutta jossain mielessä samaa perhettä kuitenkin. Vaikka jonkinlaista historiallista kaunanpoikasta on tiettyjen piirien ajatusmaailmaan jäänyt myös Habsburgien monisatavuotiselta valtakaudelta (tähän viittaa nykyään esimerkiksi historiallinen termi labanc, aikoinaan Wienin vallanpitäjien kanssa kollaboroineista unkarilaisista käytetty haukkumasana), nykyään itävaltalaiset on kuitenkin paljon helpompi nähdä positiivisessa valossa kuin muut naapurikansat, jotka kaikki saivat Trianonin rauhassa 1920 isoja kimpaleita vanhasta Suur-Unkarista ja panivat toimeen erilaisia sortotoimia näille alueille jääneitä unkarilaisvähemmistöjä kohtaan. (Näille sortotoimille toki aiheen olivat antaneet 1800-luvun lopun unkarilaistamispolitiikka ynnä muut historialliset kaunat. Tämä on pitkä ja mutkikas tarina.)

Itävaltalaiset tosin saivat 1920 Unkarin länsirajalta suikaleen, nykyisen Itävallan Burgenlandin maakunnan, jossa asui pieni unkarilaisvähemmistö, mutta tämä on painanut vaa’assa vähemmän kuin se, että Itävaltaan on aina ollut mukava lähteä ostosmatkoille tai töihin. Tai että Itävalta vuonna 1956 auttoi ja vastaanotti tuhansia Unkarin kansannousun kukistajien alta länteen pakenevia unkarilaisia. Itävaltalaisille taas unkarilaiset ovat vähän kuin suomalaiset ruotsalaisille: entisten itäisten valtakunnanosien käsittämätöntä kieltä mongertavat puolimongolit on alettu nähdä ei vain söpön ja positiivisen eksoottisina vaan loppujen lopuksi samanlaisina valkoisina eurooppalaisina kuin mekin, moniin oudompiin maahanmuuttajaryhmiin verrattuina. (Siihen tosin on vielä matkaa, että ymmärrettäisiin tämän itäisen naapurikansan kuuluvan myös oman maan vanhaan asutushistoriaan ja väestökoostumukseen.)

Nykyisessä poliittisessa tilanteessa Itävalta ja Unkari ovat sekä samalla että eri puolella Euroopan rajalinjoja. Itävalta on perinteisesti seuraillut Saksaa, toista EU:n tärkeimmistä keskusmahdeista, enemmän kuin itäisiä naapureitaan entisen rautaesiripun takana. Jonkinlaisia yhdistäviä tekijöitä alkoi kuitenkin löytyä enemmänkin, kun vuoden 2015 pakolaiskriisin aikaan ihmisvirrat saapuivat molempien rajoille. Ensin Itävaltaan Unkarin kautta – Orbánin hallitus siis ”suojeli Unkaria” kuskaamalla kasautuneet pakolaismassat busseilla ja junilla Itävallan rajalle naapurimaan viranomaisten ja ihmisoikeusjärjestöjen huoleksi. Ja sitten suoraan Itävallan etelärajalle – kun Orbánin hallitus ”suojeli Eurooppaa” kääntämällä pakolaisvirran suoraan naapurien niskoille – missä lopulta oli ryhdyttävä jonkinlaisiin rajansulkutoimiin: a Türl mit Seitenteilen‘ovi jossa on sivuseinät’, niin kuin silloinen liittokansleri Faymann vähän onnettomasti Itävallan raja-aitahanketta kuvaili. Lopulta Itävallassa vaihtui hallitus, ja valtaan nousi oikeisto-äärioikeistokoalitio. Tätä vallanvaihdosta siivitti – paitsi kyllästyminen vuosikymmenet vallassa olleisiin punamustiin (sosiaalidemokraattien SPÖ ja oikeistokonservatiivinen ÖVP) koalitioihin – ennen kaikkea pakolaiskriisin lietsoma ”maahanmuuttokriittinen” (muukalaisvihainen ja rasistinen) populismi.

Nyt siis Itävaltaa hallitsee oikeiston uuden tulevaisuustoivon, ihmepoika Sebastian Kurzin johtama ja kasvonsa pessyt (myös tunnusvärinsä mustasta turkoosiksi vaihtanut) ÖVP, apunaan äärioikeistopopulistinen FPÖ. Kuten odottaa sopii, tämä hallitus kyykyttää köyhiä ja kerää populistista kannatusta kiristämällä maahanmuuttopolitiikkaa. Kurz, joka itse ennen liittokansleriksi nousuaan toimi ulkoministerinä ja sitä ennen kotouttamisasioiden valtiosihteerinä, on muuttunut suvaitsevaisesta monikulttuurisuuden ymmärtäjästä entisen hallituksen ”liian lepsun” maahanmuuttopolitiikan arvostelijaksi (siis saman politiikan, jota itse oli tekemässä). FPÖ puolestaan – vaikka puolueen sisällä valta onkin siirtynyt akateemisen Burschenschaft-porukan, äärioikeistolaisen yliopistoeliitin käsiin – esiintyy yhä tavallisen perusitävaltalaisen kansan puolueena, jonka poliittisena voimanlähteenä tuntuu yhä olevan lähinnä muukalaisviha.

Unkarin vallanpitäjät ovat odotetusti olleet innoissaan Itävallan kehityksestä. Tammikuussa Wienissä vieraillessaan pääministeri Orbán pääsi lopulta tapaamaan rakkaan aatetoverinsa, varaliittokanslerin ja FPÖ:n johtajan HC Strachen. Lehdistötilaisuudessa Orbán julisti:

Itävallassa on tähän mennessä ollut unkarilaisvastainen hallitus, Itävallan hallitus oli vihamielinen Unkaria kohtaan, tämä on nyt muuttunut, sillä nyt on vallassa hallitus, joka haluaa ylläpitää reiluja, rehellisiä ja ystävällisiä suhteita Unkariin.

Aivan näin ongelmattoman auvoista rinnakkaiselo ei kuitenkaan ole. Samaisen vierailun yhteydessä Orbán pääsi pitämään lehdistötilaisuuden myös liittokansleri Kurzin kanssa, ja täällä esiin nousi myös erinäisiä jännitteitä. Kun Orbán vastasi itävaltalaisen toimittajan kysymykseen illiberaalista demokratiasta määrätietoisesti, että hänen mielestään ”demokratiaa ei pidä samastaa liberalismiin”, Kurz korosti itse olevansa liberaali ja kristitty ja iloitsevansa Itävallan vahvasta demokratiasta. Esiin tuotiin myös pari kipeää kysymystä, vaikka samalla vakuuteltiinkin, etteivät ne olennaisesti vaikuta Itävallan ja Unkarin hyviin suhteisiin.

Ensinnäkin: Paksin ydinvoimalalaajennus, jonka Unkari on opposition kiivaasti kritisoimalla luototusjärjestelyllä tilannut Venäjältä. Itävalta on jo pitkään suhtautunut ydinvoimaan hyvin epäluuloisesti (ja mikäs on suhtautuessa, kun vuorilla vesivoimaa riittää). Vuosituhannen alussa silloinen Jörg Haiderin johtama FPÖ kampanjoi rajan takana Tšekissä sijaitsevaa Temelínin ydinvoimalaa vastaan ja yritti jopa kansanäänestyksellä kampittaa Tšekin EU-jäsenyyden. Unkarin Paksin voimalaprojektin johdosta puolestaan Itävallan nykyinen hallitus on tehnyt valituksen EU:n oikeusistuimelle.

Toiseksi: Itävallan hallitus haluaa puuttua ulkomaille maksettuihin lapsilisiin. Tällä hetkellä Itävallasta maksetaan lapsilisiä (perhetukea, Familienbeihilfe) kaikkiaan jopa 132 000:lle muualla EU:ssa asuvalle lapselle, joiden vanhemmista jompikumpi tai molemmat työskentelevät Itävallassa. Tämä summa on ollut Itävallan standardien mukainen vakio, mutta nyt – koska kyseessä ei ole palkka vaan sosiaalituen muoto, korostaa infrastruktuuriministeri, FPÖ:n Norbert Hofer – se halutaan mukauttaa lapsen asuinmaan elinkustannustasoon (ja tällä on myös tarkoitus säästää Itävallan valtion menoja sadan miljoonan euron verran, sillä suuri osa Itävallassa asuvista EU-kansalaisista tulee köyhemmistä ja ”halvemmista” maista).

Itävallassa työskentelevä unkarilainen on tähän asti saanut kunkin kotimaassa asuvan lapsensa elättämiseen 172 euroa kuussa, ensi vuoden alusta summa putoaisi 93,61 euroon. Kun ottaa huomioon, että Unkarissa käteen jäävä nettopalkka on keskimäärin 650 euroa kuussa (ja monilla aloilla ja alueilla jäädään reilusti tämän keskiarvon alle), erotus on merkittävä. Itävallan päätöstä pidetään Brysselissäkin arveluttavana ja kyseenalaisena, EU-komissio on ilmoittanut aikovansa vielä tutkia asian. Mutta varsinainen raivonpurkaus on päässyt Unkarin tunnetusti perin epädiplomaattiselta ulkoministeriltä Péter Szíjjártólta. Hänen julkilausumansa mukaan Itävallan päätös on ”arvoton ja kunniaton”, se loukkaa kymmenien tuhansien Itävallassa työskentelevien ja siellä yhtäläisesti veroa maksavien unkarilaisten oikeuksia.

Szíjjártón purkauksia on aivan äskettäin nähty muitakin. Huhtikuun lopulla hän hermostui, kun Itävallan liittopresidentti Alexander Van der Bellen Profil-lehdelle antamassaan haastattelussa otti esille myös Unkarin hallituksen propagandan ykkösmörön, George/György Sorosin. Vähän aiemmin oli nimittäin Itävallan FPÖ:n parlamenttiryhmän johtaja Johann Gudenus ryhtynyt julkisesti ”sorostelemaan” tavalla, joka Unkarissa on nykyään uusi normaali mutta Itävallassa edelleen nostattaa närkästystä ja epäilyksiä antisemitismista. Näin siis Profilin haastattelu:

profil: Johann Gudenus on parlamenttiryhmän puheenjohtajana FPÖ:n kärkimiehiä – ja hänen Soros-kritiikkiään voi pitää antisemitistisenä.
Van der Bellen: George Soros on minulle kansalaisyhteiskunnan edustaja ja ihmisystävä, joka on sijoittanut miljoonia yliopistoihin ja demokratiaa edistäviin kansalaisjärjestöihin. Hän on jo vieraillut luonani Hofburgissa [presidentin virka-asunnossa]. Tätä kritiikkiä pidän täysin aiheettomana.

profil: Gudenus sanoi sanatarkasti näin: “On paikkansapitäviä (stichhaltige) huhuja siitä, että Sorosilla on osuutensa Eurooppaan suuntautuvien migranttivirtojen tukemisessa.”
Van der Bellen: Onko herra Gudenukselta jo kysytty, mikä semmoinen paikkansapitävä huhu on olevinaan? Tämä on kerta kaikkiaan naurettavaa.

profil: Naurettavaa?
Van der Bellen: Ei pidä ottaa niin vakavasti kaikkea, mitä joku poliitikko sanoo. Soros on joskus sanonut, että Euroopalla on demografinen ongelma ja että se tarvitsee maahanmuuttoa. Tämä ei ole vain hänen mielipiteensä. Minustakin hän on oikeassa.

Tämä oli siis liikaa Szíjjártólle, jolla – kuten Mérce-uutisportaali asian ilmaisee – Soros-hälytin oitis laukesi. Szíjjártón mukaan ”Soros ei edusta eurooppalaisia vaan migrantteja ja ennen kaikkea omaa etuaan”, keinottelija kun on. Unkarin hallitus taas puolustaa Unkaria ”Sorosilta ja hänen liitännäisiltään (csatolt részei), sillä György Soros jättää jälkeensä migrantteja, kaaosta ja tuhoa.” Liittopresidentti Van der Bellen taas haluaa luoda migranttitulvan valtaaman Itävallan ja joutuu vielä tekemään tästä tiliä itävaltalaisille äänestäjille…

Mitenkähän tämän nyt tiivistäisi? Ensinnäkin tässä nähdään nationalismin paradoksi. Esimerkiksi Orbánin on helppo poseerata kaikkien muukalaiskammoisten rasistien sankarina kautta Euroopan (ja Venäjän) ja löytää yhteinen sävel Itävallan FPÖ:n kanssa. Harva aate on periaatteen tasolla niin yleismaailmallinen ja kansainvälinen kuin tämä primitiivinen kansallispopulismi, joka nykyään ongelmattoman tuntuisesti pyyhkii kautta Euroopan. Mutta jos yhteisenä arvopohjana on pelkästään ”oma kansa ensin”, mitäs tehdään sitten, kun oman kansan etuja – esimerkiksi oikeutta itävaltalaiseen lapsilisään – pitää puolustaa omia aateveljiä vastaan, jotka samoin asettavat oman kansan edun etusijalle?

Toiseksi tässä paljastuu jonkinlaisia jännitteitä myös Itävaltaa hallitsevan oikeistokoalition sisältä. Äskettäin Profil-lehti julkaisi laajan artikkelin porvarillisesti ajattelevista itävaltalaisista – yrittäjistä, yritysjohtajista, sivistysporvaristosta – jotka vanhastaan ovat äänestäneet ja tukeneet ÖVP:ta mutta valittavat puolueen hukanneen kristillisdemokraattis-sosiaaliset juurensa. Monet näistä ihmisistä ovat esimerkiksi aktiivisesti mukana maahanmuuttajien kotouttamistoimissa, korostavat paitsi kristillisen lähimmäisenrakkauden arvopohjaa myös koulutetun ja motivoituneen työvoiman tarpeellisuutta maan yrityselämälle, ja heitä harmittaa poliittisen oikeiston ajautuminen halvan ja lyhytnäköisen rajat kiinni -populismin apuriksi.

Kuten nuo yllä kuvatut Orbánin lehdistötilaisuudet osoittavat, suhde Unkarin rasismipopulismilla ratsastavaan hallintoon saattaa ehkä myös koetella Itävallan hallituspuolueiden keskinäistä suhdetta. FPÖ:n Strache on pitkään avoimesti ihaillut Orbánia, mutta Kurzin asema ja asenne ei ole niin selkeä. Nuori mutta viileä Kurz on varovainen, taitavasti sanansa asetteleva poliitikko, josta on oikeastaan vaikea sanoa, mitä aatteellisia sisältöjä hän haluaa edustaa tai puolustaa. Hänen henkilökohtaisesta suhteestaan Orbániin on kuultu monenlaisia, aivan ristiriitaisiakin väitteitä; äskettäin Éva S. Balogh arveli blogissaan, että Kurz ja Orbán eivät oikein tykkää toisistaan, ja vaikka Strachen FPÖ innokkaasti kiehnää Orbánin hallituksen kyljessä, Kurzin suhtautuminen on viime aikoina ollut paljon pidättyväisempää. Hän haluaa johtaa laajapohjaista kansanpuoluetta, mutta ei varmastikaan halua pölhöpopulistin leimaa otsaansa tai kiviriipakseen poliittisia liittolaisia, joita pitäisi Berliinissä tai Brysselissä hävetä.

Der Standard -lehdessä Hans Rauscher kirjoittaa uuden keskusta-allianssin mahdollisuudesta. Vaikka ”turkoosi-sininen” hallituskoalitio ei heti olekaan hajoamassa, osavaltiotasolla etsitään toisenlaista politiikkaa. Salzburgin osavaltiovaalit voittaneen ÖVP:n paikallisjohtaja Wilfried Haslauer ei kunnon konservatiivina halua tehdä yhteistyötä FPÖ:n kanssa, ja siellä on hahmottumassa yhteistyö, jota Haslauer todellakin nimittää keskustan allianssiksi: ÖVP:n kumppaneina voisivat olla uusliberaali NEOS-puolue sekä vihreät, jotka liittovaltiotasolla tosin putosivat parlamentista mutta Salzburgissa ovat yhä jonkinasteinen voimatekijä. Tämänsuuntaisella politiikalla, kirjoittaa Rauscher, voitaisiin toivottavasti myös ehkäistä Itävallan muuttuminen ”Orbánistaniksi”.