Puna-mustasta turkoosi-siniseen?

lokakuu 9, 2017

Itävallassa varustaudutaan vaaleihin, joissa maata suurimman osan sodanjälkeistä aikaa hallinnut punamusta koalitio – siis sosiaalidemokraattien SPÖ sekä Itävallan Kokoomus eli “Kansanpuolue” ÖVP – uhkaa kaatua.

Edellisen kerran samantapaista nähtiin vuosituhannen vaihteessa. Jämähtäneisiin poliittisiin asetelmiin ja jäsenkirjapeliin kyllästyneet kansalaiset toivat sankoin joukoin äänensä ”Vapauspuolue” FPÖ:lle, josta sen taitava ja karismaattinen johtaja Jörg Haider oli rakentanut menevän, salonkikelpoisen ja natsijuurensa riittävän tiiviisti piilossa pitävän populistipuolueen. FPÖ pääsi uuteen ”musta-siniseen” oikeistohallitukseen ÖVP:n pienemmäksi kumppaniksi, vaikka hintana olikin euroopanlaajuinen järkytys, muutama EU:n painostustoimi sekä Jörg Haiderin siirtyminen ”tavalliseksi puolueen rivijäseneksi” (Itävallan poliittisessa julkisuudessa nopeasti vakiovitsiksi muuttunut termi). Seurasi taitamattomien populistiministerien pelleparaati sekä erinäisiä valtion omaisuuden yksityistämistempauksia, joiden yhteydessä tapahtuneita rötöksiä on selvitelty eri oikeusasteissa näihin päiviin saakka. Ja niin kuin populistipuolueille hallitusvastuuseen joutuessa usein käy, koko puolue hajosi lopulta Jörg Haiderin lähipiireineen irrottautuessa FPÖ:stä omaksi ”uudeksi vaihtoehdokseen” (jonka tunnusväri tosin ei ollut FPÖ:n haltuun jäänyt sininen vaan oranssi), ”Itävallan tulevaisuuden liitoksi” (Bündnis Zukunft Österreich, BZÖ). Sitten Jörg Haider kuoli, BZÖ:n ainoa todella elinvoimainen osa eli Haiderin hallitseman Kärntenin osavaltion oikeistopopulistit palasivat takaisin emopuolueen helmoihin, ja koska kansan poliittinen miesmuisti ei ulotu pitemmälle kuin ehkä kolmisen vuotta, FPÖ on jo pitkään ollut tekemässä uutta nousua.

Uusi johtaja Heinz-Christian (HC) Strache, siviiliammatiltaan hammasteknikko ja Herr Doktor Haiderin (jolla siis oli se säädynmukainen juristinkoulutus) hieman rahvaanomaisempi epigoni, aloitti poliittisen toimintansa nuorten uusnatsien taisteluharjoitusleireillä mutta uiskenteli sieltä Burschenschaft-aktivistien, siis näiden koppalakkiunivormuisten ja kaksintaisteluarvistaan (Schmiss) ylpeiden saksalais-kansallismielisten herrojen piireihin eli akateemisen äärioikeistolaisuuden kovaan ytimeen. Vanhojen valtapuolueiden (”systeemipuolueiden”, kuten populistis-natsistinen termi kuuluu) SPÖ:n ja ÖVP:n ukkoutuessa ja mummoutuessa Strache kellui iloisesti kasvavien kannatuslukujen laineilla ja veti puoleensa myös vähemmän koulutettua nuorisoa, puoluejohtajista ”ainoana, joka ei ole vanha ja ruma”. Ennemmin tai myöhemmin piti edessä olla liittokanslerin pesti. Mutta maailma muuttuu eikä historia aina toista itseään.

Ensin tempaisi SPÖ ja vaihtoi johtajansa ja liittokanslerinsa Werner Faymannin lennosta uuteen mieheen, valtionrautatieyhtiö ÖBB:n johdossa kunnostautuneeseen Christian Kerniin. Sympaattisen ja sivistyneen Kernin ajateltiin vetävän puoleensa sekä perinteistä yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta kiinnostunutta aateveljestöä ja -sisaristoa että markkinatalousorientoituneempaa ”it’s the economy, stupid” -väkeä kuin myös kultturelleja sivistysssosialisteja, ja ainakin jonkin verran kannatuskäyrät nousivatkin. Sitten ÖVP löi lopultakin pöytään ainoan mutta sitäkin vahvemman valttikorttinsa, puolueen pitkäaikaisen tulevaisuudentoivon ja perintöprinssin Sebastian Kurzin. Ja kuinka ollakaan, FPÖ:n Strache, vaikka miten käykin salilla ja solariumissa, ei enää olekaan puoluejohtajien ukkorivistön keskellä se nuori, komea diskokuningas, joka vielä muutama vuosi sitten esiintyi vaalimainoksissa supermies “HC-Manina”.

Nuoren prinssi Kurzin tuoma komea gallup-kannatusten nousu ei tietenkään ole tullut ÖVP:lle ilmaiseksi. Hintana olivat aikaistetut vaalit ja puoluetunnusten häivyttäminen taka-alalle: Kurz suostui ehdokkaaksi vain oman ”kansanliike”-listansa, ei puolueen nimissä (hieman samaan tapaan kuin viime vuoden presidentinvaaleissa voittoisa Alexander Van der Bellen oli virallisesti irrottautunut vihreästä puolueesta ”sitoutumattomaksi” ehdokkaaksi). ”Liste Kurzin” tunnusväri ei ole ÖVP:n perinteinen musta vaan turkoosi, raikas ja rauhoittava väri – joka ei ole niin kovin kaukana FPÖ:n sinisestä. Vaalijulisteissa luvataan kaunista, hyvää ja ympäripyöreää – nyt tai ei koskaan. (Ja mitä sitten, jos ei? Tuo iskulause kuulostaa joko hämärästi uhkailevalta – joko äänestätte nyt minua tai tapahtuu jotain kamalaa – tai lapselliselta: nyt äänestätte mua tai mä en enää koskaan leiki teidän kanssa ja vien lapioni ja ämpärinikin pois.)

kurzjetztodernie.jpg

Kaikkia ei Kurzin unelmavävy-olemus varauksettomasti ihastuta. Tähän vandalisoituun julisteeseen on joku tussitaituri lisännyt mm. ilkeän viittauksen Kurzin silmäänpistävän isoihin korviin.

Niin, mitkä ovat turkoosin paketin aatteelliset sisällöt? Onko nuorella Kurzilla uskottavaa näkemystä siitä, mihin yhteiskuntaa pitäisi ja voisi kehittää?

kurzbankomat.jpg

Koomikkoduo Gebrüder Moped tulkitsee Kurzin talouspoliittista ohjelmaa: ”Jos ei niillä ole rahaa, käykööt pankkiautomaatilla.”

Ulkoministeri Kurz rakensi aiemmin, maahanmuuttajien kotouttamisasiain valtiosihteerinä toimiessaan, hyvinkin ihmiskasvoista imagoa. Nyt ”prinssi Rautasydän” tarjoaa syville riveille sitä, mitä ne haluavat, eli kohteliaasti ilmaistakseni epäluuloista suhtautumista maahanmuuttajiin, etenkin islaminuskoisiin. Näkyvimpänä ilmauksena tästä on Kurzin toivomuksesta läpi ajettu burkakielto: kasvot peittävää huntua ei enää saa käyttää julkisilla paikoilla. Kyseessä on symbolinen kädenojennus ”maahanmuuttokriitikoille”, sillä Itävallan maahanmuuttajia burkakielto ei juuri kosketa. Kasvot peittävään huntuun pukeutuu Itävallan musliminaisista häviävän pieni osa. Sitä vastoin kielto koettelee Wienin kalleimmilla ostoskaduilla liikkuvia rikkaiden arabituristiseurueiden naisia, joiden on jo nähty turvautuvan sallittuihin kasvojenpeittokeinoihin eli valtaviin aurinkolaseihin ja aasialaisten turistien jo tutuiksi tekemiin hengityssuojaimiin. Mutta kiusahan se on pienikin kiusa.

Kysymys kuuluukin nyt, menevätkö muukalaispelkoisten konservatiivien äänet turkoosiin vai siniseen laariin. Tässä yhteydessä on monesti mainittu vanha sananparsi geh gleich zum Schmied und nicht zum Schmiedl, ‘mene suoraan (oikealle) sepälle äläkä pikku seppäselle’. Ne, jotka haluavat kunnon räyhärasismia, hakevat sitä luultavasti edelleen perinteisestä lähteestä eli FPÖ:n kaljatelttameiningistä, missä n-sana sanotaan niin kuin se on ja takarivien nahkatukkaisilta pojilta käsivarsi nousee kärkkäästi yläviistoon. Mutta ehkäpä ns. hiljaiselle enemmistölle kuitenkin sopii paremmin Kurzin light-versio?

Samaan aikaan SPÖ:n vaalikampanja on ikävästi tahriintunut. Profil-lehti nimittäin paljasti, että Facebookissa toimineen, nyttemmin suljetun loanheittosivun ”Totuus Sebastian Kurzista” takana ei olekaan, kuten voisi luulla, FPÖ tai jokin muu äärioikeistolainen taho. Kyseessä oli ns. dirty campaigning -operaatio, jonka toteuttajana, näin Profil väittää, oli SPÖ:n entinen kampanjaguru, israelilainen Tal Silberstein. Tarkoituksena näytti olevan ajaa Kurzin mahdolliset äänestäjät takaisin FPÖ:n leiriin syyttelemällä Kurzia maahanmuuttajien mielistelijäksi ja ties minkä kansainvälisen monikulttuurisalaliiton käsikassaraksi, mutta ennen kaikkea kylvää hämmennystä ja mustata sekä FPÖ:n että Kurzin maine. Tähän salaiseen operaatioon Silberstein kokosi pienen itävaltalaisen iskuryhmän, joka tuotti sekä harmittomampaa huumoria – esimerkiksi nettivisailun, jossa tehtävänä on erottaa Kurzin vaalisloganit IKEAn katalogin iskulauseista – että todella ilkeää rasistista, islamofobista ja antisemitististä kuraa.

(Tapaus Silberstein ei muuten ole ensimmäinen kerta, kun juutalaisia kampanjaguruja käytetään tuottamaan perinteisen juutalaisvihan varaan rakentavaa vaalipropagandaa. Unkarin Viktor Orbánin propagandakoneisto on pitkään tehnyt yhteistyötä äskettäin edesmenneen amerikkalaisen Arthur Finkelsteinin kanssa.)

Tal Silberstein, joka ei siis ollut mikä hyvänsä mainontavekkuli vaan useiden huippupoliitikkojen (Israelin Ehud Barakin ja Ehud Olmertin, Ukrainan Julia Timošenkon, Romanian Traian Basescun ja Victor Pontan…) neuvonantajana toiminut kovan luokan kampanja-asiantuntija, jäi kesällä Israelin viranomaisten haaviin, syynä epäilyt rahanpesusta, lahjonnasta ja muista rötöksistä yhdessä israelilaisen kaivosmiljardöörin Beny Steinmetzin kanssa. SPÖ katkaisi yhteistyön Silbersteinin kanssa siihen paikkaan, mutta ”Facebook-Affären” paljastuttua ilmassa leijuu yhä ikävä kysymys: kuka SPÖ:n johdossa tiesi tästä likaisesta tempusta? Kuka kantaa vastuun ja suojelee puoluejohtaja Kerniä tahriintumiselta? Liittokansleri Kern on vakavassa videoviestissään syvästi pahoitellut tapahtunutta…

prinzessinkern.jpg

Koomikkoduo ”Gebrüder Moped” kuvaa liittokansleri Kernin herkkänä prinsessana: ”Otan sen, mikä minulle kuuluu.”

…mutta ÖVP ottaa tietenkin tilanteesta kaiken irti. Sebastian Kurz riensi kommentoimaan, että ensi sunnuntain vaalit ovat myös ”kansanäänestys siitä, haluammeko me Silbersteineja Itävaltaan.” Ja tästä puolestaan ovat hermostuneet monet, joiden mielestä tämmöinen silbersteinittely on aivan ilmeistä perinteistä antisemitismiä.

Kärkikamppailu siis kiertyy perinteisiin sentrooppalaisiin ulottuvuuksiin. ÖVP:n, SPÖ:n ja FPÖ:n kinastellessa likaisista tempuista muille puolueille ei paljon huomiota riitä. Muutamien pienten sirpale- ja vitsipuolueiden rinnalla edes jossakin määrin vakavasti otettavia kärpässarjalaisia on kaksi: uusliberaali ”nuoritävaltalainen” NEOS sekä kriisien runtelema Vihreät. Vuonna 2012 perustettu, yrittäjäystävällistä verotusta, läpinäkyvyyttä ja suoraa demokratiaa hehkuttava NEOS on Itävallan poliittisella kartalla uusi tulokas, joka on jo onnistunut vakiinnuttamaan asemansa jossain määrin vakavasti otettavana vaihtoehtona vanhoille valtapuolueille. Sillä on tällä hetkellä 9 kansanedustajaa Itävallan parlamentissa ja yksi europarlamenttiedustaja. Puolueen tunnusväri on pinkki (kyllä, värit ovat Sentroopan politiikassa tärkeä asia!), ja sen julisteissa poseeraavat kärkikaksikkona puoluejohtaja Matthias Strolz sekä viime vuoden presidentinvaaleista tuttu Irmgard Griss, entinen Korkeimman oikeuden presidentti. Politiikan ulkopuolelta sitoutumattomana presidenttikisaan tullut Griss selviytyi varsin hyvin, päihittäen kirkkaasti molempien valtapuolueiden SPÖ:n ja ÖVP:n ehdokkaat, ja nyt hän on ilmeisesti löytänyt poliittisen kotinsa. Strolzia puolestaan kehutaan innokkaaksi ja sytyttäväksi kampanjoijaksi.

Mutta Vihreät, oivoi. Puolueella luulisi olevan hyvin tilaa poliittisen kentän vasemmalla laidalla, jossa markkinatalous-kaasuputkidemarien ja pieneksi vitsisirpaleeksi kutistuneen mutta vielä sinnittelevän kommunistipuolue KPÖ:n välissä ammottaa valtava aukko. Sitä kuitenkin repivät sisäiset riidat, eikä selkeää linjaa tunnu löytyvän. Alexander Van der Bellenin, nykyisen liittopresidentin jälkeen puoluetta pitkään luotsannut Eva Glawischnig jätti toukokuussa yllättäen kaikki julkiset tehtävänsä terveydellisiin syihin vedoten. Hänen jälkeensä puoluejohtajan, ryhmyrin ja vaalikampanjan kärkiehdokkaan tehtävät on jaettu kolmen henkilön kesken, joista kahta ensiksi mainittua en tähän hätään edes muista – he eivät ole ihmeemmin paistatelleet valtakunnallisessa julkisuudessa. Kärkiehdokkaana vaalikampanjassa on Ulrike Lunacek, vanha kokenut Brysselin-kettu, europarlamentin varapuheenjohtaja – samainen suorasanainen Lunacek, jota Unkarin Orbánin suosikki-törkyjournalisti Zsolt Bayer taannoin nimitti ”kapiseksi valehtelevaksi idiootiksi”. Pelättävissä kuitenkin on, että Lunacek on vihreiden vasemmalle änkyräsiivelle liian sovinnollinen reaalipoliitikko, kun taas vähänkään konservatiivisemmille äänestäjille ei kelpaa lyhyttukkainen lesbotäti. Väitetään jo, että vihreät saa ensi kertaa historiansa aikana pelätä tipahtavansa parlamentin äänikynnyksen alle.

lunacek.jpg

”Gebrüder Moped”: ”…ja sitten mä sanoin niille vielä, että me halutaan yli kymmenen prosenttia äänistä.” 

Vihreiden sisäisten kiistojen myötä nimittäin yksi puolueen kokeneimpia ja näkyvimpiä nimiä, perustajajäsen Peter Pilz jätti heinäkuussa puolueen ja ilmoitti pyrkivänsä parlamenttiin omin voimin. Uutta puoluetta hän ei halua perustaa, mutta Liste Peter Pilz uhkuu voitontahtoa, iskulauseenaan Ja, es geht! (Kyllä, se käy!), ja lupaa panostaa erityisesti sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, rikkaiden verottamiseen, köyhien tukemiseen ja ihmisoikeuksien puolustamiseen. Maahanmuuttokysymyksissä Pilzin linjaa on väitetty paljon tiukemmaksi kuin vihreillä, mutta ilmeisesti suurin mielipide-ero koski Turkkia: Pilzin mielestä Erdoğanin Turkki ei kuulu Eurooppaan eikä sen kanssa sovi tehdä yhteistyötä.

Näissä kuvissa, näissä tunnelmissa siis matkataan kohti sunnuntaita ja vaaleja. Ja kun juuri sain heitetyksi roskiin erehdyksessä tämmöisen maahanmuuttajan postilaatikkoon jaetun Strache-mainoksen (”Punavihreät [Wienin kaupungin hallinto] katselevat toimettomina islamisaation etenemistä!”), yritän nyt vetäytyä yöpuulle laskemaan lampaita tai jotain muuta mukavaa ja epäpoliittista. Loppupäätelmien aika koittaa kenties viikon päästä.

Mainokset

Islamisaatio lastentarhoissa – onko sitä?

heinäkuu 5, 2017

Puolitoista vuotta sitten kirjoitin kohututkimuksesta, jonka mukaan Wienin islamilaisissa lastentarhoissa muhii radikaali islamismi. Tutkimus oli tehty Wienin yliopiston islamintutkimuksen laitoksella, islamilaisen uskontopedagogiikan professorin Ednan Aslanin johdolla, ja se näytti viittaavan siihen, että islamilaisia lastentarhoja pyörittävät ainakin osaksi yhdistykset ja tahot, joiden tavoitteena ei ole kotouttaa lapsia saksankieliseen yhteiskuntaan vaan eristää heidät omaan yhteisöönsä ja joiden arvot edustavat hyvin konservatiivista ja äärimmäistä islamin tulkintaa. Tutkimusta epäiltiin jo tuolloin, ja nyt siitä on Falter-lehti räväyttänyt jutun, joka saattaa myös konservatiivipuolue ÖVP:n uuden johtajan ja kansansuosikin, jo toiveikkaasti vaalivoittoon ja liittokanslerin pallille tähyävän nuoren Sebastian Kurzin hieman outoon valoon.

Kurz, näin juttu alkaa, oli äskettäin Ö3-radiokanavan haastateltavana ja kommentoi pakolaiskriisiä sen entistä ”tiukemman maahanmuuttopolitiikan” hengessä, jonka on huomattu hyvin uppoavan kohdeyleisöön, arvostellen ”kansalaisjärjestötolkuttomuutta” eli venepakolaisten pelastustoimia Libyan rannikolla. Kun haastattelija viittasi Lontoon yliopiston tutkimukseen, jonka mukaan avustusjärjestöjen toiminta ei suinkaan ”auta ihmissalakuljettajia” vaan pelastaa ihmishenkiä, Kurz totesi, että ”politiikassahan voi tilata millaisen hyvänsä tutkimuksen oman mielipiteensä tueksi”. Juuri tästä Kurzia itseään nyt epäillään.

Kurz, jonka toimialaan ulkoministerinä kuuluvat myös Eurooppa- ja kotouttamiskysymykset, oli tilannut 36 000 eurolla Ednan Aslanilta tutkimuksen Wienin islamilaisista lastentarhoista. Pariisin terrori-iskujen jälkeen Kurz monien Euroopan oikeistopoliitikkojen lailla oli todennut islamin uhkan ja maahanmuuton riskit hyväksi, kansaan meneväksi teemaksi.  Joulukuussa 2015 Kurz jopa henkilökohtaisesti soitteli lehdistölle saadakseen Aslanin tutkimuksen julkisuuteen. Tutkimus itse ei tosin ollut vielä valmis; Kurzin kanslia toimitti mm. keltalehti Kronen Zeitungin käyttöön siitä tiivistelmän, joka – näin Aslan nyt kertoo Falter-lehdelle – ei ollut tarkoitettu julkistettavaksi.

Aslanin tutkimus valmistui vuoden 2016 alussa, mutta ei ilmeisesti täyttänyt toimeksiantajansa kaikkia toiveita. Falter-lehdelle on nyt vuodettu Word-tekstitiedosto, jossa tekstiin tehdyt muutokset näkyvät, ja siitä ilmenee lehden väitteiden mukaan aivan yksiselitteisesti, että tekstiä on muuteltu Kurzin ministeriön kotouttamisosastolla – tiedostosta näkyvät tekstin korjailijoiden nimet ja korjausten ajankohdat. Vaikuttaa todellakin siltä, että ministeriön työntekijät saatuaan tutkimuksen käsiinsä totesivat, että se oli tutkimuksena heikonlainen eikä tuonut riittävän selvästi esille aiemmassa tiivistelmässä korostettua ”islamismin” vaaraa, joten tutkimusta oli muokattava aiemmin julkistettujen kärkevien teesien mukaiseksi. Tähän tapaan:

kurzleaks-werte.png

Alkuperäisessä tekstissä kerrotaan, että haastatellut vanhemmat ovat kyseisen lastentarhan toimintaan hyvin tyytyväisiä.

Heille on erityisen tärkeää, että lastentarhassa tarjotaan halal-ruokaa ja että lapsille välitetään sellaisia arvoja kuin kunnioitus, kohtuullisuus, lapsen yksilöllisyys, hygienia, lasten tyytyväisyys, täsmällisyys, rakkaus, lämpö ja turvallisuus, itsenäisyys, sääntöjen selkeys.

Muokattu teksti antaa lastentarhan arvopohjasta aivan erilaisen kuvan:

Heille on erityisen tärkeää, että lastentarhassa tarjotaan halal-ruokaa ja lapsille välitetään islamilaisia arvoja.

Samaan tapaan tässä:

kurzleaks-repro2.png

Alkutekstin mukaan

Uskontokasvatuksen yhteydessä on vanhemmille tärkeää, että lapsia informoidaan heidän arvoistaan ja kulttuuristaan. Lasta on kasvatettava itsenäiseksi, kunnioittavaksi ja rakastavaksi.

Toimitetussa tekstissä päämäärä on hieman muuttunut:

Uskontokasvatuksen yhteydessä on vanhemmille tärkeää, että lapsia informoidaan heidän arvoistaan ja kulttuuristaan. Toisinaan lapsia on myös suojeltava enemmistöyhteiskunnan moraaliselta vaikutukselta.

Ovatko islamilaiset lastentarhat siis jokin pelottavan muukalaisuuden tukikohta Itävallan sydämessä?

kurzleaks-repro3.png

Alkutekstin mukaan

(…) tulokset (…) osoittavat, että lastentarha ei koulutustarjontansa, pedagogisten painopisteiden tai arvojen välittämisen suhteen eroa muista lastentarhoista (…)

mutta ministeriön muokkaamassa versiossa

(…) tulokset (…) osoittavat, että erottavana piirteenä toisiin lastentarhoihin verraten uskonto-opetuksen/-kasvatuksen merkitystä (…) korostetaan.

Maahanmuutto- ja kotoutumiskeskustelun keskeisiä teemoja saksalaisella kielialueella on syvä huoli siitä, että maahanmuuttajalapset eivät opi kunnolla saksaa, eivät kotoudu vaan syrjäytyvät perintökieliseen rinnakkaisyhteiskuntaansa. Tämä pelko on, ilmeisesti aika kyseenalaisella tavalla, upotettu myös tutkimuksen tekstiin. Alkuperäisessä tutkimuksessa mainittiin, että kielitaidon kehittäminen ja tukeminen on monille vanhemmille lastentarhan tärkeimpiä tehtäviä – tämän lauseen ministeriön työntekijät poistivat. Paljonpuhuva on myös tämä esimerkki:

kurzleaks-repro4.png

Alkuperäisessä tekstissä haastateltu lastentarhan johtaja kehuu työntekijöitään:

Ne tulevat kaikki meille Saksasta. Voin näyttää sinulle kansion. Uskomatonta, miten hyvää ainesta muslimien parista löytyy. Olen todella positiivisesti yllättynyt. Loistava koulutus, loistavat tiedot. On muslimeja, jotka osaavat pätevästi yhdeksää vierasta kieltä. Yhdeksää kieltä täydellisesti. Seitsemää kieltä täydellisesti. Ja niin edelleen. Filosofian tohtori ja niin edelleen ja niin edelleen. Loistava koulutus! Mutta valitettavasti kukaan ei ota heistä koppia Saksassa, niin kuin tiedät, he eivät saa työskennellä huivi päässä. He tulevat tänne.

 

Tämä Saksasta tulevan työvoiman hehkutus on poistettu tykkänään. Jäljelle jää sitä seuraava lause, joka kääntää kuvan päälaelleen:

Itävallassa koulutettujen pedagogien puutteessa palkataan opettajia usein uusista EU-valtioista. Tämän suhteen esim. vanhemmat valittavat, että tämä henkilökunta ei osaa kunnolla saksaa.

Falterin paljastukset ovat jo ehtineet nostattaa melkoisen myräkän Itävallan muissakin tiedotusvälineissä. Professori Aslan vakuuttaa seisovansa itse tekstin jokaisen pilkun ja pisteen takana, ja konservatiivinen Die Presse -lehti haastattelee itävaltalaista islam-teologia, jonka mielestä epäkohdat ovat todellisia ja Aslanin arvostelun sijasta päähuomio tulisi kohdistaa niiden korjaamiseen. Mutta miten sitten selittyvät nämä korjaukset, jotka Falterin toimittajien käsiinsä saaman tiedoston mukaan ovat selvästi ministeriön työntekijöiden tekemiä?

Sinänsä en epäile, ettei ongelmia ainakin joissain lastentarhoissa, yhdistyksissä tai piireissä voisi ollakin. Toivottavasti niiden korjaamisessa myös edistytään. (Esimerkiksi maahanmuuttajalasten äidinkielen säilyttämistä ja saksan kielen oppimista pitäisi tukea paljon nykyistä pontevammin ja asiantuntevammin; tämä on siis ongelma, joka ei koske pelkästään islamilaisia lastentarhoja!) Mutta sitä ennen on selvitettävä, mitä Ednan Aslanin tutkimuksessa oikeasti piilee; Wienin yliopisto on nyt asettanut työryhmän selvittämään, onko tutkimuksessa mahdollisesti rikottu hyvää tieteellistä käytäntöä.

Ja tietenkin päivänpoliittinen pääkysymys on nyt, mikä ministeri Kurzin oma osuus tutkimuksen ”muokkaamiseen” on – onko hän ollut alaistensa ”toimitustyöstä” tietoinen tai suorastaan ohjeistanut sitä? Jos Falterin syytökset pitävät paikkansa, ”prinssi Rautasydämen” hohtavaan kilpeen tulee näin vaalien alla melkoinen tahra.

 


Lupsakan itävaltalaista kannunvalantaa

heinäkuu 1, 2017

En ole aikoihin kirjoitellut Itävallan asioista. Siellä on kuitenkin koko poliittinen kenttä mullistumassa, kun lähes kaikki puolueet ovat vaihtaneet johtohahmoa.

Liittokansleripuolue demareista se alkoi, toista vuotta sitten. Kun kevään 2016 liittopresidentinvaaleissa Itävallan sosiaalidemokraattinen puolue SPÖ ei löytänyt riittävän karismaattista ehdokasta ja presidenttiehdokkaaksi kaivettu väritön vanha puoluejyrä Rudolf Hundstorfer sai itkettävän huonon ääniosuuden, SPÖ:n riveissä alettiin yhä ankarammin kritisoida siihenastista puoluejohtajaa ja liittokansleria Werner Faymannia. Faymannin tilalle vaihdettiin Christian Kern, reipas viisikymppinen kaveri julkisen sektorin ja liike-elämän risteyskohdasta eli Itävallan valtionrautateiden (ÖBB) holding-yhtiön johdosta. Siinä missä Faymannia hänen aikoinaan puolueen johtoon astuessaan kiiteltiin karismaattisuudesta ja sympaattisesta ihmisläheisyydestä, Kernillä on sympaattisuuden lisäksi sekä uskottavuutta talouselämän suuntaan että puolueen älymystösiipeä miellyttävää kulttuuriharrastuneisuutta. Hänellä on työväenluokkainen tausta – isä sähköasentaja, äiti sihteeri, lapsuus Wienissä Simmeringin työläiskaupunginosassa – mutta akateeminen koulutus, uransa hän aloitti tiedotusopin opintojen jälkeen taloustoimittajana. Ukkoutuvan ja mummoutuvan SPÖ:n gallup-lukemat lähtivät kohta nousuun.

Sitten oli vuorossa SPÖ:n perinteinen hallituskumppani, konservatiivinen ÖVP. Myös siellä podettiin ukkoutumista, karismaattisen ja nuorekkaan johtohahmon puutetta. Kun puoluejohtaja ja varaliittokansleri Reinhold Mitterlehner lopulta tänä keväänä väsyi ja ilmoitti vetäytyvänsä, puolueen oli pakko lopulta nostaa johtoon ainoa mutta sitäkin suurempi nuori toivonsa, politiikan ihmepoika Sebastian Kurz, joka vuonna 2013 nimitettiin vain 27-vuotiaana Itävallan historian nuorimmaksi ulkoministeriksi. Kurz on miellyttävän oloinen nuori mies, josta on pitkään ollut vaikea sanoa, onko hänen siloisen teflonkuorensa alla kiltisti setien ohjeita kuunteleva mallipoika vai aito poliittinen luonnonlahjakkuus.

Alun perin ”ihmiskasvoista konservatismia” edustaneesta Kurzista näyttää nyt kuoriutuvan yhä kovemman linjan populisti, joka viimeksi korotti äänensä islamilaisia lastentarhoja vastaan (viitaten puolentoista vuoden takaiseen kiisteltyyn tutkimukseen) – hänen mielestään ne haittaavat kotoutumista ja edistävät rinnakkaisyhteiskunnan syntyä ja radikalisoitumisen vaaraa. Meikäläisen punavihreässä somekuplassa puolestaan hermostuttiin siitä, että Kurz käytti lähteenä ja perusteena vanhan kunnon keltalehti Kronen Zeitungin (jonka rinnalla, kuten monesti olen todennut, meikäläiset iltapulut edustavat laatujournalismin siintäviä huippuja) julkaisemaa valokuvaa. Närkästyneen Kronen lukijan lähettämässä kuvassa näkyy rivi pieniä tyttöjä, kaikilla hijab-huivi päässä, ja kuva on kuulemma otettu Wienin Liesingissä sijaitsevassa lastentarhassa. Näin ei kuitenkaan ole – kuva esittää Wienin islamilaisessa kulttuurikeskuksessa järjestettyä tilaisuutta, jossa muslimiperheiden lapset lukevat Koraanin tekstejä, eikä siis kerro väitetystä ”Wienin lastentarhojen islamisaatiosta” yhtikäs mitään. (Kuvan tytöt ovat sitä paitsi 9–13-vuotiaita, selvästi eivät lastentarhaikäisiä, mutta yllätys yllätys, Kronen toimitus ja lukijakunta eivät ole vaivautuneet kuvaa sen kriittisemmin tutkimaan.)

Kurzin myötä ÖVP:n kannatuslukemat gallupeissa ovat singahtaneet huikeaan nousuun: ilmeisesti yksi ainoa mies on pelastanut puolueen kuihtumasta vanhojen ukkojen perinneyhdistykseksi. Tällä on kuitenkin hintansa. Kurz suostui johtoon vain sillä ehdolla, että uudet vaalit järjestetään pikimmiten, ja vaaleissa hän ei halua olla vain ÖVP:n ehdokas vaan koota äänestäjiä yli puoluerajojen omalle henkilökohtaiselle vaalilistalleen – Liste Kurz, tunnusvärinä ÖVP:n perinteisen mustan sijasta turkoosi. Näinhän teki entinen vihreä, sittemmin ”sitoutumaton” Alexander Van der Bellen liittopresidentinvaaleissa, ja ilmeisesti myös Ranskan Macron ”kansanliikkeineen” on näyttänyt mallia.

Ohjelmasta ja sisällöistä on puhuttu varsin vähän. Eniten huomiota on saanut populistinen maahanmuuttovastaisuudella ratsastaminen, jossa Kurz ja oikeistopopulistisen FPÖ:n HC Strache kilpailevat keskenään, rapakontakaisen populismin mieleen tuovin ottein.

strache-vs-kurz.jpg

Strache: Välimeren reitti heti kiinni!
Kurz: Muuri pystyyn, Välimeri kiinni!
Strache: Välimerelle kaksi muuria ja aurinkokennot!
Kurz: Kolme muuria, aurinkokeräimet, Pohjois-Afrikka maksaa muurit!
Strache: Neljä muuria, keräimiä, tuuligeneraattoreita, startup-yrityksiä muurille, Afrikka maksaa…
Kurz: Neljä muuria, keräimiä, hoitolaitoksia, startuppeja, tuuligen… Mexico pays!
(Michael Pammesbergerin pilapiirros Kurier-lehdessä)

Ja kun myös SPÖ ja Kern ovat siirtäneet maahanmuuttoasioissa poliittista kurssiaan yhä konservatiivisempaan suuntaan, onkin nähty mielenkiintoinen (mutta suomalaisittain tutunoloinen) kehitys. Pitkään galluppien kärjessä porskuttaneet ”perusitävaltalaiset” ovat tipahtaneet kahden perinteisen valtapuolueen taakse, ja HC Strachen liittokansleriushaaveet näyttävät taas karkaavan käsistä.

profil-umfrage.jpg

Profil-lehden julkaisemasta kannatuskyselygrafiikasta näkyy hyvin, miten FPÖ:n käyrä lähtee lievään laskuun keväällä 2016, kun SPÖ:n Faymannin tilalle vaihtuu Kern, ja miten FPÖ:n kannatus suorastaan sukeltaa keväällä 2017 samalla kun ÖVP:n musta käyrä Mitterlehnerin vaihtuessa Kurziin syöksähtää suoraan ylös. FPÖ:n tärkein valtti, tiukka maahanmuuttopolitiikka, on alkanut entistä selvemmin näkyä myös kahden vanhan valtapuolueen linjassa, ja muita eroja näiden kolmen välillä on entistä vaikeampi hahmottaa. Populistipuolueethan tunnetusti nojaavat johtajan persoonaan, ja tätä kehitystä katsellessa kysyy väkisinkin: miten paljon tässä on kysymys vain siitä, että HC Strache ei enää ole nuorin ja komein alfauros? Kymmenen vuotta sitten asetelmat olivat vielä selvät: nuorekas ja timmi diskokuningas Strache kiiti Wienin yöelämässä ja hurmasi etenkin vähemmän koulutettujen kansankerrosten nuoret, joiden silmissä kaikki muut puoluejohtajat olivat tylsiä ja rumia vanhoja ukkoja. Nyt, tunnollisesta salilla ja solariumissa käymisestä huolimatta, vuodet alkavat jättää jälkensä Stracheen, joka on jopa ruvennut esiintymään julkisuudessa silmälasit päässä.

neuebrille

SPÖ: Uusi kansleri, uusi suunnitelma! ÖVP: Uusi puoluejohtaja, uusi puolue! FPÖ: Uudet silmälasit. (Michael Pammesbergerin piirros Kurier-lehdestä)

Kun kolme suurinta puoluetta pakkautuvat kentän oikeaan laitaan, vihreillä olisi mahdollisuus nousta uudeksi vaihtoehtoiseksi vasemmistovoimaksi. Vaan kuinkahan käy? Puoluejohtaja Eva Glawischnig jätti politiikan vähän aikaa sitten, vedoten terveys- ja perhesyihin. Uutena johtohahmona ja puolueen ykkösehdokkaana tulevissa vaaleissa on oleva Ulrike Lunacek, tuo unkarilaisen törkypopulisti Zsolt Bayerin aikoinaan ”aivottomaksi kapiseksi idiootiksi” ja ”haisevaksi saastaksi” haukkuma kokenut poliitikko, yksi EU-parlamentin varapuhemiehistä. Lunacek on taitava ja järkevä, mutta viime vuodet Brysselissä vietettyään kotimaan yleisölle aika tuntematon, ja pelättävissä on, että toisaalta lyhyttukkainen lesbotäti on perinteiselle äijävasemmistolle liian radikaali vaihtoehto ja toisaalta taas anarkistisemmat viheränkyrät eivät tykkää rauhallisesta ja realistisesta EU-poliitikosta.

Gallup-grafiikkojen alalaidassa matelee vihreiden ohella yhä myös NEOS, oikeistoliberaali uuspuolue, jolla saattaisi olla saumaa ei-vasemmistolaiseksi vaihtoehdoksi niille, jotka eivät tykkää populismista eivätkä kansallis-konservatiivisesta stagnaatiosta. Mutta mihinkähän asti mahtaa Itävallassa – pääkaupungin hipsteripiirien ulkopuolella – päästä ei-konservatiivisella agendalla? Kelpaisiko NEOS, tunnusväriltään pinkki (värit ovat keskieurooppalaisessa politiikassa tärkeä asia), täytepuolueeksi vaikkapa puna-viher-pinkkiin koalitioon, jos semmoinen uhkarohkea mahdollisuus tarjoutuisi?

Sen nyt ainakin voi todeta, että alun alkaenkin tahattomalta vitsiltä vaikuttanut Team Stronach -puolue, hieman erikoisen kanadanitävaltalaisen miljardöörin yksityisharrastus, on tainnut lakata olemasta. Käytännössä ns. vakavasti otettavilta puoluekartoilta mini- ja vitsipuolueiden joukkoon (esimerkiksi Itävallan kommunistisen puolueen KPÖ:n rinnalle) on luiskahtanut myös BZÖ, Itävallan ”Sininen tulevaisuus” (BZÖ on todellakin Bündnis Zukunft Österreich, Itävallan tulevaisuuden liitto, tunnusväri tosin ei ollut FPÖ:n omima sininen vaan oranssi), jonka Jörg Haider, tuo Itävallan Timo Soini, rakensi vuonna 2002, kun vanha FPÖ hajosi hallitusvastuun paineisiin. Haiderin kuoltua BZÖ:n elinvoimaisimmat jäänteet palasivat FPÖ:n helmoihin, tynkä-BZÖ lienee vielä olemassa mutta on kadonnut poliittisista uutisista tykkänään.

Vaalit ovat siis edessä lokakuussa. Mutta sitä ennen on paahtavan kuuma kesä ja lomat. Itävalta ottaa rauhallisesti, ja tämä blogi palannee asiaan viimeistään syksymmällä. Totaalista kesätaukoa en kuitenkaan lupaa pitää, aina Sentroopassa jotain tapahtuu.


Sen lauluja laulat?

huhtikuu 25, 2017

Tänään sananen yliopistojen ja viestimien riippumattomuudesta.

Aloitetaan Unkarista ja tapaus CEU:sta. Central European Universityn ympärillä käytyä kohinaa olen selostellut täällä jo useamman postauksen verran, mutta ongelman ytimessä on siis se, että hallituksen pikavauhtia läpi runnoma uusi, ulkomaisten korkeakoulujen toimintaa rajoittamaan tarkoitettu yliopistolaki tekisi CEU:n ja yksinomaan CEU:n toiminnan mahdottomaksi. Ja muistutettakoon vielä, mitä itse pääministeri Orbán tästä maaliskuun lopulla lausui ja miten siitä hallituksen omalla verkkosivustolla tiedotettiin:

ceusoros

”Soros-yliopiston kohtalo riippuu Amerikan ja Unkarin hallitusten välisistä neuvotteluista”, lausui pääministeri Viktor Orbán perjantaina Kossuth-radion [valtakunnallinen ykköskanava] 180 minuuttia -ohjelmassa. Pääministeri muistutti opetushallituksen todenneen, että useat ulkomaiset yliopistot toimivat sääntöjen vastaisesti, niiden joukossa ”myös György Sorosin yliopisto”.

Vaikka joku miten olisi miljardööri, Unkarissa hän ei ole lakien yläpuolella, myös tämän laitoksen on noudatettava lain määräyksiä, pääministeri lausui ja lisäsi: ”petos on petos, kuka sen sitten tekeekin”. Myös ulkomaisia diplomeja myöntävä ”Soros-yliopisto” on itse tunnustanut, että ei anna koulutusta ulkomailla, ja tämä on Unkarin säännösten vastaista, hän sanoi. (…)

Kysymykseen, neuvottelevatko [Unkarin hallituksen edustajat] myös CEU:n kanssa, Viktor Orbán vastasi: CEU:n tarvitsee vain noudattaa lakeja, ”meidän kanssamme heidän ei tarvitse neuvotella, sillä – ehkä he sitä haluaisivat, mutta – he eivät vielä ole Amerikan hallitus.”

Tämän jälkeenhän on nähty valtaisa määrä mielenilmauksia ja sympatianosoituksia, kirjeitä, lausuntoja ja kulkueita ympäri maailmaa, ja Budapestissa on koettu useita laajoja ja värikkäitä mielenosoituksia, joissa ei enää ole kysymys pelkästään CEU:sta vaan monesta muustakin asiasta. CEU:n rehtori Michael Ignatieff puolestaan on kiertänyt maailmaa hakemassa neuvoja ja kansainvälistä solidaarisuutta. Maanantaina – kertoo 444.hu – hän oli Brysselissä neuvottelemassa EU:n korkeiden virkamiesten kanssa ja illalla puhumassa Brysselin ranskan- ja hollanninkielisten yliopistojen järjestämässä tilaisuudessa.

444.hu:n mukaan Ignatieffin puheen pääsanomana oli: me olemme vain yliopisto ja teemme työtämme, jättäkää meidät rauhaan! Ignatieff ei ymmärrä, miksi CEU on ylipäätään sotkettu mukaan Unkarin hallituksen Sorosin-vastaiseen sotaretkeen, ja korostaa, että Soros ei millään tavalla johda CEU:n tutkimus- ja opetustyötä.

”Olen ylpeä siitä, että herra Soros on antanut taloudellista tukea yliopiston toiminnalle. Ihailen häntä, pidän häntä unkarilaisena isänmaanystävänä. Mutta hän ei anna minulle ohjeita. Minä olen vastuussa yliopiston 21-henkiselle kuratoriolle. Kuraattorit taas tulevat sellaisista yliopistoista kuin Oxford, Berkeley, Stanford ja Columbia.”

Ignatieffin puheen jälkeen yleisöstä nousi yllättäen Unkarin Brysselin-lähettiläs Zoltán Nagy kiistämään kaikki syytökset. Nagyn mukaan Unkarin hallitus ei pidä CEU:ta taistelukenttänä; jos näkemyseroja Sorosin kanssa onkin, esimerkiksi maahanmuuttokysymyksissä, mistään poliittisesta kostosta ei ole puhettakaan. ”Lex CEU” perustui laajoihin tutkimuksiin, joissa Unkarissa toimivista ulkomaisista yliopistoista oli löydetty sääntöjenvastaisuuksia joskaan ei laittomuuksia, ja hallitus haluaa vain, että kaikki noudattaisivat lakeja.

Ignatieff kiitti mutta totesi kylmästi, että olisi ollut parempi, jos tämä keskustelu olisi voitu käydä ajallaan Budapestissa – nyt ennen lain hyväksymistä kukaan ei ollut yhteydessä CEU:n hallintoon, ja Unkarin ulkoministeriö on ilmoittanut suostuvansa neuvottelemaan asiasta ainoastaan Yhdysvaltain hallituksen kanssa. Ignatieff myös vakuutti, että CEU on noudattanut kaikkia Unkarin lakeja ja sääntöjä, minkä on myöntänyt myös opetus- ja tiedeasioista vastaava Inhimillisten voimavarojen ministeriö.

 

Mitä tulee CEU:n asemaan Sorosin-vastaisen sotaretken taistelukenttänä, ehkä suurlähettiläs Nagyn kannattaisi käydä yllä siteeratulla hallituksen verkkosivulla virkistämässä muistiaan. Ja ottaa huomioon, että unkarinkielisetkään möläytykset eivät aina vältä kansainvälistä julkisuutta.

Ja mitä puolestaan tulee säätiöihin ja niiden omaisuudesta päättämiseen, 444.hu:n artikkelin kommentoijat muistuttivat ansiokkaasti, että vielä vuosi sitten Unkarin vallanpitäjät olivat aivan toista mieltä rahoittajien mahdollisuuksista määräillä säätiöiden rahankäytöstä. Tuolloin parlamentti hyväksyi pikavauhtia lain, jonka mukaan Unkarin Kansallispankin kiisteltyihin säätiöihin sijoitetut valtion varat ”menettävät julkisten varojen luonteensa”, eli pankin ei enää tarvitse tehdä tiliä kenellekään siitä, miten ja mihin rahoja käytetään. Annetaanpa Fidesz-puolueen tahattoman huumorin mestarin ja argumentaatio-ykkösnyrkin Lajos Kósan taas selittää:

Lähdetäänpä liikkeelle yksityishenkilöstä. Minä olen yksityishenkilö, rahat ovat minun. Rahat ovat minun aina siihen saakka, kunnes sijoitan ne säätiöön. Ja siitä lähtien, kun olen pannut ne säätiöön, siitä hetkestä lähtien minulla ei ole mitään oikeutta, yhteyttä, intressiä näihin rahoihin. Minut on erotettu niistä. Tämä on säätiön olemus. Ne rahat lakkaavat olemasta minun. Se ei riipu omistajasta. Oli omistaja sitten valtio, valtion yhtiö, kansallispankki, toimittajien yhteisö, kirkko, kuka hyvänsä, yksityishenkilö, säätiön olemus on siinä, että sijoitan rahat siihen ja siitä lähtien näiden rahojen aikaisempi omistussuhde lakkaa, täysin ja kokonaan, joka suhteessa. Tämä on säätiössä olennaista (…)

Mutta, kuten 444.hu:n kommenttiketjussa todetaan, on tietenkin aivan eri juttu, jos kyseessä on Sorosin säätiö, jossa ei edes ole mukana yhtään valtionpankin johtaja Matolcsyn omaista…

***

Siirrytään Itävaltaan ja julkisen palvelun mediaan. Itävallan yleisradioyhtiön ORF:n tv-uutisten (ZiB = Zeit im Bild) ykkösankkuri Armin Wolf on tunnettu tiukkana haastattelijana, jolta on muutama tyylinäyte esitelty tässä blogissa jo aiemminkin. Tässä hän grillaa äskettäin eläkkeelle siirtynyttä Ala-Itävallan maaherraa Erwin Prölliä, konservatiivisen ÖVP-puolueen kenties mahtavinta miestä ja kotiosavaltionsa kruunaamatonta kuningasta.

Pröllin 60-vuotissyntymäpäivän kunniaksi perustetun yksityissäätiön rahoituksessa on oudon salaperäisiä kohtia: osavaltion hallituksen säätiölle myöntämiä tukiaisia ei Wolfin mielestä ole julkistettu niin kuin pitäisi. Pröll menettää malttinsa lähes niin pahasti kuin vanha kokenut poliitikko ylipäätään voi ja ryhtyy puolestaan syyttämään Wolfia epärehellisestä ja puolueellisesta toiminnasta.

Itävallan ORF, kuten meidän Ylemmekin, on parlamentaaristen voimasuhteiden mukaisessa poliittisessa valvonnassa. Poliittinen oikea laita on jo vuosikymmenten ajan nähnyt ORF:n linjauksissa sosiaalidemokraattien vahvaa vaikutusta (haukkumanimi Rotfunk, “punaradio”), ja viime aikoina etenkin oikeistopopulistit ovat mielellään nähneet ja esittäneet ORF:n valehtelevan vihervasemmistovaltamedian lujimpana linnakkeena.

Profil-lehdelle antamassaan haastattelussa ORF:n online-palvelujen päällikkö Thomas Prantner – puoluekannaltaan ilmeisesti sitoutumaton porvari, jonka väitetään olevan ”lähellä” oikeistopopulistista vapauspuolue FPÖ:tä – paheksuu tv-studion muuttumista ”kuulusteluhuoneeksi tai syytetynpenkiksi” ja arvostelee myös aktiivisesti somessa esiintyviä ORF:n toimittajia ”oman itsensä promoamisesta”. Kärki kohdistuu selvästi Armin Wolfiin, jonka FB-sivulla on lähes 300.000 tykkääjää (kyllä, olen yksi heistä).

Tapaus Wolf on saanut jonkin verran julkisuutta jopa Itävallan ulkopuolella. Erityisesti paheksuntaa herättää se, että yleisradioyhtiön teknisen puolen mies rupeaa puuttumaan journalistisiin sisältöihin. ORF:n toimittajaneuvosto asettui Prantnerin Profil-haastattelun jälkimainingeissa tiukasti Wolfin puolelle:

Arvoisa herra Prantner (…), kaipaatteko te tosissanne paluuta niihin aikoihin, joina radiojournalistit joutuivat etukäteen jättämään kysymyksensä poliitikoille tai heille jopa etukäteen määrättiin, mitä heidän kuuluu kysyä? Näinkin on Itävallassa ollut, mutta se oli aikana ennen yleisradiouudistusta. Journalisteina ja kansalaisina olemme iloisia, että nämä ajat ovat ohi eivätkä toivottavasti enää koskaan palaa, vaikka sitä moni poliitikko toivoisikin.

Kollegaa puolustaa myös ORF:n nuorisokanava FM4:n toimitus. Englannin- ja saksankielinen Morning Show -ohjelma lanseerasi uuden hauskan toimittajahahmon, nimeltään Armin… ei Wolf vaan Lammfromm, ”Lauhkeakuinlammas”. Armin Lammfromm lähettää kysymyksensä poliitikoille vähintään neljä viikkoa etukäteen, ja muutenkin kysymykset ovat sellaisia, joita poliitikot mielellään haluavat kuulla:

– Mitä luulette, miksi olette niin suosittu?
– Ovatko lapset ja eläimet lähellä sydäntänne?
– Teidät tunnetaan suurimpana poliittisena lahjakkuutena sitten Bruno Kreiskyn aikojen. Miten te tulette toimeen tämän asian kanssa?
– Mikä on menestyksenne salaisuus?
– Kertokaa toki mahtavasta vaaliohjelmastanne!
– Verrattuna talouselämän johtajien palkkoihin te ansaitsette oikeastaan aivan liian vähän. Häiritseekö se teitä?
– Te olette Itävallan suosituin naispoliitikko, ja teidän tukkanne on aina niin upeasti. Kuka teidän kampaajanne on?

Niin kauan kuin on huumoria, on toivoa. Ja Itävallassa valtion yleisradioyhtiö sentään pystyy vielä tarjoamaan sekä kritiikkiä että tahallistakin kunnon huumoria.

 


Naulaa arkkuun

maaliskuu 13, 2017

sargnagel

Tämä on Stefanie Sargnagel, itävaltalainen kuvataiteilija ja kirjailija, sellaisena kuin hän itseään blogissaan kuvaa, julkisuuspersoonan tuntomerkiksi muodostunutta punaista baskeria myöten. (Oikeastaan hänen nimensä on Stefanie Sprengnagel;  Sargnagel  tarkoittaa ‘ruumisarkunnaulaa’ ja on tavallinen kielikuva, jolla viitataan johonkin tappavan turmiolliseen, erityisesti ns. syöpäkääryleisiin, jotka kaikista uuden ajan terveysfasistien läpi ajamista tupakointikielloista huolimatta ovat yhä tavallisen sentrooppalaisen sydäntä lähellä.)

Vuonna 1986 syntynyt Sargnagel on opiskellut Wienin kuvataideakatemiassa ja työskennellyt mm. puhelin-asiakaspalvelijana; näistä kokemuksista syntyi hänen 2013 julkaistu esikoisteoksensa  Binge Living: Callcenter-Monologe. Muutaman kirjajulkaisun ohella Sargnagel on julkaissut runsaasti tekstejä blogissaan ja Facebook-sivuillaan. Häntä on luonnehdittu keskittymiskyvyttömän älykännykännäprääjien sukupolven kirjailijaksi, pätkätöissä ajelehtivan somesukupolven ääneksi ja ties miksi. Sargnagel tietenkin provosoi, taiteilijanimeään myöten, eikä hänen outo, sarkastinen ja ronski tyylinsä uppoa kaikkiin. Ei varsinkaan konservatiivisempaan laitaan. Tässä pari tyylinäytettä Vice-sivustolle kirjoitetusta raportista, jossa Sargnagel gonzoilee syksyllä 2014 oikeistopopulistisen FPÖ:n Oktoberfest-juhlassa. Tilaisuuden pääesiintyjänä on itse ”perusitävaltalaisten” johtaja HC Strache, tunnelma on tavanomainen kaljatelttasellainen, mutta yleisö…

Mutta se pisti silmään, että täällä monet näyttivät olevan jotenkin lopussa. Että on erityisen paljon juuri huono-osaisia, jotka kaipaavat HC:n vahvaa kättä rauhoittamaan heitä sillä, että tässä yhteiskunnassa on sentään joku vieläkin heikompi, jonka päälle he voivat sylkeä. Tosi iäkkäitä ihmisiä, henkisesti jälkeenjääneitä ihmisiä, sairailta vaikuttavia ihmisiä, työn kuluttamaa väkeä, josta huokuu tuommoinen 60-marlboroa-päivässä-lähiökapakka-fiilis. Mutta tänään kaikki olivat hyvällä tuulella. Jotkut kuusikymppiset naiset seisoivat jo pöydillä ja kieputtivat tiukkaan dirndl-mekkoon ahdettuja lanteitaan rasvaisen John Otti Bandin [FPÖ:n tilaisuuksien vakioesiintyjiä, suom. huom.] Udo Jürgens -coverien tahtiin. Etenkin vanhimmilla ikäluokilla oli jo kova meno päällä. Kello oli vasta 13, ei vielä oikein mikään juopotteluaika, ja mietin siinä, että bilettäähän nämä rusinat osaavat, varmaan paremminkin kuin jotkut ahdistuneet opiskelijahikarit, jotka vain kaiket päivät lukevat kirjoista kirjoitettuja kirjoja. Siis kadehdittavan rentoa meininkiä, varmaan kaikki myös tosi hyviä sängyssä jollain perverssillä natsitavalla.

(…)

 

Sitten koitti se hetki. Nyt HÄN tulee. Musiikki alkoi soida, kansa salissa karjui kädet ylhäällä: HC, HC, HC, HC. Fanfaari soi ja esiintyjän saapumista alettiin venytellä. Mies, joka pelastaa nämä kaikki. Mies, joka näyttää siltä kuin ei nukkuisi ikinä. Mies, joka vetää aamiaiseksi neljätoista Red Bullia ja päivälliseksi kuulemma ei mitään muuta kuin kourallisen VITAMIINEJA.

Näin HC:n pään pistävän esiin, hitaasti, kuin hidastetussa filmissä, ja äkkiä minut herätti transsista äänekäs FLÄTS!! Katson hämmästyneenä ympärilleni, huoneen lattia oli äkkiä tahmean, hapanimelänhajuisen nesteen peitossa. En voinut käsittää, kaikilta nelikymppisiltä naisilta siinä ympärillä oli ilmeisesti yhtaikaa lirahtanut dirndlin helmoihin litrakaupalla emätinnestettä. Joka puolella säteileviä silmiä, riemuitsevia lapsia, itkeviä vanhuksia. Ensimmäiset tappelut, kun jokainen halusi päästä hollille näkemään kuuluisan räppärin. ISTU ALAS MÄNTTI, MUNKIN PITÄÄ PÄÄSTÄ NÄKEEN, SIIS TÖRKEETÄ. Päästin pierun ja huomasin liian myöhään, että takana seisoi pieni tyttö tukka kahdella saparolla ja kasvot ihan meikäläisen peräreiän kohdalla.  Näin tytössä itseni, minuakin on lapsena raahattu saksalais-kansallismielisiin tilaisuuksiin, ja toivoin apeana, että jotain minunkin hengestäni siirtyisi tyttöön kaasun välityksellä.

Jo tämäkin kirjoitus, kuten arvata saattaa, nostatti melkoisen viharyöpyn. Vice-sivuston julkaisemassa jatkojutussa Sargnagel lukee videolla muutamia ”herttaisia” lukijapalaute-esimerkkejä ja vastaa niihin. Huomatkaa kaljatölkki.

stefanie-sargnagel-fpoe-kommentare-220-1415877775

Mutta tosissaan Stefanie Sargnagel hyppäsi otsikoihin vasta äskettäin, saatuaan viime kesänä arvostetun Ingeborg Bachmann -kilpailun yleisöpalkinnon. (Kuuluisan runoilijan mukaan nimetyn palkinnon myöntää Klagenfurtin kaupunki jokavuotisessa kirjallisuustapahtumassaan varsin erikoisella tavalla: kilpailijat lukevat ääneen saksaksi kirjoitettuja ennen julkaisemattomia alkuperäistekstejään tuomariston ja yleisön edessä.) Ja ennen kaikkea sen jälkeen, kun Sargnagel saamallaan 750 euron taiteilija-apurahalla oli yhdessä kahden naiskollegansa kanssa tehnyt elämys- ja työmatkan Marokkoon ja kertonut tästä Der Standard -lehden kirjallisuusliitteessä.

Marokko-kertomuksessa vedetään pullokaupalla viiniä, poltetaan hasista, puhutaan miehistä kaikenlaisia räävittömiä, kuljeskellaan ilman rintaliivejä hurskaiden muslimien nähden. Paikalliset suhtautuvat turistinaisten sekoiluun oudon piittaamattomasti, iltamyöhällä uimarannallakin paikalliset miehet haluavat vain pelata Unoa, mikä saa Sargnagelin revittelemään, että ”Kölnin rautatieasema lupasi ihan liikaa”. (Kyllä, minustakin vitsi on huono.) Ryhmän vegetariaanijäsen, joka ”toisin kuin tuntemani muut kasvissyöjät ei ole kasvissyöjä koska tykkää eläimistä vaan koska vihaa niitä sydämestään”, peräti ”potkaisee kissanpennun tiensivuun väittäen, että sillä on raivotauti, minkä jälkeen hän tyytyväisenä iski hampaansa kasvistäytteiseen ohukaiseen”.

Tähän juttuun tarttuivat tässä blogissa ennenkin mainitun keltalehti Kronen Zeitungin päätoimittaja Richard Schmitt ja toimittaja Christian Lang, ja tempaisivat aiheesta moraalista närkästystä tihkuvan artikkelin: ”Ryyppäämään ja pössyttämään veronmaksajien kustannuksella”. (Ja potkimaan kissanpentuja! Kronen lukijoille herttaiset lemmikkieläimet ovat lähes kodin, uskonnon ja isänmaan veroisia perusarvoja – tuotantoeläinten tai luonnon suojelemisesta sitä vastoin ei paljoa puhuta.) Some-aikaa kun eletään, syntyi verraton Twitter-taistelu (parhaista paloista raportoi esimerkiksi Kurier-lehti), ja jälleen kerran Stefanie Sargnagel sai niskaansa uskomattoman, naisvihaisen kuravyöryn. Kronen herttaiset mutta perusarvojen suhteen tinkimättömät lukijat antavat somessa osaksi murteellista tai oikeinkirjoitusongelmaista mutta sitäkin vilpittömämpää palautetta (josta Sargnagel on julkaissut valikoiman omalla Facebook-sivullaan):

nuten

Se tarvii saman hoidon kuin jenkit teki vietnamin sodassa tommosille huorille.

inagruam

mikä tossa muijassa ja sen seuralaisissa on pielessä. turhautuneita vanhoja femakkoja. kuoppaan ne pitäis heittää yhdessä raiskaajien kanssa.

linkesgesindel

Kerrassaan hävytöntä vasemmistolaista roskaväkeä. Tuommoiset saisi, yhdessä niiden kanssa jotka vielä tukevat tuommoista verovaroilla, pistää oikeaan työleiriin.

No niin. Kuten jo tuossa ylempänä linkitetyssä Kurier-lehden jutussa annetaan ymmärtää, tällaisella on Itävallassa pitkät perinteet, alkaen Thomas Bernhardin Heldenplatzin kaltaisesta natsimenneisyyden pöllytyksestä. Älymystön kunnia-asia on ärsyttää ja provosoida siivoja kunnon ihmisiä, mihin mikään kakanheitto ei ole liian lapsellista, ja tavallisten kunnon ihmisten (joiden lukeneisuus ei riitä tunnistamaan sarkasmia tai erottamaan kirjallisuuden fiktiohahmoja kirjailijan omasta persoonasta) taas kuuluu järkyttyä syvästi joka kerran, kun käy ilmi, että kaikkien käsitykset esimerkiksi seksuaalimoraalista tai miesten ja naisten rooleista eivät olekaan 1950-luvun tasolla.

Nyt ollaan niin pitkällä, että Kronen Kärntenin toimitus on kertonut julkisuuteen Sargnagelin Klagenfurtin-osoitteen (hänen on Bachmann-palkintonsa johdosta tarkoitus asua Klagenfurtissa kaupungin virallisena vierailevana kirjailijana ensi syksyyn asti) ja vihjaillut hänen olevan ”suostuvainen” (raiskattavaksi?), ja jutun jatkoselvittelyssä ovat mukana sekä poliisi että Facebookin ylläpito. Olennaisimman asian kuitenkin tiivistää Facebook-postaukseensa journalisti Corinna Milborn.

Nimittäin: samoihin aikoihin Sargnagelin Marokko-jutun kanssa ilmestyi Der Standardin kirjallisuusliitteessä mieskirjailijan, Arnon Grünbergin teksti, johon oli haettu inspiraatiota teurastamosta. Veren ja sisälmysten kiihottamana Grünberg kirjoittaa:

”Hotellissa minua odotti kihlattuni. Verilammikkojen keskellä päätän panna välit poikki. Sitten mietin, että mieluummin oikeastaan nussisin hänet hengiltä. Teen sängystä suolten, keuhkojen, munuaisten, veren ja paskan meren. Minua ei ole vielä koskaan panettanut niin kuin teurastamossa.”

Arvatkaapa, tehtiinkö mieskirjailijan tahallisen provosoivasta väkivalta- ja seksifantasiasta keltalehtijuttuja ja nostatettiinko hänen yksityiselämästään ja seksuaalimoraalistaan paskamyrskyjä somessa? Aivan niin.


Kaarle Viimeisen satavuotismuisto

joulukuu 31, 2016

Eilen, 30.12., tuli sata vuotta kuluneeksi Unkarin viimeisen kuninkaan kruunauksesta. Itävallan keisari ja Unkarin kuningas Frans Joosef oli kuollut kesken maailmansodan, ja kaksoismonarkian loppuaikojen hallitsijaksi nousi keisarin veljenpojanpoika Karl, Unkarin kuninkaana Kaarle (Károly) IV.  (Anjou-sukuiset Kaarle I ja II olivat hallinneet Unkaria jo 1300-luvulla, 1700-luvun alkupuolella hallinnut kolmas, Habsburg-sukuinen Kaarle taas hallitsi myös kuninkaana ja keisarina Saksaa, missä hänen järjestysnumeronsa oli kuutonen.) Itävallan keisarina Kaarle Viimeinen taas oli järjestysnumeroltaan I., sillä Itävallan ja Saksalais-roomalaisen keisarikunnan teiden erottua lopullisesti Kaarle-numerointi aloitettiin Itävallassa alusta.

Arkkiherttua Carl Franz Joseph Ludwig Hubert Georg Otto Maria von Österreich, sittemmin ”Kaarle Ensimmäinen, Jumalan armosta Itävallan keisari, Unkarin kuningas, neljäs tämänniminen, Böömin, Dalmatian, Kroatian, Slavonian, Galitsian, Lodomerian ja Illyrian kuningas, Jerusalemin kuningas jne.; Itävallan arkkiherttua; Toscanan ja Krakovan suurherttua; Lothringenin, Salzburgin, Steierin, Kärntenin, Krainin ja Bukovinan herttua; Transilvanian suuriruhtinas, Määrin rajakreivi; Ylä- ja Ala-Sleesian, Modenan, Parman, Piascenzan ja Quastallan, Auschwitzin ja Zatorin, Teschenin, Friaulin, Ragusan ja Zaran herttua; Habsburgin ja Tirolin, Kyburgin, Görzin ja Gradiskan ruhtinaskreivi; Trientin ja Brixenin ruhtinas; Ylä- ja Ala-Lausitzin ja Istrian rajakreivi; Hohenemsin, Feldkirchin, Bregenzin, Sonnenbergin jne. kreivi; Triesten, Cattaron ja Windische Markin herra; Serbian voivodikunnan suurvoivodi, jne. jne.” oli syntynyt 1887 Itävallassa Persenbeugin linnassa. Hänen isänsä arkkiherttua Otto oli keisari Frans Joosefin veljen Karl Ludwigin poika. Kun Frans Joosefin ja hänen ”Sissinsä” ainoa poika Rudolf oli kuollut hämärissä oloissa 1889, Karl Ludwig oli jonkin aikaa ollut kruununperimysjärjestyksessä seuraava, mutta luopui sitten oikeudesta kruunuun vanhemman poikansa Franz Ferdinandin hyväksi. Franz Ferdinand puolestaan oli solminut morganaattisen avioliiton, mikä merkitsi, että hänen lapsensa eivät perisi kruunua, ja sittenhän hänet tunnetusti murhattiin Sarajevossa vuonna 1914. Koska hänen pikkuveljensä Otto, aikoinaan kovana naistenmiehenä ja playboyna tunnettu ”kaunis arkkiherttua”, oli jo 1906 kuollut syfilikseen, vuoro siirtyi Oton pojalle Karlille.

Karlia ei ollut varsinaisesti kasvatettu hallitsijaksi. Hän oli jopa, mikä tuon ajan eurooppalaisissa kuningashuoneissa oli täysin epätavallista, käynyt jonkin aikaa tavallista oppikoulua, benediktiiniveljestön pyörittämää Wienin Schottengymnasiumia. Tätä oli seurannut säädynmukainen upseerikoulutus sekä jonkin verran oikeustieteellisiä opintoja. Vuonna 1911 hän oli avioitunut Bourbon-Parman herttuattaren Zitan kanssa. Kunnon katolilaisesta avioliitosta syntyi kaikkiaan kahdeksan lasta ja se oli ilmeisesti onnellinen, mutta Zitan italialainen syntyperä tuotti melkoisia ongelmia sen jälkeen, kun ”petollinen” Italia oli livennyt vihollisten puolelle. Etenkin sitten, kun keväällä 1917 Zitan veljensä avustuksella junailema yritys neuvotella erillisrauha ilman Saksaa oli vuotanut julki, Itävallan ns. saksalais-kansallismieliset piirit näkivät keisarinna Zitan suoranaisena maanpetturina.

zitawed

Kaarlen ja Zitan häät Schwarzaun linnassa 1911. (Wikimedia Commons)

Kaarle Viimeisen noustessa keisariksi ja kuninkaaksi vanha kaksoismonarkia oli jo hajoamassa käsiin. Joku wieniläinen teräväkynä, olikohan itse Karl Kraus, nimitti Kaarlea ”keisariksi, jonka valtakunnassa aurinko ei koskaan nouse” (viitaten tietenkin 1500-luvun Habsburg-keisariin Kaarle V:een, jonka valtakunnassa aurinko ei kuuluisan väittämän mukaan koskaan laskenut, koska hän hallitsi myös Espanjaa ja sen merentakaisia siirtomaita). Lopullista sisäpoliittista ja sotilaallista romahdusta seurasi vallasta luopuminen (Verzichtserklärung, keisarinna Zitan raivokkaista protesteista huolimatta) marraskuussa 1918. Viralliseen kruunusta luopumiseen (Abdankung) Kaarle ei itse asiassa koskaan suostunut.

Vuonna 1919 Kaarle perheineen siirtyi Sveitsiin, mistä käsin hän vielä pari kertaa yritti paluuta valtaan. Uusi Itävalta tosin oli ryhtynyt tasavallaksi ja virallisesti karkottanut Habsburg-hallitsijat, mutta Unkari oli lyhyen porvarillisen tasavaltakokeilun ja sitä seuranneen neuvostotasavallan jälkeen palannut virallisesti kuningaskunnaksi. Uusi valtionhoitaja, amiraali Horthy ei ollut erityisen innoissaan kuninkaan paluusta, mutta muutamia tukijoitaan ja neuvonantajiaan uskoen – näiden joukossa muun muassa eversti Anton Lehár, säveltäjä Franz Lehárin veli – Kaarle kannattajineen käväisi vuonna 1921 parikin kertaa Unkarissa yrittämässä jonkinlaista vallankaappausta. Kun jälkimmäinen yritys huipentui kahakkaan, joka vaati muutamia kuolonuhrejakin, Kaarle ymmärsi, että valtaan paluu ei onnistuisi ilman sisällissotaa. Voittajavallat puolestaan veivät viimeisen keisarin perheineen Madeiralle, missä Kaarle kuoli keuhkokuumeeseen vuonna 1922.

Hartaan katolilaisen Kaarlen muistoa vaalittiin tietyissä katolisissa piireissä, ja 1950-luvulla alkoivat yritykset hänen autuaaksi julistamisekseen. Vuonna 2003 hanke lopulta onnistui, kun vaadittu ihmekin löydettiin ja saatiin todistetuksi: Brasiliassa oli puolalaissyntyinen nunna Maria Zita Grabowska vuosikausia kärsinyt kivuliaasta laskimovaivasta, joka aiheutti avoimia haavaumia ja piti hänet suorastaan vuoteenomana, mutta keisari Kaarle -vainajan esirukousta pyydettyään hän oli yhdessä yössä parantunut vaivoistaan. Tämä oli itse asiassa tapahtunut jo vuonna 1960, mutta Vatikaanin myllyt olivat selvästikin jauhaneet pitkään ja perusteellisesti. Valitettavasti tällä välin maailma oli jo ehtinyt muuttua. 2000-luvun maallistunut itävaltalainen älymystö suhtautui tarinaan ”nunnan suonikohjuista” avoimen ivallisesti (valitettavasti en löydä tähän hätään mistään sitä Rudi Kleinin pilapiirrosta, jossa autuaaksijulistamista ehdotetaan juhlistettavaksi erityisellä suonikohjuleivoksella, Krampfaderschnitte). Kaiken lisäksi autuaaksijulistamishankkeen päävetäjänä oli kiistelty kiukkukonservatiivinen piispa Kurt Krenn, joka samoihin aikoihin joutui pappisseminaarissa puhjenneen lapsipornoskandaalin takia eroamaan virastaan.

Autuas Kaarle joka tapauksessa lepää rauhassa haudassaan viimeisen kotinsa luona, Nossa Senhoran kirkossa Monte-nimisessä kylässä lähellä Funchalia. Paikallinen väestö ilmeisesti yhä vaalii hänen muistoaan, ja Itävallassakin on useampaankin katoliseen kirkkoon perustettu Kaarlen muistopaikkoja.

Itävallan ja Unkarin historiassa Kaarlen hallituskausi jäi lyhyeksi välikohtaukseksi keskellä suurta ja väistämätöntä mullistusta. Unkarilaisille Kaarlen kruunauksen satavuotismuisto on silti tärkeä. Unkarin Kansallismuseossa on tämän johdosta avattu näyttely, otsikolla Utolsó felvonás, ”Viimeinen näytös”. Siinä esitellään Unkarin kuninkaiden kruunajaisperinteitä ja kohtaloita, ja tarjolla on myös runsaasti aikalaisdokumentaatiota sekä Kaarlen ja Zitan kruunajaisista että sotaakäyvän kaksoismonarkian arjesta, jonka keskellä suurisuuntaiset kruunajaismenot varmasti olivat perin merkillinen väriläiskä.

1942-24a_press

Kaarle, Zita ja esikoispoika Otto kruunajaisasussa. Otto (von) Habsburgista (1912–2011) tuli pitkän elämänsä aikana merkittävä eurooppalainen oikeistopoliitikko ja vaikuttaja, europarlamentaarikko ja kirjailija, jonka osuutta rautaesiripun kaatumiseen on sittemmin arvostettu suuresti myös yhdessä hänen kotimaistaan, Unkarissa.

Niinpä. Cisleithaniassa, Leitha-joen ”tämänpuolisilla” alueilla eli ns. Itävalta-puoliskossa kaksoismonarkiaa Kaarlesta tuli keisari ex lege, lain nojalla, ilman että erityistä valtaistuimellenousu- tai kruunajaisseremoniaa olisi tarvittu. Unkari-puoliskossa eli Transleithaniassa, johon siis kuului suuret möhkäleet nyky-Unkarin myöhempiä naapurimaita (esimerkiksi Slovakia ja Transilvania kokonaisuudessaan), johtavat poliitikot kuitenkin vaativat historiallista kruunajaisseremoniaa järjestettäväksi, mahtavin menoin, joista mult-kor.hu-historiaportaali kertoo näin:

Seremonia noudatti vuosisataisia perinteitä. Esztergomin arkkipiispa János Csernoch voiteli kuninkaan oikean käsivarren pyhällä öljyllä. Tämän jälkeen Kaarlen harteille levitettiin Pyhän Tapanin viitta, ja messu alkoi. Esztergomin arkkipiispa veti esiin Pyhän Tapanin miekan, jolla vyötti kuninkaan. Tämä sivalsi miekalla tavanmukaiset neljä kertaa ja pani miekan sitten tuppeen. Tämän jälkeen Esztergomin arkkipiispa sekä tässä ”varakuninkaan” tehtävää toimittava pääministeri István Tisza panivat kuninkaan päähän Pyhän Kruunun, samalla kun piispat kädet ojennettuina lausuivat siunauksia. (Kruunu oli liian suuri Kaarlen päähän, siksi se oli pitänyt vuorata, mutta näin oli tehty ennenkin.) Uusi hallitsija sai valtikan ja valtakunnanomenan käteensä, nousi sitten valtaistuimelle, ja kuului huuto: ”Eläköön kuningas!” Tämän jälkeen kruunattiin kuningatar Zita. Seremonian päätyttyä kuningas kruunu päässä lausui Pyhän Kolminaisuuden aukiolle (Szentháromság tér) rakennetulla korokkeella julkisen kruunajaisvalan, minkä jälkeen laulettiin taas kansallishymni. Kuningas nousi ratsaille ja siirtyi kulkueen kärjessä Pyhän Yrjänän aukiolle (Szent György tér), missä hän ratsasti Unkarin 63 läänin mullasta kootulle kruunauskummulle ja sivalsi miekalla neljä kertaa neljään ilmansuuntaan sen merkiksi, että tulkoon hyökkäys miltä suunnalta hyvänsä, hän puolustaa maata. Tätä seurasi perinteinen illallinen, mihin kruunajaiset päättyivät, ja illalla kuningas perheineen palasi Wieniin. Pyhää Kruunua pidettiin näytteillä vielä kolme päivää, mutta sotatilan takia tavanomaista kansanjuhlaa ei järjestetty, vain köyhille tarjottiin ruokaa ilmaiskeittiöistä.

Komeaa. Mutta niin hassuja eivät unkarilaisetkaan ole, että olisivat järjestäneet kalliit kemut vain sitä varten, että kansa saisi nähdä ihan oikean kuninkaan Pyhä Kruunu päässä ratsastavan multakasan päälle huitomaan miekalla. Olennaista oli, että Kaarle kruunajaisten yhteydessä vannoisi valan, jolla sitoutuisi Unkarin perustuslakiin. Näin historiallisen Unkarin kuningaskunnan alueellinen koskemattomuus turvattaisiin, eli Unkarin slaavi- ja romanialaisvähemmistöt voisivat unohtaa poliittiset haaveensa.

Unkarin erikoisasemahan oli kaksoismonarkian slaaveille jo pitkään ollut piikki lihassa. Tšekit, slaavivähemmistöistä kenties vaurain ja edistynein, eivät tykänneet olla vain yksi Itävallan kruununmaista ja kohta kuninkaan titulatuurissa (Böömin kuningas, Määrin rajakreivi) samalla kun Unkarilla oli oma parlamentti ja armeija. Vielä enemmän kiukutti slovakkeja ja muita Unkarin puolen slaaveja, joita 1800-luvun loppupuolella pyrittiin määrätietoisesti unkarilaistamaan. Tämä kiukku ei tietenkään ollut jäänyt Wienissä huomaamatta, ja Franz Ferdinandin (jonka puoliso muuten oli böömiläinen) oli jo arveltu heti valtaan päästyään panevan toimeen suuria rakennemuutoksia valtakunnassa ennen kuin Unkarin kuninkaan kruunajaisvala sitoisi hänen kätensä.

Kaarle IV:n kruunajaiset Budapestissa uudenvuoden aatonaattona 1916 eivät siis ehkä niinkään olleet monikansallisen, satojen vuosien takaisen valtiomallin viimeinen voimanponnistus. Paremminkin ne voisi nähdä unkarilaisen nationalismin viimeisenä pinnistyksenä, ennen kuin kansallisvaltioksi yrittävä Unkarin kuningaskunta – alkuaan samanlainen monikansallinen feodaalirakennelma kuin Itävalta-puoliskokin – koki Trianonin rauhaan huipentuvan totaaliromahduksen.

Tämän kannalta tekeekin mieli kysyä, miksi Kaarle Viimeistä juuri nyt juhlitaan. Onko tämä näyttely kriittinen tilinteko umpikujaan johtaneiden menneisyyden aatteiden kanssa, nyt kun huuhaahistorialla pönkitetty kansallisylpeys ja todellisuudentajuton sapelinkalistelu näyttävät nostavan päätään kaikkialla Euroopassa? Vai kuuluuko se siihen samaan virtuaalisen Suur-Unkarin rakennuspolitiikkaan kuin Unkarin passien jakeleminen rajantakaisille unkarilaisvähemmistöille, vanhan Suur-Unkarin vaakunoilla koristettujen turul-patsaiden pystyttäminen, Romanian-puoleisen Székelymaan lipun roikuttaminen Unkarin parlamentin ikkunasta, Serbian Vojvodinan maanviljelijöiden luotottaminen (maatalouden kehitysprojekti siis) Unkarin veronmaksajien varoilla, tai jalkapallojoukkueen ostaminen Kroatian Osijekista (unk. Eszék, pienen unkarilaisvähemmistön keskuskaupunki) pääministerin suosikkioligarkille?


Perusitävaltalaiset Putinin ja Trumpin esikartanoissa

joulukuu 25, 2016

Nyt on Itävallan liittopresidentinvaalien tulos sitten virallisestikin aivan varma. Valitusaika umpeutui juuri, ja tällä kertaa hävinnyt ehdokas Norbert Hofer ja hänen puolueensa, oikeistopopulistinen FPÖ eivät enää yrittäneetkään kiistää sitoutumattoman vihreän Alexander Van der Bellenin vaalivoittoa. Nyt on maassa rauha, ja jouluperinteiden vaalimiseen voi omistautua myös FPÖ:n johtaja HC Strache: Itävallassa lahjat tuo perinteinen kultakiharainen ”Kristuslapsi”, Christkindl, ei mikään kansainvälinen cokismainosten joulupukki, Weihnachtsmann!

strache_christkind-1

Disclaimer: Kuva on satiirisaitilta Die Tagespresse, enkä mene takuuseen sen todenperäisyydestä. Die Tagespressen sivulla se kuului liikuttavaan tarinaan wieniläisestä Heinz-Christian S:stä, joka ei vielä aikuisenakaan ole menettänyt uskoaan Christkindiin. Jutun lopussa on pari mukamas-päivitystä: Heinz-Christian S. kertoo vahvistuneensa uskossaan nähtyään vaaleakiharaisen olennon konttaavan ohitseen, ja uusintapäivitys oikaisee, että kyseessä ei ollutkaan Christkind vaan Ursula Stenzel (joka tunnetusti ei sylje lasiin) matkalla glögikojulta kaupunginvaltuustoon.

Viikkoa ennen joulua tosin FPÖ:n johto ehti suunnata katseensa myös kauemmaksi ja piipahtaa työvierailulla Moskovassa. Putinin ”Yhtenäinen Venäjä” -puolueen kanssa allekirjoitettiin viisivuotinen yhteistyö- ja yhteistoimintasopimus, jossa molemmat osapuolet sitoutuvat mm. säännöllisesti neuvottelemaan ja vaihtamaan kokemuksia esimerkiksi puolueorganisaation toiminnan, nuorisopolitiikan ja lainsäädännön alalta sekä tukemaan yhteistyöä talouden ja kaupan alalla.

Sopimuksessa on myös erillinen kohta, jossa molemmat osapuolet lupaavat tehdä yhteistyöä ”nuoriso-, nais-, sivistys-, avustus- ja muissa yhteiskunnallisissa järjestöissä”, päämääränä ”ystävyyden vahvistaminen sekä nuoren sukupolven kasvattaminen isänmaallisuuden (Patriotismus) ja työn ilon hengessä”. Viimeksi mainittu muotoilu on ”Yhtenäisen Venäjän” puolueohjelman mukainen ja heijastelee myös suoraan Neuvostoliiton aikaista poliittista kielenkäyttöä. Oikeastaan selvemmin ei voisi esiin tuoda sitä, miten yks-yhteen Euroopan kansallis-konservatiivisen oikeistopopulismin ideologia sopii putinismin jälkineuvostoliittolaiseen aatejatkumoon: ei ole tarvinnut kuin poistaa ne muutamat tasa-arvon, kansainvälisyyden ja yleismaailmallisten ihmisoikeuksien riekaleet, joita Neuvostoliiton aikaan vielä liehuteltiin, ja vaihtaa marxismin tilalle yhtä pinnallisesti ja pieleen ymmärretyt ”kristilliset arvot”.

FPÖ:n Venäjän-matka on tietenkin nostattanut odotettuja reaktioita. Der Standard -lehden haastattelussa sosiaalidemokraattien (SPÖ) toiminnanjohtaja Georg Niedermühlbichler oudoksuu tämmöistä ulkomaisten puolueiden kanssa tehtyä yhteistyösopimusta – kaikki puolueethan toki pitävät yhteyttä ulkomaisiin aatetovereihinsa, mutta tämmöinen virallinen sopimus on aika epätavallinen ratkaisu. Myös sopimuksen kohta, jossa FPÖ ikään kuin lupaa säännöllisesti raportoida venäläisille Itävallan tilanteesta, haiskahtaa Niedermühlbichlerin mielestä suorastaan KGB-meiningeiltä. ”Itävallan Kokoomuksen” ÖVP:n johtaja, varaliittokansleri Reinhold Mitterlehner – joka ei suinkaan ole Venäjän-vastaisten pakotteiden suuri ystävä – moittii FPÖ:n vierailijoita tilannetajun puutteesta keskellä Syyrian sotaa ja humanitaarista kriisiä, johon Venäjällä on tunnettu osuutensa, ”puuttuu vain, että olisivat vielä lähteneet käymään Aleppossa”. Puolueen pääsihteeri Werner Amon luonnehtii FPÖ:n Moskovan-vierailua ilmauksella außenpolitische Geisterfahrt. Saksan kielen termillä Geisterfahrer, ’kummitusajaja’, ei ole kunnon suomalaista vastinetta, mutta se tarkoittaa autoilijaa, joka jostain syystä ajaa moottoritietä väärään suuntaan, ja Amonin ajatus on siis, että populistien ulkopoliittinen seikkailu tuottaa hengenvaarallisia riskejä ulkopolitiikan normaaliin menoon. Itävallan vihreät puolestaan ovat jo julistaneet FPÖ:n ”Putinin viidenneksi kolonnaksi EU:ssa”.

Samassa Der Standardin jutussa, jossa Mitterlehneriä ja Amonia siteerataan, pääsee ääneen myös Innsbruckin yliopiston ulkopolitiikan tutkija ja Venäjä-ekspertti, professori Gerhard Mangott, jonka mielestä Yhtenäinen Venäjä on jo pitkään ollut rakentamassa jonkinlaista konservatiivista allianssia Euroopan oikeistopopulistipuolueiden kanssa. Ydinkohtia tässä ovat perinteinen kansallismielinen isänmaallisuus, yksilön oikeuksien alistaminen isänmaan edulle, sekä ”perinteisten arvojen” puolustaminen. Viimeksimainittuja Mangott ei määrittele, mutta niillä tarkoitettaneen valkoisen keskiluokkaisen heteromiehen perusoikeuksia ajaa autolla, syödä lihaa, inhota ”feministejä”, vihata homoja, pelätä muslimien maahanmuuttoa ja sanoa neekereitä neekereiksi. Aatteellisella puolella yhteensopivuus on siis vähintäänkin riittävä.

Venäjän ohella FPÖ on ehtinyt rakentaa suhteita jo toiseenkin suuntaan. Jo loka-marraskuun vaihteessa korkea-arvoinen FPÖ-delegaatio käväisi Amerikassa republikaanisia aateveljiään tervehtimässä, ja Strachen Facebook-sivulla (joka siis on ”perusitävaltalaisten” tärkeimpiä Internet-tiedotuskanavia) kerrottiin heidän tavanneen mm. Donald Trumpin tärkeän neuvonantajan, entisen sotilastiedustelupäällikön, kenraaliluutnantti evp. Michael T. Flynnin (tästä raportoi myös Itävallan lehdistö). Jostain syystä tämä uutinen ei kuitenkaan miellyttänyt Flynniä tai muuta Trumpin tiimiä. Ilmeisesti saksalaisen kielialueen äärioikeistolaisissa natsileima istuu yhä tiukassa. Ja natsien, noiden absoluuttisten pahisten kanssa ei USA:n naiivin suuren yleisön silmissä kehdata veljeillä, vaikka todellisuudessa aatteellinen yhteensopivuus olisi miten ilmeinen hyvänsä. Kenraali Flynn kiisti tiedottajiensa välityksellä jyrkästi koskaan tavanneensa ”mainittua itävaltalaista poliitikkoa” ja sitä paitsi ”sanoutuu jyrkästi irti tällaisia asenteita ja näkökantoja edustavista ryhmistä” (kertoo mm. Kurier-lehti, viitaten esimerkiksi äärioikeistolaiseen Breitbart-portaaliin).

Kun yhdysvaltalaisten vastaväitteet tulivat julkisuuteen, FPÖ:n europarlamentaarikko Harald Vilimsky riensi apuun ja julisti, että Strachen Facebook-sivulla kerrottu kyllä pitää paikkansa. Strache itse ei tosin tavannut Flynniä, koska oli samana iltana ollut vieraana Itävallan New Yorkin -pääkonsulin luona, mutta kaksi muuta FPÖ:n edustajaa olivat ihan oikeasti vierailleet Trump Towerin 63:nnessa kerroksessa ja tavanneet siellä Flynnin henkilökohtaisesti. Itse asiassa Strachen tiedotteen sanamuoto olikin hivenen harhaanjohtavan moniselitteinen: valtuuskunnan nimilistan alla oli lueteltu, keitä kaikkia tavattiin ja missä käytiin, mutta ainakin tällä hetkellä Facebookissa esillä oleva versio muistuttaa (tämä muistutus lienee lisätty jälkikäteen), että Strache itse ei ollut aivan kaikissa tapaamisissa mukana.

Itävallan medioissa ja somessa käykin nyt sitten kiista siitä, vääristelevätkö FPÖ:n ilkeät vastustajat Strachen sanoja vai valehteliko puoluejohtaja kannattajilleen. (Ynnä siitä, montako kerrosta oikeasti Trump Towerissa on, tai oliko Itävallan pääkonsulin tapaaminen niin tärkeä juttu, että sen takia kannatti jättää tulevan presidentin turvallisuuspoliittinen neuvonantaja tapaamatta.) Puustakatsojaa taas mietityttää, jääkö tämän kiistan alle se suurempi kysymys, mitä yhden oppositiopuolueen ulkopoliittinen sooloilu kahden suurvallan johtajien esikartanoissa oikein merkitsee. Mitä ”kansallismielinen” puolue on vieraille valloille luvannut, ja onko kaikille täysin selvää, kenen nimissä ja millä valtuuksilla se huseeraa? Varsinkin kun populististen puolueiden tapana on jo lähtökohtaisesti vetää paksut yhtäläisyysmerkit itsensä ja ”kansan” välille.

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Kaikesta huolimatta – toiveikasta ja rauhallista joulunpyhien jatkoa ja valoisampaa uutta vuotta teille, hyvät lukijat!