Pitääkö ”afääreistä” olla huolissaan?

Olen tainnut joskus aikaisemminkin huomautella siitä, miten Itävallan poliittisessa julkisuudessa Affäre seuraa toistaan: tämän tästä on joku poliitikko epäiltynä tai syytteessä jonkinlaisesta suhmuroinnista tai vilungista. Tämä ei ole pelkästään hyvä merkki siitä, että vapaa tiedotus ja riippumaton oikeuslaitos toimivat, vaan myös hieman huolestuttava viite siitä, että oikeusvaltion rakenteissa on rapautumaa. Göteborgin yliopiston yhteydessä toimivan V-Dem-instituutin vuotuisessa demokratiaraportissa Itävalta putosi viime vuonna korkeimmasta kategoriasta (liberal democracies) kakkosluokkaan (electoral democracies), tosin raportin tekijät huomauttavat, että luokitus on Itävallan osalta epävarma ja se voisi vielä olla ykkösryhmänkin kynnyksellä.

”Vaalidemokratialla” tarkoitetaan V-Demin luokituksessa maata, jossa on toimivat, vapaat ja rehelliset monipuoluevaalit ja kansalaisten sanan- ja yhdistymisenvapaus sekä perusihmisoikeudet ainakin tyydyttävällä tolalla, mutta lakien toimeenpanossa ja oikeuslaitoksen toiminnassa on puutteita etenkin mitä tulee poliittisten päättäjien toimintaan. Tähän kakkosluokkaan kuuluvat V-Demin raportissa Euroopan maista myös Bosnia-Hertsegovina, Bulgaria, Kroatia, Kreikka, Malta, Moldova, Puola, Portugali, Romania ja Slovenia. Itävallan voisi siis sanoa olevan Balkanin tiellä, ei ehkä kuitenkaan vielä Unkarin, joka kuuluu V-Demin luokituksessa kolmanteen kategoriaan (electoral autocracies), yhdessä Valko-Venäjän, Venäjän, Serbian, Intian, Irakin, Ukrainan, Turkin ja monien muiden kanssa. (Neljännessä ryhmässä, closed autocracies, ovat muun muassa Kiina, Pohjois-Korea, Afganistan ja Saudi-Arabia.)

EU:n tuoreehkon oikeusvaltion tilaa jäsenmaissa koskevan selvityksen mukaan Itävallan kansanedustajia ei velvoiteta julkistamaan omistuksiaan, velkojaan ja taloudellisia sidonnaisuuksiaan, ja julkisen päätöksenteon kannalta tärkeän tiedon saatavuutta koskevia ongelmia selvitellään edelleen. Raportissa mainittiin erikseen myös tässäkin blogissa esillä ollut ongelmallinen suhmurointiperinne eli valtion rahoilla kustannetut mainos- ja ilmoituskampanjat, joilla kulloisenkin valtapuolueen päättäjät ovat ostaneet lehdistöltä positiivista mediajulkisuutta (ns. Inseratenaffäre).

Viime vuosina on nähty hallituksia, puolueita ja korkeita päättäjiä romahduttaneita skandaaleja. Sosiaalidemokraattien (SPÖ) liittokansleri Werner Faymann joutui epäsuosioon ja erosi 2016, mihin vaikutti em. Inseratenaffärestä noussut ikävä julkisuus, vaikka asiasta nostettu syyte kaatuikin. Kesällä 2020 ns. Ibiza-video, jolla oikeistopopulistisen FPÖ:n johtaja HC Strache viina-, testosteroni- ja kenties kokaiinipäissään lupaili levottomia venäläisen oligarkin sukulaistyttönä esiintyneelle viehättävälle naishenkilölle, teki lopun Strachen urasta ja pudotti jo pienempänä hallituspuolueena olleen FPÖ:n kannatuksen joksikin aikaa pohjamutiin. Syksyllä 2021 kaatui oikeistokonservatiivisen ÖVP:n pelastaja-messias, huippusuosittu, nuori ja komea johtaja Sebastian Kurz, jouduttuaan korruptiosyytteeseen, jonka juuret juonsivat osaksi myös Ibiza-juttuun. Tätä syytevyyhteä selvitellään edelleen, ja Profil-lehti on juuri julkaissut aiheesta opettavaisen katsauksen, johon liittyy myös hieno infografiikka.

Tiistaina Wienin Landesgerichtin suuressa oikeussalissa joutuu ensi kertaa leivättömän pöydän ääreen pitkäaikaisen valtionhoitajapuolueen ÖVP:n ministeri, nimittäin Sophie Karmasin-Schaller, joka aloitti uransa mielipidetutkijana (isänsä Fritz Karmasinin nimekkäässä mielipide- ja markkinatutkimusfirmassa) ja esiintyi mediassa poliittisena analyytikkona vielä vuoden 2013 vaalien alla. Sophie Karmasin oli vuosina 2013–17 sitoutumaton ÖVP:n perheasiainministeri, jonka avulla – näin Profil – ÖVP myös rakensi imagoaan nuorekkaampaan ja poliittisesti liberaalimpaan suuntaan. Nyt ex-liittokansleri Kurzin uskotun Thomas Schmidin tekstiviesteistä purkautumaan lähtenyt vyyhti viittaa siihen, että Karmasin on ollut mukana ”diilissä”, jolla ilmaisjakelulehti Österreichin julkaisemia gallup-tuloksia sumpuloitiin suosiollisemmiksi Kurzille. Raskauttavia todisteita lupaa tarjota mm. Karmasinin entinen läheinen työtoveri, mielipidetutkija Sabine Beinschab.

Mutta tämä on luultavasti vasta alkua prosessille, jossa – näin kirjoittavat Profil-lehden toimittajat Anna Thalhammer ja Stefan Melichar – tulee ilmi, että Itävallan poliittinen järjestelmä ei ole aivan terve:

Huippujohtajilla ja suuryrittäjillä on omat erityisväylänsä valtakunnan johdon puheille, missä he estottomasti puuttuvat asioihin – ja kaiken lisäksi heidän erityiset intressinsä vielä otetaan huomioon. Kun kyse on kaikkein rikkaimpien verotuksesta, ilmenee, että valtion varainhoidossa toimitaan kahden luokan periaatteella.

Valtion virkoja suhmuroidaan surutta. Arkaluontoisia virka-asioita ei selvitellä virkateitse vaan kännyköidään tekstiviesteillä. Mediavaikuttajat, joiden pitäisi valvoa vallanpitäjiä, ovat itse asiassa näiden lähipiiriä. Monille päättäjille ei tule pieneen mieleenkään, että heidän pitäisi välttää julkisen mielipiteen manipuloimista omaksi edukseen. Ja jos joku ei suostu tähän peliin, hänen kimppuunsa lähetetään verottaja – tätä on jo harjoiteltu katolisen kirkon suhteen.

[Melicharin ja Thalhammerin kommentti katolisesta kirkosta viittaa välikohtaukseen, joka sai alkunsa, kun Itävallan katolisen kirkon huippuvaikuttaja, kardinaali Schönborn vuonna 2019 kritisoi silloisen hallituksen tiukkaa maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikkaa. Kuten Kurzin entisen uskotun ja nykyisen avaintodistajan Thomas Schmidin kuuluisista tekstiviesteistä ja myöhemmistä tunnustuksista ilmenee, Kurz oli komentanut Schmidin uhkailemaan kirkkoa verovapauden menetyksellä, mikä olisi romahduttanut kirkon talouden. Tekstiviesteissään Schmid kuvaili sähäkästi, miten hän painosti piispainkokouksen sihteeriä Peter Schipkaa, joka oli ”ensin punainen ja sitten kalpea ja tärisi”. Myöhemmin Schmid on kiistänyt värikkäimmät puolet tarinasta ja Kurz katolisen kirkon kilttinä poikana kovasti pahoitellut koko juttua.]

Profilin kuvaaman korruptiotarinan ensimmäinen vaihe lähtee liikkeelle ns. Novomatic- tai Casino-Affärestä. Toukokuussa 2019 tehdyn nimettömän ilmiannon mukaan FPÖ-puolue änkesi epäpätevää edustajaansa, paikallispoliitikko Peter Sidloa mukavalle paikalle Itävallan rahapelikasinoja hallinnoivan Casagin johtoon peliautomaattifirma Novomaticin avustuksella, joka tästä hyvästä saisi FPÖ:ltä poliittista tukea mm. rahakkaan online-pelilisenssin hankintaan. Tätäkin juttua on selvitelty jo vuosikaudet, mutta Profilin mukaan tämänhetkinen tilanne viittaa siihen, että tulossa on rikossyytteitä. Jollakin lailla vyyhteen ovat kietoutuneet mm. entinen ÖVP:n valtionvarainministeri Hartwig Löger, entinen FPÖ:n parlamenttiryhmyri Johann Gudenus (sama kaveri, joka osallistui Strachen kanssa Ibizan kuuluisiin illanistujaisiin) sekä erinäiset Novomaticin ja Casagin edustajat.

Kasinojuttuun liittyi myös Thomas Schmid, jonka kotoa kasinojutun tutkimusten yhteydessä takavarikoitiin tutkittavaksi kuuluisa vekotin – laite, jota Schmid itse oli väittänyt vanhaksi verkkomokkulaksi. Itse asiassa se oli palvelin, josta löytyi automaattiset varmuuskopiot Schmidin kännykkäviestittelyistä, juorulehtien kertoman mukaan tuhansia pippelikuvia mutta myös aineistoa, joka käynnisti edelleenkin vireillä olevat tutkinnat. Sen lisäksi, että näihin kuuluisiin tekstarichatteihin viime kädessä kaatui myös liittokansleri Kurzin poliittinen ura.

Kurz itse on, jos oikein hullusti käy (asia ratkennee alkukesästä), joutumassa syytteeseen valehtelemisesta tutkintalautakunnalle, joka selvitteli poliittisia virkanimityksiä eli Thomas Schmidin junailemista valtion holding-yhtiön ÖBAGin johtoon. Tässä sotkussa on mukana myös Bettina Glatz-Kremsner, Casagin entinen johtaja ja ÖVP:n pitkäaikainen varapuheenjohtaja. Toinen Kurzia koskettava mahdollinen syyte liittyy edellä mainittuun Beinschab-Österreich-juttuun eli manipuloiduilla galluptuloksilla kikkailuun.

Kolmannen skandaalivyyhden keskiössä on itävaltalainen suurliikemies Siegfried Wolf, jolla on paitsi läheiset suhteet ÖVP:n johtoon myös kiintoisia Venäjä-yhteyksiä. (Sberbankin johtokunnasta hän erosi vielä myöhemmin kuin Esko Aho, vasta tämänhetkisen Ukrainan-sodan alettua, ja Porschen hallintoneuvoston jäsenenä hänen väitetään tarjonneen Putinille yhteistyötä Venäjän autoteollisuuden kehittämisessä.) Wolfin väitetään saaneen yli 600 000 euron, kenties jopa miljoonien eurojen, verovelat anteeksi, tässä myötävaikuttanut veroviraston työntekijä puolestaan sai ylennyksen.

Wolf-jutun selvittelyjen yhteydessä Thomas Schmidin tekstiviesti-aarreaitasta löytyi myös eräälle tuolloiselle valtionvarainministeriön työntekijälle osoitettu, palvelualttiuteen kehottava viesti, jota sittemmin on monesti siteerattu: ”Älä unohda, että teet duunia ÖVP-hallitukselle!! Sinä olet nyt rikkaiden huora!” Ja näitä ”rikkaita” löytyy Schmidin tekstiviesteistä purkautuneesta skandaalivyyhdestä muitakin. Esimerkiksi kiinteistömagnaatti René Benkon väitetään yrittäneen vaikuttaa verottajaan jollakin päivänvaloa kestämättömällä tavalla, ja yrittäjä Ronny Pecikiltä puolestaan Thomas Schmid olisi saanut hienoja mittapukuja ja käyttöönsä loistoautoja. Keltalehdistön kuningasparin, ilmaisjakelulehti Heutea johtavan Eva Dichandin ja hänen miehensä, legendaarisen Kronen Zeitungin Christoph Dichandin puolestaan epäillään – Österreich-lehden ohella ja samaan tapaan – sotkeutuneen Kurzin manipuloiduilla gallup-tuloksilla pelaavaan poliittiseen kampanjaan.

Tämmöistä menoa siis tällä hetkellä, ja tavalliseen tapaan es gilt die Unschuldsvermutung: epäiltyjen syyttömyysoletus on voimassa, niin kuin oikeusvaltiossa asiaan kuuluu, kunnes heidät on todistettu syyllisiksi. Mitähän tästä opimme, paitsi että sähköisessä viestinnässä automaattiset varmuuskopiot ovat kätevä ja hyödyllinen juttu?

Advertisement

Jälkipelejä

Itävallan liittokansleri Nehammer se otti ja kävi Moskovassa käymässä ”suoran, avoimen ja kovan” keskustelun Putinin kanssa, ensimmäisenä EU-johtajana sitten Venäjän hyökkäyssodan alkamisen. Tätä on viime päivät Itävallassa puitu hyvinkin kriittisesti, ainakin oppositiopuolueiden taholla. On kiistelty siitä, missä määrin ja miten hyvin Nehammer oli valmistellut matkansa ja sopinut siitä EU-liittolaisten ynnä muiden asianosaisten kanssa (ennen muuta Ukrainan Zelenskyjn, jota Nehammer ennen Moskovan-retkeään myös piipahti tapaamassa). Jossain vaiheessa jopa huhuttiin, että matka olisi täysin yllättänyt sekä pienemmän hallituspuolueen Vihreät että liittopresidentti Van der Bellenin. Sosiaalidemokraatit (SPÖ) ja oikeistopopulistit (FPÖ) tuomitsevat Nehammerin matkan hyödyttömänä sooloiluna ellei peräti jonkinlaisena machoilunäytöksenä, jonka tarkoitus – näin FPÖ:n johtaja Herbert Kickl – tuntui olevan ohjata yleisön huomio pois Nehammerin oman puolueen, konservatiivisen ÖVP:n, sisäpoliittisista sekoiluista. Tähän samaan vihjaisi viikkokatsauksessaan myös viikkolehti Profilin toimitus.

Näitä sisäpoliittisia sekoiluja nimittäin Itävallassa riittää. Viikon parin poissaolo riittää tipauttamaan kärryiltä: enää ei muistakaan, mikä tuorein Affäre parhaillaan lööppijulkisuutta askarruttaa. Nehammerin tapauksessa Moskovan-matkaan yhdistettiin jopa tuore ”Cobragate”. Cobra on Itävallan sisäministeriön erikoisosasto, joka huolehtii myös valtakunnan johdon turvallisuudesta. Kaksi Cobra-miestä oli ollut vartioimassa liittokansleri Nehammerin asuntoa ja vaimoa. Sitten Katharina-rouva lähti ravintolaan tapaamaan miestään, ja koska tämän turvamiehet olisivat siellä paikalla, nämä kaksi Cobra-miestä päästettiin vapaalle. Ennen tätä kuitenkin ilmeni, että jollakulla oli syntymäpäivä, joten kanslerin asunnossa hieman kilisteltiin erilaisia maljoja. Asunnosta lähdettyään agentit ajoivat jonkinasteisen kolarin (jonka vakavuudesta lehdissä on ollut erilaisia tietoja), ja kuski puhalsi 1,2 promillea. Asiaa tutkitaan edelleen, koska siihen liittyy epäilyksiä virka-aseman väärinkäytöstä. Cobra-yksikön johtajan väitetään yrittäneen salailla alaistensa tohelointia.

Tiedä sitten, oliko Nehammerin Moskovan-matkassa mukana yritystä salailla Cobragaten tapaisia PR-kömmähdyksiä. Vakavampia kysymyksiä tämän matkan yhteydessä on noussut Putinin oligarkeista ja heidän yhteyksistään Itävallan liike-elämään. Entisinä aikoina Wienin keskustan kalliit ostoskadut olivat täynnä upporikkaita venäläisiä varustautumassa hiihto- ja afterski-lomalleen, jollaista varten saatettiin vuokrata kokonainen hiihtokeskus. Oligarkeilla on Itävallassa luksus-alppimajoja ja bisneksiä. Erityinen suhde Itävaltaan ja sen liike-elämään on miljardööri Oleg Deripaskalla, jonka isoisä kaatui sodassa Ala-Itävallan Laa an der Thayan lähellä (Deripaska laitatti sinne vuonna 2018 muistomerkin). Ainakin vielä maaliskuun lopulla maailmalla ihmeteltiin Deripaskan puuttumista EU:n pakotelistoilta ja epäiltiin Itävallan korkeiden tahojen vaikuttaneen asiaan. Kotimainen ongelmakimppu on liikemies Siegfried Wolf, josta ns. Pandora-paperien yhteydessä on paljastunut monenlaista mielenkiintoista, kuten läheisiä yhteyksiä Putinin lähipiiriin. (Fun fact: Wolfin Ala-Itävallan Oberwaltersdorfiin rakennuttamassa öky-omakotilähiössä aurinkokennot ja maalämpöpumput on nimenomaisesti kielletty: talot lämpiävät Venäjän kaasulla.)

Tätä taustaa varten ehkä ymmärtää, miksi Nehammerin oli tarpeen käydä Moskovassa lyömässä nyrkkiä Putinin pitkään pöytään. Sikäli kuin löi: ”suorasta, avoimesta ja kovasta” keskustelusta oli vähän jos lainkaan konkreettista hyötyä, ja niin kuin liittokansleri itsekin totesi, Putin osoitti taas olevansa ”oman sotalogiikkansa vanki”. Eihän sille mitään voi, että liittokansleri Nehammerin tavoittelema jämäkkyysdemonstraatio ei oikein sovi yhteen Itävallan vuosikymmenten ajan huolella rakentaman julkisuuskuvan kanssa, jossa ollaan ystävällisiä, kilttejä, puolueettomia ja pyöritellään neuvottelukumppaneita korkeintaan ”wieniläisellä charmilla”.

Varsin ikävästi Itävallan julkisuuskuvaa tahraa myös äskettäinen Göteborgin yliopiston V-Dem-instituutin (Variations of Democracy) julkaisema vuotuinen demokratiaraportti. Siinä nimittäin Itävalta, vaikka yhä kuuluukin maailman valtioiden demokraattisimman 20 %:n joukkoon, on selvästi heikentänyt noteeraustaan ja pudonnut korkeimmasta kategoriasta (liberaalit demokratiat) nipin napin seuraavaan eli ”vaalidemokratioiden” (electoral democracy) joukkoon, syynä erityisesti läpinäkyvän lainsäädännön ja ennakoitavan toimeenpanon heikentyminen. Toisin sanoen: kansalaiset voivat vapaasti äänestää ja ilmaista mielipiteensä, mutta vaaleilla valitut lainsäätöelimet eivät enää toimi ihan niin kuin pitäisi. Korruptio, muistuttaa Profil-lehden Edith Meinhart ja nostaa esille tuon yllä mainitun Siegfried Wolfin, jonka epäillään lahjomalla järjestäneen itselleen suotuisampaa verotuskohtelua. Toki Itävalta on yhä aivan eri tilanteessa kuin Unkari, joka puolestaan on V-Dem-raportissa maailman kymmenen pahimman ”autokratisoijan” joukossa ja toiseksi huonoimmassa ”vaaliautokratioiden” luokassa, suunnilleen samalla viivalla kuin Guinea-Bissau ja Intia…

***

Toisenlaista jälkipeliä on käyty Unkarissa vaalien jälkeen, jotka oppositio hävisi näyttävästi, kaikista yhteisrintamayrityksistä huolimatta. Selväähän on, että oppositio teki lukuisia virheitä. Loputonta vääntöä on käyty siitä, oliko konservatiivinen kärkiehdokas Péter Márki-Zay paras valinta, kun hänen ideologisesta paketistaan löytyivät itse asiassa samat ainekset kuin Orbániltakin, vain korruptio ja Putin puuttuivat. En kyllä usko, että pääkaupunkilainen rillipää, Budapestin ylipormestari Gergely Karácsony tai sosialisti ja Orbánin päävastustajakseen demonisoiman Ferenc Gyurcsányn vaimo Klára Dobrev, kaiken lisäksi nainen, olisi voinut pärjätä paremmin. Saati salonkikelpoistumista yrittävän äärioikeiston Jobbikin Péter Jakab. Mutta ehkä juuri nämä ennakkoluulot olisi pitänyt uskaltaa heittää romukoppaan.

Viktor Orbánin yksinvaltaisesti johtaman Fidesz-puolueen ylivalta on vain vahvistunut, ja entistä ilmeisemmäksi on käynyt myös koko maan kahtiajako. Budapestissa Fidesz voitti vaalit vain yhdessä ainoassa kaupunginosassa (17. kaupunginosa eli Rákosmente kaupungin itänurkassa, Budapestin ”maalaisin” osa), ja sielläkin vain niukasti ja valtiovallan avokätisen tuen turvin. Muuten Budapest on tiukasti opposition käsissä, ja yhtä tiukkaa on Orbánin ylivalta lähes kaikkialla muualla maassa (Szegedin ja Pécsin yliopistokaupunkeja lukuun ottamatta). Unkaria halkoo siis poliittinen juopa, jonka yli toisiaan tuijottavat pääkaupungin luomulattea kittaavat kosmopoliitit ja ”maaseudun” (vidék) vakaa ja naiivi väki. Mutta keitä nämä jälkimmäiset oikein ovat, ja miksi opposition intellektuellit eivät heitä tavoittaneet?

Oppositiota on paljon arvosteltu tietämättömyydestä ja ylenkatseesta ”kansaa” kohtaan. Budapestin älyköt, sano, näkevät maaseudulla vain typerää ja tietämätöntä vaalikarjaa, joka naiiviuttaan uskoo kaiken, mitä hallituksen kontrolloimassa teeveessä kerrotaan, tai nälkärajan alapuolella kituuttavaa ryysyköyhälistöä (etenkin Unkarin lukuisasta romaniväestöstä melkoinen osa kuuluu tähän ryhmään), joka riemumielin myy äänensä säkillisestä perunoita. Keskusteluun ovat osallistuneet viime aikoina myös ne lukuisat Orbán-kriittiset aktivistit, jotka olivat oppositiopuolueiden tai kansalaisjärjestöjen mobilisoimina vapaaehtoisina mukana tarkkailemassa tai vaalitoimitsijoina ja ääniä laskemassa. Heidän kertomuksistaan käy ilmi olennaisia asioita.

Ensinnäkin: mitään laajamittaista vaalivilppiä tuskin tapahtui, äänet on ilmeisesti yleensä laskettu rehellisesti. Sitä vastoin voi kysyä, ymmärsivätkö kaikki äänestäjät, mitä olivat tekemässä. Unkarin vaalijärjestelmä ei ole ihan yksinkertainen, äänestyslippuja oli nytkin jokaiselle kaksi (valtakunnallinen puolueiden lista ja vaalipiirin henkilöehdokkaiden lista) sekä lisäksi mm. lasten ”sukupuolenvaihdoksia” koskenut merkillinen kansanäänestys, jonka kysymyksiä monet eivät selittämälläkään tajunneet. Olen lukenut verkosta kuvauksia kotiäänestyksiin ”osallistuvista” täysin dementoituneista ihmisparoista tai äänestyspaikoille talutetuista iäkkäistä, puolisokeista tai täysin höperön tuntuisista äänestäjistä, joita kädestä pitäen autetaan vaalilipun täyttämisessä – mutta jotka kuitenkin osaavat selittää, että haluavat äänestää Viktoria pääministeriksi, tai toistelevat Fidesz-puolueen iskulauseita. Monet eivät tuntuneet edes tietävän toisten puolueiden tai vaihtoehtojen olemassaolosta.

Toki Fidesz-puolueen äänestäjissä oli jonkin verran syyntakeettomuuden rajoilla liikkuvia onnettomia ihmisiä, juuri niitä ”lukutaidottomia”, ”hampaattomia” ja ”pahanhajuisia”, joita on oppositiomediassa kauhisteltu ja tätä kauhistelua puolestaan paheksuttu. Ihmisiä, joilla ei ole mitään mahdollisuuttakaan ymmärtää, miten äänestys tai ylipäätään demokraattinen päätöksenteko monipuoluejärjestelmässä toimii. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, että sama äänestäjä saattoi antaa puolue- ja henkilöäänensä aivan eri puolille poliittista karttaa (mikä ei ole uusi ilmiö, samanlaiseen tietämättömyyteen törmättiin jo ensimmäisissä järjestelmänvaihdoksen jälkeisissä vaaleissa).

Laajemmin tietämättömyys demokratian toimintaperiaatteista näkyy siinä, että puolueiden ohjelmien, aatteiden ja lupausten sijasta ajatellaan vain identiteettipolitiikkaa, yhteenkuuluvuutta ja lojaaliutta. Tarkkailijoiden kokemuksen mukaan melkoinen osa äänestäjistä ei osaa ajatellakaan, että heidän äänestyspäätöksensä jotenkin liittyisivät yhteen niiden konkreettisten ongelmien kanssa, joita he itsekin valittivat, kuten terveydenhuoltojärjestelmän tilan (etenkin katastrofaalisiksi nousseiden koronakuolleisuuslukemien), asumisen tai julkisen liikenteen suunnittelun tai nuorten massiivisen maalta- ja maastamuuton. Äänestäminen tuntui olevan identiteetti- ja lojaalisuusvalinta: vaaleihin mennään ja ”Viktorille” vedetään rasti, koska niin täällä meillä kuuluu tehdä. Kahdentoista vuoden kuluessa Viktor Orbánin hallitus on rakentanut järjestelmän, jossa Fidesz-puolueen käsi ulottuu kaikkialle ja on mukana kaikessa, mitä pienemmillä paikkakunnilla tapahtuu. Tästä nouseekin entistä kiivaammin kysymys, voiko Orbánin järjestelmää ylipäätään kaataa sisältäpäin, sen itsensä puitteissa.

Viktor Orbánin vaalistrategia tähtäsi yksinkertaisiin ihmisiin ja tarjosi yksinkertaista lupausta, johon sisältyi suorempaa tai epäsuorempaa pelottelua: rauhaa (”Unkari ei saa joutua vedetyksi mukaan sotaan”), leipää, lämpöä (eli Putinin lupaamaa halpaa kaasua, jolla suurin osa Unkarin kodeista lämpiää). Niin kuin yksi 444.hu:n haastattelema vaalivapaaehtoinen kertoi tajunneensa: jos ihmiset ”myyvät äänensä säkillisestä perunoita”, se ei tarkoita, että äänestyksen arvoa väheksytään, vaan että perunasäkin antaja on ymmärtänyt säkin arvon, tajunnut, että näille ihmisille säkillisellä perunoita on todellakin merkitystä – samoin kuin sillä, että ylipäätään joku siellä ylhäällä on kiinnostunut heistä. Oppositiolla oli vain epämääräisiä lupauksia oudoista hienoista asioista kuten oikeusvaltio, sananvapaus tai ympäristönsuojelu, eivätkä edes nämä lupaukset kantautuneet kaikkien korviin: oppositiopuolueiden edustajia ei monissa kylissä ollut kuultu eikä nähty.

Kuten yksi tarkkailija kommentoi: ”Minun vaikutelmani mukaan äänestäjät eivät niinkään olleet (funktionaalisesti) lukutaidottomia vaan hyvää tarkoittavia ihmisiä, jotka ensisijaisesti saivat tietonsa propagandasta.” Fidesz-puolueen totaalinen median hallinta toteutuu etenkin siellä, missä ihmiset eivät seuraa riippumatonta tai kansainvälistä, enimmäkseen verkkopohjaista mediaa vaan kenties lukevat maakuntalehteä (jotka kuuluvat kaikki hallituksen mediaimperiumiin) tai seuraavat televisiota tai radiota (joissa lähes kaikki kanavat ovat samoin keskitetyssä kontrollissa). Tätä propagandamuuria voi olla vaikea murtaa, mutta mahdotonta se ei ole. Siksi lopuksi mieltäylentävä tositarina Facebookin ryhmästä ”Ääntenlaskijoiden kertomuksia”:

Pieni kylä Zalan maakunnassa, 125 asukasta, joista 80 äänestää Fidesztä, 16 oppositiota, 14 [äärioikeistolaista] Mi Hazánk -puoluetta. Kaikki siivoja, siistejä, lukutaitoisia ihmisiä. Juttelemme mukavia mummojen ja juristi-kunnankirjurin kanssa (joka pitää pöytäkirjaa). Kulttuuritalo, jossa on mukava keittiö, yläkerrassa sali, jossa äänestys tapahtuu ja jota muuten käytetään myös messujen toimittamiseen, seinillä neljä pyhäinkuvaa. Iltapäivällä paikalle tupsahtaa kansainvälinen vaalitarkkailijaryhmä, johtajanaan – oi ihmettä! – tummaihoinen rouva. Paikalla olijat järkyttyvät: kuka nyt puhuu näiden kanssa, ei me osata englantia, mitä tekemistä noilla täällä on, tämähän on törkeää! Sanon, että ei huolta, minä puhun vieraiden kanssa, miehenikin on paikalla ja seuraa heitä. Georgialainen herra ja ranskalainen rouva kyselevät, minä selitän, että kaikki on kunnossa, sitten he osoittavat yhtä pyhimyksenkuvaa: onpas kaunis, sanoo georgialainen herra, siinä on vähän ortodoksista tunnelmaa niin kuin meillä päin. Rouva taas ihailee toista kuvaa: siinähän on Lyonin Neitsyt Maria. Tästä keskustelusta läsnäolevat naiset eivät ymmärrä sanaakaan, joten he arvailevat, mistä voisi olla kyse, ja alkavat valitella toisilleen: ”tuommoinen migrantti tulee tänne ja haluaa pyhäinkuvat pois seiniltä, ihan totta, juuri tätähän Viktorkin on sanonut, että kristinusko on uhattuna.” Mieheni puuttuu puheeseen: ei se niin ole, he kehuivat kuvia ja ihailivat, miten kaunis Lyonin Madonna. Siihen vastaus: ”Oi, ihanko totta ne sanoivat niin? Tunnistivat kuvan? Tykkäsivät tästä? Tarjotkaa nyt heillekin meidän omenapiirakkaa!” Ei tässä tämän kummemmasta ole kyse. Jos me ymmärtäisimme toisiamme emmekä lähtisi vain siitä, kuka vihaa ketäkin, voitaisiin vaikka syödä piirakkaa yhdessä.

Pieni mies ja fasismin olemus

Itävallan hallituskriisi on toistaiseksi selätetty, vaikka oppositiopuolueet uhkailevatkin ruveta laittelemaan uusia vaaleja tulille, kunhan tästä korona-aallosta on selvitty. Uusi liittokansleri Karl Nehammer on saanut puolueensa ja kannattajakuntansa ulkopuoleltakin positiivista palautetta ainakin selkeästä ja määrätietoisesta esiintymisestä tähänastisen populistisen venkoilun sijaan. Samalla kansleripuolue ÖVP:n ministerikuntaa vähän vaihdeltiin ja kierrätettiin, ja uusissa henkilövalinnoissa ilmeisesti näkyy selvästi federalistinen aluepolitiikka: osavaltioiden, etenkin ÖVP-johtoisten, paikallisvaikuttajat pääsivät esiin.

Uusiin ministereihin kuului myös uusi sisäministeri Gerhard Karner, Ala-Itävallan osavaltioparlamentin toinen puhemies ja Texingtalin kaupungin pormestari. Tämä Karnerin tausta puolestaan on nostanut julkisuuteen erään Itävallan 1900-luvun historian kipupisteen, josta ulkomailla vähemmän puhutaan. Texingtalissa nimittäin syntyi Engelbert Dollfuß (kirjoitan nimen nyt ß:llä, jota hän itse käytti, mieluummin kuin ”kansainvälisellä” tuplaässällä), josta 1930-luvun alussa tuli liittokansleri ja jonkinasteinen diktaattori eli ns. austrofasismin luoja. Kaupungin suuren pojan syntymäkodissa toimii kotimuseo, jota syytetään kritiikittömyydestä ja demokratianvastaisen toiminnan ihannoimisesta. Dollfuß-museo on ollut toiminnassa jo ennen Karnerin pormestariksi tuloa, ja Karner on ilmeisesti jo toukokuussa neuvotellut sen ”ajanmukaistamisesta”. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan oppositiopuolue SPÖ (sosiaalidemokraatit) vaatii Karnerilta ja hänen puolueeltaan selvempää irtisanoutumista Dollfußin muistosta, miehen, joka ”lopetti parlamentin ja demokratian toiminnan, otti käyttöön pikatuomioistuimet ja kuolemanrangaistuksen ja määräsi armeijan ampumaan kaupungin vuokrataloja.”

Siis kuka Dollfuß (tuon nimen muistan koulun historiantunneilta) ja mikä austrofasismi (tätä koko sanaa taas en ollut kuullutkaan ennen Itävaltaan tuloani)? Dollfußissa itsessään kiteytyy koko Itävallan aseman ongelmallisuus sankarillisen itsenäisyyden ja fasismin myötäilyn rajamailla, ja samoin kuin koko Itävalta, myös Dollfuß voidaan nähdä sankarina ja natsi-Saksan uhrina – vaikka tällä uhritarinalla on samalla paljon rumempi kääntöpuoli. ”Austrofasismi” puolestaan, kiistelty ja ongelmallinen termi, on hankala jo siksikin, että ”fasismi” käsitteenä ja terminä on niin vaikea ja osaksi väärinkäytettykin. Mutta ennen kuin mennään tähän, käydään läpi hieman Dollfußin ja Itävallan meillä vähemmän tunnettua historiaa – joka siis meni aika lailla toisin kuin pelkästään Sound of Musicin perusteella voisi kuvitella.

Nuori Engelbert Dollfuß (keskellä) soitti klarinettia Oberhollabrunnin poikakoulun orkesterissa. (Wikimedia Commons)

Engelbert Dollfuß syntyi 1892 maatalon tyttären ja myllärinrengin aviottomana poikana ja vietti lapsuutensa kasvattina toisessa perheessä. Hän oli hyväpäinen ja kunnollinen poika, joka toimi kirkossa messupalvelijana ja haaveili papin ammatista; hartaana katolilaisena hän pysyi elämänsä loppuun asti. Paikallisen kirkkoherran suosituksesta piispa järjesti Engelbert-pojalle stipendin Wienin arkkihiippakunnan poikakouluun, mistä hän kirjoitti ylioppilaaksi hyvin arvosanoin vuonna 1913. Teologian opinnot vaihtuivat pian oikeustieteellisiin, ja sitten alkoikin ensimmäinen maailmansota. Pienikasvuista, vain 151-senttistä Dollfußia ei ensin tuumattu kelpuuttaa sotaväkeen, mutta lopulta armeijaan ja upseerikouluun päästyään hän kunnostautui Italian rintamalla ja sai kokonaista kahdeksan urhoollisuusmitalia; joitakin Alppien puolustusasemia kutsuttiin jo sodan kestäessä hänen nimellään.

Sodan jälkeen Dollfuß jatkoi opintojaan ja löysi poliittisenkin kotinsa Cartellverbandista, katolis-konservatiivis-kansallismielisten opiskelijayhdistysten (Burschenschaft) kattojärjestöstä. Tässä aatemaailmassa ”kansallismielisyys” oli nimenomaan ”saksalaisuutta”. Voittajavaltiothan eivät sallineet sodanjälkeisen tynkä-Itävallan liittyä Saksaan, mutta silti suuri osa itävaltalaisista piti itseään – etnisessä ja kulttuurisessa mielessä, kuten nykyään sanottaisiin – ”saksalaisina”. Sekä kansallisuusaatteen että poliittisen kristillisyyden ikävänä kääntöpuolena Sentroopassa on ollut avoin antisemitismi. Saksankielisessä Wikipediassa siteeratun tutkielman mukaan Dollfuß esitti vuonna 1920 Cartellverbandin kokouksessa, että jäsenjärjestöt vaatisivat kaikilta jäseniltä ”saksalais-arjalaista” (siis: ei-juutalaista) syntyperää vähintään isovanhempia myöten. Esitys torjuttiin enemmistön äänin. Valmistuttuaan juristiksi (eli sentrooppalaisittain ”tohtoriksi”) 1922 Dollfuß siirtyi maanviljelijöiden etujärjestön (Landwirtschaftskammer) palvelukseen ja nousi vähitellen merkittäväksi maaseutupolitiikan asiantuntijaksi. Hän oli kehittämässä maanviljelijöiden sosiaaliturvaa ja maatyöläisten työttömyystukea.

1920-luvun lopulla Itävallan poliittinen tilanne alkoi käydä epävakaaksi ja hallitukset vaihtuivat taajaan. Oikeistokonservatiivisten puolueiden, kuten Dollfußin edustaman kristillis-sosiaalisen puolueen (nykyisen ÖVP:n edeltäjä), ja sosiaalidemokraattien välisten jännitteiden lisäksi venettä keikutti kansallissosialistien, Saksan natsien aateveljien, kohisten nouseva kansansuosio. Turvattomuudentunne oli jo aiemmin johtanut molemmilla puolin poliittista kenttää puna- ja valkokaartien perustamiseen: sosiaalidemokraattisella työväenliikkeellä oli suojeluskaarti Schutzbund, oikeistolla kodinturvajoukot, Heimwehr. Dollfuß, joka vuonna 1929 oli nimitetty maatalousministeriksi, sai vuonna 1932 ryhtyä uutena liittokanslerina muodostamaan hallitusta edellisen hajottua uusia vaaleja vaativien sosiaalidemokraattien epäluottamukseen. Kun sosiaalidemokraatit eivät edelleenkään suostuneet yhteistyöhön, Dollfuß sai minimaalisella enemmistöllä aikaan hauraan oikeistokoalitiohallituksen, ja kun tämänkin kannatuspohja jatkuvasti horjui, Dollfuß lopulta julisti parlamentin tehneen itse itsensä toimintakyvyttömäksi. Parlamentin yritykset jatkaa istuntoa varapuhemiehen johdolla estettiin poliisivoimin.

Alkoi tuon kiistellyn ”austrofasismin” eli, niin kuin systeemi itseään nimitti, ”säätyvaltion” (Ständestaat) aika. Samoin kuin jokseenkin koko ”Väli-Euroopan” vyöhykkeellä, Virosta Balkanille, pirua (kommunismia ja natsismia) ajettiin ulos belsebuubin eli autoritaaristen järjestelmien tai (puoli)diktatuurien avulla. Tarvittaessa myös väkisin. Itävallassa Schutzbund-työväenkaartien hajottaminen johti helmikuussa 1934 suoranaiseen sisällissotaan Wienissä ja muutamissa muissa kaupungeissa. (Yllä mainittu ”kaupungin vuokratalojen ampuminen” viittasi juuri tähän. ”Punaisen”, sosiaalidemokraattijohtoisen Wienin keskeisiä, kaupunkikuvaa leimaavia projekteja oli ollut modernien asuintalojen rakentaminen työläisille entisten lutikkalinnojen tilalle. Komeimpia näistä oli Karl-Marx-Hof-niminen linnamainen rakennuskompleksi, edelleenkin huomattava arkkitehtoninen nähtävyys, joka taistelujen kuluessa hieman vaurioitui tykkitulessa.)

Mutta oliko austrofasismi fasismia vai jotain muuta? Tätä pohtii Sebastian Majstorovic englanninkielisessä kirjoitelmassa, joka perustuu hänen graduunsa eikä sisällä uutta syvällistä perustutkimusta mutta mukavasti tiivistää tähänastisen keskustelun. Ongelmana on mm. se, että fasismia on käytetty sekä endonyyminä (omana nimityksenä: ”oikeaa” fasismia on vain se, mikä itse nimittää itseään fasismiksi, kuten Mussolinin Italiassa) että poliittisena haukkumasanana (kuten Neuvostoliitossa ja sittemmin Venäjällä: ”fasisteja” ovat jokseenkin kaikki ne, jotka ovat ”meitä” vastaan) ja lisäksi vielä jonkinlaisena analyyttisena käsitteenä. Tämä viimeksi mainittu käyttötapa perustuu usein vankasti Italian fasismin ja Saksan natsismin esimerkkeihin, ja näistä järjestelmistähän Itävallan austrofasismi poikkesi monessa suhteessa. Molemmat systeemit kuitenkin nousivat samoilta romanttisen nationalismin juurilta.

Siinä, missä Mussolini ja Hitler pyrkivät luomaan jonkinlaisen uuspakanuuteen kallellaan olevan, näyttävän ja kokonaisvaltaisen korvikeuskonnon, jonka suhde mahtavaan katoliseen kirkkoon oli jännitteinen ja ristiriitainen, Itävallan austrofasismi istui tiukasti katolisen kirkon helmassa hyväksyen sen opit ja tukien sen hierarkiaa, siinä määrin, että sitä on nimitetty myös ”klerikofasismiksi”. Austrofasismi ei halunnut luoda uutta maailmaa ja teräksisin silmin tulevaisuuteen katsovaa uutta ihmistä; Dollfußin ja hänen seuraajansa Schuschniggin Itävalta oli ihannoituun menneisyyteen palaava, taloudellisestikin eristäytyvä ja omavaraisuutta tavoitteleva järjestelmä, jossa oli ”säätyjä” ja ”kiltoja” (toden totta, ammattiyhdistysten sijasta) ja joka ei yrittänytkään laajentua rajojensa ulkopuolelle. Väkivallan käyttö oli kohtuullisempaa kuin isovelimaassa: Itävallan Ständestaat tosin otti sisällissodan aikana käyttöön kuolemanrangaistuksen, ja järjestelmän vastustajat, niin sosiaalidemokraatit ja kommunistit kuin natsitkin, istuivat vankilassa tai ”pidätysleireillä” (Anhaltelager), mutta tuhoamisleirejä ei rakennettu. Ei myöskään virallisesti syrjitty tai vainottu juutalaisia, vaikka perinteinen antisemitismi oli valtarakenteissa epävirallisesti läsnä.

Tyylin ja ihanteiden puolesta yhtymäkohtia italialaisiin ja saksalaisiin aateveljiin kyllä löytyi. Aatekasvatus aloitettiin jo kouluista (joihin palautettiin pakollinen uskonnonopetus) ja kansallisesta lasten- ja nuorisojärjestöstä Österreichisches Jungvolk. Virkamiesten ja yliopistojen opettajien ideologista soveltuvuutta syynättiin tarkasti. Tyttöjen koulunkäyntiä vaikeutettiin ja naisia pyrittiin ohjaamaan vaimon ja kotiäidin kutsumukseen. Koko yhteiskunnasta pyrittiin hävittämään ”luokkataistelu” ja korvaamaan se korporatiivisella järjestelmällä, jossa kaikki tietävät paikkansa ja arvostavat omaa asemaansa hierarkiassa. Yhteishenkeä rakennettiin myös näyttävällä symboliikalla. Tässä kuvassa (Itävallan kansalliskirjaston aineistoa Majstorovicin artikkelista) ”Isänmaallinen rintama” (Vaterländische Front), yhteiskunnan eri kerroksia yhdistävä kansalaisten kattojärjestö pitää Wienissä vuonna 1936 yleisötilaisuutta, jossa lavaa ja lippuja koristaa järjestelmän symboli Kruckenkreuz.

Dollfuß ei ehtinyt kauan hallita alulle panemaansa järjestelmää. Heinäkuussa 1934 kansallissosialistit yrittivät kaapata vallan ja miehittivät liittokanslerin viraston. Otto Planetta -niminen wieniläinen natsi tovereineen ampui pakoon yrittävää Dollfußia, joka kuoli verenvuotoon, koska vallattuun rakennukseen ei päästetty lääkintähenkilökuntaa. (Planetta tuomittiin sittemmin kuolemaan, ja myöhemmin natsit tekivät hänestä kansallissankarin.) Vallankaappausyritys tukahtui, koska muut hallituksen jäsenet pääsivät pakoon ja armeija pysyi uskollisena heille. Dollfußin jälkeen liittokansleriksi nousi Kurt Schuschnigg, joka onnistui vielä muutaman vuoden ajan sinnittelemään nousevan natsi-Saksan painetta vastaan. Jo näiden vuosien aikana Dollfußin ympärille rakennettiin kansallinen kultti, alkaen “Dollfuß-laulusta”, jonka toista säettä (ein Toter führt uns an, ’kuollut mies meitä johdattaa’) on itävaltalaisessa julkisuudessa sittemminkin siteerattu esimerkiksi Jörg Haiderin kuoltua. Ja tietenkin Dollfuß, kuten koko Itävalta, on haluttu esittää “Hitlerin ensimmäisenä uhrina”, niin kuin myös Dollfußin tyttären isästään kirjoittama elämäkertateos on otsikoitu.

Dollfußin jälkimaineesta on viime vuosikymmeninä aina silloin tällöin kiistelty. Sodan jälkeenkin häntä on ylistetty pelottomaksi ja vilpittömäksi vakaumuksen mieheksi, joka – niin kuin pitkän linjan eurooppalainen konservatiivipoliitikko ja kirjailija Otto (von) Habsburg-Lothringen, Itävalta-Unkarin viimeisen keisari-kuninkaan poika, vuonna 2008 totesi – ainoana Euroopan valtion kanslerina kaatui taistelussa Hitleriä vastaan. Dollfuß-elämäkerturi Gudula Walterskirchen muistuttaa myös, että ”työläisten murhaajaksi” haukuttu Dollfuß taisteli maaseudun työväestön sosiaaliturvan puolesta. Monipuoluejärjestelmän ja demokratian instituutioiden lakkauttaminen alkaa kuitenkin olla liian raskas synti, enemmänkin kuin ”dramaattinen virhe”, niin kuin Wolfgang Schüssel, vuosituhannen alun liittokansleri ja ÖVP:n pitkäaikainen johtohahmo, aikoinaan parlamentin lakkauttamista luonnehti.

Erityisesti ÖVP:lle, Dollfußin kristillis-sosiaalisen puolueen perilliselle, austrofasismin perustajan muisto ja sen vaaliminen on ollut kuuma peruna. Vielä 1998 puolueen keskeinen vaikuttaja, Ala-Itävallan pitkäaikainen maaherra Erwin Pröll lausui Texingtalin Dollfuß-museon avajaisissa, että Dollfuß ei tosin ollut demokraatti ”mutta ei varmasti myöskään fasistinen diktaattori vaan kiistämättä suuri ja urhoollinen isänmaanystävä epätoivoisessa puolustustaistelussa kansallissosialismia vastaan”.Tällä vuosituhannella useammat puolueen edustajat ovat joutuneet ottamaan asiaan kriittisemmin kantaa, ei vain tämän museon johdosta (jota historiantutkija Lucile Dreidemy kymmenen vuotta sitten nimitti ”kotiseutumuseon ja pyhiinvaelluspaikan sekoitukseksi”). Vuonna 2009 syntyi kohu Dollfußin muotokuvasta, joka siihen saakka oli ollut esillä ÖVP:n tiloissa parlamenttirakennuksessa (tuolloin ilmestyneen Die Presse -lehden jutun mukaan puolueessa ei edes osattu tarkemmin kertoa, milloin ja miksi muotokuva oli sinne ilmestynyt). Vuonna 2017 ÖVP:sta ilmoitettiin, että puolueen parlamenttiryhmän siirtyessä väistötiloihin (parlamenttitalossa on edelleenkin käynnissä peruskorjaus) osa sen tiloissa esillä olleista taideteoksista luovutetaan pitkäaikaiseksi lainaksi Ala-Itävallan osavaltion museolle. Uusimpien tietojen mukaan Dollfußin muotokuva on sielläkin siirretty varastoon.

Viimeisen sanan saakoon kontrast.at-sivuston tuoreessa jutussa siteerattu politiikantutkija Emmerich Tálos. Hänen mielestään Dollfußin rakentama järjestelmä ei ollut vain ”kansleridiktatuuri”, niin kuin sitä nyttemmin ovat ÖVP:n johtajat nimittäneet, vaan sitä pitäisi sanoa suoraan fasistiseksi, koska siinä oli selvästi fasistisia piirteitä: olemassa olevien puolueiden syrjäyttäminen ja korvaaminen uudella monopoliorganisaatiolla (”Isänmaallinen rintama”), poliittisen estetiikan ilmentymät (johtajakultti, massiiviset yleisötilaisuudet), fanaattinen sosialisminvastaisuus sekä parlamentarismin torjuminen. Tálosin mukaan ÖVP:lla on vielä tekemistä menneisyytensä ja Dollfußin jälkimaineen hoidon selvittelemisessä.

Ja kyllä Dollfußin tarinaan kannattaisi tutustua muuallakin. Ihan vain siksi, että voitaisiin yrittää pohtia, mitä se ”fasismi” oikein on ja miten siitä voi järkevästi puhua. Siitä puhumattakaan, että Itävallan historiasta olisi hyvä tuntea muutakin kuin se Sound of Music -versio.

Säädyllinen murhenäytelmä

Se on sitten adventti, päivä, jona Jeesus ratsastaa aasilla – politiikassa taas, tunnetun lohkaisun mukaan, aasit ratsastavat Jeesuksella harva se päivä. Sentrooppalaisissa kodeissa syttyvät pöydillä adventtiseppeleiden ensimmäiset kynttilät. Tässä suositussa pöytäkoristeessa on neljä kynttilää, protestanttikodeissa kaikki samanvärisiä (yleensä kai joulunpunaisia), katolisissa yksi vaaleanpunainen, joka ymmärtääkseni kuuluu sytyttää kolmantena adventtina eli Gaudete-sunnuntaina.

Tänä vuonna adventinviettoa varjostaa koronaviruksen uusi omikronvariantti, jonka saapumisesta Eurooppaan tipahtelee tätä kirjoittaessani tietoja uutissyötteeseeni. Itävallassa ilmaantuvuusluvut ovat kääntyneet lievään laskuun, mutta tehohoidossa olevien koronapotilaiden määrä kasvaa yhä ja on tällä hetkellä yli kuudensadan. Seitsemän päivän ilmaantuvuusluku (uusien tartuntojen määrä sataatuhatta ihmistä kohti) on nyt laskenut nipin napin alle tuhannen; pahin tilanne on Salzburgissa, Kärntenissä ja Ylä-Itävallassa, huomattavan paljon helpompi Wienissä, missä koko ajan on panostettu tehokkaaseen testaukseen ja rokotustarjontaan.

Sulkutilan päättymisestä ei vielä ole varmuutta. Yrittäjien, kaupan, matkailun ja kulttuurialan lisäksi kovilla ovat koulut ja koululaisten perheet: periaatteessa koulut halutaan pitää auki, mutta vanhemmille annettiin oikeus jättää tarvittaessa lapsensa kotiin, ja tätä alun alkaen epämääräistä suositusta on sittemmin yritetty täsmennellä aitoitävaltalaisen sotkuisen mutta joustavan sääntöhimmelin avulla.

Kiristyvä tilanne syö poliittisten päättäjien hermoja. Tänään ORF:n uutissivut kertovat tuoreen liittokansleri Schallenbergin ajautuneen avoimeen sanasotaan oikeistopopulistisen oppositiopuolueen FPÖ:n kanssa. ”Perusitävaltalaisten” kannattajajoukot ja osaksi johtoporraskin, ainakin puoluejohtaja Herbert Kickl, eivät pelkästään vastusta tulossa olevaa rokotuspakkoa ”yksilön vapauden” nimissä (tämä on puolueen virallinen linja) vaan myös käytännössä levittävät suoranaista rokotusvastaista huuhaata. Näin ainakin Kickl, joka on myös avoimesti mainostanut ivermektiiniä, lähinnä eläinten loishäätölääkkeenä tunnettua valmistetta, jota rokotusvastaisissa piireissä pidetään ihmelääkkeenä koronan hoitoon. (Itävallassa on ivermektiinin käyttäjiä jo joutunut sairaalahoitoon, joko lääkkeen takia tai koronaviruksen, johon loislääke ei sitten auttanutkaan.) Italialaiselle Corriere della Seralle antamassaan haastattelussa liittokansleri Schallenberg lataa (siteeraan ORF:n uutisesta):

“Itävallan erikoisuutena tässä pandemiassa on, että parlamentissa vaikuttaa poliittinen voima, joka vastuuttomasti toimii tieteenvastaisesti ja lietsoo kollektiivista pelkoa. Suurin ero Itävallan ja muiden Euroopan maiden välillä on siinä, että kolmanneksi suurin parlamenttipuolueemme avoimesti ja äänekkäästi vastustaa rokotusta eikä myönnä, että rokotus olisi ainoa tie ulos pandemiasta.”

Kickl vastaa haasteeseen tiedotteella, jossa väittää, että liittokansleri ei ymmärrä demokraattisia prosesseja eikä FPÖ:n kritiikin ydintä. FPÖ ei suinkaan vastusta lääketieteellisiä toimenpiteitä vaan puolustaa valinnan vapautta, ja jos ei kansleri tätä tajua, hänen pitäisi erota. Toisin sanoen: FPÖ asettaa edelleenkin ihmisten mielipiteet (”en tykkää piikeistä”, ”en tykkää hallituksesta enkä siksi halua hallituksen määräämää rokotusta”, ”luotan enemmän ‘vaihtoehtoväen’ videoblogeihin kuin valtavirtatieteeseen”) samalle viivalle tieteellisen tutkimustiedon kanssa. Ihan suoraan tätä ei voi sanoa, sillä pelkillä rokotusvastaisten äänillä ei edes Itävallassa tällä hetkellä päästä poliittiseen valtaan käsiksi, semminkin kun hörhöjen äänistä kilpailemassa on myös avoimen rokotusvastainen uusi pienpuolue MFG.

Itävaltalainen fyysikko ja tiedetoimittaja Florian Aigner, jota viime ajat olen seuraillut Twitterissä, on monesti ottanut kantaa rokotusten ja rokotusvastaisuuden kysymyksiin. Tänään osui eteeni Profil-lehden podcast, jossa Aichinger juttelee toimittaja Christa Zöchlingin kanssa. Saksantaitoisille ehdottomasti suositeltavaa kuunneltavaa! Aigner osaa loistavasti vääntää rautalangasta, mistä tieteellisyydessä ja luotettavassa, tieteellisesti todistetussa tutkimustiedossa on kysymys.

Yksi keskeinen pointti tässä keskustelussa oli tieteellisen ajattelun ymmärtäminen. Huuhaan erottamiseen oikeasta tiedosta tarvitaan tietoa ja ymmärrystä siitä, miten tiede ylipäätään toimii. Esimerkiksi: jatkuvat pienet erimielisyydet tutkijoiden kesken kuuluvat siihen mekanismiin, jonka varassa tiede edistyy, eikä niitä pidä tulkita siten, että kaikki tieteellinen tieto on täysin epävarmaa ja siksi samalla viivalla erilaisten uskomus- ja toivomuspohjaisten järjestelmien kanssa. Tiede antaa usein vain suhteellisia vastauksia, jotka myöhemmin voidaan kumota tai suhteellistaa – mutta harvemmin käy niin, että aiempi tieteellinen tieto muuttuisi täysin arvottomaksi ja sen perusteet ja sisällöt pitäisi tykkänään hylätä. Hyvä esimerkki on Newtonin mekaniikka, joka omissa rajoissaan toimii yhä, Einsteinin suhteellisuusteoria on vain laajentanut tieteen näköaloja sen ulkopuolelle.

Ennen kaikkea: tiede on yhteisöllinen, maailmanlaajuinen projekti, jossa eri tutkijoiden työ kunkin pikku osasen parissa rakentaa, korjaa ja koko ajan tarkentaa suurta kuvaa siitä, miten koko maailma toimii ja millainen se on. (Tämähän ei muuten koske vain fysiikkaa tai luonnontieteitä vaan myös ihmis-, yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden tutkimusta.) Tutkijoiden työtä ei arvioida vain itsessään yksitellen vaan osana tätä isoa palapeliä. Siksi tiedeyhteisön valtavirran konsensukseen voi yleensä luottaa: se ei tarkoita, että tieteellinen totuus ratkaistaisiin äänestämällä eli laskemalla näkemyksen A ja näkemyksen B kannattajien suhteelliset lukumäärät (”miljoona kärpästä ei voi olla väärässä”), vaan että valtavirrasta poikkeavien näkemysten esittäjällä on melkoinen, usein käytännössä ylivoimainen todistustaakka harteillaan. Ja vaikka tutkijatkaan eivät ole erehtymättömiä, paljon todennäköisemmin väärässä on se uljaaksi toisinajattelijaksi itseään kuvitteleva sankari, joka luulee, että tieteessäkin pätevät viihteen lait.

Aignerin pääsanomana on, että tieteellisen ajattelun puute, siis maaginen ajattelu, on saattanut Itävallankin tämänhetkiseen koronakriisiin, eikä tämä koske vain salaliittohörhöjä, joogalentäjiä ynnä muita foliopipoporukoita jossain yhteiskunnan laitamilla vaan todellakin koko yhteiskuntaa, ”me olemme kaikki epäonnistuneet”. Tieteellisen ajattelun heikkous on siis maksanut lukuisia ihmishenkiä, ja sen syitä voi etsiä monesta suunnasta. Ehkä koulujen opetuksessa pitäisi entistä enemmän panostaa ei vain tieteen tutkimustulosten opettamiseen vaan myös sen ymmärtämiseen, miten tiede toimii ja mihin kriittinen, tieteellinen ajattelu perustuu. Ehkä Itävallassa tai laajemmin saksalaisella kielialueella näkyvät yhä sen katkoksen jäljet, joka syntyi melkein sata vuotta sitten, kun natsiajalla esimerkiksi ”koululääketieteen” ynnä muiden luonnontieteiden huomattavista edustajista monet joutuivat sattuneesta syystä maanpakoon tai vielä kamalampien sortotoimien kohteeksi. Ja ennen kaikkea: vaikka koronantorjuntatoimia varmaan vaikeuttaakin sentrooppalaisten tottumattomuus konsensuspolitiikkaan, kompromisseihin ja yhteisiin sääntöihin, myös kulttuuritaustasta nousee yllättäviä ongelmia.

Aignerin haastattelua kuunnellessa varsinaisen ahaa-elämyksen koin, kun puheeksi tuli luonnontieteiden heikko arvostus itävaltalaisessa yhteiskunnassa. Aignerin mukaan vaarallinen tiedevastaisuus näkyy esimerkiksi siinä, että paremmissakin piireissä on aivan sopivaa ja hyväksyttyä naureskellen selittää olevansa aivan onneton matematiikassa, mutta jos samalla tavalla selittelisi, että minulla ei kuulkaas ole yhtään kielipäätä eikä kirjallisuus kiinnosta, saisi kuulla tylyjä kommentteja ”sivistysvihamielisyydestään”. Tämä on ehkä sukua sille ongelmalle, josta jo kauan sitten kirjoitin: vanha sääty-yhteiskunta ei arvosta koulua eikä opetusta muuta kuin tiettyjen säätymarkkerien tarjoajana, olennaista ei niinkään ole, miten hyvin olet oppinut koulussa trigonometriaa tai latinaa, vaan se, että ylipäätään olet käynyt semmoista koulua, missä opetetaan trigonometriaa ja latinaa parempien ihmisten pojille ja tyttärille.

Olisiko tosiaan niin, että vanhan hienon taide- ja tapakulttuurin kääntöpuolena voi olla jopa todellisten ja tärkeiden asioiden väheksyntä? Olen tähän asti ollut aika lailla innoissani siitä, miten Itävallassa ns. korkeakulttuurin arvostusta ei haittaa hysteerinen elitismin pelko. Takavuosina luin hihitellen lehdestä amerikkalaisen jääkiekkovalmentajan haastattelua: mies oli syvästi harmissaan siitä, että Wienissä lapsia kyllä kuskataan kouluista kaiken maailman teattereihin, konsertteihin ja taidenäyttelyihin, mutta lasten joukkueurheiluharrastuksiin ei panosteta ollenkaan samalla lailla. Vasta nyt tulin ajatelleeksi, että korkeakulttuurille vastakkaisessa vaakakupissa voi olla ei vain jääkiekko vaan myös luonnontieteen ja tekniikan perusteiden ymmärtäminen.

Näinhän ei pitäisi olla, mutta näinkin ehkä voi käydä. Siinä tapauksessa Itävallassa olisi nyt menossa jonkinlainen ”säädyllinen murhenäytelmä”, kun ylemmät ja alemmat säädyt, kummatkin omista syistään, ovat jääneet vaille kunnon tiedekasvatusta ja huuhaamaakarien saaliiksi. Tämän surullisen tarinan voisi lopettaa esimerkkiin, johon Aignerkin viittasi puhuessaan siitä, miten rokotusvastaisuutta ei voi loputtomiin ymmärtää vaan raja on lopulta pakko vetää johonkin. Niin tärkeää kuin onkin välttää tuomitsemista, loukkaamista ja demonisoimista, tunnustaa ihmisten oikeus pelkoon ja huoleen uusien rokotteiden suhteen, jossain vaiheessa tulee eteen se kohta, jossa ymmärrys lakkaa ja nyrkki on lyötävä pöytään. Se voi tulla esimerkiksi tässä:

Impfgegner Demo vor dem Krankenhaus. Mit Kerzen, “Gemeinsam sind wir stark.”
Kein Abstand keine Masken.

Drinnen liegen die COVID-Patienten. pic.twitter.com/lfGJC3E8DE

— David Noisternig (@DNoisternig) November 24, 2021

Ylä-Itävallan Freistadtissa anestesialääkäri David Noisternig kuvasi viime viikolla Twitteriin kynttilöitä ja lyhtyjä kantavan joukon. Maskittomat, turvaväleistä viis veisaavat ihmiset osoittivat mieltään koronarokotuksia vastaan – sairaalan edessä, samaan aikaan, kun sisällä hoitajat ja lääkärit hikoilivat yrittäessään pelastaa hengitysvaikeuksista kärsiviä koronapotilaita.

Piikkipelosta piikkipakkoon

Itävallassa, kuten koko saksalaisella kielialueella, rokotuskattavuus on läntisen Euroopan huonoimpia ja koronatilanne tällä hetkellä sen mukainen. Vielä vajaat pari viikkoa sitten melkein neljäsosa yli 12-vuotiaista ei ollut ottanut koronarokotusta, kertoo Financial Timesin julkaisema grafiikka:

Tähän on nyt syitä ihmetelty. Olen tästä aiheesta ennenkin kirjoittanut: saksalaisella kielialueella historiallisista syistä ovat homeopatia, antroposofia ynnä muut vaihtoehtomeiningit käsittämättömän suosittuja myös koulutettujen ja fiksujen ihmisten parissa, ja väitän myös, että keskieurooppalaisen feodalismin perinne synnyttää ihmisiä, joiden on vaikea ymmärtää yhteiskunnallista konsensusta, solidaarisuutta ja sitä, että sääntöjen pitäisi olla kaikille samat. Lisäksi voi spekuloida natsiaikojen negatiivisella perinnöllä: valistuneet ihmiset ovat yliherkkiä näkemään kaikkialla vanhoista pahoista ajoista muistuttavia merkkejä ja pelkäävät hysteerisesti kaikkea viranomaisten puuttumista ihmisten yksityiselämään ja vakaumukseen. Tähän voi Itävallan osalta vielä lisätä federalistisen hallintohimmelin, jossa hallinnolliset toimet ja linjaukset herkästi muuttuvat poliittisiksi valtataisteluiksi ja arvovaltakysymyksiksi, sekä pelkurimaiset populistipäättäjät (kansleri Kurz etunenässä), jotka eivät uskalla tehdä ikäviä päätöksiä, kun myös idioottien äänet on saatava plakkariin.

Niin, idioottien äänet. Tuoreessa Profil-lehdessä tosin Rosemarie Schwaiger yhä yrittää ymmärtää ja puolustaa rokotusvastaisia ja näkee heidät koronakoettelemusten kasaaman raivon onnettomina uhreina, joista kaikki eivät suinkaan ole kiilusilmäisiä salaliittoteoreetikkoja tai ilmihöpsähtäneitä joogalentäjiä. Tai ”perusitävaltalaisten” (FPÖ) kannattajia. (FPÖ:n johtaja Herbert Kickl, tunnettu rokotusten vastustaja ja rokotusskeptikkojen piireissä suositun loislääke ivermektiinin puolestapuhuja, muuten todettiin äskettäin koronapositiiviseksi ja määrättiin kahden viikon karanteeniin, mistä on mm. se ikävä seuraus, että hän ei pääse tulossa olevaan suureen rokotusvastaisten mielenosoitukseen puhumaan.) Schwaiger koettaa myös ankarasti suhteellistaa viruksen vaaroja ja rokotuksen hyötyjä. On tietysti aivan totta, että hyvää tarkoittavien ihmisten loukkaaminen, syrjiminen ja demonisoiminen ei ole oikein eikä hyvästä. Mutta eikö nyt ihan oikeasti voisi tajuta, että lääketieteen ja epidemiologian valtavirta ja suuri konsensus puolustaa mahdollisimman suurta rokotuskattavuutta, ja että tätä vastaan pullikoiminen ei ole ”ihmisoikeus” vaan hengenvaarallista typeryyttä?

Lopullisesti leukani loksahti muutama päivä sitten, kun törmäsin verkossa tähän kirjoitukseen. Moment.at-sivuston faktantarkistajat olivat käyneet käsiksi Christian Felberin pitkään artikkeliin, jossa tämä luettelee ”30 syytä siihen, miksi tällä hetkellä en ota rokotusta”. Felber on itävaltalainen kirjailija ja yhteiskunnallinen aktivisti, globalisaatiokriittisen Attac-järjestön Itävallan-osaston perustajia ja ns. yhteishyvätalouden (Gemeinwohl-Ökonomie) teorian kehittelijä, koulutukseltaan romaanisen filologian maisteri mutta sitten harrastanut kovasti kaikenlaisia kansantalouskysymyksiä ja ilmeisesti opettanutkin useammassa yliopistossa. Hän ei siis ole lääketieteen, virologian tai epidemiologian asiantuntija, mutta sehän ei syvää kokemusasiantuntijuutta eikä vankkaa akateemista miesselittämistä estä.

Moment.at:n juttu repii Felberin 30 väitettä palasiksi. Suuri osa näistä väitteistä itse asiassa toistaa samaa asiaa eri sanoin; sanavuolaus ja toistelu muuten kuuluu sekin demagogian periaatteisiin, ja myös sen avulla vakuutetaan niitä ihmisiä, joiden medialukutaito ja kriittisyys ei riitä tunnistamaan tätä kikkaa. Aloitetaanpa vaikka siitä Felberin pääteesistä, että jokaisella ihmisellä on ”terveyskompetenssi”, eli oikeus itse tunnistaa, minkä hän katsoo olevan oikein ja hyväksi itselleen. Tässä pitää olla oikeus nojautua tieteellisen ja todistetun tiedon ohella omaan intuitioon. Felber vertaa tätä siihen, että länsimaisella vapaalla ihmisellä on myös oikeus itse määritellä oma seksuaalinen suuntauksensa. Ja aivan samoin, kuin vapaa yksilö itse tietää, tunteeko esimerkiksi vetoa miehiin vai naisiin, myös Felberillä on mielestään oikeus luottaa siihen, että hänen elimistönsä ”luontaisen vaistonsa varassa” torjuu rokotukset. Tämähän on huikea looginen akrobaattihyppy, alkaen siitä, että seksuaalinen suuntaus nimenomaan ei ole ihmisen oma valinta (kuten monet ”eheytyshoidoista” apua hakeneet voivat kipeästi todistaa). (Ja että seksuaalinen vetovoima on väkevästi tiedostettu ja ihmisten välillä näkyvästi ja tuntuvasti vaikuttava asia, rokotteen vaikutukset kehossa taas tietoisuuden ja ”intuition” ulottumattomissa.) ”Terveyskompetenssin” (Gesundheitskompetenz) käsite, johon terveyspoliittisessa päätöksenteossakin voidaan viitata, tarkoittaa kansalaisen oikeutta saada ja itse arvioida terveydentilaansa liittyvää pätevää tietoa – ei taikauskoa eikä ”intuitiota”.

Aitoon hyväosaisen ihmisen minä-minä-tyyliin Felber kieltäytyy ymmärtämästä, miksi hänen, keski-ikäisen, hyväkuntoisen (Felber on muuten esiintynyt myös tanssi-performanssitaiteilijana) ja perusterveen ihmisen, pitäisi ottaa rokotus, kun hänen riskinsä sairastua (vakavasti) on niin pieni. Edelleenkään eivät siis edes sivistyneet ihmiset ymmärrä, että kysymys on taudin leviämisestä väestötasolla ja sen pysäyttämisestä: vaikka MINÄ en itse sairastuisi pahasti, levitän virusta eteenpäin myös niille, joille sairastuminen on paljon pahempi uhka. Felber väittää myös, että nuorelle ihmiselle rokotuksesta on enemmän vaaraa kuin hyötyä. Tämä ei tutkimustiedon valossa kerta kaikkiaan pidä paikkaansa – ja sosiaalisesti aktiiviset, koulua käyvät, liikkuvat ja bilettävät nuoret ovat myös olennaisessa asemassa taudin levittäjinä.

Useat Felberin väitteistä perustuvat huuhaatietoon, valetutkimuksiin tai virhetulkintoihin. ”Rokotusten pitkäaikaisia vaikutuksia ei vielä tunneta” – itse asiassa niitä ei tunneta, koska niitä ei voi olla. Koronarokotteet eivät mene aineenvaihduntaan eivätkä varastoidu elimistöön vaan hajoavat nopeasti, ja elimistön reaktiot niihin ilmenevät muutaman päivän sisällä, jos ovat ilmetäkseen. Koronarokotteet eivät ole ”kokeellisia”, vaan ne on testattu kaikkien määräysten mukaan ja niiden vaikutuksista on valtava määrä dataa. Rokotteiden sivuvaikutuksia on ilmoitettu runsaasti, mutta tarkemmin tutkittaessa näistä tapauksista löytyy syy-yhteys vain harvoin. (Itävallassa on artikkelin mukaan ilmoitettu 177 koronarokotteisiin liittyvää kuolemantapausta. Näistä vain kahdessa voitiin todeta jonkinlainen syy-yhteys. Ja vaikka kaikki nämä ilmoitetut kuolemantapaukset johtuisivat koronarokotteesta, riski kuolla rokotteeseen olisi silti selvästi pienempi kuin riski kuolla koronatautiin.)

Ikävää on erityisesti, että akateemisesti koulutettu ihminen kritiikittömästi siteeraa tunnettuja huuhaamaakareita tai hörhölääkäreitä kuten gynekologi Christian Fialaa, jonka mielestä myöskään AIDS ei johdu HI-viruksesta. Felber marssittaa todistajikseen myös ne kuuluisat nimettöminä esiintyvät tai tutuntutun tuntemat lääkärit, jotka kuulemma ovat todenneet kamalia rokotusten sivuvaikutuksia kuolemaa myöten mutta eivät ole jostain syystä niitä kirjanneet tai raportoineet… tämä on siis aivan samaa kaverin naapurin mummon kumminkaimalta ihan itse kuultua juttua, jota netin rokotusvastaisten hörhöryhmät ovat väärällään ja joka ei, anteeksi vain, todista yhtään mitään. Näköjään romaanisen filologian maisterintutkinto ei myöskään pätevöitä ymmärtämään sitä yksinkertaista tosiseikkaa, että eri menetelmillä saadut arviot rokotteiden tehokkuudesta ovat erilaisia. (Ja laskentamenetelmien eroista huolimatta kaikki menetelmät yksimielisesti vahvistavat, että rokotteista on hyötyä.)

Sitten vielä sinänsä oikeutettu kritiikki, joka kohdistuu voittoja tahkoaviin ja patentteja panttaaviin lääketehtaisiin, Pfizerin kuuluisiin verosotkuihin tai siihen, että virustutkimusta tehdään (?) sotilaallisiin tarkoituksiin. Kaikki tämä arvostelu ihan aiheellista, mutta koronarokotusten tehokkuuteen, turvallisuuteen tai hyödyllisyyteen nämä asiat eivät liity mitenkään. Ja niin hämäriä tai moraalittomia kuin rokotteiden taustalla olevat Big Pharman talouskuviot voivatkin olla, se ei millään tavalla vaikuta siihen, että koronarokotteet on tieteellisesti tutkittu ja testattu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Myös lääkehoitojen kehittäminen koronatautiin on hieno juttu, mutta ei sekään tee rokotuksia vähemmän tarpeellisiksi.

Samoin kuin yllä linkitetyssä kirjoituksessaan Rosemarie Schwaiger, myös Felber päätyy lopuksi vaatimaan lisää resursseja sairaaloille ja tehohoidolle. Ilman muuta terveydenhuollon resurssipulaan pitää puuttua, mutta sekä tehokkaampaa että järkevämpää kuin vakavasti sairastuneiden tehohoitaminen olisi ehkäistä ihmisten vakavaa sairastumista ylipäätään. Vai olisikohan hyvä idea myös, että luovuttaisiin ihmisten henkilökohtaista valinnanvapautta loukkaavasta turvavyöpakosta ja sen sijaan lisättäisiin työvoimaa ja vehkeitä traumakirurgian osastoille?

Ei siis edelleenkään voi kuin pyöritellä päätään ja ihmetellä ihmisten sokeutta ja halua vääntää tunne-, identiteetti-, arvovalta- ja perusoikeuskysymykseksi asia, joka olisi aivan kylmästi tieteellisen tutkimustiedon varassa ratkaistavissa. Myös Moment-sivuston jutun kommentteihin on tullut kasapäin Felberiä puolustavia puheenvuoroja ihmisiltä, jotka eivät näköjään kykene ymmärtämään selvää argumentaatiota. Ehkä tässä kuitenkin on vihdoinkin tulossa seinä vastaan: tilanne alkaa mennä semmoiseksi, että ihmiset on pakko saattaa järkiinsä vaikka väkisin.

Tänään tulleiden uutisten mukaan Itävalta menee ensi viikolla sulkutilaan. Hallitus on paljon kritiikkiä nostattaneen sähläilyn ja sekoilun jälkeen lopultakin ryhdistäytynyt ja ruvennut tekemään ikäviä päätöksiä. Ravintolat, kulttuuritarjonta ja kauppa päivittäistavaroita lukuun ottamatta sulkevat ovensa, koulut ja lastentarhat pyritään pitämään auki, mutta kaikkia vanhempia, joille se suinkin on mahdollista, pyydetään pitämään lapsensa kotona. Lisäksi hallitus ilmoitti, että rokotuspakko (tai rokotusvelvollisuus, Impfpflicht, sana, jossa kiteytyy saksan kielen koko kauneus) tulee kuin tuleekin, helmikuun alussa. Siitä lähtien koronarokotteesta kieltäytyviin iskee ”hallintorangaistus”, eli luultavasti sakkoja on luvassa.

Nyt punnitaan aatteen lujuus: onko ”luontaiseen immuunipuolustukseen” luottavilla muna(sarja)a seistä periaatteidensa takana, ja kuinka moni heistä valitsee vähimmän vastuksen tien? Jo Wienissä jokin aika sitten voimaan saatettu 2G-sääntö, jonka mukaan kapakkiin ei enää päässyt pelkällä negatiivisella testitodistuksella vaan piti oikeasti olla todistus rokotuksesta tai sairastetusta koronataudista, toi rokotuspisteisiin pitkät jonot kansaa.

Lopuksi niille, jotka taas rupeavat lyömään natsikorttia pöytään, pieni muistinvirkistys: natsien terveyspolitiikka rotuoppeineen ja eutanasiaohjelmineen oli julmaa ja diktatorista, mutta rokotuspakko ei siihen kuulunut, päinvastoin – näin kertoo saksalainen lääketieteen ja myös rokotusvastaisuuden historian tutkija Malte Thießen, joka on viime aikoina esiintynyt useammissa tiedotusvälineissä. Hitlerin valtaannousun jälkeen Weimarin tasavallan tiukkoja rokotusmääräyksiä löysättiin, koska natsipuolueen johtoportaassa oli paljon vaihtoehtoisten parannuskeinojen (kuten homeopatian, ”sen saksalaisen lääketieteen”) kannattajia – ja rokotusten vastustajia. Monet natsit nimenomaan väittivät rokotusta juutalaisten salajuoneksi, ja esimerkiksi pahamaineisen Der Stürmer -propagandalehden julkaisija Julius Streicher julisti, että ”rokotukset ovat juutalaisten keksimää rodunhäpäisemistä (Rassenschande)”. Aivan samanlaisella ”intuitiolla” ja tunteenomaisten ”puhtautta” tms. koskevien käsitysten varassa siis mentiin tuolloin kuin nykyäänkin rokotusvastaisissa piireissä.

Nyt pelottaa

Siis nyt minua on alkanut ihan oikeasti pelottaa tämä korona.

Olen tähän asti jotenkin ajatellut, että perusterveellä ihmisellä, joka ei harrasta baareissa tms. ihmisvilinässä vellomista, joka noudattaa hygienia- ja välimatkaohjeita, pitää maskia, pesee käsiään ja ennen kaikkea ottaa ne rokotukset heti kun vain mahdollista on, ei pitäisi olla mitään ihmeempää pelkäämistä. Omaan tuttavapiiriin ei myöskään ole osunut yhtään vakavaa koronatautitapausta, vain oireettomia tai parin päivän pienellä flunssaoireilulla ohi menneitä sairastumisia, eikä niitäkään kovin monta. Mutta nyt, kun viikonloppuna pitäisi lähteä Unkariin työkeikalle, alkaa oikeasti hermostuttaa.

Unkarissa koronatilanne pahenee ja käyrä nousee lähes täsmälleen samaan tahtiin kuin vuosi sitten. Sairaalahoidossa tosin on ”vain” 4830 unkarilaista koronapotilasta, kun tasan vuosi sitten oli yli kuusituhatta, mutta hengityskoneeseen on joutunut yhtä paljon kuin vuosi sitten eli eilisten tietojen mukaan 463 (tasan vuosi sitten 461). Samoin koronakuolemantapausten seitsemän viime päivän keskiarvo oli tänä aamuna täsmälleen sama kuin vuosi sitten eli 89 koronakuolemaa päivää kohti. Tämä siitä huolimatta, että tällä välin on unkarilaisia rokotettu 5,7 miljoonaa. Juuri äsken osui silmiini uutinen Szegedistä (jonne muuten, huh huh, juuri olen viikonloppuna matkustamassa): paikallisen sairaalan johtavan lääkärin mukaan koronapotilaiden määrä lähestyy aikaisempia huippulukemia, mutta lisäksi potilaat ovat keskimäärin huonommassa kunnossa kuin aiempien aaltojen aikana.

444.hu:n koronauutisjutussa ihmetellään, miksi Unkarissa toisin kuin monissa muissa maissa eivät viranomaiset ilmoita rokotettujen ja rokottamattomien osuuksia koronapotilaista. (Epävirallisten arvelujen mukaan – esimerkiksi lääkärien kommentteja on mediassa kyllä näkynyt – suurin osa tämänhetkisistä sairaalapotilaista on Unkarissa(kin) rokottamattomia tai niitä, iäkkäimpiä ja hauraimpia, jotka saivat rokotuksensa heti kampanjan alussa yli puoli vuotta sitten.) Yhdeksi syyksi voisi arvella sitä, että rokotuskampanja, joka aikoinaan eteni Unkarissa ennätysvauhtia, on ajat sitten alkanut yskiä. Neljä kymmenestä unkarilaisesta on vailla rokotusta, osa ehkä siksi, että maailmanlaajuiset salaliittoteoriat ja erilaiset huuruiset rokotusvastaisuus-hörhöilyt ovat ehtineet Unkariinkin, mutta suuri osa varmaan siksi, että rokotuksiin ja varsinkaan hallituksen kovasti mainostamiin venäläisiin ja kiinalaisiin rokotteisiin ei luoteta. Etenkin kiinalainen Sinopharm (jota Unkariin ostettiin kalliilla hinnalla ja, kuinka ollakaan, jotenkin korruptionkäryisen systeemin välityksellä) ei ilmeisesti anna varsinkaan iäkkäämmille rokotetuille yhtä hyvää suojaa kuin rappeutuvan lännen rokotteet.

Viime vuonna juuri tähän aikaan Unkari ryhtyi määräämään ankaria turvatoimia ja rajoituksia. Samanlaisilla sairastuvuuslukemilla kuin nyt suljettiin koulut, museot, uimalat, eläintarhat ja ravintolat, kiellettiin kokoontumiset ja joulumarkkinat, öisin vallitsi ulkonaliikkumiskielto. Kuukautta myöhemmin, joulukuun alussa 2020, kuolleisuus ja sairaalapotilaiden määrä kääntyivät laskuun. Silloin ei ollut rokotteita, nyt on – mutta nykyinen deltavariantti leviää ärhäkämmin kuin viimevuotinen virus, neljä miljoonaa unkarilaista on yhä rokottamatta ja lopuistakin melkein puolella rokotussuoja alkaa rakoilla. Samaan aikaan vaalit lähestyvät, ja vaikka opposition yhteisrintamassa onkin säröjä ja kaikenlaista tohelointia, ei Orbánin hallituksella silti oikein olisi varaa menettää kannatusta, jota ns. vaalibudjetoinnilla on jo kovasti ruvettu rakentamaan. Mitä tykkäävät uhkaavista rajoitustoimista kauppa, matkailu, kulttuuri- ja tapahtuma-ala, ravintolat tai niiden asiakkaat? Jos joulunseudun shoppailut ja juhlinnat menevät pilalle, kohdistuuko syyttävä sormi lopultakin hallitukseen, joka koko pandemian ajan on vain kehunut menestyksekästä koronastrategiaansa, vaikka kuolonuhreja on ollut enemmän kuin monessa muussa maassa?

***

Mutta ei hyvin mene täällä Itävallassakaan. Koronakäyrät nousevat täälläkin, uusia tartuntoja ilmoitettiin tänään ennätysmäärä eli melkein 12000, ja sairaalahoidossa on yli 2200 koronapotilasta. Lääkärit varoittelevat terveydenhuoltojärjestelmän rajojen tulevan kohta vastaan myös Itävallassa, ja kiireettömiä leikkauksia on jo pitänyt ryhtyä perumaan. Siispä rajoituksia on alettu kiristää. Kesällä ja alkusyksystä iloittiin uudesta avoimuudesta ns. 3G:n merkeissä (geimpft, genesen, getestet), eli rokotetut, koronataudista toipuneet tai negatiivista testitodistusta näyttävät pääsivät vapaasti kaikkialle. Systeemi muuten toimi oikein mukavasti: lähes joka kahvilassa ja ravintolassa kysyttiin todistusta, mutta sen jälkeen ei ollut mitään ongelmaa. (En ymmärrä, en siis kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi koronapassista on Suomessa tehty niin valtava numero. Toki Itävallassa asiaa auttoi testioptio ja se, että ainakin Wienissä ilmaisia ja nopeita testimahdollisuuksia on ollut tarjolla yllin kyllin niille, jotka jostain syystä eivät muka pysty sitä rokotetta ottamaan.) Sitten ruvettiin puhumaan 2,5G:stä (eli testinä ei enää kelpaisi pika-antigeenitesti vaan vaadittaisiin PCR-testiä), ja nyt on sääntönä 2G – testi ei riitä, vaan pitää olla rokotettu tai taudin sairastanut – hotelleissa, ravintoloissa sekä körpernahe Dienstleistungeissa eli palveluissa, joissa ollaan fyysisesti asiakasta lähellä.

Rokottamattomat eivät siis toistaiseksi pääse hierojalle tai kampaajalle. (Niin kuin somessa on vinoiltu erilaisten parta- ja tukkakuvien kera, kohtapuoliin rokotusvastaiset tulee helposti tunnistamaan jo kampauksen perusteella.) Töissä he vielä voivat käydä, jos työnantaja sen sallii, mutta voidaanko, jos tilanne yhä pahenee, toteuttaa hallituksen koronastrategian ankarin vaihe eli ”rokottamattomien sulkutila”, jossa rokottamattomat saisivat poistua kodeistaan vain välttämättömille asioille kuten ruokaostoksille tai töihin? Profil-lehdessä kysytään, miten tämmöinen rajoitus toteutettaisiin ja miten sitä valvottaisiin. Saako esimerkiksi tarjoilija olla töissä rokottamattomana, jos työnantaja sen sallii, vaikka ravintolan asiakkailta vaadittaisiin rokotustodistus? Ruvetaanko kaduilla liikkuvilta tarkastamaan rokotustodistuksia (poliisin painajainen), ja eikö silloin yksinkertaisempaa olisi jo määrätä yleinen ulkonaliikkumiskielto?

Tämänhän voi tietenkin nähdä jonkinlaisena ihmisoikeus- tai tasa-arvokysymyksenä, ja niin sen Itävallassa yllättävän monet näkevätkin. (Sen lisäksi, että käsittämättömän monet täällä luulevat, että heillä on varaa halveksia koululääketiedettä ja uskoa homeopatian tapaisiin huijauksiin.) Niin kuin jo jokin aika sitten tässä blogissa kirjoitin, aina joskus tuntuu siltä, että Sentroopan jälkifeodaaliyhteiskuntien kasvateilta puuttuu ymmärrys yhteisistä pelisäännöistä ja samassa veneessä istumisesta. Jos MINÄ olen terve ja haluan uskoa, että korona kaataa vain luusereita eikä MINUN kaltaisiani fiksuja ihmisiä, joilla on vitamiineilla terästetty vastustuskyky ja positiivista ajattelua, niin MINUA ei kukaan saa pakottaa ottamaan sitä epämiellyttävää piikkiä, josta kenties tulee kipeäksi. Tai muuten rupean itkemään ja potkimaan ja uhriutumaan. Tämä on syrjintää ja ihmisoikeuksien riistoa!

Valitettavasti asia nyt kuitenkin on niin, että ihmisoikeuksilla on rajansa: ne loppuvat siihen, missä toisen ihmisen perusoikeudet alkavat. Mikä ihme tässä on niin mahdotonta ymmärtää? Minulla on sananvapaus, mutta se ei tarkoita, että saan ilman seuraamuksia loukata tai uhkailla toisia miten vain. Minulla on liikkumisen vapaus, mutta se ei tarkoita, että saan liikkua autolla ilman ajokorttia tai naapurin kukkapenkissä. Minulla on oikeus epäillä valtavirtatiedettä ja omasta puolestani uskoa yksisarvishoitoihin tai vaikka joogalentämiseen, mutta jos järjestän levitaatiokurssin ja kerron siellä ihmisille, että he voivat turvallisesti lentää tornitalon katolta toiselle, niin siitä saattaa seurata ikävyyksiä. Minulla on oikeus fyysiseen koskemattomuuteen, mutta se ei tarkoita, että saan ”koskemattomalla” fysiikallani levittää vaarallisia tauteja toisiin ihmisiin. Ja koronatautia voi levittää meistä jokainen, myös ne, jotka eivät tunne oireita eivätkä halua uskoa asiantuntijoita.

Näin näyttää tapahtuvan parhaillaan Ylä-Itävallan osavaltiossa, missä eilen näkemäni tilaston mukaan on 17% Itävallan väestöstä ja 30% uusista koronatartunnoista, ja missä sairaalat alkavat olla äärimmilleen kuormitettuja. Terveysministeri Mückstein on juuri tästä syystä järjestänyt eilen hätäkokouksen Ylä-Itävallan ja Salzburgin osavaltioiden johdon kanssa, ja vaikka tuloksiin ei vielä päästy, ”rokottamattomien alueellista lockdownia” väläytellään jo. Kuinka ollakaan, juuri Ylä-Itävallassa pääsi syyskuussa osavaltioparlamentin äänikynnyksen yli uusi pienpuolue MFG (Menschen – Freiheit – Grundrechte, ‘Ihmiset – vapaus – perusoikeudet’), jonka julkisuuskuvaa ovat leimanneet kiivaat koronaskeptiset ja rokotusvastaiset ulostulot: rokotuskampanjat ja 3G-rajoitukset (2G:stä nyt puhumattakaan) ovat perustuslaillisten perusoikeuksien loukkaamista ja rokottamattomien sortamista, koronarokotteet ovat ”kokeellisia” ja aiheuttaneet lukuisia vakavia haittavaikutuksia ja kuolemia (joita virallisissa tilastoissa ei tietenkään näy). ”Ihmisiä tulee laumoittain meidän joukkoihimme”, vakuutti puolueen johtaja lehtihaastattelussa pari viikkoa sitten, koska ”kansa” ei ilmeisesti enää luota ”poliitikkoihin”.

Tästä voi tehdä parikin mielenkiintoista päätelmää. Ensinnäkin, kuten itävaltalaisessa mediakuplassani monet ovat painokkaasti tuoneet esille, poliittisten päättäjien pitäisi ryhdistäytyä ja lakata paapomasta tai ainakin pelkäämästä ”koronaskeptikkoja”. Jos tutkimustiedon ja asiantuntijoiden mukaan pandemian torjuminen ja ihmishenkien pelastaminen vaatii ikäviä päätöksiä, esimerkiksi rajoitusten ulottamista jopa rokotettuihin (vaikka vielä kesällä Sebastian Kurz, silloin vielä liittokansleri, menikin lupailemaan, että ”rokotettujen osalta pandemia on jo ohi”), silloin ne ikävät päätökset on uskallettava tehdä, vaikka rokotetut pettyisivät ja rokottamattomat raivostuisivat. ”Kansan kahtiajakautumista” on turha enää itkeä, se on jo tapahtunut. Kahjoimmat ovat joka tapauksessa valistuksen ulottumattomissa, ja epäröiviin on viime päivinä ainakin Wienin rokotuspisteissä luikertelevista jonoista päätellen oikein mukavasti tehonnut se, että kapakkiin ei enää pääse ilman sitä hirveää myrkkypiikkiä. Populistinen tyhmimmän, naiiveimman tai ilkeimmän kansanosan mielistely ei sitä paitsi ole kestävä strategia…

… ja tässä toinen, kenties lohdullinen johtopäätös. Nimittäin: ”perusitävaltalaisten” FPÖ, joka Ibiza-skandaalia ja HC Strachen eroa seuranneesta gallup-aallonpohjasta on jälleen kivunnut kannatuskyselyissä kirkkaasti kolmanneksi, ei kovinkaan kauas johtokaksikosta ÖVP (konservatiivit) – SPÖ (sosiaalidemokraatit), on yrittänyt kerätä itselleen ”koronakriittisten” äänet. Puolueen uusi johtaja, entinen harmaa eminenssi ja iskulausemaakari Herbert Kickl, on äänekäs rokotusten ja hallituksen rokotuskampanjan vastustaja, siinä määrin, että on valmis haastamaan oikeuteen ne, jotka väittävät hänen kaikessa hiljaisuudessa ottaneen rokotuksen. (Tosin puolueen johdossa monet muut ovat kertoneet käyneensä piikillä ja tukevat Kickliä vain sen verran, että vakuuttavat rokotuksen olevan jokaisen yksityisasia ja oma valinta.) MFG:n nousu kuitenkin osoittaa, että halvan populismin vetovoima väljähtyy nopeasti. FPÖ, joka ennen Ibiza-skandaalia ehti olla hallituksessakin, on mahdollisten kannattajiensa silmissä jo osaksi saattanut siirtyä ”kansan” puolelta ”eliitin” tai ”systeemipuolueiden” (natsiaikainen termi, jota myös FPÖ:ssä on käytetty) rintamaan, niin ettei sitä enää nähdä aitona vaihtoehtona.

Tai sitten tässäkin vain jyrää Barnumin maksiimi: on mahdollista huijata kaikkia jonkin aikaa ja joitakuita koko ajan, mutta ei koko ajan kaikkia.

***

Sen verran muuten pelästyin luettuani juttuja Astra Zeneca -rokotteen suojavaikutuksen hiipumisesta, että tänään työpäivän päätteeksi taapersin lähimmän Impfboxin luokse. (Periaatteessa kolmannen tehosterokotuksen saisi vasta kuuden kuukauden päästä edellisistä piikeistä, mutta AZ:n osalta rajaa on nyt siirretty, ja minullakin ehti jo tulla viisi kuukautta täyteen.) Raatihuoneen ja Burgtheaterin välissä kökötti kadunvarressa kontti, jossa rokotetaan ilmaiseksi kaikki halukkaat, vain henkilöllisyystodistus ja e-card eli paikallinen sairausvakuutuskortti pitää olla mukana. Tämmöisiä rokotuspisteitä on ympäri Wieniä lukuisia, ”perinteisesti” ajanvarauksella toimivien lisäksi. (Arkkitehtonisesti komein olisi löytynyt Stephansdomista.) Hieman ehti jonossa seistessä tulla kylmä, mutta nyt on Pfizerit ja piikkiproteiinit tulilla ja mieli hieman rauhoittunut. Taaskaan ei tarvitse olla mikään intohimoinen SPÖ:n kannattaja tunnustaakseen, että Wienin kaupungissa moni asia on ihan oikeasti järjestetty hyvin ja toimivasti.

Liittokansleri yhä syvemmällä liemessä

No nih. Toukokuussa kirjoitin viimeksi Itävallan liittokanslerin puhtoista imagoa pahasti kuranneesta korruptioepäilystä, ja muutama päivä sitten tuli uudempi jyrähdys, joka ylitti uutiskynnyksen Suomessa asti. Sebastian Kurz, tuo siisti ja kohtelias nuorimies, jolla oli tukka aina hyvin ja yksityiselämä järjestyksessä (tai ainakin mahdolliset draamat tai sotkut pysyivät täysin piilossa julkisuudelta), oli tehokkaasti vedonnut unelmavävyn olemuksellaan etenkin vanhempiin ja konservatiivisempiin äänestäjiin ja vetänyt taitavasti poliittista linjaa, jossa salonkikelpoista piilorasismia ja hyvin ”harjattua” muukalaisvihaa eivät rasittaneet mitkään näkyvät yhteydet kaappinatseihin tai kaljatelttaöyhötykseen. Kuluneen viikon aikana sitten korruptiorikoksia tutkiva valtion syyttäjäelin WKStA ratsasi sekä Kurzin puolueen, ”Itävallan Kokoomuksen” ÖVP:n päämajan että erinäisiä virastoja ja yksityisasuntoja, ja ratsiassa löytyi raskauttavaa aineistoa.

Kurzin ja/tai hänen läheisten työtoveriensa epäillään vuosina 2016-17 tilanneen ja järjestäneen lehtiin sopivasti muokkailtuja mielipidetutkimuksia, joissa tuolloinen ÖVP:n puheenjohtaja Reinhold Mitterlehner esitettiin epäsuosittuna ja taakkana puolueelle, kun taas nouseva tähti, tuolloinen ennätysnuori ulkoministeri Kurz olisi puolueen ainoa toivo. Tämä kampanja, siis puoluepoliittisen vallankaappauksen vauhdittaminen, olisi kustannettu veronmaksajien rahoilla, ja maksuliikennettä olisi hoidellut valtionvarainministeriön rahahanojen ääressä tuolloin istunut Kurzin työtoveri Thomas Schmid. (Kivoja kuvakaappauksia saa esimerkiksi valtion yleisradioyhtiön ORF:n uutisvideoista; on ollut ilo katsella, miten rohkeasti asiaa on julkisen palvelun viestimissä käsitelty ja jopa Kurzia itseään grillattu suorassa uutislähetyksessä.)

– Ja vain sinun tiedoksesi: lukuja on vähän tyylitelty virhemarginaalin puitteissa. – [peukku] [aplodit] Hyvin tehty. – Me näytetään huonommalta kuin [sosiaalidemokraattipuolue] SPÖ. Siellä minä käänsin [luvut] toisinpäin.

Samainen Schmid oli esillä jo keväisessä korruptioskandaalissa, kun Kurzin epäiltiin junailleen hänet valtion holding-yhtiön ÖBAGin johtoon ilman asianmukaista pätevyyttä – ja tässä yhteydessä Schmidin ratsatusta kännykästä löytyi raskauttavien tekstiviestien ohella myös 1500 pippelikuvaa. Nytkin on alatyylistä aineistoa riittänyt säädyllisen itävaltalaisyleisön päiviteltäväksi. Uutiskommentaattoreita on puhuttanut ainakin se, että Kurz julki tulleissa tekstiviesteissä nimitti Mitterlehneriä – kuten politiikantutkija Peter Filzmaier tv:n iltauutisissa asian ilmaisi – ”arvoisaksi istumalihaksistoksi, siis oikeastaan A-sanalla”. (Arsch, ’perse’, tai itävaltalaisittain Oasch, on suosittu yleishaukkumasana myös ihmisistä, suomeksi ehkä käytettäisiin jonkin muun ruumiinosan nimitystä.)

(Kun Reinhold Mitterlehner on tullut julkisuuteen kritisoimaan Kurzin toimintaa, Schmid tekstaa pomolleen:)
– Sietämättömiä nämä vanhat mäntit! Yksikään niistä ei ole koskaan joutunut liittovaltiovaaleihin ja selittämään edeltäjien älyttömyyksiä! Sinä olet selvinnyt tästä kaikesta menestyksekkäästi, ja me saatiin olla siinä työssä mukana. Mitterlehner on vasemmistodiletantti ja varsinainen mulkero! Mä vihaan sitä. Pus, Thomas.
– Kiitos Thomas [hauislihas] Mahtavaa, että Spindi [Michael Spindelegger, entinen ÖVP-poliitikko ja puoluejohtaja] astui tänään esiin. Se sitä mulkeroa varmasti eniten harmittaa.

Varsin ikävältä näyttää myös se, että Kurzin väitetään Schmidin avustuksella kaataneen silloisen liittokanslerin, sosiaalidemokraatti Christian Kernin, yhdessä silloisen varaliittokansleri Mitterlehnerin kanssa ajaman suunnitelman lasten iltapäivähoidon kehittämiseksi. Tässä on kiva populistisesti kysyä: eikö kukaan ajattele edes lapsia? Tai niitä perheenäitejä, jotka iltapäivähoidon puutteen takia tekevät vain osapäivätyötä (se on Itävallassa sangen tavallista) ja joutuvat sitten esimerkiksi avioeron jälkeen tai viimeistään eläkeiässä puille paljaille?

Eikä tässä kyllin. Ilmaisjakelu-keltalehti Österreich on, näin epäillään, saatu julkaisemaan Kurzia kehuvia juttuja vastapalveluksena valtionvarainministeriön lehdessä julkaisemille maksullisille ilmoituksille. Tämä on itse asiassa Itävallassa maan tapa. Aikoinaan ns. Inseratenaffäre nosti julkisuuteen epäilykset siitä, että myöhempi liittokansleri, sosiaalidemokraatti Werner Faymann olisi vuosina 2007–2008 infrastruktuuriministerinä toimiessaan ostanut itselleen iltapäivälehdiltä positiivista julkisuutta järjestämällä niille kalliin valtionrautatieyhtiö ÖBB:n ilmoituskampanjan. Syytteet hylättiin lopulta, koska mainoskampanjan todettiin tarkoituksensa mukaisesti tuottaneen hyötyä ÖBB:lle, eikä ilmeisesti mitään varsinaiseen rikokseen viittaavaa löytynyt. Varsinkin oppositiopuolue FPÖ (joka sittemmin itse törmäsi kovan luokan korruptioskandaaliin ns. Ibiza-jutun yhteydessä) paheksui tätä päätöstä kovasti.

Mutta miten tästä eteenpäin? Kurz ei toistaiseksi ole suostunut myöntämään itseään syylliseksi mihinkään (ainakaan ”tiimellyksen kuumuudessa” lipsahtaneita alatyylisiä ilmauksia pahempaan) vaan korostaa, että epäilysten kohteena ovat kokonaan toiset miehet, joiden laittomasta toiminnasta hän ei muka tiedä mitään. Ainakin toistaiseksi ÖVP seisoo pystynä metsänä johtajansa takana eikä Kurzin eroa ole vielä juuri kukaan lähtenyt puolueen sisällä näkyvästi vaatimaan. Esimerkiksi Eurooppa- ja perustuslakiministeri Karoline Edtstadler puolustaa Kurzia kuin naarasleijona. Hänen mielestään käynnissä on pelkästään Kurziin henkilökohtaisesti kohdistuva jonkinlainen vaino, ja oikeuslaitoksen puolueettomuus on vaarantunut. Niin kuin kaikista asiaa käsitelleistä jutuista saamme perinteiseen tapaan lukea, es gilt die Unschuldsvermutung eli viattomuusolettama on voimassa: oikeusvaltiossa epäilty on lähtökohtaisesti syytön kunnes hänet on tutkittu ja asianmukaisesti tuomittu. Sitä paitsi Kurz on demokraattisesti valittu mahtavalla äänivyöryllä, eikä kansan tahtoa saa halveksia…

Kun Kurz ei suostu eroamaan ja pienempi hallituspuolue vihreät puolestaan on johtajansa suulla ilmoittanut, että Kurz ei ole enää amtsfähig, kelvollinen virkaansa, kansan tahtoa ilmeisesti kysytään sen edustajien välityksellä tiistaina, kun parlamentissa äänestetään epäluottamuslauseesta. (Vihreät eivät ole vielä ilmoittaneet, kannattavatko epäluottamuslausetta; ilmeisesti pienempi hallituspuolue saattaisi olla valmis jatkamaan hallitusyhteistyötä, jos Kurzin tilalle saataisiin uusi, ryvettymätön liittokansleri.) Tämän jälkeen näyttää todella turbulentilta. Jos Kurz ei todellakaan eroa (niin kuin monet tahot häntä vaativat tekemään, ihan vain isänmaan edun nimissä) eikä puolue häntä erota, ja jos epäluottamuslause menee läpi, tarvitaan uusi hallitus, jonka liittopresidentti Van der Bellen voi nimittää – mutta millaiselta pohjalta? Itävallassa ei ole kokemusta suurista hallituskoalitioista, ja ilman ÖVP:ta mikään parin-kolmenkaan puolueen koalitio ei oikein toimisi. Periaatteessa mahdollinen olisi sosiaalidemokraattien, vihreiden ja keskustaliberaalin NEOS-puolueen vähemmistöhallitus, jos ”perusitävaltalainen” FPÖ siihen suostuisi. FPÖ on kuitenkin ilmoittanut, ettei hyväksy ÖVP:n vastaista koalitiota, jos ei itse saa olla mukana, ja ainakin demarien ja vihreiden yhteistyö FPÖ:n kanssa taitaa olla lähtökohtaisesti mahdoton ajatus. Mahdollista on sekin, että liittopresidentti nimittää väliaikaisen virkamies-asiantuntijahallituksen, niin kuin Ibiza-skandaalin jälkeen uusia vaaleja valmisteltaessa tehtiin – mutta sekin vaatii parlamentin enemmistön hyväksynnän.

Jännittäviä aikoja täällä eletään, presidentin ja perustuslain arvovaltaa kysytään. Niin kuin Ibiza-skandaalin jälkeen, ja vähän niin kuin USA:ssa viime presidentinvaalien jälkeen, oikeusvaltion turvakaiteet kolisevat. Toivottavasti ne vielä kestävät täälläkin.

***

Päivitys: Tämä juttu ei vanhentunut hyvin. Vain muutamaa tuntia myöhemmin Kurz asteli kameroiden eteen kertomaan, että tässä pattitilanteessa alkoivat vaihtoehdot olla liian vähissä. Mies vakuutteli edelleenkin syyttömyyttään ja pahoitteli – samaa tuttua fraasia in der Hitze des Gefechts, ‘tiimellyksen kuumuudessa’, käyttäen – että joissakin yhteyksissä oli tullut käyttäneeksi ilmauksia, jotka nyt muotoilisi toisin. Mutta koska hän ei halua jättää isänmaansa tulevaisuutta epävarman puoluekoalition varaan, jonka tulevaisuus riippuisi Herbert Kicklin suosiosta (todellakin, FPÖ:n johtajaksi noussut pitkäaikainen harmaa eminenssi ja populistinen propagandamaakari ei vaikuta oikein kivalta ihmiseltä), hän siirtyy syrjään, jotta nykyinen hallituskoalitio voisi jatkaa. Pitkän minä-minä-minä-uhriutumisvalituksen lopuksi Kurz siis julisti silmääkään räpäyttämättä, että ”kysymys ei ole minusta vaan Itävallasta”. Hohhoijaa.

Seuraajakseen Kurz ehdotti hallituksensa tämänhetkistä ulkoministeriä. Vuonna 1969 syntynyt Alexander Schallenberg on pitkän linjan ulkopoliittinen virkamies, joka toimi Ibiza-skandaalin jälkeen kootussa Brigitte Bierleinin virkamieshallituksessa Eurooppa-, integraatio- ja ulkoministerinä ja jäi ainoana tämän hallituksen jäsenistä myös Kurzin uuteen ”turkoosi-vihreään” koalitiohallitukseen. Schallenberg on vanhan aatelissuvun vesa, joka on viettänyt lapsuutensa diplomaatin poikana Intiassa, Espanjassa ja Ranskassa. Ainakin ulkoisesti tyylikästä ja sivistynyttä menoa lienee siis lupa odottaa. Kysymys siitä, missä määrin Schallenberg, Kurzin vanha työtoveri ja luottomies, on ryvettynyt tässä sotkussa, johon Kurz nyt kaatui, jää toistaiseksi auki.

(Korjaus vielä: kirjoitin vahingossa ”turkoosi-sininen”, tämähän oli Ibiza-skandaalia edeltänyt hallituspohja, Kurz-ÖVP + FPÖ. Tämänhetkinen hallitus on turkoosi-vihreä.)

Meillä on eri säännöt

Aluksi pari ajankohtaista tarinaa Unkarin pääministerin lapsista. Viktor Orbánin ainoa poika Gáspár ei ole mukana politiikassa eikä pyri julkisuuteen, mutta joutui kuitenkin äskettäin riepotelluksi jutussa, joka nostatti kiintoisia kysymyksiä politiikan ja median moraalista. Vuonna 1992 syntynyt Gáspár Orbán yritteli aluksi jalkapalloilijan uraa, sai sitten jonkinlaista julkisuutta vapaakarismaattisen kristillisen yhteisön nimeltä Felház (‘Yläsali’) vetäjänä ja siirtyi pari vuotta sitten ammattisotilaaksi; hän on opiskellut myös oikeustiedettä ja tehnyt lopputyönsä homoliittojen lainsäädännöllisestä asemasta Unkarissa ja Euroopassa. Gáspárin rinnalla ei ole missään vaiheessa nähty tyttöystävää, ja tästä on juorujulkisuudessa jo ajat sitten tehty asianmukaiset päätelmät, vaikka homousväitteet onkin tavallaan kiistetty. Helmikuussa nimittäin saksalainen Stern-lehti haastatteli Orbánia ja kysyi suoraan, viitaten seksuaalivähemmistöjen aseman heikentymiseen Unkarissa, ”mitä jos joku teidän omista lapsistanne tulisi kaapista?”, ja tähän Orbán vastasi, että ”tietenkin vaimoni ja minä rakastaisimme lapsiamme yhtä lailla”, mutta ”Luojan kiitos” tämmöistä ei ole heidän perheessään tapahtunut.

No nyt oppositiopoliitikko Péter Márki-Zay, itse katolilainen konservatiivi, joka jo jonkin aikaa on piikitellyt Fidesz-puoluetta kaksinaismoralismista – puolueen piirissä on runsaasti seksuaalivähemmistöjen edustajia, mutta se ajaa aktiivisesti sateenkaariväkeä syrjivää politiikkaa – viittasi kohua nostattaneessa puheenvuorossaan suoraan Gáspár Orbánin väitettyyn seksuaaliseen suuntautumiseen. Hänen mielestään ongelma ei tietenkään ole se, että Fidesz-puolueessa on paljon homoseksuaaleja, vaan se, että nämä joutuvat pysymään kaapissa ja kieltämään identiteettinsä, ja tämä kaksinaismoraalin ongelma koskee jopa puolueen korkeinta porrasta:

”Minua huolettaa se, että tämmöinen pääministeri, jolla tässä tilanteessa saattaa mahdollisesti yksi lapsista olla homoseksuaali, voi olla niin moraaliton, ilkeä ja epäinhimillinen, että pyörittää vihakampanjaa homoja vastaan. Minkähänlaista satukirjaa Viktor Orbán on aikoinaan lukenut Gáspár Orbánille? Mitähän saattoi tapahtua, että hänen kiinnostuksensa [viittaus Gáspárin opinnäytetyöhön?] ohjautui tähän suuntaan?”

Márki-Zayn syytökset ovat tavallaan oikeutettuja – mutta miten eettistä on hyvänkään asian nimissä vetää julkisuuteen poliitikon omaisia, jotka itse eivät julkisuuteen pyri, ja heidän intiimiä yksityiselämäänsä? Kenties ongelmattomampi kohde on Viktor Orbánin vanhin tytär, ”omilla jaloillaan seisova” Ráhel, joka toisin kuin veljensä on ollut usein juorulehtijulkisuudessa, myös miehensä István Tiborczin takia, jonka omistaman katulamppufirman korruptionkäryiset bisnekset taannoin joutuivat EU:n petoksentorjuntaviraston hampaisiin. Nyt on Unkarin mediassa kerrottu, että Ráhel Orbán lähtee itse liike-elämään avaamalla lastentarvikeliikkeen. Uudella vauvaputiikilla on missio, eli kuten tässä Ostobák-ryhmän julkaisemassa meemissä kerrotaan: se on ympäristötietoinen liike, jonka päämääränä on kasvattaa nuoria vanhempia kestävään kulutukseen ja vastuulliseen vanhemmuuteen.

Kuvituksena tässä meemissä on parin vuoden takainen, sekä Unkarissa että Kroatiassa somekohua nostattanut tapaus. Ráhel Orbán jäi paparazzien tähtäimeen lomamatkalla Kroatiassa, missä hän kylmästi nakkasi lapsensa kakkavaipan tienposkeen, vaikka parinkymmenen metrin päässä olisi ollut roskis. Että semmoista ympäristötietoisuutta.

Sitten something completely different. Siirrymme Itävaltaan, missä koronaviruksen nouseva neljäs aalto herättää huolestusta. Esimerkiksi Wienissä terveysviranomaiset haluaisivat tiukempaa kontrollia rokottamattomille ja vauhtia rokotuskampanjaan. Tähänastistakin ns. kolmen G:n sääntöä – getestet, geimpft oder genesen, ‘testattu, rokotettu tai toipunut’ – pitäisi soveltaa yhä useammalla ovella, ennen kuin deltavariantin leviäminen lähtee käsistä. Samaan aikaan rokotuskampanjan etenemisestä ollaan huolissaan. Äänioikeutetuista itävaltalaisista noin 830 000 eli joka kahdeksas ei tämänhetkisessä tilanteessa halua ottaa koronarokotusta, ja noin 250 000 ei ole vielä ratkaissut kantaansa. Der Standard -lehti julkaisi mielenkiintoisen jutun, jossa pohditaan, keitä nämä rokotushaluttomat oikein ovat.

Itävallassa kuten meilläkin on julkisuudessa ja etenkin somessa nähty jonkin verran koronarokotusvastaisten ja koronadenialistien ns. syvän päädyn eli foliopiposiiven äänekästä porukkaa. On ollut maskipakon vastaisia mielenosoituksia, ja viimeksi pari viikkoa sitten pieni hörhöryhmä kokoontui plakaatteineen Wienin Küniglbergille yleisradioyhtiö ORFin päämajan eteen vastustamaan pelättyjä ”pakkorokotuksia”. Myös Itävallasta löytyy niitä, jotka uskovat salaliittoteorioita rokotuksen mukana annettavasta mikrosirusta tai muista vastaavista salaisen maailmanhallituksen tai ties minkä liskoihmisten salajuonista. Kaikki rokotusvastaiset eivät kuitenkaan suinkaan ajattele näin, ja heidät on tässä Der Standardin jutussa nostettu keskiöön.

Lastenlääkäri Katja ja hänen miehensä, ison firman johtoportaassa työskentelevä Peter korostavat toimittajalle, että he eivät ole äärioikeistolaisia (Peter kertoo viimeksi äänestäneensä vihreitä), rajatietohössöttäjiä tai koronaviruksen kiistäjiä. Heitä vain huolettaa se painostava ja pelotteleva ote, jolla koronantorjuntatoimia ja niistä tiedottamista hoidetaan, ja surettaa se, miten nämä toimet jakavat kansaa. Peter ei ymmärrä, miksi hänen pitäisi ottaa rokote: hän on terve, huolehtii terveydestään ja noudattaa kaikkia hygienia- ja suojautumisohjeita. Katja, niin lääkäri kuin onkin, ei usko, että rokotteiden mahdollisia pitkäaikaisia ja muita haittavaikutuksia olisi vielä tutkittu tarpeeksi. Nelikymppinen, ”vihervasemmistolaisia” arvoja tunnustava city-uranainen Lisa ei syö geenimuunneltua ruokaa eikä muutenkaan halua sisäänsä mitään outoja aineita, joiden vaikutuksista ei ole varmaa tietoa. Reipas eläkeläinen Klara elää terveellisesti eikä muutenkaan käy esimerkiksi ravintoloissa, ja ennen kaikkea häntä hermostuttaa se epäsuora ”rokotuspakko”, jolle valtio hänen mielestään on kansalaisia alistamassa. Eikä hän tykkää neuloilla piikittämisestä. Nelikymppinen Emma on kotoisin entisestä DDR:stä eikä halua enää koskaan fasismia, mitä maskipakko hänen mielestään merkitsee; sitä paitsi hän on ”tehnyt omat tutkimuksensa” ja tietää, että koronarokote on ”geeniterapiaa”. Ja lopuksi 35-vuotias Sarah, joka pelkää rokotteen sekoittavan hänen hormoninsa (kesken viimeisten mahdollisten perheenlisäyssuunnitelmien) ja jonka ystävän isä sai rokotuksen jälkeen aivoinfarktin.

No niin. Tästähän noin päällimmäisenä näkyy, mikä Itävallassa(kin) mättää: periaatteessa täysijärkisten ja koulujakäyneidenkin ihmisten yllättävä sivistymättömyys ja kyvyttömyys ymmärtää luonnontiedettä ja ylipäätään tieteellistä ajattelua. Ei tiedetä, miten geenit ja geenimuuntelu toimivat (geenimuunnellun tomaatin muuntogeenit eivät mitenkään voi siirtyä tomaattia syövän ihmisen perimään, eikä mRNA-rokote voi tehdä ihmisen DNA:lle yhtään mitään). Ei luoteta rokotteita kehittäneiden ja testanneiden tahojen asiantuntemukseen (tässä suhteessa lääkäri Katjan tapaus puhuu taas kerran surullista kieltään siitä, miten Sentroopassa lääketieteellisen koulutuksenkin saaneet ihmiset voivat olla alttiita ”vaihtoehtoisille” käsityksille). Ennen kaikkea ei osata laskea todennäköisyyksiä ja riskejä – sitähän ihminen luonnostaan ei osaa, tähän perustuu koko peliteollisuus, Monte Carlo ja Las Vegas. Jos oman kaverin iäkäs isä on rokotuksen jälkeen saanut aivoinfarktin (ja kaveri uskoo sen johtuvan rokotuksesta), tämä painaa vaa’assa enemmän kuin vakavan koronataudin seuraukset, jos niitä ei satu omassa tuttavapiirissä olemaan. Tai miksi ottaa rokote, jolla periaatteessa kenties voi olla ikäviä sivuvaikutuksia, kun se ei kuitenkaan suojaa sataprosenttisesti? (Miksi pitää autoissa olla turvavyöt ja laivoissa pelastusveneet, kun ihmisiä kuitenkin koko ajan kuolee kolareissa ja hukkuu haaksirikoissa?)

Nämä ongelmathan ovat yleismaailmallisia. Mutta kaikkien niiden takaa kuultaa myös perusasenne, jonka olen tähän asti kuvitellut olevan tyypillisempi sentrooppalaisille ja vähemmän tyypillinen esimerkiksi suomalaisille: MINÄ vastaan SYSTEEMI. Sentrooppalaiselle ajatus siitä, että olisi läpinäkyvät, selkeät ja kaikille yhteiset säännöt, on usein jotenkin vieras, samoin kuin konsensus- ja kompromissipolitiikka, ymmärrys siitä, että yhteisen edun vuoksi pitää joskus tinkiä omista toiveista ja ”talvisodan hengessä” alistua johonkin ikävään, sillä samassa veneessä täällä ollaan kaikki. Systeemi ei ole meidän kaikkien yhteinen ja meitä kaikkia varten: jälkifeodaalisessa ajattelussa se on vihamielinen ympäristö, jossa pyritään eteenpäin ja ylöspäin etsimällä porsaanreikiä ja rakentamalla lojaalisuussuhteita – ja ehdottomasti yksin, kaikkia muita vastaan, mitään vaakasuoraa solidaarisuutta ei ole.

Suomalaisen kuten monet muutkin saa höyrähtämään salaliittohuuhaajuttuihin lietsomalla herravihaa (”eliittejä” kohtaan), kateutta ja kaunaa, tämä resepti toimii valitettavasti kaikkialla. Sentrooppalainen taas ei edes tarvitse tätä ”kansa vastaan eliitti” -retoriikkaa epäilläkseen valtavirtatiedettä ja viranomaisten päätöksiä – sillä MINÄ, MINÄ, MINÄ. Fiksut, kouluja käyneet, hyvin toimeen tulevat yhteiskunnan tukipylväät eivät tykkää ikävistä velvoitteista eivätkä varsinkaan ymmärrä, miksi heidän pitäisi esimerkiksi ottaa se rokote pandemian pysäyttämiseksi väestötasolla – sillä MINÄhän olen terve (tätä painottivat jokseenkin kaikki Der Standardin haastattelemat esimerkkihenkilöt), ja kuka sanoo, että MINUN pitäisi noudattaa samoja sääntöjä kuin nuo toiset, tyhmemmät ja köyhemmät?

Itsekkäitä k**ipäitähän on tietenkin kaikissa maissa ja kansoissa, samoin kuin tyhmiä ja ajattelemattomia. Mutta väitän silti, että sentrooppalainen feodalismiperinne on omiaan erityisesti kehittämään tietynlaista k**ipäisyyttä: minulla (meillä) on tietenkin eri säännöt kuin muilla. Ja että tästä nousevat sekä Unkarin vallanpitäjien teflonotsainen kaksinaismoralismi että fiksujen keskiluokkaisten itävaltalaisten ”säädyllinen” (ja siksi ehkä erityisen vaarallinen) rokotusvastaisuus.

Liittokansleri liemessä

Enpä olekaan aikoihin kirjoitellut Itävallan asioista. Nyt oli lopultakin pakko käydä aiheeseen kiinni, kun tarjoutui sopivan kepeä lähtökohta eli tunnettu hupiohjelma, vieläpä saksalainen. TV-juontaja ja satiirinen ajankohtaiskommentaattori Jan Böhmermann vetää ZDF-televisiokanavalla show-ohjelmaa ZDF Magazin Royale, jonka tämän kevätsesongin viimeinen ohjelma keskittyi Itävaltaan ja liittokansleri Sebastian Kurziin. Ja tästä on hyvä lähteä käsittelemään koko Kurzin ympärillä pyörivää härdelliä, joka Suomen mediassa on aivan viime aikoihin asti saanut hyvin vähän huomiota osakseen.

(YouTubesta löytyvässä ohjelmassa on näköjään myös englanninkieliset tekstit.)

Böhmermannin shown vastaanottoon Itävallassa vaikuttaa tietenkin myös itävaltalaisten vähän jännitteinen suhde Saksaan. Sitä voi paljolti verrata niihin pikkuvelikomplekseihin, joita suomalaisilla on Ruotsin suuntaan. Isompi, itsevarmempi ja maailmalla paremmin tunnettu naapuri on malli ja esikuva tai kitkerään itseruoskintaan kannustava vertailukohta (”onko tätä jo kokeiltu Saksassa?”, ”Saksassa tämmöinen ei tulisi kuuloonkaan”), vanha tuttu kumppani, johon yhdistää voimakas kaksisuuntainen muuttoliike, ja se ”rakas vihollinen”, jonka voittaminen joissain urheilukisoissa maistuu makeammalta kuin mikään muu.

Saksalaisen show-orkesterin esittämä rytmipopahtava versio Itävallan kansallislaulusta varmasti hermostutti monia itävaltalaisia katsojia, ja saksalaisten yritykset matkia itävaltalaista aksenttia ärsyttivät. Ja heti shown aluksi iskettiin suoraan kipupisteeseen, kun Böhmermann muistutti, että Itävalta on ”lahjoittanut meille Hitlerin ja valitettavasti myös Mozart-kuulan”. Siitä huolimatta omassa itävaltalaisessa somekuplassani on näkynyt lähinnä kitkeriä kommentteja tyyliin ”tämä on niin totta, että se ei ole enää edes hauskaa”, tai ”pitikö tämän muka paljastaa jotain, mitä meillä ei olisi jo tiedetty?”

Aluksihan oli ukkoutuvan ja mummoutuvan porvarillisen kansanpuolueen (ÖVP) lähes ainoa tulevaisuudentoivo, ”Prinssi Rautasydän”, niin kuin häntä joku kriittinen toimittaja nimitti, unelmavävyn oloinen söpö nuori mies, jolla oli tukka aina hyvin ja solmio suorassa, jonka yksityiselämästä ei julkisuudessa tiedetty mitään noloa tai raskauttavaa (eikä paljon mitään muutakaan) ja jonka suusta tuli vain huolellisesti punnittua puhetta. ÖVP oli vuorotellen tai yhdessä sosiaalidemokraattien (SPÖ) kanssa hallinnut Itävaltaa lähes koko sodanjälkeisen ajan, mutta vuoden 2016 liittopresidentinvaalien yhteydessä ilmeni, että kummaltakin vanhalta valtapuolueelta puuttui karismaattisia keulahahmoja ja kyky vakuuttaa etenkin nuoremmat äänestäjät siitä, että nämä puolueet voisivat tarjota jotain muutakin kuin mukavia jäsenkirjapestejä joillekin valituille vanheneville järjestöjyrille.

Jos oikein ilkeä haluaisi olla, niin muistelisi nollalukua, jolloin oikeistopopulistisen FPÖ:n silloinen nouseva tähti HC Strache oli – niin kuin jossain lukemassani lehtijutussa muuan opettaja hieman järkyttyneenä kertoi teini-ikäisen oppilaansa todenneen – ”ainoa puoluejohtaja, joka ei ole vanha ja ruma”. Kymmenen vuotta myöhemmin entinen timmi diskosankari Strache oli alkanut uutterasta treenaamisesta huolimatta hieman rupsahtaa ja jopa käyttää julkisuudessa mustasankaisia kekkos-silmälaseja. Ja kuinka ollakaan, FPÖ syrjäytyi gallupien huipulta samalla kun nuori komea Sebastian Kurz, neljä vuotta varhemmin Itävallan kaikkien aikojen nuorimmaksi ulkoministeriksi nimitetty ihmepoika, singahti vuonna 2017 ÖVP:n johtoon, ja puolueen kannatuskäyrät pomppasivat nousuun.

Kurzin voitolla oli hintansa, ja siitä lähtee liikkeelle Böhmermannin satiirinen show. Uusi johtaja halusi panna puolueen imagon uusiksi, luvaten populistisesti muutosta ja uutta meininkiä (mitä tarkkaan ottaen, oli vähän epäselvempi juttu). Parlamenttivaaleihin lähti ÖVP:n puolesta ja sijasta uusi vaaliviritelmä Liste Kurz, ja konservatiivien vanha tunnusväri vaihtui mustasta turkoosiin, ”siihen coolimpaan siniseen”. Sininen on puolestaan FPÖ:n tunnusväri, ja monien arvostelijoiden mielestä Kurz onkin tarjonnut kansalle pohjimmiltaan sitä samaa oikeistopopulismia (rajat kiinni, oma kansa ensin, ei hyysätä laiskoja meidän ahkerien kunnon ihmisten rahoilla…) mutta vähän coolimmassa ja vähemmän juntissa paketissa, ilman kaappinatsirasitteita ja väkivaltaista, avorasistista kaljatelttaöyhötystä. Ja ilman noloja skandaaleja – viime aikoihin saakka.

Böhmermannin showssa saadaan seurata, miten Kurzin Itävallassa kaikki muuttuu vähitellen turkoosiksi, sekä Itävallan lipun punaiset raidat että koko studion sisustus, Böhmermannin solmiota ja pukua myöten. Loppukohtauksessa Böhmermannin turkoosi siviilipuku sitten on vaihtunut jonkinlaiseen fantasiadiktaattorin univormuun, ja hän kutsuu koko studion väen ympärilleen rukoilemaan Sebastian Kurzin ja Itävallan puolesta. Todellakin rukoilemaan. Tämä on viittaus hieman hämmennystä ja ikävääkin huomiota herättäneeseen kohtaukseen kesältä 2019, jolloin Kurz oli vieraillut Wienin Stadthallessa australialaisen herätyssaarnaajan Ben Fitzgeraldin vetämässä Awakening Austria -tapahtumassa ja Fitzgerald oli koko kansan edessä rukoillut Kurzin puolesta. (Kunnon eurooppalaisena konservatiivina Kurz muistaa vakuuttaa arvostavansa kristinuskon kulttuuriperinteitä, mutta mitään omakohtaista uskonnollisuutta hän ei kai ole koskaan tuonut esille. Monet Kurzin arvostelijat ovat syyttäneet häntä nimenomaan ÖVP:n kristillis-sosiaalisen perinteen eli yhteiskunnan vähempiosaisista kannetun vastuun unohtamisesta.)

Rukouskohtaus on kai tarkoitettu huumoriksi tai ”satiiriksi”, mutta se ei ihmeemmin naurata. Sitä ennen nimittäin Böhmermann on luonut kuvan siitä, miten Kurzin Itävalta on muuttumassa jonkinlaiseksi diktatuuriksi. Kurz on, näin Böhmermann väittää, saanut tai saamassa hallintaansa neljä avaintekijää: hallituksen (pienempi koalitiokumppani vihreät ei ole pystynyt kunnolla profiloitumaan), parlamentin, median ja jopa oikeuslaitoksen. Ehkä tässä on runsaasti tyyliin kuuluvaa liioittelua, mutta selvää on, että oikeusvaltion rakenteiden kestävyyttä on Itävallassa viime aikoina koeteltu.

Lähtölaukauksena toimi parin vuoden takainen Ibiza-juttu. Muistatte ehkä: Kurzin ÖVP:n silloisen hallituskumppanipuolueen FPÖ:n johtaja ja varaliittokansleri HC Strache käräytettiin ibizalaisessa huvilassa salaa kuvatulla videolla. Saksalaiselle lehdelle vuodetuissa videonauhoitteissa Strache, erilaisten aikuisvirvokkeiden sekä illan emännän, venäläisen oligarkin sukulaistyttönä esiintyvän naishenkilön viehätysvoiman innostamana, paljasti olevansa valmis ja suorastaan innokas kehittelemään rikollisia korruptiodiilejä. Strachen puheista löytyi viitteitä myös siihen, että epäilyttäviä yhteyksiä maksukykyisiin talouselämän toimijoihin, etenkin peliautomaattifirma Novomaticiin, voisi olla muillakin puolueilla.

Ibiza-videoiden julkistamiseen kaatui kesällä 2019 Itävallan turkoosi-sininen hallitus ja katkesi HC Strachen poliittinen ura. Pian sen jälkeen paljastui, että skandaalin puhjettua muuan väärällä nimellä esiintynyt, silmin nähden hermostunut mies oli tuonut alan liikkeeseen hävitettäväksi useita tietokoneen tai tulostimen kiintolevyjä – ja että levyt ilmeisesti juonsivat juurensa ÖVP:n puoluetoimistoon, hallitukseen tai liittokanslerinvirastoon. Tuhottujen levyjen valonarka sisältö (saati sen mahdollinen yhteys Ibiza-skandaalin esille nostamiin laajempiin korruptioepäilyihin) ei koskaan selvinnyt, mutta juttua ovat selvitelleet sekä viranomaiset että parlamentin tutkintalautakunta, ja loputtoman väännön aiheena on ollut etenkin se, kuka milloinkin on mitäkin sanonut ja kuka mahdollisesti valehdellut. Viimeksi maaliskuussa parlamentin oppositiopuolueiden vetämässä tutkinnassa kävi ilmi, että jotkut liittokanslerinviraston työntekijät eivät olleet vastanneet totuudenmukaisesti valtion korruptiosyyttäjäelimen (Wirtschafts- und Korruptionsstaatsanwaltschaft, WKStA) esittämiin kysymyksiin…

Samaan aikaan on ilmennyt, että – kuten meillä Suomen Kuvalehti huhtikuussa kertoi – vanhojen jäykkien rakenteiden tuulettajana itsensä kansalle markkinoinut Kurz näyttää olleen osa melkoisen vastenmielistä korruptioverkostoa. Erityisesti viime aikoina on julkisuudessa mässäilty Kurzin ja hänen vanhan kaverinsa ja uskottunsa Thomas Schmidin välisellä kuviolla. Schmid junailtiin valtion yritysomistuksia hoitelevan holding-yhtiön ÖBAGin johtoon ilman asianmukaista pätevyyttä tai kokemusta. Kun tätä kuviota lopulta ryhdyttiin selvittelemään, tutkijat löysivät Schmidin kännykästä – paitsi 1500, hm, pippelikuvaa, kuten julkisuudessa on kerrottu – myös tämäntapaisia tekstiviestikeskusteluja. Schmid oli huolissaan siitä, että hänen asemansa ÖBAGissa olisi pelkkä koristenimike vailla todellista valtaa. Kurz rauhoitteli:

– Saat kyllä kaiken mitä haluat. 😘😘😘
– olen niin onnellinen :–))) Rakastan omaa kansleriani 😀😀👍👍💪💪

Böhmermannin satiirishown julkistuksen jälkeenkin on tapahtunut kaikenlaista. Uusimman skandaalin ytimessä on nyt Kurzin yksi ainoa sana: Nein. Parlamentin tutkinnassa oikeistoliberaalin (“nuoritävaltalaisen”) NEOS-puolueen Helmut Brandstätter oli esittänyt Kurzille selvän kysymyksen ja saanut siihen ensin selvän vastauksen:

– Ennen sitä hetkeä, jona hän [Schmid] sanoi teille: “Minä haluaisin hakea tuota avoimeksi julistettua paikkaa [ÖBAGin johdossa]!”, oliko teillä koskaan ollut hänen kanssaan puhetta siitä, että hän voisi saada tuon paikan?

– Ei, oli yleisessä tiedossa, että se periaatteessa kiinnostaa häntä, ja niin se varmaan myös oli, että aina toisinaan tuli puheeksi, että hän voisi olla mahdollisesti pätevä ehdokas.

Ilmeisesti Kurz oli yrittänyt jälkikäteen kiistää puheitaan ja siivota kohtalokasta ei-sanaa pois pöytäkirjasta. Nyt sitten viilataan pykälää ja väännetään kättä siitä, onko Kurz tieten tahtoen valehdellut tutkintalautakunnalle väittäessään, että ÖBAGin johtajanpaikkaa ei valmiiksi petattu Schmidiä varten. Kohutekstarithan selvästi osoittavat, että Kurz ja Schmid olivat kehitelleet ÖBAG-kuviota keskenään. Jos näin on, liittokansleria vastaan voitaisiin nostaa syyte, ja seurauksena voisi olla jopa vankeustuomio – ja joka tapauksessa maineen menetys ja ero, jos asia todella näin pitkälle kehittyisi. Siihen on vielä matkaa. Entinen ÖVP:n johtaja, Kurzin edeltäjä Reinhold Mitterlehner kuitenkin katsoo Süddeutsche Zeitungille antamassaan haastattelussa (se on maksumuurin takana, joten viittaan tässä itävaltalaisen Kurier-lehden referaattiin), että Kurzin pitäisi vetäytyä syrjään tehtävistään kunnes tämä asia on selvitetty. Mitterlehneriäkin huolestuttaa demokratian ja oikeuslaitoksen arvostuksen rapautuminen, ja hänenkin mielestään Kurzin ÖVP on liiaksi rikkaiden asialla ja hukannut kristillis-sosiaalisen perintönsä.

Jännittävä puoli jutussa on, että tässä asiapolitiikka ja faktojen selvittäminen törmäävät imagopolitiikkaan. Totuushan on, että Postenschacher, virkojen sumpuloiminen omille kavereille tai puoluetovereille, on Itävallassa ollut suorastaan normaalia iät ajat, olivat vallassa sitten punaiset (demarit), mustat tai siniset. (Sanon vain taas kerran: feodalismi.) Kurzin turmioksi saattaisi koitua se, että hän aikoinaan nousi valtaan lupaamalla raikkaita tuulia ja loppua takahuoneissa suhmuroinnille. Jos hän nyt olisi heti aluksi suoraan sanonut, että ”minusta Schmid oli paras mies siihen hommaan joten hoidin asiat sen mukaisesti, siinä se ja pulinat pois”, ÖBAG-jutusta olisi voinut nousta paljon pienempi haloo. Kurz kuitenkin halusi pitää kiinni puhtoisesta imagostaan ja sortui hätävalheeseen, joka nyt uhkaa kostautua.

ORF:n uutistoimittajille Kurz ilmoitti taistelevansa edelleen. Tämä hyökkäys on hänen mielestään ”vastustajien” tai ”opposition” juonia, ja vastustajiin kuuluvat lisäksi media ja jopa oikeuslaitos. Der Standard -lehti näkee tässä perin pelottavan kehityksen. Siitä kirjoitetaan jo maailmallakin, siis ainakin Saksassa:

Kurzin kansainvälinen maine on saanut pahoja kolhuja. Se on tosin pulmista pienin. Isompi ongelma on se, että Itävallasta Unkariin ei ole pitkä matka. Eikä tässä tapauksessa maantieteellisessä mielessä.

Operettimeininkiä

Olen tässä blogissa viime vuosina sattuneesta syystä ollut toisinaan satavuotismuistojen äärellä: ensimmäisen maailmansodan syttymisen, Itävallan keisarin ja Unkarin kuninkaan Kaarle Viimeisen kruunajaisten, Unkarin lyhytikäisen ”neuvostotasavallan” ja sen surkean lopun. Tästä viimeksimainitusta, tarkemmin sanoen kevään ja kesän 1919 punaisen terrorin johtohahmon Tibor Szamuelyn kurjasta kuolemasta ja sen jälkimuistosta, kirjoitti pari vuotta sitten Der Standard -lehdessä Wolfgang Weisgram (suomensin silloin jutun muistiinpanoihini). Nyt Weisgram samassa lehdessä muistelee pääsiäisen 1921 tapahtumia. Ne liittyvät Burgenlandiin eli Itävallan itäreunan osavaltioon, entiseen “Deutsch-Westungarniin”, joka ensimmäisen maailmansodan jälkeen siirtyi Unkarin kuningaskunnasta osaksi uutta tynkä-Itävaltaa. Tarinaan kuuluvat myös kruununsa menettänyt keisari-kuningas Kaarle ja “menetetyn maan ritari”, kuuluisan operettisäveltäjän veli. Mutta otetaan ensin hieman omakohtaista vauhtia.

Pari vuotta sitten, silloin kun kukaan ei voinut aavistaa, mitä Euroopassa matkailemisen vapaudelle kohta tapahtuisi, kävimme puolison kanssa tutustumassa Bad Ischliin, sievään pieneen kylpyläkaupunkiin kauniin vuorimaiseman keskellä. Ischl tuli aikoinaan tunnetuksi ja suosituksi itsensä keisari Frans Joosefin lomakohteena (missä keisari kuulemma rentoutui viettämällä hiljaista, suorastaan porvarillista elämää ystävättärensä, näyttelijätär Katharina Schrattin kanssa, jonka huvila on yhä Ischlin nähtävyyksiä). Vuodesta 1912 lähtien siellä vietti kesiään myös yksi kuuluisimmista Wienin operettisäveltäjistä, Franz Lehár. Hänen huvilansa on nykyään museona, jossa kävijät saavat ihastella Iloisen lesken ja muiden menestysteosten tuotoilla hankittuja mukavia olikkeita, taide-esineineen ja aikaansa nähden todella moderneine saniteettitiloineen päivineen.

Niin, operetit. Maailmansotien välisen ajan kaupunkikeskiluokka rakasti näitä näyttämöteoksia, joissa sokeristen sävelten säestyksellä tanssittiin linnoissa kreivien ja lopuksi korkealta ja kovaa laulava iltapukuinen aatelisneito ja kultakaluunaiseen, entisen kaksoismonarkian itäisten alueiden balkanilaista eksotiikkaa huokuvaan univormuun sonnustautunut upseeri saivat toisensa. Franz Lehárin operetit syntyivät saksankielisiin librettoihin ja ensiksi wieniläiselle yleisölle, mutta niiden maailma heijastelee vielä entistä maailmanaikaa, jolloin kansallisuus ei määrittynyt kielen perusteella ja kansalliset erikoispiirteet olivat ennen kaikkea esteettinen juttu, eksoottisen ”paikallisvärin” antajia. Myös säveltäjä itse oli tämän monikansallisen maailman tuote, vaikka esimerkiksi unkarilaisen Wikipedian käsittämättömän pitkä ja yksityiskohtainen Lehár Ferenc -artikkeli korostaa hänen unkarilaisuuttaan ja väittää, että hän yksitoistavuotiaaksi asti puhui pelkästään unkaria. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen hän otti Unkarin kansalaisuuden mutta teki elämäntyönsä saksankielisessä Itävallassa saksan kielellä.

Lehárin isän suku oli pohjoisesta Määristä, siis nykyisen Tšekin tasavallan alueelta, äiti Krisztina Neubrandt oli unkarilaistuneen saksalaisen kauppiaan tytär. Franz Lehár vanhempi oli sotilassoittokunnan kapellimestari, joten perhe asui missä varuskuntakaupungissa milloinkin. Tuleva operettisäveltäjä Franz (Ferenc) syntyi 1870 Komáromissa eli nykyisen Slovakian Komárnossa Tonavan varrella, pikkuveli Anton (Antal) 1876 nykyisen länsi-Unkarin Sopronissa, sittemmin perhe muutti kaikkiaan 22 kertaa ympäri kaksoismonarkiaa: Galitsiaan, Bosniaan, Transilvaniaan. Kaksoismonarkian hajoaminen oli myös Lehárin pojille kova pala ja vaikea identiteettikysymys. Weisgramin mukaan Anton/Antal Lehár kertoo muistelmissaan:

”Isäni kautta olisin kuulunut nykyiseen Tšekkoslovakiaan. Olin syntynyt Ödenburgissa (Sopron), siis Unkarissa, minut oli kasvattanut unkarilainen äiti. Olin käynyt koulua Pressburgissa (nykyinen Slovakian Bratislava), Prahassa ja Wienissä. Vaimoni oli wienitär, Wien toinen kotiseutuni.”

Operettibisneksessä unkarilaista ”eksotiikkaansa” myyvän Franz-veljensä mieliksi, väittää Weisgram, Antal Lehár, itävaltalainen upseeri, joka ensimmäisessä maailmansodassa kunnostauduttuaan ja vaikeasti haavoituttuaan oli saanut korkean kunniamerkin ja itävaltalaisen paroninarvon, kuitenkin rupesi unkarilaiseksi.

Vuonna 1919, kun Unkarissa pitivät vähän aikaa valtaa kommunistit, eversti Antal Lehár pakeni Itävallan puolelle ja asettui palvelemaan kreivien István Bethlenin ja Pál Telekin organisoimaa pakolaishallitusta, ”Antibolševistista komiteaa”. Tämän hallituksen näyttävimpiin tempauksiin kuului isku ”punaisen” Unkarin lähetystöön Wienin Bankgasselle ja melkoisen rahasumman takavarikoiminen. Näillä rahoilla kustannettiin muun muassa parituhatpäisen sotajoukon värväys Grazista käsin. Eversti Lehárin vaivoin hallitsemat joukot, turhautuneet ja väkivaltaiset, kommunistivihan ja antisemitismin siivittämät ”palkkasoturit” saivat nykyisen Itävallan ja Unkarin rajan molemmin puolin ikävän maineen, mutta miehittivät menestyksekkäästi osia läntisestä Unkarista. Nämä voitot eivät kuitenkaan pystyneet auttamaan ”Antibolševistista komiteaa” takaisin valtaan, sillä kilpajuoksun romahtavan Unkarin Neuvostotasavallan raunioilla voitti toinen pakolaishallitus, jonka eteläisen Unkarin Szegediin oli muodostanut amiraali Miklós Horthy, ranskalaisten, romanialaisten ja jugoslaavien tuella.

Hajonneen kaksoismonarkian kappaleista syntyvien tynkä-Itävallan ja tynkä-Unkarin rajat vedettiin lopullisesti voittajavaltioiden komennossa Pariisin liepeillä, Saint-Germainin ja Trianonin rauhansopimuksissa vuonna 1920. Läheskään kaikki eivät olleet näihin rajoihin tyytyväisiä. Unkarin ja Itävallan rajaseuduilla – uuden Unkarin ”reunoista” ainoa alue, missä ei ollut läsnä voimakkaan voittajavallan miehitysjoukkoja – uutta rajaa ei hyväksytty ilman vastarintaa ja aseellisia yhteenottoja. Nämä johtivat lopulta ainoaan onnistuneeseen Trianonin rajojen oikaisuyritykseen: Sopronin kaupunki, civitas fidelissima, äänesti Unkariin liittymisen puolesta.

Rajaa Itävallan ja Unkarin välille oli vedetty kielellis-etnisin perustein, mikä ei ollut aivan yksinkertaista: entinen Deutsch-West-Ungarn, siis nykyinen Itävallan Burgenland oli paljolti saksankielinen, mutta siellä oli unkarinkielisiä saarekkeita, ja Unkarin puolelle jääneellä alueella asui myös saksankielistä väestöä. Kansanäänestyksen alla unkarilainen Kuolema soittelee viuluaan Ödenburg/Sopronin asukkaille. Itävaltalainen juliste kehottaa: ”Älkää uskoko mielisteleviin lauluihin! Äänestäkää saksalaisuuden puolesta!” (Kuva múlt-kor.hu-portaalin jutusta.)

Tyytymätön oli myös entisen kaksoismonarkian viimeinen hallitsija, Itävallan viimeinen keisari ja Unkarin viimeinen kuningas Kaarle (Karl/Károly), joka oli antanut ns. vallastaluopumisilmoituksen (Verzichtserklärung) suostumatta kuitenkaan viralliseen kruunusta luopumiseen (Abdankung). Ja tässä tarinaan palaa jälleen eversti Antal Lehár, Länsi-Unkarin sotilaskomentaja, joka pääsiäisyönä, maaliskuun 27:ttä vasten 1921, oli jo mennyt nukkumaan, kun hänen majapaikkaansa ilmestyi Szombathelyn piispan sihteeri László Almásy. (Samainen tutkimusmatkailija-seikkailija-aristokraatti muuten, joka toimi esikuvana Michael Ondaatjen romaanin Englantilainen potilas ja sen kuuluisan filmatisoinnin päähenkilölle.) Almásy oli lähetetty kutsumaan Lehária kiireesti piispan palatsiin, sillä: ”Hänen Majesteettinsa on täällä!” Unkarin kuningas Károly halusi palata valtakuntaansa ja tarvitsi armeijalleen ylipäällikön.

Kireään sisäpoliittiseen tilanteeseen ja voittajavaltojen painostukseen vedoten valtionhoitaja Horthy onnistui suostuttelemaan Kaarlen luopumaan hankkeesta, ja eversti Lehár sai tehtäväkseen saatella entisen kuninkaan pois maasta. Tämän luottamus Horthyyn oli kuitenkin pahasti järkkynyt. Lokakuussa 1921 Länsi-Unkarissa puhjennut konflikti laukesi Sopronin kansanäänestykseen, ja Kaarlen unkarilaiset kannattajat pelkäsivät, että alueelle kokoontuneet ”legitimistien”, entisen kuningashuoneen tukijoiden joukot tilanteen rauhoittuessa taas hajaantuisivat ja tilaisuus vallan palauttamiseen menisi hukkaan.

Siispä Kaarle tukijoineen lokakuun 22:ntena lähti jälleen kohti Budapestia, kaikessa rauhassa pysähdellen puheita pitämään ja uskollisuudenvaloja vastaanottamaan. Ilmeisesti hän kuvitteli, että Unkarin kansa ja pääkaupunki ottaisivat hänet avosylin vastaan. Maailmansodan voittajavaltiot kuitenkin tekivät selväksi, että Habsburg-hallitsijan paluuta ei tultaisi sallimaan, ja Kaarlen sotilasjuna pysäytettiin Budapestin länsiliepeille. Budaörsin taistelussa sai surmansa kaikkiaan 19 Horthyn hallituksen puolustajaa, paljolti yliopisto-opiskelijoista värvättyjä tilapäisjoukkoja, sillä Unkarin vielä vähän vaiheessa oleva armeija ei olisi heti ehtinyt hätiin. (Tätä operaatiota ohjasi myöhemmin Horthyn 1930-luvun alun fasistimielisenä pääministerinä tunnettu Gyula Gömbös.) ”Legitimistien” mieshukan tarkkaa määrää ei tiedetä.

Kaarlen viimeinen operettitempaus sinetöi Horthyn vallan Unkarissa ja teki selväksi, että ”laillisen” Habsburg-hallitsijahuoneen paluusta ei olisi enää toivoa. Viimeinen keisari-kuningas pidätettiin, vietiin ensiksi arestiin Tihanyn luostariin ja kuljetettiin lopulta laivalla Tonavan ja Mustanmeren kautta Madeiralle, missä ”Tonavan pikku-Napoleon”, kuten Weisgram häntä esseessään nimittää, jo seuraavana vuonna kuoli keuhkokuumeeseen. Budaörsin taistelun opiskelijajoukoista puolestaan syntyi tässäkin blogissa äskettäin mainittu ”kansallismielinen” ja vaikutusvaltainen opiskelijajärjestö Turul.

Operettikuninkaan avustaja ja toisenlaisen operettikuninkaan veli Antal Lehár joutui pakenemaan Unkarista Prahan kautta Saksaan. Münchenissä hän seurusteli joidenkin natsipuolueen alkuvaiheen vaikuttajien kanssa, oli kerran kuulemassa Hitlerinkin puhetta, mutta ei ollut erityisen innostunut. Paroni, upseeri ja herrasmies Lehár oli liian ”legitimisti” kannattaakseen natseja. 1930-luvulla hän siirtyi Itävaltaan, missä jonkin aikaa harjoitti veljensä tekijänoikeuksien avulla tuottoisaa musiikkikustannusbisnestä, kunnes myi firmansa ja vetäytyi säädynmukaisia eläkepäiviä viettämään. Anschlussin jälkeen hän joutui Itävallassakin välillä vaikeuksiin natsien kanssa ja oli sodan aikana jopa Gestapon valvonnassa: vanha upseeri oli mennyt liian suoraan sanomaan asiantuntijan mielipiteensä siitä, miten tässä sodassa kävisi.

Viimeiset vuotensa Antal/Anton Lehár vietti Wienin Nussdorfin kaupunginosassa – juuri siellä, missä sijaitsevat monet tunnetuimmat perinteiset viinitarharavintolat, Heuriger – vuonna 1948 edesmenneeltä veljeltään perimässään huvilassa tai ”pikkupalatsissa”. (Rakennus tunnetaan nimellä Schikaneder-Schlössl, sillä 1800-luvun alussa siellä asui Emanuel Schikaneder, Mozartin ystävä ja Taikahuilun libretisti.) Siellä hän kuoli 1962, korkean iän ja vanhojen sotavammojen murtamana.

Mies, joka aikoinaan oli ollut kuuluisampi kuin veljensä, lähti ajasta unohdettuna ja vailla kotimaata, johon hänenkaltaisensa entisen maailmanajan ihminen olisi voinut tuntea kuuluvansa. Monikansallisen, monikielisen ja monikulttuurisen kaksoismonarkian kuviteltu folkloristinen eksotiikka ja loisto olivat siirtyneet lopullisesti operettien maailmaan. Se, miten tätä folkloristista operettieksotiikkaa nykyään yritetään elvyttää ”kansallismielisyyden” nimissä, on sitten jo toinen, vielä surkeampi tarina.