Suomi mainittu!

joulukuu 2, 2017

Hipheijaa, taas kirjoitetaan Suomesta Unkarissa. Suomalaisen koulun menestystarinaa on vuosikaudet kehuttu ja mainostettu Unkarin lehdistössä ja Pasi Sahlbergin vuonna 2011 unkariksi ilmestynyttä kirjaa esitelty ja ylistetty jopa vallanpitäjäpuolue Fidesziin kuuluvan entisen opetusministeri Zoltán Pokornin kirjoittamassa esipuheessa. Mutta nyt joku hallitusta lähellä oleva taho on ilmeisesti saanut tarpeekseen siitä, että Suomen systeemin kautta voitaisiin epäsuorasti arvostella Unkarin koululaitosta.

444.hu-sivusto kiinnitti eilen huomiota siihen, että kaikissa ykkösoligarkki Lőrinc Mészárosin omistaman Mediaworks-yhtiön julkaisemissa paikallislehdissä – jotka kattavat lähes koko Unkarin – ilmestyi tämmöinen lyhyt kirjoitus Suomen koulumaailmasta. Näin kirjoittaa Árpád Szakács ”Suomen mallista”:

Jos joku kirjoittaa netin hakukoneeseen “Suomen opetusjärjestelmän mallin kritiikki”, sieltä ilmestyy unkariksi vain Suomen koululaitoksen suurenmoisuudesta kertovia uutisia. Ei kritiikkiä, kukapa uskaltaisi tuomita koulujärjestelmän, jota esimerkiksi Tamás Vekerdy [kuuluisa unkarilainen lapsipsykologi] on mainostanut?

Niinpä saamme tietää, että siellä lapset ovat kaikkein onnellisimpia, suoriutuvat hyvin tehtävistään, ja opettajan elämä on silkkaa autuutta. Suomen mallin esittelemisestä ja julistamisesta on tullut taikasana, joka täyttää Internetin maailman ja somesivustot, kirjaimellisesti koko elämämme. Kaikki kaipaavat sinne, kaikki tahtoisivat opiskella ja opettaa siellä.

Jos taas etsimme kriittisiä analyyseja englannin- ja saksankieliseltä alueelta, silloin löydämme koko joukon artikkeleja, tutkielmia ja kirjoja tästä aiheesta. Nämä osoittavat, että
Suomen kouluihmeen vaikutus ei ole pelkästään positiivinen.

Koulut kyllä pääsevät parempiin tuloksiin vähemmän lahjakkaiden tapauksessa, mutta ne julistavat ja toteuttavat vain keskinkertaisuutta ja estävät hyviä oppilaita kehittymästä. Suomen esimerkki osoittaa, että kahta ei voi saada yhtaikaa: koulua, jossa on kivaa, ja kaikkein parhaita tuloksia.
Samaan aikaan tästä koulujärjestelmästä tulevan sukupolven parissa murhalukemat ovat huipussaan, itsemurhien määrä on huomattava ja alkoholismi on vakava ongelma.
Kuitenkin väitetään, että suomalaiset lapset ovat kovin onnellisia, ja tämän ilonsa ilmaisemiseksi he sytyttävät kirkkoja ja katedraaleja palamaan, toisinaan provosoivat verisiä katutappeluja, ja joissakin kouluissa he panevat vanhempiensa aseilla toimeen joukkomurhia luokkatoveriensa parissa.

 

Ohhoh, huh-huh.

Sinänsä olen kovin huolestunut siitä, mitä Suomen koulujärjestelmän nykyinen poliittinen ohjaus on saamassa aikaan, sen lisäksi, että ylistettyä PISA-menestysjärjestelmää on jo iät ja ajat useampienkin päättäjäpolvien toimesta säästetty rikki. Nuorten syrjäytyminen on oikea ongelma, ja kaksikin kouluammuntatapausta on ehdottomasti liikaa. Tyrvään kirkon, Ylivieskan kirkon ja Porvoon tuomiokirkon polttamista on kuitenkin aika vaikea panna pelkästään koululaitoksen syyksi.

Mitä henkirikoksiin tulee, Suomessa tappojen ja murhien määrä on kansainvälisessä vertailussa suurehko, koska sitä nostavat tyypilliset moniongelmaisten alkoholisoituneiden keski-ikäisten miesten ryyppyporukkatappelut: otetaan kuppia yhdessä ja jostain tulee riitaa, ja aamulla ilmenee, että joku on päässyt hengestään. Nuoret taas tekevät henkirikoksia suhteessa vähän. Itsemurhatilastoissa taas Suomi on valitettavan korkealla eurooppalaisessa vertailussa, mutta vielä korkeammalla on Unkari (sama koskee alkoholin kulutusta) – ja Suomessa itsemurhat ovat viime vuosina jatkuvasti vähenneet kuten myös nuorten alkoholinkäyttö.

Jää jäljelle tuo perinteinen argumentti: tasa-arvoa ja heikompien tukemista korostava “no child left behind” -ideologia johtaa tasapäistämiseen, lahjakkaat turhautuvat eivätkä pääse kunnolla kehittämään kykyjään. Voin hyvin kuvitella, että tällaistakin tekstiä löytyy englannin- ja saksankielisestä mediasta yllin kyllin. Itävallassahan tämä Einheitsbrei (“yhtenäisyyspuuro”) -argumentti on ollut aivan keskeinen, kun on vastustettu sosialistien projektiksi leimattua yhtenäiskoulua kaikille. ”Lahjakkaimpien” (siis niiden parempien perheiden lasten, joiden vanhemmilla on taitoa ja intoa tukiopettaa lapsiaan kotona tai varaa palkata tukiopettaja) kuuluu Itävallassa neljän kansakouluvuoden jälkeen päästä säädynmukaiseen seuraan oppikouluun. Ja tämän puolesta käydään aivan samanlaista keskustelua kuin se, minkä vielä omasta lapsuudestani peruskoulun sisäänajoajoilta muistan ja mistä Ville Okkonen tänään väittelee Turun yliopistossa. (Siitä, mitä tekeillä oleva oikeisto-äärioikeistokoalitio haluaa Itävallan koulujärjestelmälle tehdä, en viitsi nyt edes ruveta kirjoittamaan.)

Oikeastihan kyse ei ole Suomesta vaan Unkarista. Siellä koulujärjestelmä, terveydenhuollon ohella, on yksi nykyhetken kipupisteitä. Unkarin koulujen tilanne – tehoton ja keskitetty hallinto mielivaltaisine ratkaisuineen, resurssipula, opetuksen sisältöihin yhä väkevämmin tunkeva 1930-luvun henkinen perusarvomeininki (viime aikoina on uutisoitu ensi vuonna opetusohjelmaan tulevasta ”isänmaallisuus- ja maanpuolustuskasvatuksesta”) – koskettaa kaikkia niitä, joiden perheeseen kuuluu koululaisia tai opettajia, ja myös esimerkiksi niitä nuoria perheitä, jotka harkitsevat lasten hankkimista. Viime vuonna juuri Unkarin koulujärjestelmän tilanne sai aikaan melkoisia hallituksenvastaisia mielenilmauksia – jotka sitten sammahtivat, niin kuin kaikille hallituksenvastaisille kansanliikkeille tuntuu viime vuosina käyneen.

Tätä kritiikkiä vastaan, ei Suomea, Szakácsin artikkeli viime kädessä suuntautuu. Eikä tässä artikkelissa hirvittävintä ole se, että ”Suomesta puhutaan pahaa”, osaksi täysin valheellisin perustein. Ennen kaikkea kammottaa tämän jutun sävy. Kirjoittaja ei vaivaudu mainitsemaan ainuttakaan lähdettä tai todistetta väitteilleen (ja miksi vaivautuisikaan, jos nämä lähteet ovat ulkomaiden vieraskielisissä lehdissä, joiden kieltä hänen kohdeyleisönsä ei osaa). Sitä vastoin murhista ja veriteoista hehkutetaan suunnilleen MV-lehden malliin (mihin ihmeeseen muuten unohtuivat monikulttuurisuus ja maahanmuuttajat?), ja tyylin kruunaa ironisen vitsikkääksi tarkoitettu kielikuva ”iloissaan” kirkkoja polttavista ja koulutovereitaan ampuvista suomalaisnuorista. Tällaiseen ”hyvään journalistiseen tapaan” (yritän nyt minäkin olla ironinen) nojaa se tiedotusimperiumi, joka käytännössä monopoliasemasta käsin muokkaa Unkarissa pääkaupungin ulkopuolisten syvien rivien mielenmaisemaa.

Mainokset

Menneiden sukupolvien varjot

marraskuu 16, 2017

Otsikko on lainattu Sergei Paradžanovin vuonna 1964 Neuvosto-Ukrainassa ohjaamalta mielettömältä elokuvalta Тіні забутих предків, joka on viime vuosien unohtumattomimpia katselukokemuksiani. Mutta nyt ei ole kysymys Karpaattien hutsuulikansan perinteistä vaan siitä, miten entisaikojen poliittinen historia yhä elää sentrooppalaisessa arjessa, kielenkäytössä ja poliittisessa kulttuurissa.

Reaalisosialismin kaatumisestahan on kohta kolmekymmentä vuotta. Nykyajan nuoret aikuiset Unkarissa kuten muissakaan entisissä sosialistimaissa eivät enää ole päntänneet koulussa pakkovenäjää eivätkä osaa edes kyrillisiä kirjaimia (joten saattaa käydä kuten muutamia päiviä sitten netissä liikkunut kuva näyttää: szegediläisessä myymälässä ulkomaalaisille asiakkaille tarkoitettu ilmoitus lisäveron hyvittämisestä kierrätettiin Google Translaten kautta, mutta kun lähtökieleksi unohtui englanti, serbiankieliseksi tarkoitetussa kyltissä lukee jonkinlaista unkaria kyrillisin kirjaimin, eikä kyltin tulostanut henkilökunta selvästikään ole osannut epäillä mitään). Vasta päälle nelikymppisillä alkaa olla kunnon muistikuvia siitä, millaista oli lapsena laulaa Kansainvälistä pioneerihuivi kaulassa, aikuisena suunnitella ei aivan yksinkertaisesti järjestettävää ulkomaanmatkaa mutkikkaine valuuttaoperaatioineen tai lukea lehdistä artikkeleita, joissa oli selvästi tunnistettava vörös farok eli “punainen häntä”, pakollinen ideologinen loppukaneetti.

Sen verran kuitenkin sosialismin ajoista tietää nuorempikin polvi, että nykyhallituksen arvostelijoiden viljelemät viittaukset entisiin aikoihin toimivat edelleenkin myös poliittisen satiirin ja pilkan keinoina. Kaikki ymmärtävät, mitä tarkoittaa, kun pienoisen möhömahan kasvattaneen Viktor Orbánin aika epäedullisesta kulmasta otettua valokuvaa kommentoidaan ei pääministerin (miniszterelnök) vaan TSZ:n (termelőszövetkezet eli tuotanto-osuuskunta, suunnilleen ”kolhoosi”) puheenjohtajan näköiseksi – se siis viittaa hyvinvoivaan ja mahtavaan mutta röyhkeän junttimaiseen olemukseen. Niin isänmaallis-oikeistolaista, kristillistä ja antikommunistista kuin nykyinen meininki onkin olevinaan, oppositio ei väsy muistuttamaan, miten paljossa hallituksen ja sen viestinnän tyyli tuo mieleen entiset ajat: vallanpitäjien mielivallan ja syvälle rakenteisiin piintyneen korruption, hurraa-kulkueet lippujen hulmutessa, syntipukkeihin ja syyttelyyn taittuvan, viholliskuvia rakentavan propagandan. Ja komentotalouden, jossa kuluttajahinnoilla ei tarvitse olla mitään tekemistä kannattavuuden tai muun kapitalistisen hölynpölyn kanssa.

Tästä viimeksimainitusta on viime päivinä kohistu unkarinkielisessä somessa. Kohinan keskipisteenä on András Tállai, talousmies ja poliitikko, entinen Mezőkövesdin kaupungin pormestari, nyttemmin Fidesz-puolueen kansanedustaja, veroasioista vastaava valtiosihteeri sekä Unkarin vero- ja tullihallituksen (NAV) johtaja. Viime viikonloppuna Tállai ilmoitti Facebook-sivullaan, että oli kansalaisten pyynnöstä käynyt selvittämässä polttoaineiden hintoja vaalipiirissään ja todettuaan ne korkeiksi ”sopinut” öljy-yhtiö MOL:n kanssa hintojen laskusta Mezőkövesdin alueella. Tästä tietenkin riemu repesi oppositioviestimissä, pääministeri Orbán puolestaan kiitteli Tállaita reippaasta toiminnasta, kunnes juttu levisi vähemmän imartelevassa valossa kansainvälisiin uutisiin, ja MOL:n oli aika ryhtyä selittelemään, että sen hintapolitiikka perustuu täysin yhtiön omiin arvioihin ja liiketaloudellisiin tekijöihin, ei mihinkään muuhun, eihän toki.

Koko kohun symboliksi nousi vuoden mehevin freudilainen lipsahdus. ATV-uutisten haastateltavaksi osui autoilijarouva, jonka suusta kuultiin seuraavaa:

… bensan hinta halpeni, ja olen samaa mieltä, semminkin kun mielestäni toveri Táll… ei ole vain ministerinä vaan myös kansanedustajana läsnä…

Rouva on siis sanomassa Tállai elvtárs ‘toveri Tállai’, mutta huomaa lipsahduksensa viime hetkessä ja nielaisee elvtárs-sanan jälkimmäisen tavun. Asia on kuitenkin tullut piinallisen selväksi. Aika entinen on palannut. Elvtárs ei sosialismissa ollut mikään yleinen ’herraa’ tai ’rouvaa’ vastaava kohtelias puhuttelu, vaan se kuului puolueen jäsenille, vallan miehille ja naisille. Tässä puoliksi nielaistussa ”toveri”-sanassa kuuluu koko entisten aikojen meininki: tasa-arvon iskulauseisiin naamioituva autoritaarinen, hierarkinen, jälkifeodaalinen yhteiskunta, jossa ”toverit” järjestävät asiat mielistelijöidensä parhaaksi.

***

Siirrytään Itävaltaan. Täällä diktatorisen sortovallan kaatumisesta on kulunut paljon enemmän aikaa. Natsimeininki elää kuitenkin erilaisten perinneyhdistysten voimin tiettyjen piirien kellareissa ja kaapeissa, ja näillä perinneyhdistyksillä puolestaan on selviä kytköksiä populistiseen Vapauspuolueeseen (FPÖ), joka parhaillaan on nousemassa rakenteilla olevan hallituskoalition junioripartneriksi. Tunnelmat omassa somekuplassani ovat järkytyksen ja syvän huolen leimaamat, muun muassa pelätään Itävallan kansainvälisen maineen puolesta. Ja päivitellään, millaisia kaappinatseja uuteen hallitukseen on nousemassa. Eilen illalla tuhansia mielenosoittajia kynttilät kädessä kokoontui Wienin kaduille osoittamaan mieltään äärioikeistolaisten hallitukseen nousua vastaan.

Liittopresidentti Van der Bellenin kerrotaan viime viikolla lausuneen diplomaattiyleisölle, että hän ei periaatteessa vastusta FPÖ:n osallistumista hallitukseen, mutta tiettyjä henkilöitä kuten FPÖ:n pääsihteeriä ja europarlamentaarikkoa Harald Vilimskyä ja Wienin varapormestaria Johann Gudenusta hän ei suostuisi nimittämään ministeriksi. Vilimsky, jota pidetään yhtenä FPÖ:n pääideologeista, on vuosien mittaan tuottanut erinäisiä arveluttavia ja mediakohua nostattaneita möläytyksiä. Johann Gudenus taas on eräänlainen FPÖ:n Olli Immonen, joka samoin on möläytellyt yhtä jos toistakin (mm. käyttänyt natsiaikojen termiä Umvolkung, ’uudelleenkansoittaminen’ eli ’kansanvaihto’, mikä hänen mielestään on nykyisen maahanmuuton pahin vaara) ja kaveerannut erikoisten tyyppien kanssa. Hänellä on erityisen hyvät suhteet Putinin Venäjään: hän on muun muassa vieraillut sekä Tšetšenian diktaattorin Ramzan Kadyrovin luona (minkä jälkeen hän totesi, että Itävallassa oleskelevat tšetšeenipakolaiset ovat rikollisia ja huijareita, jotka sietäisi heti palauttaa) että – yhdessä muutamien muiden länsieurooppalaisten äärioikeistoaktiivien kanssa – Krimin valtauksen jälkeistä ”vapaata ja laillista” kansanäänestystä tarkkailemassa.

Yksi entisten aikojen perinneyhdistysaktivisti jouduttiin jo ”harjaamaan”. Alaitävaltalaista Tullnin kaupunkia edustava Andreas Bors oli nousemassa parlamenttiin, kun julkisuuteen levisi hänestä 17-vuotiaana aateveljien seurassa napattu kainalontuuletuskuva:

bors

Bors joutui luopumaan mandaatistaan. Lehdistötiedotteessaan hän selittää kaiken johtuvan mediakampanjasta, jonka tarkoituksena on häiritä FPÖ:n ja konservatiivipuolue ÖVP:n hallitusneuvotteluja.

Henkilökohtaisesti vakuutan, että kiellän äärimmäisyysajattelun kaikissa muodoissaan ja henkilökohtaisesti sanoudun irti natsidiktatuurin ajatusmaailmasta – se on minulle itsestäänselvyys! Sitäkin enemmän pahoittelen, että aikoinaan yhdellä ainoalla harkitsemattomalla teollani annoin aihetta yhdistää itseni ideologiaan, jonka ehdottomasti torjun. Jos voisin tehdä tämän tapahtumattomaksi, tekisin niin heti, tuodakseni sitäkin selvemmin ja yksiselitteisemmin ilmi puhtaan (lupenrein) demokraattisen aatemaailmani.

Lupenrein tarkoittaa ”luuppipuhdasta”, siis semmoista, missä ei suurennuslasillakaan erotu epäpuhtauksia, ja on alkuaan jalokiviseppien käyttämä arviointitermi. Kuuluisaksi tämän sanan teki Saksan entinen liittokansleri Gerhard Schröder vuonna 2004 lausuessaan (tai paremmin myöntäessään toimittajan esittämän muotoilun), että ”Vladimir Putin on luuppipuhdas demokraatti”. On kenties tahattoman hupaisaa, että tähän samaan surullisenkuuluisaan termiin tarttuu Putinin poikien kanssa veljeilevän joukon edustaja.

”Heilaileva” Andreas Bors ei siis nouse parlamenttiin vaan jatkaa toimintaansa paikallispolitiikassa. Natsitervehdys on kuitenkin taas nostanut esiin itsensä FPÖ:n johtajan HC Strachen nuoruudensynnit. Strache oli nuoruudessaan todistettavasti mukana uusnatsien toiminnassa, muun muassa vankilaan tuomitun holokaustinkiistäjän Gottfried Küsselin organisoimissa sissitaisteluharjoituksissa, joita hän myöhemmin on pyrkinyt vähättelemään pojankloppien värikuula-ammuskeluksi. Kuuluisassa valokuvassa nuorella Strachella on peukalo, etusormi ja keskisormi ojennettuna W-kirjaimen muotoon (niin kuin Widerstand, ’vastarinta’) ns. Kühnen-tervehdykseen, jota uusnatsit käyttivät liian huomiotaherättävän käsivarsi-”heilauksen” sijasta. Oman selityksensä mukaan Strache oli kuvaa otettaessa ollut tilaamassa kolmea olutta. Strachen tiedetään myös uusnatsipiireissä pyöriessään käyttäneen ”taistelijanimeä” Heinrich, ja keltalehti Österreichin haastattelema, samoissa piireissä liikkunut lähde väittää, että tämä nimi oli tarkoituksella valittu Heinrich Himmlerin mukaan.

Aika monta vuosikymmentä saa kulua, ennen kuin menneiden sukupolvien perinnöstä päästään eroon.


Petroolia pukkaa

marraskuu 6, 2017

”Petroli ei ole sama asia kuin musta-sininen”, otsikoi Profil-lehden päätoimittaja Christian Rainer viimeviikkoisen pääkirjoituksensa. Kysymys on tietenkin Itävallan tulevasta hallituskoalitiosta, jota parhaillaan neuvotellaan kasaan, ja värikoodeista, jotka ovat olennainen osa sentrooppalaista puoluepolitiikkaa. Turkoosista, jonka konservatiivipuolue ÖVP:n nuori isäntä Sebastian Kurz valitsi ”kansanliikelistansa” tunnusväriksi, ÖVP:n perinteisestä mustasta ja oikeistopopulistien FPÖ:n sinisestä syntyy siis muotitietoisten tunnistama petrolinsinertävä.

Mutta petrolikoalitio ei kuitenkaan ole sama asia kuin vuosituhannen vaihteessa nähty edellinen oikeisto-äärioikeisto-yhdistelmä, joka tuolloin nostatti hirmuisen vastalausemyrskyn kautta Euroopan. Maailma on muuttunut. Toisaalta ”oikean” natsiajan muistot jäävät yhä kauemmaksi menneisyyteen. Jörg Haider, joka 1990-luvulla nosti FPÖ:n valtaan, oli vielä kasvanut ”oikeiden”, tunnustavien, natsiaikaan natsipuolueessa aktiivisesti toimineiden natsivanhempien perheessä, mutta hänen seuraajansa ja epigoninsa HC Strache on ”vain” entinen uusnatsi, jolla on kokemusta vain perinneyhdistyshengessä harrastetuista sissitaisteluharjoituksista. (Nuorena, ajattelemattomana pojankloppina tuli vähän värikuula-ammuskeltua, kuten asiaa nykyään selitellään.) Ja toisaalta toleranssi tai salonkikelpoisuuskynnys on viime vuosina oikeistopopulismin nousun myötä liikahtanut kaikkialla Euroopassa, jopa EU-maiden hallituksissa on nähty puolueita, joiden aktiivit johtoporrasta myöten päästelevät rasistisia möläytyksiä tai ihan ”sattumalta” osuvat heilailevien uusnatsien kanssa samoihin tilaisuuksiin tai kuviin, ja entistä useammista asioista ”pitää saada puhua”. FPÖ ja Strache eivät tässä sakissa edes ole hurjimmasta päästä.

Itävallan FPÖ:llä on toki mielenkiintoisia paikallisia ominaispiirteitään, jotka erottavat sen esimerkiksi meidän persuistamme. Näkyvimpiä niistä on ns. akateemisen siiven voimakas osallistuminen. Burschenschaftit, 1800-luvun kansallisuusaatteen perinteitä jatkavat opiskelijajärjestöt, joissa pukeudutaan koppalakkiunivormuihin, kaksintaistellaan (eli viiltelöidään vastustajan poskiin tähän alakulttuuriin kuuluvia arpia, Schmiss) ja viljellään sitä samaa germaanimytologiaa ja rasistisvivahteista saksalaista nationalismia, josta 1900-luvun natsismikin nousi, ovat saaneet FPÖ:n johtoelimissä suhteettoman suuren vaikutusvallan. (Tutkiva journalisti Hans-Henning Scharsach julkaisi vaalien alla tästä kirjankin, Die stille Machtergreifung, ‘Hiljainen vallankaappaus’.) Tästä seuraa myös mielenkiintoinen poliittinen rasite: monet Burschenschaftit nojaavat ideologiaan, jonka mukaan Itävalta valtiona on historiallinen erehdys ja kaikkien ”etnisten saksalaisten” tulisi kuulua yhteen suureen Saksaan. Poliittiset vastustajat eivät tietenkään väsy kaivelemasta esiin näitä ohjelmakohtia ja kyselemästä, miten tällaisella taustalla ylipäätään voidaan sitoutua hallitsemaan Itävaltaa sen perustuslain mukaisesti.

Mutta selvin ero vuosituhannen vaihteen mustasinihallitukseen lienee kuitenkin siinä, että nyt vaihtoehtoja ei oikein ole. Vuoden 1999 vaalien jälkeen tilanne oli pitkään epäselvä, neuvotteluja käytiin ja kannuja valettiin pitkään, ja hallituksen muodostuminen lopulta vaalituloksen perusteella jaetulle kakkostilalle jääneen ÖVP:n ja sen silloisen johtajan Wolfgang Schüsselin johdolla oli jossain mielessä yllättävä veto, kun SPÖ kuitenkin oli kirkkaasti säilyttänyt asemansa maan suurimpana puolueena. Nyt taas on oikeastaan koko ajan ymmärretty, että sosiaalidemokraattisen SPÖ:n ja ÖVP:n perinteinen punamustakoalitio – jota Itävallassa on katseltu suurin osa sodanjälkeisistä vuosikymmenistä – ei kerta kaikkiaan enää nauti kansan luottamusta. SPÖ tosin onnistui kirimään vaalitulokseensa jonkinlaisen torjuntavoiton, ilmeisesti osaksi myös vihreiden kannattajien sääliäänillä. (Samaan tapaan kuin Wienin edellisissä osavaltiovaaleissa: vihreiden kannattajat äänestivät hammasta purren demareita, koska FPÖ:n vahvinta vastustajaa piti tukea.) Selvää on kuitenkin, että suurimman vaalivoiton sai ÖVP ja kansa haluaa Kurzin. Periaatteessa jonkinlainen hallituspohja voisi syntyä myös ”punasinisen” SPÖ-FPÖ-koalition ympärille, eikä tämä ajatus kenties olisi ollut kulttuurikonservatiivisille ay-äijädemareille kovinkaan vastenmielinen. Toisaalta kuitenkin FPÖ:n poliittiset rasitteet kaappinatsiperinteitä myöten ovat niin ilmeiset, että suuressa osassa demaririntamaa niitä ei olisi millään voitu sulattaa, ja punasiniset lähentymisyritykset olisivat repineet SPÖ:n hajalle.

Petrolikoalitiota siis rakennellaan, neuvotteluja käydään, ja tiedotusvälineisiin pullahtelee nimiä, joiden ministerikelpoisuutta kentän punavihreällä laidalla kommentoidaan päitä pudistellen. Esillä ovat olleet esimerkiksi poliittisen comebackin tehnyt eläkeläisrouvien rahastaja Martin Graf sekä Burschenschaftien parissakin naisvastineessa, Mädelschafteissa “Iduna” ja ”Sigrid” aktiivisesti toiminut, myös oikeinkirjoituskömmähdyksestään kuuluisa Anneliese “Kindergrippe” Kitzmüller. Sebastian Kurzin johtajanvalmiuksia spekuloidaan yhä: hän on kiistämättä lahjakas ja vakuuttava poliittinen esiintyjä, joka osaa asetella sanansa huolellisesti ja säilyttää viileän itsehillintänsä kiperissäkin tilanteissa, mutta mitä aatteellisia sisältöjä hän oikein edustaa ja miten uskottavasti?

basteln

Kurier-lehden verraton Michael Pammesberger kuvaa hallitusneuvotteluja:
NYT ASKARRELLAAN UUSI HALLITUS!
Toisille se on uusi innovatiivinen startup-projekti. (Kurz: Pelkästään nuoria dynaamisia ihmisiä! Kotisivu meillä on jo!)
Toiset haluavat käsialansa näkyvän tunnistettavasti. (Strache: Str… St… enhän mä saa selvää omasta käsialastani!)
Myös FPÖ:n on nyt käärittävä hihat!
ÖVP:lla on varalla luotettavaa väkeä (”vanhan” ÖVP:n ministerilista)…

Samaan aikaan SPÖ marssii happamana oppositioon. Ja vihreät, oivoi. Puolue, jolla periaatteessa olisi valtavasti aatteellista liikkumatilaa kentän vasemmalla laidalla, demarien ja vielä henkihieverissä sinnittelevien kommunistien välillä, onnistui hukkaamaan mahdollisuutensa ja hajottamaan itse itsensä. Kunnon karismaattista johtohahmoa ei löytynyt, ilmeisesti ex-vihreän Alexander Van der Bellenin voittoisa presidentinvaalikampanja kulutti jotkin keskeiset resurssit loppuun, ja lopulta yksi puolueen näkyvimmistä perustajahahmoista Peter Pilz lähti kilpailemaan entisen puolueensa kanssa omalla villillä listallaan – ja voitti sen. ”Liste Pilz” ylitti nipin napin 4 %:n äänikynnyksen ja saa ruveta sisustamaan parlamenttitaloon omia ryhmätiloja, vihreät taas tipahtivat parlamentista tykkänään.

Mutta ei tässä kyllin. Sopivasti #metoo-kampanjan yhteydessä nimittäin Pilzistä paljastui, että monenlaisissa rötösherratutkinnoissa aktiivisesti vaikuttaneella pitkän linjan Robin Hoodilla oli itsellään synkkiä salaisuuksia. Muutama päivä sitten päivälehti Die Presse ja viikkolehti Profil kertoivat, että jo vuonna 2015 Pilzin toimistossa työskennellyt nainen oli kääntynyt vihreiden parlamenttiryhmän puoleen syyttäen Pilziä toistuvista seksuaalisista ahdisteluista. Naisen toivomuksesta asia oli hoidettu puolueen sisällä eikä syytöksiä julkistettu. Seuraavana päivänä viikkolehti Falter toi julki toisenkin ahdistelusyytöksen: vuonna 2013 Pilz olisi Tirolin Alpbachissa jokavuotisessa ”Eurooppa-foorumin” tapaamisessa hätyyttänyt ja kähminyt nuorta naista, ja tälle tapaukselle löytyi todistajiakin. Jälkimmäistä syytöstä Pilz ei enää kyennyt kiistämään, ja tänään hän sitten ilmoitti, ettei ota vastaan parlamenttipaikkaansa vaan jää jonkinlaisena taustahahmona tukemaan tätä ”epäpuoluettaan”.

Edelleenkin epäselvää on, mitä oikein tapahtui. Pilzhän lähti vihreistä kesällä, kun ei saanut paikkaa puolueen ehdokaslistan kärkipäästä – olisiko niin, että tähän eivät olisikaan olleet syynä poliittiset erimielisyydet esimerkiksi maahanmuuttopolitiikasta (jossa Pilzin väitetään vetävän tiukempaa linjaa)? Ovatko vihreät siis toimineet jalosti ja herrasmiesmäisesti kun jättivät Pilzin listalta pois ahdistelutapauksen takia mutta eivät julkistaneet asiaa? Vai onko päinvastoin nyt meneillään vihreiden kostoretki vaalitappion johdosta? Salaliittoteoriat rehottavat, huhumyllyssä pyörii myös väite, että Pilzin rikkomuksista olisi tiedotusvälineille vuotanut ÖVP:tä lähellä oleva PR-ammattilainen.

Ja näin saatiin taas vaihtelua myös pohdinnoille siitä, mitä pitäisi tehdä, kun eurooppalaisen valtion hallitukseen on nousemassa puolue, jolla on lukuisia selvittämättömiä ja ”harjaamattomia” yhteyksiä ilmeisiin uusnatsimeininkeihin.

 

 


Puna-mustasta turkoosi-siniseen?

lokakuu 9, 2017

Itävallassa varustaudutaan vaaleihin, joissa maata suurimman osan sodanjälkeistä aikaa hallinnut punamusta koalitio – siis sosiaalidemokraattien SPÖ sekä Itävallan Kokoomus eli “Kansanpuolue” ÖVP – uhkaa kaatua.

Edellisen kerran samantapaista nähtiin vuosituhannen vaihteessa. Jämähtäneisiin poliittisiin asetelmiin ja jäsenkirjapeliin kyllästyneet kansalaiset toivat sankoin joukoin äänensä ”Vapauspuolue” FPÖ:lle, josta sen taitava ja karismaattinen johtaja Jörg Haider oli rakentanut menevän, salonkikelpoisen ja natsijuurensa riittävän tiiviisti piilossa pitävän populistipuolueen. FPÖ pääsi uuteen ”musta-siniseen” oikeistohallitukseen ÖVP:n pienemmäksi kumppaniksi, vaikka hintana olikin euroopanlaajuinen järkytys, muutama EU:n painostustoimi sekä Jörg Haiderin siirtyminen ”tavalliseksi puolueen rivijäseneksi” (Itävallan poliittisessa julkisuudessa nopeasti vakiovitsiksi muuttunut termi). Seurasi taitamattomien populistiministerien pelleparaati sekä erinäisiä valtion omaisuuden yksityistämistempauksia, joiden yhteydessä tapahtuneita rötöksiä on selvitelty eri oikeusasteissa näihin päiviin saakka. Ja niin kuin populistipuolueille hallitusvastuuseen joutuessa usein käy, koko puolue hajosi lopulta Jörg Haiderin lähipiireineen irrottautuessa FPÖ:stä omaksi ”uudeksi vaihtoehdokseen” (jonka tunnusväri tosin ei ollut FPÖ:n haltuun jäänyt sininen vaan oranssi), ”Itävallan tulevaisuuden liitoksi” (Bündnis Zukunft Österreich, BZÖ). Sitten Jörg Haider kuoli, BZÖ:n ainoa todella elinvoimainen osa eli Haiderin hallitseman Kärntenin osavaltion oikeistopopulistit palasivat takaisin emopuolueen helmoihin, ja koska kansan poliittinen miesmuisti ei ulotu pitemmälle kuin ehkä kolmisen vuotta, FPÖ on jo pitkään ollut tekemässä uutta nousua.

Uusi johtaja Heinz-Christian (HC) Strache, siviiliammatiltaan hammasteknikko ja Herr Doktor Haiderin (jolla siis oli se säädynmukainen juristinkoulutus) hieman rahvaanomaisempi epigoni, aloitti poliittisen toimintansa nuorten uusnatsien taisteluharjoitusleireillä mutta uiskenteli sieltä Burschenschaft-aktivistien, siis näiden koppalakkiunivormuisten ja kaksintaisteluarvistaan (Schmiss) ylpeiden saksalais-kansallismielisten herrojen piireihin eli akateemisen äärioikeistolaisuuden kovaan ytimeen. Vanhojen valtapuolueiden (”systeemipuolueiden”, kuten populistis-natsistinen termi kuuluu) SPÖ:n ja ÖVP:n ukkoutuessa ja mummoutuessa Strache kellui iloisesti kasvavien kannatuslukujen laineilla ja veti puoleensa myös vähemmän koulutettua nuorisoa, puoluejohtajista ”ainoana, joka ei ole vanha ja ruma”. Ennemmin tai myöhemmin piti edessä olla liittokanslerin pesti. Mutta maailma muuttuu eikä historia aina toista itseään.

Ensin tempaisi SPÖ ja vaihtoi johtajansa ja liittokanslerinsa Werner Faymannin lennosta uuteen mieheen, valtionrautatieyhtiö ÖBB:n johdossa kunnostautuneeseen Christian Kerniin. Sympaattisen ja sivistyneen Kernin ajateltiin vetävän puoleensa sekä perinteistä yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta kiinnostunutta aateveljestöä ja -sisaristoa että markkinatalousorientoituneempaa ”it’s the economy, stupid” -väkeä kuin myös kultturelleja sivistysssosialisteja, ja ainakin jonkin verran kannatuskäyrät nousivatkin. Sitten ÖVP löi lopultakin pöytään ainoan mutta sitäkin vahvemman valttikorttinsa, puolueen pitkäaikaisen tulevaisuudentoivon ja perintöprinssin Sebastian Kurzin. Ja kuinka ollakaan, FPÖ:n Strache, vaikka miten käykin salilla ja solariumissa, ei enää olekaan puoluejohtajien ukkorivistön keskellä se nuori, komea diskokuningas, joka vielä muutama vuosi sitten esiintyi vaalimainoksissa supermies “HC-Manina”.

Nuoren prinssi Kurzin tuoma komea gallup-kannatusten nousu ei tietenkään ole tullut ÖVP:lle ilmaiseksi. Hintana olivat aikaistetut vaalit ja puoluetunnusten häivyttäminen taka-alalle: Kurz suostui ehdokkaaksi vain oman ”kansanliike”-listansa, ei puolueen nimissä (hieman samaan tapaan kuin viime vuoden presidentinvaaleissa voittoisa Alexander Van der Bellen oli virallisesti irrottautunut vihreästä puolueesta ”sitoutumattomaksi” ehdokkaaksi). ”Liste Kurzin” tunnusväri ei ole ÖVP:n perinteinen musta vaan turkoosi, raikas ja rauhoittava väri – joka ei ole niin kovin kaukana FPÖ:n sinisestä. Vaalijulisteissa luvataan kaunista, hyvää ja ympäripyöreää – nyt tai ei koskaan. (Ja mitä sitten, jos ei? Tuo iskulause kuulostaa joko hämärästi uhkailevalta – joko äänestätte nyt minua tai tapahtuu jotain kamalaa – tai lapselliselta: nyt äänestätte mua tai mä en enää koskaan leiki teidän kanssa ja vien lapioni ja ämpärinikin pois.)

kurzjetztodernie.jpg

Kaikkia ei Kurzin unelmavävy-olemus varauksettomasti ihastuta. Tähän vandalisoituun julisteeseen on joku tussitaituri lisännyt mm. ilkeän viittauksen Kurzin silmäänpistävän isoihin korviin.

Niin, mitkä ovat turkoosin paketin aatteelliset sisällöt? Onko nuorella Kurzilla uskottavaa näkemystä siitä, mihin yhteiskuntaa pitäisi ja voisi kehittää?

kurzbankomat.jpg

Koomikkoduo Gebrüder Moped tulkitsee Kurzin talouspoliittista ohjelmaa: ”Jos ei niillä ole rahaa, käykööt pankkiautomaatilla.”

Ulkoministeri Kurz rakensi aiemmin, maahanmuuttajien kotouttamisasiain valtiosihteerinä toimiessaan, hyvinkin ihmiskasvoista imagoa. Nyt ”prinssi Rautasydän” tarjoaa syville riveille sitä, mitä ne haluavat, eli kohteliaasti ilmaistakseni epäluuloista suhtautumista maahanmuuttajiin, etenkin islaminuskoisiin. Näkyvimpänä ilmauksena tästä on Kurzin toivomuksesta läpi ajettu burkakielto: kasvot peittävää huntua ei enää saa käyttää julkisilla paikoilla. Kyseessä on symbolinen kädenojennus ”maahanmuuttokriitikoille”, sillä Itävallan maahanmuuttajia burkakielto ei juuri kosketa. Kasvot peittävään huntuun pukeutuu Itävallan musliminaisista häviävän pieni osa. Sitä vastoin kielto koettelee Wienin kalleimmilla ostoskaduilla liikkuvia rikkaiden arabituristiseurueiden naisia, joiden on jo nähty turvautuvan sallittuihin kasvojenpeittokeinoihin eli valtaviin aurinkolaseihin ja aasialaisten turistien jo tutuiksi tekemiin hengityssuojaimiin. Mutta kiusahan se on pienikin kiusa.

Kysymys kuuluukin nyt, menevätkö muukalaispelkoisten konservatiivien äänet turkoosiin vai siniseen laariin. Tässä yhteydessä on monesti mainittu vanha sananparsi geh gleich zum Schmied und nicht zum Schmiedl, ‘mene suoraan (oikealle) sepälle äläkä pikku seppäselle’. Ne, jotka haluavat kunnon räyhärasismia, hakevat sitä luultavasti edelleen perinteisestä lähteestä eli FPÖ:n kaljatelttameiningistä, missä n-sana sanotaan niin kuin se on ja takarivien nahkatukkaisilta pojilta käsivarsi nousee kärkkäästi yläviistoon. Mutta ehkäpä ns. hiljaiselle enemmistölle kuitenkin sopii paremmin Kurzin light-versio?

Samaan aikaan SPÖ:n vaalikampanja on ikävästi tahriintunut. Profil-lehti nimittäin paljasti, että Facebookissa toimineen, nyttemmin suljetun loanheittosivun ”Totuus Sebastian Kurzista” takana ei olekaan, kuten voisi luulla, FPÖ tai jokin muu äärioikeistolainen taho. Kyseessä oli ns. dirty campaigning -operaatio, jonka toteuttajana, näin Profil väittää, oli SPÖ:n entinen kampanjaguru, israelilainen Tal Silberstein. Tarkoituksena näytti olevan ajaa Kurzin mahdolliset äänestäjät takaisin FPÖ:n leiriin syyttelemällä Kurzia maahanmuuttajien mielistelijäksi ja ties minkä kansainvälisen monikulttuurisalaliiton käsikassaraksi, mutta ennen kaikkea kylvää hämmennystä ja mustata sekä FPÖ:n että Kurzin maine. Tähän salaiseen operaatioon Silberstein kokosi pienen itävaltalaisen iskuryhmän, joka tuotti sekä harmittomampaa huumoria – esimerkiksi nettivisailun, jossa tehtävänä on erottaa Kurzin vaalisloganit IKEAn katalogin iskulauseista – että todella ilkeää rasistista, islamofobista ja antisemitististä kuraa.

(Tapaus Silberstein ei muuten ole ensimmäinen kerta, kun juutalaisia kampanjaguruja käytetään tuottamaan perinteisen juutalaisvihan varaan rakentavaa vaalipropagandaa. Unkarin Viktor Orbánin propagandakoneisto on pitkään tehnyt yhteistyötä äskettäin edesmenneen amerikkalaisen Arthur Finkelsteinin kanssa.)

Tal Silberstein, joka ei siis ollut mikä hyvänsä mainontavekkuli vaan useiden huippupoliitikkojen (Israelin Ehud Barakin ja Ehud Olmertin, Ukrainan Julia Timošenkon, Romanian Traian Basescun ja Victor Pontan…) neuvonantajana toiminut kovan luokan kampanja-asiantuntija, jäi kesällä Israelin viranomaisten haaviin, syynä epäilyt rahanpesusta, lahjonnasta ja muista rötöksistä yhdessä israelilaisen kaivosmiljardöörin Beny Steinmetzin kanssa. SPÖ katkaisi yhteistyön Silbersteinin kanssa siihen paikkaan, mutta ”Facebook-Affären” paljastuttua ilmassa leijuu yhä ikävä kysymys: kuka SPÖ:n johdossa tiesi tästä likaisesta tempusta? Kuka kantaa vastuun ja suojelee puoluejohtaja Kerniä tahriintumiselta? Liittokansleri Kern on vakavassa videoviestissään syvästi pahoitellut tapahtunutta…

prinzessinkern.jpg

Koomikkoduo ”Gebrüder Moped” kuvaa liittokansleri Kernin herkkänä prinsessana: ”Otan sen, mikä minulle kuuluu.”

…mutta ÖVP ottaa tietenkin tilanteesta kaiken irti. Sebastian Kurz riensi kommentoimaan, että ensi sunnuntain vaalit ovat myös ”kansanäänestys siitä, haluammeko me Silbersteineja Itävaltaan.” Ja tästä puolestaan ovat hermostuneet monet, joiden mielestä tämmöinen silbersteinittely on aivan ilmeistä perinteistä antisemitismiä.

Kärkikamppailu siis kiertyy perinteisiin sentrooppalaisiin ulottuvuuksiin. ÖVP:n, SPÖ:n ja FPÖ:n kinastellessa likaisista tempuista muille puolueille ei paljon huomiota riitä. Muutamien pienten sirpale- ja vitsipuolueiden rinnalla edes jossakin määrin vakavasti otettavia kärpässarjalaisia on kaksi: uusliberaali ”nuoritävaltalainen” NEOS sekä kriisien runtelema Vihreät. Vuonna 2012 perustettu, yrittäjäystävällistä verotusta, läpinäkyvyyttä ja suoraa demokratiaa hehkuttava NEOS on Itävallan poliittisella kartalla uusi tulokas, joka on jo onnistunut vakiinnuttamaan asemansa jossain määrin vakavasti otettavana vaihtoehtona vanhoille valtapuolueille. Sillä on tällä hetkellä 9 kansanedustajaa Itävallan parlamentissa ja yksi europarlamenttiedustaja. Puolueen tunnusväri on pinkki (kyllä, värit ovat Sentroopan politiikassa tärkeä asia!), ja sen julisteissa poseeraavat kärkikaksikkona puoluejohtaja Matthias Strolz sekä viime vuoden presidentinvaaleista tuttu Irmgard Griss, entinen Korkeimman oikeuden presidentti. Politiikan ulkopuolelta sitoutumattomana presidenttikisaan tullut Griss selviytyi varsin hyvin, päihittäen kirkkaasti molempien valtapuolueiden SPÖ:n ja ÖVP:n ehdokkaat, ja nyt hän on ilmeisesti löytänyt poliittisen kotinsa. Strolzia puolestaan kehutaan innokkaaksi ja sytyttäväksi kampanjoijaksi.

Mutta Vihreät, oivoi. Puolueella luulisi olevan hyvin tilaa poliittisen kentän vasemmalla laidalla, jossa markkinatalous-kaasuputkidemarien ja pieneksi vitsisirpaleeksi kutistuneen mutta vielä sinnittelevän kommunistipuolue KPÖ:n välissä ammottaa valtava aukko. Sitä kuitenkin repivät sisäiset riidat, eikä selkeää linjaa tunnu löytyvän. Alexander Van der Bellenin, nykyisen liittopresidentin jälkeen puoluetta pitkään luotsannut Eva Glawischnig jätti toukokuussa yllättäen kaikki julkiset tehtävänsä terveydellisiin syihin vedoten. Hänen jälkeensä puoluejohtajan, ryhmyrin ja vaalikampanjan kärkiehdokkaan tehtävät on jaettu kolmen henkilön kesken, joista kahta ensiksi mainittua en tähän hätään edes muista – he eivät ole ihmeemmin paistatelleet valtakunnallisessa julkisuudessa. Kärkiehdokkaana vaalikampanjassa on Ulrike Lunacek, vanha kokenut Brysselin-kettu, europarlamentin varapuheenjohtaja – samainen suorasanainen Lunacek, jota Unkarin Orbánin suosikki-törkyjournalisti Zsolt Bayer taannoin nimitti ”kapiseksi valehtelevaksi idiootiksi”. Pelättävissä kuitenkin on, että Lunacek on vihreiden vasemmalle änkyräsiivelle liian sovinnollinen reaalipoliitikko, kun taas vähänkään konservatiivisemmille äänestäjille ei kelpaa lyhyttukkainen lesbotäti. Väitetään jo, että vihreät saa ensi kertaa historiansa aikana pelätä tipahtavansa parlamentin äänikynnyksen alle.

lunacek.jpg

”Gebrüder Moped”: ”…ja sitten mä sanoin niille vielä, että me halutaan yli kymmenen prosenttia äänistä.” 

Vihreiden sisäisten kiistojen myötä nimittäin yksi puolueen kokeneimpia ja näkyvimpiä nimiä, perustajajäsen Peter Pilz jätti heinäkuussa puolueen ja ilmoitti pyrkivänsä parlamenttiin omin voimin. Uutta puoluetta hän ei halua perustaa, mutta Liste Peter Pilz uhkuu voitontahtoa, iskulauseenaan Ja, es geht! (Kyllä, se käy!), ja lupaa panostaa erityisesti sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, rikkaiden verottamiseen, köyhien tukemiseen ja ihmisoikeuksien puolustamiseen. Maahanmuuttokysymyksissä Pilzin linjaa on väitetty paljon tiukemmaksi kuin vihreillä, mutta ilmeisesti suurin mielipide-ero koski Turkkia: Pilzin mielestä Erdoğanin Turkki ei kuulu Eurooppaan eikä sen kanssa sovi tehdä yhteistyötä.

Näissä kuvissa, näissä tunnelmissa siis matkataan kohti sunnuntaita ja vaaleja. Ja kun juuri sain heitetyksi roskiin erehdyksessä tämmöisen maahanmuuttajan postilaatikkoon jaetun Strache-mainoksen (”Punavihreät [Wienin kaupungin hallinto] katselevat toimettomina islamisaation etenemistä!”), yritän nyt vetäytyä yöpuulle laskemaan lampaita tai jotain muuta mukavaa ja epäpoliittista. Loppupäätelmien aika koittaa kenties viikon päästä.


Islamisaatio lastentarhoissa – onko sitä?

heinäkuu 5, 2017

Puolitoista vuotta sitten kirjoitin kohututkimuksesta, jonka mukaan Wienin islamilaisissa lastentarhoissa muhii radikaali islamismi. Tutkimus oli tehty Wienin yliopiston islamintutkimuksen laitoksella, islamilaisen uskontopedagogiikan professorin Ednan Aslanin johdolla, ja se näytti viittaavan siihen, että islamilaisia lastentarhoja pyörittävät ainakin osaksi yhdistykset ja tahot, joiden tavoitteena ei ole kotouttaa lapsia saksankieliseen yhteiskuntaan vaan eristää heidät omaan yhteisöönsä ja joiden arvot edustavat hyvin konservatiivista ja äärimmäistä islamin tulkintaa. Tutkimusta epäiltiin jo tuolloin, ja nyt siitä on Falter-lehti räväyttänyt jutun, joka saattaa myös konservatiivipuolue ÖVP:n uuden johtajan ja kansansuosikin, jo toiveikkaasti vaalivoittoon ja liittokanslerin pallille tähyävän nuoren Sebastian Kurzin hieman outoon valoon.

Kurz, näin juttu alkaa, oli äskettäin Ö3-radiokanavan haastateltavana ja kommentoi pakolaiskriisiä sen entistä ”tiukemman maahanmuuttopolitiikan” hengessä, jonka on huomattu hyvin uppoavan kohdeyleisöön, arvostellen ”kansalaisjärjestötolkuttomuutta” eli venepakolaisten pelastustoimia Libyan rannikolla. Kun haastattelija viittasi Lontoon yliopiston tutkimukseen, jonka mukaan avustusjärjestöjen toiminta ei suinkaan ”auta ihmissalakuljettajia” vaan pelastaa ihmishenkiä, Kurz totesi, että ”politiikassahan voi tilata millaisen hyvänsä tutkimuksen oman mielipiteensä tueksi”. Juuri tästä Kurzia itseään nyt epäillään.

Kurz, jonka toimialaan ulkoministerinä kuuluvat myös Eurooppa- ja kotouttamiskysymykset, oli tilannut 36 000 eurolla Ednan Aslanilta tutkimuksen Wienin islamilaisista lastentarhoista. Pariisin terrori-iskujen jälkeen Kurz monien Euroopan oikeistopoliitikkojen lailla oli todennut islamin uhkan ja maahanmuuton riskit hyväksi, kansaan meneväksi teemaksi.  Joulukuussa 2015 Kurz jopa henkilökohtaisesti soitteli lehdistölle saadakseen Aslanin tutkimuksen julkisuuteen. Tutkimus itse ei tosin ollut vielä valmis; Kurzin kanslia toimitti mm. keltalehti Kronen Zeitungin käyttöön siitä tiivistelmän, joka – näin Aslan nyt kertoo Falter-lehdelle – ei ollut tarkoitettu julkistettavaksi.

Aslanin tutkimus valmistui vuoden 2016 alussa, mutta ei ilmeisesti täyttänyt toimeksiantajansa kaikkia toiveita. Falter-lehdelle on nyt vuodettu Word-tekstitiedosto, jossa tekstiin tehdyt muutokset näkyvät, ja siitä ilmenee lehden väitteiden mukaan aivan yksiselitteisesti, että tekstiä on muuteltu Kurzin ministeriön kotouttamisosastolla – tiedostosta näkyvät tekstin korjailijoiden nimet ja korjausten ajankohdat. Vaikuttaa todellakin siltä, että ministeriön työntekijät saatuaan tutkimuksen käsiinsä totesivat, että se oli tutkimuksena heikonlainen eikä tuonut riittävän selvästi esille aiemmassa tiivistelmässä korostettua ”islamismin” vaaraa, joten tutkimusta oli muokattava aiemmin julkistettujen kärkevien teesien mukaiseksi. Tähän tapaan:

kurzleaks-werte.png

Alkuperäisessä tekstissä kerrotaan, että haastatellut vanhemmat ovat kyseisen lastentarhan toimintaan hyvin tyytyväisiä.

Heille on erityisen tärkeää, että lastentarhassa tarjotaan halal-ruokaa ja että lapsille välitetään sellaisia arvoja kuin kunnioitus, kohtuullisuus, lapsen yksilöllisyys, hygienia, lasten tyytyväisyys, täsmällisyys, rakkaus, lämpö ja turvallisuus, itsenäisyys, sääntöjen selkeys.

Muokattu teksti antaa lastentarhan arvopohjasta aivan erilaisen kuvan:

Heille on erityisen tärkeää, että lastentarhassa tarjotaan halal-ruokaa ja lapsille välitetään islamilaisia arvoja.

Samaan tapaan tässä:

kurzleaks-repro2.png

Alkutekstin mukaan

Uskontokasvatuksen yhteydessä on vanhemmille tärkeää, että lapsia informoidaan heidän arvoistaan ja kulttuuristaan. Lasta on kasvatettava itsenäiseksi, kunnioittavaksi ja rakastavaksi.

Toimitetussa tekstissä päämäärä on hieman muuttunut:

Uskontokasvatuksen yhteydessä on vanhemmille tärkeää, että lapsia informoidaan heidän arvoistaan ja kulttuuristaan. Toisinaan lapsia on myös suojeltava enemmistöyhteiskunnan moraaliselta vaikutukselta.

Ovatko islamilaiset lastentarhat siis jokin pelottavan muukalaisuuden tukikohta Itävallan sydämessä?

kurzleaks-repro3.png

Alkutekstin mukaan

(…) tulokset (…) osoittavat, että lastentarha ei koulutustarjontansa, pedagogisten painopisteiden tai arvojen välittämisen suhteen eroa muista lastentarhoista (…)

mutta ministeriön muokkaamassa versiossa

(…) tulokset (…) osoittavat, että erottavana piirteenä toisiin lastentarhoihin verraten uskonto-opetuksen/-kasvatuksen merkitystä (…) korostetaan.

Maahanmuutto- ja kotoutumiskeskustelun keskeisiä teemoja saksalaisella kielialueella on syvä huoli siitä, että maahanmuuttajalapset eivät opi kunnolla saksaa, eivät kotoudu vaan syrjäytyvät perintökieliseen rinnakkaisyhteiskuntaansa. Tämä pelko on, ilmeisesti aika kyseenalaisella tavalla, upotettu myös tutkimuksen tekstiin. Alkuperäisessä tutkimuksessa mainittiin, että kielitaidon kehittäminen ja tukeminen on monille vanhemmille lastentarhan tärkeimpiä tehtäviä – tämän lauseen ministeriön työntekijät poistivat. Paljonpuhuva on myös tämä esimerkki:

kurzleaks-repro4.png

Alkuperäisessä tekstissä haastateltu lastentarhan johtaja kehuu työntekijöitään:

Ne tulevat kaikki meille Saksasta. Voin näyttää sinulle kansion. Uskomatonta, miten hyvää ainesta muslimien parista löytyy. Olen todella positiivisesti yllättynyt. Loistava koulutus, loistavat tiedot. On muslimeja, jotka osaavat pätevästi yhdeksää vierasta kieltä. Yhdeksää kieltä täydellisesti. Seitsemää kieltä täydellisesti. Ja niin edelleen. Filosofian tohtori ja niin edelleen ja niin edelleen. Loistava koulutus! Mutta valitettavasti kukaan ei ota heistä koppia Saksassa, niin kuin tiedät, he eivät saa työskennellä huivi päässä. He tulevat tänne.

 

Tämä Saksasta tulevan työvoiman hehkutus on poistettu tykkänään. Jäljelle jää sitä seuraava lause, joka kääntää kuvan päälaelleen:

Itävallassa koulutettujen pedagogien puutteessa palkataan opettajia usein uusista EU-valtioista. Tämän suhteen esim. vanhemmat valittavat, että tämä henkilökunta ei osaa kunnolla saksaa.

Falterin paljastukset ovat jo ehtineet nostattaa melkoisen myräkän Itävallan muissakin tiedotusvälineissä. Professori Aslan vakuuttaa seisovansa itse tekstin jokaisen pilkun ja pisteen takana, ja konservatiivinen Die Presse -lehti haastattelee itävaltalaista islam-teologia, jonka mielestä epäkohdat ovat todellisia ja Aslanin arvostelun sijasta päähuomio tulisi kohdistaa niiden korjaamiseen. Mutta miten sitten selittyvät nämä korjaukset, jotka Falterin toimittajien käsiinsä saaman tiedoston mukaan ovat selvästi ministeriön työntekijöiden tekemiä?

Sinänsä en epäile, ettei ongelmia ainakin joissain lastentarhoissa, yhdistyksissä tai piireissä voisi ollakin. Toivottavasti niiden korjaamisessa myös edistytään. (Esimerkiksi maahanmuuttajalasten äidinkielen säilyttämistä ja saksan kielen oppimista pitäisi tukea paljon nykyistä pontevammin ja asiantuntevammin; tämä on siis ongelma, joka ei koske pelkästään islamilaisia lastentarhoja!) Mutta sitä ennen on selvitettävä, mitä Ednan Aslanin tutkimuksessa oikeasti piilee; Wienin yliopisto on nyt asettanut työryhmän selvittämään, onko tutkimuksessa mahdollisesti rikottu hyvää tieteellistä käytäntöä.

Ja tietenkin päivänpoliittinen pääkysymys on nyt, mikä ministeri Kurzin oma osuus tutkimuksen ”muokkaamiseen” on – onko hän ollut alaistensa ”toimitustyöstä” tietoinen tai suorastaan ohjeistanut sitä? Jos Falterin syytökset pitävät paikkansa, ”prinssi Rautasydämen” hohtavaan kilpeen tulee näin vaalien alla melkoinen tahra.

 


Lupsakan itävaltalaista kannunvalantaa

heinäkuu 1, 2017

En ole aikoihin kirjoitellut Itävallan asioista. Siellä on kuitenkin koko poliittinen kenttä mullistumassa, kun lähes kaikki puolueet ovat vaihtaneet johtohahmoa.

Liittokansleripuolue demareista se alkoi, toista vuotta sitten. Kun kevään 2016 liittopresidentinvaaleissa Itävallan sosiaalidemokraattinen puolue SPÖ ei löytänyt riittävän karismaattista ehdokasta ja presidenttiehdokkaaksi kaivettu väritön vanha puoluejyrä Rudolf Hundstorfer sai itkettävän huonon ääniosuuden, SPÖ:n riveissä alettiin yhä ankarammin kritisoida siihenastista puoluejohtajaa ja liittokansleria Werner Faymannia. Faymannin tilalle vaihdettiin Christian Kern, reipas viisikymppinen kaveri julkisen sektorin ja liike-elämän risteyskohdasta eli Itävallan valtionrautateiden (ÖBB) holding-yhtiön johdosta. Siinä missä Faymannia hänen aikoinaan puolueen johtoon astuessaan kiiteltiin karismaattisuudesta ja sympaattisesta ihmisläheisyydestä, Kernillä on sympaattisuuden lisäksi sekä uskottavuutta talouselämän suuntaan että puolueen älymystösiipeä miellyttävää kulttuuriharrastuneisuutta. Hänellä on työväenluokkainen tausta – isä sähköasentaja, äiti sihteeri, lapsuus Wienissä Simmeringin työläiskaupunginosassa – mutta akateeminen koulutus, uransa hän aloitti tiedotusopin opintojen jälkeen taloustoimittajana. Ukkoutuvan ja mummoutuvan SPÖ:n gallup-lukemat lähtivät kohta nousuun.

Sitten oli vuorossa SPÖ:n perinteinen hallituskumppani, konservatiivinen ÖVP. Myös siellä podettiin ukkoutumista, karismaattisen ja nuorekkaan johtohahmon puutetta. Kun puoluejohtaja ja varaliittokansleri Reinhold Mitterlehner lopulta tänä keväänä väsyi ja ilmoitti vetäytyvänsä, puolueen oli pakko lopulta nostaa johtoon ainoa mutta sitäkin suurempi nuori toivonsa, politiikan ihmepoika Sebastian Kurz, joka vuonna 2013 nimitettiin vain 27-vuotiaana Itävallan historian nuorimmaksi ulkoministeriksi. Kurz on miellyttävän oloinen nuori mies, josta on pitkään ollut vaikea sanoa, onko hänen siloisen teflonkuorensa alla kiltisti setien ohjeita kuunteleva mallipoika vai aito poliittinen luonnonlahjakkuus.

Alun perin ”ihmiskasvoista konservatismia” edustaneesta Kurzista näyttää nyt kuoriutuvan yhä kovemman linjan populisti, joka viimeksi korotti äänensä islamilaisia lastentarhoja vastaan (viitaten puolentoista vuoden takaiseen kiisteltyyn tutkimukseen) – hänen mielestään ne haittaavat kotoutumista ja edistävät rinnakkaisyhteiskunnan syntyä ja radikalisoitumisen vaaraa. Meikäläisen punavihreässä somekuplassa puolestaan hermostuttiin siitä, että Kurz käytti lähteenä ja perusteena vanhan kunnon keltalehti Kronen Zeitungin (jonka rinnalla, kuten monesti olen todennut, meikäläiset iltapulut edustavat laatujournalismin siintäviä huippuja) julkaisemaa valokuvaa. Närkästyneen Kronen lukijan lähettämässä kuvassa näkyy rivi pieniä tyttöjä, kaikilla hijab-huivi päässä, ja kuva on kuulemma otettu Wienin Liesingissä sijaitsevassa lastentarhassa. Näin ei kuitenkaan ole – kuva esittää Wienin islamilaisessa kulttuurikeskuksessa järjestettyä tilaisuutta, jossa muslimiperheiden lapset lukevat Koraanin tekstejä, eikä siis kerro väitetystä ”Wienin lastentarhojen islamisaatiosta” yhtikäs mitään. (Kuvan tytöt ovat sitä paitsi 9–13-vuotiaita, selvästi eivät lastentarhaikäisiä, mutta yllätys yllätys, Kronen toimitus ja lukijakunta eivät ole vaivautuneet kuvaa sen kriittisemmin tutkimaan.)

Kurzin myötä ÖVP:n kannatuslukemat gallupeissa ovat singahtaneet huikeaan nousuun: ilmeisesti yksi ainoa mies on pelastanut puolueen kuihtumasta vanhojen ukkojen perinneyhdistykseksi. Tällä on kuitenkin hintansa. Kurz suostui johtoon vain sillä ehdolla, että uudet vaalit järjestetään pikimmiten, ja vaaleissa hän ei halua olla vain ÖVP:n ehdokas vaan koota äänestäjiä yli puoluerajojen omalle henkilökohtaiselle vaalilistalleen – Liste Kurz, tunnusvärinä ÖVP:n perinteisen mustan sijasta turkoosi. Näinhän teki entinen vihreä, sittemmin ”sitoutumaton” Alexander Van der Bellen liittopresidentinvaaleissa, ja ilmeisesti myös Ranskan Macron ”kansanliikkeineen” on näyttänyt mallia.

Ohjelmasta ja sisällöistä on puhuttu varsin vähän. Eniten huomiota on saanut populistinen maahanmuuttovastaisuudella ratsastaminen, jossa Kurz ja oikeistopopulistisen FPÖ:n HC Strache kilpailevat keskenään, rapakontakaisen populismin mieleen tuovin ottein.

strache-vs-kurz.jpg

Strache: Välimeren reitti heti kiinni!
Kurz: Muuri pystyyn, Välimeri kiinni!
Strache: Välimerelle kaksi muuria ja aurinkokennot!
Kurz: Kolme muuria, aurinkokeräimet, Pohjois-Afrikka maksaa muurit!
Strache: Neljä muuria, keräimiä, tuuligeneraattoreita, startup-yrityksiä muurille, Afrikka maksaa…
Kurz: Neljä muuria, keräimiä, hoitolaitoksia, startuppeja, tuuligen… Mexico pays!
(Michael Pammesbergerin pilapiirros Kurier-lehdessä)

Ja kun myös SPÖ ja Kern ovat siirtäneet maahanmuuttoasioissa poliittista kurssiaan yhä konservatiivisempaan suuntaan, onkin nähty mielenkiintoinen (mutta suomalaisittain tutunoloinen) kehitys. Pitkään galluppien kärjessä porskuttaneet ”perusitävaltalaiset” ovat tipahtaneet kahden perinteisen valtapuolueen taakse, ja HC Strachen liittokansleriushaaveet näyttävät taas karkaavan käsistä.

profil-umfrage.jpg

Profil-lehden julkaisemasta kannatuskyselygrafiikasta näkyy hyvin, miten FPÖ:n käyrä lähtee lievään laskuun keväällä 2016, kun SPÖ:n Faymannin tilalle vaihtuu Kern, ja miten FPÖ:n kannatus suorastaan sukeltaa keväällä 2017 samalla kun ÖVP:n musta käyrä Mitterlehnerin vaihtuessa Kurziin syöksähtää suoraan ylös. FPÖ:n tärkein valtti, tiukka maahanmuuttopolitiikka, on alkanut entistä selvemmin näkyä myös kahden vanhan valtapuolueen linjassa, ja muita eroja näiden kolmen välillä on entistä vaikeampi hahmottaa. Populistipuolueethan tunnetusti nojaavat johtajan persoonaan, ja tätä kehitystä katsellessa kysyy väkisinkin: miten paljon tässä on kysymys vain siitä, että HC Strache ei enää ole nuorin ja komein alfauros? Kymmenen vuotta sitten asetelmat olivat vielä selvät: nuorekas ja timmi diskokuningas Strache kiiti Wienin yöelämässä ja hurmasi etenkin vähemmän koulutettujen kansankerrosten nuoret, joiden silmissä kaikki muut puoluejohtajat olivat tylsiä ja rumia vanhoja ukkoja. Nyt, tunnollisesta salilla ja solariumissa käymisestä huolimatta, vuodet alkavat jättää jälkensä Stracheen, joka on jopa ruvennut esiintymään julkisuudessa silmälasit päässä.

neuebrille

SPÖ: Uusi kansleri, uusi suunnitelma! ÖVP: Uusi puoluejohtaja, uusi puolue! FPÖ: Uudet silmälasit. (Michael Pammesbergerin piirros Kurier-lehdestä)

Kun kolme suurinta puoluetta pakkautuvat kentän oikeaan laitaan, vihreillä olisi mahdollisuus nousta uudeksi vaihtoehtoiseksi vasemmistovoimaksi. Vaan kuinkahan käy? Puoluejohtaja Eva Glawischnig jätti politiikan vähän aikaa sitten, vedoten terveys- ja perhesyihin. Uutena johtohahmona ja puolueen ykkösehdokkaana tulevissa vaaleissa on oleva Ulrike Lunacek, tuo unkarilaisen törkypopulisti Zsolt Bayerin aikoinaan ”aivottomaksi kapiseksi idiootiksi” ja ”haisevaksi saastaksi” haukkuma kokenut poliitikko, yksi EU-parlamentin varapuhemiehistä. Lunacek on taitava ja järkevä, mutta viime vuodet Brysselissä vietettyään kotimaan yleisölle aika tuntematon, ja pelättävissä on, että toisaalta lyhyttukkainen lesbotäti on perinteiselle äijävasemmistolle liian radikaali vaihtoehto ja toisaalta taas anarkistisemmat viheränkyrät eivät tykkää rauhallisesta ja realistisesta EU-poliitikosta.

Gallup-grafiikkojen alalaidassa matelee vihreiden ohella yhä myös NEOS, oikeistoliberaali uuspuolue, jolla saattaisi olla saumaa ei-vasemmistolaiseksi vaihtoehdoksi niille, jotka eivät tykkää populismista eivätkä kansallis-konservatiivisesta stagnaatiosta. Mutta mihinkähän asti mahtaa Itävallassa – pääkaupungin hipsteripiirien ulkopuolella – päästä ei-konservatiivisella agendalla? Kelpaisiko NEOS, tunnusväriltään pinkki (värit ovat keskieurooppalaisessa politiikassa tärkeä asia), täytepuolueeksi vaikkapa puna-viher-pinkkiin koalitioon, jos semmoinen uhkarohkea mahdollisuus tarjoutuisi?

Sen nyt ainakin voi todeta, että alun alkaenkin tahattomalta vitsiltä vaikuttanut Team Stronach -puolue, hieman erikoisen kanadanitävaltalaisen miljardöörin yksityisharrastus, on tainnut lakata olemasta. Käytännössä ns. vakavasti otettavilta puoluekartoilta mini- ja vitsipuolueiden joukkoon (esimerkiksi Itävallan kommunistisen puolueen KPÖ:n rinnalle) on luiskahtanut myös BZÖ, Itävallan ”Sininen tulevaisuus” (BZÖ on todellakin Bündnis Zukunft Österreich, Itävallan tulevaisuuden liitto, tunnusväri tosin ei ollut FPÖ:n omima sininen vaan oranssi), jonka Jörg Haider, tuo Itävallan Timo Soini, rakensi vuonna 2002, kun vanha FPÖ hajosi hallitusvastuun paineisiin. Haiderin kuoltua BZÖ:n elinvoimaisimmat jäänteet palasivat FPÖ:n helmoihin, tynkä-BZÖ lienee vielä olemassa mutta on kadonnut poliittisista uutisista tykkänään.

Vaalit ovat siis edessä lokakuussa. Mutta sitä ennen on paahtavan kuuma kesä ja lomat. Itävalta ottaa rauhallisesti, ja tämä blogi palannee asiaan viimeistään syksymmällä. Totaalista kesätaukoa en kuitenkaan lupaa pitää, aina Sentroopassa jotain tapahtuu.


Sen lauluja laulat?

huhtikuu 25, 2017

Tänään sananen yliopistojen ja viestimien riippumattomuudesta.

Aloitetaan Unkarista ja tapaus CEU:sta. Central European Universityn ympärillä käytyä kohinaa olen selostellut täällä jo useamman postauksen verran, mutta ongelman ytimessä on siis se, että hallituksen pikavauhtia läpi runnoma uusi, ulkomaisten korkeakoulujen toimintaa rajoittamaan tarkoitettu yliopistolaki tekisi CEU:n ja yksinomaan CEU:n toiminnan mahdottomaksi. Ja muistutettakoon vielä, mitä itse pääministeri Orbán tästä maaliskuun lopulla lausui ja miten siitä hallituksen omalla verkkosivustolla tiedotettiin:

ceusoros

”Soros-yliopiston kohtalo riippuu Amerikan ja Unkarin hallitusten välisistä neuvotteluista”, lausui pääministeri Viktor Orbán perjantaina Kossuth-radion [valtakunnallinen ykköskanava] 180 minuuttia -ohjelmassa. Pääministeri muistutti opetushallituksen todenneen, että useat ulkomaiset yliopistot toimivat sääntöjen vastaisesti, niiden joukossa ”myös György Sorosin yliopisto”.

Vaikka joku miten olisi miljardööri, Unkarissa hän ei ole lakien yläpuolella, myös tämän laitoksen on noudatettava lain määräyksiä, pääministeri lausui ja lisäsi: ”petos on petos, kuka sen sitten tekeekin”. Myös ulkomaisia diplomeja myöntävä ”Soros-yliopisto” on itse tunnustanut, että ei anna koulutusta ulkomailla, ja tämä on Unkarin säännösten vastaista, hän sanoi. (…)

Kysymykseen, neuvottelevatko [Unkarin hallituksen edustajat] myös CEU:n kanssa, Viktor Orbán vastasi: CEU:n tarvitsee vain noudattaa lakeja, ”meidän kanssamme heidän ei tarvitse neuvotella, sillä – ehkä he sitä haluaisivat, mutta – he eivät vielä ole Amerikan hallitus.”

Tämän jälkeenhän on nähty valtaisa määrä mielenilmauksia ja sympatianosoituksia, kirjeitä, lausuntoja ja kulkueita ympäri maailmaa, ja Budapestissa on koettu useita laajoja ja värikkäitä mielenosoituksia, joissa ei enää ole kysymys pelkästään CEU:sta vaan monesta muustakin asiasta. CEU:n rehtori Michael Ignatieff puolestaan on kiertänyt maailmaa hakemassa neuvoja ja kansainvälistä solidaarisuutta. Maanantaina – kertoo 444.hu – hän oli Brysselissä neuvottelemassa EU:n korkeiden virkamiesten kanssa ja illalla puhumassa Brysselin ranskan- ja hollanninkielisten yliopistojen järjestämässä tilaisuudessa.

444.hu:n mukaan Ignatieffin puheen pääsanomana oli: me olemme vain yliopisto ja teemme työtämme, jättäkää meidät rauhaan! Ignatieff ei ymmärrä, miksi CEU on ylipäätään sotkettu mukaan Unkarin hallituksen Sorosin-vastaiseen sotaretkeen, ja korostaa, että Soros ei millään tavalla johda CEU:n tutkimus- ja opetustyötä.

”Olen ylpeä siitä, että herra Soros on antanut taloudellista tukea yliopiston toiminnalle. Ihailen häntä, pidän häntä unkarilaisena isänmaanystävänä. Mutta hän ei anna minulle ohjeita. Minä olen vastuussa yliopiston 21-henkiselle kuratoriolle. Kuraattorit taas tulevat sellaisista yliopistoista kuin Oxford, Berkeley, Stanford ja Columbia.”

Ignatieffin puheen jälkeen yleisöstä nousi yllättäen Unkarin Brysselin-lähettiläs Zoltán Nagy kiistämään kaikki syytökset. Nagyn mukaan Unkarin hallitus ei pidä CEU:ta taistelukenttänä; jos näkemyseroja Sorosin kanssa onkin, esimerkiksi maahanmuuttokysymyksissä, mistään poliittisesta kostosta ei ole puhettakaan. ”Lex CEU” perustui laajoihin tutkimuksiin, joissa Unkarissa toimivista ulkomaisista yliopistoista oli löydetty sääntöjenvastaisuuksia joskaan ei laittomuuksia, ja hallitus haluaa vain, että kaikki noudattaisivat lakeja.

Ignatieff kiitti mutta totesi kylmästi, että olisi ollut parempi, jos tämä keskustelu olisi voitu käydä ajallaan Budapestissa – nyt ennen lain hyväksymistä kukaan ei ollut yhteydessä CEU:n hallintoon, ja Unkarin ulkoministeriö on ilmoittanut suostuvansa neuvottelemaan asiasta ainoastaan Yhdysvaltain hallituksen kanssa. Ignatieff myös vakuutti, että CEU on noudattanut kaikkia Unkarin lakeja ja sääntöjä, minkä on myöntänyt myös opetus- ja tiedeasioista vastaava Inhimillisten voimavarojen ministeriö.

 

Mitä tulee CEU:n asemaan Sorosin-vastaisen sotaretken taistelukenttänä, ehkä suurlähettiläs Nagyn kannattaisi käydä yllä siteeratulla hallituksen verkkosivulla virkistämässä muistiaan. Ja ottaa huomioon, että unkarinkielisetkään möläytykset eivät aina vältä kansainvälistä julkisuutta.

Ja mitä puolestaan tulee säätiöihin ja niiden omaisuudesta päättämiseen, 444.hu:n artikkelin kommentoijat muistuttivat ansiokkaasti, että vielä vuosi sitten Unkarin vallanpitäjät olivat aivan toista mieltä rahoittajien mahdollisuuksista määräillä säätiöiden rahankäytöstä. Tuolloin parlamentti hyväksyi pikavauhtia lain, jonka mukaan Unkarin Kansallispankin kiisteltyihin säätiöihin sijoitetut valtion varat ”menettävät julkisten varojen luonteensa”, eli pankin ei enää tarvitse tehdä tiliä kenellekään siitä, miten ja mihin rahoja käytetään. Annetaanpa Fidesz-puolueen tahattoman huumorin mestarin ja argumentaatio-ykkösnyrkin Lajos Kósan taas selittää:

Lähdetäänpä liikkeelle yksityishenkilöstä. Minä olen yksityishenkilö, rahat ovat minun. Rahat ovat minun aina siihen saakka, kunnes sijoitan ne säätiöön. Ja siitä lähtien, kun olen pannut ne säätiöön, siitä hetkestä lähtien minulla ei ole mitään oikeutta, yhteyttä, intressiä näihin rahoihin. Minut on erotettu niistä. Tämä on säätiön olemus. Ne rahat lakkaavat olemasta minun. Se ei riipu omistajasta. Oli omistaja sitten valtio, valtion yhtiö, kansallispankki, toimittajien yhteisö, kirkko, kuka hyvänsä, yksityishenkilö, säätiön olemus on siinä, että sijoitan rahat siihen ja siitä lähtien näiden rahojen aikaisempi omistussuhde lakkaa, täysin ja kokonaan, joka suhteessa. Tämä on säätiössä olennaista (…)

Mutta, kuten 444.hu:n kommenttiketjussa todetaan, on tietenkin aivan eri juttu, jos kyseessä on Sorosin säätiö, jossa ei edes ole mukana yhtään valtionpankin johtaja Matolcsyn omaista…

***

Siirrytään Itävaltaan ja julkisen palvelun mediaan. Itävallan yleisradioyhtiön ORF:n tv-uutisten (ZiB = Zeit im Bild) ykkösankkuri Armin Wolf on tunnettu tiukkana haastattelijana, jolta on muutama tyylinäyte esitelty tässä blogissa jo aiemminkin. Tässä hän grillaa äskettäin eläkkeelle siirtynyttä Ala-Itävallan maaherraa Erwin Prölliä, konservatiivisen ÖVP-puolueen kenties mahtavinta miestä ja kotiosavaltionsa kruunaamatonta kuningasta.

Pröllin 60-vuotissyntymäpäivän kunniaksi perustetun yksityissäätiön rahoituksessa on oudon salaperäisiä kohtia: osavaltion hallituksen säätiölle myöntämiä tukiaisia ei Wolfin mielestä ole julkistettu niin kuin pitäisi. Pröll menettää malttinsa lähes niin pahasti kuin vanha kokenut poliitikko ylipäätään voi ja ryhtyy puolestaan syyttämään Wolfia epärehellisestä ja puolueellisesta toiminnasta.

Itävallan ORF, kuten meidän Ylemmekin, on parlamentaaristen voimasuhteiden mukaisessa poliittisessa valvonnassa. Poliittinen oikea laita on jo vuosikymmenten ajan nähnyt ORF:n linjauksissa sosiaalidemokraattien vahvaa vaikutusta (haukkumanimi Rotfunk, “punaradio”), ja viime aikoina etenkin oikeistopopulistit ovat mielellään nähneet ja esittäneet ORF:n valehtelevan vihervasemmistovaltamedian lujimpana linnakkeena.

Profil-lehdelle antamassaan haastattelussa ORF:n online-palvelujen päällikkö Thomas Prantner – puoluekannaltaan ilmeisesti sitoutumaton porvari, jonka väitetään olevan ”lähellä” oikeistopopulistista vapauspuolue FPÖ:tä – paheksuu tv-studion muuttumista ”kuulusteluhuoneeksi tai syytetynpenkiksi” ja arvostelee myös aktiivisesti somessa esiintyviä ORF:n toimittajia ”oman itsensä promoamisesta”. Kärki kohdistuu selvästi Armin Wolfiin, jonka FB-sivulla on lähes 300.000 tykkääjää (kyllä, olen yksi heistä).

Tapaus Wolf on saanut jonkin verran julkisuutta jopa Itävallan ulkopuolella. Erityisesti paheksuntaa herättää se, että yleisradioyhtiön teknisen puolen mies rupeaa puuttumaan journalistisiin sisältöihin. ORF:n toimittajaneuvosto asettui Prantnerin Profil-haastattelun jälkimainingeissa tiukasti Wolfin puolelle:

Arvoisa herra Prantner (…), kaipaatteko te tosissanne paluuta niihin aikoihin, joina radiojournalistit joutuivat etukäteen jättämään kysymyksensä poliitikoille tai heille jopa etukäteen määrättiin, mitä heidän kuuluu kysyä? Näinkin on Itävallassa ollut, mutta se oli aikana ennen yleisradiouudistusta. Journalisteina ja kansalaisina olemme iloisia, että nämä ajat ovat ohi eivätkä toivottavasti enää koskaan palaa, vaikka sitä moni poliitikko toivoisikin.

Kollegaa puolustaa myös ORF:n nuorisokanava FM4:n toimitus. Englannin- ja saksankielinen Morning Show -ohjelma lanseerasi uuden hauskan toimittajahahmon, nimeltään Armin… ei Wolf vaan Lammfromm, ”Lauhkeakuinlammas”. Armin Lammfromm lähettää kysymyksensä poliitikoille vähintään neljä viikkoa etukäteen, ja muutenkin kysymykset ovat sellaisia, joita poliitikot mielellään haluavat kuulla:

– Mitä luulette, miksi olette niin suosittu?
– Ovatko lapset ja eläimet lähellä sydäntänne?
– Teidät tunnetaan suurimpana poliittisena lahjakkuutena sitten Bruno Kreiskyn aikojen. Miten te tulette toimeen tämän asian kanssa?
– Mikä on menestyksenne salaisuus?
– Kertokaa toki mahtavasta vaaliohjelmastanne!
– Verrattuna talouselämän johtajien palkkoihin te ansaitsette oikeastaan aivan liian vähän. Häiritseekö se teitä?
– Te olette Itävallan suosituin naispoliitikko, ja teidän tukkanne on aina niin upeasti. Kuka teidän kampaajanne on?

Niin kauan kuin on huumoria, on toivoa. Ja Itävallassa valtion yleisradioyhtiö sentään pystyy vielä tarjoamaan sekä kritiikkiä että tahallistakin kunnon huumoria.