Kansallista taidekasvatusta

22 kesäkuun, 2020

Viime päivinä unkarilaisessa somekuplassani on puitu uutta viidesluokkalaisten kirjallisuuden oppikirjaa ja erityisesti sen, hm, hämmentävää kuvitusta. Tässä oppikirjan ”Perhe, koti, kansakunta” -nimisen osion alkusivu. Mottona ovat transilvanianunkarilaisen kirjailija Sándor Kányádin haastattelusta napatut säkeet ”Ensiksi kansakunta, toiseksi perhe, / ja vasta kolmanneksi etsi omaa etuasi!”; Kányádi tosin ei ole kirjoittanut näitä säkeitä vaan siteeraa kansanperinnettä. Kuvan ratsastavat heimosoturit on helppo tunnistaa unkarilaisten tarunomaisiksi esi-isiksi. Mutta mitä tekevät kuvassa nuo perspektiiviä uhmaten sateenkaarella vääntelehtivät Disney-prinsessat?

Taiteilijan nimeä ei kehdata kertoa, vain se, että kirjaa varten tehdyt kuvituskuvat on tuottanut ”grafiikkastudio Cynomys”.

Kirjallisuus on todellakin Unkarin kouluissa oma erillinen oppiaineensa, jonka sisällöistä on viime vuosina keskusteltu runsaasti. Virallinen opetussuunnitelma määrää hyvinkin yksityiskohtaisesti, mitä kirjailijoita lapsille pitää esitellä ja miten, ja ulkomaita myöten on päästy kauhistelemaan sitä, miten kaanoniin tällä tavalla nostetaan Albert Wassin tapaisia natsahtavan kansallisviihteen tuottajia. Yleisemmällä tasolla on arvosteltu opetussuunnitelman yksityiskohtaisuutta ja vaativuutta. Onko raskaiden, vaikeaa ja vanhanaikaista kieltä sisältävien, aikuisellekin haastavien klassikkojen luettaminen oikea tapa kasvattaa lapsista sivistyneitä kirjallisuuden ystäviä?

Tämä ensi syksystä käyttöön tuleva viidennen luokan oppikirja, jonka uteliaisuuttani latasin verkosta, näyttää sisältävän kokonaisuudessaan Sándor Petőfin pitkän romanttisen saturunoelman János vitéz. Lisäksi kirjassa esitellään Ferenc Molnárin klassikkoromaani Koulupoikia (A Pál utcai fiúk), István Feketen turkkilaisvallan ajoista kertova historiallinen romaani A koppányi aga testamentuma (‘Koppányn agan testamentti’), lukuisia runoja (monet 1800-luvun klassikoilta) ja muita lyhyempiä tekstejä, antiikin myyteistä Andersenin satuihin. Samalla pitäisi oppia tuntemaan kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä: eeppiset ja lyyriset tekstilajit, taide- ja kansanrunouden ero, metafora, runojalka, minä-kertoja… Tuntuu suoraan sanoen melkoisen vaativalta 10–11-vuotiaalle.

Selvästikin tässä myös rakennetaan vähän vanhanaikaisen ja elitistisen tuntuista kirjallista sivistyspohjaa. Suurin osa teksteistä on kansallisia klassikkoja, ja kyllähän niiden tunteminen kuuluu yleissivistykseen. Mutta pantaisiinko suomalaisessa koulussa lapsia lukemaan Seitsemää veljestä, Topeliusta tai Runebergiä sellaisenaan jo ala-asteella? Tai voidaanko ylipäätään ajatella, että koko vuosi työskenneltäisiin tekstien parissa, joista häviävän pieni osa (tässä tapauksessa: pari-kolme lyhyttä runoa ja yksi katkelma Michael Enden kirjasta A varázslóiskola / Die Zauberschule im Wünschelreich) on kirjoitettu toisen maailmansodan jälkeen? Toki myös antiikin taruston ja Raamatun kertomusten tunteminen on eurooppalaisen yleissivistyksen ydintä. Mutta kuuluvatko Daidalos ja Ikaros, Prometheus, Paris ja kolme jumalatarta, Raamatun luomiskertomus, vedenpaisumus ja Nooan arkki, Jeesuksen syntymä ja itämaan tietäjien vierailu kaikki viidennen luokan kirjallisuuden oppikirjaan?

Tarkoituksena siis näyttää olevan kasvattaa ihmisiä, joilla on perinteisen eurooppalaisen sivistyskäsityksen mukainen yleissivistys. Tämä on tavallaan hieno päämäärä, kun ajattelee, miten monet jo minunkin ikäiseni suomalaiset, nuoremmista puhumattakaan, tuntevat antiikin taruston korkeintaan Disney-versioina. Mutta päästäänkö tähän pakkaamalla lasten päähän nimiä, vuosilukuja ja muita yksityiskohtia? Oppivatko lapset arvostamaan Petőfin János vitéz -runoelmaa, jos heille tarjotaan kaksi sitaattia, joissa aikuiset kirjallisuudentutkijasedät toisille aikuisille lukijoille ylistelevät tämän teoksen kielen verratonta, kansankielestä ammentavaa runollista kekseliäisyyttä? Ja jos tarkoitus on kasvattaa lasten yleissivistystä, niin voisivatko sivistävät faktat olla oikein? (“Gootit olivat kansainvaellusten aikaan eläneitä germaanien – saksalaisten [sic] – esi-isiä.”)

Mutta päällimmäisenä tässä kirjassa tuntuu väkevä arvokasvatuksen henki. Oman kansan ja sen historian arvostamisen ohella pääpaino näyttää olevan perhearvoissa. Melkein puolet kirjasta täyttää tuo yllä mainittu osio ”Perhe, koti, kansakunta”. Tämän ylevän otsikon alta löytyy odotetusti sekä entisaikaisen perheen ja kodin ihannointia, kuten Sándor Kányádin runo isoäidin leipomasta leivästä, että romanttista kansallistunteen hehkua (esimerkiksi Sándor Petőfin vuonna 1847 kirjoittama, kansakunnan alennustilaa surkutteleva runo Magyar vagyok, ‘Olen unkarilainen’). Mutta mitä ihmettä tekevät tässä osastossa antiikin tarut Daidaloksesta ja Ikaroksesta (no niin, olivathan ne isä ja poika), Prometheuksesta tai Pariksesta kolmen jumalattaren kiistan tuomarina? Tai miten Raamatun kertomukset maailman luomisesta ja vedenpaisumuksesta kuuluvat perheen, kodin ja kansakunnan yhteyteen? Lukijasta alkaa suoraan sanoen tuntua, että kirjan aineistoa yritetään ahtaa jonkinlaiseen ideologian sanelemaan kehikkoon, suuremmalla kuuliaisuuden innolla kuin asiantuntemuksella.

Ja näin pääsemme takaisin tuohon ylempänä näytettyyn kuvaan, jonka tarina on kansallisen kulttuurihistorian ytimessä. Oppikirjassa kerrotaan ensiksi keskiaikaisten kronikkojen tallentama tarina tiivistetyssä muodossa: veljekset Hunor ja Magor, hunnien ja unkarilaisten tarunomaiset esi-isät, ajaessaan takaa ihmehirveä löytävät ensin uudet, ihanat laidunmaat, sitten törmäävät keskenään huvittelevaan naisjoukkoon, josta veljekset ryöstävät puolisoikseen alaanien ruhtinaan Dulan tyttäret. Sitten seuraa sama 1800-luvun runokielellä. Yli 150 vuotta sitten runoilija János Arany yritti keskiaikaisten kronikkojen hunnitarujen pohjalta luoda unkarilaisille sankarieepoksen, ja tähän pitkään runoelmaan Buda halála sisältyy myös 55 säkeistön mittainen episodi, jossa kerrotaan Hunorin ja Magorin seikkailusta.

Runoilija kuvailee antaumuksella, miten muukalaisheimon neitoset ovat lähteneet leireilemään haltiattarien luokse, missä he opettelevat taikakeinoja miesten pään menoksi. (”Kova koetus: surmata mies, / yhdeksän nuorukaista lumota, / houkutella rakkauteen, / pysyä rakkaudesta neitsyenä.”) Hunor ja Magor tovereineen ratsastavat keskelle tanssivaa naisjoukkoa, sieppaavat neidot satulaansa, eikä näiden auta muuta kuin luopua haltiatarhaaveistaan ja suostua miesten vaimoiksi, ”synnyttämään poikia sankariheimolle / ja kauniita tyttöjä rakkautta varten”. Että tämmöistä lukemista miesten ja naisten perherooleista siis hermostuneesti hihittäville yksitoistavuotiaille. Juupajuu, tämä on entisiä aikoja ja myyttistä tarinaa, ei oppia tosielämää varten. Ehkäpä tämänkin asian osaa järkevä opettaja ottaa esille, vaikka kirjassa ei mihinkään suostumusmääritelmiin asti mennäkään.

Tähän kohtaukseen siis viittaa tuo ylempänä näkyvä, estetiikaltaan hieman hämmentävä kuva. Maassa, josta löytyisi paljon hienoja taiteilijoita ja upeita lastenkirjojen kuvituksia, valtion tukema ja monopoliasemaan nostama oppikirja käyttää jonkun kapuvárilaisen ”grafiikkastudion” nimettömiä tekeleitä lapsosten esteettisen kasvatuksen tukena. Tässä voisi taas kerran pohtia kitschin suhdetta populismiin ja miettiä, onko tämmöisen Disney-estetiikasta ja Hubertus-likööripullon etiketistä inspiraatiota ammentavan kuvan tarkoitus laskea rima kohdeyleisön matalimmalle mahdolliselle tasolle vai antaa nirppanokkaisille eliiteille symbolinen näpäytys. Mutta annan tässä viimeisen sanan toimittaja András Hontille, joka Facebook-kommentissaan tuumii: ”En tiedä, ehtiikö vielä ilmoittautua oppikirjankuvittajaksi, mutta lähtisin itse kilpaan tällä työllä. Teoksen nimi: Mihály Takaró [uuden kirjallisuuden opetussuunnitelman kiistelty taustavaikuttaja] saapuu viidennen luokan kirjallisuudenopetukseen.” Teoksen pohjana on käytetty Árpád Fesztyn kuuluisaa historiallista maalausta ”Unkarilaisten maahantulo”, ja sen mottona on ministeri Miklós Káslerin suuhun pantu sananlasku ”Älä venyttele pitemmälle kuin peitteesi [takaró] riittää”.


Kuivaharjoittelua ja hapatusta

14 kesäkuun, 2020

Tänään taas Unkarin median risukoista riipomia.

Aloitetaan kepeämmällä jutulla. Unkarilaisessa mediasyötteessäni on jo jonkin aikaa kellunut tarina ”silityslautaopettajasta”. Noin Raahen kokoisessa Makón kaupungissa Unkarin etelä-kaakkoisella rajaseudulla, runoilija Attila Józsefin mukaan nimetyssä oppikoulussa liikunnanopettaja László Vezsenyi oli korona-etäopetuksen vauhdittajaksi halunnut keksiä jotakin hauskaa, joka motivoisi oppilaita ja innostaisi liikkumaan karanteenioloissakin. Koulun rehtorikin oli kehottanut opettajia luovuuteen tässä asiassa. Vezsenyi toteutti vaimonsa avustuksella vitsikkään uimaopetusvideon, jossa hän uimalakki ja aurinkolasit päässä, koulun t-paita ja uimahousut yllä esittelee selkä- ja rintauintiliikkeitä olohuoneeseensa pystytetyllä silityslaudalla, ja latasi jutun YouTubeen. Videon voi yhä katsella tuosta ylempänä linkitetystä HVG-sivuston jutusta.

Seuraavana aamuna sitten puhelin soi. Rehtori oli hyvin hyvin vihainen: koulupiiristä oli soitettu, ja sen johdon mielestä siinä vaiheessa jo 1700 katselukertaa kerännyt video ei ollut yhtään hauska vaan se pitäisi heti poistaa. Eikä tässä kyllin: Vezsenyi joutui luopumaan opetusryhmistään eli käytännössä hänet nostettiin hyllylle. Ilmeisesti hänen väitettiin häpäisseen koko koulun mainetta, sillä kohuvideolla hänellä oli päällään koulun teepaita (itse asiassa nämä paidat, joita kullakin luokalla on omanvärisensä, oli Vezsenyi itse ottanut käyttöön koulunsa liikunnanopetuksessa). Koulupiirin johtaja oli myös vaatinut Vezsenyiä opiskelemaan Kansallisen pedagogikunnan (vuonna 2013 perustettu opettajien ”korporaatio”, jota perinteisemmät opettajien ammattijärjestöt ovat arvostelleet) eettistä ohjeistoa sekä kansallista perusopetussuunnitelmaa, ja rehtorin olisi pitänyt tarkistaa opin perille meno kuulustelulla (siihen rehtori ei sentään ruvennut). Vaikka Vezsenyi ei saanut opettaa, häntä simputettiin vaatimalla häntä päivittäin toimittamaan koululle kunkin päivän ”oppimateriaalit”, mitä sitten lienevätkin.

Asia ei jäänyt tähän. Silityslautaopettajan tapausta on ryhtynyt tutkimaan opettajien oikeusturvavaltuutettu, joka – ilmeisesti asian saaman julkisuuden perusteella – arvelee, että tämä kohtelu loukkasi Vezsenyin ihmisarvoa. Näin Unkarin koulujen hallinnon ja sen järjettömän autoritaarisuuden ongelmat (sen myötä myös Orbánin hallituksen hinku varmistaa opettajien ideologinen luotettavuus ja lojaalius järjestelmää kohtaan) ovat jälleen kerran tapetilla. Vezsenyin puolesta on someen myös syntynyt pienimuotoinen ”je suis silityslauta” -liike.

Silityslautajutun inspiroimana samalla huumorilinjalla jatkoi Pécsin luterilaisen seurakunnan pastori Zoltán Ócsai, joka someen postaamassaan kuvassa poseeraa olohuoneessaan silityslaudalle rakennetun alttarin takana:

HVG:n toimittajalle Ócsai kertoo, että hänestä Vezsenyin video oli hauska eikä hän tykännyt siitä tylystä tavasta, jolla asiaa käsiteltiin. Ócsai vakuuttaa myös luottavansa oman kirkkonsa johdon (olen ehkä puolueellinen, mutta minusta Unkarin pieni luterilainen kirkko on maan perinteisistä kirkoista fiksuin ja sattuneesta syystä myös vähiten poliittisen vallanjanon turmelema) ja seurakuntalaistensa huumorintajuun. Samalla hänen on erikseen vakuutettava, että tämän postauksen takana ei ole mitään ”poliittista tai muuta ideologiaa”. Pastorin postauksen saateteksti on kuitenkin paljonpuhuva:

– Et kyllä uskalla postata silityslautakuvaa!
– Pitelepäs kaljaani! (= Odotas niin näytän!)

Ei tässä ole pelkästään yhdestä silityslautapelleilystä tai yhden opettajan tai koulun arvokkuudesta kysymys.

***

Tavallisen somekansan keskustellessa silityslaudoista ja opettajakunnan korona-arjesta valtakunnan korkein johto on taas möläytellyt kaikenlaista kriittisten verkkokommentaattorien pureskeltavaksi. Esillä on ollut muun muassa Viktor Orbánin ja hänen slovakialaisen kollegansa Igor Matovičin lehdistötilaisuus Matovičin Unkarin-vierailun johdosta. Vielä varsin tuore pääministeri Matovič johtaa perustamaansa poliittisesti keskustaoikeistolaiseksi luonnehdittua, korruption vastustamiseen keskittynyttä Obyčajní l’udia (‘Tavalliset ihmiset’) -puoluetta.

Unkarin ja Slovakian välit eivät aina ole olleet sydämellisimmästä päästä, ja äskettäisen Trianonin rauhan satavuotisjuhlan johdosta olisi periaatteessa puolin ja toisin voinut kaivaa sotakirveen esiin. Matovič oli kuitenkin Trianon-päivänä kunnostautunut pitämällä omille kansalaisilleen sovinnollisen puheen, jossa käännyttiin suoraan myös Slovakian unkarilaisvähemmistön puoleen, ja tämä oli kirvoittanut Unkarin mediassa runsaasti positiivisia kommentteja. Nyt hänelle järjestettiin Unkarissa komea vastaanotto, ja ilmeisesti tapaaminen Orbánin kanssa sujui hyvässä hengessä. Lehdistötilaisuudessa tunnelma oli rento, ja Orbán innostui vastailemaan myös Trianon-aiheisiin kysymyksiin tavalla, jonka – kuten Index-sivusto huomautti – “vain oikeistolainen pääministeri voi sallia itselleen”. Sillä varjelkoon, jos joku korkea-arvoinen vasemmistopoliitikko olisi päästänyt suustaan jotain niin epäisänmaallista ja, nyyh, rajantakaisten unkarilaisten kokemia kärsimyksiä halventavaa kuin että Trianon ei ole loukkaus vaan historiallinen epäoikeudenmukaisuus, jonka kanssa on elettävä. Tai että ”on slovakialainen näkemys ja on unkarilainen näkemys”, mutta suhteet on rakennettava niin, että sadan vuoden takaiset tapahtumat eivät estäisi yhteistyötä.

Käytännön naapuruuspolitiikan ohella Orbán nosti esille myös V4- eli Visegrád-maiden yhteistyön. Ensimmäisenä kohtana yhteisellä työlistalla olisi tietenkin maahanmuutto: V4-maat torjuvat ”maahanmuuttokiintiöt”. (Edelleenkään EU ei ole pakottamassa jäsenmaitaan ottamaan vastaan tiettyä määrää maahanmuuttajia, varsinkaan ”laittomia”, niin kuin Unkarin hallitus uusimmassa ”kansallisessa konsultaatiossa” jälleen väittää. Asiasta on käyty kipakkaa väittelyä EU-komissaari Věra Jourován kanssa.) Tämän lisäksi Orbán kuitenkin intoutui lausumaan ylevän runollisia ajatuksia unkarilaisten menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Näin Index-sivuston mukaan:

Slaaveja ja germaaneja on aina oleva, myös anglosakseja ja latinalaisiakin. Sekä arabeja. Mutta se, onko oleva unkarilaisia, jotka eivät ole indoeurooppalaisia, joilla ei ole kulttuurisia sukulaisia kuin korkeintaan jossakin Keski-Aasiassa, [se ei enää ole niin varmaa]. (…) Kulttuuria ja kieltä ei saa painaa taka-alalle, sillä se on unkarilaiselle elämääkin tärkeämpää. Jotkut kääntävät tämän nationalismiksi. [Orbánin mielestä tämä ei kuitenkaan ole nationalismia vaan] järkkymättömän väkevää kansallista identiteettiä. Me olemme ainoa jäljelle jäänyt, idästä länteen lähtenyt kansa. Me olemme jäännös, entisaikojen mahtavan aromaailman viimeiset jäänteet, jotka olemme päättäneet jäädä eloon. Tämän varassa me toimimme. Meidät pitää hyväksyä sellaisina kuin me olemme.

Tässä ovat taas kerran puurot ja vellit mahtavasti ja aivan tarkoituksella sekaisin. ”Slaavi”, ”germaani”, ”anglosaksi” (historialliset anglosaksit muuten luetaan germaaneihin) ja ”indoeurooppalainen” ovat kielisukulaisuuden perusteella määrittyviä käsitteitä. Mitä kaukaisemmasta kielisukulaisuudesta on kysymys (kuten koko indoeurooppalaisen kielikunnan tapauksessa, joka ulottuu Islannista Intiaan), sen vähemmän se merkitsee geneettistä samankaltaisuutta tai yhteistä kulttuuria. Kansallisromanttisissa kansallisvaltioprojekteissa 1800-luvulta lähtien kielisukulaisuuden varaan on kuitenkin rakennettu kansallisia identiteettejä ja semmoisia kansainvälisiä kehyksiä kansalliselle hengenluonnille kuin esimerkiksi panslavismi, panskandinavismi, panturkkilaisuus – tai suomalais-ugrilainen heimoaate.

Unkarin kielen (varsin kaukaisia) sukulaisiahan ovat suomalais-ugrilaiset (uralilaiset) kielet, kuten esimerkiksi suomi. Kuitenkin huomattava osa Orbánin kannattajakuntaa tykkää enemmän niistä vaihtoehtoisista opeista, joiden mukaan koko fennougristiikka oli ensin pahojen Habsburgien, sitten pahojen kommunistien salajuoni unkarilaisten nöyryyttämiseksi ja oikeasti unkarilaiset polveutuvat Attilan hunneista, arojen turkkilais- ja mongoliheimoisista sotureista ja siinä sivussa ehkä myös sumerilaisista tai muista muinaisaikojen kulttuurikansoista. Siispä Orbán on viime vuosina vienyt Unkarin tarkkailijajäseneksi turkkilaiskielisten valtioiden neuvostoon (Türk Keneşi) Erdoğanin Turkin ja muiden diktatuurien joukkoon. Ja siksi hän nytkin puhuu, perinteisen sukupuutto-hehkuttelun ohella, arokansojen uljaasta muinaisuudesta ja ”kulttuurisista sukulaisista” jossakin Keski-Aasiassa.

”Kulttuurinen sukulaisuus” on siitä kiva käsite, että se ei oikeastaan tarkoita mitään. ”Kielisukulaisuudesta” voidaan puhua, koska kielellä on eräänlainen geneettinen historia: se välittyy polvesta polveen samalla koko ajan hieman muuntuen, kielten kehitystä voidaan hyvin verrata biologisten lajien kehitykseen ja sitä voidaan mallintaa tavallaan luonnonlain kaltaisilla prosesseilla. Siispä kielten sukulaisuus on samanlainen selkeästi määriteltävä käsite kuin lajien sukulaisuus: lehmä on läheistä sukua visentille, kaukaisempaa sukua hirvelle ja sinivalaalle, vielä kaukaisempaa, ”paljaalla silmällä näkymätöntä” sukua kissalle, ihmiselle tai kengurulle. Kulttuurilla taas ei ole yhtä selkeää rakennetta eikä yhtä selkeästi määriteltäviä polveutumisprosesseja, ei siksi myöskään selviä sukulaisuussuhteita.

Kulttuurien samankaltaisuudesta toki voidaan puhua. Ja jos siitä puhutaan, niin mitä luultavimmin nykyunkarilaisten kulttuuri on paljon lähempänä nykyslovakkien kulttuuria ja elämäntapaa kuin vaikkapa turkkilaisten tai uzbekkien. Vaikka unkarilaisten kulttuurissa on saattanut olla ikivanhoja, pustan paimenilla säilyneitä kerrostumia, jotka olivat tuosta Orbánin mainitsemasta muinaisuuden aromaailmasta peräisin, ne ovat peittyneet jokseenkin näkymättömiin myöhempien, naapurien kanssa yhteisten kulttuurikerrosten alle, samalla kun nykyisen unkarin kielen esimuotoa puhuneen arojen ratsastajakansan biologinenkin perimä tirahti ”keskisen Itä-Euroopan suuren geenisekoittimen” sisältöön. Tätä ei voisi paremmin havainnollistaa kuin Éva S. Balogh blogissaan viitatessaan lahjaan, jonka Orbán ojensi Matovičille: purkilliseen itse hapatettuja suolakurkkuja, kovászos uborka. Sekä kovász ‘hapatus, taikinanjuuri’ että uborka ‘kurkku’ ovat slaavilaisia lainasanoja, eikä perinteinen suolakurkun valmistus Slovakiassa millään tavalla eroa unkarilaisesta.

Toukokuun lopulla pääministerin Facebook-sivu kertoi kurkunvalmistuksen etenemisestä. Perinteinen hapankurkku hapatetaan leipäviipaleella, kuten kuvasta näkyy. Unkarilaisessa somekuplassani hilpeyttä herättänyt kommentti: ”Rakas herra pääministeri! Kurkut muhivat oikein mukavasti, mutta ehdotan, että ensi kerralla laittaisitte vähemmän leipää, sillä sitä pannaan kurkkujen päälle vain kypsymisen käynnistämiseksi. Päivän parin päästä sen voi ottaa poiskin. Hyvää ruokahalua ja haista v***u.”

Olen vuosikaudet pitänyt lähinnä ensimmäisen vuoden opiskelijoille tarkoitettua kurssia nimeltä ”Uralilaisten kansojen kulttuurit”. Ensi syksystä se kuuluu ensimmäisen lukukauden orientaatio-opintoihin. Siellä väännän opiskelijoille rautalangasta muun muassa, mitä kielisukulaisuus merkitsee ja mitä ei, miten ongelmallinen ja ehdollinen on ”kansan” käsite, ja miten semmoisilla käsitteillä kuin ”alkuperäinen” tai ”puhdas” ei vakavasti otettavassa kulttuurintutkimuksessa pitkälle pötkitä. Mielelläni toivottaisin myös pääministeri Orbánin puheenkirjoittajan tervetulleeksi kuulemaan näitä perusasioita – mutta tuskinpa häntä kiinnostaa, kun eivät ”kulttuuria elämääkin tärkeämpänä pitävät” kulttuuripolitiikan päättäjät kuuntele parempia ja lähempänä oleviakaan Unkarin kulttuurin asiantuntijoita.


Nolite timere

28 toukokuun, 2020

Unkarissa on nyt ilmoitettu koronapoikkeustilan loppuvan, heti kun pääministeri tarkemman päivämäärän ilmoittaa: tiistaina jätettiin parlamentin käsiteltäväksi poikkeustilan päättymistä koskeva lakiehdotus. Sen saatetekstissä myös selvin sanoin paheksuttiin sitä ”ennennäkemätöntä hysteriannostatusta” ja poliittista kampanjaa, jota asian johdosta oli Unkarissa ja ulkomailla harjoitettu. Toisin sanoen pääministeri Orbán päättää, milloin hätätila päättyy, joten aivan turhanaikaisia olivat ne opposition, politiikantutkijoiden ja ulkomaisen median väitteet, että poikkeustilalaki olisi merkinnyt diktatuuriin ja pääministerin mielivaltaan siirtymistä, eikö niin?

Koronapoikkeustilan ja sitä seuranneen kohun varjossahan nähtiin kaikenlaista, esimerkiksi varapääministeri Zsolt Semjénin parlamentille esittelemä kuuluisa salaattilaki, johon sisältyi muun muassa laajaa kohua ja kansainvälisiä protesteja nostattanut anti-transpykälä: väestökirjanpidossa otettiin käyttöön ”syntymäsukupuoli”, jonka muuttaminen on nimenomaisesti kielletty. Vähemmän verenmakuisia, silti kauaskantoisia päätöksiä on tehty kulttuurimaailmassa. Siellähän on jo jonkin aikaa raivonnut ns. kulttuuritaistelu eli tieteen ja taiteen alistaminen ideologiseen valvontaan laitos- ja rahoitusrakennetta muuttamalla.

Korkeakouluthan siirtyivät jo aiemmin ”inhimillisten voimavarojen” superministeriön (EMMI) alaisuudesta innovaatio- ja teknologiaministeriön haltuun. Siinä, missä EMMIä johtaa innoissaan ”kansallismielisen” vaihtoehtotieteen rajamailla hössöttävä setä, jonka pätevyys on koronakriisin aikana yhä useammin kyseenalaistettu, innovaatio- ja teknologiaministeri Palkovics taas tunnetaan tiukkana teknokraattina, ”työperustaisen yhteiskunnan” (maa ei tarvitse joutilasta haihattelijaälymystöä ja akateemisia työttömiä vaan sinikaulus- ja haalariväkeä saksalaisten autotehtaisiin) takuumiehenä, myös Unkarin Tiedeakatemian haudankaivajana.

Nyt Zsolt Semjén on jättänyt parlamentille uuden lakiehdotuksen, joka koskee Unkarin teatterikorkeakoulua eli Teatteri- ja elokuvataiteen yliopistoa (Színház- és Filmművészeti Egyetem). Innovaatio- ja teknologiaministeriön esityksen mukaan teatterikorkeakoulun toimintamallia on muutettava vastaamaan ajan haasteita (?) ja takaamaan riittävä laatu (?) sekä Unkarin kulttuurin kehitys (?). Ennen kaikkea: esityksen mukaan teatterikorkeakoulu muuttuisi säätiöpohjaiseksi yliopistoksi. Tämän ylläpitäjäsäätiön perustaisi hallitus ja sitä ohjaisi ministeri Palkovics, joka myös nimittäisi säätiön kuratorion johtajan ja jäsenet. Yliopiston kiinteistöt ja omaisuus siirtyisivät suoraan uuden säätiön omaisuudeksi – ja tässä, arvellaan unkarilaisessa somekuplassani, lienee koko uudistuksen perimmäinen tarkoitus.

Mutta tarkoitukseni ei tänään ollut vain leikkiä poliittista kommentaattoria vaan kertoa historiallinen tarina taustaksi eilen Hírcsárda-vitsiuutissivustolla näkemääni vitsiuutiseen. Siirrymme ensiksi vuoteen 1213, aikaan, jolloin Suomeen on vasta äskettäin tehty (sikäli kuin on) ensimmäiset puoliksi tarunomaiset ristiretket eikä piispanistuintakaan ole vielä siirretty Turkuun…

Unkarin kuningas Andreas (András, Endre) II:n sotaretkellä ollessa kuningatar Gertrud (Gertrudis) – syntyjään baijerilainen ruhtinatar Andechs-Meranin huonetta ja sukua, Unkarin myöhemmän kuninkaan Béla IV:n sekä Pyhän Elisabetin äiti – suututtaa Unkarin ylimystön istuttamalla omia sukulaisiaan tärkeisiin virkoihin, muun muassa pikkuveljensä Kalocsan arkkipiispaksi. Unkarin herrat ovat baijerilaisten röyhkeydestä niin raivoissaan, että alkavat suunnitella kuningattaren murhaamista; näistä tapahtumista on József Katona kirjoittanut kansakunnan 1800-luvun klassikkokaapin päällä kököttävän näytelmän Bánk bán, jonka pohjalta Ferenc Erkel sävelsi oopperan.

Ennen toimeen tarttumista salaliittolaiset haluavat kuitenkin kysyä valtakunnan hengellisen mahtimiehen, Esztergomin arkkipiispan Johannes (János) Meranialaisen mielipidettä hankkeesta. Piispa, joka ei halua ottaa turhia riskejä, päkistää hädissään latinankielisen kannanoton, josta sittemmin tuli euroopankuulu esimerkki onnistuneesta monitulkintaisuudesta: REGINAM OCCIDERE NOLITE TIMERE BONUM EST SI OMNES CONSENTIUNT EGO NON CONTRADICO. Koska tuohon aikaan ei välimerkkejä liiemmin käytetty, tekstin voi jaksotella ja ymmärtää kahdella tavalla. Joko: ”Kuningatarta tappaa ette saa pelätä. Hyvä on, jos kaikki ovat yhtä mieltä, minä en vastusta.” Tai: ”Kuningatarta tappaa ette saa. Pelätä on hyvä. Jos kaikki ovatkin yhtä mieltä, minä en. Vastustan.”

Ensimmäisen tulkinnan mukaisesti salaliittolaiset tarttuivatkin toimeen, ja kuningatar Gertrudis toimitettiin hengiltä hoviväen metsästysretken yhteydessä. Kuningas Andreas rakennutti vaimovainajalleen upean sarkofagin nykyisen Pilisszentkeresztin alueella Budapestin lähistöllä sijainneeseen, turkkilaisvallan aikana tuhoutuneeseen cistersiläisluostariin. Syylliset joutuivat tuomiolle, mutta ainakin jotkut salamurhasta syytetyistä, myös näytelmän ja oopperan sankariksi nostettu Bánk, Kroatia-Slavonian baani eli käskynhaltija, selvisivät omaisuuden takavarikolla ja pääsivät myöhemmin takaisin kuninkaan suosioon. Arkkipiispa Johannes, joka kirkonmiehenä oli maallisen lain ulottumattomissa, kutsuttiin paavi Innocentius III:n eteen vastaamaan osallisuudestaan kuningattaren murhaan, mutta tekstin kakkostulkinnan mukainen selitys meni läpi ja piispa selvisi seuraamuksitta.

Tarina arkkipiispan moniselitteisestä kannanotosta tuli tunnetuksi muuallakin Euroopassa, ja sen tietävät yhä kaikki sivistyneet unkarilaiset. Siihen viittasi eilen myös vitsiuutissivusto Hírcsárda:

”Sairaaloiden vuodepaikkoja tyhjentää ette saa pelätä on hyvä”. Miklós Káslerin 11. käsky.

Muutama viikko sittenhän toteutettiin sairaaloissa ”sotaharjoitus” eli laajamittainen vuodepaikkojen tyhjennysoperaatio odotettavissa olevien koronapotilaiden varalta. Media ja some täyttyivät kauhutarinoista: kipeästi kuntoutuksen tai ammattilaishoidon tarpeessa olevia toipilaita, kroonikkoja ja kuolevia oli lykätty hätääntyneiden omaistensa hoiviin ilman kunnon aihetta – sillä tuhansia tehohoitoa kaipaavia koronapotilaita ei vielä ole sairaaloihin ilmestynyt. Ministeri Kásler tosin on itse lääkäri, mutta hänen asiantuntevuuttaan on kriittisessä mediassa epäilty jo aikoja sitten. Näitä epäluuloja kiteyttää viittaus Káslerin omaan väitteeseen: 70–80% kuolemaan johtavista taudeista olisi vältettävissä noudattamalla kymmentä käskyä.

Esztergomin arkkipiispa Johannes aikoinaan selvisi selittämällä. Ministeri Káslerin selviytyminen ei ole vielä yhtä varmaa. Viime päivinä hänelle on monesti povailtu potkuja, ja kritiikkiä on sadellut ei vain oppositiolta vaan myös esimerkiksi Unkarin Lääkäriliitolta, joka ei laisinkaan tykkää siitä, miten Kásler yrittää vetäytyä vastuusta ja selitellä sairaalapaikkojen tyhjennysoperaatiota kunkin sairaalan lääkärien yksittäisiksi päätöksiksi. Toistaiseksi kuitenkin Kásler on saanut tukea korkeimmalta taholta: muutama päivä sitten pääministeri Orbán parlamentin kyselytunnilla suorastaan ylisti Káslerin ”vaistoa” ja väitti, että jonkun toisen ministerin komennossa kriisi olisi ollut paljon pahempi ja kuolonuhreja paljon enemmän.

Toki Kásler voidaan vielä siirtää syrjään sillä sekunnilla, kun Viktor Orbán niin päättää. Mutta toistaiseksi näyttää siltä, että miesten peleissä ei muutaman siviiliuhrin henki paljoa paina, oli kyse sitten kroonikkovanhuksista ja terminaalivaiheessa olevista syöpäpotilaista tai biologis-dynastisen tehtävänsä jo täyttäneestä kuningattaresta.


Jumalanpilkkaa?

2 toukokuun, 2020

Koronavirusepidemia nosti Unkarissa uutiskuviin sekä uusia henkilöitä että uusia elementtejä. Hallituksen virallinen ”kriisinyrkki”, operatív törzs, on jo totuttu näkemään poseeraamassa kameroiden ja mikrofonien edessä merkillisissä tummanharmaissa puhujanpöntöissä, jotka muistuttavat muovisia kukkaruukkuja. Ja tämän joukon keskushenkilöitä on uusi valtakunnallinen julkkis, korkein (sotilaallinen) lääkintäviranomainen (országos tisztifőorvos) Cecília Müller, arkisen näköinen kuusikymppinen nainen, jonka vähemmän glamouröösistä habituksesta veistetyt vitsit sopivat mainiosti yhteen niiden vitsien kanssa, joita väännetään hänen tilaisuudesta toiseen vaihtuvista erivärisistä jakkupuvuistaan. (Mutta tämmöisessä asemassa olevan naisen ulkoisesta olemuksestahan väännetään vitsejä joka tapauksessa, oli se millainen hyvänsä.)

Tämä koronakriisin visuaalinen ilme yhdessä tiettyjen virallisen kriisinhoidon piirteiden kanssa inspiroi sosiaalidemokraattisen Népszava-lehden pilapiirtäjän Gábor Pápain tämännäköiseen murjaisuun:

papai_gabor_nepszava_kereszt_operativ_torzs_muller_cecilia.jpg

”Kriisipöntössä” seisova Cecília Müller katselee ristiinnaulittua Jeesusta ja toteaa kuivasti: Alapbetegsége függőséget okozott, eli hieman vapaasti kääntäen ‘Perussairaudesta johtuvaa riippuvuutta!’. ”Riippuvuuden” lääketieteellisenä terminä yhdistäminen Jeesuksen ristillä riippumiseen on, kuten Pápailla usein, vähän väkisin väännettyä huumoria, ei mitään ykkösluokan verbalistiikkaa. Mutta kuvan olennainen vitsi ei olekaan tässä.

Piirroksessa sen varsinainen kohde Cecília Müller kuvataan vähättelemässä ristiinnaulitun kärsimyksiä ja selittelemässä, että ne johtuvat jostakin muusta kuin siitä, mikä näyttäisi olevan ajankohtainen syy. Unkarin uutisia seuranneelle tästä nousevat välittömästi mieleen ne lukemattomat syytökset, joita on kohdistettu Unkarin hallituksen tapaan hoitaa koronaviruskriisiä. Virallisia tilastoja on epäilty kaunistelluiksi, sillä testejä on tehty paljon vähemmän kuin muualla Euroopassa. Kuten Müller vielä pari viikkoa sitten sanoi, koko väestöä ei kannata testata, ”mikään testi ei kerro, voivatko taudin oireet ilmestyä parin päivän päästä”. Ennestäänkin toivottomasti aliresursoidut sairaalat ovat jo pitkään pelänneet koronakriisin räjähtämistä käsiin, ja näiden pelkojen lisäksi tunteita on kuohuttanut merkillinen sairaalapaikkojen tyhjennyskampanja, jolla tuhansia potilaita, heikkokuntoisia ja jatkuvaa hoitoa tarvitsevia toipilaita ja kuolevia, pikavauhtia heitettiin ulos sairaaloista kauhistuneiden omaistensa hoiviin. Viranomaisten kriisitoiminta on siis viestinyt julmuutta ja ylimielistä kärsimysten vähättelyä.

Toisaalta ristiinnaulittu Jeesus on piirroksessa myös muistuttamassa niistä ”kristillisistä arvoista”, joihin Unkarin nykyinen hallitus koko ajan vetoaa ja joiden pimeä puoli on rivien välissä koko ajan mukana: sekä sentrooppalaiseen poliittiseen ”kristillisyyteen” perinteisesti sisältyvä antisemitismi (”kristillinen” tai ”kristitty” ei tarkoita vain tietyn vakaumuksen omaavaa tai kristilliseen kirkkokuntaan identifioituvaa vaan usein erityisesti ”ei-juutalaista”) että maahanmuuttovastaisessa politiikassa käytelty islamofobia. Puhumattakaan kristinuskon nimissä harjoitetusta tiedevastaisuudesta ja huuhaasta, jonka alalla on kunnostautunut etenkin terveysasioista vastaava inhimillisten voimavarojen ministeri Kásler. Orbánin hallitus on vuosikausia rakentanut operatiivista yhteistyötä perinteisten kirkkokuntien kanssa, erityisesti reformoidun (johon pääministeri Orbán itse kuuluu) sekä roomalais-katolisen kirkon (jota lähellä on pienempi hallituspuolue, kristillisdemokraattinen KDNP). Myös Cecília Müller oli, ennen nopeaa nousuaan korkeisiin viranomaistehtäviin, pitkään toiminut pikkupaikkakunnan yleislääkärin ammattinsa ohella paikallisen katolisen seurakunnan maallikkoaktivistina.

Luterilaisella blogisivustolla Kötőszó taidehistorioitsija Zsuzsanna Zászkaliczky ottaa kantaa Pápain piirrokseen. Hän ei ole järin ihastunut siihen, että julkikristityn Cecília Müllerin henkilökohtaista vakaumusta ivaillaan, mutta muistuttaa, että ristillä riippuvan, kärsivän Kristuksen kuvassa ei sinänsä ole mitään pilkkaavaa eikä epäkunnioittavaa. Näinhän kristikunta on tottunut kuvaamaan Vapahtajaa, ”kipujen miestä ja sairauden tuttavaa”, jonka ”perussairaus” oli nimenomaan siinä, että hän auttoi kärsiviä ja lopulta otti koko ihmiskunnan synnit kantaakseen. Tässä mielessä hänen ”perussairautensa” todellakin saattoi hänet ristille riippumaan – ja pilakuvan pilkka sisältää tietyn totuuden hivenen.

Piirroksen tarkoitus ei siis ole ivata ristiinnaulittua Jeesusta eikä häneen uskovia vaan Unkarin hallituksen epäinhimillistä koronakriisipolitiikkaa, joka ei lainkaan sovi yhteen sen väitettyjen kristillisten arvojen kanssa. Minusta piirroksen Cecília Müller on kuin peilikuva Jeesuksen opetuspuheen viimeiselle tuomiolle tulevista syntisistä. Nämä kyselivät hämmentyneinä: ”Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?” – koska eivät olleet ymmärtäneet, että kärsivä Kristus on läsnä kaikessa kärsimyksessä. Piirroksen Cecília Müller puolestaan vähättelee ja turhentaa Kristuksen kärsimyksiä samaan tapaan kuin hänen edustamansa valtiovalta vähättelee ja halveksii koronapotilaiden tai koronaepidemian varjolla sairaaloista heitettyjen potilaiden kärsimystä… Jotenkin näin tämän piirroksen siis voisi minun mielestäni ymmärtää. Tai sitten voisi kuunnella pilapiirtäjää Gábor Pápaita itseään, joka selittää näin:

Omaa persoonaani koskeviin mielipiteisiin en välittäisi puuttua, mutta koska hallituksen median yksikään työntekijä ei ole uskaltanut jättäytyä syrjään lynkkauskampanjasta, olen selityksen velkaa.

Katsotaanpa siis, mitä kuvassa näkyy. Kuvassa on virallinen toimija Cecília Müller sekä ristiinnaulitunkuva (ei siis elävä Jeesus vaan häntä esittävä veistos). Kuvassa on yksi ainoa puhuja, Müller, joka selittää Jeesuksenkin kuoleman samoin kuin kaikki tähänastiset kuolemantapaukset, jonkin perussairauden syyksi (tästä on nähty jo yksilön oikeuksia ja tietosuojaa loukkaavia esimerkkejä, on viitattu diplomaatin alkoholismiin ja nuoren naisen ylipainoon, puhumattakaan erään sairaanhoitajan tragediasta). Piirros ei siis sano Jeesuksesta mitään sellaista (eikä pane häntä sanomaan tai tekemään mitään sellaista), mikä olisi noloa tai nöyryyttävää hänen kannaltaan tai häneen uskovien kannalta, ei mitään rienaavaa. Tämä piirros arvostelee Cecília Mülleriä. Se ei tietenkään välttämättä merkitse, että minä olisin oikeassa, nimestäni huolimatta en usko paavilliseen (pápai) erehtymättömyyteen, mutta siinä tapauksessa minun ei kuulu pyytää anteeksi kristityiltä vaan Cecília Mülleriltä.

Mutta tietenkin voi myös takertua kuvan päällimmäiseen kerrokseen eli ristiinnaulitun ”riippuvuudesta” väännettyyn typerähköön vitsiin. Näin ovat innolla tehneet useat hallitusta lähellä olevat tahot. Kristillisdemokraattisen KDNP:n parlamenttiryhmän varajohtaja Imre Vejkey piti jo asiasta tiedotustilaisuuden, jossa ilmoitti haastavansa Népszava-lehden oikeuteen tämän piirroksen takia. Vejkeyn mielestä kuvan tarkoitus on toisaalta pilkata Jeesusta, toisaalta provosoida kansaa ja lietsoa vihaa (?!). Myös toinen KDNP:n edustaja, vainottujen kristittyjen asioista vastaava valtiosihteeri (tämmöinen virka todellakin on olemassa Unkarin pääministerin kansliaministerin alaisuudessa) Tristan Azbej julisti Facebookissa:

On niitä, joiden mielestä läntisessä maailmassa ei ole kristinuskon vastaisuutta, se on pelkkää sepitettä. Valitettavasti he ovat väärässä…

Ääriliberalismin rinnalla myös kommunistisen puoluevaltion heijastumat elävät yhä. Tiedän hyvin, että tämä Népszavan graafinen ”luomus” on todellisuudessa ”vain” primitiivistä ja halpamaista provokaatiota, mutta tiedän myös, että sen takana piilee äärimmäisyysideologia, joka on valmis ilmaisemaan vihaansa vaikkapa konkreettisina tekoina, jos se vain olisi mahdollista. Siksi on vastuutonta olla vaiti. Ja siksi me emme tule kenenkään mieliksi emmekä kenenkään painostuksesta vastedeskään antamaan periksi: tehtävämme on vastustaa kristittyjen vainoa ja kristinuskonvastaisuutta. 

Näin kansan, tai sen tyhmimpien ja naiiveimpien kerrosten, ärtymys sen johdosta, että pyhiä asioita käytetään poliittisten vitsien veistelyyn, voidaan vaahdottaa suoranaiseksi vihapropagandaksi jotakin kuviteltua uskonnonvastaista äärimmäisyysideologiaa vastaan, jonka kannattajat ovat muka valmiita suorastaan fyysisesti käymään kristittyjen kimppuun. Voi hyvänen aika. Unkarilaisista suurin osa nykyään lienee aktiivisen uskonnonharjoituksen suhteen lähinnä eriasteisen välinpitämättömiä. Ja vaikka unkarilaiseen(kin) somesyötteeseeni aina välillä pulpahtelee modernin pöhköateismin ilmentymiä (tarkoitan tällä siis pöhköfundamentalismin vastapoolia, näitä ylikasvuisia kakaroita, joiden on pakko jokaiseen uskontoa tai kirkollista kulttuuria sivuavaan juttuun tunkea jokin älykäs kommentti tyyliin ”Raamattu on satukirja, oli mullakin pienenä mielikuvituskaveri, hö hö höö”), en usko Unkarissa edes pienen aktiivisten vapaa-ajattelijoiden joukon unissaankaan kaavailevan mitään kristittyjen vainoja.

Fyysistä vainoamista itse asiassa suunnitellaan aivan muualla. ”Kansallisradikaali” nettiradio Szent Korona Rádió kertoo yleisölleen (linkki tässä ylempänä linkittämässäni blogikirjoituksessa), että Népszavassa on ilmestynyt ”vasemmistolurjus” Gábor Pápain ”Jeesusta rienaava” pilapiirros, ja kehottaa:

Jos joku sattuisi tietämään hänen osoitteensa tai puhelinnumeronsa, pyydämme lähettämään sen osoitteeseen radio@szentkoronaradio.com! Olisi semmoisiakin, jotka voisivat käydä hänen luonaan kylässä… Päivitys: Gábor Barcsa-Turner, HVIM:n [”Kuusikymmentäneljä lääniä”, oikeistoradikaali nuorisoliike, jonka nimi viittaa entisen Suur-Unkarin alueeseen] johtaja ilmoitti Szent Korona Rádiólle, että myös HVIM-läiset ”jäljittävät” kyseistä henkilöä, sillä hekin mielellään vähän juttelisivat tämän liberaali-kansankiihottajan kanssa…

Mutta palatakseni hallituskoalition edustajan Facebook-postaukseen: Lopullisesti aivoni nyrjähtivät, kun näin Azbejn käyttävän ilmausta ”kommunistinen puoluevaltio” (kommunista pártállam). ”Puoluevaltio” on osuva nimitys ns. reaalisosialismin aikaisille rakenteille: oli (nimelliset) vaalit, oli parlamentti ja presidentti, mutta todellisuudessa valtaa käytti kommunistinen puolue, jonka johtaja oli maan todellinen päämies ellei peräti diktaattori. Sopii aiheellisesti kysyä, miten tämä eroaa nykyisestä järjestelmästä, jossa valtapuolueen johtaja on jo kymmenen vuotta pääministerinä hallinnut maata ja pyörittänyt puoluekoalitionsa superenemmistöllä parlamenttia mielensä mukaan. Siitä puhumattakaan, miten älytöntä on yksinvaltaisen hallitsijan hovista käsin ruveta esittämään pientä urheaa uhria, joka ei alistu eikä anna vaientaa itseään.

Kammottavin johtopäätös: ei tässä ”kansan oikeutetun närkästyksen” vaahdottamisessa taida oikeasti kovinkaan monille olla kysymys uskonnollisista arvoista, pyhyyden kokemuksesta tai sen loukkaamisesta. Eivätkä vallanpitäjätkään niin tyhmiä ole, että kuvittelisivat suurten kansanjoukkojen oikeasti hermostuvan siitä, että ristiinnaulitun ”riippuvaisuudesta” väännetään vitsiä. Aivan samoin kuin entiseen maailmanaikaan piti toistella sosialismin iskulauseita ja heilutella kuvaannollisia tai todellisia punalippuja, aivan samoin nykyään sekä vallanpitäjät että kansa tietävät, että kysymys ei ole aatteellisista sisällöistä vaan poliittisen lojaaliuden osoittamisesta.


Pyhä Corona, auta!

17 maaliskuun, 2020

Ennennäkemättömän viruspandemian kotikaranteeniin ajamana – onneksi ehdin ennen rajojen sulkeutumista eristäytymään Suomeen perheen luokse – en nyt juuri jaksa kauheasti kommentoida Sentroopan elämänmenoa. Itävallassahan yhteiskunta on pysäytetty ja mahdollisimman monet ihmiset ajettu koteihinsa eristyksiin, vaikka kriitikoiden mukaan ihan liian myöhään. Erityisen ilkeä tapaus on Tirolin tilanne.

Suomen uutisia heikommin seurattuani vielä viikko sitten ihmettelin, miksi Suomessa vaahdotaan erityisesti Tirolista, vaikka Itävallan uutisten mukaan siellä oli siinä vaiheessa paljon vähemmän koronatartuntoja kuin Wienissä ja Ala-Itävallassa. Vasta nyt olen itävaltalaista äänenkannattajaani luettuani tajunnut, mitä Tirolissa oikein tapahtui. Hiihtokeskuksissa, etenkin Ischgl-nimisessä hiihtoturismikeskittymässä ja sen afterski-baareissa, koronavirus pääsi leviämään eri puolilta Eurooppaa, varsinkin Pohjolasta saapuneiden matkailijoiden keskuudessa. Esimerkiksi Islannissa tämä huomattiin jo maaliskuun alkupäivinä, mutta Tirolin viranomaiset vitkastelivat, koska hiihtoturismin tuomat tulot ovat koko osavaltiolle niin olennaisen tärkeitä. Sittemmin Tirolin maaherra Günther Platter on tunnustanut, että matkailuväen kanssa jouduttiin koronaturvatoimista käymään hirmuinen vääntö. Kun sitten hiihtohotellit lopulta sulkivat ovensa, sekin tehtiin niin äkkiä, että monet turistit jäivät yllättäen suorastaan kadulle kimpsuineen ja kampsuineen ja löytyivät etsimään itselleen uuden hätämajoituksen. Samalla uusiin majapaikkoihin levisi myös näiden turistien kantama virustartunta.

Mutta nyt tekee mieli unohtaa tämän hetken huolet ja palata sanojen, nimien ja eurooppalaisen kulttuurihistorian pariin. ”Corona” on nimittäin muutakin kuin latinan kielen ’kruunua’ merkitsevä sana. Katolisessa Euroopassa, erityisesti Baijerissa ja Itävallassa, Corona on tunnettu pyhimyksenä, jonka mukaan on nimetty paikkakuntiakin, ainakin Ala-Itävallan St. Corona am Wechsel. (Sielläkin on muuten matkailijoita houkutteleva hiihtokeskus…)

Pyhän Coronan todellisesta historiasta ei paljoa tiedetä. Legendat sijoittavat hänen lyhyen elämänsä joko 100-luvun lopulle tai 200- ja 300-luvun taitteeseen, joko Syyrian Damaskokseen tai nykyisessä Turkissa sijaitsevaan Antiokiaan, ellei peräti Egyptin Aleksandriaan, Sisiliaan tai Marseilleen. Usein hänet yhdistetään toiseen alkukirkon marttyyriin, P. Victoriin, roomalaiseen sotilaaseen, joka uskonsa takia tuomittin kidutettavaksi ja mestattavaksi. Nuori, vasta 16-vuotias Corona – toisten legendojen mukaan Victorin toverin, toisten mukaan Victorin itsensä puoliso – meni lohduttamaan ja rohkaisemaan kidutettua Victoria ja joutui itsekin vainon uhriksi: hänet sidottiin kahteen taivutettuun palmuun, jotka pystyyn pongahtaessaan repivät hänet kahtia. P. Coronaa kunnioitettiin tiettävästi Italiassa jo 500-luvulla, ja sieltä hänen kulttinsa levisi saksalaiselle kielialueelle. Useilla Baijerin ja Itävallan paikkakunnilla on ollut P. Coronalle omistettuja pyhiinvaelluskohteita; St. Corona am Wechselissä löytyi vuonna 1504 ontosta lehmuksenrungosta P. Coronaa kuvaava patsas, minkä johdosta paikalle pystytettiin hänelle omistettu kirkko.

Victor ja Corona 1400-luvun ranskalaisessa rukouskirjassa (Wikimedia Commons)

Kirkkotaiteessa P. Corona kuvataan joskus kaksi palmunlehvää käsissään (palmu on myös yleinen marttyyriuden symboli), mutta hänen ikonografisina attribuutteinaan voi olla myös kruunu (tietenkin), kultaraha tai pieni aarrearkku tai rahalipas. Coronalla ja rahalla on nimittäin kummallinen suhde. Toisaalta Ökumenisches Heiligenlexikon väittää, että Itävallan rahayksikkö vuoteen 1924 oli nimenomaan hänen mukaansa saanut nimen Krone.  Itse asiassa taitaa kuitenkin olla niin päin, että hallitsijan symboleilla ja arvonmerkeillä leimattuja rahoja on monissa maissa iät ajat nimitetty ”kruunuiksi”, ja tämän takia sitten P. Coronaa on ruvettu pyytämään avuksi rahaan liittyvissä asioissa. Hänet on tunnettu myös aarteenetsijöiden suojeluspyhänä, ja 1600- ja 1700-luvun taika- ja loitsukirjoista löytyy ns. Corona-rukouksia, joiden avulla on uskottu maahan kaivettujen aarteiden paljastuvan. Ala-Itävallan St. Corona am Wechselissä kyllä kerrotaan P. Coronaa huudetun avuksi myös rajuilmalla – ja kulkutaudeissa. Muualta ilmeisesti vastaavaa perinnettä ei tunneta, väittää saksankielinen Wikipedia.

Corona, yksi alkukirkon taruhämärän lukuisista mielikuvituksekkaan julmilla tavoilla surmatuista marttyyrineidoista, on nimensäkin perusteella jonkinlainen geneerinen marttyyri. Corona, kruunu tai seppele, on marttyyriuden symboli, ja kruunua tai seppelettä merkitsi myös kristinuskon ensimmäisen marttyyrin Stefanoksen kreikankielinen nimi. Nimensä perusteella P. Corona kuitenkin on joutunut aivan toisenlaisten, inhimillisen raadollisten asioiden symboliksi. Ja tätä on jännää miettiä samalla kun pohtii sitä, mikä osuus meidän aikamme rahataloudella ja siinä ilmenevällä ihmisen raadollisuudella on ollut tätä samaa nimeä kantavan virustaudin muuttumiseen globaaliksi katastrofiksi.

***

LISÄYS. Kun suomenkielistäkin somea nyt kiertää englanninkielisten somekanavien ja uutistuuttien välityksellä levinnyt väite siitä, että Pyhä Corona olisi erityisesti kulkutaudeista suojelija, ja siitä kehitellään sekä kauniita kuvia että viihdyttäviä juttuja, niin lisätään vielä viittaus tähän oikaisuun. Truth or Fiction -sivuston faktantarkistajat ovat huomanneet, että tuo ylempänä viittaamani Ökumenisches Heiligenlexikon on itse asiassa lisännyt Corona-artikkeliinsa maininnan kulkutaudeista vasta aivan hiljattain. Corona ei siis todellakaan kuulunut perinteisiin ”ruttopyhimyksiin” – näitä olivat Rochus, ”neljä Jumalan marsalkkaa” (Quirinus Roomalainen, Cornelius, Rooman piispa, kiusauksistaan tunnettu Antonius Suuri sekä myös metsästäjien suojeluspyhimyksenä tunnettu Hubertus) ynnä niin kutsutut neljätoista hädässä auttajaa, sarja 300–500-lukujen marttyyripyhimyksiä. Joskus ruttopyhimysten joukossa mainitaan myös pyhä Sebastian.

Mutta koska Corona oli saksankielisen alueen ulkopuolella vähemmän tunnettu ja hänen kulttinsa lienee hiipunut jo aikoja sitten, niin hyvä tarina on tietenkin tärkeämpi kuin todellinen kulttuurihistoria. Näin varsinkin, kun eksoottista saksan kieltä ei Suomessa enää osata, ja tieto myös oman maanosamme menneisyydestä tulee meille nykyään amerikankielisistä tuuteista.


Walesin bardit peruskoulussa, eli miten kansansivistyksen kriisiä ei ainakaan korjata

16 helmikuun, 2020

Täytyy vielä palata viimekertaiseen aiheeseen, jota unkarilainen mediakuplani edelleenkin pullistelee, eli Unkarin uuteen Kansalliseen perusopetussuunnitelmaan (NAT). Perjantaina Budapestissa ”Opettajien demokraattinen ammattijärjestö” osoitti mieltään ministeriön edessä, ja julkilausumia ovat antaneet lukuisat sekä opettajia että korkeakouluja ja tiedemaailmaa edustavat järjestöt ja laitokset, myös useiden tasokkaiden ja nimekkäiden koulujen koko opettajakunnat. Niissä puututaan eri suunnista niihin perusongelmiin, joita autoritaarinen ja alan asiantuntemuksesta piittaamaton poliittinen ohjailu aiheuttaa.

Esimerkiksi Unkarin maantieteilijöiden seuran lausunnon mukaan uusi NAT EU:n direktiivien vastaisesti ei mainitse opetuksen perustavoitteiden joukossa luonnontieteellisiä tietoja ja taitoja laisinkaan, ja samalla kun maantieteen tuntimäärät on vähennetty mahdottoman vähäisiksi, opetettavia sisältöjä on vähennetty suhteessa paljon vähemmän. Myös yrityselämän edustajat ovat protestoineet. Heidän mielestään luonnontieteiden opetuksen osalta NAT vaarantaa kansallisen kilpailukyvyn, se kun sisältää liikaa teoriaa ja ulkoa opeteltavaa tietoa mutta liian vähän käytännön taitoja ja valmiuksia, joita ”tulevaisuuden insinöörit” tarvitsisivat. Säveltäjä ja musiikin teorian opettaja Mónika Csató puolestaan toteaa, että vaikka musiikinopetuksen tuntimääriä on nostettu ja musiikki (tai ”laulu- ja musiikkikasvatus”, ének-zenei nevelés) selvästikin nähdään ”kansallisesti keskeisenä” painopistealueena, NAT kuitenkin merkitsee askelta taaksepäin. Musiikinopetuksen sisällöistä 75 % (!) on unkarilaisia kansanlauluja, taidemusiikin tuntemus jää lapsipuolen asemaan, uusin (Bartókia ja Kodályta uudempi) taidemusiikki täysin syrjään, puhumattakaan siitä viihdemusiikista, joka nykyajan lasten äänimaisemaa täyttää. Kuitenkin, jos lapsilta kysytään, mitä he musiikinopetukselta odottavat, monet vilpittömästi kertovat, että haluaisivat oppia tuntemaan erilaisia musiikin lajeja. Siitä puhumattakaan, mitä todellisuudessa tapahtuu Unkarin koulujen ulkomailla ah niin hypetetyssä musiikinopetuksessa. Näin Csató:

Sillä jos emme työnnä päätämme pensaaseen, näemme kyllä, mitä ”laulutuntien” nimellä kouluissa todellisuudessa tapahtuu: pois jääneiden matematiikantuntien korvaamista, sattuneesta syystä järjestettyjä luokanvalvojan palautetunteja, täysin hillitsemätöntä kännykän näpräämistä (että oppilaat edes olisivat hiljaa) – tai päinvastoin kansanlaulujen tekstien kuulustelemista ja aineiden kirjoittamista säveltäjien elämäkerroista. (…) NAT ei tue semmoista musiikkikasvatusta, joka laajentaisi oppilaiden näköpiiriä, vaan päinvastoin syventää kuiluja opettajan ja oppilaan, uuden ja vanhan musiikin, koulun ja arkielämän välillä.

Joka puolelta siis kuuluu samanlaista kritiikkiä: uudessa opetussuunnitelmassa puolueuskollisuus on jyrännyt asiantuntemuksen. Opetuksen sisällöt on – ilmeisesti joistakin naiivin poliittis-ideologisista syistä – haluttu lyödä lukkoon mahdollisimman yksityiskohtaisesti, antamatta opettajille ja kouluille mahdollisuutta itse harkita, millä tavalla kulloisenkin oppilasaineksen kanssa parhaiten päästäisiin koko koulutusjärjestelmän yleisiin päämääriin. (Ainakin äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen yksityiskohtaiset – ja pitkät! – pakollisten luettavien ja opeteltavien kirjailijoiden ja teosten listat edustavat nykyajan Euroopassa varsin harvinaista linjaa. Esimerkiksi Suomessa opettajat saavat ymmärtääkseni päättää varsin vapaasti, mitä kirjallisuutta oppilailla luetetaan.) Pahinta ei ehkä ole edes se, että tämän yksityiskohtaisesti lueteltujen sisältöjen valinnan ovat päässeet tekemään asiantuntemukseltaan vähän kyseenalaiset mutta poliittisesti uskolliset ja ideologisesti sopivat henkilöt. Vaan se, että aatteellisessa käsiohjauksessa opetussuunnitelmaan on rakennettu täysin epärealistisia vaatimuksia. Leksikaalista tietoa – termien, käsitteiden, faktanippeleiden, vuosilukujen luettelemista ja ulkoa opettelemista – korostava opetussuunnitelma ei tunnu ottavan huomioon, että kirjallisen kulttuuripohjan yleisen rapautumisen keskellä jonkinlaisten 1900-luvun alkupuoliskon sivistysporvariston yleissivistysihanteiden paukuttaminen koko kansan lasten päihin (myös koulujakäymättömien, kenties kroonisessa työttömyydessä ja syväköyhyydessä elävien perheiden lasten) on toivoton haave.

Ja siksi halusin vielä nostaa esiin erään opettajan tosikertomuksen siitä, millaista on opettaa kansallisen kirjallisuuden klassikkoja nykyajan kuudesluokkalaisille, eikä edes kurjuudessa eläville köyhälistölapsille vaan hyvämaineisen budapestilaisen peruskoulun oppilaille. Opettaja – joka kertoo nyttemmin vaihtaneensa ammattia – oli muutama kuukausi sitten sijaisena pitämässä Unkarin kirjallisuuden tuntia, jonka aiheena oli János Aranyn (1817–1882) ”Walesin bardit”. Balladi kertoo Englannin Edvard I:n vierailusta vasta valloitetussa Walesissa vuonna 1277 ja laulajista, jotka tarun mukaan eivät suostuneet ylistämään uutta valtiasta vaan mieluummin kuolivat polttoroviolla. Siinä on nähty viittauksia Itävallan Frans Joosefin Unkarin-vierailuun vuonna 1857. (Amatöörimäisen pikasuomennoksen runosta löydätte alempaa.)

Kertoja oli jo valmiiksi kauhuissaan tehtävänsä mahdottomuudesta: opettaa 45 minuutissa kaksitoistavuotiaille lapsille runo, joka on lukiolaisillekin vaikeaa purtavaa ja jossa on semmoisia 1800-luvun runokielen sanoja ja ilmauksia, joita eivät kaikki nykyaikuisetkaan ymmärrä. Kaiken lisäksi tunti – sinä päivänä jo viides – oli pakko aloittaa karjumalla uupuneina ja hysteerisinä riehuvat lapset hiljaisiksi, mihin uuden sijaisen uutuusarvon huomioon ottaenkin kului tunnista ensimmäiset 7–8 minuuttia. Kun lopulta päästiin käsiksi runoon, jo sen otsikko osoittautui kaikille käsittämättömäksi: ensin oli näytettävä kartalta Wales ja selitettävä, että bárd ei tässä tarkoita ’lihakirvestä’ (tämä samanlainen sana käynnisti luokassa innokkaan ns. keskustelun kauhufilmien moottorisahamurhaajista). Näin oli vihdoin selvitetty runon otsikko, jolloin tunnista oli kulunut jo kolmasosa.

Pitkän runon lukemiseen ja käsittämättömien sanojen selvittämiseen oppilaille kului seuraava kymmenminuuttinen. Senkään jälkeen yksikään lapsista ei tunnustanut ymmärtävänsä, mistä koko runossa on kysymys. Tuntisuunnitelman mukaan runo olisi pitänyt nyt lukea uudestaan analysoiden sen rakennetta ja esimerkiksi puhujan vaihdoksia – missä puhuu kuningas, missä kertoja, missä bardi jne. – mutta ymmärtäen, että näiden koulupäivän uuvuttamien lasten kanssa tämä yritys ei veisi mihinkään, opettaja päätti tarttua runon keskeiseen moraaliseen kysymykseen ja istuutui lasten keskelle pulpetin reunalle keskustelemaan. Mitä tarkoittaa, että ihminen on valmis kuolemaan jonkin asian puolesta, ja voisivatko lapset ajatella, että jokin asia olisi heille itselleen yhtä tärkeä kuin Walesin bardeille vapaus?

Kiitävän hetken ajan lapset hiljentyivät vakavasti miettimään asiaa. Ei, kukaan ei keksinyt mitään semmoista, minkä puolesta voisi oikeasti kuolla. Näin oli tunnista jäljellä enää pari minuuttia, eikä opettaja ehtinyt muuta kuin antaa kotitehtäväksi puolen sivun mittaisen tekstin: mistä tämä runo kertoo? Kotitehtäviä tarkistaessa sitten ilmeni, että lapset kirjoittivat siitä, miten Edvard-kuningas ratsastaa hevosella ja miten linnassa syödään ja juodaan, mutta runon varsinainen tarina – Walesin bardit surmattiin roviolla, mutta heidän laulunsa jää soimaan valloittajakuninkaan korviin – ei ollut auennut yhdellekään oppilaista.

Voi toki sanoa, että minä olen p***a opettaja. Voi sanoa, että lapset ovat typeriä. Voi määrätä, että kahdentoista kouluvuoden aikana hyvän kirjallisuudenopettajan tulee opettaa lapsille 126 kirjailijaa. Tällä kaikella ei vain ole enää mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ei ole ollut ennenkään. Ei enää aikoihin. 

Kirjallisuuden ihanuus on mielestäni siinä, että löydämme siitä itsemme ja, kyllä, saamme valtavasti eväitä elämämme tielle. Mutta jos kaksitoistavuotiaiden kurkusta alas on järjettömällä vauhdilla tungettava heidän ikätasoonsa nähden ylivoimaisen vaikea balladi, jonka otsikkoakaan he eivät ymmärrä, silloin tuloksena on vain, että saamme heidät inhoamaan koko juttua. 

Niin kuin unkarilainen kollegani, jonka Facebook-syötteestä tämän opettajan kertomuksen löysin, toteaa: Tämä kirjoitus kertoo uudesta opetussuunnitelmasta enemmän kuin koko tähänastinen keskustelu- ja väittelymyllerrys.

***

Ja kun kerran vauhtiin pääsin, niin tässä tosiaankin János Aranyn runo ”Walesin bardit” sekä vuosi-pari sitten tekemäni pikasuomennos (tunnustan, en viitsinyt edes selvittää, onko runoa aiemmin suomennettu). Siihen inspiroi itse asiassa tämä Dániel Csordásin sarjakuvaversio, jota lämpimästi suosittelen kaikille.

Edward király, angol király
Léptet fakó lován:
Hadd látom, úgymond, mennyit ér
A velszi tartomány.

Van-e ott folyó és földje jó?
Legelőin fű kövér?
Használt-e a megöntözés:
A pártos honfivér?

S a nép, az istenadta nép,
Ha oly boldog-e rajt’
Mint akarom, s mint a barom,
Melyet igába hajt?

Felség! valóban koronád
Legszebb gyémántja Velsz:
Földet, folyót, legelni jót,
Hegy-völgyet benne lelsz.

S a nép, az istenadta nép
Oly boldog rajta, Sire!
Kunyhói mind hallgatva, mint
Megannyi puszta sir.

Edward király, angol király
Léptet fakó lován:
Körötte csend amerre ment,
És néma tartomány.

Montgomery a vár neve,
Hol aznap este szállt;
Montgomery, a vár ura,
Vendégli a királyt.

Vadat és halat, s mi jó falat
Szem-szájnak ingere,
Sürgő csoport, száz szolga hord,
Hogy nézni is tereh;

S mind, amiket e szép sziget
Ételt-italt terem;
S mind, ami bor pezsegve forr
Túl messzi tengeren.

Ti urak, ti urak! hát senkisem
Koccint értem pohárt?
Ti urak, ti urak!… ti velsz ebek!
Ne éljen Eduárd?

Vadat és halat, s mi az ég alatt
Szem-szájnak kellemes,
Azt látok én: de ördög itt
Belül minden nemes.

Ti urak, ti urak, hitvány ebek!
Ne éljen Eduárd?
Hol van, ki zengje tetteim –
Elő egy velszi bárd!

Egymásra néz a sok vitéz,
A vendég velsz urak;
Orcáikon, mint félelem,
Sápadt el a harag.

Szó bennszakad, hang fennakad,
Lehellet megszegik. –
Ajtó megől fehér galamb,
Ősz bárd emelkedik.

Itt van, király, ki tetteidet
Elzengi, mond az agg;
S fegyver csörög, haló hörög
Amint húrjába csap.

“Fegyver csörög, haló hörög,
A nap vértóba száll,
Vérszagra gyűl az éji vad:
Te tetted ezt, király!

Levágva népünk ezrei,
Halomba, mint kereszt,
Hogy sirva tallóz aki él:
Király, te tetted ezt!”

Máglyára! el! igen kemény –
Parancsol Eduárd –
Ha! lágyabb ének kell nekünk;
S belép egy ifju bárd.

“Ah! lágyan kél az esti szél
Milford-öböl felé;
Szüzek siralma, özvegyek
Panasza nyög belé.

Ne szülj rabot, te szűz! anya
Ne szoptass csecsemőt!…”
S int a király. S elérte még
A máglyára menőt.

De vakmerőn s hivatlanúl
Előáll harmadik;
Kobzán a dal magára vall,
Ez íge hallatik:

“Elhullt csatában a derék –
No halld meg Eduárd:
Neved ki diccsel ejtené,
Nem él oly velszi bárd.

Emléke sír a lanton még –
No halld meg Eduárd:
Átok fejedre minden dal,
Melyet zeng velszi bárd.”

Meglátom én! – S parancsot ád
Király rettenetest:
Máglyára, ki ellenszegűl,
Minden velsz énekest!

Szolgái szét száguldanak,
Ország-szerin, tova.
Montgomeryben így esett
A híres lakoma. –

S Edward király, angol király
Vágtat fakó lován;
Körötte ég földszint az ég:
A velszi tartomány.

Ötszáz, bizony, dalolva ment
Lángsírba velszi bárd:
De egy se birta mondani
Hogy: éljen Eduárd. –

Ha, ha! mi zúg?… mi éji dal
London utcáin ez?
Felköttetem a lord-majort,
Ha bosszant bármi nesz!

Áll néma csend; légy szárnya bent,
Se künn, nem hallatik:
“Fejére szól, ki szót emel!
Király nem alhatik.”

Ha, ha! elő síp, dob, zene!
Harsogjon harsona:
Fülembe zúgja átkait
A velszi lakoma…

De túl zenén, túl síp-dobon,
Riadó kürtön át:
Ötszáz énekli hangosan
A vértanúk dalát.

Englannin Edward-kuningas
hevostaan kannustaa:
Pian näen sen, mink’ arvoinen
on Walesin alusmaa.

Maa jokien ja laaksojen
kasvaako vehmaana,
kun kasteltu on laitumet
maan poikain hurmeella?

Ja kunnon kansa – tottahan,
kuin tahtonikin on,
käy joka mies kuin juhdan ies
ois kantaa huoleton?

Oi herra! Wales on kruununne
timantti loistava:
niin kelvokkaat on laidunmaat,
on vuorta, laaksoa.

Ja kunnon kansa, sehän on
onneensa tyytynyt!
Niin hiljaista kuin haudassa
sen kylissä on nyt.

Englannin Edward-kuningas
hevostaan kannustaa:
tien varsilla on hiljaista,
ja äänetön on maa.

Montgomery se linna on,
hän jonne yöksi jää.
Montgomery, sen isäntä,
saa häntä viihdyttää.

Maan, veden, metsän anteja
on kohta tarjolla,
ei äärtä näy, ja työstä käy
jo sitä katsella.

On valituinta herkkua
edessä kuninkaan,
ja viinikin helmeilevin
tarhoista kaukomaan.

Te herrat, hei! Mikä kielen vei?
Pikari kouraan vaan!
Te koirat, hei! Miks kukaan ei
juo maljaa kuninkaan?

Maan, veden, metsän anteja
on pöydät väärällään,
vaan näen sen: teist’ jokainen
on piru mielessään.

Vai ette, koirat, kiitä te!
Teoista kuninkaan
siis walesilainen laulaja
te tuokaa laulamaan!

Hämmentyen, hiljentyen
toisiinsa katsovat
pöydässä Walesin ruhtinaat,
raivosta kalpeat.

Kun herroista ei sanaa saa
suustansa yksikään,
ovelta nähdään nousevan
nyt bardin harmaapään.

Oi kuningas, sun teoistas
sankarilaulun teen!
Kuin miekan kalske soisi, kun
mies tarttuu soittimeen.

”Soi miekan kalske, aurinko
kun laskee verinen,
yön pedot verta vainuaa:
sä, kuningas, teit sen!

Tuhansin kaadoit kansaamme,
kuin teuraaksi sen veit,
elävät syyttää itkien:
Sä, kuningas, sen teit!”

Pois roviolle! Karkeaa!
on käsky Edwardin.
Nyt tuodaan nuorta laulajaa:
laulakoon lempeemmin.

”Ah! Iltatuuli lempeä
Milfordin lahdella
soi nyyhkytystä neitojen,
leskien itkua.

Äl’, äiti, lasta synnytä
orjaksi valtiaan!…”
Kuningas viittaa. Toinenkin
saa käydä kuolemaan.

Vaan kolmas Walesin bardeista
ei kaipaa kutsua,
hän yllättäin ja uhmapäin
käy esiin joukosta:

“Kaatuivat Cymrun uljaimmat –
siis kuule, kuningas:
bardeista Walesin yksikään
ei kiitä tekojas.

Laulumme heitä muistavat –
siis kuule, kuningas:
bardeista Walesin jokainen
kiroaa tekojas.”

Se nähdään! – on nyt armoton
kuninkaan komento:
Ne laulajat, jotk’ uhmaavat,
saa niellä rovio!

Ja kautta maan nyt kulkevat
kuninkaan lähetit.
Näin päättyivät Montgomeryn
kuuluisat kekkerit.

Englannin Edvard-kuningas
hevostaan kannustaa;
ylt’ympärillä liekkeihin
jää Walesin alusmaa.

Laulaen kulki kuolemaan
viissataa bardia,
vaan ylistänyt ainutkaan
ei Eduardia.

Haa! Mikä öinen laulu soi
nyt Lontoon kaduilla?
Lord-mayor hirteen vietäköön,
jos en saa nukkua!

Ei liikahtaa ees lehti saa,
niin hiljaa Lontoo on:
“Ken äännähtää, sen poikki pää!
On Edward uneton.”

Haa! pillit, torvet soimaan nyt
ja juhlarummutus:
Näet korvissain soi aina vain
tuo Walesin kirous…

Vaan läpi torven pauhinan
ja yli rumpujen
soi viidensadan marttyyrin
todistus viimeinen.


Lumpeenlehden eessä

17 joulukuun, 2019

En missään muualla ole törmännyt tähän ilmiöön, joka unkarilaisessa mediajulkisuudessa säännöllisesti sukeltelee esiin: maskottihahmoista nouseviin kummallisiin kohuihin. Tähän mennessä on nähty ainakin jo tässäkin blogissa selostettu merkillinen vääntö vuoden 2017 uintilajien maailmanmestaruuskisojen maskoteista. Ensin puli-koira nimeltään Bol-dog (boldog tarkoittaa unkariksi ‘onnellinen, autuas’, ja sitten siinä on tuo dog, osataan enkkua!) osoittautui ainakin ihmis-esiintyjän esittämänä hahmona niin kammottavan näköiseksi, että koiramaskotti haudattiin vähin äänin. Sitten koiran tilalle kehitettiin kaksi lumpeenkukka-keijukaista, joiden nimistä puolestaan nousi metakka, kun joku englannin kielen sanakirjaa selaillut tai muutaman nettihaun tehnyt toimittaja sai selville, että Water Willy -nimellä myydään englanninkielisessä maailmassa sekä, hm, anatomisesti muotoiltuja pilailu-vesipistooleja että K-18-kylpyammeentulppia.

Uintikisat hoidettiin, ja samoihin aikoihin, siis vuonna 2017 saatiin äimistellä myös hahmoa nimeltä Trackman, joka voitti Unkarin valtionrautateiden (MÁV) järjestämän maskottihahmokilpailun. (Trackman-nimellä muuten näköjään tunnetaan myös kaupallinen golf-simulaattori. Mahtoikohan kukaan ajatella mahdollisia tavaramerkkiongelmia?) Ilmeisesti supersankariteema vaati englannin kielen käyttöä, siis kansallisen rautatieyhtiön mainoshahmon nimenä ja maassa, jonka asukkaista kaksi kolmasosaa ei osaa kunnolla englantia eikä mitään muutakaan vierasta kieltä…

18094639 1aec7cc8b7b34359771dfc71c5ece412 wm

Sinikeltainen, hulmuavaviittainen, viiksekäs ja oudon tuijottavakatseinen supersankari eli vain kolme päivää. Sitten jatkuva pilkkanauru ja hammastelu kävi ylivoimaiseksi (“Petőfi aineissa”, kommentoi muuan kollega – itse asiassa Mandiner-sivusto väitti Trackmania runoilija Attila Józsefin näköiseksi…), ja viittamies sai hiljaiset hautajaiset. Nyttemmin Unkarin valtionrautateillä on alkanut olla semmoisia imago-ongelmia, että niitä ei korjata supermiehenkään voimin. Monet keskeisetkin rautatieasemat ovat karmeassa kunnossa, riippumattomissa tiedotusvälineissä on monesti kerrottu myöhästelevistä tai tuntikausiksi keskelle ei-mitään juuttuvista junista, joulukuun alussa muutaman sentin lumisade aiheutti rautateillä totaalisen kaaoksen useampituntisine myöhästymisineen.

Utasok sétálnak Zugló felé

Index-sivuston lukijan lähettämässä kuvassa aamulla anivarhain Kecskemétistä lähtenyt juna on jäänyt Budapestissa lähelle Zuglón asemaa syystä, jota kukaan ei kertonut, ja matkustajat lähtevät omin päin kävelemään asemalle päin.

Mutta nyt siis uusin maskottikohu, ja sen kohteena jälleen urheilukisojen, tällä kertaa vajaan kuukauden päästä käynnistyvän vesipallon EM:n juuri julkistettu tunnushahmo. Hahmo itsessään on varttuneemman väen nostalginen lapsuudentuttu, lämmin henkäys entisaikojen Itä-Euroopan aktiivisesta ja tunnetun taidokkaasta lastenanimaatiokulttuurista, vuonna 1976 käynnistyneen tv-piirrossarjan sankari Vízipók-csodapók eli Ihmeellinen Vesihämähäkki.

Kohina koski enemmänkin Vesihämähäkin kisamaskottiversiota:

Kun Vesihämähäkin ilmakuplahousujen (”pierukupla”) ja ylimääräisten jalkojen toteutusta sekä etenkin maskottihenkilön jalkovälissä korostuvaa ns. kamelinvarvasta oli tarpeeksi loukutettu ympäri unkarinkielistä nettiä, kisojen järjestäjät reagoivat suorastaan ihailtavan urheilijamaisesti ja ilmoittivat somessa näin:

“Ei auta kaunistella, tämä me mokattiin. Pikku vesihämähäkistä me pidämme kovasti, niin kuin tekin, ison vesihämähäkin me suunnittelemme uusiksi. Kutsummekin täten selväjärkisiä, ilman hallusinogeenisiä aineita työskentelemään kykeneviä pukusuunnittelijoita ilmoittautumaan! Ja toivomme, että emme liian pahasti pelästyttäneet Ristihämähäkkiä emmekä pikku etanaa [Vesihämähäkki-piirroshahmon ystäviä]…”

Vesipallokisojen suunnittelu voi jatkua, ja se on tietenkin sinänsä hieno juttu unkarilaisille, joille vesipallo on yksi kansallisurheilulajeja. Sivustakatsoja vain miettii taas kerran, miten ihmeessä jostain kisamaskotista jaksetaan nostattaa somekohuja ja suuria mediatapahtumia samaan aikaan, kun maassa ja maailmalla tapahtuu paljon tärkeämpiä ja hirveämpiä asioita. Onko tässäkin taas kerran kyseessä ns. kumiluu eli kansan huomion ovela kääntäminen ikävistä ja vaikeista asioista johonkin vaarattomaan ärsyttimeen, jonka ympärille voi nostattaa perimmältään harmittoman mekkalan, niin että oikeat ongelmat unohtuvat? Vai ovatko unkarilaiset niin uupuneita ikäviin ja kamaliin uutisiin, että välillä on pakko saada rentoutua jonkin typerän mutta hassunhauskan julkisuuskohinan äärellä?

 


Kulttuuritaistelu jatkuu, yhä edelleen

9 joulukuun, 2019

Tänä iltana on Budapestissa taas muutamia tuhansia mielenosoittajia ollut kaduilla, ja tällä kertaa osoitettiin mieltä hallituksen kulttuuripolitiikkaa vastaan, erityisesti teatterien vapauden puolesta.

Index-sivuston uutiskuvaan on saatu kaikenikäistä ja -näköistä kansaa.

Kyseessä on tässäkin blogissa jo ennenkin käsitellyn ”kulttuuritaistelunjatko: hallituksen nyrkki iskee älymystöoppositioon ja sen hallussa vielä jossain määrin oleviin taideinstituutioihin. Osaltaan tämän voi nähdä myös kostona vaalitappiosta: äskettäisissä kunnallisvaaleissa valtapuolue Fidesz menetti otteensa useiden suurten kaupunkien, ennen muuta Budapestin hallinnosta.

Eniten julkisuudessa esillä on ollut suunnitelma, jonka mukaan riippumattomien teatterien valtiontuki lakkaisi tykkänään, kuntien ylläpitämien mutta valtioltakin tukea saavien teatterien johtajat taas saisi vastedes nimittää vain ministerin suostumuksella. Tätä hallitus keksi perustella tuoreella ahdisteluskandaalilla: budapestilaisen József Katona -teatterin ohjaaja Péter Gothár oli tunnustanut sopimattomasti lähennelleensä naispuolista työtoveriaan ja lopulta joutunut eroamaan. Kuten Fidesz-puolueen ryhmyri Máté Kocsis rehvakkaasti asian ilmaisi: ”gothárilaiset ahdistelijateatterit vaativat hallitukselta rahaa mutta eivät päästä tutkimaan asioitaan, niin että rikoksia voidaan hyssytellä jopa vuosikausia”. Perustelu on tietenkin totaalisen naurettava. Unkarin nykyiset vallanpitäjät eivät todellakaan tähän mennessä ole ihmeemmin kunnostautuneet seksuaalisen ahdistelun uhrien puolustajina, päinvastoin. Kaiken lisäksi Gothárin tapaus keksittiin perusteeksi vasta jälkikäteen, pari päivää sen jälkeen, kun teattereita koskeva lakiesitys oli julkistettu, eikä alkuperäisessä esityksessä ollut vihjaustakaan ahdistelutapauksiin.

Eiköhän tässä kuitenkin ole kyse siitä, että teatteri on ollut Unkarin kulttuuripolitiikan kovimpia kipupisteitä ja protestipesäkkeitä: nykyisen järjestelmän kriitikoissa on kuuluisia teatteri-ihmisiä kuten ohjaajat Árpád Schilling ja Róbert Alföldi, hallituksen arvopolitiikka on toisinaan kiteytynyt teatterien ohjelmistosta käytyihin kiistoihin (kuten Billy Elliot -musikaalin tapauksessa), ja teatterien näyttämöillä sitä on myös yritetty ilmentää, oli kyse sitten EU-vastaisuudesta tai vuoden 1849 tapahtumien tulkinnasta.

Mutta teatterien johtajanimitys- ja rahoituskysymykset olivat vain osa koko uudesta kulttuurilaista, jota koskevan esityksen muun muassa 444.hu-sivusto äskettäin julkisti. Ja tämä esitys lupailee melkoisia mullistuksia kulttuurielämään. Ensinnäkin määritellään ”kulttuuristrategiset instituutiot” eli keskeiset laitokset, joihin kuuluvat muun muassa Budapestin Kansallisteatteri ja Valtionooppera, Petőfi-kirjallisuusmuseo, Kansallismuseo ja Kansalliskirjasto sekä tietenkin tuo uusi ja ihmeellinen Unkarilaisuuden tutkimusinstituutti. Näiden laitosten johtajista muodostettaisiin ”Kansallinen kulttuurineuvosto”, jonka tehtävänä on laatia suuntaviivat ”yhtenäiselle kansalliselle kulttuuripolitiikalle”. Tämän neuvoston alaisuuteen siirtyisi myös Kansallinen kulttuurisäätiö (Nemzeti Kulturális Alap), kulttuuriprojektien suurin rahoittaja.

Edelleen esityksen mukaan perustettaisiin ”Kansallinen kulttuurikeskus”, jonka tehtävänä olisi ”maamme kirjakulttuurin, mukaan lukien unkarilaisen kirjallisuuden, sekä aikamme unkarilaisen taiteen ja kevyen musiikin alan kykyjen koulutuksen ja tukemisen institutionaalisten puitteiden” vahvistaminen. Kevyen musiikin kuuluminen tähän yhteyteen selittynee sillä, että kulttuurikeskuksen taustainstituutioihin kuuluu Petőfi-kirjallisuusmuseo, jonka johtajaksi nostettu Szilárd Demeter on paitsi kirjailija myös vanha rokkikukko.

Uusimpien tietojen mukaan lakiesitystä oltaisiin kuitenkin lieventämässä. Kulttuurilaista jätettäisiin kuitenkin pois Kansallisen kulttuurisäätiön eli taideprojektien päärahoittajan kohtalo, ja kohuttu teatterinjohtajien nimityspykälä on muuntunut hieman vaarattomampaan muotoon: nyt pitäisi vain teatterin, sikäli kuin se haluaa saada tukea valtiolta, tehdä ministeriön kanssa yksityiskohtainen sopimus hallintoasioiden hoidosta, myös johtajan nimittämisestä. 444.hu-sivustolla spekuloidaan kolmella mahdollisella syyllä: joko (a) joku todellinen asiantuntija on päässyt näkemään suunnitelmat ja kommentoimaan niitä, (b) tähänastisessa järjestelmässä on siinä määrin kiinni myös valtapuolueen omia intressejä, että muutosyritykset törmäsivät sisäiseen vastarintaan, tai (c) viime päivien protestit joukkovetoomuksineen ja julkisuuden henkilöiden mielenilmauksineen olisivat todellakin tehneet jonkinlaisen vaikutuksen.

Oli miten oli, siitä ei päästä mihinkään, että Kulturkampf jatkuu, ja kuten asiantunteva Unkarin-kirjeenvaihtaja Gregor Mayer Der Standard -lehdessä tiivistää, ”Orbán haluaa kulttuurielämän yhtenäisen johdon alaiseksi”. Natsi-Saksasta aikoinaan tunnetuksi tullutta termiä Gleichschaltung on viime aikoina kriittisessä mediassa taas kovasti käytelty. Mutta ollaanko tässä todellakin liikkeellä aatteellisin päämäärin? Haluaako Orbán todellakin rakentaa uuden kulttuurielämän instituutioineen, joissa ykkössijalla on perinteisten kristillis-konservatiivisten arvojen, kansakunnan vahvistumisen ja yhtenäisyyden vaaliminen? Vai onko päätarkoituksena kuitenkin vain kostaa kirotulle älymystölle, jonka syytä olivat kunnallisvaalien kirpeät tappiot?

HVG:n kolumnistin Árpád W. Tótan mielestä ”teatteri on uusi CEU”. Niin kuin silloin, kun ”Soros-yliopisto” piti karkottaa Unkarista, eivät siitä toisten yliopistojen opettajat ja opiskelijat hyötyneet vaan katujen kansa, jolle tämä saavutus korvasi tulematta jääneet futismatsien suurvoitot..

Teattereita vastaan nostatettu talonpoikaiskapina ei tapahdu sivistysporvariston mieliksi: verenjanoisiksi koulituille moukille pitää saada uusi maahanmuuttaja, uusi juutalainen – siis vihollinen, jonka meidän sankarimme voisivat miehuullisesti voittaa. (…) Tätä taistelua ei käydä leivästä eikä kulttuurisesta elintilasta. Siksikään ei, että ei tässä jokin hallitusta kannattava kaarti seiso vailla rooleja ja näyttämöitä, pääsemättä tekemään uusia kulttiproduktioita vain siksi, että heille ei anneta mahdollisuutta. Kuten olemme nähneet elokuvataiteen tai Kulturkampfin kaikilla muilla alueilla, tai vaikkapa (…) lehdistössä: ei näillä ole tekijöitä, asiantuntijoita, taiteilijoita, ei näiltä synny suurteoksia vaikka siihen sijoitettaisiin maailman kaikki rahat. Fideszläisenä oleminen on yhtä pussijuoksua, sopeutumista kaikkein yksinkertaisimpiin kliseisiin ja natsahtavaan kitschiin, jatkuvaa uudistusten, ideoiden ja ajatusten pelkäämistä, sillä kuinkas tässä käy, jos vaikka mennäänkin ristiin virallisen linjan kanssa. Juuri tämmöisten tempausten takia, joita ei kestäisi katsella edes paremmissa kotibileissä, Fidekszen takana ei enää ole älymystöä, ei keskustelevaa eikä luovaa julkisuutta, eikä sen taakse asetu kukaan, joka tämän lahkon ulkopuolellakin haluaa säilyttää salonkikelpoisuutensa. Siispä näissä taisteluissa ei panoksena ole konservatiivinen vallanvaihto vaan se, että koko kohde poltetaan ja sitten humalassa kailotetaan raunioiden keskellä Fehérvárin husaareja.

Eivät tässä opposition kiintotähdet vie heiltä tilaa. Vaan on vain tähtiä, ja on tyhjä pimeys.


Tärkeysjärjestys

16 marraskuun, 2019

En ole mikään urheiluihminen, mutta Suomen toipuessa eilisillan Pukki-juhlista on hyvä aloittaa tämänkertainen blogahdus jalkapallosta. Budapestissa nimittäin avattiin uusi Puskás-stadioni, eli jalkapallolegenda Ferenc Puskásin mukaan nimetty ja aivan uusiksi rakennettu urheilupyhättö, jonka minun sukupolveni vielä oppi tuntemaan Nép-stadionin nimellä. (Sana nép ‘kansa’ ilmeisesti assosioituu nykyään niin väkevästi ns. reaalisosialismiin, että nykyinen hallinto on lähes kaikkialla korvannut sen muilla ilmauksilla. Poliittisissa puheissa toistuvat az emberek, a magyar emberek ‘(unkarilaiset) ihmiset’ tai tietenkin nemzet ‘kansakunta’.) Uusi stadioni (kertoo Facebook-postauksessaan ”Pusztastranger”) mahduttaa tarvittaessa 68 000 katsojaa. Se on puolitoista kertaa Bayern Münchenin kotistadionin kokoinen ja Atletico Madridin kotistadioniin verrattuna kaksinkertainen, ja koko komeus tuli maksamaan noin 200 miljardia forinttia eli lähes 600 miljoonaa euroa, eli neljä kertaa niin paljon kuin Juventuksen kotiareena.

Lisäksi teetettiin tämmöinen mainosfilmi, jonka pääministeri Orbán julkaisi FB-seinällään – ja tietenkin julkisen palvelun tv:n ykkösuutisissa tämä videopätkä julkistettiin omana juttunaan. (Hajrá on perinteinen kannustushuuto, eli ”hakkaa päälle Unkarin poika!”)

Videossa seuraamme jalkapalloa, joka surrealistisesti lennähtelee sekä Budapestin komeissa nähtävyyskohteissa, missä sillä taitavasti temppuilevat monenlaiset ihmiset ja eläintarhan hylkeetkin, että työpaikoilla, esimerkiksi koulussa, leipomossa ja rakennustyömaalla. Lopuksi pallo singahtaa Budan linnakortteliin entisen karmeliittaluostarin eli nykyisen pääministerin kanslian kuuluisalle näköalaparvekkeelle ja muka yllättää siellä sanomalehteä lukevan pääministeri Orbánin, joka rutinoidusti kuolettaa pallon rinnallaan ja potkaisee sen takaisin, suoraan loppukuvissa juhlivalle uudelle stadionille.

(Sanomalehti Orbánin kädessä on inspiroinut erästä netti-ilkimystä tämmöiseen kuva-asetelmaan:

karmelitabudi

Vuosikausia Unkarin oppositio ja riippumattomat viestimet ovat jaksaneet päivitellä futishullun, aikoinaan itsekin ammattilaisurasta haaveilleen pääministerinsä stadion-maniaa. Ja olkoon miten demagogista ja populistista hyvänsä, vaikea on olla ihmettelemättä, miten ja miksi ympäri maata ja Unkarin ulkopuolisille unkarilaisalueillekin on rakennettava julkisilla varoilla upeita mutta puolityhjinä seisovia jalkapallostadioneja, samaan aikaan kun sairaalat ja koulut rapistuvat käsiin. Tämä kaikki on kuitenkin kärpäsen surinaa faaraon korvissa. Nemzeti Sport -lehden päätoimittajan György Szöllősin mukaan kansakunnan uusi stadion täyttää satavuotisen unelman, jonka toteutumisen ovat moneen kertaan estäneet esimerkiksi Trianonin (nyyh!) trauma, maailmanlaajuinen talouskriisi ja toinen maailmansota – sekä tietenkin edellinen häijy Gyurcsányn hallitus, jonka aikana stadionprojektia ei suostuttu edistämään laisinkaan. Pitäähän sitä kymmenmiljoonaisen kansakunnan pääkaupungissa olla katedraalien, yliopistojen ja teatterien ohella myös asianmukainen urheilun pyhättö.

Samaan aikaan, kun uusi Puskás-stadioni juhlallisesti otettiin käyttöön (Unkari-Uruguay-ottelulla, jonka Unkari hävisi 1–2), Wienissä avattiin Keski-Euroopan yliopiston (CEU) uudet toimitilat ja juhlittiin yliopiston perustajaa, viime vuodet Unkarin hallituksen propagandan ykkösmörkönä toiminutta finanssimiljardööriä ja mesenaattia György/George Sorosia.  Kuten lukijat varmasti muistavat ja tietävät, CEU perustettiin aikoinaan kouluttamaan edistyksellistä älymystöä, tulevia vaikuttajia Keski-Euroopan entisten sosialistimaiden siirtyessä demokratiaan. Viime vuosina, samalla kun Soros synnyinmaassaan Unkarissa nostettiin ammattilaisten suunnittelemalla propagandastrategisella vedolla jonkinlaisen pääpahiksen rooliin, myös CEU:ta alettiin systemaattisesti hätyyttää, ja räätälöidyllä lainsäädännöllä se pakotettiin siirtämään suurin osa toiminnoistaan pois maasta. Uusi koti löytyi Wienistä, mutta hyökkäykset toki jatkuvat. Itävaltalainen Kurier-päivälehti kertoi varsin naiivista mutta vastenmielisestä trollihyökkäyksestä: epäaidon oloisista nettiprofiileista käsin CEU on jo ennen toimintansa käynnistymistä saanut Googlessa kasapäin hyvin ikäviä arvioita (”Wienin huonoin koulu”, ”kehnolaatuista opetusta”, ”ei opetusta vaan aivopesua”).

CEU:n toiminta käynnistyy ensin Favoritenin kaupunginosassa (lähellä niitä kulmia, missä ministeri Lázár taannoin kävi kuvaamassa videonsa maahanmuuton kauhuista Wienissä), myöhemmin yliopiston on tarkoitus muuttaa entisen Otto Wagner -sairaalan arkkitehtonisesti arvokkaisiin rakennuksiin fiiniin Penzingin kaupunginosaan. CEU:n väliaikaisen campuksen avajaisissa olivat paikalla itsensä Sorosin lisäksi Itävallan ja Wienin silmäätekevät, esimerkiksi Wienin ylipormestari Michael Ludwig ja Itävallan Tiedeakatemian puheenjohtaja, teleportaatiokokeista tunnetuksi tullut fyysikko Anton Zeilinger. Wienin-vierailullaan Soros tapasi myös liittopresidentti Van der Bellenin, ja Wienin kaupunki myönsi hänelle kultaisen ansiomerkin.

 

 

Soros ja ylipormestari Ludwig. Kuva ORF:n uutissivulta.

Wienissä siis CEU toivotetaan avosylin tervetulleeksi, ja paikalliset päättäjät ovat innoissaan siitä, miten uusi, kansainvälinen huippuyliopisto vahvistaa entisestään Wienin asemaa Keski-Euroopan tieteen ja kulttuurin kartalla. Tätä on valitettavasti turhankin helppo vertailla – okei, olkoonkin että populistisesti ja demagogisesti – siihen, mitä Unkarin tiedemaailmassa tapahtuu. Valitan, en siis ole urheilunaisia, mutta tämä syöttö tuli suoraan lapaan:

Budapestin Corvinus-yliopisto, entiseen maailmanaikaan Karl Marxin mukaan nimetty taloustieteiden yliopisto, nimettiin vuonna 2003 uudelleen Unkarin historian maineikkaan renessanssikuninkaan Mathias Corvinuksen mukaan. Helmikuussa 2019 Corvinus-yliopisto yksityistettiin eli siirrettiin uuden säätiön omistukseen, jonka rahoituspohjana ovat valtion omistukset öljynjalostusyhtiö MOL:issa ja Gedeon Richter -lääketehtaassa. Yksityistämisprosessi on tietenkin Orbánin luottoliikemiesten hallinnassa… Corvinus-yliopiston opettajakuntaan kuuluu professori István Tózsa, joka opettaa ainetta nimeltä ”hungaricumit ja kansallisen kulttuuriperinnön suunnittelu”. (Hungaricum on Unkarissa nykyään käsite, josta on säädetty oikein lakikin: virallisesti suojeltuja unkarilaisen kulttuuriperinnön osia ovat esimerkiksi Herendin posliinitehtaan tuotteet, haukkametsästys, unkarilainen operetti, karcagilainen lampaanlihamuhennos sekä jalkapalloilija Ferenc Puskásin elämäntyö.)

Äskettäin, kuten 444.hu-uutissivusto pirullisesti raportoi, professori Tózsa kertoi Demokrata-lehdelle järisyttävän tieteellisiä tutkimustuloksia. Jopa hänenkin opiskelijoillaan oman maan maantieteen, historian ja kulttuurin tuntemus on surkean heikko: nuoret eivät löydä Tokajta Unkarin kartalta eivätkä tunnista Rákóczi-marssin sävelmää. Tämän professori ilmaisee tieteellisesti: kandidaattivaiheessa opiskelijoiden unkarilaisuustietoisuus on kognitiivisella tasolla 15–21 %, maisterivaiheen verrokkiryhmällä 33 %. Olennaisinta tietenkin ovat tästä vedetyt poliittiset johtopäätökset:

21-prosenttinen kognitiivinen kansallinen identiteetti ei välttämättä enää riitä estämään, kun opiskelija lähtee osoittamaan mieltään selkeästi kansalliseksi julistautunutta hallitusta vastaan – eikä sen puolesta. Tämä saattaa muodostaa vakavan esteen Unkarin hallituksen tietoiselle kansallisvaltion rakentamis- ja vahvistamispolitiikalle. Keskiverto-opiskelija, joka tässä tapauksessa Corvinus-yliopiston edessä liittyy joukkoon osoittamaan mieltään Unkarin hallitusta vastaan, omaa siis keskimäärin vain viidesosan tietoa – ja neljän viidesosan tiedonpuutteen – siitä, mikä tekee unkarilaisesta unkarilaisen.

Tämä on tiedettä. Professori on siis luonut ”kognitiivisen kansallisen identiteetin” käsitteen mittauskriteereineen ja tärkeine poliittisine sovelluksineen. Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin – toivotan kaikille mukavaa urheilullista ja tieteellistä viikonlopun jatkoa!


Rauta-Albertin muisto

25 lokakuun, 2019

Albert Wass (1908–1998) on Unkarin viime vuosien kiistellyimpiä kirjailijoita mutta Unkarin ulkopuolella paljolti tuntematon suuruus. Hän syntyi Transilvaniassa vanhaan aatelissukuun, joka Maria Teresian aikaan oli saanut kreivillisen arvon. Hänen kotiseutunsa ja tiluksensa joutuivat Trianonin rauhassa 1920 osaksi Romaniaa, ja kun Pohjois-Transilvania vuonna 1940 palautettiin muutamaksi vuodeksi Unkarille, Wass kansallismielisenä unkarilaisena innokkaasti osallistui unkarilaisvallan uudelleenrakentamiseen. Sodan aikana hän taisteli Unkarin armeijassa Donin rintamalla, ja saksalaiset aseveljet myönsivät hänelle kuuluisan Rautaristin peräti kahteen kertaan. Hänen väitetään myös unkarilaisten viranomaisten avustuksella terrorisoineen kotiseutunsa romanialaisia ja juutalaisia ja jopa olleen ainakin osasyyllisenä useiden siviilihenkilöiden, myös naisten ja lasten, surmiin. Tästä Albert Wass sodan jälkeen tuomittiin Romaniassa poissaolevana kuolemaan. Sodan loppuvaiheissa Wass siirtyi länteen, ensin Saksaan, sieltä 1951 Yhdysvaltoihin, missä hän lähes koko pitkän loppuelämänsä ajan toimi aktiivisesti – joskin myös ristiriitoja ja kiistoja nostattaen, eikä läheskään aina menestyksekkäästi – ulkounkarilaisten poliittisessa ja kulttuurielämässä. Hänen poikansa Huba teki Yhdysvaltain armeijassa komean uran strategina ja sotilaskoulutuksen kehittäjänä.

Kartanonherruuden, sotimisen ja politikoinnin ohella Wass ehti luoda melkoisen kirjallisen tuotannon, jonka arviointi ja uudelleenarviointi on parin viime vuosikymmenen ajan ollut Unkarin kulttuurielämän merkillisimpiä kysymyksiä. Ihailijoilleen Wass on – paitsi sotasankari, upseeri ja herrasmies – myös ihanan romanttisten ja sykähdyttävän isänmaallisten runojen, kertomusten ja näytelmien kirjoittaja, kovaonnisen kotiseutunsa ja sen ihmisten haikeannostalginen kuvaaja, Transilvanian unkarilaisen kirjallisuuden merkkimies, jonka teosten arvoa kosmopoliittinen kulttuurimarxisti-älymystö on pahantahtoisesti vähätellyt. Siispä järjestelmänvaihdoksen jälkeen hänen pitkään lähes unohdettuina tai suorastaan kiellettyinä pölyttyneet teoksensa on jonkinlaisissa ”nyt saa taas!” -tunnelmissa nostettu kansallisen kirjakaapin paraatihyllylle. Sekä Transilvaniassa että emä-Unkarissa on niitä, joille Albert Wass sekä elämällään että tuotannollaan ilmentää Unkarin kansan ja erityisesti Transilvanian unkarilaisten kärsimystentäyteistä historiaa ja traagista sankaruutta. Ennen kaikkea: on myös paljon niitä, jotka ymmärtävät, että Albert Wass sopii Unkarin nykyisen hallituksen ideologiseen linjaan kuin nenä naamaan: Wassia lukemalla ja etenkin pystyttämällä hänelle muistomerkkejä ja ajamalla hänen teoksiaan kansalliseen opetusohjelmaan ja kirjallisuuden kaanoniin voi osoittaa uskollisuuttaan nykyisten vallanpitäjien ”kansallismieliselle” linjalle. Wassin patsaita onkin viime vuosina noussut ympäri Unkaria kuin sieniä sateella.

444.hu-sivustolla julkaistussa kuvassa (MTI, Zoltán Máthé) sydänkirurgi, professori Lajos Papp paljastaa Albert Wassin patsaan Aszódissa, kuudentuhannen asukkaan pikkukaupungissa vähän Budapestista itään, marraskuussa 2018, jolloin vietettiin Wassin syntymän 110-vuotisjuhlaa. En ole onnistunut selvittämään, liittyykö Albert Wass millään erityisellä tavalla Aszódin kaupunkiin.

”Kansallismielisten” piirien ulkopuolella taas käydään väittelyä siitä, oliko Wass natsi ja sotarikollinen vaiko vain vastenmielinen rasisti, juutalaisvihaaja ja ”hungaristi”, unkarilaisen äärinationalismin kannattaja. Kiivaimmat vastustajat uskovat sotarikossyytteisiin ja jaksavat esimerkiksi muistuttaa, että Wass sodan aikana kasvatti Hitler-viikset. Pitkässä artikkelissaan Eszmélet-aikakauskirjassa vuonna 2006 László Nagy muistuttaa, että sodan aikaan rintamakirjeenvaihtajana toimiessaan Wass vakaasti ylisti Saksaa ja julisti akselivaltojen varmaa voittoa, että sodan lopulla hän poistui maasta samaan aikaan ja samaa tietä kuin “kansakunnanjohtaja” Szálasin “natsi-” eli nuoliristiläishallitus ja pakonsa jälkeenkin piti tiivistä yhteyttä Szálasin piiriin; kirjailija-natsipoliitikko József Nyirő oli hänen läheinen ystävänsä.

Pitkässä analyysissaan 444.hu-sivustolla László Szily päätyy toteamaan, että Wassia ei ankarasti ottaen saisi nimittää natsiksi. Hän ei kuulunut saksalaisten kansallissosialistipuolueeseen eikä sitä tukeviin järjestöihin, ei ainakaan ennen sotaa avoimesti ylistellyt Hitleriä eikä Kolmatta valtakuntaa. Hänen ei ole myöskään voitu todistaa virallisesti kuuluneen Unkarin nuoliristiläisten puolueeseen, eikä hänellä ollut virallista asemaa sodan loppuvaiheessa pystytetyssä nuoliristiläisten hallinnossa. Myöskään sodanjälkeisen Romanian oikeusistuimen langettamaa tuomiota ei oikein voi pitää normaalin länsimaisen oikeustajun mukaisena; ilmeisesti Szilyn mielestä Wassin syyllisyys sotarikoksiin on edelleenkin epävarma ja vailla täysin kiistattomia todisteita.

Mutta tämähän ei suinkaan tarkoita, ettei Wass olisi ollut monin tavoin vastenmielisten aatteiden kannattaja. Ennen kaikkea hänen antisemitisminsä, kirjoittaa Szily, on Unkarin kirjallisuuden tässä suhteessa kaikkea muuta kuin köyhät perinteet huomioon ottaenkin niin väkevää, että se olisi saanut natsien propagandalehden toimituksenkin spontaanin innostuneesti heilauttamaan käsivartensa yläviistoon. Usein tästä esimerkkinä mainitaan Wassin sodan aikana ilmestynyt kertomus A patkányok honfoglalása (‘Rottien maanvaltaus’), jossa hellämielisen talonisännän kotiinsa päästämät nälkäiset rotat lisääntyvät ja valtaavat koko talon; ilmestymisajan ja Wassin monet muutkin mielenilmaukset huomioon ottaen tätä on mahdoton olla lukematta juutalaisvastaisena allegoriana. Mutta vielä paljonpuhuvampi on 1950-luvun alussa maanpaossa ilmestynyt romaani Elvesz a nyom (‘Jälki katoaa’), sillä – muistuttaa Szily – on aivan eri asia,  kirjoittaako joku antisemitististä propagandaa Hitlerin Kolmannen valtakunnan valtapiirissä vai vasta viisi-kuusi vuotta sen jälkeen, kun holokaustin kauhut ovat jo tulleet koko maailman tietoon.

”Jälki katoaa” -romaanissa seurataan lapsuudenaikaisen transilvanialaisen toveripiirin toisiinsa kietoutuvia kohtaloita. Näistä henkilöistä yksi on juutalaispoika Gottfried Pohrisch, tosin opportunistisesti kristityksi kastettu mutta ”rotunsa” vanki. Ei pääse pantteri pilkuistaan, joten Gottfriedista kasvaa mahtava liikemies ja rosvokapitalistin karikatyyri, ahne, rasvoittunut, siansilmäinen ja turpeahuulinen olento, joka tietenkin eläimellisesti himoitsee tarinan positiivisen sankarin rakastettua… Näin Wass kuvaa Gottfriedin kehitysvuosia:

”… pikku Gottfried oppi, että näiden [juutalaisten] kanssa on pidettävä yhtä silloinkin, kun heidän jatkuvasti vuotava nenänsä inhottaa, (…) Tätä opetti laki, joka sanoo, että ostokset on tehtävä kadunkulman pikkukauppiaalta, vaikka tämä käyttäytyy karkeasti ja myy kalliilla. Ja vastapäisestä kaupasta ei saa ostaa, vaikka sen kauppiaan poika joskus antaa lahjojakin, sillä ”se ei ole meikäläisiä” (…) Heidän kotonaan kävi pitkätakkisia, isoa laukkua kantavia, hienhajuisia miehiä, jotka hiljaisella äänellä mutta tärkeän oloisina jupisivat jotakin isän kanssa jossain nurkassa, joskus aivan vanhuksiakin, rääsyisiä, homeenvärisiä, heillä oli mustat karvahatut, punainen parta ja poskilla rasvaisina roikkuvat ohimokiharat, eivätkä he osanneet puhua muusta kuin liikeasioista ja rahasta. (…) Gottfried kasvoi kahteen uskontoon. Virallisesti hänet oli kastettu katolilaiseksi, niin hän esiintyi myös koulussa, siis tuossa ”ei meikäläisten” maailmassa. Toisessa, sisäisessä maailmassa taas hänen mieleensä pyrittiin painamaan salaisuus: Juudan synkkä salaisuus, joka surmaa sen, jotka sen hylkäävät.”

Huh. Jos Albert Wassilla ei tiettävästi ollutkaan natsipuolueen jäsenkirjaa, niin ns. ankkakriteeriä soveltaen voi kyllä sanoa, että ainakin hän käveli kuin natsi ja kaakatti kuin natsi. Mutta olennaisempi kysymys on se, onko Wassilla näistä erittäin vastenmielisistä mielipiteistään huolimatta oikeus paikkaan Unkarin kirjallisuuden kaanonissa tai koulujen opetusohjelmassa. (Vähän samaan tapaan kuin Peter Handken Nobel-palkintoa voidaan pitää ansaittuna, siitä huolimatta että Handke on provokatiivisesti myös möläytellyt poliittisesti epäkorrekteja juttuja, esimerkiksi tukenut entisen Jugoslavian sotarikollisia.) Ja tässä tuntuu oman tuttavapiirini ja somekuplani vastaus olevan selkeästi: ei. Albert Wass ei ollut Peter Handken veroinen poikkeuksellinen ja uutta luova lahjakkuus.

Muutamien lukemieni näytteiden perusteella sijoittaisin Albert Wassin samaan sarjaan meidän Aarno Karimomme kanssa. Karimo (1886–1952) oli taiteilija, kirjailija ja lehtimies, kansalaissodan valkoisen armeijan veteraani ja pitkän linjan suojeluskunta-aktivisti. Hänen – siteeraanpa kerrankin suomalaista Wikipediaa – ”kansallismielistä mystiikkaa sisältävä” moniosainen teoksensa Kumpujen yöstä, komeasti kuvitettu tarinakavalkadi Suomen historian vaiheista, oli minunkin lapsuudenkotini kirjahyllyssä sodanjälkeisenä, lievästi sensuroituna laitoksena (josta, sen olen myöhemmin tullut tietämään, oli poistettu muun muassa tulevaisuuteen tähtääviä Suur-Suomi-fantasioita). Kumpujen yöstä oli lapsuuteni vaikuttavimpia lukuelämyksiä, ja sain siitä myös jonkinlaiset yleissivistykselliset pohjatiedot Suomen historiasta – ennemmin siitä kuin koulun historianopetuksesta. Varmaan siinä viimeistään kymmenvuotiaana kuitenkin tajusin jo, että Karimon kuvaukset uljaista suomalaisista, pöyhkeistä ruotsalaisista tai luihuista ja julmista venäläisistä eivät oikein anna järkevää pohjaa sille, miten eri kansallisuuksiin kuuluviin ihmisiin pitäisi suhtautua. Ja pian sen jälkeen minulle alkoi selvitä, että Karimon teksti on aika naiivia ja viihteellisen kliseistä eikä välttämättä kuulu Suomen kirjallisuuden suurimpiin saavutuksiin.

Mietitäänpä siis: mitä pitäisi Suomessa tapahtua, että Aarno Karimo nousisi arvoon arvaamattomaan, saisi ympärilleen jonkinlaisen kultin ja kunniakseen patsaita erinäisissä tuppukylissä, ja Kumpujen yöstä nostettaisiin koulujen kirjallisuudenopetuksen ohjelmaan, kulttuuri- ja kirjallisuusväen kauhistellessa ja kiristellessä hampaitaan? Jotakin tämäntapaistahan on Unkarissa tapahtunut. Viimeisimpiä kohahduksia nousi äskettäin, 23.10. eli vuoden 1956 kansannousun muistopäivänä. Viktor Orbán, joka tänä vuonna ei jostain syystä pitänyt julkista puhetta suurille kansanjoukoille, tai hänen some-tiiminsä kunnioitti merkkipäivää postaamalla Albert Wassin runon äärioikeisto- tai ”kansallisradikaali”-sympatioistaan tunnetun näyttelijän György Dörnerin lausumana:

akömarad

”1956. Sillä vesi virtaa pois ja vain kivi jää, mutta kivi jää.”