Meissä jokaisessa asuu pieni Petőfi

Maaliskuun 15:ntena vietetään Unkarin kolmesta kansallispäivästä periaatteessa kirkkainta ja ongelmattominta. Varsinainen pää-kansallispäivähän on elokuun 20:ntenä, Unkarin kristillisen kuningaskunnan perustajan Pyhän Tapanin muistoksi. Tämä on siis ensisijaisesti katolisen kirkon juhla, jota toki on 1900-luvun mittaan eri tavoin yritetty nostaa koko kansakunnan juhlapäiväksi; sosialismin aikaan sitä vietettiin sadonkorjuun, ”uuden leivän” ja sitä tuottavien talonpoikien, sittemmin myös uuden perustuslain kunniaksi. Lisäksi 23. lokakuuta vietetään vuoden 1956 kansannousun muistopäivää, joka sekään ei ole ongelmaton tai ristiriidaton: kaikesta sankarillisuudesta huolimatta kansannousun tapahtumiin liittyi myös pimeä puolensa, ja ennen kaikkea tämän vallankumousyrityksen, kun se lopulta lähti käyntiin, jyräsivät Neuvostoliiton panssarit ennen kuin se ehti kasvaa koko maata ja kansaa todella yhdistäväksi liikkeeksi.

Mutta maaliskuun 15. on hieno ja reipas juhla. Tuona päivänä, Euroopan hulluna vuonna 1848, kun monissa muissakin maissa kuohui (Wienissä alkoi vallankumouksen tapainen jo pari päivää aikaisemmin), kansallisrunoilija Sándor Petőfi ja muutamat muut tulisielut (kuten sittemminkin suosittu romaanikirjailija, ”Unkarin Dickens” Mór Jókai) kokosivat kansanjoukot Budapestin kaduille kuuntelemaan Petőfin uutta isänmaallista runoa Nemzeti dal (‘Kansallislaulu’) sekä pari päivää aiemmin koottua kahdentoista vaatimuksen luetteloa.

”Mitä toivoo Unkarin kansakunta?
Tulkoon rauha, vapaus ja yksimielisyys.

1. Toivomme lehdistön vapautta ja sensuurin poistamista.
2. Vastuullista ministeriötä Budapestiin. [Unkarilla ei ollut omaa hallitusta eikä ministeriötä.]
3. Vuosittaisia valtiopäiviä Pestiin. [Valtiopäivät kokoontuivat Pozsonyssa (Bratislava) silloin, kun keisari ne suvaitsi kutsua koolle.]
4. Yhdenvertaisuutta lain edessä kansalaisuuden ja uskonnon kannalta. [Tällä tarkoitettiin ennen kaikkea aateliston ja katolilaisten etuoikeuksien lakkauttamista.]
5. Kansallista puolustuskaartia. [Unkarilla ei ollut omaa armeijaa.]
6. Yhteistä rasitusten kantoa [= aateliston verovapauden poistamista].
7. Feodaalijärjestelmän lakkauttamista [= kartanon maita viljelevät talonpojat suorittivat maanomistajalle taksvärkkiä, luontais- tai rahakorvauksia tai lahjoja].
8. Valamiestuomioistuinta, tasa-arvoon perustuvaa edustusta. [Kartanonherrat käyttelivät alueillaan myös tuomarin oikeuksia, puolueettomia paikallisia oikeusistuimia ei ollut.]
9. Kansallista pankkia.
10. Sotilaiden on vannottava uskollisuutta perustuslaille, Unkarin sotilaita ei pidä viedä ulkomaille, ulkomaiset sotilaat on vietävä meiltä pois.
11. Poliittiset vangit on vapautettava.
12. Unionia [= erillisenä yksikkönä hallittu Transilvania pitää yhdistää Unkariin].”

Tästä alkoi tapahtumasarja, joka johti Unkarin vapaussotaan Habsburg-imperiumia vastaan ja tämän(kin) vapaustaistelun kukistumiseen seuraavana vuonna. Elokuussa 1849 Unkarin joukot antautuivat Világosissa (nykyinen Şiria Romaniassa) vastustajilleen, venäläisille joukoille, joita johti baltiansaksalainen kenraali von Rüdiger – Venäjän tsaari oli rientänyt itävaltalaisen kollegansa apuun kapinan tukahduttamiseksi. Tappiota seurasi joukko kostotoimia, osa kapinallisista lähti maanpakoon. Sándor Petőfi oli luultavasti saanut surmansa Segesvárin taistelussa heinäkuussa 1849, vaikka mitään varmaa hänen kohtalostaan ei tiedetä.

Tänä vuonna maaliskuun 15. päivän juhlana Unkarin valtion korkein johto eli pääministeri Orbán jatkoi jo lokakuun kansannousujuhlan yhteydessä aloittamaansa linjaa eikä puhunut kansanjoukoille pääkaupungissa, siellä, missä Petőfi ja kumppanit aikoinaan, vaan Kiskőrösissä, Petőfin syntymäkaupungissa, runoilijan syntymäkodin edessä. Puheen tiivistelmä löytyy Orbánin viralliselta kotisivulta myös englanniksi. Vapaudesta siinä puhutaan, siitä, miten Petőfi oli hankala, omapäinen ja uppiniskainen maalaispoika (vähän niin kuin Orbán itse). Ja miten jokaisessa unkarilaisessa elää pieni Petőfi, miten näemme Petőfin nytkin, kun ulkopuoliset haluavat sanella unkarilaisille, miten näiden pitää elää, ja sulauttaa Unkarin osaksi eurooppalaista supervaltiota. ”Näemme Petőfin, kun hän raapustaa 12 vaatimuksen listan alkuun: tulkoon rauha.”

(Tähän on riippumattomassa mediassa ja kriittisessä somessa uutterasti muistuteltu, miten Petőfi ei suinkaan ollut vaatimassa ensimmäiseksi rauhaa vaan valmiina lähtemään sotaan tasa-arvon ja liberaalien ihmisoikeuksien puolesta. Ja miten Petőfin ja hänen taistelutoverinsa lopulta voittivat Venäjän taantumuksellisen yksinvaltiaan ”perinteisiä perusarvoja” puolustavat joukot.)

***

Samaan aikaan Budapestissa József Budenzin (tuon Unkarin fennougristiikan merkkimiehen, josta ”vaihtoehtoiset” piirit ovat tehneet suurpahiksen) mukaan nimetyssä koulussa nousi metakka opettajien ja oppilaiden yhdessä valmisteleman Petőfi-aiheisen juhlaesityksen johdosta. Ohjelma, johon kuului kerrontaa, lausuntaa ja musiikkinumeroita, esitettiin koulun salissa, jonne koko koulun väki ei mahdu kerralla, joten esityksiä piti järjestää kaksi. Ensimmäisen jälkeen sitten tuli ilmoitus, että toista esitystä ei enää tule, koska ohjelmassa on liikaa ”viittauksia ajankohtaiseen politiikkaan”. Oppilaat hermostuivat siinä määrin, että osa heistä käynnisti spontaanin mielenosoituksen koulun käytävällä ja ryhtyi keräämään allekirjoituksia joukkovetoomukseen.

444.hu-sivuston toimittaja tavoitti koulun rehtorin, joka kertoi itse tehneensä päätöksen ohjelman kieltämisestä, koska siinä oli ”suoria ja yksiselitteisiä viittauksia päivänpolitiikkaan” ja koska julkisen sivistyslaitoksen hänen mielestään on pysyttävä politiikan kysymyksissä puolueettomana. Arvailtavaksi siis jää, mikä oli ohjelman tekstissä liikaa. Ehkä viittaus Petőfin tekstiin, jossa ”Eurooppa on hiljaa, jälleen hiljaa”. Tai Petőfin runo ”Hirttäkää kuninkaat!”, jossa säkeen loppu erään kuulijan mukaan oli ”nielaistu” niin, että kuulijat oitis ajattelivat Viktor Orbánia.

Tähän on tosiaankin tultu. Unkarissa on vallalla niin yksiselitteisesti itsevaltainen systeemi, että lapsikin osaa rinnastaa pääministerin johonkin 1800-luvun monarkkiin?

***

Petőfin nimeä kantaa myös kirjallisuusmuseo, josta Orbánin järjestelmässä on tullut yksi kirjallisuus- ja taidepolitiikan valtakeskittymä. Sen johtoon on nostettu transilvanialaistaustainen runoilija ja rokkikukko Szilárd Demeter, erikoinen hahmo, josta olen tässä blogissa kirjoitellut ennenkin. Petőfi-museolla ja Demeterillä on hallinnassaan erinäisiä kulttuurin rahahanoja, muun muassa kirjallisuuden kääntämistä tukeva säätiö. Ja tämän johdosta hyppäsi Facebookissa silmiini muutama päivä sitten virolaisen kääntäjän Leelo Jõulun postaus.

Aiheena on, kuinka ollakaan, Suomessakin jonkin verran julkisuutta saanut (ja meillä Saarni Laitisen suomennoksena ilmestynyt) lastenkirja Satumaa kuuluu kaikille, kokoelma suvaitsevaisuuteen kasvattavia tarinoita, joissa nähdään mm. vähemmistöihin kuuluvia ja ”poikkeavia” sankareita sekä epätavallisia ja ei-heteronormatiivisia perheitä ja parisuhteita. Unkarissa kirja nostatti aikoinaan huikean kohun, äärioikeistopoliitikko työnsi sen julkisesti silppuriin ja kirjakaupat joutuivat sulkemaan sen erilliseen ”myrkkykaappiin” tai paketoimaan näkymättömiin. Nyt Leelo Jõulu kirjoittaa (ja tämä uutinen löytyy toki myös useilta unkarilaisilta uutissivustoilta, lähtökohtana konservatiiviselle Mandiner-sivustolle annettu kommentti):

Petőfi-kulttuuriagentuurin kirjallisuustukia myöntävä kuratorio hajotetaan. Nimittäin Bolognan kirjamessuilla oli säätiön kirjapöydällä näytteillä vironkielinen ”Satumaa kuuluu kaikille” (”Imedeilm on kõigile”) ja Petőfi-instituutin johtaja Szilárd Demeter, Fidesz-puolueen nimittämä, sai tätä kautta tietää, että hän johtamansa säätiö on rahoittanut käännöstä. Hän kommentoi: ”Minun henkilökohtainen mielipiteeni on ollut tiedossa jo vuosikausia, olen lukemattomat kerrat sanonut ja kirjoittanut, että puolustan ajatuksen-, mielipiteen- ja sananvapautta, siis taiteen vapautta. Mutta siinä, mihin valtion rahaa käytetään, on rajansa, ja tätäkin olen toistamiseen korostanut: rajana ovat perustuslailliset arvot. Tukea voi sitä, mikä näihin rajoihin mahtuu. Rajan ulkopuolelle jäävälle ei kuulu tuki.”

Demeter oli yllätyksekseen saanut tietää, että säätiö on tukenut kirjan julkaisemista vuonna 2021, ja nyt hän on vakaasti sitä mieltä, että kuratorion jäsenet ovat tehneet virheen. Kuratorioon ovat jäseniä nimittäneet Unkarin taideakatemia, Unkarin kirjailijaliitto, Unkarin kirjailijoiden yhdistys, Unkarin kaunokirjallisuuden kääntäjien yhdistys, Unkarin PEN sekä Petőfi-säätiö itse. Siksi Demeter pysäyttää nyt kuratorion toiminnan, ja jatkossa on suunnitteilla, että kirjallisuusviennin kysymyksiin otetaan kantaa uudelleen. Samoin Unkarin kustantajilta tullaan tästä lähin vaatimaan messuilla esiteltävien teosten luettelot, niiden sopivuus perustuslain kannalta arvioidaan ja lupa kirjojen esittelemiseen annetaan sen mukaan. Lopuksi Demeter lisäsi: ”Henkilökohtaisesti en haluaisi enempää sensuuria, mutta isänä pidän lasten suojelemista kaikkein tärkeimpänä.”

Tämmöisiä Petőfi-juttuja siis tänään. Vapaus, lempi – kumpi kultaisempi?

Advertisement

Erasmus ja Andreas

Suomalaisessakin mediassa on nyt kerrottu jymäyksestä, joka yllätti Unkarin akateemiset piirit maanantaina: sosiaalidemokraattinen Népszava-lehti kirjoitti, että EU sulkee Unkarin ns. säätiöyliopistot Erasmus+-vaihtosopimusten sekä Horizon-tutkimusrahoituksen ulkopuolelle, kunnes niiden toimintamalli muutetaan vastaamaan läpinäkyvyydelle ja riippumattomuudelle asetettuja ehtoja – eli sen jälkeen, kun joulukuussa 2022 myönnetyt rahat on käytetty, ei Brysselistä tule lisää tukea, ellei meininki muutu. Näkyvin ja esimerkiksi tuossa YLE-uutisessa eniten esillä ollut seuraus on opiskelijavaihdon katkeaminen useimpien unkarilaisten yliopistojen kanssa. Vähemmän huomiota on herättänyt se vähintään yhtä ikävä seikka, että opetusvierailut ja suuret kansainväliset tutkimusprojektit ovat uhattuina – siis näiltä säätiöyliopistoilta. Mistä tässä säätiöhommassa olikaan kysymys?

Pari vuotta sitten Unkarin hallitus siirsi useimmat etenkin pääkaupungin ulkopuoliset yliopistot valtion hallusta säätiöiden omistukseen. Malli muistuttaa esimerkiksi Yhdysvaltojen systeemiä, missä yliopistoja paljolti pyörittää yksityisiltä lahjoittajilta ja sijoittajilta tuleva tuki, ja eurooppalaisessa perinteessä se vaikuttaa oudolta, semminkin kun Unkarissa on vaikea kuvitella edes Orbánin järjestelmän rikastuttamien oligarkkien kiinnostuvan akateemisen tutkimuksen rahoittamisesta. Itse asiassa yliopistojen toiminnan välttämätön rahoitus tulisi uudessakin systeemissä pääasiassa valtiolta, ja säätiörakennetta tarvittiin johonkin aivan muuhun: yliopistoja ja niiden kiinteistöjä ynnä muita omistuksia hallinnoivien säätiöiden johtokunnat miehitettiin hallituksen ja valtapuolueiden edustajilla. Näin Orbánin järjestelmän luottomiehille ja -naisille luotiin mukavasti palkatut asemat, joista heitä olisi hyvin vaikeaa erottaa, jopa siinäkin tapauksessa, että maan hallitus vaihtuisi. Ja koska – kuten aiemmin on jo nähty esimerkiksi Unkarin valtionpankkia lähellä olevien, arvokiinteistöjä ja muuta mukavaa hallitsevien säätiöiden yhteydessä – ”säätiöön sijoitettu julkinen raha menettää julkisen rahan luonteensa”, yliopistoja hallitsevat poliitikot saisivat tehdä yliopistojen rahalla ja omaisuudella mitä tykkäävät, joutumatta tekemään siitä tiliä kenellekään.

Aivan kitkatta säätiöiminen ei sujunut. Suurin rähinä oli jo aiemmin noussut teatteri- ja elokuvakorkeakoulussa (SZFE), jossa hallintomalliuudistus ja johtajanvaihdos saivat opiskelijat ja opettajat kapinoimaan ja muutamaksi kuukaudeksi valtaamaan yliopiston rakennuksen. SZFE:n kapinalliset lähtivät lopulta talosta kokonaan ja suorittavat opintojaan loppuun kansainvälisen yhteistyöverkoston avustuksella muiden maiden oppilaitoksissa. Myös esimerkiksi Szegedin yliopistossa säätiömuotoon siirtyminen nostatti kiivasta keskustelua ja mielenilmauksia. Yliopistojen oli kuitenkin pakko taipua valtiovallan kiristyksen edessä, kirjoittaa 444.hu-sivustolla Péter Magyari: jos ne eivät suostuisi säätiöintiin, myös rahoitus loppuisi, mutta yhteistyökykyisille yliopistoille lupailtiin EU:n elpymisrahastosta aikanaan mukavasti rahukkaa.

Itse asiassa jo säätiöintiuudistuksen aikaan Unkarin hallituksen piti tietää, että EU ei tykkää tästä järjestelystä. Ministeri Tibor Navracsics, joka nyt uutisen tultua julki on esittänyt yllättynyttä ja puhunut mahdollisista väärinkäsityksistä, joutui jo pari vuotta sitten turhaan selittelemään asiaa EU:n komissiolle. Jo tuolloin asianosaisille tehtiin selväksi, että Unkarin elpymissuunnitelmaan upotettu säätiöyliopistojen runsas rahoitus ei kävisi päinsä. Elpymissuunnitelma kirjoitettiin sitten uusiksi ja yliopistoille suunniteltu rahoitus käytännössä poistettiin siitä; tämä elpymisrahoitus puolestaan on edelleenkin jäissä EU:n arvostelemien oikeusvaltio- ja demokratiaongelmien takia.

Joulukuussa siis EU:n komissio päätti rangaista Unkaria, ja tämä päätös oli lähes yksimielinen, vain Puola puuttui yhteisrintamasta. Unkarin elpymisrahoituksesta jäädytettiin korruptioepäilyjen ja oikeusvaltio-ongelmien takia yli kuusi miljardia euroa, ja samalla komissio päätti myös, että EU:n instituutiot (siten myös Erasmus- ja Horizon-ohjelmat) eivät saa myöntää rahoitusta Unkarin säätiöpohjaisille laitoksille, koska näihin päätyvän rahan reilusta ja läpinäkyvästä käytöstä ei ole takeita. Ongelmat olivat olleet tiedossa jo pitkän aikaa, mutta rehellisen ratkaisun sijaan Unkari oli yrittänyt temppuilla: etenkin säätiöiden johtokunnissa istuvien poliitikkojen palleja yritettiin pelastaa kummallisella sääntövempuloinnilla, jolle Brysselistä oli ärähdetty jo marraskuussa. Nyt – näin 444.hu:n jutussa selitetään – Unkari on itse sotkenut asiansa pahemman kerran. Kun yliopistojen säätiöistä noussutta Erasmus- ja Horizon-ongelmaa ei ajoissa hoidettu asiallisesti, se on nyt saattanut juridisesti niputtua yhteen muiden sanktiokysymysten kanssa, mikä merkitsisi sitä, että mitään ei voida korjata ennen kuin kaikki muutkin EU:n asettamat 17 vaatimusta on täytetty.

Unkarin hallituksen kuva asiasta on aivan toinen. Tänään ministeri Gergely Gulyás lehdistötilaisuudessa syytteli Brysseliä, uhkaili oikeusprosessilla ja ennen kaikkea väitti, että Brysselin herrat yrittävät ”kouristuksenomaisesti” etsiä jotain verukkeita varojen jäädyttämiseksi, vaikka Unkari on täyttänyt kaikki vaatimukset. EU:sta ei muka missään vaiheessa olisi selvästi kerrottu, että poliitikkojen osallistuminen yliopistosäätiöiden johtokuntiin olisi ongelma. (444.hu:n mukaan tämä ei pidä paikkaansa, vaan tämä ongelma oli selvästi nimetty useammassakin Brysselin kirjelmässä sekä marras- että joulukuussa. Tähän Gulyás: ”Niin, mutta vasta pitkän kannanoton 18:nnella rivillä… Kun ei kukaan siitä sen enempää kysynyt, niin keskityimme kymmeneen muuhun, tärkeämpään juttuun…”) Ja jos rahaa ei Brysselistä tule, niin tarvittaessa kuulemma Unkarin valtio rahoittaa Erasmus-vaihdot.

Näin on syntynyt aika metkalta näyttävä tilanne. Tähän asti Unkari on tosin ärhennellyt Venäjä-sanktioista ja Ukrainan tukemisesta mutta tiukan paikan tullen ollut kilttiä poikaa ja suostunut mukaan EU:n yhteisrintamaan. Nyt sitten tulee raja vastaan – yliopistojen kohdalla, sen jälkeen kun Tiedeakatemia on jo hajotettu ja koulujärjestelmä ajettu romahduksen partaalle.

Mutta, kuten täällä olen tainnut ennenkin todeta, kuka mitään tiedettä ja tietoa kaipaa, kun Unkarissa näköjään tarvitaan ennen kaikkea kansallista mytologiaa ja uskoa oman kansakunnan ylemmyyteen ja erityiseen kutsumukseen. Siitä yksi esimerkki ilmestyi joulukuussa kansan kuvaruutuihin.

“Andreas II oli paljon aikaansa edellä oleva uudistusajattelija, aitoja kristillisiä arvoja edustava hallitsija.” Tämä teksti jysäytetään kuvaruutuun uuden Aranybulla-tv-sarjan jokaisen osan aluksi. Ymmärsiväthän nyt varmasti kaikki?

Viime vuonna juhlittiin Unkarissa ns. Kultabullan (Aranybulla) 800-vuotismuistoa. Kuningas Andreas II:n (n. 1176 – 1235) vuonna 1222 antama asiakirja oli eräänlainen Unkarin Magna Charta, joka rajoitti hallitsijan valtaa ja takasi tiettyjä perusoikeuksia kansalaisille, tosin vain aatelisille; Kultabulla itse asiassa loi perustan feodaali-Unkarin laeille ja hallinnolle, jotka toimivat 1800-luvulle saakka. Muutenhan Andreas oli jälkimaineeltaan kiistelty hallitsija, joka tunnetaan paitsi Pyhän Elisabetin isänä myös ”kansallisooppera” Bánk Bániin aiheen antaneen murhatun kuningatar Gertrudin puolisona. Nyt Philip Rákay, Fidesz-puoluetta lähellä oleva mediapersoona ja entinen tv-juontaja, on saanut tuottaakseen Andreas-kuninkaasta historiallisen tv-sarjan, jossa kuningas on nostettu jalustalle ja peitetty niin paksulla kultauksella, että tyhminkin tajuaa isänmaallisen sanoman. Kas näin se alkaa:

Pyhällä Kruunulla kruunatun Unkarin kuninkaan valtakunnalla on kristityssä Euroopassa erityinen oikeudellinen ja moraalinen rooli. Euroopan kansat ja kronikat tunnustivat unkarilaiset hunnien jälkeläisiksi. Ainutlaatuisella taistelutekniikallaan ja ikivanhoilla perinteillään nämä todistivat tämän sukulaisuuden. Ruhtinaansa ja johtajansa he valitsivat joukostaan “yksi monista on sopiva” -periaatteella, toisin kuin lännen kuninkaat, jotka hallitsivat “yksi kaikkien ylitse” -periaatteen mukaan. (…) Aroilta tuotu ikivanha perinne, heimokulttuuri, muinainen usko ja tarumaailma, tietoisuus jumalallisesta kutsumuksesta ja tietäjien kunnioitus säilyivät pitkään kansan keskuudessa.

Samoin kuin täälläkin esitellyssä historiallisessa animaatioelokuvassa Pozsonyn taistelusta, kristinusko ja pakanallisten heimosoturi-esi-isien romantisointi kulkevat oudon ongelmattomasti käsi kädessä: unkarilaiset olivat sekä hunnien jälkeläisiä (mikä on vuosisatojen ajan ollut osa kansallisromanttista historiankirjoitusta mutta ei oikeasti pidä paikkaansa), arojen villejä sotureita, että hartaita kristittyjä ja koko kristityn Euroopan tukipylväitä, joiden keskuudessa kukkivat tasa-arvo, oikeus ja romanttinen 1800-luvun kansallisuusaate. Ja koko ajan kertojaääni – taitaa muuten olla sama setä kuin tässäkin Unkarin kansallista mytologiaa rakentavassa propagandafilmissä – jaksaa muistuttaa, miten poikkeuksellisen hieno valtio Unkari jo tuolloin oli ja miten yleviä ja sankarillisia sen kuninkaat.

Andreas-kuninkaan tarina kerrotaan dramatisoituina kohtauksina, joissa puvustukseen ja lavastukseen on panostettu ja saatu aikaan suorastaan Game of Thrones -tyylistä näyttävyyttä, niin kuin nuorta kuningasta esittävä Tamás Veréb oli jossain todennut. Näyttelijätkin tekevät parhaansa (kuningasta kypsässä iässä esittää muuten tässäkin blogissa esillä ollut transkarpatialainen Zsolt Trill), mutta dialogi on käsittämättömän mahtipontista pökkelöintiä ja yksittäisiksi kohtauksiksi hajoava toiminta kaikkea muuta kuin uskottavaa: henkilöistä ei tule todellisen tuntuisia hahmoja eikä draaman kaarta oikein synny. Paatoksellisen kertojasedän selostusten lisäksi aina välillä kuvaan ilmestyy nojatuolissa istuva historiantutkija selittämään tapahtumien taustoja. Lopputulos on siis jonkinlainen dramatisoidun dokumentin, opetuselokuvan ja romanttisen linnasarjatarinan ristisiitos, joka ei oikein ole mitään näistä.

Elokuvakriitikoilta ja kulttuuriväeltä Kultabulla-sarja onkin saanut varsin kylmää kyytiä. Filmtekercs-elokuvaportaalin arvio kiteyttää, että pääongelmana on yritys heijastaa nykyajan konservatiivinen politiikka ja sen käsitteet 800 vuoden takaiseen maailmaan. HVG:n arvostelija kehuu sarjaa fantastiseksi Game of Thrones -parodiaksi, ikään kuin kohtausten tahaton naiivi koomisuus olisikin tahallinen piikki Orbánin järjestelmää kohtaan. 444.hu:n artikkelissa nostettiin esille huikea ristiriita tv-sarjan viisaan sankarikuninkaan ja todellisen Andreaksen välillä, joka taisteli kuningas-veljeään vastaan vaimonsa baijerilaisten sukulaisten tuella ja ajoi veljensä lesken kruununperijä-poikineen maanpakoon, teki täysin hyödyttömän ristiretken Jerusalemiin, sähläsi sekä ulkopolitiikassa että valtakunnan talousasioissa muun muassa heikentäen rahan arvoa (mikä väkisinkin panee ajattelemaan viimeaikaista forintin kurssin alamäkeä)…

IMDb-sivustolla Kultabulla-sarja on päässyt kaikkien aikojen huonoimpien unkarilaisten produktioiden joukkoon. Tuottaja Rákaylla on tähän selitys, johon sopii ehkä lopettaa tämä surullinen tarina. HírTV-kanavan haastatteluohjelmassa hän nimittäin syytti heikoista pisteistä ”hungarofobeja” ja ”amerikkalaisia trolleja”, jotka oli varta vasten värvätty jakelemaan Kultabullalle yhden pisteen arvioita. Jäämme odottamaan, mikä on oleva Rákayn seuraavan produktion kohtalo: hänellä on tekeillä kansallisrunoilija Sándor Petőfin elämästä kertova suurelokuva, jonka valmistamiseen on myönnetty kaikkien aikojen suurin valtiontuki, 4,5 miljardia forinttia (yli 11 miljoonaa euroa) sekä puolentoista miljardin edestä verohelpotuksia.

Siivekkäitä sanoja ja hyppääviä hirviä

Joulu lähestyy, mutta tänä vuonna lienee aika monen vaikea herkistyä tunnelmalliseen joulunviettoon. Pääministeri Orbán toki teki parhaansa. Viikko sitten, maanantaiaamuna Telex-uutissivusto tavoitti hänet astelemassa ulos kirkosta muikeana, kädet ristissä mahan päällä.

(Pysäytyskuva Telexin videosta.)

En tiedä, missä määrin tämmöinen kädet ristissä kuljeskelu vielä kirkon oven ulkopuolellakin kuuluu katoliseen perinteeseen, enkä myöskään ihan ymmärrä, mitä protestantti Orbán teki katolisessa aamumessussa. (Orbán tiettävästi kuuluu reformoituun kirkkoon, osan hänen lapsistaan on aikoinaan kastanut sittemmin Orbánin järjestelmän viholliseksi muuttunut kapinallinen metodistipappi, ja Orbánin Gáspár-poika vaikutti jonkin aikaa jonkinlaisen vapaaseurakunnan keulahahmona.)

Joka tapauksessa Telexin toimittajan kysymyksiin – mitä Orbán tuumii valtionpankin johtajan György Matolcsyn äskettäin esittämästä yllättävästä kritiikistä koskien Unkarin talouden tilaa, pitääkö pääministeri oikeutettuna kolmentoista opettajan erottamista kansalaistottelemattomuuden ja edelleenkin jatkuvien kouluväen protestien johdosta, miksi hän ei anna haastatteluja yhdellekään puolueettomalle toimittajalle tai julkaisulle – tuli vastaukseksi lyhyt tyly ei sekä tiuskaisu: Ember, most jövök ki a templomból! eli suunnilleen: ”Hyvä mies, minä tulen nyt kirkosta!”. Kädet edelleen mahan päällä ristissä Orbán marssi autolleen asti hihkaisten sieltä hyvän adventin toivotukset. ”Minä tulen nyt kirkosta!” puolestaan kiertää Unkarin mediaa ja somea samaan tapaan kuin meillä aikoinaan Harri Holkerin ”Minä juon nyt kahvia”.

Halukkaammin Orbán on kertonut viime päivinä Brysselissä käydystä ”taistelusta”, jossa – näin asia kotimaan yleisölle esitetään – Unkari saavutti voiton ilkeästä EU:sta, jonka ”korruptoituneisuudesta” koko Unkarin hallituksen mediaimperiumi on viimeaikaisen Qatar-voiteluskandaalin jälkeen ottanut kaiken ilon irti.

(Masokistisia taipumuksia omaaville suosittelen tätä Twitteriin vääntämääni seurantaa viime sunnuntain ykkösteeveen uutislähetyksestä. Melkein puolet lähetysajasta käytetään sen selittämiseen, miten ilkeä Brysseli ja sen ajamat sanktiot syöksevät Euroopan kurjuuteen, vaikka toki pahanteossa hääräävät myös maahanmuuttajat ja Soros. Sekä USA, joka uhkailee ja painostaa Unkaria esimerkiksi tukemaan Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyttä.)

Unkari on siis ”voittanut” ja saanut Brysselin tekemään myönnytyksiä. Asian voi toki nähdä myös toiselta kantilta. Unkarille ”kuuluvista” (näin tämä asia koko ajan valtionmediassa esitetään) EU-koheesiotuista jäädytetään edelleenkin yli kuusi miljardia euroa, ja elpymisrahastosta ehdollisesti myönnettyjen tukien maksamisen ehtona on, että oikeusvaltion tilaa kohennetaan EU:n edellyttämällä tavalla. Ukrainalle myönnettävä EU-luotto taas ajettiin läpi Unkarin pullikointiyrityksistä huolimatta. Kävi tässä taistelussa miten kävi, sota joka tapauksessa jatkuu, ja niin jatkuu myös sotapropaganda.

Samaan aikaan inflaatio laukkaa, ja Euroopassa mutta erityisesti Unkarissa elintarvikkeet ja energia kallistuvat. Jo kuukausi sitten julkistettujen tilastojen mukaan sekä inflaatio että elintarvikkeiden kallistuminen ovat Unkarissa Euroopan kärkeä.

Elintarvikkeiden ja alkoholijuomien hintojen nousu vuoden aikana Portfolio.hu-sivuston (17.11.2022) mukaan

Jos inflaatioon ja hintojen nousuun syynä ovat Brysselin Venäjä-vastaiset pakotteet – joita Unkarin hallitus kehuu koko ajan määrätietoisesti vastustaneensa vaikka on EU:n äänestyksissä yleensä kiltisti taipunut niitä kannattamaan – niin mielenkiintoista on, miksi ne purevat erityisesti pakotteita vastustavaan Unkariin. Elintarvikkeiden kallistumisen pääsyyt ovat globaaleja: Ukrainan sodan ja ilmastokatastrofin vaikutukset tuotantoon ja maailmankauppaan. Unkarissa kuitenkin, ja tästä kirjoitti riippumaton media jo kesällä, tilannetta on pahentanut keskuspankin löyhäkätinen suhtautuminen forintin inflaatioon, eli rahaa on vain tyynesti painettu lisää. Tuontitavaran hintojen noustessa myös kotimaiset tuottajat ovat sitten tyytyväisinä voineet nostaa hintoja. Hallitus on puolestaan joutunut nostamaan palkkoja ainakin tärkeiksi katsotuilla sektoreilla, ja ennen kevään vaalejahan nähtiin myös tyypillinen ”vaalibudjetti”, jossa kaikille pyrittiin lupaamaan jotakin. Tämänhetkinen opettajien kapina, jonka yhtenä suurena syynä on opettajien kurja palkkaus, liittyy luultavasti myös siihen, että pää on tullut vetävän käteen: palkkojen korotuksia yritetään nyt hillitä inflaation kurissa pitämiseksi, ja ilmeisesti opettajien kohdalla kulkee jonkinlainen raja.

Kaiken tämän keskellä Budapestiin nousee uusi Orbánin järjestelmän ideologiaa ruumiillistava taideteos. Entisen ”Postipalatsin”, nykyisen rahamuseon eteen (vanha Unkarin postilaitoksen päärakennus, myöhäisjugendtyylinen järkäle, siirtyi Unkarin kansallispankin omistukseen ja uusittiin raha- ja pankkihistorian museoksi) on juur’ikään pystytetty fingerporilaisia assosiaatioita nostattava hirvipatsas. Kuvanveistäjä Gábor Miklós Szőken erikoisia näköistaideluomuksia päästiin ihailemaan jo taannoisessa metsästyksen maailmannäyttelyssä (hirvensarvista koottu, mylvivän hirven päätä esittävä portti, sekä useita samanlaisella palikkamenetelmällä rakennettuja eläinveistoksia sisällä näyttelytilassa). Ne näköjään miellyttivät Orbánin järjestelmän johtoportaan silmää siinä määrin, että niitä nähtiin myös kohua herättäneessä kuvassa hallituksen tiedotuspäällikön Zoltán Kovácsin miesluola-työhuoneesta. Nyt Szőke on koonnut kolikkoa muistuttavista kullanhohtoisista metallilaatoista painovoimaa uhmaavan Ihmehirven, unkarilaisten kansalliseen mytologiaan kiinteästi kuuluvan olennon.

(Kuvanveistäjän Facebook-seinältä. Lisää kuvia löytyy alempana linkitetyistä artikkeleista.)

Ihmehirvi, csodaszarvas, jota takaa ajaessaan veljekset Hunor ja Magor, hunnien ja unkarilaisten (pseudo)mytologiset esi-isät, löysivät tien ihanille laitumille, kuuluu unkarilaisten kansalliseen tarustoon yhdessä turul-kotkan kanssa, joka johdatti unkarilaiset Karpaattien yli lopulliseen kotimaahansa. Hirvi ja kotka ovat tunnetusti koko arovyöhykkeen kansojen mytologiassa keskeisiä hahmoja. Ihmehirven kuvalliset esitykset nyky-Unkarissa ammentavat usein inspiraatiota maailmankuuluista skyyttalaisten hautalöytöjen kultahirvistä:

Skyyttalaisen kilven koristeena ollut myyttinen hirvieläin (Wikimedia Commons). Samantapaisia kultahirviä valtavine sarvineen on löytynyt skyyttien haudoista useita.

Ihmehirven tarussa ja hirvikuvastossa on nykyään usein selvät ”vaihtoehtoisen kansallismieliset” väreet: mehän ei olla mitään kalanrasvanhajuisten suomalais-ugrilaisten sukulaisia (koska tämä koko juttuhan oli pelkkää bolševikkien propagandaa), vaan unkarilaiset polveutuvat vain ja ainoastaan arojen ylpeistä soturiheimoista (sekä lisäksi tietenkin sumerilaisista tai etruskeista tai muista ikivanhojen korkeakulttuurien kansoista).

Mutta tietenkin kultahirviveistos viestii nykyiselle kohdeyleisölleen paljon muutakin. Se hieroo julkista nöyryytystä sekä valtavirtatieteen (joka ei varsinaisesti tunnusta unkarilaisia skyyttien jälkeläisiksi) että taiteentekijöiden, sivistyneistön ja kulttuuriväen naamaan. Julkisia tiloja valloittava virallinen kansallis-kitsch kertoo kaikille, että tässä maassa ei mikään läntinen ruma rappiomeininki juhli, vaan julkisilla tilauksilla (joita tietenkään ei kilpailuteta) tuetaan järjestelmän omia suosikkitaiteilijoita, niitä, jotka tekevät komeaa, kultakimalteista ja tyhmimmänkin kannattajakunnan makuun sopivaa taidetta. Viime kädessä kultahirven viestin ydin on perus-nousukasmainen: meillä sitä on rahukkaa.

HVG:n sivuilla Árpád W. Tóta muistuttaa, että kultahirviveistos pystytettiin Unkarin valtionpankin tilauksesta sen omistaman rakennuksen eteen samaan aikaan, kun valtionpankin johtaja György ”Fairytale” Matolcsy itse esitti yllättävän ankaraa kritiikkiä Unkarin talouspolitiikkaa kohtaan. Matolcsyn mukaan hintakatot ja ylipäätään sosialisminaikainen komentotalous-hintapolitiikka eivät pelasta kriisiltä vaan pahentavat sitä, ja Unkarin koko talous on romahduksen partaalla. Energianhintojen keinotekoisen alentamisen sijaan olisi pitänyt investoida energiatehokkuuteen. Niinpä niin, kun leipä loppuu kaupoista ja lämpö pattereista, lohduttaako kansaa kullanvärisen bling-bling-taruhirven katseleminen ja sen pohtiminen, paljonko verovaroja siihen on uponnut?

Matolcsyn puheesta löytyi myös jonkinlaisena sokean kanan jyväsenä viittaus luovuuteen: Unkarin kansantalouden olennaisen tärkeä tukipylväs eli autojen kokoaminen saksalaisten firmojen tehtaissa ei tuota läheskään niin paljon lisäarvoa kuin luova ala. Mutta, toteaa Tóta, samaan aikaan Matolcsylle ei juolahda mieleenkään, että niissä menestyvissä maissa, joissa kulttuuri ja luovuus kukkivat, hän perheineen istuisi telkien takana korruptiosta, koska siellä ei perusteluksi riittäisi se, että säätiöön sijoitettu julkinen raha menettää julkisen rahan luonteensa.

Samaisen HVG:n sivuilla Bálint Kovács puolestaan väittää kultahirviveistoksen syöksevän Budapestin suoraan balkanilaisiin syvyyksiin. Kansallista kitschiä ja korruptiota huokuva taideteos on hänen mukaansa vielä kamalampi näky kuin Pohjois-Makedonian Skopjessa kansallisen pseudomytologian hengessä kaupungin keskustorille pystytetty, kullattu ja iltaisin värillisessä juhlavalaistuksessa kylpevä Aleksanteri Suuren ratsastajapatsas. Pendulum-blogisti puolestaan näkee hirven luonnottoman asennon kuvastavan traumaa, henkensä edestä pakenevan eläinparan kauhua. Tämä hirvi ei johdata tulevaisuuteen vaan kahlehtii traumaattiseen menneisyyteen, jota Unkarin kansakunta ei ole kyennyt käsittelemään.

Ovelimman visuaalisen inspiraatiotaustan on kuitenkin löytänyt Árpád W. Tótan kirjoituksen kommenttiketjussa nimimerkki Kompember. Hyppäävä hirvi ei nimittäin niinkään muistuta skyyttien hautalöytöjen kulta-aarteita kuin (varmaan niistäkin inspiraatiota saanutta) entisajan Neuvostoliiton autoteollisuuden johtotähden, vähän ylellisemmäksi kulkineeksi tarkoitetun Volga-auton nokkakoristetta. Sitä voi sitten jokainen tykönään miettiä, kertooko tämä Orbánin järjestelmän ihmisten kulttuurisesta muistista vai kyseisen järjestelmän ideologisista yhteyksistä reaalisosialismin estetiikkaan.

Pyhimyksiä ja itsevaltiaita

Tämän kuvan totiset hahmot ovat (näin arvelisin, miespuolisen hahmon ikonografisten attribuuttien niukkuudesta huolimatta) ritari- ja soturikuningas László (Ladislaus) I Pyhä (n. 1040 – 1095) ja ruusukoria kantava Pyhä Elisabet (1207–1231), Unkarin ensimmäisen hallitsijasuvun, Árpád-dynastian kuuluisimmat pyhimykset. Kuva mainostaa näyttelyä nimeltä “Kuninkaita ja pyhimyksiä: Árpádien aika”. Sen on tarkoitus aueta maaliskuussa 2022 ns. Kultabullan (Aranybulla, Bulla aurea) 800-vuotisjuhlan kunniaksi. Tätä asiakirjaa, joka kuningas Andreas II (Pyhän Elisabetin isä muuten) pakotettiin allekirjoittamaan Székesfehérvárin valtiopäivillä 1222, on verrattu Englannin Magna Cartaan; se oli ensimmäinen eräänlainen perustuslaillinen dokumentti, jolla kansalaisille – toki vain aatelisille, mutta ei pelkästään mahtavimmalle ylimystölle vaan myös pikkuaateliston muodostamalle jonkinlaiselle esi-keskiluokalle – myönnettiin tietyt, kuninkaan tahdosta riippumattomat vapaudet ja perusoikeudet. Kyseessä on siis Unkarin valtion historian merkkitapaus ja tärkeä juhlavuosi. Tietenkin voisi kysyä, miksi Kultabullan juhlavuoden yhteydessä halutaan muistaa kuninkaita ja pyhimyksiä eikä esimerkiksi modernin oikeusvaltiokäsityksen, kansalaisoikeuksien ja demokratian kehityksen ensimmäisiä alkuituja Euroopassa… mutta joka tapauksessa nyt on tämän juhlanäyttelyn yhteydessä puhjennut pienoinen skandaali, josta kertoo yksityiskohtaisesti Válasz-sivusto.

Näyttelyn suunnitteleminen on alkanut virallisesti vuonna 2017, ja siitä on tarkoitus tulla kaikkien aikojen suurin Árpádien aikaa esittelevä näyttely. Unkarin valtion perustajakuninkaalle Tapani Pyhälle omistettu museo on Székesfehérvárista, Unkarin kuninkaiden vanhasta kruunauskaupungista saanut käyttöönsä näyttelytiloiksi isolla rahalla kunnostetun vanhan cistersiläisluostarin, ja näyttelyyn on tulossa esineistöä kahdeksasta maasta, esimerkiksi Pietarin Eremitaasista, Oxfordin yliopiston kirjastosta ja Vatikaanista. Päävastuussa näyttelyn suunnittelusta oli alun perin Unkarin Kansallismuseo (Nemzeti Múzeum), esineistöä kokosi ja katalogin taustatekstejä kirjoitti joukko historian ja arkeologian asiantuntijoita. Sitten joulun alla tapahtui jotakin.

Kaksi päivää ennen joulua tutkijat saivat yllättäen sähköpostia ministeriöstä – siis Inhimillisten voimavarojen ministeriöstä, jonka alle kuuluvat sekä sosiaali- ja terveys- että kulttuuri- ja sivistysasiat. Siinä ilmoitettiin, ilman mitään perusteluja, että lähes valmiin näyttelyn kuraattorit vapautetaan tehtävistään ja näyttely aineistoineen siirtyy Unkarilaisuudentutkimuksen instituutin (Magyarságkutató Intézet, MKI) vastuulle. Aatonaattona saapui seuraava viesti uudelta kuraattorilta. Miklós Makoldi, joka on MKI:n Arkeologian tutkimuskeskuksen johtaja, ilmoitti ottaneensa tehtäväkseen näyttelykatalogin toimittamisen, jota jatketaan “uuden ylläpitäjän ohjeistukset huomioon ottaen”. Tammikuun alkuun mennessä on tullut selväksi, että katalogiin on tarkoitus tehdä sekä rakenteellisia että sisällöllisiä muutoksia. Julkista tietoa näiden muutosten sisällöstä ei ole saatu, mutta Válaszin toimituksen käymistä ”keskusteluista” on ilmennyt, että esimerkiksi unkarilaisten maahantulon aikaan Unkarissa eläneitä slaavi- ynnä muita kansoja sekä Árpádien aikana Unkariin muuttaneita kansanryhmiä (muslimit, juutalaiset, arojen paimentolaiskansat) käsittelevät osat olisi tarkoitus jättää kokonaan pois. Sitä vastoin uudessa suunnitelmassa on mukana MKI:n Arkeogenetiikan tutkimuskeskuksen edustajia.

Tästähän on ollut puhetta jo vuosikaudet, ja etenkin siitä lähtien, kun inhimillisten voimavarojen ministeriksi nousi Miklós Kásler, lääkäri-setämies, jonka sydäntä lähellä on erityisesti huuhaan rajamailla tai selvästi jo rajan tuolla puolen liikkuva kansallismielinen amatööri-historiantutkimus: Unkarin varhaishistoria halutaan kirjoittaa uusiksi, tai paremminkin sen romanttisen ja viihteellisen näkemyksen mukaiseksi, joka nojautuu lähinnä keskiaikaisiin kronikkoihin ja legendoihin mutta jota 1800-luvulla ruvettiin oikein olan takaa levittämään kansalle isänmaallisissa runoissa, historiallisissa romaaneissa ja koulukirjoissa. Tämän näkemyksen mukaan Unkarin kansakunnalla on poikkeuksellisen uljas historia, joka alkaa Attilan hunneista ja saa ensimmäisen täyttymyksensä Árpád-suvun kuninkaissa, koko kristillisen Euroopan puolustajissa idän barbariaa vastaan. Loistokkaan kansallisen menneisyyden, kielen ja kulttuurin ylivertaisuuden ajatusta vaalimaan on perustettu itse asiassa koko MKI. Ja jos tämä ”kristillis”-isänmaallinen pyrkimys vie törmäyskurssille kansainvälisen tiedeyhteisön kanssa, niin vieköön.

Hunniromantiikkaa on vaikea sovittaa yhteen nykyaikaisen kriittisen historiantutkimuksen kanssa, ja erityisesti suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus on sille vaikea pala. Viime vuosina onkin nähty suomalais-ugrilaisuuden häivyttämistä historian oppikirjoista ja opetussuunnitelmista syrjemmälle, esimerkiksi sekaviin ja täysin kestämättömiin spekulaatioihin siitä, miten suomalais-ugrilaisten kielten väliset yhtenevyydet voisivat johtua jonkinlaisista esihistoriallisista kontakteista. Ministeri Káslerin erityisenä keppihevosena ovat jo pitkään olleet Árpád-suvun kuninkaat ja heidän oletettu polveutumisensa Attilasta. Olen tässä blogissa jo aiemmin kirjoittanut sekä Káslerin oudoista arkeogenetiikkaprojekteista että MKI:n tuottamasta, uusvanhaa ”kansallismielistä” näkemystä propagoivasta kummallisesta animaatioelokuvasta ”Pozsonyn taistelu”, jonka omituisuudet, virheet ja suoranaiset historianvääristelyt nostattivat vuosi sitten melkoista kritiikkiä.

”Pozsonyn taistelun” asiantuntijatiimiin kuului myös ”Kuninkaita ja pyhimyksiä” -näyttelyn uusi kuraattori Miklós Makoldi, jolla ei Válaszin mukaan ole tieteellistä oppiarvoa – tohtoriopinnot ilmeisesti ovat kesken – eikä juuri muitakaan tutkimusmeriittejä. Hänet ilmeisesti tunnetaan lähinnä mediakommenteistaan, jotka ovat osin omituisia. Válaszin mukaan hän on esimerkiksi M5-kanavan tiedeohjelmassa kertonut, että unkarin sana karácsony ‘joulu’ juontaisi juurensa sanasta kerecsen(sólyom) ‘aavikkohaukka, Falco cherrug’, mikä viittaisi unkarilaisten muinaisuskon (jonkinlainen haukka tai kotka on tyypillisesti ollut arokansojen, myös unkarilaisten esi-isien pyhä eläin) ja kristinuskon ikivanhoihin yhteyksiin. Tämähän on täyttä wettenhovi-aspaa, oikeasti karácsony (samoin kuin romanian crăciun) on slaavilainen laina, alkuaan useissa slaavikielissä tunnettu talvipäivänseisauksen tai keskitalven juhlan nimitys kračun. Huuhaaetymologia on ilmeisesti peräisin maallikko-”kulttuurintutkija” Lajos Szántailta, joka näkyy vuosikymmenten ajan ”tutkineen” Unkarin legendanhohteista menneisyyttä. Taustalla väijyy se vaihtoehtopiireissä suosittu ajatus, jonka kanssa ministeri Káslerkin tuntuu flirttailevan, että muinaiset unkarilaiset alusta lähtien, kenties jopa Attilasta alkaen, olivat kristittyjä ja kristinuskon puolustajia ja että Unkarin valtiolla siksi on poikkeuksellinen, jumalallinen legitimaatio – jota myös esimerkiksi Pyhä Kruunu ilmentää.

Alan tutkijoiden piireissä tyrmistys on ollut melkoinen. Jo välipäivinä toistakymmentä historiantutkijaa ja arkeologia, suurin osa katalogin kirjoittajista, ilmoitti vetäytyvänsä tehtävästä ja myös kieltävänsä tekstinsä julkaisemisen. Válasz haastatteli asiasta mm. Budapestin ELTE-yliopiston keskiajan historian laitoksen apulaisprofessoria (docens) Gábor Thoroczkayta, jonka mielestä tämänasteinen poliittisten päättäjien puuttuminen tiedeihmisten toimintaan on ”vieläpä nykyisissäkin oloissa poikkeuksellisen raaka veto”. Monitieteisen tutkijatiimin työ valuu hukkaan, kun katalogin kirjoittajat vetävät takaisin jo taittoa odottaneet, valmiit tutkielmansa. Siitä, miten tämä heijastuu varsinaiseen näyttelyyn (vaikuttaako nyt syntynyt tiedeskandaali esimerkiksi ulkomaisiin yhteistyökumppaneihin ja esineistön lainaksi saamiseen), ei vielä ole mitään tietoa.

Olen tässä blogissa ennenkin kirjoitellut Unkarin tiedepolitiikan huolestuttavista kehityksistä, muun muassa siitä, miten vallanpitäjät perustavat uusia, tiedeinstituutioista, kansainvälisistä tiedeyhteisöistä ja tieteen yleisistä laatukriteereistä riippumattomia, suoraan hallitukselle alisteisia ”tutkimusinstituutteja”. Tämä alkoi historiantutkimuksesta ja jatkui ”Kielistrategian instituutin” perustamisella, joka instituutti sittemmin on sulautunut osaksi ministeri Káslerin MKI:tä. Jaksoin aikoinaan vielä toivoa, että nämä uudet rinnakkaisinstituutit jäisivät vallanpitäjien ja heidän suosikkiensa harmittomaksi harrastukseksi, joka tuottaa kulttuuriohjelmaa ”kansallismielisten” piirien viihteeksi sekä tekijöilleen pseudoakateemisia leikkimeriittejä mutta ei oikeasti häiritse vakavaa tieteentekoa. Sitten alkoi Unkarin Tiedeakatemian hajottaminen sekä yliopistojen säätiöiminen ja sementoiminen nykyisen hallituksen nimittämien kuratorioiden ja kanslerien hallintaan. Ja nyt alkaa oikeasti vaikuttaa siltä, että Orbánin järjestelmä toimii tässäkin – Weronika Grzebalskan ja Andrea Petőn lanseeraamaa termiä käyttääkseni – kuin ”kääpävaltio”, joka loisii valtion rakenteissa ja imee niistä resursseja vain tuottaakseen lisää kääpää.

Ennen tämän postauksen julkaisemista halusin vielä käydä vilkaisemassa MKI:n kotisivua, ja sinnepä olikin ilmestynyt uusi tiedote tämän näyttelyskandaalin johdosta, reaktiona ”oppositiolehdistössä ilmestyneisiin useisiin harhaanjohtaviin artikkeleihin”. Julkilausumassa korostetaan, että näyttelyn valmistelujen kokoamisesta yhden pääkuraattorin johdolla on sovittu kaikkien kolmen järjestäjälaitoksen, siis Kansallismuseon, Tapani Pyhän museon ja MKI:n kesken. Ehdotus tällaisesta ratkaisusta tuli Kansallismuseon johdolta. Ja kukapa muu Unkarin Kansallismuseota nykyään johtaakaan kuin elokuussa hieman hämmentävästi tehtävään nimitetty László L. Simon, runoilija ja korruptioepäilyjenkin kohteena ollut viinitila- ja matkailuyrittäjä, Fidesz-puolueen kansanedustaja vuodesta 2010 ja erilaisten kulttuuripoliittisten tehtävien veteraani.

Simon on valmistunut yliopistosta unkarin ja historian opettajaksi, mutta hänen tohtoriopintonsa jäivät kesken, eikä hänellä tiettävästi ole tieteellisiä ansioita. Oppositiolehdistössä on terävästi ruodittu hänen avoimesti ilmoittamaansa pyrkimystä “tehdä Kansallismuseosta paradigmanvaihdoksen lippulaiva”, jossa siis tiedon sijasta tarjotaan tarinoita ja elämyksiä (huokaus!) ja tehdään (kuten hän itse kirjoittaa) “identiteettiä vahvistavaa, kansalliseen identiteettiimme fokusoivaa työtä, joka voi toimia luonnollisessa liitossa hallituksen politiikan kanssa”. Telex-uutissivuston mukaan Simonin virkaanastujaispuheesta välittyi pyrkimys muuttaa Kansallismuseo ”kansallismielisten” satujen, tarinoiden ja legendojen tyyssijaksi.

Unkarissa on vaarassa oikeusvaltioperiaatteen ohella myös tieteen vapaus, eivätkä nämä kaksi vaaraa ole riippumattomia toisistaan. Tiedevastaisuudesta puhuttaessa ajatellaan nykyään usein rokotusvastaisuutta ja ilmastodenialismia, jotka tällä hetkellä uhkaavat välittömästi koko ihmiskunnan tulevaisuutta. Mutta vaarallista tiedevastaisuutta on myös historia-, kieli- ja käyttäytymistieteiden painaminen pelkkään tarinankertojan rooliin.

”Samojedilainen moraali”?

Endre Ady (1877–1919), jota Suomessa joskus verrataan aikalaiseensa Eino Leinoon, oli Unkarin suurimpia runoilijoita. Klassisen runoilijanuran ohella – kesken jääneet opinnot, naisasiat kroonisesti sekaisin, pyörimistä epämääräisissä taiteilijapiireissä, terveys rempallaan ja liian varhainen kuolema syfiliksen seurauksiin – hän oli myös lehtimies ja yhteiskunnallisten ajankohtaiskysymysten teräväkynäinen kommentoija. Yksi hänen kuuluisimmista ja siteeratuimmista kirjoituksistaan ilmestyi Nagyváradi Napló -lehdessä (Nagyváradin kaupunki löytyy nykyisen Romanian kartalta nimellä Oradea) tammikuussa 1902. Siinä hän ruoskii politiikan moraalista rappiota, tämän ajankohtaisena ilmentymänä se, miten tarmokasta ja taitavaa mutta juutalaistaustaista kansanedustajaa Vilmos Vázsonyia oli parlamentissa loukattu ja pyritty vaientamaan. Adyn johtopäätös tästä kaikesta on: me unkarilaiset emme kuulu Euroopan kulttuurikansoihin, ”palatkaamme takaisin Aasiaan”.

Ne pitävät meitä kulttuurikansana. Ja näkevät kyvyttömyytemme edistykseen, näkevät, miten me samojedilaisine moraaleinemme leveilemme kiusankappaleina keskellä Eurooppaa kuin tänne unohtunut palanen keskiaikaa, näkevät, miten tyhjiä ja köykäisiä me olemme, jos tahdomme tehdä jotain suurta, niin hakkaamme juutalaisia, ja kun päämme vähänkin alkaa selvitä, riennämme oitis taas siemailemaan tuon kuuluisan tuhatvuotisen menneisyytemme koreaksi värjätyn kunnian makeaa juomaa, näkevät, että olemme jonninjoutavia tyhjäntoimittajia, parlamenttikin, suurten kansakuntien turva ja linna, kelpaa meillä vain halvennettavaksi. Miten tämä päättyy, rakkaat jalosukuiset heimolaiseni? Sillä ikiunkarilainenhan olen minäkin, en mikään juutalainen kamasaksa, niin kuin te nimittelette kaikkia, jotka ovat teitä pystyvämpiä. Niin se päättyy, että meidät kohteliaasti mutta päättäväisesti ohjaillaan täältä ulos kuin olisimme jo.

Unkarin tämänhetkisessä tilanteessa nämä sanat tietenkin tuntuvat kiusallisen ajankohtaisilta, eikä ihmetytä, että niitä on viime vuosina Unkarin riippumattomassa mediassa tavan takaa siteerailtu. Kielitiedettä popularisoivan nyest.hu-sivuston vakioavustaja ”Zegernyei” ei kuitenkaan rupea pohtimaan asian näitä puolia vaan tarttuu suomalais-ugrilaisten (uralilaisten) kielten tutkijaa usein hämmentäneeseen kysymykseen: miksi Ady puhuu ”samojedilaisesta moraalista” (szamojéd erkölcsök) ja mistä hän on tämän ilmauksen keksinyt?

Kaukaisen Pohjolan kansojahan pidettiin eteläisemmässä Euroopassa pitkään ”rodullisesti” alempiarvoisina ja niihin kohdistettiin samantapaisia (nykyajan kielellä) rasistisia ennakkoluuloja kuin esimerkiksi Afrikan alkuperäiskansoihin. Kuten tiedämme, tämä oli suurena syynä siihen, että Unkarissa aikoinaan sukulaisuutta ”kalanrasvanhajuisiin lappalaisiin” oli monien niin vaikea hyväksyä. Endre Adyn aikaan unkarilaisten kielisukulaisuus myös samojedien kanssa – meiltä Suomesta katsoen kielikunnan kaukaisimman päähaaran, jonka kieliä on puhuttu laajalla alueella Länsi-Siperian äärimmäisistä pohjoisosista etelään Mongolian rajoille – oli jo tiedepiireissä tunnettu ja tunnustettu asia. Silti mietityttää, miksi Ady nappasi kirjoitukseensa kielikuvaksi nimenomaan samojedit eikä esimerkiksi näissä keskusteluissa monesti mainittuja ”lappalaisia” tai unkarilaisten lähimpiä kielisukulaisia, Siperian hanteja (”ostjakkeja”) tai manseja (”voguleja”). Tai tataareja tai mongoleja, joiden heimolaisina unkarilaiset ovat itseään perinteisesti pitäneet.

Zegernyei mainitsee eksoottisen Pohjolan alkuperäiskansoista usein kerrotun, miten näiden kansojen parissa vieraalle on tapana muun kestityksen lisäksi tarjota talon emännän tai tyttären seksuaalisia palveluksia. Unkarilaisessa aikalaislehdistössä tätä porvarillisen eurooppalaisen silmissä ”moraalitonta” käytäntöä ei kuitenkaan ihmeemmin käsitellä. (Lisäksi voisi tietenkin pohtia, olisiko ”samojediuden” arviointiin vaikuttanut venäläinen kansanetymologia, joka lienee koko (etymologialtaan arvoituksellisen ja kiistellyn) samojedi-nimen taustalla: venäjän samojed voidaan kääntää ‘itse-syöjäksi’ (niin kuin samovar on ‘itse-keittäjä’), ja tämän on joskus ajateltu viitanneen siihen, että samojedeja olisi pidetty kannibaaleina. Mutta Endre Adyn ajan Unkarissa ei venäjää mitenkään yleisesti osattu.)

Selitys löytyy suomalaisen korvaan tahattomanhauskan kirjailijanimen takaa. Multatuli, jonka patsaita ja muistomerkkejä Hollannissa käyneet suomalaiset aina silloin tällöin hihitellen kommentoivat, oikealta nimeltään Eduard Douwes Dekker (1820–1887), tunnetaan nykyään hollantilaisen kolonialismin aikalaiskriitikkona. Hänen kirjailijanimensä ei tietenkään ole suomea vaan latinaa, multa tuli tarkoittaa ”paljon kannoin” tai ”paljon kestin”. Zegernyei on nyt saanut selville, että Multatuli kertoi myös samojedeista. Vuonna 1901 oli unkariksi ilmestynyt kokoelma hänen kertomuksiaan, ja niihin sisältyy ”samojedien” pariin sijoitettu opettavainen satu, nimeltään ”Moraalinen ja moraaliton”. Sen päähenkilö ei halua noudattaa kansansa tapaa ja voidella ruumistaan pahanhajuisella härskiintyneellä rasvalla, ja siksi – vaikka hän on hyvä metsästäjä ja tappaa mursuja enemmän kuin kukaan muu heimon jäsenistä – hänet julistetaan ”moraalittomaksi” ja hakataan mursunluulla hengiltä. Tarina ilmeisesti huvitti tuon ajan unkarilaisia, sillä muokkaelmia siitä ilmestyi 1910-luvulle asti useissa unkarilaisissa lehdissä.

”Samojedilainen moraali” oli siis 1900-luvun alun unkarilaisille tuttu käsite, vaikka oikeiden samojedien kanssa sillä on näköjään vielä vähemmän tekemistä kuin aiemmin kuvittelin. Nykyisen Indonesian alueella siirtomaahallinnossa työskennellyt ”Multatuli” luultavasti oli tiennyt samojedikansojen elämästä vielä vähemmän kuin tuon ajan sivistyneet unkarilaiset, joiden saatavilla sentään oli, periaatteessa, unkarilaistenkin tutkijoiden kuvauksia ja kertomuksia Siperiassa elävistä kaukaisista kielisukulaisista.

”Samojedilainen moraali” ei siis suoranaisesti kytkeydy suomalais-ugrilaista kielisukulaisuutta kohtaan tunnettuun salaliittoteoreettiseen epäluuloon, joka nyky-Unkarissa on jälleen käynyt poliittisesti ajankohtaiseksi. Se on oman aikansa ”viattoman humoristinen” salonkirasistinen kielikuva, jossa tyypillisen rasistiseen tapaan keskiössä on ”puhtaus” tai sen puute, ”pahanhajuisuus”. Vertauksen todellisena kohteena eivät tietenkään ole eksoottiset alkuperäiskansat, vaan sillä pilkattiin konservatiivista oman kansan vanhoihin perinteisiin takertumista. Tästä kirjoitti myös Endre Ady, eikä ole hänen vikansa, että nykyajan lukijoista suurelle osalle ”samojedista” tulee ensiksi mieleen koirarotu.

Kulttuurin kukkivilta kedoilta

Ns. kulttuuritaistelusta Unkarin nykypolitiikassa on tässä blogissa ollut jo monesti puhetta. Yhtenä keskeisenä toimijana on parin viime vuoden ajan häärännyt Petőfi-kirjallisuusmuseon johtajaksi ja ilmeisesti laajemminkin valtion kirjallisuusprojektien rahahanojen vartijaksi nostettu Szilárd Demeter, ujonnäköisestä olmimaisesta olemuksestaan huolimatta jonkinlaisena rokkikukkona esiintyvä transilvanialaistaustainen runoilija ja kulttuuripoliitikko. Myös Demeter on ollut esillä tässä blogissa ennenkin. Häneltä kuullaan Unkarin julkisuudessa tavan takaa merkillisiä möläytyksiä, joissa sitten hallituskriittisellä kulttuuriväellä riittää kauhisteltavaa. Tuoreimmasta tämmöisestä on nyt puhuttu kohta viikon verran.

Telex-uutissivustolle antamassaan haastattelussa Demeter väheksyi unkarilaisen kulttuurin tasoa noin ylipäätään, ja erityisesti kirjallisuutta. Erityistä kohua herätti lausahdus: ”Jos se olisi minusta kiinni, niin heittäisin unkarilaisesta kirjallisuudesta 80 % roskiin.” Demeter myös kertoi ihan vain henkilökohtaisten elämystensä pohjalta vihaavansa teatteria, ”teatterissa käyminen on minulle kuin hammaslääkärissä käynti toisille”. Myöskään unkarilaiset elokuvat eivät pääse hänen suosioonsa, ”wau-efekti” on jäänyt puuttumaan muun muassa siksi, että näyttelijöiden artikulaatiosta hänen mielestään liian selvästi kuulee teatteritaustan. Kaiken kaikkiaan nykymaailman poliittinen korrektius hermostuttaa Demeteriä: miksi pitäisi unkarilaisten länsimaisina valkoihoisina ihmisinä kantaa kollektiivista syyllisyyttä (???) orjakaupasta, ”emmehän me pitäneet orjia”. Ja tietenkin miesten pitäisi saada olla miehiä ja naisten naisia. ”Jos kerran koittaa se maailma, jota minua hirvittää ajatellakin, silloin ensimmäisenä tullaan kieltämään Fluor Tomin Mizu-niminen kappale, siinähän selvästi sanotaan, että ‘sinä olet tyttö ja minä olen poika’, siis hän ajattelee perinteisten roolien mukaisesti, tässä ei ole mitään ei-binaaria”. Mizu on siis ”perinteistä länsieurooppalaista kulttuuri-identiteettiä vahvistava”, suoranainen ”heteroseksuaalinen taistelulaulu”.

Joopajoo. ”Fluor Tomi” oli minulle tietenkin ihan tuntematon suuruus, enkä voi väittää esteettisen horisonttini hirmuisesti laajenneen tämän biisin myötä, jota en kestänyt kovin pitkälle kuunnella. Kymmenen vuoden takaisessa videoklipissä diskovaloissa notkahteleva jonkinlaista teinihurmuria esittävä lippalakkijonne huutelee, että ”hei moi tytsy, mennäänkö yhteen kuin kaksi pientä legopalikkaa”. Ei voi mitään, en pysty näkemään tätä kuin jonkinlaisena “musiikillisena” (isoissa lainausmerkeissä) versiona siitä catcallingista tai baarihuutelusta, jota jokainen nainen on joskus kokenut itseään vastustamattomiksi super-alfauroksiksi kuvittelevien kollien taholta. Jo teini-ikäisenä ensimmäinen reaktioni olisi ollut, että ”ei jatkoon”. Jos tämä on perinteisen länsieurooppalaisen kulttuuri-identiteetin vahvistamista, niin perinteinen länsieurooppalainen kulttuuri-identiteetti joutaa kyllä mennä mailleen ja äkkiä. Ja tämmöistä hienoa kulttuuriperintöä siis siellä turmeltuneessa lännessä ollaan parhaillaan kieltämässä, eikö niin?

Tämmöisistä esteettisistä ulottuvuuksista käsin siis Unkarin kulttuurielämää ohjaillaan. Demeterin haastattelua on nyt viikon ajan referoitu ja reposteltu ympäri Unkarin riippumatonta mediaa ja somea. Historioitsija ja vapaa kirjoittaja Péter Konok irrottelee Facebookissa:

”Me haluamme hajottaa maan tasalle museot, kirjastot, kaikenlaiset akatemiat, ja haluamme taistella moralisointia, naisasialiikettä ja kaikkea kompromissiin valmista tai hyödyllistä mitättömyyttä vastaan”, kirjoittivat Marinetti ja kumppanit Futuristisessa manifestissa vuonna 1909. Siinä tekstissä oli kaikenlaista: vähän lapsellisen uhmakasta porvarien provosoimista ja samalla tunkkaista pikkuporvarillisuutta, nuoruuden intoa ja finninaamaista kypsymättömyyttä. Mutta silloin ja siellä italialainen futurismi oli innokas ja vauhdikas aate, vaikka paljolti myös puolivillainen, taitamaton ja konstaileva. Siinä oli jotain uutta, jonka italialainen fasismi sitten – kuten odottaa saattoi – institutionalisoi ja upotti, tekoantiikkisiin muotoihin puettuna, takapajuiseen, pinnallisia tehoja tavoittelevaan, typerään kulissiinsa. Vuonna 2021 tämä sama teksti jonkun ytimiään myöten taantumuksellisen, lahjattoman pikku käsinuken suusta kuulostaa lopullisen naurettavalta. Demeter on se loukkaantunut mitättömyys, jolle aina on naurettu. Haaveissaan hän näki itsensä verevänä kirjallisuusihmisenä, reippaan punaposkisena katutaistelijana, mutta peilistä näkyikin pelkkää aneemista ahtautta ja latteutta. Nyt hän on saanut leikkikentän, jolla voi haaveilla pääsevänsä kostamaan, hiekkalaatikon herrana, joka ankarasti yrittää hankkia hallintaansa myös kiipeilytelineen ja luo salaa silmäyksiä keinulaudan suuntaan.

Kirjailija Gergely Péterfy puolestaan osuu varmaan oikeaan todetessaan, että Demeter on ennen kaikkea trolli, jonka elämäntehtävänä ovat käsittämättömät (”diktatuuri on demokratiaa, pakanuus on kristinuskoa, varastaminen on talouden kehittämistä”) ja myötähäpeää nostattavat möläytykset. Toinen kirjailija, Noémi Szécsi taas kuittaa oppositiokonservatiivisen Magyar Hang -lehden haastattelussa, että nämä möläytykset tulevat ”teinipojan henkisellä kypsyystasolla olevan miehen” suusta. Szécsi muistuttaa myös, että Unkarin kaltaisen maan kirjallisuuden imagoa ulkomailla ja siihen kohdistuvaa kansainvälistä kiinnostusta muovaa paljolti se, miten paljon ja miten maan politiikka ja tapahtumat näkyvät kansainvälisissä uutisissa. Siinä mielessä Szilárd Demeterin kaltaiset möläyttelijät voivat tahtomattaan tehdä Unkarin kulttuurille palveluksen, kunhan möläyttelevät niin törkeästi, että se ylittää kansainvälisen uutiskynnyksen.

Tärkeää on kuitenkin muistaa, että Szilárd Demeter ei ole onneton yksittäistapaus vaan – kuten Tamás Szele Zóna-sivustolla muistuttaa – osa ”uutta kulttuuria” tai kulttuuritaistelun uutta aaltoa. Orbánin järjestelmä jakaa rahaa ja valta-asemia niille, jotka naiiviuttaan tai kyynisyyttään tuottavat kansallismielistä kitschiä tai propagandaa. Yhtenä tuoreimpana esimerkkinä tästä on ”taide-elokuva” Elk*rtuk (vapaasti suomentaen ‘V*tuiks meni’, kansainvälisessä levityksessä nimellä The Cost of Deception). Elokuvan nimi viittaa vuonna 2006 julkisuuteen vuotaneeseen ns. Őszödin puheeseen, jossa – kuten tässäkin blogissa on monesti kerrottu – silloinen pääministeri Ferenc Gyurcsány alatyylistä ilmausta käyttäen tunnusti puolueen sisäpiirille, että nyt on maan asiat, hm, sössitty pahemman kerran. Tästä saivat puhtia mellakoiksi eskaloituneet mielenosoitukset, joiden yhteydessä myös poliisilta lähti homma lapasesta ja jotkut viattomat sivulliset saivat pampusta tai kumiluodin silmäänsä. Ja näin alkoi prosessi, joka johti Gyurcsányn kaatumiseen ja lopulta Orbánin valtaannousuun. Orbánin hallitus esittää mielellään syksyn 2006 mielenosoitukset suorastaan vuoden 1956 tapahtumiin verrattavina katutaisteluina.

Elk*rtuk-elokuva, ”poliittinen thrilleri”, joka tuottajan selosteen mukaan perustuu tositapahtumiin, kertoo (fiktiivisestä) nuoresta mielipidetutkijasta, joka toimittaja-poikaystävänsä kanssa alkaa selvitellä Őszödin puheen vuodon taustoja ja törmää vaarallisiin salaisuuksiin. En ole nähnyt elokuvasta muuta kuin trailerin, mutta sen IMDb-sivulla julkaistut arviot viittaavat siihen, että kyseessä ei ole mikään elokuvataiteen mestarisaavutus. Kyseisestä IMDb-sivusta on ilmeisesti kehittynyt poliittinen taistelutanner, jossa Unkarin hallituksen puolustajat ja vastustajat kilvan jakelevat filmille maksimi- tai minimimäärää tähtiä. Positiivisten arvioiden taustalla olevasta kulttuuritasosta kertoo ehkä jotain tämä ”top review”:

Ns. asiallisista arvioista positiivisinkin kehuu naispääosan esittäjän kaunista ulkomuotoa ja Budapestin näkymiä, mutta tunnustaa näyttelemisen olevan vain keskinkertaista. Murska-arvioiden mukaan taas kyseessä on juoneltaan epäkiinnostava ja epäuskottava propagandafilmi, jonka päämääränä näyttää olleen vain osoittaa Klára Dobrev, Gyurcsányn vaimo – jonka vielä vähän aikaa sitten arveltiin nousevan ensi vuoden vaaleissa Orbánin vastaisen opposition keulakuvaksi – varsinaiseksi sarvipääpiruksi. Gyurcsány itse ei elokuvassa juurikaan esiinny, sitä vastoin elokuvan Klára Dobrev (jota esittää näyttelijä Gabi Gubás) vetelee kulissien takana kaikista naruista ja jopa antaa poliiseille käskyn tai luvan ampua (kumiluodeilla) mielenosoittajia. Tällä viimeisellä ei ainakaan ole minkäänlaista todellisuuspohjaa, mutta tämähän ei estä naiiveja Fidesz-kannattajia katsomasta elokuvaa kuin se olisi tositapahtumista kertovaa dokumentaatiota. Torstaina jopa Kossuth-radio eli valtakunnallinen yleisradion ykköskanava joutui julkisesti pyytämään anteeksi, kun oli aiemmin kertonut täytenä totena sen elokuvassa esitetyn väitteen, että Klára Dobrev olisi ollut jotenkin päättämässä mielenosoitusten tukahduttamiseen käytetyistä poliisitoimista.

Elk*rtuk-elokuvan yleisömenestys on ilmeisesti ollut vaatimatonta, vaikka sitä katsomaan on kuljetettu kokonaisia koululuokkia tai korkea-arvoisia poliitikkoja pantu kyselemään esimerkiksi Tapolcan kaupungin elokuvateatterin johtajalta, miksi Elk*rtuk ei ole heillä vielä pyörinyt, kaupungin fideszläisten toivomuksista huolimatta. Filmille järjestettiin ensi-ilta myös Brysselissä: hallitusta lähellä olevan median mukaan se oli jymymenestys, oppositiolähteiden mukaan taas paikalla oli lähinnä sinne komennettua Fidesz-puolueen väkeä, etenkin Fidesz-meppi Tamás Deutsch, joka jo aiemmin oli kutsunut ”Brysselin herroja”, niitä, jotka aina saarnaavat oikeusvaltiosta, katsomaan tätä tositarinaa kansan oikeutetun mielenilmauksen tukahduttamisesta.

Tamás Szele ylempänä linkitetyssä kirjoituksessaan ei ole ensimmäinen eikä viimeinen Unkarin älymystön edustaja, jonka nykyinen kulttuuripolitiikka syöksee epätoivoon. Populistisen politiikan välineeksi alistettu taide tuottaa naiiveja propagandatarinoita, joita naiivi yleisö ei osaa erottaa todellisuudesta. Toisena vaihtoehtona on täydellisen harmiton viihdekitsch. Tästä jälkimmäisestä Unkarin kulttuurielämä sai aavistuksen, kun Beatrix Kelemen äskettäin avasi Bicskessä (se on pieni kaupunki vähän Budapestista länteen, aivan lähellä Viktor Orbánin kotikylää Felcsútia) varsinaisen kokonaistaidenäyttelyn. Beatrix Kelemen on Lőrinc Mészárosin, Viktor Orbánin vanhan ystävän ja naapurin, entisen kaasuasentajan ja käsittämätöntä vauhtia superrikkaaksi vaurastuneen suurliikemiehen entinen vaimo, joka vähän aikaa sitten vaihdettiin nuorempaan ja nätimpään. (Lőrinc Mészárosin romanssi ja häät tv-juontaja Andrea Varkonyin kanssa olivat pitkään Unkarin juorulehtien ykkösaiheita.)

Näyttelyssä on esillä sekä Beatrix-rouvan kuvataidetta että hänen kirjoittamiaan runoja, ja siitä, mitä olen siitä unkarilaisessa mediakuplassani nähnyt ja lukenut, tulee jotenkin mieleen porilaisen suosikkipiirtäjäni, Instagramissa rujonjulmaa, aidon länsisuomalaista huumoria PostIt-lapuille piirtävän ”Pieruperseen” ”Runot ja keramiikkaa by Teija”.

(Facebookista vohkaistu kuva.)

Tuletko?

Tuletko? Sano. [Mondd lienee imperatiivimuoto ja pitäisi kirjoittaa kahdella d:llä, mutta unkarin kielen oikeinkirjoituksen morfemaattisten periaatteiden hahmottaminen saattaa olla vähän haasteellista.]
Jos rakastat minua tuletko?
Jos rakastat minua olet tässä
Jos rakastat minua olet vierelläni
Jos rakastat minua olet kanssani
Jos rakastat…
Jos rakastat minua tuletko? Sano
Rakastaen tuletko? Sano

Erona ”Teijaan” tosin se, että Beatrix-rouvan esteettiseen maailmaan ei välttämättä mahdu sellaisia köyhäilyjuttuja kuin lauantaimakkara tai kymmenestä eurosta riemastuminen. Orbánin järjestelmän virallisesta julkistaiteesta – kuten ”valaanraadosta” ”steampunk-avaruusasemaksi” muuntuneesta maailmannäyttelypaviljongista tai erilaisista kansallismielisistä muistomerkeistä – ex-rouva Mészárosin näyttely puolestaan eroaa siinä, että siihen ei sentään liene erikseen upotettu veronmaksajien rahaa.

Operettimeininkiä

Olen tässä blogissa viime vuosina sattuneesta syystä ollut toisinaan satavuotismuistojen äärellä: ensimmäisen maailmansodan syttymisen, Itävallan keisarin ja Unkarin kuninkaan Kaarle Viimeisen kruunajaisten, Unkarin lyhytikäisen ”neuvostotasavallan” ja sen surkean lopun. Tästä viimeksimainitusta, tarkemmin sanoen kevään ja kesän 1919 punaisen terrorin johtohahmon Tibor Szamuelyn kurjasta kuolemasta ja sen jälkimuistosta, kirjoitti pari vuotta sitten Der Standard -lehdessä Wolfgang Weisgram (suomensin silloin jutun muistiinpanoihini). Nyt Weisgram samassa lehdessä muistelee pääsiäisen 1921 tapahtumia. Ne liittyvät Burgenlandiin eli Itävallan itäreunan osavaltioon, entiseen “Deutsch-Westungarniin”, joka ensimmäisen maailmansodan jälkeen siirtyi Unkarin kuningaskunnasta osaksi uutta tynkä-Itävaltaa. Tarinaan kuuluvat myös kruununsa menettänyt keisari-kuningas Kaarle ja “menetetyn maan ritari”, kuuluisan operettisäveltäjän veli. Mutta otetaan ensin hieman omakohtaista vauhtia.

Pari vuotta sitten, silloin kun kukaan ei voinut aavistaa, mitä Euroopassa matkailemisen vapaudelle kohta tapahtuisi, kävimme puolison kanssa tutustumassa Bad Ischliin, sievään pieneen kylpyläkaupunkiin kauniin vuorimaiseman keskellä. Ischl tuli aikoinaan tunnetuksi ja suosituksi itsensä keisari Frans Joosefin lomakohteena (missä keisari kuulemma rentoutui viettämällä hiljaista, suorastaan porvarillista elämää ystävättärensä, näyttelijätär Katharina Schrattin kanssa, jonka huvila on yhä Ischlin nähtävyyksiä). Vuodesta 1912 lähtien siellä vietti kesiään myös yksi kuuluisimmista Wienin operettisäveltäjistä, Franz Lehár. Hänen huvilansa on nykyään museona, jossa kävijät saavat ihastella Iloisen lesken ja muiden menestysteosten tuotoilla hankittuja mukavia olikkeita, taide-esineineen ja aikaansa nähden todella moderneine saniteettitiloineen päivineen.

Niin, operetit. Maailmansotien välisen ajan kaupunkikeskiluokka rakasti näitä näyttämöteoksia, joissa sokeristen sävelten säestyksellä tanssittiin linnoissa kreivien ja lopuksi korkealta ja kovaa laulava iltapukuinen aatelisneito ja kultakaluunaiseen, entisen kaksoismonarkian itäisten alueiden balkanilaista eksotiikkaa huokuvaan univormuun sonnustautunut upseeri saivat toisensa. Franz Lehárin operetit syntyivät saksankielisiin librettoihin ja ensiksi wieniläiselle yleisölle, mutta niiden maailma heijastelee vielä entistä maailmanaikaa, jolloin kansallisuus ei määrittynyt kielen perusteella ja kansalliset erikoispiirteet olivat ennen kaikkea esteettinen juttu, eksoottisen ”paikallisvärin” antajia. Myös säveltäjä itse oli tämän monikansallisen maailman tuote, vaikka esimerkiksi unkarilaisen Wikipedian käsittämättömän pitkä ja yksityiskohtainen Lehár Ferenc -artikkeli korostaa hänen unkarilaisuuttaan ja väittää, että hän yksitoistavuotiaaksi asti puhui pelkästään unkaria. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen hän otti Unkarin kansalaisuuden mutta teki elämäntyönsä saksankielisessä Itävallassa saksan kielellä.

Lehárin isän suku oli pohjoisesta Määristä, siis nykyisen Tšekin tasavallan alueelta, äiti Krisztina Neubrandt oli unkarilaistuneen saksalaisen kauppiaan tytär. Franz Lehár vanhempi oli sotilassoittokunnan kapellimestari, joten perhe asui missä varuskuntakaupungissa milloinkin. Tuleva operettisäveltäjä Franz (Ferenc) syntyi 1870 Komáromissa eli nykyisen Slovakian Komárnossa Tonavan varrella, pikkuveli Anton (Antal) 1876 nykyisen länsi-Unkarin Sopronissa, sittemmin perhe muutti kaikkiaan 22 kertaa ympäri kaksoismonarkiaa: Galitsiaan, Bosniaan, Transilvaniaan. Kaksoismonarkian hajoaminen oli myös Lehárin pojille kova pala ja vaikea identiteettikysymys. Weisgramin mukaan Anton/Antal Lehár kertoo muistelmissaan:

”Isäni kautta olisin kuulunut nykyiseen Tšekkoslovakiaan. Olin syntynyt Ödenburgissa (Sopron), siis Unkarissa, minut oli kasvattanut unkarilainen äiti. Olin käynyt koulua Pressburgissa (nykyinen Slovakian Bratislava), Prahassa ja Wienissä. Vaimoni oli wienitär, Wien toinen kotiseutuni.”

Operettibisneksessä unkarilaista ”eksotiikkaansa” myyvän Franz-veljensä mieliksi, väittää Weisgram, Antal Lehár, itävaltalainen upseeri, joka ensimmäisessä maailmansodassa kunnostauduttuaan ja vaikeasti haavoituttuaan oli saanut korkean kunniamerkin ja itävaltalaisen paroninarvon, kuitenkin rupesi unkarilaiseksi.

Vuonna 1919, kun Unkarissa pitivät vähän aikaa valtaa kommunistit, eversti Antal Lehár pakeni Itävallan puolelle ja asettui palvelemaan kreivien István Bethlenin ja Pál Telekin organisoimaa pakolaishallitusta, ”Antibolševistista komiteaa”. Tämän hallituksen näyttävimpiin tempauksiin kuului isku ”punaisen” Unkarin lähetystöön Wienin Bankgasselle ja melkoisen rahasumman takavarikoiminen. Näillä rahoilla kustannettiin muun muassa parituhatpäisen sotajoukon värväys Grazista käsin. Eversti Lehárin vaivoin hallitsemat joukot, turhautuneet ja väkivaltaiset, kommunistivihan ja antisemitismin siivittämät ”palkkasoturit” saivat nykyisen Itävallan ja Unkarin rajan molemmin puolin ikävän maineen, mutta miehittivät menestyksekkäästi osia läntisestä Unkarista. Nämä voitot eivät kuitenkaan pystyneet auttamaan ”Antibolševistista komiteaa” takaisin valtaan, sillä kilpajuoksun romahtavan Unkarin Neuvostotasavallan raunioilla voitti toinen pakolaishallitus, jonka eteläisen Unkarin Szegediin oli muodostanut amiraali Miklós Horthy, ranskalaisten, romanialaisten ja jugoslaavien tuella.

Hajonneen kaksoismonarkian kappaleista syntyvien tynkä-Itävallan ja tynkä-Unkarin rajat vedettiin lopullisesti voittajavaltioiden komennossa Pariisin liepeillä, Saint-Germainin ja Trianonin rauhansopimuksissa vuonna 1920. Läheskään kaikki eivät olleet näihin rajoihin tyytyväisiä. Unkarin ja Itävallan rajaseuduilla – uuden Unkarin ”reunoista” ainoa alue, missä ei ollut läsnä voimakkaan voittajavallan miehitysjoukkoja – uutta rajaa ei hyväksytty ilman vastarintaa ja aseellisia yhteenottoja. Nämä johtivat lopulta ainoaan onnistuneeseen Trianonin rajojen oikaisuyritykseen: Sopronin kaupunki, civitas fidelissima, äänesti Unkariin liittymisen puolesta.

Rajaa Itävallan ja Unkarin välille oli vedetty kielellis-etnisin perustein, mikä ei ollut aivan yksinkertaista: entinen Deutsch-West-Ungarn, siis nykyinen Itävallan Burgenland oli paljolti saksankielinen, mutta siellä oli unkarinkielisiä saarekkeita, ja Unkarin puolelle jääneellä alueella asui myös saksankielistä väestöä. Kansanäänestyksen alla unkarilainen Kuolema soittelee viuluaan Ödenburg/Sopronin asukkaille. Itävaltalainen juliste kehottaa: ”Älkää uskoko mielisteleviin lauluihin! Äänestäkää saksalaisuuden puolesta!” (Kuva múlt-kor.hu-portaalin jutusta.)

Tyytymätön oli myös entisen kaksoismonarkian viimeinen hallitsija, Itävallan viimeinen keisari ja Unkarin viimeinen kuningas Kaarle (Karl/Károly), joka oli antanut ns. vallastaluopumisilmoituksen (Verzichtserklärung) suostumatta kuitenkaan viralliseen kruunusta luopumiseen (Abdankung). Ja tässä tarinaan palaa jälleen eversti Antal Lehár, Länsi-Unkarin sotilaskomentaja, joka pääsiäisyönä, maaliskuun 27:ttä vasten 1921, oli jo mennyt nukkumaan, kun hänen majapaikkaansa ilmestyi Szombathelyn piispan sihteeri László Almásy. (Samainen tutkimusmatkailija-seikkailija-aristokraatti muuten, joka toimi esikuvana Michael Ondaatjen romaanin Englantilainen potilas ja sen kuuluisan filmatisoinnin päähenkilölle.) Almásy oli lähetetty kutsumaan Lehária kiireesti piispan palatsiin, sillä: ”Hänen Majesteettinsa on täällä!” Unkarin kuningas Károly halusi palata valtakuntaansa ja tarvitsi armeijalleen ylipäällikön.

Kireään sisäpoliittiseen tilanteeseen ja voittajavaltojen painostukseen vedoten valtionhoitaja Horthy onnistui suostuttelemaan Kaarlen luopumaan hankkeesta, ja eversti Lehár sai tehtäväkseen saatella entisen kuninkaan pois maasta. Tämän luottamus Horthyyn oli kuitenkin pahasti järkkynyt. Lokakuussa 1921 Länsi-Unkarissa puhjennut konflikti laukesi Sopronin kansanäänestykseen, ja Kaarlen unkarilaiset kannattajat pelkäsivät, että alueelle kokoontuneet ”legitimistien”, entisen kuningashuoneen tukijoiden joukot tilanteen rauhoittuessa taas hajaantuisivat ja tilaisuus vallan palauttamiseen menisi hukkaan.

Siispä Kaarle tukijoineen lokakuun 22:ntena lähti jälleen kohti Budapestia, kaikessa rauhassa pysähdellen puheita pitämään ja uskollisuudenvaloja vastaanottamaan. Ilmeisesti hän kuvitteli, että Unkarin kansa ja pääkaupunki ottaisivat hänet avosylin vastaan. Maailmansodan voittajavaltiot kuitenkin tekivät selväksi, että Habsburg-hallitsijan paluuta ei tultaisi sallimaan, ja Kaarlen sotilasjuna pysäytettiin Budapestin länsiliepeille. Budaörsin taistelussa sai surmansa kaikkiaan 19 Horthyn hallituksen puolustajaa, paljolti yliopisto-opiskelijoista värvättyjä tilapäisjoukkoja, sillä Unkarin vielä vähän vaiheessa oleva armeija ei olisi heti ehtinyt hätiin. (Tätä operaatiota ohjasi myöhemmin Horthyn 1930-luvun alun fasistimielisenä pääministerinä tunnettu Gyula Gömbös.) ”Legitimistien” mieshukan tarkkaa määrää ei tiedetä.

Kaarlen viimeinen operettitempaus sinetöi Horthyn vallan Unkarissa ja teki selväksi, että ”laillisen” Habsburg-hallitsijahuoneen paluusta ei olisi enää toivoa. Viimeinen keisari-kuningas pidätettiin, vietiin ensiksi arestiin Tihanyn luostariin ja kuljetettiin lopulta laivalla Tonavan ja Mustanmeren kautta Madeiralle, missä ”Tonavan pikku-Napoleon”, kuten Weisgram häntä esseessään nimittää, jo seuraavana vuonna kuoli keuhkokuumeeseen. Budaörsin taistelun opiskelijajoukoista puolestaan syntyi tässäkin blogissa äskettäin mainittu ”kansallismielinen” ja vaikutusvaltainen opiskelijajärjestö Turul.

Operettikuninkaan avustaja ja toisenlaisen operettikuninkaan veli Antal Lehár joutui pakenemaan Unkarista Prahan kautta Saksaan. Münchenissä hän seurusteli joidenkin natsipuolueen alkuvaiheen vaikuttajien kanssa, oli kerran kuulemassa Hitlerinkin puhetta, mutta ei ollut erityisen innostunut. Paroni, upseeri ja herrasmies Lehár oli liian ”legitimisti” kannattaakseen natseja. 1930-luvulla hän siirtyi Itävaltaan, missä jonkin aikaa harjoitti veljensä tekijänoikeuksien avulla tuottoisaa musiikkikustannusbisnestä, kunnes myi firmansa ja vetäytyi säädynmukaisia eläkepäiviä viettämään. Anschlussin jälkeen hän joutui Itävallassakin välillä vaikeuksiin natsien kanssa ja oli sodan aikana jopa Gestapon valvonnassa: vanha upseeri oli mennyt liian suoraan sanomaan asiantuntijan mielipiteensä siitä, miten tässä sodassa kävisi.

Viimeiset vuotensa Antal/Anton Lehár vietti Wienin Nussdorfin kaupunginosassa – juuri siellä, missä sijaitsevat monet tunnetuimmat perinteiset viinitarharavintolat, Heuriger – vuonna 1948 edesmenneeltä veljeltään perimässään huvilassa tai ”pikkupalatsissa”. (Rakennus tunnetaan nimellä Schikaneder-Schlössl, sillä 1800-luvun alussa siellä asui Emanuel Schikaneder, Mozartin ystävä ja Taikahuilun libretisti.) Siellä hän kuoli 1962, korkean iän ja vanhojen sotavammojen murtamana.

Mies, joka aikoinaan oli ollut kuuluisampi kuin veljensä, lähti ajasta unohdettuna ja vailla kotimaata, johon hänenkaltaisensa entisen maailmanajan ihminen olisi voinut tuntea kuuluvansa. Monikansallisen, monikielisen ja monikulttuurisen kaksoismonarkian kuviteltu folkloristinen eksotiikka ja loisto olivat siirtyneet lopullisesti operettien maailmaan. Se, miten tätä folkloristista operettieksotiikkaa nykyään yritetään elvyttää ”kansallismielisyyden” nimissä, on sitten jo toinen, vielä surkeampi tarina.

Kansallinen tärkeysjärjestys

Unkarissa koronan kolmas aalto on jo noussut kaikkia tähänastisia korkeammaksi. Päivittäisten kuolemantapausten määrässä saavutettiin tänään taas karmea ennätyslukema, 252. Suurin osa kuolonuhreista on Unkarissakin iäkkäitä ihmisiä, mutta heidän keski-ikänsä on viime viikkoina koko ajan laskenut. (Joinakin viime päivinä koronaan kuolleiden miesten keskimääräinen elinikä on jo käynyt 70:n alapuolella, ja jotkut tapauksista ovat olleet paljon nuorempia.) Sairaalahoidossa on melkein 12 000 unkarilaista, hengityskoneessa 1389.

Unkarilainen somekuplani on täynnä kauhutarinoita sairaaloiden arjesta. Sitähän kauhisteltiin jo paljon ennen kuin koronapandemiasta oli aavistustakaan: homehtuvia ja rapistuvia sairaaloita, alipalkattua ja ylityöllistettyä henkilökuntaa, jota maan tavan mukaan kuului ”voidella” kunnollisen hoidon varmistamiseksi, puutetta kuvantamis- ja tutkimuslaitteistosta, kehnoa ruokaa, hygieniaongelmia ja sairaalainfektioita. Ainakin joissakin sairaaloissa oli ilmeisesti jo vuosia sitten normaalia ja maan tavan mukaista, että potilaat tuovat mukanaan ei vain yöpukua ja hammasharjaa vaan myös puhtaat liinavaatteet ja pyyhkeet, omat saippuat, vessapaperit, joskus jopa sidetarpeet ja reseptittä saatavat särkylääkkeet. Ja omat ruokailuvälineet. Tähän tilanteeseen iskeytyi koronapandemia, ja pääministeri Orbánin voitonvarmat lupaukset siitä, miten ”kaikki kyllä hoidetaan terveiksi”, alkavat kuulostaa perin ontoilta.

Tänään on unkarilaisessa somessa tullut vastaan esimerkiksi korona-avuksi komennettujen opiskelijoiden kertomuksia (todellakin: lääketieteen ja sairaanhoidon opiskelijoiden lisäksi myös esimerkiksi lääkintävoimistelijoiksi, laboratorioanalyytikoiksi tai dieteetikoiksi opiskelevat nuoret tekevät 12-tuntisia työpäiviä syöttäen ja käännellen potilaita, siivoten eritteitä ja – ilman asianmukaista koulutusta, kriisivalmennusta tai jälkihoitoa – kohdaten kuolemaa ja kuolevia). Tai sitoutumattoman oppositiokansanedustajan Ákos Hadházyn julki tuoma tapaus: sairaalaan viety koronapotilas joutui ensin neljä tuntia odottelemaan kylmässä odotustilassa, sitten löytyi lopulta sänky, mutta ei vuodevaatteita. Onneksi potilas pystyi vielä viestittämään asiasta omaisilleen, jotka toimittivat sairaalan vastaanottoon lakanat, tyynyn ja peiton.

Kauhistelun ohella voi siis kysyä ja kysytäänkin, mitä Unkarin päättäjät oikein tekivät viime kesänä ja alkusyksystä, kun uusiin korona-aaltoihin olisi vielä voinut valmistautua. Ja, olkoon halpahintaista demagogiaa tai ei, monet kysyvät, olisiko ollut järkevämpää tukea kovia kokenutta terveydenhuoltosektoria, jo pitkään aivovuodosta kärsinyttä lääkäri- ja hoitajakuntaa ja materiaalipulaisia sairaaloita kuin panostaa esimerkiksi urheilun tukemiseen. 444.hu-sivuston mukaan viime vuoden kuluessa Unkarin valtio on koronakriisin keskellä jakanut ylimääräistä tukirahaa urheilulle viisi kertaa niin paljon kuin terveydenhuoltosektorille: 288,6 miljardia forinttia (787 miljoonaa euroa), tästä yli puolet kenttien, hallien ym. infrastruktuurin tarpeisiin, pienempiä osia mm. urheiluakatemioiden ja kilpaurheilun kehittämiseen, 15,7 miljardia eli vajaat 43 miljoonaa euroa ”lajikohtaiseen kehitys- ja strategiatyöhön”, eli ilmeisesti myös ns. konsulttituuban tuottajat pääsivät osille.

Sikäli kuin tässä vielä jaksaa jollekin nauraa, niin ainakin jonkinlaisen piinatun hörähdyksen tuotti uutinen, jonka mukaan inhimillisten voimavarojen ministerin päätöksellä Kansallinen kulttuurisäätiö on myöntänyt kaksitoista miljoonaa forinttia eli vajaat 33 000 euroa ”unkarilaisen etnofitness-harjoittelun kehittämiseen”. Tuen oli saanut vajaan kahden sivun mittaisella hakemuksella salaperäinen Élet Szolgálat Egyesület (‘Elämä Palvelu Yhdistys’), jonka osoitteesta ei löytynyt mitään elämää; kun toimittajat lopulta tavoittivat yhdistyksen puheenjohtajan Facebookin kautta, tämä ei osannut kertoa, mitä semmoinen etnofitness on, vaan ohjasi kysyjät miehensä puheille, joka, kuinka ollakaan, on entinen pitkäaikainen Nagykanizsan kaupungin apulaispormestari, tietenkin Fidesz-puolueen riveistä. Toimittajille kerrottiin, että kyseessä on unkarilaiseen kansanmusiikkiin ja tanssiin perustuva fitness-liikuntamuoto, jonka tarkoitus on tavoittaa myös nuoriso.

Etnofitness-projektiin kuuluu tanssiryhmä, koreografi ja fitness-valmentaja, ja tarkoitus on tuottaa 40-minuuttinen opetusvideo julkiseen levitykseen esim. kouluja ja kansantanssiryhmiä varten. Kuudesosan koko tuesta, eli kaksi miljoonaa forinttia (5456 € päivän kurssin mukaan), vie projektinvetäjän palkkio; tämä vetäjä on Csaba Kása, ministeri Káslerin lempilapsen Unkarilaisuuden tutkimusinstituutin asiantuntija, jonka varsinaista asiantuntemusaluetta on Unkarin historia vuosina 1867–1949. (Toimittajien tiedusteluun, mitä erityistä asiantuntemusta Kásalla on nimenomaan etnofitnessin suhteen, ei tullut vastausta.) Samoin kaksi miljoonaa saa ”organisaattorina” tuo edellä mainittu apulaispormestari-aviomies, pienempiä asiantuntijapalkkioita nostavat vielä iältään hyvin nuori kansantanssija sekä Transilvaniasta käsin projektia avustava koreografi.

Pikkusummiahan nämä ovat siihen suureen korruptioon verraten, joka Unkarin yhteiskunnassa jytyyttää. Tuoreiden uutisten mukaan pääministeri Orbánin perhe on entistä avoimemmin ottamassa paikkaansa rahahanojen ääreltä. Tähän astihan Orbán ja hänen lähipiirinsä ovat osallistuneet korruptioon bulvaanien välityksellä tai alihankkijoina; Viktor Orbánia arvellaan yleisesti Unkarin rikkaimmaksi mieheksi, mutta virallisesti hänellä ei ole nimissään juuri mitään. Nyt hänen pikkuveljensä Győző Orbán nuoremman firma voitti muhkean tarjouskilpailun kaasuverkon valvontajärjestelmien toimittamisesta.

Mutta etnofitness-uutinen toi silti mielenkiintoisen muistuman kymmenen vuoden takaa. Silloin Hesarin Nyt-liitteen toimittajat, joita oli ruvennut mietityttämään jatkuvasti erilaisia uusia liikuntamuotoja esiin nostava jumppabisnes (silloin kuuminta hottia taisi vielä olla zumba), ryhtyivät leikillään ideoimaan suomalaiskansallista, Gallén-Kallelan Kalevala-maalauksiin perustuvaa Ainobic-treeniä. Kun nyt luin näitä Unkarin uutisia, silmieni eteen nousivat välittömästi Hesarin jutun otsanauhainen nyrkki pystyssä Kullervon kirous -venytystä tekevä malli tai Lemminkäisen äidin punnerrukset. Se ero tässä vain on, että Ainobic oli tarkoitettu kilpailemaan kaupallisille liikuntamarkkinoille, unkarilaista etnofitnessiä taas tuotetaan valtion hallitsemien instituutioiden toimeksiannosta virkamiesten voimin kansalaisten verovaroilla. Ja ennen kaikkea se, että Ainobic oli vitsi, ”Elämä Palvelu Yhdistyksen” kehittämä etnofitness taas ainakin rahaliikenteen osalta totista totta.

Pökäleitä postilaatikossa

Perheistä ja perhearvoista Unkarissa on tullut kirjoitettua jo muutamaankin otteeseen, mutta asia pysyy pinnalla Unkarin julkisuudessa oudon sitkeästi. Vähän alkaa todellakin vaikuttaa siltä, että kun ”maahanmuuttokriittisyys” eli muukalaisvihan lietsonta ei vedä kansaa riittävän hyvin – ne valtion uutiskanavissa jatkuvasti kuvaillut ”migranttien” laumat, joiden pitäisi olla höökimässä Unkarin rajoille, ovat jääneet tulematta – niin ykkös-viholliskuvaksi on nostettu ns. perhearvoja vastustava kuviteltu ”gender-ideologia”. Vaara uhkaa jokaista tavallista unkarilaista, sillä vaihtoehtojahan on vain kaksi. Joko ihannoitu menneisyys ja perinteiset patriarkaaliset perheet, joissa vaimo tietää paikkansa eikä kilpaile miesten kanssa ja joissa päämääränä on synnyttää Karpaattien allas niin täyteen, ettei maahanmuuttajia mahdu sekaan. Tai lännen ”monikulttuurinen” rappio, jossa naisista tehdään itsekkäitä miesmäisiä ”itsensätoteuttajia” ja miehistä naismaisia homoja, lapsia ei synny tai jos syntyy, nekin vedetään mukaan kammottaviin perversioihin.

Kyllä, homoseksuaalisuus on tietenkin samaa kuin pedofilia. Tähän vihjaavia ”tehkööt mitä haluavat mutta jättäkööt lapset rauhaan” -puheenvuoroja on (taannoisen satukirjaskandaalin yhteydessä) kuultu jopa itsensä pääministeri Orbánin suusta. Asiaan kuuluu, että samaan aikaan katolisen kirkon piirissä tapahtunutta lasten hyväksikäyttöä on viime aikoihin saakka hyssytelty ja tuhansien lapsipornokuvien hallussapidosta kärähtäneen Unkarin Perun-lähettilään juttua yritetty painaa villaisella, alkaen siitä, että asiaa käsitelleen parlamentin ulkoasiainvaliokunnan pöytäkirjat määrättiin kymmeneksi vuodeksi salaisiksi.

Niin kuin tässäkin blogissa olen aiemmin kirjoittanut, ei vain Unkarin perustuslaissa avioliittoa ole määritelty miehen ja naisen väliseksi, vaan ”syntymäsukupuolen” muuttaminen on erikseen lailla kielletty (“transkieltopykälä”) ja adoptointi tehty käytännössä lähes mahdottomaksi muille kuin (hetero)aviopareille. Kaikesta huolimatta Unkarissakin on homopariskuntia, jotka yhdessä kasvattavat jommankumman puolison biologisia tai adoptiolapsia ja siis muodostavat lapsiperheen, jota vallanpitäjät eivät halua tunnustaa. Nyt sateenkaariperheiden yhteisö on lanseerannut kampanjan A család az család eli ‘Perhe on perhe’. Kampanjan kotisivulla korostetaan, asiantuntijoihin ja tutkimustietoon viitaten, että avioliiton ja perheen käsite on ihmiskunnan historian kuluessa monesti muuttunut, että samasukupuolisten vanhempien lapsena kasvaminen ei vahingoita lapsen kehitystä mutta sitä vastoin on lapsen etujen vastaista, että häntä yhdessä kasvattavista aikuisista toista ei virallisesti tunnusteta hänen vanhemmakseen.

Kampanjan tueksi on ilmoittautunut useita yrityksiä, julkisia toimijoita ja julkisuuden henkilöitä, myös Suomen Budapestin-suurlähetystö. Unkarin jalkapallomaajoukkueen maalivahti, Saksassa ammattilaisena pelaava Péter Gulácsi poseerasi Facebookissa vaimonsa kanssa kampanjan logo piirrettynä kämmeneensä ja kertoi: ”Mitä enemmän aikaa sitä viettää ulkomailla tai erilaisten ihmisten parissa, sen paremmin tajuaa, että se, että kaikki eivät ole samanlaisia, tekee maailmasta vain värikkäämmän, ja että tärkeintä on rakkaus, hyväksyntä ja suvaitsevaisuus toisia kohtaan.” Samoin teki toinen unkarilainen jalkapalloilija, samoin Saksassa pelaava Zsanett Jakabfi, Wolfsburgin joukkueessa kuusinkertainen naisten Bundesligan voittaja.

Mutta vastaääniäkin toki löytyy. Tässä blogissa on ennenkin mainittu Alapjogokért Központ (‘Perusoikeuksien puolesta -keskus’), joka on ihmisoikeusjärjestönä esiintyvä, hallitusta lähellä oleva ajatuspaja. Se puolestaan (kertoo uutissivusto Telex) kommentoi kampanjaa Facebookissa merkillisellä puheenvuorolla, jonka kohteena oli kampanjan tukijaksi ilmoittautunut lounasravintolaketju Fruccola.

Salaatti maistuu paremmalta kylmänä kuin lämpimänä. [Sanaleikki: unkarin meleg tarkoittaa sekä ’lämmin’ että ’homo’.] Yli neljänkymmenen muun tuotemerkin ohella myös Fruccola on päättänyt tukea sitä, että homoseksuaaliset parit saisivat adoptoida lapsia. Me taas päätimme, ettemme enää tilaa Fruccolalta…

Valistuneen suomalaisen nuorison edustaja, jolle näytin kuvaa, oli perin hämmentynyt. ”Siis noihan on drag queeneja. Miten se mitenkään liittyy sateenkaariperheisiin?” Kuva näyttää itse asiassa olevan peräisin jutusta, jossa kerrotaan dragia harrastavasta 8-vuotiaasta pojasta, mutta tätä teemaa ei ”Perusoikeuksien puolesta -keskus” lähde kehittelemään sen pitemmälle. Riittää yleisön shokeeraaminen tämmöisellä kuvalla, jossa on kaksi outoa naista muistuttavaa hahmoa, toinen kaiken lisäksi tummaihoinen. Vai riittääkö? Tämän Facebook-postauksen kommenttien kärjessä näkyy armotonta kritiikkiä: ”Fruccolasta olen ainakin tähän mennessä kuullut hyvää, Perusoikeuksien puolesta -keskuksesta en mitään.” ”Tämä postaus näyttää hyvin, millaisella henkisellä tasolla te olette. Onnittelut!”

***

Olen joskus ennenkin maininnut myös Krisztina Tóthin, joka on nyky-Unkarin nimekkäimpiä runoilijoita. Jo muutama vuosi sitten hän kirpeästi kommentoi julkisuudessa Unkarin julkisen keskustelun rappiota, kärjistymistä ja tyhmistymistä. Tähän haastatteluun liittyvästä tositarinasta, jossa Tóth kuvailee vierailuaan eräässä koulussa ja sen kirjallisuudenopetuksen tukahduttavaa ilmapiiriä, tuli jonkinlainen somehitti (suomensin sen julkisiin Facebook-muistiinpanoihini). Nyt Tóth on jälleen julkisuudessa, perin ikävällä tavalla. Ja viimeisimpänä syynä on Mór Jókai.

Mór Jókai (1825–1904) oli jonkinlainen Unkarin Dickens, romantiikan ja realismin rajamailla liikkuvia paksuja romaaneja suoltava kansallinen klassikko, jota pitäisi jostain syystä kovasti ihailla. (Sekä Dickens että Jókai ovat minulle aina olleet ongelma, kummankaan teosten päällekäyvään sentimentaalisuuteen en millään pysty tykästymään, en jaksanut niitä lukea edes alttiissa nuoruudessani, kun muuten söin paksuja historiallisia tiiliskiviä aamupalaksi.) Jókai oli jo elinaikanaan tavattoman suosittu, ja ”Mauri Jókain” romaanien suomennokset kuluivat jo yli sata vuotta sitten myös Suomen kansan käsissä. Tässä jutussa avainasemassa on romaani Az arany ember, aikoinaan suomennettu nimellä ‘Onnen kultapoika’. Se on monipolvinen fantasia-seikkailutarina miehestä, joka perustaa Tonavan saarelle jonkinlaisen onnellisten valtakunnan, missä voi – sopuisan mutta intohimottoman avioliittonsa vastapainoksi – elää yhdessä rakastettunsa kanssa.

Könyves Magazin -lehden haastattelusarjassa ”Mitä kirjailija lukee?” Krisztina Tóth jutusteli toimittajan kanssa, joka keksi kysyä, mitä kirjoja Tóth haluaisi lisätä koulujen kirjallisuudenopetuksen pakolliselle lukulistalle ja mitä poistaa. (Unkarin koulujen kirjallisuudenopetukseenhan sisältyy valtava määrä pakollista luettavaa, josta on yksityiskohtaisesti määrätty valtakunnallisessa opetussuunnitelmassa ja jota on paljon arvosteltu: nämä tavoitteet ovat täysin toivottomia ja todellisuudelle vieraita.) Poistettavista Tóth mainitsi ensimmäisenä Jókain ”Kultapojan”, ei vain siksi, että se on seitsemäsluokkalaisille liian raskasta ja vastahakoista luettavaa, joka saattaa tappaa kiinnostuksen kirjallisuuden klassikkoja kohtaan lopullisesti, vaan ennen kaikkea kirjan naiskuvien takia. Kuuliaisesti miestään palveleva vaimo ja yhtä kuuliaisesti ja kyselemättä sivuvaimoksi suostuva rakastettu antavat lapsille sukupuolirooleista perin oudon kuvan.

Tästä haastattelusta sitten HVG:n – siis riippumattoman ”laatulehden”! – toimittaja tekaisi klikinkalastelujutun, otsikolla “Krisztina Tóth poistaisi pakolliselta lukulistalta Arany emberin ja [Magda Szabón lastenkirjan] Bárány Boldizsárin sukupuoliroolien kuvauksen takia”. Ja siitäkös mekkala nousi, otsikkohan oli – kuten kirjailija ja kirjallisuudentutkija Gábor Schein osuvasti huomauttaa – hysterisoituneessa keskusteluilmapiirissä aivan ilmeinen haaste, täkysanaa ”sukupuolirooli” myöten. Tóth alkoi saada sekä sähköiseen että todelliseen postilaatikkoonsa sekä sähkömuotoista että aivan konkreettista sitä ihtiään. Hallituksen äänitorvi Magyar Nemzet otsikoi ironisesti: “Az arany ember pitää kieltää, kert’ se ei ole gender-yhteensopiva”. Siis “kieltää”. Samanhenkisillä uutis- ja keskustelualustoilla juttu on tosiaan jo ryöpsähtänyt siihen muotoon, että poliittisen korrektiuden ja liberaalin mielipideterrorin talibanit ovat kieltämässä Unkarin kirjallisuuden klassikkoja (hyvä kun eivät pistämässä silppuriin). Samaan syssyyn siteerataan kansainvälisillä altright-foorumeilla kiertäviä urbaanilegendoja siitä, miten länsimaiden yliopistoissa cancel-kulttuuri rehottaa siinä määrin, että pahaa patriarkaalista Shakespeareakaan ei enää saisi opettaa.

Eihän tässä tietenkään kirjallisuudesta ole enää kysymys, ei kirjallisuuden taiteellisista arvoista eikä kirjallisuudenopetuksestakaan. Koko jupakan käynnistymiseen ratkaisevasti vaikuttaneen HVG.hu:n kulttuurisivuilla Bálint Kovács päättelee:

Koiranpaskaa ei tungeta kirjailijoiden postilaatikkoihin [näin on ilmeisesti Krisztina Tóthille käynyt] silloin, kun jossain novellissa on käytetty sekavaa metaforaa tai runoon päätynyt todella raivostuttavan epäonnistunut kielikuva. Vaan silloin, kun kirjallisuus ei ole muuta kuin ryhmysauva, jolla poliittista vakaumusta voi hakata toiseen ihmiseen. Kun Jókaista tykätään tai ei tykätä ei siksi, että hänen romaaninsa ovat hyviä tai huonoja, vaan siksi, että kyseinen poliittinen vakaumus ei salli keskustelua kansallisista arvoista tai menneisyyden jonkin näkökohdan uudelleenarviointia, varsinkin jos tämä näkökohta saattaisi poiketa politiikan määräämistä suuntaviivoista. Kun Nobel-kirjailijan (muka) ammatillisessa arvioinnissa ei ole kyse kirjailijan teoksista vaan hänen kannanotoistaan tai kenties syntyperästään. Sillä niin kauan kuin Jókai ja kumppanit ovat politiikan leikkikaluja, niin kauan täällä ei tule olemaan kirjallisuuskeskustelua, vain koiranpaskaa postilaatikossa.

***

Ja kun nyt tuli puheeksi äidinkielen ja kirjallisuuden opetus Unkarin kouluissa, niin 15. helmikuuta julkistettiin vähin äänin ylioppilastutkinnon uusia vaatimuksia koskeva asetus. Unkarin äidinkielenopettajien liiton järkyttyneessä kannanotossa uudet tutkintovaatimukset – ja ennen kaikkea niiden autoritaarinen, alan ammattilaiset ja julkisuuden tykkänään ohittanut valmistelu –saavat lievästi sanoen ankaraa kritiikkiä. Käytännön tekstitaitojen kokeen tilalle on tuotu ”sivistystesti”, joka siis käytännössä edellyttää kirjailijoiden ja teosten nimien, yksityiskohtien ja vuosilukujen ulkoa pänttäämistä, ja näitä nimiä ja yksityiskohtia on koulun yksityiskohtaisesti säädellyssä pakollisessa lukulistassa kerrassaan kohtuuton määrä. Ylioppilaskokeen suullista kuulustelua varten on opiskeltava ei enää kuuden vaan kymmenen kirjailijan elämäntarinat ja tuotannot. (Suullinen kuulustelu. Niin juuri. Keski-Euroopassa ei jostain syystä voida toimia pelkkien kirjallisten tenttien varassa; ilkeästi arvelen pääsyyksi sitä, että lunttaaminen on maan tapa ja sitä on mahdoton torjua.)

Kaksi kappaletta on pakko siteerata sellaisenaan:

Koulun opetusohjelmasta tähän asti täysin puuttuneen Herczegin “löytämistä”, hänen kohottamistaan samalle tasolle Babitsin, Petőfin tai Attila Józsefin kanssa ei tue mikään vakavasti otettava kirjallisuustieteellinen tutkimus, ei ainutkaan merkittävä kirjallisuuden historia, se on siis pelkästään ideologinen ele.

Ideologinen luonteeltaan on myös se muutos, että uudessa suunnitelmassa ei kielihistoriaa koskevan tiedon osalta mainita unkarin kielen suomalais-ugrilaista alkuperää – jota tukee alan tutkimus – vaan sen asemesta nimetään “unkarin kielen sukulaisuutta koskevat hypoteesit”.

Säätiöt ja imperiumi, eli yliopistojen kova kohtalo

Tässä blogissakin oli viime syksynä esillä Unkarin teatteri- ja elokuvataiteen korkeakoulun (SZFE) valtausdraama, jonka laukaisi opettajien ja opiskelijoiden vastarinta hallinnonuudistusta kohtaan. Valtaus päättyi, kun koronapandemian johdosta määrättyjen rajoitusten takia ”kapinalliset” eivät enää voineet jatkaa opetusta ja työskentelyä vallatuissa tiloissa, mutta protesteja SZFE:n ”hallinnonuudistuksen” johdosta on kuultu sittemminkin. Ei vain johtoon nostettu Orbánin hallituksen oma teatteripaavi Attila Vidnyánszky nostattanut kulttuuriväkeä vastarintaan, vaan muutkin uudet SZFE:n opettajat – joita uudet vallanpitäjät ovat nimittäneet entisten, protestiksi eronneiden tilalle – ovat herättäneet kiukkua ja hämmennystä.

Tammikuun puolessavälissä julkisuuteen tihkui uusien opettajien lista, jota elokuvaohjaaja Kornél Mundruczón mukaan ”on lähes mahdoton kommentoida”. Listalta löytyy esimerkiksi Vilmos Velkovics, hörhöoikeistolaisten Echo TV- ja Hír TV -kanavien entinen toimittaja, joka kolme vuotta sitten herätti pahaa verta ”haastattelemalla” tuolloisten koululaismielenosoitusten yhtä vetäjää eli simputtamalla koulupoikaa kameroiden edessä jonkinlaisella lauseenjäsennystehtävällä. Uusien opettajien joukossa on myös Barbara Baska, jonka merkittävin työkokemus vaikuttaisi olevan toiminta pääministeri Orbánin Facebook-sivun videotoimittajana. Muuten, sanoo Mundruczó, ”kahta kolmasosaa uusista opettajista en tunne yhtään mistään, joten pidetään kiinni siitä, että tuntemattomista puhutaan vain hyvää tai ei mitään”.

SZFE:n päärakennuksen valtaus oli tähänastisista protesteista näyttävin mutta ei suinkaan ainoa. Unkarin korkeakoululaitosta ollaan nimittäin vauhdilla yksityistämässä säätiöpohjalle, ja tammikuussa on taas alkanut tapahtua. Loppiaisen jälkeen Magyar Narancs -lehti kertoi, että Debrecenin ja Szegedin yliopistot siirtyvät elokuussa säätiöpohjaisiksi, ja myöhemmin ilmeni, että sama koskisi myös Pécsin yliopistoa. Jo joulukuussa oli samaa uutisoitu Veszprémissä toimivasta Pannonian yliopistosta. Ainakaan Debrecenin ja Szegedin osalta konkreettisista yksityiskohdista ei tuolloin vielä tiedetty mitään, mutta yliopistojen korkein johto oli ilmeisesti saanut asiasta tietoja, jotka sitten vähitellen tihkuivat alemmille organisaatioportaille. Avoimuudesta tai yliopiston autonomisista päätäntäprosesseista ei ollut tietoakaan. Vaikka ensimmäisiä aavisteluja tämänsuuntaisista kehityksistä oli (lääketieteellisen yliopistokoulutuksen osalta) saatu jo edellisenä kesänä, tätä muutosta ollaan nyt ajamassa läpi äärimmäisen lyhyellä aikataululla ja pyörryttävää vauhtia. Tammi-helmikuun vaihteessa on jo edetty siihen, että asiasta äänestetään yliopistojen senaateissa.

Korkeakouluista vastaava Innovaatio- ja teknologiaministeriö perustelee uudistuksia toisaalta kansainvälisellä kilpailukyvyllä ja joustavuudella, toisaalta kansallisen kulttuurin edistämisellä. Vastapuolella taas uudistusten epäillään merkitsevän vain tieteen ja kulttuurin sitomista yhä tiukempaan ja lyhyempään liekaan. Uudessa järjestelmässä kunkin korkeakoulun rahoitus tulee toki edelleenkin valtiolta, mutta ylläpitäjänä on säätiö, jonka kuratorioihin poliittiset päättäjät nimittävät omia miehiään ja naisiaan (esimerkiksi äskettäin tässäkin blogissa esiintynyttä perheministeri Katalin Novákia on kaavailtu jäseneksi Szegedin yliopiston kuratorioon). Kuratorioiden jäsenet myös pysyvät tehtävissään kunnes kuolevat tai eroavat, eli vaikka jokin poliittinen ihme kaataisi Orbánin järjestelmän, hänen kaverinsa jäävät hallitsemaan korkeakoulusektorin päätöksentekoa. Yliopistolta viedään autonomia: Mérce-sivuston tiivistelmän mukaan valta esimerkiksi rehtorinnimityksen, toimintaohjesääntöjen ja kehityssuunnitelmien sekä budjetin suhteen siirtyy yliopiston senaatilta säätiön kuratoriolle. Myös yliopistojen omaisuuden siirtyminen säätiöille vie sen pois julkisesta valvonnasta ja avaa ovet kaikenlaiselle korruptiolle ja kähminnälle, jossa Unkarin nykyiset vallanpitäjät muutenkin ovat kunnostautuneet.

Innovaatio- ja teknologiaministeriön sivulla 18.1. julkaistussa tiedotteessa näitä syytöksiä yritetään torjua vakuuttamalla, että yliopistoille ei tehdä mitään ilman yliopiston senaatin omaa päätöstä:

Vasemmistomedia levittää jälleen valeuutisia. Toisin kuin HVG väittää, yliopistojen senaatit voivat päättää uusista mahdollisista hallintomallin muutoksista.
Strategisena päämääränä on, että maamme korkeakoulujen kilpailukykyä kasvattaisi joustavampi ja ennakoitavampi toimintaympäristö, Unkarin nuorten korkeatasoisen ja ajanmukaisen koulutuksen eduksi. Tätä alaa ohjaava ministeriö sopii strategisista ja kehityssuunnitelmista eri instituutioiden kanssa tänä vuonna alkavan EU:n budjettikauden mukaisesti. Hallitus neuvottelee hallintomallin vaihdoksesta ainoastaan yliopistojen senaattien aloitteesta.
Opposition valeuutistehdas ei tyydy vain vähättelemään koronaviruspandemian torjuntatoimia, vaan se myös levittää valheita yliopistojen uudesta ylläpitomallista. Kuitenkin ministeriön presentaatiosta leikatusta diasta näkyy hyvin, että hallituksen päätösprosessi voi käynnistyä vain senaatin aloitteesta, yliopiston tehtyä päätöksensä.

Mutta miten vapaasti yliopistojen senaatit näitä päätöksiä tekevät? Omassa kuplassani on eniten ollut esillä Szegedin yliopisto, tuoreimman kansainvälisen QS-rankingin mukaan Unkarin yliopistoista tasokkain. Virallisesti yliopiston siirtymisestä säätiömalliin piti äänestää yliopiston senaatissa viime perjantaina. (Päätöstä oli tosin jo kerran lykätty, ja vielä pari viikkoa sitten yliopiston rehtori vakuutteli, että minkäänlaista painostusta ei ole asiassa ollut eikä mikään ole vielä varmaa.) Jo viime keskiviikkona, valtion yleisradioyhtiön pääuutiskanavan lähetyksessä tästä kuitenkin kerrottiin jo ikään kuin asia olisi klappat och klart. Näin ainakin tv-kuvan alalaidan uutisnauhassa näkyy.

”Szegedin yliopisto muuttaa muotoaan. Yliopisto siirtyy säätiön ylläpitämäksi.”

Perjantaisesta senaatin äänestyksestä on nyt noussut melkoinen kohina. Yliopiston tohtorikoulutusohjelmaneuvoston edustaja, professori József Pál, joka sattumoisin on myös Fidesz-valtionhoitajapuolueen Szegedin osaston varapuheenjohtaja, äänesti vastoin edustamansa humanistisen tiedekunnan yksimielistä tahtoa eli säätiöitymisen puolesta, minkä jälkeen hän riipaisevin sanoin erosi senaatin jäsenyydestä. Saman omituisen äänestyspäätöksen, edustamiensa yliopistolaisten tahtoa tai omaa aiempaa lupaustaan vastaan, teki viisi muutakin senaatin jäsentä, muistuttaa yliopistolaisten protestiryhmä Veritas Virtus Libertas Facebook-sivullaan, ja äänestys ratkesi ”uudistuksen” hyväksi äänin 29 – 19 – 2 tyhjää. Jos nämä kuusi miestä (niin, vain länsieurooppalaisen herkistynyttä silmää voi hiertää se, miten vahva miesdominanssi Unkarin akateemisessa elämässä edelleenkin vallitsee) olisivat äänestäneet toisin, säätiöimishanke olisi tältä erää voinut kaatua, tai ainakaan sen ei olisi voinut väittää edustavan yliopiston oman korkeimman päätäntäelimen tahtoa.

Äänestys eteni muutenkin varsin merkillisesti. Verkkoviestimissä ja somessa kiertää videonauhoitus kokouksen loppuminuuteista, ja siitä käy selväksi, että tilanne oli erittäin kaoottinen. Rehtori László Rovó ilmoittaa ensin äänestettäväksi siitä, kumpaa aiemmin esitettyä ehdotusta lopullinen äänestys koskisi. Professori Pálin kirjallisuudentutkijakollega, professori Mihály Szajbély pyytää puheenvuoroa, vedoten siihen, että hänen puheenvuoronsa sisältö voisi olla olennainen edessä olevan äänestyksen kannalta, mutta ei saa. Rehtori ilmoittaa, että nyt seuraava äänestys ei vielä ole lopullinen, minkä jälkeen yliopiston lainopillinen edustaja puuttuu puheeseen ja ilmoittaa, että mikäli ensimmäinen esitys saa riittävän enemmistön, toisesta esityksestä ei enää tarvitse äänestää. Toisin sanoen: kenellekään ei tuntunut olevan selvää, mistä oikein äänestetään ja onko kyseessä lopullinen äänestys.

Professori Szajbély on nyt jättänyt virallisen valituksen ja vaatinut rehtori Rovólta, että senaatin perjantainen päätös mitätöidään ja asiasta järjestetään uusi kokous ja äänestys. Szegedin yliopiston osalta siis tilanteen voisi vielä toivoa olevan auki, tai ainakaan taistelusta ei vielä ole luovuttu. Pécsin yliopistossa puolestaan senaatti päätti selkeällä enemmistöllä “aloittaa neuvottelut” uuteen hallintomalliin siirtymisestä. Debrecenin yliopiston kerrottiin äänestäneen uuden säätiöpohjaisen mallin puolesta jo 21. tammikuuta csont nélkül, “ilman luita”, kuten unkariksi sanotaan, eli ehdotus oli mennyt ns. sukkana sisään. Tosin muutamaa päivää myöhemmin 22 yliopiston professoria julkisti vastalauseen, jonka mukaan “päinvastoin kuin julkisuudessa on ilmoitettu, tästä koko yliopiston historian kenties merkittävimmän muutoksen suunnitelmasta, päämäärästä, syistä, hyödyistä ja haitoista tai seurauksista ei ollut käyty laajaa ja intensiivistä keskustelua”.

Ehkäpä tämä kaikki liittyy siihenkin, että Szegedin kaupunki on opposition hallinnassa ja sosialistipormestari Botka oli avoimesti ottamassa kantaa ”hallintouudistusta” vastaan, Debrecen taas on uskollinen Fidesz-kaupunki, jota viime kunnallisvaalitappion jälkeen Fidesz-puolueen piireissä jopa puolivakavissaan ehdotettiin koko valtakunnan uudeksi pääkaupungiksi. Väkisinkin muistuu mieleen myös, miten Debrecenin yliopisto vuonna 2017 myönsi kunnia-civiksen arvonimen itselleen Vladimir Putinille.

Joka tapauksessa Unkarin yliopistot ovat nyt kulkemassa samaa tietä kuin jo aiemmin Unkarin Tiedeakatemia. HVG-lehdessä pari viikkoa sitten ilmestyneessä kirjoituksessaan József Pálinkás, atomifyysikko, entinen Unkarin Tiedeakatemian presidentti (2008–2014) ja sen jälkeen (2015–2018) NKFIH:n eli Suomen Akatemiaa vastaavan tutkimusrahoituselimen johtaja, lataa täyslaidallisen: vaikka suuri yleisö ei asiasta jaksakaan kiinnostua, meneillään on suuri muutostyö, jonka päämääränä ei suinkaan ole yliopistojen uudistaminen ja kehittäminen vaan Fidesz-puolueen verkostojen poliittisen ja taloudellisen vallan betonoiminen lopulliseksi. Tämä ”uudistus” tulee repimään yhteiskunnan hajalle, tuhoamaan myös koulutuksen tasa-arvon, ja sen lopussa häämöttää tilanne, jossa ”köyhien lapset kelpaavat vain palvelijoiksi kartanoihin tai tarjoilijoiksi kuratorioistuntojen juhlaillallisille”.