Propagandakoneet putputtavat

2 toukokuun, 2022

Vapun kunniaksi pieni tilannepäivitys Budapestista, missä eilen nähtiin kaksi mielenosoitusta: Venäjän ja Ukrainan puolesta. Sosialisminaikaisen neuvostovapauttajien muistomerkin luokse kootun mielenosoituksen – jossa osanottajia oli 100–150 tai ehkä parisataa – virallinen otsikko oli ”Osoitamme solidaarisuutta Venäjälle”, ja iskulauseissa protestoitiin ”USA:n etuja palvelevaa sotaa vastaan” tai käskettiin ”jenkit kotiin”. Useampi riippumaton uutissivusto oli paikalla raportoimassa, tässä telex.hu:n video:

Heti alkumetreillä Venäjän lippuun kietoutunut hikiliinapäinen hemmo selittää, että Ukrainan Zelenskyj on pelle, marionetti, joka tekee vain, mitä ylhäältä käsketään. Megafoniin paperista puhuva herrasmies taas tietää kertoa, että jo ensimmäinen maailmansota oli vapaamuurarien juonia. ”Niin on!” kuuluu yleisöstä.

Unkarin lippua kantava mies puolestaan tukee venäläisiä, koska nämä taistelevat ”uutta maailmanjärjestystä” vastaan, joka tietäisi kaikille pelkkää pahaa. Tämän uuden maailmanjärjestyksen takana taas ovat salaperäiset rahamaailman voimat. Onko tämän takia siis oikein käydä sotaa Ukrainassa? Haastateltava haluaisi kääntää kysymyksen toisinpäin: jos Transilvanian Székelymaassa ruvettaisiin murhaamaan meidän unkarilaisten heimolaisia ja meilläkin olisi mahtava armeija, emmekö puuttuisi asiaan? Donbassissahan tapahtui näin, ja siitä kaikki alkoi. Toimittaja yrittää rauhallisesti selittää, että hänen parhaan tietonsa mukaan Donbassissa ei ole tapahtunut mitään tuhansien venäläisten kansanmurhaa. ”En minä siitä tiedä”, haastateltava keskeyttää, ”mutta tiedän, että ukrainalaisten johto haluaa ohjailla koko maailmaa, myös meitä unkarilaisia, ja me unkarilaiset haluamme pysyä riippumattomina.”

Samaa selittää jo aluksi kuultu huivipäinen mies: Biden, Boris Johnson ja muut lännen roistot haluavat tätä sotaa, koska se on heidän taloudellisissa intresseissään. ”Meillä ei ole mitään tekemistä tämän sodan kanssa”, julistaa puolestaan tiukea naisihminen, jonka mielestä Unkarin pitäisi irrottautua EU:n Venäjän-vastaisista pakotteista, ja joutuu sen jälkeen outoon sanaharkkaan myös lievästi omituisen tuntuisen nahkatakkimiehen kanssa. ”USA taistelee venäläisiä vastaan viimeiseen ukrainalaiseen saakka”, sanotaan nurmikon laitaan parkkeeratussa julisteessa. Kaikkein omituisimmalta kuitenkin vaikuttaa tämä plakaatti:

”Katin” on unkarilaisittain translitteroitu Katyn, siis se paikkakunta, missä vuonna 1940 venäläiset murhasivat parikymmentä tuhatta puolalaista upseeria ja siviiliä; tähän viittaa myös Puolan lippu. Ilmeisesti tässä on tarkoitus verrata Katynin joukkomurhaa äskettäin Kiovan liepeillä Butšan (unkarilaisessa translitteroinnissa Bucsa) kaupungissa paljastuneisiin venäläisten miehittäjien hirmutöihin. Mutta miten tämä liittyy ”lännen sotakoneeseen”, onko tässä tarkoitus väittää, että sekä Katynin että Butšan verilöylyt olivat jonkun muun syytä tai pelkkää lavastusta? Ja mitä ihmettä tässä yhteydessä tarkoittaa karma is a bitch eli ”paha saa palkkansa”?

Mielenosoittajien pienessä mutta päättäväisessä joukossa tuntuu joka tapauksessa vallitsevan yksimielisyys siitä, että kaikki on itse asiassa lännen ja erityisesti Amerikan syytä: aseistivat Ukrainaa ja laajensivat Natoa niin, että Putinin oli lopulta pakko toteuttaa uhkauksensa ja puuttua asiaan. Unkarin lippua kantavalta herralta kuulemme myös, että erityisesti Ukraina on syypää Transkarpatian unkarilaisvähemmistön sortoon: vähemmistöltä on ”viety kaikki oikeudet”. (Aivan näinhän asia ei ole, vaikka totta on, että Ukrainan kieli- ja koulupolitiikka on koetellut vähemmistöjä ja syystäkin hermostuttanut Transkarpatian unkarilaisia.)

Samaan aikaan sadan metrin päässä marssii selvästi suurempi joukko ukrainalaisia ja Ukrainan tukijoita sinikeltaisia värejä kantaen, Ukrainan kansallislaulun soidessa. Monet heistä eivät ole kuulleetkaan putinistien mielenosoituksesta. Toimittajalle päivitellään ja puistellaan päitä, joukossa olevat unkarilaiset tietenkin paheksuvat ja häpeävät putinisti-maanmiestensä toilailuja. Georgialainen opiskelija on tullut osoittamaan solidaarisuutta ukrainalaisille ja muistuttaa, että Venäjä on jo aiemmin hyökännyt hänen kotimaahansa; silloin länsi ei tehnyt mitään, mutta hyvä, että edes nyt on lännessäkin herätty huomaamaan tilanne.

Mutta mitä tämä kaikki nyt siis kertoo? Paitsi tietenkin sen, että Unkaristakin löytyy parisataa kahjoa, jotka ovat valmiita uskomaan Google-kääntäjän ja Venäjän trollitehtaiden avulla kansainväliseen levitykseen lähteneitä salaliittoteorioita. Onhan näitä Suomessakin: mieluiten ”omaa tutkimusta” tekeviä ja ”kriittisesti ajattelevia” ihmisparkoja, jotka eivät usko valtamedian valheisiin vaan mieluummin nielaisevat huru-ukkojen nettivideoissa levitettyjä tarinoita salaperäisen kansainvälisen rahaeliitin (so. juutalaisten, nämä tarinat ovat vanhaa perua…) ohjailemasta salaisesta maailmanhallituksesta ja sen ilkeistä juonista, joita vastaan taisteleviin ”hyviksiin” nyt ilmeisesti kuuluu myös Putin. On meilläkin nähty menneenä talvena vielä paljon vinkeämpi ”globalisminvastustajien” kahjosirkus ns. Convoy Finlandin nimellä (muistattehan ne uutiskuvat Mannerheimintietä tukkivasta saunavaunusta ja Tähtien sodan prinsessa Leiaksi pukeutuneesta naisihmisestä kaapuineen ja valomiekkoineen?), kohta pukkaa taas Suomessa vaikuttavien putinistien ”autosaattuetta” Voiton päivän kunniaksi, ja sekä suomalaisten että unkarilaisten aateveljien hankkeet kalpenevat sen neljänsadan auton mielenosoituksen rinnalla, jonka Saksan Putin-solidaristit keräsivät Berliiniin huhtikuun alussa vastustamaan ”propagandaa” (siis Venäjän hyökkäyssodasta kertovaa uutisointia ja kouluopetusta) ja ”venäjänkielisten syrjintää Saksassa”. Myös Unkarissa putinistien joukkoon näyttää imeytyneen ”kansallismielisten” syvemmän päädyn väkeä. Venäjänmielisten mielenosoituksen megafonimies näyttäisi (ainakin 444.hu:n uutista kommentoineiden lukijoiden mukaan) olleen Attila Ertsey, perinne-esoteriasta ja ”rajatiedosta”, myös rokotusvastaisista salaliittoteorioista kiinnostunut arkkitehti, joka tunnetaan yhtenä takavuosien omituisen (ja vielä omituisempia kohtaloita kokeneen) maailmannäyttelypaviljonki ”Šamaanirummun” suunnittelijoista.

Siis: salaliittoteoreetikkoja sun muita hurahtaneita löytyy kaikkialta, ja näyttää selvästi siltä, että ainakin osa entisistä kahjoimmista ”maahanmuuttokriitikoista” ja nyttemmin ”rokotuskriittisistä” on saatu värvättyä kannattamaan Putinin ”erikoisoperaatiota”. Mutta erityisesti Unkarin kannalta mielenkiintoista tässä on se, että osa tämänkertaisten mielenosoittajien sanomasta on kuin suoraan Unkarin hallituksen julkilausumista tai sen kontrolloimasta mediasta. Unkarilla ei ole eikä saa olla mitään tekemistä tämän sodan kanssa, jota ”ei käydä meidän puolestamme” (”kumpi hyvänsä voittaakin, me kärsimme”, kuten pääministeri Orbán sanoi kansallispäivän puheessaan 15.3., eikä Unkari saa ”joutua Ukrainan alasimen ja Venäjän moukarin väliin”). Virallinen Unkari auttaa ukrainalaisia pakolaisia mutta ei lähetä sotaan miehiä eikä tarvikkeita – ja välttelee myös suoraan mainitsemasta Venäjää ja varsinkin Vladimir Putinin nimeä.

(Alasimia ja moukareita voi olla muuallakin: naapurimaidensa ja liittolaistensa kanssa Unkari on joutumassa jonkinlaiseen hankalaan asemaan kaksilla rattailla ajelun takia. Slovakialaisen Denník N -lehden mukaan Orbánin Venäjä-mielisyys ja riippuvaisuus Venäjästä (ensimmäisenä EU-maana Unkari ilmoitti avaavansa Gazprombankiin ruplatilin ja ostavansa ruplilla Venäjältä kaasua, josta luopuminen ei tule kysymykseenkään) uhkaa hajottaa koko Visegrád-nelikon eli Puolan, Tšekin, Slovakian ja Unkarin tähänastisen yhteistyön. Puolan pääministeri Mateusz Morawiecki ilmoitti runsas viikko sitten Slovakian-vierailullaan, että Unkarin kannanotot Ukrainan tilanteeseen ovat ”tuottaneet pettymyksen”. Tšekin puolustusministeri Jana Černochová on jo aiemmin kuittaillut, että unkarilaisille on tärkeämpää halpa Venäjän öljy kuin Ukrainan veri. Slovakian ulkoministeri Ivan Korčok puolestaan kertoi Denník N:lle kieltäneensä unkarilaista kollegaansa vihjailemasta, että toiset kolme Visegrád-maata muka asetoimituksillaan vain pidentävät Ukrainan konfliktia.)

Siis: Putin-fanien kokoontumisajoissa ikään kuin sanotaan suoraan se, mikä Unkarin hallituksen propagandassa jää rivien väliin. Olen joku vuosi sitten kirjoittanut samasta ilmiöstä syntyvyyspropagandan ja siihen liittyvän, ”väestönvaihtoteorioilla” motivoidun ajatusmallin yhteydessä (”synnytetään paikat täyteen omia puhdasrotuisia lapsia, ettei maahanmuuttajia enää mahdu sekaan”): ”Saata maailmaan vielä yksi unkarilainen” -liikkeen propagandavideota katsottiin ja kommentoitiin ikään kuin se olisi hallituksen perhepolitiikan mainostusta (ja sitähän se melkein olikin), vaikka videon takana olevat tahot kuuluivat pikemminkin äärioikeisto-oppositioon. Samoin nyt putinistien piskuinen lauma vain jatkaa Orbánin esittämiä ajatuksia ja sanoo julki sen, mitä virallinen Unkari ei voi sanoa.

Maaliskuisessa juhlapuheessaan Orbán kuvasi rauhanpolitiikkansa päämääriä siirtämällä sodan syyt jonnekin kaukaisuuteen: ”Keski-Eurooppa on maailman suurvalloille vain šakkilauta, ja Unkari on sillä vain pieni pelinappula. Jos suurvaltojen edut niin vaativat, meidät voidaan uhrata.” Tästä ei ole montakaan askelta salaliittoteorioihin pahantahtoisista hämäristä voimista, jotka noita ”maailman suurvaltoja” liikuttelevat. Mutta huomionarvoista on myös se, että silloin, kun näitä pahoja voimia jonnekin konkreettisesti sijoitetaan, ne ovat nimenomaan ja erityisesti ”lännessä”. Tämän rinnalla Venäjä epäsuorasti nousee esiin ”hyvänä” vastavoimana.

Esimerkiksi tietyissä arvokysymyksissä Unkarin hallituksen kannanotot tulevat lähelle Venäjän linjaa: kuten hallituksen verkkosivustolta voi lukea, Viktor Orbánin näkemyksen mukaan “gender-hullutus ei ole mikään ohimenevä muoti” vaan sen takana ovat hyvin järjestäytyneet länsieurooppalaiset ryhmät ja kaikki Sorosin järjestöt. (Ja missäpä tuo Soros vaikuttaakaan.) Orbán ei ole tässä yhteydessä suinkaan maininnut Venäjää sukupuoliroolien ja perhearvojen mallimaana, jossa homot pidetään kaapissa ja muijat hellan ja nyrkin välissä, ei toki. Mutta hänen ei tarvitsekaan, sillä Unkarin putinistit osaavat itse tehdä tämän jatkopäätelmän ja pukea sen sanoiksi.

Samoin Venäjän kansallisuuspolitiikalla, russkij mirin rakentamisella ja rajojen takana elävien venäläisten ja venäjänkielisten ”suojelemisella” on selkeät yhteytensä siihen, miten Unkarin johto näkee tehtäväkseen rakentaa ylirajaista kansakuntaa, johon kuuluvat myös rajantakaiset unkarilaisvähemmistöt. Virallinen Unkari ei näitä Venäjä-analogioita suinkaan nosta esille, mutta kuten alussa kuvattiin, putinisti-mielenosoittajat puhuessaan Transilvanian Székelymaasta ovat ymmärtäneet yskän. HVG-sivuston mukaan mielenosoittajajoukosta huudeltiin esimerkiksi ”Olisi mukava nähdä Putinin rauhanturvaajia myös Székelymaassa”, ”Voisi lähettää myös tšetšeenejä, nekin ovat meidän veljiämme ja hunneja”, tai ”Transkarpatia ei ole Ukrainaa!”.

Kamalinta ei siis ole se, että EU-maan pääkaupungissa parisataa hörhöä Venäjän liput harteilla tai Z-teepaita yllä kokoontuu kannattamaan diktaattorin rikollista hyökkäyssotaa. Vaan oikeasti pelottavaa on se, että näiden hörhöjen puheet ovat vain loogista jatketta sille, mitä maan johto on virallisesti lausunnoinut. Tähän tapaanhan ovat ympäri Eurooppaa jo pitkään ääriryhmät toimineet. Niillä on jossain määrin salonkikelpoisena pysyttelevä, parlamentaarisen demokratian pelisääntöjä noudattava ”julkisivu”, ”oikea” puolue, josta silloin tällöin esiin pulpahtelevat ”ikävät yksittäistapaukset” velvollisuudentuntoisesti ”harjataan” tai nostetaan pihalle. Ja tämän julkisivun takana pulputtaa sitten se altaan sakeampi pääty, jossa asiat ”sanotaan niin kuin asia on”, ilman että julkisivun siistien herrojen ja rouvien tarvitsee kompromettoida itseään.

Eivät nämä putinistihörhöt Unkarissa ole sinänsä kummempia kuin muissakaan Euroopan maissa. Kummaa tässä on se, että nämä hörhöt eivät edes yritä rakentaa itselleen kunniallisen näköistä julkisivupuoluetta – vaan pitkäaikainen yksinvaltias valtionhoitajapuolue on käytännössä itse ryhtynyt tämän porukan julkisivuorganisaatioksi.


Jälkipelejä

16 huhtikuun, 2022

Itävallan liittokansleri Nehammer se otti ja kävi Moskovassa käymässä ”suoran, avoimen ja kovan” keskustelun Putinin kanssa, ensimmäisenä EU-johtajana sitten Venäjän hyökkäyssodan alkamisen. Tätä on viime päivät Itävallassa puitu hyvinkin kriittisesti, ainakin oppositiopuolueiden taholla. On kiistelty siitä, missä määrin ja miten hyvin Nehammer oli valmistellut matkansa ja sopinut siitä EU-liittolaisten ynnä muiden asianosaisten kanssa (ennen muuta Ukrainan Zelenskyjn, jota Nehammer ennen Moskovan-retkeään myös piipahti tapaamassa). Jossain vaiheessa jopa huhuttiin, että matka olisi täysin yllättänyt sekä pienemmän hallituspuolueen Vihreät että liittopresidentti Van der Bellenin. Sosiaalidemokraatit (SPÖ) ja oikeistopopulistit (FPÖ) tuomitsevat Nehammerin matkan hyödyttömänä sooloiluna ellei peräti jonkinlaisena machoilunäytöksenä, jonka tarkoitus – näin FPÖ:n johtaja Herbert Kickl – tuntui olevan ohjata yleisön huomio pois Nehammerin oman puolueen, konservatiivisen ÖVP:n, sisäpoliittisista sekoiluista. Tähän samaan vihjaisi viikkokatsauksessaan myös viikkolehti Profilin toimitus.

Näitä sisäpoliittisia sekoiluja nimittäin Itävallassa riittää. Viikon parin poissaolo riittää tipauttamaan kärryiltä: enää ei muistakaan, mikä tuorein Affäre parhaillaan lööppijulkisuutta askarruttaa. Nehammerin tapauksessa Moskovan-matkaan yhdistettiin jopa tuore ”Cobragate”. Cobra on Itävallan sisäministeriön erikoisosasto, joka huolehtii myös valtakunnan johdon turvallisuudesta. Kaksi Cobra-miestä oli ollut vartioimassa liittokansleri Nehammerin asuntoa ja vaimoa. Sitten Katharina-rouva lähti ravintolaan tapaamaan miestään, ja koska tämän turvamiehet olisivat siellä paikalla, nämä kaksi Cobra-miestä päästettiin vapaalle. Ennen tätä kuitenkin ilmeni, että jollakulla oli syntymäpäivä, joten kanslerin asunnossa hieman kilisteltiin erilaisia maljoja. Asunnosta lähdettyään agentit ajoivat jonkinasteisen kolarin (jonka vakavuudesta lehdissä on ollut erilaisia tietoja), ja kuski puhalsi 1,2 promillea. Asiaa tutkitaan edelleen, koska siihen liittyy epäilyksiä virka-aseman väärinkäytöstä. Cobra-yksikön johtajan väitetään yrittäneen salailla alaistensa tohelointia.

Tiedä sitten, oliko Nehammerin Moskovan-matkassa mukana yritystä salailla Cobragaten tapaisia PR-kömmähdyksiä. Vakavampia kysymyksiä tämän matkan yhteydessä on noussut Putinin oligarkeista ja heidän yhteyksistään Itävallan liike-elämään. Entisinä aikoina Wienin keskustan kalliit ostoskadut olivat täynnä upporikkaita venäläisiä varustautumassa hiihto- ja afterski-lomalleen, jollaista varten saatettiin vuokrata kokonainen hiihtokeskus. Oligarkeilla on Itävallassa luksus-alppimajoja ja bisneksiä. Erityinen suhde Itävaltaan ja sen liike-elämään on miljardööri Oleg Deripaskalla, jonka isoisä kaatui sodassa Ala-Itävallan Laa an der Thayan lähellä (Deripaska laitatti sinne vuonna 2018 muistomerkin). Ainakin vielä maaliskuun lopulla maailmalla ihmeteltiin Deripaskan puuttumista EU:n pakotelistoilta ja epäiltiin Itävallan korkeiden tahojen vaikuttaneen asiaan. Kotimainen ongelmakimppu on liikemies Siegfried Wolf, josta ns. Pandora-paperien yhteydessä on paljastunut monenlaista mielenkiintoista, kuten läheisiä yhteyksiä Putinin lähipiiriin. (Fun fact: Wolfin Ala-Itävallan Oberwaltersdorfiin rakennuttamassa öky-omakotilähiössä aurinkokennot ja maalämpöpumput on nimenomaisesti kielletty: talot lämpiävät Venäjän kaasulla.)

Tätä taustaa varten ehkä ymmärtää, miksi Nehammerin oli tarpeen käydä Moskovassa lyömässä nyrkkiä Putinin pitkään pöytään. Sikäli kuin löi: ”suorasta, avoimesta ja kovasta” keskustelusta oli vähän jos lainkaan konkreettista hyötyä, ja niin kuin liittokansleri itsekin totesi, Putin osoitti taas olevansa ”oman sotalogiikkansa vanki”. Eihän sille mitään voi, että liittokansleri Nehammerin tavoittelema jämäkkyysdemonstraatio ei oikein sovi yhteen Itävallan vuosikymmenten ajan huolella rakentaman julkisuuskuvan kanssa, jossa ollaan ystävällisiä, kilttejä, puolueettomia ja pyöritellään neuvottelukumppaneita korkeintaan ”wieniläisellä charmilla”.

Varsin ikävästi Itävallan julkisuuskuvaa tahraa myös äskettäinen Göteborgin yliopiston V-Dem-instituutin (Variations of Democracy) julkaisema vuotuinen demokratiaraportti. Siinä nimittäin Itävalta, vaikka yhä kuuluukin maailman valtioiden demokraattisimman 20 %:n joukkoon, on selvästi heikentänyt noteeraustaan ja pudonnut korkeimmasta kategoriasta (liberaalit demokratiat) nipin napin seuraavaan eli ”vaalidemokratioiden” (electoral democracy) joukkoon, syynä erityisesti läpinäkyvän lainsäädännön ja ennakoitavan toimeenpanon heikentyminen. Toisin sanoen: kansalaiset voivat vapaasti äänestää ja ilmaista mielipiteensä, mutta vaaleilla valitut lainsäätöelimet eivät enää toimi ihan niin kuin pitäisi. Korruptio, muistuttaa Profil-lehden Edith Meinhart ja nostaa esille tuon yllä mainitun Siegfried Wolfin, jonka epäillään lahjomalla järjestäneen itselleen suotuisampaa verotuskohtelua. Toki Itävalta on yhä aivan eri tilanteessa kuin Unkari, joka puolestaan on V-Dem-raportissa maailman kymmenen pahimman ”autokratisoijan” joukossa ja toiseksi huonoimmassa ”vaaliautokratioiden” luokassa, suunnilleen samalla viivalla kuin Guinea-Bissau ja Intia…

***

Toisenlaista jälkipeliä on käyty Unkarissa vaalien jälkeen, jotka oppositio hävisi näyttävästi, kaikista yhteisrintamayrityksistä huolimatta. Selväähän on, että oppositio teki lukuisia virheitä. Loputonta vääntöä on käyty siitä, oliko konservatiivinen kärkiehdokas Péter Márki-Zay paras valinta, kun hänen ideologisesta paketistaan löytyivät itse asiassa samat ainekset kuin Orbániltakin, vain korruptio ja Putin puuttuivat. En kyllä usko, että pääkaupunkilainen rillipää, Budapestin ylipormestari Gergely Karácsony tai sosialisti ja Orbánin päävastustajakseen demonisoiman Ferenc Gyurcsányn vaimo Klára Dobrev, kaiken lisäksi nainen, olisi voinut pärjätä paremmin. Saati salonkikelpoistumista yrittävän äärioikeiston Jobbikin Péter Jakab. Mutta ehkä juuri nämä ennakkoluulot olisi pitänyt uskaltaa heittää romukoppaan.

Viktor Orbánin yksinvaltaisesti johtaman Fidesz-puolueen ylivalta on vain vahvistunut, ja entistä ilmeisemmäksi on käynyt myös koko maan kahtiajako. Budapestissa Fidesz voitti vaalit vain yhdessä ainoassa kaupunginosassa (17. kaupunginosa eli Rákosmente kaupungin itänurkassa, Budapestin ”maalaisin” osa), ja sielläkin vain niukasti ja valtiovallan avokätisen tuen turvin. Muuten Budapest on tiukasti opposition käsissä, ja yhtä tiukkaa on Orbánin ylivalta lähes kaikkialla muualla maassa (Szegedin ja Pécsin yliopistokaupunkeja lukuun ottamatta). Unkaria halkoo siis poliittinen juopa, jonka yli toisiaan tuijottavat pääkaupungin luomulattea kittaavat kosmopoliitit ja ”maaseudun” (vidék) vakaa ja naiivi väki. Mutta keitä nämä jälkimmäiset oikein ovat, ja miksi opposition intellektuellit eivät heitä tavoittaneet?

Oppositiota on paljon arvosteltu tietämättömyydestä ja ylenkatseesta ”kansaa” kohtaan. Budapestin älyköt, sano, näkevät maaseudulla vain typerää ja tietämätöntä vaalikarjaa, joka naiiviuttaan uskoo kaiken, mitä hallituksen kontrolloimassa teeveessä kerrotaan, tai nälkärajan alapuolella kituuttavaa ryysyköyhälistöä (etenkin Unkarin lukuisasta romaniväestöstä melkoinen osa kuuluu tähän ryhmään), joka riemumielin myy äänensä säkillisestä perunoita. Keskusteluun ovat osallistuneet viime aikoina myös ne lukuisat Orbán-kriittiset aktivistit, jotka olivat oppositiopuolueiden tai kansalaisjärjestöjen mobilisoimina vapaaehtoisina mukana tarkkailemassa tai vaalitoimitsijoina ja ääniä laskemassa. Heidän kertomuksistaan käy ilmi olennaisia asioita.

Ensinnäkin: mitään laajamittaista vaalivilppiä tuskin tapahtui, äänet on ilmeisesti yleensä laskettu rehellisesti. Sitä vastoin voi kysyä, ymmärsivätkö kaikki äänestäjät, mitä olivat tekemässä. Unkarin vaalijärjestelmä ei ole ihan yksinkertainen, äänestyslippuja oli nytkin jokaiselle kaksi (valtakunnallinen puolueiden lista ja vaalipiirin henkilöehdokkaiden lista) sekä lisäksi mm. lasten ”sukupuolenvaihdoksia” koskenut merkillinen kansanäänestys, jonka kysymyksiä monet eivät selittämälläkään tajunneet. Olen lukenut verkosta kuvauksia kotiäänestyksiin ”osallistuvista” täysin dementoituneista ihmisparoista tai äänestyspaikoille talutetuista iäkkäistä, puolisokeista tai täysin höperön tuntuisista äänestäjistä, joita kädestä pitäen autetaan vaalilipun täyttämisessä – mutta jotka kuitenkin osaavat selittää, että haluavat äänestää Viktoria pääministeriksi, tai toistelevat Fidesz-puolueen iskulauseita. Monet eivät tuntuneet edes tietävän toisten puolueiden tai vaihtoehtojen olemassaolosta.

Toki Fidesz-puolueen äänestäjissä oli jonkin verran syyntakeettomuuden rajoilla liikkuvia onnettomia ihmisiä, juuri niitä ”lukutaidottomia”, ”hampaattomia” ja ”pahanhajuisia”, joita on oppositiomediassa kauhisteltu ja tätä kauhistelua puolestaan paheksuttu. Ihmisiä, joilla ei ole mitään mahdollisuuttakaan ymmärtää, miten äänestys tai ylipäätään demokraattinen päätöksenteko monipuoluejärjestelmässä toimii. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, että sama äänestäjä saattoi antaa puolue- ja henkilöäänensä aivan eri puolille poliittista karttaa (mikä ei ole uusi ilmiö, samanlaiseen tietämättömyyteen törmättiin jo ensimmäisissä järjestelmänvaihdoksen jälkeisissä vaaleissa).

Laajemmin tietämättömyys demokratian toimintaperiaatteista näkyy siinä, että puolueiden ohjelmien, aatteiden ja lupausten sijasta ajatellaan vain identiteettipolitiikkaa, yhteenkuuluvuutta ja lojaaliutta. Tarkkailijoiden kokemuksen mukaan melkoinen osa äänestäjistä ei osaa ajatellakaan, että heidän äänestyspäätöksensä jotenkin liittyisivät yhteen niiden konkreettisten ongelmien kanssa, joita he itsekin valittivat, kuten terveydenhuoltojärjestelmän tilan (etenkin katastrofaalisiksi nousseiden koronakuolleisuuslukemien), asumisen tai julkisen liikenteen suunnittelun tai nuorten massiivisen maalta- ja maastamuuton. Äänestäminen tuntui olevan identiteetti- ja lojaalisuusvalinta: vaaleihin mennään ja ”Viktorille” vedetään rasti, koska niin täällä meillä kuuluu tehdä. Kahdentoista vuoden kuluessa Viktor Orbánin hallitus on rakentanut järjestelmän, jossa Fidesz-puolueen käsi ulottuu kaikkialle ja on mukana kaikessa, mitä pienemmillä paikkakunnilla tapahtuu. Tästä nouseekin entistä kiivaammin kysymys, voiko Orbánin järjestelmää ylipäätään kaataa sisältäpäin, sen itsensä puitteissa.

Viktor Orbánin vaalistrategia tähtäsi yksinkertaisiin ihmisiin ja tarjosi yksinkertaista lupausta, johon sisältyi suorempaa tai epäsuorempaa pelottelua: rauhaa (”Unkari ei saa joutua vedetyksi mukaan sotaan”), leipää, lämpöä (eli Putinin lupaamaa halpaa kaasua, jolla suurin osa Unkarin kodeista lämpiää). Niin kuin yksi 444.hu:n haastattelema vaalivapaaehtoinen kertoi tajunneensa: jos ihmiset ”myyvät äänensä säkillisestä perunoita”, se ei tarkoita, että äänestyksen arvoa väheksytään, vaan että perunasäkin antaja on ymmärtänyt säkin arvon, tajunnut, että näille ihmisille säkillisellä perunoita on todellakin merkitystä – samoin kuin sillä, että ylipäätään joku siellä ylhäällä on kiinnostunut heistä. Oppositiolla oli vain epämääräisiä lupauksia oudoista hienoista asioista kuten oikeusvaltio, sananvapaus tai ympäristönsuojelu, eivätkä edes nämä lupaukset kantautuneet kaikkien korviin: oppositiopuolueiden edustajia ei monissa kylissä ollut kuultu eikä nähty.

Kuten yksi tarkkailija kommentoi: ”Minun vaikutelmani mukaan äänestäjät eivät niinkään olleet (funktionaalisesti) lukutaidottomia vaan hyvää tarkoittavia ihmisiä, jotka ensisijaisesti saivat tietonsa propagandasta.” Fidesz-puolueen totaalinen median hallinta toteutuu etenkin siellä, missä ihmiset eivät seuraa riippumatonta tai kansainvälistä, enimmäkseen verkkopohjaista mediaa vaan kenties lukevat maakuntalehteä (jotka kuuluvat kaikki hallituksen mediaimperiumiin) tai seuraavat televisiota tai radiota (joissa lähes kaikki kanavat ovat samoin keskitetyssä kontrollissa). Tätä propagandamuuria voi olla vaikea murtaa, mutta mahdotonta se ei ole. Siksi lopuksi mieltäylentävä tositarina Facebookin ryhmästä ”Ääntenlaskijoiden kertomuksia”:

Pieni kylä Zalan maakunnassa, 125 asukasta, joista 80 äänestää Fidesztä, 16 oppositiota, 14 [äärioikeistolaista] Mi Hazánk -puoluetta. Kaikki siivoja, siistejä, lukutaitoisia ihmisiä. Juttelemme mukavia mummojen ja juristi-kunnankirjurin kanssa (joka pitää pöytäkirjaa). Kulttuuritalo, jossa on mukava keittiö, yläkerrassa sali, jossa äänestys tapahtuu ja jota muuten käytetään myös messujen toimittamiseen, seinillä neljä pyhäinkuvaa. Iltapäivällä paikalle tupsahtaa kansainvälinen vaalitarkkailijaryhmä, johtajanaan – oi ihmettä! – tummaihoinen rouva. Paikalla olijat järkyttyvät: kuka nyt puhuu näiden kanssa, ei me osata englantia, mitä tekemistä noilla täällä on, tämähän on törkeää! Sanon, että ei huolta, minä puhun vieraiden kanssa, miehenikin on paikalla ja seuraa heitä. Georgialainen herra ja ranskalainen rouva kyselevät, minä selitän, että kaikki on kunnossa, sitten he osoittavat yhtä pyhimyksenkuvaa: onpas kaunis, sanoo georgialainen herra, siinä on vähän ortodoksista tunnelmaa niin kuin meillä päin. Rouva taas ihailee toista kuvaa: siinähän on Lyonin Neitsyt Maria. Tästä keskustelusta läsnäolevat naiset eivät ymmärrä sanaakaan, joten he arvailevat, mistä voisi olla kyse, ja alkavat valitella toisilleen: ”tuommoinen migrantti tulee tänne ja haluaa pyhäinkuvat pois seiniltä, ihan totta, juuri tätähän Viktorkin on sanonut, että kristinusko on uhattuna.” Mieheni puuttuu puheeseen: ei se niin ole, he kehuivat kuvia ja ihailivat, miten kaunis Lyonin Madonna. Siihen vastaus: ”Oi, ihanko totta ne sanoivat niin? Tunnistivat kuvan? Tykkäsivät tästä? Tarjotkaa nyt heillekin meidän omenapiirakkaa!” Ei tässä tämän kummemmasta ole kyse. Jos me ymmärtäisimme toisiamme emmekä lähtisi vain siitä, kuka vihaa ketäkin, voitaisiin vaikka syödä piirakkaa yhdessä.


Sodan ja rauhan todellisuudet

4 huhtikuun, 2022

Kirjoitan tätä työreissulla Virossa, Tartossa. Hotellin aamiaishuoneessa hiippailee tavanomaisen työmatkailija- ja turistiporukan sijasta vaisun oloisia, surusilmäisiä, verkkariasuisia naisia, joillakin hiljaisia lapsia mukanaan, ja aamiaishuoneen ovenvieruspöydälle levitetyistä infolehtisistä tajuan, että tänne on majoitettu Ukrainan pakolaisia. Olen eilisen päivän lukenut maailmalta satelevia kommentteja kauhu-uutisiin Butšan sotarikoksista.

Hotellin tv:stä katsoin nopeasti ERR:n aamu-uutiset: Serbiassa presidentti Vučić jatkaa komean vaalivoiton jälkeen toiselle kaudelle ja kertoo uutiskameroiden edessä, että nyt ei lakata lukemasta Dostojevskia eikä soittamasta Tšaikovskia (esimerkillinen olkiukko!) vaan ystävyytemme ja kumppanuutemme Venäjän kanssa säilyy. Unkarissa Viktor Orbán ja hänen Fidesz-puolueensa ovat saaneet vielä ennustettuakin komeamman vaalivoiton ja varmistaneet jatkossakin parlamenttiin superenemmistön, jolla uusien lakien ja lainmuutosten myllyttämistä kulloisenkin tarpeen mukaan voi jatkaa. Fidesz on vahvempi kuin koskaan, Orbánin mukaan ”tämä vaalivoitto näkyy kuuhun asti”. Yhdellä Putin-mielisellä Telegram-kanavalla Serbian ja Unkarin vaalitulokset tiivistetään tyylikkäästi: ”Team Putin voittaa Euroopan vaaleissa”.

Vaalitulos on järisyttävä pettymys monille hallitusta vastustaneille unkarilaisille, jotka viimeiseen saakka kannustivat kansaa uurnille (äänestysprosentti oli kohtalaisen korkea joskaan ei ennätyslukemissa). Ulkomailla asuvat unkarilaiset olivat jonottaneet lähetystöjen ja konsulaattien edessä paikoin jopa tuntikausia, ja tässä joukossa on paljon hallituksen vastustajia: Berliinin, Brysselin, Lontoon, Münchenin ja Wienin äänestyspaikoilla tehdyn ovensuukyselyn mukaan opposition kannatus oli 78 prosentin luokkaa. Siitä, että äänestäminen yleensä koettiin tärkeäksi, kertoo Unkarin mediassa kiertänyt tarina naisesta, jonka äänestysmatkalle Malawin Lilongwesta lähimpään Unkarin edustustoon eli 1500 kilometrin päähän Johannesburgiin tuli hintaa lentoineen ja hotelleineen varmaan tuhannen euron kieppeillä.

Nyt unkarilainen somekuplani pursuu hiljaista epätoivoa. Yksi unkarilainen kollega yrittää vielä mustaa huumoria:

Matolapsi ja isämato keskustelevat:
– Isä, mikä tuo kaunis sininen tuolla ylhäällä on?
– Se on taivas, lapsikulta.
– Ja mikä tuo kaunis, hyväntuoksuinen vihreä tuossa vieressä on?
– Se on kukkaniitty.
– Miksi me sitten möyritään tässä keskellä p***aa?
– Siksi kun tämä on katsos meidän koti.

On selittelyjen aika. Opposition kärkiehdokas Péter Márki-Zay, harvenneiden ja hiljaisten kannattajiensa keskellä, tiivisti asian uutiskameroille siten, että Orbán on luonut järjestelmän, jota on lähes mahdotonta kaataa sisältäpäin. Näinhän se näyttää olevan.

Näkyvintä tässä systeemissä on mediaylivoima: Orbán oli vaalitaistelunsa lopuksi väittänyt julkisesti, että ”kaikilla puolueilla on nyt ollut tilaisuus esittää sanomansa yleisölle”, mutta Fidesz-puolueella (yhdessä pienen sivuvaununsa, kristillisdemokraattisen KDNP:n kanssa) on ollut näitä tilaisuuksia verrattoman paljon enemmän. Oppositiopuolueet saivat valtion yleisradioyhtiön ykkös-televisiokanavalta viisi minuuttia kukin (!) vaaliohjelmansa esittelyyn, muuten uutis- ja ajankohtaislähetykset olivat yhtä Fidesz-propagandaa, niin kuin ne ovat olleet jo vuosikausia. Perinteinen mediahan on Unkarissa pitkään ollut hallituksen käsissä, näin esimerkiksi kaikki maakuntalehdet, ja julkisten tilojen mainoksissa jyrää sama ylivoima:

Unkarin Transparency International -osaston verkkosivuilla julkaistu diagrammi kuvaa mainosjulisteiden kustannuksia maaliskuussa 2022. Vasemmalla oranssin pylvään alaosa, joka sekin ylittää sinisellä katkoviivalla kuvatun lakisääteisen kampanjamenojen ylärajan, kuuluu varsinaiselle Fidesz-puolueelle. Sen yläpuolella vaaleampi oranssi raita on hallituksen ns. tiedotusta, ja pylvään ylin osa koostuu CÖF:n eli hallituksen tukeman ”kansalaisjärjestön” mainonnasta. Oppositiopuolueiden julkinen näkyvyys on tämän rinnalla ollut säälittävää piiperrystä.

Myös mahdollisista likaisista tempuista on ollut julkisuudessa paljon puhetta. Perinteinen ongelmakohta on naapurimaiden vanhojen unkarilaisvähemmistöjen äänioikeus: Orbánin hallitus on antanut rajantakaisille unkarilaisille Unkarin passien lisäksi oikeuden äänestää kirjeitse, eli jos tämmöinen esimerkiksi Transilvanian unkarilainen (joka ei välttämättä olisi ikinä eläessään edes käynyt Unkarissa) olisi muuttanut asumaan vaikkapa Malawin Lilongween, hän ei olisi joutunut lentämään Johannesburgiin vaan voisi äänestää kirjeitse kotoaan käsin. Olettaen siis, että Malawin postilaitos toimii luotettavasti. Naapurimaiden unkarilaisalueilla, ainakin Serbiassa ja Romaniassa, kirjeäänestyksessä ovat ”avustaneet” paikalliset unkarilaisjärjestöt, joita Orbánin hallitus näyttävästi tukee. Serbiassa ilmenneistä kummallisuuksista kirjoitin jo viimeksi, sen jälkeen löytyi Romanian Marosvásárhelyssä (Tîrgu Mureş) rakennustyömaan laittomalta kaatopaikalta muun romun seasta säkillinen osaksi palaneita kirjeäänestyslippuja. Niissä lipuissa, jotka toimittaja pääsi näkemään, oli kaikissa ääni oppositiolle.

Muitakin pienempiä suhmurointeja on raportoitu: äänten ostamista, kirjeäänestystä vainajien nimissä, ns. ketjuäänestystä. Tämä viimeksi mainittu tarkoittaa sitä, että äänestäjäporukan ensimmäinen ei suljekaan lippua vaalikuoreen vaan vie uurnaan tyhjän kuoren, sujauttaa lipun taskuunsa ja salakuljettaa sen esim. autossa odottelevalle porukan pomolle, joka voi myös maksaa tästä palkkion saman tien. Seuraava äänestäjä merkitsee lippuun halutun äänen, menee sitten äänestyspaikalle lippu taskussaan ja palauttaa vaalitoimitsijoilta saamansa tyhjän äänestyslipun sijasta uurnaan tuon aiemmin merkityn lipun. Tyhjän lipun hän vie taskussaan ulos ja antaa seuraavalle porukan jäsenelle, ja niin edelleen. Vielä helpommaksi homma muuttuu, jos palkkiota vastaan äänestävä yksinkertaisesti ottaa äänestyskopissa valokuvan lipustaan todisteeksi palkkion maksajalle. Ja kuinka ollakaan, jo toissa syksynä vaalilain muutokseen lisättiin kohta, jonka mukaan vaalisalaisuutta nimenomaisesti ei loukkaa se, että äänestäjä yksityisiin tarkoituksiinsa ottaa valokuvan omasta äänestyslipustaan.

Likaisista tempuista tullaan varmasti vielä puhumaan lisää, kunhan ETYJin vaalitarkkailijat julkistavat raporttinsa ja oppositio mahdollisesti toimittaa valituksia tai tutkintapyyntöjä kansallisten tai jopa kansainvälisten viranomaisten käsiteltäväksi. Samoin tullaan varmasti näkemään ankaraa keskustelua siitä, mikä opposition strategiassa meni pieleen ja mitä Márki-Zay teki väärin. Karkasivatko äänestäjät entisestä äärioikeistolaisesta, salonkikelpoistumista yrittävästä Jobbikista, joka oli mukana Márki-Zayn vetämässä oppositioblokissa, Fidekszen tai Jobbikista lohjenneen raivo-äärioikeistolaisen ”Meidän isänmaamme” (Mi Hazánk) taakse? Veikö vitsipuolue ”Kaksihäntäinen koira” ääniä ”vakavilta” oppositiopuolueilta? Oli miten oli, sitä ei voi kieltää, että huomattava osa Unkarin kansaa seisoo yhä Orbánin takana. Osa ehkä ihan konkreettisesti myi äänensä säkillisestä perunoita, vielä useammille oli tärkeää olla ”osa systeemiä”, hyvissä väleissä paikallisten vallanpitäjien kanssa, työnantajan tai pormestarin, joka päättää siitä, kenelle julkisia töitä tai tilauksia jaetaan. Kahdessatoista vuodessa Fidesz on ehtinyt imeytyä kaikkialle hallinnon rakenteisiin.

Ja sitten vielä Venäjä, Putin, kaasu ja sota. Unkarilaisille, joista useimpien koti lämpiää Venäjältä tulevalla kaasulla, energiapakotteet Venäjää kohtaan ovat mahdoton ajatus. Etenkin ne eläkeläismummot, joita Orbánin kannattajissa on suuri osa, ovat oikeasti hätää kärsimässä, jos kaasulasku kasvaa, ja rezsicsökkentés eli kunnallistekniikkakulujen alentaminen on jo iät ajat ollut Orbánin hallituksen tärkeä propagandavaltti. Lisäksi Unkarin energiansaantia turvaa Paksin ydinvoimalan laajentaminen venäläisellä tekniikalla ja Venäjän myöntämällä luotolla. Tämä voisi olla ongelmallista, jos unkarilaiset vanhastaan tuntisivat syvää epäluottamusta, pelkoa ja jonkinasteista vihaa Venäjää kohtaan, niin kuin vaikkapa Baltiassa tai Puolassa asiat koetaan. Mutta siitä huolimatta, mitä toisen maailmansodan loppuvaiheissa ja sen jälkeen nähtiin – tuhansien unkarilaisten raahaaminen vankeuteen ja pakkotyöhön Venäjälle (ns. malenkij robot), rosvoilevat ja systemaattisesti naisia raiskaavat miehittäjät, stalinismi ja vuoden 1956 tapahtumat – tuntuu siltä, että Venäjä on nykyunkarilaisille kaukainen juttu. Venäjä ei ole ollut unkarilaisille vanha rajanaapuri saati kulttuurivaikutteiden antaja tai välittäjä, sitä ei ihmeemmin tunneta, sen kieltä ei osata (sosialisminaikaista koulujen pakkovenäjää opetettiin ja varsinkin opittiin vielä paljon huonommin kuin meillä pakkoruotsia konsanaan), siitä ei ehkä ole niin hirveästi välitetty. Ja kun arvot ovat yhteiset – akat hiljaa, homot kaappiin, ”kristilliset” ja kansalliset perinteet kunniaan, juutal… tuota, kansainväliselle suurpääomalle ja rappiokulttuurille turpiin – on helppo ajatella, että Putinin Venäjä on ihan eri juttu kuin entisten aikojen Neuvostoliitto.

Sitten tuli sota, ja senkin Orbán onnistui kääntämään hyödykseen. Hän on näköjään uskomattoman hyvin kyennyt myymään itsensä rauhanmiehenä, joka takaa turvallisuuden ja estää Unkaria joutumasta sotaan. Ei olekaan kysymys siitä, pidetäänkö kaasu- ja öljyrahoilla tai ydinvoimalaluoton lyhennyksillä pystyssä ihmisoikeuksia polkevaa ja sotarikoksiin syyllistyvää diktatuuria, joka juuri hyökkäsi puolueettoman naapurinsa kimppuun. Ei puhuta mistään abstrakteista arvoista tai ihanteista vaan MEISTÄ ja vaarasta, joka MEITÄ uhkaa. Tässä 444.hu:n bongaamassa plakaatissa on perhe, lapset, perinteiset arvot (lettipäisten tyttöjen ja hattupäisten poikien kansallispuvut!) ja synkkien kasvonilmeiden kuvastama uhka saatu niputetuksi tiiviiseen pakettiin:

”Älkäämme lähettäkö lapsiamme semmoiseen sotaan, jonka kanssa meillä ei ole mitään tekemistä!”

Tämän logiikan mukaan Putinin hyökkäyssodan vastustaminen onkin itse asiassa sodan kannattamista. Niinpä Orbánin vaalipuheissa jatkuvasti viitattiin siihen, että Márki-Zay ja oppositiopuolueet voittaessaan eivät lähettäisi Ukrainaan vain aseita vaan unkarilaisia sotilaita (Márki-Zay oli kysyttäessä asettanut sanansa taitamattomasti, ja jälkikäteen oli myöhäistä rypistää). Unkarin yleisradioyhtiön ykkösteeveekanavan uutisissa jopa ukrainalaisten äitien mielenosoitus Budapestissa ja sitä seurannut sodanvastainen mielenilmaus otsikoitiin ”sodan kannattajien mielenosoitukseksi” (háborúpárti tüntetés).

Orbán siis onnistui saamaan ainakin osan äänestäjistä taakseen yksinkertaisella pelottelupropagandalla. Sen hintana oli tosin asettuminen Ukrainan urheaa puolustustaistelua ja koko Euroopan ja läntisen maailman sankarina suitsuttamaa presidentti Zelenskyä vastaan. Siinä määrin, että Orbán väittää ”Ukrainan intresseissä olevan vetää mahdollisimman monia maita mukaan sotaan” ja mainitsee Ukrainan presidentin viimeisenä vaan ei vähäisimpänä, kun voittopuheessaan luettelee niitä vihollisia, joita vastaan on käynyt rankan (sekä runsaalla julkisrahoitteisella propagandalla ja ”vaalibudjetilla” tuetun) vaalitaistelunsa. Nämä vastustajat ovat siis

vasemmisto kotimaassa, kansainvälinen vasemmisto joka puolella, Brysselin byrokraatit, Soros-imperiumin kaikki rahat ja järjestöt, kansainvälinen valtamedia, ja loppujen lopuksi myös Ukrainan presidentti.

Näin läntisemmästä Euroopasta katsoen tämä tuntuu älyttömältä, mutta unkarilaisten – ainakin Orbánin kannattajajoukon – näkökulma on erilainen. (Ja tässä suhteessa muuten on mielenkiintoista, miten Unkarin yhteiskunta on repeämässä kahtia, kuten vaalituloksestakin näkyy. Budapestissa ja parissa muussakin yliopistokaupungissa, Szegedissä ja Pécsissä, eletään eri todellisuudessa kuin suurimmassa osassa maata.)

Orbánilaisesta ”unkarilais-kansallisesta” näkökulmasta nimittäin Venäjä, samoin kuin Kiina, on sopivan matkan päässä. Toisin kuin Baltian maille tai Puolalle, Unkarille Venäjä ei ole vanha arkkivihollinen eikä välitön uhka, vaan sen kanssa voidaan tehdä diilejä ja niillä kiusaa noille Brysselin eurostoliittolaisille, joilla on kummallisia päähänpinttymiä ihmisoikeuksista ja korruption vastustamisesta. Ukraina sitä vastoin on ikävä naapuri, joka potkii päähän omaa pientä unkarilaisvähemmistöään Transkarpatiassa, osassa Trianonin, nyyh, hajalle raastamaa historiallista Unkaria.

Ja tässä suhteessa silmiä avaava (ja myös kyynellyttävä) kokemus oli slovakianunkarilaisessa Új Szó -lehdessä ilmestynyt Zsolt Trill -nimisen näyttelijän haastattelu. Nykyään Budapestissa työskentelevä Trill on syntynyt Transkarpatiassa ja opiskellut Kiovassa. Kotiseutunsa tulevaisuuden hän näkee synkkänä, mutta synkintä tässä haastattelussa on se, että Trill ei oikeastaan suostu ottamaan kantaa koko Ukrainan sotaan.

En ole varma siitä, pitääkö minun tässä äärettömän kiperässä tilanteessa, johon tämä katala maailma on ihmiskunnan saattanut, ylipäätään muodostaa mielipide. Kohtahan ollaan siinä pisteessä, että mielipidettä ei voi ilmaista. Jos ajattelet toisin, sinut leimataan heti. (…) Olen elänyt kolmekymmentä vuotta Transkarpatiassa, vapaassa Ukrainassa, silti en voi sanoa, mitä ajattelen. Riittäköön se, että nämä kolme vuosikymmentä eivät heijasta Ukrainan kansan vaan koko Ukrainan johdon tekemiä virheitä. Kolmenkymmenen vuoden ajan Ukrainan johto keskittyi vain täyttämään taskujaan. Vähemmistöjen kohtalo ei heitä liikuttanut. (…) Edes teatteriamme, kulttuuriamme he eivät tukeneet. Teatteriseurueemme bussinkin saimme Unkarin valtiolta. (…) Tähän [sotatilanteeseen] syypäitä ovat molemmat osapuolet, jopa Amerikka ja Eurooppakin. Kaikki ovat tahranneet itsensä. Säälin äärettömästi sekä Venäjän että Ukrainan kansaa. Ei minulla ole mitään ukrainalaisia ihmisiä vastaan, Nagymuzsalyssa elimme rauhassa rinnakkain. En väitä, että Ukrainassa olisi kaikki hyvin, niin kuin ei Venäjälläkään, mutta ei venäläisten ja ukrainalaisten pitäisi ampua toisiaan. Kenenkään ei pitäisi kuolla. Olen ehkä naiivi mutta minusta tuntuu silti, että tämä kamala tilanne pitäisi ratkaista Gandhin asenteella ja ajattelulla.

Oikeutta myöten on sanottava, että tämä juttu on yli viikon vanha. En tiedä, pystyisikö Zsolt Trill vielä nytkin, kun koko maailma suree Mariupolin pommitusten raunioihin tai venäläisten ryöstelijöiden ja raiskaajien uhreina kuolleita naisia ja lapsia, pokerinaamalla julistamaan, että syytä on molemmissa osapuolissa eikä hän halua ottaa kantaa. Tai jättäisikö hän edelleen mainitsematta Vladimir Putinin nimen, yhtä määrätietoisesti kuin tätä nimeä on viime aikoina Unkarin hallituksen kontrolloimassa mediassa vältetty lausumasta.

Tässä siis se ”kansallisen” ajattelun koukku, johon Orbánin vaalimenestys myös osaksi perustuu. ”Oman kansan” teatteriseurueen tukeminen voi tässä todellisuudessa eläville nousta tärkeämmäksi kuin se, ammutaanko jossain vähän kauempana kriittisiä journalisteja, vangitaanko mielenosoittajia, hyökätäänkö naapurimaan kimppuun härskin tekosyyn varjolla. Silloin ei verrata ulkopuolisia aatteita tai järjestelmiä keskenään millään objektiivisilla periaatteilla, ei aseteta vaikkapa Ukrainan monenlaisista ongelmista ja lastentaudeista kärsivää demokratiaa Venäjän totaalisen diktatuurin vastapainoksi. Silloin puhutaan vain meistä ja muista, hyvistä ja pahoista. ”Aseiden puhuessa lait vaikenevat”, nationalismin puhuessa taas vaikenevat järkisyyt ja objektiiviset kriteerit.


Taistelua ja vaalitaistelua

27 maaliskuun, 2022

Unkarin tilanne on taas mukavasti nousemassa otsikoihin myös läntisemmän Euroopan mediassa. Ensinnäkin siellä on tulossa vaalit, joihin ETYJ on lähettämässä aikaisempaa suuremman, täysimittaisen tarkkailijaryhmän. (EU:ssa vastaavaa on nähty aiemmin vain Bulgariassa.) Kansainväliset ja unkarilaiset järjestöt pelkäävät laittomuuksia ja likaisia temppuja: vaalikampanjarahoitus on hämärää ja sekavaa, valtapuolue Fidesz on käyttänyt kampanjointiin valtavasti rahaa, ilmeisesti osaksi myös valtion varoja, vaalipiirien rajoja on ”gerrymanderöity” valtapuolueen etujen mukaisiksi, äänestäjäluetteloissa on epäselvyyksiä. Erityisen ongelmallinen on rajantakaisten unkarilaisvähemmistöjen oikeus äänestää kirjeitse (siinä, missä muuten ulkomailla asuvat Unkarin unkarilaiset joutuvat matkustamaan lähimpään lähetystöön): ainakin Serbian Vojvodinassa vaalikirjeitä eivät ole toimittaneet postinkantajat, niin kuin lain mukaan tulisi, vaan ilmeisesti paikalliset – Unkarin ja Fidekszen avokätisesti tukeman – unkarilaisjärjestön ”aktivistit”, jotka ovat myös auliisti ”avustaneet” vaalilipun täyttämisessä. Ja – niin kuin suomalaisessakin mediassa kerrottiin – oppositiopuolueet ovat päässeet yleisradioyhtiön tv-kanavalle kertomaan vaaliohjelmastaan viiden minuutin (!) ajan per puolue, muuten Unkarin yleisradioyhtiö on jo aikaa sitten muuttunut hallituspuolueen propagandatuutiksi.

Tämä hallituspuolueen vaalikampanja sujui viime aikoihin saakka tutun sotaisaan malliin. Orbán on mielestään ”katutaistelija” (utcai harcos) vuoden 1956 malliin, ronski äijä, fyysinen pelimies, joka tarvittaessa kantaa lännen suvakki-vässykät vaikka selässään: vuosi sitten Brysseliin lähtiessään hän uhosi ”tulevansa antikommunististen katutaistelijoiden maailmasta”, vuonna 2018 tavatessaan amerikkalaisen toimintaleffasankari Chuck Norrisin, tuon erityisesti Itä-Euroopan äijämiesten idolin, hän selitti: ”Katsokaas, minä olen semmoinen street fighter, en ole eliitistä lähtöisin.” Vuonna 2020 hän saksalaiselle Die Zeit -lehdelle antamassaan haastattelussa julisti: ”Me [unkarilaiset] olemme oikeusvaltioperiaatteen katutaistelijoita tällä alueella.” Nyt sitten Ukrainan sodan myötä Orbán on joutunut napit vastakkain toisen valtionjohtajan kanssa, joka lausunnoi julkisuudelle oikeiden katutaistelujen keskeltä – samalla kun vastustajat väittävät, että peloton ”katutaistelija” Orbán ympäröi itsensä gorilloilla ja ahtautuu luotiliiveihin jopa vieraillessaan lastentarhassa (óvoda).

Ukrainan sodan tuottamista ongelmistahan kirjoitin jo taannoin: Orbán on kiehnännyt Putinin kyljessä saadakseen halpaa energiaa unkarilaisille, joiden kodeista 85 % lämpiää venäläisellä kaasulla (ja joka talvi muutama köyhä eläkeläinen paleltuu hengiltä lämmittämättömään asuntoonsa, joten kaasulaskun suuruudella on mummoille todellakin väliä). Venäjä-sopuilua on sitten jo vuosikaudet peitetty sotaisalla retoriikalla lännen suuntaan, Eurostoliiton ja Brysselin, tuon uuden Moskovan, jossa ilkeä Soros vetelee naruista Euroopan turmioksi. Amerikasta puhumattakaan, joka ei auttanut silloin kun apua tarvittiin. Vielä viime lokakuussa, vuoden 1956 kansannousun muistopäivän johdosta, ulkoministeri Szijjártó vuodatti somessa:

Kuusikymmentäviisi vuotta sitten unkarilaiset nousivat sankarilliseen vastarintaan kommunistisen diktatuurin tyrmistyttävää ylivoimaa vastaan. Taistelussa oli kyse vapaudesta. Me unkarilaiset halusimme silloinkin kuulua vapaaseen maailmaan.

Kuusikymmentäviisi vuotta sitten vapaa maailma kuitenkin jätti meidät pulaan. Vaikka sananvapauden ikoni, Radio Vapaa Eurooppa toitotti Unkarin mediahistorian kenties rankinta valeuutista, että apu on aivan kohta tulossa, me tiedämme jo kipeän totuuden: kukaan ei tullut auttamaan, meidät jätettiin pulaan… (…) Kunnia sankareille, häpeä niille, jotka jättivät meidät pulaan, eläköön vapaa Unkari!”

Niin kuin 444.hu:n ilkeä toimittaja huomauttaa, tämä postaus ei oikein kestänyt aikaa. Nyt ollaan tilanteessa, jossa koko Eurooppa ja läntinen maailma hehkuttaa ja ylistää vapaan maailman puolesta taistelevia ukrainalaisia ja, todellakin, ihan oikeiden katutaistelujen johtohahmoksi noussutta presidentti Zelenskyä. Joka puolestaan on koko maailman edessä nöyryyttänyt Orbánia videopuheenvuorossaan, jossa suoraan kysyy, ”tiedätkö, Viktor, mitä Mariupolissa nyt tapahtuu?”, ja kehottaa Orbánia lopultakin päättämään, kenen puolelle asettuu. Unkarin on yhä vaikeampi yrittää esittää vapaan maailman pelotonta puolustajaa ja tyrannian vastaisen taistelun suurinta kokemusasiantuntijaa, kun vuoden 1956 sekavien, kiisteltyjen ja jo liian monta kertaa poliittisiksi propagandajipoiksi väärinkäytettyjen tapahtumien muisto kalpenee Ukrainan tämänhetkisen kamppailun rinnalla.

”Katutaistelija” Orbánista on siis yks kaks tullut rauhanmies, joka puhuu ”strategisesta tyyneydestä” ja siitä, miten ykkösprioriteettina on estää Unkarin ajautuminen sotaan ja unkarilaisten sotilaiden lähettäminen taisteluihin. Tänä aamuna yleisradioyhtiön ykkös-radiokanavan (Kossuth Rádió) ohjelmassa ”Sunnuntaiuutiset” (Vasárnapi újság) Orbán väitti Natonkin itse asiassa ”kopioivan Unkarin näkökantaa”: Ukrainaan ei lähetetä sotilaita eikä aseita (jos jotkin jäsenvaltiot niin haluavat omalla vastuullaan tehdä, se on niiden oma päätös).

Sitten tulivat puheeksi Venäjän-vastaiset talouspakotteet, ja nyt oli Orbánin pakko yrittää näpäyttää Zelenskyä: Ei ole niin kuin ukrainalaiset väittävät, että raaka-aineet kallistuisivat, vaan kyse on siitä, tuleeko putkesta ylipäätään kaasua vai ei. Ja jos öljyn ja kaasun tulo Venäjältä pysähtyy, pysähtyy elämä koko Unkarissa – ja myös Saksan ja Itävallan talous. ”Zelenskyj on hyökännyt kaikkien kimppuun, jotka eivät ole hänen kanssaan yhtä mieltä eivätkä ole riittävästi sitoutuneet Ukrainan asiaan.” Näin päästiin nopeasti uhriutumaan. Haastattelija kysyi (ei epäilystäkään, ettei tämä retorinen käänne olisi ollut etukäteen huolellisesti valmisteltu), eikö Orbánista toisinaan tunnukin siltä, että hän on joutunut mukaan lavastettuun kohtaukseen. Tähän Orbán tietenkin vastasi, että siltä hänestä tuntuu jatkuvasti: ”Euroopan politiikka koostuu suureksi osaksi lavastetuista kohtauksista.” Mitä muutakaan voisi odottaa, kun asialla on näyttelijöitä:

Minä olen juristi, toimin sen tiedon varassa, jota olen koonnut juridiikan maailmassa. Se taas, joka on näyttelijä, työskentelee sen tiedon varassa, jota on koonnut näyttelijänä.

Itse asiassa sekä Orbánilla että Zelenskyjllä on juristin koulutus, mutta kumpikaan ei ole työskennellyt juridiikan maailmassa vaan lähtenyt toisille urille heti valmistuttuaan. Zelenskyj ei myöskään työskentele pelkästään oman teatteri- ja elokuvakokemuksensa varassa, vaan hänellä on ympärillään ammattitaitoinen tiimi, jonka Der Standard -lehti tuoreessa jutussaan esittelee: elokuvatuottajasta ja tekijänoikeusjuristista presidentin harmaaksi eminenssiksi noussut Andrij Jermak, kriisijournalisti ja some-taituri Myhailo Podoljak, sotilastaustainen juristi ja puolustusministeri Oleksij Reznikov, juristin ja upseerin koulutuksen sekä samoin oivat PR-taidot omaava varapääministeri Iryna Vereštšuk sekä vakuuttava sota-analyytikko (entinen armeijan tulkki ja näyttelijä) Oleksij Arestovitš. Tietenkin Orbánilla on myös luottomiehensä, vanhat työtoverinsa, jalkapallo– ja opiskelukaverinsa (ainakin yhden kanssa sukset ovat menneet näyttävästi ristiin), mutta yli kymmenen vuoden kiistämättömän yksinvaltiuden jälkeen hänen lähipiirinsä sosiaaliset kuviot ja tiedonkulku lienevät aivan erilaiset kuin Zelenskyjn ympärillä.

Orbánin retoriikka on siis kiepsahtanut täyskäännöksen. Kun aiemmin uhottiin rohkeudesta, taistelusta ja unkarilaisten verenperinnössä kulkevasta tinkimättömästä vapauden kaipuusta, jota läntisemmän Euroopan hyvinvoinnin veltostamat lullukat eivät riittävästi ymmärrä, niin nyt puolustetaan rauhaa ja halpaa kaasua ei vain meille vaan myös Itävaltaan ja Saksaan. Ja jos pitää koveta, niin sitten Ukrainan suuntaan, jonka syytetään suorastaan (retorisesti) hyökänneen Unkarin kimppuun. Kaksilla rattailla kuitenkin ajellaan edelleen.

Kotimaan yleisölle kerrotaan, miten uljaasti Orbán on puolustanut Unkarin etuja Brysselissä ja estänyt vahingolliset energiapakotteet. Sitä taas ei mainita, että Orbán vähääkään vastustelematta suostui moniin muihin päätöksiin: myös Unkarin nimissä siis EU vaatii siviilikohteisiin hyökännyttä Venäjää vastuuseen sotarikoksista sekä sitoutuu asteittain mutta mahdollisimman nopeasti irrottautumaan Venäjän fossiilienergian tuonnista. Näistä ei siis kerrota sille yleisölle, joka Unkarissa auliisti nielee Orbánin ja hänen ”kristillisdemokraattiseksi” itseään nimittävän järjestelmänsä propagandan, alkaen ”antigenderismistä”, niiden ”niin kutsuttujen gender-vapauksien” vastustamisesta, joista myös Putin aivan äskettäin televisiopuheessaan houraili.


Ukraina ja Unkarin U-käännös

7 maaliskuun, 2022

Ukrainassa soditaan, ja mikä sitten lopputulos tuleekin olemaan, moraalisesti Putinin Venäjä on jo hävinnyt ja – kirjoittaa Árpád W. Tóta, hyytävää verbalistiikkaa voitte lukea meikäläisen pikasuomennoksena täältä – matkalla sinne, minne urheat ukrainalaiset käskivät venäläisen sotalaivan painua. Unkari on täten joutunut hieman outoon asemaan.

Vielä tuntikausia sodan puhkeamisen jälkeen, kun muiden Nato- ja EU-maiden hallitukset ja johtajat jo aikaa sitten olivat ilmestyneet lehdistön mikrofonien ja uutiskameroiden eteen antamaan järkyttyneitä ja tuomitsevia kannanottoja, Unkarin hallituksen virallisen verkkosivuston etusivulla näkyi koronapassi- ja rokotustiedotteiden alapuolella ensin kuva, jossa Viktor Orbán yrmeänä seisoo sen kuuluisan raja-aidan edessä (maahanmuutto! muistakaa, maahanmuutto!) vakuuttaen, että ”me olemme läntisen maailman etuvartiostona toimiva kansakunta, puolustamme koko Euroopan rajaa”. Sen alapuolella komeili videoita Orbánin äskeiseltä Moskovan-vierailulta: lehdistötilaisuus Putinin kanssa ja julistus, että rezsicsökkentésiä eli kunnallistekniikka- ja energiakulujen alentamisprojektia ei voi toteuttaa ilman edullista venäläistä kaasua, jonka Orbán nyt oli siis ystävältään Putinilta saanut hommatuksi. Tämä kuva on ruutukaappauksesta, jonka otin kormany.hu-sivustolta 24. helmikuuta kolmen maissa iltapäivällä.

Pian tämän jälkeen sivu lopultakin päivitettiin, ja sinne ilmestyi kuva vakavailmeisestä Orbánista pöydän ääressä kriisiryhmän kokousta johtamassa. Pääsanomaksi, joka nytkin löytyy kormany.hu-sivuston etusivulta, tuli: Unkarin on pysyttävä konfliktin ulkopuolella, hallituksen ykkösprioriteetti on unkarilaisten suojeleminen. (No tuota, eiköhän tämä oman kansan suojeleminen ole noin oletusarvoisesti ykkösprioriteettina kaikilla hallituksilla kautta maailman?)

Orbánin Unkari oli viimeiseen saakka yrittänyt ajaa kaksilla rattailla. EU:n rahat ja Naton selustatuki kelpasivat, mutta samaan aikaan pilkattiin lännen moraalista rappiota ja voimattomuutta, ylisteltiin idän ”illiberaalien” valtioiden mahtia, niiden tulevaisuusperspektiivejä ja sitoutuneisuutta ns. perinteisiin arvoihin. Ukrainan sota teki vihdoin äkkinäisen lopun tästä riikinkukkotanssista kuilun partaalla. Orbánin hallitus on joutunut tekemään hätäisen U-käännöksen. Unkari on vakuutellut, olkoonkin että usein myöhässä ja innottoman tuntuisesti, pysyvänsä EU- ja Nato-liittolaistensa rinnalla ja osallistuvansa pakotteisiin. Samalla toki omalle kansalle korostetaan, että – näin lausui valtion yleisradioyhtiön uutissivuilla ulkoministeri Szijjártó – unkarilaiset eivät saa joutua maksamaan sodan hintaa, eli energiapakotteisiin ei mennä mukaan vaan kaasu, jolla suurin osa Unkarin kodeista lämpiää, tulee edelleenkin virtaamaan Venäjältä voimassa olevien sopimusten mukaisesti. Ja kun vaalikampanja on käynnissä koko hallituksen mediaimperiumin leveydeltä, opposition kärkiehdokasta Péter Márki-Zayta syytetään erityisesti siitä, että hän olisi valmis lähettämään Ukrainaan unkarilaisia aseita ja sotilaita. (Itse asiassa Márki-Zay on sanonut vain, että auttaisi Ukrainaa sen mukaan kuin Naton järjestelmän puitteissa on mahdollista.)

Aivan sodan syttymiseen saakka ääni kellossa oli siis toinen, jopa julkisen palvelun mediassa ja aivan erityisesti sen liepeillä, hallituksen, Fidesz-puolueen ja Orbánin kaveripiirin äänitorvena toimivissa mediakanavissa. Venäjän jo ryhmittäessä joukkojaan Ukrainan rajoille HírTV-kanavan keskusteluohjelmassa Sajtóklub (‘Pressiklubi’) hyväntuuliset setämiehet vielä vakuuttelivat, että mitään hyökkäystä ei tulisi, sitä haluaa vain rappeutuva Amerikan imperiumi, joka kuollakseen pelkää Euroopan ja Venäjän uutta yhteistyötä (ja sitä paitsi Amerikkaa johtaa höperö ukko, joka eksyy omassa puutarhassaankin ja joka on hysteerinen kansansuosionsa hupenemisen takia). Tälle yhteistyöllehän Viktor Orbán on avannut oven, ja kohta Euroopan johtajat toisensa perään saapuvat tapaamisiin Putinin kanssa. Ja vielä ensimmäisen sotapäivän jälkeenkin valtion yleisradioyhtiön tv-uutisiin kutsutut asiantuntijat möläyttelivät, että venäläiset etenevät rauhallisesti, vastarintaa kohtaamatta, että ”Ukraina aloitti sodan” tai että Zelenskyj toimii kuin Hitler, aseistaen naiset ja lapsetkin viimeiseen epätoivoiseen taisteluun pääkaupungista.

Toisin sanoen: Unkarissa jopa valtion yleisradioyhtiö on aivan loppuun saakka tuupannut kansaan siivilöimätöntä Putinin Venäjän propagandaa. Vielä hurjempaa on meno epävirallisissa hallitusta tukevissa (ja ilmeisestikin hallituksen epävirallisesti tukemissa) somekanavissa. Sivusto szamokadatok.hu, joka mainostaa itseään ”vastalääkkeenä vasemmiston valeuutisille”, on viime päiviin saakka laulanut vuorotellen Orbánin ja Putinin ylistystä, ja tätä kirjoittaessani edelleenkin sieltä ihan etusivulta löytyy linkki 26.2. julkaistuun propagandavideoon, jossa hyvä Putin kohtelee ukrainalaisia sotavankeja inhimillisesti.

Eilen illalla nähtiin Budapestissa yleisradioyhtiö MTVA:n pääkonttorin edessä torillinen väkeä osoittamassa mieltä venäläisten propagandan levittämistä vastaan. Puhujanpönttöön nousi useita oppositiopoliitikkoja, ja syytösten listalla oli Putinin propagandatuuttina toimimisen ohella tietenkin myös se häikäilemätön linja, jolla virallinen media on jo iät ja ajat levittänyt pelkästään hallituspuolueen propagandaa ja hiljentänyt opposition äänen. Kärkiehdokas Márki-Zay vaati jälleen kerran Orbánia julkiseen väittelyyn kanssaan, mutta niitähän Orbán ei ole enää aikoihin harrastanut eikä luultavasti suostu tälläkään kertaa.

Energiariippuvuuden ja propagandan ohella Ukrainan sota koskettaa Unkaria hyvin konkreettisesti pakolaisvirran muodossa, jota on viime päivien ajan saapunut Ukrainan rajan takaa ja osaksi myös Romanian kautta. Eilisen tiedon mukaan Unkariin oli tullut 163 000 pakolaista Ukrainasta. Muiden EU-maiden lailla Unkari on nyt suostunut myöntämään Ukrainan pakolaisille automaattisesti turvapaikan eli käytännössä jopa kolmen vuoden oleskeluluvan. Hätämajoitusta ja muita välittömiä avustustoimia on organisoitu, ja tässä aktiivisimpia ovat olleet kunnat sekä – kuinka ollakaan – kansalaisjärjestöt, nuo epäilyttävät Sorosin ja Tiedättekylläkeiden kätyrit. Unkarin hallituksen on, samaan tapaan kuin esimerkiksi suomalaisten persujen, täytynyt tehdä täyskäännös myös entisen ”rajat kiinni, kaikki maahanmuutto on pahasta” -politiikan suhteen, eikä sekään ole sujunut ihan helposti ja tyylikkäästi. Tähän mennessä toki asianmukaiset ”Unkari auttaa Ukrainan pakolaisia” -sisällöt ovat ehtineet myös hallituksen verkkosivuille.

Ukrainan ja Unkarin suhteessa on kuitenkin vielä erityinen hankaluustekijä, josta on julkisuudessa kirjoitettu itse asiassa yllättävän vähän: Ukrainan unkarilaisvähemmistö Taka-Karpatiassa (Kárpátalja) Ukrainan lounaisnurkassa, enimmäkseen Unkarin rajaa reunustavalla kaistaleella. Tämä historialliseen Unkariin kuulunut alue on kuuluisa 1900-luvun mittaan tapahtuneista valtionvaihdoksistaan: esimerkiksi Munkácsin (Mukatševe) kaupunkiin sijoitetaan usein tarina vanhuksesta, joka syntyi Itävalta-Unkariin kuuluneessa Unkarin kuningaskunnassa, eli lapsuutensa ja nuoruutensa Unkarin tasavallassa ja Tšekkoslovakiassa, sitten Unkarissa, sen jälkeen Neuvostoliitossa ja lopulta Ukrainassa poistumatta koskaan kotikaupungistaan.

Etnisten unkarilaisten lukumääräksi Ukrainan vuoden 2001 väestönlaskennassa ilmoitettiin 151 533. Tämän väestön asema on ollut hankala vielä viime vuosinakin. Ukrainan kielivähemmistöjä kurittava ukrainalaistamispolitiikka on tietysti tähdätty ensisijaisesti maan venäläisvähemmistöön, mutta siitä ovat kärsineet myös unkarilaiset. Vuoden 2017 koululaki määräsi myös kielivähemmistöjen kouluissa useimpien oppiaineiden opetuskieleksi ukrainan viidenneltä luokalta lähtien, ja tämä tulehdutti Ukrainan ja Unkarin suhteet pahasti. Vuonna 2019, juuri ennen Volodymyr Zelenskyjn virkaan astumista voimaan tullut kielilaki pahensi asiaa entisestään. Tämäkin laki pyrkii selvästi lähinnä kaventamaan venäjän kielen käyttöä pakottamalla ukrainankieliseksi lähes kaiken julkisen ja virallisen viestinnän, uskonnollisia tilaisuuksia lukuun ottamatta. Unkarin hallitus reagoi tähän jumiinnuttamalla Naton ja Ukrainan väliset neuvottelut, mitä Nato-liittolaiset puolestaan eivät katsoneet hyvällä silmällä.

Nokittelu jatkui, kun vuosi sitten presidentti Zelenskyjn antamalla asetuksella Unkarin kaksoiskansalaisilta kiellettiin valtion viroissa toimiminen. (Unkarin passien jakaminen naapurimaiden vanhoille unkarilaisvähemmistöille on ollut tärkeä osa Orbánin etnopolitiikkaa, ja EU-kansalaisuudesta on tietenkin monenlaisia etuja Ukrainan kuten Serbiankin unkarilaisille – tai ”unkarilaisille”. Passien tai nimellisten asuinpaikkojen ympärille on sekä Serbiassa että Ukrainassa syntynyt myös epäilyttävää bisnestä.) Joulukuussa 2020 Ukrainan tiedustelupalvelu teki Taka-Karpatian unkarilaisten keskusjärjestön KMKSZ:n johtajan László Brenzovicsin luona kotietsinnän, ja ukrainalaisilta poliitikoilta on kuultu perin epäluuloisia äänenpainoja unkarilaisten suhteen, jopa separatismisyytöksiä. Ukrainalaiset äärinationalistit ovat tämän tästä innostuneet hätyyttämään ja uhkailemaan unkarilaisia. Vuonna 2018 KMKSZ:n toimiston luona räjähti pommi.

Ukraina, jonka harvinaisen kiistattoman oikeutettua taistelua Putinin halpamaista hyökkäyssotaa vastaan koko maailma nyt seuraa liikutuksen kyynelet silmissä, ei tietenkään ole ollut täydellisen moitteeton demokratiaonnela, ja presidentti Zelenskyj, joka yllättäen sai harteilleen sankarin viitan ja on salamannopeasti kasvanut kantamaan sitä ihailtavan vakuuttavasti, on myös raadollinen ihminen, jonka poliittisessa toiminnassa voisi olla monenlaista ruotimisen aihetta. Jos vain tämmöiseen ruotimiseen olisi sopiva tilaisuus – nyt ei ole. Ukrainalaisilla, myös hyökkääjää vastaan taistelevilla ukrainanunkarilaisilla, on nyt tärkeämpää tekemistä. (Tämän myöntää jopa Unkarin hallitus.)

Vähemmistöjen oikeuksien tukahduttamista ei tietenkään voi hyväksyä, ja toivottavasti joskus, kun tämä sota on ohitse, myös Ukrainan vähemmistöjen asemaa voidaan rauhassa ja järkevästi selvitellä. Siihen mennessä kannattaa muistaa, että nykyinen virallinen Unkari ei sekään ole aivan syytön naapurusten välien kireyteen. Kiehnäämällä Putinin Venäjän kyljessä Orbán ei ole varsinaisesti ainakaan hälventänyt Ukrainan hallituksen tuntemia epäluuloja. Jos Ukrainassa onkin unkarilaisvihaisia raivonationalisteja, niin Unkarista löytyy esimerkiksi pieni kahjoporukka, joka on jo kirjoittanut ihailemalleen Putinille ja pyytänyt tämän apua Taka-Karpatian palauttamiseksi. Ja Ukrainan pelot Taka-Karpatian unkarilaisten epäluotettavuudesta tai jopa separatismista liittyvät myös siihen, miten Orbánin hallitus passeja ja äänioikeuksia sekä monenlaisia tukiaisia jakelemalla on lihottanut naapurimaiden vähemmistöjä omaksi vaalikarjakseen ja syöttänyt sille samaa toksista nationalismia, joka kaikkialla Keski- ja Itä-Euroopassa edelleenkin versoo… Tämmöisiä nämä kipeät naapuruusasetelmat monin puolin Eurooppaa tuppaavat olemaan, kun kaunoja on kasattu puolin ja toisin jopa vuosisatojen ajan ja kun tätä soppaa sitten hämmentävät populistiset poliitikot.

Kaikesta huolimatta siis: Слава Украïні!