On toinenkin Unkari

Otetaan tänään vauhtia vähän yli vuoden takaa, maaliskuun lopulta 2022. Ukrainan sota on juuri alkanut, Unkarissa on nähty vaalikampanja, jossa Orbán ja kumppanit joutuivat yllättäen vaihtamaan perinteisen (vertauskuvallisen) sotaisan retoriikkansa (oikealla) sodalla pelotteluun ja rauha-iskulauseisiin. Tähän tarttui showssaan armoitettu standup-koomikko Tibor Bödőcs, jonka YouTubesta löytyvä pätkä on otsikoitu Ruszkik, haza, család. Sanaleikki on mahdoton kääntää; se perustuu siihen, että haza tarkoittaa sekä ‘kotiin’ että ‘isänmaa’, joten tässä otsikossa yhdistyy perinteinen konservatiivinen iskulause Isten, haza, család (‘Jumala, isänmaa, perhe’ – tai suomalaisittain ”koti, uskonto, isänmaa”) siihen, mitä vuoden 1956 vapaustaistelijat maalailivat Budapestin seiniin ja mitä Orbánin väitettiin poliittisen uransa aluksi julistaneen: ruszkik haza, ‘ryssät kotiin!’.

Mutta tästä pätkästä kannattaa siis katsoa alku, jonka yritän tekstitysten puutteessa kääntää tähän alle. Oma komiikkansa on siinä, miten pitkä laiha Bödőcs jäljittelee lyhyen ja viime vuosina kovasti lihoneen Orbánin kireäsointista ääntä ja kehonkieltä (maha pystyssä, toinen käsi hermostuneesti taskunsuuta, rintamusta tai sepalusta räpläten). Yleisö ymmärtää heti, ketä tässä esitetään.

“Tämä kampanja lähti kehittymään vähän toisin kuin oli kaavailtu, eikö niin, sillä nyt… siis… Vladimir menee eteenpäin, ei taaksepäin [viittaus Fidesz-puolueen vaalisloganiin: ”Unkari menee eteenpäin, ei taaksepäin”], jumalauta… Äijä on seitsemänkymppinen, mitä varten se ei kurista omia lapsenlapsiaan siellä äitinsä, hm, datšalla, vaan lähtee, helvetti soikoon… Mutta me olemme rauhan kansaa, sehän tiedetään. Aikoinaan oltiin Napoleoneja: TAISTELU TAISTELU TAISTELU KANUUNA TAISTELU…  ai, ohoh, sota, tuhma pum-pum, hyi hyi, ei saa… yhtäkkiä meistä tuli johnlennoneja: oi, eihän me voida toimittaa KUOLEMAA TUOTTAVIA ASEITA – helkkari, vesipistoolejako meiltä tässä pyydettiin – ei, kuolemaa tuottavia aseita me ei mitenkään voida lähettää… paitsi jos Vladimir pyytää, silloin tietysti, mutta sitä ennen me ei voida! … Ja kuitenkin käytiin rauhanlähetystönäkin [viittaus Orbánin Moskovan-matkaan], rauhanmissio ei onnistunut, kun pikkuinen [Orbán] istutettiin ison pöydän ääreen… Höö! Hö! (ei se kuullut, se oli niin kaukana)… Metkaa kun nuo kaksi tapaavat [Bödőcs jäljittelee vuoron perään Orbánin ja Putinin ilmeitä], katsovat toisiaan, sitten: ”Vladimir, ole kiltti, älä viitsi.” – ”Mitä?” – ”Ääh, ei mitään, antaa olla koko paskan… eikös tuolla pöydän alla ole Transkarpatia?” (potkaisee kauemmaksi)…

Tässä on siis komiikan keinoin tiivistetty Unkarin asema Ukrainan sodan suhteen. Niin kuin moni muukin on todennut, Orbánin Unkarin poliittinen retoriikka joutui Venäjän hyökkäyssodan alkaessa vaihtamaan tyyliä lennosta. Autoritaariset järjestelmäthän mielellään asettuvat vertauskuvalliseen sotatilaan: kuten muistamme, jo Orbánin valtakauden alkuvuosina energiakustannusten alentamiskampanjasta tehtiin ”taistelu” (rezsiharc). Uljaat muistot sankarillisesta menneisyydestä, vanhempien ja esivanhempien kärsimykset ja uhraukset velvoittavat kuuliaisuuteen ”isänmaata” (eli sen johtajiksi asettautuneita tyyppejä) kohtaan, ja tätä uskollisuutta terästetään syyttelevillä ja pelottelevilla viholliskuvilla. Kun sitten naapurissa alkoi oikea sota, nämä sotavertaukset piti äkkiä vaihtaa pelottelevaan rauhasaarnaan: kulloisetkin pahikset (vaalien alla tietenkin oppositiopuolueet ja -ehdokkaat) haluavat vetää unkarilaiset mukaan sotaan, mutta me olemme rauhan puolella tai (sosialismin aikaista kielikuvaa käyttäen) ”rauhan leirissä”!

Sotkuisin ja ulkopuolisen silmissä ehkä kaikkein hämärin ongelma Unkarin suhtautumisessa Venäjän hyökkäyssotaan on Unkarin ja Ukrainan suhde. Tuossa Bödőcsin standup-esityksessä pöydän alle piiloon potkaistun Transkarpatian (Kárpátalja) unkarilaisvähemmistön asemassa on ongelmia, joilla on pitkät syheröiset juuret. Unkarin kryptorevansistinen kansallisuuspolitiikka – ”menetettyjen” alueiden takaisin saamista ei voi nyky-Euroopassa ääneen vaatia, mutta virtuaalista ylirajaista kansakuntaa rakennetaan monenlaisin keinoin – ottaa niistä kaiken irti. Virallisesti virallinen Unkari on sitoutunut muun EU:n ja Naton rinnalla puolustamaan Ukrainan suvereeniutta ja alueellista koskemattomuutta (tosin tämän kanssa riitelee se Orbánin näkemys, että Ukrainalle ei saisi enää toimittaa aseita vaan se olisi painostettava rauhanneuvotteluihin Venäjän kanssa). Unkarin oikeiston syvemmässä ja sakeammassa päädyssä asia nähdään aivan toisin ja Putinin toivotaan ”palauttavan” Transkarpatian Unkarille, kunhan Ukraina on voitettu ja pilkottu.

Viime kesänä Venäjän entinen presidentti ja pääministeri Dmitri Medvedev ei ajoissa saanut korkkia kiinni vaan julkaisi Telegram-kanavallaan kartan Ukrainan tulevasta uusjaosta. Siinä Transkarpatia (vasemmassa reunassa keskellä Romanian ja Puolan välissä näkyvä punertava suikale) oli merkitty Unkarille kuuluvaksi.

Äärioikeistolainen (”kansallisradikaali”) Szent Korona Rádió julkaisi kartan verkkosivuillaan ja palasi vielä vähän myöhemmin asiaan, siteeraten venäläistä politiikkakommentaattoria Igor Korotšenkoa, joka Venäjän tv:n keskusteluohjelmassa oli kehottanut Unkaria ”pelastamaan” Taka-Karpatian uudelleen haltuunsa. Szent Korona Rádió voidaan ehkä kuitata marginaaliseksi hörhöfoorumiksi, mutta myös äärioikeistolainen Mi Hazánk Mozgalom (‘Meidän isänmaamme -liike’) on ilmoittanut, että ei ole Unkarin etujen mukaista asettua tukemaan Ukrainan alueellista koskemattomuutta ja että jos Ukraina hajoaisi, Unkarin tulisi vaatia Transkarpatiaa takaisin. Mi Hazánk ei ole mikään ihan mitätön pelleporukka: sillä on Unkarin parlamentissa kuusi edustajaa, ja viime joulukuussa tehdyssä mielipidetutkimuksessa se oli 18–29-vuotiaiden unkarilaisten keskuudessa suosituin puolue, jota ilmoitti kannattavansa 20 % tämän ikäryhmän vastaajista.

Tämmöiset siis ovat mielialat Unkarissa. Siksi ilahduin, kun Twitterissä pomppasi eteeni tämmöinen viesti: unkarilaiset kansalaisaktivistit ovat keränneet tähän mennessä jo 54 miljoonan forintin (yli 140 000 euron) arvosta tukea Ukrainan sotaponnistuksille.

54 millió forint a semmiből – így segítik magyar civilek az ukrán katonákathttps://t.co/x26UAu78wi pic.twitter.com/aXjvqdceUy

— Fedir Shandor (@FedirShandor) May 12, 2023

Viestin lähettäjänä on Fedir (unkarilaisissa lähteissä toisinaan myös ”Ferenc”) Šandor (unkarilaisittain Sándor), Užhorodin yliopiston professori, joka jo viime vuonna tuli kuuluisaksi tästä kuvasta, jossa hän pitää etäluentoa taisteluhaudasta käsin.

Sándorilla on alueelle tyypilliset monietniset juuret, mutta kuten sukunimestä näkyy, isänpuoleisessa suvussa on myös unkarilaisia, ja muistelen aiemmin lukeneeni lehtijutun, jossa hän kertoi osaavansa unkarin kieltä ”kyökkikielen” tasolla. Mediassa on nyt väläytelty jopa hänen nimittämistään Ukrainan lähettilääksi Unkariin. Joka tapauksessa tuo kuva teki juoksuhaudassa luennoivasta professorista kuuluisan, ja tätä on käytetty hyväksi, kun – näin kertoo Válasz Online -sivuston jutussa ja podcastissa haastateltu aktivisti Balázs Trautmann – joukko kaveruksia rupesi miettimään, miten Ukrainaa voisi tukea.

“Tämä joukko on kourallinen tavallisia kansalaisia, joiden takana on jo tuhansia ihmisiä: lahjoittajia, auttajia, neuvojia, yhteistyön tekijöitä. Vähän hullujahan me olemme. Ajatellaanpa: Unkarissa mennään kaljalle ja ruvetaan vakavissaan miettimään, miten voitaisiin auttaa Ukrainan sodassa taistelevia unkarilaissyntyisiä sotilaita tovereineen (ja niin, että taustalla ei ole mitään organisaatiota, minkään puolueen tukea, poliittista vaikuttamista, ei minkäänlaista valtiollista tai ei-valtiollista tukea tai painostusta). Vuonna 2023 se tuntuu uhkarohkealta, ja sitä se oli myös marraskuussa 2022.”

Toiminta löysi nopeasti muotonsa. Ukrainan aluepuolustusjoukkojen 68. rykmentti, ”Transkarpatian Lohikäärmeet”, lähettää unkarilaisille tukijoilleen luettelon toivomistaan tarvikkeista – aluksi toimitettiin mm. patruunoita, nyt ollaan jo hankkimassa drooneja. Lahjoittajille ilmoitetaan, mihin rahaa tarvitaan, sitten katsotaan, mihin rahat riittävät ja mistä päin Unkaria tai EU:ta tarvikkeet pystyy hankkimaan, ostokset toimitetaan Ukrainaan keskusvarastoon, mistä ”lohikäärmeiden” edustaja käy ne hakemassa rintamalle. Tällä hetkellä on menossa kuudes hankintakierros.

Mutta miten tähän toimintaan vaikuttaa virallisen Unkarin suhtautuminen Ukrainaan? Trautmann vastaa:

“Me emme politikoi nyt emmekä vastedeskään, sillä se merkitsisi välittömästi koko projektin loppua. Me olemme yksityishenkilöiden yhteistoimintaan perustuva, läpinäkyvä tempaus, emme mitään muuta. Mutta täytyy tässä tiedostaa, että liikumme tietyntyyppisessä ympäristössä, emme mekään ihan naiiveja ole. Ulkomailla tavaroita luovuttaessa tai vastaanottaessa olen nähnyt, miten kulmat kurtistuvat: siellä huomataan, että olen unkarilainen ja että Unkaria ja Unkarin hallitusta luonnehtii tietty poliittinen suuntaus, josta se on pitänyt kiinni sodan alusta lähtien. Meidän tehtävämme ei ole olla vastapainona Unkarin ulkopolitiikalle, siihen olemme liian pieni tekijä. Mutta sen pystymme osoittamaan, että on myös toisenlaista ajattelua: poliittisista puolenvalinnoista riippumaton, Unkarin kansalaisista lähtevä ja heidän varoillaan ylläpidetty aloite, jota nämä kansalaiset haluavat – sillä jos eivät haluaisi, me emme voisi ostaa mitään ja projekti pysähtyisi siihen paikkaan.”

Palataan lopuksi vielä tuohon twiitissä näkyvään Kárpátaljai Sárkányellátón (“Transkarpatian Lohikäärmeenvarustaja”) tunnukseen.

Unkarin ja Ukrainan lipuissa lukee molemmilla kielillä: Me olemme teidän kanssanne! Keskellä on 68. rykmentin eli ”Transkarpatian Lohikäärmeiden” tunnus. (Twitteristä muuten löytyy Arttu Rintasen kiva ketju siitä, miten Ukrainan armeijaa uudistettaessa ja neuvostoaikojen perinteistä eroon pyrittäessä myös heraldiikka ja tunnukset pantiin uusiksi.) Transkarpatian Lohikäärmeiden värit ovat Ukrainan sininen ja keltainen, mutta itse ’lohikäärme’-sana yksikön lempinimessä ei ole ukrainan kielessä yleisesti käytettävä internationalismi drakon vaan myös länsiukrainalaisessa kansanperinteessä tunnettu šarkan’, siis sama kuin unkarin sárkány (joka puolestaan kuuluu niihin lukuisiin lainasanoihin, jotka ovat kauan sitten tulleet unkarin kieleen jostain idän arojen turkkilaiskielestä). En hirveästi perusta lainasanojen romantisoimisesta: sanojen lainautuminen naapurikielten kesken on niin tavallista ja normaalia, että sille ei yleensä tarvitse antaa mitään syvällisen symbolisia merkityksiä. Nyt tekisi kuitenkin mieleni tehdä poikkeus ja nähdä sinikeltaisessa lohikäärmeessä toiveikas viittaus kahden naapurikansan sovinnollisempaan tulevaisuuteen.

Advertisement

Suurvaltasuhteita

Melkein kymmenen vuotta sitten kirjoittelin tässäkin blogissa merkillisistä väännöistä Unkarin hallituksen ja USA:n välillä. Amerikkalaiset hermostuivat Unkarin korruptioon, joka ilmeni esimerkiksi voitelurahojen kiristämisenä yhteistyöprojektien sujumisen edistämiseksi. Unkarin vero- ja tullihallituksen NAV:n johtaja Ildikó Vida joutui avoimeen konfliktiin USA:n silloisen asiainhoitajan kanssa – somea kiersi video, jossa kielitaidoton Vida pyrkii asiainhoitaja Goodfriendin puheille ja kivahtaa “Tolmácsot kérek!” (‘Pyydän tulkkia!’) – ja lopulta maahantulokieltoon, muutaman muun Orbánin Unkarin eliittiin kuuluvan vaikuttajan kanssa.

Sitten tuli Trump, jota Viktor Orbán on viime aikoihin saakka suuresti ihaillut (nythän hänen hallintonsa huhuillaan kaikessa hiljaisuudessa jo rakentelevan suhteita republikaanien presidenttiehdokkaaksi havittelevaan De Santisiin), ja Unkarin transatlanttiset suhteet lämpenivät, joskaan eivät niin nopeasti ja tehokkaasti kuin Orbán olisi toivonut. Tämä kehitys kuitenkin katkesi Bidenin vaalivoittoon. Yhdysvalloista saapui Budapestiin uusi suurlähettiläs, Orbánin vitsikkäästi ”prässäysmieheksi” (présember) luonnehtima David Pressman, ja suhteita alkoi leimata molemminpuolinen epäluulo, samalla kun Unkarin hallituksen propagandasanastoon ilmestyi nimitys ”dollarivasemmisto”, siis syytös siitä, että USA sekaantuu Unkarin sisäpolitiikkaan tukemalla Orbánin poliittisia vastustajia.

HVG:n analyysiartikkelissa András Dezső kuvailee, miten Unkarin ja USA:n suhteet ovat kärjistyneet lähes katkeamispisteeseen. Nuorena poliitikkona Orbán oli vielä länsimielinen liberaali, mutta jo vuonna 2002, ensimmäisen pääministerikautensa lopuilla, hänen väitetään loukkaantuneen amerikkalaisiin, kun hän ei Bostonin-vierailunsa yhteydessä – hänet nimitettiin tuolloin Tufts-yliopiston kunniatohtoriksi – saanut kutsua Valkoiseen taloon. (Vaalikampanjaa käyvän Orbánin Amerikan-matka yksityissuihkukoneella ja valtion varoilla nostatti tuolloin pahaa verta.) Sittemmin oikeistonationalistinen ja kristillis-konservatiivinen linja ilmeisesti vei Orbánin yhä läheisempään yhteyteen Amerikan alt-right-piirien ja niihin yhdistyvän republikaanipuolueen kanssa.

(Viime vuonna CPAC (Conservative Political Action Conference), Yhdysvaltain oikeistolaisten suurtapahtuma, jollaisesta Donald Trumpin poliittisen uran väitetään alkaneen vuonna 2011, sai samannimisen rinnakkaistilaisuuden Unkarissa, ja tänä vuonna CPAC Hungary järjestetään jälleen toukokuussa. Pääpuhujana on itse Viktor Orbán, ja vieraiden joukossa nähdään Brasilian ex-presidentin poika Eduardo Bolsonaro, Itävallan Vapauspuolueen johtaja Herbert Kickl sekä USA:sta republikaanien varapresidentin paikkaa tavoitteleva, Trumpin ”vaalivalhe”-kampanjaa näyttävästi tukenut Kari Lake. Viime vuonna Orbán vieraili myös Amerikan alkuperäisessä CPACissa.)

Puoluesympatioista riippumattakin Orbán on yksinvaltaisten hallitsijoiden tapaan haluton ottamaan vastaan neuvoja ulkopuolisilta ja reagoi voimakkaasti kaikkeen, mitä pitää ulkovaltojen puuttumisena Unkarin sisäisiin asioihin. Viimeinen niitti oli Venäjän ”sotilaallisen erikoisoperaation” käynnistyminen. Unkari on ollut haluton luopumaan energiapoliittisista Venäjä-kytköksistään, tämä ns. ”rauhanpolitiikka” on vieraannuttanut sen EU-, Nato- ja Visegrád-liittolaisistaan, ja myös Yhdysvaltoja on hermostuttanut Suomen ja Ruotsin Nato-hakemuksen ratifioinnin vitkuttelu.

Yhdysvaltain lähetystö onkin käynyt näyttäviä informaatiokampanjoita ja harrastanut some-nokittelua Orbánin hallituksen suuntaan. Maaliskuussa suurlähettiläs Pressman kävi Amerikassa henkilökohtaisissa neuvotteluissa ulkoministeri Anthony Blinkenin kanssa, minkä tulkittiin merkitsevän sitä, että tilanne on poikkeuksellisen vakava ja joitain erityisiä toimia suunnitteilla. Huhtikuun alussa Unkarille annettiin signaali koko Naton nimissä, kun Unkarin vastalauseesta huolimatta Naton ulkoministerikokoukseen kutsuttiin myös Ukrainan edustaja. Tämä oli ilmeisesti ensimmäinen kerta, kun Unkarin yrityksistä blokata Ukrainan Nato-lähentyminen ei enää piitattu.

Myös EU:n ja Brysselin suuntaan on vuosien ajan kuultu Budapestista kaikenlaista kiukuttelua, mutta Unkarin ja EU:n välillä on kuitenkin monenlaisia poliittisia ja hallinnollisia viestintäkanavia, jotka mahdollistavat säännöllisen yhteydenpidon. Yhdysvaltojen kanssa tällaista yhteyttä ei ole, toteaa HVG:n Dezső. Jos Orbán ei halua tavata suurlähettiläs Pressmania tai äskettäin Budapestissa vieraillutta Yhdysvaltain kehitysyhteistyöviraston (USAID) johtajaa Samantha Poweria, niin sitten ei tule mitään dialogia. Osapuolet yrittävät arvailla toistensa viestejä esimerkiksi tiedotusvälineissä kerrotun pohjalta.

Näin esimerkiksi äskettäin pääministerin kansliaministeri Gergely Gulyás joutui julkisesti marisemaan, että USA:n diplomaattien ei pitäisi yrittää lukea lehtiuutisista, keitä Orbán pitää vihollisinaan. Helmikuussa nimittäin Fidesz-puolueen ryhmäkokouksen jälkeen hallitusta lähellä olevassa Magyar Nemzet -lehdessä raportoitiin Orbánin puheesta, jossa oli nimetty ”kolme vastustajaa”: ensinnäkin sotaa kannattavat ”kansainväliset eturyhmät”, joihin kuuluu myös ”Bidenin hallinto”, toiseksi ”Gyurcsányn johtama dollarivasemmisto” ja kolmanneksi sodasta hyötyvät ”kansainväliset keinottelijat”, johtohahmonaan tietenkin György Soros, joka kuulemma on jo vuosia sitten ehdottanut Keski-Euroopan maiden valjastamista ”sijaissotaan” Venäjää vastaan.

Unkarin hallituksen viestintä rakentuu siis edelleenkin populistiseen yksinkertaistukseen: Ukrainan tukijat ovat ”sodan puolella”, Unkarin kaltaiset Venäjän ymmärtäjät ja sovittelijat taas ”rauhan”. Tähän yritetään nyt propagandistista vastavetoa julistekampanjalla, jota Telex-uutissivuston mukaan pyörittää Facebookissa Nyugati pályán (‘Lännen radalla’) -niminen ryhmä, USA:n lähetystön tuella. Ilmeisesti ainakin Gyulan, Egerin ja Miskolcin kaupungeissa on nähty isoja Venäjä-vastaisia julisteita:

Julisteen vasemmassa puoliskossa on vuoden 1956 tapahtumista muistuttava seinäkirjoitus RUSZKIK HAZA (‘Ryssät kotiin’, ja sama venäjäksi vähän ontuvalla oikeinkirjoituksella) sekä selvennykseksi vielä liput ja vuosiluvut: 1956 Unkari, 2023 Ukraina. Oikeassa puoliskossa on Unkarin hallituksen lukuisat julistekampanjat mieleen tuovalla tummansinisellä pohjalla teksti: ”Rauha tulee Ukrainaan silloin, kun venäläinen miehitysarmeija vetäytyy sieltä.”

Samaan aikaan – kertovat riippumaton Klubrádió ja somevaikuttaja Csehszlovák Kém (‘Tšekkoslovakian vakooja’) – mielenkiintoisia julisteita on ilmestynyt myös Ukrainan Transkarpatiaan.

Užhorodin (Ungvár) kaupungissa kuvatussa julisteessa kerrotaan ukrainaksi ja unkariksi, miten Venäjä ”murhasi Unkarin 1956” ja ”murhaa Ukrainaa” vuodesta 2014 lähtien. RTL-uutiskanava on löytänyt ukrainalaisesta Facebook-ryhmästä kuvia samanlaisista julisteista, joissa nostetaan esiin myös Unkarin kansallisrunoilijan kohtalo: Sándor Petőfi sai luultavasti surmansa 1849 taistelussa, jossa Unkarin kapinallisarmeijaa vastassa olivat Itävallan keisarin avuksi saapuneet Venäjän tsaarin joukot. Siispä: ”Venäjä surmasi Petőfin / murhaa meitä”.

Tämän Transkarpatian julistekampanjan takana oleva taho ei RTL:n mukaan ole tiedossa.

Viimeisin poliittinen veto kärjistyvässä kiistassa oli Yhdysvaltain uusi pakotelista. Eilen suurlähettiläs Pressman ilmoitti, että Budapestissa toimivan IIB:n (International Investment Bank) johto asetetaan USA:n valtiovarainministeriön tiedustelu- ja ulkoasiainyksikön OFACin sulkulistalle: nämä henkilöt eivät saa matkustaa USA:han eivätkä harjoittaa liiketoimia amerikkalaisten kanssa, ja heidän mahdollisesti Amerikkaan sijoitettu omaisuutensa jäädytetään.

IIB oli entisen ”itäblokin” yhteinen kansainvälinen pankki, joka järjestelmänvaihdoksen jälkeen menetti merkityksensä; Unkari erosi siitä jo Orbánin ensimmäisellä valtakaudella vuonna 2000, mutta palasi jostain syystä vuonna 2014. Jo tuolloin arveltiin Venäjän elvyttävän IIB:tä kiertääkseen sen avulla Krimin miehityksen johdosta määrättyjä sanktioita. IIB:n pääkonttori siirtyi Moskovasta Budapestiin vuonna 2019, mikä nostatti vastalauseita jopa Orbániin muuten myötäsukaisesti suhtautuvassa Trumpin hallinnossa. Pankin johto ja tärkeät vieraat nimittäin saavat matkustella EU:n ja Naton alueella diplomaattioikeuksin. IIB:tä onkin pitkään nimitelty ”vakoilupankiksi”. Ukrainan sodan myötä viimeisetkin IIB:ssä mukana olleet Euroopan maat (Tšekki, Slovakia, Romania ja Bulgaria) irrottautuivat siitä, vain ”isäntämaa” Unkari (joka muutenkin on kohdellut Venäjän ”diplomaatteja” paljon lempeämmin kuin muut EU-maat) on jäänyt jäljelle.

Nyt siis USA:n sanktiolistalle joutuu kolme Budapestissa asuvaa IIB:n miestä. IIB:n johtaja Nikolai Kosov on KGB:ssä pitkän vakoilu-uran tehneiden vanhempien lapsi (Kosovin isä oli toiminut Budapestissa jo vuoden 1956 kansannousun kukistamisen jälkeen, äiti selvitellyt amerikkalaisten atomisalaisuuksia), joka itse aloitti uransa Neuvostoliiton ulkoministeriössä. Georgi Potapov on samoin entinen ulkoministeriön mies, joka sittemmin on työskennellyt ydinvoimayhtiö Rosatomin sekä Venäjän valtiollisten pankkien palveluksessa. Unkarilaisia tietenkin kiinnostaa eniten kolmas sanktioitu IIB:läinen, unkarilainen Imre Lászlóczki. Myös Lászlóczki on opiskellut 1980-luvulla Moskovassa ”Kansainvälisten suhteiden yliopistossa”, jossa koulutettiin diplomaatteja ja huipputason tiedottajia ja tiedustelijoita tuolloisen itäblokin valtioiden palvelukseen, ja toiminut sittemmin vuosikymmeniä Unkarin ulkoministeriön palveluksessa, mm. suurlähettiläänä Azerbaidžanissa, Kazahstanissa, Kirgisiassa ja Tadžikistanissa. Mahdolliset vakoilupoliittiset johtopäätökset 444.hu-sivusto jättää tästä kertovassa jutussaan rivien väliin.

Unkarin hallitus reagoi pakotelistaan välittömästi ja ilmoitti Facebookissa, perinteistä sota/rauha-retoriikkaansa jatkaen:

”Amerikan lähetystö on käynnistänyt Unkarissa sotaa puolustavan kampanjan.

Edes Amerikan painostuksesta emme muuta rauhan puolelle asettuvaa kantaamme.”

Samaan aikaan Unkarin johto on antanut melkoisen ”rauhansignaalin” Moskovan suuntaan. Pari päivää sitten ulkoministeri Szijjártó vieraili Moskovassa allekirjoittamassa uusia energiasopimuksia, ja Unkarin hallituksen kansainvälinen tiedottaja Zoltán Kovács julkaisi Twitterissä ministerin kannanoton:

Unkari varmistaa häiriintymättömän kaasun- ja öljynsaannin Venäjältä. Venäjä ja yhteistyö Venäjän kanssa tulevat olemaan ratkaisevassa osassa Unkarin energiaturvallisuuden kannalta. IAEA on äskettäin julkistanut pahaenteisen raportin, jonka mukaan seuraava lämmityskausi tulee tuottamaan vakavia vaikeuksia Euroopan energiaturvallisuudelle, joten häiriintymätön kaasunsaanti Venäjältä on olennaisen tärkeää. Unkari tervehtii ilolla uusia Venäjän kanssa solmittuja sopimuksia, joissa kaasun osto-optiota nostetaan pitkäaikaisessa sopimuksessa sovitusta (…) ja varmistetaan kaasun kulku Ukrainan kautta.

Moskovasta palattuaan Szijjártó otti Budapestissa vastaan Valko-Venäjän ulkoministerin Sjarhei (Sergei) Aleinikin, riippumattoman median piikitellessä, että myös Unkari on aikoinaan liittynyt EU:n julkilausumaan, jossa kiistettiin presidentti Lukašenkan hallinnon legitiimiys. Tapaaminen oli ilmeisesti lämminhenkinen: oltiin kovasti rauhan puolesta ja sodan ”eskaloitumista” vastaan (tähänhän ei tietenkään liity se, että Venäjän taktisia ydinaseita sijoitetaan Valko-Venäjälle…), muistuteltiin Valko-Venäjän tärkeää roolia öljyn saannissa (Unkarin tuontiöljystä lähes 80 % tulee Valko-Venäjän kautta kulkevaa ”Ystävyys”-putkea pitkin) ja puhuttiin tulevista yhteistyömahdollisuuksista. Aleinik otti tietenkin puheeksi myös Amerikan ”harkitsemattomat” pakotteet, joista omat kansalaiset saavat kärsiä, ja kehui Valko-Venäjän ja Unkarin ”normaalia ja pragmaattista” yhteistyötä.

Nämä rauhanpuheet tulevat kansainvälisen julkisuuden kannalta sikäli ikävään aikaan, että juuri nyt ainakin Euroopassa mieliä kuohuttaa venäläisissä somekanavissa julkaistu video ukrainalaisen sotavangin julmasta surmaamisesta. On helppo ymmärtää presidentti Zelenskyä, joka videopuheenvuorossaan vaatii kaikkia maailman johtajia reagoimaan tähän tekoon ja tukemaan Ukrainaa, että Venäjän järjestelmällinen terrori saadaan loppumaan. Ja on entistä vaikeampaa ymmärtää, miten pääministeri Orbán pystyy pelastamaan kansainvälisen arvovaltansa rippeet ja esiintymään jonakin muuna kuin Venäjän pikku apulaisena. Ennen kaikkea, kuten András Dezső HVG:n artikkelissa muistuttaa: Venäjän sotaponnistuksia tukeakseen ei tarvitse olla suoranaisesti sen liittolainen tai agentti, Venäjää hyödyttää suuresti myös EU:n ja Naton rivien repeileminen.

Menneisyys aina edessämme

Piti kirjoittaa Unkarin merkillisistä venkoiluista Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden yhteydessä ja parista muustakin jutusta. Mutta sitten törmäsin somessa kirjoitukseen, joka vei huomion taas historiaan.

Unkarissa on viime keväästä lähtien kiertänyt vaihtoehtoisia versioita toisen maailmansodan lopun sekä vuoden 1956 tapahtumista: ne pahikset, jotka vuonna 1944 ”vapauttivat” Unkarin, ryöstelivät ja raiskasivat, eivät olleet venäläisiä sotilaita vaan nimenomaan ukrainalaisia, ja samoin vuoden 1956 kansannousun kukistivat ukrainalaiset joukko-osastot. Tietenkin voisi kysyä, miten tämä liittyy nykyisen Venäjän ja Ukrainan käymään sotaan – mutta liittyyhän se, kun ympäri Itä-Eurooppaa aina Suomeen saakka Venäjän hyökkäyssota on nostanut esiin vanhan tutun ”perivihollis”-kuvaston: vaikka voissa paistaisi. Butšan hirmuteot on ainakin entisen rautaesiripun itäpuolella ihan liian helppo yhdistää siihen, mitä toisen maailmansodan aikana Puna-armeija harrasti miehittämillään alueilla.

Ja selvästi Unkarissa on myös tahoja, joille tämä ei ole mieleen ja jotka yrittävät pelastaa Venäjän maineen, joskus suoltaen suoranaista putinistista propagandaa. Twitterissä Beáta Kiss -niminen käyttäjä äskettäin avasi keskustelun Puna-armeijan sotarikoksista (ilmeisesti häntä kuten monia muitakin hapottaa Orbánin hallituksen nykyinen Venäjä-mielisyys), ja käyttäjä Kmw:n vastauksesta käy ilmi, että iäkkäämpi polvi (väkisinkin tulevat mieleen Fidesz-puoluetta kannattavat ”mummojengit”) on saattanut antaa muistojensa muokkautua sopivaan suuntaan.

– Minulle mummoni (hän oli lapsi silloin vuonna 44-45) kertoi, että venäläiset eivät suinkaan tehneet heille pahaa, mutta ukrainalaisia he pelkäsivät. En kyllä tiedä, miten hyvin ne pystyivät erottamaan venäläisen ja ukrainalaisen toisistaan.

– Silloin ne olivat neuvostoliittolaisia kaikki. En usko, että niiltä kysyttiin, mihin kansallisuuteen ne lukivat itsensä. Puhuivat venäjää, sehän oli virallinen kieli, eikä unkarilainen maalaisihminen niitä muutenkaan olisi osannut erottaa toisistaan.

En tiedä, oliko nimimerkki Kmw:n mummo tosiaan tietämätön ja vain sittemmin niellyt ukrainalaisvastaista ja/tai venäläismyönteistä propagandaa vai oliko hänen perheellään ollut jokin erityinen suhde ukrainalaisuuteen ja siihen liittyviä kaunoja ja pelkoja: vanhaa unkarilaisten ja naapurikansojen välistä vihanpitoa löytyy, Luoja paratkoon, entisen suur-Unkarin reunamailta etnisten rajojen molemmin puolin. Joka tapauksessa Beáta Kiss on sinänsä aivan oikeassa, kuten jo viime vuonna julkaistu Lakmusz-faktantarkistussivuston artikkelikin kertoo. Sekä 1944 että 1956 Unkariin vyöryivät Neuvostoliiton ”Ukrainan rintamaksi” nimitetyt tai Neuvosto-Ukrainaan asemoidut joukko-osastot, mutta nämä joukot olivat ”ukrainalaisia” enemmän maantieteellisessä kuin etnisessä mielessä: niissä saattoi olla etnisiä ukrainalaisia hivenen keskimääräistä enemmän, mutta yleisilmeeltään ne olivat venäjänkielisiä, monietnisiä ja yleis-neuvostoliittolaisia.

Samainen vuoden takainen faktantarkistusartikkeli joutui myös muistuttamaan, että toisin kuin väitetään, Neuvostoliiton johtajista Hruštšev ei ollut ukrainalainen ja Brežnevinkin ukrainalaisuus on kyseenalainen. Nikita Hruštšev (jota mm. Orbánin hovihistorioitsija Mária Schmidt innoissaan väitti ukrainalaiseksi) syntyi Venäjällä (joskin lähellä Ukrainan rajaa) Kurskin alueella, venäläiseen ja venäjänkieliseen perheeseen, vaikka sittemmin työskentelikin Ukrainassa. Muistelmissaan hän kertoo olevansa internationalisti, jolle ei ole mitään merkitystä sillä, onko hän venäläinen vai ukrainalainen. Leonid Brežnev puolestaan syntyi Ukrainassa, papereissa hänet mainitaan milloin ukrainalaisena, milloin venäläisenä, hänen vanhempansa olivat muuttaneet Ukrainaan Venäjältä, hekin Kurskin alueelta, ja muistelmissaan hän itse kirjoittaa olevansa kansallisuudeltaan venäläinen. Ukrainalaisuuden ja venäläisyyden osittain sumea ja muuttoliikkeiden sekoittelema raja ymmärrettiin tuolloin eri tavoin kuin nykyään. Mielenkiintoista on nyt se into, millä jotkin tahot Unkarissa haluavat selventää tätä rajaa siten, että Neuvostoliittoon liittyvät ikävät muistot irrotetaan venäläisyydestä ja yhdistetään nimenomaan Ukrainaan.

Mitkähän tahot? Viktor Orbánin ja Venäjän suhteesta on sodan alusta alkaen kirjoitettu paljon. Ilmeisesti Unkarin yksinvaltias pääministeri, sen lisäksi että on sitonut maansa ja energiapolitiikkansa kaasu-, öljy- ja ydinriippuvuuteen Venäjästä, tuntee yleistä sympatiaa idän diktaattoreja kohtaan ja uskoo tai toivoo edelleenkin, että Venäjä ei voi hävitä tätä nyt aloittamaansa sotaa. Kun muu Eurooppa vakuuttelee seisovansa Ukrainan rinnalla ja tuomitsevansa Venäjän hyökkäyssodan, Unkarin hallitus yrittää jatkuvasti ajella kaksilla rattailla, kuten sodan alkupäivistä lähtien on nähty.

Orbánin Venäjä-mielisyys on rikkonut Visegrád-maiden yhteisrintaman ja, niin kuin jo vuosia on ounasteltu, lopulta pilannut vanhan ystävyyden Puolan kanssa. Tuoreen mielipidetutkimuksen mukaan, jota Facebook-sivullaan esitteli pari viikkoa sitten unkarilainen historiantutkija ja Puola-asiantuntija Miklós Mitrovits, Puolassa unkarilaisia kohtaan tunnetut sympatiat ovat lyhyessä ajassa huvenneet vauhdilla. Vielä vuosi sitten unkarilaiset (węgrzy) olivat puolalaisten mielestä toiseksi mukavin kansa italialaisten (włosi) jälkeen, nyt puolalaisten suhtautuminen heihin on enää hädin tuskin positiivisen puolella, vain hiukan juutalaisia (żydzi) myönteisempi ja selvästi kielteisempi kuin esimerkiksi ukrainalaisiin (ukraińcy), joiden arvostus on noussut kohisten.

Julkisesti Orbánin hallinto ei venäjämielisyyttä tai Putinin tukemista myönnä, vaan puolustaa ”rauhaa” (”Unkari kuuluu rauhan leiriin”), Ukrainaan ei lähetetä aseita, mutta humanitaarista apua annetaan ja jälleenrakennustyötä tottahan toki tuetaan (kuvakaappaus hallituksen kansainvälisen tiedottajan Zoltán Kovácsin Twitteristä):

Nämä rauha- ja yhteistyöpuheet vuorottelevat avoimen nyrkinheristelyn kanssa: viimeksi ulkoministeri Szijjártó ilmoitti, että Ukrainan ulkoministerin kutsuminen Naton ulkoministerien tapaamiseen ”loukkaa Naton yhtenäisyyttä” eikä Unkari suostu tukemaan Ukrainan lähentymispyrkimyksiä ennen kuin Transkarpatian unkarilaisten oikeudet palautetaan.

Niin, tämä Transkarpatia (myös Taka-Karpatiana tai Karpatoruteniana tunnettu, unkariksi Kárpátalja) on siis nykyisen Ukrainan lounaiskulma, joka kuului entiseen Unkarin kuningaskuntaan aina Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian luhistumiseen saakka. Ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyjen jälkeen se liitettiin uuden Tšekkoslovakian valtion itäiseksi hännänhuipuksi, palasi diktaattorien siunauksella takaisin Unkarin osaksi vuonna 1939 ja sodan jälkeen muodollisesti pariksi vuodeksi Tšekkoslovakialle, kunnes se vuonna 1946 liitettiin silloiseen Ukrainan neuvostotasavaltaan. Alueella on vanhastaan elänyt monia kansanheimoja; unkarilaisia, jotka nykyään ovat suurin vähemmistö, oli vuoden 2001 väestönlaskennan mukaan 12,1 % alueen väestöstä. Suurin osa heistä elää Unkarin rajan lähistöllä, Užhorodin (Ungvár), Mukatševen (Munkács) ja Berehoven (Beregszász) alueilla.

Lisätietoja Ukrainan unkarilaisvähemmistön tilanteesta kaipaaville suosittelen lämpimästi tätä englanninkielistä, kauniisti kuvitettua ja oikeiden paikallisten asiantuntijoiden kirjoittamaa brosyyria, josta myös tuo yllä esitetty kartta on peräisin. Siinä kerrotaan asiallisesti, miten Ukrainan vuosina 2017, 2019 ja 2020 säätämät kieli- ja koululait kaventavat unkarin kielen elintilaa. Vuoden 2019 kielilaki kielsi muiden kielten kuin ukrainan käyttämisen kunta- ja aluehallinnossa, joten jopa lähes täysin unkarinkielisillä alueilla kunnanvaltuustot tai -hallitukset eivät saa työskennellä unkariksi. Myös kaksikieliset katukilvet ja virastojen kyltit katosivat. Erityisen kipeä paikka unkarilaisvähemmistölle on koululaki, joka vuodesta 2023 lähtien on lisännyt myös vähemmistökielisissä kouluissa ukrainankielisen opetuksen osuutta: unkarinkielisissä kouluissa opetus on täysin unkariksi vain neljän ensimmäisen vuoden ajan, sen jälkeen ukrainankielistä on opetuksesta eri asteilla vähintään 20 tai jopa 60 %.

Kiovan hallituksen ns. ukrainisaatiopolitiikka tähtää tietenkin ennen kaikkea venäjän kielen perinteistä ylivaltaa vastaan ja pyrkii nostamaan pitkään hassun etnomurteen asemassa olleen ja monissa suvuissa muutaman viime sukupolven aikana venäjän tieltä väistyneen ukrainan kielen taas paikoilleen täysiarvoiseksi kansalliskieleksi. Tämän voi jollain lailla ymmärtää, kun muistaa, miten Ukrainassa monin paikoin vielä maan itsenäistyttyäkin venäjän dominanssi esimerkiksi kulttuurin, viihteen tai nuorison arkielämän kielenä on ollut ehdoton: olen lukenut kuvauksia siitä, miten kiovalaisen koulun ukrainalaiset oppilaat puhuivat ukrainaa tunnilla, kun se kerran oli opetuskieli, mutta luokan ulkopuolella ukrainaa puhuvat leimautuivat oudokeiksi tai junteiksi. Mutta pienempiin vähemmistöihin ukrainisaatio osuu kipeästi, unkarilaisiin erityisesti siksi, että siinä heiltä viedään saavutettuja etuja ja ylimuistoisia oikeuksia. Tilannetta voisi verrata siihen, että Suomen valtio rupeaisi vaatimaan ruotsinkielisiin kouluihin – myös Närpiössä tai Ahvenanmaalla – opetuskieleksi suomea ainakin puolessa oppiaineista, ja tätä perusteltaisiin sillä, että suomen kielen tulevaisuus on uhattuna ja että ruotsinkieliset eivät muuten opi suomea tarpeeksi hyvin.

Mutta ei tässä kaikki. Jos Suomi olisi kuin Ukraina ja Pietarsaari kuin Mukatševe, niin tässä kuvitellussa tilanteessa myös Suomen ruotsinkieliset liputtaisivat mielellään kelta- eikä siniristisellä lipulla ja riitelisivät verisesti viranomaisten kanssa, jotka poistattaisivat historiallisia kolme kruunua -vaakunoita julkisista tiloista. Ruotsin valtio tukisi avokätisesti suomenruotsalaisten kouluja ja kulttuuritilaisuuksia ja ennen kaikkea kannustaisi heitä samastumaan Ruotsin ylirajaiseen kansakuntaan ja muistelemaan uljasta menneisyyttään koko Suomea hallinneen ”johtajakansan” edustajina. (Jotkut, eivät suinkaan kaikki, olisivat tästä innoissaan.) Kaikille suomenruotsalaisille tarjottaisiin Ruotsin passia, ja ruotsinmaalaiset poliitikot kalastelisivat Ruotsin vaalien alla myös heidän ääniään; Ruotsin politiikan äärilaidalla ja kansan syvien rivien syvemmässä päädyssä haikailtaisiin Suomea tai ainakin Svenskfinlandia takaisin Ruotsin yhteyteen. Ja jotta analogia olisi täydellinen, niin kuvitellaanpa edelleen, että Suomella olisi itärajallaan menossa Venäjän kanssa pitkällinen konflikti, joka räjähtäisi lopulta ilmisodaksi, mutta Ruotsin valtion johto – ja johdossa olisi hankala, autoritäärinen ja läpeensä korruptoitunut tyyppi – tuntuisi sympatiseeraavan Putinia ja peukuttavan Venäjää niin paljon kuin vain muun EU:n kanssa ilmiriitaantumatta kehtaisi, samalla kun Ruotsissa jotkut piirit (toki ilman valtiojohdon virallista siunausta, mutta kärkkäästi koirapillin merkinantoihin reagoiden) avoimesti haaveilisivat siitä, miten Ruotsi ja Venäjä vielä jakavat Suomen keskenään.

No, tästäpä näkyykin hyvin, että Suomi ja Ruotsi eivät (onneksi) ole Ukraina ja Unkari. Tämän olennaisen eron juuret ovat jo satojen vuosien takaisessa historiassa, ja historiaa tunteville suomalaisille, ruotsalaisille, ukrainalaisille tai unkarilaisille ne ovat ilmiselvät. Nämä edellisten sukupolvien aikaiset tai jopa vuosisatojen takaiset tapahtumat nostetaan sitten yhä uudelleen esiin aina, kun kansojen välille syntyy kahnausta.

Tässä voisikin lopuksi hiljentyä muistelemaan Euroopan läntisempien valtojen ja Venäjän konfliktien historiaa ja palata jälleen Puolaan. Twitteristä löytämässäni uutiskuvassa Ukrainan presidentti Zelenskyi äskeisellä Puolan-vierailullaan katselee Jan Matejkon (1838–1893) historiallista maalausta. Zelenskyin kasvoja ei näy, mutta voisin arvailla ilmeen olevan hymyssä.

"Volodymyr Zelensky looking at things… in Warsaw".

But this "thing" is special. Jan Matejko's painting, depicting boyars of the Russian tsar Ivan the Terrible kneeling before the Polish king Stefan Batory at Pskov. And begging for peace.

Photo credit => @jakub_szymczuk pic.twitter.com/QcZVFzQ5Ja

— Marek Magierowski (@mmagierowski) April 6, 2023

Maalauksessa, joka on enemmän allegoria kuin kuvaus todellisesta tapahtumasta, Iivana Julman edustajat kohtaavat Pihkovassa Puolan kuninkaan Stefan Báthoryn ja polvistuvat tämän eteen anomaan rauhaa, mikä varmaankin kutkutteli 1800-luvun kuten nykyistenkin puolalaisten isänmaallisia tunteita. Vuosina 1581–1582 Puola-Liettuan sota Venäjää vastaan huipentui Pihkovan (Pskov) piiritykseen. Báthoryn joukot eivät onnistuneet valloittamaan kaupunkia, mutta Venäjä kuitenkin tunnusti vastustajan ylivoimaisuuden ja allekirjoitti itselleen epäedullisen rauhansopimuksen. Venäjä ei vieläkään päässyt Itämeren rannikolle (meni vielä toistasataa vuotta ennen kuin Pietari Suuri pääsi pykäämään uutta pääkaupunkiaan, joka nyt on taas jäämässä sotilaallisesti eristyksiin Nato-järven pohjukkaan), Puola sai taas itselleen Liivinmaan, johon siis kuului nykyisen Latvian pohjois- ja nykyisen Viron eteläosa.

Mielenkiintoista tarinassa on se, että Stefan (István) Báthory oli itse asiassa unkarilainen, mahtavan aatelissuvun vesa, joka 1571 oli noussut Transilvanian ruhtinaaksi ja viisi vuotta myöhemmin Puolan kuninkaaksi, avioiduttuaan Anna Jagellonican kanssa. Annan veli oli lapsettomana kuollut Puolan kuningas Sigismund II, Annan ja Sigismund II:n sisar Katariina puolestaan tunnetaan meillä ”Juhana-herttuan” puolisona, joka Turussa vähän aikaa emännöi Suomen historian ainoaa jonkinlaista renessanssihovia. István Báthoryn ja tuolloin jo sangen kypsässä iässä olleen Anna Jagellonican avioliitosta (joka ilmeisesti oli enemmänkin muodollinen) ei syntynyt lapsia, joten heidän seuraajanaan Puolan valtaistuimelle nousi Annan sisarenpoika, Katariinan ja Suomen herttuan, sittemmin Ruotsin kuninkaan Juhanan poika Sigismund, ensimmäisenä Puolan Vaasa-sukuisista hallitsijoista. Näin tähän tarinaan tulevat mukaan myös Suomi ja Ruotsi. István Báthory puolestaan oli niitä ilmeisesti varsin harvoja hallitsijoita, joiden alamaisiin on kuulunut sekä unkarilaisia että virolaisia ja liiviläisiä.

Eksyin aiheesta, tai sitten en. Jos tähän vielä jonkinlainen opettavainen loppulauselma pitää vääntää, niin kansojen historiat ovat paljon monisyisempiä kuin kansallisten perusmyyttien kuvitukseen mahtuu tai mitä nostetaan esiin. Mutta jostain syystä István Báthoryn joukot Pihkovassa tai niiden mukana voittoisasti taistellut transilvanianunkarilaisen Gáspár Bekesin johtama palkkasoturiarmeija eivät kiinnosta Unkarin nykyistä identiteettipolitiikkaa.

Unkari, Puola ja Ruotsi voidaan nykyään nähdä siisteinä ja homogeenisina yhden kansan kansallisvaltioina. Tämä kuva ei vastaa totuutta nytkään, saati silloin, kun näillä valtioilla oli suurvalta-aikansa, jonka jäljiltä niiden entisille reuna-alueille on jäänyt monenlaista työstämätöntä traumaa. Mitä paremmin historian monimutkaisuutta tunnetaan, sen helpompi on luultavasti myös selvitellä näitä ongelmia. Transkarpatian osalta selvittelyn aika tulee viimeistään sitten, kun Ukrainan ja Venäjän sota on päättynyt, toivottavasti demokratian voittoon. Mitä Unkari siinä vaiheessa tekee, on taas ihan oma tarinansa.

Ei mitään uutta

Samaan aikaan, kun maailman uutismediat seurasivat Münchenin turvallisuuskonferenssia, yksi oli sieltä poissa. Viktor Orbán piti kotimaassa suurta vuosikatsauspuhettaan, jota kansainvälisissä uutistuuteissa näkyy nimitettävän amerikkalaisen mallin mukaan ”kansakunnan tila -puheeksi”. Unkarilainen nimitys on évértékelő, vuosiarviointi.

István Husztin kuva Telex-uutissivustolta. Orbánin lukupulpetissa on iskulause RAUHA JA TURVALLISUUS.

Puheesta on tietenkin ilmestynyt tiivistelmiä ja analyyseja kaikissa Unkarin päämedioissa, ja puhe itse löytyy kokonaisuudessaan Orbánin viralliselta kotisivulta, myös englanniksi, saksaksi ja ranskaksi käännettynä. En siis rupea selostamaan sitä yksityiskohtaisesti, vaan poimin esiin vain muutamia olennaisia yksityiskohtia. Niissäkään ei ole mitään uutta, pääteemat ovat Orbánin retoriikkaa seuranneille vanhaa tuttua kauraa.

Yleissävy puheessa oli tutun äijämäisen lupsakka ja ronski. Orbán aloitti tosin vakavalla aiheella eli Turkin ja Syyrian maanjäristyksellä, jonka pelastustöihin osallistunutta unkarilaista tiimiä hän erikseen kiitti. Mutta sitten isäntä löysäsi vertauskuvallista kauluksennappiaan ja aloitti henkselien paukuttelun. Nyt on tulossa kriisejä, mutta niistähän me selvitään, niin kuin on selvitty tähän asti.

On saatu maan talous järjestykseen ja kasvuun, samoin kuin työllisyys, kertoi Orbán. (Lakmusz-sivuston faktantarkistusartikkelin mukaan tässä on liioittelua ja vääristelyä: korkean ja kiihtyvän inflaation takia numerot eivät kerro koko totuutta, joten myöskään Orbánin väite, että ”nykyään minimipalkkakin on korkeampi kuin sosialistihallituksen aikaan keskipalkka”, ei pidä paikkaansa, jos numeroiden sijasta vertaillaan ostovoimaa.) Ja sitten alkaa varsinainen äijämeininki eli voittoisa taistelu vihollisia vastaan, hiki päässä, polvet ja kyynärpäät ruvella, kuten Orbán kuvailee.

Brysseli yritti kuivattaa rahavirrat, Gyuri-setä (siis György Soros) kieritteli Amerikasta dollareita ”tovereille” vaalitaistelun tueksi (tämäkään ei Lakmusz-sivuston mukaan ole todistettua totuutta), mutta jälleen kerran Orbán ja kumppanit saivat murskaavan vaalivoiton. Tosimiehenä Orbán havainnollistaa tätä selostamalla kunnon lännenleffaa eli Huuliharppukostaja-elokuvan alkukohtausta, missä Charles Bronson kysyy kolmelta häntä vastaan lähetetyltä pahikselta, eikö häntä varten ole tuotu hevosta, toteaa sitten, että kaksi hevosta jää joka tapauksessa yli, ja posauttaa pahikset päiviltä. Näin, hyvät naiset ja herrat, on käynyt myös Unkarissa vuonna 2022, ja meidän Frankimme, siis Feri (Gyurcsány) on parhaillaan etsimässä ratsastajaa vaille jääneitä hevosiaan.

Sitten koronakriisi ja sota, joka teki vuodesta 2022 raskaimman sitten järjestelmänvaihdoksen. Vuosi 2023 puolestaan tulee olemaan kaikkein vaarallisin, sillä jo tutuksi käyneen vaaran eli maahanmuuton lisäksi Unkaria on väijymässä kaksi uutta vihollista, sota ja inflaatio. Sotaa Unkari ei yksin pysty lopettamaan, mutta sen on pysyttävä rauhan puolella, vaikka kaikki muut EU- ja Nato-maat olisivat – tai ainakin olisivat olevinaan – toisella kannalla.

Sota ei ole Orbánin mielestä hyvän ja pahan taistelu vaan kahden slaavikansan keskinäinen yhteenotto. Venäjä toki hyökkäsi Ukrainan kimppuun, joten Ukrainan pakolaisten auttaminen ja humanitaarisen avun toimittaminen on oikein ja autuaallista. Unkari myös tunnustaa Ukrainan oikeuden puolustautua – mutta Unkarilla on oikeus asettaa oman kansansa etu ensimmäiseksi ja pysytellä sodan ulkopuolella, vaikka pahat vasemmistolaiset… ei, seuraava esimerkki puhtaasta populistisesta propagandasta pitää kääntää kokonaisuudessaan:

Vasemmisto on Unkarissakin sodan puolella: se toimittaisi aseita, ottaisi sodan taloudelliset rasitukset kantaakseen ja katkaisisi yhteydet Venäjään. Me emme tee sitä. Me emme toimita aseita. Rahojakin käsittelemme visusti, sillä lopultahan senkin rahan, joka kuuluisi meille, Brysseli antaa Ukrainalle. Ukrainan humanitaarinen tukeminen ei merkitse meille Venäjä-suhteidemme katkaisemista, sillä se olisi kansallisen etumme vastaista, mistä meillä on oikeus itse päättää. Siksi emme suostu kaasu-, öljy- tai ydinvoimapakotteisiin, jotka tuhoavat Unkarin. Kansallisesta konsultaatiosta tiedämme, että tästä asiasta on kansallinen yksimielisyys. Siksi pidämme yllä taloussuhteita Venäjään, neuvommepa tähän myös koko läntistä maailmaa, sillä ilman suhteita ei tule tulitaukoa eikä rauhanneuvotteluja. Siksi emme suostu pappien ja kirkon johtajien sijoittamiseen pakotelistalle; tarpeeksi harmia on jo siitäkin, että näin on käynyt taiteilijoille ja urheilijoille.

Tämmöistä siis. Talouspakotteet ovat syynä talouskriisiin ja inflaatioon, ja ne ”tuhoavat Unkarin”, kuten kansalle on kerrottu uusimmassa ”kansallisen konsultaation” nimeä kantavassa propagandapaketissa. (Pakotteita vastusti 98% – ei koko Unkarin kansasta vaan konsultaatiokaavakkeen täyttäneistä, joita puolestaan oli joka puolelta paukkuvasta mainosrummutuksesta huolimatta vain 1,3 miljoonaa vajaa kymmenmiljoonaisesta kansasta.) Venäjän kaasu-, öljy- ja ydinenergiayhteistyöstä ei ole varaa luopua, ja jollain oudolla tavalla Orbán yhdistää tähän myös sen merkillisen vedon, jolla Unkari kieltäytyi sanktioimasta Kremlin kleptokratian ja sodan seremoniamestaria, patriarkka Kirilliä.

Aivan avoimesti Venäjän puolelle Orbán ei tietenkään ole loikkaamassa vaan selittää, että Unkarin paikka on Natossa, joka siis on puolustus- eikä sotilasliitto. Ja että jatkossakin pitäisi Venäjän ja Euroopan välissä olla riittävän laaja, suvereeni Ukraina. Venäjä ei, väittää Orbán, kuitenkaan pärjäisi Natoa vastaan, joten on turha uskoa ukrainalaisten pelotteluja, että Venäjä muka laajentuisi Atlantille asti ellei sitä pysäytetä. Aika yllättävällä logiikalla Orbán siis esittää Venäjän paljon luultua heikompana ja vähemmän aggressiivisena vastustajana. (Tämä on myös ristiriidassa sen kanssa, mitä Orbánin lähipiirikeskusteluista on aiemmin tihkunut julki: että hänen mielestään pitkällä tähtäimellä Venäjän mahtavat resurssit painavat vaa’assa niin paljon, että se ei voi lopullisesti hävitä.)

Euroopan on kuitenkin vallannut sotahulluus, jonka ”puolalaisten ja baltialaisten ystäviemme” osalta ehkä ymmärtää, ottaen huomioon heidän kokemuksensa Neuvostoliiton sortovallasta – mutta mikä läntisempiä naapureita oikein vaivaa? Orbánin mielestä Venäjän suhteen on toimittu väärin. Olisi voitu antaa Venäjälle turvatakuu, että Ukrainaa ei oteta Naton jäseneksi. Olisi voitu menetellä niin kuin Georgian sodassa 2008 ja Krimin miehityksen jälkeen 2014, ja rajoittaa kärhämät Venäjän ja sen naapurien välisiksi. Mutta ei – Saksakin lipesi rauhanleiristä ja ryhtyi kypärien jälkeen toimittamaan aseita. Kohta nähdään taas saksalaisia panssarivaunuja Ukrainan aroilla, ja ehkä niissä on vielä viime kerran jäljiltä kartatkin valmiina. Heh heh.

Lupsakasti vitsaillen Orbán kommentoi myös USA:ta, mistä Hillary Clinton aikoinaan lähetti ”hyvän ystävän” eli Goodfriend-nimisen asiainhoitajan muokkaamaan unkarilaisten näkemyksiä hallituksenvastaisten mielenosoitusten ja pakotteiden keinoin. Onneksi välillä saapui pelastus Donald Trumpin hahmossa, mutta nyt on taas tiukemmat paikat. Presidentti Bidenilla on sentään riittänyt huumorintajua nimittää ”hyvän ystävän” sijasta suurlähettilääksi ”painostusmies” Pressman, ”prässäämään” unkarilaisia sodan puolelle. ”Hyvä näin, huumori auttaa ystävyyttä kestämään vaikeat ajat. Kunhan ei mennä niin pitkälle, että tänne lähetetään joku Puccini.” (Siis vihjaus siihen, että amerikkalaiset haluaisivat panna Unkarissa toimeen vallankaappauksen, puccs. Heh heh heh.) Ja kohtahan on sielläkin vaalit ja niiden jälkeen republikaanit taas vallassa…

(Sivumennen sanoen: kuten oppositiomeppi Katalin Cseh äskettäin Twitterissä toi julki, Frontline-sivuston haastattelema entinen USA:n Ukrainan-lähettiläs William Taylor selostaa, miten Orbán Trumpin luona vieraillessaan kertoi tälle Ukrainasta juuri sitä, mitä Putin halusi Amerikassa ajateltavan.)

Former Trump admin diplomat on @frontlinepbs details how Viktor Orban spread Putin talking points in the White House years before the war

“Orban was in President Trump’s office & told him exactly the Putin line. That Ukraine is not really a nation, it’s corrupt, it can’t resist” pic.twitter.com/mzpRg2U6qC

— Katalin Cseh (@katka_cseh) February 20, 2023

Mutta kun Brysseliä, Berliiniä, USA:ta ja Ukrainaa on tölvitty tarpeeksi, jää puheen loppuponneksi vielä merkillinen kiekaus. On nimittäin, toteaa Orbán, vielä yksi asia, johon itsevarminkin hallitus tarvitsee kaikkien kansalaisten apua. Kaikkihan tietävät, että ”eräässä koulussamme” on tapahtunut niin kammottavia asioita, että on ihme, ettei taivas romahda ja maa halkea nielemään tämmöiseen syyllistynyttä.

Kyse on vain muutamia päiviä ennen Orbánin puhetta puhjenneesta skandaalista. Budapestilaisessa koulussa kouluavustajana tai apuopettajana (pedagógiai asszisztens) työskennellyt 39-vuotias mies oli ilmeisesti TikTok-videolla kertonut olevansa efebofiili eli tykkäävänsä teini-ikäisistä pojista, jopa vihjaillut pitävänsä 15-vuotiasta rakastajaa, missä ei lain kirjaimen mukaan ole mitään väärää. (Unkarissa suostumuksellista seksiä aikuisen kanssa saa harrastaa 14-vuotiaasta lähtien, mikä onkin aika jännää, kun ottaa huomioon, miten ankarasti nykyinen hallitus haluaa säädellä lasten altistamista ”seksuaalisille sisällöille”, sukupuolivalistuksesta alkaen.) Telex-uutissivustolle mies täsmensi, että puhe 15-vuotiaasta oli vitsailua, ja korosti, ettei hänen intiimi yksityiselämänsä mitenkään liity hänen työpaikkaansa. Ilmeisesti kuitenkin miehen kummalliset puheet ja ulostulot ovat hermostuttaneet koulun opettajia ja oppilaiden vanhempia jo ennenkin, vaikka mitään alaikäisten hyväksikäyttöä koulun piirissä ei tiettävästi ole tapahtunut.

Koulu on nyt erottanut kyseisen miehen eikä enää vastaa toimittajien kysymyksiin. Szabad Európa -toimitukselle nimettömänä asiaa kommentoinut koululaisen vanhempi syyttää koulun johtoa tapauksen taitamattomasta hoitamisesta, huonosta tiedottamisesta ja hämmentyneiden lasten jättämisestä oman onnensa nojaan. Hallituksen mediaimperiumi joka tapauksessa ottaa tästä jutusta kaiken irti. Esille nostetaan se, miten tämä 39-vuotias olisi uhonnut tarvittaessa hakevansa tukea opettajien demokraattiselta ammattijärjestöltä (PDSZ) tai ihmisoikeusjärjestö TASZilta (molemmat järjestöt ovat ilmoittaneet, että näin ei ole tapahtunut), muistutetaan, että mies oli säännöllisesti osallistunut viimeaikaisiin opettajien mielenosoituksiin, ja miestä nimitetään myös ”HLBTQ-aktivistiksi”, mitä se sitten tarkoittaakin.

Tästä on siis Orbánin puheenkirjoittaja saanut inspiraation huikeaan lopetukseen:

Puhukaamme suoraan. Pedofilia on anteeksiantamatonta. Lapsi on pyhä ja loukkaamaton. Aikuisten tehtävänä taas on suojella lapsia, maksoi mitä maksoi. Emmekä piittaa siitä, että maailma on mennyt sekaisin. Emme piittaa siitä, miten vastenmielisiä hulluuksia jotkut ihailevat. Emme piittaa siitä, millä Brysseli selittelee ja puolustelee jotakin, mille ei ole mitään puolustusta. Tämä on Unkari! Ja täällä kuuluu olla Euroopan ankarin lastensuojelujärjestelmä! Lakipykälät jo on, ne, mitä ei vielä ole, pannaan tulemaan, mutta tässä asiassa ei päättäväisinkään hallitus pysty onnistumaan yksin. Tässä tarvitaan kaikkia, vanhempia, isovanhempia, äitejä ja isiä, opettajia ja kasvattajia. Sillä genderpropaganda ei ole hupaisaa hölmöilyä, ei mitään sateenkaarihöpöttelyä (szivárványos dumcsi), vaan suurin lapsiamme vaaniva vaara! Me haluamme, että lapsemme jätetään rauhaan, sillä liika on liikaa! Näillä asioilla ei ole mitään, ei sitten yhtään mitään tekemistä Unkarissa eikä varsinkaan kouluissamme. Luotan teihin, luotan jokaiseen tervehenkiseen unkarilaiseen, että saamme vuonna 2023 tämän työn kerralla ja lopullisesti, yhdessä, päätökseen!

Näin on taas otettu käyntiin länsimaiden kahjo- ja äärioikeiston suosima, Itä-Euroopassa laajemminkin levinnyt myytti ”genderpropagandasta”: sukupuolen monimuotoisuus ei ole tieteellinen tosiasia vaan salajuoni, jolla kulttuurimarxistit, György Soros, vapaamuurari-illuminaatit tai avaruuden liskoihmiset haluavat rappeuttaa ja tuhota perinteiset perhearvot ja sitä kautta koko kansan. Tähän niputetaan Brysselin ja riippumattomien kansalaisjärjestöjen mustamaalaaminen, ja koko juttu motivoidaan yhdistämällä toisiinsa ”sateenkaarihöpötykset” ja lasten seksuaalinen hyväksikäyttö.

”Ankara lastensuojelu” tarkoittaa Orbánin kielellä siis puolustelua homo- ja transfobialle. Ei lasten suojelemista nälältä, köyhyydeltä tai seksuaaliselta hyväksikäytöltä, joka iskee etenkin köyhimpiin ja erityisesti syrjäytyneenä elävään romaniväestöön: ECPATin kahden vuoden takaisen raportin mukaan Unkarissa vuonna 2019 valtion lastenkodeissa ja laitoksissa elävistä lapsista ja nuorista 119 joutui seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, ja vuosina 2015-16 kaikista EU:n rekisteröimistä ihmiskaupan lapsiuhreista oli unkarilaisia yli puolet. Ja vaikka onkin vastenmielistä ja tuomittavaa, että opettajan yksityisen sukupuolielämän yksityiskohtia leviää alaikäisten koululaisten tietoon, onko tämä todellakin yhtä taivaitaromahduttavan ja maatahalkaisevan kamalaa kuin esimerkiksi se, että Unkarissa (Növekedés-sivuston haastatteleman lastenoikeusjuristin mukaan) lapsiin kohdistuva väkivalta on kasvussa, joka toinen lapsi kokee ruumiillista kuritusta, joka kymmenes lapsi joutuu alttiiksi vahingollisille tai vaarallisille kokemuksille ja näistä kolmasosa saa kärsiä suoranaista väkivaltaa tai laiminlyöntiä?

Nyt on kaikki kallistunna

Unkarin yleisradioyhtiön uutissivulla hirado.hu on uutiset ryhmitelty aiheittain, ja pääuutissivun kategorioista yksi on otsikoitu Nyugaton a helyzet, ‘Tilanne lännessä’ (tämä viittaa elokuvanakin kuuluisaksi tulleen sotaromaanin otsikkoon ”Länsirintamalta ei mitään uutta” (Im Westen nichts Neues), joka unkariksi on käännetty Nyugaton a helyzet változatlan, ‘Lännessä tilanne muuttumaton’). Tässä osiossa on jo pitkään kertoiltu rappeutuvien länsimaiden kärsimyksistä rajoittamattoman maahanmuuton ja sen mukanaan tuoman rikollisuuden ja sekasorron kynsissä. Ukrainan sodan ja energia- ja talouskriisin myötä – kriisit, pulat ja inflaatio johtuvat Unkarin virallisen selityksen mukaan ”Brysselin pakotteista” – tähän on tullut uudeksi vakiokomponentiksi inflaatio ja hintojen nousu. Tänään päiviteltiin ruotsalaisten sähkölaskuja, jo kolme päivää sitten oli vuorossa Suomi, missä inflaatio on lähtenyt käsistä: viime vuonna hinnat nousivat enemmän kuin kertaakaan 40 vuoteen, pelkästään sähkön hinta kasvoi 64 %, elintarvikeavun tarvitsijoita oli myös ennätysmäärä, viime vuonna jopa 200 000 päivässä. Tulossa olevissa eduskuntavaaleissa on odotettavissa kriisinhallintaan keskittyvä kampanja.

Kyllä, inflaatio on Suomessa poikkeuksellisen korkealla ja näyttää kiihtyvän. Tilastokeskuksen mukaan joulukuussa päästiin jo 9,2 %:n inflaatiolukemaan. Eurooppalaisessa vertailussa Suomi on silti alapäässä ja EU:n keskiarvon alapuolella. Tilastoa puolestaan johtaa, tadaa…

Jostain kumman syystä siis nuo ”Brysselin pakotteet”, jotka joka puolella komeilevien julisteiden ja muun hallituksen propagandan mukaan ovat syynä koko tähän kriisikurjuuteen, purevat kaikkein pahimmin Unkariin, joka näitä pakotteita ankarimmin vastustaa. (Tai siis näin unkarilaisille kerrotaan, itse asiassahan Brysselin pöydissä Unkari on koko ajan kilttinä poikana äänestänyt pakotteiden puolesta.)

Näin valtion yleisradioyhtiön uutissivusto viime viikolla. Halusin kääntää ”uutisesta” vähän isomman pätkän, että tämän propagandan lähes pohjoiskorealaisen paatoksellinen tyylisävy välittyisi lukijalle kunnolla.

Inflaatiosta puhuu sama dollarivasemmisto [jokin aika sitten lanseerattu poliittinen haukkumasana viittaa siihen, että oppositio saa tukea Amerikasta – joka nyt, kun ei enää ole Trump vallassa, ei olekaan meidän kaveri, suom. huom.], joka vastineeksi ulkovaltojen rahoille kannattaa tolkuttomasti kaikkia Brysselin pakotteita – näin kommentoi [valtapuolue] Fidesz perjantaina [sosialistipuolue] MSZP:n ja [entisen puoluejohtajan ja pääministerin Gyurcsányn siitä lohkaiseman] DK:n julkilausumia.

Molemmat oppositiopuolueet kiinnittivät huomiota poikkeuksellisen korkeaan inflaatioon, MSZP vaati hallitusta ottamaan kantaa, kun taas DK:n mukaan Viktor Orbán on menettänyt Unkarin talouden hallinnan.

Fidesz kirjoitti [tietotoimisto] MTI:lle toimittamassaan tiedotteessa: myös korkea inflaatio todistaa, että Brysselin pakotteet aiheuttavat suunnatonta vahinkoa.

Sanktioiden käyttöönoton takia energian ja polttoaineiden hinnat ovat nousseet ja on syntynyt pakoteinflaatio, [tiedotteessa] huomautetaan ja lisätään: hallitus pyrkii laskemaan pakoteinflaation yksinumeroiseksi, sen ohella se suojelee unkarilaisia ihmisiä [sanaa nép ’kansa’ ei käytetä, koska se haiskahtaa sosialistiselta] rezsicsökkentésin [energia- ja kunnallistekniikkakulujen alentaminen valtion mahtikäskyllä], hintakattojen, eläkkeiden korotuksen ja korotetun 13. kuukauden eläkkeen avulla.

Dollarivasemmisto ei ole tukenut näistä toimista yhtäkään, se keskittyy noudattamaan ulkomaisten isäntiensä määräyksiä, silloinkin, kun tästä hinnan maksavat unkarilaiset – ilmoitti suurempi hallituspuolue.

Ja kun hintojen noususta puhutaan, niin tältä näyttää elintarvikkeiden hintakehitys (kuluttajahintaindeksin mukaan, edeltävän vuoden samaan ajankohtaan verrattuna):

Telex-uutissivuston kaaviossa, joka perustuu Eurostatin tilastoon, Unkarin punainen käyrä irtoaa muista EU-maista kevään ja kesän 2022 kuluessa. Tummansininen käyrä osoittaa EU:n keskiarvoa, Suomi on jonkin verran sen alapuolella.

Hinnannousu koettelee tietenkin ankarimmin pienituloisia, eläkeläisiä ja lapsiperheitä (ja kaksi viimeksi mainittua ryhmäähän ovat Fidesz-puolueen erityisesti tavoittelemaa vaalikarjaa). Tilanteen helpottamiseksi lupaillaan minimipalkkoihin ja eläkkeisiin noin 15 %:n korotuksia, mutta jos inflaatio jatkaa nousuaan, Unkarissa on odotettavissa pahin reaaliansioiden tai ostovoiman hupeneminen sitten järjestelmänvaihdoksen. Tähän eivät auta hallituksen määräämät hintakatot tietyille peruselintarvikkeille (viimeksi listaan lisättiin kananmunat ja perunat), sillä niistäkin näyttää usein seuraavan jonotusta ja tyhjiä hyllyjä. (Sillä, kuten olen tainnut ennenkin todeta, kauppiaat myyvät mieluummin eioota kuin tappiolla.)

Ja ”Brysselin pakotteistako” tämä kurjuus johtuu? Itse asiassahan hinnannousu ja inflaatio käynnistyivät kaikkialla Euroopassa jo paljon ennen Venäjän hyökkäyssodan alkua. Telex-uutissivuston jutussa todetaan, että syyt ovat moninaiset ja mutkikkaat, ja kaikkialla maailmassa korona ja ilmastonmuutos ovat iskeneet tuotantoon ja kauppaan. Pääsyynä Unkarin erityisongelmiin on kuitenkin forintin kurssin romahtaminen. Sen takia energia ja tuontiraaka-aineet kallistuivat, mikä nosti myös kotimaisten tuotteiden hintoja – eli forintin kurssin lasku ei ollutkaan pelkästään hyödyksi Unkarin tuottajille. Lisäksi hintojen nousua edisti tavallista innokkaampi ostaminen ja hamstraaminen. Hintakattojen tultua voimaan kuluttajat riensivät täyttämään varastojaan ainakin sokerin, jauhojen tms. säilyvien tavaroiden osalta, ja lisäksi kuluttamiseen kannusti viime kevään parlamenttivaaleja edeltänyt suuri rahanjako vaalikarjalle: veronpalautukset lapsiperheille, kolmannentoista kuukauden eläke eläkeläisille, ”aseraha” sotilaille ja poliiseille…

Kaiken lisäksi elintarvikkeiden hintoja nostaa Unkarin elintarviketuotannon tekninen kehittymättömyys ja tehottomuus: Unkarissa samojen elintarvikkeiden tuottaminen tulee usein maksamaan hieman enemmän kuin muualla. Ja koska inflaatio oli pitkään alhainen, hinnoille kertyi nostopainetta, joka nyt purkautuu. Lopputulos nähdään Unkarin rajoilla. Vähän vanhemmat ihmiset muistavat vielä, miten 1980-luvulla Ceauşescun Romaniassa nähtiin nälkää ja matkustuslupa Unkarin puolella vallitsevaan tavararunsauteen oli kuin pääsylippu paratiisiin. Nyt kuulemma Unkarista käydään Romanian puolella ostoksilla, jonottamassa sokeria tai jauhoja. Itävallan puolella on myös huomattu, että inflaatio kasvattaa Unkarin puolelta tulevia asiakasvirtoja. ”Erityisesti unkarilaiset asiakkaat hakevat maitotuotteita, leivonnaisia, vauvanruokaa, munia ja broilerinfileetä. Kaikki, minkä Orbán joutuu tuomaan ulkomailta, on siellä kallista”, toteaa Burgenlandin kauppakamarin vähittäiskauppaosaston johtaja.

Tämmöisessä tilanteessa Suomen inflaatiosta tai elintarvikkeiden hinnoista uutisointi on vähän kuin tulvan saartamassa talossa päiviteltäisiin naapurin perunavaoissa seisovaa vettä. Ei voi kuin ihmetellä, miten suurta osaa Unkarin yleisöstä ”pakoteinflaatiosta” jankuttaminen ja Brysselin syyttäminen oikeasti pystyy hämäämään.

Pökköä pesään

Viikko on vierähtänyt työkeikalla Unkarissa. Neljä aamua peräjälkeen jaksoin katsella valtakunnan ykkösteeveen aamu-uutisia, sen jälkeen petti hermo hysteerisen tunteilevaan, paranoidiseen vaihtoehtotodellisuuteen, jossa Unkari on jatkuvan pahan voimien hyökkäyksen kohteena. (Ihan oikeasti, jokunen tämmöinen uutislähetys pitäisi tekstitettynä välittää Länsi-Euroopan yleisölle, samaan tapaan kuin esimerkiksi Julia Davis YouTubessa tai Anton Gerashchenko Twitterissä toimittavat englanniksi tekstitettyjä välähdyksiä Venäjän tv:n mielipuolisesta maailmankuvasta…) Sanktiot, joita Orbánin Unkari määrätietoisesti vastustaa (”Brysselistä ei tule meille apua, vain sanktioita”), ovat yksin syynä inflaatioon ja talouskriisiin (sodasta ja ilmastonmuutoksesta ei hiiskaustakaan). Eva Kailin korruptioskandaalista opimme paitsi että Bryssseli on korruption mädättämä myös sen, että kaiken takana on Soros, jonka lonkerot ulottuvat myös kansalaisjärjestöiksi naamioituihin lobbausryhmiin. ”Dollarivasemmisto” masinoi hallituksenvastaisia mielenosoituksia mm. Debreceniin suunnitellun kiinalaisten akkutehtaan johdosta (jonka ympäristöväki väittää johtavan pohjavesikatastrofiin, mutta siitäkään ei tv-uutisissa sen kummemmin puhuttu).

Todellakin, nimitystä ”dollarivasemmisto” käytetään johdonmukaisesti, ja sillä viitataan siihen, että viime vuonna jotkin väitetysti vasemmiston vaalikampanjaa tukeneet tahot saivat tukea amerikkalaisilta säätiöiltä (Soros!). Laajemmin taustana on se, että Bidenin hallinto on kaivanut sotakirveen esiin ja lähettänyt Budapestiin suurlähettilään, joka – sen lisäksi että on avoimesti sateenkaariperheen isä ja edustaa siis Unkarin perustuslakiin kirjattujen arvojen (“äiti on nainen, isä on mies”) vastaista elämäntapaa – on tehnyt selväksi, että veljeilystä Putinin kanssa ei tykätä. Tästä käytiin jo sananvaihtoa ulkoministeri Szijjártón kanssa, joka oli yrittänyt ojentaa suurlähettilästä Unkarin sisäpolitiikkaan puuttumisesta. Suurlähettiläs Pressman napautti, että USA:n mielestä Venäjän yritys laittaa Euroopan rajat uusiksi ei ole Unkarin sisäinen asia.

Niin, Venäjä, Venäjä ja Venäjä. Kun tänä aamuna sitten päivän tauon jälkeen avasin M1-kanavan uutiset, siellä tuotiin pitkästä aikaa esille Ukrainan sota. Nimittäin se, että Ukrainassa on meneillään liikekannallepano, joka on paikoin muuttunut suoranaiseksi ihmismetsästykseksi. Katsojille näytettiin somekanavilla kiertäviä videoita, joissa Ukrainan kutsuntaviranomaiset tai poliisit riitelevät tai tappelevat vastahakoisten mobilisoitujen kanssa tai sokea mies kertoo saaneensa palvelukseenastumismääräyksen. Omaa mediakuplaani täyttävät kuvat Venäjän liikekannallepanosta kaikkine lukemattomine inhimillisine, sotilaallisine ja logistisine katastrofeineen puuttuivat Unkarin uutisista täysin. Hallitus ja yleisradioyhtiö (tai sen siteeraamat ja konsultoimat, hallituksen kontrollissa olevat viestimet ja ajatuspajat) eivät suoraan asetu Venäjän puolelle tai Putinia ylistämään, mutta on selvä ero siinä, miten Venäjästä joko vaietaan tai raportoidaan suoraan ”neutraalisti” Putinia siteeraten, ja miten Ukrainan ”ihmismetsästyksestä” kerrotaan yleisölle.

Yhden sortin raja ylitettiin puolitoista viikkoa sitten Budapestissa järjestetyssä tilaisuudessa, jota taustoittaa ja analysoi 444.hu-sivuston artikkeli. Mathias Corvinus Collegiumiin, joka on hallituksen runsaskätisesti tukema korkeakoulu-ajatuspaja, oli kutsuttu kansainvälistä mediaväkeä, lähinnä äärioikeiston vaihtoehtomedian edustajia, blogisteja ja muita poliittisesti sopivia mediapersoonia, ns. valtamediaa edusti korkeintaan saksalainen keltalehti Bild. Tässä samanhenkisten sopuisassa seurassa Viktor Orbán sitten innostui ”vapaan keskustelun” puitteissa lausumaan jotakin, mistä Budapestissa asuva ja Orbánia väkevästi fanittava amerikkalainen ”konservatiivi”-toimittaja Rod Dreher raportoi:

Joku kysyi pääministeriltä, halusiko tämä Unkarin pysyvän EU:ssa. ”En todellakaan!” hän vastasi lisäten, että Unkarilla ei ollut valinnanvaraa, koska 85 % viennistä menee EU:n sisälle.

“Kaikki paha Euroopan historian kolmen viime vuosikymmenen aikana on sisäänrakennettu Brysseliin (embedded in Brussels)”, hän sanoi. Heidän on pakko demonisoida Unkaria, sillä jos Unkari menestyy yhtään missään, se saattaa EU:n politiikan ja ideologian epäilyksen alaiseksi.

Tämä sitaatti levisi Unkarin oppositiomediaan, minkä jälkeen Dreher muokkasi tekstiään (alkuperäinen löytyy yhä Wayback Machinen avulla) vähemmän raskauttavaan muotoon, todeten vain pääministerin sanoneen, että hänelle henkilökohtaisesti Unkarin EU-jäsenyys on kipeä asia. Népszava-lehdelle Dreher tarjosi vielä lisää selityksiä: pääministeri oli EU-jäsenyydestä puhuessaan aivan selvästi laskenut leikkiä.

Tässä on kuitenkin niin sanotusti myöhäistä rypistää. EU-jäsenyyspuheiden ohella pääministerin ”vapaasta keskustelusta” lähti leviämään kohta, jossa Orbán vertasi sodan tuhoamaa Ukrainaa Afganistaniin ja puhui ”ei-kenenkään-maasta”. Tämän johdosta Ukrainan ulkoministeriö hermostui ja kutsui Unkarin Kiovan-lähettilään puhutteluun. Pökköä pesään lisäsi Dnipron kaupungin pormestari Telegram-palvelussa välitetyllä kommentillaan:

”Orbánille. Venäjäksi. Poliittisesti epäkorrektisti. Ensinnäkin, nartunnaama, ”ei-kenenkään-maa” ei ole meillä vaan teillä. Me olemme asuneet täällä tuhansia vuosia emmekä kömpineet esiin jostain Uralin takaa. Toiseksi: te olette kyllä erikoisen lahjakkaasti saattaneet itsenne vihatuiksi kaikkialla, Romaniasta Slovakiaan, Serbiasta Ukrainaan. Trianonin rauhansopimushan oli rangaistusta teidän historiallisesta raakuudestanne. Kolmanneksi, teidän julmuutenne ja jatkuva halunne mielistellä tyranneja kummassakin maailmansodassa ovat tehneet teistä historiallisia hylkiöitä. Neljänneksi: vain oikea roskaväki voi antaa vuoden 1956 tapahtumat anteeksi Neuvostoliitolle ja sen perillisille. Viidenneksi: on moraalisesti vihoviimeisen luokatonta teidän huudella kaikille EU:n ja Naton ”sateenvarjon” suojasta. Tulkaa pois sieltä sateenvarjon alta, niin me teemme teistä selvää kolmessa päivässä.”

No joo, historiallista katkeruutta on pelissä puolin ja toisin, eikä pormestari Filatovin perus-itäeurooppalainen ”me ollaan oltu täällä kauemmin kuin te” -kansallismytologiointikaan sinänsä suuria sympatiapisteitä kerää. Silti tässä vahvistuu se vaikutelma, että nyt alkaa lässytykset riittää ja aletaan vihdoinkin päästä asiaan ja sanoa niin kuin asiat on. Oli kyse sitten unkarilaisen kansallismielisyyden historiallisesta painolastista eli siitä, miten vanha Unkarin kuningaskunta 1800-luvun lopulla potki kansallisia vähemmistöjään (myös silloisen Itävalta-Unkarin Transkarpatian ”ruteeneja”) päähän, tai siitä, miten ”kommunismia” ja ”vasemmistolaisuutta” vihaava Orbánin Unkari kaveeraa Neuvostoliittoa takaisin haikailevan Putinin kanssa.

(Niin, se vuosi 1956 ja ”ne”, jotka murskasivat Unkarin vapaustaistelun. Tätä en ole vielä nähnyt virallisen Unkarin väittävän, mutta yksityisiltä unkarilaiskahjoilta olen itsekin saanut somessa kuulla sen yllättävän selityksen, että vuoden 1956 vapaustaistelun jyräsivät telaketjujen alle itse asiassa ukrainalaiset. Nimittäin ne neuvostoarmeijan yksiköt, jotka Unkariin lähetettiin kansannousua kukistamaan, tulivat – ymmärrettävistä maantieteellisistä syistä – Unkaria lähellä olevilta silloisen Ukrainan neuvostotasavallan alueilta, ja varmaan sotilaissakin oli jonkin verran etnisiä ukrainalaisia. Tietenkään tämä Moskovan määräämä operaatio ei ollut mitenkään erityisesti ”ukrainalaisten” juttu, sen enempää kuin Suomen talvisodan Raatteen tien taistelu, jossa tuhottiin 44. ”Kiovalainen” kivääridivisioona.)

(Viime marraskuussa Orbánin FB-sivulla julkaistiin video, jossa Orbán tapaa jalkapalloilija Balázs Dzsudzsákin kaulassaan fanihuivi, jossa näkyy Suur-Unkarin kartta. Tästä hermostuivat sekä Romanian että Ukrainan ulkoministeriöt.)

Vuosikaudet olen tässä blogissa ihmetellyt, miten kauan Unkarin hallitus saa purra ruokkivaa kättä, huudella naapureilleen hermostuttavia revansistivihjailuja sieltä pormestari Filatovin mainitseman sateenvarjon alta, haukkua suvereenisti hallitsemassaan kansallisessa media-avaruudessa ”korruptoitunutta” Brysseliä, maahanmuuton ja ”gender-ideologian” rappeuttamaa ”Länttä” ja ”Amerikkaa” – ja samalla istua kilttinä poikana EU:n ja Naton pöydissä. Nyt voisi kuvitella, että Ukrainan sodan myötä olisi lopultakin jotain lähtenyt liikkeelle. Kotimaassa Orbánin kannatus lepää yhä halvan energian, oikeistopopulistisen hengennostatuksen, sodalla pelottelun (”paha vasemmisto ei edes tavoittele rauhanneuvotteluja ja vihollisuuksien lopettamista vaan haluaa lähettää Unkarin pojat ja tyttäret sotaan”) ja syyttelyn varassa (”talouskriisi on Brysselin sanktioiden syytä”). Kävisikö nyt vihdoinkin kaikille selväksi, että nämä eivät sovi yhteen niiden kansainvälisten kuvioiden kanssa, joissa Unkarinkin on oman etunsa tähden pakko pysyä mukana?

Viime aikoina Unkarin asema Natossa – samoin kuin Unkarin suhtautuminen Suomen Nato-jäsenyyteen – on nostattanut entistä enemmän huolta. Epäilyjä Unkarin roolista ”Venäjän Troijan-hevosena” on heitelty jo pitkään, ja tätä keskustelua vauhditti äskettäinen operaatio, jolla satoja korkeitakin Unkarin armeijan upseereja lähetettiin eläkkeelle. Suomessakin on asiantuntijoiden voimin arveltu, että kyseessä on poliittinen puhdistus, jossa ”modernisoinnin” varjolla raivataan tieltä paitsi vanhat ja kielitaidottomat äijät myös liian Nato- ja länsimieliset upseerit. Aivan äskettäin riippumaton Daily News Hungary -uutissivusto arveli, että Nato voisi käynnistää selvittelyt asian johdosta ja jopa heittää Unkarin ulos. Mitään lähteitä tai vankempia todisteita tälle arvelulle jutussa ei kuitenkaan pystytty esittämään. Ei tässä edelleenkään voi muuta kuin tuumia, että ruukku menee kaivolle kunnes särkyy.

Koska olemme sen arvoisia

Unkarilaisessa isänmaallisuudessa on merkillinen ”loukatun suurvallan” juonne. 1500-luvulta saakka siihen on kuulunut menetetyn suuruuden ja koettujen kärsimysten ruikuttaminen. Otetaanpa kuuluisa esimerkki: 1700-luvun alun ns. Rákóczin vapaustaisteluun (jossa turkkilaisvallan alta vapautuva Unkari turhaan pyristeli Habsburg-imperiumia vastaan) yhdistetty kansanlaulu, ns. Rákóczi-nóta:

Jaj, régi szép magyar nép!
Az ellenség téged miképp
Szaggat és tép!
Mire jutott állapotod,
Romlandó cserép.
Mint egy kedves eleven kép,
Valál olyan szép,
Magyar nép! (…)

‘Voi muinainen kaunis Unkarin kansa!
Vihollinen sinua kuinka
raastaa ja repii!
Mihin tilaan oletkaan joutunut,
särkyvä saviruukku.
Kuin ihana elävä kuva
niin olit kaunis,
Unkarin kansa!’ (…)

Tätä perinnettä (riimisanoja nép ‘kansa’ – tép ‘repii’ myöten) jatkaa myös Unkarin kansallislaulu Himnusz, jonka sanat kirjoitti Ferenc Kölcsey vuonna 1823 kotonaan Itä-Unkarin maaseudulla Szatmárcsekessä; sinne hänet on myös haudattu. Tekstin syntymäpäivä on myös Unkarin kulttuurin virallinen kansallinen juhlapäivä. Tasan 200. vuosipäivän kunniaksi järjestettiin äskettäin tavallista isompi juhlatilaisuus, johon liittyi ekumeeninen jumalanpalvelus Szatmárcseken reformoidussa kirkossa. Siellä pääministeri Orbán piti puheen, jota haluaisin pikaisesti kommentoida – vaikka sekä kansallislaulusta ja sen aatteista sinänsä että Kölcseyn yksityiselämään liittyvästä jännästä juonteesta olen kirjoittanut täällä ennenkin.

Unkarilaiseen ruikutusisänmaallisuuteen nimittäin liittyy jonkinlainen kitkerä syyttely: me olemme kärsineet enemmän kuin kukaan muu (varsinkin naapuriemme taholta, jotka jostain käsittämättömästä syystä kaikki vihaavat meitä), ja siitä huolimatta tai oikeastaan siksi me ansaitsisimme parempaa. Tämä kansallisen ylpeyden teema oli ilmeisesti myös keskeisessä osassa Viktor Orbánin puheessa, sen mukaan kuin sitä referoidaan hänen kotisivullaan. Toinen tähän kietoutuva aihe on ”kansakunnan säilymisen” ajatus ja kansakunnan katoamisen pelko. (Tästäkin olen aiemmin kirjoittanut: kansallisromantiikan isän Johann Gottfried von Herderin jossain sivulauseessa heittämä huomautus siitä, että yksinään keskellä slaavien ja germaanien merta kelluvat unkarilaiset saattaisivat jossain vaiheessa kadota tykkänään, on kahdensadan vuoden kuluessa vaahdotettu Unkarin kansallisessa diskurssissa todelliseksi sukupuuttopaniikiksi. Paha saksalainen Herder povasi meidän kielellemme sukupuuttoa ja kuolemaa!) Nykymaailman aikaan tähän voi oivasti yhdistää oikeistopopulistisen näkökulman väestöpoliittisiin kysymyksiin, eli näistä aiheista saa ns. koirapillin, jonka vihellyksen kohdeyleisö hyvin osaa tulkita: muijat kotiin nyrkin ja hellan väliin rotupuhtaita lapsia synnyttämään, että saadaan Sorosin, illuminaattien ja liskoihmisten häijyt väestönvaihtosuunnitelmat torpattua.

Tähän aiheeseen ilmeisesti Orbánkin tarttui juhlapuheessaan. Unkari, Magyarország, on, samoin kuin kaksisataa vuotta sitten, yhä edelleenkin unkarilainen maa, magyar ország. (Itse asiassa entisen Unkarin kuningaskunnan, ”Suur-Unkarin” asukkaista oli Kölcseyn aikaan ja vielä vuosikymmeniä myöhemminkin etnisiä unkarilaisia alle puolet – mutta se, miten ”unkarilainen” määritellään, onkin paljon yksinkertaista etnonationalistitulkintaa mutkikkaampi juttu.) Kansallislaulua kuunnellessaan tai sen tekstiä lukiessaan unkarilainen voi ylevää liikutusta tuntien kuulla siinä ”historian pyörteistä”, muinaisuudesta nousevan ja tulevaisuuteen tähtäävän ikiaikaisen viestin. Tämähän on kaunista ja hienoa ja sinänsä aivan oikein. Tätä varten kansallislaulut on kirjoitettu, rakentamaan kansallista identiteettiä, tunnetta kaikesta siitä hyvästä ja kauniista, mikä liittyy omaan kansaan ja mihin halutaan samaistua.

Mutta Orbán tai hänen puheenkirjoittajansa veti perinteisestä kansallisromanttisesta näkemyksestä myös suoran linjan nykyhetken kulttuuritaisteluihin. Himnusz on toki katuva rukous, jossa heti aluksi pyydetään Jumalan armoa ja kuvataan kansakunnan kokemat koettelemukset Korkeimman rangaistuksina sen synneistä. Silti, näin Orbán, sitä tulee kuunnella ylpeänä, suorana seisten ja pää pystyssä. Toki unkarilaisilla, ”kuten kaikilla kristityillä kansoilla, jotka ymmärtävät, mitä tarkoittaa synti ja anteeksiantamus”, on aihetta katumukseen. Mutta:

”Pitäisikö meidän ehkä polvistua keskelle jalkapallokenttää? [Tässä tietenkin viitataan viimevuotiseen skandaaliin, kun brittipelaajien rasisminvastainen mielenilmaus, ”taking the knee”, Budapestin Puskás-areenalla sai unkarilaiset fanit buuaamaan. Nämäkin fanit olivat itse asiassa lapsia, sillä ”oikeaa” yleisöä ei otteluun saanut päästää, rangaistuksena unkarilaisen jalkapalloyleisön aiemmasta rasistisesta elämöinnistä…] Tai kaataa suurten esi-isiemme patsaat? Kieltää ja pyyhkiä pois tuhatvuotinen kulttuurimme? Tai sallia, että itse itsensä nimittäneet, isänmaattomat ja liberaalit sensorit seulovat ja kirjoittavat uusiksi unkarilaisten historian?”

Myös atlantintakaisen uusoikeiston woketuksenvastainen koirapilli siis vinkui ja känkelöinnillä peloteltiin oikein olan takaa. Orbán otti myös kantaa Ukrainan sotaan (”emme anna yhä verisemmän sodan pyörteiden huimata päätämme, ja siksi haluamme tulitaukoa, neuvotteluja ja rauhaa”), ja – tietenkin – rakensi taas kuvaa Unkarista pienenä gallialaisena kylänä yksin uhmaamassa imperiumin valtapyrkimyksiä:

[Pääministeri] muistutti: osmanit sanelivat, kuka on oikeauskoinen ja kuka pakana, Habsburgit, kuka on hyvä kristitty [viittaus kaikkeinkatolisimpien majesteettien tukemaan vastauskonpuhdistukseen, jolla oli marttyyrinsa ja sankarinsa etenkin Unkarin reformoitujen protestanttien keskuudessa], saksalaiset, kenen kanssa saamme elää yhdessä ja kenen emme [tällä ilmeisesti taas kerran viitataan siihen Unkarin hallituksen nykyiseen viralliseen kertomukseen, jonka mukaan Unkarin juutalaisten joukkotuho oli yksinomaan saksalaisten miehittäjien syytä], neuvostoliittolaiset halusivat painostaa unkarilaiset muuttumaan maailman proletaareiksi. ”Brysselin byrokraatit taas haluavat takoa meistä liberaaleja maailmankansalaisia, ajastaan jälkeen jääneeksi tuomitun unkarilaisuutemme sijaan”, hän sanoi.

Mutta tästäkään en halunnut kirjoittaa, vaan siitä, miten Orbánin puheessa tulkittiin kansallislaulun loppusäe: Megbűnhödte már e nép a múltat s jövendőt, ’tämä kansa on jo kyllin kärsinyt menneisyyden ja tulevaisuuden edestä’.

”Kristityn sielulle tämä lause merkitsee sitä, että vaikka syntiemme määrä ja mitta olisi suuri, ei Taivaan Isä silti ole pyyhkäissyt meitä pois maan pinnalta. Vaikka Hän onkin meitä rangaissut, hän sallii meidän jatkaa historiaamme. Tähän syy voi olla vain se, että myös hyveemme ja ansiomme ovat lukuisat, eli olemme ansainneet saada tulevaisuuden.”

Kristittynä ja jonkin verran teologisia viisastelujakin lueskelleena ihmisenä minun oli pakko tarttua tähän kohtaan. Se oli nimittäin niin huutavassa riidassa sen kanssa, mitä kristinuskon perinne, ainakin sen protestanttinen tulkinta, opettaa armosta ja ansiosta. Sekä Luther että Orbánin ja Kölcseyn oman kirkkokunnan isähahmo Jean Calvin korostivat sitä, että syntinen ihminen pelastuu yksin Jumalan armosta, ei omien tekojensa tähden. Toki maallinen menestys on eri asia kuin sielun pelastus. Silti ajatus siitä, että Kaikkivaltias palkitsisi tietyt kansakunnat poliittisella itsenäisyydellä ja muulla mukavalla niiden ”lukuisien ansioiden ja hyveiden” tähden, on kristinuskon kannalta monella tapaa pielessä. Mainitaan tässä nyt pikaisesti vaikkapa Vanhan testamentin Job ja kärsimyksen ongelma, tai tänään vietettävän Vainojen uhrien muistopäivän johdosta holokaustin miljoonat uhrit ja se vakavasti pohdittu kysymys, onko ”Auschwitzin jälkeinen teologia” ylipäätään mahdollinen.

Kristinuskolla voi tehdä politiikkaa monella tapaa. Eurooppalaiseen ”kristillisdemokraattiseen” traditioon parhaimmillaan kuuluu ihmisoikeuksien ja luovuttamattoman ihmisarvon tunnustaminen, ajatus kaikkien ihmisten tasavertaisuudesta, köyhien ja vähäväkisten tukeminen, väkivallaton yhteiskuntasopuun pyrkiminen. Näiden ajatusten voi nähdä nousevan kristinuskon perusperiaatteista. Sitten on se primitiivisempi tapa, jossa kristinuskoon yhdistetty kulttuuris-kansallinen identiteetti otetaan perusteeksi kansalliselle ylemmyydentunnolle ja Raamatusta irti repäistyillä fraaseilla tuetaan omaa puolueohjelmaa. Tästä näyttivät taannoin loistoesimerkin ”perusitävaltalaiset” vaalikampanjallaan, jossa ”lähimmäisenrakkaus” merkitsi käytännössä muukalaisvastaisuutta (”minulle lähimmäisiä ovat meidän itävaltalaisemme”, eli Jeesuksen vertaus oli käännetty komeasti päälaelleen).

Tällä primitiivisemmällä linjalla on myös Unkarin hallitus, joka näyttää suhtautuvan Jumalaan samoin kuin Brysseliin, eli ”tänne ja heti se, mikä meille kuuluu!” Orbán viittasi puheessaan myös Luukkaan evankeliumin 21. luvun 28. jakeeseen: ”Kun nämä tapahtumat alkavat, ryhdistäytykää ja nostakaa päänne pystyyn, sillä teidän vapautuksenne lähestyy.” Tässä raamatunkohdassahan Jeesus puhuu lähestyvien lopun aikojen koettelemuksista, Jerusalemin tuhosta ja vainoista. Orbánin puheessa sanomaksi on väännetty suunnilleen: Olkaa edelleenkin ylpeästi unkarilaisia, älkää antako periksi Brysselin byrokraateille ja muille valitun kansamme vihollisille.

”Sillä nöyränä sinun edessäsi, mutta ylpeänä maailmaa vastaan seisoo sinun valittu soturikansasi sinun siunaavan kätesi alla.” Näin ei sanonut Viktor Orbán vaan Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanissa koulun aamuhartautta pitävä opettaja Rautajärvi, naiivin äärioikeistolaisen nationalistin karikatyyri. Väinö Linnan Suomessa tämmöinen hurskastelevan mahtailun kuvaus oli helppo lukea äärirealistiseen proosaan kätketyksi piruiluksi. Nyt eletään Euroopassa toisenlaisia aikoja.

Rauhanmies ahtaalla?

Huh, on ollut kiireinen syksy. Mutta joulun jo häämöttäessä horisontissa tässä voi taas hiljentyä miettimään myös uusimpia Unkarin uutisia. Taustaksi kuuntelen SinäPutkilosta vuoronperään hilpeitä ukrainalaispoikia laulamassa Горить палає окупантів жопа eli ‘nyt palaa miehittäjien persukset’ ja unkarilaista 1600-luvulta peräisin olevaa kurutsi-soturien laulua Csinom Palkó. Vuosisadat vierivät, mutta miehiä kun viedään sotaan, sitä säestää koko ajan tämmöinen varsin yksinkertainen uho: meilläpäs on hienot pyssyt ja muutenkin reteet releet, vihulaiset on paitsi pelkureita myös ennen kaikkea köyhiä resupekkoja.

Mutta uutisiin siis. Niin kuin Suomenkin mediassa kerrottiin, Euroopan komissio teki äsken historiaa ja ryhtyi lopultakin esittämään Unkarin EU-tukien jäädyttämistä. Koheesiotuista pidätettäisiin kolmannes, ja koronapandemian vuoksi perustetusta elpymisrahastosta jäisivät tuet saamatta, kunnes oikeusvaltio on EU:n vaatimassa kuosissa, eli oikeusistuimien riippumattomuus, kansalaisten tasa-arvo (tämä voi liittyä esimerkiksi romanivähemmistön kohteluun tai sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asemaan) tai Euroopan tuomioistuimen päätösten noudattaminen (esim. maahanmuuttoon liittyvissä kiistoissa) on saatu jollakin lailla reilaan. Ja ennen kaikkea korruptio kuriin eli EU:n tuet sinne, minne ne on tarkoitettu.

Komission ehdotuksesta on vielä äänestettävä, ja tulossa on tiukkaa vääntöä, vaikka monet ovatkin arvelleet ehdotuksen menevän läpi: sen tueksi tarvitaan 55 % jäsenmaista ja edustus, jonka takana on vähintään 65 % EU:n asukkaista. Unkarin odotetaan heittelevän kapuloita rattaisiin ja uhkaavan esimerkiksi kaataa Ukrainalle myönnettävän luottopaketin. Samoin pelättävissä on, että Orbán edelleenkin vitkuttelee Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden ratifiointia, jota tällä hetkellä kai odotetaan koittavaksi ”tulevan vuoden tuohikuussa pukinpäivän aikaan”, niin kuin vanha sanonta kuuluu. Ai niin, tokihan Orbán itse vakuuttelee esimerkiksi Twitterissä, että missään nimessä Unkari ei rupea koplaamaan Nato-jäsenyyttä tai mitään muutakaan kysymystä EU-varoja koskevaan kiistaan…

Tämä vain soinnahtaa Unkarin ja Orbánin puuhailuja seuranneesta aivan samalta kuin taannoinen ”me emme koskaan alentuisi vaientamaan niitä, jotka ovat kanssamme eri mieltä”, eli nostattaa lähinnä hysteerisen itkunsekaisen naurunpuuskan ja sen jälkimainingeissa jonkinlaista vastahakoista ihailua Orbánin jäätävää teflonpokeria kohtaan. Kyllähän se kehtaakin.

Ajat ovat muutenkin ankarat. Kaikki voimat tarvitaan taisteluun… ta-daa, lännestä leviävää marxistista ideologiaa (kyllä, näin twiittasi Orbán muutama päivä sitten) sekä ”Brysselin sanktioita” vastaan, joiden puolesta Unkari tosin on Brysselissä äänestänyt mutta jotka kotimaassa esitetään kaiken pahan alkuna. Sanktioista, sano, johtuu etenkin inflaatio ja kallistuminen. (Tätä on yritetty torjua määräämällä muutamille peruselintarvikkeille hintakatto, mikä puolestaan johtaa siihen, että kaupat myyvät mieluummin eioota kuin tappiolla. Äskettäin näin Facebookissa jonkun unkarilaisen kommentoivan, että sokerin ostamisesta on tullut samantapainen juttu kuin vessassa käynti matkustaessa: ei silloin, kun on tarpeen, vaan aina silloin, kun se on mahdollista.)

Tämän johdosta on käynnissä myös jälleen kerran ”kansallinen konsultaatio” eli mielipidekyselyksi naamioitu propagandakampanja. Kysytään, ovatko kansalaiset yhtä mieltä siitä, että ”Brysselin öljysanktiot”, kaasuntoimituksia, raaka-aineita ja ydinpolttoainetta koskevat sanktiot, Paksin (venäläiseen ja venäläisrahoitteiseen) ydinvoimalaprojektiin kohdistuvat pakotteet, ”turismia rajoittavat sanktiot” sekä ”elintarvikkeiden hinnannousua aiheuttavat sanktiot” ovat paikallaan. (Eihän, eihän?) Siltä varalta, että asia ei muuten tulisi selväksi, julkiset tilat ovat jo lokakuusta asti olleet täynnä asianmukaisia plakaatteja:

“Brysselin sanktiot tuhoavat meidät!” (Tai lievemmin: … vievät meidät vararikkoon!)

Marxismia ja Brysselin vertauskuvallisia sanktiopommeja vastaan siis taistellaan. Kun taas tulee puhe siitä oikeasta sodasta, joka Ukrainassa parhaillaan raivoaa, virallinen Unkari toistelee ”rauha”-mantraa ja eri tavoin muotoiltuja toivomuksia sodan osapuolten palaamisesta neuvottelupöytään. Rauhaa haikaili myös presidentti Katalin Novák, joka äskettäin kävi Kiovassa – sekä tietenkin myös Transkarpatian unkarilaisvähemmistön luona. Rauha-puheiden ikävämpänä taustana näyttää olevan Unkarin edelleenkin läheinen suhde Venäjään, ellei peräti suoranainen riippuvuus. Unkarin johdon kyvyttömyys sanoutua julkisesti irti Putinista on jo pahasti pilannut suhteet muihin Visegrád-maihin, myös vanhaan luottokaveriin Puolaan. Tšekin parlamentin puheenjohtajan kerrottiin jo pari viikkoa sitten sanoneen Unkaria ”Venäjän Troijan-hevoseksi”.

Vuoden 1956 kansannousun muistopäivän twiitissään Orbán (tai hänen sometiiminsä) vältti mainitsemasta, ketkä “they” olivat Unkarin vapaustaistelun murskanneet. Tästä seurasi melkoisesti somevinoilua.

Mutta ei tässä ole kyse vain juhlapuhefraasien valinnasta. Epäilyksiin Unkarin roolista EU:ssa ja Natossa on vakavampiakin aiheita. Äskettäin – kirjoittaa Balkan Insight -sivuston englanninkielisessä artikkelissa tutkiva journalisti Szabolcs Panyi – Ukrainan erikoisjoukot nappasivat Unkarin rajalla kiinni Venäjän agentin, jolla oli mukanaan salaisia tietoja Ukrainan tiedusteluelimistä ja armeijasta. Ukrainalaisessa julkisuudessa huvittunutta huomiota keräsi väite, jonka mukaan tiedot sisältävä muistitikku olisi ollut piilossa agentin peräsuolessa. Vähemmän hauskaa mutta olennaisempaa on, että agentti oli viemässä tietoja Venäjän Budapestin-lähetystöön, josta ilmeisesti on tullut melkoinen, kenties koko Kaakkois-Euroopan operaatioita koordinoiva vakoilukeskus.

Venäjän hyökkäyssodan käynnistyttyä helmikuussa varmaan useimmat Euroopan maat ovat karkottaneet Venäjän lähetystöjen vakoilusta epäiltyä henkilökuntaa. Ei Unkari. Venäjän Budapestin-lähetystön henkilökunta on viime vuoden aikana lisääntynyt, ja virallisten tietojen mukaan siellä työskentelee 56 akkreditoitua diplomaattia (vertailun vuoksi: Prahassa kuusi, Varsovassa kolmetoista ja Bratislavassa kolme). Venäjän tiedustelujohtajan Sergei Naryškinin poika Andrei perheineen asuu Budapestissa, samaisen maahanmuutto-obligaatiosysteemin ansiosta, jolla Unkariin (sekä EU:n ja Schengenin alueelle) on päässyt laillisesti asumaan muitakin hieman epäilyttäviä ulkomaalaisia, esimerkiksi suomalaisillekin tuttu Pavel ”Airiston helmi” Melnikov. Poika-Naryškinin asunnon omistajalla on läheiset suhteet Orbánin ”propagandaministeriin”, Antal ”Helikopteri” Rogániin. Venäläisten hakkerien tiedettiin jo viime vuonna murtautuneen kaikkialle Unkarin ulkoministeriön tietojärjestelmiin, ja tämän tiesi myös ulkoministeri Szijjártó ottaessaan vuosi sitten Moskovassa vastaan Kansojen ystävyyden kunniamerkin, Venäjän korkeimman ulkomaalaiselle myönnettävän kunnianosoituksen.

Tässä sivustakatsoja vain ihmettelee, miten kauan Orbán aikoo jatkaa ”riikinkukkotanssiaan” Brysselin, Moskovan, kansainvälisen ja kotimaisen julkisuuden välillä ja pitääkö häntä Putinissa kiinni jokin muukin kuin energiariippuvuus. Mieleen muistuu myös taannoinen ”Gecigate” eli Orbánin ja hänen siihenastisen ystävänsä ja lähioligarkkinsa Lajos Simicskan näyttävä välirikko seitsemän vuotta sitten. Tuolloin Simicska väläytteli julkisuudessa jopa sitä mahdollisuutta, että Orbán olisi sosialismin aikaan toiminut ilmiantajana ja noilta ajoilta olisi venäläisille päätynyt jonkinlainen kompromaattiaineisto, jonka avulla Orbánia edelleenkin pidettäisiin Moskovan lieassa. Mene tiedä.

Ukrainalaisilla joka tapauksessa on asiasta selkeä mielipide:

Pimeyden porteille

Terve taas lajitoverit!

Lähdetäänpä liikkeelle 444.hu-sivuston uudesta videosta, jota kovasti suosittelen kaikille unkarintaitoisille:

Näitä kahta toimittajatyyppiä fanitin jo silloin vuosia sitten, kun ne tekivät huumorilla höystettyjä poliittisia ajankohtaiskatsauksia silloiselle Index-uutissivustolle. Nyt ne tekevät Magyar Jeti -otsikolla 444.hu-sivustolle samantapaisia videoita, ja tuorein on otsikoitu ”Vielä 5 + 1 oppituntia siitä, miten todellisuudesta tehdään selvää”. Kysymys on siis siitä, miten Unkarin hallituksen media- ja propagandakoneisto irtoaa omaan rinnakkaistodellisuuteensa, ja nämä 5 + 1 kohtaa ovat seuraavat:

1. Sota. Ukrainassa sotivat milloin ”kaksi slaavikansaa keskenään”, milloin taas USA ja Venäjä, tai peräti USA ja Kiina. Unkari ei käy sotaa eikä halua siihen mukaan, ”tämä ei ole meidän sotamme” – silti Orbán väitti Tusványosin puheessaan myös, että ”ukrainalaisten ohella me unkarilaiset olemme ainoa kansa, jota tässä sodassa kuolee”.
2. ”Rotujen sekoittuminen”, jonka Orbán samaisessa Tusványosin puheessaan otti esille ja nostatti kansainvälisen kohun. Pian sen jälkeen Wienin-vierailullaan Orbán joutuikin selittelemään, että oli ”muotoillut sanansa harhaanjohtavasti” ja ne pitäisi nähdä ”kulttuurisessa kontekstissaan”.
3. ”Rezsiharc”, eli kansainväliseksi ”taisteluksi” tupeerattu Orbánin poliittinen kestokampanja energiakulujen pitämisestä kohtuullisina. Nyt kaasun, bensan ja sähkön hinnat ovat nousseet pilviin, ja sehän on tietenkin EU:n sanktiopolitiikan syytä. Itse asiassahan yksikään EU:n päättämistä sanktiopaketeista ei liity kaasukauppaan.
4. Mielipidetutkimukset. Miten ihmeessä kevään vaalien tulos ja Orbánin murskavoitto saattoi tulla oppositiolle niin suurena yllätyksenä? Itse asiassa tutkijat varoittivat tästä jo ennakolta, mutta opposition johtajat eivät halunneet uskoa. Omassa kuplassaan elää myös osa Orbánin vastustajista, kuten nähtiin elokuun lopulla Tranzit-festivaaleilla. Pääministerin kanslian parlamenttivaltiosihteeri Csaba Dömötör ja oppositiopuolue Momentumin kansanedustaja Miklós Hajnal väittelivät – paljolti Orbánin kannattajista koostuvan – yleisön edessä, ja Hajnal pyysi niitä yleisön edustajia nostamaan kätensä, jotka tosissaan uskoivat, että ”jos me olisimme voittaneet vaalit, niin lastentarhoissa pyörisi nyt homo- tai trans- tai sukupuolenvaihdosleikkauspropaganda”. Suuri osa yleisöstä todellakin nosti kätensä.
5. Palkankorotukset. Opettajien surkeista palkoista on viime aikoina taas kohuttu ja osoitettu mieltä. Ennen kevään vaaleja palkankorotuksia luvattiin muun muassa opettajille, mutta vaalivoiton jälkeen korotukset jäivät tulematta. Kenen syytä tämä on? No tietenkin ”vasemmisto tekee työtä sen eteen, että terveydenhuollon ja opettajien palkankorotukset eivät toteutuisi”. Palkankorotukset piti nimittäin rahoittaa EU:n tuilla, jotka nyt jäävät tulematta, jos ilkeä Brysseli uskoo vasemmiston parjauksia. Onneksi EU-tukien puute ei osu kaikkien palkkoihin: Viktor Orbán nosti juuri oman palkkionsa kaksinkertaiseksi (3,5 miljoonaa forinttia eli nykykurssin mukaan n. 8700 €), myös ministerien ja valtiosihteerien palkkoja korotettiin reilusti. Unkarin valtiolla oli myös varaa ostaa osuus Vodafone-yhtiöstä, joka kaiken lisäksi on viime aikoina tuottanut tappiota.
6. Ja lopuksi: samalla kun maahan on julistettu kriisitilanne sodan takia ja entistä useammat unkarilaisperheet kamppailevat toimeentulostaan, Unkarin mediajulkisuutta loppukesällä hallitsivat pääministerin iloiset havaijipaitaiset, kesäpartaiset lomakuvat.

Näin on siis todellisuudesta tehty selvää (valóság felszámolva)! Mutta ei tässä vielä kaikki. Olen viime päivät Ukrainan sotatapahtumien ohella (niistäkin tulee vielä puhe) ihmetellyt erinäisiä muitakin leukojaloksauttavia Unkari-uutisia.

Ensinnäkin: koulujen kapina jatkuu yhä. Jos ja kun opettajat eivät uskalla työpaikan menetyksen uhalla lakkoilla tai lähteä kaduille, niin koululaiset järjestävät solidaarisuusmielenilmauksia, kuten äskettäin useamman budapestilaisen lukion luona. Esimerkiksi tästä jutusta löytyy video, jossa koululaiset laulavat ja pitelevät kylttejä ja banderolleja, joissa lukee ”OLEMME KANSSANNE” ja ”MAKSAKAA PALKKAA MEIDÄN OPETTAJILLEMME”. Tuntuu vaikealta uskoa, että nämä protestit johtaisivat mihinkään – mutta ainakin ne kertovat siitä, että koululaitoksessa alkaa kuppi mennä nurin kaikilta asianosaisilta.

Toinen viime päivinä puhuttanut teema on uusi, 15.9. voimaan astunut sisäministerin määräys koskien lakia ”sikiön elämän suojelemisesta”. Aborttia ei Unkarissa ole (vielä!) kielletty, mutta uuden säädöksen mukaan raskaudenkeskeytyksen hakemuslomakkeeseen on lisätty kohta, jossa lääkäri vakuuttaa, että ”raskaana olevalle naiselle on terveydenhoitopalvelujen tarjoaja yksiselitteisesti tunnistettavalla tavalla osoittanut sikiön elintoimintojen käynnissä olemista osoittavan seikan”. Tämä siis tarkoittaa, että aborttia hakevan naisen on todistettava, että hänet on pantu kuuntelemaan sikiön sydänääniä. Tai näin tätä määräystä on yleensä julkisuudessa tulkittu, vaikka itse asiassa muotoilu on niin epämääräinen, että sen perusteella lääkäri voi tehdä tai jättää tekemättä melkein mitä hyvänsä.

Sydänäänipykälä on nostattanut omassa some- ja mediakuplassani raivokkaita protesteja. Ensi keskiviikoksi on suunnitteilla mielenosoitus, ja tietenkin useammat lääkärit ovat tuominneet tämän määräyksen täysin järjettömänä naisten kiusaamisena. Sydämen (tai sen jonkinlaisen alkeismuodon) lyönnit alkavat olla havaittavissa vasta kuudennella raskausviikolla, mutta raskaus voidaan todeta ja keskeyttää jo ennen tätä. Ei myöskään ole osoitettavissa, että tällä tavalla päästäisiin lainmuutoksen tavoitteeseen eli vähentämään raskaudenkeskeytysten määrää. Kalifornian yliopistossa vuonna 2011 tehdyn tutkimuksen mukaan (kertoo Lakmusz-faktantarkistussivuston artikkeli) naisten aborttipäätökseen ei olennaisesti vaikuttanut se, että heille näytettiin sikiön ultraäänikuvaa. ”Sydänäänipykälä” on ollut voimassa Pohjois-Makedoniassa – kertoo asiasta kampanjoinut Mi Hazánk (‘Meidän isänmaamme’) -äärioikeistopuolueen Dóra Dúró (kyllä, se sama sateenkaarisatukirjan silppuaja) – mutta sielläkään se ei, toisin kuin Dúró väittää, vaikuttanut olennaisesti aborttien määrään, ja nyttemmin se on myös poistettu. Pohjois-Makedonian aborttilainsäädäntö on nykyään varsin vapaa, ja abortit vähenevät muista syistä. Mutta tässäkin asiassa Unkarissa ideologia puhuu ja tosiasiat vaikenevat.

Katsaus Unkarin vaihtoehtoisiin todellisuuksiin päättyy pimeyden porteille eli Ukrainan sotaan. Unkarin suhde Venäjään ja Putiniin on koko sodan ajan ollut ongelmallinen. Muodollisesti ollaan EU:n yhteisrintamassa, tuomitaan Venäjän hyökkäys ja tuetaan Ukrainaa humanitaarisen avun keinoin, etenkin ottamalla vastaan ukrainalaisia pakolaisia (ja tässä ei Unkarin apu ole ollut suinkaan mitätöntä). Toisaalta energiariippuvuus Venäjästä – kaasu, jolla Unkarin kodeista suurin osa lämpiää, ja Venäjältä tilattu ja luototettu Paksin ydinvoimalan laajennus – ja rezsicsökkentés eli poliittiseksi valttikortiksi kehitetty energiahintojen alentaminen ovat tehneet Orbánin Unkarista energiasodan panttivangin. Ristiriitaa on yritetty ratkoa ja viides kolonna -syytöksiä torjua pakenemalla tuohon jo alussa mainittuun rauharetoriikkaan: ”tämä sota ei ole meidän sotamme, Unkari haluaa vain pysyä erossa sodasta ja turvata kansalaistensa rauhallisen elämän.” Mutta panokset kovenevat ja tilanne kiristyy.

EU:n kovistellessa Unkaria demokratian ja oikeusvaltion rapauttamisesta ja uhkaillessa tukien jäädyttämisellä myös Orbán on puolestaan alkanut uhkailla torppaavansa Venäjään kohdistuvat energiapakotteet. (Kremlistä on jo kuulunut asianmukaisia kiitoksia Unkarin ”suvereenista” esiintymisestä.) Äskettäin päättyneessä Fidesz-KDNP-koalition parlamenttiryhmän kokouksessa Orbánin kerrotaan kehottaneen puoluetovereitaan tekemään kaikkensa, jotta Brysseli peruuttaisi pakotteet viimeistään vuoden loppuun mennessä. Kokous pidettiin suljetuin ovin, mutta sitä seuranneessa tiedotustilaisuudessa Fidekszen ryhmyri Máté Kocsis kertoi, että energiapakotteista halutaan järjestää ”kansallinen konsultaatio” eli taas yksi johdattelevista kysymyksistä koostuva propagandapaketti. Pakotteet nimittäin, näin kuuluu Unkarin virallinen selitys, eivät haittaa Venäjää vaan syöksevät Euroopan energiakriisiin, ja sitä paitsi ne ovat ”Brysselin eliitin” mielivaltaa, MIKSI KANSALTA EI OLE KYSYTTY?

Eikä tässä kyllin. Orbánin esiintyessä rauhanmies-valtiomiehenä, joka haluaa vain pitää Unkarin täysin erossa tuosta kamalasta Ukrainan sodasta, hänen apurinsa ja Fidesz-puoluetta lähellä olevat mediavaikuttajat ovat tuutanneet enemmän tai vähemmän selvää putinistista propagandaa. Venäjän liikekannallepanon yhteydessä tähän propagandakoneeseen on näköjään potkaistu lisää kierroksia. Tänään Magyar Nemzet, entisen konservatiivisen päivälehden nimen ja logon ominut hallituksen propagandatorvi, julkaisi todella hämmentävän ”mielipidekirjoituksen”. Sen jonkinlaisena motto-otsikkona on ”Kaksi Unkaria – meidän on hinnalla millä hyvänsä pysyttävä erossa Naton ja Venäjän yhteenotosta!”, ja varsinaisesti juttu on otsikoitu ”Sota alkaa nyt”. Kirjoittajan nimi tuntui tutulta, ja sitten muistin – Tamás Pilhál on aiemmin mainittu tässä blogissa, hän on se toimittaja, joka Fidesz-mielisen Pesti Srácok -sivuston jutussaan keväällä 2019 teki vähäkainut eli julkaisi törkein kommentein varustetun, salaa räpsäistyn kuvan nuoresta oppositioaktivistinaisesta, jonka lyhyehkö hame oli istuessa luiskahtanut vähän turhan paljastavaan asentoon.

Tällä kertaa Pilhál on päästetty hekumoimaan edessä olevan sodan kauhuilla. Sillä nyt se sota vasta alkaa:

Tähänastinen, Putinin sotilaalliseksi erikoisoperaatioksi nimittämä toiminta on ollut vain pientä lämmittelyharjoitusta, lastenleikkiä sen rinnalla, mitä nyt on odotettavissa. Muutaman päivän päästä ei vain kaksisataatuhantinen, vapaaehtoisista ja ammattisotilaista koostuva tutkimusretkikunta vähän silittele ja taputtele Ukrainan sotilaallisia kohteita vaan miljoonapäinen armeija hyökyy naapurin kimppuun pyyhkäisemään tieltään amerikkalaisten sotaan usuttamat, Bandera-kultin kyllästämät, syöttinä käytetyt ukrainalaiset. Näyttää siltä, että sievistelyn aika on nyt ohi. Pelkään pahoin, että tästä lähtien ei menehdy vain satoja vaan tuhansia päivässä, odotettavissa on hirvittävä tilinteko ja kosto. Tulee se, mikä olisi hinnalla millä hyvänsä pitänyt välttää.

Pilhálin näkemys sodan syistä on myös selkeä. Syypää on USA ja sen sotateollisuuden kyltymätön ahneus. Sen takia Putinia ei kuunneltu, kun hän nöyryytetyn, ahdistetun (aivan kuin Unkari Trianonin jälkeen, yhyy) kansakuntansa puolesta pyysi, ettei vihamielisiä sotilastukikohtia tuotaisi hänen naapuriinsa.

Suunnitelmana oli sota. Vuonna 1991 nöyryytetty, meidän Trianonimme tapaan (vaikka suhteessa paljon vähemmän) silvottu Venäjä piti ahdistaa nurkkaan, vuodattaa kuiviin sodalla ja pakotteilla ja vielä kerran, ehkä lopullisesti pilkkoa. Sen jälkeen voisi seurata tuollaisiin tilanteisiin kuuluva, aito amerikkalainen vapaa rosvous, jollainen pantiin toimeen vuoden 2014 jälkeen Ukrainassa tai vuoden 1990 jälkeen meillä Keski-Euroopassa. Kahmitaan haltuun kaikki tehtaat ja viljelysmaat ja raaka-aineet, pystytetään nukkehallitus ja samalla valehdellaan paikallisille päin naamaa: tässä teille vapaus ja demokratia!

Entisen Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan siirtyminen vapaan markkinatalouden piiriin oli kipeä prosessi, jossa moni asia meni pieleen ja jäi kaivelemaan. Mutta tämän myöntäminen on eri asia kuin Venäjän propagandavalheiden toistelu. Esimerkiksi sen sitkeähenkisen väitteen, että Länsi olisi ”luvannut”, että Nato ei laajene Venäjän naapuruuteen. (Tämmöistä lupausta ei annettu – eikä Nato ole ”laajentunut”, vaan Baltia ja entinen Itä-Eurooppa halusivat itse Natoon, erittäin painavista syistä, kuten nyt on nähty.) Pilhálille Ukrainan Maidanin kansannousu oli ”CIA:n vallankaappaus”, Ukrainan vähemmistöjä ”vainotaan systemaattisesti” ja Donbassin venäläistä väestöä kohtaan on käyty ”tuhoamissotaa”. Ja tästä kaikesta tulee unkarilaiselle mieleen jälleen kerran Trianon:

Samaan aikaan Macron nimitti venäläisten valtaamien (takaisinvalloittamien) alueiden kansanäänestyksiä parodiaksi. Hän sanoi, että ellei tämä olisi niin traagista, se olisi hänestä vitsikästä. Mikä Ranskan presidentille on parodiaa ja vitsiä, ei paikallisille asukkaille ole sitä. Miten tuttua! Eräs toinen ranskalainen, Clemenceau, ei hänkään halunnut kuulla itsemääräämisoikeudesta tai kansanäänestyksistä, kun kirjoituspöydällään paloitteli meidät…

Nyt siis on alkanut todellinen sota, ja siihen ei Unkari missään nimessä saisi joutua. Eikä vain siksi, että – näin Pilhál pauhaa suorastaan janusputkosmaisin äänenpainoin – siinä tulee tuho. Vaan…

Toisaalta siksi, että Venäjä ei vuosikymmeniin ole ollut meidän vihollisemme. Päinvastoin, se on meille rehellisempi kumppani kuin jotkin niin kutsutut ”liittolaisemme”, jotka satakaksi vuotta sitten tuuppasivat meidät kuolemanselliin ja sulkivat oven.

Näin on upottu syvälle kansallisromanttisiin vihahuuruihin ja ruikutuksiin häijyistä naapureista, jotka kaikki jostain käsittämättömästä syystä vihaavat Unkari parkaa. Ainakin osa Pilhálin kirjoituksen lukijoista kuulee koirapillin ja vaeltaa sen perässä salaliittoteorioiden upottavalle suolle. Muilla ei sitten olekaan väliä. Jos joku Brysselissä tai Amerikassa tästä hermostuukin, niin mitä sitten? Vaikka todellisuudessa Unkarin hallituksen mediaimperiumissa vallitsee tiukka ideologinen kontrolli, Orbán voi aina selittää Brysselin niuhottajille, että tämähän oli vain yksityinen mielipidekirjoitus, koska sananvapaus.

Ilta on jo myöhä, ja nukkuakin pitäisi. Jätän siis Tamás Pilhálin pimeyden porteille mehustelemaan ”kohta alkavalla” sodalla, jossa kohta ”jopa kaksi miljoonaa venäläistä sotilasta seisoo kiireestä kantapäähän aseissa” (öö, siis ei puhettakaan käsiin hajoavista varusteista ja Venäjän-Jaappanin sodan aikaisista Mosin-Nagant-kivääreistä?) valmiina ”pyyhkäisemään kartalta parin vuosikymmenen [!] ajan Ukrainaksi nimitetyn alueen”. Ja poimin viimeaikaisten Unkari-uutisten Pandoran-lippaan pohjalta pienen palasen toivoa, tai ainakin hykerryttävää vahingoniloa. USA, tuo roistovaltio, on nimittäin juur’ikään lähettänyt Unkariin uuden suurlähettilään. David Pressman on tässä some-selfiessään menossa tapaamaan presidentti Katalin Novákia, tuota perinteisten perhearvojen ylipapitarta ja kansainvälisten ”aito avioliitto” -järjestöjen yhteyshenkilöä, joka jo salkuttomana ”perheministerinä” ollessaan pyrki aktiivisesti estämään homosuhteessa eläviltä lasten adoptoinnin. Mukana Pressmanilla on lapset ja puoliso.

Entistä rohkeampaa rasismipuhetta

Lauantai oli taas vilkas päivä Unkarin julkisuudessa. Budapestissa marssittiin Pride-kulkueessa lähes 40 asteen helteessä.

(Tamás Botosin kuva 444.hu:n reportaasista.)

Samaan aikaan valtakunnan johto ja Fidesz-puolueen kerma olivat kaukana itärajan takana, Transilvaniassa Tusnádfürdőn (Băile Tuşnad) kylpyläkaupungissa Tusványosin festivaaleilla, jotka ennen koronapandemiaa ehtivät nousta kuuluisuuteen sinä tilaisuutena, jossa Viktor Orbán vuosittain pitää suuren linjapuheensa. Kun festivaali koronatauon jälkeen taas järjestettiin, tunnelma oli korkealla karhuvaroituksista huolimatta (festivaalipaikan lähellä oli nähty emokarhu poikasineen, mikä ei niillä seuduilla ole mitenkään tavatonta), ja paikalle saapui myös Unkarista runsaasti mediaväkeä.

Telex-uutissivuston toimittajien välityksellä hallituspuolueiden korkeat edustajat lähettivät Pride-kansalle lempeitä mutta piilevän piikikkäitä terveisiä: ”toivotamme heille mukavaa päivää”, ”Unkari on vapaa maa, tokihan jokainen saa ilmaista mielipiteensä ja marssia vapaasti”. Telexin haastattelussa kristillisdemokraattisen sivuvaunupuolueen KDNP:n varapääministeri, Zsolt ”Poronmetsästäjä” Semjén, muisti kuitenkin korostaa, että hänestä koko Pride-kulkue on täysin surrealistinen ja järjetön: miksi pitää marssia joidenkin seksuaalisten mieltymysten takia, tämähän on ikään kuin blondeista tykkäävät järjestäisivät oman mielenosoituskulkueen… (Semmoisista ikävistä asioista kuin sorto ja syrjintä ei kannata puhua tämmöisenä kauniina juhlapäivänä.)

Jätetään siis Pride ja puhutaan Tusványosista. Vuoden 2014 puheessaan Orbán toi julkisuuteen ”illiberaalin demokratian” käsitteen ja nosti Unkarin esikuviksi idän nousevat talousmahdit kuten Singaporen, Kiinan, Turkin ja Venäjän – jotka eivät piipertele yksilön oikeuksista vaan ajattelevat kansakunnan yhteyttä ja etsivät omaa kansallista tietään. Sen jälkeen Tusványosissa on toistamiseen nostettu esiin Fidesz-puolueen keskeisiä kampanjateemoja eli etenkin viholliskuvia: Brysseli, Soros, maahanmuutto. Sitten tulivat koronapandemia ja Ukrainan sota, mutta Orbánin ohjelmapuheen olennainen sisältö ei ole muuttunut.

Mukana uhkakuvien joukossa on myös – eihän tuosta Pride-teemasta täysin päästy – se hirmuinen ”gender” eli rappeutuvan lännen muodikas ajattelutapa, jonka mukaan ihmiskunta ei jakaudukaan pelkästään miehiin ja naisiin, joiden roolit ja tehtävät määrittyvät selkeästi ja suoraan pöksyjen sisällön perusteella. Jälleen kerran Orbán korosti, että Unkari on suvaitsevainen maa, missä aikuiset ihmiset saavat elää elämäänsä vapaasti niin kuin haluavat. Mutta (näin siis Orbán Fidesz-puolueen kotisivulla julkaistun puhetiivistelmän mukaan):

”me emme halua sanella heille [niille eurooppalaisille tahoille, jotka yrittivät viedä Unkaria ”tuomiolle” sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen syrjinnän takia], miten heidän tulisi elää, pyydämme vain heitä hyväksymään, että meillä isä on mies ja äiti on nainen, meidän lapsemme taas pitää jättää rauhaan, ja tämä on tehtävä selväksi myös György Sorosille”.

Eniten unkarilaista media- ja somekuplaani on kohahduttanut Orbánin avorasistinen puhe maahanmuutosta. Brysseli ja Sorosin joukot yrittävät ”pakottaa meitä ottamaan vastaan maahanmuuttajia”, tämähän on kuultu lukemattomat kerrat ennenkin. Nyt tämä väite kärjistettiin aivan siekailemattomasti ns. väestönvaihtoteoriaan saakka, siis siihen läntisemmässä maailmassa lähinnä äärioikeistohörhöjen suosimaan ja Breivikin kaltaisia terroristeja innoittavaan ajatukseen, jonka mukaan jokin katala maailmanlaajuinen salaliitto pyrkii korvaamaan ja syrjäyttämään Euroopan ja Pohjois-Amerikan valkoisen valtaväestön tummanpuhuvilla muukalaisilla. Orbán todellakin sumeilematta puhui ”rodusta” [faj], tai kuten tuo ylempänä linkitetty Fidesz-puolueen julkaisema referaatti esittää:

[Orbánin] mielestä on hämäystä, tahallista käsitteiden sekoittamista, kun internationalistinen vasemmisto [!] väittää, että Euroopassa eläisi sekarotuisia [kevert fajú] kansoja. Eurooppaa ja Euroopan ulkopuolelta saapuvien kansojen sekarotuista maailmaa ei voi verrata siihen tilanteeseen, jossa Euroopan sisällä elävät kansat sekoittuvat toisiinsa, hän muistutti. ”Esimerkiksi Karpaattien altaassa [poliittisesti korrekti kiertoilmaus vanhalle Suur-Unkarille, suom. huom.] me emme ole sekarotuisia, vaan aivan yksinkertaisesti omassa eurooppalaisessa kodissaan elävien kansojen sekoitus”, [Orbán] luonnehti ja lisäsi: unkarilaiset eivät halua muuttua ”sekarotuisiksi”, mutta tulevia sukupolvia on jo valmisteltava siihen, että jatkuvasti Eurooppaa kohti liikkuvan islamilaisen sivilisaation levittäytyminen on pysäytettävä ei vain etelä- vaan länsirajallamme, niin että samalla hoidetaan myös Lännestä pakenevien kristittyjen vastaanottaminen.

Toisin sanoen: valkoihoiset kristityt, unkarilaiset ja muut eurooppalaiset, ovat eri rotua kuin ”islamilaisen sivilisaation” edustajat, eli ”rotu” ja ”sivilisaatio” aivan sumeilematta samastetaan. Tämän ei-valkoisen sivilisaation ”levittäytyminen” puolestaan on torjuttava, myös siinä Orbánin ja hänen äänitorviensa jo pitkään maalailemassa tulevaisuusskenaariossa, jossa islamisaatio ja väestönvaihto hukuttavat rappeutuneen Lännen niin, että sieltä joutuvat kristityt eurooppalaiset pakenemaan Unkariin turvapaikkaa etsimään. (Tällaisia yksittäistapauksiahan, kuten maahanmuuttajien riivaaman Ruotsin kauhuja paennut lievästi omituinen naishenkilö, on Unkarin hallituksen mediaimperiumi jo vuosien ajan mielellään esitellyt.) Itse asiassa Orbánin mielestä Länsi ei enää ole Länsi vaan menettänyt kulttuuriperintönsä ja identiteettinsä, jonka suojelijaksi Unkari nyt nimittää itsensä.

Sakeaa, järkyttävää, surullista, mutta ei millään tavalla uutta. Kiinnostavampaa on, miten Orbán puheessaan käsittelee Ukrainan sotaa ja Unkarin veljeilyä Putinin kanssa – aivan äskettäinhän ulkoministeri Szijjártó pistäytyi Moskovassa neuvottelemassa kollega Lavrovin kanssa kaasutoimituksista lämpimän toverillisessa hengessä.

It seems that this photo of Hungarian foreign minister Péter Szijjártó & Sergey Lavrov has become an instant classic – truly captures the nature of 🇭🇺🇷🇺relations. While other EU countries are busy implementing sanctions & embargoes, Szijjártó went to Moscow to plead for more gas. https://t.co/MuBLfyXpd6

— Szabolcs Panyi (@panyiszabolcs) July 22, 2022

Eipä tässäkään suhteessa yllätyksiä tullut. Orbán oli jälleen rauhanmies (”tämä ei ole meidän sotamme”) ja Venäjän legitiimien turvallisuus- sekä taloudellisten intressien suuri ymmärtäjä, joka ei myöskään uskonut Venäjän resurssien loppuvan niin nopeasti kuin lännessä toivotaan.

[Orbán] muistutti, että venäläiset olivat selvästi muotoilleet turvallisuusvaatimuksensa: Ukraina ei koskaan saisi liittyä Natoon, ja jos nyt Donald Trump olisi USA:n presidenttinä ja Angela Merkel Saksan liittokanslerina, silloin ei hänen mukaansa tätä sotaa olisi syttynyt. Orbán totesi: lännen strategia nojaa siihen, että Ukraina anglosaksien koulutuksen ja aseiden ansiosta voittaa sodan, että pakotteet destabilisoivat Moskovan johdon, että länsi pystyy käsittelemään pakotteiden taloudellisia vaikutuksia ja maailma asettuu niiden tueksi, mutta mitään näistä ei ole tapahtumassa, päinvastoin.

Mitään rauhaa ei siis Orbánin mukaan tule, ennen kuin USA (!) ja Venäjä istuvat neuvottelupöytään, ja Ukrainan aseistaminen vain pitkittää sotaa ja kärsimyksiä. Joista muuten Unkarilla on moraalinen oikeus puhua, sillä ”ukrainalaisten ohella Venäjän-Ukrainan sota on vaatinut kuolonuhreja vain [?!] unkarilaisilta: tähän mennessä 86 unkarilaista on saanut sodassa surmansa”. En ole varma, mihin tämä hieman hämmentävä väite viittaa, mutta en tähän hätään keksi muuta selitystä kuin että nämä ”86 unkarilaista” olivat Ukrainan Transkarpatian unkarilaisvähemmistöä, josta jo sodan alkuviikoista saakka on kaatunut miehiä Ukrainan armeijan riveissä. Jos näin on, niin Orbán käyttelee äkkinäiselle vähän outoa ylirajaisen kansakunnan logiikkaa: jos Ukrainan kansalaiset, Ukrainan armeijan sotilaat ovat etnisiä unkarilaisia, se antaa Unkarin valtiolle oikeuden ottaa kantaa sotaan ikään kuin heidän nimissään.

Orbánin puhe päättyi tietenkin jonkinlaiseen optimistiseen loppunousuun. Aiemmista kriiseistä on selvitty ja niin selvitään tästäkin, kunhan Unkari vain pysyy irti sodasta, maahanmuutosta, talouslamasta ja gender-hullutuksesta, omana irrallisena onnellisten saarenaan (”paikallinen ratkaisu globaaleihin ongelmiin”). 2030-luvulla Unkari voi olla jo EU:n nettomaksaja, ja silloin se voi ruveta vaatimaan velkojaan – sillä ”me olemme aina antaneet maailmalle enemmän kuin olemme siltä saaneet”, joten ”maailma on meille velkaa”.

HVG:n Iván László Nagyn mielestä kuitenkin tämä puhe oli Orbánin suurista linjapuheista vähiten innostavia, suorastaan epätoivoinen, ”linjaton linjapuhe”. Uhmakkaasta loppunoususta huolimatta siitä välittyy kuva Unkarista pienenä purtena yksin myrskytuulten armoilla: Orbán joutui suoraan myöntämään, että suurvaltojen sotatoimiin ja maailmantalouden kriisiin ei Unkari pysty paljoa vaikuttamaan, eikä enää myöskään uhottu Euroopan uudistamisesta sisältäpäin. Sodan ja talouskriisin keskelle tarjottiin lohduksi kansakunnan yhteyttä, perinteitä ja perusarvoja, ”kunnianhimoa” ja perin abstraktia toivoa.

Toki tämäkin puhe sisälsi taas Orbánin perinteistä ja kannattajakuntaan hyvin uppoavaa äijä-”huumoria”, esimerkiksi ”Fidesz-fröccsistä”. (Fröccs, unkarilaisten kansalliseen kulttuuriperintöön kuuluvaksi julistettu perinteinen kesäjuoma, on periaatteessa sama asia kuin itävaltalaisten G’spritzter tai saksalaisten Weinschorle, eli kuplavedellä lantrattua (valko)viiniä. Unkarissa tunnetaan lukuisia erilaisia fröccsin sekoitusasteita, ja Fidesz-versiossa se on tietenkin kahden kolmasosan parlamenttienemmistön mukainen.) Maahanmuuttajien, sateenkaariväen, ”vasemmiston” ja ”liberaalien” piikittelyn ohella Orbán muisti muutaman kerran aivan tahallaan astua poliittisen korrektiuden rajan yli. (Tällä ”kumiluu”-tekniikalla, HVG:n Nagy muistuttaa, hän on maailman sivu innostanut omaa kannattajakuntaansa ja vienyt arvostelijoidensa huomion laajemmista ongelmista yksittäisten ilmausten päivittelyyn.) Energiakysymysten käsittelyn yhteyteen sijoitettiin mauton letkaus saksalaisten perinteisestä osaamisesta kaasuasioissa, ja kun yleisön joukkoon ilmestyneet paikalliset ”kansallismieliset” nostivat näkyviin banderollin, jossa luki romaniaksi ”On jotain ikuista: Transilvania on Romaniaa”…

István Husztin kuva Telex-uutissivuston jutusta.

… ja järjestysmiehet lopulta saattelivat heidät ulos, Orbán kommentoi heidän toimintaansa: ”Kohteliaasti kuin Budapestin poliisit sillalla narkkareiden kanssa.” (Tämän on ymmärretty viitanneen viime aikoina jopa päivittäin Budapestin siltoja tukkineisiin ”kata”-mielenosoittajiin.)

Ei siis mitään yllättävää – mutta mielenkiintoista voi olla se, millaisiin sanoihin nämä tutut ajatukset tällä kertaa puettiin. Nyt kuultiin myös venäjänkielinen termi zapadnik, ”länsimielinen”; näin nimitettiin Venäjällä 1800-luvulla niitä, jotka halusivat kehittää Venäjää läntisen edistyksellisyyden suuntaan ja tehdä pesäeron itäiseen ja ortodoksiseen kulttuuriperintöön. Orbánin mukaan nyky-zapadnikit vähättelevät tämänhetkistä pelkoa ”länsimaiden perikadosta”, jota on pelätty jo sadan vuoden ajan – mutta itse asiassa Orbánin mielestä pelkoon on aihetta, sillä nyt ei enää ole kyse vain moraalisesta ja kulttuurisesta perikadosta, vaan länsimaat ovat häviämässä idälle myös taloudellis-teknisen ja poliittisen valtataistelun.

Venäjänkielinen poliittinen sanasto on jossain määrin tuttua vielä Orbánin sukupolvelle, joka kävi koulunsa reaalisosialismin aikaan ja joutui pänttäämään marxismi-leninismin historiaa ja pakkovenäjää. Nuorempien laita on toisin (kuvaavaa on, että Telex-uutissivuston toimittaja ei osaa edes kirjoittaa zapadnik-sanaa oikein). Olen täällä ennenkin todennut, että unkarilaiset (aivan toisin kuin esimerkiksi Puolan tai Baltian maiden kansat) eivät oikeasti tunne kovin hyvin Venäjää tai venäjää. Unkarin kontaktit Venäjään ja venäläiseen kulttuuriin ovat aina olleet hyvin ohuita ja epäsuoria, eikä muutama sodanjälkeinen vuosikymmen Neuvostoliiton satelliittina kovin olennaisesti asiaa muuttanut. Siitä huolimatta, miten innolla nyky-Unkarissakin mehustellaan sodan loppuvaiheiden ”vapautuksen” ja vuoden 1956 tapahtumien muistolla tai levitetään valheellista myyttiä siitä, miten nuori Orbán vuonna 1989 ensimmäisenä olisi uskaltautunut vaatimaan neuvostoarmeijan vetämistä pois Unkarista, Venäjä on unkarilaisille outo ja etäinen maa, josta tulee – Orbánin ansiosta – halpaa kaasua Unkarin kotien lämmittämiseen mutta josta ei muuten paljon tarvitse välittää. Tutkimusten mukaan unkarilaisten ylivoimainen enemmistö katsoo mieluummin kuuluvansa yhteen läntisen Euroopan ja EU-maiden kanssa eikä erityisemmin kaipaa lähentymistä Venäjään.

Länsivastaisuudesta ja Venäjä-mielisyydestä puhuessaan Orbánin pitäisi siis asettaa sanansa varovaisesti. Nyt hän kuitenkin heittäytyi boomeri-äijäksi ja veti jalkaansa kuvaannolliset kolhoosin puheenjohtajan (johon hänen habitustaan ja olemustaan on usein vertailtu) kumisaappaat. Oliko tämä vain tavanomaista opportunistista laskelmointia – kohdeyleisössä on paljon samaa sukupolvea, jonka muistoissa Kádárin aika on jo sopivasti kultautunut – ja tahallista tökeryyttä, samoin kuin avorasistiset möläytykset, joilla kalastellaan kannatusta sieltä sakeamman päädyn pohjamudista? Vai laiska lipsahdus, jonkinlainen periksi antamisen merkki? Orbánhan jopa vihjasi sukupolvenvaihdokseen ja Fidesz-puolueesta nousevaan uuteen ikäluokkaan. Aika näyttää.