Vapaus tietää

8 toukokuun, 2021

Viime viikon aikana nähtiin taas hupaisaa laukaustenvaihtoa Suomen suurimman päivälehti-mediajätin ja Unkarin Suomen-lähetystön välillä. Samaan aikaan YLE haastatteli Suomessa vieraillutta Unkarin ulkoministeriä. Kummassakin konfrontaatiossa keskeisessä asemassa oli kysymys sanan ja median vapaudesta.

Ulkoministeri Szijjártó tunnetaan unkarilaisessa julkisuudessa hilpeän poikamaisista hiustyyleistään, futsal-harrastuksestaan, hulppeasta talostaan, jonka ”vanhempani ostivat minulle säästöillään”, sekä viimekesäisestä luksuslomastaan oligarkin huvipurrella. Varsinaista tehtäväänsä harjoittaessaan Szijjártó on tultu tuntemaan Orbánin tiuskeana rakkina, joka on aina valmis räyhähtämään, kun Unkaria loukataan. Hän kutsuu herkästi ulkovaltojen lähettiläitä puhutteluun ja saattaa itsekin menettää malttinsa ulkomaisten tiedotusvälineiden haastattelussa, jos esimerkiksi muihin maihin muuttavia unkarilaisia kehdataan verrata niihin ”pahoihin” maahanmuuttajiin.

YLEn haastattelussa Szijjártó tapansa mukaan syytteli ulkomaista mediaa Unkarin mustamaalaamisesta, etenkin koronarokotustoimien osalta. Unkarissahan rokotustahti on ollut kansainvälisessä vertailussa oivallinen, ja tämän on Unkarin kansalle selitetty johtuvan siitä, että Unkari ennakkoluulottomasti tarttui Venäjän ja Kiinan veljellisiin käsiin ja hankki maahan runsaasti Sputnik- ja Sinopharm-rokotteita. (Tosin viime päivinä rokotuskampanja on alkanut yskiä, ja on käynyt ilmi, että melkoinen osa kansasta ei luota idän ystävien toimittamiin rokotteisiin vaan mieluummin odottaa, että Pfizeriä tulisi taas saataville.) Nyt sitten ilkeät länsimaat mustamaalaavat Kiinan ja Venäjän rokotteita.

Erityisesti ministeri Szijjártó hermostuu, kun haastattelija ottaa esille lehdistönvapauden tilan Unkarissa. Kansainvälisessä lehdistönvapausindeksissä Unkarin sijoitus on jatkuvasti pudonnut, se on nyt sijalla 92 eli Euroopan maista viimeisten joukossa. Tunnetusti Unkarissa hallituksen kontrollissa on perinteisestä mediasta suurin osa, esimerkiksi kaikki maakuntalehdet. Szijjártó ei näe tässä mitään ongelmaa, pelkkää panettelua kaikki:

– Kuka niin väittää? Tarkoitatko, että hallitukselle vihamielinen media sanoo, ettei Unkarissa ole median vapautta. He ovat olemassa ja voivat kirjoittaa ja sanoa mitä haluavat. Se tarkoittaa, että Unkarissa on lehdistönvapaus.

– Ulkomaalaisia on helppo huijata, koska te ette puhu unkaria. Jos puhuisitte unkaria ja pystyisitte seuraamaan Unkarin mediaa, ette esittäisi moisia kysymyksiä.

Varmaan lukuisat hyvin unkaria osaavat ja Unkarin tapahtumia seuraavat ei-unkarilaiset tuttavani kieriskelivät tämän lukiessaan karvalankamatolla mahaansa pidellen. Olen tässäkin blogissa monesti päivitellyt sitä länsieurooppalaiseen silmään uskomatonta propagandistista naiiviutta, jota esimerkiksi Unkarin yleisradioyhtiön ykkösteeveekanavan uutiset jatkuvasti tuuttaavat: valeuutisiin ja jopa todesta otettuihin vitseihin nojaavaa pelottelupropagandaa, hyökkäyksiä ulkomaisia poliitikkoja ja jopa toimittajia kohtaan, tunteenomaista showta feikki-naurunkyynelien pyyhintää myöten. Yleisesti on myös tiedossa, millaisen painostuksen alla näiden uutisten toimittajat työskentelevät.

Tokihan Unkarissa voi kirjoittaa ja sanoa mitä haluaa, ilman että nahkatakkimiehet ilmestyisivät seuraavana aamuyönä mustalla autolla raahaamaan kirjoittajaa salaisen poliisin kidutuskammioon. Voi pyörittää vaihtoehtoisia uutissivustoja netissä ja miksei julkaista paperilehteäkin. Niihin voi kuitenkin iskeä taloudellinen painostus: kuinka ollakaan, mainostulot hupenevat, ja lopulta koko homman ostaa hallituksen luottomies, joka kaappaa tai lakkauttaa lehden tai sivuston. Näin kävi vuonna 2014 uutissivusto Origolle, josta sittemmin on tullut hallituksen propagandatuutti, vuonna 2016 Népszabadság-lehdelle, jonka itävaltalainen oikeistopopulistien kaveri ja liikemies osti ja lakkautti, vuonna 2018 perinteiselle konservatiiviselle Magyar Nemzet -lehdelle, jonka nimen ja logon on sittemmin ominut hallituksen puhetorveksi perustettu entinen Magyar Idők, ja viimeksi tätä tietä lähti kulkemaan uutisportaali Index. Indexin toimittajat erosivat joukolla ja perustivat uuden sivuston Telex.hu, ja tämän puolestaan otti laajan uutisoinnin aiheeksi Helsingin Sanomat.

Maanantain Hesarissa julkaistiin iso juttu Telex-uutisportaalin perustamisesta, kahden päätoimittajan kertomana, ja samasta aiheesta tehtiin puolivaivaannuttavan hupaisa minidokumentti ”Vaientamattomat”. HS kertoi, miten se oli tukenut ja neuvonut uuden uutissivuston pystyttäjiä. Tätähän ei Unkarin lähetystö tietenkään voinut jättää vastausta vaille.

Kuten HS:n Kaius Niemi Twitterissä kertoi, Unkarin suurlähettiläs György Urkuti julisti painokkaassa kirjeessään, että ”Unkarissa kuka tahansa saa haukkua hallitusta tai mediaa”, ja että ”lehdistönvapaus Unkarissa on itsestäänselvyys”. Siinähän Urkuti on tietenkin oikeassa, että kuka hyvänsä tavis saa rauhassa kirjoitella nettiin ilkeyksiä hallituksesta tai sen käsissä olevasta mediasta, ja ilkeyksiä nimenomaan kirjoitellaankin. (Tosin ei-taviksille voi tästä tulla ikäviä seurauksia, eikä pelkästään ilkeyksien kirjoittelusta vaan jopa ideologisesti vääränlaisesta sometykkäyksestä.) Mutta kuten on nähty, kriittisen ja riippumattoman, laadukkaan joukkoviestimen olemassaolon oikeus ei Unkarissa todellakaan ole itsestäänselvyys.

Ennen kaikkea tässä rupeaa kylmäämään, kun ajattelee sitä kasvustoa, mitä tästä mediamaisemasta nousee. Mitä tietää maailmasta tavallinen unkarilainen, joka ei seuraa netin uutissivustoja eikä tilaa pääkaupunkiälymystön kriittisiä kulttuurijulkaisuja vaan lähinnä katselee teeveetä, kuuntelee radiota ja kenties lukee paikallislehteä? Tutkimusten mukaan ei paljoakaan. Muutama vuosi sitten Abcug-blogin toimittajat jalkautuivat kyselemään, mitä maaseudulla tiedetään maailman tapahtumista, ja totesivat, että yleiseen tietoisuuteen oli päässyt lähinnä silloin ajankohtainen pakolaiskriisi, erityisesti murhaavien ja raiskaavien muslimiterroristien tulvalla pelottelu sekä György Sorosin syyttely.

Nyttemmin vaikuttaa siltä, että Unkarissa väestön tietämys koronapandemian tuhoista Unkarissa on yllättävän heikko – siitä huolimatta, että koronatautiin kuolleita on nyt jo yli 28 000, joukossa tunnettuja julkisuuden henkilöitä, ja lähes jokaisen unkarilaisen tuttavapiirissä lienee joku kuollut tai vakavasti sairastunut. Tietenkin myös Unkarissa kuten muuallakin rehottaa koronadenialismi, yleisestä epäluuloisuudesta (”rokotteet on kehitetty liian nopeasti, kukaan ei tiedä, mitä niissä oikeasti on”) umpikahjoihin salaliittoteorioihin (Telex-sivuston julkaiseman tutkimuksen mukaan 5 % unkarilaisista uskoo täysin ja 3 % jossakin määrin siihen, että rokotteella muunnetaan ihmisten DNA:ta, ja kaksi sadasta haastatellusta on vakaasti sitä mieltä, että rokotteen mukana ihmiseen istutetaan mikrosiru). Mutta vielä hurjempaa on se, miten hallituksen käsissä oleva mediatarjonta on muovannut ihmisten käsitystä Unkarin koronatoimien menestyksekkyydestä.

Rokotuskampanjan tehokkuutta rummuttamalla ja Kiinasta ostettuja tuhansia hengityskoneita kehumalla on annettu kansan ymmärtää, että Unkarin taistelu pandemiaa vastaan on ollut poikkeuksellisen tehokas, ja samalla on painettu unholaan se, että Unkarin koronakuolleisuusluvut – jotka onneksi ovat jo voimakkaassa laskussa – olivat välillä maailman korkeimmat. Vielä syksyllä hallituksen media kehui kaikille Unkarin koronastrategian menestystä. ”Unkari suojautuu koronalta paljon paremmin kuin EU keskimäärin”, kehui esimerkiksi Magyar Hírlap lokakuun lopulla. Sitten kuolleisuuskäyrät lähtivät jyrkkään nousuun, mutta hallituksen mediaimperiumissa huomio siirtyi toisaalle, ja kuolleisuustilastojen sijasta ruvettiin yhtäkkiä vertailemaan jotakin aivan muuta.

Koronakuolemat Unkarissa (lähde: 444.hu). Punainen käyrä on seitsemän päivän trendi.

Tästä seuraa sitten perin omituisia puuskahduksia. Kuluneen viikon aikana Unkarin julkisuudessa on puitu tv-haastatteluohjelmasta Egyenes beszéd ‘Suoraa puhetta’ tunnetuksi tulleen toimittajan, nyttemmin oppositiopuolue DK:n johtokunnan jäsenen Olga Kálmánin uhkailutapausta. Kálmán nimittäin sai (ja julkaisi Facebookissa) melkoisen törkeän vihapuhepalautteen äitinsä Facebook-profiililla esiintyneeltä mieheltä. Uhkailijan mielestä Kálmán ja hänen kaltaisensa ovat monin tavoin likaisia, haisevia jne. kansanvihollisia, natseja, roistoja, kansakunnan syöpäkasvain ja ihmiskunnan häpeä, jne. jne., ja Kálmán perheineen pitäisi mm. mestata sekä valella bensiinillä ja tuikata tuleen. Juorulehti Blikk tavoitti uhkailijan, 53-vuotiaan Gábor V:n, joka ei rikosilmoituksista ja meneillään olevasta poliisitutkinnasta piittaa vaan kertoo vihaavansa kaikkia ”vasemmistolaisia” ja kirjoittaneensa vastaavanlaista vihapostia jo lukemattomille muillekin.

Tämmöistä somekuraahan saavat niskaansa julkiset toimijat ja etenkin näkyvillä paikoilla olevat naiset koko ajan myös Suomessa. Siinä ei sinänsä ole mitään erityisen unkarilaista. Mutta nostaisin esille tästä vastenmielisestä vuodatuksesta yhden katkelman:

”… Minä sinun sijassasi menisin peilin eteen ja sylkisin itseäni päin naamaa minkä jaksan, kun olen niin saastainen moukka, että puhun näin ja haukun viatonta, rakasta herra Viktor Orbánia, jota saamme kiittää enemmän kuin vielä ketään. Joka on jo nyt tehnyt pienen isänmaamme puolesta enemmän kuin kukaan häntä ennen. Jonka ansiota on, että meillä puolustaudutaan pandemialta paremmin kuin missään koko maailmassa, meillä kuollaan ja sairastutaan vähiten, meillä rokotetaan eniten ihmisiä. Me olemme rakkaalle hallituksellemme kaikkein suurimman kiitoksen velkaa…”

Niinpä. Maaliskuun lopulla joukko riippumattomia Unkarin viestimiä julkaisi avoimen kirjeen pääministerille, pyytäen lupaa päästä sairaaloihin raportoimaan koronatilanteesta. Taustalla oli slovakianunkarilaisten toimittajien esimerkki: nämä olivat Dunaszerdahely/Dunajská Stredan kaupungissa sairaalan koronaosastolla, sairaalan johdon ja henkilökunnan luvalla ja tuella, kuvanneet järkyttävän dokumenttielokuvan, joka auttoi koronasulku-uupumuksen stressaamaa kansaa ymmärtämään tilanteen vakavuuden ja skarppaamaan vielä vähän. Arvellaan, että tässä tapauksessa vapaa tiedotus pelasti lukuisia ihmishenkiä.

Lehdistön vapaudessa ei ole kyse (vain) siitä, saako mielipiteensä ilmaista vapaasti ja saako esimerkiksi valtakunnan johtavia päättäjiä ”haukkua” julkisesti. Kyse on siitä, kerrotaanko totuus ja saako myös ikävistä tosiasioista kertoa. Unkarissa hallituksen mediakontrolli on luonut vaihtoehtoisen todellisuuden, johon uskovat voivat vakavalla naamalla edelleen väittää, että ”meillä sairastutaan ja kuollaan kaikkein vähiten”. Tämä on ihan oikeasti pelottavaa.


Demokratian lahottajat

1 toukokuun, 2021

Viisi vuotta sitten kirjoitin täällä kahden historiantutkijan, unkarilaisen Andrea Petőn ja puolalaisen Weronika Grzebalskan lanseeraamasta nimikkeestä ”kääpävaltio”, polypore state. Sillä tarkoitetaan järjestelmää, joka lahottajasienen lailla loisii valtion demokraattisissa rakenteissa ja imee niiden resurssit tuottaakseen vain lisää kääpää. Julkiset varat, myös EU-tuet, imetään rinnakkaisyhteiskunnan rakentamiseen. Kansalais- ja ihmisoikeusjärjestöjen rinnalle perustetaan hallitusta tukevia valekansalaisjärjestöjä ja ”ihmisoikeusinstituutteja”; Unkarissa tästä jälkimmäisestä voisi olla esimerkkinä omituista kansallispopulistista propagandamateriaalia tuottava ajatuspaja, jonka nimeksi on annettu ”Perusoikeuksien puolesta -instituutti” (Alapjogokért Intézet).

Kääpää kasvaa myös tiedemaailmassa, ja tästä Pető puhui kuluneella viikolla Wienin yliopistossa järjestetyssä virtuaalisessa seminaarissa, jonka aiheena oli sananvapaus. Tästäkin olen jo aiemmin useaan otteeseen kirjoittanut: Unkarin valtio perustaa olemassaolevien etenkin kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuslaitosten rinnalle omia vaihtoehtoisia instituuttejaan. Niiden ”tutkijat” saavat parempaa palkkaa joutumatta kantamaan samanlaista tulosvastuuta kuin akateemiset tutkijat yleensä, eivätkä ne näytä hakevan paikkaansa niinkään kansainvälisestä tiedeyhteisöstä kuin ”tutkimuksen” ja suuren yleisön rajapinnalta. Tästä komeimpana esimerkkinä voi jälleen mainita samoin kansallispopulistista propagandamateriaalia tuottavan ja ainakin osaksi jo selvän huuhaan puolelle livenneen ”Unkarilaisuudentutkimuksen instituutin”, Magyarságkutató Intézet.

Kaikki lahottajat eivät kasvata komeita pahkuroita puun kylkeen. Jotkin niistä imeytyvät suoraan demokratian sisäisiin rakenteisiin ja tyhjentävät ne sisältä käsin. Ja tässä on taas kerran pakko selostaa 444.hu:n toimittajien oivaa videota. Tällä kertaa aiheena on parlamentti, tuo Tonavan rannalla komeileva Budapestin symboli ja kansallisylpeys, jonka prameaa rakennusta muuan vanha tuttavani unohtumattomalla tavalla vertasi Ankkalinnan tuomiokirkkoon. Samalla kun parlamentista on rakennettu Orbánin illiberaalin kansallispopulismin elävää muistomerkkiä omine puolisakraaleine juhlamenoineen – niiden huipentumana voidaan pitää ns. Pyhän Kruunun siirtämistä museosta parlamenttitaloon, missä sitä vartioi oma erikseen palkattu vartiokaarti, jolle on erikseen disainattu omat univormut ja kehitetty näyttävät vahdinvaihtoseremoniat yleisön iloksi – se on alkanut tyhjentyä varsinaisista poliittisista tehtävistään.

Videota juontava mainio toimittajakaksikko, Bence Gáspár Tamás (voi itku näitä unkarilaisten nimiä, Tamás lienee siis sukunimi ja Bence Gáspár etunimet) ja Gergő Plankó, teki 2010-luvun alussa eli Orbánin järjestelmän alkuvuosina vielä Index-uutissivustossa työskennellessään satiirista poliittisten videoiden sarjaa Riszpekt Ház (nimi viittaa parlamentin istunnoissa käytettyyn kansanedustuslaitoksen puhutteluun tisztelt Ház ‘kunnioitettu Huone’). Plankó ja Tamás kommentoivat vitsikkäästi kansanedustajien toilailuja, kiersivät parlamenttitalon käytävillä esittämässä hankalia kysymyksiä, kunnes lopulta osaksi näillä arvokkailla käytävillä kuvattu laulava ja tanssiva jouluspesiaali oli liikaa. Ohjelman tekeminen loppui, ja vähitellen loppui ylipäätään hankalia kysymyksiä esittävien toimittajien rellestäminen parlamentissa.

Entisellä ”lehdistökäytävällä” poliittiset päättäjät kieltäytyivät nyt avoimesti vastaamasta kysymyksiin, ja tiedotusvälineiden edustajien käyttöön rajattiin yksi käytävänpätkä ja yksi huone. Nyt ei enää ole sitäkään. Toimittajat eivät enää värikkäinä rypäleinä parveile päättäjien perässä pitkin käytäviä mikrofoneineen ja kameroineen, vaan heidän on pysyteltävä nauhan takana aulaan rajatussa ”karsinassa”, josta he voivat vain avuttomina ojennella mikrofonejaan ja huudella kohti ohi viuhahtavia poliitikkoja. Kaiken lisäksi parlamentin puhemies László Kövér on ryhtynyt myös säätelemään kansanedustajien lehdistötilaisuuksien pitoa.

Kysymys ei ole vain siitä, että hallituskoalitio haluaa pitää tiedotuksen tiukasti omissa käsissään. Myöskään oppositiopuolueet eivät tunnu enää toimittajista piittaavan: syvät rivit on paljon helpompi tavoittaa somen kautta, joten miksi antaa haastattelua ja vääntää sitten toimittajan kanssa sanamuodoista ja niiden tulkinnasta, kun voi twiitata itse omin sanoin tai videoida puheenvuoronsa ja lykätä sen Facebookiin?

Käytävien tyhjentyessä hankalia kysymyksiä esittävistä toimittajista myös istuntosalin meininki on muuttunut. Kahden kolmasosan enemmistöllä lakeja läpi myllyttävä hallituskoalitio ei kaipaa poliittista keskustelua todellisista kysymyksistä. Tarvitaan vain äänestyskone, ja äänestyspäätökset valmistellaan salin ulkopuolella ja ajetaan läpi ryhmäkurin voimalla – siitä lipeämisestä voi tulla jopa rahallisia sakkoja. Vuodesta 2013 lähtien parlamentin puhemies voi nimittäin rangaista kansanedustajia rahallisesti, pidättämällä osan näiden palkkiosta, ja näitä sakkoja on tullut myös ryhmäkurista lipeäville hallituskoalition edustajille. Suurin osa rangaistuksista on toki koskenut oppositioedustajia, jotka ovat ”rikkoneet järjestystä” salissa esimerkiksi metelöimällä tai näyttelemällä julisteita.

Opposition toimintaa on vaikeutettu myös perustamalla uusi lainsäädäntövaliokunta, jonka pöydälle opposition lakiehdotukset pysähtyvät pääsemättä edes parlamentin käsittelyyn. Entisten aikojen selvitys- tai tutkintakomissiot sitä vastoin ovat kadonneet. Yleensä oppositioedustajien aloitteesta muodostetut komissiot toimivat ennen vanhaan kuin amerikkalaisten elokuvien oikeusistuimet, todistajien kuulemisineen päivineen, ja vielä vuosituhannen alkukymmenellä nähtiin jännittäviä korruptiojuttujen selvittelydraamoja. Fidesz-puolueen ympärillä kukkiva korruptio ei ole tämmöistä enää synnyttänyt.

Kun poliittinen väittely ei enää onnistu, oppositio on siirtynyt mielenosoitusperformansseihin. Istuntosalissa on nähty viime vuosina esimerkiksi puhemiehen korokkeen valtaus, erilaisten julisteiden ja banderollien levittelyä, paperisilpun lennättelyä, pilleillä, sireeneillä ja megafoneilla metelöintiä, presidentti János Áderia esittävän marionetin nytkyttelyä sekä kuuluisa perunasäkkitempaus. Viime lokakuussa äärioikeisto-oppositiopuolue Jobbikin Péter Jakab otti pääministerin kyselytunnilla puheeksi äskettäiset Szerencsin täytevaalit, joissa Fidesz-puolueen ehdokas oli voittanut, kenties sen ansiosta, että Fidesz erityisesti köyhimmillä alueilla ostaa kansalta ääniä ruokalahjoituksilla. Tämän johdosta Jakab nimitti Orbánia ”perunakuninkaaksi” ja yritti marssia hänen luokseen ojentamaan säkillistä perunoita, niin että muutamat hallituspuolueiden edustajat joutuivat menemään väliin.

Kun näyttävistä tempauksista sitten rävähtelee ylempänä mainittuja kurinpitosakkoja, niin keskustelun sijasta oppositio keskittää voimansa pääministerin kyselytunteihin: kerran viikossa voi yrittää edes letkauttaa pääministeri Orbánille jotain todella viiltävää. Jobbikin Jakab on tämän ansiosta jo saanut runsaasti julkisuutta ja noussut opposition näkyvimmäksi johtohahmoksi. Jakab saa tässä myös edustaa oppositiopopulismin vaarallista puolta: ”kansan” edustajaa, joka ei kuvia kumartele vaan sanoo roistomaisille herroille suorat sanat – ja tämä merkitsee, että hän ei myöskään kunnioita kansanvallan korkeita instituutioita, kuten ”kunnioitettua Huonetta”, tisztelt Ház, puhumattakaan demokraattisesta ja faktapohjaisesta päätöksenteosta ylipäätään. Jos päätöksenteko parlamentissa ei toimi, todellista mielenkiintoa ei voikaan enää herättää muu kuin anoturtiais- tai teuvohakkaraistyylinen pöhköpopulistinen performanssi. Samaan aikaan kuitenkin todellisia poliittisia päätöksiä tehdään jossakin aivan muualla.

Parlamentissa puolestaan tehdään identiteetti- ja ideologiapolitiikkaa, kuten viime maanantaina pääministerin kyselytunnilla taas nähtiin. Tällä kertaa puikoissa ei ollut puhemies László Kövér, tuo kuuluisa perinteisten perhearvojen puolustaja, vaan varapuhemies, kristillisdemokraatti János Latorcai. Oppositio yritti hiillostaa pääministeri Orbánia siitä, miksi tämä ei (enää) puhu Unkarin yhä pelottavan korkeista koronakuolleisuuslukemista ja miksi kansassa yritetään nostattaa väärää turvallisuudentunnetta ja kohtuutonta luottamusta vauhdilla etenevään rokotuskampanjaan. Lukuisista välihuutelijoista varapuhemies Latorcai poimi esiin sosialistipuolue MSZP:n nuorehkon, tomeran ja simpsakan näköisen Ágnes Kunhalmin ja kivahti:

Arvoisa Ágnes Kunhalmi, olen jo kerran huomauttanut, että tuo välihuutelu varjostaa teidän kauneuttanne!


Arvomaailmoja

10 huhtikuun, 2021

Ihan äsken kirjoitin tapaus Gulácsista eli Saksassa työskentelevästä unkarilaisesta jalkapalloilijasta, joka antoi tukensa Unkarin sateenkaariperheiden julkisuuskampanjalle, ja sitä seuranneesta tapaus Petrystä, eli Saksassa työskentelevästä unkarilaisesta jalkapallovalmentajasta, joka puolestaan kuvitteli, että koto-Unkarissa voi pelata toisilla säännöillä kuin Saksassa ja lehtihaastattelussa paheksua Gulácsin tempausta ja kauhistella maahanmuuton mukanaan tuomaa moraalista rappiota ja rikollisuutta. Petry sai tästä hyvästä potkut, sillä hänen työnantajansa Hertha BSC:n julkisuusstrategiaan eivät homofobiset ja rasistiset lausunnot sovi. Tästä puolestaan nousi Unkarissa hirmuinen mekkala.

Samoin kuin kuuden vuoden takaisessa Ákos-Telekom-jupakassa, jossa puhelinyhtiö sanoi irti Unkarin hallitusta näyttävästi tukevan viihdelaulaja Ákosin sponsorisopimuksen tämän seksististen möläytysten takia ja sai siitä hyvästä hallituksen kimppuunsa, myös Petryn tapauksessa halutaan nähdä ”sananvapauden” loukkaus. Niin vaikeaa on ymmärtää, että Petryä ei ole kukaan ”vaientanut” eikä ”rangaissut”. Hän saa ajatella maahanmuutosta tai sateenkaariperheiden kampanjasta aivan mitä vain, mutta hänen työnantajansa, julkisuudessa vaikuttava ”viihdetuottaja”, ei ole velvollinen maksamaan hänelle siitä palkkaa eli pitämään palveluksessaan työntekijää, jonka julkiset ulostulot ovat työnantajan edun ja toimintaperiaatteiden vastaisia.

Petry-jupakkaa on nyt puitu parlamentteja ja ministeriöitä myöten. Saksan Budapestin-lähetystön asiainhoitaja kutsuttiin ulkoministeriön puhutteluun, pääministeri Orbán lausui radiossa, että Euroopassa vallitsee liberaali mielipidesorto, mutta yhtään unkarilaista ei jätetä yksin, ”me seisomme kaikki Zsolt Petryn rinnalla”. Saksan ulkoministeriö puolestaan on tiedottajansa suulla paheksunut Unkarin hallituksen kannanottoja ja erityisesti järkyttyneenä torjunut Unkarissa heitellyt rinnastukset Natsi-Saksaan. Ja tähän samaan saumaan rymähtää seuraava ulkopoliittinen julkisuuskohu, tällä kertaa toisena osapuolena Itävalta.

Itävaltalaisen viikkolehti Profilin, joka vertautuu lähinnä Suomen Kuvalehteen, toimittaja Franziska Tschinderle oli kollegansa kanssa tekemässä juttua europarlamentin oikealle laidalle kenties tekeillä olevasta uudesta puolueryhmittymästä – nyt kun Fidesz-puolue lopultakin heitettiin ulos maltillisten konservatiivien EPP:stä. Orbán oli huhtikuun alussa kutsunut aatetoverinsa ja puoluejohtajakollegansa, Puolan Mateusz Morawieckin ja Italian Matteo Salvinin Budapestiin neuvotteluihin, mutta kun niiden päätteeksi järjestettyyn ”lehdistötilaisuuteen” ei lehdistöä edes kutsuttu, Tschinderle oli lähettänyt Fidesz-puolueen europarlamenttiryhmälle kirjallisesti muutamia kysymyksiä, joihin toivoi vastausta. Nimittäin:

  1. Miksi tähän neuvotteluun ei ollut kutsuttu Ranskan Rassemblement Nationalin tai Itävallan FPÖ:n edustajaa?
  2. Mikä on suunnitellun liittoutuman päämäärä ja keitä siihen on tulossa?
  3. Euroskeptisiä koalitioita on kehitelty europarlamentissa ennenkin. Ne ovat hajonneet esimerkiksi Venäjää tai Turkkia koskeviin erimielisyyksiin tai antisemitismisyytöksiin. Miten nyt on tarkoitus välttää uuden liittoutuman hajoaminen?

Vastausta ei tullut, sitä vastoin Tschinderlen kysely päätyi Unkarin yleisradioyhtiön ykkösuutiskanavan illan pääuutisten yhdeksi aiheeksi. Kolmen ja puolen minuutin mittaisessa pätkässä väitettiin, että kysymykset olivat pelkästään kysymyksiksi naamioitua hyökkäystä Unkaria vastaan, silkkaa provokaatiota – tämän takia europarlamentin Fidesz-ryhmyri Tamás Deutsch ei ollut halunnut edes vastata niihin. Tikun nokkaan nostettiin erityisesti, oikein kasvokuvan kanssa, toimittaja Tschinderle, jonka kerrottiin ennenkin tehneen juttuja ns. oikeistovaarasta ja arvostelleen Orbánin hallitusta ja jota syytettiin myös ”amatöörimäisyydestä”.

”TOIMITTAJA PROVOSOI KYSYMYKSILLÄ”

Mitä johdatteleviin ”epäkysymyksiin” tulee, parempia esimerkkejä löytyisi Unkarin hallituksen kuuluisista ”kansallisista konsultaatioista”. Mutta ylipäätään: eikö journalistin työhön nimenomaan kuulu tarvittaessa tiukkojenkin kysymysten esittäminen poliittisille päättäjille? Kuten Tschinderle Twitterissä muistutti, tässä ei myöskään ole kysymys vain yhdestä ulkomaalaisesta toimittajasta vaan Budapestissa ja koko Unkarissa toimivista kollegoista, jotka joutuvat jatkuvasti työskentelemään tällaisissa oloissa ja tarvitsevat solidaarisuutta.

Tschinderlen tapaus eskaloitui salamannopeasti. Itävallan ulkoministeriö protestoi ja paheksui julkisesti, ulkoministeri soitti unkarilaiselle kollegalleen, Profil-lehden päätoimittaja Christian Rainer julisti, että kyseessä on autoritaarisen järjestelmän hyökkäys lehdistön vapautta ja länsimaisia ydinarvoja vastaan. Itävallan useammat parlamenttipuolueet (paitsi oikeistopopulistien FPÖ, joka näkee tässä ”mielivaltaista Unkarin panettelua”), samoin Itävallan toimittajien ammattijärjestö sekä Reportterit ilman rajoja tuomitsevat yksimielisesti Unkarin yleisradioyhtiön toiminnan. Tschinderlelle satelee solidaarisuuden ilmauksia.

Unkarin puolella on jo ehditty seuraavalle kierrokselle. Samainen valtion ykkös-uutiskanava palasi tähän juttuun vielä kerran yrittäen vakuuttaa, että Tschinderlen kysymykset olivat todellakin pelkästään provokatiivisia väitteitä, eivät kysymyksiä. Ja kaiken takana ovat tietenkin Unkarin ilkeä oppositio sekä Sorosin karvainen käsi… En jaksa ruveta kääntämään koko juttua tähän, mutta ehkä pitäisi, sillä sen tyylilaji on suomalaisen silmään tai korvaan aivan uskomaton, lapsellisessa ironisuuden tavoittelussaan lähes pohjoiskorealaisen naiivi ja tosikon tunteellinen.

(Edelleenkin ihmettelen: Unkarin poliittisista päättäjistä ja vaikuttajista melkoinen osa, myös pääministeri Orbán itse, on 60-luvulla syntyneitä ja muistaa sosialismin ajat erittäin hyvin. Eikö heistä kenellekään MTV1:n nykyisen uutisoinnin tyyli nosta mieleen muistoja entisiltä maailmanajoilta?)

***

Mutta palataan vielä lopuksi Gulácsin ja Petryn tapausten taustalla oleviin arvokysymyksiin, esimerkiksi sukupuolirooleja tai rasismia koskeviin näkemyksiin. Etelä-Unkarissa Szegedin yliopistokaupungissa nimittäin on muutama päivä sitten noussut kohu Szegedin yliopiston opettajankoulutustiedekunnan professorin László Gulyásin möläytyksistä. Unkarin tieteellisten julkaisujen tietokannassa (MTMT) Gulyás on luokiteltu ”aluetieteen” (regionális tudomány) edustajaksi, mutta hänen julkaisunsa näyttäisivät päältä katsoen edustavan ennen kaikkea Trianonin rauhan ja Horthyn kauden Unkarin historiaa. Gulyás toimii myös hallituksen toimeksiannosta perustetun, kansallisen huuhaan rajamaita kyntävän ”Unkarilaisuuden tutkimusinstituutin” tieteellisenä neuvonantajana, ja maaliskuussa hänelle myönnettiin korkea kunniamerkki, Unkarin Ansioritarikunnan risti

”hänen unkarilaisuuden historiaan liittyvistä korkeatasoisista tutkimuksistaan, merkittävästä toiminnastaan opettajana ja tieteen organisaattorina sekä kansallista, porvarillista arvomaailmaa välittävistä julkaisuistaan”.

(Csaba Karnokin kuva délmagyar.hu:n jutusta)

Sama ilmaus értékrend (‘arvomaailma’ tai kirjaimellisesti ‘arvojärjestys’) toistuu myös haastattelussa, jonka Gulyás kunniamerkkinsä johdosta antoi délmagyar.hu-sivustolle. Miehellämme näyttäisi olevan visio ja missio:

(…) Historia on semmoinen tiede, joka on kansallista identiteettiä muodostava voima, ja juuri sen vasemmisto haluaa viedä meiltä, ja sitä vastaan meidän täytyy pystyä osoittamaan kansallinen, porvarillinen henkinen perusta, ja sillä näyttämään heille, että mekin olemme yhtä vahvoja kuin he, joilla sosialismin perillisinä on 40 vuoden etumatka. (…) Jatkan Trianonin historian kirjoittamista, ja työskentelen sen puolesta, että pystymme puolustamaan perinteistä, konservatiivista, kansallista, porvarillista arvomaailmaa siltä, mitä nykyään kutsumme kulttuuritaisteluksi. (…) Nähdäkseni porvarillinen arvomaailma on nyt semmoisen hyökkäyksen kohteena, että meidän kansallista, konservatiivista arvomaailmaa noudattavien on pidettävä yhtä, jotta meidän joukkueemme olisi vahvempi.

Tämän arvomaailma-sedän toiminnasta opettajana on siis nyt noussut kohu. Szeged.hu-uutissivuston mukaan neljä opiskelijaa on tehnyt Gulyásin helmikuussa etänä pitämästä luennosta (tiedossa ei ole, oliko tapaus ainutkertainen vai onko samaa koettu Gulyásin muillakin luennoilla) valituksen, jota tiedekunta parhaillaan tutkii. Luento – kurssin otsikkona oli ”Migraatio ja pakolaisuus 20. vuosisadalla” – oli nimittäin ilmeisesti vilissyt rasistisia ja seksistisiä möläytyksiä.

Heti alkajaisiksi opiskelija, joka oli avatar-kuvakseen pannut näkyviin Győziken, romanitaustaisen tositeeveejulkkiksen kuvan, sai käskyn poistaa sen: ”Siis minä inhoan mustalaisia, ja Győzikeä varsinkin, en halua nähdä sitä.” Kun sivilisaatiohistoriaa käsittelevässä luennossa päästiin Amerikan mustaan väestöön ja afrikkalaisiin, joista Gulyás ilmeisen innoissaan käytti alatyylistä nimitystä feka (tyylisävyltään kai suunnilleen ”mutakuono”), opiskelijat saivat kuulla muun muassa, miten ”englantilaiset sotilaat [kuvassa] tekevät mutakuonoista silppua”, tai miten ”ei ole mitään afrikkalaista sivilisaatiota, ne mutakuonot siellä viidakossa eivät ole tehneet hevon vittuakaan [elin vaihdettu idiomaattisempaan tyylisävy säilyttäen, suom. huom.]”. Myös ”poikkeuksellisen rumista niggereistä” oli puhetta. Jossain vaiheessa siirryttiin ilmeisesti Amerikan nykypäiviin ja Yhdysvaltain varapresidenttiin, jonka nimeäkään Gulyás ei ensin ollut muistavinaan: ”minä sanon sitä vain mustaksi lutkaksi [fekete ribanc]”.

Etenkin naisopiskelijoita luennoitsijasetä taas oli ”ilahduttanut” melkoisen tunkkaisilla kommenteilla. Kun esimerkiksi joku opiskelija oli pyynnöstä arvioinut jonkun esityksen ”täydelliseksi”, Gulyás oli huomauttanut: ”Täydellistä olisi se, jos Claudia Schiffer olisi minun makuuhuoneessani, mutta tiedän, että opiskelijalle kaikki kyllä kelpaa.” Ja kun useimmat opiskelijat olivat sulkeneet kuvayhteytensä, Gulyás pyyteli: ”olisi mukavaa nähdä muitakin kuin XY-pojan naama, neidit voisivat avata kameransa niin olisi minullakin jotain katseltavaa.” Tauon jälkeen – Szegedin yliopisto ilmeisesti käyttää Zoomin ilmaisversiota, joka katkaisee istunnon neljänkymmenen minuutin välein – Gulyás kyseli, ovatko kaikki opiskelijat palanneet linjoille, eikä malttanut yhden miesopiskelijan vastaukseen olla heh-heh-vitsikkäästi lohkaisematta, että on heteroseksuaali eikä siksi ole kiinnostunut miespuolisten opiskelijoiden ilmoituksista.

Tämmöistä läppää ei ainakaan Suomessa kai nykyään voisi kuvitella seuraamuksitta heiteltävän opetustilanteessa edes Takahikiän työväenopiston iltakurssilla. Tiettävästi Szegedin yliopisto selvittääkin asiaa, sillä Gulyásin möläytykset eivät tietenkään sovi sen virallisiin toimintaperiaatteisiin ja -ohjeisiin. Riippumattoman Klubrádión haastattelema professori József Pálinkás, entinen Unkarin Tiedeakatemian esimies, arvelee, että jonkinlaisia kurinpidollisia seuraamuksia tämmöisestä ”suorastaan sairaasta” käytöksestä täytyy tulla. Jos näin käy, saapas nähdä, miten pitkälle ja miten korkealle ”sananvapauden” ja ”konservatiivisten perusarvojen” sankarin uhriutuminen yltää: tullaanko samalta korkealta taholta, mistä kunniamerkkejäkin on jaettu, yhä sedän tueksi vai uskaltaako joku ruveta jo vähän toppuuttelemaan, ennen kuin Gulyásin käytökselle nauravat maailmalla naurismaan aidatkin.

Ainakaan szeged.hu:n kysymyksiin Gulyás ei varsinaisesti vastannut, lähetti vain tekstinpätkän, jonka vaati julkaisemaan sellaisenaan: siinä luetellaan hänen tieteellisiä ansioitaan ja vakuutetaan, että hänen toimintansa yliopiston opettajana on aina ollut ammatillisesti ja henkilökohtaisesti nuhteetonta. Szegedin yliopiston CooSpace-nimisellä verkko-opetusalustalla opiskelijoille julkaisemassaan kannanotossa hän sitä vastoin puolustautuu syyttelemällä ja uhriutumalla. Nyt on ARVOMAAILMAsta kysymys, ja seksistisistä ja rasistisista möläytyksistä kanteleminen on sitä kamalaa kommunismia, juuri niin tehtiin stalinismin aikaan! Vuodatus on pitkänpuoleinen, mutta haluan kääntää sen tähän lopuksi (mahdollisimman tarkasti, huutomerkkeineen päivineen), sillä muuten tätä voi olla vaikea uskoa. Näin kirjoittaa eurooppalaisen yliopiston professori vuonna 2021:

Arvoisat opiskelijat, hyvät naiset ja herrat!

Sain sattumalta tietooni, että joitakin opiskelijoita ei miellytä se maailmankatsomusperusta, jolta käsin pidän migraatioluentoani. He ovat kuulemma jopa tehneet minua vastaan ilmiannon!!!

Tämä katala käytös järkytti minua syvästi. Opettajan ilmiantaminen maailmankatsomuksen perusteella tuo mieleen pahimmat kommunismin ajat. Tällaista tekivät Stalinin ja Rákosin [aikaan] nuoret kommunistit. Tämmöinen käytös ei ole yliopiston aseman eikä opettaja-oppilas-suhteen arvoista [?].

Yliopiston autonomia määrää, että opettajalla on opetuksen puitteissa perusoikeus opettaa oman arvomaailmansa mukaisesti. Kansallista, porvarillista, konservatiivista arvomaailmaa tunnustavana opettajana en hyväksy sitä, että yksikään opiskelija kyseenalaistaisi arvomaailmani.

Opiskelijalla ei ole velvollisuutta olla samaa mieltä Minun kanssani [Velem, isolla alkukirjaimella…]! Opiskelija voi oman arvomaailmansa mukaisesti hyväksyä tai torjua, mitä opetetaan.

Koska migraatioluentoni on valinnainen kurssi, ehdotan, että
a) se, jota ei miellytä luentoni maailmankatsomuspohja,
b) joka ei ole yhtä mieltä tästä kansallisesta, porvarillisesta, konservatiivisesta arvomaailmasta
c) jota tämän kuunteleminenkin häiritsee

se KIRJAUTUU HETI ULOS KURSSILTANI!!! (Tämä on mahdollista vielä tänään keskiyöhön asti.)

En haluaisi Szegedin yliopiston muuttuvan muutaman opiskelijan takia ideologian taistelukentäksi. Yliopiston autonomian johdosta yliopistossamme toimii lukuisia kommunisti- ja liberaaliopettajia, joten näilläkin opiskelijoilla on mahdollisuus seurata omaa maailmankatsomuksellista vakaumustaan vastaavia kursseja.

Mitä tulee ”opettajan ilmiantamiseen maailmankatsomuksen perusteella”, vastahan siitä on pari-kolme vuotta, kun hallitusta lähellä oleva 888.hu-keltajournalismiportaali yritti käynnistää ilmiantolinjan:

Oletko saanut tarpeeksesi yliopistoissa kursseilla pyytämättä pyörivästä vasemmistopolitiikasta? Tuntuuko sinusta, että vain liberaalilla opettajallasi on oikeus mielipiteeseen ja oikeassa olemiseen? Jos näin on, kirjoita meille sähköpostiosoitteeseen (…)

Tämmöisiä moraalisia ja arvopolitiikkakysymyksiä siis tänään. Tuoreiden Ano Turtiais -uutisten hengessä siirryn lopuksi viikonloppua pohtimaan, missä määrin ja miten tärkeässä asemassa olevia aikuisia ihmisiä voisi vaatia käyttäytymään aikuisten ihmisten lailla.


Kaksilla säännöillä

6 huhtikuun, 2021

Olen tässä blogissa monesti, viimeksi ainakin helmikuun lopulla, kirjoitellut Unkarin hallituksen perhepoliittisista näkemyksistä, joihin kuuluu tiukka heteronormatiivisuus. Perustuslakiinkin, jossa jo ennestään avioliitto määriteltiin miehen ja naisen väliseksi, piti lisätä, että ”äiti on nainen, isä on mies” (kyllä, ihan totta), sillä nämä perusarvot ovat kuulemma nykyään hyökkäyksen kohteena. Transsukupuolisten elämä on tehty mahdollisimman vaikeaksi tuomalla lakiin ”syntymäsukupuoli”, jonka muuttaminen on nimenomaisesti kiellettyä, ja koska lapsia eivät enää muuten kuin poikkeustapauksissa saa adoptoida muut kuin avioparit (jollaiset siis koostuvat miehestä ja naisesta), homopareille on lasten adoptoimisesta tehty käytännössä lähes mahdotonta. Tämä viimeksimainittu lainmuutos kirvoitti Unkarin sateenkaariperheet käynnistämään kampanjan ”Perhe on perhe” (A család az család), jonka tueksi puolestaan asettui useita yrityksiä, instituutioita (esimerkiksi lähetystöjä, myös Suomen) ja julkisuuden henkilöitä.

Unkarin jalkapallomaajoukkueen maalivahti, työkseen Leipzigissa pelaava Péter Gulácsi, poseerasi somessa puolisoineen kampanjan logo käteen piirrettynä ja vetosi julkisesti kampanjan puolesta, kehottaen kaikkia suurempaan suvaitsevuuteen ja avoimuuteen erilaisia ihmisiä kohtaan.

Saksassa Gulácsi sai kauniista eleestään kiitosta ja kehua, mutta koti-Unkarissa käynnistyi omituinen tapahtumasarja, josta äskettäin kirjoitin: entinen huippujalkapalloilija ja nykyinen suosittu urheilukommentaattori János Hrutka, joka oli mennyt julkisuudessa tukemaan Gulácsia, sai potkut työpaikastaan urheilukanava Spíler TV:ltä. Näin siis tekevät samat vallanpitäjät, jotka julkisuudessa koko ajan vänisevät ”liberaalien” (somesuomeksi: ”vihervasemmiston”) mielipidediktatuurista ja cancel-kulttuurista, jonka takia turmeltuneessa lännessä ”ei enää saa sanoa” niin kuin asia on.

Eikä tässä kyllin, vaan Index-uutissivuston mukaan myös Unkarin yleisradioyhtiön M4-urheilukanavan selostaja Viktor Lukács olisi erotettu vain siksi, että hän oli somessa peukuttanut Gulácsin postausta. Jalkapallo on Unkarissa pyhä ja vakava kansallinen asia, eikä sen nimissä saa asettua vastustamaan ”kansallisiksi” julistettuja arvoja. Tosin unkarilaisen jalkapallon suurimmat kansainväliset menestykset ovat jääneet 1950-luvulle, Ferenc Puskásin ja kumppanien tarunomaiseen aikaan, mutta silti jalkapallon kansaa kokoavaan voimaan uskotaan yhä, eikä vähiten siksi, että tämä urheilulaji on myös pääministeri Orbánin elämän suuri intohimo.

Mutta tarina jatkuu. Eilen Magyar Nemzet, siis tämän perinteikkään konservatiivisen päivälehden nimen ja logon ominut hallituksen äänitorvi, entinen Magyar Idők, haastatteli toista Saksassa työskentelevää jalkapalloammattilaista, Berliinin Herthan maalivahtivalmentajaa Zsolt Petryä, joka – kuten jo otsikossa kerrotaan – ei ole joka suhteessa Gulácsin kanssa samaa mieltä. Hänen mielestään…

Péter Gulácsi on muodostanut sateenkaariperheistä liberaalin mielipiteen, josta Unkarin yhteiskunnan enemmistö on eri mieltä. (…) Periaatteessa häntä ei voi eikä saa tuomita vain siksi, että hän sanoi mielipiteensä. Eri asia, ovatko ihmiset hänen kanssaan samaa mieltä. Minä urheilijana hänen sijassaan keskittyisin jalkapalloon (…) On täysin tarpeetonta hankkia vihamiehiä yksittäisellä poliittisella mielenilmauksella, varsinkin Euroopan huipputason maalivahdin. Mikä kuitenkin saattoi Péterin asettumaan homoseksuaalien, transvestiittien ja muita seksuaali-identiteettejä edustavien ihmisten tueksi, sitä en tiedä. Minä hänen asemassaan en varmastikaan olisi ruvennut nostattamaan mielenkiihkoa.

Ja kun kerran arvopolitiikkaan päästiin, niin Magyar Nemzetin haastattelija halusi lopuksi kuitenkin tietää, millaisia mielipiteitä Petryllä itsellään on yhteiskuntapoliittisista kysymyksistä, ja saa kuin saakin urheilumiehestä irti poliittisen mielenilmauksen. Sympatisoiko Petry ”konservatiivista puolta”?

Täysin. En edes ymmärrä, miten Eurooppa on voinut moraalisesti vajota niin syvälle kuin nyt. Maahanmuuttopolitiikka on minulle moraalisen rappion ilmentymä. Meidän tulee jatkaa elämäämme Euroopassa niiden kansallisten arvojen perustalla, jotka olemme vuosien mittaan oppineet. Eurooppa on kristitty maanosa, en mielelläni katsele sitä moraalista rappiota, joka tällä mantereella nykyään leviää. Liberaalit paisuttelevat vastapuolen mielipiteitä: jos et pidä maahanmuuttoa hyvänä asiana, sillä Eurooppaan on tulvinut hirmuinen määrä rikollisia, silloin sinua heti syytetään rasistiksi. Tätä ei voi sallia, toisen mielipidettä suvaitaan harvemmin etenkin silloin, kun kyseinen henkilö edustaa konservatiivista näkökantaa.

Näin juuri. En tietenkään tiedä, miten paljon lehden toimittaja on leikellyt ja järjestellyt Petryn alkuperäisiä sanoja. Mutta tämä näyttää siltä, että pelkkä arvopolitiikkaan viittaaminen vie jonkinlaisella persulogiikalla siihen ainoaan olennaiseen arvokysymykseen, jolle kaikki muu on alisteista, eli maahanmuuttoon, joka puolestaan automaattisesti merkitsee (sanoivat tutkimukset ja tilastot mitä hyvänsä) rikollisuutta ja moraalista rappiota. Ynnä tuota cancel-kulttuuria eli ei-toivottujen mielipiteiden tukahduttamista, yhyy.

Tämä on meininki Unkarissa, mutta Saksassa kaikki on toisin. Tieto Petryn kannanotosta kantautui Herthan johtoportaaseen, joka kävi Petryn kanssa vakavan keskustelun. Herthan tiedotteessa toimitusjohtaja Carsten Schmidt haluaa korostaa, että Petry on Herthassa tultu tuntemaan avoimena, suvaitsevaisena ja avuliaana ihmisenä, joka ei ole koskaan itse käyttäytynyt epäkorrektisti tai suvaitsemattomasti seksuaalivähemmistöjä tai maahanmuuttajia kohtaan. Schmidt ymmärtää myös, että Magyar Nemzetissä ilmestynyt puheenvuoro oli toimittajan muokkaama ja lyhentelemä eikä Petry itse ollut päässyt yksityiskohtaisesti tarkistamaan, mitä hänen suuhunsa pantiin, ja että hänen tietoonsa tullut versio tekstistä on tietenkin käännös, jossa jotkin hienoudet ovat voineet jäädä välittymättä. Siitä huolimatta tämä mielenilmaus ei sovi yhteen niiden arvojen kanssa, joihin Hertha BSC on sitoutunut – joten Hertha BSC jättää Petrylle kohteliaat hyvästit. Tiedotteen lopuksi Petry itse vielä tähdentää, että ei ole homofobinen eikä muukalaisvihaaja, ja pahoittelee maahanmuuttopolitiikkaa koskevaa lausuntoaan: ”Haluaisin pyytää anteeksi kaikilta niiltä, jotka tulevat maahamme turvapaikkaa etsimään ja joita olen tällä loukannut.”

Näin siis kävi, siitä huolimatta, että Petry oli vielä maanantai-iltana koettanut lieventää ja selitellä sanomisiaan. Magyar Nemzetin sivuilla ilmestyneessä kommentissaan hän halusi lisätä ”vivahteita”, jotka haastattelua toimitettaessa olivat jääneet pois, ja korostaa, että ei ollut itse lausunut mitään syrjivää sateenkaariperheistä. Tässä vaiheessa oli kuitenkin jo niin sanoakseni myöhäistä rypistää.

Tarinan opetus? Ensinnäkin: Unkari on toista maata. Siellä ”kristillis-konservatiivisiksi perhearvoiksi” nimetty homovastaisuus ja ”maahanmuuttovastaisuudeksi” nimetty rasismi on nostettu kansallisen identiteettipolitiikan keskeisimmiksi positiivisiksi arvoiksi, käsitys ihmisarvosta ja ihmisoikeuksista on erilainen kuin esimerkiksi Saksassa. Siitä voi sitten keskustella, onko urheiluseuran, siis viihdettä tuottavan itsenäisen yrityksen, brändi- ja imagopoliittinen ratkaisu samantasoista cancel-kulttuuria tai mielipidetyranniaa kuin valtion yleisradioyhtiön palveluksessa olevan media-ammattilaisen erottaminen. Joka tapauksessa Unkarissa ja Saksassa pelataan eri säännöillä, ja Saksassa työskentelevä unkarilainen kuvitteli voivansa käyttää yhtaikaa kahta sääntökirjaa, sen mukaan, kumman maan julkisuudessa toimitaan. Se ei oikein onnistunut. Nimittäin – ja tässä toinen opetus: Unkari ehkä pelaa erilaisilla säännöillä, mutta se ei ole saari, missä turvassa kielimuurin takana voi möläytellä mitä tahansa.


Sananvapaus, yhä uudelleen

28 maaliskuun, 2021

Olen tainnut jo muutaman kerran mainita, että unkarilainen uutisvirtani pursuu kauhutarinoita kolmanteen korona-aaltoon hukkuvista sairaaloista. Mediaa ei yleensä sairaaloihin päästetä, mutta somessa leviävät potilaiden ja henkilökunnan kokemukset. Telex-uutissivusto – se sama, jonka alkutaipaleesta kerrottiin yksityiskohtaisesti YLEn äskettäin esittämässä ”Unkarin kulttuurisota” -dokumentissa, joka taitaa yhä olla Areenassa katseltavissa, suosittelen! – julkaisi äskettäin vapaaehtoisena koronaosastolla työskentelevän lääketieteen opiskelijan kertomuksen. Se on kurkkua kuristavaa luettavaa.

Heti työvuoronsa alussa kertoja huomaa, että ennen sosiaalitilana ja siviilikamppeiden säilytyspaikkana toiminut keittiö on yllättäen muuttunut ylimääräiseksi koronaosastoksi ja täyttynyt potilassängyillä, niin että tuskin liikkumaan pääsee. Työvuoron aluksi sairaalaan tuodaan esimerkiksi tajuttomana löydetty 44-vuotias nainen, jolla koronavirus on aiheuttanut aivokalvontulehduksen. Mitään ei näytä olevan enää tehtävissä, nainen on aivokuollut. Jälkipuoliskon työvuorostaan – kuusi tuntia suojavarusteissa, syömättä, juomatta, vessassa käymättä – kertoja viettää ”punaisella vyöhykkeellä”, missä tunnelma on kuin sodassa. Taukoamatta häärivää henkilökuntaa, joka paikka täynnä potilaita, jotka yskivät, itkevät, anelevat apua, korisevat, haukkovat henkeä. Happipullot sihisevät, työntekijät huutavat toisilleen, koska suojavarusteiden läpi on puheesta vaikea saada selvää. Kaksi sairaalavahtimestaria tulee tuoden viittä happipulloa: tässä on nyt koko sairaalan hapet, jakakaa viisaasti, ei ole tietoa, koska saadaan lisää. Lähtiessään hakemaan tippapumppua toiselta osastolta kertoja lopulta, lopen uupuneena ja suojalasit huurussa, kompastuu käytävässä, jonne on yllättäen ilmestynyt seinustallinen paareja, ja huomaa, että paarit ovat täynnä ruumissäkkejä. Vainajat eivät enää mahdu normaaleihin säilytystiloihin.

Mutta ei tässä kaikki, vaan kertomuksen loppuun nimetön kirjoittaja on jälkikäteen halunnut lisätä:

Reaktiona lukemattomiin saamiini kommentteihin haluaisin korostaa, että tämä kirjoitus ei missään nimessä ole poliittinen kannanotto. Kirjoitin tämän siksi, että se auttoi minua työstämään omaa jännitystäni, ja ajattelin, että se voisi auttaa muitakin, tai herättää ajattelemaan. Pyydän, ettette veisi tätä keskustelua poliittiseksi väittelyksi.

Siis hetkinen. Se, miten terveydenhuoltoa on Unkarissa viime vuosien ajan resursoitu ja organisoitu, on mitä suurimmassa määrin poliittinen kysymys. Voi toki hyvinkin olla, että kirjoittajaa surettaa ja suututtaa se, miten julkinen keskustelu on Unkarissa nykyään täysin rikki: vuoropuhelun tilalla on pelkkää aggressiivista vastapuolen syyttelyä, eikä tämänhetkisestä koronakatastrofistakaan pystytä keskustelemaan järkevästi, kun tilanteen korjaamista tärkeämpää tuntuu olevan syyllisen selvittäminen. Mutta rupesin myös miettimään, onko tämä ”apua, en halua sekaantua politiikkaan” myös pelon ilmaus. Selvästikään vallanpitäjät eivät tykkää tällaisista kauhukertomuksista. Perjantaina Unkarin sairaaloiden valtakunnallinen johtoelin (Országos Kórházi Főigazgatóság) puuttui Pohjois-Unkarissa Ózdin kaupungissa toimivan sairaalan johtajan puheisiin – tämä oli verrannut nykyistä tilannetta viime vuonna Italiasta välitettyihin kauhukuviin – ja jyrähti, että sairaalat, poliklinikat ja rokotuspisteet pystyvät hyvin toimimaan omin voimin, ”mitään ylikuormitusta ei ole”.

Muuallakin kuin korona-asioissa on Unkarin riippumattomassa mediassa viime päivinä tullut esiin kummallisia esimerkkejä siitä, että tiettyjä asioita ei todellakaan saa sanoa. Joku aika sitten kirjoitin täällä Unkarin jalkapallomaajoukkueen maalivahdista, nykyään Leipzigissa pelaavasta Péter Gulácsista, joka oli somessa julkisesti antanut tukensa sateenkaariperheiden A család az család (‘Perhe on perhe’) -kampanjalle ja saanut tästä sekä kiitosta että kuraa niskaansa. Gulácsin tueksi asettui somessa ja sittemmin myös WMN-portaalille kirjoittamassaan mielipidekirjoituksessa János Hrutka, entinen huippujalkapalloilija ja nyttemmin suosittu urheilukommentaattori. Kuinka ollakaan, Hrutka sai pian tämän jälkeen lähtöpassit työpaikastaan urheilukanava Spíler TV:ltä, joka kuuluu Viktor Orbánin luottomiehen ja oletettavasti bulvaanin, äkkirikastuneen superoligarkin Lőrinc Mészárosin bisnesimperiumiin yhdistettyyn TV2-mediaryhmittymään. Ja siinä samassa myös hallituksen mediakeskittymään, ”Keski-Euroopan lehdistö- ja mediasäätiöön” (KESMA) kuuluva urheilusivusto riensi haukkumaan Hrutkaa, kaivaen esille vuosien takaisen palkkiokiistan Hrutkan ja FC Ferencvárosin (“Fradi”) välillä; jutun myötähäpeää nostattavan tökerö pilakuva esittää Hrutkaa lypsämässä Fradi-lehmää. Mérce-sivuston jutussa Bence Bogatin muistuttaa, että tästä tapauksesta ei suinkaan joudu kärsimään Saksassa mukavasti tienaava Gulácsi eikä myöskään arvostettu ja suosittu tv-kasvo Hrutka, joka tuskin joutuu pitkään olemaan työttömänä näiden potkujen jälkeen. Hrutkan saamien potkujen ja haukkujen tarkoitus on varoittaa kotikatsomoiden kansaa, niitä tavallisia ihmisiä, jotka voivat liikaa päätään aukomalla todellakin menettää toimeentulonsa.

Toinen viime päivien kohu koskee HVG-lehden teräväkynäistä ja ilkeää kolumnistia, tässäkin blogissa usein siteerattua Árpád W. Tótaa. Marraskuussa 2018 Tóta sivalteli sanansäilällään pääministeri Orbánin vävypojan István Tiborczin katulamppubisnestä, ns. Elios-juttua, johon EU:n korruptiontorjuntaviranomaiset olivat puuttuneet, ja sitä röyhkeää tyyliä, jolla Orbán kieltäytyi reagoimasta.

(…) Viktor Orbán lähetti viestin: jatkan varastamista.

Ne rahat, mitä tämän jälkeen on tulossa, hän aikoo myös pistää liiveihinsä, eikä sitä täällä pidetä rikoksena. Kyllä hän allekirjoittaa minkä hyvänsä kuvakortin, jossa puhutaan liberaaleista arvoista ja oikeusvaltiosta, sehän ei maksa mitään. Vallan kolmijaonkin hän hyväksyy mieluusti, laittaa oikeusistuimet oikein omalle pikkulautaselleen satakertamuhennoksen [unkarilainen perinneruoka] viereen. Mutta perheenjäseniään tai ystäviään hän ei aio pistää tyrmään. Jos oikeusvaltio merkitsee sitä, niin oikeusvaltio vetäköön käteen.

Ei hän sitä ole huvikseen hajottanut.

Ei ruhtinas Árpádkaan vetänyt ympäri Eurooppaa ryösteleviä sotureitaan sotaoikeuteen vaan palkitsi heidät. Rosvoilua, paikkojen polttamista ja väkivaltaa – “seikkailujen aikaa” – taas eivät lopettaneet oikeuden päätökset vaan Augsburgin taistelu. Siellä tapahtui niin, että ne löyhkäävät unkarilaiset migrantit olivat koko ajan toitottaneet, että kun he hävittävät kyliä ja luostareita, siihen ei sisälly rikosta, päinvastoin, mutta eurooppalaiset ritarit eivät paljon paskaakaan välittäneet heidän pelinsäännöistään ja illiberaalista maailmankuvastaan vaan pistivät kavereille kalvan suusta sisään ja persiistä ulos. Tämän jälkeen unkarilaiset bandiitit kipittivät kotiin ja kertoivat, että tästä lähin näistä seikkailuista tuleekin helevetinmoinen selkäsauna.

Tästä ne sitten ottivat opikseen, vähän ajan päästä rupesivatkin kristityiksi ja nyt ovatkin siitä niin ylpeitä että. No kuulkaas, juuri näin käy liberaalin demokratiankin kanssa.

Tai sitten mennään takaisin Aasiaan, mutta se on sitten meidän ongelmamme, ja Endre Adyn.

Tässä jutussa mainittu ”seikkailujen aika” (tai ”päällikköjen aika”) viittaa siihen noin sadan vuoden jaksoon, joka sijoittuu unkarilaisten maahantulon ja Unkarin kristityn kuningaskunnan perustamisen välille. Unkarilaisessa historiankirjoituksessa villien madjaarien sota- ja ryöstöretkistä läntisten naapurien maille – ne pysäytti vasta tappio Augsburgin taistelussa 955 – on vanhastaan käytetty nimitystä ”seikkailu” (kalandozás), ja unkarilaiset ovat olleet tuonaikaisesta pelottavasta maineestaan yhtä ylpeitä kuin Tapani Pyhän perustamasta kuningaskunnasta, näkemättä tässä juurikaan ristiriitaa. Runoilija Endre Ady (1877–1919), ”Unkarin Eino Leino” oli puolestaan kenties merkittävin niistä unkarilaisista taiteilijoista ja intellektuelleista, jotka yrittivät kriittisesti kyseenalaistaa romanttista, hurraa-isänmaallista sankarikuvaa Unkarin kansasta. Runoissaan hän ruoski valheellista ”kansallismielisyyttä” tavalla, joka nykyään tuntuu taas raikkaan radikaalilta, ja hänen rinnalleen asettuu pakinassaan myös Árpád W. Tóta. Samalla Tóta rakentaa sarkastisen sillan Unkarin hallituksen viime vuosina ahkerasti harrastamaan muukalaisvihapropagandaan: Eurooppaan kriisialueilta pyrkivät pakolaiset ovat tässä propagandassa ”migrantteja” (migráns), rikollisia ja terroristeja, kun taas tuhatsata vuotta sitten Eurooppaan ryöstäen ja hävittäen tunkeutuneet unkarilaisten esi-isät olivat sankareita ja ”seikkailijoita”.

Kuinkas sitten kävikään? Kaksi yksityishenkilöä haastoi Tótan oikeuteen, koska he kokivat tulleensa unkarilaisina loukatuiksi. Alempien oikeusasteiden kautta juttu kulki korkeimpaan oikeuteen (Kúria), joka jätti ensimmäisen oikeusasteen tuomion voimaan: Tótan on poistettava loukkaavat ilmaukset (HVG.hu:n verkkoartikkelissa on niiden paikalla nyt tähtiä, joihin on linkitetty toimituksen kommentti), esitettävä julkinen anteeksipyyntö ja maksettava kantajille yhteensä 400.000 forintin (1100 €) korvaus. Kúrian tiedotteen mukaan näiden ikävien ilmausten – ”haiseva” (büdös), ”nykyisessä yleisessä kielenkäytössä sisällöltään halventava migráns” sekä ”unkarilaiset bandiitit” – käyttö loukkaa Unkarin kansakunnan yhteisöä. Eikä edes kirjoittajan taiteellinen vapaus tai ironian käyttö tyylikeinona oikeuta loukkaamaan toisten ihmisarvoa tai yhteisön arvokkuutta.

Hämmentävää. HVG:n julkaisemassa pitkässä artikkelissa lehden lainopillinen asiantuntija yrittää vääntää perusasioita rautalangasta. Esimerkiksi sitä, että syytöksessä ”migrantti” ja ”bandiitti” on revitty irti asiayhteydestä, ymmärtämättä, että tekstin pilkka ei kohdistu todellisiin unkarilaisiin tai unkarilaisten ”kansanyhteisöön” vaan siihen järjettömään ja sisäisesti ristiriitaiseen tapaan, jolla Unkarin hallituksen propaganda kuvaa kansallista muinaisuutta ja nykyisyyttä. Tai että ”migrantti”-sanasta on tehnyt halventavan juuri tämä hallituksen propaganda. Ja tietenkin voi aina ihmetellä, miten poliittisesta satiirista joutuu Unkarissa leivättömän pöydän ääreen mutta jatkuvasta vähemmistöjen, muukalaisten tai oppositiopoliitikkojen alatyylisestä haukkumisesta voi saada kunniamerkin.


Kiviä lasitalosta

20 maaliskuun, 2021

Budapest, kuten tiedämme, koostuu kahdesta osasta: Tonavan itärannalla on Pest ja länsirannalla Buda. Budan puolella on korkeita kukkuloita (joilla sijaitsee perinteisiä paremman väen huvilakaupunginosia) ja erityisesti se melkein jokaiseen keskieurooppalaiseen kaupunkiin ehdottomasti kuuluva joen rannalla sijaitseva linnavuori. Budan vuoren linnakortteli, Budai Várnegyed, on vuodesta 1987 saakka kuulunut UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Siellä on eri-ikäisiä hienoja rakennuksia, jotka historian eri vaiheissa ovat kokeneet kovia. 1870- ja 1880-luvuilla Budan linnaa restauroitiin romanttiseen tyyliin, toisen maailmansodan aikana linnakortteli kärsi jälleen pahoja vaurioita, ja suunnilleen nykyiseen kuntoonsa se korjattiin 1960-luvulta lähtien. Viime vuosina erityisen kohun aiheena on ollut Orbánin hallinnon hinku päästä kukkulan kuninkaaksi, omia ja kunnostaa linnakorttelin rakennuksia omaan käyttöönsä ja häätää sieltä tähänastiset käyttäjät; esimerkiksi kansalliskirjastoa on jo vuosikaudet oltu ajamassa pois Budan linnasta, vaikka uusista tiloista ei vielä ole varmaa tietoa. Entiseen karmeliittaluostariin ”puritaanisesti” mutta kalliisti remontoidusta pääministerin virkahuoneistosta on ollut täälläkin jo puhetta.

Budan linnasta lähtee liikkeelle myös Deutsche Wellen äskettäinen uutispätkä. Toimittajat jututtavat ensin kaupunginosan pormestaria (Budapestissa kaupunginosat ovat hallinnollisia yksikköjä, joilla on omat valtuustonsa ja pormestarinsa), oppositiopuolue Párbeszédin Márta V. Naszályia, joka ei tykkää siitä, miten arkkitehtuuria palautetaan 1940-luvun asuun. Sitten tavataan linnakorttelin liepeillä asuva Tamás Wagner, joka paheksuu hallituksen omavaltaisia ja kalliita rakennusprojekteja. Täältä singahdetaan Tonavan toiselle puolelle parlamenttitalon lähistölle, missä Kossuthin aukio on palautettu vuoden 1944 asuun, sodan jälkeen tuhottua ja nyt rekonstruoitua ”kansallisten marttyyrien muistomerkkiä” myöten. (Tämä muistomerkki on siis omistettu vuoden 1919 lyhytikäisen Unkarin Neuvostotasavallan ”punaisen terrorin” uhreille.) Muistomerkin luona tapaamme vanhan tuttumme, historiantutkija Krisztián Ungváryn, joka katselee tabletilta arkistofilmejä muistomerkin ensimmäisistä vihkiäisistä vuonna 1934 ja uudistetun monumentin vihkiäisistä, joihin keväällä 2019 marssivat rinta rinnan pääministeri Orbán ja kansallisromanttiseen ns. Bocskai-takkiin sonnustautunut parlamentin puhemies László Kövér.

Filmillä Kövér saa puhujanpöntöstä lausua, miten Unkari parkaa nykyään syytetään populismista, islamofobiasta ja homofobiasta ja ties mistä, vain siksi, että se pitää kiinni kansallisista perinteistään. Tätä päästetään selittämään Ungváry, joka lausuu (tai näin ainakin päällepuhuva selostaja hänen puheitaan tulkitsee), että Kövérin mielestä Unkarin tämänhetkinen oppositio on terroristeja ja maanpettureita. Kuitenkin tämän opposition aatetoverit ovat vallassa monissa Euroopan maissa. Miksi Unkarin pitää ylipäätään olla EU:ssa, jos sen hallituksen arvot ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä EU edustaa? Ungváry ei ymmärrä Orbánin nostalgista suhtautumista Horthyn aikojen perintöön, nehän olivat synkkiä aikoja, jolloin satojatuhansia unkarilaisia kyyditettiin keskitysleireille kuolemaan.

Lopuksi kuva palaa Budan linnakortteliin. Siellä alussa haastateltu Tamás Wagner tapaa naapurinsa, joka lastaa laatikoita pakettiautoon. Hän on muuttamassa pois Budapestista ja kenties koko Unkarista, sillä nykyinen meininki ei tiedä hyvää. Naapurin vaimo on kuulemma juutalainen. ”Silloin aikoinaan, jos juutalaiset olisivat tienneet, miksi heitä pakataan juniin, he olisivat kieltäytyneet. Vaimoni ei halua, että mitään sellaista tapahtuisi enää koskaan.” Siispä naapuri on lähdössä, niin kuin ”sadattuhannet unkarilaiset, jotka eivät viime vuosina ole kestäneet katsella maansa poliittista muutosta”.

Ohhoh, huhhuh. Jos tätä juttua nyt oikein pahantahtoisesti katselee, niin senhän voi melkein tulkita niin kuin siinä syytettäisiin Orbánin hallituksen suunnittelevan uutta juutalaisten joukkomurhaa. Ja tämä syytöshän olisi ilman muuta järjetön ja kohtuuton. Deutsche Welle lisäsikin juttuunsa täsmennyksen, korostaen, että satojentuhansien Unkarin juutalaisten kyydityksistä ja murhista oli tietenkin vastuussa Natsi-Saksa, ja pahoitellen mahdollista ”yksipuolista” vaikutelmaa. (No jaa. Itse asiassahan, vaikka keskitysleireille kuljetetut juutalaiset tietenkin viime kädessä murhasi natsien tappokoneisto, heidät rekisteröi, kokosi ghettoihin ja pakkasi karjavaunuihin Horthyn Unkarin hallinto ja virkamiehistö, joka enimmäkseen hoiti tämän tehtävän auliisti ja innokkaasti.)

Tästä huolimatta Unkarin yleisradioyhtiön ykkös-teeveeuutiskanava teki Deutsche Wellen jutusta uutisen, jonka otsikkoon nostettiin, että DW oli ”pyytänyt anteeksi harhaanjohtavaa Unkari-raporttia”. Jutussa esiintyy myös ”Budavárin asukkaiden liitto” -nimisen ”kansalaisjärjestön” edustaja paheksumassa Deutsche Wellen toimintaa. Sitä ei tosin kerrottu, että kyseinen liitto on itse asiassa käytännössä Fidesz-puolueen paikallisosasto. Tai näin ainakin kertoo Krisztián Ungváry kiukkuisessa kirjoituksessaan. Tämä kirjoitus puolestaan alkaa siitä, kun Ungvárylle hänen viinitarhaansa, kesken keväisien leikkuutöiden, soitti Unkarin yleisradion toimittaja kysyen, haluaako hän pyytää anteeksi Deutsche Wellen ohjelman johdosta. Tästä seurannutta vänkäystä selostettuaan Ungváry lataa:

Deutsche Wellen ohjelma ei siis kertonut siitä, mitä lakeijamedia [Unkarin hallituksen arvostelijoiden yleinen nimitys hallituksen kontrollissa oleville viestimille] halusi siinä nähdä. Ei siinä väitetty, että Viktor Orbán haluaisi toistaa vuoden 1944 juutalaisvainot. Se sitä vastoin kyllä sanottiin, että hallituksen megalomaaniset rakennushankkeet ovat huolestuttavia.

Tähän on sekä historiallisia että kaupunkikuvallisia syitä. Linna-alueen uudelleenrakennukseen on jo kulutettu yli 200 miljardia forinttia [543 miljoonaa euroa], samalla kun kuka hyvänsä liikenneinsinööri ymmärtää, että ministeriöiden muuttaminen tänne on järjetöntä, sillä ministeriöiden paikalle vetämiä ihmismassoja ei pystytä kuljettamaan paikalle julkisilla kulkuneuvoilla, ministeriöiden henkilöautoliikenne käy mahdottomaksi, eikä Linnakortteli pysty logistisestikaan palvelemaan turistien ohella sinne ilmestyvien virkamiesten virtaa. Senkin ovat monet asiantuntijat jo kirjoittaneet, että se, mitä nykyään kunnostetaan, on suurelta osin itse asiassa arvotonta ja käyttökelvotonta kansallista kitschiä. Ei ole sattumaa, että ministeriöiden muuttamisesta Linnakortteliin ei tiedetä tehdyn edes vaikutustutkimusta. Hallitusta tietenkin pyydettiin esiintymään ohjelmaan, mutta siihen ei suostuttu. Ei siis ole Deutsche Wellen syytä, jos ohjelmasta tuli yksipuolinen, syy on hallituksen, joka ei suostunut vastaamaan.

Tässä on hyvä siteerata myös László Kövérin ajatuksia, jotka ohjelmassa kuultiin ja joita itsekin kommentoin.

”Meillä ei pidä olla epäilystäkään tästä: jos annatte heidän palata, he palaavat ja leimaavat teidän lapsenne ja lapsenlapsenne. Lenin-poikien [vuoden 1919 lyhytikäisen Unkarin Neuvostotasavallan terrori-iskujoukkojen] jälkeläiset ovat nytkin vastassamme, ja joskin toistaiseksi vain virtuaalimaailmassa, he jatkavat siitä, mihin Szamuelyn miehet sata vuotta sitten lopettivat.”

Kysymys ei siis ensisijaisesti ole Unkarin holokaustista ja siihen liittyvistä moraalisista syyllisyysongelmista, vaikka tämä ulottuvuus saksalaisten toimittajien ja heidän yleisönsä mielessä onkin aina pinnalla. Kysymys on yleisesti Unkarin hallituksen historia-, muisto- ja kaupunkisuunnittelupolitiikan autoritaarisuudesta ja valheellisuudesta. Ja erityisemmin siitä, että Orbánin järjestelmä on aina valmis syyttelemään toisia siitä, mitä itse tekee. Samoin kuin diktatuurit maailman sivu, se – samalla kun itse itkee muualta saamansa kritiikin kohtuuttomuutta – leimaa kaikki arvostelijansa, siis poliittisen erimielisyyden ja opposition edustajat, terroristeiksi, murhaajiksi ja maanpettureiksi.

Erityisesti Ungvárya hapottaa se, miten hallituksen propagandassa kaikki jollakin tavalla entisiin tai nykyisiin vasemmistopuolueisiin yhdistettävissä olevat tahot ovat ”pahoja kommunisteja”, rinnastettavissa viattomien ihmisten murhaajiin, kun taas Fidesz-puolueen suojelemat, sen omassa johdossa ja johtomiesten (kuten László Kövérin, vuoden 1919 punasotilaan pojanpojan ja kommunistin pojan) taustassa piilevät entiset ”kommunistit” taas ovat ilmeisesti niitä ”hyviä kommunisteja”. Vanhempiensa ja isovanhempiensa teoista eivät nykyiset vallanpitäjät tietenkään ole vastuussa, mutta juuri siksi heidän ei myöskään pitäisi purkaa omia kompleksejaan tekaistuihin syytöksiin ja heitellä toisia kivillä omasta lasitalostaan käsin. Tätä valheellisuutta historiantutkija ei pysty antamaan anteeksi.


Ei tullut yllätyksenä

14 marraskuun, 2020

Vaikeaa on irrottautua Amerikan presidentinvaalien jälkipyykistä, kun siitä on verkossa tarjolla niin paljon taitavasti tehtyä infotainmenttiä. Viimeksi osuin tänä aamuna kuuntelemaan amerikkalaisen MSNBC:n haastattelupätkää, jossa esiintyi historiantutkija, Yalen yliopiston professori Timothy Snyder, 1900-luvun autoritaaristen järjestelmien asiantuntija ja kirjojen On Tyranny ja The Road to Unfreedom kirjoittaja. Snyder on tällä hetkellä Wienissä vierailevana tutkijana laitoksessa nimeltä Institut für die Wissenschaften vom Menschen/Institute for Human Studies. Haastattelussa Snyder kertoi mielipiteensä siitä jonkinlaisesta vallankaappauksesta, jota Donald Trump näyttää olevan yrittämässä kiistäessään epätoivoisesti presidentinvaalien tuloksen. Snyderin ajatuksista erityisesti kolahti tämä: Trumpissa vaarallista on se, että hän on syöttämässä systeemiin ja kansalaisiin suurta valhetta. Ja saadessaan kansan uskomaan tähän valheeseen hän muuttaa demokraattisen politiikan, joka perustuu faktoihin, intresseihin ja arvoihin, autoritaariseksi politiikaksi, jossa kyse on uskosta. Uskosta johtajaan, jota uskotaan, sanoi hän mitä hyvänsä.

Juuri tätä oli pakko ajatella, kun suomalaisessa mediasyötteessäni sitten törmäsin kommenttiketjujen suomalaisiin trumpisteihin. Suomestakin löytyy näköjään runsaasti ihmisiä, jotka uskovat Bidenin voittaneen vaalit likaisten temppujen avulla. Heitä ilmestyy myös esimerkiksi YLEn tai suomalaisten sanomalehtien kommenttipalstoille huutamaan, että ”valtamedia valehtelee”. Tätä väitettä ei ikinä todisteta tai perustella mitenkään, mutta – ja tässä on taas kerran pakko siteerata perussuomalaisten Riikka Slunga-Poutsaloa, joka silloin aikoinaan loistavasti tiivisti populistisen ajattelutavan ytimen – ”onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu, näin nämä asiat koetaan”.

Autoritaaristen järjestelmien keskeinen tuntomerkki on se, että kansalle rakennetaan vaihtoehtoisista faktoista koostuva vaihtoehtoinen todellisuus, jossa kansa sitten voi ”kokea” asiat itselleen mieluisella tavalla, esimerkiksi siten, että ”me” olemme hyviä ja kaikki paha on ”niiden” syytä. Ja jos kaikki eivät tätä nielekään, riittää sekin, että uskoa mediaan on horjutettu. Mikään, mitä televisiossa, radiossa ja lehdissä kerrotaan, ei välttämättä ole totta. Tämän luulisi olevan tuttua kaikille niille keski-ikäistä iäkkäämmille eurooppalaisille, jotka vielä muistavat, millaista oli elää ns. reaalisosialismissa. Entisessä Neuvostoliitossa ei juuri kukaan uskonut virallisiin uutisiin, vaan suosituin ja luotetuin uutistoimisto oli OBS, odna baba skazala eli ‘yksi eukko kertoi’. Ja kun vapauden tuulet alkoivat puhaltaa silloisessa Neuvosto-Virossa vuonna 1988, sen huomasi ensiksi mediasta. Sikäläiset ruuhkavuosia elävät tuttavani valittelivat, että ”lehtien lukemiseen kuluu älyttömästi aikaa, kun niissä nykyään on oikeasti mielenkiintoista asiaa”.

Olen tässä blogissa monesti ennenkin jankuttanut siitä, miten ilmeisellä tavalla Unkarin valtion hallinnassa olevan mediaimperiumin ja erityisesti yleisradioyhtiön uutiskanavien anti tuo tämänikäiselle ihmiselle mieleen entiset maailmanajat. Jotakin tästä kertoo myös se, että Yhdysvaltain hallituksen rahoittama Radio Free Europe/Radio Liberty, joka perustettiin kylmän sodan aikana tarjoamaan vapaata tiedonvälitystä Itä-Euroopan, Lähi-idän ja Keski-Aasian diktatuurien kansoille, aloitti toimintansa Unkarissa uudelleen tämän vuoden syyskuussa. Muutama päivä sitten tämän RFERL:n unkarilaisilla verkkosivuilla ilmestyi Ákos Keller-Alántin kaksiosainen artikkeli, jossa tarjotaan hyytäviä paljastuksia siitä, miten Unkarin julkinen media todella toimii.

Kolme Unkarin valtion ykkösteeveekanavan (M1) työntekijää, jotka artikkelissa esiintyvät vain nimikirjaimilla P, S ja F, kertoivat koruttomia tositarinoita uutistoimituksen työstä. On aiheita, joista saavat kirjoittaa vain kokeneet luottotoimittajat, ja on myös täydellisiä tabuteemoja: ”ilmastoliikkeestä kertovista uutisista esimerkiksi leikattiin Greta Thunberg pois tai sanottiin suoraan, että häntä ei saa ottaa esille.” Pahinta oli itsesensuuri, sanoo ”F”:

Se, että tiedät tarkkaan, että esimerkiksi Pride-kulkueesta et voi tehdä kolmeminuuttista pätkää siitä näkökulmasta, että miten mahtavaa on että tällaista on. Siispä kukaan ei edes yrittänyt mitään sellaista.

Toimintaohjeet tulevat ylhäältä, eikä niihin ole vastaansanomista. Lokakuussa, kun koronavirusepidemian toinen aalto alkoi Unkarissakin nousta, toimittajille ilmoitettiin, että koronatilanteesta Euroopassa on tehtävä suuri teemablokki, ja ”koko tämän teatterin päämääränä on saada kansa tuntemaan, että meillä tilanne ei ole niin paha kuin muualla” – näin siis kirjoitti sähköpostiviestissä alaisilleen toimittaja Miklós Beregnyei. Kanavan ykkösmies Zsolt ”Pitbull” Németh kehystää usein nämä toimintaohjeet sanoilla ”meille sanottiin, että”. Joitakin yksityiskohtaisia ohjeistus-sähköviestejä päätyi myös RFERL:n toimituksen käsiin.

Ulkopolitiikan osasto, kertoo ”P”, oli pitkään suhteellisen itsenäinen, mutta sitten paine alkoi lisääntyä. ”F”:n mukaan käännekohta oli Trumpin nousu valtaan Yhdysvalloissa: jossakin ministeriössä joku ilmeisesti tajusi, että Trump ja Orbán ovat samoilla linjoilla, ja siitä lähtien Yhdysvaltain uutisia valvottiin yhä tiukemmin. Tämähän on tunnetusti viime päivinä huipentunut perin omituiseen, välttelevään uutisointiin Trumpin vaalitappiosta ja väitetystä vaalivilpistä. Samoin pakolaiskriisiä ja pakolaispolitiikkaa koskeva uutisointi on tiukasti ohjeistettua: kuten jokaiselle Unkarin uutisia seuraavalle on jo pitkään ollut ilmeistä, myös ”pakolainen”-sanan (menekült) käyttäminen on pannassa (sallittu ilmaus on ”migrantti”, migráns). Ulkomaiden äärioikeistolaisia puolueita, kuten Ranskan Front Nationalia, saa nimittää vain ”oikeistolaisiksi”, ja jos ulkomaiden poliitikoista kerrotaan jotakin ikävää, heidät on mahdollisuuksien mukaan esitettävä vasemmistolaisina. Esimerkiksi Ranskan Macron on ”entinen sosialistiministeri”. Kun Ruotsin sosiaaliministeri Annika Strandhäll oli arvostellut Unkarin perhepolitiikkaa, hänestä piti etsiä uutisiin mahdollisimman ruman näköinen kuva.

Varsinainen skuuppi tuli kuitenkin RFERL:n artikkelin toisessa osassa. ”Vapaan Euroopan” haltuun päätyi vuodettu äänite, jossa yleisradioyhtiö MTVA:n ulkomaanuutiskabinetin päällikkö Balázs Bende jakaa ohjeita alaisilleen lähestyvien Eurooppa-vaalien tiimoilta. Tähän tapaan:

… ja olen varma, että kenellekään ei tule yllätyksenä, kun sanon, että tässä talossa ei tueta opposition yhteisrintamaa. Jos tämä tuli jollekulle odottamatta, niin lähteköön kotiin nyt. (…) Vastedes ei myöskään kysytä, millaista aineistoa minä haluaisin. Ei myöskään ole kysymystä siitä, miten tästä aineistosta pitää kirjoittaa. Joka ei tähän pysty, saa mennä kotiin eikä tarvitse enää tulla takaisin. (…) Ennen kaikkea Brysseli, maahanmuutto ynnä muut. Tässä kuka hyvänsä, mitä hyvänsä haluaisikin kuulla, minun pitää nyt kertoa se ikävä juttu että poikkeuksia ei tehdä. Se, joka saa tehtävän, saa vuorollaan kirjoittaa siitä jutun asianmukaisen narratiivin, asianmukaisen metodin ja ohjeistuksen mukaan. Edelleenkin, se, jota tämä ei miellytä, saa mennä pomon puheille, jättää eronpyyntönsä ja mennä. Ei täällä ole kenenkään pakko olla töissä. (…) Se pitää päättää nyt, ja haluaisin saada jokaiselta nyt yksiselitteisen vastauksen, tuleeko hän, suostuuko hän työskentelemään täällä näillä ehdoilla. Jos ei, pitää puhua siitä, miten tästä eteenpäin. Sillä en minäkään jaksa enkä ehdi leikkiä lastentarhan setää kenenkään kanssa. En pidä ketään niin älyttömänä, niin typeränä ihmisenä, ettei tajuaisi, missä on töissä ja mitkä ovat odotukset. (…)

Tämähän ei oikeasti ”tule yllätyksenä” kenellekään, joka on viime vuosina hiukankaan seurannut Unkarin hallituksen ohjauksessa olevaa mediaa. Myös kansainvälisissä yhteistyöelimissä ongelmat on huomattu jo aikaa sitten, esimerkiksi Unkarin vuoden 2018 parlamenttivaalien yhteydessä, joissa ETYJin tarkkailijoiden mukaan tasapuolisuutta vinoutti pahasti hallituksen mediaylivoima.

Oikeusvaltion rapautumista Unkarissa on viime aikoina jälleen käsitelty myös EU:n johtoelimissä. Euroopan komission varapuheenjohtaja Věra Jourován ja Unkarin hallituksen välillä on käyty melkoista nokkapokkaa jo syyskuun lopulta alkaen, jolloin Jourová kovin sanoin arvosteli Unkarin demokratian tilaa ja Unkarin edustajat vastasivat vaatimalla Jourován eroa. Muutama päivä sitten Jourová on jälleen puuttunut Unkarin tilanteeseen myös Euroopan demokratian tilaa käsitelleessä keskustelutilaisuudessa, nostaen erikseen esiin kysymykset median vapaudesta. Samansuuntaisia puhui myös oikeusasian komissaari Didier Reynders. Tähän Unkarin hallituksen tiedottaja Zoltán Kovács vastasi jo tunnettuun tyyliinsä, eli – kuten 444.hu ironisesti asian ilmaisee, ”pitkään ja asiallisesti kiistäen Brysselistä tulevan kritiikin”, eli: ”EU:n komissaarit valehtelevat, eivät osaa, eivät tiedä mitään, ja valehtelevat, koska Soros”. Tuleeko kenellekään muulle mieleen Trump-trollien ja kumppanien hysteerinen inttäminen ”valtamedian valheista”?


Amerikan vaaleista Unkarin arkeen

8 marraskuun, 2020

Olisikohan nyt aika irrottautua Ameriikan uutisvirrasta ja presidenttikamppailusta, jonka seuraaminen on vienyt viime viikkoina aivan kohtuuttomasti aikaa? Eilen illallahan se lopulta saatiin jonkinlaiseen päätökseen, vaikka tietenkin sopii miettiä, mitä kertoo ”läntisen maailman mahtavimman valtion” hallinnon tilasta se, että käsittämättömän mutkikkaan rekisteröitymis-, äänestys- ja ääntenlaskentajärjestelmän jauhettua päiväkausia vaalituloksen julistaminen jää käytännössä suurten mediayhtiöiden tehtäväksi.

Mutta Unkarin media se päät käärii, kuten meillä päin oli tapana sanoa, kun joku ”pisti vielä paremmaksi” etenkin negatiivisessa mielessä. Tältä näytti vielä tänä aamuna valtion yleisradioyhtiön uutiskanavan pääsivu:

Pääuutiseksi on nostettu Budapestin metroasemien remontista syntyneet hankaluudet (pääkaupunkihan on opposition hallinnassa, joten sen johtoa sopii hallituksen uutismedian aina nyppiä). Lisäksi kerrotaan koronaviruksen leviämisestä Euroopassa, Venäjän lokakuun vallankumouksen muistopäivästä (”kommunistit tulivat esiin ja alkoivat murhata”) ja terrorismista Ranskassa (missä ihmisten lisäksi on silvottu myös Neitsyt Marian patsas, yleisessä ”kaulankatkontakiimassa”, heh heh). Kotimaassa puolestaan pääministeri Orbán lupaa koronarokotteen olevan jo näkyvissä. Yhdysvaltain presidentinvaalista on Bidenin kuvan lisäksi kaksi uutisotsikkoa: ”yhdessä Michiganin piirikunnassa Trumpin äänet annettiin Bidenille”, ja ”»riippumaton» [lainausmerkeissä] CNN nimitti Donald Trumpin presidenttikautta kansalliseksi painajaiseksi”.

Unkarin hallitukselle ja sen hallitsemille tiedotusvälineille Bidenin voitto on ollut lähes mahdottoman katkera pala. Ainakin eilen illalla, kun Bidenille ja Harrisille sateli onnitteluja valtioiden päämiehiltä ja johtajilta kautta maailman, myös muista kolmesta Visegrád-maasta, Unkari pysyi hiljaa. Telex-uutissivuston (tuhotun Indexin perillisen) mukaan maan kaikki isommat uutisportaalit kertoivat vaalituloksesta jo kuuteen mennessä Keski-Euroopan aikaa, mutta valtion pääuutiskanavan mukaan Trump oli edelleen taistelemassa vaalivoitostaan vaikka oikeusteitse. Fidesz-puolueen taholta USA:n vaaleja oli kommentoinut vain puolueen tiedotuspäällikkö István Hollik. Facebook-postauksessaan Hollik ei tietenkään onnitellut Bidenia vaan kiitti Trumpia neljästä kuluneesta vuodesta, joiden aikana Yhdysvaltain ja Unkarin suhteet olivat kehittyneet paremmiksi kuin koskaan. Lopuksi Hollik myrkyllisesti ilmoitti toivovansa, että ”Bidenin hallinto ei ideologisin perustein tuhoa tähänastisia saavutuksia. Katsotaan…” Oppositiojohtajat puolestaan ovat jo onnitelleet Bidenia, jolla – kuten Eva S. Balogh blogissaan muistuttaa – on laaja kansainvälinen kokemus ja myös yhteyksiä Unkariin. Bidenin vanhoihin ystäviin ja työtovereihin kuului edesmennyt unkarilaissyntyinen edustajainhuoneen jäsen Tom Lantos, jonka kutsusta aikoinaan Biden ja hänen Jill-vaimonsa lomailivat häämatkallaan Balatonilla vuonna 1977.

Orbánhan on aina fanittanut Trumpia. Kolme vuotta sitten kirjoitin aiheesta, ja jutusta löytyy myös se kuuluisa videopätkä, jossa Trump NATO-kokouksessa törkeästi tuuppaa Montenegron pääministerin tieltään ja Orbánin – joka säteilevin silmin on katsellut ylöspäin itseään paljon pitempää Trumpia – hymy hyytyy niin että aivan sääliksi käy, kun Trump ei välitäkään jatkaa keskustelua hänen kanssaan. Viimevuotisella Valkoisen talon -vierailullaan Orbán sai palkkiokseen Trumpilta kiitoksia ja kehuja. Sittemminkin on annettu ymmärtää, että Orbánin Trump-ihailu ei ole vain yksipuolista kaukorakkautta. Trumpin arvostelijat ovat nostaneet Unkarin esille varoittavana esimerkkinä: Trumpin on väitetty pyrkivän samantapaisen autoritaarisen järjestelmän pystyttämiseen kuin Orbánin Unkarissa jo on.

Kävi Trumpille miten kävi, Orbánilla on tällä hetkellä riittävästi huolia kotirintamallaankin. Ylle kuvakaappaamani valtion uutiskanavan etusivu kertoi koronaviruksesta ikäviä uutisia vain Euroopan ja ulkomaiden kannalta – Italiassa neljä maakuntaa eristyksessä, kautta Euroopan sairaalat täyttyvät, koronapotilaita hoidetaan tilapäissairaaloissa ja poikkeuksellisten apuvoimien kuten sotilaiden avustuksella. Unkarissa sitä vastoin, hallitus vakuuttaa, rokote on tulossa ja tunnelin päässä näkyy jo valoa.

Koronatilanne ei nimittäin ole vaikea vain Italiassa tai Belgiassa, vaikka valtion tv-kanavan uutislähetyksen kartta antaisikin ymmärtää, että Unkari on ongelma-alueen ulkopuolella.

”Eurooppa sulkeutuu. Sulkutoimien tarkoitus on katkaista virusepidemian kiihtyminen.”

Unkarissakin nimittäin määrättiin marraskuun kolmantena voimaan poikkeustila ja joukko uusia rajoituksia. Hallituksen verkkosivustolla kormany.hu julkaistu infografiikka kertoo:

Ulkonaliikkumiskielto on nyt voimassa niin kuin esimerkiksi Itävallassakin, mutta vain keskiyöstä viiteen (tosin Unkarissa, toisin kuin Itävallassa, ei tuona aikana saa mennä myöskään lenkille tai koiraa ulkoiluttamaan). ”Huvittelupaikat”, siis baarit, yökerhot ja bordellit, menevät kiinni, mutta ilmeisesti ruokaravintolat ja kahvilat saavat yhä olla auki. Julkisen liikenteen vuoroja tihennetään tungosten välttämiseksi (järjestelmän arvostelijat kysyvät jo, mistä tähän otetaan kalusto, kun tähänastinenkin ajoneuvokanta on hajoamassa käsiin), pysäköintimaksut poistetaan koko maasta yksityisautoilun helpottamiseksi, yleisötilaisuuksissa on voimassa maskipakko ja istumapaikoista saa täyttää vain joka kolmannen. Rajoitustoimet ovat siis paljon löyhempiä kuin monissa muissa maissa, vaikka koronatilanne on todella ankara.

Sairastuneiden ja kuolleiden määrät ovat viime aikoina olleet jyrkässä nousussa. Päivittäisten koronakuolemien määrä nousi Unkarissa eilen ja toissapäivänä jo yli sadan, kun keväällä pandemian ensimmäisen aallon aikana se oli pahimmillaankin alta kahdenkymmenen. Tänä aamuna uusia koronakuolemia ilmoitettiin 81; näistä useimmat olivat iäkkäitä tai perussairaita, mutta joukossa oli myös yksi perusterve 46-vuotias mies. Kaikkiaan koronaan on kuollut Unkarissa 2438 ihmistä, todettuja tapauksia koko pandemian ajalta on kaikkiaan toistasataatuhatta. Sairaalahoidossa on Unkarissa tällä hetkellä 5803 koronapotilasta, hengityskoneessa näistä 417. Lukemat ovat siis Suomeen verraten moninkertaiset, ja ainakin kuolemien määrällä (suhteessa väkilukuun) mitaten tilanne on Unkarissa myös selvästi pahempi kuin Itävallassa, Kroatiassa tai Slovakiassa (Tšekissä taas näyttää vieläkin pahemmalta). Sairaalat alkavat nyt todellakin olla kapasiteettinsa äärirajoilla – valitettavasti tästä on puhuttu Unkarissa jo niin pitkään (osaksi jopa jo ennen koronapandemian alkua!), että tilanteen kehittymistä pahasta hirvittäväksi ei kohta enää kukaan jaksa noteerata. Ei-kiireelliset leikkaukset on jo määrätty lykättäväksi.

Myös Unkarissa korona on alkanut niittää tuntemattomien eläkemummojen ja -pappojen lisäksi tunnettuja henkilöitä. Torstai-iltana Unkarin mediassa kerrottiin entisen valtiosihteerin, sittemmin pääministerin neuvonantajana toimineen runoilija Géza Szőcsin kuolemasta; aiemmin Szőcsin oli kerrottu sairastuneen koronaan ja joutuneen hengityskoneeseen. Szőcs, josta on kirjoitettu tässäkin blogissa, oli 67-vuotiaana ja pahasti ylipainoisena varmastikin riskiryhmää. Unkarilaisessa mediakuplassani ilmestyneet muistokirjoitukset ovat enimmäkseen korrektisti jättäneet taka-alalle hänen uransa vähemmän kauniit loppuvaiheet Orbánin järjestelmän kulttuuribyrokratian ja -korruption sokkeloissa ja enemmänkin muistelleet hänen aiempia, kiistämättömiä ansioitaan yhtenä Transilvanian unkarinkielisen runouden lupaavimmista nimistä. Alkuviikosta tuli tietoon, että koronaan on sairastunut myös ulkoministeri Péter Szijjártó (tämä ilmeni hänen Kambodžan-matkansa yhteydessä, ja paikallisista poliitikoista monet joutuivat karanteeniin). Szijjártó hoitaa toistaiseksi töitään kotoa käsin, mutta valittelee yskää, lihaskipua ja päänsärkyä.

Nähtäväksi jää, miten Unkari tästä selviää. Välttääkö terveydenhuolto sen totaalisen romahduksen, jota on ennusteltu jo pitkään? Kestääkö talous, jos rajoituksia joudutaan tiukentamaan? Ehtiikö rokote avuksi Euroopasta, Venäjältä tai Kiinasta, niin kuin Orbán yhä uskoo? Tämän rinnalla kaikki pohdiskelut siitä, joudutaanko Trump raahaamaan Valkoisesta talosta käsiraudoissa vai pakkopaidassa, alkavat näin Keski-Euroopasta katsellen tuntua vähemmän olennaisilta.


Matkailu- ja mediauutisia

9 elokuun, 2020

Neusiedlerjärvi (Neusiedlersee, unkariksi Fertő tó) on jännä järvi Itävallan ja Unkarin rajalla, suurimmaksi osaksi Itävallan puolella eli Burgenlandin osavaltiossa, siis siinä entisessä Deutsch-Westungarnin kaistaleessa, joka ensimmäisen maailmansodan jälkeen liitettiin entisestä Unkarin kuningaskunnasta uuteen tynkä-Itävaltaan. Käytiin siellä puolison kanssa autoretkellä toista vuotta sitten, silloin, kun ei kukaan vielä osannut kuvitella, että Euroopassa turisteeraaminen jostain syystä muuttuisi vaikeaksi tai vaaralliseksi. Järven lähistölläkin on kaikenlaista kivaa nähtävää, on linnoja ja söpöjä kaupunkeja, koko ympäristö kuuluu nykyään Unescon kulttuuriperintöluetteloon. Mutta itse järvi on todella erikoinen luontokohde.

Neusiedlerjärvi on suuri mutta – aivan toisin kuin läntisemmän Itävallan jyrkkärantaiset, syvät ja kirkkaat alppijärvet – käsittämättömän matala. Sen pinta-ala on yli 300 neliökilometriä, hieman Näsijärveä tai Höytiäistä suurempi ja Pyhäselkää tai Puruvettä pienempi, mutta keskisyvyydeltään järvi on vain metrin ja syvimmilläänkin vajaat kaksi metriä syvä, ja sen niinsanotut saaret (Schoppen) paremminkin kaislikkomatalikkoja. Järvestä noin puolet onkin kaislikkoa (kaisloittumista on 1800-luvulta lähtien edistänyt ympäristön maanviljelyksen vauhdittama rehevöityminen sekä 1900-luvun loppupuolella vedensäännöstely), ja sitä uhkaa lopullinen kuivuminen, kunhan ilmastonmuutos tässä etenee. Historiansa aikana järvi on jo välillä kuivunut kokonaan muutamaksi vuodeksi, viimeksi vuosina 1864–1870, jolloin sen pohjassa yritettiin viljellä riisiä. Vuonna 1929 se jäätyi talvella pohjaa myöten. Toisen maailmansodan aikana, vuonna 1941, Neusiedlerjärvi taas tulvi kilometrikaupalla ympäröivälle tasangolle. Nykyään järveä säännöstellään, sekä tulvimista että kaisloittumista yritetään pitää kurissa. Myös sen veden laatua yritetään valvoa; tertiäärikauden Tethysmeren suolasedimenttien takia Neusiedlerjärven vesi on suolapitoista, ja siksi järven rannoilla elelee myös erikoisia suolaisen ympäristön kasveja.

Kuten arvata saattaa, Neusiedlerjärvi on lintuparatiisi; siellä on kotkia, haikaroita, monenlaisia kahlaaja- ja vesilintuja, ja muuttoaikaan vilske on valtava. Saksankielisen Wikipedian mukaan siellä tavataan Euroopan lintulajeista 40 % ja Itävallan lintulajeista kokonaista 80 %. Rannoilla on monenlaisia luontoretkeily- ja -matkailukohteita, joissa voi katsella lintuja tai vaikkapa valkoisia aaseja. (Valkoiset ”barokkiaasit” ovat erikoinen rotu, jota 1600-luvun Länsi-Unkarin ylimystö kasvatti linnoissaan rouviensa ja lastensa hupieläimiksi. Illmitzin kansallispuistoalueella turistit saavat ihmetellä vapaana laiduntavaa valkoista aasilaumaa.) Ja koska Sentroopassa järvien viihde- ja virkistyskäyttöön on pakko osata panostaa, Neusiedlerjärven rannoilta löytyy myös monenlaista vesiliikuntaturismia ja rantaelämää, on kylpylöitä, uimarantoja ja erilaisia veneilymahdollisuuksia. (Tässä muistelen aina nuoruuteni ensimmäistä kuoromatkaa Saksaan. Pienen pohjoissaksalaisen kaupungin lähellä olevan pikkujärven ranta oli täynnä kylpylää, kalastuskerhoa, uimarantaa, purjehdusklubia ja venevuokraamoa. Joku matkatovereista huomautti: ”Iittalassa on Äimäjärvi, joka on suunnilleen tuon kokoinen, ja siitä sanotaan, ettei mokomassa viitsi edes uida.”)

Neusiedlerjärven eteläpäässä kulki entiseen maailmanaikaan rautaesirippu. Unkarin puolelle jää sokeritoukan muotoisen järven kapeasta eteläpäästä toinen reuna. Ja siellä puolestaan on noussut nyky-Unkarille surullisen tyypillinen kohu. Pari päivää sitten unkarilaisessa uutisvirrassani kerrottiin, että kolmekymmentä kansalaisjärjestöä kahdestakymmenestä maasta on lähettänyt Unescolle vetoomuksen järven suojelun puolesta, syynä Unkarin-puoleiselle rannalle suunniteltu massiivinen matkailuprojekti.

Unkarin valtion omistama matkailuyritys olisi rakentamassa suojellulle ranta-alueelle uutta hotellia, motellia ja leirintäaluetta sekä entistä suurempaa venesatamaa: suon ja kaislikon tilalle betonia! Rakennustyöt eivät vielä ole alkaneet, mutta jo toista vuotta ranta-alue on ollut eristetty aidalla, eivätkä lähitienoon ihmiset enää pääse noin vain uimaan. Magyar Hang -lehden toimittajalle paikalliset purkivat harmiaan: järven rantaveteen pylväiden päälle rakennettujen lomamökkien omistajia hätyytetään ja painostetaan luopumaan ja lähtemään, esimerkiksi katkaisemalla vedentulo tai jätehuolto. ”Mitä turismia semmoinen on, että turisteja vastassa on yrmeä turvamies, joka joko päästää rannalle tai sitten ei? Mitä se on, että valokuvia ei saa ottaa, ja jos laitat uimapuvun ja menet lähelle järvenrantaa, ne soittavat poliisin paikalle?”

Outoa kyllä, jo kuukausi sitten unkarilaisessa mediassa kerrottiin myös, että unkarilaisten matkailuprojekti olisi yllättäen pantu hyllylle, toistaiseksi tietymättömistä syistä. Samaisen HVG:n jutun mukaan mahdollista luontoarvojen vaarantumista selvittäisi Unescon ohella Euroopan komissio, ja koko prosessin olisi pannut liikkeelle selvityspyynnöillään unkarilainen yksityishenkilö, joka ryhtyi vaatimaan ympäristöselvitystä ja myös itävaltalaisen osapuolen ottamista mukaan. Mene tiedä, kesän ja loma-ajan jälkeen asiasta ehkä kuullaan lisää.

Neusiedlerjärvi, ”wieniläisten meri”, sijaitsee Pannonian tasangon laidalla, keskisen Euraasian arovyöhykkeen äärimmäisessä länsilaidassa, ja se on tämän vyöhykkeen tyypillisistä arojärvistä läntisin. Samaan matalien arojärvien sarjaan kuuluu hieman idempänä Unkarin Balatonjärvi, ”unkarilaisten meri”, jonka rannoilla on jo jonkin aikaa raivonnut samanlainen oligarkkikapitalismi kuin Neusiedlerjärven unkarilaisessa eteläpäässä. Tänä kesänä, kun koronavirus on rankasti rajoittanut maksukykyisempienkin unkarilaisten ulkomaanmatkailua, unkarilainen media- ja somekuplani on ollut täynnä valitusta Balatonin ”menetyksestä”.

Nykyiset keski-ikäiset ja vanhemmat muistavat Balatonin vielä ”kansanlavuaarina”, kuten sitä lempeän ivallisesti kutsuttiin, reaalisosialismin ajan kohtuuhintaisena kesälomakohteena, jossa elementtilähiöiden työläisperheiden ja DDR:stä tai muualta Itä-Euroopasta saapuneiden reppunuorten demokraattinen tungos täytti telttailualueet ja uimarannat. Nykyään järven rannat ovat yhä suuremmalta osalta oligarkkien omistuksessa – näistä nimeltä mainitaan usein pääministeri Orbánin vävypoika István Tiborcz sekä Orbánin naapuri, nuoruudenystävä ja bulvaani, entinen kaasuasentaja ja päätähuimaavalla vauhdilla rikastunut superliikemies Lőrinc Mészáros. Balatonin rannoille nousee yksityishuviloiden lisäksi kalliita hotelleja ja eksklusiivi-klubeja, entisten ilmaisten uimarantojen portilla kerätään nyt pääsymaksu (myös omat eväät on tietenkin kielletty), ja ylipäätään Balatonin rannikon hotellien ja ravintoloiden hinnat ovat koronankin myötä nousseet pilviin. Näin siis maassa, jonka asukkaista jo viime vuonna melkein puolella ei ollut varaa edes yhden viikon mittaiseen lomailuun. Olisi mielenkiintoista, jos tämän kehityksen Neusiedlerjärven rannalla torppaisivat kansainväliset sopimukset ja luontoarvot.

***

Loppukevennykseksi palaan viimekertaiseen teemaan eli Unkarin lehdistön vapauteen. Riippumaton Átlátszó-sivusto julkaisi kiintoisan jutun, jossa Unkarin mediamaailman kehityksiä kymmenen viime vuoden aikana havainnollistetaan kivoilla interaktiivisilla grafiikoilla (joiden tekstit ovat selvyyden vuoksi myös englanniksi). Kopioin tähän vain pari staattista kuvakaappausta.

Ensinnäkin hallituksen mediaimperiumiin kuuluvien (punainen) ja riippumattomien tai oppositiomedioiden (musta) osuudet pelkästään lehtien, sivustojen tai kanavien määriä laskien.

Päivälehdistä enemmistö on ollut hallituksen käsissä vuodesta 2017, maakuntalehdet siirtyivät käytännössä kaikki hallituksen puolella olevien mediaoligarkkien haltuun vuonna 2016. Viikkolehtien ja netin uutisportaalien enemmistö on yhä ”riippumaton”, radioasemistakin melkein puolet ja tv-yhtiöistä neljäsosa. Aivan eri asia on tietenkin, kuinka suuren osan kansasta mikäkin media todella tavoittaa. Tutkimusten mukaan maakuntalehtien koko lukijakunta ja radionkuuntelijoistakin lähes kaikki seuraavat hallituksen ohjailemaa uutistarjontaa. Television ja päivälehtien osalta puntit menevät jokseenkin tasan. Verkon uutisportaalien lukijoista suuri osa ja viikkolehtien lukijoista vielä suurempi seuraa riippumatonta mediaa – mutta Unkarin kansasta melkoinen osa ei käytä netin uutissivuja laisinkaan eikä lue viikoittain ilmestyviä uutislehtiä.

Mutta kiintoisinta on ehkä kuitenkin se, mikä Unkarin eri viestimiä pitää pystyssä. Hallituksen mediaimperiumille olennaisen tärkeitä ovat valtion kontrolloimat mainos- ja ilmoitustulot. Valtion ilmoitusten osuus kaikista tuloista näkyy seuraavassa diagrammissa (olen tähän valinnut vain päivälehtien osuuden):

Punaiset käyrät merkitsevät valtion hallussa olevia viestimiä. Vuonna 2015 Magyar Nemzet -lehden käyrä muuttuu mustaksi ns. G-päivän eli Viktor Orbánin ja hänen entisen ykköstukija-oligarkkinsa Lajos Simicskan välirikon yhteydessä. Samaan aikaan kuvaan ilmestyy uusi lehti, hallituksen tukema Magyar Idők, joka sittemmin omi hallituksen mediaimperiumin omistukseen siirtyneen ja lakkautetun Magyar Nemzetin nimen ja logon. Magyar Idők toimii selvästi hallituksesta riippuvaisten ilmoitustulojen varassa, ja samansuuntaiselta näyttää myös hallituksen linjoilla olevan Magyar Hírlapin tilanne. ”Viimeisen laatupäivälehden” Népszabadságin lakkauttaminen ”kannattamattomana” saa myös selityksensä tästä diagrammista. Kiinnostavaa sitä vastoin on, että riippumaton vasemmistolainen Népszava on Népszabadságin lakattua saanut melkoisesti ilmoitustuloja hallituksen kontrollissa olevista lähteistä. Miten riippumaton on ”riippumaton”?


Vapaata ilmaisua

28 heinäkuun, 2020

Suomenkin uutisiin pääsi viime viikon lopulla tieto Unkarin lehdistönvapauden kokemasta uusimmasta iskusta. Riippumaton uutisportaali Index.hu myytiin hallitusta lähellä olevalle liikemiehelle, ja sen päätoimittaja Szabolcs Dull erotettiin. Indexin ”uhanalaisuudesta” oli puhuttu Unkarissa jo pitkään, oli arveltu sen itsesensuroivan sisältöjään ja riippumattomuudestaan huolimatta varovan vallanpitäjien suututtamista. Tiedettiin, että milloin hyvänsä voi tapahtua se, mikä nyt tapahtui. Myös Indexin toimittajat ymmärsivät, että tässä ei ollut kysymys vain tavallisesta yrityskaupasta: uusi omistaja Miklós Vaszily oli aiemmin ollut mukana tuhoamassa uutisportaali Origoa, joka vuonna 2014 muutettiin hallituksen propagandatorveksi. Kun Dullin erottamisen jälkeen toimituksen protestiin ei vastattu, lähes koko Indexin toimitus – yli kahdeksankymmentä toimittajaa – sanoutui irti saman tien, ja perjantai-iltana useita tuhansia mielenosoittajia ilmestyi Budapestin kaduille osoittamaan mieltään Indexin puolesta.

Index.hu oli Unkarin laatujournalismin viimeisiä linnakkeita. Maassa, jossa uutismediaa ilmeisesti muutenkin seurataan vähemmän kuin Suomessa, Index oli tälle lehtiä lukevalle ja maailman tapahtumia seuraavalle yleisölle ensisijainen uutislähde. Se kattoi koko uutismedian kirjon maailmanpolitiikasta ja tiedeuutisista urheiluun ja viihdejulkkisten romansseihin. Index oli myös aikoinaan Unkarin mediamaisemassa poikkeuksellinen tulokas sikäli, että se ei ollut yhteydessä mihinkään poliittiseen puolueeseen tai suuntaukseen vaan kritisoi tarvittaessa kaikkia poliittisia toimijoita. Haastateltujen mielenosoittajien järkytys tiivistyi sanoihin nincs másik, ‘ei ole toista’.

Samoin kuin Népszabadság-lehden lakkauttamisen yhteydessä neljä vuotta sitten, nytkin Orbánin hallituksen puolustajat muualla maailmassa voivat yrittää väittää, että omistajanvaihdokset ja uudelleenjärjestelyt ovat vain vapaan markkinatalouden normaalia toimintaa. Näihin väitteisiin on vain vaikea uskoa, kun ajattelee asiaa niiden toimittajien kannalta, joiden ammattina ja uravalintana on ollut tehdä tasokasta journalismia yhdellä pienehköllä kielialueella ja jotka nyt olivat valmiita lähtemään pystypäin kilometritehtaalle, kohti epävarmaa tulevaisuutta. Heidän tuntemuksiaan ymmärtää toimittaja, entinen Unkarin yleisradioyhtiön MTV:n uutisankkuri ja talkshow-emäntä Kriszta D. Tóth, joka kirjoittaa johtamallaan WMN-sivustolla:

Kun nouset portaita pomon luokse irtisanoutumiskirje kädessä, koputat hänen oveensa, kerrot, miksi tulit, ja ojennat paperin, se on elämäsi tapahtumista ankarimpia, silloinkin, kun jo kovasti haluaisit lähteä. (…) Olen itse julkisen palvelun tv-yhtiön talossa kaksi kertaa noussut portaat johtokerrokseen erokirje kädessä. Ennen toista kertaa, tammikuussa 2013, kun tiesin, että näin ei todellakaan enää voi jatkua, maskin tytöt komensivat minua ottamaan Valeriana Relax -tabletin. Televisiossa jo tuolloin vallinneista oloista kertoo paljon se, että työvuorossa olevista kolmesta maskeeraajasta kahdella oli valeriaanaa mukanaan. (…) Astuin siis ovesta johtajan luokse, jolle tässä tragikomediassa oli annettu hyvän poliisin rooli. (…) Että mitäkö haluan, oman tuotantoyhtiön? Lisää palkkaa? Paremman aseman? Lupauksia? Ei kiitos, sanoin hänelle, tahtoisin olla rauhassa. Itseni kanssa. Haluan etäisyyttä teihin, läheisyyttä omaan alaani. ”Ja mitä nyt aiotte tehdä?” En tiedä. Kirjoitan. Hän ei ymmärtänyt, mitä sanoin. Lopulta nousimme seisomaan. Toimistosta poistuessani, vielä ennen oven avaamista, hän laski kätensä olkapäälleni, puristi sitä hieman ja katsoen minuun alaspäin, päätä pitempänä, sanoi: ”Kriszta pieni, nyt teidän taktiikkanne meni pieleen.” (…)

On seitsemän ja puoli vuotta siitä, kun astuin ulos tuosta toimistosta. Ja kun nyt perjantai-iltana katsoin videota Index-kollegojen ulosmarssista, tunsin jälleen olkapäälläni tuon kämmenen. Vallan käden.

Nämä ihmiset, tällä hetkellä noin kahdeksankymmentä, eivät tiedä, mitä huomenna seuraa. Heillä ei ole toista sopimusta pöydällä, ei uutta suunnitelmaa. He tietävät vain, että se, mikä nyt on, vaarantaa heidän ammatillisen ja inhimillisen integriteettinsä siinä määrin, että he eivät halua siihen suostua. Heillä ei ole omia varoja yhdessä pysymiseen ja työn jatkamiseen yhdessä. Heillä on vain lahjakkuutensa ja rohkeutensa, uskonsa johonkin, mitä kutsutaan journalismiksi ja mistä osa tästä kansasta ei suostu uskomaan, että sitä voisi harjoittaa muuten kuin valtiovaltaan mukautuen, aikataulussa saapuvien ukaasien mukaan ja/tai pelosta, vakaumuksesta tai opportunismista, sisäistetyn itsesensuurin ohjaamana. (…)

Ne, jotka aloittivat uransa samaan aikaan kuin minä, järjestelmänvaihdoksen aikoihin tai sen jälkeen. Puhtaalta pöydältä. Ilman puoluetaustaa tai vanhoja feodaalisosialistisia hyväveli-kytköksiä. Usein ulkomailla harjaantuneina, mukanaan satoja vuosia vanhoista demokratioista tuotua tietoa, periaatteita, niin kutsutut taiteen säännöt kaiken muun yläpuolelle asettaen. (…) Me kaikki lähdimme liikkeelle suurella innolla 90-luvun lopulla, vuosituhannen alussa, emmekä halunneet muuta kuin tehdä työmme hyvin. Kuten mukava, kokenut ja äärettömän lahjakas kollegani Balázs Weyer kirjoitti perjantai-iltaisessa Facebook-postauksessaan (joka ei ollut julkinen, joten toivon, että hän antaa anteeksi tämän siteerauksen):

”(…) Emme halunneet muuta kuin toimittaa hyviä uutisia, sellaisten sääntöjen mukaan, joita ilman toimiminen olisi toki ollut helpompaa mutta myös mieletöntä. Sillä uutismedian toimittaminen on kuin ruokailu, se on vain osaksi makuasia. On tiettyjä välttämättömiä aineksia ja toimintasääntöjä, joita ilman ruoka kerta kaikkiaan ei onnistu, siitä voi tulla jopa vaarallista. (…) Voi kiistellä siitä, mikä on kenenkin lempiruoka, mutta se on kiistämätöntä, että epäterveellisestä ruoasta tulee epäterveeksi ja myrkylliseen ruokaan voi kuolla. Tätä eivät ymmärrä ne, jotka eivät ymmärrä, ”miksi tästä oikein vouhotetaan”. Kuvitelkoot he olevansa kokkeina suositussa ravintolassa, jossa jonakin päivänä tulee voimaan käsky, että kaikkia elintarvikehygienian sääntöjä ei enää tarvitse noudattaa, ja kohta jo kaksi päivää vanhan lihapadan saa tarjota lihakeitoksi laimennettuna. Tämän jälkeen on jo selvää, että parin päivän päästä wieninleike tehdään rotasta, ja sitä sinä et enää halua olla kokkaamassa.”

Niin että tässä minä nyt istun, laimennetun lihasopan karvas maku suussani, ja konetta naputtaessani tunnen vallan käden meidän kaikkien olkapäillä. Enkä tiedä, mitä on tulossa. Toivon vain, että se ei olisi rotanlihasta tehty wieninleike.

***

Journalismin vapauden ja periaatteiden ohella paljon on viime aikoina puhuttu poliittisen keskustelun tyylistä, tasosta ja laadusta. Tänään Hesarin poliittinen toimituskin nosti esille Suomen oikeistopopulistien kielenkäytön ongelmat. Korkean tason poliittiset toimijat venyttävät loukkaavalla ja solvaavalla kielenkäytöllään jatkuvasti hyvän käytöksen ja normaalin sivistyneen poliittisen keskustelun rajoja.

Unkarilaisessa mediakuplassani on nyt jonkin aikaa keskusteltu uusimmasta haukkumasanasta libernyák, jonka ehkä voisi kääntää ”suvakiksi”. Se kuuluu niihin halventaviin termeihin, joita oikeistopopulistit aatteellisista vastustajistaan käyttävät. Suomessa puhutaan ”suvakeista” ja ”kukkahattutädeistä”, saksalaisella kielialueella nimitys on ”suvaitsevaiston” oletettuun itsetyytyväisyyteen viittaava Gutmensch, ”hyvis”. Halventavaa sävyä etsitään usein yhteyksistä toisiin, samoin oikeistopopulistien halveksimiin ihmisryhmiin. Viitataan esimerkiksi henkiseen jälkeenjääneisyyteen (”suvakki” assosioituu ”vajakkiin”, englanninkielisessä maailmassa on käytössä libtard). Tai seksuaaliseen poikkeavuuteen: ainakin virolaisessa kuplassani olen nähnyt nimikkeen tolerast, jonka taustalla on tietenkin pederast, kreikkalaisperäinen ”poikienrakastaja”, josta Venäjällä ja entisessä Neuvostoliitossa on tullut usein käytetty homoseksuaalien nimitys. Sentroopassa halventavia yhteyksiä löytyy kolmannestakin perinteisestä suunnasta. Unkarissa meikäläistä ”suvakkia” vastaava libsi assosioituu paitsi ”liberaaliin” poliittiseen näkemykseen myös sanaan bibsi, joka taas on kehitelmä vanhasta epäkorrektista juutalaisten nimityksestä biboldó (se puolestaan, kuten monet unkarin slangisanat, on kuulemma romanikielestä peräisin).

Perjantaiaamun radiopuheessaan pääministeri Orbán kommentoi tyytyväisenä EU:n äskettäisessä huippukokouksessa syntynyttä talousratkaisua, jonka Unkarin valtion mediaimperiumin viestimet tulkitsevat suureksi voitoksi. Ankarista, pitkälle yöhönkin venyneistä neuvotteluista kertoessaan Orbán innostui uhoamaan fyysisellä kestävyydellään: hän on ollut armeijassa ja vanhana urheilijana (Orbán pelasi nuorena jalkapalloa hartaasti ja vakavissaan) viettänyt ”puolet elämästään harjoitusleireillä ja pukuhuoneissa”. Siispä ”muutamia näistä libernyákeista, joiden kanssa minun piti väitellä, minä kannan vaikka selässäni”.

Nimitys libernyák sisältää siis ”liberaalin” lisäksi monista slaavilaisista ihmisryhmien ja -tyyppien nimityksistä (vaikkapa bosnyák, bosnialainen) tutun päätteen, mutta se assosioituu myös yhteen homoseksuaalien haukkumanimeen buzernyák. Asiayhteydestäkin on selvää, että Orbán käytti sanaa halveksivassa ja vähättelevässä mielessä. Tähän puuttui kielentutkija László Kálmán Facebook-postauksessaan, jota Unkarin mediassa on jo laajalti puitu:

Kielenkäytön yhtenä tehtävänä on ryhmään kuuluvuuden merkitseminen. On aina joukko sellaisia ilmauksia ja rakenteita, jotka luonnehtivat jonkin pienemmän tai suuremman ryhmän puhetapaa, ja niitä käyttämällä voimme ilmaista kuuluvamme tähän joukkoon (sama ilmiö näkyy myös pukeutumisessa). Amerikassa nigger-sanasta ei suinkaan tullut salonkikelvoton vain sattumalta vaan siksi, että sitä käyttivät kaikkein törkeimmät rasistit kaikkein halveksivimmassa merkityksessä, ja siksi se valkoisen ihmisen suusta kuultuna automaattisesti ilmaisi tähän joukkoon lukeutumista.

Monet eivät ehkä enää muista, että libernyák-sanan ensimmäinen julkinen esiintymä on peräisin listasta, jonka kokosivat HÖK:n aktivistit ehkä fuksileiriin osallistuvien opiskelijoiden luokittelemiseksi. [Vuonna 2013 julkisuuteen vuoti Excel-taulukko, johon äärioikeistolaisten käsissä olevan opiskelijajärjestön pojat seksistisesti ja rasistisesti olivat kommentoineet haastattelemiaan uusia opiskelijoita.] Sittemmin sanaa on käytetty julkisuudessa nimenomaan natsismiin vivahtavissa puheenvuoroissa, suuren halveksunnan ilmaisijana ja törkeään liberalismin vastaiseen kiihotukseen.

Jos tämmöistä sanaa käyttää pääministeri, joko tietoisesti tai vain lipsahduksena, silloin hän samastuu tähän ryhmään. En minä samasta häntä siihen vaan hän itse. ”Analyytikot” voivat puhua populismista, autokraattisista taipumuksista, nationalismista, mafiavaltiosta tai mistä hyvänsä, hän itse on täten luokitellut itsensä roskaväen pohjimmaiseksi.