Demokratian tilasta ja median uskottavuudesta

Muutama vuosi sitten, kun EU:ssa yritettiin puuttua demokratian tilaan Unkarissa, hankkeelle antoi nimensä portugalilainen meppi Rui Tavares, josta ”Tavaresin paperin” myötä tuli vähäksi aikaa Unkarissa valtion hallitsemien tiedotusvälineiden ykköspahis. Nyt, kun samantapainen selvitystyö on menossa, sen keulakuvana toimii hollantilainen meppi Judith Sargentini – mutta ehkä siksi, että kyseessä on naisihminen, ehkä myös siksi, että tällä välin on löydetty vielä isompi ykköspahis, hänet kuvataan vain ”Sorosin liittolaisena” ja ”Soros-selonteon” toimeenpanijana. Jo kuukausi sitten julkaistulla videolla hallituksen tiedottaja Zoltán Kovács lausuu:

”On aivan ilmeistä, että se, mikä ei vaaleissa onnistunut, sitä yritetään vaalien jälkeen osaksi jo tunnetuilla, osaksi kehittyvillä keinoilla. Yritetään murtaa se Unkarin hallituksen näkökanta, että tiukasti ja päättäväisesti torjutaan [pakolaisten] pakollista jakamista [EU-maiden kesken] koskevat määräykset (…) Rouva Sargentinin selonteko on selkeästi Soros-verkoston, Soros-imperiumin selonteko.”

Kuten viime postauksessani kirjoitin, Sargentinin raportin johdosta tehdään parhaillaan lisäselvityksiä ja käydään keskusteluja, ja periaatteessa mahdollista voisi olla ns. 7. artiklan soveltaminen eli äänioikeuden riistäminen Unkarilta. Käytännössä tämä on hyvin vaikeaa, sillä tämmöinen päätös vaatisi täydellisen yksimielisyyden, joten ainakin Puola sen pystynee torpedoimaan, jos niin pitkälle päästäisiin. Unkarin hallitus on kuitenkin asianmukaisen närkästynyt, ja hallituksen verkkosivuilta (kormany.hu) löytyy sekä unkariksi että englanniksi tiukkaa tekstiä. Vielä muutama päivä sitten ulkoministeri Szíjjártó tykitti, että europarlamentaarikot eivät välitä Unkarin todellisuudesta vaan valmistelevat näytösoikeudenkäyntiä Unkaria vastaan, että tietyt kansalaisjärjestöt mustamaalaavat Unkaria ja että Sargentinin raportti on kokoelma valheita.

Sargentinin raportin johdosta on ilmeisesti julkaistu kokonaisen vihkosen laajuinen kannanotto, jota ei hallituksen verkkosivuilta näytä löytyvän – onneksi sen julkisti kotisivullaan unkarilainen sosialistimeppi István Újhelyi. Tekstin ovat saaneet käsiinsä myös politiikantutkijat Rafael Labanino (Frankfurtin Goethe-yliopisto) ja Zsófia Nagy (Budapestin ELTE-yliopisto), ja heidän yksityiskohtainen englanninkielinen vastineensa hallituksen brosyyriin löytyy Concerned Hungarians -blogista. Yritän pikaisesti referoida muutamia pääkohtia.

Ensinnäkin: vuonna 2012 säädetty uusi perustuslaki on alusta alkaen herättänyt epäilyksiä ja kiivasta keskustelua, siihen on jatkuvasti tehty (samoin kiisteltyjä) muutoksia ja korjauksia, Venetsian komissio (Euroopan neuvoston alainen oikeusasioiden asiantuntijaryhmä) on useaan otteeseen ilmaissut huolensa mm. demokraattisen vallanjakojärjestelmän vaarantumisesta. Hallitus muistuttaa, että perustuslakiluonnosta käsiteltiin koko parlamentin ja kaikkia puolueita edustavan työryhmän voimin (josta oppositio tosin lähti ovet paukkuen) ja että sitä oli edeltänyt laaja kansallinen konsultaatio. Hallituksen tiedote, näin Labanino ja Nagy muistuttavat, ei kuitenkaan puutu pääongelmaan eli siihen, että perustuslailla ja lainmuutoksilla oikeus ja lainsäädäntö on valjastettu palvelemaan hallituspuolueen pyrkimyksiä ja etuja. Hallituspuolue pystyy yksin nimittämään perustuslakituomioistuimen tuomarit, ja perustuslakituomioistuimelta on myös viety oikeus puuttua vero- ja budjettilainsäädäntöön.

Myös tämänkeväisten vaalien jälkeen ETYJin valvontaryhmä oli arvostellut valtion ja valtapuolueen resurssien sekoittamista – siis: valtion rahoilla ja koneistolla pyöritettiin valtapuolueen vaalikampanjaa – sekä pelottelevaa ja vihaa lietsovaa vaalipropagandaa, ja myös yhden ehdokkaan vaalipiirien (joista ”voittaja vie kaiken”) suhteen oli esitetty epäilyksiä. Hallitus vakuuttaa vain parantaneensa vaalipiirijärjestelmää, mutta ei puutu muihin, tässä blogissakin esillä olleisiin ongelmiin, kuten muukalaisvihalla ratsastavaan vaalikampanjointiin tai ulkounkarilaisten äänestäjien eriarvoiseen kohteluun, ehdokasasettelun epäselvyyksiin väärennettyine kannattaja-allekirjoituksineen tai arvoituksellisine feikkipuolueineen, joilla ilmeisesti opposition äänet pyrittiin hajottamaan.

Sargentinin raportissa puututaan erikseen ns. kansallisiin konsultaatioihin. Hallitus pyrkii vastineessaan esittämään konsultaatiot rohkeana suorana demokratiana (”on tärkeää korostaa, että Unkari ainoana EU-maana uskalsi kysyä kansalaistensa mielipidettä siitä, miten maahanmuuttokriisi olisi hoidettava”). Sitä vastoin se ei mainitse, että – kuten jo Euroopan komissio oli huomauttanut – kansallisten konsultaatioiden kysymykset olivat johdattelevia ja sisälsivät harhaanjohtavia tai suorastaan valheellisia väitteitä (Euroopan komission julkaisema tiedote, jossa “Pysäytetään Brysseli!” -kyselyn väärät väitteet kumotaan, löytyy englanniksi täältä). Labanino ja Nagy muistuttavat, että esimerkiksi tämän ”Pysäytetään Brysseli!” -konsultaation painattaminen ja postittaminen maksoi valtiolle miljardi forinttia eli yli kolme miljoonaa euroa, ja pelkästään huhtikuun 2017 aikana tähän konsultaatioon liittyvät mainoskampanjat söivät yli neljä kertaa tämän summan veronmaksajien rahaa.

Oikeuslaitoksen riippumattomuuteen liittyvien lukuisien ongelmien lisäksi EU on jo monesti puuttunut Unkarissa kukoistavaan poliittisten päättäjien korruptioon. Euroopan neuvoston alainen korruptionvastainen ryhmä GRECO (jossa myös Unkari on jäsenenä) on turhaan vaatinut tarkempaa ohjeistusta parlamentin jäsenten jääviyskysymyksiin, ja toisin kuin hallitus vastineessaan Sargentinin raporttiin antaa ymmärtää, parlamentin jäsenillä voi olla ja onkin intressejä liikeyrityksissä. Myöskään heidän perheenjäsenistään ei ole säädetty mitään (väkisinkin tässä tulevat mieleen esimerkiksi ulkoministeri Péter ”Vanhempani ostivat minulle tämän luksustalon säästöillään” Szíjjártó tai entinen salkuton ministeri Lajos ”Äitini ei ole kenenkään bulvaani” Kósa, pääministerin vävypojan bisneksistä nyt puhumattakaan). Poliittisten päättäjien intresseistään ja omistuksistaan tekemiä ilmoituksia ei tarkisteta eikä niiden puutteista ole seuraamuksia (tässä muistuu mieleen esimerkiksi propagandaministeri Antal Rogánin mystisesti laajeneva luksusasunto), eikä lobbaajien toimintaa valvota tai seurata.

Korruption vastustamiseen liittyy myös usein kosketeltu kipupiste: vapaiden kansalaisjärjestöjen toiminta Unkarissa. Joulukuussa 2015 Unkari erosi Open Government Partnership -ryhmästä, jonka jäsenvaltiot (tällä hetkellä yli 70) ovat sitoutuneet tukemaan avointa päätöksentekoa ja vapaata kansalaisyhteiskuntaa sekä taistelemaan korruptiota vastaan. Hallituksen selityksen mukaan OGP on viime vuosina hukannut alkuperäiset tavoitteensa ja keskittynyt nokkimaan Unkari parkaa: ”järjestön raporteissa on laajalti hyväksytty niiden kansainvälisten kansalaisjärjestöjen mielipiteet, joissa Unkaria jatkuvasti kritisoidaan, kun taas hallituksen vastaukset on jätetty täysin huomiotta”. Labanino ja Nagy huomauttavat, että Unkari lähti OGP:stä välttääkseen neuvottelut, johon sitä olisi kutsuttu, ja että koko OGP:n historian aikana vain Unkari ja Tansania ovat toimineet näin, jopa Azerbaidžankin on nuhteita saatuaan yrittänyt parantaa tapansa.

Ulkomailta tukea saavat kansalaisjärjestöt joutuvat myös viime vuonna säädetyn lain mukaan ilmoittautumaan erilliseen ”ulkomailta käsin rahoitettujen järjestöjen” rekisteriin, Venäjän ”agenttilain” malliin. Hallitus selittää, että tämä ilmaus on pelkästään faktinen eikä mitenkään tuomitseva tai leimaava ja että koko lain tarkoitus on vain lisätä avoimuutta. Itse asiassa kuitenkin kaikki kansalaisjärjestöt ovat ennenkin joutuneet raportoimaan rahoituksestaan ja raha-asioistaan julkisesti, eikä vuoden 2017 ”agenttilaki” tuo tähän mitään uutta. Kuvaavaa on, että ”ulkomaiseksi rahoitukseksi” määritellään myös muihin EU-maihin sijoittuvilta tahoilta tai jopa Euroopan komissiolta tuleva rahoitus sikäli, kuin sen jaosta eivät päätä Unkarin viranomaiset. Tarkoitus on siis selvästi leimata kaikki sellainen rahanjako, josta Unkarin hallitus ei pääse päättämään. (Tähän liittyy myös hallituksen massiivinen mediakampanja ”Soros-verkostoa” tai ”Soros-imperiumia” vastaan.) Kaiken lisäksi tekeillä oleva Stop Soros -lakipaketti (!) asettaisi kansalaisjärjestöjen ulkomailta saamalle tuelle 25 %:n erityisveron.

Kenties kaikkein hämmentävintä luettavaa on sananvapauteen liittyvä osio. Vastauksessaan Venetsian komission ja muiden eurooppalaisten elinten huolestumiseen median vapaudesta Unkarin hallitus selittelee laajalti, miten uusi medialaki oli tarpeen ennen kaikkea digitalisaation takia, miten toimittajien lähdesuoja on nyt entistä paremmin turvattu ja miten hallitus pyrkii edistämään mediamaiseman monipuolisuutta ja tasapainoa. Itse asiassahan Unkarin media on todella näyttävästi keskitetty hallituksen ja sitä lähellä olevien tahojen valvontaan, ja oppositio- sekä kriittisen median toimintaa vaikeutetaan systemaattisesti, alkaen siitä, että kriittisiltä toimittajilta on usein evätty pääsy parlamenttiin. Labanino ja Nagy toteavat, että Unkarin noteeraukset Freedom Housen lehdistönvapausindeksissä (johon hallitus itse viittaa!) ovat heikonlaiset, niin että Unkarin lehdistö on enää ”osittain vapaa”, ja nostavat esiin Gergely Nyilasin tapauksen, jota kansainväliset asiantuntijat ovat pitäneet lehdistön vapauden rikkomisena. Index-portaalin tutkiva toimittaja Nyilas soluttautui vuonna 2015, pakolaiskriisin kärjistymisen aikoihin, pakolaisjoukkoon kirgisialaisena turvapaikanhakijana esiintyen. Paljastettuaan henkilöllisyytensä viranomaisille Nyilas joutui syytteeseen asiakirjojen väärentämisestä ja viranomaisten harhauttamisesta ja tuomittiinkin, tosin lievimmällä mahdollisella tavalla: hän sai julkiset nuhteet ja joutui maksamaan oikeudenkäyntikulut. Tuomiosta on valitettu.

Monia muita, tässäkin blogissa esillä olleita asioita voisi tässä vielä selostaa: tasa-arvon edistäminen ja perheväkivallan torjuminen jää ”konservatiivisen” perhepolitiikan jalkoihin, rasismi ja suvaitsemattomuus rehottavat yhä, esimerkiksi romanien tilanne on kaikista hallituksen kehumista malliprojekteista huolimatta surkea, ja pakolaiskriisin yhteydessä turvapaikanhakijoiden ihmisoikeuksia on massiivisesti rikottu. Labaninon ja Nagyn analyysin lopputulos on joka tapauksessa sama: Unkarin hallituksen vastaus Sargentinin raporttiin väistelee, vääntelee ja vääristelee tosiasioita.

Sargentinin selonteosta ja sen pohjana olevista selvityksistä ilmenee Labaninon ja Nagyn mukaan usein sama toimintalinja. Ensin säädetään laki, joka on selvästi perustuslain ja demokratian perusarvojen vastainen – näin on käynyt sekä oikeuslaitoksen ”reformissa”, johon liittyi keskeisten viranomaisten erottamisia tai eläkkeelle pakottamisia, että uudessa uskontolaissa, joka ilmeisen mielivaltaisesti riisti virallisen statuksen useilta aiemmin virallisesti tunnustetuilta kirkkokunnilta ja uskonyhteisöiltä. Tästä syntyy oikeuskiista, jonka hallitus saattaa hävitäkin, mutta silti saavutettu tila jää voimaan hallituksen eduksi, kenties sillä hinnalla, että joillekin vahinkoa kärsineille ja juridiseen limboon jääneille maksetaan korvauksia.

Laajemminkin voisi sanoa, että Unkarin hallituksen vastine Sargentinin selontekoon ilmentää kaksinaamaista luikertelua eli ns. riikinkukkotanssia, kuten Orbán itse on strategiaansa nimittänyt. Eurooppaan päin ollaan eurooppalaisten arvojen puolustajia, torjutaan jyrkästi kaikki syytökset demokratian vaarantamisesta, vaikka oma demokratia pitääkin varustaa jollakin selittävällä etuliitteellä, olkoon se sitten “enemmistödemokratiaa”, “illiberaalia demokratiaa” tai “kristillistä demokratiaa”. Eurooppalaisen demokratian ulkoiset muodot on säilytetty – vaalit ovat periaatteessa vapaat, oikeuslaitos periaatteessa puolueeton, kuka hyvänsä voi perustaa lehden tai nettiportaalin, jossa Orbánin hallitusta haukutaan miten häijysti hyvänsä, ja vaikka ”valtion/kansakunnan vihollisista” puhutaankin entiset maailmanajat mieleen tuovalla tyylillä, näitä vihollisia ei ainakaan vielä tuomita näytösoikeudenkäynnissä kahdeksikymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön. Todellisuudessa kuitenkin Unkarin hallinto on mafiamaisen korruption rämettämä, ja sen epäkohtiin puuttuminen ei tosin johda salaisen poliisin kidutuskammioihin mutta ainakin lukuisiin käytännön hankaluuksiin ja ikävyyksiin.

Hämmentävintä on, se täytyy taas kerran todeta, seurata sananvapauden ja julkisen tiedonvälityksen tilannetta Unkarissa. Virallisen, siis julkisrahoitteisen uutismedian tyyli ja taso panee yhä uudelleen haukkomaan henkeä. Ja tästä pääsenkin tämänkertaisen tarinani loppukevennykseen.

Unkarinkielisessä somekuplassani pohdiskellaan tällä hetkellä, ovatko valtion ykkösteeveekanavan uutisten toimittajat näin naiiveja vaiko pelkästään kyynisiä (“mitä sillä on väliä, kunhan menee kansaan, ja kun näin nämä asiat koetaan”). Sunnuntai-iltapäivän uutislähetyksen perinteiseen ”maahanmuuttajat kylvävät tuhoa onnettomassa Länsi-Euroopassa” -blokkiin oli nimittäin, Dresdenissä kahdessa vastaanottokeskuksessa puhjenneesta mellakasta kertovan uutisen jatkoksi, otettu tieto, jonka mukaan Saksan Nordrhein-Westfalenin osavaltiossa Essenin kaupunki (Essen merkitsee myös ’syöminen’ tai ’ruoka’) kunnioittaa muslimien paastokuukautta vaihtamalla nimensä ramadanin ajaksi virallisesti Fasteniksi (’paasto’).

Uutinen näyttää edelleenkin löytyvän MTV1:n videoteekistä (uutislähetyksessä noin kohdassa 6:35), mutta siltä varalta, että se poistettaisiin, upotettu videopätkä on talletettu myös 444.hu-sivuston tästä kertovaan artikkeliin. Väite Essenin kaupungin nimenmuutoksesta on tietenkin hölynpölyä, ja edes jonkinlaisella saksan- ja lukutaidolla toimittajille olisi luullut tämän selviävän. Uutisen lähteenä toiminut Noktara.de-sivusto on nimittäin vitsiportaali, jota ylläpitää kaksi maahanmuuttajataustaista saksalaista muslimia; heidän tarkoituksensa on tehdä ”etnosatiiria” ja nauraa sekä muslimeille että suvaitsemattomille ja tietämättömille ulkopuolisille. Myös Noktaran toimituksessa unkarilaisen laatujournalismin saavutukset on pantu merkille, ilolla tai vahingonilolla. Unkarilaisen median seuraajana jään odottelemaan, milloin Unkarissa uutisoidaan Noktaran tietojen perusteella esimerkiksi yhdeksänvuotiaasta saarbrückeniläisestä Timmystä, jonka vanhemmat solidaarisuudesta muslimeja kohtaan pakottavat paastoamaan ramadanin aikana, tinkimättä myöskään nukkumaanmenoajasta, joka koittaa ennen päiväpaaston päättymistä.

Mainokset

Yskiikö kone?

Unkarissa valmistaudutaan parhaillaan huomisen kansallisen juhlapäivän viettoon: 15. maaliskuuta on vuonna 1848 Habsburgien valtaa vastaan syttyneen kansannousun muistopäivä. Tänä vuonna vuosilukua on nähty julisteissa myös päivämääräksi jaettuna: 18.4.8. Huhtikuun kahdeksantena on parlamenttivaalit, ja vaalitaistelu kuumenee koko ajan.

Hallituskoalition vaalikampanjointi tuntuu entistä tiiviimmin keskittyvän yhteen ainoaan teemaan, maahanmuutolla pelotteluun. Jopa roistomaisen György Sorosin haukkuminen tuntuu jääneen hieman taka-alalle: vaikuttaa siltä, että nyt ei enää niinkään päivitellä sitä, miten häijy Soros ja hänen kätyrinsä (siis oppositiopuolueet ja kansalaisjärjestöt) haluavat tuhota Unkarin ja Euroopan, vaan keskitytään suoraan asian ytimeen. Jos Fidesz-KDNP-koalitio ei uusi vaalivoittoaan, ”migrantit” tulevat, ja silloin koko Unkari lakkaa olemasta (näin lausui parlamentin puhemies László Kövér) eikä enää tule edes joulua (näin puolestaan lausui surullisenkuuluisasta sikakuvasta tunnetuksi tullut kansanedustaja János Pócs). Valtion ”kuninkaallisen” ykköskanavan uutislähetyksistä vähintään noin puolet tuntuu nykyään koostuvan ”migranttien” Länsi-Euroopan kaupungeissa tekemistä murhista, ryöstöistä ja raiskauksista. Ja tältä näytti tiistaina Origo-uutissivuston etusivu (kuvakaappaus 444.hu-sivustolta):

”Paine ei hellitä. Yhä enemmän laittomia migrantteja Saksassa.”
”Pöyristyttävää. Uusi migranttihyökkäys Wienissä.”
”Migrantti puukotti 16-vuotiasta tyttöä ilman mitään syytä.”
”Neljä migranttia hakkasi hengiltä liikuntavammaisen.”
”Tuntemattomat migrantit täyttivät yhden Brysselin puistoista.”
”Neljä migranttia katkaisi ruotsalaisnaisen kurkun ja melkein irrotti koko pään.”
”Migranttijengien sota riehuu Ruotsissa.”
”Pakistanilaiset migrantit terrorisoivat turisteja Ateenassa.”
”Migrantteja halutaan sijoittaa eläkeläisten asuintaloon.”
”Leikkaan kurkkusi – näyttää migranttilapsi videolla.”
”On sanottava, että migraatio on paha juttu.”
”Viktor Orbán: On kaksi vaaraa, migraatio ja saavutustemme menettäminen.”
Punaisella kehystettyjen migranttiuutisten lisäksi sinisellä merkityssä uutisessa kristitty syyrialainen kertoo palanneensa kotimaahansa, koska Syyriassa on turvallisempaa kuin Euroopassa. Ja tämän migranttivyörytyksen sekaan on mahtunut vain kaksi muuta uutista, jotka nekin liittyvät asiaan: kansaa (tai siis kaikkia, joille ”lasten ja äitien turvallisuus” on tärkeä) kutsutaan ”rauhanmarssille” eli hallitusta tukevaan mielenosoitukseen, ja Lajos Kósa parka puolestaan on joutunut Jobbikin propagandahyökkäyksen uhriksi (tästä hieman lisää tuonnempana).

Jotkut jo kyselevät, voiko tämä sataprosenttinen muukalaispelkoon panostaminen jossain vaiheessa kääntyä itseään vastaan. Eikö suuri osa kansaa lopulta kyllästy siihen, että uutiset ovat maailman ja kotimaan merkittävien tapahtumien sijaan täynnä juttuja pelottavista ”migranteista”? Vai pyritäänkö tässä vain varmistamaan uskollisimman kannattajakunnan kannatus, muista viis?

Tämän kaiken keskittymisen ja panostuksen ohessa onkin hieman kummallista, että hallituskoalitiolle ja sen hallitsemalle medialle on viime päivinä sattunut useita kommunikaatiokommelluksia. Ensin János Lázárin pelotteluvideo tavalliselta wieniläiseltä kävelykadulta herätti kansainvälistä hilpeyttä. Sitten ykköskanavan uutislähetysten haastattelema, maahanmuuttajien terrorisoimasta Ruotsista turvalliseen Unkariin paennut ruotsalais-unkarilainen nainen paljastui juuri sellaiseksi kuin edellisessä postauksessani jo ounastelin, eli vähän, tuota, tuulellakäyväksi tapaukseksi. Index-uutissivusto sai selville, että Natalie Contessa af Sandebergillä on Ruotsissa rekisterissään useita sakkotuomioita merkillisistä huijauksista (mm. psykologina esiintyminen), kissatappeluista (naapurin eukon haukkuminen huoraksi ja psykopaatiksi) ja solvauksista. 24.hu puolestaan raportoi, että Natalie oli kesällä 2016 vuokrannut Budan linna-alueelta kalliin luksusasunnon mutta nopeasti riitaantunut vuokraisännän kanssa (mm. äidin ja koiran majoittamisesta asuntoon, mikä alun perin ei kuulunut sopimukseen) ja lopulta poistunut – uhkaillen läheisellä ystävällään Viktor Orbánilla ja jättäen osan vuokrista maksamatta.

Aivan putkeen ei mennyt myöskään viime blogahdukseni sankarilla, suurella poronmetsästäjällä, varapääministeri Zsolt Semjénillä. Magyar Nemzet -lehti paljasti juttusarjassaan, että Semjénin Ruotsin-retket hotelliasumisineen ja helikopterilentoineen oli kustantanut muuan József Farkas, liikemies, joka vuoden 2010 jälkeen on saanut huomattavan runsaasti valtion EU-rahoitteisia toimeksiantoja. (Samainen Farkas kunnostautui pari vuotta sitten kustantajana: hänen kustantamonsa EU:n tuella julkaisema, nimiölehden mukaan unkarilaisten asiantuntijoiden kirjoittama kaniininkasvatuksen oppikirja nuorisolle osoittautui suoraksi käännökseksi Amerikassa ilmestyneistä oppimateriaaleista.) Vero- ja tullihallitus NAV on nyt saanut virallisen kantelun Semjénin puuhista, mutta Semjén itse tuntuu ottavan asian rennosti. HírTV:n kameran edessä hän selitti lupsakkana yleisötilaisuuden kuulijoille, että ”metsästäjän etiikan perusteisiin kuuluu se, että ei kerrota, kenen kanssa ja missä on käynyt metsällä.” Hän ei myöskään koskaan kehuskele saaliillaan (?), mutta nyt poikkeuksellisesti, kun kerran kysyttiin, onko hän koskaan ampunut jääkarhua, täytyy näin pilke silmäkulmassa tunnustaa, että siihen ei valitettavasti ole vielä koskaan tullut tilaisuutta. Mutta jos kuka hyvänsä, kuka hyvänsä, kutsuisi hänet jääkarhujahtiin, se ”inspiroisi” häntä kovasti. Heh heh heh.

Entäpä sitten tuo ylempänä jo ohimennen mainittu Lajos Kósa, entinen Debrecenin pormestari ja nykyään salkuton ministeri vastuualueenaan maaseutukaupunkien kehittäminen? Kósa ei myöskään ole penaalin terävimmän kynän maineessa: 444.hu-sivusto julkaisi tänään itkunaurua nostattavan valikoiman legendaarisimpia Kósa-videopätkiä, joissa miehemme kameroiden ja mikrofonien edessä logiikkaprosessorin ylikuumetessa jäätyy täysin sanattomaksi, sekoaa sanoissaan tai tuottaa suorastaan taiteellisiin mittoihin yltävää dadaa esimerkiksi ”metallikorkeista” (jotenkin ne liittyvät verouudistuksiin ja niiden seuraamuksiin tavallisen kuluttajan kannalta, mutta miten, se ei ainakaan parilla-kolmella kuuntelulla selviä). Mukana myös tässäkin blogissa aiemmin esiintynyt klassikko ”säätiöön sijoitetut julkiset varat menettävät julkisten varojen luonteensa”.

Tuoreimmat Kósa-uutiset liittyvät perin merkilliseen juttuun. Magyar Nemzet -lehti sai käsiinsä julkisen notaarin vahvistaman dokumentin, jonka mukaan muuan naishenkilö pienestä Csengerin kaupungista läheltä Romanian rajaa olisi uskonut Kósan hoitoon, siis sijoitettavaksi, yli neljä miljardia (!) euroa. Seurasi sarja sekavia ja vaihtelevia selityksiä – ”tämä nainen otti yhteyttä minuun, koska ei luottanut pankkeihin eikä lakimiehiin”, ”kehotin häntä sijoittamaan rahat valtion obligaatioihin, koska siitä olisi valtiolle hyötyä”, ”rahat olivat perintö Saksassa kuolleelta sukulaiselta” – ja nyttemmin Kósa väittää itse joutuneensa huijauksen uhriksi. Väkisinkin tässä herää epäilys, että kyseessä voisi olla jonkinlainen rahanpesuyritys, jonka julkisivuksi on ostettu joku syyntakeeton onneton. Éva S. Balogh, joka englanninkielisessä blogissaan selostaa juttua yksityiskohtaisemmin, muistuttaa mieliin Fidesz-puolueen aikaisempia operaatioita, jotka junaili Viktor Orbánin vanha ystävä ja sittemmin luotto-oligarkki, nykyisin verivihollinen Lajos Simicska (joka, kuinka ollakaan, myös omistaa Magyar Nemzetin). 1990-luvulla puolue hankkiutui eroon epäonnistuneista bisneksistään myymällä yrityksiä köyhille reppanoille, joilta saatavia ei koskaan saatu velottua takaisin. Mieleen muistuu myös kolmen vuoden takaa Béla Orgován, työtön ex-linnankundi, joka tempaistiin jostakin Quaestor-sijoitusyhtiön johtoon juuri ennen kuin se kaatui vieden mukanaan lukuisien unkarilaisten säästöt.

Toisin sanoen: hallituskoalition eturivissä seisovat tyypit ovat viime aikoina onnistuneet sekä hankkimaan negatiivista julkisuutta että sekoilemalla ja ristiin puhumalla myös varmistamaan, että tämä negatiivinen julkisuus ei heti katkea. Samaan aikaan myös omissa propagandakampanjoissa on tullut näyttäviä kömmähdyksiä. Hvg.hu-sivusto toteaa, että hallituksen kommunikaatio on muuttunut huitomiseksi ja oman kuopan kaivamiseksi. Ja kun vaalikampanja keskittyy yhteen ainoaan asiaan eli pahoilla migranteilla pelottelemiseen, muille puolueille jää tilaa puhua asioista, jotka oikeasti koskettavat kaikkia unkarilaisia. Ei vain julkisten varojen valumisesta korruptioon ja vallanpitäjien luksuselämään. Vaan myös esimerkiksi sairaaloiden ja koulujen tilanteesta; tuoreen tutkimuksen mukaan 72% unkarilaisista on huolissaan terveydenhuollon tilasta, yli viidesosaa (21%) huolettaa koululaitoksen tilanne, kun taas terrorismin mainitsi ensisijaisten huolenaiheiden joukossa vain 3% unkarilaisista.

Tältä kannalta todella mielenkiintoista olikin lukea hvg.hu-sivuston kolumnistin Árpád W. Tótan kommentti ”Riippumattoman opiskelijaparlamentin” järjestämästä keskustelutilaisuudesta, jossa oppositiopuolueiden pääministeriehdokkaat – tai siis kolme heistä, sosialistien (MSZP) ja ”Vuoropuhelun” (Párbeszéd Magyarországért) yhteinen ehdokas Gergely Karácsony, LMP:n Bernadett Szél ja Jobbikin Gábor Vona – väittelivät koulujärjestelmän tulevaisuudesta. Viktor Orbán ei ollut paikalla, hänhän ei ikiaikoihin ole suostunut julkisiin väittelyihin poliittisten vastustajien kanssa vaan esiintyy vain omilleen ja omilla ehdoillaan. Eikä häntä ja hänen ”työperustaista yhteiskuntaansa” tähän kaivattukaan, väittää Tóta:

Viktor Orbán ei ollut paikalla, eikä häntä suoraan sanoen kukaan kaivannutkaan.

Täällä vakavat ihmiset keskustelivat vakavista asioista. Kahden minuutin blokkeihin ei tietenkään paljoa mahdu, korkeintaan ehtii nimeämään ongelmat ja väläyttelemään ratkaisuja tai keskustelemaan yleisistä suunnista. Mutta näinkin tämä oli riittävän syvää ja mutkikasta. Arvotonta olisi ollut, jos näyttämöllä olisi röhkinyt Orbán, jankannut Sorosin nimeä vastaukseksi jokaiseen kysymykseen ja lopuksi julistanut paikalle kokoontuneille opiskelijoille, että menkääpäs nyt siitä hitsaamaan ja hevosia kengittämään.

Miljardin (nykyinen kurssi huomioon ottaen) forintin kysymys onkin, miten oppositiopuolueet tätä saamaansa tilaa käyttävät ja onnistuvatko ne saamaan aikaan minkäänlaista hedelmällistä yhteistyötä. Ennen kaikkea: mitä tekee perusteellisen imagouudistuksen kokenut, maltilliseksi ja salonkikelpoiseksi kansanpuolueeksi muuntautunut Jobbik? Mutta tästä ehkä tuonnempana lisää.

Läpällä

Kun joskus puolivahingossa tulen kurkanneeksi ns. maahanmuuttokriittisiin somekupliin, rasismin ohella päällimmäisenä pistää silmään suunnaton, raivokas epäluulo ns. valtamedioita kohtaan. Isot päivälehdet pimittävät, sensuroivat ja valehtelevat, ja erityisesti niin tekee ”punainen” YLE. Tämä joukko uskoo paljon mieluummin omien vaihtoehtomedioidensa nimettömiä ja tarkistamattomia tarinoita. Ja jos ”valtamedia” nimittää näitä sivustoja ja blogeja ”valemedioiksi”, niin sama haukkumasana voidaan heittää bumerangina takaisin, sillä – Riikka Slunga-Poutsalon siivekkäiksi muuttunein sanoin – ”onko tarina tosi vai ei, se on toinen juttu, näin nämä asiat koetaan.” Samanlaiset epäluulot ovat pinnalla myös Itävallan oikeistopopulistien parissa, missä jatkuvina haukkumasanoina toistuvat Lügenpresse (’valhelehdistö’, jo natsien käyttämä ilmaus) sekä Rotfunk, ’punaradio’.

Itävallassa yhtenä vaihtoehtoviestimenä, oikeistopopulistikansan tärkeänä viihde- ja uutislähteenä toimii FPÖ:n johtajan HC Strachen Facebook-sivu. Kuten jo pari vuotta sitten kirjoitin (Der Standard -lehden artikkelin pohjalta), perusitävaltalaiset saavat tästä lähteestä toistakymmentä tarinaa ja linkkiä päivittäin, sekä herttaisia kuvia Strachen arkipäivästä ja hänen koirastaan että linjaan sopivia uutisjuttuja (erityisesti keltalehti Kronen Zeitungista), vitsejä ja meemejä. Toisinaan Strachelta tai hänen Facebook-avustajiltaan lähtee kiireessä mopo vähän keulimaan. Niin kävi presidentinvaalien alla, kun vastaehdokas Van der Bellenistä kertova vitsiuutinen ilmeisesti vahingossa otettiin todesta. Ja niin on ilmeisesti käynyt nyt, kun Strachen henkilökohtaiselle Facebook-sivulle ilmestyi tämmöinen kuva. Se on jo jonkin aikaa somessa kiertänyt mukaelma Itävallan yleisradioyhtiön ORF:n mainoskampanjasta ORF – wie wir (‘ORF – niin kuin me’), ja mainoskuvassa esiintyy pääuutislähetyksen ykkösankkuri Armin Wolf.

On paikka, jossa valheet muuttuvat uutisiksi. Se on ORF. Feikkiuutisten, valheiden ja propagandan parhaat. Pseudokulttuuria ja pakkomaksu. Alueellisesti ja kansainvälisesti. Televisiossa, radiossa ja Armin Wolfin Facebook-profiilissa. ORF – miten sekavaa!

Kuvan alle oli Strache alun perin lisännyt vain yksisanaisen kommentin ”Satiiria!” sekä hymiön. Nyttemmin hän on täydentänyt postaustaan, kun siitä nousi meteli. Lisätekstissä Strache selittelee, että on keskustellut Armin Wolfin kanssa ja kertonut hänelle, että postaus ei ole suunnattu henkilökohtaisesti häntä vastaan vaan ainoastaan satiiriseksi reaktioksi ORF:n Tirolin aluetoimituksen äskettäiseen mokaan. (ORF:n ohjelmaan oli Tirolissa piakkoin järjestettävien osavaltiovaalien tiimoilta haastateltu paikallisen FPÖ:n johtoa, ja kuvaan pääsi myös ohikulkijan vastenmielinen juutalaisvastainen möläytys, mutta FPÖ:n edustajan reaktio leikattiin pois, joten syntyi vaikutelma, että tämä möläytys edustaisi FPÖ:n kantaa. ORF on esittänyt oikaisun ja anteeksipyynnön.)

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Strachen on nyt niin sanoakseni myöhäistä rypistää. Der Standard -lehden mukaan Armin Wolf on ilmoittanut ryhtyvänsä asian johdosta oikeustoimiin, samoin ORF:n pääjohtaja Alexander Wrabetz twiittaa, että ORF vaatii loukkaavan postauksen poistamista sekä anteeksipyyntöä ja että lakimies on jo pantu asialle. Futurezone-sivuston haastatteleman juristin arvion mukaan Strache on mennyt selvästi liian pitkälle, eikä hänellä oikeusjutun tullen tule olemaan mitään mahdollisuuksia. Blogissaan Wolf selittää:

En 32-vuotisella journalistin urallani ole vielä koskaan haastanut ketään oikeuteen.

Mutta nyt teen poikkeuksen.

Heinz-Christian Strache on tänään yksityisellä Facebook-sivullaan, jolla sentään on 40.000 fania, julkaissut väärennetyn ORF-mainoksen, jossa on iso kuva minusta sekä teksti: ”On paikka, jossa valheet muuttuvat uutisiksi.” (…) En todellakaan ole herkkänahkainen, ja herra Strache on ennenkin postannut epäystävällisiä asioita minusta, mutta ”valehtelemisesta” – siis tahallisesta epätotuuksien levittämisestä – ei minua yli kolmikymmenvuotisen journalistin työurani aikana vielä yksikään poliitikko syyttänyt. Ei varsinkaan tasavallan varakansleri.

SATIIRIA?

Se, että herra Strache nolostellen kirjoittaa kuvan viereen ”satiiria”, ei oikeudellisesti merkitse mitään. Ette te voi myöskään postata Facebookiin henkilö XY:n valokuvan vieressä tekstiä ”XY sieppaa pieniä lapsia” ja uskoa, että jos kirjoitatte perään ”satiiria” tai ”vitsi vitsi”, se muuttuu lailliseksi. (…)

Journalistit työskentelevät julkisuudessa ja julkisuutta varten – ja tietenkin meidän työtämme saa ja tulee kritisoida julkisesti. Ja jos journalistit tekevät virheitä – kuten viime lauantaina Tirolin ajankohtaislähetyksessä – heidän on kannettava siitä vastuu. Ja pyydettävä anteeksi. Asianosaisilta ja yleisöltä.

Mutta summittaiset ja henkilökohtaiset kokonaisten viestinten ja toimitusten tai yksittäisten toimittajien solvaamiset eivät ole ”kritiikkiä”. Eivät varsinkaan, jos solvaajana on mahtava poliitikko, joka on jo julistanut ”objektiivisuuden nimissä ryhtyvänsä optimointeihin myös ORF:ssa” (Heinz-Christian Strache 16.12.2017, uuden hallituskoalition esittelytilaisuudessa).

 

Johan tässä ehdittiin kuvitella, että Strache olisi löytänyt itsestään valtiomiesvaihteen. Jonkinlaista kohinaa herätti uuden varaliittokanslerin esiintyminen (ääri)oikeistolaisten Burschenschaft-opiskelijajärjestöjen kohutuissa (ja jatkuvien mielenosoitusten saattelemissa) tanssiaisissa (Akademikerball), joita tällä kertaa saatteli ns. laulukirjakohu. Alaitävaltalaisen FPÖ-poliitikon Udo Landbauerin koti-Burschenschaftin (Germania, Wiener Neustadt) sitsilaulukirjan sisältö oli juuri vähän aiemmin vuotanut julkisuuteen, ja siitä oli paljastunut sekä vanhoja natsilauluja että uudempaa, poliittisesti hyvin epäkorrektia ”huumoria” (”nyt kaasua, germaanit, / vielä seitsemäskin miljoona me hoidellaan!”). No, Strache ilmestyi näihin tanssiaisiin yllättäen siviilifrakissa eikä oman Burschenschaftinsa koppalakkiunivormussa, ja puhujanpöntöstä hän tuomitsi jyrkästi Kolmannen valtakunnan rikokset, julisti, että rasismilla ja antisemitismillä ei olisi näihin tanssiaisiin mitään asiaa ja että totalitarismi ei sovi Burschenschaftien ajatusmaailmaan.

Vaan eipä kestänyt kauaa, kun hallituksen kakkospuolueen johtajalta taas petti harkintakyky. Strache unohti, että varaliittokanslerina hänen pitäisi pystyä puhuttelemaan koko kansaa eikä vain omaa älämölö-kaljatelttayleisöään. Härkä ei muistanut olevansa nyt Jupiter.

Seuraavaksi ehkä otetaan Itävallan oikeuslaitoksesta mittaa. Jäämme uteliaina seuraamaan.

Maahanmuutosta perheväkivaltaan ja takaisin

Tein taas tänä aamuna typerästi ja menin katselemaan netistä Unkarin valtion ykköskanavan tv-uutisia. Yhtenä pääaiheena oli tietenkin Brysselin EU-huippukokous, jonne pääministeri Orbán oli matkannut kuvaannollisina viemisinään kansallisen konsultaation 2,3 miljoonaa (näin väitetään, totuutta ei tiedä kukaan) vastausta – joiden sanomana siis on, että Unkarin kansa ei halua maahanmuuttajia, ei yhtään. Uutistoimittajan tekstissä toistuivat tutut iskusanat: kötelező betelepítés ‘pakollinen maahanasuttaminen’, illegális bevándorlás ‘laiton maahanmuutto’, migránspárti politikusok ‘migranttien puolella olevat poliitikot’. Sanoja menekült ‘pakolainen’ tai menedékkérő ‘turvapaikanhakija’ ei käytetty vahingossakaan. Ylipäätään uutisten katsojan oli helppo saada se vaikutelma, että koko huippukokous ja ylipäätään koko EU:n päätöksenteko pyörii pakolais-, korjaan, pakollisten maahanmuuttokiintiöiden ympärillä ja meneillään on suuri taistelu valkoisen Euroopan etnisen puhtauden puolesta.

(Samaan aikaan julkisuuteen on lopultakin päästetty viralliset tiedot tänä vuonna päättyneestä Unkarin korruptionkäryisestä maahanmuutto-obligaatio-ohjelmasta. Isolla rahalla – josta melkoinen osa on ilmeisesti päätynyt hallitusta lähellä olevien tahojen omiin taskuihin – on maahanmuutto-oikeuden Unkariin ja siten myös laillisen asuinpaikan EU:ssa saanut, perheenjäsenet mukaan lukien, noin kaksikymmentä tuhatta ihmistä, siis 15 kertaa niin monta kuin EU:n pakolaiskiintiöohjelman mukaan Unkarin olisi pitänyt ottaa vastaan. Obligaation lunastaneista suuri osa on Kiinasta, mutta paljon on saapunut myös pelätyistä muslimimaista: Irakista, Afganistanista, Iranista ja Pohjois-Afrikasta.)

Katsauksen lopuksi ääneen pääsi itse väsyneen näköinen Orbán, tai hänen Facebook-sivulleen ladattu video, jossa singahtelivat sotaisat metaforat: ankarasti on taisteltu, mutta sotaa ei ole vielä voitettu. Orbán on viime vuosina aniharvoin antautunut oikean toimittajan haastateltavaksi saati vaalikeskustelu- tai väittelyohjelmien kameroiden eteen; hän antaa yleensä ”haastatteluja” vain omille luottotoimittajilleen, joiden kanssa luultavimmin kysymykset on sovittu etukäteen, tai sitten kommunikoi yksisuuntaisesti, kuten nyt.

Viime aikoina oppositioviestimet ovatkin nostaneet esiin tapauksia, joissa Orbán pakenee ikäviä kysymyksiä tai suorastaan kieltäytyy vastaamasta. Kaksi vuotta sitten hän odotteli parlamentin istuntosalin ovella verhon takana piilossa välttyäkseen vastaamasta oppositioedustajien kysymyksiin ja astui sisään vasta, kun esitettiin aiemmin jätetty kysymys, johon hänen parlamentin sääntöjen mukaan oli pakko vastata. Syyskuussa oppositiopuolue LMP muistutti, että Orbán ei vieläkään ollut vastannut yli puoli vuotta aiemmin saamaansa, viiden eläkeläisjärjestön kirjoittamaan kirjeeseen, jossa kerrottiin lukuisien eläkeläisten akuutista köyhyydestä ja pyydettiin minimieläkkeiden korotusta. Lokakuussa Orbán järjesti ”lehdistötilaisuuden”, jossa saliin ei päästetty toimittajia lainkaan – nämä saivat katsella ja kuunnella pääministeriä videokuvan välityksellä.

Ja nyt viime maanantaina LMP:n edustaja Márta Demeter parlamentissa kysyi tiukasti Orbánilta, eikö Unkarin kansalliselle turvallisuudelle ole koitunut vaaraa siitä, että Orbán ja hänen lähipiirinsä liikemiehet, myös Orbánin vävy István Tiborcz, seurustelivat ja tekivät bisnestä viime kesänä edesmenneen saudiarabialaisen pankki- ja rahamiehen Ghaith Pharaonin kanssa, jota FBI ja Interpol ovat epäilleet rahanpesusta ja terrorismikytköksistä. ATV-kanavan julkaisemalla videolla

näkyy, miten Orbán nousee, tapansa mukaan hermostuneesti takkiaan napittaen, ja lausuu:

Kunnioitettu herra puhemies, arvoisa kansanedustajatoverini… hyvää joulua!

Tämä ”vastaus” – johon Orbánin puoluetoverit ympärillä reagoivat sydämellisellä naurunremakalla – ei ehkä edusta vain tavanomaista vallanpitäjän röyhkeyttä, vaan monet ovat nähneet siinä myös sukupuoliaspektin. Ämmien piipitystä ei tarvitse ottaa vakavasti, ja Márta Demeter voisi keskittyä pitämään suunsa kiinni ja näyttämään nätiltä.

Niin, ne naisasiat. Maailmanlaajuinen #metoo-kampanja etenee Unkarissakin – teatteripiirien jälkeen on vuorossa kirjallisuusmaailma, viime aikoina julkisuuteen on tullut ensin nuori runoilija Anna Follinus, sitten hänen jäljessään joukko muitakin nuoria kirjailijoita, joita Stádium-kustantamoa ja sen kirjallista ”salonkia” pyörittänyt aviopari, runoilija Kamil Kárpáti ja hänen vaimonsa Margit Lőkös, merkillisellä, lahkomaisella vallankäytöllään alistivat ja nöyryyttivät, joitakuita myös seksuaalisesti. Samaan aikaan Unkarin köyhien naisten asemasta Länsi-Euroopan punalyhtykatujen lihamarkkinoilla on jälleen keskusteltu, ja “VV Fannina” (VV eli Való Világ, todellinen maailma, on meidän Big Brotherimme tapainen tositeeveeohjelma) tunnetun nuoren naisen murhan uutisoinnista käyty väittely on nostanut esiin naisiin kohdistuvan väkivallan ongelmat.

”Mustasukkaisuusmurhasta” puhuminen vie huomion pois siitä tosiseikasta, että naisiin kohdistuva rakenteellinen väkivalta on osa Unkarin(kin) yhteiskuntaa. Joka viikko kuolee Unkarissa(kin) joku nainen nykyisen tai entisen puolisonsa tai kumppaninsa pahoinpitelemänä. Unkari ei kuitenkaan ole vieläkään suostunut ratifioimaan Istanbulin sopimusta, jolla monet valtiot jo ovat sitoutuneet taistelemaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Fidesz-puolueen varapuheenjohtaja ja viime aikoina usein hallituksen puhetorvena esiintynyt painijanniskainen Szilárd Németh julisti marraskuussa ATV-kanavan haastatteluohjelmassa, että Unkari ei tule ratifioimaan koko sopimusta niin kauan kuin Fidesz on vallassa. Nimittäin: Istanbulin sopimus – joka edellyttää esimerkiksi tukitoimien järjestämistä väkivallan uhreille sekä asianmukaisen koulutuksen tarjoamista viranomaisille ja kansalaisille – ”yrittää istuttaa tänne genderfilosofiaa” ja ”hyökkää perinteistä perhemallia vastaan”. Sitä paitsi – näin on varapääministeri Zsolt Semjén jo lausunut – naisiin kohdistuva väkivalta ja häirintä on pelkästään maahanmuuton tuoma ongelma, ja naisrauhan nimissä tärkeintä on ”että pysäytämme maahanmuuton emmekä salli, että naiset joutuvat massaislamin johdosta elämään sharian varjossa”.

Hyvää joulua siis, naiset ja miehet!

***

Samaan aikaan Itävallassa: uusi hallitus on koossa ja astunee virkaan maanantaina. Oikeistopopulistit ovat jälleen koalition junioriosapuolena, kuten vuosituhannen alussa. Mutta silloin Jörg Haiderin oli muodollisesti vetäydyttävä puolueen johdosta, ja kautta Euroopan kohistiin, pelättiin natseja ja puuhattiin pakotteita. Nyt puoluejohtaja HC Strache virnuilee varakanslerina kenenkään estämättä. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, tullaan näkemään epäpätevien ja hassunkuristen ministerien pelleparaati. Mutta kun 17 vuotta sitten ykköspaikalla liittokanslerina oli oikeistokonservatiivien ÖVP:n vanha kettu Wolfgang Schüssel, nyt puoluetta johtaa nuori tähti ja yleisönsuosikki, söpö poika Sebastian Kurz, josta kukaan ei vielä tiedä, mikä hänen poliittinen linjansa (jos sellaista on) loppujen lopuksi tulee olemaan. (Huhutaan hänen olevan myös ystävällisissä ja läheisissä väleissä Unkarin Orbánin kanssa.) Taidan tulla vanhaksi, kun päässäni soivat jatkuvasti Walther von der Vogelweiden vanhan erakkomunkin sanat: voi meitä, paavi on liian nuori!

owê der bâbest ist ze junc:
hilf, hêrre, dîner kristenheit!

Suomi mainittu!

Hipheijaa, taas kirjoitetaan Suomesta Unkarissa. Suomalaisen koulun menestystarinaa on vuosikaudet kehuttu ja mainostettu Unkarin lehdistössä ja Pasi Sahlbergin vuonna 2011 unkariksi ilmestynyttä kirjaa esitelty ja ylistetty jopa vallanpitäjäpuolue Fidesziin kuuluvan entisen opetusministeri Zoltán Pokornin kirjoittamassa esipuheessa. Mutta nyt joku hallitusta lähellä oleva taho on ilmeisesti saanut tarpeekseen siitä, että Suomen systeemin kautta voitaisiin epäsuorasti arvostella Unkarin koululaitosta.

444.hu-sivusto kiinnitti eilen huomiota siihen, että kaikissa ykkösoligarkki Lőrinc Mészárosin omistaman Mediaworks-yhtiön julkaisemissa paikallislehdissä – jotka kattavat lähes koko Unkarin – ilmestyi tämmöinen lyhyt kirjoitus Suomen koulumaailmasta. Näin kirjoittaa Árpád Szakács ”Suomen mallista”:

Jos joku kirjoittaa netin hakukoneeseen “Suomen opetusjärjestelmän mallin kritiikki”, sieltä ilmestyy unkariksi vain Suomen koululaitoksen suurenmoisuudesta kertovia uutisia. Ei kritiikkiä, kukapa uskaltaisi tuomita koulujärjestelmän, jota esimerkiksi Tamás Vekerdy [kuuluisa unkarilainen lapsipsykologi] on mainostanut?

Niinpä saamme tietää, että siellä lapset ovat kaikkein onnellisimpia, suoriutuvat hyvin tehtävistään, ja opettajan elämä on silkkaa autuutta. Suomen mallin esittelemisestä ja julistamisesta on tullut taikasana, joka täyttää Internetin maailman ja somesivustot, kirjaimellisesti koko elämämme. Kaikki kaipaavat sinne, kaikki tahtoisivat opiskella ja opettaa siellä.

Jos taas etsimme kriittisiä analyyseja englannin- ja saksankieliseltä alueelta, silloin löydämme koko joukon artikkeleja, tutkielmia ja kirjoja tästä aiheesta. Nämä osoittavat, että
Suomen kouluihmeen vaikutus ei ole pelkästään positiivinen.

Koulut kyllä pääsevät parempiin tuloksiin vähemmän lahjakkaiden tapauksessa, mutta ne julistavat ja toteuttavat vain keskinkertaisuutta ja estävät hyviä oppilaita kehittymästä. Suomen esimerkki osoittaa, että kahta ei voi saada yhtaikaa: koulua, jossa on kivaa, ja kaikkein parhaita tuloksia.
Samaan aikaan tästä koulujärjestelmästä tulevan sukupolven parissa murhalukemat ovat huipussaan, itsemurhien määrä on huomattava ja alkoholismi on vakava ongelma.
Kuitenkin väitetään, että suomalaiset lapset ovat kovin onnellisia, ja tämän ilonsa ilmaisemiseksi he sytyttävät kirkkoja ja katedraaleja palamaan, toisinaan provosoivat verisiä katutappeluja, ja joissakin kouluissa he panevat vanhempiensa aseilla toimeen joukkomurhia luokkatoveriensa parissa.

 

Ohhoh, huh-huh.

Sinänsä olen kovin huolestunut siitä, mitä Suomen koulujärjestelmän nykyinen poliittinen ohjaus on saamassa aikaan, sen lisäksi, että ylistettyä PISA-menestysjärjestelmää on jo iät ja ajat useampienkin päättäjäpolvien toimesta säästetty rikki. Nuorten syrjäytyminen on oikea ongelma, ja kaksikin kouluammuntatapausta on ehdottomasti liikaa. Tyrvään kirkon, Ylivieskan kirkon ja Porvoon tuomiokirkon polttamista on kuitenkin aika vaikea panna pelkästään koululaitoksen syyksi.

Mitä henkirikoksiin tulee, Suomessa tappojen ja murhien määrä on kansainvälisessä vertailussa suurehko, koska sitä nostavat tyypilliset moniongelmaisten alkoholisoituneiden keski-ikäisten miesten ryyppyporukkatappelut: otetaan kuppia yhdessä ja jostain tulee riitaa, ja aamulla ilmenee, että joku on päässyt hengestään. Nuoret taas tekevät henkirikoksia suhteessa vähän. Itsemurhatilastoissa taas Suomi on valitettavan korkealla eurooppalaisessa vertailussa, mutta vielä korkeammalla on Unkari (sama koskee alkoholin kulutusta) – ja Suomessa itsemurhat ovat viime vuosina jatkuvasti vähenneet kuten myös nuorten alkoholinkäyttö.

Jää jäljelle tuo perinteinen argumentti: tasa-arvoa ja heikompien tukemista korostava “no child left behind” -ideologia johtaa tasapäistämiseen, lahjakkaat turhautuvat eivätkä pääse kunnolla kehittämään kykyjään. Voin hyvin kuvitella, että tällaistakin tekstiä löytyy englannin- ja saksankielisestä mediasta yllin kyllin. Itävallassahan tämä Einheitsbrei (“yhtenäisyyspuuro”) -argumentti on ollut aivan keskeinen, kun on vastustettu sosialistien projektiksi leimattua yhtenäiskoulua kaikille. ”Lahjakkaimpien” (siis niiden parempien perheiden lasten, joiden vanhemmilla on taitoa ja intoa tukiopettaa lapsiaan kotona tai varaa palkata tukiopettaja) kuuluu Itävallassa neljän kansakouluvuoden jälkeen päästä säädynmukaiseen seuraan oppikouluun. Ja tämän puolesta käydään aivan samanlaista keskustelua kuin se, minkä vielä omasta lapsuudestani peruskoulun sisäänajoajoilta muistan ja mistä Ville Okkonen tänään väittelee Turun yliopistossa. (Siitä, mitä tekeillä oleva oikeisto-äärioikeistokoalitio haluaa Itävallan koulujärjestelmälle tehdä, en viitsi nyt edes ruveta kirjoittamaan.)

Oikeastihan kyse ei ole Suomesta vaan Unkarista. Siellä koulujärjestelmä, terveydenhuollon ohella, on yksi nykyhetken kipupisteitä. Unkarin koulujen tilanne – tehoton ja keskitetty hallinto mielivaltaisine ratkaisuineen, resurssipula, opetuksen sisältöihin yhä väkevämmin tunkeva 1930-luvun henkinen perusarvomeininki (viime aikoina on uutisoitu ensi vuonna opetusohjelmaan tulevasta ”isänmaallisuus- ja maanpuolustuskasvatuksesta”) – koskettaa kaikkia niitä, joiden perheeseen kuuluu koululaisia tai opettajia, ja myös esimerkiksi niitä nuoria perheitä, jotka harkitsevat lasten hankkimista. Viime vuonna juuri Unkarin koulujärjestelmän tilanne sai aikaan melkoisia hallituksenvastaisia mielenilmauksia – jotka sitten sammahtivat, niin kuin kaikille hallituksenvastaisille kansanliikkeille tuntuu viime vuosina käyneen.

Tätä kritiikkiä vastaan, ei Suomea, Szakácsin artikkeli viime kädessä suuntautuu. Eikä tässä artikkelissa hirvittävintä ole se, että ”Suomesta puhutaan pahaa”, osaksi täysin valheellisin perustein. Ennen kaikkea kammottaa tämän jutun sävy. Kirjoittaja ei vaivaudu mainitsemaan ainuttakaan lähdettä tai todistetta väitteilleen (ja miksi vaivautuisikaan, jos nämä lähteet ovat ulkomaiden vieraskielisissä lehdissä, joiden kieltä hänen kohdeyleisönsä ei osaa). Sitä vastoin murhista ja veriteoista hehkutetaan suunnilleen MV-lehden malliin (mihin ihmeeseen muuten unohtuivat monikulttuurisuus ja maahanmuuttajat?), ja tyylin kruunaa ironisen vitsikkääksi tarkoitettu kielikuva ”iloissaan” kirkkoja polttavista ja koulutovereitaan ampuvista suomalaisnuorista. Tällaiseen ”hyvään journalistiseen tapaan” (yritän nyt minäkin olla ironinen) nojaa se tiedotusimperiumi, joka käytännössä monopoliasemasta käsin muokkaa Unkarissa pääkaupungin ulkopuolisten syvien rivien mielenmaisemaa.

Kansainvälistä kampanjointia ja naisasiaa

Itävallan poliittisen tilanteen selkiämistä odotellessa taas vähän tarinaa Unkarista. Eikä poliittisen päätöksenteon huipulta – sinne ei valitettavasti kuulu mitään uutta, myös lokakuinen kansallisjuhla eli vuoden 1956 kansannousun muistopäivä sujui odotetuissa merkeissä. Kurjasta, sateisesta säästä huolimatta pääministeri Orbánin puhetta kuulemaan oli saatu (bussikuljetuksilla eri puolilta maata, väittävät oppositiolähteet) muutama tuhat henkeä, ja puheessa olivat mukana kaikki odotetut ainekset (”Eurostoliitto”, kaiken pahan ja etenkin maahanmuuton takana naruista vetelevä György Soros, sekä Orbánin Keski-Eurooppa ”viimeisenä migranttivapaana vyöhykkeenä”). Hillittömin yksityiskohta oli vanha kunnon László Dózsan tapaus. Vuoden 1956 muistotapahtumiin kuuluvassa julistekampanjassa käytettiin vanhaa lehtikuvaa, jossa keskenkasvuinen poika kulkee Budapestin kaduilla kivääri olalla, ja julisteen mukaan poika oli László Dózsa, nykyään pitkän uran tehnyt näyttelijä, joka tunnetusti mielellään kertoilee jännittäviä tarinoita menneisyydestään. Historioitsijat ovat oikein kuvien kanssa osoittaneet, että todellisuudessa poika oli muuan Pál Pruck, kuten jo alun perin kuvan julkaisseet länsimaiset lehdet aikoinaan kertoivat ja vuonna 2000 kuolleen Pruckin omaiset ovat kiukuissaan oikaisseet. Mutta Dózsa on ilmeisesti Orbánin tai hänen hovihistorioitsijansa Mária Schmidtin kavereita, ja siksi Orbán taas tässäkin juhlapuheessaan nimeltä mainitsi Dózsan vallankumouksen sankareiden joukossa.

Mutta ei siis ollut tarkoitus kirjoittaa tästä vaan parin sukupuolten tasa-arvoon liittyvän mediailmiön rantautumisesta Unkariin. Ensinnäkin tämä #metoo-kampanja, joka täytti somen tosikertomuksilla naisten kokemasta seksuaalisesta ahdistelusta. Myös unkarinkieliseen verkkoon alkoi ilmestyä näitä tositarinoita, ja lopulta nostettiin tikun nokkaan myös nimeltä mainittu mies: László Marton, vuonna 1943 syntynyt maineikas teatteriohjaaja, joka on vuosikymmenet vaikuttanut etenkin Budapestin Vígszínház-teatterissa mutta myös muualla, ulkomaita myöten, ja saanut kasapäin kotimaisia ja kansainvälisiä tunnustuksia. Näyttelijä Lilla Sárosdi nimittäin kertoi Facebookissa julkisessa #metoo-postauksessaan, mitä oli nuorena tyttönä 20 vuotta sitten saanut kokea:

Olin nuori, neitsyt, ja jumaloin teatteria. Olin onnessani, kun pääsin katsomaan harjoituksia […] Äkkiä viereeni istuutui 45–50-vuotias mies, suuren ohjaajan kaveri, esittäytyi ystävällisesti, kertoili pikku tarinoita ystävyydestään suuren ohjaajan kanssa, ja harjoitusten päättyessä suuri ohjaaja sanoi: Mennään sitten! […] Siinä samassa istuin valkoisessa BMW:ssä, vieressäni suuri ohjaaja, hänen ystävänsä istui ratissa, Margit-sillan luona – en koskaan unohda sitä näkyä – katsoin sivulleni, näin parlamentin, ja suuri ohjaaja oli polvillaan auton penkillä sepalus auki, pieni, veltto elin roikkui silmieni edessä. ”Anna sille pusu!”, kuulin ohjeen. Minulta pääsi itku! Suuri ohjaaja loukkaantui tästä hysteriastani ja vakuutteli, että hänellä on nuoria tyttöystäviä, joiden kanssa on kiva harrastaa seksiä, minun pitäisi vähän rentoutua. Minä en kuitenkaan pystynyt rentoutumaan. Eikä ilta siihen päättynyt, vaan päädyttiin vielä rauhallisempaan paikkaan, missä ohjaajan ystävä tyydytti itseään, samalla kun minä häpeillen pyytelin anteeksi suurelta ohjaajalta, että olin vastustelullani loukannut häntä. Suuri ohjaaja joka tapauksessa nousi autosta loukattuna: ”Vie se kotiin!”, hän sanoi harmissaan ystävälleen, ja minä häpesin ankarasti, kun olin pettänyt odotukset. Vuosien kuluessa tämä juttu ei ole lakannut painamasta mieltäni. Vieläkin kun ajattelen, että tämä ihminen edelleenkin opettaa nuoria, minussa nousee raivo.

Sárosdi ei alkuperäisessä postauksessaan kertonut kuuluisan ohjaajan nimeä mutta paljasti myöhemmin, että kyseessä oli László Marton. Tarina alkoi edetä pelottavan ennustettavaa latua. Marton ensin kiisti väitteet jyrkästi ja uhkaili oikeustoimilla kunnianloukkauksen johdosta. Teatterikorkeakoulu ja Vígszínház-teatteri antoivat ensin ympäripyöreitä lausuntoja, ja tietenkin löytyi myös julkkismiehiä (kuten radiojuontaja András Stohl) vähättelemään tapahtunutta ja syyttelemään uhria (”kaikkiallahan tuollaista tapahtuu”, ”mitäs meni sen auton kyytiin”, ”László Marton on hieno ihminen ja herrasmies”, ”enää ei saisi edes taputtaa työtoveria olkapäälle, kun heti tulee ahdistelusyyte”). Löytyi kollegoja, jotka olivat vuosikymmeniä työskennelleet Martonin kanssa koskaan kokematta tai kuulematta mitään Sárosdin kertoman tapaistakaan. Ja tietenkin asialla on myös se puoli, josta tämä juristiblogisti huomauttaa, että Martonin elinikäinen julkinen ristiinnaulitseminen ja maineenmenetys tuntuu kohtuuttomalta, kun niin moni muu aivan samoin valtaansa väärinkäyttävä mies jää paljastamatta ja rankaisematta.

Ja tietenkin jutusta lyötiin myös perin odotuksenmukaista poliittista mynttiä. Varapääministeri, kristillisdemokraattisen puolueen Zsolt Semjén kommentoi ahdistelukeskustelua Magyar Nemzet -lehdelle tuttuun tapaan: Mutkun maahanmuuttajat!

Tietenkin me tuemme kaikkia tällaisia kauniita ja hyviä asioita [kuten mahdollinen ahdistelunvastainen valistuskampanja], mutta asianlaita on nyt se, että nämä jutut tulevat kalpenemaan sen rinnalla, mitä tapahtuu, kun tänne saapuvat islamin joukot. […] Tärkeintä on, että pysäytämme maahanmuuton emmekä salli sitä, että massa-islamin johdosta naisten on elettävä sharia-lain varjossa.

Mediakohu ei kuitenkaan rauennut. 444.hu-lehden toimittaja sai haastateltavakseen seitsemän naista, jotka – 50 vuoden aikana! – olivat kokeneet László Martonin taholta eriasteista ahdistelua, usein hyvin saman kaavan mukaan kuin Sárosdin kuvaama. Lopulta Marton joutui julkisesti pyytämään anteeksi kaikilta, joita oli vuosien mittaan loukannut ”lähestymisyrityksillään”, ja Sárosdi ilmoitti ottavansa anteeksipyynnön vastaan. Marton on sittemmin myös luopunut Vígszínházin pääohjaajan tehtävästään, lopettanut opettajantyönsä teatterikorkeakoulussa (jonka rehtori käynnisti eettisen tutkinnan hänen toiminnastaan) ja pyytänyt myös Unkarin Taideakatemian jäsenyytensä jäädyttämistä. Vígszínház-teatteri ilmoittaa:

Olemme tänään katkaisseet László Martonin työsuhteen Vígszínházissa. Tämä päätös ei merkitse eikä voi merkitä tuomiota hänen rikkaalle taiteilijanuralleen. Vígszínházin alalla nauttiman arvonannon rakentamisessa László Martonilla on ollut kiistattoman tärkeä osuus. Hänen teatterimme ohjelmistoon kuuluvien produktioidensa esitykset säilyvät ohjelmassamme. Aiempien ilmoitusten mukaisesti osallistumme aktiivisesti alan elinten yhteistyöhön, jonka päämääränä on estää ja tunnistaa ajoissa vastaavanlaiset tilanteet, sekä käynnistämme teatterin sisäisen nimettömän vihjelinjan ensi viikolla.

László Marton voi siis vetäytyä viettämään rauhaisia eläkepäiviä. (Ja nauttimaan perheenisän onnesta. Unkarilaisen Wikipedian mukaan hänen nuorin lapsensa on syntynyt 2011.) Nuoret näyttelijättäret ja näyttelijäntyön opiskelijat voivat toivottavasti huoata helpotuksesta hänen suhteensa – mutta kuinkahan moni vastaavanlainen herrasmies saa jatkaa toimintaansa kaikessa rauhassa?

Toinen tarina: Olen täällä jo aiemmin kirjoittanut ”deittisivustosta” puncs.hu, jonka tarkoituksena on saattaa yhteen tasokasta (tilapäis)seuraa etsivät maksukykyiset henkilöt (käytännössä lähes pelkästään miehiä) sekä kauniit ja edustavat mutta rahan tarpeessa olevat potentiaaliset kumppanit (käytännössä lähinnä nuoria tyttöjä). Sivusto kohdistaa mainontansa etenkin opiskelijatyttöihin, joille väläytellään luksuselämää – cocktaileja purjeveneen kannella, viikonloppuja hienostohotellissa, hienolla autolla ajeluttavaa ja koruja lahjoittelevaa herrasmiesseuraa – vaihtoehtona arjen köyhäilylle. Kriitikkojen mukaan tässä on kyse pelkästään tekopyhään romantiikkakuorrutukseen verhotusta prostituutiosta.

Tähän viittaa myös Átlátszó-blogistien kokemus. Kokeeksi luotu valeprofiili, 20-vuotias budapestilainen unkarilaisen filologian opiskelija ”Bogi” sai kuukaudessa 800 viestiä yhteensä 142 mieheltä. Useimmat miehistä olivat naimisissa, ja vaikka jotkut olivat etsimässä vakavaa tunnesuhdetta (yksi jopa nimenomaisesti tervettä naista, joka synnyttäisi hänelle lapsia), ylivoimainen enemmistö yhteydenotoista koski aivan selvää maksullista seksityötä. ”Bogille” esitettiin usein yksityiskohtaisiakin toivomuksia joko kahdenkeskisistä palveluksista tai kimppakivajuhliin osallistumisesta, monet kysyjät ilmoittivat heti kärkeen hintatarjouksen joko kerralta tai kuukauden paketista ja olivat usein valmiita myös korottamaan sitä.

Kuten jo viimeksi kirjoitin, Puncs.hu-sivustossa ärsyttää paitsi valheellinen paritustoiminta myös se, että sivustoa pyörittävä firma nauttii valtion yritystukea. Litera.hu-sivustolla joukko taiteilijoita ja kirjailijoita (mukana muuten myös Lilla Sárosdi ja hänen ohjaajamiehensä Árpád Schilling) vaatii julkisessa vetoomuksessaan Puncs.hu-palvelun mainosten poistamista julkisista tiloista ja yrityksen julkisen rahoituksen selvittämistä. Myös useat oppositiopoliitikot ovat vaatineet asian tutkimista ja uhkailleet paritussyytteillä.

Unkarissa Puncs.hu saa toistaiseksi mainostaa rauhassa. Toisin on Länsi-Euroopassa, väittää Kettős Mérce -blogista syntynyt uusi riippumaton uutissivusto merce.hu. Pariisissa vastaavanlainen palvelu richmeetbeautiful.fr ehti mainostaa katukuvassa kolme päivää. (”Opiskelijat hoi! Romantiikkaa, intohimoa ja jäähyväiset opintolainalle! Deittailkaa sugar daddyn tai sugar maman kanssa!”) Ja kohta kaupungin hallinto teki rikosilmoituksen parituksesta ja ilmoitti kyseisten mainosten rikkovan yleistä järjestystä sekä sivuston itsensä edustavan suoranaista naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Protesteja on esitetty valtiosihteeri- ja ministeritasoa myöten. Myös Belgiassa samaisen sivuston mainos kiellettiin ihmisarvoa loukkaavana, ja useat Belgian ministerit ovat ilmoittaneet sivustoa vastaan ryhdyttävän toimenpiteisiin.

Vapaat, aikuiset ihmiset harrastakoot keskenään vapaaehtoisesti mitä haluavat. Mutta jos tämän vapauden mukana tuetaankin rakenteita, joissa, kuinka ollakaan, (vanhemmat) miehet rahalla tai vaikutusvallalla hankkivat käyttöönsä (nuoria) naisia statusleluikseen, niin eikö tässä pitäisi kiinnittää huomiota eriarvoisuuteen ja sen sukupuolittumiseen? Unkarissa ainakin koulutettujen kaupunkilaispiirien kuplissa tähän aletaan herätä, mutta kauankohan kestää, ennen kuin sukupuolten tasa-arvon ajatus oikeasti leviää kansalaispiireihin, ilman, että sitä käytetään Suuren Maahanmuuttokeskustelun tai muiden puoluepoliittisten kiistojen polttoaineena?

Brutaalia menoa

Lännessä, esimerkiksi Wienissä käyvät unkarilaiset tuttavat usein kehuvat, miten ”täällä on helpompi hengittää”, ilmapiiri on jotenkin vähemmän ahdistava, kaduilla liikkuvat ihmiset levollisempia ja hyväntuulisempia, kun taas Unkarissa – tätä olen kuullut monen selittävän – vallitsee yleinen kireys ja huonotuulisuus. Sikäli kuin tämä todellakin pitää paikkansa, sitä ehkä selittää osaksi poliittinen ilmapiiri. En ihmettele, jos älykkösuvakkikavereitani hermostuttavat joka paikkaa peittävät vihakampanjajulisteet, joissa kansaa pelotellaan Sorosilla ja migranteilla. Ja osaksi syynä voi olla kerta kaikkiaan elintasoero. Jos palkat ovat alle puolen siitä, mitä länsirajan takana, ja jos melkein kaikki kynnelle kykenevät tekevät kahta-kolmea työtä pitääkseen perheen leivässä ja kustantaakseen tarvittaessa yksityislääkärikäyntejä, yksityisiä kielikursseja jälkikasvulle tai muuta täydennystä julkisen sektorin antiin, niin ei ihme, jos ihmiset ovat väsyneitä ja hermot kireällä.

Sitä, johtaako tämä kireys myös väkivaltaherkkyyteen ja missä määrin väkivaltaherkkyys on osa Unkarin nykyistä henkistä ilmapiiriä, en osaa sanoa. Omassa somekuplassani demokratian rapautumisen mafiatyyppiseksi vallankäytöksi, korruptionsyömän talouden yskinnän, kärjistyvien poliittisten intohimojen sekä ”kristillisten eurooppalaisten perusarvojen” nimissä institutionaalistetun rasismin, homofobian ja naisvihan yhteyttä yhä raaempaan toimintakulttuuriin pidetään ilmiselvänä. Tämäntapaiseen päätelmään päätyy myös Index-uutisportaalin toimittaja Zoltán Szabó Facebook-postauksessaan, jota juuri nyt puidaan ympäri unkarinkielistä nettiä.

Szabó oli eilen käynyt budapestilaisessa hotellissa järjestetyssä viskinmaistelutilaisuudessa, missä luovan luokan edustajat upottavanpehmeällä matolla seisoskellen ja jaloja pientislaamojuomia siemaillen saattoivat rauhassa vaikkapa manailla iOS 11 -käyttöjärjestelmän ominaisuuksia ja nauttia, näin Szabó, ”erehdyttävän eurooppalaisesta tunnelmasta”. Mutta sitten oli lähdettävä sovittuun tapaamiseen erään tuttavan kanssa, joka maanantaina lähtisi takaisin asemamaahansa Sveitsiin, ja Szabó, jota hieman hiukoi, päätti sitä ennen nopeasti haukata viereisen Kentucky Fried Chicken -pikaruokaravintolan antimia. Jo kassajonossa tunnelma kävi ikäväksi, kun Szabón edessä seisova kaveri tunnisti hänet riippumattoman (tai, kuten hallituksen medioissa on ”Gecigaten” jälkeen uupumatta vakuuteltu, Orbánin entisen ystävän ja nykyisen armottoman vastustajan, mediamoguli Lajos Simicskan omistaman) Index-uutisportaalin toimittajaksi ja alkoi huomautella tästä epämiellyttävään sävyyn.

Kassalle päästyään Szabó sai kuulla, että kyseiseltä kassalta myydään vain mukaan vietäväksi, ei paikalla nautittavaksi. Hänen hieman hermostuneeseen kysymykseensä, eikö tästä olisi voinut laittaa jotain tekstiä jonon toisen pään näkyviin, etteivät ihmiset jonottaisi turhaan, kassapoika vastasi vain, että ”olisi, jos et osta mitään niin poistuisitko jonosta”. Szabó päätti, ettei tyytyisi tähän, ja pyysi valituskirjaa, jotta voisi kirjoittaa siihen, että ”palvelu on töykeää”. Kirjaa ei kuulemma ollut missään, ja paikalle kutsuttu esimies yritti tarjota Szabólle valituksen kirjaamiseen yhtä irtonaista aanelosta, mitä tämä ei kelpuuttanut, eihän mikään taannut, ettei tuommoista irtolappua heitettäisi saman tien menemään heti hankalan asiakkaan poistuttua. Nyt tilanne alkoi todella eskaloitua. Paikalle ilmestyi turvamies, joka kysyi esimieheltä, heitetäänkö asiakas ulos, ja myöntävän vastauksen saatuaan ei vaivautunut edes yrittämään sanallista poistumiskehotusta vaan todellakin raahasi Szabón ravintolan poikki ja kirjaimellisesti heitti ovesta ulos. Hämmentyneen Szabón kysyessä, aikooko vartija vielä antaa hänelle turpaankin, myös tämä oletus toteutettiin välittömästi. Nenä verta valuen Szabó malttoi vielä nousta, asettaa kännykkänsä videokuvausmoodiin ja ilmoittaa tyynesti, että menee nyt sisälle valittamaan kohtelusta ja kuvaa koko tapahtumat. Näin tapahtui, Szabó sai lisää nyrkiniskuja kunnes kaatui maahan, mutta kaikki tallentui videolle ja poliisi kutsuttiin paikalle. Turvamies saanee syytteen pahoinpitelystä, Szabón naamaan jouduttiin ompelemaan muutamia tikkejä, ja tällä hetkellä KFC-ketjun Unkarin osasto saa kipristellä melkoisen someraivon kynsissä.

Vitsiuutisportaali Hírcsárdan tulkinta tapahtuneesta.

Näin siis meneteltiin hankalan asiakkaan kanssa, joka tosin tuoksahti viskiltä mutta ei ollut käyttäytymiseen vaikuttavassa humalatilassa, joka käyttäytyi tiukasti mutta ei henkilökohtaisuuksiin menevän loukkaavasti eikä sopimattomasti, joka uhmasi turvamiestä mutta ei missään vaiheessa lyönyt ketään eikä vahingoittanut mitään. ”Hankalia asiakkaita hakataan päivittäin, mitä oikein kuvittelit?”, kysyy Szabó itseltään retorisesti ja vastaa:

En halua mitään muuta kuin edes hetken ajan tuntea, että ainakaan ylikansalliset suuryritykset eivät tässä maassa toimi niin kuin jokin entisaikojen kolhoosi. Että vaikka väkivaltaisuus onkin olemassa jo järjestelmän tasolla, ja vaikka nykyään taas on alettu selittää, että vaikka olisitkin oikeassa niin pidä suusi kiinni tai puhu edes hiljaa ja kunnioittavasti, kun puhut korkealle toverille – että silti kapitalismi vielä toimii ja pystyy käsittelemään tämäntyyppisiä ongelmia.

Tässä ollaan kenties asian ytimessä. Pelättävissä on, että väkivaltaisuudesta ja mielivallasta on tulossa osa järjestelmän ja yhteiskunnan toimintaa, niin että se heijastuu myös kaupallisen suuryrityksen palkkaaman vartiointifirman työntekijään. Tämä vartija on ilmeisesti jo tottunut elämään kasvavan eriarvoisuuden yhteiskunnassa, missä toisia ihmisiä saa lyödä ilman seuraamuksia, jos itse on asianmukaisessa asemassa.

Raakuudella ja typeryydellä on toistaiseksi rajansa: niin tyhmä ei institutionaalistetun väkivallan käyttäjäkään saisi olla, että ei osaa erottaa satunnaista viinanhajuista surkimusta (joka saattaa olla vaikkapa asunnoton, siis täysin lainsuojaton olento) nyt sattumalta hienolle viskille haiskahtavasta neljännen valtiomahdin edustajasta, joka osaa käyttää älypuhelimensa videotoimintoa ja sosiaalista mediaa. Yhteiskunnan sisäiset nokkimisjärjestykset kuitenkin jyrkkenevät koko ajan, jännitteet kärjistyvät, eikä edes muukalaisvihan nostatus onnistu purkamaan niitä kaikkia Unkarin ”kansakunnan” ulkopuolelle.