Pimeyden porteille

Terve taas lajitoverit!

Lähdetäänpä liikkeelle 444.hu-sivuston uudesta videosta, jota kovasti suosittelen kaikille unkarintaitoisille:

Näitä kahta toimittajatyyppiä fanitin jo silloin vuosia sitten, kun ne tekivät huumorilla höystettyjä poliittisia ajankohtaiskatsauksia silloiselle Index-uutissivustolle. Nyt ne tekevät Magyar Jeti -otsikolla 444.hu-sivustolle samantapaisia videoita, ja tuorein on otsikoitu ”Vielä 5 + 1 oppituntia siitä, miten todellisuudesta tehdään selvää”. Kysymys on siis siitä, miten Unkarin hallituksen media- ja propagandakoneisto irtoaa omaan rinnakkaistodellisuuteensa, ja nämä 5 + 1 kohtaa ovat seuraavat:

1. Sota. Ukrainassa sotivat milloin ”kaksi slaavikansaa keskenään”, milloin taas USA ja Venäjä, tai peräti USA ja Kiina. Unkari ei käy sotaa eikä halua siihen mukaan, ”tämä ei ole meidän sotamme” – silti Orbán väitti Tusványosin puheessaan myös, että ”ukrainalaisten ohella me unkarilaiset olemme ainoa kansa, jota tässä sodassa kuolee”.
2. ”Rotujen sekoittuminen”, jonka Orbán samaisessa Tusványosin puheessaan otti esille ja nostatti kansainvälisen kohun. Pian sen jälkeen Wienin-vierailullaan Orbán joutuikin selittelemään, että oli ”muotoillut sanansa harhaanjohtavasti” ja ne pitäisi nähdä ”kulttuurisessa kontekstissaan”.
3. ”Rezsiharc”, eli kansainväliseksi ”taisteluksi” tupeerattu Orbánin poliittinen kestokampanja energiakulujen pitämisestä kohtuullisina. Nyt kaasun, bensan ja sähkön hinnat ovat nousseet pilviin, ja sehän on tietenkin EU:n sanktiopolitiikan syytä. Itse asiassahan yksikään EU:n päättämistä sanktiopaketeista ei liity kaasukauppaan.
4. Mielipidetutkimukset. Miten ihmeessä kevään vaalien tulos ja Orbánin murskavoitto saattoi tulla oppositiolle niin suurena yllätyksenä? Itse asiassa tutkijat varoittivat tästä jo ennakolta, mutta opposition johtajat eivät halunneet uskoa. Omassa kuplassaan elää myös osa Orbánin vastustajista, kuten nähtiin elokuun lopulla Tranzit-festivaaleilla. Pääministerin kanslian parlamenttivaltiosihteeri Csaba Dömötör ja oppositiopuolue Momentumin kansanedustaja Miklós Hajnal väittelivät – paljolti Orbánin kannattajista koostuvan – yleisön edessä, ja Hajnal pyysi niitä yleisön edustajia nostamaan kätensä, jotka tosissaan uskoivat, että ”jos me olisimme voittaneet vaalit, niin lastentarhoissa pyörisi nyt homo- tai trans- tai sukupuolenvaihdosleikkauspropaganda”. Suuri osa yleisöstä todellakin nosti kätensä.
5. Palkankorotukset. Opettajien surkeista palkoista on viime aikoina taas kohuttu ja osoitettu mieltä. Ennen kevään vaaleja palkankorotuksia luvattiin muun muassa opettajille, mutta vaalivoiton jälkeen korotukset jäivät tulematta. Kenen syytä tämä on? No tietenkin ”vasemmisto tekee työtä sen eteen, että terveydenhuollon ja opettajien palkankorotukset eivät toteutuisi”. Palkankorotukset piti nimittäin rahoittaa EU:n tuilla, jotka nyt jäävät tulematta, jos ilkeä Brysseli uskoo vasemmiston parjauksia. Onneksi EU-tukien puute ei osu kaikkien palkkoihin: Viktor Orbán nosti juuri oman palkkionsa kaksinkertaiseksi (3,5 miljoonaa forinttia eli nykykurssin mukaan n. 8700 €), myös ministerien ja valtiosihteerien palkkoja korotettiin reilusti. Unkarin valtiolla oli myös varaa ostaa osuus Vodafone-yhtiöstä, joka kaiken lisäksi on viime aikoina tuottanut tappiota.
6. Ja lopuksi: samalla kun maahan on julistettu kriisitilanne sodan takia ja entistä useammat unkarilaisperheet kamppailevat toimeentulostaan, Unkarin mediajulkisuutta loppukesällä hallitsivat pääministerin iloiset havaijipaitaiset, kesäpartaiset lomakuvat.

Näin on siis todellisuudesta tehty selvää (valóság felszámolva)! Mutta ei tässä vielä kaikki. Olen viime päivät Ukrainan sotatapahtumien ohella (niistäkin tulee vielä puhe) ihmetellyt erinäisiä muitakin leukojaloksauttavia Unkari-uutisia.

Ensinnäkin: koulujen kapina jatkuu yhä. Jos ja kun opettajat eivät uskalla työpaikan menetyksen uhalla lakkoilla tai lähteä kaduille, niin koululaiset järjestävät solidaarisuusmielenilmauksia, kuten äskettäin useamman budapestilaisen lukion luona. Esimerkiksi tästä jutusta löytyy video, jossa koululaiset laulavat ja pitelevät kylttejä ja banderolleja, joissa lukee ”OLEMME KANSSANNE” ja ”MAKSAKAA PALKKAA MEIDÄN OPETTAJILLEMME”. Tuntuu vaikealta uskoa, että nämä protestit johtaisivat mihinkään – mutta ainakin ne kertovat siitä, että koululaitoksessa alkaa kuppi mennä nurin kaikilta asianosaisilta.

Toinen viime päivinä puhuttanut teema on uusi, 15.9. voimaan astunut sisäministerin määräys koskien lakia ”sikiön elämän suojelemisesta”. Aborttia ei Unkarissa ole (vielä!) kielletty, mutta uuden säädöksen mukaan raskaudenkeskeytyksen hakemuslomakkeeseen on lisätty kohta, jossa lääkäri vakuuttaa, että ”raskaana olevalle naiselle on terveydenhoitopalvelujen tarjoaja yksiselitteisesti tunnistettavalla tavalla osoittanut sikiön elintoimintojen käynnissä olemista osoittavan seikan”. Tämä siis tarkoittaa, että aborttia hakevan naisen on todistettava, että hänet on pantu kuuntelemaan sikiön sydänääniä. Tai näin tätä määräystä on yleensä julkisuudessa tulkittu, vaikka itse asiassa muotoilu on niin epämääräinen, että sen perusteella lääkäri voi tehdä tai jättää tekemättä melkein mitä hyvänsä.

Sydänäänipykälä on nostattanut omassa some- ja mediakuplassani raivokkaita protesteja. Ensi keskiviikoksi on suunnitteilla mielenosoitus, ja tietenkin useammat lääkärit ovat tuominneet tämän määräyksen täysin järjettömänä naisten kiusaamisena. Sydämen (tai sen jonkinlaisen alkeismuodon) lyönnit alkavat olla havaittavissa vasta kuudennella raskausviikolla, mutta raskaus voidaan todeta ja keskeyttää jo ennen tätä. Ei myöskään ole osoitettavissa, että tällä tavalla päästäisiin lainmuutoksen tavoitteeseen eli vähentämään raskaudenkeskeytysten määrää. Kalifornian yliopistossa vuonna 2011 tehdyn tutkimuksen mukaan (kertoo Lakmusz-faktantarkistussivuston artikkeli) naisten aborttipäätökseen ei olennaisesti vaikuttanut se, että heille näytettiin sikiön ultraäänikuvaa. ”Sydänäänipykälä” on ollut voimassa Pohjois-Makedoniassa – kertoo asiasta kampanjoinut Mi Hazánk (‘Meidän isänmaamme’) -äärioikeistopuolueen Dóra Dúró (kyllä, se sama sateenkaarisatukirjan silppuaja) – mutta sielläkään se ei, toisin kuin Dúró väittää, vaikuttanut olennaisesti aborttien määrään, ja nyttemmin se on myös poistettu. Pohjois-Makedonian aborttilainsäädäntö on nykyään varsin vapaa, ja abortit vähenevät muista syistä. Mutta tässäkin asiassa Unkarissa ideologia puhuu ja tosiasiat vaikenevat.

Katsaus Unkarin vaihtoehtoisiin todellisuuksiin päättyy pimeyden porteille eli Ukrainan sotaan. Unkarin suhde Venäjään ja Putiniin on koko sodan ajan ollut ongelmallinen. Muodollisesti ollaan EU:n yhteisrintamassa, tuomitaan Venäjän hyökkäys ja tuetaan Ukrainaa humanitaarisen avun keinoin, etenkin ottamalla vastaan ukrainalaisia pakolaisia (ja tässä ei Unkarin apu ole ollut suinkaan mitätöntä). Toisaalta energiariippuvuus Venäjästä – kaasu, jolla Unkarin kodeista suurin osa lämpiää, ja Venäjältä tilattu ja luototettu Paksin ydinvoimalan laajennus – ja rezsicsökkentés eli poliittiseksi valttikortiksi kehitetty energiahintojen alentaminen ovat tehneet Orbánin Unkarista energiasodan panttivangin. Ristiriitaa on yritetty ratkoa ja viides kolonna -syytöksiä torjua pakenemalla tuohon jo alussa mainittuun rauharetoriikkaan: ”tämä sota ei ole meidän sotamme, Unkari haluaa vain pysyä erossa sodasta ja turvata kansalaistensa rauhallisen elämän.” Mutta panokset kovenevat ja tilanne kiristyy.

EU:n kovistellessa Unkaria demokratian ja oikeusvaltion rapauttamisesta ja uhkaillessa tukien jäädyttämisellä myös Orbán on puolestaan alkanut uhkailla torppaavansa Venäjään kohdistuvat energiapakotteet. (Kremlistä on jo kuulunut asianmukaisia kiitoksia Unkarin ”suvereenista” esiintymisestä.) Äskettäin päättyneessä Fidesz-KDNP-koalition parlamenttiryhmän kokouksessa Orbánin kerrotaan kehottaneen puoluetovereitaan tekemään kaikkensa, jotta Brysseli peruuttaisi pakotteet viimeistään vuoden loppuun mennessä. Kokous pidettiin suljetuin ovin, mutta sitä seuranneessa tiedotustilaisuudessa Fidekszen ryhmyri Máté Kocsis kertoi, että energiapakotteista halutaan järjestää ”kansallinen konsultaatio” eli taas yksi johdattelevista kysymyksistä koostuva propagandapaketti. Pakotteet nimittäin, näin kuuluu Unkarin virallinen selitys, eivät haittaa Venäjää vaan syöksevät Euroopan energiakriisiin, ja sitä paitsi ne ovat ”Brysselin eliitin” mielivaltaa, MIKSI KANSALTA EI OLE KYSYTTY?

Eikä tässä kyllin. Orbánin esiintyessä rauhanmies-valtiomiehenä, joka haluaa vain pitää Unkarin täysin erossa tuosta kamalasta Ukrainan sodasta, hänen apurinsa ja Fidesz-puoluetta lähellä olevat mediavaikuttajat ovat tuutanneet enemmän tai vähemmän selvää putinistista propagandaa. Venäjän liikekannallepanon yhteydessä tähän propagandakoneeseen on näköjään potkaistu lisää kierroksia. Tänään Magyar Nemzet, entisen konservatiivisen päivälehden nimen ja logon ominut hallituksen propagandatorvi, julkaisi todella hämmentävän ”mielipidekirjoituksen”. Sen jonkinlaisena motto-otsikkona on ”Kaksi Unkaria – meidän on hinnalla millä hyvänsä pysyttävä erossa Naton ja Venäjän yhteenotosta!”, ja varsinaisesti juttu on otsikoitu ”Sota alkaa nyt”. Kirjoittajan nimi tuntui tutulta, ja sitten muistin – Tamás Pilhál on aiemmin mainittu tässä blogissa, hän on se toimittaja, joka Fidesz-mielisen Pesti Srácok -sivuston jutussaan keväällä 2019 teki vähäkainut eli julkaisi törkein kommentein varustetun, salaa räpsäistyn kuvan nuoresta oppositioaktivistinaisesta, jonka lyhyehkö hame oli istuessa luiskahtanut vähän turhan paljastavaan asentoon.

Tällä kertaa Pilhál on päästetty hekumoimaan edessä olevan sodan kauhuilla. Sillä nyt se sota vasta alkaa:

Tähänastinen, Putinin sotilaalliseksi erikoisoperaatioksi nimittämä toiminta on ollut vain pientä lämmittelyharjoitusta, lastenleikkiä sen rinnalla, mitä nyt on odotettavissa. Muutaman päivän päästä ei vain kaksisataatuhantinen, vapaaehtoisista ja ammattisotilaista koostuva tutkimusretkikunta vähän silittele ja taputtele Ukrainan sotilaallisia kohteita vaan miljoonapäinen armeija hyökyy naapurin kimppuun pyyhkäisemään tieltään amerikkalaisten sotaan usuttamat, Bandera-kultin kyllästämät, syöttinä käytetyt ukrainalaiset. Näyttää siltä, että sievistelyn aika on nyt ohi. Pelkään pahoin, että tästä lähtien ei menehdy vain satoja vaan tuhansia päivässä, odotettavissa on hirvittävä tilinteko ja kosto. Tulee se, mikä olisi hinnalla millä hyvänsä pitänyt välttää.

Pilhálin näkemys sodan syistä on myös selkeä. Syypää on USA ja sen sotateollisuuden kyltymätön ahneus. Sen takia Putinia ei kuunneltu, kun hän nöyryytetyn, ahdistetun (aivan kuin Unkari Trianonin jälkeen, yhyy) kansakuntansa puolesta pyysi, ettei vihamielisiä sotilastukikohtia tuotaisi hänen naapuriinsa.

Suunnitelmana oli sota. Vuonna 1991 nöyryytetty, meidän Trianonimme tapaan (vaikka suhteessa paljon vähemmän) silvottu Venäjä piti ahdistaa nurkkaan, vuodattaa kuiviin sodalla ja pakotteilla ja vielä kerran, ehkä lopullisesti pilkkoa. Sen jälkeen voisi seurata tuollaisiin tilanteisiin kuuluva, aito amerikkalainen vapaa rosvous, jollainen pantiin toimeen vuoden 2014 jälkeen Ukrainassa tai vuoden 1990 jälkeen meillä Keski-Euroopassa. Kahmitaan haltuun kaikki tehtaat ja viljelysmaat ja raaka-aineet, pystytetään nukkehallitus ja samalla valehdellaan paikallisille päin naamaa: tässä teille vapaus ja demokratia!

Entisen Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan siirtyminen vapaan markkinatalouden piiriin oli kipeä prosessi, jossa moni asia meni pieleen ja jäi kaivelemaan. Mutta tämän myöntäminen on eri asia kuin Venäjän propagandavalheiden toistelu. Esimerkiksi sen sitkeähenkisen väitteen, että Länsi olisi ”luvannut”, että Nato ei laajene Venäjän naapuruuteen. (Tämmöistä lupausta ei annettu – eikä Nato ole ”laajentunut”, vaan Baltia ja entinen Itä-Eurooppa halusivat itse Natoon, erittäin painavista syistä, kuten nyt on nähty.) Pilhálille Ukrainan Maidanin kansannousu oli ”CIA:n vallankaappaus”, Ukrainan vähemmistöjä ”vainotaan systemaattisesti” ja Donbassin venäläistä väestöä kohtaan on käyty ”tuhoamissotaa”. Ja tästä kaikesta tulee unkarilaiselle mieleen jälleen kerran Trianon:

Samaan aikaan Macron nimitti venäläisten valtaamien (takaisinvalloittamien) alueiden kansanäänestyksiä parodiaksi. Hän sanoi, että ellei tämä olisi niin traagista, se olisi hänestä vitsikästä. Mikä Ranskan presidentille on parodiaa ja vitsiä, ei paikallisille asukkaille ole sitä. Miten tuttua! Eräs toinen ranskalainen, Clemenceau, ei hänkään halunnut kuulla itsemääräämisoikeudesta tai kansanäänestyksistä, kun kirjoituspöydällään paloitteli meidät…

Nyt siis on alkanut todellinen sota, ja siihen ei Unkari missään nimessä saisi joutua. Eikä vain siksi, että – näin Pilhál pauhaa suorastaan janusputkosmaisin äänenpainoin – siinä tulee tuho. Vaan…

Toisaalta siksi, että Venäjä ei vuosikymmeniin ole ollut meidän vihollisemme. Päinvastoin, se on meille rehellisempi kumppani kuin jotkin niin kutsutut ”liittolaisemme”, jotka satakaksi vuotta sitten tuuppasivat meidät kuolemanselliin ja sulkivat oven.

Näin on upottu syvälle kansallisromanttisiin vihahuuruihin ja ruikutuksiin häijyistä naapureista, jotka kaikki jostain käsittämättömästä syystä vihaavat Unkari parkaa. Ainakin osa Pilhálin kirjoituksen lukijoista kuulee koirapillin ja vaeltaa sen perässä salaliittoteorioiden upottavalle suolle. Muilla ei sitten olekaan väliä. Jos joku Brysselissä tai Amerikassa tästä hermostuukin, niin mitä sitten? Vaikka todellisuudessa Unkarin hallituksen mediaimperiumissa vallitsee tiukka ideologinen kontrolli, Orbán voi aina selittää Brysselin niuhottajille, että tämähän oli vain yksityinen mielipidekirjoitus, koska sananvapaus.

Ilta on jo myöhä, ja nukkuakin pitäisi. Jätän siis Tamás Pilhálin pimeyden porteille mehustelemaan ”kohta alkavalla” sodalla, jossa kohta ”jopa kaksi miljoonaa venäläistä sotilasta seisoo kiireestä kantapäähän aseissa” (öö, siis ei puhettakaan käsiin hajoavista varusteista ja Venäjän-Jaappanin sodan aikaisista Mosin-Nagant-kivääreistä?) valmiina ”pyyhkäisemään kartalta parin vuosikymmenen [!] ajan Ukrainaksi nimitetyn alueen”. Ja poimin viimeaikaisten Unkari-uutisten Pandoran-lippaan pohjalta pienen palasen toivoa, tai ainakin hykerryttävää vahingoniloa. USA, tuo roistovaltio, on nimittäin juur’ikään lähettänyt Unkariin uuden suurlähettilään. David Pressman on tässä some-selfiessään menossa tapaamaan presidentti Katalin Novákia, tuota perinteisten perhearvojen ylipapitarta ja kansainvälisten ”aito avioliitto” -järjestöjen yhteyshenkilöä, joka jo salkuttomana ”perheministerinä” ollessaan pyrki aktiivisesti estämään homosuhteessa eläviltä lasten adoptoinnin. Mukana Pressmanilla on lapset ja puoliso.

Advertisement

Transatlanttisia imagoasioita

En ihan vielä malta päästää irti Amerikka-teemasta. Unkarilaisessa some- ja mediakuplassani on nimittäin innostuttu tulevan presidentti Bidenin ulkoministerivalinnasta. Tulevan hallituksen Secretary of State on oleva Anthony (Tony) Blinken, jonka perheellä on vahvat siteet Unkariin.

Blinkenin isä Donald Blinken oli vuosina 1994–1997 Yhdysvaltain suurlähettiläänä Budapestissa, äiti Judithin, omaa sukua Frehm, molemmat vanhemmat olivat taustaltaan Unkarin juutalaisia (tosin, muistuttaa Unkarin hallituksen äänitorvi Magyar Nemzet, Judith Frehm ei esimerkiksi People-lehden hänestä ja hänen puolisostaan, huippujuristi Samuel Pisarista tekemässä seurapiirijutussa vähääkään viitannut siihen, että hänellä itsellään olisi minkäänlaista erityistä Unkari-suhdetta). Donald Blinken ja Judith Frehm erosivat jo Tony-pojan lapsuudessa, ja Donald Blinkenin toinen vaimo Vera on myös unkarilaista syntyperää, saapunut Yhdysvaltoihin pienenä pakolaistyttönä sodan jälkeen (hänen elämäntarinansa voi lukea englanniksi täältä). Donald ja Vera Blinken sympatiseerasivat 1990-luvulla Hornin sosialistihallitusta eivätkä oikein tykänneet tuolloisesta nuoresta oppositiopoliitikosta Viktor Orbánista, jurnuttaa Magyar Nemzet. Ja tietenkin he olivat läheisissä väleissä György Sorosin, tuon maailmanherruutta tavoittelevan superkonnan kanssa. Aviopari Blinkenin lahjoituksen ansiosta Keski-Euroopan yliopiston ”Avoin yhteiskunta -arkisto” on nimetty heidän mukaansa.

AFP:n (Mike Coppola) kuvassa (444.hu:n jutusta) vuodelta 2017 Tony Blinken vaimonsa Evan Ryanin kanssa (vasemmalla), Joe Bidenin kainalossa Vera ja vieressä Donald Blinken.

Tony Blinken ei luultavasti osaa unkaria, mutta kylläkin englannin lisäksi ranskaa, sillä hän on viettänyt osan lapsuudestaan äitinsä ja isäpuolensa kanssa Pariisissa. (Isäpuoli Samuel Pisar puolestaan on puolanjuutalaista syntyperää ja pelastunut sodan aikaan joukkotuholta vain nipin napin, Pariisissa asuvan tätinsä ansiosta. 444.hu:n mukaan hänen kertomuksensa noista kokemuksista sai aikoinaan nuoren Tony-pojan kiinnostumaan ihmisoikeus- ja pakolaiskysymyksistä.) Blinken on tehnyt pitkän uran ensin lakimiehenä, sitten ulkoasiainhallinnon palveluksessa, ja häntä kehutaan mukavaksi mieheksi, joka kaiken lisäksi soittaa kitaraa. Hänellä on oma bändi, Ablinken, ääntyy suunnilleen samoin kuin ”Abe Lincoln”, heh heh, joka soittaa wonk rockia, mitä semmoinen sitten lieneekään, ja löytyy Spotifysta. Oli tämän ryhmän tasosta mitä mieltä hyvänsä (minä en osaa sitä arvioida), joka tapauksessa myös englanninkielinen mediakuplani pursuu ihastusta sympaattiseen kaveriin, jonka harrastuksena ei ole esimerkiksi uhanalaisten eläinten metsästäminen veronmaksajien kustannuksella.

***

Tuossa äsken jo mainittiin György Soros, joten jatketaanpa toisella kansainvälisellä Unkariin liittyvällä julkkisjutulla. Muutama päivä sitten Unkarin mediaan levisi uutinen haastattelusta, jonka George Clooney oli antanut GQ-lehden YouTube-kanavalle. Jutun lopussa Clooney kertoo uusimmasta elokuvastaan, dystooppisesta scifi-seikkailusta Midnight Sky, ja puhuu tässä yhteydessä

”kaikesta siitä raivosta ja vihasta, jota tässä kohdassa historiaamme me koemme, kaikkialla maailmassa, katsokaa vaikka Brasilian Bolsonaroa tai Unkarin Orbánia…”

Tällaisiin loukkauksiin Unkarin hallituksella on aina vastaus valmiina: MAAHANMUUTTO JA SOROS! Valtion tv-kanavan uutislähetyksessä hallituksen tiedottaja Örs Farkas antoi tulla:

György Sorosin ja Unkarin hallituksen välillä on maahanmuuton yhteydessä vallinnut kiista jo vuosikausia, siispä György Soros käyttää hyväkseen kaikki tilaisuudet hyökätä Unkarin hallituksen kimppuun. On varsin murheellista, että on sellaisia toimijoita, myös epäpoliittisia toimijoita, jotka toteuttavat Sorosin tällaisia poliittisia aikeita.

Yhteyshän on ihan selvä, Clooney on poseerannut samassa valokuvassa Sorosin pojan kanssa. Clooney tietenkin kiisti väitteen, mihin puolestaan valtiosihteeri Tamás Menczerin oli reagoitava: Clooney on hyvä näyttelijä mutta ei silti välttämättä tunne Unkarin oloja eikä ehkä edes osaisi sijoittaa Unkaria kartalle. Tulkoon herttaisen rouvansa kanssa Budapestiin juomaan hyvää kahvia ja näkemään, miten mainio paikka Unkari on! (Clooneyn vaimo Amal on kansainvälinen ihmisoikeusjuristi ja luultavasti erittäin hyvin perillä niistä vähemmän mukavista ihmisoikeuskysymyksistä, joita Unkarin toimintaan on viime vuosina liitetty.)

Englannissa asuva unkarilainen laulaja, musiikkikouluttaja ja somevaikuttaja László Ágoston kirjoittaa Facebookissa:

Jo kauan olen ollut sitä mieltä, että unkarilaisten pahin kirous on kieli. Älä ymmärrä väärin: rakastan syvästi meidän erikoista, kaikille muille käsittämätöntä kieltämme! Silti se on kirous.

Sillä varmaan olet jo kuullut Unkarissa vuosikausia asuneen ulkomaalaisen sanovan: ”Teidän kieltänne on mahdoton oppia! Se on kamalan vaikea!”

Ja silloin me tunnemme sisimmässämme suurta ylpeyttä siitä, että olemme onnistuneet oppimaan tämän kielen jo lapsina!

Siitä ei sitten enää puhutakaan, että toiseen suuntaan ei ole yhtään helpompaa, että unkarilaiselle englannin tai saksan oppiminen on ihan yhtä kovaa työtä, kielten välimatka on kumpaankin suuntaan yhtä suuri.

Ja siksi aniharvat osaavat hyvin vierasta kieltä saati useampia vieraita kieliä. [Hm.]

Rakas ihana äidinkielemme on todellakin ihme – mutta tämä ihme erottaa meidät suuresta maailmasta. Emme todellakaan ymmärrä, mitä rajojen takana tapahtuu.

Esimerkiksi George Clooney äskettäin mainitsi maamme. Varoittavana esimerkkinä, vihan kasvupohjana, historiallisena takaperoiskehityksenä, ohimennen yhdessä sivulauseessa.

Suoraan sanoen en tästä sinänsä ihmeemmin piittaa: ei jonkun ihmisen mielipidettä tee arvokkaammaksi se, että hän on julkkis. Mutta kun luin, että nyt on varmasti Soros kuiskannut hänen korvaansa, mitä pitää sanoa… silloin tajusin tuskallisesti, että me emme ymmärrä.

Koska me emme pysty lukemaan näitä juttuja, emme myöskään näe, että Unkarista on viime vuosina tullut kuuluisampi kuin koskaan sitten vuoden 1956. Todellakin meistä puhutaan paljon enemmän, ja maailmanpolitiikasta kiinnostuneet todellakin seuraavat Orbánin puuhia.

He tarkkailevat tapahtumia järkyttyneinä, päätään puistellen, epäuskoisina, välillä suorastaan inhoten. Suunnilleen niin kuin siivo porvarisperhe, kun sen saliin astelee kuski kuraisilla saappaillaan ja alkaa kiroilla ja syljeskellä.

Mutta mistäpä tämän tietäisi se, joka ei pysty lukemaan englannin-, saksan- tai ranskankielisiä uutisotsikkoja. Ehkä venäjäksi. Siellä taas puhaltavat toiset tuulet…

Ja aikoinaan maailma kunnioitti meitä! Saksalaiset arvostivat meitä, kun avasimme rajan vuonna 1989, ja monet tunsivat syyllisyyttä siitä, etteivät olleet auttaneet meitä vuonna 1956. Vielä vuosituhannen vaihteessa olimme tämän alueen kehityksen kärjessä. Saatoimme ylpeästi kertoa, mistä olemme kotoisin.

Muistatko? Oli semmoinen aika, kun meidät tunnettiin vieraanvaraisuudestamme!

Tässä on tapahtunut valtava muutos – ei vain maan sisällä vaan myös ulkopuolella. Mutta sen ymmärtääkseen pitäisi osata lukea ulkomaankielisiä uutisia.

Unkari-päivityksiä: Trump, korona, teatterikorkeakoulu ja tasa-arvo

Viimeksi lupasin jättää Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkipyykin ja Valkoisessa talossa kiukkuunsa lohtuhampurilaisia ahmivan (jenkkiläisen mediasyötteeni mukaan jopa siinä määrin, että henkilökunta sytyttelee tuoksukynttilöitä hajuhaittojen lieventämiseksi) Donald Trumpin vähän vähemmälle huomiolle. En kuitenkaan ihan täysin malta irrota tästä teemasta, sillä Facebook muistutti neljän vuoden takaisista tapahtumista. Silloin nimittäin Viktor Orbán tervehti riemuissaan silloisten Yhdysvaltain presidentinvaalien tulosta. Péter Konokin Facebook-kommentti tähän on niin ikimuistoinen, että se sietää tulla käännetyksi kokonaisuudessaan:

”[Trumpin voitto] antaa läntisen maailman muillekin osille mahdollisuuden irrottautua ideologioiden, poliittisen korrektiuden, todellisuudesta vieraantuneen ajattelutavan ja puhetavan vankeudesta, ja palaamme lopultakin todellisuuden maaperälle”, – näin iloitsi Viktor Orbán.
Jospa käännän tämän, sillä se ei ole unkaria.
”Läntisen…” – tunnetta ilmentävä huudahdus. Suunnilleen: ”haista ite, tällä tunkiolla kieun minä!”
”… maailman muillekin osille” – Unkari ja sieltä eteenpäin, sen mukaan kuin Felcsútista [Orbánin kotikylä] näkyy.
”ideologioiden” – kaiken maailman abstrakti lässytys, jossa politiikan käytäntöä yritetään laajemmin kuin kolmella lyhyellä lauseella pakottaa jonkinlaisiin periaatteellisiin puitteisiin. Tyypillistä 1800-1900-luvun romanttista väninää.
”poliittinen korrektius” – se älytön ajatus, että kaikki ovat ihmisiä ja siihen pitäisi suhtautua sen mukaisesti.
”todellisuudesta vieraantuneen ajattelutavan…” – ks. ”ideologioiden”, eli meidän on uskallettava haaveilla suurista asioista, teidän taas pitää hyväksyä se, että jos leipänne on kapea, niin pidätte sitten myös suuren suunne vähän soukemmalla.
”… ja puhetavan” – pillua kouriessa ei sanota kesken kaiken, että ”ekskysee muaa, oi kun sattui ikävä malööri!”
”todellisuuden maaperälle” – fasaanipaistin kanssa pitää olla tryffeleitä, uima-altaassa delfiinejä, puutarhatontun on oltava jättiläismäisen suuri ja perunasopan taas perunasoppaa. Ja muuten turpa tukkoon, syökää mitä annetaan, ja olkaa tyytyväisiä, jos soppaan riittää jokunen laakerinlehti meikäläisen seppeleestä. Tai perunaa, jos niikseen tulee.
”Mahdollisuuksia” en halua edes ruveta pohdiskelemaan. En tykkää Venäjän imperiumin ruletista.

Orbán siis alusta alkaen ihaili Trumpia ja sitä rohkeutta, jolla tämä rakensi omaa vaihtoehtoisille faktoille ja vaihtoehtoiselle moraalille perustuvaa vaihtoehtoista todellisuuttaan. Idolin kaatuminen on ottanut koville. Muiden Euroopan johtajien lähettäessä onnittelujaan Bidenille ja Harrisille Orbán vaikeni pitkään ja esitti omat julkiset onnentoivotuksensa vasta päivää myöhemmin. 24.hu-sivuston haastattelussa entinen, Orbánia edeltäneen siirtymäkauden pääministeri Gordon Bajnai (joka vuonna 2009 tapasi silloisen varapresidentti Bidenin ja kehuu tämän ulkopoliittista tietämystä ja neuvottelutaitoja) arvelee, että Orbánilla on tähän yleisten sympatioiden lisäksi erityisiäkin syitä.

Bajnain mukaan Orbán pani toivonsa siihen sekaannukseen ja hämmennykseen, jota Trumpin toiminta aiheutti kansainvälisissä voimasuhteissa. Tämän hässäkän keskellä Orbán odotti saavansa hääriä idän suunnalla vapaasti Unkarin Nato- ja EU-jäsenyyden suomaa vaikutusvaltaa käytellen, ilman että kukaan vaatisi häntä tilille. Entä miksi Orbán panttasi onnentoivotustaan niin pitkään ja lopultakin onnitteli vain ”menestyksekkäästä kampanjasta”, ei vaalivoiton johdosta? Bajnai vastaa:

”Unkarin etu selvästikin on, että sillä olisi toimivat suhteet USA:han ja sen kulloiseenkin johtajaan. En siis osaa muuta kuin spekuloida: varmaankin hän laskelmoi, että jos Trump voittaa, silloin Orbánin hallituksella on heti uuden kauden alussa suuret sympatiapisteet plakkarissaan. Jos taas Biden voittaa, sillä ei ole niin väliä, Unkarin nykyisellä hallituksella ei kuitenkaan ole juuri mahdollisuuksia luoda hyviä suhteita USA:n uuteen johtoon. Samalla Orbán on pohjustanut sen, että jos Bidenin hallinnolta aikanaan tulee samanlaista kritiikkiä kuin EU:lta keskustajohtoisen korruption ja oikeusvaltion romuttamisen johdosta, silloin hän voi esittää sen omille äänestäjilleen vain uuden presidentin henkilökohtaisena kostona.”

Orbánin linjoilla on edelleen – ”maksimaalisen lojaaliuden” merkeissä, toteaa 444.hu – myös Unkarin valtion yleisradioyhtiö. Tämän aamun ajankohtaislähetyksessä haastateltavana oli hallituksen ikioman ihmisoikeus-ajatuspajan, ”Perusoikeuksien puolesta -keskuksen” (Alapjogokért Központ) edustaja Zoltán Koskovics, jonka mukaan Trump oli neljän vuoden ajan joutunut hoitamaan tehtäväänsä ”jatkuvassa mediavastatuulessa”, hankalammassa asemassa kuin yksikään Yhdysvaltain presidentti ennen häntä.

“Minun nähdäkseni yksikään Amerikan presidentti kautta historian ei ole vielä joutunut työskentelemään näin pahassa vastatuulessa. Olihan toki 1800-luvulla sisällissota, mutta silloin ainakaan Abraham Lincolnin työtä ei haitannut tämä instituutioiden järjestelmä.”

Unkarin yleisradion uutiskanavan sivuilla USA:n presidentinvaali ei vieläkään ole ratkennut, vaan ääntenlaskennan epäselvyyksiä selvitellään ja oikeusjuttujakin on luvassa. Unkarilaiselle yleisölle tarjotaan jopa mahdollisuutta äänestää itse: onko mielestänne Yhdysvaltain vaaleissa tapahtunut väärinkäytöksiä?

***

Samaan aikaan Unkarissa on paljon isompia ongelmia. Koronavirusepidemia raivoaa, ja ilmeisesti pääministeri Orbán samoin kuin rapakontakainen idolinsa on keskittynyt kehumaan saavutuksiaan (vielä lokakuun lopussa tilanne Unkarissa oli hänen mielestään loistava, paljon parempi kuin muissa Euroopan maissa – vaikka hänen mainitsemistaan kuudesta maassa viidessä koronakuolemia oli suhteessa selvästi vähemmän kuin Unkarissa) ja panostanut rajatkiinni-politiikkaan enemmän kuin oikeasti tehokkaisiin torjuntatoimiin. Nyt aletaan olla semmoisissa lukemissa, että terveydenhuoltojärjestelmän rahkeet saattavat tosissaan pettää. Päivittäisten koronakuolemien lukumäärä Unkarissa nousi eilen jälleen 103:een, sairaalahoidossa on koronapotilaita yli kuusituhatta ja hengityskoneessa yli neljäsataa (tehohoidossa olevien määrää ei ole erikseen ilmoitettu), eilen tehdyistä yli 16 000 koronatestistä lähes kolmasosa oli positiivisia, mikä merkitsee, että melkoinen osa tartunnoista jää toteamatta eli taudin leviämistä ei enää pystytä seuraamaan.

Vasta vähän yli viikon kuluttua siitä, kun rajoituksia viimeksi tiukennettiin, Unkari on nyt menossa täyssulkuun. Uudet rajoitukset, joita koskeva poikkeustilamääräys hyväksyttiin parlamentissa tänään, ovat lähes yks-yhteen samat kuin Itävallassa. Ravintolat saavat myydä vain noutoruokaa, ja hotellit (työmatkalaisten majoitusta lukuun ottamatta) menevät kiinni. Maskin käyttö on pakollista julkisissa tiloissa. Yleisötilaisuudet ja joukkueurheilu kielletään (ammattilaiset saavat joukkuehuippu-urheilla suljettujen ovien takana). Teatterit, museot, kuntosalit ja uimahallit suljetaan, lastentarhat ja alakoulut pysyvät vielä auki mutta kaikki korkeammat koulut siirtyvät etäopetukseen. Ulkonaliikkumiskielto kestää iltakahdeksasta aamuviiteen, eikä sen aikana saa mennä ulos lainkaan. (Koiraa toki saa ulkoiluttaa, vakuutti rakastettu pääministerimme eläinrakkaalle kansalleen.)

Täyssulku teki lopun myös Teatteri- ja elokuvakorkeakoulun valtausprotestista. 70 päivän ajan korkeakoulun uutta hallintoa vastaan protestoivat opettajat ja opiskelijat ehtivät pyörittää valtaamissaan tiloissa ”vapaata yliopistoaan”, korostaen, että normaali opetustyö ja opiskelu oli jatkunut koko tämän ajan – huolimatta korkeampien tahojen kiusanteosta, kuten nettiyhteyksien katkaisemisesta tai opettajien Neptun-oikeuksien poistamisesta (Neptun on Unkarin korkeakoulujen yhteinen opetus- ja taloushallintojärjestelmä, jonka kautta hoidetaan esimerkiksi arvosanojen ja tutkintosuoritusten kirjaaminen). Koronasulkutoimien takia valtaus oli nyt pakko lopettaa, mutta opiskelijat vakuuttavat, että vastarinta jatkuu myös etänä. Kysymys ei ole vain teatteri- ja elokuva-alan opiskelijoista, vaan tästä protestista on tullut koko kulttuurielämän ja ylipäätään ajattelevan Unkarin asia. Näin ainakin tekee mieli toivoa, kun tässä muistelee kuvia lokakuisesta kansallispäivän yhteydessä järjestetystä mielenosoituksesta monituhatpäisine kansanjoukkoineen.

Ja kukapa tämän kaiken keskellä jaksaa enää kiinnittää huomiota siihen, että kristillisdemokraattien jättämällä lakialoitteella yritetään ilmeisesti lakkauttaa Unkarin tasa-arvoasioita valvova virasto (Egyenlő Bánásmód Hatóság) ja siirtää sen toiminnat parlamentin nimittämän perusoikeuskomissaarin (ombudsman) alaisiksi. Tai siihen, mikä Unkarin lainsäätäjille tällä hetkellä näyttää olevan ykkösasia, nimittäin uuteen perustuslain muutokseen, jolla pykälän L kohtaan 1 lisätään olennainen täydennys:

Unkari suojelee avioliittoinstituutiota miehen ja naisen välisenä, vapaaehtoisen päätöksen pohjalta syntyneenä yhteiselämän muotona, sekä perhettä kansakunnan säilymisen perustana. Perhesuhteen perustana on avioliitto tai vanhemman ja lapsen välinen suhde. Äiti on nainen, isä on mies.

Kyllä. Tuo viimeinen lause oli aivan pakko lisätä, sillä perinteiset arvot, kuten ”se, että sukupuolia on luotu kaksi”, ovat huolestuttavasti vaarantuneet. Tärkeysjärjestys, tärkeysjärjestys!

Amerikan vaaleista Unkarin arkeen

Olisikohan nyt aika irrottautua Ameriikan uutisvirrasta ja presidenttikamppailusta, jonka seuraaminen on vienyt viime viikkoina aivan kohtuuttomasti aikaa? Eilen illallahan se lopulta saatiin jonkinlaiseen päätökseen, vaikka tietenkin sopii miettiä, mitä kertoo ”läntisen maailman mahtavimman valtion” hallinnon tilasta se, että käsittämättömän mutkikkaan rekisteröitymis-, äänestys- ja ääntenlaskentajärjestelmän jauhettua päiväkausia vaalituloksen julistaminen jää käytännössä suurten mediayhtiöiden tehtäväksi.

Mutta Unkarin media se päät käärii, kuten meillä päin oli tapana sanoa, kun joku ”pisti vielä paremmaksi” etenkin negatiivisessa mielessä. Tältä näytti vielä tänä aamuna valtion yleisradioyhtiön uutiskanavan pääsivu:

Pääuutiseksi on nostettu Budapestin metroasemien remontista syntyneet hankaluudet (pääkaupunkihan on opposition hallinnassa, joten sen johtoa sopii hallituksen uutismedian aina nyppiä). Lisäksi kerrotaan koronaviruksen leviämisestä Euroopassa, Venäjän lokakuun vallankumouksen muistopäivästä (”kommunistit tulivat esiin ja alkoivat murhata”) ja terrorismista Ranskassa (missä ihmisten lisäksi on silvottu myös Neitsyt Marian patsas, yleisessä ”kaulankatkontakiimassa”, heh heh). Kotimaassa puolestaan pääministeri Orbán lupaa koronarokotteen olevan jo näkyvissä. Yhdysvaltain presidentinvaalista on Bidenin kuvan lisäksi kaksi uutisotsikkoa: ”yhdessä Michiganin piirikunnassa Trumpin äänet annettiin Bidenille”, ja ”»riippumaton» [lainausmerkeissä] CNN nimitti Donald Trumpin presidenttikautta kansalliseksi painajaiseksi”.

Unkarin hallitukselle ja sen hallitsemille tiedotusvälineille Bidenin voitto on ollut lähes mahdottoman katkera pala. Ainakin eilen illalla, kun Bidenille ja Harrisille sateli onnitteluja valtioiden päämiehiltä ja johtajilta kautta maailman, myös muista kolmesta Visegrád-maasta, Unkari pysyi hiljaa. Telex-uutissivuston (tuhotun Indexin perillisen) mukaan maan kaikki isommat uutisportaalit kertoivat vaalituloksesta jo kuuteen mennessä Keski-Euroopan aikaa, mutta valtion pääuutiskanavan mukaan Trump oli edelleen taistelemassa vaalivoitostaan vaikka oikeusteitse. Fidesz-puolueen taholta USA:n vaaleja oli kommentoinut vain puolueen tiedotuspäällikkö István Hollik. Facebook-postauksessaan Hollik ei tietenkään onnitellut Bidenia vaan kiitti Trumpia neljästä kuluneesta vuodesta, joiden aikana Yhdysvaltain ja Unkarin suhteet olivat kehittyneet paremmiksi kuin koskaan. Lopuksi Hollik myrkyllisesti ilmoitti toivovansa, että ”Bidenin hallinto ei ideologisin perustein tuhoa tähänastisia saavutuksia. Katsotaan…” Oppositiojohtajat puolestaan ovat jo onnitelleet Bidenia, jolla – kuten Eva S. Balogh blogissaan muistuttaa – on laaja kansainvälinen kokemus ja myös yhteyksiä Unkariin. Bidenin vanhoihin ystäviin ja työtovereihin kuului edesmennyt unkarilaissyntyinen edustajainhuoneen jäsen Tom Lantos, jonka kutsusta aikoinaan Biden ja hänen Jill-vaimonsa lomailivat häämatkallaan Balatonilla vuonna 1977.

Orbánhan on aina fanittanut Trumpia. Kolme vuotta sitten kirjoitin aiheesta, ja jutusta löytyy myös se kuuluisa videopätkä, jossa Trump NATO-kokouksessa törkeästi tuuppaa Montenegron pääministerin tieltään ja Orbánin – joka säteilevin silmin on katsellut ylöspäin itseään paljon pitempää Trumpia – hymy hyytyy niin että aivan sääliksi käy, kun Trump ei välitäkään jatkaa keskustelua hänen kanssaan. Viimevuotisella Valkoisen talon -vierailullaan Orbán sai palkkiokseen Trumpilta kiitoksia ja kehuja. Sittemminkin on annettu ymmärtää, että Orbánin Trump-ihailu ei ole vain yksipuolista kaukorakkautta. Trumpin arvostelijat ovat nostaneet Unkarin esille varoittavana esimerkkinä: Trumpin on väitetty pyrkivän samantapaisen autoritaarisen järjestelmän pystyttämiseen kuin Orbánin Unkarissa jo on.

Kävi Trumpille miten kävi, Orbánilla on tällä hetkellä riittävästi huolia kotirintamallaankin. Ylle kuvakaappaamani valtion uutiskanavan etusivu kertoi koronaviruksesta ikäviä uutisia vain Euroopan ja ulkomaiden kannalta – Italiassa neljä maakuntaa eristyksessä, kautta Euroopan sairaalat täyttyvät, koronapotilaita hoidetaan tilapäissairaaloissa ja poikkeuksellisten apuvoimien kuten sotilaiden avustuksella. Unkarissa sitä vastoin, hallitus vakuuttaa, rokote on tulossa ja tunnelin päässä näkyy jo valoa.

Koronatilanne ei nimittäin ole vaikea vain Italiassa tai Belgiassa, vaikka valtion tv-kanavan uutislähetyksen kartta antaisikin ymmärtää, että Unkari on ongelma-alueen ulkopuolella.

”Eurooppa sulkeutuu. Sulkutoimien tarkoitus on katkaista virusepidemian kiihtyminen.”

Unkarissakin nimittäin määrättiin marraskuun kolmantena voimaan poikkeustila ja joukko uusia rajoituksia. Hallituksen verkkosivustolla kormany.hu julkaistu infografiikka kertoo:

Ulkonaliikkumiskielto on nyt voimassa niin kuin esimerkiksi Itävallassakin, mutta vain keskiyöstä viiteen (tosin Unkarissa, toisin kuin Itävallassa, ei tuona aikana saa mennä myöskään lenkille tai koiraa ulkoiluttamaan). ”Huvittelupaikat”, siis baarit, yökerhot ja bordellit, menevät kiinni, mutta ilmeisesti ruokaravintolat ja kahvilat saavat yhä olla auki. Julkisen liikenteen vuoroja tihennetään tungosten välttämiseksi (järjestelmän arvostelijat kysyvät jo, mistä tähän otetaan kalusto, kun tähänastinenkin ajoneuvokanta on hajoamassa käsiin), pysäköintimaksut poistetaan koko maasta yksityisautoilun helpottamiseksi, yleisötilaisuuksissa on voimassa maskipakko ja istumapaikoista saa täyttää vain joka kolmannen. Rajoitustoimet ovat siis paljon löyhempiä kuin monissa muissa maissa, vaikka koronatilanne on todella ankara.

Sairastuneiden ja kuolleiden määrät ovat viime aikoina olleet jyrkässä nousussa. Päivittäisten koronakuolemien määrä nousi Unkarissa eilen ja toissapäivänä jo yli sadan, kun keväällä pandemian ensimmäisen aallon aikana se oli pahimmillaankin alta kahdenkymmenen. Tänä aamuna uusia koronakuolemia ilmoitettiin 81; näistä useimmat olivat iäkkäitä tai perussairaita, mutta joukossa oli myös yksi perusterve 46-vuotias mies. Kaikkiaan koronaan on kuollut Unkarissa 2438 ihmistä, todettuja tapauksia koko pandemian ajalta on kaikkiaan toistasataatuhatta. Sairaalahoidossa on Unkarissa tällä hetkellä 5803 koronapotilasta, hengityskoneessa näistä 417. Lukemat ovat siis Suomeen verraten moninkertaiset, ja ainakin kuolemien määrällä (suhteessa väkilukuun) mitaten tilanne on Unkarissa myös selvästi pahempi kuin Itävallassa, Kroatiassa tai Slovakiassa (Tšekissä taas näyttää vieläkin pahemmalta). Sairaalat alkavat nyt todellakin olla kapasiteettinsa äärirajoilla – valitettavasti tästä on puhuttu Unkarissa jo niin pitkään (osaksi jopa jo ennen koronapandemian alkua!), että tilanteen kehittymistä pahasta hirvittäväksi ei kohta enää kukaan jaksa noteerata. Ei-kiireelliset leikkaukset on jo määrätty lykättäväksi.

Myös Unkarissa korona on alkanut niittää tuntemattomien eläkemummojen ja -pappojen lisäksi tunnettuja henkilöitä. Torstai-iltana Unkarin mediassa kerrottiin entisen valtiosihteerin, sittemmin pääministerin neuvonantajana toimineen runoilija Géza Szőcsin kuolemasta; aiemmin Szőcsin oli kerrottu sairastuneen koronaan ja joutuneen hengityskoneeseen. Szőcs, josta on kirjoitettu tässäkin blogissa, oli 67-vuotiaana ja pahasti ylipainoisena varmastikin riskiryhmää. Unkarilaisessa mediakuplassani ilmestyneet muistokirjoitukset ovat enimmäkseen korrektisti jättäneet taka-alalle hänen uransa vähemmän kauniit loppuvaiheet Orbánin järjestelmän kulttuuribyrokratian ja -korruption sokkeloissa ja enemmänkin muistelleet hänen aiempia, kiistämättömiä ansioitaan yhtenä Transilvanian unkarinkielisen runouden lupaavimmista nimistä. Alkuviikosta tuli tietoon, että koronaan on sairastunut myös ulkoministeri Péter Szijjártó (tämä ilmeni hänen Kambodžan-matkansa yhteydessä, ja paikallisista poliitikoista monet joutuivat karanteeniin). Szijjártó hoitaa toistaiseksi töitään kotoa käsin, mutta valittelee yskää, lihaskipua ja päänsärkyä.

Nähtäväksi jää, miten Unkari tästä selviää. Välttääkö terveydenhuolto sen totaalisen romahduksen, jota on ennusteltu jo pitkään? Kestääkö talous, jos rajoituksia joudutaan tiukentamaan? Ehtiikö rokote avuksi Euroopasta, Venäjältä tai Kiinasta, niin kuin Orbán yhä uskoo? Tämän rinnalla kaikki pohdiskelut siitä, joudutaanko Trump raahaamaan Valkoisesta talosta käsiraudoissa vai pakkopaidassa, alkavat näin Keski-Euroopasta katsellen tuntua vähemmän olennaisilta.

Edessä Aasia, Itä

Unkari kulkee vääjäämättä omaa illiberaalia tietään, vastoinkäymisistä ja ikävistä uutisista piittaamatta. Ja niitähän on viime aikoina taas seuraamiini oppositiomedioihin ilmestynyt, nostattamaan erinäisiä kitkerän vahingoniloisia keskusteluja.

Aloitetaan suurten transatlanttisten haaveiden kariutumisesta, josta kirjoittaa 444.hu-sivuston pitkän journalismin sarjassa ”tl;dr” Péter Erdélyi. Obaman hallinnon viimeisinä vuosina Unkarin ja USA:n välejä olivat alkaneet kiristää muun muassa Unkarin lähentyminen Venäjään (mm. Paksin ydinvoimalan laajennustilaus lainoituksineen, yleinen Putinin Venäjän ja Erdoğanin Turkin illiberaalien meininkien kehuminen, Venäjä-pakotteiden vastustaminen) sekä korruptioepäilyistä syntynyt konfliktinpoikanen Unkarin vero- ja tullihallituksen kanssa (siitäkin kirjoitin). Sekä Obama että ex-presidentti Clinton paheksuivat julkisesti Unkarin epädemokraattisia ja putinistisia meininkejä, Euroopan-asioista vastaava valtiosihteeri Victoria Nuland nimitti Orbánin illiberaalia systeemiä ”demokratian syöväksi”, ja kun uuden Unkarin-lähettilään nimityksestä keskusteltiin, jopa republikaanien senaattori McCain  innostui  luonnehtimaan Orbánia ”uusfasistiseksi diktaattoriksi”.

Ei siis ihme, jos Orbánin hallinto alkoi toivoa vallan vaihtumista ja presidentti Trumpilta suopeampaa kohtelua. Kun Trump sitten hieman yllättäen todella valittiin, Fidesz-puolueessa ilmeisesti yhä useammat alkoivat tosissaan uskoa, että Orbán oli silkkaa poliittista tarkkanäköisyyttään osannut asettua voittajan puolelle ja saisi kohta tästä palkkionsa. Kohta valintansa jälkeen Trump soittikin Unkariin ja kiitti Orbánia tämän tuesta. Jotkut arvelevat, kirjoittaa Erdélyi, että juuri tämä rohkaisi Orbánia käymään hyökkäykseen Central European Universityä eli ns. Soros-yliopistoa vastaan. (Soroshan oli Yhdysvalloissa demokraattien tärkeä tukija, vaikka syynä CEU:n vastaiseen hyökkäykseen saattoi olla sekin, että pelkät maahanmuuttajat eivät riittäneet viholliskuvaksi.)

Mutta kuinka kävikään? Atlantin takaa on Valkoista taloa myöten tehty selväksi, että USA ei hyväksy CEU:n alasajoa. (Tähän on ainakin se ilmeinen syy, kirjoittaa Erdélyi, että euro-atlanttisia, länsimaisia arvoja välittäviä amerikkalaisia yliopistoja toimii monissa muissakin, strategisesti paljon tärkeämmissä maissa, ja jos USA sallisi CEU:n nujertamisen, se voisi vaikeuttaa myös näiden muiden yliopistojen asemaa. Ja oli presidentti Trump itse asiasta mitä mieltä hyvänsä, yliopistokysymykset eivät välttämättä ikinä päädy hänen pöydälleen vaan niitä hoitaa kokenut ja pätevä virkamiehistö.) Samaan aikaan USA:ssa on tärkeisiin asemiin noussut Venäjään hyvin kriittisesti suhtautuvia henkilöitä, ja Venäjä-sotkuissaan kamppailevan presidentti Trumpin itsensäkin on pakko ottaa entistä tiukempi Venäjä-linja osoittaakseen, ettei ole Putinin taskussa.

Yhdysvaltain Eurooppa-suhteita siis käytännössä rakentavat ihmiset, joita Orbánin venäläisystävällinen politiikka ei erityisemmin miellytä. Edes unkarilaissyntyisen vitéz Sebastian/Sebestyén Gorkan nousu presidentti Trumpin neuvonantajaksi ei välttämättä avaa Orbánille Valkoisen talon ovia. Gorka on tosin kunnon oikeistonationalisti, mutta hänen välinsä Unkarin nykyiseen oikeistojohtoon ovat hieman kireät, ja niitäkin hiertää suhde Venäjään, joka Gorkalle on vain vanhan pahan Neuvostoliiton jatkaja.

Viktor Orbán odottelee yhä turhaan kutsua Valkoiseen taloon. Siellä kyllä vieraili Romanian (!) presidentti jo kesäkuussa, heinäkuun alussa taas Trump kävi Puolassa ja neuvotteli siellä myös Kroatian presidentin kanssa. Oikeastaan olennaisin käy ilmi jo tästä kuuluisasta toukokuun lopulla kuvatusta uutisvideosta, jossa Trump NATO-kokouksessa tuuppaa tieltään Montenegron pääministerin. Alussa näemme Trumpin ja Orbánin saapuvan kuvaan oikealta jutellen jotakin keskenään, ja Orbán on silminnähden onnensa kukkuloilla päästyään puheisiin Amerikan presidentin kanssa. Siinä samassa Trump jättää keskustelukumppaninsa kuin nallin kalliolle, työntää montenegrolaisen tieltään ja astuu kuvan etualalle. Orbán jää pitkän Trumpin taakse ja hänen hymynsä hyytyy niin, että katsojan käy suorastaan sääliksi.

***

Unkarin USA-suhteiden takkuiluun on siis ainakin kolme selvää syytä: Venäjä, Venäjä ja Venäjä. Politico-sivusto kertoi äskettäin, erään nimettömänä pysyttelevän NATO-virkailijan kertomaan viitaten, että Unkari ei enää nauti puolustusjärjestökumppaniensa täyttä luottamusta: unkarilaisille kollegoille ei ilman muuta anneta salaiseksi luokiteltua informaatiota. Ilmeisesti yhä laajemmin pelätään, että Unkarista on tulossa Venäjän portti NATO:n ja EU:n järjestelmiin.

Politicon artikkelissa mainitaan myös täälläkin esillä ollut tietoturvaskandaali: äskettäin toimitetun ns. kansallisen konsultaation (”eikö niin, että Soros ja maahanmuuttajat on pahoja, joohan, joohan?”) nettiversiossa pyörivä venäläinen koodi toimitti vastaajien henkilötiedot suoraan venäläiselle Yandex-palvelimelle. Tietoturvaongelmat muuten jatkuvat: käynnissä olevia uinnin maailmanmestaruuskisoja varten rakennettiin langaton vierailijaverkko, ja aivan kisojen alla alkoi julkisuuteen levitä tieto, jonka mukaan verkon taustalla oleva azerbaidžanilainen (!) yhtiö kerää verkon käyttäjien tietoja hieman epäilyttävällä tavalla. Ministeri János Lázár ei osannut hälventää epäilyksiä mitenkään vaan kehotti kisavieraita varmuuden vuoksi jättämään kännykkänsä kotiin – nyt puolestaan verkkoa pyörittävä unkarilainen yhtiö on vakuuttanut, että azerifirma ei enää ole kuvioissa mukana eikä verkon käyttäjien tietoja kerätä mihinkään. Ketähän tässä uskoisi?

Perin merkillinen on ollut myös viime kuukausina julkisuudessa pyörinyt ns. Magomedin juttu. Sen jälkeen kun pääsiäisenä unkarilainen aktivisti Gergő Komáromy oli töhrinyt neuvostoliittolaisten vapauttajien muistomerkkiä punaisella maalilla täytetyn ilmapallon avulla ja saanut sakkotuomion, häneen otti yhteyttä hieman uhkaavan oloinen tšetšeenimies Magomed Dasajev ja antoi ymmärtää, että Venäjällä ollaan tapahtuneesta hyvin hyvin vihaisia ja Komáromyn pitäisi pyytää anteeksi. Anteeksipyyntö suoritettiinkin ja julkistettiin videolla netissä. Siitä pitäen on Unkarissa ihmetelty, mikä Magomed oikein on miehiään – kansalaisuutta vailla mutta näköjään ongelmattomasti Unkarissa oleskeleva ”liikemies”, jonka monenlaisiin liiketoimiin viranomaiset eivät näköjään halua puuttua ja joka on vihjaillut omaavansa ystäviä korkeilla paikoilla.

Unkari siis jatkaa ”avausta itään”, merkillisine seurannaisilmiöineen. Samaan aikaan unkarilaiset valuvat länteen. Etenkin nuorten ja nuorehkojen koulutettujen ammattilaisten maastapaosta on valitettu jo pitkään. Lääkärien ja sairaanhoitajien osalta aivovuoto on saavuttanut hälyttävät mittasuhteet jo aikoja sitten, mutta viime aikoina on alettu puhua työvoimapulasta monilla muillakin aloilla. Metallialalla tilannetta on koetettu korjata tuomalla maahan työntekijöitä Serbiasta ja Ukrainasta, mutta noloin tuloksin, kertoi RTL-kanavan uutislähetys äskettäin: saatuaan Unkarissa koulutuksen ja paperit nämä metallimiehet olivat muitta mutkitta jatkaneet matkaa läntisemmän Euroopan lihapatojen ääreen. Olisikohan sittenkin kannattanut maahanmuuttajavastaisen propagandan sijasta panostaa edes muutaman koulutuskelpoisen ja työhaluisen pakolaisen sijoittamiseen?

Ja taas on kansa kaduilla

Central European Universityä sortavan uuden lain käynnistämät mielenosoitukset jatkuvat yhä. Maanantaina, presidentti Áderin allekirjoitettua lain, Budapestissa useampia tuhansia kokoontui spontaaniin mielenilmaukseen. Keskiviikkona puolestaan järjestettiin monenlaisia tempauksia eri puolilla maata, pääkaupungissa Civilizáció-niminen, useita kansalaisjärjestöjä edustava ryhmä kutsui Sankarten aukiolle koolle mielenosoituksen vapaan kansalaisyhteiskunnan puolesta. Aiheena ei siis ollut pelkästään CEU:n kohtalo vaan myös valmisteilla oleva, ulkomailta tukea saavien kansalaisjärjestöjen rekisteröitymistä vaativa laki, jota monet ovat jo verranneet Putinin Venäjän pahamaineiseen ”agenttilakiin”.

Tapahtuman otsikko oli Hősök Vetója (Sankarien veto), puhujina neljä naista (!) – CEU:n opiskelija Luca László, köyhien romanien syrjäytymistä vastustavan Igazgyöngy-säätiön edustaja Nóra L. Ritók, ihmisoikeusjärjestö TASZ:n Stefánia Kapronczay sekä ympäristönsuojeluun kohdistuvaa kansalaistoimintaa tukevan Ökotárs-säätiön Veronika Móra.

Pysäytyskuva Drónmédian videosta 444.hu-sivuston artikkelista.

Onneksi on keksitty nuo kuvauslennokit: monituhatpäisestä väkijoukosta muodostettu sydämenkuva on kuvittanut tänään monia uutisia. Oma suosikkini on kuitenkin fennougristikollega Csilla Horváthin nappaama kuva György Zalan kuuluisasta ”Seitsemän päällikköä” -veistosryhmästä, joka valmistui aikoinaan unkarilaisten maahantulon tuhatvuotisjuhlan kunniaksi 1896. Ylipäällikkö Árpád on nyt (taas) saanut tehtäväkseen johdattaa unkarilaiset Eurooppaan:

Varsinaisen mielenosoituksen päätyttyä tuhansia mukana olleita jäi vaeltelemaan pitkin kaupunkia aamuyöhön asti. Raporttien mukaan tunnelma oli kuin piknikillä tai teknobileissä, vapautunut, enimmäkseen iloinen ja väkivallaton. Mukavat, nuoret ihmiset ovat kuin heränneet horroksesta ja löytäneet toisensa, ja uuden joukkovoiman tunnossa on mukava huutaa kuorossa esimerkiksi ”Eurooppa!”, ”Vapaa maa, vapaa yliopisto!”, ”Demokratiaa!”, ”Meille riitti!” – tai Mocskos Fidesz! (‘Likainen Fidesz!’), Repülővel jöttünk! (‘Tulimme lentokoneella!’), Ki nem ugrál, gázszerelő, hej, hej! (‘Joka ei pompi, on kaasuasentaja!’ – viittaus entiseen kaasuasentajaan ja nykyiseen käsittämätöntä vauhtia rikastuneeseen suurliikemieheen, pääministeri Orbánin naapuriin, luottomieheen ja luultavasti bulvaaniin Lőrinc Mészárosiin, josta on tullut jonkinlainen korruption ikoni) – tai, maanantaista saakka János Áderiin tähdättyä haukkumanimeä bajszos szar! (‘viiksekäs paska’).

Tämähän kuulostaa siis mahtavalta. Ihmiset ovat heränneet osoittamaan mieltään, ja nimenomaan nuoret ihmiset, jotka ymmärtävät, että kysymys on heidän tulevaisuudestaan – monissa aiemmissa mielenilmauksissa on nähty lähinnä perinteisten puolueiden vanhenevaa kenttäväkeä ja joutilaita eläkeläisiä. Siitä huolimatta oppositioviestimissä ja omassa somekuplassani kuuluu myös oudon sapekkaita ja epäluuloisia ääniä. Joo joo, kivahan se on järjestää tämmöisiä pride-henkisiä hipsteribileitä, missä muodostetaan sydämenkuvaa, juodaan siideriä ja väkivallattomasti ollaan sillai kaikkien kivojen ja hyvien asioiden puolesta. Mutta keneen se oikeasti tehoaa? Samaan aikaan Orbán ja pojat nauravat partaansa, sillä ensi vuonna on tulossa vaalit, mutta ellei vaalilainsäädäntöä muuteta ja/tai jostain vihdoinkin ilmesty opposition rivit kokoavaa oikeaa poliittista puoluetta ja karismaattista johtajaa, Fidesz-puolue saattaa kurinalaisine, Brysselin terrorilla ja maahanmuuttajatulvalla peloteltuine eläkeläisäänestäjineen jälleen korjata riittävän äänimäärän, että sen yksinvalta voi jatkua.

Mielenosoituksista on käynyt selväksi, että kysymys ei enää ole pelkästään yhden eliittiyliopiston kohtalosta vaan laajemmin vapaudesta, demokratiasta, kansalaisyhteiskunnasta ja Euroopasta. Kaduilla hyppivät ja huutavat nuoret ovat saaneet tarpeekseen korruptiosta, näköalattomuudesta ja yhä enemmän 1930-luvun mieleen tuovasta propagandatykityksestä. Heitä, toisin kuin Fidesz-puolueen syvien rivien mummoja ja pappoja, ei pysty pelottelemaan Brysselillä eikä ehkä edes pahoilla ”migranteilla”. He ovat yllättävän valveutuneita – 444.hu:n toimittaja ihmettelee lukiolaisilta vaikuttavia tyttöjä, jotka eivät vain tiedä, kuka Zsolt Bayer on vaan myös joukolla haukkuvat tätä. (Bayer, Fidesz-puolueen kantaporukkaan kuuluva ”riippumaton” journalisti tuottaa aina tarvittaessa poliittisesti epäkorrektia, siis rasistista ja sovinistista vihapuhetta niille potentiaalisille äänestäjille, jotka tykkäävät, kun asiat ”sanotaan suoraan”. Nyt hän on pauhannut blogissaan mielenosoittajille, että ”saatte vielä tuntea, miltä tuntuu olla vainottuna ja uhattuna”.)  Ja mielenkiintoista on myös, että nämä nuoret, jotka koko tietoisen ikänsä ovat eläneet Orbánin ”antikommunistisessa” järjestelmässä ja tuntevat reaalisosialismin vain historiankirjoista, myös ymmärtävät pelätä Unkarin ajautumista jälleen Moskovan komentoon ja huutaa, kuin vuonna 1956 konsanaan, ruszkik haza! (‘Ryssät kotiin!’). Ykköskysymys on nyt, löytyykö tälle uudelle poliittiselle voimalle järkevää ja toimivaa kanavaa.

Hallituksen uusinta ”kansallista konsultaatiota” mainostavaan ”Pysäytetään Brysseli!” -julisteeseen on liimattu konsultaation verkkosivuston taannoiseen tietoturvajupakkaan viittaava lisäkysymys: ”Suostun siihen, että henkilötietoni lähetetään Moskovaan.” Vastausvaihtoehdot ”kyllä” ja ”da”. (Kuva vitsipuolue ”Kaksihäntäisen koiran” FB-sivulta.)

Hallitus on tietenkin ryhtynyt vastatoimiin. Pelkkä Sorosin haukkuminen (ja kytkeminen pakolaiskriisiin eli pelottavien ”maahanmuuttajien” tulvaan) ei riitä, vaikka toki silläkin linjalla yhä jatketaan. Nyt hallitusta lähellä oleva Századvég-tutkimuslaitos on pantu tekemään gallup ja toteamaan, että enemmistö kansasta kannattaa uutta korkeakoululain muutosta. Samaan aikaan vaikuttaa siltä, kuin hallitus etsisi erilaisia pakoteitä CEU-kriisistä – Yhdysvalloista käsin on nimittäin tehty selväksi, että toisin kuin Orbán toivoi, hänen sielunveljensä Trump ei vaivaudu tulemaan apuun, päinvastoin. Apulaisvaltiosihteeri Hoyt Yee lähetettiin Budapestiin tekemään selväksi, että koko Yhdysvaltain hallitus on CEU:n puolella ja toivoo uuden lain peruuttamista. Opetusasiain valtiosihteeri Palkovics puolestaan on jo tarjoillut omituista takaporttiratkaisua, joka jonkinlaisella sisäisellä lisenssijärjestelyllä mahdollistaisi CEU:n toiminnan siinäkin tapauksessa, että uusi laki tekee sen mahdottomaksi. Rehtori Ignatieff ei lämpene ajatukselle.

Operaatio CEU on siis tuottanut Orbánin hallitukselle melkoista ulkopoliittista takapakkia. Samaan aikaan kypsymässä ovat ”agenttilain” sekä uusien Venäjä-kytkösten paljastumisen mahdolliset poliittiset seuraamukset. Mielenkiintoista.

Lopuksi vielä 444.hu-sivustolta muutamia näytteitä eilisillan ja viime yön iskulauseista:

En tahdo diktaattoria vaan vibraattorin!

Orbán on geci [Orbánin ja hänen entisen mediaoligarkkinsa Lajos Simicskan kuuluisasta välirikosta muistuttava haukkumasana, joka kirjaimellisesti tarkoittaa, hm, miehisiä ruumiinnesteitä], Áder nielee sen.

Sinä olit Valittu! Sinun piti tuhota diktatuuri, ei tuoda sitä takaisin! Sinun piti tuoda tasapaino Unkariin, ei viedä sitä Putinin käsiin!

 

Perusitävaltalaiset Putinin ja Trumpin esikartanoissa

Nyt on Itävallan liittopresidentinvaalien tulos sitten virallisestikin aivan varma. Valitusaika umpeutui juuri, ja tällä kertaa hävinnyt ehdokas Norbert Hofer ja hänen puolueensa, oikeistopopulistinen FPÖ eivät enää yrittäneetkään kiistää sitoutumattoman vihreän Alexander Van der Bellenin vaalivoittoa. Nyt on maassa rauha, ja jouluperinteiden vaalimiseen voi omistautua myös FPÖ:n johtaja HC Strache: Itävallassa lahjat tuo perinteinen kultakiharainen ”Kristuslapsi”, Christkindl, ei mikään kansainvälinen cokismainosten joulupukki, Weihnachtsmann!

Disclaimer: Kuva on satiirisaitilta Die Tagespresse, enkä mene takuuseen sen todenperäisyydestä. Die Tagespressen sivulla se kuului liikuttavaan tarinaan wieniläisestä Heinz-Christian S:stä, joka ei vielä aikuisenakaan ole menettänyt uskoaan Christkindiin. Jutun lopussa on pari mukamas-päivitystä: Heinz-Christian S. kertoo vahvistuneensa uskossaan nähtyään vaaleakiharaisen olennon konttaavan ohitseen, ja uusintapäivitys oikaisee, että kyseessä ei ollutkaan Christkind vaan Ursula Stenzel (joka tunnetusti ei sylje lasiin) matkalla glögikojulta kaupunginvaltuustoon.

Viikkoa ennen joulua tosin FPÖ:n johto ehti suunnata katseensa myös kauemmaksi ja piipahtaa työvierailulla Moskovassa. Putinin ”Yhtenäinen Venäjä” -puolueen kanssa allekirjoitettiin viisivuotinen yhteistyö- ja yhteistoimintasopimus, jossa molemmat osapuolet sitoutuvat mm. säännöllisesti neuvottelemaan ja vaihtamaan kokemuksia esimerkiksi puolueorganisaation toiminnan, nuorisopolitiikan ja lainsäädännön alalta sekä tukemaan yhteistyöä talouden ja kaupan alalla.

Sopimuksessa on myös erillinen kohta, jossa molemmat osapuolet lupaavat tehdä yhteistyöä ”nuoriso-, nais-, sivistys-, avustus- ja muissa yhteiskunnallisissa järjestöissä”, päämääränä ”ystävyyden vahvistaminen sekä nuoren sukupolven kasvattaminen isänmaallisuuden (Patriotismus) ja työn ilon hengessä”. Viimeksi mainittu muotoilu on ”Yhtenäisen Venäjän” puolueohjelman mukainen ja heijastelee myös suoraan Neuvostoliiton aikaista poliittista kielenkäyttöä. Oikeastaan selvemmin ei voisi esiin tuoda sitä, miten yks-yhteen Euroopan kansallis-konservatiivisen oikeistopopulismin ideologia sopii putinismin jälkineuvostoliittolaiseen aatejatkumoon: ei ole tarvinnut kuin poistaa ne muutamat tasa-arvon, kansainvälisyyden ja yleismaailmallisten ihmisoikeuksien riekaleet, joita Neuvostoliiton aikaan vielä liehuteltiin, ja vaihtaa marxismin tilalle yhtä pinnallisesti ja pieleen ymmärretyt ”kristilliset arvot”.

FPÖ:n Venäjän-matka on tietenkin nostattanut odotettuja reaktioita. Der Standard -lehden haastattelussa sosiaalidemokraattien (SPÖ) toiminnanjohtaja Georg Niedermühlbichler oudoksuu tämmöistä ulkomaisten puolueiden kanssa tehtyä yhteistyösopimusta – kaikki puolueethan toki pitävät yhteyttä ulkomaisiin aatetovereihinsa, mutta tämmöinen virallinen sopimus on aika epätavallinen ratkaisu. Myös sopimuksen kohta, jossa FPÖ ikään kuin lupaa säännöllisesti raportoida venäläisille Itävallan tilanteesta, haiskahtaa Niedermühlbichlerin mielestä suorastaan KGB-meiningeiltä. ”Itävallan Kokoomuksen” ÖVP:n johtaja, varaliittokansleri Reinhold Mitterlehner – joka ei suinkaan ole Venäjän-vastaisten pakotteiden suuri ystävä – moittii FPÖ:n vierailijoita tilannetajun puutteesta keskellä Syyrian sotaa ja humanitaarista kriisiä, johon Venäjällä on tunnettu osuutensa, ”puuttuu vain, että olisivat vielä lähteneet käymään Aleppossa”. Puolueen pääsihteeri Werner Amon luonnehtii FPÖ:n Moskovan-vierailua ilmauksella außenpolitische Geisterfahrt. Saksan kielen termillä Geisterfahrer, ’kummitusajaja’, ei ole kunnon suomalaista vastinetta, mutta se tarkoittaa autoilijaa, joka jostain syystä ajaa moottoritietä väärään suuntaan, ja Amonin ajatus on siis, että populistien ulkopoliittinen seikkailu tuottaa hengenvaarallisia riskejä ulkopolitiikan normaaliin menoon. Itävallan vihreät puolestaan ovat jo julistaneet FPÖ:n ”Putinin viidenneksi kolonnaksi EU:ssa”.

Samassa Der Standardin jutussa, jossa Mitterlehneriä ja Amonia siteerataan, pääsee ääneen myös Innsbruckin yliopiston ulkopolitiikan tutkija ja Venäjä-ekspertti, professori Gerhard Mangott, jonka mielestä Yhtenäinen Venäjä on jo pitkään ollut rakentamassa jonkinlaista konservatiivista allianssia Euroopan oikeistopopulistipuolueiden kanssa. Ydinkohtia tässä ovat perinteinen kansallismielinen isänmaallisuus, yksilön oikeuksien alistaminen isänmaan edulle, sekä ”perinteisten arvojen” puolustaminen. Viimeksimainittuja Mangott ei määrittele, mutta niillä tarkoitettaneen valkoisen keskiluokkaisen heteromiehen perusoikeuksia ajaa autolla, syödä lihaa, inhota ”feministejä”, vihata homoja, pelätä muslimien maahanmuuttoa ja sanoa neekereitä neekereiksi. Aatteellisella puolella yhteensopivuus on siis vähintäänkin riittävä.

Venäjän ohella FPÖ on ehtinyt rakentaa suhteita jo toiseenkin suuntaan. Jo loka-marraskuun vaihteessa korkea-arvoinen FPÖ-delegaatio käväisi Amerikassa republikaanisia aateveljiään tervehtimässä, ja Strachen Facebook-sivulla (joka siis on ”perusitävaltalaisten” tärkeimpiä Internet-tiedotuskanavia) kerrottiin heidän tavanneen mm. Donald Trumpin tärkeän neuvonantajan, entisen sotilastiedustelupäällikön, kenraaliluutnantti evp. Michael T. Flynnin (tästä raportoi myös Itävallan lehdistö). Jostain syystä tämä uutinen ei kuitenkaan miellyttänyt Flynniä tai muuta Trumpin tiimiä. Ilmeisesti saksalaisen kielialueen äärioikeistolaisissa natsileima istuu yhä tiukassa. Ja natsien, noiden absoluuttisten pahisten kanssa ei USA:n naiivin suuren yleisön silmissä kehdata veljeillä, vaikka todellisuudessa aatteellinen yhteensopivuus olisi miten ilmeinen hyvänsä. Kenraali Flynn kiisti tiedottajiensa välityksellä jyrkästi koskaan tavanneensa ”mainittua itävaltalaista poliitikkoa” ja sitä paitsi ”sanoutuu jyrkästi irti tällaisia asenteita ja näkökantoja edustavista ryhmistä” (kertoo mm. Kurier-lehti, viitaten esimerkiksi äärioikeistolaiseen Breitbart-portaaliin).

Kun yhdysvaltalaisten vastaväitteet tulivat julkisuuteen, FPÖ:n europarlamentaarikko Harald Vilimsky riensi apuun ja julisti, että Strachen Facebook-sivulla kerrottu kyllä pitää paikkansa. Strache itse ei tosin tavannut Flynniä, koska oli samana iltana ollut vieraana Itävallan New Yorkin -pääkonsulin luona, mutta kaksi muuta FPÖ:n edustajaa olivat ihan oikeasti vierailleet Trump Towerin 63:nnessa kerroksessa ja tavanneet siellä Flynnin henkilökohtaisesti. Itse asiassa Strachen tiedotteen sanamuoto olikin hivenen harhaanjohtavan moniselitteinen: valtuuskunnan nimilistan alla oli lueteltu, keitä kaikkia tavattiin ja missä käytiin, mutta ainakin tällä hetkellä Facebookissa esillä oleva versio muistuttaa (tämä muistutus lienee lisätty jälkikäteen), että Strache itse ei ollut aivan kaikissa tapaamisissa mukana.

Itävallan medioissa ja somessa käykin nyt sitten kiista siitä, vääristelevätkö FPÖ:n ilkeät vastustajat Strachen sanoja vai valehteliko puoluejohtaja kannattajilleen. (Ynnä siitä, montako kerrosta oikeasti Trump Towerissa on, tai oliko Itävallan pääkonsulin tapaaminen niin tärkeä juttu, että sen takia kannatti jättää tulevan presidentin turvallisuuspoliittinen neuvonantaja tapaamatta.) Puustakatsojaa taas mietityttää, jääkö tämän kiistan alle se suurempi kysymys, mitä yhden oppositiopuolueen ulkopoliittinen sooloilu kahden suurvallan johtajien esikartanoissa oikein merkitsee. Mitä ”kansallismielinen” puolue on vieraille valloille luvannut, ja onko kaikille täysin selvää, kenen nimissä ja millä valtuuksilla se huseeraa? Varsinkin kun populististen puolueiden tapana on jo lähtökohtaisesti vetää paksut yhtäläisyysmerkit itsensä ja ”kansan” välille.

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Kaikesta huolimatta – toiveikasta ja rauhallista joulunpyhien jatkoa ja valoisampaa uutta vuotta teille, hyvät lukijat!

 

 

Yritys ymmärtää

Unkarissahan tapahtuu taas sen verran, että tavallinen suomalainen lehdenlukijakin on voinut huomata yhtä ja toista. Kohuttu nettivero sai kuin saikin kansan liikkeelle, tuhatpäiset mielenosoittajajoukot täyttivät Budapestin kadut ja monissa muissakin kaupungeissa osoitettiin mieltä. Pelättävissä on tietenkin, että tämäkin mielenosoitusliikehdintä kohta joko hiipuu yleiseen taisteluväsymykseen tai hajoaa erilaisten kuppikuntien kiistelyksi. Nettiveron rinnalle, jota ilmeisesti ei tule, ei ainakaan vielä, ei ainakaan tässä muodossa, ei ainakaan ennen ”kansallista konsultaatiota” (jollaisia on nähty ennenkin)… on kuitenkin ilmestynyt myös uusi mielenosoitusten aihe, vallanpitäjien korruptio, ja sen myötä uusi iskulause: ”Bűnözőknek nem adózunk! Emme maksa veroja rikollisille!”

(atv.hu-portaalin uutiskuva)

Niin kuin aina toisinaan politiikassa käy, kun isot pojat tyrivät oikein kunnolla, skandaalin henkilöitymäksi nousee nainen – niin vähän kuin naisia Unkarin päättäjänpaikoilla istuukin. Kun Yhdysvallat taannoin ilmoitti asettavansa muutamia korruptioon syyllistyneitä unkarilaisia maahantulokieltoon mutta kieltäytyi paljastamasta kyseisten henkilöiden nimiä, julkisuuteen vuoti näistä yksi ainoa: Unkarin vero- ja tullihallituksen (NAV) johtajan Ildikó Vidan nimi. Vida raukka ei osannut ensin muuta kuin paeta lomamatkalle, ja sieltä palattuaan hän edelleen tyri tiedotuksen kanssa: kertoi haastattelussa ilmoittaneensa Yhdysvaltain maahantulokiellosta hallituksen asianomaiselle edustajalle, samalla kun hallitus kivenkovaan vakuutti ei tietävänsä, keitä nämä ei-toivotuiksi nimetyt henkilöt ovat. Joko hallitus tai Vida siis valehtelee, ja koko kansa naureskelee valtiosihteeri László L. Simonin selitysyrityksille: entä jos Vida ilmoitti asiasta  kirjeessä, kirjehän on voinut kadota postissa.

Ja farssi jatkuu: Vida, jonka eroa mielenosoittajat jo nimenomaisesti vaativat mutta joka pontevasti kiistää kaikki syytökset (ja on ilmoittanut käynnistävänsä korruptioepäilyjen johdosta NAV:ssa tutkimukset, joita itse johtaa…), ilmoitti haluavansa tietää, millaisesta korruptiosta häntä oikein epäillään, ja marssi asianajajansa kanssa Yhdysvaltain lähetystöön vaatimaan faktoja pöytään, saattueenaan äärioikeistolaisen HírTV-kanavan kameratiimi. Kuten lukuisilta uutissivuilta on voinut lukea ja niillä levitetystä HírTV:n videosta katsella (tässä esimerkiksi cink.hu-portaalin selostus), Vida ei ollut etukäteen ilmoittanut tulostaan eikä sopinut tapaamisesta. Yhdysvaltain edustajana (varsinaisen suurlähettilään puutteessa) toimiva asiainhoitaja André Goodfriend sattui olemaan lähdössä kävelylle ja törmäsi yllätyksekseen Vidaan, joka – kuten viraalisesta uutisvideosta käy ilmi – ei ymmärrä Goodfriendin kysymystä (”Have you made an appointment?”) vaan tiuskaisee: ”En ymmärrä, mitä hän sanoo. Pyydän tulkkia.” Asianajajan ja tv-kuvaustiimin improvisoidulla tulkkausavustuksella jonkinlainen keskustelu ilmeisesti saatiin lopulta aikaan, mutta tuloksista ei ole vielä tietoa.

Goodfriend ja Vida ”keskustelemassa”. Hír24-uutissivuston kuva.

Niinpä isojen poikien sijasta julkisuuden hampaissa on taas joku suoritusportaan keskinkertainen naisparka, joka ilmeisen olemattomine medianhallintataitoineen on liiankin helppoa saalista jokaiselle meeminikkarille, kommenttiketjujen sairaista naisvihaajista puhumattakaan. Täytyy itsekin myöntää, että niin kohtuutonta kuin Unkarin kansan yleisen kielitaidottomuuden (ja sen syyt, etenkin koulujen kielenopetuksen surkean tilan) tuntien on mennä nälvimään Ildikó Vidaa englannintaidon puutteesta, joka hänen heikkouksistaan on varmasti se vähiten olennainen… niin silti tämä (Kettős Mérce -ryhmän Facebook-sivulla julkaistu) kuva nauratti ihan oikeasti:

***

Mutta minun ei ollut tarkoitus jatkaa korruptio-ongelmien jauhamista, joiden laajuus on jo pitkään ollut kaikkien täyspäisten tarkkailijoiden tiedossa. Sitä vastoin halusin miettiä asiaa, joka jatkuvasti pyörii päässäni, etenkin sen keskustelun jälkeen, jota äskettäin kävin blogini suomenunkarilaisen lukijan kanssa. Oma unkarilainen ystäväpiirini lähes poikkeuksetta suhtautuu hyvin kielteisesti nykyiseen hallitukseen, mutta sekä Unkarissa että unkarilaisvähemmistöjen ja unkarilaisten maahanmuuttajayhteisöjen parissa on runsaasti myös Viktor Orbánin kannattajia. Vaikka Fidesz-puolueen viimeaikaiset murskaavat vaalivoitot ovatkin suureksi osaksi yleisen äänestyspassiivisuuden, opposition hajanaisuuden ja taitamattomuuden sekä osaltaan myös pienen vilunkipelin ansiota (vaalipiirien rajoja siirreltiin, ulkounkarilaisten ääniä kerättiin hieman epäilyttävillä tavoilla), sitä ei voi kieltää, että melkoinen osa unkarilaisista ihan oikeasti on äänestänyt ja yhä tukee Fidesztä ja Orbánia. Mikä saa nämä ihmiset sulkemaan silmänsä korruptiolta, köyhtymiseltä, hallinnon epäpätevyydeltä, joka uhkaa rampauttaa esimerkiksi koko koulujärjestelmän, koulutetun ja nuoren työvoiman maastapaolta tai siltä, että valtapuolueen virallinen propaganda alkaa tyyliltään aina vain enemmän muistuttaa sosialismin aikoja? Miten näitä ihmisiä ei saa raivon valtaan se, että samaan aikaan kun joissakin sairaaloissa potilashuoneita ei pystytä lämmittämään, uusille jalkapallostadioneille asennetaan nurmikonlämmityslaitteita?

Osan Fidesz-puolueen kannatuksesta voi tietenkin selittää ihmisten naiiviudella ja tietämättömyydellä. Ns. rauhanmarssien eli ”Kansalaisten yhteishenkifoorumin” (CÖF) valtion tuella organisoimien, hallitusta tukevien mielenosoitusten syvät rivit ovat paljolti vähemmän koulutettuja eläkeläisiä, jotka elävät ns. mummotodellisuudessa: heitä ei kosketa maailmanpolitiikka, kansantalous, kansainvälisyys, ympäristön tila, lehdistön vapaus, koulutusjärjestelmän ja tieteen tulevaisuus tai sukupuolten tasa-arvo, sitä vastoin heihin vetoavat konservatiiviset perusarvot ja perinteinen kansakoulun lukukirjan hurraa-isänmaallisuus. He eivät osaa vieraita kieliä eivätkä käytä internettiä vaan tyytyvät saamaan tietonsa hallituksen kontrolloimista yleisradiouutisista. Talouspolitiikassa heitä on helppo kosiskella lyhytnäköisillä tempuilla kuten painamalla sähkön ja kaasun hinnat keinotekoisesti alas, ja ulkopolitiikan osalta he ovat helppo saalis kaikenlaisille salaliittoteorioille: ”Koko muu maailma vihaa pientä Unkari parkaa.”

Mutta mikä saa fiksut, sivistyneet ja koulutetutkin ihmiset kannattamaan Fidesz-puoluetta? Olen keskustellut tästä viime aikoina useampien unkarilaisten tuttavieni kanssa, ja ainakin muutamia selkeitä selitysmalleja nousee esiin. Ensinnäkin: jotkut tuttavapiirissäni selittävät ns. fiksujen Fidesz-kannattajien olevan jotenkin yksilötasolla traumatisoituneita. Ehkä heillä on ollut, vaikka siivon sivistyneistökodin julkisivun takanakin, vaikea ja tunnekylmä lapsuus, joka saa heidät etsimään vahvaa isähahmoa ja vertauskuvallista kodin lämpöä? Näinhän tietysti voi olla, mutta silti pitää edelleen kysyä, miksi sitten Unkarissa eri syistä henkilökohtaisesti turhautuneet ihmiset kanavoivat turhautumistaan nimenomaan politiikkaan ja nimenomaan tällä tavalla. Yksi mahdollinen selitys voisi olla sentrooppalainen feodalismiperinne: abstraktien periaatteiden ja kaikille yhteisten, julkisten sääntöjen sijasta yhteiskunta rakentuu henkilökohtaisten arvovalta- ja lojaalisuussuhteiden verkoston varaan. Näin yhteiskunnan ja politiikan laitokset luonnostaan tarjoavat jonkinlaisen klaanin tai korvikeperheen, jossa jokainen voi tuntea itsensä hyväksytyksi ja arvostetuksi ei työnsä ja tekojensa kautta vaan pelkästään syntyperän oikeudella. Sama laajennetun perheen ja synnynnäisen yhteenkuuluvuuden ajatushan kuuluu myös perinteiseen romanttiseen nationalismiin – ja sen kääntöpuoleen, rasismiin ja muukalaisvihaan.

Jokin osa valtapuolueen kannattajista on varmaan kyynisiä hyötyjiä, ihmisiä, jotka ovat tottuneet siihen, että elämässä ajatellaan yhtä ja sanotaan toista, että ”kaikki poliitikot joka tapauksessa valehtelevat” ja että yhteiskunnallinen vaikuttaminen on aina vain oman edun puolustamista. Tuen kaveria, kaveri tukee minua, molemmat ovat tyytyväisiä eikä siinä ole mitään pahaa, näinhän tässä maailmassa asiat hoidetaan. Tässä luultavasti sosialismin aikojen institutionalisoitu valheellisuus on luonut hyvän pohjan toimintakulttuurille, jossa edelleenkin on normaalia nimittää kurjistumista ”menestykseksi” ja asiallista kritiikkiä ”vihakampanjaksi”, jos oman porukan etu sitä vaatii. Mitä jyrkemmiksi poliittiset rintamalinjat muuttuvat, sen paremmin toimii myös reaalisosialismista tuttu sotaretoriikka, jossa ”vihollinen” demonisoidaan ja jokainen pakotetaan valitsemaan puolensa ”taistelussa” absoluuttisen hyvän ja absoluuttisen pahan välillä. Ja jos se ”absoluuttinen hyvä” ei aina tuottaisikaan pelkkää hyvää, se on silti hyväksyttävä, koska muuten kaikki tähänastiset uhraukset olisivat turhia ja koko taistelu mieletöntä.

Osa Fidesz-puolueen fiksummista äänestäjistä on varmaan juuri niitä, joilla rintamalinja-ajattelu on jämähtänyt päälle. Okei, myönnetään, Viktor Orbánin ympärillä on korruptiota, jalkapallostadionien sijaan voisi ehkä tosiaankin investoida kouluihin tai sairaaloihin, sivistyneen ihmisen ei välttämättä ole mukavaa olla samalla puolella ”Suolahapposedän” tai Zsolt Bayerin rasististen raivonpurkausten kanssa, eikä tuo Paksin ydinvoimalalaajennuksen takia kasvava riippuvuus Venäjästä ole sekään välttämättä kiva asia. MUTTA kun ne muut ovat niin paljon pahempia! Myös Gyurcsányn hallituksen toimintaa saattelivat korruptioskandaalit ja kansan tyytymättömyys, silloinkin tavallisella unkarilaisella meni huonosti ja maan talous heikkeni heikkenemistään, ja sitä paitsi Gyurcsány ja muut sosialistit ovat vasemmistolaisia, kommareita, toisin sanoen murhaajia ja roistoja samalla viivalla natsien kanssa, tai ainakin samaa porukkaa, joka pilasi kaikkien sodanjälkeisessä Unkarissa eläneiden sukupolvien elämän.

Unkarissa on luultavasti edelleenkin paljon ihmisiä, joille punalippu on punainen vaate ja sen hulmahtaessa järkiargumentit lakkaavat toimimasta. Niin kauan kuin Viktor Orbán ei syö pikkuvauvoja elävältä aamiaiseksi, hän on joka tapauksessa kaikesta huolimatta aina parempi vaihtoehto kuin joku KOMMARI. (Tämä ajatus on markkinoitavissa myös ainakin osalle Länsi-Euroopan oikeistokonservatiiveja.) Sofistikoidumpi versio tästä ajattelutavasta sisältää myös äärioikeistolaisuuden vaaran: sen mukaan Orbán ja Fidesz ovat sivilisaation viimeinen rintavarustus Jobbikia ja uusnatsismin barbariaa vastaan, ja elleivät he taitavasti ”kesyttäisi” Jobbikia tekemällä taktisia retoris-ideologisia koukkauksia aina vain oikeammalle, koko maa olisi kohta täynnä saapashousuisten kaartilaisten vartioimia keskitysleirejä.

Ja sitten ovat ne suuret turhautuneet ja passivoituneet joukot, joita löytyy myös omasta tuttavapiiristäni ja sen liepeiltä. Monia hermostuttaa ja pelottaakin nykyinen meininki, hallinnon täydellinen mielivalta ja oma turvattomuuden tunne: jos puhut sivu suusi tai pahoitat jonkun avainhenkilön mielen, saatat yhtäkkiä olla vailla työpaikkaa. Nämä ihmiset ovat, kuten eräs nettikeskustelukumppani totesi, ”kuin jänikset autonvaloissa”, odottavat kauhusta lamaantuneina, että tämä kaikki vain menisi ohi. Jotkut nimenomaan kieltäytyvät ajattelemasta politiikkaa, jotta ylipäätään jaksaisivat tehdä työtä – niitä kahta-kolmea työtä, joita moni unkarilainen joutuu tekemään, että olisi leivän päälle muutakin kuin ylähuuli – ja elää omaa elämäänsä päivästä päivään. Kukaan ei usko, että äänestämällä voisi voittaa mitään.

Tämän ajattelutavan sofistikoidumpi muoto puolestaan on pikkusormi pystyssä -henkinen oppositiokritiikki. Tottakai Orbánin hallitus on syvältä sieltä, senhän me tiedämme kaikki eikä siitä tarvitse edes keskustella, mutta kun ei oppositiostakaan löydy ketään, jota voisi äänestää. Tämä on liian oikeistolainen, tuo taas liian vasemmistolainen, tuo on ylipäätään tyhmä, sivistymätön, tyylitön ja esiintymistaidoton. Ja Godot’ta odotellessa ei auta muu kuin luoda omia yksityisiä ympyröitä, joissa voi rauhassa huokailla kaikkien poliitikkojen typeryyttä ja mahdottomuutta. Tämäkin toimintastrategia ehkä juontaa juurensa sosialismin ajoilta, jolloin Kádárin järjestelmän suhteellinen lempeys antoi älymystölle runsaasti mahdollisuuksia yksityisten olohuoneseminaarien pyörittämiseen, niin kauan kuin ne pysyivät teorian tasolla eivätkä pyrkineet oikeasti muuttamaan yhteiskuntaa.

Unkarin oikeisto ja hallitusmieliset ovat mielellään vetoamassa kommunismin perintöön ja siihen jatkuvuuteen, joka heidän mielestään vallitsee Rákosin stalinismin, Kádárin pehmokommunismin ja nykyisten sosialistien välillä; ”liberaalin” ohella ”vasemmistolainen” ja ”bolševikki” ovat muuttuneet samanlaisiksi täysin tyhjiksi herjasanoiksi kuin ”fasisti” entisessä Neuvostoliitossa ja nykyisellä Venäjällä. Tämä on vähän naurettavaa ja naiivia, kun ajattelee, että nykyajan kolmikymppisillä ja sitä nuoremmilla ei ole käytännössä mitään muistikuvaa ”sosialismista” virallisena ja valtaapitävänä järjestelmänä. Ainakin jossain mielessä kommunismin perintö on kuitenkin olemassa, ”pelon perintönä”, josta kirjoitti pari päivää sitten Washington Postin mielipidesivuilla David Brooks. Viitaten New Yorkin yliopistossa vaikuttavan taloustieteilijän Branko Milanovicin analyysiin Brooks toteaa, että vain pieni osa entisistä sosialistimaista (kuten esimerkiksi Puola ja Viro) on kyennyt järjestelmänvaihdoksen jälkeen oikeaan taloudelliseen nousuun. Useimpia jäytää edelleen ”epäluottamuksen syövyttävä voima, jonka arpien paraneminen kestää pitempään kuin osasimme odottaa”.

Taitavien, riittävän rohkeiden poliittisten päätösten ja toimivien instituutioiden ohella, Brooks kirjoittaa, nousuun tarvittaisiin pragmaattista työeetosta ja uskoa sivistyksen ja koulutuksen voimaan. Ennen kaikkea siihen tarvittaisiin luottamusta, joka heikoimmin suoriutuvissa maissa – kuten Unkarissa ja Venäjällä – puuttuu. Loppupäätelmä on niin laittamattomasti muotoiltu, että käännän sen sellaisenaan:

[Näissä maissa] elämää leimasi pelko, vallan mielivaltaisuus, epäilys tarkkailtavana olemisesta, epäluottamus. Tässä epäluottamuksen ilmapiirissä varttuneiden on vaikea muodostaa yhtiöitä ja liittoja. Todennäköisemmin heidän toimintalogiikkansa perustana on ”sieppaa mitä saat”, korruption ja riiston kulttuuri. He todennäköisemmin myös kyyristelevät ja välttelevät riskinottoa. Monia heikosti suoriutuvia maita leimaa myös valtasuhteiden etäisyys. Vallanpitäjät – jopa omassa virastossa tai omalla paikkakunnalla – ovat etäisiä ja komentelevia. Valtaa vailla olevat etsivät ennen kaikkea turvallisuutta. He tuntevat nostalgista kaipuuta kommunismin kuviteltuun vakauteen. Kun kaikki tuntuu mielivaltaiselta ja kierolta, ihmiset ovat valmiita sietämään ”vahvan miehen” vallanpitoa.

On tietenkin naiivia niputtaa yhteen entinen Neuvostoliitto, jossa todellakin pelko saattoi leimata tavallisten ihmisten arkea ja jossa nykyään monet oikeasti julistavat kaipuuta entiseen aikaan, ja Unkari, jossa elämä oli silloin ennenkin paljon vapaampaa ja huolettomampaa ja jossa nykyään aniharva tunnustaisi kaipaavansa reaalisosialismia takaisin, sosialisminaikaisista vahvoista miehistä puhumattakaan. Mielenkiintoista kuitenkin, miten hyvin sekä Venäjällä että Unkarissa oikeistokonservatiivis-”kristilliset” arvot sopivat yhteen sosialisminaikaisen toimintakulttuurin kanssa.

Kunhan puhuvat!

Unkarin hallitus on viime aikoina onnistunut järjestämään itsensä kansainvälisiin uutisotsikoihin sekä kansainvälisellä avustuksella – viimeksi USA:n, joka korruption johdosta paiskasi maahantulokiellon muutamille korkeille unkarilaisille virkamiehille, kuten viimeksi kirjoitin – että myös ihan omatoimisesti. Kuten 444.hu-uutisportaali juur’ikään otsikoi, koko maailma, Wall Street Journalista Russia Todayn uutissivuihin, ihmettelee Unkarin uutta internet-veroa. Ehdotettu uusi vero kilahduttaisi valtion kassaan jokaista unkarilaisen netinkäyttäjän lataamaa gigatavua kohti 150 forinttia. Summa ei sinänsä ole suuren suuri (150 forinttia on päivän kurssin mukaan vajaat 50 senttiä), mutta nettiähän eivät käytä pelkästään huvikseen kissavideoita katselevat tai perhekuvia postailevat tavalliset tallaajat vaan verkoitse hoituu suuri osa esimerkiksi yritysten ja niiden asiakkaiden kommunikaatiota – joten nettivero saattaisi lopulta päätyä rasittamaan asiakkaan kukkaroa. Ja näin maassa, jossa nytkin nettiliittymien hinnat ovat kansalaisten tulotasoon verraten Euroopan korkeimpia.

Veroa koskevaa lakiehdotusta ei vielä ole hyväksytty, vaikka tietenkin valtapuolueen pyöritettävissä oleva parlamentti pystyy runnomaan sen läpi hetkessä, jos niin halutaan. Kansainvälisen uutisjulkisuuden lisäksi nettiveroehdotus on kuitenkin saanut jo Unkarin sosiaalisen median kukkimaan jos jonkinlaista ajankohtaishuumoria. Roisimmasta päästä ovat laskelmat, joiden mukaan nettivero saattaisi ohjata verkkopornon kuluttajat pois koneen äärestä ja asioimaan in real life oikeiden fyysisten ammattilaisten luona. Tähän liittyy myös muunnelma vanhasta verkkovitsistä:

”Yksi siittiö sisältää 37,5 megatavun verran DNA-informaatiota. Tavallisessa siemensyöksyssä tapahtuu siis 1587 gigatavun tiedonsiirto noin kolmessa sekunnissa. Ja tämähän merkitsee 150 forintin gigatavutaksalla laskien 238 050 forinttia. Kunhan vain sanoin.”

Vanhan amerikkalaisen Yo mama so fat -vitsiformaatin uusi unkarilainen sovellus kuuluu tietenkin: ”Äitis on niin lihava, että sulla ei ole varaa laittaa siitä kuvaa nettiin.” Nettiverohuumoria keräävällä tumblr-palstalla todetaan myös, että ”itävaltalainen IP-osoite on uusi Slovakian rekkari” (unkarilaisten autoveronkiertäjien tunnettu konsti on rekisteröidä auto Slovakian puolella). Asiallisemman hyytävällä linjalla on se nokkelikko, jonka kysymys kiertää somessa: Jos nettiveron maksaa nettipankissa, pitääkö myös tästä netinkäytöstä maksaa erikseen veroa? Ja mitenkähän nettiverottaja tietää, ketä laskuttaa ja paljonko?

Reitittimenlukija tässä päivää!

Eikä tässä vielä kyllin: uusimpien uutisten mukaan harkinnassa on myös saippua- ja shampoovero, kuulemma ympäristönsuojelullisista syistä.

”Vakavammilla” foorumeilla tietenkin muistutetaan taas, että nämäkin lakiehdotukset voivat olla ns. kumiluita, jotka heitetään kansan pureskeltaviksi, että sen huomio pysyisi poissa vakavammista asioista. Kuten viime blogissa käsitellystä korruptio- ja USA:n maahantulokieltoskandaalista. Uudehko ulkoministeri Péter Szíjjártó – sama mies, jonka oma luksusasunto valtavine uima-altaineen (joihin miehellä ei mitenkään voisi olla varaa laillisin ja julkisin keinoin) on ollut viime ajat oppositioviestimien hampaissa – on säntäämässä Ameriikkaan puhumaan asioita selviksi. Siellä häntä ei kuitenkaan ota vastaan ulkoministeri Kerry vaan asianomainen apulaisvaltiosihteeri Victoria Nuland, jolta puolestaan on odotettavissa suoria ja vähemmän sokerisia sanoja Unkarin nykytilanteesta.

Kenties esille nousee myös asia, jonka epäillään olevan USA:n kanssa syntyneen ulkopoliittisen konfliktin taustalla: South Stream -öljyputki. Kuten Portfolio.hu-portaali äskettäin kertoi, Unkarin parlamentti suunnittelee lainmuutosta, jolla mikä hyvänsä kaasuyhtiö voisi ruveta rakentamaan öljy- tai kaasujohtoa Unkariin ilman kansainvälistä hyväksyntää. Tällä tarkoitetaan tietenkin Gazpromia ja venäläisten Kaakkois-Euroopasta käsin kaavailemaa uutta South Streamia, jonka rakentaminen voitaisiin näin aloittaa ainakin Unkarissa ilman EU:n tai USA:n hyväksyntää. Lisää taustoitusta löytyy Eva S. Baloghin oivasta Hungarian Spectrum –blogista: Venäjä-vastaisten pakotteiden pauhatessa länsivallat eivät ole erityisen innoissaan South Streamista. EU:n taholta Bulgariaa on jo pyydetty keskeyttämään putken rakennustyöt ja Serbiaa varoitettu tukemasta putkihanketta, jos aikoo vielä joskus EU:n jäseneksi päästä. Nyt kuitenkin Putinin kylkeen kyhnyttävä pääministeri Orbán aikoo luoda asetelman, jossa South Streamin rakentaminen Unkarissa tarvitsee pelkästään Unkarin energiaviranomaisen luvan. Alkaa vaikuttaa siltä, että ennemmin tai myöhemmin isot pojat lännessä alkavat kyllästyä ”riikinkukkotanssiin” (pávatánc), niin kuin Orbán on joskus kaksikasvoista tiedotus- ja ulkopolitiikkaansa nimittänyt.

Hvg.hu-portaalin Kapitalizmus-blogissa muistellaan 80-luvun graffitia budapestilaisen talon seinästä: ”Kommarit! Älkää nostako juusto-pogácsan [unkarilaisten suosima mainio suolainen pikkuleivonnainen] hintaa, tai hullusti käy!” Ajan mittaan se hinta kuitenkin nousi, ja hullustihan sitten sosialistiselle järjestelmälle kävi. Nyt blogisti kysyy, voisiko nettiverosta tulla ”Orbánin juustopogácsa”. En olisi ihan näin toiveikas, ainakaan niin kauan kuin Unkarin oppositiosta ei nouse vakuuttavaa poliittista voimaa.

Jotakin perää ehkä kuitenkin on siinä, mitä poliittisen historian tutkija Péter Konok kirjoittaa Facebook-sivuillaan: nettivero ei hirmuisesta mediajulkisuudestaan huolimatta ole pelkkä kumiluu. Nettiä verottamalla hallitus voi kaventaa elintilaa hallituskriittisiltä viestimiltä, jotka nykyään ovat paljolti joutuneet pakenemaan paperilta ja radioaalloilta verkkoon. Nettiverolla voidaan myös vaikeuttaa netin käyttöä kansalaisten mobilisoimiseen ”arabikevään” malliin, ja jos kerran kaikkien netinkäyttäjien liikennettä on mitattava, eikö sitä saman tien valvota – ja kenelle tiedot toimitetaan? Entäpä puoli miljoonaa ulkomailla työskentelevää unkarilaista, joiden kotimaahan jääneille omaisille Skype on usein tärkein yhteydenpitokeino?

Ja lopuksi voisi tietenkin kysyä, miten tämä suunniteltu nettiverotus, jonka netinkäyttäjät nykyään kokevat samanlaisena suoneniskuna kuin sähkö- tai vesilaskun lisääminen, sopii yhteen hallituksen jo pitkään harjoittaman rezsicsökkentés-politiikan eli asuntojen energia- ja kunnallistekniikkakulujen keinotekoisen laskemisen kanssa. Onko vastaus niin yksinkertainen kuin että eläkeläisillä – joiden arvellaan eniten iloitsevan sähkölaskun pienenemisestä – ei useinkaan ole nettiyhteyttä?