On toinenkin Unkari

Otetaan tänään vauhtia vähän yli vuoden takaa, maaliskuun lopulta 2022. Ukrainan sota on juuri alkanut, Unkarissa on nähty vaalikampanja, jossa Orbán ja kumppanit joutuivat yllättäen vaihtamaan perinteisen (vertauskuvallisen) sotaisan retoriikkansa (oikealla) sodalla pelotteluun ja rauha-iskulauseisiin. Tähän tarttui showssaan armoitettu standup-koomikko Tibor Bödőcs, jonka YouTubesta löytyvä pätkä on otsikoitu Ruszkik, haza, család. Sanaleikki on mahdoton kääntää; se perustuu siihen, että haza tarkoittaa sekä ‘kotiin’ että ‘isänmaa’, joten tässä otsikossa yhdistyy perinteinen konservatiivinen iskulause Isten, haza, család (‘Jumala, isänmaa, perhe’ – tai suomalaisittain ”koti, uskonto, isänmaa”) siihen, mitä vuoden 1956 vapaustaistelijat maalailivat Budapestin seiniin ja mitä Orbánin väitettiin poliittisen uransa aluksi julistaneen: ruszkik haza, ‘ryssät kotiin!’.

Mutta tästä pätkästä kannattaa siis katsoa alku, jonka yritän tekstitysten puutteessa kääntää tähän alle. Oma komiikkansa on siinä, miten pitkä laiha Bödőcs jäljittelee lyhyen ja viime vuosina kovasti lihoneen Orbánin kireäsointista ääntä ja kehonkieltä (maha pystyssä, toinen käsi hermostuneesti taskunsuuta, rintamusta tai sepalusta räpläten). Yleisö ymmärtää heti, ketä tässä esitetään.

“Tämä kampanja lähti kehittymään vähän toisin kuin oli kaavailtu, eikö niin, sillä nyt… siis… Vladimir menee eteenpäin, ei taaksepäin [viittaus Fidesz-puolueen vaalisloganiin: ”Unkari menee eteenpäin, ei taaksepäin”], jumalauta… Äijä on seitsemänkymppinen, mitä varten se ei kurista omia lapsenlapsiaan siellä äitinsä, hm, datšalla, vaan lähtee, helvetti soikoon… Mutta me olemme rauhan kansaa, sehän tiedetään. Aikoinaan oltiin Napoleoneja: TAISTELU TAISTELU TAISTELU KANUUNA TAISTELU…  ai, ohoh, sota, tuhma pum-pum, hyi hyi, ei saa… yhtäkkiä meistä tuli johnlennoneja: oi, eihän me voida toimittaa KUOLEMAA TUOTTAVIA ASEITA – helkkari, vesipistoolejako meiltä tässä pyydettiin – ei, kuolemaa tuottavia aseita me ei mitenkään voida lähettää… paitsi jos Vladimir pyytää, silloin tietysti, mutta sitä ennen me ei voida! … Ja kuitenkin käytiin rauhanlähetystönäkin [viittaus Orbánin Moskovan-matkaan], rauhanmissio ei onnistunut, kun pikkuinen [Orbán] istutettiin ison pöydän ääreen… Höö! Hö! (ei se kuullut, se oli niin kaukana)… Metkaa kun nuo kaksi tapaavat [Bödőcs jäljittelee vuoron perään Orbánin ja Putinin ilmeitä], katsovat toisiaan, sitten: ”Vladimir, ole kiltti, älä viitsi.” – ”Mitä?” – ”Ääh, ei mitään, antaa olla koko paskan… eikös tuolla pöydän alla ole Transkarpatia?” (potkaisee kauemmaksi)…

Tässä on siis komiikan keinoin tiivistetty Unkarin asema Ukrainan sodan suhteen. Niin kuin moni muukin on todennut, Orbánin Unkarin poliittinen retoriikka joutui Venäjän hyökkäyssodan alkaessa vaihtamaan tyyliä lennosta. Autoritaariset järjestelmäthän mielellään asettuvat vertauskuvalliseen sotatilaan: kuten muistamme, jo Orbánin valtakauden alkuvuosina energiakustannusten alentamiskampanjasta tehtiin ”taistelu” (rezsiharc). Uljaat muistot sankarillisesta menneisyydestä, vanhempien ja esivanhempien kärsimykset ja uhraukset velvoittavat kuuliaisuuteen ”isänmaata” (eli sen johtajiksi asettautuneita tyyppejä) kohtaan, ja tätä uskollisuutta terästetään syyttelevillä ja pelottelevilla viholliskuvilla. Kun sitten naapurissa alkoi oikea sota, nämä sotavertaukset piti äkkiä vaihtaa pelottelevaan rauhasaarnaan: kulloisetkin pahikset (vaalien alla tietenkin oppositiopuolueet ja -ehdokkaat) haluavat vetää unkarilaiset mukaan sotaan, mutta me olemme rauhan puolella tai (sosialismin aikaista kielikuvaa käyttäen) ”rauhan leirissä”!

Sotkuisin ja ulkopuolisen silmissä ehkä kaikkein hämärin ongelma Unkarin suhtautumisessa Venäjän hyökkäyssotaan on Unkarin ja Ukrainan suhde. Tuossa Bödőcsin standup-esityksessä pöydän alle piiloon potkaistun Transkarpatian (Kárpátalja) unkarilaisvähemmistön asemassa on ongelmia, joilla on pitkät syheröiset juuret. Unkarin kryptorevansistinen kansallisuuspolitiikka – ”menetettyjen” alueiden takaisin saamista ei voi nyky-Euroopassa ääneen vaatia, mutta virtuaalista ylirajaista kansakuntaa rakennetaan monenlaisin keinoin – ottaa niistä kaiken irti. Virallisesti virallinen Unkari on sitoutunut muun EU:n ja Naton rinnalla puolustamaan Ukrainan suvereeniutta ja alueellista koskemattomuutta (tosin tämän kanssa riitelee se Orbánin näkemys, että Ukrainalle ei saisi enää toimittaa aseita vaan se olisi painostettava rauhanneuvotteluihin Venäjän kanssa). Unkarin oikeiston syvemmässä ja sakeammassa päädyssä asia nähdään aivan toisin ja Putinin toivotaan ”palauttavan” Transkarpatian Unkarille, kunhan Ukraina on voitettu ja pilkottu.

Viime kesänä Venäjän entinen presidentti ja pääministeri Dmitri Medvedev ei ajoissa saanut korkkia kiinni vaan julkaisi Telegram-kanavallaan kartan Ukrainan tulevasta uusjaosta. Siinä Transkarpatia (vasemmassa reunassa keskellä Romanian ja Puolan välissä näkyvä punertava suikale) oli merkitty Unkarille kuuluvaksi.

Äärioikeistolainen (”kansallisradikaali”) Szent Korona Rádió julkaisi kartan verkkosivuillaan ja palasi vielä vähän myöhemmin asiaan, siteeraten venäläistä politiikkakommentaattoria Igor Korotšenkoa, joka Venäjän tv:n keskusteluohjelmassa oli kehottanut Unkaria ”pelastamaan” Taka-Karpatian uudelleen haltuunsa. Szent Korona Rádió voidaan ehkä kuitata marginaaliseksi hörhöfoorumiksi, mutta myös äärioikeistolainen Mi Hazánk Mozgalom (‘Meidän isänmaamme -liike’) on ilmoittanut, että ei ole Unkarin etujen mukaista asettua tukemaan Ukrainan alueellista koskemattomuutta ja että jos Ukraina hajoaisi, Unkarin tulisi vaatia Transkarpatiaa takaisin. Mi Hazánk ei ole mikään ihan mitätön pelleporukka: sillä on Unkarin parlamentissa kuusi edustajaa, ja viime joulukuussa tehdyssä mielipidetutkimuksessa se oli 18–29-vuotiaiden unkarilaisten keskuudessa suosituin puolue, jota ilmoitti kannattavansa 20 % tämän ikäryhmän vastaajista.

Tämmöiset siis ovat mielialat Unkarissa. Siksi ilahduin, kun Twitterissä pomppasi eteeni tämmöinen viesti: unkarilaiset kansalaisaktivistit ovat keränneet tähän mennessä jo 54 miljoonan forintin (yli 140 000 euron) arvosta tukea Ukrainan sotaponnistuksille.

54 millió forint a semmiből – így segítik magyar civilek az ukrán katonákathttps://t.co/x26UAu78wi pic.twitter.com/aXjvqdceUy

— Fedir Shandor (@FedirShandor) May 12, 2023

Viestin lähettäjänä on Fedir (unkarilaisissa lähteissä toisinaan myös ”Ferenc”) Šandor (unkarilaisittain Sándor), Užhorodin yliopiston professori, joka jo viime vuonna tuli kuuluisaksi tästä kuvasta, jossa hän pitää etäluentoa taisteluhaudasta käsin.

Sándorilla on alueelle tyypilliset monietniset juuret, mutta kuten sukunimestä näkyy, isänpuoleisessa suvussa on myös unkarilaisia, ja muistelen aiemmin lukeneeni lehtijutun, jossa hän kertoi osaavansa unkarin kieltä ”kyökkikielen” tasolla. Mediassa on nyt väläytelty jopa hänen nimittämistään Ukrainan lähettilääksi Unkariin. Joka tapauksessa tuo kuva teki juoksuhaudassa luennoivasta professorista kuuluisan, ja tätä on käytetty hyväksi, kun – näin kertoo Válasz Online -sivuston jutussa ja podcastissa haastateltu aktivisti Balázs Trautmann – joukko kaveruksia rupesi miettimään, miten Ukrainaa voisi tukea.

“Tämä joukko on kourallinen tavallisia kansalaisia, joiden takana on jo tuhansia ihmisiä: lahjoittajia, auttajia, neuvojia, yhteistyön tekijöitä. Vähän hullujahan me olemme. Ajatellaanpa: Unkarissa mennään kaljalle ja ruvetaan vakavissaan miettimään, miten voitaisiin auttaa Ukrainan sodassa taistelevia unkarilaissyntyisiä sotilaita tovereineen (ja niin, että taustalla ei ole mitään organisaatiota, minkään puolueen tukea, poliittista vaikuttamista, ei minkäänlaista valtiollista tai ei-valtiollista tukea tai painostusta). Vuonna 2023 se tuntuu uhkarohkealta, ja sitä se oli myös marraskuussa 2022.”

Toiminta löysi nopeasti muotonsa. Ukrainan aluepuolustusjoukkojen 68. rykmentti, ”Transkarpatian Lohikäärmeet”, lähettää unkarilaisille tukijoilleen luettelon toivomistaan tarvikkeista – aluksi toimitettiin mm. patruunoita, nyt ollaan jo hankkimassa drooneja. Lahjoittajille ilmoitetaan, mihin rahaa tarvitaan, sitten katsotaan, mihin rahat riittävät ja mistä päin Unkaria tai EU:ta tarvikkeet pystyy hankkimaan, ostokset toimitetaan Ukrainaan keskusvarastoon, mistä ”lohikäärmeiden” edustaja käy ne hakemassa rintamalle. Tällä hetkellä on menossa kuudes hankintakierros.

Mutta miten tähän toimintaan vaikuttaa virallisen Unkarin suhtautuminen Ukrainaan? Trautmann vastaa:

“Me emme politikoi nyt emmekä vastedeskään, sillä se merkitsisi välittömästi koko projektin loppua. Me olemme yksityishenkilöiden yhteistoimintaan perustuva, läpinäkyvä tempaus, emme mitään muuta. Mutta täytyy tässä tiedostaa, että liikumme tietyntyyppisessä ympäristössä, emme mekään ihan naiiveja ole. Ulkomailla tavaroita luovuttaessa tai vastaanottaessa olen nähnyt, miten kulmat kurtistuvat: siellä huomataan, että olen unkarilainen ja että Unkaria ja Unkarin hallitusta luonnehtii tietty poliittinen suuntaus, josta se on pitänyt kiinni sodan alusta lähtien. Meidän tehtävämme ei ole olla vastapainona Unkarin ulkopolitiikalle, siihen olemme liian pieni tekijä. Mutta sen pystymme osoittamaan, että on myös toisenlaista ajattelua: poliittisista puolenvalinnoista riippumaton, Unkarin kansalaisista lähtevä ja heidän varoillaan ylläpidetty aloite, jota nämä kansalaiset haluavat – sillä jos eivät haluaisi, me emme voisi ostaa mitään ja projekti pysähtyisi siihen paikkaan.”

Palataan lopuksi vielä tuohon twiitissä näkyvään Kárpátaljai Sárkányellátón (“Transkarpatian Lohikäärmeenvarustaja”) tunnukseen.

Unkarin ja Ukrainan lipuissa lukee molemmilla kielillä: Me olemme teidän kanssanne! Keskellä on 68. rykmentin eli ”Transkarpatian Lohikäärmeiden” tunnus. (Twitteristä muuten löytyy Arttu Rintasen kiva ketju siitä, miten Ukrainan armeijaa uudistettaessa ja neuvostoaikojen perinteistä eroon pyrittäessä myös heraldiikka ja tunnukset pantiin uusiksi.) Transkarpatian Lohikäärmeiden värit ovat Ukrainan sininen ja keltainen, mutta itse ’lohikäärme’-sana yksikön lempinimessä ei ole ukrainan kielessä yleisesti käytettävä internationalismi drakon vaan myös länsiukrainalaisessa kansanperinteessä tunnettu šarkan’, siis sama kuin unkarin sárkány (joka puolestaan kuuluu niihin lukuisiin lainasanoihin, jotka ovat kauan sitten tulleet unkarin kieleen jostain idän arojen turkkilaiskielestä). En hirveästi perusta lainasanojen romantisoimisesta: sanojen lainautuminen naapurikielten kesken on niin tavallista ja normaalia, että sille ei yleensä tarvitse antaa mitään syvällisen symbolisia merkityksiä. Nyt tekisi kuitenkin mieleni tehdä poikkeus ja nähdä sinikeltaisessa lohikäärmeessä toiveikas viittaus kahden naapurikansan sovinnollisempaan tulevaisuuteen.

Advertisement

Menneisyys aina edessämme

Piti kirjoittaa Unkarin merkillisistä venkoiluista Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden yhteydessä ja parista muustakin jutusta. Mutta sitten törmäsin somessa kirjoitukseen, joka vei huomion taas historiaan.

Unkarissa on viime keväästä lähtien kiertänyt vaihtoehtoisia versioita toisen maailmansodan lopun sekä vuoden 1956 tapahtumista: ne pahikset, jotka vuonna 1944 ”vapauttivat” Unkarin, ryöstelivät ja raiskasivat, eivät olleet venäläisiä sotilaita vaan nimenomaan ukrainalaisia, ja samoin vuoden 1956 kansannousun kukistivat ukrainalaiset joukko-osastot. Tietenkin voisi kysyä, miten tämä liittyy nykyisen Venäjän ja Ukrainan käymään sotaan – mutta liittyyhän se, kun ympäri Itä-Eurooppaa aina Suomeen saakka Venäjän hyökkäyssota on nostanut esiin vanhan tutun ”perivihollis”-kuvaston: vaikka voissa paistaisi. Butšan hirmuteot on ainakin entisen rautaesiripun itäpuolella ihan liian helppo yhdistää siihen, mitä toisen maailmansodan aikana Puna-armeija harrasti miehittämillään alueilla.

Ja selvästi Unkarissa on myös tahoja, joille tämä ei ole mieleen ja jotka yrittävät pelastaa Venäjän maineen, joskus suoltaen suoranaista putinistista propagandaa. Twitterissä Beáta Kiss -niminen käyttäjä äskettäin avasi keskustelun Puna-armeijan sotarikoksista (ilmeisesti häntä kuten monia muitakin hapottaa Orbánin hallituksen nykyinen Venäjä-mielisyys), ja käyttäjä Kmw:n vastauksesta käy ilmi, että iäkkäämpi polvi (väkisinkin tulevat mieleen Fidesz-puoluetta kannattavat ”mummojengit”) on saattanut antaa muistojensa muokkautua sopivaan suuntaan.

– Minulle mummoni (hän oli lapsi silloin vuonna 44-45) kertoi, että venäläiset eivät suinkaan tehneet heille pahaa, mutta ukrainalaisia he pelkäsivät. En kyllä tiedä, miten hyvin ne pystyivät erottamaan venäläisen ja ukrainalaisen toisistaan.

– Silloin ne olivat neuvostoliittolaisia kaikki. En usko, että niiltä kysyttiin, mihin kansallisuuteen ne lukivat itsensä. Puhuivat venäjää, sehän oli virallinen kieli, eikä unkarilainen maalaisihminen niitä muutenkaan olisi osannut erottaa toisistaan.

En tiedä, oliko nimimerkki Kmw:n mummo tosiaan tietämätön ja vain sittemmin niellyt ukrainalaisvastaista ja/tai venäläismyönteistä propagandaa vai oliko hänen perheellään ollut jokin erityinen suhde ukrainalaisuuteen ja siihen liittyviä kaunoja ja pelkoja: vanhaa unkarilaisten ja naapurikansojen välistä vihanpitoa löytyy, Luoja paratkoon, entisen suur-Unkarin reunamailta etnisten rajojen molemmin puolin. Joka tapauksessa Beáta Kiss on sinänsä aivan oikeassa, kuten jo viime vuonna julkaistu Lakmusz-faktantarkistussivuston artikkelikin kertoo. Sekä 1944 että 1956 Unkariin vyöryivät Neuvostoliiton ”Ukrainan rintamaksi” nimitetyt tai Neuvosto-Ukrainaan asemoidut joukko-osastot, mutta nämä joukot olivat ”ukrainalaisia” enemmän maantieteellisessä kuin etnisessä mielessä: niissä saattoi olla etnisiä ukrainalaisia hivenen keskimääräistä enemmän, mutta yleisilmeeltään ne olivat venäjänkielisiä, monietnisiä ja yleis-neuvostoliittolaisia.

Samainen vuoden takainen faktantarkistusartikkeli joutui myös muistuttamaan, että toisin kuin väitetään, Neuvostoliiton johtajista Hruštšev ei ollut ukrainalainen ja Brežnevinkin ukrainalaisuus on kyseenalainen. Nikita Hruštšev (jota mm. Orbánin hovihistorioitsija Mária Schmidt innoissaan väitti ukrainalaiseksi) syntyi Venäjällä (joskin lähellä Ukrainan rajaa) Kurskin alueella, venäläiseen ja venäjänkieliseen perheeseen, vaikka sittemmin työskentelikin Ukrainassa. Muistelmissaan hän kertoo olevansa internationalisti, jolle ei ole mitään merkitystä sillä, onko hän venäläinen vai ukrainalainen. Leonid Brežnev puolestaan syntyi Ukrainassa, papereissa hänet mainitaan milloin ukrainalaisena, milloin venäläisenä, hänen vanhempansa olivat muuttaneet Ukrainaan Venäjältä, hekin Kurskin alueelta, ja muistelmissaan hän itse kirjoittaa olevansa kansallisuudeltaan venäläinen. Ukrainalaisuuden ja venäläisyyden osittain sumea ja muuttoliikkeiden sekoittelema raja ymmärrettiin tuolloin eri tavoin kuin nykyään. Mielenkiintoista on nyt se into, millä jotkin tahot Unkarissa haluavat selventää tätä rajaa siten, että Neuvostoliittoon liittyvät ikävät muistot irrotetaan venäläisyydestä ja yhdistetään nimenomaan Ukrainaan.

Mitkähän tahot? Viktor Orbánin ja Venäjän suhteesta on sodan alusta alkaen kirjoitettu paljon. Ilmeisesti Unkarin yksinvaltias pääministeri, sen lisäksi että on sitonut maansa ja energiapolitiikkansa kaasu-, öljy- ja ydinriippuvuuteen Venäjästä, tuntee yleistä sympatiaa idän diktaattoreja kohtaan ja uskoo tai toivoo edelleenkin, että Venäjä ei voi hävitä tätä nyt aloittamaansa sotaa. Kun muu Eurooppa vakuuttelee seisovansa Ukrainan rinnalla ja tuomitsevansa Venäjän hyökkäyssodan, Unkarin hallitus yrittää jatkuvasti ajella kaksilla rattailla, kuten sodan alkupäivistä lähtien on nähty.

Orbánin Venäjä-mielisyys on rikkonut Visegrád-maiden yhteisrintaman ja, niin kuin jo vuosia on ounasteltu, lopulta pilannut vanhan ystävyyden Puolan kanssa. Tuoreen mielipidetutkimuksen mukaan, jota Facebook-sivullaan esitteli pari viikkoa sitten unkarilainen historiantutkija ja Puola-asiantuntija Miklós Mitrovits, Puolassa unkarilaisia kohtaan tunnetut sympatiat ovat lyhyessä ajassa huvenneet vauhdilla. Vielä vuosi sitten unkarilaiset (węgrzy) olivat puolalaisten mielestä toiseksi mukavin kansa italialaisten (włosi) jälkeen, nyt puolalaisten suhtautuminen heihin on enää hädin tuskin positiivisen puolella, vain hiukan juutalaisia (żydzi) myönteisempi ja selvästi kielteisempi kuin esimerkiksi ukrainalaisiin (ukraińcy), joiden arvostus on noussut kohisten.

Julkisesti Orbánin hallinto ei venäjämielisyyttä tai Putinin tukemista myönnä, vaan puolustaa ”rauhaa” (”Unkari kuuluu rauhan leiriin”), Ukrainaan ei lähetetä aseita, mutta humanitaarista apua annetaan ja jälleenrakennustyötä tottahan toki tuetaan (kuvakaappaus hallituksen kansainvälisen tiedottajan Zoltán Kovácsin Twitteristä):

Nämä rauha- ja yhteistyöpuheet vuorottelevat avoimen nyrkinheristelyn kanssa: viimeksi ulkoministeri Szijjártó ilmoitti, että Ukrainan ulkoministerin kutsuminen Naton ulkoministerien tapaamiseen ”loukkaa Naton yhtenäisyyttä” eikä Unkari suostu tukemaan Ukrainan lähentymispyrkimyksiä ennen kuin Transkarpatian unkarilaisten oikeudet palautetaan.

Niin, tämä Transkarpatia (myös Taka-Karpatiana tai Karpatoruteniana tunnettu, unkariksi Kárpátalja) on siis nykyisen Ukrainan lounaiskulma, joka kuului entiseen Unkarin kuningaskuntaan aina Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian luhistumiseen saakka. Ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyjen jälkeen se liitettiin uuden Tšekkoslovakian valtion itäiseksi hännänhuipuksi, palasi diktaattorien siunauksella takaisin Unkarin osaksi vuonna 1939 ja sodan jälkeen muodollisesti pariksi vuodeksi Tšekkoslovakialle, kunnes se vuonna 1946 liitettiin silloiseen Ukrainan neuvostotasavaltaan. Alueella on vanhastaan elänyt monia kansanheimoja; unkarilaisia, jotka nykyään ovat suurin vähemmistö, oli vuoden 2001 väestönlaskennan mukaan 12,1 % alueen väestöstä. Suurin osa heistä elää Unkarin rajan lähistöllä, Užhorodin (Ungvár), Mukatševen (Munkács) ja Berehoven (Beregszász) alueilla.

Lisätietoja Ukrainan unkarilaisvähemmistön tilanteesta kaipaaville suosittelen lämpimästi tätä englanninkielistä, kauniisti kuvitettua ja oikeiden paikallisten asiantuntijoiden kirjoittamaa brosyyria, josta myös tuo yllä esitetty kartta on peräisin. Siinä kerrotaan asiallisesti, miten Ukrainan vuosina 2017, 2019 ja 2020 säätämät kieli- ja koululait kaventavat unkarin kielen elintilaa. Vuoden 2019 kielilaki kielsi muiden kielten kuin ukrainan käyttämisen kunta- ja aluehallinnossa, joten jopa lähes täysin unkarinkielisillä alueilla kunnanvaltuustot tai -hallitukset eivät saa työskennellä unkariksi. Myös kaksikieliset katukilvet ja virastojen kyltit katosivat. Erityisen kipeä paikka unkarilaisvähemmistölle on koululaki, joka vuodesta 2023 lähtien on lisännyt myös vähemmistökielisissä kouluissa ukrainankielisen opetuksen osuutta: unkarinkielisissä kouluissa opetus on täysin unkariksi vain neljän ensimmäisen vuoden ajan, sen jälkeen ukrainankielistä on opetuksesta eri asteilla vähintään 20 tai jopa 60 %.

Kiovan hallituksen ns. ukrainisaatiopolitiikka tähtää tietenkin ennen kaikkea venäjän kielen perinteistä ylivaltaa vastaan ja pyrkii nostamaan pitkään hassun etnomurteen asemassa olleen ja monissa suvuissa muutaman viime sukupolven aikana venäjän tieltä väistyneen ukrainan kielen taas paikoilleen täysiarvoiseksi kansalliskieleksi. Tämän voi jollain lailla ymmärtää, kun muistaa, miten Ukrainassa monin paikoin vielä maan itsenäistyttyäkin venäjän dominanssi esimerkiksi kulttuurin, viihteen tai nuorison arkielämän kielenä on ollut ehdoton: olen lukenut kuvauksia siitä, miten kiovalaisen koulun ukrainalaiset oppilaat puhuivat ukrainaa tunnilla, kun se kerran oli opetuskieli, mutta luokan ulkopuolella ukrainaa puhuvat leimautuivat oudokeiksi tai junteiksi. Mutta pienempiin vähemmistöihin ukrainisaatio osuu kipeästi, unkarilaisiin erityisesti siksi, että siinä heiltä viedään saavutettuja etuja ja ylimuistoisia oikeuksia. Tilannetta voisi verrata siihen, että Suomen valtio rupeaisi vaatimaan ruotsinkielisiin kouluihin – myös Närpiössä tai Ahvenanmaalla – opetuskieleksi suomea ainakin puolessa oppiaineista, ja tätä perusteltaisiin sillä, että suomen kielen tulevaisuus on uhattuna ja että ruotsinkieliset eivät muuten opi suomea tarpeeksi hyvin.

Mutta ei tässä kaikki. Jos Suomi olisi kuin Ukraina ja Pietarsaari kuin Mukatševe, niin tässä kuvitellussa tilanteessa myös Suomen ruotsinkieliset liputtaisivat mielellään kelta- eikä siniristisellä lipulla ja riitelisivät verisesti viranomaisten kanssa, jotka poistattaisivat historiallisia kolme kruunua -vaakunoita julkisista tiloista. Ruotsin valtio tukisi avokätisesti suomenruotsalaisten kouluja ja kulttuuritilaisuuksia ja ennen kaikkea kannustaisi heitä samastumaan Ruotsin ylirajaiseen kansakuntaan ja muistelemaan uljasta menneisyyttään koko Suomea hallinneen ”johtajakansan” edustajina. (Jotkut, eivät suinkaan kaikki, olisivat tästä innoissaan.) Kaikille suomenruotsalaisille tarjottaisiin Ruotsin passia, ja ruotsinmaalaiset poliitikot kalastelisivat Ruotsin vaalien alla myös heidän ääniään; Ruotsin politiikan äärilaidalla ja kansan syvien rivien syvemmässä päädyssä haikailtaisiin Suomea tai ainakin Svenskfinlandia takaisin Ruotsin yhteyteen. Ja jotta analogia olisi täydellinen, niin kuvitellaanpa edelleen, että Suomella olisi itärajallaan menossa Venäjän kanssa pitkällinen konflikti, joka räjähtäisi lopulta ilmisodaksi, mutta Ruotsin valtion johto – ja johdossa olisi hankala, autoritäärinen ja läpeensä korruptoitunut tyyppi – tuntuisi sympatiseeraavan Putinia ja peukuttavan Venäjää niin paljon kuin vain muun EU:n kanssa ilmiriitaantumatta kehtaisi, samalla kun Ruotsissa jotkut piirit (toki ilman valtiojohdon virallista siunausta, mutta kärkkäästi koirapillin merkinantoihin reagoiden) avoimesti haaveilisivat siitä, miten Ruotsi ja Venäjä vielä jakavat Suomen keskenään.

No, tästäpä näkyykin hyvin, että Suomi ja Ruotsi eivät (onneksi) ole Ukraina ja Unkari. Tämän olennaisen eron juuret ovat jo satojen vuosien takaisessa historiassa, ja historiaa tunteville suomalaisille, ruotsalaisille, ukrainalaisille tai unkarilaisille ne ovat ilmiselvät. Nämä edellisten sukupolvien aikaiset tai jopa vuosisatojen takaiset tapahtumat nostetaan sitten yhä uudelleen esiin aina, kun kansojen välille syntyy kahnausta.

Tässä voisikin lopuksi hiljentyä muistelemaan Euroopan läntisempien valtojen ja Venäjän konfliktien historiaa ja palata jälleen Puolaan. Twitteristä löytämässäni uutiskuvassa Ukrainan presidentti Zelenskyi äskeisellä Puolan-vierailullaan katselee Jan Matejkon (1838–1893) historiallista maalausta. Zelenskyin kasvoja ei näy, mutta voisin arvailla ilmeen olevan hymyssä.

"Volodymyr Zelensky looking at things… in Warsaw".

But this "thing" is special. Jan Matejko's painting, depicting boyars of the Russian tsar Ivan the Terrible kneeling before the Polish king Stefan Batory at Pskov. And begging for peace.

Photo credit => @jakub_szymczuk pic.twitter.com/QcZVFzQ5Ja

— Marek Magierowski (@mmagierowski) April 6, 2023

Maalauksessa, joka on enemmän allegoria kuin kuvaus todellisesta tapahtumasta, Iivana Julman edustajat kohtaavat Pihkovassa Puolan kuninkaan Stefan Báthoryn ja polvistuvat tämän eteen anomaan rauhaa, mikä varmaankin kutkutteli 1800-luvun kuten nykyistenkin puolalaisten isänmaallisia tunteita. Vuosina 1581–1582 Puola-Liettuan sota Venäjää vastaan huipentui Pihkovan (Pskov) piiritykseen. Báthoryn joukot eivät onnistuneet valloittamaan kaupunkia, mutta Venäjä kuitenkin tunnusti vastustajan ylivoimaisuuden ja allekirjoitti itselleen epäedullisen rauhansopimuksen. Venäjä ei vieläkään päässyt Itämeren rannikolle (meni vielä toistasataa vuotta ennen kuin Pietari Suuri pääsi pykäämään uutta pääkaupunkiaan, joka nyt on taas jäämässä sotilaallisesti eristyksiin Nato-järven pohjukkaan), Puola sai taas itselleen Liivinmaan, johon siis kuului nykyisen Latvian pohjois- ja nykyisen Viron eteläosa.

Mielenkiintoista tarinassa on se, että Stefan (István) Báthory oli itse asiassa unkarilainen, mahtavan aatelissuvun vesa, joka 1571 oli noussut Transilvanian ruhtinaaksi ja viisi vuotta myöhemmin Puolan kuninkaaksi, avioiduttuaan Anna Jagellonican kanssa. Annan veli oli lapsettomana kuollut Puolan kuningas Sigismund II, Annan ja Sigismund II:n sisar Katariina puolestaan tunnetaan meillä ”Juhana-herttuan” puolisona, joka Turussa vähän aikaa emännöi Suomen historian ainoaa jonkinlaista renessanssihovia. István Báthoryn ja tuolloin jo sangen kypsässä iässä olleen Anna Jagellonican avioliitosta (joka ilmeisesti oli enemmänkin muodollinen) ei syntynyt lapsia, joten heidän seuraajanaan Puolan valtaistuimelle nousi Annan sisarenpoika, Katariinan ja Suomen herttuan, sittemmin Ruotsin kuninkaan Juhanan poika Sigismund, ensimmäisenä Puolan Vaasa-sukuisista hallitsijoista. Näin tähän tarinaan tulevat mukaan myös Suomi ja Ruotsi. István Báthory puolestaan oli niitä ilmeisesti varsin harvoja hallitsijoita, joiden alamaisiin on kuulunut sekä unkarilaisia että virolaisia ja liiviläisiä.

Eksyin aiheesta, tai sitten en. Jos tähän vielä jonkinlainen opettavainen loppulauselma pitää vääntää, niin kansojen historiat ovat paljon monisyisempiä kuin kansallisten perusmyyttien kuvitukseen mahtuu tai mitä nostetaan esiin. Mutta jostain syystä István Báthoryn joukot Pihkovassa tai niiden mukana voittoisasti taistellut transilvanianunkarilaisen Gáspár Bekesin johtama palkkasoturiarmeija eivät kiinnosta Unkarin nykyistä identiteettipolitiikkaa.

Unkari, Puola ja Ruotsi voidaan nykyään nähdä siisteinä ja homogeenisina yhden kansan kansallisvaltioina. Tämä kuva ei vastaa totuutta nytkään, saati silloin, kun näillä valtioilla oli suurvalta-aikansa, jonka jäljiltä niiden entisille reuna-alueille on jäänyt monenlaista työstämätöntä traumaa. Mitä paremmin historian monimutkaisuutta tunnetaan, sen helpompi on luultavasti myös selvitellä näitä ongelmia. Transkarpatian osalta selvittelyn aika tulee viimeistään sitten, kun Ukrainan ja Venäjän sota on päättynyt, toivottavasti demokratian voittoon. Mitä Unkari siinä vaiheessa tekee, on taas ihan oma tarinansa.

Ei mitään uutta

Samaan aikaan, kun maailman uutismediat seurasivat Münchenin turvallisuuskonferenssia, yksi oli sieltä poissa. Viktor Orbán piti kotimaassa suurta vuosikatsauspuhettaan, jota kansainvälisissä uutistuuteissa näkyy nimitettävän amerikkalaisen mallin mukaan ”kansakunnan tila -puheeksi”. Unkarilainen nimitys on évértékelő, vuosiarviointi.

István Husztin kuva Telex-uutissivustolta. Orbánin lukupulpetissa on iskulause RAUHA JA TURVALLISUUS.

Puheesta on tietenkin ilmestynyt tiivistelmiä ja analyyseja kaikissa Unkarin päämedioissa, ja puhe itse löytyy kokonaisuudessaan Orbánin viralliselta kotisivulta, myös englanniksi, saksaksi ja ranskaksi käännettynä. En siis rupea selostamaan sitä yksityiskohtaisesti, vaan poimin esiin vain muutamia olennaisia yksityiskohtia. Niissäkään ei ole mitään uutta, pääteemat ovat Orbánin retoriikkaa seuranneille vanhaa tuttua kauraa.

Yleissävy puheessa oli tutun äijämäisen lupsakka ja ronski. Orbán aloitti tosin vakavalla aiheella eli Turkin ja Syyrian maanjäristyksellä, jonka pelastustöihin osallistunutta unkarilaista tiimiä hän erikseen kiitti. Mutta sitten isäntä löysäsi vertauskuvallista kauluksennappiaan ja aloitti henkselien paukuttelun. Nyt on tulossa kriisejä, mutta niistähän me selvitään, niin kuin on selvitty tähän asti.

On saatu maan talous järjestykseen ja kasvuun, samoin kuin työllisyys, kertoi Orbán. (Lakmusz-sivuston faktantarkistusartikkelin mukaan tässä on liioittelua ja vääristelyä: korkean ja kiihtyvän inflaation takia numerot eivät kerro koko totuutta, joten myöskään Orbánin väite, että ”nykyään minimipalkkakin on korkeampi kuin sosialistihallituksen aikaan keskipalkka”, ei pidä paikkaansa, jos numeroiden sijasta vertaillaan ostovoimaa.) Ja sitten alkaa varsinainen äijämeininki eli voittoisa taistelu vihollisia vastaan, hiki päässä, polvet ja kyynärpäät ruvella, kuten Orbán kuvailee.

Brysseli yritti kuivattaa rahavirrat, Gyuri-setä (siis György Soros) kieritteli Amerikasta dollareita ”tovereille” vaalitaistelun tueksi (tämäkään ei Lakmusz-sivuston mukaan ole todistettua totuutta), mutta jälleen kerran Orbán ja kumppanit saivat murskaavan vaalivoiton. Tosimiehenä Orbán havainnollistaa tätä selostamalla kunnon lännenleffaa eli Huuliharppukostaja-elokuvan alkukohtausta, missä Charles Bronson kysyy kolmelta häntä vastaan lähetetyltä pahikselta, eikö häntä varten ole tuotu hevosta, toteaa sitten, että kaksi hevosta jää joka tapauksessa yli, ja posauttaa pahikset päiviltä. Näin, hyvät naiset ja herrat, on käynyt myös Unkarissa vuonna 2022, ja meidän Frankimme, siis Feri (Gyurcsány) on parhaillaan etsimässä ratsastajaa vaille jääneitä hevosiaan.

Sitten koronakriisi ja sota, joka teki vuodesta 2022 raskaimman sitten järjestelmänvaihdoksen. Vuosi 2023 puolestaan tulee olemaan kaikkein vaarallisin, sillä jo tutuksi käyneen vaaran eli maahanmuuton lisäksi Unkaria on väijymässä kaksi uutta vihollista, sota ja inflaatio. Sotaa Unkari ei yksin pysty lopettamaan, mutta sen on pysyttävä rauhan puolella, vaikka kaikki muut EU- ja Nato-maat olisivat – tai ainakin olisivat olevinaan – toisella kannalla.

Sota ei ole Orbánin mielestä hyvän ja pahan taistelu vaan kahden slaavikansan keskinäinen yhteenotto. Venäjä toki hyökkäsi Ukrainan kimppuun, joten Ukrainan pakolaisten auttaminen ja humanitaarisen avun toimittaminen on oikein ja autuaallista. Unkari myös tunnustaa Ukrainan oikeuden puolustautua – mutta Unkarilla on oikeus asettaa oman kansansa etu ensimmäiseksi ja pysytellä sodan ulkopuolella, vaikka pahat vasemmistolaiset… ei, seuraava esimerkki puhtaasta populistisesta propagandasta pitää kääntää kokonaisuudessaan:

Vasemmisto on Unkarissakin sodan puolella: se toimittaisi aseita, ottaisi sodan taloudelliset rasitukset kantaakseen ja katkaisisi yhteydet Venäjään. Me emme tee sitä. Me emme toimita aseita. Rahojakin käsittelemme visusti, sillä lopultahan senkin rahan, joka kuuluisi meille, Brysseli antaa Ukrainalle. Ukrainan humanitaarinen tukeminen ei merkitse meille Venäjä-suhteidemme katkaisemista, sillä se olisi kansallisen etumme vastaista, mistä meillä on oikeus itse päättää. Siksi emme suostu kaasu-, öljy- tai ydinvoimapakotteisiin, jotka tuhoavat Unkarin. Kansallisesta konsultaatiosta tiedämme, että tästä asiasta on kansallinen yksimielisyys. Siksi pidämme yllä taloussuhteita Venäjään, neuvommepa tähän myös koko läntistä maailmaa, sillä ilman suhteita ei tule tulitaukoa eikä rauhanneuvotteluja. Siksi emme suostu pappien ja kirkon johtajien sijoittamiseen pakotelistalle; tarpeeksi harmia on jo siitäkin, että näin on käynyt taiteilijoille ja urheilijoille.

Tämmöistä siis. Talouspakotteet ovat syynä talouskriisiin ja inflaatioon, ja ne ”tuhoavat Unkarin”, kuten kansalle on kerrottu uusimmassa ”kansallisen konsultaation” nimeä kantavassa propagandapaketissa. (Pakotteita vastusti 98% – ei koko Unkarin kansasta vaan konsultaatiokaavakkeen täyttäneistä, joita puolestaan oli joka puolelta paukkuvasta mainosrummutuksesta huolimatta vain 1,3 miljoonaa vajaa kymmenmiljoonaisesta kansasta.) Venäjän kaasu-, öljy- ja ydinenergiayhteistyöstä ei ole varaa luopua, ja jollain oudolla tavalla Orbán yhdistää tähän myös sen merkillisen vedon, jolla Unkari kieltäytyi sanktioimasta Kremlin kleptokratian ja sodan seremoniamestaria, patriarkka Kirilliä.

Aivan avoimesti Venäjän puolelle Orbán ei tietenkään ole loikkaamassa vaan selittää, että Unkarin paikka on Natossa, joka siis on puolustus- eikä sotilasliitto. Ja että jatkossakin pitäisi Venäjän ja Euroopan välissä olla riittävän laaja, suvereeni Ukraina. Venäjä ei, väittää Orbán, kuitenkaan pärjäisi Natoa vastaan, joten on turha uskoa ukrainalaisten pelotteluja, että Venäjä muka laajentuisi Atlantille asti ellei sitä pysäytetä. Aika yllättävällä logiikalla Orbán siis esittää Venäjän paljon luultua heikompana ja vähemmän aggressiivisena vastustajana. (Tämä on myös ristiriidassa sen kanssa, mitä Orbánin lähipiirikeskusteluista on aiemmin tihkunut julki: että hänen mielestään pitkällä tähtäimellä Venäjän mahtavat resurssit painavat vaa’assa niin paljon, että se ei voi lopullisesti hävitä.)

Euroopan on kuitenkin vallannut sotahulluus, jonka ”puolalaisten ja baltialaisten ystäviemme” osalta ehkä ymmärtää, ottaen huomioon heidän kokemuksensa Neuvostoliiton sortovallasta – mutta mikä läntisempiä naapureita oikein vaivaa? Orbánin mielestä Venäjän suhteen on toimittu väärin. Olisi voitu antaa Venäjälle turvatakuu, että Ukrainaa ei oteta Naton jäseneksi. Olisi voitu menetellä niin kuin Georgian sodassa 2008 ja Krimin miehityksen jälkeen 2014, ja rajoittaa kärhämät Venäjän ja sen naapurien välisiksi. Mutta ei – Saksakin lipesi rauhanleiristä ja ryhtyi kypärien jälkeen toimittamaan aseita. Kohta nähdään taas saksalaisia panssarivaunuja Ukrainan aroilla, ja ehkä niissä on vielä viime kerran jäljiltä kartatkin valmiina. Heh heh.

Lupsakasti vitsaillen Orbán kommentoi myös USA:ta, mistä Hillary Clinton aikoinaan lähetti ”hyvän ystävän” eli Goodfriend-nimisen asiainhoitajan muokkaamaan unkarilaisten näkemyksiä hallituksenvastaisten mielenosoitusten ja pakotteiden keinoin. Onneksi välillä saapui pelastus Donald Trumpin hahmossa, mutta nyt on taas tiukemmat paikat. Presidentti Bidenilla on sentään riittänyt huumorintajua nimittää ”hyvän ystävän” sijasta suurlähettilääksi ”painostusmies” Pressman, ”prässäämään” unkarilaisia sodan puolelle. ”Hyvä näin, huumori auttaa ystävyyttä kestämään vaikeat ajat. Kunhan ei mennä niin pitkälle, että tänne lähetetään joku Puccini.” (Siis vihjaus siihen, että amerikkalaiset haluaisivat panna Unkarissa toimeen vallankaappauksen, puccs. Heh heh heh.) Ja kohtahan on sielläkin vaalit ja niiden jälkeen republikaanit taas vallassa…

(Sivumennen sanoen: kuten oppositiomeppi Katalin Cseh äskettäin Twitterissä toi julki, Frontline-sivuston haastattelema entinen USA:n Ukrainan-lähettiläs William Taylor selostaa, miten Orbán Trumpin luona vieraillessaan kertoi tälle Ukrainasta juuri sitä, mitä Putin halusi Amerikassa ajateltavan.)

Former Trump admin diplomat on @frontlinepbs details how Viktor Orban spread Putin talking points in the White House years before the war

“Orban was in President Trump’s office & told him exactly the Putin line. That Ukraine is not really a nation, it’s corrupt, it can’t resist” pic.twitter.com/mzpRg2U6qC

— Katalin Cseh (@katka_cseh) February 20, 2023

Mutta kun Brysseliä, Berliiniä, USA:ta ja Ukrainaa on tölvitty tarpeeksi, jää puheen loppuponneksi vielä merkillinen kiekaus. On nimittäin, toteaa Orbán, vielä yksi asia, johon itsevarminkin hallitus tarvitsee kaikkien kansalaisten apua. Kaikkihan tietävät, että ”eräässä koulussamme” on tapahtunut niin kammottavia asioita, että on ihme, ettei taivas romahda ja maa halkea nielemään tämmöiseen syyllistynyttä.

Kyse on vain muutamia päiviä ennen Orbánin puhetta puhjenneesta skandaalista. Budapestilaisessa koulussa kouluavustajana tai apuopettajana (pedagógiai asszisztens) työskennellyt 39-vuotias mies oli ilmeisesti TikTok-videolla kertonut olevansa efebofiili eli tykkäävänsä teini-ikäisistä pojista, jopa vihjaillut pitävänsä 15-vuotiasta rakastajaa, missä ei lain kirjaimen mukaan ole mitään väärää. (Unkarissa suostumuksellista seksiä aikuisen kanssa saa harrastaa 14-vuotiaasta lähtien, mikä onkin aika jännää, kun ottaa huomioon, miten ankarasti nykyinen hallitus haluaa säädellä lasten altistamista ”seksuaalisille sisällöille”, sukupuolivalistuksesta alkaen.) Telex-uutissivustolle mies täsmensi, että puhe 15-vuotiaasta oli vitsailua, ja korosti, ettei hänen intiimi yksityiselämänsä mitenkään liity hänen työpaikkaansa. Ilmeisesti kuitenkin miehen kummalliset puheet ja ulostulot ovat hermostuttaneet koulun opettajia ja oppilaiden vanhempia jo ennenkin, vaikka mitään alaikäisten hyväksikäyttöä koulun piirissä ei tiettävästi ole tapahtunut.

Koulu on nyt erottanut kyseisen miehen eikä enää vastaa toimittajien kysymyksiin. Szabad Európa -toimitukselle nimettömänä asiaa kommentoinut koululaisen vanhempi syyttää koulun johtoa tapauksen taitamattomasta hoitamisesta, huonosta tiedottamisesta ja hämmentyneiden lasten jättämisestä oman onnensa nojaan. Hallituksen mediaimperiumi joka tapauksessa ottaa tästä jutusta kaiken irti. Esille nostetaan se, miten tämä 39-vuotias olisi uhonnut tarvittaessa hakevansa tukea opettajien demokraattiselta ammattijärjestöltä (PDSZ) tai ihmisoikeusjärjestö TASZilta (molemmat järjestöt ovat ilmoittaneet, että näin ei ole tapahtunut), muistutetaan, että mies oli säännöllisesti osallistunut viimeaikaisiin opettajien mielenosoituksiin, ja miestä nimitetään myös ”HLBTQ-aktivistiksi”, mitä se sitten tarkoittaakin.

Tästä on siis Orbánin puheenkirjoittaja saanut inspiraation huikeaan lopetukseen:

Puhukaamme suoraan. Pedofilia on anteeksiantamatonta. Lapsi on pyhä ja loukkaamaton. Aikuisten tehtävänä taas on suojella lapsia, maksoi mitä maksoi. Emmekä piittaa siitä, että maailma on mennyt sekaisin. Emme piittaa siitä, miten vastenmielisiä hulluuksia jotkut ihailevat. Emme piittaa siitä, millä Brysseli selittelee ja puolustelee jotakin, mille ei ole mitään puolustusta. Tämä on Unkari! Ja täällä kuuluu olla Euroopan ankarin lastensuojelujärjestelmä! Lakipykälät jo on, ne, mitä ei vielä ole, pannaan tulemaan, mutta tässä asiassa ei päättäväisinkään hallitus pysty onnistumaan yksin. Tässä tarvitaan kaikkia, vanhempia, isovanhempia, äitejä ja isiä, opettajia ja kasvattajia. Sillä genderpropaganda ei ole hupaisaa hölmöilyä, ei mitään sateenkaarihöpöttelyä (szivárványos dumcsi), vaan suurin lapsiamme vaaniva vaara! Me haluamme, että lapsemme jätetään rauhaan, sillä liika on liikaa! Näillä asioilla ei ole mitään, ei sitten yhtään mitään tekemistä Unkarissa eikä varsinkaan kouluissamme. Luotan teihin, luotan jokaiseen tervehenkiseen unkarilaiseen, että saamme vuonna 2023 tämän työn kerralla ja lopullisesti, yhdessä, päätökseen!

Näin on taas otettu käyntiin länsimaiden kahjo- ja äärioikeiston suosima, Itä-Euroopassa laajemminkin levinnyt myytti ”genderpropagandasta”: sukupuolen monimuotoisuus ei ole tieteellinen tosiasia vaan salajuoni, jolla kulttuurimarxistit, György Soros, vapaamuurari-illuminaatit tai avaruuden liskoihmiset haluavat rappeuttaa ja tuhota perinteiset perhearvot ja sitä kautta koko kansan. Tähän niputetaan Brysselin ja riippumattomien kansalaisjärjestöjen mustamaalaaminen, ja koko juttu motivoidaan yhdistämällä toisiinsa ”sateenkaarihöpötykset” ja lasten seksuaalinen hyväksikäyttö.

”Ankara lastensuojelu” tarkoittaa Orbánin kielellä siis puolustelua homo- ja transfobialle. Ei lasten suojelemista nälältä, köyhyydeltä tai seksuaaliselta hyväksikäytöltä, joka iskee etenkin köyhimpiin ja erityisesti syrjäytyneenä elävään romaniväestöön: ECPATin kahden vuoden takaisen raportin mukaan Unkarissa vuonna 2019 valtion lastenkodeissa ja laitoksissa elävistä lapsista ja nuorista 119 joutui seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, ja vuosina 2015-16 kaikista EU:n rekisteröimistä ihmiskaupan lapsiuhreista oli unkarilaisia yli puolet. Ja vaikka onkin vastenmielistä ja tuomittavaa, että opettajan yksityisen sukupuolielämän yksityiskohtia leviää alaikäisten koululaisten tietoon, onko tämä todellakin yhtä taivaitaromahduttavan ja maatahalkaisevan kamalaa kuin esimerkiksi se, että Unkarissa (Növekedés-sivuston haastatteleman lastenoikeusjuristin mukaan) lapsiin kohdistuva väkivalta on kasvussa, joka toinen lapsi kokee ruumiillista kuritusta, joka kymmenes lapsi joutuu alttiiksi vahingollisille tai vaarallisille kokemuksille ja näistä kolmasosa saa kärsiä suoranaista väkivaltaa tai laiminlyöntiä?

Viikonlopun sekalaiset

Tänään Unkarista pari tarinaa, jotka eivät nähdäkseni ole juuri ylittäneet uutiskynnystä Suomessa. Mutta sitä ennen hieman EU:n äskeisestä EU-huippukokouksesta, jossa Ukrainan Zelenskyin vierailu nostatti monenlaisia laineita. Kun Zelenskyi asteli aplodien saattelemana ryhmäpotrettirivistöön EU-maiden johtajien keskelle, huomio kiintyi leveiden hymyjen ja ihastuneiden katseiden keskellä jähmeän Orbánin synkkään ilmeeseen. Tai kuten Twitterissä huumoritili ”Le Chou News” muotoili: ”Viktor Orbán käskee avustajaansa oitis lähettämään Putinille tekstiviestin, että se valokuva yhdessä Zelenskyin kanssa ei merkitse yhtään mitään.”

Viktor Orban Asks His Assistant To Text Putin Immediately, Tell Him The Photo With Zelenskyy Doesn’t Mean Anything pic.twitter.com/Yajwc8ySZq

— Le Chou News (@LeChouNews) February 9, 2023

Mielenkiintoista on ollut myös katsella kuvia Orbánin ja Zelenskyin kättelystä. Ilmeet ovat molemmilla jäyhät, mutta kuvakulmat Unkarin valtamedian ja läntisten uutislähteiden sivuilla aika lailla erilaiset. 444.hu-sivuston koosteesta näkyy, miten Unkarin media on valinnut käyttöönsä kuvia, joissa Zelenskyi on pää kumarassa tai taempana ja pienemmän näköinen kuin jymäkkä Orbán. Euroopan neuvoston julkaisemassa kättelykuvassa taas Zelenskyi näyttää reippaalta ja dynaamiselta, Orbán hieman pöllähtäneeltä ja hämmentyneeltä.

Unkarin hallituksen äänitorvi Magyar Nemzet keskittyy jutussaan huippukokouksesta siteeraamaan pääministerin kanslian poliittisen johtajan Balázs Orbánin (ei tiettävästi sukua pääministerille) kommentteja. Olennaisinta on näköjään, että Unkari tukee Ukrainaa toimittamalla humanitaarista apua sekä osallistumalla EU-maiden yhteistoimiin Ukrainan valtion toiminnan auttamiseksi, mutta aseita ei toimiteta, vaikka Zelenskyin kerrotaan tätä nimenomaan Unkariltakin pyytäneen. ”Unkari voi olla kumppani vain rauhan rakentamisessa.” Tämänkin jutun ykkösaiheeksi kuitenkin nostetaan… (rummunpärinää)… maahanmuutto! Migraatiopaine on EU:n rajoilla kasvanut lähes vuoden 2015 mittoihin, ja yhä useammat EU-maat vastustavat ”laitonta maahanmuuttoa”.

Kaikkien näiden EU-kuvioiden ja EU:n ulkopuolisten ongelmien heijastumien rinnalla itäisessä Sentroopassa kytevät edelleen vanhat kaunat ja selvittämättömät konfliktit, joilla yhä lyödään poliittista mynttiä. Jälleen kerran siis muistoissamme Trianon, ah, nyyh, eli ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioiden kostotoimi ja ”häpeärauha”, jolla entisestä Unkarin kuningaskunnasta irrotettiin kaksi kolmasosaa sen alueista. Näin sekä tyydytettiin entisten sorrettujen slaavi- ja romanialaisvähemmistöjen kansallismieliset toiveet että luotiin uusia unkarilaisvähemmistöjä uusien vallanpitäjien potkittavaksi ja kylvettiin uuden kaunan siemenet. Jopa EU:n sisällä, jonka piti vähitellen siirtää nuo vanhojen valtionrajojen luomat ongelmat historiaan, ajatukset ”hyvityksistä” ja alueiden ”palauttamisista” kömpivät esiin heti, kun Ukrainan sota järkyttää turvatuiksi luultuja kuvioita.

Muutamia päiviä sitten (näin kertoo esim. Index-uutissivusto) Slovakian ulkoministeri Rastislav Káčer oli haastateltavana tv-ohjelmassa, jossa häneltä kysyttiin, voiko Unkarin politiikka kymmenen vuoden kuluessa vielä edetä siihen pisteeseen, että Unkari alkaa esittää aluevaatimuksia naapureilleen. Kysymyksen taustana olivat luultavasti myös ne ajatukset, joita Venäjän hyökkäys Ukrainaan on nostattanut Unkarissa, ei tosin virallisen Unkarin taholta virallisesti mutta tietyissä ääripiireissä yhä äänekkäämmin (ja kuten on nähty, Orbán ja Fidesz ovat viime vuosina taitavasti onnistuneet omimaan äärinationalistista agendaa itselleen ilman, että itse siihen virallisesti sitoutuisivat). Ukrainan Transkarpatia, alue, joka maailmansotien välisenä aikana muodosti Tšekkoslovakian itäisen hännänpään ja toisen maailmansodan jälkeen siirtyi osaksi silloista Neuvosto-Ukrainaa, kuului entiseen Unkarin kuningaskuntaan, ja siellä elää huomattava unkarilaisvähemmistö, jonka suhteet nykyisen Ukrainan kansallisuuspolitiikkaan eivät ole olleet ongelmia vailla. Nyt siis Unkarin poliittisen elämän äärilaidoilla ehdotellaan jopa avoimesti, että Putin valloitettuaan Ukrainan antaisi Transkarpatian Unkarille ”takaisin”.

Tältä taustalta ministeri Káčer siis totesi, että jos Putin olisi onnistunut Ukrainan-sotaretkessään, Unkari olisi jo esittänyt aluevaatimuksia Slovakialle (joka aikoinaan kuului kokonaisuudessaan Unkarin kuningaskuntaan ja jonka etelälaidalla elää suuri unkarilaisvähemmistö, jonka alueen ”palautttamista” on yritetty ennenkin) – ja siksikin on tärkeää, ettei Putin onnistu vastedeskään. Toisin sanoen: Unkarin naapurimaassa uskotaan, että Unkari on EU- ja Nato-kumppanuudesta huolimatta valmis vehkeilemään Putinin kanssa naapuriensa vahingoksi. Varsin rankkaa tekstiä, etenkin kun se tulee ministeritasolta ja asiantuntevan, kokeneen poliitikon suusta; ankarana Orbán-systeemin kriitikkona tunnettu Káčer on toiminut aikoinaan viisi vuotta suurlähettiläänä Unkarissa. Slovakiassakin Káčerin lausahduksesta nousi kohu, ja Unkarissa Slovakian suurlähettiläs kutsuttiin ulkoministeriöön puhutteluun.

***

Mutta siirrytäänpä aivan toisiin asioihin. Katolisen kirkon piirissä tapahtuvasta lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä on viime vuosikymmenten ja vuosien aikana noussut skandaaleja eri puolilla läntistä maailmaa. Näitä ikäviä juttuja on nähty monenlaisissa kuvioissa, missä aikuiset pääsevät käyttämään valtaa lapsiin ja nuoriin, opettajina, kasvattajina tai valmentajina. Katolisessa kirkossa tätä luultavasti on pahentanut sekä selibaatti, jonka voisi kuvitella vetävän alalle ihmisiä, joilla on ongelmia oman seksuaalisuutensa kanssa, että mahtavan ylikansallisen organisaation salailukulttuuri. Kirkko on suojellut omiaan ja samalla kasvojaan. Länsimaissa nämä kulissit ovat sitten viime aikoina usein näyttävästi kaatuneet, ja Vatikaania myöten on jouduttu tekemään kipeitä tunnustuksia ja lupaamaan hyvityksiä ja vastedes selkeämpää ja avoimempaa kurinpitoa. Unkarissa sitä vastoin näitä tapauksia on puitu julkisuudessa paljon vähemmän, ja Unkarin katolisen kirkon piispat ovat viime aikoihin saakka jopa yrittäneet kiistää koko ongelman Unkarin osalta.

Pari vuotta sitten kirjoiteltiin tapaus A:sta, joka nyttemmin on tullut julkisuuteen koko nimellään: Attila Pető. Alaikäisenä papin hyväksikäyttämäksi joutunut Pető yritti täysi-ikäiseksi tultuaan vuosien ajan saada katolista kirkkoa ja esimiesvastuussa olleita piispoja tunnustamaan väärinkäytökset ja pyytämään julkisesti anteeksi. Hän soitteli parillekin piispalle useaan otteeseen (puheluihin ei koskaan vastattu) ja lähetteli tekstiviestejä, ilmestyi lopulta kirkkoonkin, jossa kardinaali Erdő oli toimittamassa messua. Erityisen törkeäksi ja väkivaltaiseksi tulkittiin seuranneessa poliisitutkinnassa se, että Pető oli kerran kiivastuksissaan potkaissut apulaispiispan asunnon ovea… Sillä poliisitutkinta tästä seurasi, Pető vietiin raudoissa putkaan (ihan totta), ja nyt hänet on virallisesti tuomittu vainoamisesta. Tosin lievimpään mahdolliseen rangaistukseen eli viralliseen nuhteluun. Tällä välin ilmeisesti kirkkokin on tajunnut, että rikosilmoituksen tekeminen Petőn toiminnasta ei ollut fiksu ratkaisu, ja arkkipiispan edustaja on virallisesti pahoitellut tapahtunutta ja pyytänyt oikeusistuinta jättämään Petőn tuomitsematta.

Asia ei kuitenkaan ole tällä loppuun käsitelty. András Hodász, katolinen somevaikuttaja, joka isännöi YouTubessa suosittua Papifrankó (‘Papin suorat sanat’) -kanavaa, itsensä oikeistokonservatiiviksi määrittelevä mutta kuitenkin Orbánin järjestelmää monissa kohdin kritisoiva Budapestin Angyalföldin seurakunnan kirkkoherra, erosi viime syksynä papin virastaan ilmeisesti henkilökohtaisen kutsumuskriisin jälkeen. Nyt hän julkaisi kristillisellä Szemlélek-sivustolla pitkän henkilökohtaisen tilityksen, joka noteerattiin myös riippumattomassa mediassa. Käännän siitä katkelmia, joihin tämä blogahdus on hyvä lopettaa:

Kuten tiedetään, Attila oli Unkarin ensimmäinen pappien seksuaalisen ahdistelun uhri, joka tuli julkisuuteen omalla nimellään ja kasvoillaan. Ja luultavasti hän on ensimmäinen uhri – varmasti ainakin Unkarissa – jonka haastoi oikeuteen se järjestö, joka osittain on itse vastuussa siitä, mitä hänelle tapahtui. (…) Muutamia kuukausia sitten olin ystäväpiirin kanssa oluella eräässä ”rauniokapakassa”. Jotenkin keskustelu ajautui seksuaalisen hyväksikäytön suuntaan, ja etenkin puhuttiin siitä, mitä me voimme tehdä lasten suojelemiseksi. (…) Yksi seurueen jäsenistä piti tiukasti kiinni siitä kannastaan, että näistä asioista ei sovi puhua lapselle, sillä semmoinen vain vetää huomion asiaan, ja muutenkin paras ratkaisu on vain panna lapsi hyvään kristilliseen kouluun. Hänen mielipiteensä oli järkkymätön, vaikka luettelimme miten monta tutkimusta, tilastoa tai lukemattomia yleisesti tunnettuja tapauksia, jotka olivat sattuneet, kuinka ollakaan, juuri kristillisessä koulussa, jopa niin, että tekijänä oli pappi. Sana seurasi toistaan, ja jossain kohdassa sisälläni jotain napsahti.

Yhtäkkiä, itsellenikin yllätykseksi, aloin mölistä sekavasti, pomppasin pystyyn ja paiskasin lattiaan ensimmäisen esineen, joka käteeni osui. Näin toisten silmissä pelkoa, että nyt käyn kimppuun ja lyön, mutta minä vain putosin takaisin tuolilleni ja nyyhkytin hillittömästi minuuttikaupalla. Keskustelu katkesi, minä poistuin pian sen jälkeen ja lähdin yhä itkien kulkemaan kotiin. Reaktioni ei selity pelkällä mielipide-erolla: olen monesti tähänastisella urallani joutunut väittelyihin, mutta koskaan en ole käyttäytynyt näin. Selitystä on etsittävä muualta, nimittäin siitä, että

olen itsekin asianosainen:

teini-ikäisenä olen itsekin useaan otteeseen joutunut seksuaalisen väärinkäytöksen uhriksi.

Potkittujen ovien, kaadettujen pöytien, lattiaan paiskattujen pullojen ymmärtämiseksi on tiedettävä:

seksuaalisen hyväksikäytön uhrit kokevat väkevää, suorastaan hillitsemättömän suurta raivoa, jonka he sitten ulkoisten olojen paineessa tukahduttavat mielensä pohjille.

Normaalissa tapauksessa viha löytää tiensä. Me olemme saaneet sen Luojalta, jotta pystyisimme puolustautumaan, kun sitä tarvitaan. (…) Hyväksikäytön uhri taas usein jäätyy ja kokee voimattomuutta, ei pysty puolustautumaan, ei ilmaisemaan, että hänelle tämä tilanne ei ole okei, ja siksi suuri osa vihasta jää hänen sisälleen. (…) Tämä tukahdutettu viha, koetusta nouseva häpeä ja hämmennys eristää uhrin täysin, hän jää oman onnensa nojaan, mikä tekee lähes mahdottomaksi myöhemmin käsitellä tapahtunutta, sillä olennaisen tärkeää olisi pystyä puhumaan siitä jonkun kanssa.

Siksi monet yrittävät vain unohtaa koko jutun. Muistan, miten vuosia myöhemmin, kun kerroin vanhemmilleni, mitä minulle oli tapahtunut, he kertoivat, että heistäkin oli ollut omituista, että niin usein tapailen tuota pappia, josta he olivat jo kuulleet, että hänessä on jotain pielessä ja hänen ympärillään liikkuu jatkuvasti epäilyttävän paljon nuoria poikia, mutta he eivät olleet tienneet, mitä tehdä. Ja minä raivostuin heille, tästä heidän rikollisesta naiiviudestaan ja vastuuta väistelevästä kyvyttömyydestään. Minä olin lapsi, he olivat minun vanhempiani, heidän olisi pitänyt tehdä kaikkensa puolustaakseen minua. Ja nyt tuossa rauniokapakassa koin uudelleen tuon raivon tunteen. Tässä on isä, joka tiukasti pitää kiinni siitä, ettei itse asiassa pysty tekemään mitään suojellakseen lastaan. Minä taas, kuin play-nappulasta painettuna,

koin uudelleen tuon menneisyyden hetken ja tuon lapsen raivo purkautui minusta,

ja karjuin aivan suunniltani tuttavalleni päin naamaa, että juuri siksi minulle tapahtui se, mikä tapahtui, koska minunkin vanhempani olivat yhtä tolloja kuin hän. (Itse asiassa käytin vähän väkevämpää ilmausta.) Tällaisissa tilanteissa, kun ihminen kokee uudelleen jonkin lapsuuden traumansa osan (tässä tapauksessa se oli kohtaaminen vastuutaan välttelevän aikuisen kanssa), mieli päästää valloilleen sen vihan, jota koko ajan on säilytellyt. Siksi se vaikuttaa niin hurjalta ja ulkopuolisen silmään käsittämättömältä.

Siispä nyt, kun luin Attilan tarinan, muistin, että minulle tuo oven potkiminen, tuo viha, on tuttua ja ymmärrän sen. Attila! Olit oikeassa ja teit oikein! (…)

En halua syyttää katolista kirkkoa passiivisuudesta, sillä se on todellakin tehnyt valtavasti viime vuosina: tuo tietty pappi on aikoja sitten erotettu palveluksesta, ehkäiseviä toimia on otettu käyttöön, on perustettu lastensuojelukomitea, tämä aihe on otettu pappisseminaarien opetusohjelmaan, koulutusta ja konferensseja on järjestetty, ynnä muuta.

Mutta yksi asia vielä puuttuu – ei Kirkosta vaan koko Unkarin yhteiskunnasta: sen ymmärtäminen, mitä uhrin sielussa tapahtuu,

sillä silloin pystymme kohtelemaan uhreja myötätunnolla ja antamaan heille kaiken sen, mitä he todella tarvitsevat. Meidän on otettava vakavasti se, että suurin laiminlyöntimme on ollut heidän jättämisensä oman onnensa nojaan. Olemme jättäneet heidät yksin tuskassaan ja laiminlyöneet myötätunnon. (…)

On symbolinen hetki, kun uhri istuu syytetyn penkillä.

Se on yhteiskunnan häpeän hetki, ihmisyytemme pohjakosketus, oikeastaan uhrin syyllistämistä.

Ymmärrän kyllä, että lain kirjaimen mukaan Attila syyllistyi ahdisteluun, mutta jos pesemme kätemme ja piiloudumme lakipykälien taakse, me myös vältämme myötätunnon ja jätämme jälleen yksin sen, jonka jo vuosia sitten jättivät yksin hänen ympärillään olevat ihmiset, emmekä silloin ole yhtään heitä parempia. Ottakaamme nyt kerrasta opiksemme:

jos ovi on auki, ei tarvitse potkia.

Pökköä pesään

Viikko on vierähtänyt työkeikalla Unkarissa. Neljä aamua peräjälkeen jaksoin katsella valtakunnan ykkösteeveen aamu-uutisia, sen jälkeen petti hermo hysteerisen tunteilevaan, paranoidiseen vaihtoehtotodellisuuteen, jossa Unkari on jatkuvan pahan voimien hyökkäyksen kohteena. (Ihan oikeasti, jokunen tämmöinen uutislähetys pitäisi tekstitettynä välittää Länsi-Euroopan yleisölle, samaan tapaan kuin esimerkiksi Julia Davis YouTubessa tai Anton Gerashchenko Twitterissä toimittavat englanniksi tekstitettyjä välähdyksiä Venäjän tv:n mielipuolisesta maailmankuvasta…) Sanktiot, joita Orbánin Unkari määrätietoisesti vastustaa (”Brysselistä ei tule meille apua, vain sanktioita”), ovat yksin syynä inflaatioon ja talouskriisiin (sodasta ja ilmastonmuutoksesta ei hiiskaustakaan). Eva Kailin korruptioskandaalista opimme paitsi että Bryssseli on korruption mädättämä myös sen, että kaiken takana on Soros, jonka lonkerot ulottuvat myös kansalaisjärjestöiksi naamioituihin lobbausryhmiin. ”Dollarivasemmisto” masinoi hallituksenvastaisia mielenosoituksia mm. Debreceniin suunnitellun kiinalaisten akkutehtaan johdosta (jonka ympäristöväki väittää johtavan pohjavesikatastrofiin, mutta siitäkään ei tv-uutisissa sen kummemmin puhuttu).

Todellakin, nimitystä ”dollarivasemmisto” käytetään johdonmukaisesti, ja sillä viitataan siihen, että viime vuonna jotkin väitetysti vasemmiston vaalikampanjaa tukeneet tahot saivat tukea amerikkalaisilta säätiöiltä (Soros!). Laajemmin taustana on se, että Bidenin hallinto on kaivanut sotakirveen esiin ja lähettänyt Budapestiin suurlähettilään, joka – sen lisäksi että on avoimesti sateenkaariperheen isä ja edustaa siis Unkarin perustuslakiin kirjattujen arvojen (“äiti on nainen, isä on mies”) vastaista elämäntapaa – on tehnyt selväksi, että veljeilystä Putinin kanssa ei tykätä. Tästä käytiin jo sananvaihtoa ulkoministeri Szijjártón kanssa, joka oli yrittänyt ojentaa suurlähettilästä Unkarin sisäpolitiikkaan puuttumisesta. Suurlähettiläs Pressman napautti, että USA:n mielestä Venäjän yritys laittaa Euroopan rajat uusiksi ei ole Unkarin sisäinen asia.

Niin, Venäjä, Venäjä ja Venäjä. Kun tänä aamuna sitten päivän tauon jälkeen avasin M1-kanavan uutiset, siellä tuotiin pitkästä aikaa esille Ukrainan sota. Nimittäin se, että Ukrainassa on meneillään liikekannallepano, joka on paikoin muuttunut suoranaiseksi ihmismetsästykseksi. Katsojille näytettiin somekanavilla kiertäviä videoita, joissa Ukrainan kutsuntaviranomaiset tai poliisit riitelevät tai tappelevat vastahakoisten mobilisoitujen kanssa tai sokea mies kertoo saaneensa palvelukseenastumismääräyksen. Omaa mediakuplaani täyttävät kuvat Venäjän liikekannallepanosta kaikkine lukemattomine inhimillisine, sotilaallisine ja logistisine katastrofeineen puuttuivat Unkarin uutisista täysin. Hallitus ja yleisradioyhtiö (tai sen siteeraamat ja konsultoimat, hallituksen kontrollissa olevat viestimet ja ajatuspajat) eivät suoraan asetu Venäjän puolelle tai Putinia ylistämään, mutta on selvä ero siinä, miten Venäjästä joko vaietaan tai raportoidaan suoraan ”neutraalisti” Putinia siteeraten, ja miten Ukrainan ”ihmismetsästyksestä” kerrotaan yleisölle.

Yhden sortin raja ylitettiin puolitoista viikkoa sitten Budapestissa järjestetyssä tilaisuudessa, jota taustoittaa ja analysoi 444.hu-sivuston artikkeli. Mathias Corvinus Collegiumiin, joka on hallituksen runsaskätisesti tukema korkeakoulu-ajatuspaja, oli kutsuttu kansainvälistä mediaväkeä, lähinnä äärioikeiston vaihtoehtomedian edustajia, blogisteja ja muita poliittisesti sopivia mediapersoonia, ns. valtamediaa edusti korkeintaan saksalainen keltalehti Bild. Tässä samanhenkisten sopuisassa seurassa Viktor Orbán sitten innostui ”vapaan keskustelun” puitteissa lausumaan jotakin, mistä Budapestissa asuva ja Orbánia väkevästi fanittava amerikkalainen ”konservatiivi”-toimittaja Rod Dreher raportoi:

Joku kysyi pääministeriltä, halusiko tämä Unkarin pysyvän EU:ssa. ”En todellakaan!” hän vastasi lisäten, että Unkarilla ei ollut valinnanvaraa, koska 85 % viennistä menee EU:n sisälle.

“Kaikki paha Euroopan historian kolmen viime vuosikymmenen aikana on sisäänrakennettu Brysseliin (embedded in Brussels)”, hän sanoi. Heidän on pakko demonisoida Unkaria, sillä jos Unkari menestyy yhtään missään, se saattaa EU:n politiikan ja ideologian epäilyksen alaiseksi.

Tämä sitaatti levisi Unkarin oppositiomediaan, minkä jälkeen Dreher muokkasi tekstiään (alkuperäinen löytyy yhä Wayback Machinen avulla) vähemmän raskauttavaan muotoon, todeten vain pääministerin sanoneen, että hänelle henkilökohtaisesti Unkarin EU-jäsenyys on kipeä asia. Népszava-lehdelle Dreher tarjosi vielä lisää selityksiä: pääministeri oli EU-jäsenyydestä puhuessaan aivan selvästi laskenut leikkiä.

Tässä on kuitenkin niin sanotusti myöhäistä rypistää. EU-jäsenyyspuheiden ohella pääministerin ”vapaasta keskustelusta” lähti leviämään kohta, jossa Orbán vertasi sodan tuhoamaa Ukrainaa Afganistaniin ja puhui ”ei-kenenkään-maasta”. Tämän johdosta Ukrainan ulkoministeriö hermostui ja kutsui Unkarin Kiovan-lähettilään puhutteluun. Pökköä pesään lisäsi Dnipron kaupungin pormestari Telegram-palvelussa välitetyllä kommentillaan:

”Orbánille. Venäjäksi. Poliittisesti epäkorrektisti. Ensinnäkin, nartunnaama, ”ei-kenenkään-maa” ei ole meillä vaan teillä. Me olemme asuneet täällä tuhansia vuosia emmekä kömpineet esiin jostain Uralin takaa. Toiseksi: te olette kyllä erikoisen lahjakkaasti saattaneet itsenne vihatuiksi kaikkialla, Romaniasta Slovakiaan, Serbiasta Ukrainaan. Trianonin rauhansopimushan oli rangaistusta teidän historiallisesta raakuudestanne. Kolmanneksi, teidän julmuutenne ja jatkuva halunne mielistellä tyranneja kummassakin maailmansodassa ovat tehneet teistä historiallisia hylkiöitä. Neljänneksi: vain oikea roskaväki voi antaa vuoden 1956 tapahtumat anteeksi Neuvostoliitolle ja sen perillisille. Viidenneksi: on moraalisesti vihoviimeisen luokatonta teidän huudella kaikille EU:n ja Naton ”sateenvarjon” suojasta. Tulkaa pois sieltä sateenvarjon alta, niin me teemme teistä selvää kolmessa päivässä.”

No joo, historiallista katkeruutta on pelissä puolin ja toisin, eikä pormestari Filatovin perus-itäeurooppalainen ”me ollaan oltu täällä kauemmin kuin te” -kansallismytologiointikaan sinänsä suuria sympatiapisteitä kerää. Silti tässä vahvistuu se vaikutelma, että nyt alkaa lässytykset riittää ja aletaan vihdoinkin päästä asiaan ja sanoa niin kuin asiat on. Oli kyse sitten unkarilaisen kansallismielisyyden historiallisesta painolastista eli siitä, miten vanha Unkarin kuningaskunta 1800-luvun lopulla potki kansallisia vähemmistöjään (myös silloisen Itävalta-Unkarin Transkarpatian ”ruteeneja”) päähän, tai siitä, miten ”kommunismia” ja ”vasemmistolaisuutta” vihaava Orbánin Unkari kaveeraa Neuvostoliittoa takaisin haikailevan Putinin kanssa.

(Niin, se vuosi 1956 ja ”ne”, jotka murskasivat Unkarin vapaustaistelun. Tätä en ole vielä nähnyt virallisen Unkarin väittävän, mutta yksityisiltä unkarilaiskahjoilta olen itsekin saanut somessa kuulla sen yllättävän selityksen, että vuoden 1956 vapaustaistelun jyräsivät telaketjujen alle itse asiassa ukrainalaiset. Nimittäin ne neuvostoarmeijan yksiköt, jotka Unkariin lähetettiin kansannousua kukistamaan, tulivat – ymmärrettävistä maantieteellisistä syistä – Unkaria lähellä olevilta silloisen Ukrainan neuvostotasavallan alueilta, ja varmaan sotilaissakin oli jonkin verran etnisiä ukrainalaisia. Tietenkään tämä Moskovan määräämä operaatio ei ollut mitenkään erityisesti ”ukrainalaisten” juttu, sen enempää kuin Suomen talvisodan Raatteen tien taistelu, jossa tuhottiin 44. ”Kiovalainen” kivääridivisioona.)

(Viime marraskuussa Orbánin FB-sivulla julkaistiin video, jossa Orbán tapaa jalkapalloilija Balázs Dzsudzsákin kaulassaan fanihuivi, jossa näkyy Suur-Unkarin kartta. Tästä hermostuivat sekä Romanian että Ukrainan ulkoministeriöt.)

Vuosikaudet olen tässä blogissa ihmetellyt, miten kauan Unkarin hallitus saa purra ruokkivaa kättä, huudella naapureilleen hermostuttavia revansistivihjailuja sieltä pormestari Filatovin mainitseman sateenvarjon alta, haukkua suvereenisti hallitsemassaan kansallisessa media-avaruudessa ”korruptoitunutta” Brysseliä, maahanmuuton ja ”gender-ideologian” rappeuttamaa ”Länttä” ja ”Amerikkaa” – ja samalla istua kilttinä poikana EU:n ja Naton pöydissä. Nyt voisi kuvitella, että Ukrainan sodan myötä olisi lopultakin jotain lähtenyt liikkeelle. Kotimaassa Orbánin kannatus lepää yhä halvan energian, oikeistopopulistisen hengennostatuksen, sodalla pelottelun (”paha vasemmisto ei edes tavoittele rauhanneuvotteluja ja vihollisuuksien lopettamista vaan haluaa lähettää Unkarin pojat ja tyttäret sotaan”) ja syyttelyn varassa (”talouskriisi on Brysselin sanktioiden syytä”). Kävisikö nyt vihdoinkin kaikille selväksi, että nämä eivät sovi yhteen niiden kansainvälisten kuvioiden kanssa, joissa Unkarinkin on oman etunsa tähden pakko pysyä mukana?

Viime aikoina Unkarin asema Natossa – samoin kuin Unkarin suhtautuminen Suomen Nato-jäsenyyteen – on nostattanut entistä enemmän huolta. Epäilyjä Unkarin roolista ”Venäjän Troijan-hevosena” on heitelty jo pitkään, ja tätä keskustelua vauhditti äskettäinen operaatio, jolla satoja korkeitakin Unkarin armeijan upseereja lähetettiin eläkkeelle. Suomessakin on asiantuntijoiden voimin arveltu, että kyseessä on poliittinen puhdistus, jossa ”modernisoinnin” varjolla raivataan tieltä paitsi vanhat ja kielitaidottomat äijät myös liian Nato- ja länsimieliset upseerit. Aivan äskettäin riippumaton Daily News Hungary -uutissivusto arveli, että Nato voisi käynnistää selvittelyt asian johdosta ja jopa heittää Unkarin ulos. Mitään lähteitä tai vankempia todisteita tälle arvelulle jutussa ei kuitenkaan pystytty esittämään. Ei tässä edelleenkään voi muuta kuin tuumia, että ruukku menee kaivolle kunnes särkyy.

Rauhanmies ahtaalla?

Huh, on ollut kiireinen syksy. Mutta joulun jo häämöttäessä horisontissa tässä voi taas hiljentyä miettimään myös uusimpia Unkarin uutisia. Taustaksi kuuntelen SinäPutkilosta vuoronperään hilpeitä ukrainalaispoikia laulamassa Горить палає окупантів жопа eli ‘nyt palaa miehittäjien persukset’ ja unkarilaista 1600-luvulta peräisin olevaa kurutsi-soturien laulua Csinom Palkó. Vuosisadat vierivät, mutta miehiä kun viedään sotaan, sitä säestää koko ajan tämmöinen varsin yksinkertainen uho: meilläpäs on hienot pyssyt ja muutenkin reteet releet, vihulaiset on paitsi pelkureita myös ennen kaikkea köyhiä resupekkoja.

Mutta uutisiin siis. Niin kuin Suomenkin mediassa kerrottiin, Euroopan komissio teki äsken historiaa ja ryhtyi lopultakin esittämään Unkarin EU-tukien jäädyttämistä. Koheesiotuista pidätettäisiin kolmannes, ja koronapandemian vuoksi perustetusta elpymisrahastosta jäisivät tuet saamatta, kunnes oikeusvaltio on EU:n vaatimassa kuosissa, eli oikeusistuimien riippumattomuus, kansalaisten tasa-arvo (tämä voi liittyä esimerkiksi romanivähemmistön kohteluun tai sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asemaan) tai Euroopan tuomioistuimen päätösten noudattaminen (esim. maahanmuuttoon liittyvissä kiistoissa) on saatu jollakin lailla reilaan. Ja ennen kaikkea korruptio kuriin eli EU:n tuet sinne, minne ne on tarkoitettu.

Komission ehdotuksesta on vielä äänestettävä, ja tulossa on tiukkaa vääntöä, vaikka monet ovatkin arvelleet ehdotuksen menevän läpi: sen tueksi tarvitaan 55 % jäsenmaista ja edustus, jonka takana on vähintään 65 % EU:n asukkaista. Unkarin odotetaan heittelevän kapuloita rattaisiin ja uhkaavan esimerkiksi kaataa Ukrainalle myönnettävän luottopaketin. Samoin pelättävissä on, että Orbán edelleenkin vitkuttelee Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden ratifiointia, jota tällä hetkellä kai odotetaan koittavaksi ”tulevan vuoden tuohikuussa pukinpäivän aikaan”, niin kuin vanha sanonta kuuluu. Ai niin, tokihan Orbán itse vakuuttelee esimerkiksi Twitterissä, että missään nimessä Unkari ei rupea koplaamaan Nato-jäsenyyttä tai mitään muutakaan kysymystä EU-varoja koskevaan kiistaan…

Tämä vain soinnahtaa Unkarin ja Orbánin puuhailuja seuranneesta aivan samalta kuin taannoinen ”me emme koskaan alentuisi vaientamaan niitä, jotka ovat kanssamme eri mieltä”, eli nostattaa lähinnä hysteerisen itkunsekaisen naurunpuuskan ja sen jälkimainingeissa jonkinlaista vastahakoista ihailua Orbánin jäätävää teflonpokeria kohtaan. Kyllähän se kehtaakin.

Ajat ovat muutenkin ankarat. Kaikki voimat tarvitaan taisteluun… ta-daa, lännestä leviävää marxistista ideologiaa (kyllä, näin twiittasi Orbán muutama päivä sitten) sekä ”Brysselin sanktioita” vastaan, joiden puolesta Unkari tosin on Brysselissä äänestänyt mutta jotka kotimaassa esitetään kaiken pahan alkuna. Sanktioista, sano, johtuu etenkin inflaatio ja kallistuminen. (Tätä on yritetty torjua määräämällä muutamille peruselintarvikkeille hintakatto, mikä puolestaan johtaa siihen, että kaupat myyvät mieluummin eioota kuin tappiolla. Äskettäin näin Facebookissa jonkun unkarilaisen kommentoivan, että sokerin ostamisesta on tullut samantapainen juttu kuin vessassa käynti matkustaessa: ei silloin, kun on tarpeen, vaan aina silloin, kun se on mahdollista.)

Tämän johdosta on käynnissä myös jälleen kerran ”kansallinen konsultaatio” eli mielipidekyselyksi naamioitu propagandakampanja. Kysytään, ovatko kansalaiset yhtä mieltä siitä, että ”Brysselin öljysanktiot”, kaasuntoimituksia, raaka-aineita ja ydinpolttoainetta koskevat sanktiot, Paksin (venäläiseen ja venäläisrahoitteiseen) ydinvoimalaprojektiin kohdistuvat pakotteet, ”turismia rajoittavat sanktiot” sekä ”elintarvikkeiden hinnannousua aiheuttavat sanktiot” ovat paikallaan. (Eihän, eihän?) Siltä varalta, että asia ei muuten tulisi selväksi, julkiset tilat ovat jo lokakuusta asti olleet täynnä asianmukaisia plakaatteja:

“Brysselin sanktiot tuhoavat meidät!” (Tai lievemmin: … vievät meidät vararikkoon!)

Marxismia ja Brysselin vertauskuvallisia sanktiopommeja vastaan siis taistellaan. Kun taas tulee puhe siitä oikeasta sodasta, joka Ukrainassa parhaillaan raivoaa, virallinen Unkari toistelee ”rauha”-mantraa ja eri tavoin muotoiltuja toivomuksia sodan osapuolten palaamisesta neuvottelupöytään. Rauhaa haikaili myös presidentti Katalin Novák, joka äskettäin kävi Kiovassa – sekä tietenkin myös Transkarpatian unkarilaisvähemmistön luona. Rauha-puheiden ikävämpänä taustana näyttää olevan Unkarin edelleenkin läheinen suhde Venäjään, ellei peräti suoranainen riippuvuus. Unkarin johdon kyvyttömyys sanoutua julkisesti irti Putinista on jo pahasti pilannut suhteet muihin Visegrád-maihin, myös vanhaan luottokaveriin Puolaan. Tšekin parlamentin puheenjohtajan kerrottiin jo pari viikkoa sitten sanoneen Unkaria ”Venäjän Troijan-hevoseksi”.

Vuoden 1956 kansannousun muistopäivän twiitissään Orbán (tai hänen sometiiminsä) vältti mainitsemasta, ketkä “they” olivat Unkarin vapaustaistelun murskanneet. Tästä seurasi melkoisesti somevinoilua.

Mutta ei tässä ole kyse vain juhlapuhefraasien valinnasta. Epäilyksiin Unkarin roolista EU:ssa ja Natossa on vakavampiakin aiheita. Äskettäin – kirjoittaa Balkan Insight -sivuston englanninkielisessä artikkelissa tutkiva journalisti Szabolcs Panyi – Ukrainan erikoisjoukot nappasivat Unkarin rajalla kiinni Venäjän agentin, jolla oli mukanaan salaisia tietoja Ukrainan tiedusteluelimistä ja armeijasta. Ukrainalaisessa julkisuudessa huvittunutta huomiota keräsi väite, jonka mukaan tiedot sisältävä muistitikku olisi ollut piilossa agentin peräsuolessa. Vähemmän hauskaa mutta olennaisempaa on, että agentti oli viemässä tietoja Venäjän Budapestin-lähetystöön, josta ilmeisesti on tullut melkoinen, kenties koko Kaakkois-Euroopan operaatioita koordinoiva vakoilukeskus.

Venäjän hyökkäyssodan käynnistyttyä helmikuussa varmaan useimmat Euroopan maat ovat karkottaneet Venäjän lähetystöjen vakoilusta epäiltyä henkilökuntaa. Ei Unkari. Venäjän Budapestin-lähetystön henkilökunta on viime vuoden aikana lisääntynyt, ja virallisten tietojen mukaan siellä työskentelee 56 akkreditoitua diplomaattia (vertailun vuoksi: Prahassa kuusi, Varsovassa kolmetoista ja Bratislavassa kolme). Venäjän tiedustelujohtajan Sergei Naryškinin poika Andrei perheineen asuu Budapestissa, samaisen maahanmuutto-obligaatiosysteemin ansiosta, jolla Unkariin (sekä EU:n ja Schengenin alueelle) on päässyt laillisesti asumaan muitakin hieman epäilyttäviä ulkomaalaisia, esimerkiksi suomalaisillekin tuttu Pavel ”Airiston helmi” Melnikov. Poika-Naryškinin asunnon omistajalla on läheiset suhteet Orbánin ”propagandaministeriin”, Antal ”Helikopteri” Rogániin. Venäläisten hakkerien tiedettiin jo viime vuonna murtautuneen kaikkialle Unkarin ulkoministeriön tietojärjestelmiin, ja tämän tiesi myös ulkoministeri Szijjártó ottaessaan vuosi sitten Moskovassa vastaan Kansojen ystävyyden kunniamerkin, Venäjän korkeimman ulkomaalaiselle myönnettävän kunnianosoituksen.

Tässä sivustakatsoja vain ihmettelee, miten kauan Orbán aikoo jatkaa ”riikinkukkotanssiaan” Brysselin, Moskovan, kansainvälisen ja kotimaisen julkisuuden välillä ja pitääkö häntä Putinissa kiinni jokin muukin kuin energiariippuvuus. Mieleen muistuu myös taannoinen ”Gecigate” eli Orbánin ja hänen siihenastisen ystävänsä ja lähioligarkkinsa Lajos Simicskan näyttävä välirikko seitsemän vuotta sitten. Tuolloin Simicska väläytteli julkisuudessa jopa sitä mahdollisuutta, että Orbán olisi sosialismin aikaan toiminut ilmiantajana ja noilta ajoilta olisi venäläisille päätynyt jonkinlainen kompromaattiaineisto, jonka avulla Orbánia edelleenkin pidettäisiin Moskovan lieassa. Mene tiedä.

Ukrainalaisilla joka tapauksessa on asiasta selkeä mielipide:

Pimeyden porteille

Terve taas lajitoverit!

Lähdetäänpä liikkeelle 444.hu-sivuston uudesta videosta, jota kovasti suosittelen kaikille unkarintaitoisille:

Näitä kahta toimittajatyyppiä fanitin jo silloin vuosia sitten, kun ne tekivät huumorilla höystettyjä poliittisia ajankohtaiskatsauksia silloiselle Index-uutissivustolle. Nyt ne tekevät Magyar Jeti -otsikolla 444.hu-sivustolle samantapaisia videoita, ja tuorein on otsikoitu ”Vielä 5 + 1 oppituntia siitä, miten todellisuudesta tehdään selvää”. Kysymys on siis siitä, miten Unkarin hallituksen media- ja propagandakoneisto irtoaa omaan rinnakkaistodellisuuteensa, ja nämä 5 + 1 kohtaa ovat seuraavat:

1. Sota. Ukrainassa sotivat milloin ”kaksi slaavikansaa keskenään”, milloin taas USA ja Venäjä, tai peräti USA ja Kiina. Unkari ei käy sotaa eikä halua siihen mukaan, ”tämä ei ole meidän sotamme” – silti Orbán väitti Tusványosin puheessaan myös, että ”ukrainalaisten ohella me unkarilaiset olemme ainoa kansa, jota tässä sodassa kuolee”.
2. ”Rotujen sekoittuminen”, jonka Orbán samaisessa Tusványosin puheessaan otti esille ja nostatti kansainvälisen kohun. Pian sen jälkeen Wienin-vierailullaan Orbán joutuikin selittelemään, että oli ”muotoillut sanansa harhaanjohtavasti” ja ne pitäisi nähdä ”kulttuurisessa kontekstissaan”.
3. ”Rezsiharc”, eli kansainväliseksi ”taisteluksi” tupeerattu Orbánin poliittinen kestokampanja energiakulujen pitämisestä kohtuullisina. Nyt kaasun, bensan ja sähkön hinnat ovat nousseet pilviin, ja sehän on tietenkin EU:n sanktiopolitiikan syytä. Itse asiassahan yksikään EU:n päättämistä sanktiopaketeista ei liity kaasukauppaan.
4. Mielipidetutkimukset. Miten ihmeessä kevään vaalien tulos ja Orbánin murskavoitto saattoi tulla oppositiolle niin suurena yllätyksenä? Itse asiassa tutkijat varoittivat tästä jo ennakolta, mutta opposition johtajat eivät halunneet uskoa. Omassa kuplassaan elää myös osa Orbánin vastustajista, kuten nähtiin elokuun lopulla Tranzit-festivaaleilla. Pääministerin kanslian parlamenttivaltiosihteeri Csaba Dömötör ja oppositiopuolue Momentumin kansanedustaja Miklós Hajnal väittelivät – paljolti Orbánin kannattajista koostuvan – yleisön edessä, ja Hajnal pyysi niitä yleisön edustajia nostamaan kätensä, jotka tosissaan uskoivat, että ”jos me olisimme voittaneet vaalit, niin lastentarhoissa pyörisi nyt homo- tai trans- tai sukupuolenvaihdosleikkauspropaganda”. Suuri osa yleisöstä todellakin nosti kätensä.
5. Palkankorotukset. Opettajien surkeista palkoista on viime aikoina taas kohuttu ja osoitettu mieltä. Ennen kevään vaaleja palkankorotuksia luvattiin muun muassa opettajille, mutta vaalivoiton jälkeen korotukset jäivät tulematta. Kenen syytä tämä on? No tietenkin ”vasemmisto tekee työtä sen eteen, että terveydenhuollon ja opettajien palkankorotukset eivät toteutuisi”. Palkankorotukset piti nimittäin rahoittaa EU:n tuilla, jotka nyt jäävät tulematta, jos ilkeä Brysseli uskoo vasemmiston parjauksia. Onneksi EU-tukien puute ei osu kaikkien palkkoihin: Viktor Orbán nosti juuri oman palkkionsa kaksinkertaiseksi (3,5 miljoonaa forinttia eli nykykurssin mukaan n. 8700 €), myös ministerien ja valtiosihteerien palkkoja korotettiin reilusti. Unkarin valtiolla oli myös varaa ostaa osuus Vodafone-yhtiöstä, joka kaiken lisäksi on viime aikoina tuottanut tappiota.
6. Ja lopuksi: samalla kun maahan on julistettu kriisitilanne sodan takia ja entistä useammat unkarilaisperheet kamppailevat toimeentulostaan, Unkarin mediajulkisuutta loppukesällä hallitsivat pääministerin iloiset havaijipaitaiset, kesäpartaiset lomakuvat.

Näin on siis todellisuudesta tehty selvää (valóság felszámolva)! Mutta ei tässä vielä kaikki. Olen viime päivät Ukrainan sotatapahtumien ohella (niistäkin tulee vielä puhe) ihmetellyt erinäisiä muitakin leukojaloksauttavia Unkari-uutisia.

Ensinnäkin: koulujen kapina jatkuu yhä. Jos ja kun opettajat eivät uskalla työpaikan menetyksen uhalla lakkoilla tai lähteä kaduille, niin koululaiset järjestävät solidaarisuusmielenilmauksia, kuten äskettäin useamman budapestilaisen lukion luona. Esimerkiksi tästä jutusta löytyy video, jossa koululaiset laulavat ja pitelevät kylttejä ja banderolleja, joissa lukee ”OLEMME KANSSANNE” ja ”MAKSAKAA PALKKAA MEIDÄN OPETTAJILLEMME”. Tuntuu vaikealta uskoa, että nämä protestit johtaisivat mihinkään – mutta ainakin ne kertovat siitä, että koululaitoksessa alkaa kuppi mennä nurin kaikilta asianosaisilta.

Toinen viime päivinä puhuttanut teema on uusi, 15.9. voimaan astunut sisäministerin määräys koskien lakia ”sikiön elämän suojelemisesta”. Aborttia ei Unkarissa ole (vielä!) kielletty, mutta uuden säädöksen mukaan raskaudenkeskeytyksen hakemuslomakkeeseen on lisätty kohta, jossa lääkäri vakuuttaa, että ”raskaana olevalle naiselle on terveydenhoitopalvelujen tarjoaja yksiselitteisesti tunnistettavalla tavalla osoittanut sikiön elintoimintojen käynnissä olemista osoittavan seikan”. Tämä siis tarkoittaa, että aborttia hakevan naisen on todistettava, että hänet on pantu kuuntelemaan sikiön sydänääniä. Tai näin tätä määräystä on yleensä julkisuudessa tulkittu, vaikka itse asiassa muotoilu on niin epämääräinen, että sen perusteella lääkäri voi tehdä tai jättää tekemättä melkein mitä hyvänsä.

Sydänäänipykälä on nostattanut omassa some- ja mediakuplassani raivokkaita protesteja. Ensi keskiviikoksi on suunnitteilla mielenosoitus, ja tietenkin useammat lääkärit ovat tuominneet tämän määräyksen täysin järjettömänä naisten kiusaamisena. Sydämen (tai sen jonkinlaisen alkeismuodon) lyönnit alkavat olla havaittavissa vasta kuudennella raskausviikolla, mutta raskaus voidaan todeta ja keskeyttää jo ennen tätä. Ei myöskään ole osoitettavissa, että tällä tavalla päästäisiin lainmuutoksen tavoitteeseen eli vähentämään raskaudenkeskeytysten määrää. Kalifornian yliopistossa vuonna 2011 tehdyn tutkimuksen mukaan (kertoo Lakmusz-faktantarkistussivuston artikkeli) naisten aborttipäätökseen ei olennaisesti vaikuttanut se, että heille näytettiin sikiön ultraäänikuvaa. ”Sydänäänipykälä” on ollut voimassa Pohjois-Makedoniassa – kertoo asiasta kampanjoinut Mi Hazánk (‘Meidän isänmaamme’) -äärioikeistopuolueen Dóra Dúró (kyllä, se sama sateenkaarisatukirjan silppuaja) – mutta sielläkään se ei, toisin kuin Dúró väittää, vaikuttanut olennaisesti aborttien määrään, ja nyttemmin se on myös poistettu. Pohjois-Makedonian aborttilainsäädäntö on nykyään varsin vapaa, ja abortit vähenevät muista syistä. Mutta tässäkin asiassa Unkarissa ideologia puhuu ja tosiasiat vaikenevat.

Katsaus Unkarin vaihtoehtoisiin todellisuuksiin päättyy pimeyden porteille eli Ukrainan sotaan. Unkarin suhde Venäjään ja Putiniin on koko sodan ajan ollut ongelmallinen. Muodollisesti ollaan EU:n yhteisrintamassa, tuomitaan Venäjän hyökkäys ja tuetaan Ukrainaa humanitaarisen avun keinoin, etenkin ottamalla vastaan ukrainalaisia pakolaisia (ja tässä ei Unkarin apu ole ollut suinkaan mitätöntä). Toisaalta energiariippuvuus Venäjästä – kaasu, jolla Unkarin kodeista suurin osa lämpiää, ja Venäjältä tilattu ja luototettu Paksin ydinvoimalan laajennus – ja rezsicsökkentés eli poliittiseksi valttikortiksi kehitetty energiahintojen alentaminen ovat tehneet Orbánin Unkarista energiasodan panttivangin. Ristiriitaa on yritetty ratkoa ja viides kolonna -syytöksiä torjua pakenemalla tuohon jo alussa mainittuun rauharetoriikkaan: ”tämä sota ei ole meidän sotamme, Unkari haluaa vain pysyä erossa sodasta ja turvata kansalaistensa rauhallisen elämän.” Mutta panokset kovenevat ja tilanne kiristyy.

EU:n kovistellessa Unkaria demokratian ja oikeusvaltion rapauttamisesta ja uhkaillessa tukien jäädyttämisellä myös Orbán on puolestaan alkanut uhkailla torppaavansa Venäjään kohdistuvat energiapakotteet. (Kremlistä on jo kuulunut asianmukaisia kiitoksia Unkarin ”suvereenista” esiintymisestä.) Äskettäin päättyneessä Fidesz-KDNP-koalition parlamenttiryhmän kokouksessa Orbánin kerrotaan kehottaneen puoluetovereitaan tekemään kaikkensa, jotta Brysseli peruuttaisi pakotteet viimeistään vuoden loppuun mennessä. Kokous pidettiin suljetuin ovin, mutta sitä seuranneessa tiedotustilaisuudessa Fidekszen ryhmyri Máté Kocsis kertoi, että energiapakotteista halutaan järjestää ”kansallinen konsultaatio” eli taas yksi johdattelevista kysymyksistä koostuva propagandapaketti. Pakotteet nimittäin, näin kuuluu Unkarin virallinen selitys, eivät haittaa Venäjää vaan syöksevät Euroopan energiakriisiin, ja sitä paitsi ne ovat ”Brysselin eliitin” mielivaltaa, MIKSI KANSALTA EI OLE KYSYTTY?

Eikä tässä kyllin. Orbánin esiintyessä rauhanmies-valtiomiehenä, joka haluaa vain pitää Unkarin täysin erossa tuosta kamalasta Ukrainan sodasta, hänen apurinsa ja Fidesz-puoluetta lähellä olevat mediavaikuttajat ovat tuutanneet enemmän tai vähemmän selvää putinistista propagandaa. Venäjän liikekannallepanon yhteydessä tähän propagandakoneeseen on näköjään potkaistu lisää kierroksia. Tänään Magyar Nemzet, entisen konservatiivisen päivälehden nimen ja logon ominut hallituksen propagandatorvi, julkaisi todella hämmentävän ”mielipidekirjoituksen”. Sen jonkinlaisena motto-otsikkona on ”Kaksi Unkaria – meidän on hinnalla millä hyvänsä pysyttävä erossa Naton ja Venäjän yhteenotosta!”, ja varsinaisesti juttu on otsikoitu ”Sota alkaa nyt”. Kirjoittajan nimi tuntui tutulta, ja sitten muistin – Tamás Pilhál on aiemmin mainittu tässä blogissa, hän on se toimittaja, joka Fidesz-mielisen Pesti Srácok -sivuston jutussaan keväällä 2019 teki vähäkainut eli julkaisi törkein kommentein varustetun, salaa räpsäistyn kuvan nuoresta oppositioaktivistinaisesta, jonka lyhyehkö hame oli istuessa luiskahtanut vähän turhan paljastavaan asentoon.

Tällä kertaa Pilhál on päästetty hekumoimaan edessä olevan sodan kauhuilla. Sillä nyt se sota vasta alkaa:

Tähänastinen, Putinin sotilaalliseksi erikoisoperaatioksi nimittämä toiminta on ollut vain pientä lämmittelyharjoitusta, lastenleikkiä sen rinnalla, mitä nyt on odotettavissa. Muutaman päivän päästä ei vain kaksisataatuhantinen, vapaaehtoisista ja ammattisotilaista koostuva tutkimusretkikunta vähän silittele ja taputtele Ukrainan sotilaallisia kohteita vaan miljoonapäinen armeija hyökyy naapurin kimppuun pyyhkäisemään tieltään amerikkalaisten sotaan usuttamat, Bandera-kultin kyllästämät, syöttinä käytetyt ukrainalaiset. Näyttää siltä, että sievistelyn aika on nyt ohi. Pelkään pahoin, että tästä lähtien ei menehdy vain satoja vaan tuhansia päivässä, odotettavissa on hirvittävä tilinteko ja kosto. Tulee se, mikä olisi hinnalla millä hyvänsä pitänyt välttää.

Pilhálin näkemys sodan syistä on myös selkeä. Syypää on USA ja sen sotateollisuuden kyltymätön ahneus. Sen takia Putinia ei kuunneltu, kun hän nöyryytetyn, ahdistetun (aivan kuin Unkari Trianonin jälkeen, yhyy) kansakuntansa puolesta pyysi, ettei vihamielisiä sotilastukikohtia tuotaisi hänen naapuriinsa.

Suunnitelmana oli sota. Vuonna 1991 nöyryytetty, meidän Trianonimme tapaan (vaikka suhteessa paljon vähemmän) silvottu Venäjä piti ahdistaa nurkkaan, vuodattaa kuiviin sodalla ja pakotteilla ja vielä kerran, ehkä lopullisesti pilkkoa. Sen jälkeen voisi seurata tuollaisiin tilanteisiin kuuluva, aito amerikkalainen vapaa rosvous, jollainen pantiin toimeen vuoden 2014 jälkeen Ukrainassa tai vuoden 1990 jälkeen meillä Keski-Euroopassa. Kahmitaan haltuun kaikki tehtaat ja viljelysmaat ja raaka-aineet, pystytetään nukkehallitus ja samalla valehdellaan paikallisille päin naamaa: tässä teille vapaus ja demokratia!

Entisen Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan siirtyminen vapaan markkinatalouden piiriin oli kipeä prosessi, jossa moni asia meni pieleen ja jäi kaivelemaan. Mutta tämän myöntäminen on eri asia kuin Venäjän propagandavalheiden toistelu. Esimerkiksi sen sitkeähenkisen väitteen, että Länsi olisi ”luvannut”, että Nato ei laajene Venäjän naapuruuteen. (Tämmöistä lupausta ei annettu – eikä Nato ole ”laajentunut”, vaan Baltia ja entinen Itä-Eurooppa halusivat itse Natoon, erittäin painavista syistä, kuten nyt on nähty.) Pilhálille Ukrainan Maidanin kansannousu oli ”CIA:n vallankaappaus”, Ukrainan vähemmistöjä ”vainotaan systemaattisesti” ja Donbassin venäläistä väestöä kohtaan on käyty ”tuhoamissotaa”. Ja tästä kaikesta tulee unkarilaiselle mieleen jälleen kerran Trianon:

Samaan aikaan Macron nimitti venäläisten valtaamien (takaisinvalloittamien) alueiden kansanäänestyksiä parodiaksi. Hän sanoi, että ellei tämä olisi niin traagista, se olisi hänestä vitsikästä. Mikä Ranskan presidentille on parodiaa ja vitsiä, ei paikallisille asukkaille ole sitä. Miten tuttua! Eräs toinen ranskalainen, Clemenceau, ei hänkään halunnut kuulla itsemääräämisoikeudesta tai kansanäänestyksistä, kun kirjoituspöydällään paloitteli meidät…

Nyt siis on alkanut todellinen sota, ja siihen ei Unkari missään nimessä saisi joutua. Eikä vain siksi, että – näin Pilhál pauhaa suorastaan janusputkosmaisin äänenpainoin – siinä tulee tuho. Vaan…

Toisaalta siksi, että Venäjä ei vuosikymmeniin ole ollut meidän vihollisemme. Päinvastoin, se on meille rehellisempi kumppani kuin jotkin niin kutsutut ”liittolaisemme”, jotka satakaksi vuotta sitten tuuppasivat meidät kuolemanselliin ja sulkivat oven.

Näin on upottu syvälle kansallisromanttisiin vihahuuruihin ja ruikutuksiin häijyistä naapureista, jotka kaikki jostain käsittämättömästä syystä vihaavat Unkari parkaa. Ainakin osa Pilhálin kirjoituksen lukijoista kuulee koirapillin ja vaeltaa sen perässä salaliittoteorioiden upottavalle suolle. Muilla ei sitten olekaan väliä. Jos joku Brysselissä tai Amerikassa tästä hermostuukin, niin mitä sitten? Vaikka todellisuudessa Unkarin hallituksen mediaimperiumissa vallitsee tiukka ideologinen kontrolli, Orbán voi aina selittää Brysselin niuhottajille, että tämähän oli vain yksityinen mielipidekirjoitus, koska sananvapaus.

Ilta on jo myöhä, ja nukkuakin pitäisi. Jätän siis Tamás Pilhálin pimeyden porteille mehustelemaan ”kohta alkavalla” sodalla, jossa kohta ”jopa kaksi miljoonaa venäläistä sotilasta seisoo kiireestä kantapäähän aseissa” (öö, siis ei puhettakaan käsiin hajoavista varusteista ja Venäjän-Jaappanin sodan aikaisista Mosin-Nagant-kivääreistä?) valmiina ”pyyhkäisemään kartalta parin vuosikymmenen [!] ajan Ukrainaksi nimitetyn alueen”. Ja poimin viimeaikaisten Unkari-uutisten Pandoran-lippaan pohjalta pienen palasen toivoa, tai ainakin hykerryttävää vahingoniloa. USA, tuo roistovaltio, on nimittäin juur’ikään lähettänyt Unkariin uuden suurlähettilään. David Pressman on tässä some-selfiessään menossa tapaamaan presidentti Katalin Novákia, tuota perinteisten perhearvojen ylipapitarta ja kansainvälisten ”aito avioliitto” -järjestöjen yhteyshenkilöä, joka jo salkuttomana ”perheministerinä” ollessaan pyrki aktiivisesti estämään homosuhteessa eläviltä lasten adoptoinnin. Mukana Pressmanilla on lapset ja puoliso.

Euroopassa, mutta…

Suomi ja Suomen Nato-päätös seurauksineen eli Putinin ja Erdoğanin pakolliset pullistelut ovat nyt olleet päivittäin esillä myös Itävallan ja Unkarin uutisissa. Samaan aikaan sota jatkaa kulkuaan, Unkarissa puolestaan on julkistettu Orbánin uuden hallituksen ministerilista ja asetettu virkaan uusi presidentti, Katalin ”Miten nainen voi menestyä” Novák, uskollinen puoluesoturi ja myös jonkinlainen perusarvotaistelija, jolla on vankat yhteydet kansainvälisiin ”konservatiivisia perhearvoja” (kuten aborttioikeuden ja seksuaalivähemmistöjen vastaisuus) puolustaviin mielipidevaikuttajiin ja järjestöihin.

Uudessa hallituksessa on paljon tuttuja nimiä. Varapääministerinä ja koalition sivuvaunupuolueen, kristillisdemokraattisen KDNP:n ainoana edustajana jatkaa Zsolt ”Poronmetsästäjä” Semjén, maatalousministerinä István Nagy, sisäministerinä Sándor Pintér, oikeusministerinä Judit Varga (uuden hallituksen ainoa nainen!), ulkoministerinä Péter Szijjártó, valtiovarainministerinä Mihály Varga (ei liene sukua Judit Vargalle). Pääministerin kanslia- ja ministeriöjohtajina jatkavat Gergely Gulyás ja ”propagandaministeri” Antal Rogán, joista jälkimmäinen näyttäisi saavan yhä lisää valtaa ja hoitoonsa myös korruptionvastaiset toimet, mikä somejulkisuudessa on jo saanut asianmukaista huomiota.

”Myös korruptiontorjunnasta vastaava ministeri.” Sanonta pukista ja kaalimaasta tunnetaan myös Unkarissa.

Edellisen hallituksen innovaatio- ja teknologiaministeri László Palkovics saa nyt johtoonsa ”teknologia- ja teollisuusministeriön”. Vanhoina kettuina palaavat kehään aluekehityksestä ja EU-varojen käytöstä vastaava ministeri Tibor Navracsics, entinen EU-komissaari, sekä jonkin aikaa korkeimmasta päätöksenteosta vähän syrjemmässä viettänyt János Lázár, josta tulee rakennus- ja sijoitusministeri (tai olisikohan jälkimmäinen idiomaattisemmin ”omistajaohjausministeri”?). Uusi nimi näyttäisi olevan kulttuuri- ja innovaatioministeri János Csák, useiden suuryritysten johdossa vaikuttanut liikemies ja entinen Unkarin Egyptin-lähettiläs. Samanlainen liikemies- ja diplomaattitausta on puolustusministeri Kristóf Szalay-Bobrovniczkylla (jos nimi tuntuu tutulta: hänen veljensä Vince on aiemmin ollut Unkarin lähettiläänä sekä Suomessa että Itävallassa). Uusi on myös talouden kehittämisen ministeri Márton Nagy (ei liene sukua maatalousministerille, Unkarissa nyt tietyt sukunimet vain ovat kovin kovin yleisiä…).

Mielenkiintoista on se, että uudessa hallituksessa on talousasioille monta jännittävästi nimettyä salkkua, sitä vastoin vanha inhimillisten voimavarojen suurministeriö (EMMI), johon kuuluivat sekä kulttuuri- että sosiaali- ja terveysasiat, lakkaa olemasta kokonaan. Terveys-, sosiaali- ja urheiluasioiden kohtalo jäi ainakin 444.hu:n ja telex.hu:n juttujen perusteella minulle epäselväksi, mutta kulttuuri ja ”innovaatiot” (ilmeisesti myös opetusasiat?) saavat nimikkoministeriön. Ottaakohan entinen EMMI-ministeri, historia- ja perusarvoharrastaja Miklós Kásler nyt todellakin Unkarilaisuuden tutkimusinstituutin omaksi syytinkituvakseen, niin kuin alun alkaen arveltiin? Eli pitääkö tässä varautua entistä pontevampaan huuhaatulvaan unkarilaisten loistokkaasta ja, öh, ei siis oikeastaan ollenkaan suomalais-ugrilaisesta menneisyydestä?

Ja nyt on Unkarilla myös ensimmäinen naispresidentti, parlamentin valitsema ja yllätyksittä virkaan asetettu hallituspuolueen edustaja ja seremoniallinen valtionpäämies. Virkaanastujaispuheessaan Katalin Novák heti alkuun kuvaili Ukrainan sodan kauhuja ja kehui Unkarin suoriutuneen kiitettävästi ”ihmisarvokokeesta” auttamalla Unkariin saapuvia pakolaisia kaikin tavoin. Unkari on tuominnut Putinin hyökkäyssodan ja sotarikokset (erityisesti ”kaikki yritykset Neuvostoliiton palauttamiseksi”, mikä voidaan nähdä viittauksena Putinin tunnettuun Neuvostoliitto-nostalgiaan), kantaa vastuunsa EU:n ja Naton jäsenenä ja huolehtii omasta puolustuskyvystään. Mutta: ”silloin, kun meillä on oikeus sanoa [EU:n tai Naton] päätöksille ei ja Unkarin etu sitä vaatii, silloin me myös sanomme ei”.

Toki puhe oli hyvin ”naisellisen” sopuisaksi laadittu: siinä luotiin kuvaa rauhantahtoisesta ja ystävällisestä kansakunnasta suurena perheenä, joka sulkee sisäänsä myös heikoimmat ja auttaa heitä. Mutta tietenkin oli pakko viitata myös kansalliseen sankaruuteen, jota jostain syystä muualla yhä vähemmän ymmärretään:

Me unkarilaiset olemme oikeutetusti ylpeitä verrattoman kielemme rikkaudesta [!], kansakuntamme myrskyjen raastamasta historiasta, unkarilaisen älyn saavutuksista, kulttuurimme aarteista. Uskomme, että vuoden 1848 vallankumous, vuoden 1956 vapaustaistelu ja rautaesiripun hajottaminen vuosina 1989–90 on moneen otteeseen todistanut sammumattoman intohimomme vapautta kohtaan ja sen, että tarvittaessa myös taistelemme vapauden puolesta. Koko maailma on saanut nähdä, että unkarilaiset ovat voimakas, urhoollinen kansakunta. Unkari on suvereeni, pitää puolensa, ei pelkää konflikteja, pystyy puolustamaan itseään ja kipeiden kokemusten hinnnalla lunastettuja näkökantojaan. Me emme muutu, me olemme yhä samoja unkarilaisia, jotka vuonna 1948, vuonna 1956 ja 33 vuotta sitten taistelivat vapautensa puolesta.

Ja tietenkin piti vähän heristellä nyrkkiä länteen päin:

Joskus on pidettävä kiinni vaatimuksistaan loppuun asti [alkutekstissä kielikuva: ”pitää mennä seinään asti”]. Siihen meitä ovat opettaneet vaikutuspiiriään jatkuvasti laajentava Brysselin komissio, nuo suurisuut, joita kukaan ei ole valinnut tehtäväänsä, kansainvälisen lehdistön vihamielinen osa, suurten valtioiden intressien ylivalta. Olemme oppineet, millainen riski on politiikanteko kansallisten etujen pohjalta. Olemme oppineet myös, että todellakin usein pitää mennä seinään asti. Joskus jopa murtautua seinän läpi. Nyt meillä on jo voimia siihenkin.

Yksi kohta jäi erityisesti särisemään korvaan.

Olemme valmiita tekemään uhrauksia rauhan puolesta, emmekä estä liittolaistemme uhrauksia. Emme kuitenkaan suostu sellaisiin päätöksiin, jotka vaativat unkarilaisilta suurempia uhrauksia kuin se tuska, jonka ne tuottavat venäläiselle hyökkääjälle.

”Teemme uhrauksia, kunhan meidän ei tarvitse tehdä todellisia uhrauksia.” Samanlaista vähän kömmähtävää poliittista retoriikkaa kuin aikoinaan Niilo Wällärin legendaarinen ”Olemme joustavia mutta emme tingi tuumaakaan.” Samalla myös populismia puhtaimmillaan, vetoamista lapsellisimpaan itsekkyyteen. Ensin meidän asiat kuntoon, ennen kuin kenellekään muulle yhtään mitään! Ettei vain nyt joku saisi jotakin (maahanmuuttajat parempia lastenvaunuja, palmurantojen laiskurit meidän verovaroja, ”etnisesti määräytyvä” vähemmistö jotain erikoisetuja…), mikä meiltä jää saamatta. Hei nyt meiltä vaaditaan jotakin, samalla kun JOKU TOINEN PÄÄSEE HELPOMMALLA! (Unkarilaisilla on tätä hedelmätöntä ja tuhoisaa kitkeryyttä kuvaava sanonta: dögöljön meg a szomszéd tehene is, naapuriltakin pitää kuolla lehmä!)

Kysymyshän lienee tässä energiapakotteista, joihin Venäjän kaasusta ja öljystä riippuvainen Unkari ei suostu. (Ja jotka eivät tietenkään tuota Venäjälle sellaista välitöntä ”tuskaa” kuin Unkarille: pakotteiden takia eivät Venäjällä heti paikalla kodit kylmene tai tehtaat seisahda, vaikka ajan mittaan sotakone alkaisikin yskiä – mikä on näiden pakotteiden pääasiallinen tavoite.) Eikä tässä yhteydessä lainkaan puhuta siitä, miten Unkari ei ole yrittänytkään irrota tuonti-fossiilienergiasta (85 % Unkarin kodeista lämpiää Venäjän kaasulla, usein energiasyöpöillä ja tehottomilla vanhoilla laitteilla). Orbánin hallituksen vastaus energiapoliittisiin ongelmiin (ympäristökysymyksistä ja yhä todellisemmasta ilmastokatastrofista puhumattakaan) on alusta alkaen ollut ”chavistinen”: painetaan energian hinnat alas vaikka väkisin ja vedotaan niihin äänestäjiin, joilla ei ole ymmärrystä tai varaa ajatella oman kaasulaskunsa loppusummaa pitemmälle. (Niin kuin olen monesti ennenkin todennut: maassa, jossa joka talvi kuolee useampia köyhiä ihmisiä paleltumalla omaan asuntoonsa, kaasulaskulla on merkitystä.) Tämä käytännössä estää energiahuollon uudistamisen, ja se oli ongelma jo ennen Putinin hyökkäyssotaa.

Niin, se Putinin hyökkäyssota. Katalin Novákille tai hänen puheenkirjoittajalleen pisteet siitä, että puheessa todellakin mainittiin nimeltä Putin (tätä nimeä ei Unkarin johdon suusta ole usein kuultu sodan alettua) ja selkeästi asetuttiin Venäjän hyökkäystä vastaan. Joskin näitä väitteitä heti ruvettiin laimentamaan viittaamalla pahaan Brysseliin ja ”suurvaltoihin”, Ukrainan unkarilaisvähemmistön asemaan (jonka puolesta Unkari tulee taistelemaan vastedeskin) sekä Unkarin kansalliseen etuun. Ja ennen kaikkea rauhaan. Unkari ei käy sotaa, ”ei halua voittaa sotaa vaan voittaa rauhan”, ”tämä ei ole meidän sotamme”.

Viktor Orbán on Venäjän hyökkäyksen alusta saakka toistellut, että hänen korkein päämääränsä on turvata unkarilaisille rauha ja pitää maansa erossa sodasta. Huhtikuun 3:nnen parlamenttivaaleja edeltäneessä propagandassa tämä käännettiin taitavasti piilopelotteluksi: jos ette äänestä meitä, unkarilaiset viedään mukaan sotatoimiin ja kenties sota tulee vielä tännekin.

Unkarin hallituksen virallisella verkkosivulla on heti tuoreiden uutisten (ylimääräinen eläkkeiden korotus heinäkuussa, hintakatto tärkeille kulutustavaroille, Ukrainan pakolaisten avustaminen jne.) alapuolella lyhyt ja ytimekäs Orbán-sitaatti: ”Unkarilaiset haluavat rauhaa.” Ylimmäksi nostetussa videopuheenvuorossa Orbán kiteyttää kauniit tavoitteet: ”Rauha, turvallisuus, perheiden suojeleminen.”

Orbánin ja Putinin lämpimiä suhteita arvosteli Unkarin oppositio kiivaasti jo kauan ennen Venäjän hyökkäyssodan alkua. Sota saattoi Orbánin hankalaan tilanteeseen, mutta ”rauha”-iskulauseiden avulla myös vaalitaistelu käännettiin voitoksi. Nyt virallisen Unkarin kannanotoissa tietenkin tuomitaan Venäjän hyökkäys ja seistään liittolaisten rinnalla tukemassa Ukrainaa – mutta samalla tekstit ovat täynnä outoja varauksia, sivuhuomautuksia, vihjauksia ja ”muttia”, joiden varovaisen muotoilun ”omat” kyllä osaavat tulkita.

Tämä näkyy myös Katalin Novákin virkaanastujaispuheesta. Teemme velvollisuutemme, MUTTA jos Unkarin etu toisin vaatii, sanomme ”ei”. (Ja Brysselin herrojen koppavat vaatimukset, se tehdään selväksi, ovat usein ristiriidassa Unkarin edun kanssa.) Tuemme Ukrainan lähentymistä Eurooppaan, MUTTA puolustamme Ukrainassa asuvien unkarilaisten oikeuksia. (Rivien välissä: ”Lännen” ihailema Zelenskyj sortaa unkarilaisia.) Ja kun Novák kehottaa unkarilaisia valvomaan, ettei heidän kansallinen ylpeytensä muuttuisi kansalliseksi kopeudeksi ”mutta ei myöskään globalistiseksi pelkuruudeksi”, tästä ne, joilla on korvat kuulla, erottavat ”globalisti”-sanaan kätketyn koirapillin vihellyksen. (”Globalismi”-termiä, joka ilmeisesti lähti leviämään Yhdysvalloista toisen maailmansodan jälkeen, on viime vuosina yhä enemmän käytetty jonkinlaisen enemmän tai vähemmän kuvitteellisen vihollisen, ”kansallismielisyyden” vastakohdan nimikkeenä politiikan äärioikealla laidalla, ilmikahjoja salaliittoteorioita myöten.)

Ne, joilla on korvat kuulla, ovat kuulleet ja ottaneet varteen. Tämä näkyy Népszava-lehden perjantaina julkaisemasta jutusta, jossa selostetaan Publicus-mielipidetutkimuslaitokselta tilatun tuoreen tutkimuksen tuloksia. Toimittajan mukaan ”propaganda tehoaa”: niiden määrä, joiden mielestä Venäjän hyökkäys Ukrainaan on enemmänkin hyökkäyssotaa (punainen) kuin puolustautumista (vihreä), on maaliskuun alun jälkeen vähentynyt. Ja neljäsosa unkarilaisista näyttäisi todellakin olevan sitä mieltä, että Ukrainassa käydyissä taisteluissa itse asiassa Venäjä on ollut hyökkäyksen kohteena ja puolustautuu.

Mielipiteiden yhteydet Unkarin puoluepolitiikkaan ja mitä ilmeisimmin myös eri puolueiden mielipidevaikuttamiseen olivat ilmeiset. Hallituspuolueita (Fidesz ja KDNP) kannattavista vastaajista vain 42 % piti Venäjän toimintaa hyökkäyssotana, kun taas opposition kannattajista tätä mieltä oli 85 %.

Varsin masentava on myös diagrammi, jossa kuvataan unkarilaisten valmiutta tukea Venäjään kohdistuvia energiapakotteita. Kysymykseen ”Kannattaisitteko sellaisia Venäjän vastaisia sanktioita, joiden takia joutuisitte maksamaan energiasta enemmän?” on annettu vastausvaihtoehdoiksi ”ei” (punainen), ”kyllä, jos hinta nousisi vain vähän” (sininen) tai ”kyllä, vaikka pitäisi maksaa olennaisesti enemmän” (vihreä). Kuten kahdesta ylimmästä palkista näkyy, koko vastaajakunnasta melkein kolme neljäsosaa ei hyväksyisi pientäkään energialaskun nousua, ja Fidesz-KDNP-koalition kannattajista tämä osuus on 93 %. Paljon valmiimpia uhrauksiin ovat oppositioblokin (Ellenzék együtt) sekä vitsipuolue Kaksihäntäisen koiran (Kétfarkú Kutya Párt) kannattajat. Miehet (férfi) ovat hivenen auliimpia kuin naiset (nő). Budapestissa ja läänien pääkaupungeissa (megyeszékhely) ollaan valmiimpia uhrauksiin kuin kaupungeissa yleensä (város) tai maaseutukunnissa (község), mutta siihen nähden, miten paljon vaalien jälkeen on puhuttu Budapestin ja muun maan välisestä kahtiajaosta, tämä ero on yllättävän pieni.

Mutta mihin Unkari sitten on menossa? Jännittävää, pelottavaa ja hämmentävää on se, että vaikka jonkinlaisia poliittisia Venäjä-sympatioita näyttäisi olevan ei ihan mitättömällä osalla väestöä, silti kiistaton enemmistö koko kansasta – ikäluokkien ja poliittisten näkemysten mukaan osuus vaihtelee 57 ja 87 %:n välillä – on ainakin jossain määrin samaa mieltä siitä, että ”Unkari kuuluu arvojensa kannalta perinteisesti länteen ja sen pitää tulevaisuudessakin pyrkiä lännen suuntaan”. Sitä vastoin vain 5–18% on sitä mieltä, että Unkarin etujen mukaista olisi lähentyä Venäjää ja etääntyä lännestä ja Yhdysvalloista.

Jotenkin lievästi skitsofreeninen kuvahan tästä tulee. Yhtaikaa halutaan tätä ja tuota ja vielä jotain muutakin, vaikka ne eivät loogisesti ottaen sopisi yhteen laisinkaan: tuetaan Ukrainaa ja ymmärretään Venäjää, ollaan vastedeskin valmiita pysymään EU:ssa, tuossa vihatussa Eurostoliitossa, samalla kun ehdottomasti tuomitaan ”kaikki yritykset Neuvostoliiton palauttamiseksi”… Eihän se ihme ole, kun ottaa huomioon Unkarin korkeimman johdon eli ennen muuta Viktor Orbánin vuosikausia kestäneet ”riikinkukkotanssit” Brysselissä. Tässä ehkä pitää tosikon suomalaisen taas kerran muistaa, että feodaali-Euroopassa joskus melkeinpä tärkeämpää kuin se, mitä sanotaan, on se, kuka sanoo.

Propagandakoneet putputtavat

Vapun kunniaksi pieni tilannepäivitys Budapestista, missä eilen nähtiin kaksi mielenosoitusta: Venäjän ja Ukrainan puolesta. Sosialisminaikaisen neuvostovapauttajien muistomerkin luokse kootun mielenosoituksen – jossa osanottajia oli 100–150 tai ehkä parisataa – virallinen otsikko oli ”Osoitamme solidaarisuutta Venäjälle”, ja iskulauseissa protestoitiin ”USA:n etuja palvelevaa sotaa vastaan” tai käskettiin ”jenkit kotiin”. Useampi riippumaton uutissivusto oli paikalla raportoimassa, tässä telex.hu:n video:

Heti alkumetreillä Venäjän lippuun kietoutunut hikiliinapäinen hemmo selittää, että Ukrainan Zelenskyj on pelle, marionetti, joka tekee vain, mitä ylhäältä käsketään. Megafoniin paperista puhuva herrasmies taas tietää kertoa, että jo ensimmäinen maailmansota oli vapaamuurarien juonia. ”Niin on!” kuuluu yleisöstä.

Unkarin lippua kantava mies puolestaan tukee venäläisiä, koska nämä taistelevat ”uutta maailmanjärjestystä” vastaan, joka tietäisi kaikille pelkkää pahaa. Tämän uuden maailmanjärjestyksen takana taas ovat salaperäiset rahamaailman voimat. Onko tämän takia siis oikein käydä sotaa Ukrainassa? Haastateltava haluaisi kääntää kysymyksen toisinpäin: jos Transilvanian Székelymaassa ruvettaisiin murhaamaan meidän unkarilaisten heimolaisia ja meilläkin olisi mahtava armeija, emmekö puuttuisi asiaan? Donbassissahan tapahtui näin, ja siitä kaikki alkoi. Toimittaja yrittää rauhallisesti selittää, että hänen parhaan tietonsa mukaan Donbassissa ei ole tapahtunut mitään tuhansien venäläisten kansanmurhaa. ”En minä siitä tiedä”, haastateltava keskeyttää, ”mutta tiedän, että ukrainalaisten johto haluaa ohjailla koko maailmaa, myös meitä unkarilaisia, ja me unkarilaiset haluamme pysyä riippumattomina.”

Samaa selittää jo aluksi kuultu huivipäinen mies: Biden, Boris Johnson ja muut lännen roistot haluavat tätä sotaa, koska se on heidän taloudellisissa intresseissään. ”Meillä ei ole mitään tekemistä tämän sodan kanssa”, julistaa puolestaan tiukea naisihminen, jonka mielestä Unkarin pitäisi irrottautua EU:n Venäjän-vastaisista pakotteista, ja joutuu sen jälkeen outoon sanaharkkaan myös lievästi omituisen tuntuisen nahkatakkimiehen kanssa. ”USA taistelee venäläisiä vastaan viimeiseen ukrainalaiseen saakka”, sanotaan nurmikon laitaan parkkeeratussa julisteessa. Kaikkein omituisimmalta kuitenkin vaikuttaa tämä plakaatti:

”Katin” on unkarilaisittain translitteroitu Katyn, siis se paikkakunta, missä vuonna 1940 venäläiset murhasivat parikymmentä tuhatta puolalaista upseeria ja siviiliä; tähän viittaa myös Puolan lippu. Ilmeisesti tässä on tarkoitus verrata Katynin joukkomurhaa äskettäin Kiovan liepeillä Butšan (unkarilaisessa translitteroinnissa Bucsa) kaupungissa paljastuneisiin venäläisten miehittäjien hirmutöihin. Mutta miten tämä liittyy ”lännen sotakoneeseen”, onko tässä tarkoitus väittää, että sekä Katynin että Butšan verilöylyt olivat jonkun muun syytä tai pelkkää lavastusta? Ja mitä ihmettä tässä yhteydessä tarkoittaa karma is a bitch eli ”paha saa palkkansa”?

Mielenosoittajien pienessä mutta päättäväisessä joukossa tuntuu joka tapauksessa vallitsevan yksimielisyys siitä, että kaikki on itse asiassa lännen ja erityisesti Amerikan syytä: aseistivat Ukrainaa ja laajensivat Natoa niin, että Putinin oli lopulta pakko toteuttaa uhkauksensa ja puuttua asiaan. Unkarin lippua kantavalta herralta kuulemme myös, että erityisesti Ukraina on syypää Transkarpatian unkarilaisvähemmistön sortoon: vähemmistöltä on ”viety kaikki oikeudet”. (Aivan näinhän asia ei ole, vaikka totta on, että Ukrainan kieli- ja koulupolitiikka on koetellut vähemmistöjä ja syystäkin hermostuttanut Transkarpatian unkarilaisia.)

Samaan aikaan sadan metrin päässä marssii selvästi suurempi joukko ukrainalaisia ja Ukrainan tukijoita sinikeltaisia värejä kantaen, Ukrainan kansallislaulun soidessa. Monet heistä eivät ole kuulleetkaan putinistien mielenosoituksesta. Toimittajalle päivitellään ja puistellaan päitä, joukossa olevat unkarilaiset tietenkin paheksuvat ja häpeävät putinisti-maanmiestensä toilailuja. Georgialainen opiskelija on tullut osoittamaan solidaarisuutta ukrainalaisille ja muistuttaa, että Venäjä on jo aiemmin hyökännyt hänen kotimaahansa; silloin länsi ei tehnyt mitään, mutta hyvä, että edes nyt on lännessäkin herätty huomaamaan tilanne.

Mutta mitä tämä kaikki nyt siis kertoo? Paitsi tietenkin sen, että Unkaristakin löytyy parisataa kahjoa, jotka ovat valmiita uskomaan Google-kääntäjän ja Venäjän trollitehtaiden avulla kansainväliseen levitykseen lähteneitä salaliittoteorioita. Onhan näitä Suomessakin: mieluiten ”omaa tutkimusta” tekeviä ja ”kriittisesti ajattelevia” ihmisparkoja, jotka eivät usko valtamedian valheisiin vaan mieluummin nielaisevat huru-ukkojen nettivideoissa levitettyjä tarinoita salaperäisen kansainvälisen rahaeliitin (so. juutalaisten, nämä tarinat ovat vanhaa perua…) ohjailemasta salaisesta maailmanhallituksesta ja sen ilkeistä juonista, joita vastaan taisteleviin ”hyviksiin” nyt ilmeisesti kuuluu myös Putin. On meilläkin nähty menneenä talvena vielä paljon vinkeämpi ”globalisminvastustajien” kahjosirkus ns. Convoy Finlandin nimellä (muistattehan ne uutiskuvat Mannerheimintietä tukkivasta saunavaunusta ja Tähtien sodan prinsessa Leiaksi pukeutuneesta naisihmisestä kaapuineen ja valomiekkoineen?), kohta pukkaa taas Suomessa vaikuttavien putinistien ”autosaattuetta” Voiton päivän kunniaksi, ja sekä suomalaisten että unkarilaisten aateveljien hankkeet kalpenevat sen neljänsadan auton mielenosoituksen rinnalla, jonka Saksan Putin-solidaristit keräsivät Berliiniin huhtikuun alussa vastustamaan ”propagandaa” (siis Venäjän hyökkäyssodasta kertovaa uutisointia ja kouluopetusta) ja ”venäjänkielisten syrjintää Saksassa”. Myös Unkarissa putinistien joukkoon näyttää imeytyneen ”kansallismielisten” syvemmän päädyn väkeä. Venäjänmielisten mielenosoituksen megafonimies näyttäisi (ainakin 444.hu:n uutista kommentoineiden lukijoiden mukaan) olleen Attila Ertsey, perinne-esoteriasta ja ”rajatiedosta”, myös rokotusvastaisista salaliittoteorioista kiinnostunut arkkitehti, joka tunnetaan yhtenä takavuosien omituisen (ja vielä omituisempia kohtaloita kokeneen) maailmannäyttelypaviljonki ”Šamaanirummun” suunnittelijoista.

Siis: salaliittoteoreetikkoja sun muita hurahtaneita löytyy kaikkialta, ja näyttää selvästi siltä, että ainakin osa entisistä kahjoimmista ”maahanmuuttokriitikoista” ja nyttemmin ”rokotuskriittisistä” on saatu värvättyä kannattamaan Putinin ”erikoisoperaatiota”. Mutta erityisesti Unkarin kannalta mielenkiintoista tässä on se, että osa tämänkertaisten mielenosoittajien sanomasta on kuin suoraan Unkarin hallituksen julkilausumista tai sen kontrolloimasta mediasta. Unkarilla ei ole eikä saa olla mitään tekemistä tämän sodan kanssa, jota ”ei käydä meidän puolestamme” (”kumpi hyvänsä voittaakin, me kärsimme”, kuten pääministeri Orbán sanoi kansallispäivän puheessaan 15.3., eikä Unkari saa ”joutua Ukrainan alasimen ja Venäjän moukarin väliin”). Virallinen Unkari auttaa ukrainalaisia pakolaisia mutta ei lähetä sotaan miehiä eikä tarvikkeita – ja välttelee myös suoraan mainitsemasta Venäjää ja varsinkin Vladimir Putinin nimeä.

(Alasimia ja moukareita voi olla muuallakin: naapurimaidensa ja liittolaistensa kanssa Unkari on joutumassa jonkinlaiseen hankalaan asemaan kaksilla rattailla ajelun takia. Slovakialaisen Denník N -lehden mukaan Orbánin Venäjä-mielisyys ja riippuvaisuus Venäjästä (ensimmäisenä EU-maana Unkari ilmoitti avaavansa Gazprombankiin ruplatilin ja ostavansa ruplilla Venäjältä kaasua, josta luopuminen ei tule kysymykseenkään) uhkaa hajottaa koko Visegrád-nelikon eli Puolan, Tšekin, Slovakian ja Unkarin tähänastisen yhteistyön. Puolan pääministeri Mateusz Morawiecki ilmoitti runsas viikko sitten Slovakian-vierailullaan, että Unkarin kannanotot Ukrainan tilanteeseen ovat ”tuottaneet pettymyksen”. Tšekin puolustusministeri Jana Černochová on jo aiemmin kuittaillut, että unkarilaisille on tärkeämpää halpa Venäjän öljy kuin Ukrainan veri. Slovakian ulkoministeri Ivan Korčok puolestaan kertoi Denník N:lle kieltäneensä unkarilaista kollegaansa vihjailemasta, että toiset kolme Visegrád-maata muka asetoimituksillaan vain pidentävät Ukrainan konfliktia.)

Siis: Putin-fanien kokoontumisajoissa ikään kuin sanotaan suoraan se, mikä Unkarin hallituksen propagandassa jää rivien väliin. Olen joku vuosi sitten kirjoittanut samasta ilmiöstä syntyvyyspropagandan ja siihen liittyvän, ”väestönvaihtoteorioilla” motivoidun ajatusmallin yhteydessä (”synnytetään paikat täyteen omia puhdasrotuisia lapsia, ettei maahanmuuttajia enää mahdu sekaan”): ”Saata maailmaan vielä yksi unkarilainen” -liikkeen propagandavideota katsottiin ja kommentoitiin ikään kuin se olisi hallituksen perhepolitiikan mainostusta (ja sitähän se melkein olikin), vaikka videon takana olevat tahot kuuluivat pikemminkin äärioikeisto-oppositioon. Samoin nyt putinistien piskuinen lauma vain jatkaa Orbánin esittämiä ajatuksia ja sanoo julki sen, mitä virallinen Unkari ei voi sanoa.

Maaliskuisessa juhlapuheessaan Orbán kuvasi rauhanpolitiikkansa päämääriä siirtämällä sodan syyt jonnekin kaukaisuuteen: ”Keski-Eurooppa on maailman suurvalloille vain šakkilauta, ja Unkari on sillä vain pieni pelinappula. Jos suurvaltojen edut niin vaativat, meidät voidaan uhrata.” Tästä ei ole montakaan askelta salaliittoteorioihin pahantahtoisista hämäristä voimista, jotka noita ”maailman suurvaltoja” liikuttelevat. Mutta huomionarvoista on myös se, että silloin, kun näitä pahoja voimia jonnekin konkreettisesti sijoitetaan, ne ovat nimenomaan ja erityisesti ”lännessä”. Tämän rinnalla Venäjä epäsuorasti nousee esiin ”hyvänä” vastavoimana.

Esimerkiksi tietyissä arvokysymyksissä Unkarin hallituksen kannanotot tulevat lähelle Venäjän linjaa: kuten hallituksen verkkosivustolta voi lukea, Viktor Orbánin näkemyksen mukaan “gender-hullutus ei ole mikään ohimenevä muoti” vaan sen takana ovat hyvin järjestäytyneet länsieurooppalaiset ryhmät ja kaikki Sorosin järjestöt. (Ja missäpä tuo Soros vaikuttaakaan.) Orbán ei ole tässä yhteydessä suinkaan maininnut Venäjää sukupuoliroolien ja perhearvojen mallimaana, jossa homot pidetään kaapissa ja muijat hellan ja nyrkin välissä, ei toki. Mutta hänen ei tarvitsekaan, sillä Unkarin putinistit osaavat itse tehdä tämän jatkopäätelmän ja pukea sen sanoiksi.

Samoin Venäjän kansallisuuspolitiikalla, russkij mirin rakentamisella ja rajojen takana elävien venäläisten ja venäjänkielisten ”suojelemisella” on selkeät yhteytensä siihen, miten Unkarin johto näkee tehtäväkseen rakentaa ylirajaista kansakuntaa, johon kuuluvat myös rajantakaiset unkarilaisvähemmistöt. Virallinen Unkari ei näitä Venäjä-analogioita suinkaan nosta esille, mutta kuten alussa kuvattiin, putinisti-mielenosoittajat puhuessaan Transilvanian Székelymaasta ovat ymmärtäneet yskän. HVG-sivuston mukaan mielenosoittajajoukosta huudeltiin esimerkiksi ”Olisi mukava nähdä Putinin rauhanturvaajia myös Székelymaassa”, ”Voisi lähettää myös tšetšeenejä, nekin ovat meidän veljiämme ja hunneja”, tai ”Transkarpatia ei ole Ukrainaa!”.

Kamalinta ei siis ole se, että EU-maan pääkaupungissa parisataa hörhöä Venäjän liput harteilla tai Z-teepaita yllä kokoontuu kannattamaan diktaattorin rikollista hyökkäyssotaa. Vaan oikeasti pelottavaa on se, että näiden hörhöjen puheet ovat vain loogista jatketta sille, mitä maan johto on virallisesti lausunnoinut. Tähän tapaanhan ovat ympäri Eurooppaa jo pitkään ääriryhmät toimineet. Niillä on jossain määrin salonkikelpoisena pysyttelevä, parlamentaarisen demokratian pelisääntöjä noudattava ”julkisivu”, ”oikea” puolue, josta silloin tällöin esiin pulpahtelevat ”ikävät yksittäistapaukset” velvollisuudentuntoisesti ”harjataan” tai nostetaan pihalle. Ja tämän julkisivun takana pulputtaa sitten se altaan sakeampi pääty, jossa asiat ”sanotaan niin kuin asia on”, ilman että julkisivun siistien herrojen ja rouvien tarvitsee kompromettoida itseään.

Eivät nämä putinistihörhöt Unkarissa ole sinänsä kummempia kuin muissakaan Euroopan maissa. Kummaa tässä on se, että nämä hörhöt eivät edes yritä rakentaa itselleen kunniallisen näköistä julkisivupuoluetta – vaan pitkäaikainen yksinvaltias valtionhoitajapuolue on käytännössä itse ryhtynyt tämän porukan julkisivuorganisaatioksi.

Sodan ja rauhan todellisuudet

Kirjoitan tätä työreissulla Virossa, Tartossa. Hotellin aamiaishuoneessa hiippailee tavanomaisen työmatkailija- ja turistiporukan sijasta vaisun oloisia, surusilmäisiä, verkkariasuisia naisia, joillakin hiljaisia lapsia mukanaan, ja aamiaishuoneen ovenvieruspöydälle levitetyistä infolehtisistä tajuan, että tänne on majoitettu Ukrainan pakolaisia. Olen eilisen päivän lukenut maailmalta satelevia kommentteja kauhu-uutisiin Butšan sotarikoksista.

Hotellin tv:stä katsoin nopeasti ERR:n aamu-uutiset: Serbiassa presidentti Vučić jatkaa komean vaalivoiton jälkeen toiselle kaudelle ja kertoo uutiskameroiden edessä, että nyt ei lakata lukemasta Dostojevskia eikä soittamasta Tšaikovskia (esimerkillinen olkiukko!) vaan ystävyytemme ja kumppanuutemme Venäjän kanssa säilyy. Unkarissa Viktor Orbán ja hänen Fidesz-puolueensa ovat saaneet vielä ennustettuakin komeamman vaalivoiton ja varmistaneet jatkossakin parlamenttiin superenemmistön, jolla uusien lakien ja lainmuutosten myllyttämistä kulloisenkin tarpeen mukaan voi jatkaa. Fidesz on vahvempi kuin koskaan, Orbánin mukaan ”tämä vaalivoitto näkyy kuuhun asti”. Yhdellä Putin-mielisellä Telegram-kanavalla Serbian ja Unkarin vaalitulokset tiivistetään tyylikkäästi: ”Team Putin voittaa Euroopan vaaleissa”.

Vaalitulos on järisyttävä pettymys monille hallitusta vastustaneille unkarilaisille, jotka viimeiseen saakka kannustivat kansaa uurnille (äänestysprosentti oli kohtalaisen korkea joskaan ei ennätyslukemissa). Ulkomailla asuvat unkarilaiset olivat jonottaneet lähetystöjen ja konsulaattien edessä paikoin jopa tuntikausia, ja tässä joukossa on paljon hallituksen vastustajia: Berliinin, Brysselin, Lontoon, Münchenin ja Wienin äänestyspaikoilla tehdyn ovensuukyselyn mukaan opposition kannatus oli 78 prosentin luokkaa. Siitä, että äänestäminen yleensä koettiin tärkeäksi, kertoo Unkarin mediassa kiertänyt tarina naisesta, jonka äänestysmatkalle Malawin Lilongwesta lähimpään Unkarin edustustoon eli 1500 kilometrin päähän Johannesburgiin tuli hintaa lentoineen ja hotelleineen varmaan tuhannen euron kieppeillä.

Nyt unkarilainen somekuplani pursuu hiljaista epätoivoa. Yksi unkarilainen kollega yrittää vielä mustaa huumoria:

Matolapsi ja isämato keskustelevat:
– Isä, mikä tuo kaunis sininen tuolla ylhäällä on?
– Se on taivas, lapsikulta.
– Ja mikä tuo kaunis, hyväntuoksuinen vihreä tuossa vieressä on?
– Se on kukkaniitty.
– Miksi me sitten möyritään tässä keskellä p***aa?
– Siksi kun tämä on katsos meidän koti.

On selittelyjen aika. Opposition kärkiehdokas Péter Márki-Zay, harvenneiden ja hiljaisten kannattajiensa keskellä, tiivisti asian uutiskameroille siten, että Orbán on luonut järjestelmän, jota on lähes mahdotonta kaataa sisältäpäin. Näinhän se näyttää olevan.

Näkyvintä tässä systeemissä on mediaylivoima: Orbán oli vaalitaistelunsa lopuksi väittänyt julkisesti, että ”kaikilla puolueilla on nyt ollut tilaisuus esittää sanomansa yleisölle”, mutta Fidesz-puolueella (yhdessä pienen sivuvaununsa, kristillisdemokraattisen KDNP:n kanssa) on ollut näitä tilaisuuksia verrattoman paljon enemmän. Oppositiopuolueet saivat valtion yleisradioyhtiön ykkös-televisiokanavalta viisi minuuttia kukin (!) vaaliohjelmansa esittelyyn, muuten uutis- ja ajankohtaislähetykset olivat yhtä Fidesz-propagandaa, niin kuin ne ovat olleet jo vuosikausia. Perinteinen mediahan on Unkarissa pitkään ollut hallituksen käsissä, näin esimerkiksi kaikki maakuntalehdet, ja julkisten tilojen mainoksissa jyrää sama ylivoima:

Unkarin Transparency International -osaston verkkosivuilla julkaistu diagrammi kuvaa mainosjulisteiden kustannuksia maaliskuussa 2022. Vasemmalla oranssin pylvään alaosa, joka sekin ylittää sinisellä katkoviivalla kuvatun lakisääteisen kampanjamenojen ylärajan, kuuluu varsinaiselle Fidesz-puolueelle. Sen yläpuolella vaaleampi oranssi raita on hallituksen ns. tiedotusta, ja pylvään ylin osa koostuu CÖF:n eli hallituksen tukeman ”kansalaisjärjestön” mainonnasta. Oppositiopuolueiden julkinen näkyvyys on tämän rinnalla ollut säälittävää piiperrystä.

Myös mahdollisista likaisista tempuista on ollut julkisuudessa paljon puhetta. Perinteinen ongelmakohta on naapurimaiden vanhojen unkarilaisvähemmistöjen äänioikeus: Orbánin hallitus on antanut rajantakaisille unkarilaisille Unkarin passien lisäksi oikeuden äänestää kirjeitse, eli jos tämmöinen esimerkiksi Transilvanian unkarilainen (joka ei välttämättä olisi ikinä eläessään edes käynyt Unkarissa) olisi muuttanut asumaan vaikkapa Malawin Lilongween, hän ei olisi joutunut lentämään Johannesburgiin vaan voisi äänestää kirjeitse kotoaan käsin. Olettaen siis, että Malawin postilaitos toimii luotettavasti. Naapurimaiden unkarilaisalueilla, ainakin Serbiassa ja Romaniassa, kirjeäänestyksessä ovat ”avustaneet” paikalliset unkarilaisjärjestöt, joita Orbánin hallitus näyttävästi tukee. Serbiassa ilmenneistä kummallisuuksista kirjoitin jo viimeksi, sen jälkeen löytyi Romanian Marosvásárhelyssä (Tîrgu Mureş) rakennustyömaan laittomalta kaatopaikalta muun romun seasta säkillinen osaksi palaneita kirjeäänestyslippuja. Niissä lipuissa, jotka toimittaja pääsi näkemään, oli kaikissa ääni oppositiolle.

Muitakin pienempiä suhmurointeja on raportoitu: äänten ostamista, kirjeäänestystä vainajien nimissä, ns. ketjuäänestystä. Tämä viimeksi mainittu tarkoittaa sitä, että äänestäjäporukan ensimmäinen ei suljekaan lippua vaalikuoreen vaan vie uurnaan tyhjän kuoren, sujauttaa lipun taskuunsa ja salakuljettaa sen esim. autossa odottelevalle porukan pomolle, joka voi myös maksaa tästä palkkion saman tien. Seuraava äänestäjä merkitsee lippuun halutun äänen, menee sitten äänestyspaikalle lippu taskussaan ja palauttaa vaalitoimitsijoilta saamansa tyhjän äänestyslipun sijasta uurnaan tuon aiemmin merkityn lipun. Tyhjän lipun hän vie taskussaan ulos ja antaa seuraavalle porukan jäsenelle, ja niin edelleen. Vielä helpommaksi homma muuttuu, jos palkkiota vastaan äänestävä yksinkertaisesti ottaa äänestyskopissa valokuvan lipustaan todisteeksi palkkion maksajalle. Ja kuinka ollakaan, jo toissa syksynä vaalilain muutokseen lisättiin kohta, jonka mukaan vaalisalaisuutta nimenomaisesti ei loukkaa se, että äänestäjä yksityisiin tarkoituksiinsa ottaa valokuvan omasta äänestyslipustaan.

Likaisista tempuista tullaan varmasti vielä puhumaan lisää, kunhan ETYJin vaalitarkkailijat julkistavat raporttinsa ja oppositio mahdollisesti toimittaa valituksia tai tutkintapyyntöjä kansallisten tai jopa kansainvälisten viranomaisten käsiteltäväksi. Samoin tullaan varmasti näkemään ankaraa keskustelua siitä, mikä opposition strategiassa meni pieleen ja mitä Márki-Zay teki väärin. Karkasivatko äänestäjät entisestä äärioikeistolaisesta, salonkikelpoistumista yrittävästä Jobbikista, joka oli mukana Márki-Zayn vetämässä oppositioblokissa, Fidekszen tai Jobbikista lohjenneen raivo-äärioikeistolaisen ”Meidän isänmaamme” (Mi Hazánk) taakse? Veikö vitsipuolue ”Kaksihäntäinen koira” ääniä ”vakavilta” oppositiopuolueilta? Oli miten oli, sitä ei voi kieltää, että huomattava osa Unkarin kansaa seisoo yhä Orbánin takana. Osa ehkä ihan konkreettisesti myi äänensä säkillisestä perunoita, vielä useammille oli tärkeää olla ”osa systeemiä”, hyvissä väleissä paikallisten vallanpitäjien kanssa, työnantajan tai pormestarin, joka päättää siitä, kenelle julkisia töitä tai tilauksia jaetaan. Kahdessatoista vuodessa Fidesz on ehtinyt imeytyä kaikkialle hallinnon rakenteisiin.

Ja sitten vielä Venäjä, Putin, kaasu ja sota. Unkarilaisille, joista useimpien koti lämpiää Venäjältä tulevalla kaasulla, energiapakotteet Venäjää kohtaan ovat mahdoton ajatus. Etenkin ne eläkeläismummot, joita Orbánin kannattajissa on suuri osa, ovat oikeasti hätää kärsimässä, jos kaasulasku kasvaa, ja rezsicsökkentés eli kunnallistekniikkakulujen alentaminen on jo iät ajat ollut Orbánin hallituksen tärkeä propagandavaltti. Lisäksi Unkarin energiansaantia turvaa Paksin ydinvoimalan laajentaminen venäläisellä tekniikalla ja Venäjän myöntämällä luotolla. Tämä voisi olla ongelmallista, jos unkarilaiset vanhastaan tuntisivat syvää epäluottamusta, pelkoa ja jonkinasteista vihaa Venäjää kohtaan, niin kuin vaikkapa Baltiassa tai Puolassa asiat koetaan. Mutta siitä huolimatta, mitä toisen maailmansodan loppuvaiheissa ja sen jälkeen nähtiin – tuhansien unkarilaisten raahaaminen vankeuteen ja pakkotyöhön Venäjälle (ns. malenkij robot), rosvoilevat ja systemaattisesti naisia raiskaavat miehittäjät, stalinismi ja vuoden 1956 tapahtumat – tuntuu siltä, että Venäjä on nykyunkarilaisille kaukainen juttu. Venäjä ei ole ollut unkarilaisille vanha rajanaapuri saati kulttuurivaikutteiden antaja tai välittäjä, sitä ei ihmeemmin tunneta, sen kieltä ei osata (sosialisminaikaista koulujen pakkovenäjää opetettiin ja varsinkin opittiin vielä paljon huonommin kuin meillä pakkoruotsia konsanaan), siitä ei ehkä ole niin hirveästi välitetty. Ja kun arvot ovat yhteiset – akat hiljaa, homot kaappiin, ”kristilliset” ja kansalliset perinteet kunniaan, juutal… tuota, kansainväliselle suurpääomalle ja rappiokulttuurille turpiin – on helppo ajatella, että Putinin Venäjä on ihan eri juttu kuin entisten aikojen Neuvostoliitto.

Sitten tuli sota, ja senkin Orbán onnistui kääntämään hyödykseen. Hän on näköjään uskomattoman hyvin kyennyt myymään itsensä rauhanmiehenä, joka takaa turvallisuuden ja estää Unkaria joutumasta sotaan. Ei olekaan kysymys siitä, pidetäänkö kaasu- ja öljyrahoilla tai ydinvoimalaluoton lyhennyksillä pystyssä ihmisoikeuksia polkevaa ja sotarikoksiin syyllistyvää diktatuuria, joka juuri hyökkäsi puolueettoman naapurinsa kimppuun. Ei puhuta mistään abstrakteista arvoista tai ihanteista vaan MEISTÄ ja vaarasta, joka MEITÄ uhkaa. Tässä 444.hu:n bongaamassa plakaatissa on perhe, lapset, perinteiset arvot (lettipäisten tyttöjen ja hattupäisten poikien kansallispuvut!) ja synkkien kasvonilmeiden kuvastama uhka saatu niputetuksi tiiviiseen pakettiin:

”Älkäämme lähettäkö lapsiamme semmoiseen sotaan, jonka kanssa meillä ei ole mitään tekemistä!”

Tämän logiikan mukaan Putinin hyökkäyssodan vastustaminen onkin itse asiassa sodan kannattamista. Niinpä Orbánin vaalipuheissa jatkuvasti viitattiin siihen, että Márki-Zay ja oppositiopuolueet voittaessaan eivät lähettäisi Ukrainaan vain aseita vaan unkarilaisia sotilaita (Márki-Zay oli kysyttäessä asettanut sanansa taitamattomasti, ja jälkikäteen oli myöhäistä rypistää). Unkarin yleisradioyhtiön ykkösteeveekanavan uutisissa jopa ukrainalaisten äitien mielenosoitus Budapestissa ja sitä seurannut sodanvastainen mielenilmaus otsikoitiin ”sodan kannattajien mielenosoitukseksi” (háborúpárti tüntetés).

Orbán siis onnistui saamaan ainakin osan äänestäjistä taakseen yksinkertaisella pelottelupropagandalla. Sen hintana oli tosin asettuminen Ukrainan urheaa puolustustaistelua ja koko Euroopan ja läntisen maailman sankarina suitsuttamaa presidentti Zelenskyä vastaan. Siinä määrin, että Orbán väittää ”Ukrainan intresseissä olevan vetää mahdollisimman monia maita mukaan sotaan” ja mainitsee Ukrainan presidentin viimeisenä vaan ei vähäisimpänä, kun voittopuheessaan luettelee niitä vihollisia, joita vastaan on käynyt rankan (sekä runsaalla julkisrahoitteisella propagandalla ja ”vaalibudjetilla” tuetun) vaalitaistelunsa. Nämä vastustajat ovat siis

vasemmisto kotimaassa, kansainvälinen vasemmisto joka puolella, Brysselin byrokraatit, Soros-imperiumin kaikki rahat ja järjestöt, kansainvälinen valtamedia, ja loppujen lopuksi myös Ukrainan presidentti.

Näin läntisemmästä Euroopasta katsoen tämä tuntuu älyttömältä, mutta unkarilaisten – ainakin Orbánin kannattajajoukon – näkökulma on erilainen. (Ja tässä suhteessa muuten on mielenkiintoista, miten Unkarin yhteiskunta on repeämässä kahtia, kuten vaalituloksestakin näkyy. Budapestissa ja parissa muussakin yliopistokaupungissa, Szegedissä ja Pécsissä, eletään eri todellisuudessa kuin suurimmassa osassa maata.)

Orbánilaisesta ”unkarilais-kansallisesta” näkökulmasta nimittäin Venäjä, samoin kuin Kiina, on sopivan matkan päässä. Toisin kuin Baltian maille tai Puolalle, Unkarille Venäjä ei ole vanha arkkivihollinen eikä välitön uhka, vaan sen kanssa voidaan tehdä diilejä ja niillä kiusaa noille Brysselin eurostoliittolaisille, joilla on kummallisia päähänpinttymiä ihmisoikeuksista ja korruption vastustamisesta. Ukraina sitä vastoin on ikävä naapuri, joka potkii päähän omaa pientä unkarilaisvähemmistöään Transkarpatiassa, osassa Trianonin, nyyh, hajalle raastamaa historiallista Unkaria.

Ja tässä suhteessa silmiä avaava (ja myös kyynellyttävä) kokemus oli slovakianunkarilaisessa Új Szó -lehdessä ilmestynyt Zsolt Trill -nimisen näyttelijän haastattelu. Nykyään Budapestissa työskentelevä Trill on syntynyt Transkarpatiassa ja opiskellut Kiovassa. Kotiseutunsa tulevaisuuden hän näkee synkkänä, mutta synkintä tässä haastattelussa on se, että Trill ei oikeastaan suostu ottamaan kantaa koko Ukrainan sotaan.

En ole varma siitä, pitääkö minun tässä äärettömän kiperässä tilanteessa, johon tämä katala maailma on ihmiskunnan saattanut, ylipäätään muodostaa mielipide. Kohtahan ollaan siinä pisteessä, että mielipidettä ei voi ilmaista. Jos ajattelet toisin, sinut leimataan heti. (…) Olen elänyt kolmekymmentä vuotta Transkarpatiassa, vapaassa Ukrainassa, silti en voi sanoa, mitä ajattelen. Riittäköön se, että nämä kolme vuosikymmentä eivät heijasta Ukrainan kansan vaan koko Ukrainan johdon tekemiä virheitä. Kolmenkymmenen vuoden ajan Ukrainan johto keskittyi vain täyttämään taskujaan. Vähemmistöjen kohtalo ei heitä liikuttanut. (…) Edes teatteriamme, kulttuuriamme he eivät tukeneet. Teatteriseurueemme bussinkin saimme Unkarin valtiolta. (…) Tähän [sotatilanteeseen] syypäitä ovat molemmat osapuolet, jopa Amerikka ja Eurooppakin. Kaikki ovat tahranneet itsensä. Säälin äärettömästi sekä Venäjän että Ukrainan kansaa. Ei minulla ole mitään ukrainalaisia ihmisiä vastaan, Nagymuzsalyssa elimme rauhassa rinnakkain. En väitä, että Ukrainassa olisi kaikki hyvin, niin kuin ei Venäjälläkään, mutta ei venäläisten ja ukrainalaisten pitäisi ampua toisiaan. Kenenkään ei pitäisi kuolla. Olen ehkä naiivi mutta minusta tuntuu silti, että tämä kamala tilanne pitäisi ratkaista Gandhin asenteella ja ajattelulla.

Oikeutta myöten on sanottava, että tämä juttu on yli viikon vanha. En tiedä, pystyisikö Zsolt Trill vielä nytkin, kun koko maailma suree Mariupolin pommitusten raunioihin tai venäläisten ryöstelijöiden ja raiskaajien uhreina kuolleita naisia ja lapsia, pokerinaamalla julistamaan, että syytä on molemmissa osapuolissa eikä hän halua ottaa kantaa. Tai jättäisikö hän edelleen mainitsematta Vladimir Putinin nimen, yhtä määrätietoisesti kuin tätä nimeä on viime aikoina Unkarin hallituksen kontrolloimassa mediassa vältetty lausumasta.

Tässä siis se ”kansallisen” ajattelun koukku, johon Orbánin vaalimenestys myös osaksi perustuu. ”Oman kansan” teatteriseurueen tukeminen voi tässä todellisuudessa eläville nousta tärkeämmäksi kuin se, ammutaanko jossain vähän kauempana kriittisiä journalisteja, vangitaanko mielenosoittajia, hyökätäänkö naapurimaan kimppuun härskin tekosyyn varjolla. Silloin ei verrata ulkopuolisia aatteita tai järjestelmiä keskenään millään objektiivisilla periaatteilla, ei aseteta vaikkapa Ukrainan monenlaisista ongelmista ja lastentaudeista kärsivää demokratiaa Venäjän totaalisen diktatuurin vastapainoksi. Silloin puhutaan vain meistä ja muista, hyvistä ja pahoista. ”Aseiden puhuessa lait vaikenevat”, nationalismin puhuessa taas vaikenevat järkisyyt ja objektiiviset kriteerit.