Pyhimyksiä ja itsevaltiaita

Tämän kuvan totiset hahmot ovat (näin arvelisin, miespuolisen hahmon ikonografisten attribuuttien niukkuudesta huolimatta) ritari- ja soturikuningas László (Ladislaus) I Pyhä (n. 1040 – 1095) ja ruusukoria kantava Pyhä Elisabet (1207–1231), Unkarin ensimmäisen hallitsijasuvun, Árpád-dynastian kuuluisimmat pyhimykset. Kuva mainostaa näyttelyä nimeltä “Kuninkaita ja pyhimyksiä: Árpádien aika”. Sen on tarkoitus aueta maaliskuussa 2022 ns. Kultabullan (Aranybulla, Bulla aurea) 800-vuotisjuhlan kunniaksi. Tätä asiakirjaa, joka kuningas Andreas II (Pyhän Elisabetin isä muuten) pakotettiin allekirjoittamaan Székesfehérvárin valtiopäivillä 1222, on verrattu Englannin Magna Cartaan; se oli ensimmäinen eräänlainen perustuslaillinen dokumentti, jolla kansalaisille – toki vain aatelisille, mutta ei pelkästään mahtavimmalle ylimystölle vaan myös pikkuaateliston muodostamalle jonkinlaiselle esi-keskiluokalle – myönnettiin tietyt, kuninkaan tahdosta riippumattomat vapaudet ja perusoikeudet. Kyseessä on siis Unkarin valtion historian merkkitapaus ja tärkeä juhlavuosi. Tietenkin voisi kysyä, miksi Kultabullan juhlavuoden yhteydessä halutaan muistaa kuninkaita ja pyhimyksiä eikä esimerkiksi modernin oikeusvaltiokäsityksen, kansalaisoikeuksien ja demokratian kehityksen ensimmäisiä alkuituja Euroopassa… mutta joka tapauksessa nyt on tämän juhlanäyttelyn yhteydessä puhjennut pienoinen skandaali, josta kertoo yksityiskohtaisesti Válasz-sivusto.

Näyttelyn suunnitteleminen on alkanut virallisesti vuonna 2017, ja siitä on tarkoitus tulla kaikkien aikojen suurin Árpádien aikaa esittelevä näyttely. Unkarin valtion perustajakuninkaalle Tapani Pyhälle omistettu museo on Székesfehérvárista, Unkarin kuninkaiden vanhasta kruunauskaupungista saanut käyttöönsä näyttelytiloiksi isolla rahalla kunnostetun vanhan cistersiläisluostarin, ja näyttelyyn on tulossa esineistöä kahdeksasta maasta, esimerkiksi Pietarin Eremitaasista, Oxfordin yliopiston kirjastosta ja Vatikaanista. Päävastuussa näyttelyn suunnittelusta oli alun perin Unkarin Kansallismuseo (Nemzeti Múzeum), esineistöä kokosi ja katalogin taustatekstejä kirjoitti joukko historian ja arkeologian asiantuntijoita. Sitten joulun alla tapahtui jotakin.

Kaksi päivää ennen joulua tutkijat saivat yllättäen sähköpostia ministeriöstä – siis Inhimillisten voimavarojen ministeriöstä, jonka alle kuuluvat sekä sosiaali- ja terveys- että kulttuuri- ja sivistysasiat. Siinä ilmoitettiin, ilman mitään perusteluja, että lähes valmiin näyttelyn kuraattorit vapautetaan tehtävistään ja näyttely aineistoineen siirtyy Unkarilaisuudentutkimuksen instituutin (Magyarságkutató Intézet, MKI) vastuulle. Aatonaattona saapui seuraava viesti uudelta kuraattorilta. Miklós Makoldi, joka on MKI:n Arkeologian tutkimuskeskuksen johtaja, ilmoitti ottaneensa tehtäväkseen näyttelykatalogin toimittamisen, jota jatketaan “uuden ylläpitäjän ohjeistukset huomioon ottaen”. Tammikuun alkuun mennessä on tullut selväksi, että katalogiin on tarkoitus tehdä sekä rakenteellisia että sisällöllisiä muutoksia. Julkista tietoa näiden muutosten sisällöstä ei ole saatu, mutta Válaszin toimituksen käymistä ”keskusteluista” on ilmennyt, että esimerkiksi unkarilaisten maahantulon aikaan Unkarissa eläneitä slaavi- ynnä muita kansoja sekä Árpádien aikana Unkariin muuttaneita kansanryhmiä (muslimit, juutalaiset, arojen paimentolaiskansat) käsittelevät osat olisi tarkoitus jättää kokonaan pois. Sitä vastoin uudessa suunnitelmassa on mukana MKI:n Arkeogenetiikan tutkimuskeskuksen edustajia.

Tästähän on ollut puhetta jo vuosikaudet, ja etenkin siitä lähtien, kun inhimillisten voimavarojen ministeriksi nousi Miklós Kásler, lääkäri-setämies, jonka sydäntä lähellä on erityisesti huuhaan rajamailla tai selvästi jo rajan tuolla puolen liikkuva kansallismielinen amatööri-historiantutkimus: Unkarin varhaishistoria halutaan kirjoittaa uusiksi, tai paremminkin sen romanttisen ja viihteellisen näkemyksen mukaiseksi, joka nojautuu lähinnä keskiaikaisiin kronikkoihin ja legendoihin mutta jota 1800-luvulla ruvettiin oikein olan takaa levittämään kansalle isänmaallisissa runoissa, historiallisissa romaaneissa ja koulukirjoissa. Tämän näkemyksen mukaan Unkarin kansakunnalla on poikkeuksellisen uljas historia, joka alkaa Attilan hunneista ja saa ensimmäisen täyttymyksensä Árpád-suvun kuninkaissa, koko kristillisen Euroopan puolustajissa idän barbariaa vastaan. Loistokkaan kansallisen menneisyyden, kielen ja kulttuurin ylivertaisuuden ajatusta vaalimaan on perustettu itse asiassa koko MKI. Ja jos tämä ”kristillis”-isänmaallinen pyrkimys vie törmäyskurssille kansainvälisen tiedeyhteisön kanssa, niin vieköön.

Hunniromantiikkaa on vaikea sovittaa yhteen nykyaikaisen kriittisen historiantutkimuksen kanssa, ja erityisesti suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus on sille vaikea pala. Viime vuosina onkin nähty suomalais-ugrilaisuuden häivyttämistä historian oppikirjoista ja opetussuunnitelmista syrjemmälle, esimerkiksi sekaviin ja täysin kestämättömiin spekulaatioihin siitä, miten suomalais-ugrilaisten kielten väliset yhtenevyydet voisivat johtua jonkinlaisista esihistoriallisista kontakteista. Ministeri Káslerin erityisenä keppihevosena ovat jo pitkään olleet Árpád-suvun kuninkaat ja heidän oletettu polveutumisensa Attilasta. Olen tässä blogissa jo aiemmin kirjoittanut sekä Káslerin oudoista arkeogenetiikkaprojekteista että MKI:n tuottamasta, uusvanhaa ”kansallismielistä” näkemystä propagoivasta kummallisesta animaatioelokuvasta ”Pozsonyn taistelu”, jonka omituisuudet, virheet ja suoranaiset historianvääristelyt nostattivat vuosi sitten melkoista kritiikkiä.

”Pozsonyn taistelun” asiantuntijatiimiin kuului myös ”Kuninkaita ja pyhimyksiä” -näyttelyn uusi kuraattori Miklós Makoldi, jolla ei Válaszin mukaan ole tieteellistä oppiarvoa – tohtoriopinnot ilmeisesti ovat kesken – eikä juuri muitakaan tutkimusmeriittejä. Hänet ilmeisesti tunnetaan lähinnä mediakommenteistaan, jotka ovat osin omituisia. Válaszin mukaan hän on esimerkiksi M5-kanavan tiedeohjelmassa kertonut, että unkarin sana karácsony ‘joulu’ juontaisi juurensa sanasta kerecsen(sólyom) ‘aavikkohaukka, Falco cherrug’, mikä viittaisi unkarilaisten muinaisuskon (jonkinlainen haukka tai kotka on tyypillisesti ollut arokansojen, myös unkarilaisten esi-isien pyhä eläin) ja kristinuskon ikivanhoihin yhteyksiin. Tämähän on täyttä wettenhovi-aspaa, oikeasti karácsony (samoin kuin romanian crăciun) on slaavilainen laina, alkuaan useissa slaavikielissä tunnettu talvipäivänseisauksen tai keskitalven juhlan nimitys kračun. Huuhaaetymologia on ilmeisesti peräisin maallikko-”kulttuurintutkija” Lajos Szántailta, joka näkyy vuosikymmenten ajan ”tutkineen” Unkarin legendanhohteista menneisyyttä. Taustalla väijyy se vaihtoehtopiireissä suosittu ajatus, jonka kanssa ministeri Káslerkin tuntuu flirttailevan, että muinaiset unkarilaiset alusta lähtien, kenties jopa Attilasta alkaen, olivat kristittyjä ja kristinuskon puolustajia ja että Unkarin valtiolla siksi on poikkeuksellinen, jumalallinen legitimaatio – jota myös esimerkiksi Pyhä Kruunu ilmentää.

Alan tutkijoiden piireissä tyrmistys on ollut melkoinen. Jo välipäivinä toistakymmentä historiantutkijaa ja arkeologia, suurin osa katalogin kirjoittajista, ilmoitti vetäytyvänsä tehtävästä ja myös kieltävänsä tekstinsä julkaisemisen. Válasz haastatteli asiasta mm. Budapestin ELTE-yliopiston keskiajan historian laitoksen apulaisprofessoria (docens) Gábor Thoroczkayta, jonka mielestä tämänasteinen poliittisten päättäjien puuttuminen tiedeihmisten toimintaan on ”vieläpä nykyisissäkin oloissa poikkeuksellisen raaka veto”. Monitieteisen tutkijatiimin työ valuu hukkaan, kun katalogin kirjoittajat vetävät takaisin jo taittoa odottaneet, valmiit tutkielmansa. Siitä, miten tämä heijastuu varsinaiseen näyttelyyn (vaikuttaako nyt syntynyt tiedeskandaali esimerkiksi ulkomaisiin yhteistyökumppaneihin ja esineistön lainaksi saamiseen), ei vielä ole mitään tietoa.

Olen tässä blogissa ennenkin kirjoitellut Unkarin tiedepolitiikan huolestuttavista kehityksistä, muun muassa siitä, miten vallanpitäjät perustavat uusia, tiedeinstituutioista, kansainvälisistä tiedeyhteisöistä ja tieteen yleisistä laatukriteereistä riippumattomia, suoraan hallitukselle alisteisia ”tutkimusinstituutteja”. Tämä alkoi historiantutkimuksesta ja jatkui ”Kielistrategian instituutin” perustamisella, joka instituutti sittemmin on sulautunut osaksi ministeri Káslerin MKI:tä. Jaksoin aikoinaan vielä toivoa, että nämä uudet rinnakkaisinstituutit jäisivät vallanpitäjien ja heidän suosikkiensa harmittomaksi harrastukseksi, joka tuottaa kulttuuriohjelmaa ”kansallismielisten” piirien viihteeksi sekä tekijöilleen pseudoakateemisia leikkimeriittejä mutta ei oikeasti häiritse vakavaa tieteentekoa. Sitten alkoi Unkarin Tiedeakatemian hajottaminen sekä yliopistojen säätiöiminen ja sementoiminen nykyisen hallituksen nimittämien kuratorioiden ja kanslerien hallintaan. Ja nyt alkaa oikeasti vaikuttaa siltä, että Orbánin järjestelmä toimii tässäkin – Weronika Grzebalskan ja Andrea Petőn lanseeraamaa termiä käyttääkseni – kuin ”kääpävaltio”, joka loisii valtion rakenteissa ja imee niistä resursseja vain tuottaakseen lisää kääpää.

Ennen tämän postauksen julkaisemista halusin vielä käydä vilkaisemassa MKI:n kotisivua, ja sinnepä olikin ilmestynyt uusi tiedote tämän näyttelyskandaalin johdosta, reaktiona ”oppositiolehdistössä ilmestyneisiin useisiin harhaanjohtaviin artikkeleihin”. Julkilausumassa korostetaan, että näyttelyn valmistelujen kokoamisesta yhden pääkuraattorin johdolla on sovittu kaikkien kolmen järjestäjälaitoksen, siis Kansallismuseon, Tapani Pyhän museon ja MKI:n kesken. Ehdotus tällaisesta ratkaisusta tuli Kansallismuseon johdolta. Ja kukapa muu Unkarin Kansallismuseota nykyään johtaakaan kuin elokuussa hieman hämmentävästi tehtävään nimitetty László L. Simon, runoilija ja korruptioepäilyjenkin kohteena ollut viinitila- ja matkailuyrittäjä, Fidesz-puolueen kansanedustaja vuodesta 2010 ja erilaisten kulttuuripoliittisten tehtävien veteraani.

Simon on valmistunut yliopistosta unkarin ja historian opettajaksi, mutta hänen tohtoriopintonsa jäivät kesken, eikä hänellä tiettävästi ole tieteellisiä ansioita. Oppositiolehdistössä on terävästi ruodittu hänen avoimesti ilmoittamaansa pyrkimystä “tehdä Kansallismuseosta paradigmanvaihdoksen lippulaiva”, jossa siis tiedon sijasta tarjotaan tarinoita ja elämyksiä (huokaus!) ja tehdään (kuten hän itse kirjoittaa) “identiteettiä vahvistavaa, kansalliseen identiteettiimme fokusoivaa työtä, joka voi toimia luonnollisessa liitossa hallituksen politiikan kanssa”. Telex-uutissivuston mukaan Simonin virkaanastujaispuheesta välittyi pyrkimys muuttaa Kansallismuseo ”kansallismielisten” satujen, tarinoiden ja legendojen tyyssijaksi.

Unkarissa on vaarassa oikeusvaltioperiaatteen ohella myös tieteen vapaus, eivätkä nämä kaksi vaaraa ole riippumattomia toisistaan. Tiedevastaisuudesta puhuttaessa ajatellaan nykyään usein rokotusvastaisuutta ja ilmastodenialismia, jotka tällä hetkellä uhkaavat välittömästi koko ihmiskunnan tulevaisuutta. Mutta vaarallista tiedevastaisuutta on myös historia-, kieli- ja käyttäytymistieteiden painaminen pelkkään tarinankertojan rooliin.

Advertisement

Säädyllinen murhenäytelmä

Se on sitten adventti, päivä, jona Jeesus ratsastaa aasilla – politiikassa taas, tunnetun lohkaisun mukaan, aasit ratsastavat Jeesuksella harva se päivä. Sentrooppalaisissa kodeissa syttyvät pöydillä adventtiseppeleiden ensimmäiset kynttilät. Tässä suositussa pöytäkoristeessa on neljä kynttilää, protestanttikodeissa kaikki samanvärisiä (yleensä kai joulunpunaisia), katolisissa yksi vaaleanpunainen, joka ymmärtääkseni kuuluu sytyttää kolmantena adventtina eli Gaudete-sunnuntaina.

Tänä vuonna adventinviettoa varjostaa koronaviruksen uusi omikronvariantti, jonka saapumisesta Eurooppaan tipahtelee tätä kirjoittaessani tietoja uutissyötteeseeni. Itävallassa ilmaantuvuusluvut ovat kääntyneet lievään laskuun, mutta tehohoidossa olevien koronapotilaiden määrä kasvaa yhä ja on tällä hetkellä yli kuudensadan. Seitsemän päivän ilmaantuvuusluku (uusien tartuntojen määrä sataatuhatta ihmistä kohti) on nyt laskenut nipin napin alle tuhannen; pahin tilanne on Salzburgissa, Kärntenissä ja Ylä-Itävallassa, huomattavan paljon helpompi Wienissä, missä koko ajan on panostettu tehokkaaseen testaukseen ja rokotustarjontaan.

Sulkutilan päättymisestä ei vielä ole varmuutta. Yrittäjien, kaupan, matkailun ja kulttuurialan lisäksi kovilla ovat koulut ja koululaisten perheet: periaatteessa koulut halutaan pitää auki, mutta vanhemmille annettiin oikeus jättää tarvittaessa lapsensa kotiin, ja tätä alun alkaen epämääräistä suositusta on sittemmin yritetty täsmennellä aitoitävaltalaisen sotkuisen mutta joustavan sääntöhimmelin avulla.

Kiristyvä tilanne syö poliittisten päättäjien hermoja. Tänään ORF:n uutissivut kertovat tuoreen liittokansleri Schallenbergin ajautuneen avoimeen sanasotaan oikeistopopulistisen oppositiopuolueen FPÖ:n kanssa. ”Perusitävaltalaisten” kannattajajoukot ja osaksi johtoporraskin, ainakin puoluejohtaja Herbert Kickl, eivät pelkästään vastusta tulossa olevaa rokotuspakkoa ”yksilön vapauden” nimissä (tämä on puolueen virallinen linja) vaan myös käytännössä levittävät suoranaista rokotusvastaista huuhaata. Näin ainakin Kickl, joka on myös avoimesti mainostanut ivermektiiniä, lähinnä eläinten loishäätölääkkeenä tunnettua valmistetta, jota rokotusvastaisissa piireissä pidetään ihmelääkkeenä koronan hoitoon. (Itävallassa on ivermektiinin käyttäjiä jo joutunut sairaalahoitoon, joko lääkkeen takia tai koronaviruksen, johon loislääke ei sitten auttanutkaan.) Italialaiselle Corriere della Seralle antamassaan haastattelussa liittokansleri Schallenberg lataa (siteeraan ORF:n uutisesta):

“Itävallan erikoisuutena tässä pandemiassa on, että parlamentissa vaikuttaa poliittinen voima, joka vastuuttomasti toimii tieteenvastaisesti ja lietsoo kollektiivista pelkoa. Suurin ero Itävallan ja muiden Euroopan maiden välillä on siinä, että kolmanneksi suurin parlamenttipuolueemme avoimesti ja äänekkäästi vastustaa rokotusta eikä myönnä, että rokotus olisi ainoa tie ulos pandemiasta.”

Kickl vastaa haasteeseen tiedotteella, jossa väittää, että liittokansleri ei ymmärrä demokraattisia prosesseja eikä FPÖ:n kritiikin ydintä. FPÖ ei suinkaan vastusta lääketieteellisiä toimenpiteitä vaan puolustaa valinnan vapautta, ja jos ei kansleri tätä tajua, hänen pitäisi erota. Toisin sanoen: FPÖ asettaa edelleenkin ihmisten mielipiteet (”en tykkää piikeistä”, ”en tykkää hallituksesta enkä siksi halua hallituksen määräämää rokotusta”, ”luotan enemmän ‘vaihtoehtoväen’ videoblogeihin kuin valtavirtatieteeseen”) samalle viivalle tieteellisen tutkimustiedon kanssa. Ihan suoraan tätä ei voi sanoa, sillä pelkillä rokotusvastaisten äänillä ei edes Itävallassa tällä hetkellä päästä poliittiseen valtaan käsiksi, semminkin kun hörhöjen äänistä kilpailemassa on myös avoimen rokotusvastainen uusi pienpuolue MFG.

Itävaltalainen fyysikko ja tiedetoimittaja Florian Aigner, jota viime ajat olen seuraillut Twitterissä, on monesti ottanut kantaa rokotusten ja rokotusvastaisuuden kysymyksiin. Tänään osui eteeni Profil-lehden podcast, jossa Aichinger juttelee toimittaja Christa Zöchlingin kanssa. Saksantaitoisille ehdottomasti suositeltavaa kuunneltavaa! Aigner osaa loistavasti vääntää rautalangasta, mistä tieteellisyydessä ja luotettavassa, tieteellisesti todistetussa tutkimustiedossa on kysymys.

Yksi keskeinen pointti tässä keskustelussa oli tieteellisen ajattelun ymmärtäminen. Huuhaan erottamiseen oikeasta tiedosta tarvitaan tietoa ja ymmärrystä siitä, miten tiede ylipäätään toimii. Esimerkiksi: jatkuvat pienet erimielisyydet tutkijoiden kesken kuuluvat siihen mekanismiin, jonka varassa tiede edistyy, eikä niitä pidä tulkita siten, että kaikki tieteellinen tieto on täysin epävarmaa ja siksi samalla viivalla erilaisten uskomus- ja toivomuspohjaisten järjestelmien kanssa. Tiede antaa usein vain suhteellisia vastauksia, jotka myöhemmin voidaan kumota tai suhteellistaa – mutta harvemmin käy niin, että aiempi tieteellinen tieto muuttuisi täysin arvottomaksi ja sen perusteet ja sisällöt pitäisi tykkänään hylätä. Hyvä esimerkki on Newtonin mekaniikka, joka omissa rajoissaan toimii yhä, Einsteinin suhteellisuusteoria on vain laajentanut tieteen näköaloja sen ulkopuolelle.

Ennen kaikkea: tiede on yhteisöllinen, maailmanlaajuinen projekti, jossa eri tutkijoiden työ kunkin pikku osasen parissa rakentaa, korjaa ja koko ajan tarkentaa suurta kuvaa siitä, miten koko maailma toimii ja millainen se on. (Tämähän ei muuten koske vain fysiikkaa tai luonnontieteitä vaan myös ihmis-, yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden tutkimusta.) Tutkijoiden työtä ei arvioida vain itsessään yksitellen vaan osana tätä isoa palapeliä. Siksi tiedeyhteisön valtavirran konsensukseen voi yleensä luottaa: se ei tarkoita, että tieteellinen totuus ratkaistaisiin äänestämällä eli laskemalla näkemyksen A ja näkemyksen B kannattajien suhteelliset lukumäärät (”miljoona kärpästä ei voi olla väärässä”), vaan että valtavirrasta poikkeavien näkemysten esittäjällä on melkoinen, usein käytännössä ylivoimainen todistustaakka harteillaan. Ja vaikka tutkijatkaan eivät ole erehtymättömiä, paljon todennäköisemmin väärässä on se uljaaksi toisinajattelijaksi itseään kuvitteleva sankari, joka luulee, että tieteessäkin pätevät viihteen lait.

Aignerin pääsanomana on, että tieteellisen ajattelun puute, siis maaginen ajattelu, on saattanut Itävallankin tämänhetkiseen koronakriisiin, eikä tämä koske vain salaliittohörhöjä, joogalentäjiä ynnä muita foliopipoporukoita jossain yhteiskunnan laitamilla vaan todellakin koko yhteiskuntaa, ”me olemme kaikki epäonnistuneet”. Tieteellisen ajattelun heikkous on siis maksanut lukuisia ihmishenkiä, ja sen syitä voi etsiä monesta suunnasta. Ehkä koulujen opetuksessa pitäisi entistä enemmän panostaa ei vain tieteen tutkimustulosten opettamiseen vaan myös sen ymmärtämiseen, miten tiede toimii ja mihin kriittinen, tieteellinen ajattelu perustuu. Ehkä Itävallassa tai laajemmin saksalaisella kielialueella näkyvät yhä sen katkoksen jäljet, joka syntyi melkein sata vuotta sitten, kun natsiajalla esimerkiksi ”koululääketieteen” ynnä muiden luonnontieteiden huomattavista edustajista monet joutuivat sattuneesta syystä maanpakoon tai vielä kamalampien sortotoimien kohteeksi. Ja ennen kaikkea: vaikka koronantorjuntatoimia varmaan vaikeuttaakin sentrooppalaisten tottumattomuus konsensuspolitiikkaan, kompromisseihin ja yhteisiin sääntöihin, myös kulttuuritaustasta nousee yllättäviä ongelmia.

Aignerin haastattelua kuunnellessa varsinaisen ahaa-elämyksen koin, kun puheeksi tuli luonnontieteiden heikko arvostus itävaltalaisessa yhteiskunnassa. Aignerin mukaan vaarallinen tiedevastaisuus näkyy esimerkiksi siinä, että paremmissakin piireissä on aivan sopivaa ja hyväksyttyä naureskellen selittää olevansa aivan onneton matematiikassa, mutta jos samalla tavalla selittelisi, että minulla ei kuulkaas ole yhtään kielipäätä eikä kirjallisuus kiinnosta, saisi kuulla tylyjä kommentteja ”sivistysvihamielisyydestään”. Tämä on ehkä sukua sille ongelmalle, josta jo kauan sitten kirjoitin: vanha sääty-yhteiskunta ei arvosta koulua eikä opetusta muuta kuin tiettyjen säätymarkkerien tarjoajana, olennaista ei niinkään ole, miten hyvin olet oppinut koulussa trigonometriaa tai latinaa, vaan se, että ylipäätään olet käynyt semmoista koulua, missä opetetaan trigonometriaa ja latinaa parempien ihmisten pojille ja tyttärille.

Olisiko tosiaan niin, että vanhan hienon taide- ja tapakulttuurin kääntöpuolena voi olla jopa todellisten ja tärkeiden asioiden väheksyntä? Olen tähän asti ollut aika lailla innoissani siitä, miten Itävallassa ns. korkeakulttuurin arvostusta ei haittaa hysteerinen elitismin pelko. Takavuosina luin hihitellen lehdestä amerikkalaisen jääkiekkovalmentajan haastattelua: mies oli syvästi harmissaan siitä, että Wienissä lapsia kyllä kuskataan kouluista kaiken maailman teattereihin, konsertteihin ja taidenäyttelyihin, mutta lasten joukkueurheiluharrastuksiin ei panosteta ollenkaan samalla lailla. Vasta nyt tulin ajatelleeksi, että korkeakulttuurille vastakkaisessa vaakakupissa voi olla ei vain jääkiekko vaan myös luonnontieteen ja tekniikan perusteiden ymmärtäminen.

Näinhän ei pitäisi olla, mutta näinkin ehkä voi käydä. Siinä tapauksessa Itävallassa olisi nyt menossa jonkinlainen ”säädyllinen murhenäytelmä”, kun ylemmät ja alemmat säädyt, kummatkin omista syistään, ovat jääneet vaille kunnon tiedekasvatusta ja huuhaamaakarien saaliiksi. Tämän surullisen tarinan voisi lopettaa esimerkkiin, johon Aignerkin viittasi puhuessaan siitä, miten rokotusvastaisuutta ei voi loputtomiin ymmärtää vaan raja on lopulta pakko vetää johonkin. Niin tärkeää kuin onkin välttää tuomitsemista, loukkaamista ja demonisoimista, tunnustaa ihmisten oikeus pelkoon ja huoleen uusien rokotteiden suhteen, jossain vaiheessa tulee eteen se kohta, jossa ymmärrys lakkaa ja nyrkki on lyötävä pöytään. Se voi tulla esimerkiksi tässä:

Impfgegner Demo vor dem Krankenhaus. Mit Kerzen, “Gemeinsam sind wir stark.”
Kein Abstand keine Masken.

Drinnen liegen die COVID-Patienten. pic.twitter.com/lfGJC3E8DE

— David Noisternig (@DNoisternig) November 24, 2021

Ylä-Itävallan Freistadtissa anestesialääkäri David Noisternig kuvasi viime viikolla Twitteriin kynttilöitä ja lyhtyjä kantavan joukon. Maskittomat, turvaväleistä viis veisaavat ihmiset osoittivat mieltään koronarokotuksia vastaan – sairaalan edessä, samaan aikaan, kun sisällä hoitajat ja lääkärit hikoilivat yrittäessään pelastaa hengitysvaikeuksista kärsiviä koronapotilaita.

Piikkipelosta piikkipakkoon

Itävallassa, kuten koko saksalaisella kielialueella, rokotuskattavuus on läntisen Euroopan huonoimpia ja koronatilanne tällä hetkellä sen mukainen. Vielä vajaat pari viikkoa sitten melkein neljäsosa yli 12-vuotiaista ei ollut ottanut koronarokotusta, kertoo Financial Timesin julkaisema grafiikka:

Tähän on nyt syitä ihmetelty. Olen tästä aiheesta ennenkin kirjoittanut: saksalaisella kielialueella historiallisista syistä ovat homeopatia, antroposofia ynnä muut vaihtoehtomeiningit käsittämättömän suosittuja myös koulutettujen ja fiksujen ihmisten parissa, ja väitän myös, että keskieurooppalaisen feodalismin perinne synnyttää ihmisiä, joiden on vaikea ymmärtää yhteiskunnallista konsensusta, solidaarisuutta ja sitä, että sääntöjen pitäisi olla kaikille samat. Lisäksi voi spekuloida natsiaikojen negatiivisella perinnöllä: valistuneet ihmiset ovat yliherkkiä näkemään kaikkialla vanhoista pahoista ajoista muistuttavia merkkejä ja pelkäävät hysteerisesti kaikkea viranomaisten puuttumista ihmisten yksityiselämään ja vakaumukseen. Tähän voi Itävallan osalta vielä lisätä federalistisen hallintohimmelin, jossa hallinnolliset toimet ja linjaukset herkästi muuttuvat poliittisiksi valtataisteluiksi ja arvovaltakysymyksiksi, sekä pelkurimaiset populistipäättäjät (kansleri Kurz etunenässä), jotka eivät uskalla tehdä ikäviä päätöksiä, kun myös idioottien äänet on saatava plakkariin.

Niin, idioottien äänet. Tuoreessa Profil-lehdessä tosin Rosemarie Schwaiger yhä yrittää ymmärtää ja puolustaa rokotusvastaisia ja näkee heidät koronakoettelemusten kasaaman raivon onnettomina uhreina, joista kaikki eivät suinkaan ole kiilusilmäisiä salaliittoteoreetikkoja tai ilmihöpsähtäneitä joogalentäjiä. Tai ”perusitävaltalaisten” (FPÖ) kannattajia. (FPÖ:n johtaja Herbert Kickl, tunnettu rokotusten vastustaja ja rokotusskeptikkojen piireissä suositun loislääke ivermektiinin puolestapuhuja, muuten todettiin äskettäin koronapositiiviseksi ja määrättiin kahden viikon karanteeniin, mistä on mm. se ikävä seuraus, että hän ei pääse tulossa olevaan suureen rokotusvastaisten mielenosoitukseen puhumaan.) Schwaiger koettaa myös ankarasti suhteellistaa viruksen vaaroja ja rokotuksen hyötyjä. On tietysti aivan totta, että hyvää tarkoittavien ihmisten loukkaaminen, syrjiminen ja demonisoiminen ei ole oikein eikä hyvästä. Mutta eikö nyt ihan oikeasti voisi tajuta, että lääketieteen ja epidemiologian valtavirta ja suuri konsensus puolustaa mahdollisimman suurta rokotuskattavuutta, ja että tätä vastaan pullikoiminen ei ole ”ihmisoikeus” vaan hengenvaarallista typeryyttä?

Lopullisesti leukani loksahti muutama päivä sitten, kun törmäsin verkossa tähän kirjoitukseen. Moment.at-sivuston faktantarkistajat olivat käyneet käsiksi Christian Felberin pitkään artikkeliin, jossa tämä luettelee ”30 syytä siihen, miksi tällä hetkellä en ota rokotusta”. Felber on itävaltalainen kirjailija ja yhteiskunnallinen aktivisti, globalisaatiokriittisen Attac-järjestön Itävallan-osaston perustajia ja ns. yhteishyvätalouden (Gemeinwohl-Ökonomie) teorian kehittelijä, koulutukseltaan romaanisen filologian maisteri mutta sitten harrastanut kovasti kaikenlaisia kansantalouskysymyksiä ja ilmeisesti opettanutkin useammassa yliopistossa. Hän ei siis ole lääketieteen, virologian tai epidemiologian asiantuntija, mutta sehän ei syvää kokemusasiantuntijuutta eikä vankkaa akateemista miesselittämistä estä.

Moment.at:n juttu repii Felberin 30 väitettä palasiksi. Suuri osa näistä väitteistä itse asiassa toistaa samaa asiaa eri sanoin; sanavuolaus ja toistelu muuten kuuluu sekin demagogian periaatteisiin, ja myös sen avulla vakuutetaan niitä ihmisiä, joiden medialukutaito ja kriittisyys ei riitä tunnistamaan tätä kikkaa. Aloitetaanpa vaikka siitä Felberin pääteesistä, että jokaisella ihmisellä on ”terveyskompetenssi”, eli oikeus itse tunnistaa, minkä hän katsoo olevan oikein ja hyväksi itselleen. Tässä pitää olla oikeus nojautua tieteellisen ja todistetun tiedon ohella omaan intuitioon. Felber vertaa tätä siihen, että länsimaisella vapaalla ihmisellä on myös oikeus itse määritellä oma seksuaalinen suuntauksensa. Ja aivan samoin, kuin vapaa yksilö itse tietää, tunteeko esimerkiksi vetoa miehiin vai naisiin, myös Felberillä on mielestään oikeus luottaa siihen, että hänen elimistönsä ”luontaisen vaistonsa varassa” torjuu rokotukset. Tämähän on huikea looginen akrobaattihyppy, alkaen siitä, että seksuaalinen suuntaus nimenomaan ei ole ihmisen oma valinta (kuten monet ”eheytyshoidoista” apua hakeneet voivat kipeästi todistaa). (Ja että seksuaalinen vetovoima on väkevästi tiedostettu ja ihmisten välillä näkyvästi ja tuntuvasti vaikuttava asia, rokotteen vaikutukset kehossa taas tietoisuuden ja ”intuition” ulottumattomissa.) ”Terveyskompetenssin” (Gesundheitskompetenz) käsite, johon terveyspoliittisessa päätöksenteossakin voidaan viitata, tarkoittaa kansalaisen oikeutta saada ja itse arvioida terveydentilaansa liittyvää pätevää tietoa – ei taikauskoa eikä ”intuitiota”.

Aitoon hyväosaisen ihmisen minä-minä-tyyliin Felber kieltäytyy ymmärtämästä, miksi hänen, keski-ikäisen, hyväkuntoisen (Felber on muuten esiintynyt myös tanssi-performanssitaiteilijana) ja perusterveen ihmisen, pitäisi ottaa rokotus, kun hänen riskinsä sairastua (vakavasti) on niin pieni. Edelleenkään eivät siis edes sivistyneet ihmiset ymmärrä, että kysymys on taudin leviämisestä väestötasolla ja sen pysäyttämisestä: vaikka MINÄ en itse sairastuisi pahasti, levitän virusta eteenpäin myös niille, joille sairastuminen on paljon pahempi uhka. Felber väittää myös, että nuorelle ihmiselle rokotuksesta on enemmän vaaraa kuin hyötyä. Tämä ei tutkimustiedon valossa kerta kaikkiaan pidä paikkaansa – ja sosiaalisesti aktiiviset, koulua käyvät, liikkuvat ja bilettävät nuoret ovat myös olennaisessa asemassa taudin levittäjinä.

Useat Felberin väitteistä perustuvat huuhaatietoon, valetutkimuksiin tai virhetulkintoihin. ”Rokotusten pitkäaikaisia vaikutuksia ei vielä tunneta” – itse asiassa niitä ei tunneta, koska niitä ei voi olla. Koronarokotteet eivät mene aineenvaihduntaan eivätkä varastoidu elimistöön vaan hajoavat nopeasti, ja elimistön reaktiot niihin ilmenevät muutaman päivän sisällä, jos ovat ilmetäkseen. Koronarokotteet eivät ole ”kokeellisia”, vaan ne on testattu kaikkien määräysten mukaan ja niiden vaikutuksista on valtava määrä dataa. Rokotteiden sivuvaikutuksia on ilmoitettu runsaasti, mutta tarkemmin tutkittaessa näistä tapauksista löytyy syy-yhteys vain harvoin. (Itävallassa on artikkelin mukaan ilmoitettu 177 koronarokotteisiin liittyvää kuolemantapausta. Näistä vain kahdessa voitiin todeta jonkinlainen syy-yhteys. Ja vaikka kaikki nämä ilmoitetut kuolemantapaukset johtuisivat koronarokotteesta, riski kuolla rokotteeseen olisi silti selvästi pienempi kuin riski kuolla koronatautiin.)

Ikävää on erityisesti, että akateemisesti koulutettu ihminen kritiikittömästi siteeraa tunnettuja huuhaamaakareita tai hörhölääkäreitä kuten gynekologi Christian Fialaa, jonka mielestä myöskään AIDS ei johdu HI-viruksesta. Felber marssittaa todistajikseen myös ne kuuluisat nimettöminä esiintyvät tai tutuntutun tuntemat lääkärit, jotka kuulemma ovat todenneet kamalia rokotusten sivuvaikutuksia kuolemaa myöten mutta eivät ole jostain syystä niitä kirjanneet tai raportoineet… tämä on siis aivan samaa kaverin naapurin mummon kumminkaimalta ihan itse kuultua juttua, jota netin rokotusvastaisten hörhöryhmät ovat väärällään ja joka ei, anteeksi vain, todista yhtään mitään. Näköjään romaanisen filologian maisterintutkinto ei myöskään pätevöitä ymmärtämään sitä yksinkertaista tosiseikkaa, että eri menetelmillä saadut arviot rokotteiden tehokkuudesta ovat erilaisia. (Ja laskentamenetelmien eroista huolimatta kaikki menetelmät yksimielisesti vahvistavat, että rokotteista on hyötyä.)

Sitten vielä sinänsä oikeutettu kritiikki, joka kohdistuu voittoja tahkoaviin ja patentteja panttaaviin lääketehtaisiin, Pfizerin kuuluisiin verosotkuihin tai siihen, että virustutkimusta tehdään (?) sotilaallisiin tarkoituksiin. Kaikki tämä arvostelu ihan aiheellista, mutta koronarokotusten tehokkuuteen, turvallisuuteen tai hyödyllisyyteen nämä asiat eivät liity mitenkään. Ja niin hämäriä tai moraalittomia kuin rokotteiden taustalla olevat Big Pharman talouskuviot voivatkin olla, se ei millään tavalla vaikuta siihen, että koronarokotteet on tieteellisesti tutkittu ja testattu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Myös lääkehoitojen kehittäminen koronatautiin on hieno juttu, mutta ei sekään tee rokotuksia vähemmän tarpeellisiksi.

Samoin kuin yllä linkitetyssä kirjoituksessaan Rosemarie Schwaiger, myös Felber päätyy lopuksi vaatimaan lisää resursseja sairaaloille ja tehohoidolle. Ilman muuta terveydenhuollon resurssipulaan pitää puuttua, mutta sekä tehokkaampaa että järkevämpää kuin vakavasti sairastuneiden tehohoitaminen olisi ehkäistä ihmisten vakavaa sairastumista ylipäätään. Vai olisikohan hyvä idea myös, että luovuttaisiin ihmisten henkilökohtaista valinnanvapautta loukkaavasta turvavyöpakosta ja sen sijaan lisättäisiin työvoimaa ja vehkeitä traumakirurgian osastoille?

Ei siis edelleenkään voi kuin pyöritellä päätään ja ihmetellä ihmisten sokeutta ja halua vääntää tunne-, identiteetti-, arvovalta- ja perusoikeuskysymykseksi asia, joka olisi aivan kylmästi tieteellisen tutkimustiedon varassa ratkaistavissa. Myös Moment-sivuston jutun kommentteihin on tullut kasapäin Felberiä puolustavia puheenvuoroja ihmisiltä, jotka eivät näköjään kykene ymmärtämään selvää argumentaatiota. Ehkä tässä kuitenkin on vihdoinkin tulossa seinä vastaan: tilanne alkaa mennä semmoiseksi, että ihmiset on pakko saattaa järkiinsä vaikka väkisin.

Tänään tulleiden uutisten mukaan Itävalta menee ensi viikolla sulkutilaan. Hallitus on paljon kritiikkiä nostattaneen sähläilyn ja sekoilun jälkeen lopultakin ryhdistäytynyt ja ruvennut tekemään ikäviä päätöksiä. Ravintolat, kulttuuritarjonta ja kauppa päivittäistavaroita lukuun ottamatta sulkevat ovensa, koulut ja lastentarhat pyritään pitämään auki, mutta kaikkia vanhempia, joille se suinkin on mahdollista, pyydetään pitämään lapsensa kotona. Lisäksi hallitus ilmoitti, että rokotuspakko (tai rokotusvelvollisuus, Impfpflicht, sana, jossa kiteytyy saksan kielen koko kauneus) tulee kuin tuleekin, helmikuun alussa. Siitä lähtien koronarokotteesta kieltäytyviin iskee ”hallintorangaistus”, eli luultavasti sakkoja on luvassa.

Nyt punnitaan aatteen lujuus: onko ”luontaiseen immuunipuolustukseen” luottavilla muna(sarja)a seistä periaatteidensa takana, ja kuinka moni heistä valitsee vähimmän vastuksen tien? Jo Wienissä jokin aika sitten voimaan saatettu 2G-sääntö, jonka mukaan kapakkiin ei enää päässyt pelkällä negatiivisella testitodistuksella vaan piti oikeasti olla todistus rokotuksesta tai sairastetusta koronataudista, toi rokotuspisteisiin pitkät jonot kansaa.

Lopuksi niille, jotka taas rupeavat lyömään natsikorttia pöytään, pieni muistinvirkistys: natsien terveyspolitiikka rotuoppeineen ja eutanasiaohjelmineen oli julmaa ja diktatorista, mutta rokotuspakko ei siihen kuulunut, päinvastoin – näin kertoo saksalainen lääketieteen ja myös rokotusvastaisuuden historian tutkija Malte Thießen, joka on viime aikoina esiintynyt useammissa tiedotusvälineissä. Hitlerin valtaannousun jälkeen Weimarin tasavallan tiukkoja rokotusmääräyksiä löysättiin, koska natsipuolueen johtoportaassa oli paljon vaihtoehtoisten parannuskeinojen (kuten homeopatian, ”sen saksalaisen lääketieteen”) kannattajia – ja rokotusten vastustajia. Monet natsit nimenomaan väittivät rokotusta juutalaisten salajuoneksi, ja esimerkiksi pahamaineisen Der Stürmer -propagandalehden julkaisija Julius Streicher julisti, että ”rokotukset ovat juutalaisten keksimää rodunhäpäisemistä (Rassenschande)”. Aivan samanlaisella ”intuitiolla” ja tunteenomaisten ”puhtautta” tms. koskevien käsitysten varassa siis mentiin tuolloin kuin nykyäänkin rokotusvastaisissa piireissä.

Meillä on eri säännöt

Aluksi pari ajankohtaista tarinaa Unkarin pääministerin lapsista. Viktor Orbánin ainoa poika Gáspár ei ole mukana politiikassa eikä pyri julkisuuteen, mutta joutui kuitenkin äskettäin riepotelluksi jutussa, joka nostatti kiintoisia kysymyksiä politiikan ja median moraalista. Vuonna 1992 syntynyt Gáspár Orbán yritteli aluksi jalkapalloilijan uraa, sai sitten jonkinlaista julkisuutta vapaakarismaattisen kristillisen yhteisön nimeltä Felház (‘Yläsali’) vetäjänä ja siirtyi pari vuotta sitten ammattisotilaaksi; hän on opiskellut myös oikeustiedettä ja tehnyt lopputyönsä homoliittojen lainsäädännöllisestä asemasta Unkarissa ja Euroopassa. Gáspárin rinnalla ei ole missään vaiheessa nähty tyttöystävää, ja tästä on juorujulkisuudessa jo ajat sitten tehty asianmukaiset päätelmät, vaikka homousväitteet onkin tavallaan kiistetty. Helmikuussa nimittäin saksalainen Stern-lehti haastatteli Orbánia ja kysyi suoraan, viitaten seksuaalivähemmistöjen aseman heikentymiseen Unkarissa, ”mitä jos joku teidän omista lapsistanne tulisi kaapista?”, ja tähän Orbán vastasi, että ”tietenkin vaimoni ja minä rakastaisimme lapsiamme yhtä lailla”, mutta ”Luojan kiitos” tämmöistä ei ole heidän perheessään tapahtunut.

No nyt oppositiopoliitikko Péter Márki-Zay, itse katolilainen konservatiivi, joka jo jonkin aikaa on piikitellyt Fidesz-puoluetta kaksinaismoralismista – puolueen piirissä on runsaasti seksuaalivähemmistöjen edustajia, mutta se ajaa aktiivisesti sateenkaariväkeä syrjivää politiikkaa – viittasi kohua nostattaneessa puheenvuorossaan suoraan Gáspár Orbánin väitettyyn seksuaaliseen suuntautumiseen. Hänen mielestään ongelma ei tietenkään ole se, että Fidesz-puolueessa on paljon homoseksuaaleja, vaan se, että nämä joutuvat pysymään kaapissa ja kieltämään identiteettinsä, ja tämä kaksinaismoraalin ongelma koskee jopa puolueen korkeinta porrasta:

”Minua huolettaa se, että tämmöinen pääministeri, jolla tässä tilanteessa saattaa mahdollisesti yksi lapsista olla homoseksuaali, voi olla niin moraaliton, ilkeä ja epäinhimillinen, että pyörittää vihakampanjaa homoja vastaan. Minkähänlaista satukirjaa Viktor Orbán on aikoinaan lukenut Gáspár Orbánille? Mitähän saattoi tapahtua, että hänen kiinnostuksensa [viittaus Gáspárin opinnäytetyöhön?] ohjautui tähän suuntaan?”

Márki-Zayn syytökset ovat tavallaan oikeutettuja – mutta miten eettistä on hyvänkään asian nimissä vetää julkisuuteen poliitikon omaisia, jotka itse eivät julkisuuteen pyri, ja heidän intiimiä yksityiselämäänsä? Kenties ongelmattomampi kohde on Viktor Orbánin vanhin tytär, ”omilla jaloillaan seisova” Ráhel, joka toisin kuin veljensä on ollut usein juorulehtijulkisuudessa, myös miehensä István Tiborczin takia, jonka omistaman katulamppufirman korruptionkäryiset bisnekset taannoin joutuivat EU:n petoksentorjuntaviraston hampaisiin. Nyt on Unkarin mediassa kerrottu, että Ráhel Orbán lähtee itse liike-elämään avaamalla lastentarvikeliikkeen. Uudella vauvaputiikilla on missio, eli kuten tässä Ostobák-ryhmän julkaisemassa meemissä kerrotaan: se on ympäristötietoinen liike, jonka päämääränä on kasvattaa nuoria vanhempia kestävään kulutukseen ja vastuulliseen vanhemmuuteen.

Kuvituksena tässä meemissä on parin vuoden takainen, sekä Unkarissa että Kroatiassa somekohua nostattanut tapaus. Ráhel Orbán jäi paparazzien tähtäimeen lomamatkalla Kroatiassa, missä hän kylmästi nakkasi lapsensa kakkavaipan tienposkeen, vaikka parinkymmenen metrin päässä olisi ollut roskis. Että semmoista ympäristötietoisuutta.

Sitten something completely different. Siirrymme Itävaltaan, missä koronaviruksen nouseva neljäs aalto herättää huolestusta. Esimerkiksi Wienissä terveysviranomaiset haluaisivat tiukempaa kontrollia rokottamattomille ja vauhtia rokotuskampanjaan. Tähänastistakin ns. kolmen G:n sääntöä – getestet, geimpft oder genesen, ‘testattu, rokotettu tai toipunut’ – pitäisi soveltaa yhä useammalla ovella, ennen kuin deltavariantin leviäminen lähtee käsistä. Samaan aikaan rokotuskampanjan etenemisestä ollaan huolissaan. Äänioikeutetuista itävaltalaisista noin 830 000 eli joka kahdeksas ei tämänhetkisessä tilanteessa halua ottaa koronarokotusta, ja noin 250 000 ei ole vielä ratkaissut kantaansa. Der Standard -lehti julkaisi mielenkiintoisen jutun, jossa pohditaan, keitä nämä rokotushaluttomat oikein ovat.

Itävallassa kuten meilläkin on julkisuudessa ja etenkin somessa nähty jonkin verran koronarokotusvastaisten ja koronadenialistien ns. syvän päädyn eli foliopiposiiven äänekästä porukkaa. On ollut maskipakon vastaisia mielenosoituksia, ja viimeksi pari viikkoa sitten pieni hörhöryhmä kokoontui plakaatteineen Wienin Küniglbergille yleisradioyhtiö ORFin päämajan eteen vastustamaan pelättyjä ”pakkorokotuksia”. Myös Itävallasta löytyy niitä, jotka uskovat salaliittoteorioita rokotuksen mukana annettavasta mikrosirusta tai muista vastaavista salaisen maailmanhallituksen tai ties minkä liskoihmisten salajuonista. Kaikki rokotusvastaiset eivät kuitenkaan suinkaan ajattele näin, ja heidät on tässä Der Standardin jutussa nostettu keskiöön.

Lastenlääkäri Katja ja hänen miehensä, ison firman johtoportaassa työskentelevä Peter korostavat toimittajalle, että he eivät ole äärioikeistolaisia (Peter kertoo viimeksi äänestäneensä vihreitä), rajatietohössöttäjiä tai koronaviruksen kiistäjiä. Heitä vain huolettaa se painostava ja pelotteleva ote, jolla koronantorjuntatoimia ja niistä tiedottamista hoidetaan, ja surettaa se, miten nämä toimet jakavat kansaa. Peter ei ymmärrä, miksi hänen pitäisi ottaa rokote: hän on terve, huolehtii terveydestään ja noudattaa kaikkia hygienia- ja suojautumisohjeita. Katja, niin lääkäri kuin onkin, ei usko, että rokotteiden mahdollisia pitkäaikaisia ja muita haittavaikutuksia olisi vielä tutkittu tarpeeksi. Nelikymppinen, ”vihervasemmistolaisia” arvoja tunnustava city-uranainen Lisa ei syö geenimuunneltua ruokaa eikä muutenkaan halua sisäänsä mitään outoja aineita, joiden vaikutuksista ei ole varmaa tietoa. Reipas eläkeläinen Klara elää terveellisesti eikä muutenkaan käy esimerkiksi ravintoloissa, ja ennen kaikkea häntä hermostuttaa se epäsuora ”rokotuspakko”, jolle valtio hänen mielestään on kansalaisia alistamassa. Eikä hän tykkää neuloilla piikittämisestä. Nelikymppinen Emma on kotoisin entisestä DDR:stä eikä halua enää koskaan fasismia, mitä maskipakko hänen mielestään merkitsee; sitä paitsi hän on ”tehnyt omat tutkimuksensa” ja tietää, että koronarokote on ”geeniterapiaa”. Ja lopuksi 35-vuotias Sarah, joka pelkää rokotteen sekoittavan hänen hormoninsa (kesken viimeisten mahdollisten perheenlisäyssuunnitelmien) ja jonka ystävän isä sai rokotuksen jälkeen aivoinfarktin.

No niin. Tästähän noin päällimmäisenä näkyy, mikä Itävallassa(kin) mättää: periaatteessa täysijärkisten ja koulujakäyneidenkin ihmisten yllättävä sivistymättömyys ja kyvyttömyys ymmärtää luonnontiedettä ja ylipäätään tieteellistä ajattelua. Ei tiedetä, miten geenit ja geenimuuntelu toimivat (geenimuunnellun tomaatin muuntogeenit eivät mitenkään voi siirtyä tomaattia syövän ihmisen perimään, eikä mRNA-rokote voi tehdä ihmisen DNA:lle yhtään mitään). Ei luoteta rokotteita kehittäneiden ja testanneiden tahojen asiantuntemukseen (tässä suhteessa lääkäri Katjan tapaus puhuu taas kerran surullista kieltään siitä, miten Sentroopassa lääketieteellisen koulutuksenkin saaneet ihmiset voivat olla alttiita ”vaihtoehtoisille” käsityksille). Ennen kaikkea ei osata laskea todennäköisyyksiä ja riskejä – sitähän ihminen luonnostaan ei osaa, tähän perustuu koko peliteollisuus, Monte Carlo ja Las Vegas. Jos oman kaverin iäkäs isä on rokotuksen jälkeen saanut aivoinfarktin (ja kaveri uskoo sen johtuvan rokotuksesta), tämä painaa vaa’assa enemmän kuin vakavan koronataudin seuraukset, jos niitä ei satu omassa tuttavapiirissä olemaan. Tai miksi ottaa rokote, jolla periaatteessa kenties voi olla ikäviä sivuvaikutuksia, kun se ei kuitenkaan suojaa sataprosenttisesti? (Miksi pitää autoissa olla turvavyöt ja laivoissa pelastusveneet, kun ihmisiä kuitenkin koko ajan kuolee kolareissa ja hukkuu haaksirikoissa?)

Nämä ongelmathan ovat yleismaailmallisia. Mutta kaikkien niiden takaa kuultaa myös perusasenne, jonka olen tähän asti kuvitellut olevan tyypillisempi sentrooppalaisille ja vähemmän tyypillinen esimerkiksi suomalaisille: MINÄ vastaan SYSTEEMI. Sentrooppalaiselle ajatus siitä, että olisi läpinäkyvät, selkeät ja kaikille yhteiset säännöt, on usein jotenkin vieras, samoin kuin konsensus- ja kompromissipolitiikka, ymmärrys siitä, että yhteisen edun vuoksi pitää joskus tinkiä omista toiveista ja ”talvisodan hengessä” alistua johonkin ikävään, sillä samassa veneessä täällä ollaan kaikki. Systeemi ei ole meidän kaikkien yhteinen ja meitä kaikkia varten: jälkifeodaalisessa ajattelussa se on vihamielinen ympäristö, jossa pyritään eteenpäin ja ylöspäin etsimällä porsaanreikiä ja rakentamalla lojaalisuussuhteita – ja ehdottomasti yksin, kaikkia muita vastaan, mitään vaakasuoraa solidaarisuutta ei ole.

Suomalaisen kuten monet muutkin saa höyrähtämään salaliittohuuhaajuttuihin lietsomalla herravihaa (”eliittejä” kohtaan), kateutta ja kaunaa, tämä resepti toimii valitettavasti kaikkialla. Sentrooppalainen taas ei edes tarvitse tätä ”kansa vastaan eliitti” -retoriikkaa epäilläkseen valtavirtatiedettä ja viranomaisten päätöksiä – sillä MINÄ, MINÄ, MINÄ. Fiksut, kouluja käyneet, hyvin toimeen tulevat yhteiskunnan tukipylväät eivät tykkää ikävistä velvoitteista eivätkä varsinkaan ymmärrä, miksi heidän pitäisi esimerkiksi ottaa se rokote pandemian pysäyttämiseksi väestötasolla – sillä MINÄhän olen terve (tätä painottivat jokseenkin kaikki Der Standardin haastattelemat esimerkkihenkilöt), ja kuka sanoo, että MINUN pitäisi noudattaa samoja sääntöjä kuin nuo toiset, tyhmemmät ja köyhemmät?

Itsekkäitä k**ipäitähän on tietenkin kaikissa maissa ja kansoissa, samoin kuin tyhmiä ja ajattelemattomia. Mutta väitän silti, että sentrooppalainen feodalismiperinne on omiaan erityisesti kehittämään tietynlaista k**ipäisyyttä: minulla (meillä) on tietenkin eri säännöt kuin muilla. Ja että tästä nousevat sekä Unkarin vallanpitäjien teflonotsainen kaksinaismoralismi että fiksujen keskiluokkaisten itävaltalaisten ”säädyllinen” (ja siksi ehkä erityisen vaarallinen) rokotusvastaisuus.

Kumpujen yöstä

Viimeksi kirjoitin siitä sankarmenneisyyden rakennustyöstä, jonka Unkarissa nykyään on ottanut tehtäväkseen inhimillisten voimavarojen (siis myös kulttuuri-) ministerin, sepelvaltimopunakan syöpälääkäri-sedän ja kansallismielisen huuhaatieteen harrastajan Miklós Káslerin lempilapsi, Unkarilaisuuden tutkimusinstituutti. Tätä työtä tehtiin tunnetuksi näyttävällä historia-aiheisella animaatiolla, jonka lukuisat asiavirheet ja parinkymmenen vuoden takaiselta vaikuttava grafiikka saivat pääkaupungin kriittisen älymystön vetämään vegaanisen luomulattensa väärään kurkkuun. Instituutti ei tästä ole toksmoinaan vaan jatkaa valitsemallaan linjalla. Tästä jutustelevat ministeri Kásler ja tutkimusinstituutin johtaja Gábor Horváth-Lugossy leppoisalla videolla, joka löytyy instituutin sivuilta. Telex.hu-uutissivusto on laatinut keskustelusta tiivistelmän, jonka jännittävin sisältö kerrotaan heti otsikossa: parjattu animaatioelokuva Pozsonyn taistelu oli niin suuri menestys, että sitä tulee seuraamaan kaksitoistaosainen sarja unkarilaisten maahantulon historiasta. Yhtä laadukas ja varmasti suosittu, vakuuttaa johtaja Horváth-Lugossy.

Vuosituhannen taite, unkarilaisten maahantuloa seuranneet tapahtumat ja Unkarin kehittyminen eurooppalaiseksi valtioksi – aihe sinänsä on huikean jännittävä. Pannonian tasangoilla varmasti nähtiin mielenkiintoisia etnokulttuurisia prosesseja, kun arojen hevospaimentolaisten elämäntapa törmäsi niihin monenlaisiin kulttuurin muotoihin ja perinteisiin, joita alueella eläneet erilaiset kansat olivat luoneet ja jättäneet jälkeensä. Sillä varmaankaan eivät roomalaiset, eivät erilaiset kelttiläiset tai germaanikansat, eivät avaarit tai slaavit olleet pyyhkäisseet aiempaa väestöä täysin tieltään ja aloittaneet täysin puhtaalta pöydältä. Kysymys kuuluu vain, miten näiden ilmiöiden olemukseen päästään käsiksi, kun niitä peittää vuosisatojen mittaan rakennettu populaarihistoriallinen mytologia, jota ainakin osaksi sopii myös huuhaaksi nimittää.

Sankarillista tarumenneisyyttähän on monissa Euroopan maissa rakennettu ja rakennetaan yhä. Suomellekin löytyy Internetin sakeammasta päädystä runsaasti vaihtoehtoista ja salaliittohuuruista esihistoriaa, jossa muinaissuomalaiset suurkuninkaat hallitsevat vähintäänkin koko Pohjois-Eurooppaa, kunnes luihut skandinaavit, nuo tulevat siirtomaaherrat ja inhat pakkoruotsittajat, ulottavat valtansa Muinais-Kainuuseen ja Jäämerelle asti ja yrittävät vielä pimittää totuuden suomalaisten muinaisesta korkeakulttuurista. Meillä tämä on kuitenkin jäänyt pienten piirien vaihtoehtoaskarteluksi. Unkarissa taas, koska Unkari on valtiona Suomea paljon vanhempi, kansallinen historiankirjoitus pääsi alkamaan täydellä teholla paljon aiemmin kuin Suomessa ja jo paljon ennen kuin modernista historiatieteestä ja lähdekritiikistä ymmärrettiin yhtään mitään. Keskiaikaisista kronikoista ja pyhimyslegendoista – ensimmäisestä hallitsijasuvusta, Árpádien huoneesta, nousi katolisen kirkon kanonisoimia pyhiä jokseenkin joka sukupolvessa – tuli osa kansallista kulttuurihistoriaa ja viimeistään 1800-luvulla myös osa kansallisen sivistyksen kaanonia. Nämä kansallisromantiikan ydinkertomukset legendanhohteineen päivineen ovat ministeri Káslerin mielestä ilmeisesti edelleenkin unkarilaisen sivistyksen ja isänmaallisuuden keskeinen mittapuu.

Erityisesti Káslerin sydäntä lähellä on Unkarin ensimmäinen hallitsijadynastia, Árpádin suku. Kolmisen vuotta sitten ministeri Kásler kohahdutti julkisuutta tulkinnallaan unkarilaisen geneetikkoryhmän tutkimuksesta: hänen mukaansa Székesfehérvárin kuningashaudoista löytyneiden jäännösten analyysi todisti, että Árpád-suvun kuninkaat (tai ainakin 1100-luvun lopulla hallinnut Béla III) olisivat olleet “euraasialaista, eivät suomalais-ugrilaista” alkuperää. Väite on tietenkin täysin älytön (jo siksikin, että “suomalais-ugrilaisuus” on kielellinen käsite eikä voi mitenkään näkyä geeneistä) mutta sopii hartaasti vaalittuun taruun unkarilaisista hunnien jälkeläisinä. Nyt – näin videokeskustelussa kerrotaan – tämä arkeogeneettinen tutkimus on saava jatkoa, ja tällä kertaa polttopisteessä on arvoituksellinen kuningas Sámuel Aba. Joudun taas palaamaan Árpádin suvun legendanhämyiseen historiaan, ottakaahan mukavampi asento.

Tarunomainen päällikkö Árpád johdatti unkarilaiset idän aroilta Verecken solan kautta luvattuun maahansa vuonna 896, turul-kotkan näyttäessä taivaalla tietä, ja satakunta vuotta myöhemmin Árpádin pojanpojanpojanpoika Vajk, kastenimeltään István eli Stefanus, siis Tapani, ja lisänimeltään Pyhä, kruunattiin ensimmäiseksi Unkarin kuninkaaksi. Tapanin ja hänen puolisonsa, Baijerin Giselan (Gizella) avioliitosta ei valitettavasti syntynyt kunnon kruununperillistä: ainoa poika Imre kuoli nuorena metsästysretkellä, joten Tapanin seuraajaksi nostettiin Pietro Orseolo eli Pietari Venetsialainen (Velencei Péter), jonka isä oli Venetsian doge Ottone Orseolo ja äiti Tapanin sisar (jonka etunimestäkään ei ole varmuutta, naisilla ei tuohon aikaan tunnu olleen paljon merkitystä…). Kruunua kärkkymässä oli kuitenkin myös mieslinjan sukulaisia eli Tapanin Géza-isän veljen Mikaelin (Mihály) jälkeläisiä, ainakin Tapanin serkku Vazul, joka poistettiin kuningaspelistä tarinan mukaan kaatamalla sulaa lyijyä hänen silmiinsä ja kenties korviinsakin. (Tapanin puolustukseksi toiset kronikoitsijat syyttävät tästä julmasta tempusta kuningatar Gizellaa.) Vazulin jälkeläiset pääsivät pakenemaan maasta ja palasivat myöhemmin valtaistuimelle; raa’at valtataistelut veljien, setien ja veljenpoikien kesken jatkuivat vielä seuraavissakin sukupolvissa. Tällä välillä nähtiin kuitenkin merkillisenä välinäytöksenä kuningas Sámuel Aban hallituskausi.

Mies, jota eri lähteissä kutsutaan nimillä Aba, Obo tai Ovo, on yhden ainoan kronikkatiedon perusteella samastettavissa hallitsijaan, joka lyöttämissään rahoissa käytti nimeä Samuel rex. Aba – joka myöhemmin keskiaikaisissa lähteissä mainitaan kokonaisen suvun tai heimon nimenä – on voinut olla hänen pakananimensä, jonka rinnalle tuli kasteen myötä raamatullinen Samuel-nimi; se voisi viitata jonkinlaiseen liittolaissuhteeseen samanaikaisen Bulgarian tsaarin Samuelin kanssa. Aba Sámuelin syntyperästä ja taustasta on vain niukkoja ja ristiriitaisia kronikkatietoja, jotka mahdollisesti viittaavat idän arokansojen, kumaanien tai Keski-Aasian Harezmin suuntaan. Ei edes tiedetä, oliko hän alkuaan mahdollisesti juutalainen (ehkä mooseksenuskoon kääntynyttä kasaarien kansan eliittiä), johonkin idän kristilliseen kirkkokuntaan kuuluva mies vai kenties jopa muslimi. (Unkarin keskiaika oli monikulttuurisempaa ja uskonnollisesti kirjavampaa kuin nykyään usein ajatellaan!) Joka tapauksessa hänen on täytynyt Unkarissa olla suhteellisen korkeassa asemassa ja lähellä kuningas Tapania, jonka sisar tai tytär ilmeisesti oli hänen puolisonsa.

Kun Pietari Orseolo vuoteen 1041 mennessä oli rikkonut välinsä Unkarin ylimystön kanssa ja joutui pakenemaan Saksan keisarin turviin, Aba Sámuel nousi tai nostettiin valtaistuimelle. Vuonna 1044 Pietari sitten palasi Unkariin, nyt Saksan Henrik III:n armeija tukenaan. Sámuel – joka tällä välin oli jostain syystä taas menettänyt Unkarin ylimysten kannatuksen – surmattiin joko taistelussa tai kesken pakomatkan, ja Pietari nousi jälleen valtaistuimelle, käytännössä Saksan keisarin vasallina. Aba Sámuelin jälkimaine on kahtalainen: toisaalta keskiajan kronikoitsijat kuvasivat häntä häijynä ja julmana vallanriistäjänä, jonka suhde katoliseen kirkkoon ja korkeisiin hengenmiehiin oli lievästi sanoen jännitteinen, toisaalta kerrotaan kansan hänen kuolemansa jälkeen kunnioittaneen häntä lähes pyhimyksenä. Tarujen hämärään peittyvästä Sámuelista saa luultavasti varsin vähällä vaivalla populistisiin propagandatarkoituksiin sopivan hallitsijan, joka – näin kertoo Képes Krónika (‘Kuvallinen kronikka’) kolmesataa vuotta myöhemmin – “halveksi valtakunnan herroja ja piti yhtä talonpoikien ja aatelittomien kanssa”. Ja kaiken lisäksi kukistui taistelussa ulkomaalaista kuningasta vastaan, joka luovutti Unkarin Bryss…, eiku, Saksan alaisuuteen.

Pál Kő -nimisen taiteilijan näkemys Aba Sámuelista, jonka hiukset ovat arokansojen tapaan kolmella palmikolla. Veistos seisoo Ópusztaszerissä, eteläisessä Unkarissa, missä sijaitsee eräänlainen kansallisen historian taide-elämyspuisto; sen tunnetuin nähtävyys on kuuluisa Fesztyn panoraama, joka esittää unkarilaisten maahantuloa. Kuva on unkarilaisesta Wikipediasta; siellä kerrotaan myös, että kuvassa pitäisi näkyä Sámuelin päässä oikealla puolella levy, joka viittaisi kallonporaukseen. Maahantulon aikaisista unkarilaishaudoista on löydetty huomattavan paljon porattuja kalloja, ja jotkut ovat arvelleet, että toimenpiteellä oli muinaisille unkarilaisille jonkinlainen uskomuksellinen merkitys.

Videojutustelussa ministeri Kásler – jota johtaja Horváth-Lugossy koko ajan tituleeraa “herra professoriksi”, Kásler taas puhuttelee häntä niin kuin vanhan ajan herrat nuorempaansa tai alaistaan, etunimellä ja kolmannessa persoonassa – innostuu kertomaan instituutin arkeogeneettisistä hankkeista erityisesti Aba Sámuelin suhteen. Instituutti on käynnistänyt kaivaukset Abasárin luostarin tienoilla, minne Aba Sámuel tarun mukaan on haudattu. Varmaa tietoa tarkasta hautapaikasta ei ole, mutta Kásler ilmeisesti uskoo, että salaperäisen Samuel-kuninkaan jäännökset pystytään tai on kenties jo pystytty tunnistamaan.

“Unkarilaisen perinteen mukaan Aba-suvun syntyperää kuvataan kahdella tapaa. Yksi perinne on se, että joskus varhaisen Árpád-suvun aikaan, ruhtinaiden aikoihin, jostain ilmestyi Aba-niminen johtajahahmo. Mutta toinen perimätieto on se, että [Abat] olivat Attilan jälkeläisiä aivan samoin kuin Árpádit. Csaban jälkeläisiä, Csaba, Kaba, kabaarit, Abat. Jos pystymme geneettisesti osoittamaan dynastialle, Aba-suvulle tyypilliset geenit, ja se, mahdollisesti, sopii yhteen Árpád-suvun kanssa, silloin yhteinen esi-isä on Attila. Siinä tapauksessa kaikki pitää kirjoittaa uusiksi.”

Näin siis hypnoottisen hitaasti jorisee ministeri Kásler. Hänelle on ilmeisesti aivan selvää, että unkarilaiset tai ainakin Árpád-ruhtinaan suku olivat hunnien jälkeläisiä. Ja kun valtavirtatiede kerran on heitetty romukoppaan, sopii jatkaa myös jonkinlaisella wettenhovi-aspa-etymologialinjalla yhdistellen samansointisia nimiä. Csaba oli tarun mukaan kuningas Attilan poika, ja myöhempi kansanmytologia on tehnyt hänestä erityisesti Transilvanian székely-heimon myyttisen päällikön. Vakavampien historioitsijoiden mukaan Csaba on saattanut olla muinaisten unkarilaisten päällikkö tai mahtimies, jonka kronikoitsijat sittemmin yhdistivät hunnitaruihin – mutta vakavasta historiankirjoituksestahan emme selvästikään enää puhu. Kaba on paikannimi ja myös muinaisunkarilainen henkilönnimi, jonka Kásler näköjään jotenkin liittää kabaareihin eli kavaareihin, luultavasti turkkilaiskieliseen heimoon, joka mainitaan bysanttilaisissa lähteissä ja jonka arvellaan sulautuneen unkarilaisiin ennen näiden maahantuloa. Tämän kanssa rimmaa Aba, ja kaikki on yhtä loogista kuin sekin, että lähes tuhannen vuoden takaisesta haudasta löytyvät luut voidaan osoittaa tietylle henkilölle kuuluviksi (henkilölle, jonka suvusta ja taustasta ei tiedetä mitään varmaa) – ja jos niistä löytyy merkkejä sukulaisuudesta Árpád-suvun kuninkaisiin, tämän on pakko merkitä, että yhteinen esi-isä oli nimenomaan Attila.

Eikä tässä kaikki. Káslerin mielestä Abasárin benediktiiniluostari, joka perustettiin vuoden 1040 tienoilla, oli samalla jonkinlainen kuninkaallinen hallituspaikka (királyi székhely) aiemmin tunnettujen Esztergomin ja Székesfehérvárin rinnalla, ja tämä myös “asettaa vahvasti kyseenalaiseksi” sen “hienoisen” väitteen, että Aba Sámuelilla olisi ollut yhteyksiä pakanoihin, siis että hän ei olisi ollut tyylipuhdas kristitty kuningas… Olemme siis selvästikin siirtyneet siihen vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jossa muinaiset unkarilaiset olivat sekä hartaita kristittyjä että Attilan jälkeläisiä.

Attila-yhteyksiä on tarkoitus tutkia myös Venäjällä, Kiinassa ja Mongoliassa, siis muinaisen hunnien imperiumin alueella. Nyt korjataan unkarilaisten alkuperän tutkimuksessa 150 vuoden ajan vallinnut onneton tilanne (áldatlan állapot), kertoo ministeri Kásler. Kuulija jää hämmentyneenä miettimään, onko unkarilaisten esi- ja varhaishistorian tutkimus todellakin koko 1900-luvun ajan kulkenut hakoteillä, odottamassa suopean populistihallituksen väliintuloa ja sen myöntämää rahoitusta oikeille kansallismielisille tutkijoille. Tai voiko tiedettä todellakin tehdä niin, että ensin päätetään, mitä halutaan löytää, ja sitten mennään löytämään se. Tai voisiko inhimillisten voimavarojen ministeri Kásler – jonka vastuulla siis ovat tiede- ja kulttuuriasioiden lisäksi myös sosiaali- ja terveydenhuoltosektori – näin koronapandemian aikaan käyttää lääketieteellistä asiantuntemustaan johonkin parempaankin.

Menneisyyttä rakentamassa

Kuten tiedämme, unkarilaisten esi-isät saapuivat idän aroilta Karpaattien yli Pannonian tasangoille 800-luvun lopulla jKr. Seurasi noin sadan vuoden mittainen aika, jonka kuluessa madjaarit vakiinnuttivat asemansa historiallisen Unkarin alueella, kunnes sitten Unkarista vuosituhannen vaihteessa syntyi virallisestikin eurooppalaisen mallin mukainen kuningaskunta, joka kristinuskon, poliittisten liittoutumien ja hallitsijasukujen avioliittojen kautta löysi paikkansa Euroopan valtioiden joukossa. 900-luvun alussa tälle luotiin pohja sotilaallisilla mittelöillä naapurien kanssa. Näistä parin viime vuosikymmenen aikana jonkinlaiseen kulttiasemaan tietyissä piireissä on noussut Pozsonyn eli Bratislavan taistelu. (Nykyinen Slovakian pääkaupunki on tietenkin vanhaa Suur-Unkaria ja sillä on Unkarin historiassa sittemminkin ollut merkittävä asema.)

Pozsonyn taistelusta, joka tapahtui heinäkuun alussa 907 ja jossa unkarilaiset saivat vastustajistaan murskavoiton, ei oikeasti tiedetä paljoakaan. Aikalaislähteissä on taistelusta vain pari niukkaa mainintaa, ja humanisti-historioitsija Johannes Aventinuksen yksityiskohtaisempi kuvaus on syntynyt vasta satoja vuosia myöhemmin – joskin nykyiset tutkijat arvelevat hänen käyttäneen sittemmin kadonneita aikalaislähteitä, niin että täysin tuulesta temmattu ei hänenkään selontekonsa ole. Itse asiassa ei edes varmuudella tiedetä, oliko tapahtumapaikka Brezelauspurc todellakin nykyinen Bratislava vai jokin muu samantapaista slaavilaisperäistä nimeä kantava linna ympäristöineen.

Joka tapauksessa taistelussa ottivat yhteen unkarilaiset ja heidän länsinaapurinsa, Itä-Frankian kuningaskunta eli kolmia jaetun entisen Kaarle Suuren valtakunnan itäisin osa, Saksan keisarikunnan esimuoto, johon kuului enimmäkseen nykyisen Saksan ja Itävallan alueita. Tätä valtakuntaa hallitsi muodollisesti Ludvig Lapsi (Ludwig, das Kind, unkariksi Gyermek Lajos) eli Ludvig IV, hento ja sairasteleva poikanen, joka nostettiin valtaistuimelle kuusivuotiaana ja kuoli jo kahdeksantoistavuotiaana. Todellisuudessa valtaa käytteli Mainzin arkkipiispa. Unkarilaisten hävitysretkien johdosta Ludvigin tai paremminkin hänen holhoojahallitsijansa kerrotaan vuonna 907 määränneen “Ugros Boiariae regno eliminandos esse” eli unkarilaiset poistettaviksi Baijerista. Unkarilaisessa historianpopularisoinnissa tästä sitaatista on tipahtanut ”Baijeri” pois, ja sen on alettu kuvitella merkinneen jonkinlaista kansanmurhasuunnitelmaa: unkarilaiset olisi hävitettävä koko maailmasta. Tämän mukaan Pozsonyn taistelussa siis Unkarin kansakunta olisi taistellut olemassaolostaan. Viime aikoina on jopa ehdoteltu, että Pozsonyn taistelun vuosipäivästä (mikä se sitten lieneekin) tehtäisiin virallinen juhlapäivä.

Mediaklikk.hu-sivustolta on nyt katseltavissa uusi historiallinen animaatioelokuva “Pozsonyn taistelu”, joka sai ensiesityksensä M5-televisiokanavalla 20.12.2020. Sen on tuottanut Unkarin hallituksen ikioma identiteetinrakennusinstituutti, Magyarságkutató Intézet, josta on tässä blogissa ollut puhetta ennenkin. Instituutin sivuilla sen johtaja Gábor Horváth-Lugossy kertoo tuotannon taustasta:

Historia todellakin toistaa itseään, ja me unkarilaiset olemme jo saaneet tottua siihen, että meidän on täällä Karpaattien altaassa toisinaan puolustettava itseämme suurvaltojen ylivoimaa vastaan. Tällaisina aikoina etualalle nousee myös tässä elokuvassakin käsitelty urhoollisuus.

“Tällaisina aikoina”? Tässä on vaikea olla näkemättä viittausta Unkarin viimeaikaisiin vääntöihin EU:n kanssa. Ja siihen, miten Orbánin hallituksen taistelua eurooppalaista oikeusvaltioperiaatetta vastaan on Unkarin kansalle kuvattu ”vapaustaisteluna”, jossa eheää ja yksimielistä Unkarin kansakuntaa vastassa ovat ilkeät Brysselin herrat ja näiden taustalla häijy György Soros. Meidän kimppuumme hyökätään, ja taas kerran kaikki on noiden toisten syytä ja noi aloitti, me ei olla tehty mitään pahaa! Ja näin on siis ollut jo toistatuhatta vuotta…

Tuotanto on laadultaan epätasainen ja sisällöiltään, hm, kyseenalainen. Ensinnäkin animaation tekninen taso vaihtelee, joissakin elokuvan osissa näkyy kiireen jälki. Vaikuttaa siltä, että joitakin osia, etenkin alun pitkää kansatieteellistä rekonstruktiota maahantulon aikaisten unkarilaisten kulttuurista ja elämäntavasta, on työstetty huolellisemmin ja pitempään, mutta toisissa, etenkin toimintakohtauksissa työ on jäänyt hatarammaksi. Tämä ehkä selittää sen, että kaiken kaikkiaan animaatio on kuin parin vuosikymmenen takaa. Legoukkomaisen ilmeettömien hahmojen liikkeet ja eleet ovat välillä silmäänpistävän kömpelöitä. Nykynuoriso, joka tietokonepeleissään on tottunut katselemaan paljon tasokkaampaa grafiikkaa, luultavasti pyörittelee päätään – sikäli kuin nuorisoa ylipäätään huvittaa katsella tätä lähes tunnin mittaista pakettia, jossa toimintaa on varsin vähän ja entisaikojen koulu-TV:n mieleen tuovaa luennointia selostajasedän äänellä huomattavan runsaasti.

Päällikkö Árpádilla on jostain syystä hatussaan ja haarniskassaan Székelymaan lipun kuu ja aurinko.

Muutamia muitakin avainongelmia erittelee historianharrastajien ntf.hu-sivustolla historiantutkija Ferenc Kanyó. Historiavirheitä löytyy sekä isoja että pieniä. Kuten jo todettiin, on erittäin kyseenalaista väittää, että vihollisten tarkoituksena olisi ollut tykkänään tuhota unkarilaiset. Ei myöskään tiedetä, oliko muinaisten unkarilaisten tarunomainen päällikkö Árpád, joka elokuvassa näytetään johtamassa unkarilaisia ”oranssi hipsterivillapaita yllä ja pantterinnahkainen polkupyörälähetin reppu selässä” (kuten ilkeä 444.hu kirjoittaa), oikeasti taistelussa mukana tai edes elossa sen aikaan.

Detaljivirheitä löytyy runsaasti, esimerkiksi epäajanmukaisia pukuja tai aseita. Muinaisten unkarilaisten jurttaan on sijoitettu näkyville hunnilaisesta hautalöydöstä peräisin oleva astia, ja šamaanien ohjaamassa verivalarituaalissa esiintyvä vaikuttavan näköinen häränpääkoristeinen malja puolestaan on kuuluisasta Nagyszentmiklósin löydöstä, joka tutkijoiden mukaan on 600- tai 700-luvulta jKr. ja yhdistettävissä tuolloin Pannonian tasankoja asuttaneisiin avaareihin.

Joillakin saksalaisilla sotilailla on renessanssiajalle tyypillinen kypärä, unkarilaisten hevosilla päässään merkilliset sarviviritelmät, jollaisia on löytynyt skyyttien haudoista mutta jotka ilmeisesti kuuluivat uhrirituaaleihin, eivät taisteluvarustukseen, ja useissa unkarilaisten arkielämää kuvittavissa kohtauksissa näkyvän naishahmon punainen liivihameasu on paremminkin myöhäiskeskiajalta tai uuden ajan alusta. Toisin kuin kuvissa näkyy, frankkiarmeijan soturit eivät tuohon aikaan ampuneet varsijousella tai käyttäneet ratsastaessaan jalustimia (itse asiassa jalustimen vakiinnuttivat Eurooppaan paljolti unkarilaiset, ja unkarilaisessa populaarihistoriankirjoituksessa jalustin usein mainitaan yhtenä unkarilaisten nerokkaista keksinnöistä).

Kanyón mukaan pahinta kuitenkin on teknisen toteutuksen kömpelyyden ohella vakuuttavan ja mukaansatempaavan tarinan puute. Tämä elokuva jää vielä kauaksi tavoitteesta, jos tarkoitus on ollut tarjota unkarilaiselle yleisölle mieltäylentävää katsottavaa, jonka faktapuoli on kunnossa.

Paljon hauskemmin elokuvasta kirjoittaa 444.hu:n László Szily, jonka viiltävät letkautukset esimerkiksi animaation tasosta saattavat lennättää lukijan aamukahvit nenän kautta näppäimistölle. Ihmishahmojen kasvonilmeitä ei ole animoitu, joten elokuvassa ”kasvohalvauspotilaat taistelevat amfetamiinipöllyisen mulkosilmäisten, ilmeettömien zombien kanssa, kuolevat hevoset ja hirvet taas ilmeilevät kuin 1980-luvun tv-showssa”. Animointi on tietenkin kustannussyistäkin niukkaa, mutta silti “täynnä fantastisia bugeja. Lagaavasta šamaanista yllättävän sähköiskun kourissa tanssiviin hevosiin, lapamatomaista vartaloaan aaltomaisesti liikuttaviin puolialastomiin jurtta-asukkaisiin ja aivan yllättäen moonwalkingia esittäviin sotilaisiin – tähän tuotantoon on jätetty valtavasti pieniä riemun lähteitä.” Tahattoman huumorin huipennus Szilyn mukaan on Árpádin kuolema: hyväkuntoinen ja timmi partamies muuttuu äkkiä balsamoiduksi Leniniksi.

Mutta olennaisempaa on tietenkin teksti. Elokuvan tarina ei sisällä vain historiallisia asiavirheitä tai kyseenalaisia tulkintoja, joita pahaa-aavistamattomalle katsojalle tarjoillaan historiallisena totuutena. Vielä hyytävämpää on se, miten tämmöisellä viihdepläjäyksellä rakennetaan poliittista populismia: täysin epähistoriallista kuvaa muinaisesta kansakunnasta tai kenties suorastaan ”arovaltiosta”, jonka ”kansalaiset” olivat sekä modernin tietoisia poliittisesta etnisyydestään että monin tavoin ylivertaisia muihin etnisiin ryhmiin nähden.

Pikakelailin elokuvan nopeasti läpi, ja jo ne muutamat kohdat, joita ehdin näkemään ja kuulemaan, olivat, hm, hieman hämmentäviä. Heti alussa selostajasetä kertoo:

Vuosi 907 on puolessa, ja unkarilaiset valmistuvat ratkaisevaan taisteluun. He ovat palanneet muinaiseen isänmaahansa, ja nyt heidän on uudelleen puolustettava sitä.

Palanneet? Uudelleen? Tämä tuntuu viittaavan johonkin vaihtoehtoteorioihin Unkarin esihistoriasta. On esimerkiksi huuhaahistorioitsijoita, joiden mukaan Unkari olisi ei vain unkarilaisten vaan koko ihmiskunnan alkukoti. Tässä varmaan kuitenkin viitataan siihen tieteen valtavirrasta poikkeavaan mutta Unkarissa perinteisesti suosittuun ajatukseen, joka elokuvassa myöhemminkin selvin sanoin esitetään: unkarilaiset ovat hunnien jälkeläisiä. Näin ollen he olivat nykyisessä Unkarissa jo 400-luvulla Attilan pitäessä siellä hoviaan, ja yli neljäsataa vuotta myöhemmin he vain palasivat takaisin muinaisille mailleen, jotka tällä välin olivat joutuneet slaavien, avaarien, eri germaaniheimojen ja ties keiden haltuun.

Räväkästi taisteluasetelmaa esitelleen alun jälkeen (“kuningas Ludvig on määrännyt unkarilaiset tuhottaviksi”) seuraa pitkä kansatieteellinen johdanto, jossa kerrotaan arokansojen elämäntavasta ja kulttuurista, esitellään karjankasvatusta, jurtan sisustusta tai kudonnaisten valmistusta – missä kaikessa unkarilaiset eivät vähääkään jääneet jälkeen naapurikansoistaan, päinvastoin. Niin, ne naapurikansat:

Verecken solan kautta Tiszajokea myöten unkarilaiset tulvivat Alföldin tasangoille, ottaen täällä asuvat kansat siipiensä suojaan. Vastarintaa tekivät vain Määrin ylämaan ruhtinaskunta sekä eteläiset bulgaaripäälliköt, mutta heidän joukkonsa hajosivat unkarilaisten nuolikuuroihin. (…) Pannonian alkuasukkaiden, avaarien, bulgaarien ja slaavien, läheisten ja kaukaisten verisukulaisten liitosta muotoutui uusi yhteisö. (…) Idän ja lännen kulttuurien kohtaamispisteessä elävät kansat olivat varmastikin iloissaan Karpaattien altaan yhtenäisyyden ja turvallisuuden takaavasta, korkeaa osaamista mukanaan tuovasta unkarilaisvallasta.

Kyllä varmaan… Itse asiassa epäselvää on edelleenkin (ja sen on elokuvan kertojakin hetkeä aiemmin myöntänyt), millaiset olivat “Karpaattien altaassa” (tämä on siis Unkarissa nykyään entisen Suur-Unkarin poliittisesti korrekti synonyymi) eri etnisten ryhmien suhteet tuhatsata vuotta sitten ja mitä tarkkaan ottaen tapahtui, kun idän aroilta saapunut luultavasti suhteellisen harvalukuinen unkarinkielinen soturieliitti sulautti itseensä suuren osan muista kansanryhmistä. Ja mitä tuohon unkarilaisten huippuosaamiseen tulee: en mitenkään halua vähätellä maahantulon aikaisia unkarilaisia, jotka varmasti osasivat ja tiesivät yhtä ja toista, ja varmasti arokansojen kulttuuriin sisältyi kaikenlaista hienoa ja arvokasta – mutta tämä teksti on koko ajan liukumassa niiden huuhaateorioiden suuntaan, joiden mukaan nimenomaan ja erityisesti unkarilaiset ovat jonkin muinaisen korkeakulttuurin perillisiä ja kulttuurisesti naapureitaan ylempänä.

Etenkin tässä elokuvassa ollaan Unkarin hallituksen nykyisen kulttuuripoliittisen linjan mukaisesti kehittelemässä Unkarin valtiolle ja kansallisvaltioidentiteetille historiallista jatkuvuutta kauas esihistorian puolelle, väittäen, että ennen maahantuloa unkarilaisilla olisi ollut oma ”arovaltio” ja sillä oma ulkopolitiikka. Omia hallintojärjestelmiään arojen kansoilla tietenkin oli, mutta yritys samastaa hevospaimentolaisheimojen sosiaaliset rakenteet ja niiden hallitsijoiden suhteet ja liittoutumat moderneihin eurooppalaisiin valtioihin, joilla on maantieteelliset alueet ja rajat, haisee pahasti siltä, että tässä ollaan rakentamassa Unkarista Euroopan vanhinta ja vieläkin vanhempaa kuningaskuntaa vaikka väkisin.

Erityisen hämmentävä on elokuvan näkemys unkarilaisten uskonnosta. Toisaalta kerrotaan – varmaankin alan tutkijoiden näkemystä vastaavasti – että muinaisten unkarilaisten uskontoon kuului šamanismia, totemismia (myyttisten esi-isien tai -äitien kulttia) sekä uskoa monenlaisiin luonnonhenkiin. Elokuvassa myös näytetään šamaaneja rummuttamassa ja tanssimassa hirvensarvet päässään, taustalla jonkinlainen naispuolista jumalhahmoa esittävä patsas. (Ja tässä muistuu taas mieliin se unkarilaisissa ”kansallismielisissä” piireissä suosittu ajatus, että Boldogasszony eli ’autuas valtiatar’, niin kuin katoliset unkarilaiset perinteisesti Neitsyt Mariaa kutsuvat, oli alun alkaen pakanallisten unkarilaisten ylijumalatar, joka myöhemmin samastettiin Jeesuksen äitiin.) Toisaalta näemme myös ruskeakaapuisia munkkeja keskustelemassa unkarilaisten kanssa ja pystyttämässä kylän laidalle suurta ristiä, ja meille kerrotaan, että ”yksijumalainen uskonto oli jo aroilla juurtunut unkarilaisten pariin”.

Varmaankin unkarilaisilla oli jo ennen maahantuloa voinut olla kosketuksia kristinuskoon, juutalaisuuteen ja kenties islamiinkin. Toisinaan heidän uskontoaan luonnehditaan ”tengrismiksi”; tätä nimitystä käytetään Keski-Aasian arojen paljolti turkkilaiskielisten kansojen muinaisuskosta, johon sisältyi sekä šamanismia ja henkiuskoa että usko yhteen suureen taivaanjumalaan, Tengriin. Toisaalta Unkarissa on jo pitkään nähty huuhaanationalistien yrityksiä yhdistää kristinusko kuviteltuun muinaispakanuuteen, äärimmillään jopa niin, että muinaiset unkarilaiset olisivat itse asiassa harjoittaneet jonkinlaista alkuperäistä puhdasta kristinuskoa, jonka juutalaiset pilasivat. (Tämä on ydinajatuksena Ferenc Zajtin kirjassa “Oliko Jeesus juutalainen?”, joka ilmestyi ensi kerran 1936 ja on viime vuosikymmeninä jälleen noussut suosioon tietyissä piireissä. Vastaus otsikon kysymykseen on kirjan mukaan tietenkin ”ei”.)

Vaikka tämmöistä ei elokuvassa suoraan väitetäkään, nämä ulottuvuudet pyörivät katsojan mielessä etenkin elokuvassa käytettyä etnoiskelmää kuunnellessa. Jyskyttävän rytmikkään kappaleen esittävät iskelmälaulajanainen ja räppärimies (sen voi kokonaan kuunnella myös YouTubesta), ja siinä lauletaan ja räpätään tähän tapaan:

Kun taisteluun saan käydä ja vuodattaa vertani,
en unohda: Jumala on yksi.
Kun rakkaani ääni hyväilee sieluani,
en unohda: Jumala on yksi.
Kun suojelen lastani ja opetan häntä oikeaan,
en unohda: Jumala on yksi.
Kun tähtien valossa on sydämeni turvapaikka,
en unohda: Jumala on yksi.
Taivasta kohti ojennan miekkani,
niin kauan kuin elän, kuljen tietä.
Ratsuni karvassa kimaltaa jo aurinko,
taivaan portti on aina auki.
Yhdessä maan kanssa sydämeni sykkii,
rukoukseni on elämää sillä elämä on Jumala…

Näin. (Unkarintaitoisille suosittelen lämpimästi myös parodiaversiota, joka samoin löytyy YouTubesta.) Tämän jälkeen ei yllätä, että elokuvan lopputeksteissä erityisesti kiitetään sekä inhimillisten voimavarojen ministeriä ja kansallisen huuhaatieteen ystävää Miklós Kásleria, jolle tämän Unkarilaisuuden tutkimusinstituutin perustaminen oli erityinen sydämenasia, että erikseen Unkarin hallitusta.

Válasz.hu-sivuston artikkelissa Barna Borbás niittaa: tämän faktaa ja myyttejä sekoittelevan luomuksen myötä ministeri Káslerin ”tutkimusinstituutti” on lopullisesti siirtynyt tieteen piiristä fantasian puolelle. Näinhän se näyttää olevan, ja vielä pelottavampia ovat tähän fantasiaan yhdistyvät uskonnolliset ainekset. Populistinen politiikka on vaarallista jo politiikan hahmossa liikkuessaan, saati sitten kun siitä rakennetaan uskonnollinen kultti. Tätä tehdään Unkarissa nykyään jo veronmaksajien, kenties myös EU-veronmaksajien rahoilla.

Kansallista historianopetusta

Unkarin koulujen uusista, keskitetysti tuotetuista ”valtiollisista” oppikirjoista on ollut viime vuosina runsaasti puhetta Unkarin mediassa ja somessa. Tässä blogissa kirjoitin viimeksi uuden kirjallisuuden oppikirjan nostattamasta kohusta. Jatkan referoimalla historiantutkija Nóra Berendin kiukkuista kirja-arviota, jonka Unkarin historianopettajien yhdistys julkaisi verkkosivuillaan ”keskustelupuheenvuorona”. Arvion otsikkona on Kis magyar mitológia eli hyvin vapaasti suomentaen ‘Unkarin mytologian aapinen’, ja sen kohteena on Péter Grófin ja György Szabadosin laatima peruskoulun viidennen luokan historian oppikirja.

Berend on Euroopan historian professori Cambridgen yliopistossa, ja hänen tutkimusalueenaan on erityisesti keskiajan historia sekä sen hyödyntäminen modernissa identiteetinrakennustyössä. Siispä hänen mielipiteellään luulisi olevan painoa. Luulisi.

Berend ei ole didaktiikan eikä kouluopetuksen asiantuntija eikä halua puuttua näissä koulukirjojen ja koko uuden opetussuunnitelman kritiikeissä monesti esiin nostettuihin käytännön oppimisen ja opettajantyön ongelmiin. Uusia oppikirjoja on jo muutenkin laajalti arvosteltu kohtuuttomasta leksikaalisen nippelitiedon määrästä ja täysin epärealistisista oppimisvaatimuksista. Berend vain lyhyesti mainitsee ihmettelevänsä, miten koulukirjassa voidaan antaa tehtäviä, joihin vastaukset on etsittävä Internetistä, kun puolessa miljoonassa unkarilaiskodissa ei ole kunnon nettiyhteyttä. Berend ei myöskään rupea ruotimaan kaikkia yksittäisiä asiavirheitä. Hänen kritiikkinsä kärki kohdistuu siihen, miten kirja ei näköjään yritäkään opettaa lapsille ymmärrystä modernista historiantutkimuksesta saati kannustaa kriittiseen ja itsenäiseen ajatteluun, lähdekritiikin alkeiden ymmärtämiseen. Kirjan tarkoituksena tuntuu Berendin mielestä olevan lasten ideologinen muovaaminen ”suuntaan, joka on sekä demokratian että terveen henkisen kehityksen vastainen”. Se vaikuttaa palvelevan ennen kaikkea nationalistista arvokasvatusta ja rakentavan kansallista mytologiaa, joka lapsille esitetään historiallisena totuutena.

Ensimmäisenä esimerkkinä ideologisista tendensseistä Berend nostaa esille yksinvallan ihannoinnin. Antiikin Rooman historiaa kuvataan kehityksenä ”pahasta”, kaoottisesta tasavallasta keisarikuntaan, jossa hallitsijan ”vahva käsi” takasi kansallisen yhteyden ja rauhan. Julius Caesar oli paitsi voimakas hallintomies ja rauhantekijä myös kansansa ja sotilaidensa rakastama hallitsija, hänen murhaajansa tavoittelivat tasavallan palauttamista vain itsekkäistä syistä, saadakseen oman valtansa takaisin. Samoin Kreikan kaupunkivaltiot olivat kirjan mukaan heikkoja ja riitaisia, mutta Aleksanteri Suuri esitetään yksiselitteisen positiivisena hahmona.

Pitkään ja kiukkuisesti Berend ruotii myös sitä, miten kirjassa kuvataan kristinuskon historiaa. Tämä kuvaus ilmeisesti on rakennettu täysin kristinuskon näkökulmasta ja kuuluisi paremminkin uskonnon oppikirjaan. Teksti sekoittaa historialliset tosiseikat ja uskonkappaleet (Jeesuksen lunastustyö ja ylösnousemus mainitaan ikään kuin historiallisina tosiseikkoina), ei lainkaan nosta esille historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen kysymyksiä vaan käsittelee Raamattua ikään kuin historiallisena lähdeteoksena, ei pohdi kristinuskon syntyä historialähteiden valossa ja uskontososiologisena ilmiönä. Jeesuksen ristinkuoleman yhteydessä oppikirja toistaa kristinuskon perinteiden pimeään puoleen kuuluvaa, historiantutkimuksen kannalta ei suinkaan ongelmatonta väitettä: ”Juutalaiset ylipapit olivat kateellisia Jeesuksen kansansuosiosta. He päättivät surmauttaa hänet.”

Kristinuskon leviäminen Eurooppaan (tämä muuten on Berendin omia keskeisiä tutkimusaiheita) kuvataan oppikirjassa ruohonjuuritason yhteisöjen syntymisenä ja lähetystyöntekijöiden ansiona. Kerrotaan esimerkiksi legenda pyhästä Bonifaciuksesta, joka kaatoi pakanallisten germaanien palvoman pyhän tammen ja sai tällä rohkeudellaan pakanat vakuuttuneiksi kristinuskon ylemmyydestä – mutta ilmeisesti kirja ei kerro kristinuskon yhteyksistä tuon ajan valtapolitiikkaan, pakkokasteista ja miekkalähetyksestä. Islam taas esitetään väkivaltaisena valloittajauskontona, vaikka itse asiassa sen leviäminen Euroopassa oli nimenomaan spontaania ruohonjuuritason toimintaa: muslimihallitsijat eivät yleensä aktiivisesti pakkokäännyttäneet alamaisiaan tai kieltäneet muiden uskontojen harjoittamista, vaan esimerkiksi Iberian niemimaalla islamiin käännyttiin vapaaehtoisesti, koska siitä oli erinäisiä etuja.

Todellinen pohjakosketus Berendin mukaan koetaan kuitenkin oppikirjan siinä osassa, jonka aiheena on unkarilaisten esi- ja varhaishistoria. Unkarin kansan varhaisimpien vaiheen kuvauksessa nimittäin etualalla on tarujen, legendojen ja keskiaikaisten kronikkojen perustalle rakennettu kansallisromanttinen kansallismytologia:

”Unkarin kansan esihistoriasta on vain vähän kirjallisia lähteitä. Niihin kuuluvat kotimaiset kronikat ja ulkomaisten kirjoittajien muistiinpanot. Kronikoissamme ovat säilyneet myös ikivanhat tarumme.” (…) ”Varmaan jokaisella kansalla on oma alkuperätarunsa, joka kertoo kansan historian alkuvaiheista värikkäästi, sadunomaisesti. Tämä onkin luonnollista, sillä tuhansien vuosien takaisista tapahtumista ei ole kirjallisia lähteitä. Taruperinteet säilyttävät muistoa muinaisimmista ajoista.” (…) ”Kansan varhaisinta menneisyyttä tallettavat tarut ja myytit.”

Kenen hyvänsä sivistyneen ihmisen, joka jotakin tietää historiantutkimuksesta, luulisi ymmärtävän, että keskiaikaiset kronikat eivät olleet historiallista dokumentaatiota modernissa mielessä vaan aikansa poliittista propagandaa ja että kansantarut (tai niiden pohjalta laaditut kansallisromanttiset lukemistot) eivät ”kerro kansan historian alkuvaiheista” tai ”tallenna kansan varhaisinta menneisyyttä” vaan ovat taiteellisiin, viihteellisiin ja sosiaalis-rituaalisiin tarkoituksiin syntyneitä rakennelmia ikivanhoista ja uudemmista aineksista. Jo keskiajan kronikoitsijat ja tarujen muistiinmerkitsijät sekoittivat sumeilematta uudempia ja vanhempia satuja ja tarinoita omiin keksintöihinsä. Bérend muistuttaa, että esimerkiksi tanskalainen historioitsija Saxo Grammaticus 1100-luvun lopulla loi veljekset Danin ja Angulin, tanskalaisten ja anglosaksien myyttiset esi-isät. Samaan tapaan esiintyvät unkarilaisessa kansallisromanttisessa tarustossa myyttiset veljekset Hunor ja Magor, hunnien ja unkarilaisten esi-isät. Kahden veljeksen aihelma voi sinänsä olla peräisin keskiajan historioitsijoiden kulttuurisen muistin pohjimmaisista kerroksista, ikivanhoista myyteistä, mutta nykyajan kansakuntien synnyn kanssa näillä taruilla ei suoranaisesti ole mitään tekemistä.

(Toki tämän ymmärtäminen on vaikeaa muuallakin kuin Unkarissa. Meilläkin näkee jatkuvasti Kalevalaan, Elias Lönnrotin vienankarjalaisesta kansanrunoudesta rakentelemaan runokoosteeseen, viitattavan ikään kuin historialähteenä: ”jo muinaiset suomalaiset sitä ja sitä, koska Kalevalassakin kerrotaan, miten…” Oma suosikkiesimerkkini on Aira Kemiläisen, ihan oikean akateemisen historiantutkijan, tutkimus suomalaisista suhteessa rotuoppien ”arjalaisuuteen”, Finns in the shadow of the “Aryans”. Race theories and racism (1998). Sen johdannossa Kantelettaren runo ”Suomettaren kosijat” mainitaan jonkinlaisena kansanperinteen käsityksenä suomalaisten etnisestä alkuperästä. Itse asiassahan runo on Lönnrotin suomennos virolaisesta kansanrunosta Salme-neiu kosilased.)

Lopullisesti tarumaailmoihin oppikirja siirtyy opettaessaan lapsille historiallisena tosiseikkana, että unkarilaiset polveutuvat hunneista. Tämä käsitys on toki tärkeä osa Unkarin kulttuurihistoriaa: Unkarin kuninkaat keskiajalta lähtien halusivat nähdä itsensä Attilan jälkeläisinä (samaan tapaan, kuin monet muut hallitsijat ovat juontaneet juurensa esimerkiksi Rooman keisareista), ja kansallisromantiikan aikaan unkarilaisille – joilla ei itsellään ollut Kalevalan tai pohjoismaisten saagojen kaltaista sankariepiikkaa – rakenneltiin kronikoiden hunnitarujen pohjalta sellaista uljasta kansallista muinaisuutta, jollaisen jokainen itseään kunnioittava Euroopan kansa tuohon aikaan katsoi tarvitsevansa. Tieteellisiä perusteita tälle hunniuskomukselle ei ole. Päinvastoin keskiaikaisten lähteiden perusteella on ilmeistä, että 800-luvun lopulla idästä saapuneita unkarilaisia ruvettiin ensin samastamaan hunneihin – pari vuosisataa varhemmin samalta suunnalta tulleeseen, elintavoiltaan samantapaiseen arojen soturikansaan – Länsi-Euroopassa, ja vasta vähän myöhemmin unkarilaisten hallitsijat ja heidän kronikoitsijansa itse omaksuivat länsieurooppalaisilta oppineilta tämän idean. Varsinkin kirjassa esitetty väite, että unkarilaisten oma nimitys magyar olisi peräisin hunneilta (sillä kreikkalaisissa lähteissä 500-luvulla kutrigur-hunniheimon kuningas mainittiin nimellä Muageris), on täysin perätön.

Hunniperinnettä on tietenkin vaikea sovittaa yhteen suomalais-ugrilaisen kielisukulaisuuden kanssa. (Hunnien arvellaan usein käyttäneen jotain turkkilaissukuista kieltä, mutta varmuudella heidän kielestään ei tiedetä yhtään mitään, sillä siitä ei ole säilynyt kirjallisia lähteitä.) Siispä tämä kipeä kysymys on Unkarissa järjestelmänvaihdoksen jälkeen jälleen politisoitunut kerrassaan ennennäkemättömällä tavalla. Koska suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus sisältyy myös uuteen kansalliseen opetussuunnitelmaan, siihen on historiankirjan pakko ottaa kantaa, ja tästä syntyy melkoinen sarja loogis-älyllisiä häränpyllyjä:

”Taruperinne ja kielelliset samankaltaisuudet – ristiriita vai ei? Ikivanhojen unkarilaisten tarujen mukaan unkarilaiset polveutuvat hunneista tai ovat ainakin hunnien sukulaisia. Ulkomaiset kirjoittajat ovat yhdistäneet esi-isiämme muihinkin arokansoihin, esimerkiksi onogureihin, avaareihin ja turkkilaisiin. Kielentutkijat puolestaan ovat sijoittaneet unkarin kielen suomalais-ugrilaiseen kielikuntaan ja väittäneet, että Ural-vuoriston tienoilla eli muinaiskansa, joka puhui suomalais-ugrilaista kantakieltä. Tällaista muinaiskansaa ei kuitenkaan tuolla pohjoisessa [sic] ollut, ei siis ollut myöskään tällaista kantakieltä. Unkarin ja Uralin tienoon kielten yhtäläisyydet ovat saattaneet muodostua siten, että unkarin kieli toimi aikoinaan välittäjäkielenä [közvetítő nyelv] niillä kansoilla, jotka myöhemmin muuttivat Uralin tienoille. Näin voidaan ratkaista historiaperinteen ja kielellisten havaintojen välinen ristiriita.”

Ei voida. Tässä ovat perusasiat toivottomasti sekaisin. Kielisukulaisuuden olemusta ei taaskaan ole ymmärretty vaan kuvitellaan, että siinä on kyse vain ”samankaltaisuuksista”, jotka voivat syntyä myös kontaktissa. Näinhän ei ole: kielisukulaisuutta ei ole eikä voi olla ilman yhteistä kantakieltä, josta nykyiset sukulaiskielet ovat kehittyneet. On siis ollut suomalais-ugrilainen kantakieli ja varmaan myös kansa, joka tätä kieltä on puhunut. Se on sitten kokonaan eri asia, miten kulttuurisesti tai etnisesti yhtenäinen tämä kantakielen puhujayhteisö oli, tai miten tästä kielestä kehittyvien kielimuotojen myöhemmät kehitykset liittyivät erilaisten etnisten yhteisöjen muotoutumiseen. Itse asiassa mitään ”ristiriitaa” ei ole olemassakaan. Ei ”historiaperinteen” (siis: kronikoiden hunnitarujen) ja ”kielellisten havaintojen” (paremmin: historiallisen kielitieteen tutkimustulosten) välillä, sillä tarut ovat taruja ja tiede tiedettä. Eikä arojen soturikansan identiteetin ja suomalais-ugrilaisen kielisukulaisuuden välillä, sillä kieli, kulttuuri ja geenit ovat eri asioita ja välittyvät sukupolvelta toiselle eri tavoin.

”Ristiriita” siis syntyy vain siitä, että ”kansa” kuvitellaan ensisijaiseksi lähtökohdaksi, jonkinlaiseksi selvärajaiseksi ja ikuiseksi systeemiksi, ja ”kieli” vain tämän ”kansan” liitäkkeeksi, kun todellisuudessa tutkimuksen kannalta asia on päinvastoin. Tämän ongelman rinnalla pieniä perunoita on oletetun alkukodin sijoittaminen Ural-vuoristoon (nykyinen suomalainen valtavirta on paljolti perinteisen Volgan mutkan kannalla, mutta muillakin vaihtoehdoilla on kannattajansa) tai käsittämätön ”pohjoisesta” sekoilu.

Tämän jälkeen ei tietenkään yllätä, että Unkarin valtion varhaisvaiheiden kuvausta tässä historiankirjassa – ainakin Berendin mukaan – leimaa kansallisromanttinen hymistely ja yritys suurennella Unkarin ja unkarilaisuuden roolia Euroopassa. Näin jo alkaen hunneista, joiden mahtavan ”imperiumin” vihjaillaan aiheuttaneen Rooman kukistumisen, ja kuvitteellisesta ”Unkarin suuriruhtinaskunnasta”, joka edelsi Unkarin kuningaskunnan syntyä – 800-luvulla Pannonian altaaseen saapuvilla unkarilaisilla oli tietenkin päällikkönsä ja jonkinlaisia hallintorakenteita, mutta ”suuriruhtinaskunnasta” tai ”arovaltiosta” puhuminen on pelkkää spekulaatiota, jolla Unkarin valtion historiallista jatkuvuutta yritetään pidentää mahdollisimman kauas muinaisuuteen. Perustajakuningas Tapani Pyhän kruunuun (joka todellisuudessa on myöhempää perua) ja muumioituneeseen oikeaan käteen (Szent Jobb) liittyvät uskomukset tarjoillaan ikään kuin historiallisina tosiseikkoina, samoin Árpádien hallitsijasuvun pyhimysten legendat – ikään kuin Euroopan nuorten kristittyjen valtioiden kuningashuoneiden jäseniä olisi aikoinaan kanonisoitu vain suuren hurskautensa takia eikä ilmeisistä poliittisista syistä.

Berendin kirja-arvion luettuaan sitä masentuneena miettii, mikä mahtoikaan olla eurooppalaisen koululaitoksen historianopetuksen päämäärä. Kuuluuko koulun ennen kaikkea antaa riittävästi ns. yleissivistävää tietoa maailman sekä erityisesti oman maan ja maanosan historiasta: mikä oli Rooman imperiumin merkitys, mitä olivat musta surma ja reformaatio, mitä merkitsi Ranskan vallankumous, miksi ja miten Euroopan valtioiden rajoja on 1900-luvulla vedelty? Vai pitäisikö koululaisten historiantunnilla ennen kaikkea saada tietoa ja ymmärrystä historiantutkimuksesta, sen päämääristä ja menetelmistä, sen erilaisista lähteistä ja niiden luotettavuudesta? Ilmeisesti Unkarissa näitä molempia päämääriä tärkeämpää on syöttää lapsille ”kansallismielistä” mytologiaa.

Unkarin tieteen Trianon

Ei mene heimokansoilla hyvin. Virossa hallituksen sivistys- ja tiedevihamielisyys sai yliopistoväen äskettäin viettämään ”tieteen hautajaisia”, samalla kun ”perusvirolaisten” valtionvarainministeri ilmoitti, että tieteen rahoitus nousee prosenttiin bruttokansantuotteesta vasta sitten, kun raha kasvaa puussa. Unkarissa puolestaan Unkarin Tiedeakatemian (MTA) kohtalo näyttää olevan sinetöity, mielenosoituksista, protesteista ja kansainvälisistä solidaarisuudenilmauksista piittaamatta. Innovaatio- ja teknologiaministeri Palkovicsin johdolla MTA:n tutkimuslaitosverkostoa ollaan viemässä Akatemialta uuden, poliitikkojen hallitseman elimen haltuun ja samalla ilmeisesti tuhoamassa. Eilen, kesäkuun neljäntenä, Trianonin rauhansopimuksen ja vanhan Unkarin kuningaskunnan silpomisen 99-vuotispäivänä MTA:n työntekijöiden foorumi julisti, että tämä päivä on Unkarin tieteen Trianon.

Innovaatio- ja teknologiaministeriö ilmoitti eilen tulossa olevasta lakiehdotuksesta, jonka päämääränä on ”Unkarin kilpailukyvyn lisääminen luomalla edellytykset tehokkaammalle toiminnalle sekä yhtenäiselle, suoritusperustaiselle voimavarojen jakamiselle”. Lakiehdotus siis tullaan hyväksymään parlamentissa; koska hallituskoalitiolla on edelleen superenemmistö, kaikki sen suunnalta tulevat ehdotukset ovat läpihuutojuttuja. Tämä merkitsee luultavasti jotakin aivan yhtä karmeaa kuin voi kuvitellakin: tieteenteon kriteereinä ovat tehokkuus ja suoritus, korkeimpana päämääränä kansallinen kilpailukyky. Kuulostaa siltä, että humanistisilla ja muilla ”hyödyttömillä” tieteillä ei tässä ole mitään jakoa – ja pahoin pelkään, että luonnontieteissäkin tulee jylläämään teknologian soveltava tutkimus. Hallituksen arvoja väläytti äskettäin ulkoministeri Szijjártó autoalan konferenssissa julistamalla, että Brysselin ei pitäisi järjettömästi rajoittaa autoalan kilpailukykyä ympäristöön vetoamalla – toisin sanoen, kuten Hírhatár-uutissivusto kärjistäen otsikoi, ”Unkarille autotehtaat ovat tärkeämpiä kuin ympäristönsuojelu”.

Myös tiedepolitiikan hallinto siirretään tykkänään innovaatio- ja teknologiaministeriön haltuun. Ministeri tulee johtamaan 11-jäsenistä ”Kansallista tiedepolitiikan neuvostoa”, joka on vastuussa ainoastaan pääministerille ja jonka tehtävänä on hallituksen tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoimintaa koskeva mielipiteenmuodostus ja ehdotusten laatiminen. Neuvoston tehtävänä on myös valvoa NKFI-rahaston toimintaa; tämä on meikäläistä Suomen Akatemiaa vastaava valtion tutkimus- ja kehitysrahoitusta jakava elin. Neuvoston jäsenet nimittää pääministeri ”talouselämän, tieteen ja hallinnon päättäjien joukosta”, innovaatio- ja teknologiaministerin esityksestä.

Erityisesti Unkarin Tiedeakatemian ympärillä käyty taistelu on koskenut Akatemian tutkimuslaitoksia. ”Itäeurooppalaiseen” tapaan MTA ei ole vain arvovaltaisten tieteentekijöiden herrakerho, edustus- ja painostusryhmä vaan sen alaisina on toiminut joukko tutkimusinstituutteja, joissa työskentelee yhteensä tuhansia päätoimisia tutkijoita. Nämä siirtyvät nyt uuden ”Loránd Eötvös -tutkimusverkoston” (Eötvös Loránd Kutatási Hálózat, ELKH) haltuun. (Loránd Eötvös [1848–1919], jonka mukaan myös Budapestin ELTE-yliopisto on nimetty, oli Unkarin Tiedeakatemiaa johtanut ja 1890-luvulla opetusministerinäkin toiminut maineikas fyysikko, jonka painovoimaa koskevien tutkimusten väitetään inspiroineen itseään Albert Einsteinia.) ELKH:lla on oma budjettinsa, ja sen luvataan olevan muodollisesti riippumaton hallituksen valvonnasta. Sitä tulee johtamaan kolmetoistahenkinen johtoryhmä, johon kuusi jäsentä nimittää MTA, kuusi taas hallitus (näistä ainakin kahden kolmasosan on oltava tieteenharjoittajia, miten tämä sitten määritelläänkin…), puheenjohtajan taas nimittää pääministeri MTA:n johtajan ja innovaatio- ja teknologiaministerin yhteisestä esityksestä.

Uuden ELKH:n alaisuudessa jatkaa – periaatteessa – toimintaansa seitsemäntoista yksikköä, esimerkiksi Tähtitieteen ja geologian tutkimuskeskus, Tietotekniikan ja automaation tutkimuskeskus, Ekologian tutkimuskeskus sekä Humanististen tieteiden tutkimuskeskus (Bölcsészettudományi Kutatóközpont; sen alaisuuteen kuuluvat filosofian, kirjallisuustieteen, kansatieteen, taidehistorian, arkeologian, historiantutkimuksen ja musiikkitieteen instituutit) ja oman alani kannalta relevantti Kielitieteen instituutti. Se, mitä näille yksiköille tulevaisuudessa tapahtuu, on vielä hämärän peitossa. Pelkoja kuitenkin lisää se, mitä historiantutkimuksen laitoksille on jo tapahtunut.

Kuten tässä blogissakin on jo ollut esillä, Unkarin hallitus on viime vuosina perustanut omia ”tutkimuslaitoksiaan”. Hovihistorioitsija Mária Schmidtin komennossa ovat vuosituhannen vaihteessa perustetut ”politiikantutkimuksen” ajatuspajat ”20. vuosisadan instituutti” ja ”21. vuosisadan instituutti”. Toinen hallituksen perustama uusinstituutti, Veritas (!), on tullut tunnetuksi johtajansa Sándor Szakályn, Unkarin santarmilaitoksen historian tutkijan, merkillisistä Unkarin holokaustin historiaa valkopesevistä möläytyksistä. Erityisesti Orbánin hallituksen tähtäimessä on ollut vuoden 1956 hankala muistopolitiikka, ja sen yhteydessä etenkin vuonna 1989, Imre Nagyn uudelleenhautajaisten jälkeen yksityisten historiantutkijoiden aloitteesta perustettu ja vuodesta 1994 lähtien valtion rahoittama ”Vuoden 1956 instituutti”. Unkarin kansannousua ja sen jälkeistä Kádárin aikaa dokumentoiva ja tutkiva laitos ei sovi siihen oikeistokansallismieliseen uustulkintaan, jonka Orbánin hallinto haluaisi vuoden 1956 tapahtumille antaa. Kuten Éva S. Balogh kertoo englanninkielisessä blogissaan, 1956-instituutin rahoitusta oli jo aiemmin leikattu ja se oli siirretty Unkarin kansalliskirjaston alaisuuteen. Nyt se halutaan siirtää Veritas-instituutin alaisuuteen; instituutin johtaja M. János Rainer ei suostu tähän vaan uhkaa mieluummin lyödä hanskat naulaan.

Pahimpana pelkonahan tässä, ainakin humanistisille tieteille, on se, että tutkimuksen resurssit siirretään pois tiedeyhteisön ja sen laatukriteerien ulottuvilta poliitikkojen nimittämille näennäistutkijoille. Parhaassakin tapauksessa tämmöiset näennäistutkimuslaitokset ovat suojatyöpaikkoja, joissa järjestetään kivoja ”kansallisia” näennäiskonferensseja, tuotetaan julkaisuja ja jaetaan prenikkoja ja tunnustuksia, joista varsinainen tiedemaailma ei tiedä eikä perusta. Pahimmassa tapauksessa näistä laitoksista valuu propagandistisen huuhaan virta pahaa aavistamattoman suuren yleisön niskaan, valtion hallitsemaan mediaan ja kenties jopa perusopetuksen sisältöihin. Erityinen pelonaihe kielitieteilijöille on uusi ”Unkarilaisuuden tutkimuksen instituutti”, josta kirjoitin jo aiemmin – sillä vaikuttaa siltä, että ”kulttuuritaistelu” on tosissaan laajentumassa myös uuden, uljaan esihistorian rakentamiseksi.

Juuri äsken nimittäin törmäsin tämän uuden instituutin ilmeisesti uusittuihin kotisivuihin (ne näyttävät toistaiseksi olevan tarjolla vain unkariksi). Parkkiintuneemmallekin Unkarin tapahtumien ihmettelijälle kokemus oli aika psykedeelinen. Ensivaikutelman tiivistääkseni: instituutin tutkimusalojen ja tehtävien kuvaukset näyttävät olevan jonkun semmoisen kirjoittamia, jolla ei ole harmainta aavistustakaan tieteestä ja tutkimuksesta. (Ensimmäinen villi veikkaukseni: tekstit on naputellut kokoon toimisto- ja hallintohommiin palkattu jonkun sukulaispoika tai -tyttö.)

Sivusto vaikuttaa vielä vähän keskeneräiseltä, mutta Uutisia-sivulle on jo saatu ladattua muutama video, päällimmäisessä esiintyy ”arkeologi” Kornél Bakay. KORNÉL BAKAY!!! Mies on ”vaihtoehtoisen” ”kansallisen” esihistorian tutkimuksessa jo käsite. 1940 syntynyt Bakay on koulutukseltaan arkeologi ja työskennellyt ns. valtavirtatutkimuksessa vielä 1970-luvulla, sittemmin museonjohtajana. Järjestelmänvaihdoksen jälkeen hän ajautui äärioikeistopolitiikkaan ja vaihtoehtotieteen puolelle, toimi mm. ”Pyhän Kruunun vapaayliopisto” -nimisen laitoksen ”professorina” ja toimitti yhdessä parin aateveljen kanssa vuonna 2004 kohua herättäneen vaihtoehtoisen historian oppikirjasarjan. Kirjoissa mm. kiistettiin evoluutio, väitettiin muinaisunkarilaista riimukirjoitusta maailman vanhimmaksi kirjoitusjärjestelmäksi, unkarilaisia hunnien, skyyttien ynnä muiden sukulaisiksi sekä Euroopan korkeakulttuurien perustajiksi sekä Jeesusta parthialaiseksi (tämä on tietyissä piireissä suosittu idea: Jeesus ei ollut juutalainen vaan parthialaista syntyperää eli sumerilaisten jälkeläinen, toisin sanoen itse asiassa unkarilainen).

Kaikkein leukojaloksauttavin kokemus odotti kuitenkin ”Tutkimus”-sivulla, jolla on lueteltu instituutin alaiset ”tutkimuskeskukset”, kaikkiaan yhdeksän. On historian tutkimuskeskus (tehtävänään tutkia unkarilaisten identiteetin rakentumista ja jälleenrakentumista), on uskontotieteen ja uskontohistorian tutkimuskeskus, on tutkimuskeskukset kansatieteelle, arkeologialle, klassiselle filologialle (sen päämääränä on kartoittaa ja kuvata keskiaikaiset latinan- ja kreikankieliset arkistolähteet sen osoittamiseksi, että muinaisen Unkarin alueet muodostivat kaikki yhtenäisen kokonaisuuden, ei ollut kuulkaa keskiajalla mitään Slovakiaa olemassakaan, ettäs tiedätte!), väestömaantieteelle ja geoinformatiikalle (?). Arkeogenetiikan tutkimuskeskuksen tarkoitus on selvitellä maahantulon aikaisten unkarilaisten sekä varhaisen kristityn unkarilaisen kansakunnan geeniperimää ja keskinäisiä suhteita… ja tämä on ihan pakko kääntää:

Näiden tutkimusten perusteella on arvioitavissa aikoinaan eläneiden kansojen väkiluku, maantieteellinen syntyperä sekä minkä muiden kansojen kanssa ne sekoittuivat ja missä määrin.

Ööh, tuota… mitenkähän se ”kansa” oikein määritellään?

Unkarin kielen tutkimuskeskus näyttää perineen kummalliset tehtävänasettelunsa edeltäjältään, Unkarin kielistrategian instituutilta. Mutta sen lisäksi on kuulkaapas tämmöinen: ”Lingvistiikan tutkimuskeskus”.

[Lingvistiikan tutkimuskeskuksen] tärkeimmät tutkimusalueet ovat Istanbul, Armenia, Vatikaani, Kazan, muutenkin kaikki ne alueet, jotka antiikin aikana olivat unkarilaisten laidunnus-, asuin- tai vaellusalueita tai joita [unkarilaisten] sotaretket koskettivat. Tähän kuuluvat myös unkarilaisten avioliittosuhteiden kautta määräytyvät [?] alueet (Bysantti, Puola, muut slaavilaiset ja muut alueet).

Olen tähän ikääni saakka kuvitellut, että lingvistiikalla ainakin eurooppalaisessa tiedemaailmassa tarkoitetaan kielitiedettä ja kielitieteen sisällä nimenomaan ns. yleistä tai teoreettista kielitiedettä, siis tutkimusta, jota kiinnostavat ennen kaikkea ihmiskieli-ilmiön rakenne ja yleiset lainalaisuudet. Tämän tekstin tekijän mielestä taas lingvistiikka tutkii alueita, joilla unkarilaiset ovat liikkuneet tai joilla heidän arvellaan liikkuneen. Miten Istanbulin ja Bysantin tutkimus tässä suhteessa eroavat toisistaan tai miten Vatikaani tai Armenia liittyvät asiaan, jää, hm, epäselväksi, mutta niin jää oikeastaan kaikki muukin. Lyhyesti: ”lingvistiikan” tutkimuskeskuksen kuvauksen on kirjoittanut joku, jolla ei ole ollut mitään käsitystä siitä, mitä koko sana merkitsee.

Täytynee jäädä seuraamaan, miten tämän kunnianarvoisan tiedeinstituutin sivut lähitulevaisuudessa kehittyvät. Ja ehtiikö joku asioista päättävä henkilö tarkistaa Wikipediasta, mitä ”lingvistiikka” oikein tarkoittaa, ennen kuin tälle sivustolle nauravat naurismaan aidatkin. Vaikka oikeasti tämä on kaikkea muuta kuin naurun asia.

Täällä kukkaan puhkeaapi tiede, taidekin

Aloitetaanpa taiteesta. Tässä blogissa on joskus ennenkin ollut esillä Unkarin Taideakatemia, Magyar Művészeti Akadémia (MMA), joka sai alkunsa kansallis-konservatiivisesti ajattelevien taiteilijoiden seurana – tunnetuimpana edustajanaan arkkitehti Imre Makovecz – ja josta Orbánin hallitus teki korkean valtiollisen taide-elimen ja rahahanojen vartijan. Alkuviikosta osui silmiini 444.hu-sivustolta László Szilyn myrkyllinen ja herkullisesti kuvitettu kuvaus MMA:n uuden klubirakennuksen vihkiäisistä:

80-päisen henkilökunnan varassa pyörivällä, 295-jäsenisellä MMA:lla on tähän asti ollut käytössään vain 7,5 miljardilla forintilla [n. 23 miljoonaa euroa] entistetty Vigadó-konserttisali, miljardilla forintilla [n. kolme miljoonaa euroa] remontoitu Hild-huvila Budakeszi útilla, koko Műcsarnok-taidehalli, pääkaupungin hienoimmasta toimistotalosta Vörösmarty tériltä vuokrattuja toimistoja sekä Rakennustaiteen museon rakennus. Ja näistä nöyryyttävän pienistä pytingeistä, kuten ilmeni, ei löytynyt ainuttakaan sopivaa tilaa, huonetta tai edes pientä surkeaa nurkkausta, jonne taideakateemikot voisivat rauhassa kokoontua vähän juttelemaan, syömään suolakeksejä ja viettämään klubielämää.

Tämä epäkohta siis korjattiin, ja MMA sai käyttöönsä Andrássy útilta upeasti kunnostetun vanhan hienostohuvilan uusine lasiseinäisine siipirakennuksineen. (Rakennus on aiemmin toiminut Unkarin valtakunnallisen lehtimiesliiton toimitalona ja ollut sittemmin tyhjillään ja laiminlyötynä.) Yllä linkitetyn artikkelin kuvat kannattaa katsella, alkaen tästä alkukuvasta. Hajamielisenä lattiannurkkaan tuijottava toimittaja tajusi hätkähtäen, millaista ”pinnoitepornoa” tämä rakennus tarjoaa: nurkassa kohtaavat parketti, marmori, käsinpakotettu kuparipinnoitus ja etsattu lasi. Kelpaa sitä auton hintaisissa nahkanojatuoleissa istuvien akateemikkojen (joista viisi kuudesosaa on päälle kuusikymppisiä herrasmiehiä) keskenään ihastella. Yleisöähän ei näihin tiloihin päästetä, lehdistöllekin näytettiin avajaisten yhteydessä vain pieni osa veronmaksajien kustantamasta klubitalosta.

Mutta kiihdyttävintä oli uuden inhimillisten voimavarojen ministerin Miklós Káslerin avajaispuhe, jota viime päivät on unkarilaisessa mediassa ja somessa puitu. Tunteisiin vetoava puhe syöksähteli Szilyn mukaan villisti edestakaisin uskonnollis-raamatullisten viittausten (”Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, ja tämän ulkopuolella ei ole totuutta”, kuuluivat avaussanat) ja ihmiskunnan historian eri vaiheiden välillä, alkuihmisestä (jonka uskonto erotti eläimestä) nykyajan kulttuurielämää hallitsevien ”ismien” ”totaaliseen hegemoniaan”, ”Jumalan Pojan ihmiseksi tulemisesta” siihen, miten ”joustajännittävien kansojen liitto” aikoinaan muodosti ”eheän arovaltion”.

Niinpä. Monien aateveljiensä tapaan historianharrastaja-ministeri (oikealta ammatiltaan kirurgi ja syöpätutkimusinstituutin johtaja) Kásler onnistuu yhdistämään ”kristillisillä arvoilla” mehustelun 1800-lukulaiseen kansallisromantiikkaan, johon Unkarissa kuuluu arokansojen kuviteltu soturiperintö. Tosin unkarilaisten villit esi-isät, jotka sodankäyntitaidollaan – kuten kaikki unkarilaiset varmaan koulussakin oppivat, heidän spesialiteetteihinsa kuului taito ampua ratsailta jousella myös taaksepäin – kauhistivat koko Keski-Eurooppaa, olivat pakanoita. Vasta Tapani Pyhän perustama kuningaskunta onnistui – saksalaisten ynnä muiden liittolaisten avulla – rauhoittamaan ja kristitsemään heidät. Villimmissä kansallisen historian kuvitelmissa tämä ristiriita ylitetään tekemällä jo unkarilaisten aropaimentolais-esi-isistä jonkinlaisen puhtaamman ja alkuperäisemmän (huom: ei-juutalaisen) kristinuskon edustajia. Näin pitkälle huuhaan puolelle ei ministeri Káslerin tarvinnut edetä, mutta varmaan hänen sanansa uppoavat hyvin myös niihin epäortodoksisemman historian harrastajiin, jotka uskovat esimerkiksi ”Jeesus-uskoiseen Attilaan” unkarilaisten esi-isänä.

Viime viikkoina on muutenkin päivitelty tätä symbolisen kristinuskon ja kuvitteellisen pakanuuden ongelmatonta yhdistelyä, jota Unkarin valtiojohto harrastaa. Kun äskettäin taas vietettiin Unkarin kansallispäivää, parlamenttitalo oli koristettu ristilipuilla, kuulemma perustuslakiin kirjattujen kristillisten arvojen kunniaksi.

(MTI:n kuva Index-uutissivustolta.)

Tämmöinen risti ei kuitenkaan kuulu kansalliseen ikonografiaan (toisin kuin väitetään, Tapani Pyhän punaisessa sotalipussa ei ilmeisesti ollut ristiä), ja viimeksi vastaavaa ristimeininkiä harrastettiin Horthyn aikaan.

Puolitoista viikkoa tätä ennen puolestaan – toteaa András Hont myrkyllisessä mielipidekirjoituksessaan HVG.hu-sivustolla – parlamenttitalossa avattiin juhlallisesti tämän vuoden Kurultáj-tapahtuma. Kyseessä on siis ”hunnilais-turkkilaisten kansojen” perinnefestivaali. (Kotisivulla mainitaan näiden kansojen joukossa myös mongolikielten puhujia kuten burjaatit, sekä ”avaarit”, millä ilmeisesti tarkoitetaan tämännimistä, kieleltään koilliskaukasialaiseen ryhmään kuuluvaa Dagestanin kansaa.) Kurultájn kentillä eteläisen Unkarin Bugacissa yleisö pääsee katselemaan ratsastus- ja jousiammuntanäytöksiä, kokeilemaan huovutusta, ihastelemaan ”muinaisunkarilaista” riimukirjoitusta tai aistimaan yhteyttä esi-isien henkiin ja muinaisuskoon esimerkiksi ”Attilan jurtassa”. (Kotisivulta löytyy tietenkin väistämätön viittaus häijyyn kommunistien salaliittoon, joka on turhaan yrittänyt propagoida valheellista ja tieteellisesti jo kumottua ajatusta suomalais-ugrilaisesta sukulaisuudesta…)

Parlamentin puhemies László Kövér vieraili myös festivaalin tapahtumapaikalla puhumassa siitä, miten nykyään jotkin vihamieliset voimat valloittaakseen maan ensin ”hämärtävät sen asukkaiden identiteetin”. Jousi käteen ja foliopipo päähän siis! Kövériä ei, kuten Hont huomauttaa, lainkaan häirinnyt se, että Kurultáj-festivaalin osanottajakansoista, joita kristillis-kansallisten arvojen puolustajat juhlivat veljinään ja heimolaisinaan, ylivoimainen enemmistö on muslimeja. Saman uskonnon edustajia siis, jota maahanmuutosta puhuttaessa pidetään suurimpana vaarana Euroopalle.

Mutta palataanpa ministeri Káslerin puheeseen MMA:n uuden klubitalon avajaisissa. Ihmiskunnan ja kulttuurin historiasta ministerillä on nimittäin aika mielenkiintoisia käsityksiä. Renessanssi – näin Kásler yllä linkitetyn László Szilyn artikkelin mukaan lausui – levitti semmoista kummallista, valheellista käsitystä, että ”maailmankaikkeuden toiminta voitaisiin palauttaa luonnonlakeihin”. Ja sitten tuo ”niin kutsuttu valistus”, joka ainoastaan ”loi henkisen perustan Euroopan historian brutaaleimmalle diktatuurille”.

Siis. Valistus, josta nousivat Ranskan vallankumous ja kaikki se, mitä olemme oppineet ajattelemaan demokratiasta, hyvinvointivaltiosta, yksilön vapaudesta ja kaikkien ihmisten ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta, sukupuoleen, ihonväriin tai uskontoon katsomatta, on Unkarin tiedettä ja koulutusjärjestelmää ohjaavalle ministerille merkittävä vain siinä suhteessa, että se loi pohjan hirveälle reaalisosialismille. Valistus ei vain heittänyt ihmistä kylmään tieteellis-tekniseen maailmaan, ulos heimon (tai feodaalijärjestelmän henkilölojaaliusverkostojen) ja heimouskonnon lämpimästä pesästä, vaan se myös päästi valloilleen kamalat Marxin aatteet. Ja sehän oli hirveintä, mitä voi olla. Hei, katsokaa, kommareita, tuolla noin, vasemmiston kulttuurimarxilainen hegemonia jyrää meitin!

En missään nimessä millään tavalla halua puolustaa stalinismia tai entisen Neuvostoliiton ja sen alusmaiden puoluediktatuureja. Enkä halua myöskään heittäytyä mihinkään vertailevaan ruumiidenlaskentaan 1900-luvun diktatuurien kesken: Auschwitz ei oikeuta Gulagia, eikä toisinpäin. Kristittynä minua suuresti surettaa ja suututtaa se, miten sosialistiset järjestelmät aikoinaan vainosivat uskontoja ja toisaalta myös primitiivisellä ateismipropagandallaan ajoivat ihmisiä erilaisten vaihtoehto-huuhaaoppien kynsiin. (Tämän uskonnollisen sivistyksen tuhoutumisen jäljet näkyvät yhä entisissä sosialistimaissa, maallistunut ja samalla monenlaisten hörhöaatteiden riivaama Viro on siitä meille lähimpänä esimerkkinä.)

Valistuksella oli toki pimeät puolensa. (Jo Topelius-setä aikoinaan muistutti, miten ”järkeä” ylistävä valistuksen aika itse asiassa palvoi Cagliostroa ja muita huijareita.) Mutta aikamoista historian vääristelyä on sosialismin (ja muiden valistuksesta nousevien aatteiden) myönteisten saavutusten unohtaminen, eurooppalaisesta hyvinvointivaltiosta lähtien, jossa myös tytöt pääsevät kouluun ja köyhät lääkäriin. Ilman universaaleja, ehdottomia ihmisoikeuksia ja niihin kuuluvaa ajatuksen, vakaumuksen ja sanan vapautta sekä uskonnot että muut aatteelliset järjestelmät rappeutuvat häikäilemättömän ”etujoukon” mielivallan oikeuttimiksi. Näin kävi ns. reaalisosialismissa, ja näin on käymässä myös Unkarissa – samaan aikaan, kun maan johto puhuu ”kristillisdemokratiasta” ja ”kristillisten arvojen puolustamisesta”. Ja nimittää tieteestä vastaavaksi ministeriksi ihmisen, jonka käsitys historiasta on huuhaan rajamailla.

Yksi positiivinen tiedeuutinen sentään. Kansainvälisen painostuksen takia Unkarin hallitus on toistaiseksi jäädyttänyt suunnitelmat sukupuolentutkimuksen koulutusohjelmien kieltämiseksi (näin kertoi historiantutkija Andrea Pető Facebook-sivullaan, lehtiuutista asiasta en ole vielä löytänyt). Taistelu tietenkin jatkuu.

Juu juu juuri niin.

(Epänatiivi englanninkielinen versio / Parallel version in non-native English)
Tämähän ei ole mikään kieliblogi. Mutta tämänkertainen juttu ei liity vain kielitieteeseen vaan mitä suurimmassa määrin Unkariin ja sen politiikkaankin.

En varsinaisesti seuraa Magyar Idők (‘Unkarilaiset ajat’) -lehteä, joka on Unkarin hallituksen uusin uskollinen äänitorvi. Sen perusti aiemman talouslehti Napi Gazdaságin pohjalle Gábor Liszkay, entinen Magyar Nemzet -lehden päätoimittaja vuonna 2015, kun Magyar Nemzetin omistaja, suurliikemies Lajos Simicska oli riitaantunut vanhan ystävänsä pääministeri Orbánin kanssa ja tämä ns. Gecigate vei joukon Simicskan omistamia konservatiivimedioita pois hallituksen otteesta. Mutta kielentutkijakollegan Facebook-seinän kautta uutisvirtaani tipahti, sanoisinko, melkoinen pökäle kyseisen lehden palstoilta. Taas kerran ollaan arvovaltaisella (?) taholla nimittäin sitä mieltä, että suomalais-ugrilaisessa kielisukulaisuudessa ei ole mitään perää.

Ns. antifennougrismilla on Unkarissa pitkät perinteet (olen niistä joskus laajemmin kirjoittanut täällä). Alun alkaenkaan kaiken maailman kalanrasvanhajuiset lappalaiset eivät tuumanneet kelvata ylvään keskieurooppalaisen soturikansan sukulaisiksi, ja 1900-luvun mittaan tästä muotoutui uusi salaliittoteoria, jota toisen maailmansodan jälkeen alettiin suosia etenkin länteen emigroituneiden unkarilaisten parissa. Sen mukaan suomalais-ugrilainen sukulaisuus olikin alkuaan Wienin keisarihovin juoni ylpeiden ja niskuroivien unkarilaisten nöyryyttämiseksi, sen olivat kehitelleet saksalaiset tai saksankieliset keisarin kätyrit, ja 1900-luvulla tähän samaan ideaan olivat puolestaan tarttuneet, samanlaisin päämäärin, Moskovan imperialistit sekä heidän tukemansa gulassikommunistit, joille suomalais-ugrilaisen normitieteen tutkiminen takasi mukavan leipäpuun valtion tutkimuslaitoksissa…

Väite on tietenkin täysin tolkuton. Ei Wien eikä Moskova ollut missään vaiheessa erityisen kiinnostunut fennougristiikan tukemisesta poliittisin päämäärin. (Itse asiassa Unkarin joutuessa Neuvostoliiton valtapiiriin neuvostokielitieteessä vallitsi vielä ns. marrismi, jonka mukaan kielisukulaisuutta perinteisessä mielessä, myöskään suomalais-ugrilaista, ei ollut olemassakaan. Horthyn Unkari puolestaan oli pontevasti tukenut heimotyötä ja suhteita Suomeen ja Viroon.) Sille löytyi kuitenkin poliittista tilausta, ja järjestelmänvaihdoksen jälkeen Unkarissa yhä useammat ovat näköjään ostaneet tämän ajatuksen. Unkarin fennougristit saavat – tai saisivat, sikäli kuin enää jaksaisivat – hiki hatussa olla kumoamassa väitteitä, joiden mukaan ”Suomessakaan ei enää uskota suomalais-ugrilaiseen kielisukulaisuuteen”, se on ”poistettu koulukirjoista”, tai ”Suomen Tiedeakatemia on lakkauttanut suomalais-ugrilaisen osastonsa”.

Aivan vihoviimeistä virallista siunausta nämä vaihtoehtoajatukset eivät vielä ole Unkarissa saaneet. Itse asiassa muutama vuosi sitten Suomessa vieraillessaan Viktor Orbán julkilausui, että kielisukulaisuus on tosiasia eikä mielipidekysymys. Poliittinen tilaus on kuitenkin yhä olemassa, ja olen jo pitkään arvellut, että myös kielitieteen alalla ollaan Unkarissa kypsyttelemässä jonkinlaista salonkikelpoista versiota kansallisesta kielihistoriahuuhaasta: olkoon vain se kielisukulaisuus jossain takavasemmalla yhä olemassa, ei kannata ruveta väittelemään koko kansainvälistä tiedemaailmaa vastaan, mutta olennaisempaa on korostaa unkarin kielen ainutlaatuisuutta ja erikoisuutta ja sen yhteyksiä ainutlaatuiseen unkarilaiseen ajattelutapaan.

Ja näin siis pullahtaa Magyar Idők -lehden haastateltavaksi Amsterdamin yliopiston apulaisprofessori László Marácz, Hollannissa unkarilaiseen vuoden 1956 pakolaisten perheeseen syntynyt kielentutkija, joka jo pitkään on tunnettu suorasukaisista hyökkäyksistään fennougristiikkaa vastaan. Marácz on tehnyt väitöskirjansa unkarin syntaksin generatiivisesta analyysista, se siis edustaa teoreettis-spekulatiivista lähestymistapaa, joka on mahdollisimman kaukana kielihistorian tutkimusotteista. Nykyiseltä akateemiselta profiililtaan hän on (vähemmistö)kielipolitiikan tutkija, ja hänen työpaikkansa Amsterdamissa on Eurooppa-tutkimuksen laitos. Mutta kielihistoriahan, ikävä kyllä, on tunnetusti se hiekkalaatikko, jonne naapuritieteiden ennakkoluulottomammat edustajat mielellään pomppaavat leikkimään…

Magyar Idők -lehden haastattelussa Marácz kertoo, miten päätyi tajuamaan, että maapallo onkin oikeasti litteä:

Suoritin Groningenin yliopistossa tutkinnon fennougristiikasta, joten tiedän oikein hyvin, mistä puhun. Jo yliopistovuosinani harrastin tätä aihetta, ja jo silloin huomioni kiintyi siihen, että tietyt ns. äännelait eivät toimi. Oli liikaa lisäselittelyä ja vaadittiin paljon lisäsääntöjä. Heikko on semmoisen selitysjärjestelmän voima, jossa yksittäistapausten selittämiseen aina tarvitaan yhä uusia lakeja.

Tämä kuulostaa samalta kuin Angela Marcantonion vuonna 2002 ilmestyneen kohukirjan The Uralic language family: Facts, myths, and statistics ydinsanoma: historiallisiksi äännevastaavuuksiksi esitettyä ainesta on niin niukasti, että sitä ei voi tilastollisesti erottaa satunnaisista samankaltaisuuksista (!). (Marcantonio ja Marácz ovat viime aikoina tehneet yhteistyötä ja järjestäneet yhteisiä konferensseja. Lika barn leka bäst.) Marcantonio päätyi omituiseen väitteeseensä mm. analysoimalla Juha Janhusen äärimmäisen tiukoilla kriteereillä laadittua kantauralin sanalistaa ja väärinkäsittämällä tiettyjen äänneyhdistelmien vastaavuudet yksittäisiä äänteitä koskeviksi äännelaeiksi. Maráczia puolestaan on ehkä ärsyttänyt, ja osaksi aivan oikeutetustikin, fennougristiikan tutkimusperinteessä täysin pätevien sanarinnastusten mukana raahautuvien epävarmojen ja heikkojen etymologioiden määrä. Mutta väittäisin, että tässä on taustalla myös se, miten vanha generativisti haluaa nähdä kielen puhtaana ja säihkyvän eksaktina koneistona eikä kykene ymmärtämään historiallisten prosessien monisyistä ja sotkuista todellisuutta.

Viime vuonna Unkarin Tiedeakatemia joutui antamaan julkilausuman, jonka mukaan suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus on kielitieteessä yleisesti hyväksytty eikä aiheesta käydä vakavasti otettavaa väittelyä. Miksi, kysyy haastattelija, Marácz on jälleen lähtenyt kirjoittamaan aiheesta?

Suomalais-ugrilainen teoria [!!!] ei ole newtonilainen fysiikan laki. Teorian heikko kohta on se, että sillä ei ole kirjallisia lähteitä. Indoeuropeistiikassa on gootin- ja sanskritinkielisiä tekstejä, toki niihinkin liittyy paljon spekulaatiota. Mutta fennougristiikan vanhin lähde on Halotti beszéd [muinaisunkarilainen ruumissaarna 1100-luvun lopulta], sitä edeltävältä ajalta ei ole kirjoitettuja lähteitä, lukuun ottamatta riimukirjoituksia, joita tiede ei ole juuri tutkinut.

Hetkinen. Ensinnäkään ei ole olemassa mitään ”suomalais-ugrilaista teoriaa” vaan yleisesti hyväksytyt historiallis-vertailevan kielitieteen menetelmät, joiden perusteella myös suomalais-ugrilaisten kielten oletetaan polveutuvan yhteisestä kantamuodosta. Olennaista tässä ei ole se, löytyykö vanhoja tekstejä; ei indoeurooppalaisesta kantakielestäkään ole jäänyt kirjallista dokumentaatiota, ja gootti ja sanskrit ovat jokseenkin yhtä kaukana toisistaan kuin suomi ja unkari. Marácz ei siis tunnu ymmärtävän, miten historiallinen kielentutkimus toimii ja mihin sen väitteet perustuvat. (Voisi myös huomauttaa, että székelyläisen (”muinaisunkarilaisen”) riimukirjoituksen useimmat muistomerkit eivät ole sen vanhempia kuin Halotti beszéd. Bodrog-Alsóbűn löytö tosin lienee 900-luvulta, mutta siinä on vain muutama merkki, joiden tulkinta on kiistanalainen.)

Unkarin kieli ei koostu suomalais-ugrilaiselta vogulilaiselta [??!!] pohjalta rekonstruoiduista juurista. Sillä on juurijärjestelmä, jonka kartoittivat laajassa sanakirjassaan Gergely Czuczor ja János Fogarasi 1800-luvulla.

No niinpä juuri. Benediktiinimunkki Gergely Czuczor ja säädynmukaisen juristinkoulutuksen saanut sivistynyt herrasmies János Fogarasi olivat Unkarin kansallisen uudistusliikkeen aktivisteja, joiden sädekehää kirkastaa myös osallistuminen vuosien 1848–49 vapaustaisteluun (sen jälkeen Czuczor istui jonkin aikaa jopa vankina Itävallassa, Tirolin Kufsteinin linnan kuuluisassa tyrmässä, työskennellen koko ajan sanakirjaprojektin kimpussa). Heillä oli aikansa eurooppalaisen yläluokan filologinen yleissivistys, mutta tuohon aikaan vauhdilla kehittyvän ja itsenäistyvän kielitieteen uusimpia tutkimusmenetelmiä he eivät tunteneet. Siksi heidän kunnianhimoinen unkarin kielen suursanakirjansakin on jäänyt tieteenhistorialliseksi kuriositeetiksi, jota nykyään harrastetaan lähinnä ”antifennougristien” vaihtoehtopiireissä.

1800-luvun alkupuolella toki kieliasioihin perehtynyt sivistyneistö oli jo kuullut ”juuren” käsitteestä. Se taitaa olla peräisin seemiläisestä kielitieteestä (mihin Euroopassa kuului esimerkiksi raamattuheprean tutkimus), ja varsinaisen voittokulkunsa se koki indoeuropeistiikassa, missä sanojen historiaa pystyttiin laajalti ja syvältä kuvaamaan yksitavuisten juurten ja niihin sisältyvien vokaalivaihtelujen avulla. Juuria oli etsiskelty unkarinkin kielestä jo aiemminkin, ja Czuczor ja Fogarasi tarttuivat tähän keinoon innokkaan spekulatiivisin ottein. Yrittämättä ihmeemmin selittää konsonanttien ja vokaalien vaihteluja tai niiden merkityksiä he etsivät merkitykseltään samantapaisista sanoista samantapaisia yksitavuisia aineksia, joiden konsonantit ja vokaalit saivat lopulta lähes mielivaltaisesti vaihdella. Näin sellaisissa sanoissa kuin rossz ‘huono, paha’, rohad ‘lahota, mädätä’ ja rozsda ‘ruoste’ on tietenkin juurielementti ro- (mitäpä väliä sillä, että rozsda on ilmeinen lainasana). Tai monissa pyöreää tai kaarevaa merkitsevissä sanoissa on k–r-, g–r-tyyppinen konsonantisto: kör ‘kehä, piiri’, kerek ‘pyöreä’, görbe ‘käyrä’, gurul ‘kieriä’…

Näinhän amatöörietymologia on toiminut maailman sivu: etsitään samannäköisiä sanoja ja aineksia ja vakuututaan mahatuntumalla siitä, että niiden samankaltaisuus ”ei voi olla sattumaa!” Maráczin ideoissa tähän tosiasioista riippumattoman spekulaation jaloon perinteeseen yhdistyy toinenkin huuhaalingvistiikan yleinen piirre: ”kansallismielisyys”. Juuriin perustuva rakenne on Maráczin mielestä nimenomaan unkarin kielen ainutlaatuinen erikoispiirre, joka tietenkin ilmentää unkarilaisten ainutlaatuista ajattelutapaa. Ja tämän ainutlaatuisuuden unohtuminen on, tottakai, häijyjen sortajien salajuoni.

Intiassakin on sama ongelma, englantilaiset siirtomaaherrat levittivät indoeurooppalaisen kieliperheen teoriaa [!!!], mutta oli niitäkin, jotka tekivät vastarintaa eivätkä hyväksyneet sanskritin indoeurooppalaisuutta. Suomalais-ugrilaisen teorian [!!!] kirjoittivat, muovasivat ja keksivät sellaiset ihmiset, joiden intresseissä ei ollut unkarin kielen alkuperäisen rakenteen ilmi tuleminen. Czuczoria ja kumppaneita esimerkiksi tarkkaili loppuun saakka Ferenc Toldy, hän ja Hunfalvy tovereineen olivat Habsburg-imperiumin täkäläisiä luottomiehiä, kaikki tämä voidaan todistaa agenttiasiakirjoilla. Heidän tehtävänään oli manipulaatio, ja heidän kielitieteellinen työnsäkin osoittaa tähän suuntaan. Myöhemmistä asiaintiloista voisi sanoa, että entiset imperialistit lähtivät mutta heidän henkinen perintönsä jäi. Jostain syystä yhteistyömiehiä ei haluta paljastaa, tämäkin osoittaa, että vuoden 1848 perintöä ei vieläkään ole työstetty, työ on kesken.

Sillä lailla. (Angela Marcantoniohan on muuten, ”kumottuaan” suomalais-ugrilaisen kielisukulaisuuden, myös todistanut, että indoeurooppalainen kielisukulaisuus on pelkkää harhaa, ja saanut tästä tunnustusta äärihinduilta, joille tuntuu olevan tärkeää, että heidän kielensä alkukoti olisi Intiassa eikä missään muualla.) Suomalais-ugrilaisen kielisukulaisuuden keksivät ilkeät saksalaiset, kuten runoilija Ferenc Toldy (Schedel) ja kielentutkija Pál Hunfalvy (Hunsdorfer), alun perin etnisiä Unkarin saksalaisia molemmat. (Oikeastaanhan ensimmäisenä Euroopan tiedeyhteisön vakuutti asiasta János Sajnovics jo vuosikymmeniä aiemmin, ja hänen jälkeensä Sámuel Gyarmathi, mutta nämä eivät ilmeisesti unkarilaisen syntyperänsä takia sovi tarinan pahiksiksi.) Ja tämä poliittinen propaganda ilmeisesti levisi jotenkin salakavalana pisaratartuntana ja juurtui niin tiukkaan, etteivät historialliset kielentutkijat kautta maailman – Suomessa, Venäjällä, Ruotsissa, Norjassa, Amerikassa… – ole silloin eivätkä sen koommin tajunneet epäillä unkarin suomalais-ugrilaisuutta, eivät edes ole huomanneet, miten ovelasti heitä on manipuloitu.

Ja aina paranee:

Itse en ole koskaan väittänyt, ettei unkarin ja suomalais-ugrilaisten kielten välillä olisi jonkinlainen yhteys, kysymys kuuluu vain, miten voimakas kielisukulaisuus on. Akateemikkojen mukaan tässä on geneettinen yhteys, siis unkari polveutuu suomesta ja vogulista [!!!]. Teknisesti en tiedä, miten tämän voisi johtaa. Tätä geneettistä yhteyttä he eivät pysty todistamaan, ja nämä yhteydet ovat varsin pinnallisia, meillähän on 20–30 varmaa suomalais-ugrilaista sanaetymologiaa. Budenz arveli niitä olevan tuhat, suomalainen kielentutkija Janhunen olettaa uralilaisille kielille yhteiseksi 100 varmaa etymonia. Nämä yhteiset ilmiöt voi selittää myös kielten kosketuksilla, miksi pitäisi heti epäillä geneettistä yhteyttä? Se oli 1800-luvun muoti, sen aloittivat saksalaiset kielentutkijat, Grimm-veljekset, jotka halusivat todistaa, että saksa liittyy sanskritiin.

Jälleen kerran on selvää, että Marácz ei ymmärrä tai ei halua ymmärtää, mistä puhuu. Termi ”geneettinen” on tahallisen harhaanjohtava, koska se saa maallikot ajattelemaan väestöryhmien geneettistä sukulaisuutta. Aivan käsittämättömältä tuntuu myös, että Marácz on ”suorittanut tutkinnon fennougristiikasta” mutta luulee fennougristien haluavan ”polveuttaa unkarin suomen kielestä”. Historiallis-vertailevan kielitieteen perusidea – jota toteuttivat ja kehittelivät Grimmin veljesten ohella monet muutkin ja muunkinmaalaiset 1800-luvun tutkijat – on nimenomaan se, että nykykieliä ei ”johdeta” toisistaan vaan yritetään rekonstruoida niiden aikaisempi, yhteinen kantamuoto, jota enää ei ole olemassa. (Aivan niin kuin ihminenkään ei ”polveudu apinasta” vaan ihmisillä ja apinoilla on ollut yhteinen esi-isä. Tämä ero saattaa vaikuttaa triviaalilta mutta on itse asiassa aivan olennainen.)

Väite 20–30 varmasta etymologiasta on todella outo: nykyisen valtavirtanäkemyksen mukaan kantauraliin tai suomalais-ugrilaiseen kantakieleen on kyllä rekonstruoitavissa ainakin parisataa sanaa (unkarilaisten fennougristien mukaan paljon enemmänkin, mutta tähän suomalaiset kollegat yleensä suhtautuvat vähän kriittisemmin). Ja näistä kantamuodoista nykykielten sanat kyllä pystytään teknisesti johtamaan. (Toistaiseksi kenties kattavin ja tiivein kokonaisesitys löytyy Pekka Sammallahden artikkelista muuten hyvin kirjavantasoisessa Denis Sinorin toimittamassa kokoomateoksessa The Uralic Languages vuodelta 1988. Ehkäpä Oulun yliopiston emeritusprofessori Sammallahtikin on postkommunistien kätyri tai unkarilaisvastaisen propagandan aivopesty uhri.) Ennen kaikkea: kielisukulaisuus joko on (siis kielet polveutuvat samasta kantamuodosta) tai ei ole, eikä ole aivan sama, selitetäänkö yhtäläisyydet polveutumisella vai lainautumisella. Lainasanat ja omaperäiset sanat pystytään usein erottamaan toisistaan systemaattisin kriteerein, eikä perussanaston (pienet lukusanat, joukko ruumiinosien nimityksiä, sellaisia luontotermejä kuin puu, kivi, kala, yö, talvi tai perusverbejä kuin antaa, elää, kuolla, mennä, syödä…) lainautumista ole ihan helppo selittää millä hyvänsä kosketuksilla.

Tämä kaikki on aivan aapistotuuksia jokaiselle, joka on vähänkin perehtynyt historialliseen kielitieteeseen. Kaikki vain eivät ole – ei valitettavasti ole mitenkään mahdottoman harvinaista, että koulutettu kielentutkimuksen ammattilainen ja yliopistoviran haltija innostuu ajattelemaan kielten historiaa laatikon ulkopuolelta ja tuottamaan täydellistä tuubaa. (Eikä ulkopuolinen välttämättä arvaa tätä huuhaaksi, niin kuin ei äkkinäinen välttämättä tule kysyneeksi, millä asiantuntemuksella ortopedi Antti Heikkilä on ryhtynyt ravitsemusguruksi.) Huuhaan itsensä enemmän analysoimisen sijasta pitäisi kysyä, miksi tätä kaikkea taas tarjotaan Unkarin kansalle hallituksen uskollisimman sanomalehden sivuilla.

Kansallistunteen nostattamisestahan tässä tietenkin on kysymys. Marácz kertoo haastattelussa uusista kielihistoriallisista ideoistaan: hänen mielestään unkari on muotoutunut Keski-Aasian arokansojen kulttuurikontakteissa. Eikä vain niin kuin valtavirtatutkimuksessakin on ajateltu, eli että unkarilaisten esi-isät elivät tiiviissä yhteyksissä turkkilaiskielisiin arovyöhykkeen kansoihin, vaan siten, että unkari esitti jotenkin keskeistä osaa. Esimerkiksi unkarin kielen ’vaunuja, kärryjä’ tarkoittava sana szekér on sanskritissa ”sakar” ja sikäläisten tutkijoiden mukaan peräisin Keski-Aasiasta (sanoo Marácz, tästä kuulisin mielelläni asiantuntijan mielipiteen), ja Maráczin mukaan ”ei unkarin kieli tätä sanaa lainannut ja muuttanut szekériksi vaan päinvastoin”. (Kielitieteellisen huuhaan tuntomerkkeihin muuten kuuluu myös kielikontaktien arvottaminen: ikään kuin olisi hienoa ja tärkeää olla lainasanan antajana ja alentavaa tai nöyryyttävää vastaanottaa lainoja.)

Ja näin päästään varsinaiseen poliittiseen agendaan. Marácz uskoo ja toivoo, että unkarista voisi tulla itäisessä Keski-Euroopassa kansainvälinen lingua franca, välittäjäkieli, onhan se historiallisesti juurtunut moneen valtioon.

Joka osaa unkaria, pääsee käsiksi ensi käden tietoihin 6-7 valtiosta. Unkarin kieli esittää keskeistä osaa tällä alueella, ja jos Unkari kehittyy poliittisessa ja taloudellisessa mielessä, tämä prosessi tulee voimistumaan. Nykyiset makroindeksit [??] osoittavat tähän suuntaan, maan poliittinen arvostuskin kasvaa, vaikka pääministeri Viktor Orbánin kimppuun yritetään hyökätä ja häntä arvostellaan, kritiikki on tulkittava myös tunnustukseksi, sillä jatkuva läsnäolo Euroopan julkisuudessa on tärkeää. Tällä alueella Unkari on jälleen tiennäyttäjämaa – meidän poliittiset toimenpiteemme omaksutaan vuoron perään kaikissa naapurimaissamme – ja hajaannuksemme voi nykyisessä virtuaalisessa maailmassa muuttua eduksemme. Trianonin jatkajavaltioissa monilla on passiivinen unkarintaito, ja jos maa jatkaa tätä poliittista ja taloudellista tahtia, yhä useammat saattavat herätä huomaamaan olevansa tai olleensa unkarilaisia. Meillä on paljon mahdollisia puhujia.

Tätähän valtion hallitsemista tiedotusvälineistä kuullaan koko ajan. Samalla kun oppositiomediat kertovat köyhyydestä, korruptiosta ja suoranaisen maastapaon mittoihin yltävästä jatkuvasta aivovuodosta tai välittävät saksan-, ranskan- tai englanninkielisen lehdistön kriittisiä artikkeleja Unkarin politiikasta, hallituksen viestimet vakuuttelevat, että oikeasti Unkaria vain kadehditaan, ihaillaan ja jäljitellään. En kyllä kuitenkaan menisi lyömään vetoa sen puolesta, että  joskus tulevaisuudessa itävaltalaiset, slovakit ja romanialaiset innolla opiskelevat unkaria käyttääkseen sitä yhteisenä kommunikaatiokielenään. Enkä yhtään tykkää siitä, että tämmöisen omituisen sumutuspropagandan välineeksi pitää valjastaa myös jonkinlainen historiallisen kielitieteen irvikuva.

(Unkarintaitoisille lisätiedon kaipaajille voi suositella Unkarin tiedeakatemian kielitieteen instituutin sivuilla julkaistua vastinetta Marácz-haastatteluun. Teksti on tietorikas ja asiantunteva. Se on myös yksityiskohtainen ja kuiva, eikä se luultavasti tule tavoittamaan tai vakuuttamaan niitä ihmisiä, jotka ovat halukkaita lukemaan tai auliita uskomaan Marácz-haastattelun kaltaisia tekstejä.)