Juu juu juuri niin.

marraskuu 20, 2016

(Epänatiivi englanninkielinen versio / Parallel version in non-native English)
Tämähän ei ole mikään kieliblogi. Mutta tämänkertainen juttu ei liity vain kielitieteeseen vaan mitä suurimmassa määrin Unkariin ja sen politiikkaankin.

En varsinaisesti seuraa Magyar Idők (‘Unkarilaiset ajat’) -lehteä, joka on Unkarin hallituksen uusin uskollinen äänitorvi. Sen perusti aiemman talouslehti Napi Gazdaságin pohjalle Gábor Liszkay, entinen Magyar Nemzet -lehden päätoimittaja vuonna 2015, kun Magyar Nemzetin omistaja, suurliikemies Lajos Simicska oli riitaantunut vanhan ystävänsä pääministeri Orbánin kanssa ja tämä ns. Gecigate vei joukon Simicskan omistamia konservatiivimedioita pois hallituksen otteesta. Mutta kielentutkijakollegan Facebook-seinän kautta uutisvirtaani tipahti, sanoisinko, melkoinen pökäle kyseisen lehden palstoilta. Taas kerran ollaan arvovaltaisella (?) taholla nimittäin sitä mieltä, että suomalais-ugrilaisessa kielisukulaisuudessa ei ole mitään perää.

Ns. antifennougrismilla on Unkarissa pitkät perinteet (olen niistä joskus laajemmin kirjoittanut täällä). Alun alkaenkaan kaiken maailman kalanrasvanhajuiset lappalaiset eivät tuumanneet kelvata ylvään keskieurooppalaisen soturikansan sukulaisiksi, ja 1900-luvun mittaan tästä muotoutui uusi salaliittoteoria, jota toisen maailmansodan jälkeen alettiin suosia etenkin länteen emigroituneiden unkarilaisten parissa. Sen mukaan suomalais-ugrilainen sukulaisuus olikin alkuaan Wienin keisarihovin juoni ylpeiden ja niskuroivien unkarilaisten nöyryyttämiseksi, sen olivat kehitelleet saksalaiset tai saksankieliset keisarin kätyrit, ja 1900-luvulla tähän samaan ideaan olivat puolestaan tarttuneet, samanlaisin päämäärin, Moskovan imperialistit sekä heidän tukemansa gulassikommunistit, joille suomalais-ugrilaisen normitieteen tutkiminen takasi mukavan leipäpuun valtion tutkimuslaitoksissa…

Väite on tietenkin täysin tolkuton. Ei Wien eikä Moskova ollut missään vaiheessa erityisen kiinnostunut fennougristiikan tukemisesta poliittisin päämäärin. (Itse asiassa Unkarin joutuessa Neuvostoliiton valtapiiriin neuvostokielitieteessä vallitsi vielä ns. marrismi, jonka mukaan kielisukulaisuutta perinteisessä mielessä, myöskään suomalais-ugrilaista, ei ollut olemassakaan. Horthyn Unkari puolestaan oli pontevasti tukenut heimotyötä ja suhteita Suomeen ja Viroon.) Sille löytyi kuitenkin poliittista tilausta, ja järjestelmänvaihdoksen jälkeen Unkarissa yhä useammat ovat näköjään ostaneet tämän ajatuksen. Unkarin fennougristit saavat – tai saisivat, sikäli kuin enää jaksaisivat – hiki hatussa olla kumoamassa väitteitä, joiden mukaan ”Suomessakaan ei enää uskota suomalais-ugrilaiseen kielisukulaisuuteen”, se on ”poistettu koulukirjoista”, tai ”Suomen Tiedeakatemia on lakkauttanut suomalais-ugrilaisen osastonsa”.

Aivan vihoviimeistä virallista siunausta nämä vaihtoehtoajatukset eivät vielä ole Unkarissa saaneet. Itse asiassa muutama vuosi sitten Suomessa vieraillessaan Viktor Orbán julkilausui, että kielisukulaisuus on tosiasia eikä mielipidekysymys. Poliittinen tilaus on kuitenkin yhä olemassa, ja olen jo pitkään arvellut, että myös kielitieteen alalla ollaan Unkarissa kypsyttelemässä jonkinlaista salonkikelpoista versiota kansallisesta kielihistoriahuuhaasta: olkoon vain se kielisukulaisuus jossain takavasemmalla yhä olemassa, ei kannata ruveta väittelemään koko kansainvälistä tiedemaailmaa vastaan, mutta olennaisempaa on korostaa unkarin kielen ainutlaatuisuutta ja erikoisuutta ja sen yhteyksiä ainutlaatuiseen unkarilaiseen ajattelutapaan.

Ja näin siis pullahtaa Magyar Idők -lehden haastateltavaksi Amsterdamin yliopiston apulaisprofessori László Marácz, Hollannissa unkarilaiseen vuoden 1956 pakolaisten perheeseen syntynyt kielentutkija, joka jo pitkään on tunnettu suorasukaisista hyökkäyksistään fennougristiikkaa vastaan. Marácz on tehnyt väitöskirjansa unkarin syntaksin generatiivisesta analyysista, se siis edustaa teoreettis-spekulatiivista lähestymistapaa, joka on mahdollisimman kaukana kielihistorian tutkimusotteista. Nykyiseltä akateemiselta profiililtaan hän on (vähemmistö)kielipolitiikan tutkija, ja hänen työpaikkansa Amsterdamissa on Eurooppa-tutkimuksen laitos. Mutta kielihistoriahan, ikävä kyllä, on tunnetusti se hiekkalaatikko, jonne naapuritieteiden ennakkoluulottomammat edustajat mielellään pomppaavat leikkimään…

Magyar Idők -lehden haastattelussa Marácz kertoo, miten päätyi tajuamaan, että maapallo onkin oikeasti litteä:

Suoritin Groningenin yliopistossa tutkinnon fennougristiikasta, joten tiedän oikein hyvin, mistä puhun. Jo yliopistovuosinani harrastin tätä aihetta, ja jo silloin huomioni kiintyi siihen, että tietyt ns. äännelait eivät toimi. Oli liikaa lisäselittelyä ja vaadittiin paljon lisäsääntöjä. Heikko on semmoisen selitysjärjestelmän voima, jossa yksittäistapausten selittämiseen aina tarvitaan yhä uusia lakeja.

Tämä kuulostaa samalta kuin Angela Marcantonion vuonna 2002 ilmestyneen kohukirjan The Uralic language family: Facts, myths, and statistics ydinsanoma: historiallisiksi äännevastaavuuksiksi esitettyä ainesta on niin niukasti, että sitä ei voi tilastollisesti erottaa satunnaisista samankaltaisuuksista (!). (Marcantonio ja Marácz ovat viime aikoina tehneet yhteistyötä ja järjestäneet yhteisiä konferensseja. Lika barn leka bäst.) Marcantonio päätyi omituiseen väitteeseensä mm. analysoimalla Juha Janhusen äärimmäisen tiukoilla kriteereillä laadittua kantauralin sanalistaa ja väärinkäsittämällä tiettyjen äänneyhdistelmien vastaavuudet yksittäisiä äänteitä koskeviksi äännelaeiksi. Maráczia puolestaan on ehkä ärsyttänyt, ja osaksi aivan oikeutetustikin, fennougristiikan tutkimusperinteessä täysin pätevien sanarinnastusten mukana raahautuvien epävarmojen ja heikkojen etymologioiden määrä. Mutta väittäisin, että tässä on taustalla myös se, miten vanha generativisti haluaa nähdä kielen puhtaana ja säihkyvän eksaktina koneistona eikä kykene ymmärtämään historiallisten prosessien monisyistä ja sotkuista todellisuutta.

Viime vuonna Unkarin Tiedeakatemia joutui antamaan julkilausuman, jonka mukaan suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus on kielitieteessä yleisesti hyväksytty eikä aiheesta käydä vakavasti otettavaa väittelyä. Miksi, kysyy haastattelija, Marácz on jälleen lähtenyt kirjoittamaan aiheesta?

Suomalais-ugrilainen teoria [!!!] ei ole newtonilainen fysiikan laki. Teorian heikko kohta on se, että sillä ei ole kirjallisia lähteitä. Indoeuropeistiikassa on gootin- ja sanskritinkielisiä tekstejä, toki niihinkin liittyy paljon spekulaatiota. Mutta fennougristiikan vanhin lähde on Halotti beszéd [muinaisunkarilainen ruumissaarna 1100-luvun lopulta], sitä edeltävältä ajalta ei ole kirjoitettuja lähteitä, lukuun ottamatta riimukirjoituksia, joita tiede ei ole juuri tutkinut.

Hetkinen. Ensinnäkään ei ole olemassa mitään ”suomalais-ugrilaista teoriaa” vaan yleisesti hyväksytyt historiallis-vertailevan kielitieteen menetelmät, joiden perusteella myös suomalais-ugrilaisten kielten oletetaan polveutuvan yhteisestä kantamuodosta. Olennaista tässä ei ole se, löytyykö vanhoja tekstejä; ei indoeurooppalaisesta kantakielestäkään ole jäänyt kirjallista dokumentaatiota, ja gootti ja sanskrit ovat jokseenkin yhtä kaukana toisistaan kuin suomi ja unkari. Marácz ei siis tunnu ymmärtävän, miten historiallinen kielentutkimus toimii ja mihin sen väitteet perustuvat. (Voisi myös huomauttaa, että székelyläisen (”muinaisunkarilaisen”) riimukirjoituksen useimmat muistomerkit eivät ole sen vanhempia kuin Halotti beszéd. Bodrog-Alsóbűn löytö tosin lienee 900-luvulta, mutta siinä on vain muutama merkki, joiden tulkinta on kiistanalainen.)

Unkarin kieli ei koostu suomalais-ugrilaiselta vogulilaiselta [??!!] pohjalta rekonstruoiduista juurista. Sillä on juurijärjestelmä, jonka kartoittivat laajassa sanakirjassaan Gergely Czuczor ja János Fogarasi 1800-luvulla.

No niinpä juuri. Benediktiinimunkki Gergely Czuczor ja säädynmukaisen juristinkoulutuksen saanut sivistynyt herrasmies János Fogarasi olivat Unkarin kansallisen uudistusliikkeen aktivisteja, joiden sädekehää kirkastaa myös osallistuminen vuosien 1848–49 vapaustaisteluun (sen jälkeen Czuczor istui jonkin aikaa jopa vankina Itävallassa, Tirolin Kufsteinin linnan kuuluisassa tyrmässä, työskennellen koko ajan sanakirjaprojektin kimpussa). Heillä oli aikansa eurooppalaisen yläluokan filologinen yleissivistys, mutta tuohon aikaan vauhdilla kehittyvän ja itsenäistyvän kielitieteen uusimpia tutkimusmenetelmiä he eivät tunteneet. Siksi heidän kunnianhimoinen unkarin kielen suursanakirjansakin on jäänyt tieteenhistorialliseksi kuriositeetiksi, jota nykyään harrastetaan lähinnä ”antifennougristien” vaihtoehtopiireissä.

1800-luvun alkupuolella toki kieliasioihin perehtynyt sivistyneistö oli jo kuullut ”juuren” käsitteestä. Se taitaa olla peräisin seemiläisestä kielitieteestä (mihin Euroopassa kuului esimerkiksi raamattuheprean tutkimus), ja varsinaisen voittokulkunsa se koki indoeuropeistiikassa, missä sanojen historiaa pystyttiin laajalti ja syvältä kuvaamaan yksitavuisten juurten ja niihin sisältyvien vokaalivaihtelujen avulla. Juuria oli etsiskelty unkarinkin kielestä jo aiemminkin, ja Czuczor ja Fogarasi tarttuivat tähän keinoon innokkaan spekulatiivisin ottein. Yrittämättä ihmeemmin selittää konsonanttien ja vokaalien vaihteluja tai niiden merkityksiä he etsivät merkitykseltään samantapaisista sanoista samantapaisia yksitavuisia aineksia, joiden konsonantit ja vokaalit saivat lopulta lähes mielivaltaisesti vaihdella. Näin sellaisissa sanoissa kuin rossz ‘huono, paha’, rohad ‘lahota, mädätä’ ja rozsda ‘ruoste’ on tietenkin juurielementti ro- (mitäpä väliä sillä, että rozsda on ilmeinen lainasana). Tai monissa pyöreää tai kaarevaa merkitsevissä sanoissa on k–r-, g–r-tyyppinen konsonantisto: kör ‘kehä, piiri’, kerek ‘pyöreä’, görbe ‘käyrä’, gurul ‘kieriä’…

Näinhän amatöörietymologia on toiminut maailman sivu: etsitään samannäköisiä sanoja ja aineksia ja vakuututaan mahatuntumalla siitä, että niiden samankaltaisuus ”ei voi olla sattumaa!” Maráczin ideoissa tähän tosiasioista riippumattoman spekulaation jaloon perinteeseen yhdistyy toinenkin huuhaalingvistiikan yleinen piirre: ”kansallismielisyys”. Juuriin perustuva rakenne on Maráczin mielestä nimenomaan unkarin kielen ainutlaatuinen erikoispiirre, joka tietenkin ilmentää unkarilaisten ainutlaatuista ajattelutapaa. Ja tämän ainutlaatuisuuden unohtuminen on, tottakai, häijyjen sortajien salajuoni.

Intiassakin on sama ongelma, englantilaiset siirtomaaherrat levittivät indoeurooppalaisen kieliperheen teoriaa [!!!], mutta oli niitäkin, jotka tekivät vastarintaa eivätkä hyväksyneet sanskritin indoeurooppalaisuutta. Suomalais-ugrilaisen teorian [!!!] kirjoittivat, muovasivat ja keksivät sellaiset ihmiset, joiden intresseissä ei ollut unkarin kielen alkuperäisen rakenteen ilmi tuleminen. Czuczoria ja kumppaneita esimerkiksi tarkkaili loppuun saakka Ferenc Toldy, hän ja Hunfalvy tovereineen olivat Habsburg-imperiumin täkäläisiä luottomiehiä, kaikki tämä voidaan todistaa agenttiasiakirjoilla. Heidän tehtävänään oli manipulaatio, ja heidän kielitieteellinen työnsäkin osoittaa tähän suuntaan. Myöhemmistä asiaintiloista voisi sanoa, että entiset imperialistit lähtivät mutta heidän henkinen perintönsä jäi. Jostain syystä yhteistyömiehiä ei haluta paljastaa, tämäkin osoittaa, että vuoden 1848 perintöä ei vieläkään ole työstetty, työ on kesken.

Sillä lailla. (Angela Marcantoniohan on muuten, ”kumottuaan” suomalais-ugrilaisen kielisukulaisuuden, myös todistanut, että indoeurooppalainen kielisukulaisuus on pelkkää harhaa, ja saanut tästä tunnustusta äärihinduilta, joille tuntuu olevan tärkeää, että heidän kielensä alkukoti olisi Intiassa eikä missään muualla.) Suomalais-ugrilaisen kielisukulaisuuden keksivät ilkeät saksalaiset, kuten runoilija Ferenc Toldy (Schedel) ja kielentutkija Pál Hunfalvy (Hunsdorfer), alun perin etnisiä Unkarin saksalaisia molemmat. (Oikeastaanhan ensimmäisenä Euroopan tiedeyhteisön vakuutti asiasta János Sajnovics jo vuosikymmeniä aiemmin, ja hänen jälkeensä Sámuel Gyarmathi, mutta nämä eivät ilmeisesti unkarilaisen syntyperänsä takia sovi tarinan pahiksiksi.) Ja tämä poliittinen propaganda ilmeisesti levisi jotenkin salakavalana pisaratartuntana ja juurtui niin tiukkaan, etteivät historialliset kielentutkijat kautta maailman – Suomessa, Venäjällä, Ruotsissa, Norjassa, Amerikassa… – ole silloin eivätkä sen koommin tajunneet epäillä unkarin suomalais-ugrilaisuutta, eivät edes ole huomanneet, miten ovelasti heitä on manipuloitu.

Ja aina paranee:

Itse en ole koskaan väittänyt, ettei unkarin ja suomalais-ugrilaisten kielten välillä olisi jonkinlainen yhteys, kysymys kuuluu vain, miten voimakas kielisukulaisuus on. Akateemikkojen mukaan tässä on geneettinen yhteys, siis unkari polveutuu suomesta ja vogulista [!!!]. Teknisesti en tiedä, miten tämän voisi johtaa. Tätä geneettistä yhteyttä he eivät pysty todistamaan, ja nämä yhteydet ovat varsin pinnallisia, meillähän on 20–30 varmaa suomalais-ugrilaista sanaetymologiaa. Budenz arveli niitä olevan tuhat, suomalainen kielentutkija Janhunen olettaa uralilaisille kielille yhteiseksi 100 varmaa etymonia. Nämä yhteiset ilmiöt voi selittää myös kielten kosketuksilla, miksi pitäisi heti epäillä geneettistä yhteyttä? Se oli 1800-luvun muoti, sen aloittivat saksalaiset kielentutkijat, Grimm-veljekset, jotka halusivat todistaa, että saksa liittyy sanskritiin.

Jälleen kerran on selvää, että Marácz ei ymmärrä tai ei halua ymmärtää, mistä puhuu. Termi ”geneettinen” on tahallisen harhaanjohtava, koska se saa maallikot ajattelemaan väestöryhmien geneettistä sukulaisuutta. Aivan käsittämättömältä tuntuu myös, että Marácz on ”suorittanut tutkinnon fennougristiikasta” mutta luulee fennougristien haluavan ”polveuttaa unkarin suomen kielestä”. Historiallis-vertailevan kielitieteen perusidea – jota toteuttivat ja kehittelivät Grimmin veljesten ohella monet muutkin ja muunkinmaalaiset 1800-luvun tutkijat – on nimenomaan se, että nykykieliä ei ”johdeta” toisistaan vaan yritetään rekonstruoida niiden aikaisempi, yhteinen kantamuoto, jota enää ei ole olemassa. (Aivan niin kuin ihminenkään ei ”polveudu apinasta” vaan ihmisillä ja apinoilla on ollut yhteinen esi-isä. Tämä ero saattaa vaikuttaa triviaalilta mutta on itse asiassa aivan olennainen.)

Väite 20–30 varmasta etymologiasta on todella outo: nykyisen valtavirtanäkemyksen mukaan kantauraliin tai suomalais-ugrilaiseen kantakieleen on kyllä rekonstruoitavissa ainakin parisataa sanaa (unkarilaisten fennougristien mukaan paljon enemmänkin, mutta tähän suomalaiset kollegat yleensä suhtautuvat vähän kriittisemmin). Ja näistä kantamuodoista nykykielten sanat kyllä pystytään teknisesti johtamaan. (Toistaiseksi kenties kattavin ja tiivein kokonaisesitys löytyy Pekka Sammallahden artikkelista muuten hyvin kirjavantasoisessa Denis Sinorin toimittamassa kokoomateoksessa The Uralic Languages vuodelta 1988. Ehkäpä Oulun yliopiston emeritusprofessori Sammallahtikin on postkommunistien kätyri tai unkarilaisvastaisen propagandan aivopesty uhri.) Ennen kaikkea: kielisukulaisuus joko on (siis kielet polveutuvat samasta kantamuodosta) tai ei ole, eikä ole aivan sama, selitetäänkö yhtäläisyydet polveutumisella vai lainautumisella. Lainasanat ja omaperäiset sanat pystytään usein erottamaan toisistaan systemaattisin kriteerein, eikä perussanaston (pienet lukusanat, joukko ruumiinosien nimityksiä, sellaisia luontotermejä kuin puu, kivi, kala, yö, talvi tai perusverbejä kuin antaa, elää, kuolla, mennä, syödä…) lainautumista ole ihan helppo selittää millä hyvänsä kosketuksilla.

Tämä kaikki on aivan aapistotuuksia jokaiselle, joka on vähänkin perehtynyt historialliseen kielitieteeseen. Kaikki vain eivät ole – ei valitettavasti ole mitenkään mahdottoman harvinaista, että koulutettu kielentutkimuksen ammattilainen ja yliopistoviran haltija innostuu ajattelemaan kielten historiaa laatikon ulkopuolelta ja tuottamaan täydellistä tuubaa. (Eikä ulkopuolinen välttämättä arvaa tätä huuhaaksi, niin kuin ei äkkinäinen välttämättä tule kysyneeksi, millä asiantuntemuksella ortopedi Antti Heikkilä on ryhtynyt ravitsemusguruksi.) Huuhaan itsensä enemmän analysoimisen sijasta pitäisi kysyä, miksi tätä kaikkea taas tarjotaan Unkarin kansalle hallituksen uskollisimman sanomalehden sivuilla.

Kansallistunteen nostattamisestahan tässä tietenkin on kysymys. Marácz kertoo haastattelussa uusista kielihistoriallisista ideoistaan: hänen mielestään unkari on muotoutunut Keski-Aasian arokansojen kulttuurikontakteissa. Eikä vain niin kuin valtavirtatutkimuksessakin on ajateltu, eli että unkarilaisten esi-isät elivät tiiviissä yhteyksissä turkkilaiskielisiin arovyöhykkeen kansoihin, vaan siten, että unkari esitti jotenkin keskeistä osaa. Esimerkiksi unkarin kielen ’vaunuja, kärryjä’ tarkoittava sana szekér on sanskritissa ”sakar” ja sikäläisten tutkijoiden mukaan peräisin Keski-Aasiasta (sanoo Marácz, tästä kuulisin mielelläni asiantuntijan mielipiteen), ja Maráczin mukaan ”ei unkarin kieli tätä sanaa lainannut ja muuttanut szekériksi vaan päinvastoin”. (Kielitieteellisen huuhaan tuntomerkkeihin muuten kuuluu myös kielikontaktien arvottaminen: ikään kuin olisi hienoa ja tärkeää olla lainasanan antajana ja alentavaa tai nöyryyttävää vastaanottaa lainoja.)

Ja näin päästään varsinaiseen poliittiseen agendaan. Marácz uskoo ja toivoo, että unkarista voisi tulla itäisessä Keski-Euroopassa kansainvälinen lingua franca, välittäjäkieli, onhan se historiallisesti juurtunut moneen valtioon.

Joka osaa unkaria, pääsee käsiksi ensi käden tietoihin 6-7 valtiosta. Unkarin kieli esittää keskeistä osaa tällä alueella, ja jos Unkari kehittyy poliittisessa ja taloudellisessa mielessä, tämä prosessi tulee voimistumaan. Nykyiset makroindeksit [??] osoittavat tähän suuntaan, maan poliittinen arvostuskin kasvaa, vaikka pääministeri Viktor Orbánin kimppuun yritetään hyökätä ja häntä arvostellaan, kritiikki on tulkittava myös tunnustukseksi, sillä jatkuva läsnäolo Euroopan julkisuudessa on tärkeää. Tällä alueella Unkari on jälleen tiennäyttäjämaa – meidän poliittiset toimenpiteemme omaksutaan vuoron perään kaikissa naapurimaissamme – ja hajaannuksemme voi nykyisessä virtuaalisessa maailmassa muuttua eduksemme. Trianonin jatkajavaltioissa monilla on passiivinen unkarintaito, ja jos maa jatkaa tätä poliittista ja taloudellista tahtia, yhä useammat saattavat herätä huomaamaan olevansa tai olleensa unkarilaisia. Meillä on paljon mahdollisia puhujia.

Tätähän valtion hallitsemista tiedotusvälineistä kuullaan koko ajan. Samalla kun oppositiomediat kertovat köyhyydestä, korruptiosta ja suoranaisen maastapaon mittoihin yltävästä jatkuvasta aivovuodosta tai välittävät saksan-, ranskan- tai englanninkielisen lehdistön kriittisiä artikkeleja Unkarin politiikasta, hallituksen viestimet vakuuttelevat, että oikeasti Unkaria vain kadehditaan, ihaillaan ja jäljitellään. En kyllä kuitenkaan menisi lyömään vetoa sen puolesta, että  joskus tulevaisuudessa itävaltalaiset, slovakit ja romanialaiset innolla opiskelevat unkaria käyttääkseen sitä yhteisenä kommunikaatiokielenään. Enkä yhtään tykkää siitä, että tämmöisen omituisen sumutuspropagandan välineeksi pitää valjastaa myös jonkinlainen historiallisen kielitieteen irvikuva.

(Unkarintaitoisille lisätiedon kaipaajille voi suositella Unkarin tiedeakatemian kielitieteen instituutin sivuilla julkaistua vastinetta Marácz-haastatteluun. Teksti on tietorikas ja asiantunteva. Se on myös yksityiskohtainen ja kuiva, eikä se luultavasti tule tavoittamaan tai vakuuttamaan niitä ihmisiä, jotka ovat halukkaita lukemaan tai auliita uskomaan Marácz-haastattelun kaltaisia tekstejä.)

 

Mainokset

Illan Unkari-sekalaiset

heinäkuu 2, 2016

Unkari on nyt toipumassa jalkapallohuumastaan. Joukkue palasi Ranskasta tappiostaan huolimatta juhlittuna, huikeassa kansansuosiossa paistatellut maalivahti Király nosti lököttävät harmaat collegehousut (unkariksi mackónadrág, ‘nallehousut’) muotiin, ja sen verran kuin kesähelteeltä jaksetaan, on tietenkin nostatettu väistämätöntä poliittista kiistaa siitä, kenen ansiota tämäkin suhteellinen menestys oli ja missä suhteessa se oli pääministeri Orbánin viime vuosina joka niemeen, notkohon, saarelmaan nostattamiin stadioneihin.

Mutta nyt kisat ovat ohi Unkarin osalta, ja lohtua täytyy etsiä jostain muualta. Uutisportaali index.hu löysi tämän sarjan luultavasti hurjimman yrityksen. ”Unkarilaisten maailmanliitto” (Magyarok Világszövetsége), aikoinaan vakavasti otettavasta ulkounkarilaisten järjestöstä viime vuosina täysin eetteripyörresarjaan singahtanut seura, on antanut Wales–Belgia-ottelun tulokselle henkeäsalpaavan esoteeris-nationalistisen tulkinnan, joka on yhtä wettenhoviaspalaisen vaihtoehtohistorian ja kansanetymologian ilotulitusta, tietenkin asianmukaisella rasismilla höystettynä (ettei rasistinen vihje jäisi kohdeyleisön hitaammalta osalta huomaamatta, se on alkutekstissäkin kirjoitettu ISOILLA KIRJAIMILLA).

Eilen Wales–Belgia 3:1. Fantastinen voitto. Tämä on kelttiläisten sukulaistemme revanssi unkarilaisten puolesta. Kun katselee katsomossa kannustavaa 3000 Walesin kelttiläistä, heidän kasvonsa muistuttavat aivan unkarilaisia. Pyöreä kallo, leveät posket, lyhyt kaula. Ulkonäkönsä puolesta sopisivat unkarilaisiksi.
Heitä elää kolme miljoonaa Cymrin / Walesin itsenäisessä ruhtinaskunnassa. Heidän pääkaupunkinsa on Cardiff. Heidän symbolinsa ja lippunsa kuva on punainen lohikäärme, joka eilen voitti Belgian, siis BELGIAN KONGON joukkueen, toiselta nimeltään punaiset paholaiset.
Historiansa puolesta he ovat kuningas Arthurin kansaa. Arthurin isä oli kuningas Uther Pendragon, joka tunnettiin nimellä Lohikäärme [unkariksi sárkány]. Sárkány = sár arany [‘kirkas kulta’] = Auringon muinainen nimi = merkitsee ‘Valon poikia’.
Lohikäärmeliput hulmusivat hunnien kuninkaan Attilan taisteluissa. Hän oli kuningasten kuningas Euraasiassa, ja Pendragon tai hänen poikansa Arthur olivat sukulaisuussiteen nojalla hänen liittolaisiaan Galliassa gallialaisten avaarien vapauttamisessa roomalaisten barbaarien ikeestä.

Huh huh. Mutta siirtykäämme eteenpäin ja vähän vähemmän marginaalisiin ryhmiin. Tänään juhlivat Budapestin kaduilla futisfanien sijasta Pride-paraatin sateenkaariaktivistit, joita hehkuvasta helteestä huolimatta oli kerääntynyt paikalle tuhansia (sitä vastoin vastamielenosoittajia ei juurikaan näkynyt). Vitsikkäässä videossaan Index-portaali rinnasti Priden ja futisfanien katujuhlat, joissa kummassakin ”puolialastomat miehet halailevat toisiaan”, ja vaihtoi tapahtumien kirvoittamia some-kommentteja keskenään. Kummastakohan mahtaa olla kysymys?

Vihdoinkin ihmiset tuo kadulle ilo eikä tyytymättömyys!

Taas se alkaa… ei se mitään, meidänpähän ovat juhlamme!

Kunpa unkarilaiset aina pitäisivät näin yhtä!

Ihanaa nähdä, että ihmisillä on vihdoinkin aihetta iloita!

Ihmiskunta on kypsä tuhoon!

Vihdoinkin tämä paljon kärsinyt kansa saa juhlia!!!

Joka ei tajua, mitä mieltä tässä on, sulkekoon videon ja menköön nukkumaan.

Priden johdosta muutamat unkarilaiset tuttavani ovat myös kaivaneet esiin jo jonkin aikaa somessa kiertäneen historialöydön. Gender-bendausta tai ristiinpukeutumista keisarillis-kuninkaalliseen malliin esittelee, vuoden 1883 meriupseeriakatemian tanssiaisissa, kukapa muu kuin tuleva konservatiivis-kristillisen unkarilaisen nationalismin ikoni, itse Unkarin valtionhoitaja amiraali Horthy.

horthy

Mutta ei minun alun perin tästäkään pitänyt kirjoittaa. Vaan uutisesta, joka perin pohjin järkytti muutamia unkarilaisia tuttaviani vähän aikaa sitten. Pénzcentrum.hu-portaali kertoo, mitä muutoksia tuo heinäkuun ensimmäisenä voimaan astuva lainmuutos: tästä lähin lapset ovat velvollisia elättämään vanhempansa, ja tähän voi puuttua kuka hyvänsä.

Unkarissa kuten kaikkialla muuallakin Euroopassa tikittää eläkepommi. Väestö vanhenee, eläkeläisten elättäjät, hoivaajat ja verojen maksajat vähenevät. Unkarissa kaiken lisäksi valtiojohdon virallinen kanta on, että ”maahanmuuttoa ei tarvita”. Tarkoitus olisi saada unkarilaiset lisääntymään ja tuottamaan enemmän lapsia, mutta valitettavasti näin ei näytä käyvän – päinvastoin hedelmällisessä iässä olevia, työtätekeviä nuorehkoja ihmisiä lähtee koko ajan muualle Eurooppaan parempaa elintasoa ja vapaampaa henkistä ilmapiiriä etsimään. Kun vuonna 1990 Unkarin väestöstä yli 65-vuotiaita oli 13%, vuoden 2014 alussa heidän osuutensa oli jo 17,5%. Unkarin lisääntyvä eläkeläisväestö myös elää yhä heikommissa taloudellisissa oloissa. Keskimääräinen eläke (viime syksynä ilmestyneen artikkelin mukaan noin 120.000 forinttia eli alle neljäsataa euroa kuussa) ei riitä kovin kummoiseen elämiseen, erikoispalveluista tai yksityissairaanhoidosta puhumattakaan. Ténytár-blogin mukaan jopa puolet Unkarin eläkeläisistä elää köyhyydessä.

Mitä tekee nyt Unkarin lakiasäätävä mahti? Heinäkuun alusta alkaen ei vain lapsella ole velvollisuutta elättää vanhempiaan, niin että vanhempi tarvitessaan voi periä elatusta oikeusteitse. Vaan vanhemman sijasta myös kuka hyvänsä kolmas taho (vanhainkoti, kotihoitopalvelu, sairaala tai vaikkapa naapuri, ystävä tai muu sukulainen) voi, vaikka ilman elatusta tarvitsevan vanhuksen lupaakin, periä jälkeläiseltä korvausta elatuskustannuksiin tarvittaessa vaikka vuoden ajalta taannehtivasti. Korvauksen suuruuden ratkaisee oikeusistuin tarpeen ja kykyjen mukaan; suurimmillaan se voi olla puolet jälkeläisen tuloista.

Näin puusta katsoen voi miettiä, miten tämä suhteutuu siihen eurooppalaisten hyvinvointivaltioiden perusajatukseen, että vanhuksista huolehtiminen on ensisijaisesti koko yhteiskunnan tehtävä. Kuka muuten elättäisi lapsettomat vanhukset? Vai ajatellaanko, että joka on laiminlyönyt väestönlisäämisvelvollisuutensa, syyttäköön itseään? Vielä pahemmin kuitenkin särähtää ajatus siitä, mitä uusi laki voi pahimmillaan tehdä sukulais-, ystävyys- ja naapuruussuhteille. Kaikki kaikkia vastaan?

 


Muinaisuutemme vartijat

marraskuu 21, 2013

Tästähän on ollut puhetta ennenkin. Annoin joku aika sitten aiheesta Hesarin toimittajalle haastattelun, ja yksityiskohtaisempi tutkielma löytyy verkosta täältä. Lyhyesti: yhä useammat unkarilaiset eivät enää tykkää olla suomalais-ugrilaisia, koska haluavat loistokkaamman muinaisuuden (esimerkiksi sumerilaisten ja hunnien – kyllä, molempien yhtäaikaa, lisäksi skyyttien ja ehkä muutaman muunkin kansan – jälkeläisinä). Ja koska suomalais-ugrilaisen kielisukulaisuuden kuulemma keksivät kaksi ilkeää Habsburgien kätyriä 1800-luvulla: saksalaistaustainen Pál Hunfalvy-Hunsdorfer (joka itse asiassa osallistui hyvin aktiivisesti vuosien 1848-49 vapaustaisteluun Habsburg-hallitsijoita vastaan) ja saksalaissyntyinen József Budenz (jonka kotimaa itse asiassa oli sodassa Habsburgien Itävaltaa vastaan). (Unkarin ulkopuolellahan ei ole mitään, joten lukuisista muunmaalaisista fennougristeista ja heidän toiminnastaan ei tarvitse välittää.)

”Fennougrismi” on siis Unkarin vihollisten ilkeä juoni unkarilaisten nöyryyttämiseksi. Siispä suomalais-ugrilaisuuden vastustaminen ja vaihtoehtoisten teorioiden propagoiminen on selvästikin erittäin isänmaallinen juttu, ja sen on ymmärretty olevan myös nykyisten vallanpitäjien mieleen. Ja tämän mukaan toimitaan yhä autoritaarisemmaksi muuttuvassa Unkarissa joka portaalla. (Pääministeri Orbán tosin tunnusti väriä ja suomalais-ugrilaista sukulaisuutta taannoisella Suomen-vierailullaan. Mutta toisaalta palkintoja ja kunnianosoituksia on nykyisen hallituksen puolesta jaettu myös tunnustaville ”antifennougristeille”, ja nämä jälkimmäiset ovat luultavasti olleet paremmin esillä Unkarin viestimissä. Viime vuonna suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressi järjestettiin Siófokin pikkukaupungissa Balatonin rannalla, ja vaikka esimerkiksi presidentti Áder kävi esittämässä virallisen tervehdyksensä, mediahuomio oli hyvin niukkaa, eikä tapahtumalla ollut edes kunnon kotisivua. ”Arokansojen” Kurultaj-perinnetapahtuman osanottajat taas kutsuttiin vierailulle parlamenttiin, missä heitä isännöi itse puhemies.)

Tästä siis kertoo tarina, joka tänään hyppäsi uutisvirtaani Librarius-blogista. András Bakos -niminen kirjoittaja sai kuulla, mitä oli tapahtunut erään pienen unkarilaisen paikkakunnan kansalaisopistossa. Kansalaisopistoja (népfőiskola) on Unkarissa monenlaisia ja -laatuisia, mutta varsin monissa, niin tässäkin, järjestetään usein tieteenpopularisointiluentoja. Asiantuntijat isoista kaupungeista, yliopistoista ja tutkimuskeskuksista tulevat kertomaan vaikkapa aivokirurgian tai avaruustutkimuksen uusista tuulista. Nyt oli tällaista populaaritieteellistä luentoa pitämään kutsuttu nimeltä mainitsematon ”museonjohtaja Budapestista”. Tämä vieras sitten lausui esitelmässään, että unkarin kielen suomalais-ugrilaista alkuperää ei – toisin kuin nykyään monet uskovat – ole oikeasti tieteellisesti kumottu.

Kuulijoiden joukossa oli ilmeisesti niitä, joiden mielestä suomalais-ugrilaisuuden puolesta puhuminen on epäisänmaallista ja epäilyttävää, ja ilmeisesti nämä raportoivat kuulemastaan asianomaiselle taholle, sillä – näin tarina kertoo – kohtapuoliin sai kansalaisopistoa pyörittävän paikallisen kulttuuritalon johtaja tehtäväkseen, kuulemma itseltään pormestarilta, kutsua pikimmiten esitelmöimään myös ”vastakkaisen näkemyksen” edustajia. Näiden nimiä annettiin johtajalle kokonainen lista. Tarina kertoo, että kansalaisopiston johtaja kieltäytyi toimeksiannosta sanoen, että kansalaisopisto ei voi ruveta levittämään huuhaata. Tämän johdosta kyseinen johtaja sitten sai potkut.

Tarinan kuultuaan blogisti Bakos olisi halunnut nostaa tapahtuman julkisuuteen. Hän kävi jututtamassa potkut saanutta johtajaa, joka perheensä kanssa neuvoteltuaan päätti antaa haastattelun. Bakos mainitsi johtajalle, että haluaa tasapuolisuuden vuoksi ehdottomasti haastatella myös pormestaria, tarinan toista osapuolta, ja tällöin ex-opistonjohtaja ehdotti, että ensin sovittaisiin haastatteluajankohdasta pormestarin kanssa. Pormestari olikin valmis antamaan haastattelun – mutta kun Bakos kaksi päivää myöhemmin saapui paikkakunnalle, potkut saanut kansalaisopistomies olikin muuttanut mieltään. Vaikka pormestari ja hän olivat kuulemma viimeksi eronneet aivan sopuisassa hengessä, hänelle oli silti tullut selväksi, että ”tästä tarinasta hänelle koituisi pelkkää harmia”. Suostuttelut eivät tehonneet.

Mitä median edustaja tällaisessa tilanteessa voi tehdä? Haastateltavien luottamusta ei voi pettää. Molempien osapuolten olisi saatava äänensä kuuluviin. Eikä tapahtumasta oikein auta kirjoittaa näinkään, ilman nimiä ja faktoja, silloin kaikki jää luokattoman nettijuoruilun tasolle. Bakos halusi kuitenkin blogata tämän tarinan – pelkästään pohtiakseen julkisesti sitä, miten valta ja pelko nykyajan Unkarissa toimivat.

Feodaalimeiningin ohella – pormestari on näköjään pikkuruhtinas, joka läänityksillään saa tehdä mitä haluaa – ulkopuolinen tietysti ihmettelee, miten syvälle tietämättömyyden tasolle Unkarissa nykyään on legitiimiä ja jopa toivottua romahtaa. Kansallinen esihistoriantutkimus voidaan näköjään kohta alistaa hallituksen ideologiatuutiksi samalla tavalla kuin historiantutkimukselle pelätään olevan käymässä: hallitus, joka jo aiemmin on perustanut 1800–1900-luvun Unkarin poliittista ja henkistä elämää tutkivan Tamás Molnár -tutkimuskeskuksen, Järjestelmänvaihdoksen tutkimuskeskuksen, Kansallisen henkisen perinnön instituutin sekä Kansallisuusstrategian tutkimuskeskuksen, käynnistää ensi vuoden alusta vielä Veritas (’Totuus’) -nimisen tutkimuslaitoksen, jonka tehtävänä on tutkia Unkarin 150 viime vuoden aikaista historiaa ”kansallisen tietoisuuden vahvistamiseksi”. Ei auta kuin toivoa, että nimeltä mainitsemattoman paikkakunnan pormestarin vorauseilende Gehorsam (ennakoiva kuuliaisuus) ei oikeasti ennakoisi uuden ”kansallisen” kielihistorian tutkimuslaitoksen perustamista.


Ei tippa tapa

marraskuu 20, 2013

Yksi niistä asioista, jotka hitaasti mutta varmasti pistävät silmään Sentroopassa, tai ainakin saksalaisella kielialueella, on ns. vaihtoehtoisen lääketieteen vankka asema, etenkin homeopatian. (Saksalainen keksintöhän se onkin, saksilaisen Samuel Hahnemannin kehittämä rakennelma – niin kuin saksalaisia keksintöjä ovat myös esimerkiksi kansallisromantiikka ja antroposofia sekä biodynaaminen viljely. Yksi todiste lisää sen lempiväitteeni puolesta, että käsitys saksalaisten erityisestä järkevyydestä ja järkiperäisyydestä on uuden ajan älyttömimpiä ja sitkeähenkisimpiä myyttejä.) Täällä Wienissäkin apteekeissa on isot homeopatiaosastot, ja monet lääkärit tarjoavat praktiikoillaan vaihtoehtoisia hoitoja.

Hurjimpia kokemuksiani tällä saralla oli aikoinaan kohtaaminen koululääkärin (!) kanssa, joka määräsi lapseni kiusalliseen mutta vaarattomaan vaivaan homeopaattisia tippoja. Muistan vieläkin sen tolkuttoman tilanteen: Frau Doktor selittää, miten tippapulloa ei saa säilyttää sähkölaitteen lähellä, esimerkiksi jääkaapin päällä, etteivät jotkin astraalienergiavärähtelytasot mene sekaisin – ja miten lääkettä samasta syystä pitää antaa lapsen suuhun puu- tai muovilusikalla, ei missään nimessä metallisella. Yritän pitää naamani peruslukemilla samalla kun mietin, että jos oltaisiin Suomessa ja ilmoittaisin tästä lääkintöhallitukselle, lähtisikö lääkäriltä lisenssi.

Lapsen vaiva parani ilman ihmetippoja ajan mittaan itsestään, niin kuin luultavasti useimmat pikkukrempat paranevat. (Tähänhän homeopatian väitetty parantava vaikutus perustuu, placebo-efektin eli uskollaparantamisen ohella. Lukuisissa tutkimuksissa ei homeopatialle ole pystytty osoittamaan sen enempää vaikutuksia kuin pelkällä lumelääkityksellä on.) Jos olisin pannut puulusikan heilumaan, ehkä uskoisin nyt, että homeotipat vaikuttivat, vaikka vuosia siihen menikin… Onhan niitä tuttavapiirissäni suomalaisiakin, jotka vakaasti vakuuttavat esimerkiksi, että ”meidän lapsille ei kyllä mitään antibiootteja anneta, ne hoidetaan homeopaattisesti”. Mutta saksalaisella kielialueella tällaisia ihmisiä näyttää olevan erityisen paljon. Homeopatia on normaalia ja salonkikelpoista, eikä kriittisiä ääniä paljon kuulu.

Koululääkärikokemuksen jälkeen seuraava hätkähdykseni oli, kun fiksu ja korkeasti koulutettu Saksassa asuva ystäväni selitti viattomasti, että homeopatiassahan on kysymys samasta asiasta kuin allergian hoitoon käytetyssä siedätysterapiassa. Ei ollut hänen korviinsa mistään kantautunut se tieto, että homeopaattisissa valmisteissa ei ole käytännössä minkäänlaisia pitoisuuksia ns. vaikuttavaa ainetta, joten mitään siedätysvaikutusta ei kerta kaikkiaan voi syntyä – siitä puhumattakaan, että näitä pitoisuuksia ei homeopaattisen hoidon edetessä lisätä, toisin kuin oikeassa siedätyshoidossa. Vuonna 2009 tehdyn tutkimuksen mukaan vain 17% saksalaisista haastatelluista tiesi, mihin homeopaattisten lääkkeiden tehon on tarkoitus perustua. Vain joka kuudes siis on kuullut siitä, että näiden valmisteiden ideana on ns. potensointi eli jatkuva laimentaminen, sen 1700-luvun maailmankuvaan kuuluvan ajatuksen pohjalta, että tehoaineita lähes olemattomiin pitoisuuksiin ohentamalla niiden ”sisäiseen olemukseen kätkeytyvä hengenomainen voima” pääsee vaikuttamaan.

Kysymys on tietenkin rahasta – homeopatiavalmisteilla kuten muillakin vaihtoehtohommilla on Saksassa takanaan melkoinen teollisuus lobbaajineen, ja näin on luotu kysyntä, johon lääkäritkin sitten vastaavat, että saisivat potilaita vastaanotoilleen. (Itävaltalainen systeemi, ilmeisesti saksalainenkin, perustuu yksityislääkäreihin: etsit itsellesi mieluisen lääkärin, jolla on sopimus sinun vakuutuskassasi kanssa, jota lääkäri sitten laskuttaa sinun käynneistäsi.) Mutta tämän kaiken takana on ehkä vielä laajempana taustana saksalaisten (joihin laskettakoon tässä myös itävaltalaiset) omituinen luontosuhde, etäinen mutta kiihkeä. Olemme jälleen kansallisromantiikan juurilla: esimerkiksi metsä on mystinen ja myyttinen, puoliksi pyhä ja puoliksi outo ja pelottava paikka, ja ”luonto” ylipäätään on täynnä merkillisiä alkuvoimia. Niistä pääsee osalliseksi nauttimalla Dr. Vogelin aromisuolaa ja yrttivalmisteita sekä tarvittaessa hoitamalla itseään lääkkeillä, joissa vaikuttaa geistartige Kraft. Jollakin toisellakin tavalla kansallisromantiikka on pelissä mukana: homeopatia on ollut kansallinen, ”saksalainen tiede”, jota esimerkiksi natsihallinto jonkin aikaa aktiivisesti tuki.

Edelleen mietin myös homeopaattien ehkä keskeisintä kohdeyleisöä eli naisia, joiden usein väitetään olevan erityisen herkkiä ja vastustuskyvyttömiä kaikenlaiselle rajatietohuuhaalle. Miten paljon rouvien homeopatiavalmisteharrastukseen vaikuttavat saksalaisen kielialueen yhäkin aika konservatiiviset sukupuoliroolit ja edelleen sitkeässä istuva (joskin todellisuudesta jatkuvasti yhä kauemmaksi loittoneva) lapsilleen (ja miehelleen) omistautuvan perheenemännän ihanne? Naisen ei kuulu harrastaa tieteellistä ajattelua, esimerkiksi pohtia, käykö kokemuksiin ja tuntemuksiin perustuva argumentointi (”siis minun oloni parani, ja kumminkaimankin lapsia homeopatia on auttanut”) tieteellisestä todistelusta. Eikä kotiäidin ole pakko pumpata lasta antibiooteilla kuumeettomaksi, että sen voisi mahdollisimman pian taas viedä päivähoitoon, vaan hän voi kaikessa rauhassa istua sairasvuoteen ääressä annostelemassa puulusikalla lapsen suuhun oikealla tavalla astraalivärähtelevää laimennettua vettä (joka taatusti on ainakin vaaratonta) ja odottamassa, että tauti paranisi ajan kanssa itsestään. (Ei välttämättä paha asia, ellei halua katkeroitua siitä, että veronmaksajien varoilla tuettu vakuutuskassa maksaa lääkärille, apteekille ja homeopatialääkefirmalle rahaista rahaa tästä laimennetusta vedestä.)

Hieman mietiskelin myös, mitä liikkuu niiden koulutettujen ja laillistettujen lääkärien päässä, jotka lähtevät mukaan homeopatiabisnekseen. Ja kysyin itseltäni suoraan ja törkeästi, ovatko sentrooppalaiset lääkärit tyhmempiä kuin suomalaiset. Tarkoitan: vaikuttaako jotakin se, että Suomessa lääkikseen ymmärtääkseni pääsevät lähinnä yleisfiksut kympin tytöt ja pojat, joilla on matikkapäätä ja siten toivottavasti eväitä laajemmin tieteelliseen ajatteluun, ainakin meillä Itävallassa taas perinteisesti yliopistoon on kävelty sisään, minkä jälkeen kyydissä pysyvät ei välttämättä yleissivistyneimmät ja yleisfiksuimmat vaan tiettyä erikoislahjakkuutta ja erikoissitkeyttä osoittavat fakki-idiootin alut? Täkäläinen ystäväni, jonka perhe- ja ystäväpiirissä on runsaasti lääkäreitä, puhisi kerran, kun tästä keskustelimme, että sentrooppalaiset lääkärit eivät todellakaan ole erityisen fiksuja vaan nimenomaan koppavia, ahneita, sivistymättömiä moukkia. (Vaan sitten nousivat mieleeni esimerkiksi Rauni-Leena Luukanen ja Antti Heikkilä…)

Mutta Sentroopassa pysyäkseni: itse asiassa virike tähän homeopatiapohdintaani tuli tällä kertaa Unkarista. Tapaus liittyy myös Unkarin mediamaailmassa riehuviin poliittisiin kiistoihin ja erityisesti kuuluisaan Klubrádió-radioasemaan, jonka lähetystaajuudesta viime vuosina viranomaisten kanssa käyty vääntö on saanut jonkin verran eurooppalaistakin julkisuutta (tässäkin blogissa asia oli esillä). Klubrádió on ollut oppositiointellektuellien viimeisiä äänitorvia Unkarin yhä yksituumaisemmaksi muuttuvassa mediamaisemassa. Nyt yksi suuresti arvostamani hahmo, myös poliittisena kommentaattorina aktiivisesti äänessä ollut kielentutkija László Kálmán on ilmoittanut toistaiseksi lopettavansa yhteistyön Klubrádión kanssa. Syynä on radioaseman lähettämä tunnin mittainen ohjelma, jossa täysin kritiikittömästi mainostettiin homeopatiaa päästämättä ääneen ainuttakaan asiantuntija-skeptikkoa. Kálmánin päämääränä on ollut edustaa tiedettä ja tieteellistä ajattelutapaa, esimerkiksi huuhaakielihistorioitsijoita (”unkarin kieli polveutuu sumerin kielestä ja sen rakenne perustuu ainutlaatuiseen juurijärjestelmään”) tai maallikkokielipoliisien intoilua vastaan (joka, kuinka ollakaan, vaikuttaa olevan kovasti nykyisten vallanpitäjien mieleen). Tätä hän ei katso voivansa jatkaa Klubrádión aalloilla ennen kuin radioasema julkisesti pyytää anteeksi ja sanoutuu irti homeopatian ilosanomasta.

Homeopatian mahdollisen suosion syitä Unkarissa voisi miettiä pitempäänkin. Onko taustana historiallinen yhteys saksalaiseen kulttuurialueeseen? Ovatko Unkarissakin homeopaattien asiakkaat etenkin kriittistä älyllisyyttä karttavaan ikinaisellisuuteen sosiaalistettuja perus-sentroopattaria? Vai kuuluuko unkarilaisten mahdollinen homeopatiaharrastus siihen vehmaaseen huuhaa-paranormaali-aluskasvullisuuteen, joka sosialismin aikana versoi virallisen valtioateismin ja vulgaarimarxistisen ns. tieteellisen maailmankuvan kääntöpuolella?

Mutta kello on niin paljon ja tämä blogi on venähtänyt niin pitkäksi, että mieluummin lopetan sen soivaan näytteeseen unkarilaisten skeptikkojen toiminnasta. Unkarin- ja englanninkielisessä YouTube-videossa Unkarin skeptikkojen yhdistys valmistaa ja tarjoilee Sziget-rockfestarien yleisölle homeopaattista olutta. Varovasti, ettei nouse päähän, tämä on hyvin tehokasta!


Myrskyn jälkeen

maaliskuu 19, 2013

Lisää merkillisiä yhteensattumia: juuri Unkarin kansallispäiväksi, 15.3., jolloin kansakunta valmistautui juhlimaan yhtä menneisyytensä kunniakkaista vapaustaisteluista (vuosina 1848-49) tai teki lähtöä pitkän viikonlopun viettoon, Pannonian tasangolle iski pahin lumimyrsky miesmuistiin. Lämpötila putosi salamannopeasti kymmenisen astetta ja myrskyvauhtia puhaltava tuuli kasasi lunta valtateille metrisiksi kinoksiksi nopeammin kuin lauhan ilmaston tarpeisiin mitoitettu kalusto pystyi sitä poistamaan. Syntyi liikennekatastrofi: esimerkiksi Budapestin ja Wienin välisellä moottoritiellä ihmiset joutuivat värjöttelemään lumeen hautautuneissa autojonoissa pahimmillaan lähes vuorokauden verran, kunnes pelastajat pääsivät paikalle.

(Reuters)

Mikä merkillisintä, nämä pelastajat olivat ilmeisesti usein paikallisia vapaaehtoisia. Tienvarren kylien ja kaupunkien tavalliset ihmiset lähtivät traktoreineen ja lapioineen kaivamaan autoja esiin, kuljettivat lapsia, vanhuksia ja sairaita koteihinsa lämmittelemään, hankkivat ja rahtasivat ruuhkaan juuttuneille kuormakaupalla lämpimiä juomia, leipää, suklaata ja huopia. Internetistä on voinut lukea runsaasti sydäntälämmittäviä kertomuksia esimerkiksi pikkukaupunkien pormestareista, jotka puolitoista vuorokautta putkeen seisoivat toimistossaan tai kadulla liikennettä, avustustoimia ja tiedotusta ohjaamassa.

Sitä vastoin virallinen pelastustoimi ilmeisesti epäonnistui tehtävässään todella näyttävästi. Hälytystä ei annettu ajoissa, moottoriteitä ei suljettu, varsinkaan jononmuodostuksen pääsyyllisiä eli kansainvälistä rekkaliikennettä ei pysäytetty Unkarin rajoille, vaikka kaikkien asianosaisten olisi pitänyt tietää tulossa olevasta extreme-säästä. Kun katastrofi lopulta oli käynnissä, sisäministeriö lähetti arvoituksellisen massatekstiviestin, joka ilmeisesti tavoitti myös koko joukon hämmentyneitä autottomia:

”Me autamme! Älkää poistuko autostanne! Jos polttoaine loppuu, siirtykää toiseen autoon! Sisäministeriö” – ”Pitääkö minun nyt siis pysyä tässä autossa vai siirtyä toiseen?”

Sitä vastoin älypuhelimella verkosta apua etsivät eivät tielaitoksen, pelastustoimen tai muiden viranomaisten sivuilta löytäneet ajantasaista tietoa – verkossa toimivat kunnolla ainoastaan vapaaehtoisten kehittämät vertaistukipalvelut kuten Facebook-sivu, jolla saattoi selvittää, mistä löytyisi hädänalaisia kyydittäväksi tai majoitettavaksi.

Monet ruuhkassa mukana olleet väittävät, etteivät koko aikana nähneet poliisia tai Unkarin pelastuslaitoksen väkeä – tai että tiellä pyörivät poliisit eivät olleet saaneet kunnon toimintaohjeita eivätkä tienneet, mitä oli tapahtumassa. Itävallan itäosissa täsmälleen sama lumimyrsky oli tehnyt samanlaista jälkeä, mutta siellä paikallinen kalusto sai lumet nopeasti aurattua ja siirtyi sen jälkeen Unkarin puolelle auttamaan raivaustöissä. Mukana avustustoimissa oli myös Itävallan tiepalvelujärjestöjen ja Punaisen ristin väkeä, jotka hämmästelivät Unkarin viranomaisten ja varsinkin tiedotustoiminnan avuttomuutta. Kun lopulta pääministeri Orbánin ylpeys, terrorintorjuntayksikkö TEK, ja vihdoin pääministeri itsekin ehti moottoritielle päivittelemään tilannetta, lumet olivat jo vauhdilla sulamassa ja pahin katastrofitilanne saatu selvitettyä.

Liikennekatastrofin jälkiselvittelyt ovat nyt käynnissä Unkarin poliittisessa julkisuudessa, ja tietenkin sekä hallitus että oppositio ottavat tapahtuneesta kaiken irti. Vakavia syytöksiä kohdistuu sekä pelastustoimen ylijohtajaan György Bakondiin, entiseen rajavartioston upseeriin, joka selvästi on nimitetty tehtäväänsä ei pätevyyden vaan poliittisen sopivuuden perusteella (ja jonka eroa on tämän takia vaadittu jo aiemminkin), että koko korkeimpaan johtoon. Tulossa olevasta kansallispäivästä ja sääkatastrofista piittaamatta (tai juuri sen takia?) kaikki korkeimmat herrat olivat ulkomailla: pääministeri Orbán Brysselissä puolustamassa Unkarin uutta demokratiakäsitystä (kuten muuan poliittinen kommentaattori kirjoitti, “persiiseen potkaistun kalkkunakukon arvokkuudella”), varapääministeri Zsolt Semjén taas Transilvaniassa (!) perinnejuhlassa, ratsastamassa Kézdivásárhelyn kaupunkiin kuin jokin valloittaja-sotapäällikkö ikään. Ja ilmeisesti Orbánin Unkarissa hallintorakenteet ovat niin jäykät ja hierarkkiset, että Ison Pomon poissa ollessa kukaan alemman portaan lullukka ei voi tai uskalla oma-aloitteisesti tehdä yhtään mitään?

Hallitus ja sen valvomat viestimet puolestaan ovat tehneet lumimyrskystä ja liikennekaaoksesta suuren sankaritarinan, jossa kansalaisten vapaaehtoinen avustustoimintakin on vain luonnollista seurausta siitä suuresta yhteishengestä, jonka Fidesz-puolue on puhaltanut Unkarin kansaan. Verkkoon on ladattu lähes kaksikymmenminuuttinen video, josta väkisinkin tulee mieleen Putin kurkiauraa johdattamassa tai metsäpaloa sammuttavan lentokoneen ohjaimissa: pääministeri Orbán itse, vain ministeri Pintér ja kuvaaja kyydissään, ajaa maastoautollaan ruuhkautuneelle valtatielle järjestelemään pelastustoimia ja ottaa vieläpä kyytiin sympaattisen transilvanialaisen (!) rekkakuskin tyttöystävineen. Ja tietenkin hallituksen medioiden mielestä Unkari on osoittanut poikkeuksellista taitoa ja kuntoa lumimyrskyn seurausten selvittämisessä, kaikki päinvastaiset väitteet ovat opposition oksettavaa yritystä päteä luonnonkatastrofin ja inhimillisten kärsimysten kustannuksella… (Viis siitä, mitä itävaltalaiset avustustyöntekijät piipittävät, tai siitä, että Slovakiankin puolella tiet pystyttiin pitämään auki jokseenkin normaalisti koko ajan. Tai siitä, että ministeri Pintér on aivan suoraan ja todistettavasti valehdellut väittäessään, että liikennekaaoksen ehkäisemiseksi kelivaroitus olisi annettu jo päivää aikaisemmin.)

Lumimyrskyn takia monia kansallispäivän juhlatilaisuuksia siirrettiin pari päivää eteenpäin. Näin myös “miljoona ihmistä lehdistönvapauden puolesta” -liikkeen eli “Millan” mielenosoitusta, joka lopulta keräsi “vain” parituhatta ihmistä ja jonka jälkipohdinnoissa päällimmäisenä tuntuu jonkinlainen avuttomuus ja eripura. Monet pelkäävät Unkarin opposition väsähtävän, kun yksimielisyyttä, yhteistä aatetta tai joukkoja kokoavaa keulakuvahahmoa ei löydy. Suurin osa unkarilaisista, niin tympääntyneitä kuin monet ovatkin Orbánin komentoon, ei ilmeisesti oikein usko, että mikään muukaan tarjolla olevista vaihtoehdoista voisi tuoda mitään olennaisesti parempaa.

Kaiken tämän keskellä jonkinlaista kieroa lohtua tarjoaa se, miten Orbánin hallitus yhä selvemmin menettää yhteyden todellisuuteen ja siirtyy jonnekin mustan huumorin sfääreihin. Kansallispäivän yhteydessä nimittäin jaettiin useita valtiollisia palkintoja ja kunnianosoituksia. Näiden poliittisesti ikävät aspektit ovat ylittäneet jo kansainvälisenkin uutiskynnyksen: palkittujen joukossa on äärioikeistolaisiin ja avorasistisiin mielenilmauksiin syyllistyneitä julkisuuden henkilöitä. (Vastaava ministeri Balog on jälkikäteen pyydellyt joitain näistä päätöksistä anteeksi valittaen, ettei tiennyt kaikkea kyseisten henkilöiden aiemmista toimista ja että nimityksiä ei valitettavasti ole mahdollista perua. Siis miten ihmeessä journalistiikan valtionpalkintoa ei voi peruuttaa, jos perustuslain voi panna uusiksi neljä kertaa kahdessa vuodessa? Kaiken lisäksi on paljastunut, että Balog ei vain pistänyt nimeään hänen eteensä pantuun paperiin vaan aktiivisesti ajoi nämä palkintopäätökset läpi vastoin asiantuntijalautakunnan mielipidettä.)

Nimitysten huikeaa huumoriulottuvuutta ei ehkä kuitenkaan ole vielä tuotu ulkomaiden viestimissä riittävästi esiin, joten tässä pari esimerkkiä:

Korkean kunniamerkin sai arkeologi Kornél Bakay. Kansainvälisten uutistoimistojen kertoman mukaan Bakay on levittänyt antisemitistisiä näkemyksiä. Tämä ei kuitenkaan ole riemukkainta herran toiminnassa, ei ehkä myöskään se hänen kirjoittamansa historian oppikirja, jossa muun muassa kiistetään Darwinin evoluutioteoria ja selitetään, että keskiajan Euroopassa juutalaiset pyörittivät orjakauppaa. Bakay on nimittäin alkuaan kai oikeaa alan koulutusta saanut arkeologi, joka sittemmin kuitenkin siirtyi akkreditoimattomaan miskolcilaiseen yliopistoon ja on viime vuodet julkaissut täysin wettenhovi-aspa-tyylistä huuhaata – aivan oikein, unkarilaisten sumerilaisesta alkuperästä. Tähän ajatusmaailmaanhan niveltyy myös kristinuskon merkillinen kansallis-antisemitistinen vaihtoehtotulkinta: Jeesus ei ollut juutalainen vaan parthialainen ruhtinas, siis sumerilaisten jälkeläinen eli oikeastaan unkarilainen, ja roistomaiset juutalaiset ovat sittemmin vääristäneet koko kristinuskon opetukset. Tahatonta hilpeyttä huokuvassa teoksessaan Hogyan lettünk finnugorok (‘Miten meistä tuli suomalais-ugrilaisia’) Bakay vyöryttää esiin tutun mahtavan vision siitä häijystä salaliitosta, joka on väärentänyt koko unkarilaisten esihistorian.

Journalistiikan valtionpalkinnon eli Táncsics-palkinnon puolestaan sai Fidesz-puolueen hartaana tukena tunnetun EchoTV-kanavan toimittaja Ferenc Szaniszló (minkä johdosta puolestaan monet aiemmin palkinnon saaneet toimittajat palauttivat omansa protestiksi). Szaniszló on tullut kuuluisaksi paitsi avoimen juutalais- ja romanivastaisista möläytyksistään myös mielenkiintoisista vanhemman ja uudemman ajan vaihtoehtoisista historiatulkinnoistaan. Esimerkiksi muutaman vuoden takainen myrkkyliejukatastrofi Länsi-Unkarissa oli tahallaan aiheutettu: NATOn ilmavoimat ne pommittivat alumiinitehtaan myrkkyaltaan hajalle. Seuraavassa videossa (englanninkieliset tekstit löytyvät cc-namikan takaa) Szaniszló kertoo, mitä tulevaisuus on tuova Unkarin kansalle suoraan ulkoavaruudesta:

Ei selitellä enempää. Vitsi alkaa olla täydellinen.