Peruspainolastia

Muutamia vuosia sitten Itävallassa nousi jonkinasteista kohinaa Hospiz-saattohoitokotien mainoskampanjasta, jossa kuvia vanhuksista elämänsä loppusuoralla oli yhdistetty samojen ihmisten nuoruuskuviin, ajatuksena siis ilmaista, että ihminen on sama ja ansaitsee saman ihmisarvon koko elämänsä ajan. Yhdessä näistä ilmoituksista näkyi vanha mies hoitokodissa ja sama mies nuorena sodanaikaisessa Wehrmachtin univormussa. Jotkut mielensäpahoittajat näkivät tämänkin jonkinlaisena natsiaikojen ja Hitlerin valloitussotien ”normalisoimisena” ja hyväksymisenä. Tottahan on, että SS:n ohella Kolmannen valtakunnan vakioarmeija Wehrmacht myös toisin paikoin osallistui joukkomurhiin ja  muihin rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Mutta totta on myös, että natsiaikana armeijaan ei vain ”menty” maata puolustamaan vaan myös jouduttiin, aseista kieltäytyminen tai armeijasta karkaaminen oli hengenvaarallista puuhaa (paristatuhannesta itävaltalaisesta sotilaskarkurista noin 1500 jäi kiinni ja sai kuolemantuomion). Wehrmachtin univormu ei välttämättä ollut oma valinta, kaikki sitä kantaneet eivät murhanneet aseettomia siviilejä – ja joka tapauksessa erittäin monella itävaltalaisella perheellä lienee kotialbumissa kuvia isoisistä ja isoisoisistä ”natsiarmeijan” kamppeissa. Pitäisikö ne kaikki sensuroida?

Suomalaisen ei aina ole helppoa ymmärtää sitä historian painolastia, joka lepää saksalaisten ja itävaltalaisten harteilla. Edelleenkin, siitä huolimatta, että natsiaikojen rikoksiin syylliset ovat kohta kaikki lähteneet isomman tuomarin eteen. Meillä ne ikävät asiat, mitä sodan tiimellyksessä tehtiin (esimerkiksi miehitetyssä Itä-Karjalassa), ovat jääneet vähälle huomiolle ja tietenkin joka suhteessa kalpenevat melko mitättömiksi Kolmannen valtakunnan aikaansaamien kauhujen rinnalla. Saksassa taas on kannettu 1900-luvun historian suurpahiksen roolia ja suoritettu Vergangenheitsbewältigungia (menneisyyden hallintaa) oikein urakalla, ja myös virallinen Itävalta joutuu jatkuvasti ”ottamaan etäisyyttä”, ”sanoutumaan irti” ja pyytelemään anteeksi, vaikka aina silloin tällöin luikahtaakin ”natsien ensimmäisen uhrin” rooliin. Silti, kaikista Entnazifizierung-toimista ja virallisesta asennekasvatuksesta huolimatta natsijärjestelmää on mahdoton pyyhkiä pois.

Natsimeininki ei noussut tyhjästä, vaan siihen johtanut kansallisromanttinen perinne pimeine puolineen (kuten rasismi ja antisemitismi) oli Hitlerin poliittisen toiminnan alkaessa jo juurtunut niin syvälle, että esimerkiksi ns. kielirajasaksalaiset saattoivat nähdä natsismin luontevana ja elimellisenä jatkeena sille identiteetin vaalinnalle, jota jo ennestään harrastivat. Natsismi myös kattoi entisessä Hitlerin Saksassa koko yhteiskunnan – hallinnon, koulutuksen, tieteen, kulttuurin eri alat, urheilun ja muut harrastukset… – ja ehti kasvattaa ja kyllästää kokonaisia ikäluokkia. Sodan jälkeen joukoittain ”katumattomia” jäi pinnallisten anteeksipyyntöjen ja kunnianpalautusten jälkeen vaikuttamaan yhteiskunnan rakenteisiin ja pitämään yllä vanhoja perinteitä. Näihin perinteisiin on kiva palata, jos nykyajassa jokin alkaa ahdistaa. Ja jos hakaristin tai tiettyjen sanojen ja ilmausten käyttäminen julkisesti on kielletty, niin otetaan kiertoilmaukset peliin. Niihin kuuluvat esimerkiksi numeroiden 1 (= A) tai 8 (= H) luova käyttö (esim. 88 = HH = Heil Hitler) tai ns. Kühnen-Gruß, sen kuuluisan natsitervehdyksen korvikkeena käytetty peukalon, etu- ja keskisormen ojentaminen niin että muodostuu W niin kuin Widerstand, ‘vastarinta’.

Varsinaiset avonatsit tietenkin toimivat lain väärällä puolella ja poliisia uhmaten. Mutta heidän ympärillään on taaja joukko jonkinlaista kilttiä ja lainkuuliaista hangaround-porukkaa. Nämä ihmiset usein kiukkuisesti kiistävät olevansa natseja. Silti he tuntevat jonkinlaista viehtymystä rasistisiin ja väkivaltaisiin aatteisiin, pelkäävät outoja kulttuureja ja vieraanvärisiä ihmisiä, joiden maahanmuutto ja korkeampi syntyvyys vaarantaa oman kansakunnan tulevaisuuden (Umvolkung, ‘uudelleenkansoittuminen’, ja Überfremdung, ‘muukalaistuminen’, ovat tästä käytettyjä natsitermejä), ja haluavat turvata oman ”perinteisen kulttuurinsa” säilymisen. Tämä tarkoittaa konservatiivisia perusarvoja: miesten ja naisten roolit perinteisille kohdilleen eli naiset kotiin synnyttämään tarpeeksi monta valkoihoista lasta, rosmot kiinni, homot kaappiin, ”kristillinen”, kansallinen kulttuuri kunniaan eli loppu postmodernille näennäistaiteelle ja moraalittomalle ”yksilön vapauden” nimissä hillumiselle.

Monet näistä ihmisistä myös äänestävät oikeistopopulistisia puolueita tai toimivat itse niissä. Ilmeisesti useilla Euroopan oikeistopopulistipuolueilla onkin aktiiveissaan, kunnanvaltuutettuja ja kansanedustajia myöten, ihmisiä, jotka ”sattumalta” osuvat samoihin tilaisuuksiin, samoihin kuviin ja samoihin Facebook-ryhmiin julkinatsien kanssa – ja jotka käyttävät tahallisen kaksipohjaisia ja monitulkintaisia ilmauksia ja symboleja, joilla vedotaan sekä julkisesti ”kunnon ihmisiin” että kätketysti natseihin. Itävallan FPÖ:n tapauksessa sekä ruiskukasta rintapielessä että puoluejohtaja HC Strachen väitetystä kolmisormitervehdyksestä on ollut puhetta tässäkin blogissa, ja vastaavanlaisia tapauksia tulee esiin vähän väliä, tänä talvena esimerkiksi Bad Ischlissä FPÖ-kaupunginvaltuutetun auton rekisterinumero GM 88 HH, valtuutetun itsensä mukaan ihan pelkkää sattumaa eikä suinkaan mikään natsikoodi, ehei.

Itävallassa toimii useita tutkivia journalisteja ja verkkoaktivisteja, jotka jatkuvasti etsivät ja löytävät FPÖ-poliitikkojen toiminnasta ja lähipiiristä paljon pahempiakin kytköksiä uusnatsismiin. Yksi näistä on Hans-Henning Scharsach, pitkään News-viikkolehden ja päivälehti Kurierin toimittajana työskennellyt journalisti, jonka erikoisalaa ovat oikean laidan ääriliikkeet. Vuonna 2012 hän julkaisi FPÖ:n johtajasta HC Strachesta kirjan, jonka äskettäin ilmestynyt toinen painos on erittäin ajankohtainen nyt, gallupien povatessa jytkyä, monien kunnon itävaltalaisten äänestäessä FPÖ:n presidenttiehdokasta ja Strachen itsensä jo tosissaan haaveillessa liittokanslerin paikasta.

imbraunensumpf.jpg

Kirjan Strache im braunen Sumpf ‘Strache ruskeassa rämeessä’ tarkoituksena on osoittaa, miten tiiviitä kytköksiä FPÖ:n johtajalla ja hänen taustavoimillaan on uusnatsipiireihin. Ja varsin selvästi se tulee osoitetuksi: kirjassa on kolmisensataa sivua täynnä nimiä, faktoja, viittauksia julkaisuihin, uutisiin ja oikeusjuttuihin.

Ensinnäkin: HC Strache itse päätyi jo teini-ikäisenä uusnatsipiireihin. Hänen henkisenä isähahmonaan oli Norbert Burger, vanha natsi, joka 1960-luvun taitteessa järjesteli useita ihmishenkiä vaatineita separatistisia terrori-iskuja saksankieliseen Italian Etelä-Tiroliin; Burgerin Gudrun-tyttären kanssa Strache seurusteli vuosikausia. Strachen tiedetään osallistuneen uusnatsinuorten leikkisotaharjoituksiin, joissa oli kyse paljon vakavammasta kuin viattomasta, rentouttavasta värikuula-ammunnasta. 1990-luvulla julkisuuteen tulleiden nauhoitteiden mukaan näissä sotaleikeissä muun muassa yksityiskohtaisesti opetettiin, miten uhrin kurkku viilletään poikki (”muistakaa, Kameraden, veitsi on työnnettävä kaulaan selkärangan etupuolelta, ettei se jää kaulanikamiin kiinni”). Opiskeluaikoina Strachesta myös otettiin tuo kuuluisa kuva, jossa hänellä on kolme sormea ojossa Kühnen-Grußin malliin; oman selityksensä mukaan Strache on siinä tilaamassa kolmea olutta. On siis aivan ilmeistä, että Strachella itsellään on nuoruutensa taustassa runsaasti uusnatsikontakteja, joita hän sittemmin on eri tavoin yrittänyt kiistää tai selitellä harmittomiksi nuoruuden sekoiluiksi.

Toiseksi: vaikka HC Strache ei itse ollutkaan lukumiehiä (hänellä on takanaan kesken jääneiden kauppakouluopintojen sekä hammasteknikon ammattitutkinnon jälkeen vain kesken jätetyt historian yliopisto-opinnot), hänen henkiseksi taustakseen muotoutui äärioikeistolaisen akateemisen nuorison Burschenschaft-maisema. Ns. taistelevat  (schlagende) Burschenschaftit ovat (mies)ylioppilaiden ”osakuntia”, joissa väkevä toverihenki yhtyy 1800-luvun kansallisromantiikasta ja vuoden 1848 porvarillis-kansallisista kapinaliikkeistä nousevaan suursaksalais-kansallismielisyyteen.  Vaikka niiden juuret ovatkin siis paljon Hitlerin natsismia vanhemmat, niiden aatemaailmassa oli niin paljon yhteistä pohjaa natsismin kanssa, että Anschlussin jälkeen Itävallan saksalais-kansalliset Burschenschaftit riemuiten sulautuivat natsien opiskelijajärjestöihin. Viime vuosikymmeninä, kuten Scharsach lukuisin esimerkein osoittaa, Burschenschaftien yhteydet uusnatseihin ovat olleet runsaat ja ilmeiset, kansainvälisten holokaustinkiistäjien ”tieteellisistä” vierailuluennoista merkittävien natsien muiston vaalimiseen.

Jörg Haider -vainaja, jonka omat vanhemmat olivat olleet vakaumuksellisia natseja, pyrki aikoinaan varovasti modernisoimaan FPÖ:tä ja vähän irrottelemaan puoluetta katumattomien vanhojen natsien ja Burschenschaftien muodostamasta kasvupohjastaan. Näin hän nosti FPÖ:n merkittäväksi puolueeksi ja veretseisauttavan vaalivoiton jälkeen vuosituhannen taitteessa hallitukseen, apunaan ns. Buberlpartie, pojuporukka, joukko silmäänpistävän hauskannäköisiä, muodikkaita ja kunnianhimoisia mutta aatteiltaan epämääräisiä ja avointa äärimmäisyysmeininkiä kaihtavia nuorukaisia. Kun Strache nousi FPÖ:n johtajaksi 2005 ja Haiderin kuoltua lopulta puolueen uudeksi yhdistäjäksi, ”pojujen” tilalle astui Burschenpartie, tiukkojen akateemisten suursaksalais-kansallismielisten kaappinatsien joukko. Taistelevien saksalais-kansallisten Burschenschaftien jäsenmäärä ei muodosta Itävallan väestöstä puolta promilleakaan, mutta FPÖ:n kansanedustajista heitä on melkoinen osa ja puolueen Wienin-osaston johdosta vieläkin suurempi. Pieni ääriryhmä siis käytännössä hallitsee puoluetta, joka tämänhetkisten gallupien valossa on Itävallan suosituin. Ja samalla, väittää Scharsach, puolue on astunut askelen taaksepäin kohti ”ruskeaa” menneisyyttään.

Tätä siis sopii muistella samalla kun odotamme, miten FPÖ:n Norbert Hofer, lempeästä ja siivonkohteliaasta olemuksestaan huolimatta poliittisissa kysymyksissä tiukka Burschenschaft-mies, pärjää liittopresidentinvaalin toisella kierroksella. Ja kun kysytään, voiko ja saako Hoferia nimittää ”natsiehdokkaaksi”. Tai kun mietitään, miten oikein Itävallan politiikassa tai jopa valtionpäämiehenä voisi toimia mies, jonka suursaksalais-kansallismielisessä aatetaustassa Itävallan valtion olemassaolon oikeus kyseenalaistetaan.

Lopuksi vielä: Olen saanut lukijapalautetta tavastani nimittää FPÖ:tä ”perusitävaltalaisiksi”. Nimitys on mielestäni oikeutettu sikäli, että FPÖ sisäpolitiikan kentässä ja äänestäjistä kilpailtaessa sijoittuu samaan julkipopulistiseen lokeroon kuin meidän persumme, toisaalta vähemmän koulutettujen nakkimuki-äijien, herravihaisten ja muukalaiskammoisten globalisaatiohäviäjien, ”huoltamoiden kansan” pelkojen ja huolten tulkiksi, toisaalta  rikolliseen avorasismiin ja uusnatsismiin kallistuvan porukan salonkikelpoiseksi julkisivuksi. Mutta erojakin toki on, ja yhtenä tärkeänä erona on  juuri se, että meiltä puuttuu jokseenkin kokonaan sekä aikoinaan koko yhteiskuntaa kyllästäneen natsismin perinteenvaalinta että Burschenschaftien edustama eräänlainen – olkoonkin ohuenohut ja todellisten akateemisten yhteisöjen kannalta marginaalinen – intellektuaalinen perinne.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: