Amiraali ja moraali

Olen tässä blogissa ennenkin esitellyt unkarilaisen historiantutkijan Krisztián Ungváryn teoksia. Ungváry on tutkinut erityisesti 1900-luvun Unkarin historiaa, toista maailmansotaa ja sitä edeltänyttä aikaa. Kirjassaan ”Horthy-järjestelmän tilinpäätös” hän kuvasi laajalti niitä mekanismeja, jotka maailmansotien välisessä Unkarissa voimistivat virallista antisemitismiä, johtivat juutalaislakien säätämiseen ja lopulta Unkarin juutalaisten kansanmurhaan. Vaikka suurimman osan näistä murhista viime kädessä toteuttikin natsi-Saksan tappokoneisto, juutalaisten eristäminen yhteiskunnasta ja kyydittäminen kuolemaan ei olisi onnistunut ilman virallisen Unkarin hallintokoneiston ja kansan aulista yhteistyötä. Ungváry on myös selvitellyt Unkarin armeijan toimintaa Hitlerin Wehrmachtin rinnalla miehitetyssä Ukrainassa ja etelä-Venäjällä, mutkikkaassa tilanteessa, johon mahtui sekä rauhanomaista veljeilyä että totaalista sotaa, kansanmurhaa ja joukkotuhoa.

Tuoreimmassa, tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Ungváry palaa pohtimaan toisen maailmansodan kauhujen ja erityisesti Unkarin holokaustin taustaa. Tällä kertaa kirja ei sisällä valtavaa lähdeviiteaparaattia pyörittävää perustutkimusta vaan niukempaa ja esseemäisempää pohdintaa; kyse ei ole järjestelmästä vaan yhden ihmisen toiminnasta ja moraalisesta vastuusta. Tämä mies oli valtionhoitaja, amiraali ja vitéz nagybányai Horthy Miklós eli Nicolaus Horthy de Nagybánya.

(Pieni tietoisku unkarilaisen aateliston nimistä. Unkarilaiset sukunimethän sisältävät usein suffiksin -i, joka vähän fiinemmissä nimissä usein kirjoitetaan vanhanaikaisesti y:llä. Tämä johdin vastaa merkitykseltään suomen johdinta -lainen tai saksan tai ranskan aatelisprepositiota von/de. Horthyn suvun nimi – joka nykyunkarin normaalin oikeinkirjoituksen mukaan kirjoitettaisiin Horti – näyttäisi tämän mukaan olevan alkuaan lähtöisin Hort-nimiseltä keskisen Unkarin paikkakunnalta. Aatelisnimiin kuului varsinaisen sukunimen lisäksi usein praedicatum, samalla i-johtimella jostakin paikannimestä johdettu lisänimi, joka viittasi suvun alkuperäisiin läänityksiin tai joskus fiktiiviseenkin kotilinnaan, amiraali Horthyn tapauksessa Nagybányan kaupunkiin. Unkariksi tämä lisänimi sijoitetaan sukunimen eteen koko nimen alkuun, pienellä alkukirjaimella, ulkomailla vaikuttaessaan unkarilaiset aateliset käänsivät ”predikaatin” saksaksi tai ranskaksi ja sijoittivat sen länsimaisittain nimensä loppuun. Aatelispredikaatit kiellettiin Unkarissa lailla vuonna 1947, ja tämä laki on edelleen voimassa, mutta siihen ei sisälly mitään sanktioita, joten yksityisesti ja epävirallisesti niitä sopii käyttää. Vitéz Horthyn nimen edessä puolestaan viittaa hänen perustamaansa vitézien [“urhojen”] järjestöön, jonka tarkoitus oli toimia jonkinlaisena uuden ajan ritariveljestönä.)

Valtionhoitaja Horthya on usein verrattu meidän marsalkka Mannerheimiimme. Miehet olivat ikätovereita (Horthy syntyi 1868, Mannerheim 1867), kumpikin vanhaa aatelissukua mutta ei maansa korkeinta eliittikerrosta (Horthyn suku, toisin kuin kreivi Mannerheimin, oli alempaa aatelia). Molemmat päätyivät jo nuorina upseerikouluun ja komealle sotilasuralle kauas kotoa, emä-imperiumin armeijaan. Mannerheim loisti Pietarissa tanssiaisissa ja paraateissa siinä missä Kaukoidässä ja Puolassa sotatoimissakin ja olisi varmaankin, ellei vallankumousta olisi tullut, jäänyt tyytyväisenä palvelemaan tsaaria loppuiäkseen. Horthy valmistui Fiumen (nykyinen Kroatian Rijeka) keisarillis-kuninkaallisesta laivastoakatemiasta 1886 ja yleni vihdoin, ensimmäisen maailmansodan jo lähestyessä loppuaan, koko Itävalta-Unkarin laivaston viimeiseksi komentajaksi. Välillä hän matkusteli maailmalla myös diplomaattitehtävissä ja oli vuosina 1911-1914 suuresti arvostamansa keisari Frans Joosefin adjutantti.

Imperiumin hajottua alta sekä Mannerheim että Horthy palasivat kotimaahansa, missä uudesta yhteiskuntajärjestyksestä taisteltiin suursodan varjossa ”punaisten” ja ”valkoisten” kesken. Molemmat saivat ratsastaa voitonparaatin kärjessä pääkaupunkiin, mutta kummankin jälkimaineeseen jäi hävinneisiin kohdistuneiden kostotoimien, valkoisen terrorin jäljiltä tahroja. Suomessa tämä prosessi oli kuitenkin ohi jo ennen suursodan loppua, ja lopulta maa lähti kehittymään tasavallaksi ja kohti niitä ihanteita, joita nykyään nimitetään pohjoismaiseksi demokratiaksi – samalla kun Mannerheim siirtyi joksikin aikaa siviiliuralle. Unkarissa taas Horthy ratsasti Budapestiin voittajavaltojen siunauksella vasta 1919 ja jäi johtamaan historiallista monarkiaa, myöhäisfeodaalista säätyvaltiota, konservatiivis-autoritaarista järjestelmää, jota joskus on nimitetty myös puolidiktatuuriksi ja joka lopulta toisen maailmansodan myötä luisui Hitlerin Saksan syliin.

Sodan loppuvaiheessa, kun myöhästynyt yritys hypätä Saksan kelkasta oli epäonnistunut, syrjäytetty Horthy perheineen joutui ensin baijerilaiseen linnaan saksalaisten vangiksi, sitten amerikkalaisten vapauttajien hoteisiin. Häntä kuulusteltiin mutta ei koskaan virallisesti pantu syytteeseen sodan aikana tapahtuneista ihmisoikeusrikoksista. Viimeiset vuotensa Horthy vietti Portugalissa, missä hänen suhteellisen vaatimatonta elämäänsä rahoitti yksityishenkilöiden perustama säätiö. Tämä viimeinen hiljaiselo päättyi hiljaisesti vuonna 1957. Myötätuntoisten elämäkerturien mukaan Horthy oli lopullisesti menettänyt elämänhalunsa, kun vuoden 1956 kansannousu kukistettiin.

Sodanjälkeisessä sosialistisessa Unkarissa Horthy oli lahtarikenraali, fasistidiktaattori ja roisto. Järjestelmänvaihdoksen jälkeen julkisuuteen on Unkarissakin alettu tuoda positiivisempiakin mielipiteitä, ja Horthyn kiistelty jälkimaine on saanut unkarilaisessa Wikipediassa kokonaisen oman artikkelin. Entisen valtionhoitajan ihailijoita ei ole aivan vähän: vuonna 2006 tehdyn mielipidetutkimuksen mukaan Horthyn näki ”pikemminkin positiivisena” hahmona 18% unkarilaisista, ”pikemminkin negatiivisena” 48%. Ihailijoilleen Horthy on historiallisen Unkarin kuningaskunnan ja sen jatkuvuuden pelastaja, sankari, upseeri ja herrasmies. Raskaimpiin syytteisiin, jotka koskevat Horthyn osuutta Unkarin holokaustiin, satojen tuhansien Unkarin juutalaisten joukkomurhaan, ihailijat vastaavat, että Horthy nimenomaan mahtikäskyllään pysäytti Budapestin juutalaisten kuljetukset Auschwitziin vuonna 1944 ja että ”monet hänen parhaista ystävistään olivat juutalaisia”. Wikipedian jälkimaine-artikkelissa asetetaan tästä todisteeksi seppele, jonka muuan János Blumgrund toimitti Horthyn haudalle, kun hänen jäännöksensä oli 1993 palautettu kotimaan multiin. Seppeleen nauhoissa luki ”Muistoksi yksi kiitollinen Unkarin juutalainen monien joukossa”.

Tähän kiisteltyyn jälkimaineeseen siis historiantutkija Ungváry tarttuu uudessa kirjassaan, jonka tarkoitus ei ole kilpailla useiden yksityiskohtaisten Horthy-elämäkertojen kanssa vaan käsitellä valtionhoitajan moraalista vastuuta viiden avainkohdan kautta. Nämä kipeät kohdat ovat valtaannousu ja valkoinen terrori, Horthyn toiminta rauhanaikaisena valtionpäämiehenä, sotaan liittyminen ja irtautumisyritys, Horthyn rasistiset näkemykset sekä hänen toimintansa saksalaismiehityksen aikaan.

Ensinnäkin Horthyn valtaannousu: sehän oli tietenkin ennen kaikkea voittajavaltioiden ansiota. Maailmansodan voittajat tarvitsivat vahvan miehen, joka pystyisi vakauttamaan sodan näännyttämän ja sisäisten taistelujen repimän maan ja saamaan sen kansan suostumaan raskaisiin rauhanehtoihin, eikä siinä mitään. Ongelmana on valkoinen terrori, joka Unkarissa nopeasti muuntui juutalaisvainoksi ja pogromeiksi, kun Unkarin lyhytikäinen Neuvostotasavalta (Tanácsköztársaság) leimattiin juutalaisten projektiksi. Horthy ei itse jaellut suoranaisia tappokäskyjä, mutta hän oli hyvin tietoinen pogromeista ja lynkkauksista ja tuntui pitävän niitä jonkinlaisena välttämättömänä pahana. (”Älkää sitten tappako liikaa juutalaisia, sillä siitäkin tulee harmia.”) Horthy myös todistettavasti suojeli terrori-iskujen nokkamiehiä ja luultavasti tästä syystä myös vaati lakiin kirjattavaksi, että hänellä valtionhoitajana olisi yleinen armahdusoikeus.

Mikään kirkasotsainen demokraatti Horthy ei todellakaan ollut; vielä joulukuussa 1919, kun uuden Unkarin hallintomallia vasta luonnosteltiin, hän ehdotteli briteille ja amerikkalaisille parlamentaarisen järjestelmän sijaan sotilasdiktatuuria. Siinä määrin, kuin sotien väliseen Unkariin saatiin jonkinlainen demokratia pystyyn, se tapahtui enemmän Horthysta huolimatta kuin hänen ansiostaan. Muutamia onnekkaita rekrytointeja toki nähtiin, kuten taitava pääministeri István Bethlen, joka onneksi oli lähtöisin Horthylle tutuista aristokraattipiireistä. Ungváryn mukaan nimittäin Horthy antoi viedä itseään kuin pässiä narussa, ”jos vastassa oli hänen omaan yhteiskunnalliseen taustaansa kuuluva voimakas persoonallisuus”. Horthyn ansioksi on luettava myös, että hän ei täysin antanut periksi 1930-luvun alussa pääministeriksi nousseelle Gyula Gömbösille, joka ihaili fasismia ja olisi mielellään muuttanut Unkarinkin korporatiiviseksi yksipuoluevaltioksi.

Kaiken kaikkiaan Horthy valtionpäämiehenä ei kuitenkaan ollut henkisesti, älyllisesti tai moraalisesti tehtävänsä mittainen. Salskeaan sotilaalliseen olemukseen kätkeytyi puolisivistynyt, epävarma ja toisinaan todellisuudentajuton mies, jonka toimintaa ohjasivat ylevien ihanteiden ohella ennakkoluulot ja kyselemättä nielty nationalistinen mytologia. Trianonin rauhasta ja sen valtavista aluemenetyksistä syytettiin Horthyn Unkarissa pelkästään kansakunnan ulkoisia ja sisäisiä vihollisia ilman minkäänlaista kansallista itsekritiikkiä, revanssihaaveiden ympärille rakennettiin todellinen ”kaikki takaisin” -kultti, johon ei lainkaan mahtunut se ajatus, että esimerkiksi Transilvanian ja Partiumin romanialaiset tai entisen ”Ylä-Unkarin” slovakit eivät haluaisikaan ”takaisin” Unkarin yhteyteen. Esimerkiksi vuonna 1937 kuultuaan Berliinissä käyneiltä ministereiltä, että Saksa suunnitteli Tšekkoslovakian jakoa, Horthy kaikki valtuutensa ylittäen säntäsi neuvottelemaan Unkarin armeijan esikuntapäällikön ja Itävallan sotilasattašean kanssa Slovakian ”palauttamisesta” Unkarin, Itävallan ja Saksan yhteisponnistuksin. Itävalta tyrmäsi ajatuksen oitis ”hulluutena”, ja Unkarin hallitukselle tilanne oli äärimmäisen kiusallinen. Tinkimätön ja lyhytnäköinen revanssipolitiikka ajoi Unkarin lopulta Saksan sivuvaunuksi ja jätti Etelä-Slovakian ja Pohjois-Transilvanian siviili-ihmiset ees taas jyräävien rajansiirtojen ja toistuvien kostotoimien armoille. Jos rajankorjauksista olisi maltettu yrittää neuvotella laajemmalla kansainvälisellä pohjalla, myös Ranskan tai Britannian sympatiat huomioon ottaen, Ungváry jossittelee, myös sodanjälkeisistä rajanpalautuksista olisi kenties selvitty vähemmillä kärsimyksillä.

Myös sodanaikaisena valtionpäämiehenä Horthy saa Ungvárylta kehnon arvosanan. Raivokkaita antikommunisteja olivat monet muutkin Euroopan johtajat, esimerkiksi Winston Churchill, mutta kaikki eivät silti syöksyneet päätä pahkaa sotimaan Stalinia vastaan Hitlerin rinnalla. Ungváry nostaa useampaan otteeseen vertailukohdaksi Suomen, joka vuoteen 1944 saakka onnistui välttelemään muodollista liittosopimusta Saksan kanssa ja vitkutteli pitkään myös sotaan joutumista länsiliittoutuneita vastaan, kun Unkari taas liittyi kolmivaltasopimukseen jo 1940. Edelleen Ungváry muistuttaa, että suomalaiset lopettivat sotatoimet saksalaisia vastaan lokakuun 1944 jälkeen, vaikka (pienessä) osassa maata oli yhä saksalaisia joukkoja; ehkä Unkarikin olisi voinut tehdä Suomet ja julistaa Neuvostoliiton rauhoittamiseksi saksalaisille sodan, vaikka ei tosiasiassa olisikaan lähtenyt ajamaan armeijaansa entisten liittolaisten tapettavaksi.

Mannerheim oli vuotta vanhempi kuin Horthy, mutta pystyi paljon paremmin järjestelemään maansa irti sodasta. Voi toki väittää, että Suomen geopoliittinen asema oli erilainen, mutta ennakoinnin ja varautumisen kannalta tämä on yhdentekevää. Mannerheim ei antanut moniselitteisiä käskyjä eikä muutellut päätöksiään tunnista toiseen niin kuin Miklós Horthy.

Kun saksalaiset lopulta miehittivät Unkarin, Horthy ei suinkaan – niin kuin asiaa joskus näkee esitettävän – eristäytynyt loukkaantuneena ja murtuneena miehenä palatsiinsa heittäen ohjakset käsistään. Miehitetyn maan keulakuvana Horthy jatkoi poliitikkojen tapaamista ja edustustilaisuuksissa esiintymistä, kenties toivoen, että saksalaiset tehtävänsä tehtyään lähtisivät maasta. Näin siitä huolimatta, että Horthy ei koskaan ollut saksalaismielinen (samoin kuin Mannerheimilla, hänen sympatiansa olivat enemmän Britannian ja Ranskan suunnalla) eikä ihmeemmin arvostanut Hitleriä. Silti hän oli saksalaisille luotettava ja helppo yhteistyökumppani, joka juuri tämän takia sai jäädä paikoilleen lähes loppuun saakka. Tämän takia hänellä oli myös jonkin verran poliittista pelivaraa, jota hän Ungváryn mukaan olisi voinut käyttää hyväkseen ja siten pelastaa maineestaan (ja kansastaan) edes osan.

Kipein kohta Horthyn jälkimaineen arvioinnissa taitaa olla hänen rasisminsa ja hänen kiistelty myötäsyyllisyytensä Unkarin holokaustiin. Horthy uskoi koko ikänsä unkarilaiseen ”rotuun” ja rotuhygieniaan (fajvédelem, ’rodunsuojelu’). Hänen unkarilaiseen kansakuntaansa eivät kuuluneet syntyperältään juutalaiset, eivät myöskään slaavit tai romanialaiset tai edes heidän jälkeläisensä. Eivät edes saksalaiset, vaikka unkarilaistuneita unkarinsaksalaisia kuitenkin oli ns. kristityssä keskiluokassa, porvarillisen Unkarin yhteiskunnan tukipylväiden joukossa niin paljon, että heitä kohtaan oli käytännössä pakko olla suvaitsevampi. Vielä kesällä 1944 Horthy lausui Budapestin ylipormestarille, että miten sota sitten päättyisikin, ”kaikkien vierasrotuisten, olkoot juutalaisia, romanialaisia, serbejä tai saksalaisia, on lähdettävä maasta, että unkarilaiset voisivat taas [!] olla omina herroinaan tässä maassa.”

Ungváry syyttää Horthya Unkarin saksalaisten kavaltamisesta natseille: vuosina 1943 ja 1944 Saksan asiamiehet päästettiin ”värväämään” eli käytännössä pakottamaan unkarinsaksalaisia miehiä Waffen-SS:n riveihin. Listoille päätyi joukoittain itseään unkarilaisina pitäviä miehiä, jotka eivät kaikki edes kunnolla osanneet saksaa eivätkä olisi halunneet taistella vieraan vallan joukoissa. Puolustusministeri Csatay protestoi, mutta hänen vastalauseensa jyrättiin kumoon. (Csatay, ”Taistonheimo”, oli muuten vuonna 1906 nimensä unkarilaistanut entinen Tuczentaller.)

Mitä Unkarin juutalaisten kohtaloon tulee, Horthy ei pitänyt 1930-luvun lopulta lähtien säädetyistä juutalaislaeista, mutta vahvisti ne silti yrittämättäkään käyttää lain suomaa veto-oikeuttaan. Horthy ei myöskään vanhan koulun herrasmiehenä tykännyt natseista eikä siitä raa’asta ja epäinhimillisestä tavasta, jolla nämä kohtelivat juutalaisia. Tosin syynä tähän vastahakoisuuteen oli myös raadollinen laskelmointi. Kirjallisuudessa siteerataan usein Horthyn kirjettä pääministeri Pál Telekille lokakuulta 1940:

”Mitä juutalaiskysymykseen tulee, olen koko ikäni ollut antisemitisti, juutalaisten kanssa en ole koskaan ollut tekemisissä. [Tämä ei aivan pidä paikkaansa, Horthyn tuttavapiiriin kuului juutalaisia suurkapitalisteja.] (…) Kuitenkin (…) juutalaisia, joiden käsissä on ollut kaikki, on mahdotonta vuoden-parin kuluessa poistaa ja korvata asiantuntemattomilla, arvottomilla, suurisuisilla aineksilla, sillä silloin joudumme vararikkoon. Siihen tarvitaan ainakin yksi ihmisikä. Minä olen kenties ensimmäisenä ääneen julistanut antisemitismiä, mutta en voi tyynin mielin seurata epäinhimillisyyttä, sadistisia, järjettömiä nöyryytyksiä, kun vielä tarvitsen heitä.”

Suorastaan tuskallisen yksityiskohtaisesti Ungváry repii hajalle Horthyn ihailijoiden useimmin kuullut puolustelut. Toisin kuin joskus väitetään, valtionhoitaja varmasti tiesi jo hyvissä ajoin useista eri lähteistä, mitä Kolmanteen valtakuntaan ”työhön” kyyditetyille juutalaisille tapahtui ja millaista ”lopullista ratkaisua” saksalaiset suunnittelivat ja toteuttivat. Horthy ei pysäyttänyt karjavaunukuljetuksia Auschwitziin siksi, että olisi järkyttynyt saatuaan tietää totuuden tuhoamisleireistä, vaan vasta laajan kansainvälisen painostuksen johdosta. Eikä hän heinäkuussa 1944 kutsunut santarmijoukkoja koolle Budapestiin estääkseen saksalaisia kuljettamasta juutalaisia Auschwitziin (tämä tarina, jonka Ungváry yksityiskohtaisesti kumoaa, on päässyt jopa osaksi virallista historiankirjoitusta) vaan koska pelkäsi vallankaappausta; Ungváryn mukaan on itse asiassa todennäköistä, että santarmien oli tarkoitus avustaa juutalaisten kyydittämisessä. Ei myöskään pidä paikkaansa, että Horthylla ei olisi ollut valinnan varaa. Ainakin hän olisi voinut tinkiä saksalaisten kanssa ja viivyttelemällä pelastaa tuhansien hengen. Kuitenkaan hän ei pyynnöistä huolimatta käyttänyt edes lain suomaa oikeuttaan vapauttaa ansioituneita henkilöitä (esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan veteraaneja) juutalaislakien alta läheskään siinä määrin kuin olisi voinut.

Vuonna 2011 Unkarin uutta perustuslakia juhlittiin tilaamalla unkarilaisilta taiteilijoilta viisitoista maalausta, jotka esittivät Unkarin historian eri aikakausia ja suurhahmoja. Taiteilija Mózes Inczen teosta ”Horthyn aikakausi” on historiantutkija Dávid Turbucz tulkinnut niin laittamattomasti, että Ungváry siteeraa häntä suoraan, sillä sanat kertovat kaiken olennaisen myös Orbánin Unkarin historia- ja muistopolitiikasta:

Mitä kuvassa näkyy? (Maalauksen taiteellista arvoa en ole pätevä arvioimaan.) Miklós Horthy istuu valkoisen hevosen selässä. Hänen allaan on myrskyävää vettä tai tulta, en saa selvää, mitä sinne on maalattu. Hevonen kulkee kiskojen välissä, lisäksi sitä taluttaa kaksi kättä sen merkiksi, että ratsastajalla ei ole liikkumavaraa eikä päätäntämahdollisuuttta. Hän voi vain edetä yhteen suuntaan, toisin sanoen: sille, mitä vuosina 1920–1944 tapahtui, ei Miklós Horthy (eikä poliittinen eliitti) mahtanut mitään. Tämä puolestaan on täysin väärä kuvaus tapahtumien kulusta, täysin yksipuolinen arvio tästä aikakaudesta. Tätä maalausta voidaan pitää julkisilla varoilla rahoitettuna Horthyn aikakauden puolustuksena. Julkisilla varoilla rahoitettuna historian väärentämisenä. Kaikki merkit viittaavat siihen, että vuonna 2011 olemme samassa tilanteessa kuin ennenkin, mikään ei ole muuttunut: vallitseva valta tuntee velvollisuudekseen tulkita menneisyyttä, kertoa, mistä Unkarin yhteiskunnan kuuluu mitäkin ja mitenkin ajatella.

Advertisement

Huhhei, me nuoret meripoijat!

Aivan kohta tulee kuluneeksi sata vuotta eräästä loppuaan kohti kallistuvan ensimmäisen maailmansodan mielenkiintoisesta välinäytöksestä. Kesäkuun 10. päivän vastaisena yönä 1918 kontra-amiraali Miklós Horthy oli käynnistänyt hyökkäyksen, jonka tarkoituksena oli murtaa ympärysvaltojen sulku Otranton salmesta, Italian saappaankoron ja Albanian rannikon välistä, että Itävalta-Unkarin sotalaivasto pääsisi ulos saarroksista Adrianmereltä. Myös SMS Szent István, Unkarin historian suurin ja modernein sotalaiva, oli lähtenyt Pulan satamasta etelää kohti. Aamun sarastaessa se kuitenkin joutui italialaisten torpedoveneiden tulitukseen ja sai pahoja vaurioita. Sisaralus Tegetthoff yritti vetää sitä rantaan, mutta lopulta Szent István upposi; yli tuhannesta miehistön jäsenestä suurin osa selviytyi, mutta 85 matruusia ja 4 upseeria sai surmansa. Tästä tapahtumasta on säilynyt jopa harvinainen aikalaisfilmi:

Niinpä. Harvoin sitä nykyään tulee ajatelleeksi, että Itävallalla ja Unkarilla oli aikoinaan uljas sotalaivasto, jonka historian muistona amiraali Tegetthoffin, 1800-luvun meritaistelujen sankarin, patsas yhä seisoo mahtavan pylvään nokassa Wienin Pratersternin rautatieaseman luona. Ennen kuin moderneja Kroatian, Slovenian ja Italian valtioita oli olemassakaan, Wienin Habsburgien valtakuntaan oli eri aikoina ja eri tavoin liitetty koko Adrianmeren pohjoispään ympäristö italian- ja eteläslaavinkielisine kansanryhmineen ja vanhoine merenkulkuperinteineen (ajatellaan vaikkapa Venetsiaa, joka suuren osan 1800-luvusta kuului Habsburgien valtakuntaan). Osa tästä rannikkoalueesta, lähinnä nykyinen Kroatia, kuului vuonna 1868 solmitun erikoissopimuksen nojalla kaksoismonarkian Unkari-puoliskoon. Siihen kuului myös Fiumen, nykyään kroatiaksi Rijekan kaupunki, missä toimineesta meriupseerikoulusta valmistui vuonna 1886 nuori merikadetti, unkarilaisen pikkuaatelissuvun toivorikas poika Miklós Horthy, ja missä Szent István vuonna 1914 laskettiin vesille.

Ensimmäinen maailmansotahan ei tullut salamana kirkkaalta taivaalta vaan hartaasti ja innolla odotettuna ja valmisteltuna. Jo vuonna 1908 Itävalta-Unkarissa oli pantu merkille brittien uudet dreadnought-tyyppiset sota-alukset ja päätetty ryhtyä omankin sotalaivaston modernisointiin. Unkarin kuningaskunta, joka muodollisesti yhdessä Itävalta-puoliskon kanssa hallinnoi Österreichisch-Ungarische Kriegsmarinea, päätti valtiopäivillään osallistua tähän hankkeeseen sillä ehdolla, että laivatilauksen saisi unkarilainen Ganz-Danubius-tehdas. Szent Istvánin rakentaminen aloitettiin 1912, ja se saatiin lasketuksi vesille jo muutamia kuukausia ennen sodan alkua, tammikuussa 1914, kertoo unkarilainen Érdekes Világ -historiablogi. Laivan kastoi arkkiherttuatar Maria Teresia Henrietta, molempien vanhempiensa puolelta Habsburg-sukua ja keisari Frans Joosefin veljen tyttärentytär. Kruununperillinen Franz Ferdinand sitä vastoin ei tullut koko tilaisuuteen, koska oli pahoittanut mielensä siitä, että laiva ristittiin Unkarin valtion perustajakuninkaan Tapani Pyhän eikä kuuluisan itävaltalaisen (itse asiassa baltiansaksalaistaustaisen) 1700-luvun sotapäällikön, marsalkka Laudonin mukaan.

Szent István kuten useimmat muutkin Itävalta-Unkarin sotalaivaston alukset sai viettää maailmansodan vuodet Adrianmerellä operoiden. Merkittävin meritaistelu käytiin Otrantonsalmessa 1917 (siihen tosin Szent István ei osallistunut), mutta vaikka Itävalta-Unkarin laivasto siinä tuotti vastustajilleen merkittävät tappiot, salmen sulkua se ei pystynyt murtamaan. Sodan päätyttyä Itävalta-Unkarin jäljelle jääneet sotalaivat jaettiin voittajavaltioiden kesken. Szent István puolestaan makaa yhä Premudan saaren kaakkoispuolella, 66 metrin syvyydessä Adrianmeren pohjaliejussa. Hylylle on 1970-luvulta lähtien tehty muutamia tutkimussukelluksia, ja vuonna 2008, Szent Istvánin uppoamisen 90-vuotispäivänä, sukeltajat jättivät sen kannelle ristin ja muistolaatan, jossa lukee unkariksi, saksaksi ja kroaatiksi: Enemmän kuin elämä on velvollisuus. Sankarivainajien muistolle.

Ja miten kävikään Szent Istvánin ja sen sisaralusten hyökkäystä komentaneelle keisarillis-kuninkaallisten merivoimien (tuolloin suhteellisen tuoreelle) ylipäällikölle, amiraali Horthylle? Kuten tiedämme, luovutettuaan keisari Kaarlen käskystä laivaston vasta perustetun Jugoslavian kuningaskunnan hallintaan Horthy jäi maihin. Vuonna 1919 hän lyhytikäisen Unkarin neuvostotasavallan kukistuttua ratsasti voittaja-armeijan kärjessä valkoisella hevosella Budapestiin, missä hänet vuonna 1920 valittiin kuningaskunnan valtionhoitajaksi. Alkoi myöhäisfeodalistisen stagnaation aikakausi, jonka “kristillis-kansallis-konservatiivista” aatteellista linjaa Unkarin nykyinen hallitus yhä selvemmin kaiuttelee.

Näitä kaikuja kuultiin juur’ikään Unkarin puolustusministeriön järjestämässä konferenssissa, jonka otsikkona oli “Unkarin merisotilaat ensimmäisessä maailmansodassa”. Puolustusministeriön verkkosivuilla julkaistussa tiedotteessa siteerataan valtiosihteeri Szilárd Némethiä – niin juuri, Fidesz-puolueen varapuheenjohtaja, entinen kunnallistekniikkakustannusten alentamisprojektista vastaava komissaari ja silavalevitereseptejään jakeleva kotikokki, on nyt puolustusministeriön valtiosihteeri. Näin:

Szilárd Németh totesi, että kansakunnan identiteetti vaikuttaa sen tulevaisuuteen, sen kykyyn säilyttää kulttuurinsa ja arvonsa. Sotalaivaston perinteet ovat rakentuneet kansalliseen identiteettiimme ja “rikastaneet sitä perintöä, jota 21. vuosisadallakin tulemme tarvitsemaan”, lausui valtiosihteeri. (…) Mainitessaan sotalaivaston Unkarin menneisyyden ylpeydenaiheena valtiosihteeri totesi: tämän aselajin kunniasta kommunistit vaikenivat siksi, että sitä johti myöhempi valtionhoitaja Miklós Horthy. (…) Taistelulaiva Szent Istvánin huippusuorituksista mainitessaan Szilárd Németh julisti: “se valaa meihin uskoa siihen, että tämän sotateollisuuden alan pystymme vielä elvyttämään.”

Tähän on tietenkin pakko siteerata suosikkipakinoitsijani, historiantutkijan ja vapaan systeemikriitikon Péter Konokin Facebook-kommenttia:

En tiedä, mistä tuo tomppeli puhuu. Jos nyt oikein halutaan väittää, niin olihan toki olemassa Unkarin sotalaivasto, joskin unkarilaisen suuhun hankalasti sopivalta nimeltään kaiserliche und königliche Kriegsmarine, mutta ei nyt juututa pikkuseikkoihin. Suurin unkarilainen merisodankävijä lienee ollut Likainen Fred, joka onnistuneesti varasti kokonaisen risteilijän [Piszkos Fred on Unkarin 1900-luvun suosituimman humoristisen seikkailuviihdekirjailijan Jenő Rejtőn tunnetuimpia henkilöhahmoja, suom. huom.], mutta tämähän ei tietenkään ole mitään verrattuna Szilárd Némethin isäntiin, jotka ovat varastaneet kokonaisen maan, vaikka eivät ole läheskään niin hauskoja tyyppejä kuin kapteeni Fred. (Szilárd Németh sopisi kyllä ulkoiselta olemukseltaan mihin hyvänsä Rejtőn romaaniin, mutta näin typeriä, negatiivisia hahmoja Rejtő ei koskaan keksinyt.)
No olennaistahan tässä tietenkin on Ratsastava Amiraalimme, vaikka hänenkin huippusuorituksiinsa maailmansodassa kuuluu, että hän taistelulaiva Novaran komentajana upotti kaksi brittiläistä kalastusalusta. Sellaista Likainen Fred ei olisi tehnyt, siihen hän oli liian hieno herrasmies, ei mikään Horthy.

Ja mitä ihmettä oikein tarkoittaa Némethin kommentti taistelulaiva Szent Istvánin huippusuorituksista ja tämän sotateollisuuden alan elvyttämisestä? Näin Konok:

Tasan sata vuotta sitten upposi SMS (Seiner Majestät Schiff, noin aitounkarilaisittain) Szent István. Uppoaminen ei niinkään johtunut laivan saamasta kahdesta torpedo-osumasta vaan enemmänkin pahoista suunnitteluvirheistä. Laivan (koko Tegetthoff-luokan) syväys oli vähäinen, painopiste liian korkealla, ja sen kaksitoista 305 mm:n tykkiä lisäsivät epävakautta.
Se oli surkea, tasapainoton, humalaisen lailla horjuva alus, jonka kannella tusina tykkiä toi holtitonta tuhoa. Ei ihme, jos Szilárd Németh jotenkin tunnistaa siinä itsensä.

Puolustusministeriön konferenssista raportoi myös 444.hu-sivusto, jonka lyhyessä jutussaan julkaisema animoitu kuva tiivistää koko merisotahistoriahehkuttelun järjettömyyden. En tiedä, mitä Szilárd Németh on tässä kuvassa oikeasti tekevinään, mutta loppuillan tulee päässäni soimaan vanhan koulun laulukirjan Kapteeni katsoi horisonttihin, oli myrsky alkava, oli myrsky alkava…

 

 

 

Vakioaiheita

Päivän mediakattauksestani kaksi perin tuttua aihetta.

Ensinnäkin: 444.hu-sivuston pitkän journalismin sarjassa tldr on tänään Zsolt Sarkadi julkaissut viiltävän analyysin Unkarin terveydenhuoltoa riivaavasta korruptiosta. Potilaiden niskaan lahoavista sairaaloista, loppuun palavasta tai ulkomaille pakenevasta henkilökunnasta ja lääkärien lahjonnasta on tässä blogissa ollut juttua ennenkin. Sarkadi keskittyy jutussaan selvittämään, mitä tapahtui vuonna 2015, kun terveydenhuoltosektorin ongelmia oli tarkoitus korjata EU-varoin.

Tapahtui siis niin, että EU-varoista julistettiin haettavaksi määrärahoja ”terveydenhuollon energiataloudellisemman laitteiston kehittämiseen” eli uusien tietokone-, röntgen- ja magneettikuvauslaitteiden hankkimiseen sairaaloille. Lopulta tätä rahoitusta myönnettiin yhteensä 40,9 miljardilla forintilla (tämänhetkisen kurssin mukaan yli 132 miljoonaa euroa) kaikkiaan 81 laitokselle. Tämä olisi voinut merkitä melkoista kehitysharppausta maassa, jossa keuhkosyöpä- ja paksusuolensyöpäkuolleisuus on Euroopan pahin, mikä väittämän mukaan johtuu paljolti juuri diagnostiikan ongelmista. Mutta kuinkas kävikään? Sarkadi muotoilee asian tylysti: homma varastettiin hajalle.

Nimittäin: loppuvuodesta 2015 terveydenhuoltoalan tärkeimpien firmojen edustajat kokoontuivat useaan otteeseen eräässä ravitsemusliikkeessä ja muodostivat ilmeisesti kaikkien aikojen kartellin. Sovittiin siis, millä hinnalla laitteita myydään ja kenties myös se, minne hintoihin yhteisvoimin puhallettu ”ilma” sitten ohjataan. Asiaa tutkii parhaillaan Unkarin kilpailuvirasto GVH, mutta juttu on kuulemma niin mutkikas ja hankala, että tuloksia on odotettavissa vasta huhtikuussa. Toisin sanoen – vaalien jälkeen. Epäiltävissä on, että tämän sopan keittäjillä on liian läheiset yhteydet Fidesz-valtapuolueen johtoon, ja ikävät korruptiouutiset ennen huhtikuun alkua saattaisivat vaarantaa puolueen kaikesta huolimatta varsin todennäköiseltä tuntuvan vaalivoiton.

(Sikäli kuin Unkarin parkkiintunutta kansaa enää mikään korruptiouutinen mihinkään heilauttaa, ”kaikki poliitikot” kun ovat joka tapauksessa roistoja ja varkaita. Euroopan petostentorjuntavirasto OLAF ja nyttemmin jopa Unkarin yleinen syyttäjänvirastokin tutkivat parhaillaan epäselvyyksiä julkisissa valaistushankinnoissa: tarjoussuhmuroinnin ja ylihinnoittelun ansiosta EU:n varojen epäillään valuneen asiattomiin taskuihin katulamppufirman kautta, jonka johdossa vielä tuolloin oli pääministeri Orbánin vävypoika.)

Joka tapauksessa Sarkadin tietolähteet arvelevat, että kartellissa mukana olleet firmat joutuivat lisäämään tarjouksiinsa vähintään 20 prosenttia ylimääräistä, joka sitten ohjattiin tarjouksista päättävien tahojen taskuihin kiitokseksi. Toisin sanoen vähintään noin 6,5 miljardia forinttia eli parikymmentä miljoonaa euroa päätyi vääriin käsiin. Jutussa nimeltä mainituilla avainhenkilöillä on kuitenkin kytköksiä niin korkealle, että saattaa hyvinkin käydä niin, että GVH:n tutkimukset vielä katkeavat kuin kananlento.

Jutun kommenttiketjussa kansa tuulettaa voimatonta raivoaan terveydenhuoltosektorin tilan johdosta. Tässä vielä yksi omakohtainen tarina:

Tuttavani katkaisi jalkansa ja joutui János-sairaalan ortopediaklinikalle, tarvittiin leikkaus.
Siellä häntä katsomassa käydessäni näin aivan uskomattomia asioita. Illalla rakennukseen 26 astuessani nenään ei iskenytkään tuttu sairaalanhaju vaan massiivinen paskan ja kusen löyhkä. Siivouksen sijasta oli vain avattu käytävän ikkunat, sillä oli helkkarin kylmä.
Mutta kerron nyt vain tuttavani potilashuoneesta. Ikkunoissa rikkinäiset verhot tai ei verhoja lainkaan, ei ollut lamppua sängyn vieressä, ei pistorasiaa, vain reikä seinässä. Lattia aivan likainen, potilaille annetut vuodevaatteet käytettyjä.
Tuttavani kertoi, että yksi huonetovereista oli oksentanut lattialle kun sai sairaalan ruoasta ripuli-oksennustaudin. Hoitajat vain PEITTIVÄT oksennuksen. Tuttavani ja toinen petinaapuri pyysivät, että saisivat edes mopin ja ämpärin että voisivat siivota jäljet, haju oli sietämätön. Siihen hoitajat sanoivat, että ei voi, koko osastoa kohti on vain yksi moppi ja sen on siivooja lukinnut jonnekin, he eivät tienneet, minne. Lukkojen taakse kuitenkin, sillä muuten se aina vietiin, niin että siivoojan piti panna se talteen.
Ja vielä: Tuttavani pyysi hoitajilta säädettäviä kainalosauvoja, jotta voisi käydä vessassa. Hoitaja kysyi toiselta hoitajalta, onko semmoisia. Toinen hoitaja vastasi, että oli niitä ollut YHDET, mutta toinen niistä oli varastettu, ei siis voinut antaa. Koko János-sairaalan ortopediaosastolla on siis yksi ainoa pariton säädettävä kainalosauva!
Äskettäin tuttavani sitten pääsi sairaalasta kotiin, sairaalatuomisinaan se oksennustauti-ripulitartunta.

***

Toinen mediakuplaani loiskauttanut aihe tänään:

Lauantaina, 27.1., tulee kuluneeksi 73 vuotta Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisesta tammikuussa 1945. Sitä edeltäneenä vuonna, jonka 70. muistovuotta Unkarissakin taannoin vietettiin monenlaisten traumojen kohotessa pintaan, suuri osa Unkarin juutalaisista oli kyyditetty keskitysleireille; Auschwitzissa murhatuista joka kolmas oli Unkarin kansalainen. Tätä traumaa on tässäkin blogissa monesti muisteltu, ja yhtenä keskushahmona on Unkarin valtionhoitaja, amiraali Miklós Horthy.

Puolustajiensa mukaan Horthy ei ollut natsi eikä vihannut juutalaisia, ja Budapestin juutalaisista melkoinen osa pelastui koska Horthy mahtikäskyllään keskeytti keskitysleirikyyditykset heinäkuun alussa 1944. Horthyn elämän loppuvuosia maanpaossa Portugalissa vieläpä rahoitti joukko yksityisiä lahjoittajia, joista osa oli ”kiitollisia” juutalaisia. Tämä kaunis kuva ei kuitenkaan kestä tarkempaa tarkastelua. Horthy oli toki upseeri ja herrasmies mutta myös tuon ajan unkarilaisten upseeri-herrasmiesten tapaan sivistynyt mutta anteeksipyytelemätön salonkiantisemitisti. Hän nousi valtaan vuoden 1919 lyhytikäisen Unkarin neuvostotasavallan jälkiselvittelyjen yhteydessä, jolloin hänen johtamiensa vapaajoukkojen kostotoimet punaisen terrorin johdosta, ns. valkoinen terrori siis, usein muuttuivat juutalaisvihan lietsonnaksi. Horthyn Unkarissa maailmansotien välillä vallitsi rakenteellinen antisemitismi, joka johti rotulakien säätämiseen ja yhä ankarampaan syrjintään ja viime kädessä valmisti tien Unkarin holokaustille – joka toteutettiin Horthyn hallinnon virkamiesten auliilla avustuksella. Keskitysleirikyyditysten lopettamisesta annettua käskyäkin oli edeltänyt ankara kansainvälinen painostus.

No nyt, näin kertoo Magyar Narancs -lehden ”Musta aukko” -palsta, ”Kristityn älymystön liitto” -niminen järjestö kutsuu kansaa ensi lauantaina Budapestin keskustassa sijaitsevaan, Neitsyt Marialle omistettuun katoliseen kirkkoon (Nagyboldogasszony templom), messuun, jossa muistetaan ”150 vuotta sitten syntynyttä entistä valtionhoitajaamme, vitéz Miklós Nagybányai Horthya ja hänen rakasta miniäänsä”.  Magyar Narancsin toimitus ihmettelee viattomasti, miksi tämä toimitus on sijoitettu tähän aikaan vuodesta, kun Horthyn syntymän 150-vuotisjuhla on vasta kesäkuussa ja hänen kuolinpäivänsä helmikuussa. (”Rakas miniä”, Horthyn István-pojan puoliso kreivitär Ilona Edelsheim-Gyulai olisi täyttänyt sata vuotta tammikuussa, mutta hänen syntymäpäivänsä oli jo tammikuun 14:ntena.) Ja ennen kaikkea: miten ihmeessä Horthyn muistomessu on kehdattu sijoittaa Auschwitzin vapauttamisen vuosipäivään?

Suosikkipakinoitsijani Péter Konok kirjoittaa Facebookissa:

Minä pystyttäisin Miklós Horthylle vielä patsaankin.
Ei ratsastajapatsasta, ne on niin nähty. Tämä kuulkaas olisi junamatkustajapatsas: siinä olisi Horthyn yksityisjuna, kuuluisa luksusvaunu ”Turán”. Siinä oli kaikesta nimestä kaikenlaista hienoa. Oli englantilaismallinen vesiklosetti, ranskalaista konjakkia, venäläistä kaviaaria, Brysselin pitsiä, kuubalaisia sikareja, amerikkalainen gramofoni soitteli unkarilaista tunnelmamusiikkia.
Kaikki parasta laatua, paitsi ihmiset.
Ja kuitenkin ihmisen hinta oli tuohon aikaan halpa.
Patsaassa kuvattaisiin sitä, miten maaliskuun 19:ntena 1944, kun Horthy oli palaamassa kotimaahan isäntäänsä Hitleriä tapaamasta, Turánin perään kytkettiin lisävaunu. Mitä kahdella veturilla, kun yksikin riittää? Saksalaiset eivät tykänneet tuhlauksesta.
Siinä vaunussa matkusti hänen ylhäisyytensä SS-Brigadenführer, Dr. (oec. publ.) Edmund Veesenmayer, Kolmannen valtakunnan ylimääräinen valtuutettu suurlähettiläs ja täysivaltainen edustaja. Miehitysjoukkojen johtaja. Turán kuljetti Kotkaa.
Samalla vitéz Gabriel Horthy de Nagybánya konjakkia siemaillen kuunteli gramofonistaan jotain suloisenhaikeaa unkarilaista sävelmää. Kiskojen kolkkeen tahtiin hänen sydämensäkin hakkasi ja itki Unkarin puolesta.
Tämmöinen olisi minun Horthy-patsaani.

Menneisyyden kaikuja

Viime postauksessani käsitellyn Őcsényn tapauksen puinti jatkuu. Pääministeri Orbán tavoitettiin perjantaina EU-huippukokouksesta Tallinnasta kameroiden eteen, ja häneltä kysyttiin, mitä mieltä hän on tapahtuneesta: pienen paikkakunnan lomahotellinpitäjä aikoo majoittaa muutamia laillisesti Unkarissa oleskelevia pakolaisperheitä lapsineen muutamaksi päiväksi, jolloin raivoon yllytetyt paikkakuntalaiset uhkailevat katkaista häneltä kaulan ja viiltelöivät hänen autostaan renkaat. Orbánin mielestä oli ”aivan oikein, että he ilmaisivat mielipiteensä päättäväisesti, äänekkäästi ja selkeästi”.

(Haastattelija:) Miten suuri on mielestänne hallituksen vastuu, kun muukalaisviha on voimistunut niin, että lastenkin majoittaminen nostattaa tällaista mielenkiihkoa pienellä paikkakunnalla?
Orbán: En näe tässä mitään moitittavaa. Jos ihmiset eivät halua ottaa vastaan maahanmuuttajia, eivät halua heitä maahansa eivätkä kyläänsä, ja [silmin nähden kiihtyen:] heille on jo valehdeltu maahanmuuttaja-asiassa niin paljon, että he eivät enää usko, että sieltä tulee vain lapsia. Unkarilainen ihminen rakastaa lapsia, ja, ja, muutenkin mielellään auttaa heikompiosaisia. Mutta maahanmuuttaja-asiassa on valehdeltu niin paljon, että kun sanotaan, että sieltä tulee vain lapsia, niin unkarilainen sanoo, että ensin tulevat lapset ja sitten vanhemmat…

Oppositiomedia tietenkin pursuu järkyttyneitä kommentteja. Esimerkiksi: kukahan tässä oikein on ”valehdellut maahanmuuttoasiasta”, ellei hallitus itse, joka käyttää miljardeja forintteja veronmaksajien rahaa muukalaisvihan ja pelon lietsomiseen? 444.hu-sivuston Zsolt Sarkadi kehottaa painamaan mieleen tämän päivän, jona Unkarin pääministeri avoimesti asettui puolustamaan laitonta, rasistista väkivaltaa. Samalla kun Őcsényn tapahtumat ja Orbánin kyyninen kommentti nostattavat päivittelyä jo Unkarin rajojen ulkopuolellakin, monet muistuttavat myös, että tällaista lynkkausmielialan nostatusta on nähty Unkarissa ennenkin.

Ennen vanhaan pelottavina mörköinä eivät toimineet muslimi-maahanmuuttajat vaan juutalaiset. Mekanismi oli kuitenkin samanlainen: kansaa kiihotettiin pelkäämään ja vihaamaan toisuskoisia muukalaisia, ja tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta puhuvat enemmistöpoliitikot pyrittiin kuvaamaan tämän vähemmistön kätyreinä. Selvimmillään tämä väkivaltamielialojen nostatus näkyi ei vain toisen maailmansodan ja holokaustin aikaan vaan jo ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa, kun hajonneesta kaksoismonarkiasta irronnut Unkari lopullista rauhansopimusta ja rajanvetoja odoteltaessa luisui vuonna 1919 joksikin aikaa kommunistien ns. Neuvostotasavallan (Tanácsköztársaság) käsiin.

Unkarin Neuvostotasavallan johto ei totisesti ollut mitään puhtoisia pulmusia vaan terrorisoi kansaa samalla tavalla kuin aateveljensä muuallakin. Käytännössä oltiin jonkinlaisessa sisällissodassa, ja sisällissodathan ovat aina erityisen julmia. Ja hieman samaan tapaan kuin Suomessa vuonna 1918 myös käsky- ja vastuusuhteet saattoivat olla epäselviä, ja pahimmat terroriteot toteutettiin molemmin puolin jonkinlaisten puolivillien iskuryhmien toimesta. Viimeaikaisten tapahtumien kannalta pelottavan tuttua on kuitenkin se, miten terrori yhdistettiin toisuskoiseen viholliseen. Neuvostotasavallan kukistuessa uudet valkoiset vallanpitäjät muistivat usein korostaa kansalle, että monet neuvostotasavallan näkyvistä hahmoista, kuten kommunistien johtohahmo Béla Kun tai kansankomissaari ja terrori-organisaattori Tibor Szamuely, olivat olleet juutalaisia. (Itä-Euroopassahan kommunistipuolueiden johto ja älymystö värväytyi kaupunkien nousevasta alemmasta keskiluokasta, joka historiallisista syistä oli paljolti juutalaista.)

”Työläiset, heimolaisemme! Taas teitä johdetaan harhaan!! Veli, pidä varasi!! Älä anna periksi!!”

Näin kirjoittaa Facebook-postauksessaan Krisztián Nyáry, Unkarin historian hahmojen ja tapahtumien ansiokas popularisoija:

“Pogromia ei tule, mutta muutamia tullaan kyllä kylvettämään” – näin ylipäällikkö Miklós Horthy otti etäisyyttä väkivallasta, kun sisäministeri Ödön Beniczky ja [antibolševistisen komitean johtaja, sittemmin Unkarin pääministeri] István Bethlen elokuussa 1919 hänen päämajassaan Siófokissa yrittivät taivutella häntä, että hän ei ainakaan pääkaupungissa sallisi upseerien iskuryhmien lynkata bolševikkeina tai juutalaisina pidettyjä henkilöitä. Kun Bethlen selitti Horthylle, että – ottaen huomioon meneillään olevat Trianonin rauhanneuvottelut – tällaiset ilman mitään oikeuden päätöstä toimitetut teloitukset (sekä ryöstely) voisivat nostattaa länsimaiden poliitikot vielä pahemmin Unkaria vastaan, Horthy ärähti hermostuneena: ”Vai käännyt sinäkin minua vastaan?!” Sitten hän kuitenkin lupasi, että ei itse antaisi määräystä laittomaan väkivaltaan. Ei hänen tarvinnutkaan. Erään iskuryhmän kapteenin selonteon mukaan maaseudun talonpojat kävivät spontaanisti epäilyttävien henkilöiden kimppuun: ”Turanilainen unkarilaisrotu on kansoista kärsivällisimpiä ja rauhallisimpia, ja siten selittyy, että kansan tuomion kohteeksi joutuivat suhteessa niin harvat.” Ei siis tapahtunut sen kummempaa kuin että joillain paikkakunnilla asukkaat ”ilmaisivat mielipiteensä päättäväisesti, äänekkäästi ja selkeästi”. Levitetyillä julisteilla ei ollut mitään tekemistä koko jutun kanssa.

Esimerkiksi erään iskuryhmän komentaja Pál Prónay ei Dunaföldvárissa kohdannut minkäänlaista mielten kiihkoa. Sitten se vain nousi aivan spontaanisti: ”… heitä piti vähän sähköistää ja pippuroida, ennen kaikkea etenkin juutalaisia vastaan (…) Iltapäivällä minun upseerini hautausmaalla seppelöivät Szamuelyn miesten teloittamien kristittyjen kansalaisten haudan, ja siellä kapteeni Giczey taitavalla tavallaan piti niin hehkuttavan puheen, että väkijoukko paluumatkalla jo raivoissaan vaati syyllisten teloittamista. Ensimmäiseksi eräs isä oman poikansa kanssa hirtettiin apteekin luona olevaan lyhtypylvääseen, sillä he olivat olleet Szamuelyn pyöveleitä. Tästä innostuen väkijoukko sitten lynkkasi vielä muutamia terroristeja, sitten juutalaisia.”

Historiantutkimuksen tämänhetkisen kannan mukaan ”sellaista asiakirjaa, joka kaikki epäilykset pois sulkien todistaisi, että Horthy ylipäällikkönä olisi antanut teloitusmääräyksiä, ei vielä tähän päivään mennessä ole löytynyt”. Tämän toteamme tässä vain historiallisen totuudenmukaisuuden nimissä. Ja tämä koko juttu tuli mieleemme aivan sattumalta.

Poikkeuksellinen valtiomies

Unkarin 1900-luvun historiasta on vaikea puhua käsittelemättä amiraali Miklós Horthya (1868–1957), Unkarin kuningaskunnan valtionhoitajaa vuosina 1920–1944. Häntä on joskus verrattu ikä- ja säätytoveriinsa Mannerheimiin: molemmat olivat köyhtyneen aatelisperheen poikia, jotka tekivät komean upseerinuran isänmaansa silloisen emä-imperiumin armeijassa ja palasivat ensimmäisen maailmansodan lopulla ohjailemaan imperiumista irtautuvan isänmaansa kohtaloita.  Tosin siinä missä Mannerheimin lyhyt valtionhoitajuus päättyi ensimmäisen tasavallan presidentin valintaan 1919, Horthy valittiin 1920 kuningaskunnan valtionhoitajaksi ja pysyi tässä tehtävässä toisen maailmansodan lopun täysromahdukseen saakka. Molemmat myös saivat uransa lopulla tehtäväkseen johtaa maansa ulos toisesta maailmansodasta. Tässä tehtävässä Mannerheim onnistui ja toimi menestyksekkäästi sekä kansakuntaa kokoavana että riittävää ulkovaltojen luottamusta nauttivana hahmona, Horthy taas jäi umpikujaan ja perikatoa kohti syöksyvien saksalaisten liittolaistensa vangiksi – lopulta aivan kirjaimellisesti.

Sekä itsenäistyvässä Suomessa että nykyisessä muodossaan syntyvässä Unkarissa nähtiin ensimmäisen maailmansodan aikaisten mullistusten ja imperiumin hajoamisen lopuksi sisällissotaa, punaista ja valkoista terroria. Unkarissa tilanne oli kuitenkin sekavampi ja mutkikkaampi. Ns. asterivallankumous lokakuun 1918 nosti valtaan sittemmin “punaiseksi kreiviksi” haukutun Mihály Károlyin, idealistisen aristokraatin, joka valittiin lyhytaikaisen ensimmäisen tasavallan presidentiksi. Olot olivat kuitenkin sekä sisäisesti että ulkoisesti epävakaat: tiedettiin, että voittajavallat aikoivat irrottaa suuria osia Unkarista ja että tätä samaa halusivat myös monet vanhan Unkarin suurilukuiset vähemmistökansat. Heikolta porvarilliselta hallitukselta valta ajautui kommunisteille, ja maaliskuusta elokuuhun 1919 suunnilleen nykyistä Unkaria vastaavalla alueella vallitsi neuvostotasavalta (Tanácsköztársaság), jossa suurinta valtaa käytti kommunistien johtaja Béla Kun. Sekä melkoista osaa kansasta että naapurivaltioita kauhistanut ”proletariaatin diktatuuri” päättyi, kun Romanian joukot miehittivät suuren osan Unkarista, Budapestia myöten. Romanialaisten tilalle saapui sitten, voittajavaltojen siunauksella, neuvostotasavallan aikana porvarillisiksi vastarintajoukoiksi muodostettu Kansallinen armeija (Nemzeti hadsereg). Sen kärjessä Budapestiin ratsasti amiraali Horthy, upseeri ja herrasmies, joka sodan, miehityksen, punaisen ja valkoisen terrorin repimässä maassa ilmeisesti nähtiin luotettavimmaksi vakauden takaajaksi.

Horthyn roolia jälkikäteen arvioitaessa vuoden 1919 sotatoimet ja terroriteot ovat yksi ydinkysymys. Neuvostotasavallan aikaan Unkarissa oli vaikuttanut useita terrorijoukkoja, jotka pyrkivät torjumaan sisäistä vastarintaa pikaoikeudenkäynneillä, ”teloituksilla” ja ylipäätään siviiliväestöä pelottelemalla. Vastapuolella oli omat terrorijoukkonsa, joiden toimintaan kuului myös Neuvostotasavallan kukistuttua tehtyjä kostoiskuja. Näiden uhreiksi joutui myös melkoisen syyttömiä, neuvostotasavallan tukijoiksi tulkittuja siviili-ihmisiä sekä erityisesti juutalaisia – Unkarin kommunistien johtajista (kuten kaupunkiälymystöstä muutenkin) suuri osa oli ollut juutalaisia, ja perinteikäs antisemitismi valjastettiin mieluusti myös kommunismin torjunnan palvelukseen, tai toisinpäin.

Molemmin puolin on lähes sadan vuoden ajan harrastettu asiaankuuluvaa kilpailevaa ruumiidenlaskentaa, ja sekä punaisen että valkoisen terrorin uhrien määrästä liikkuu hyvin erilaisia arvioita, mutta ensinmainitun uhreja oli joka tapauksessa satoja, valkoisen terrorin uhrien määrä noussee ehkä pariin tuhanteen. Syyllisyys- ja vastuullisuuskysymysten selvittämistä vaikeuttaa sekin, että sekä punaiset että valkoiset puolivillit terrorikaartit toimivat osaksi omien ylimpien johtajiensa siunauksella, osaksi omin päin ja kurinpitomääräyksiä uhmaten. Horthyn puolustajat nostavat esiin hänen lukuisat yrityksensä hillitä terroria ja omavaltaisia väkivallantekoja. Toisaalta Horthyn valtaannousua aivan suoranaisesti varmistivat myös valkoiset terrorijoukot, joiden päälliköt Horthya valtionhoitajaksi valittaessa seisoivat parlamentin istuntosalissa äänestystä ”turvaamassa” pistooli vyöllä (näin kertoo historiantutkija Péter Konok punaista ja valkoista terroria käsittelevässä artikkelissaan aikakauskirjassa Múltunk vuodelta 2010).

Unkarin kuningaskunnan valtionhoitajana Horthy rakensi kristillis-konservatiivisia perinteitä, kunniakasta menneisyyttä ja revansismia (Trianonin rauhassa menetettyjen valtavien alueiden takaisin itkemistä) korostavan järjestelmän, jonka tarkemmasta sijainnista jossakin demokratian ja diktatuurin välimailla on kiistelty vuosikymmeniä. Modernisointipyrkimyksistä huolimatta Unkari säilyi postfeodaalisena luokkayhteiskuntana, jossa suurmaanomistaja-aristokratialla oli edelleenkin merkittävä asema, ja ”kansallismieliseen” ideologiaan sisältyi myös nykynäkökulmasta katsoen pelottavan rasistisia aineksia. Yksi merkittävä kipupiste oli tässä blogissakin jo monesti käsitelty antisemitismi, joka – kuten historiantutkija Krisztián Ungváry on yksityiskohtaisesti osoittanut – kehitti oman dynamiikkansa ja lopulta johti Unkarin holokaustiin. 1930-luvun taitteessa alkanut maailmanlaajuinen talouskriisi iski pahasti myös Unkariin, ja maata lamasta nostamaan Horthy nimitti uudeksi pääministeriksi vanhan taistelutoverinsa, Italian fasisteja sympatisoivan Gyula Gömbösin, jonka Horthyn puolustajat mielellään asettavat päävastuuseen siitä, että Unkari 1930-luvun mittaan liukui ulkopolitiikassaan yhä lähemmäksi Mussolinin Italiaa ja Hitlerin Saksaa.

Kenties eniten huomiota Horthyn jälkimaineen arvioinnissa on kuitenkin saanut hänen osuutensa toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin, Unkarin armeijan lähettämiseen saksalaisten tueksi itärintamalle sekä juutalaisten joukkomurhaan. Horthyn puolustajat korostavat, että hän ei ollut natsi, ei henkilökohtaisesti pitänyt Hitleristä (kuten ei Mannerheimkään) eikä hyväksynyt juutalaisten joukkomurhaamista. He myös muistuttavat, että Horthyn poliittinen liikkumatila sodan aikana oli niukka ja niukkeni entisestään, että maaliskuussa 1944, kun Saksa miehitti Unkarin, Horthyn asema valtionhoitajana oli enää muodollinen ja että siitä huolimatta Unkarin juutalaisten kuljetukset Auschwitziin keskeytettiin heinäkuun alussa 1944 nimenomaan Horthyn määräyksestä. Nürnbergin oikeudenkäynneissä Horthya kuultiin vain todistajana, voittajavallat eivät olleet kiinnostuneita hänen saamisestaan tuomiolle, ja Horthyyn myönteisesti suhtautuvat tahot jaksavat muistuttaa, että hänen elämänsä loppuvuosia Portugalissa turvasi taloudellisesti säätiö, jonka rahoittajina oli myös useita juutalaisia yksityishenkilöitä.

Horthyn toiminta voidaan kuitenkin nähdä ja arvioida myös aivan toisin. Kriittisemmin arvioituna Horthy oli romantisoituun menneisyyteen tuijottava taantumuksen ruumiillistuma, arvoiltaan ja ihanteiltaan 1800-luvulle jämähtänyt antidemokraatti ja salonki-antisemiitti. On helppo uskoa, että hän ei yhtään tykännyt natsien raakuudesta, mutta huomattavasti vaikeampi on uskoa, että hän ei jo paljon ennen vuotta 1944 olisi hyvin tiennyt natsien toimeenpanemista juutalaisten joukkomurhista. Arvostelijoiden silmissä Horthy on vähintäänkin taitamaton, näkemyksetön ja heikko valtionpäämies, pahimmillaan sotarikollinen, joka on suoraan syypää satojen tuhansien kansalaistensa kuolemaan – sekä itärintamalla turhaan tapatettujen sotilaiden ja työpalvelumiesten että Kamenets-Podolskiin kyyditettyjen tai niiden, lähinnä Unkarin maaseudun juutalaisten, jotka ehdittiin lähettää kuolemaansa ennen Auschwitzin-kuljetusten keskeyttämistä.

Niin paljon kuin viime vuosina onkin Unkarissa puhuttu Horthy-kultin henkiin herättämisestä, pystytetty patsaita ja muistuteltu, miten lähellä Horthyn ”kristillis-kansallinen” ideologia oli nykyisen hallituksen linjaa, Horthyn varaukseton kehuminen ei silti ole ollut riskiä vailla. Vielä puolitoista vuotta sitten pääministeri Orbán kieltäytyi ylistämästä Horthya, kun parlamentissa keskusteltiin kiistellyn antisemitistisen historiantutkijan ja poliitikon Bálint Hómanin muistopatsaasta. Tuolloin Orbán lausui varsin yksiselitteisesti:

En kannata tällaisen patsaan pystyttämistä, enkä siksi henkilökohtaisesti kannata myöskään patsaan pystyttämistä Miklós Horthylle. (…) tietenkin miehittäjävaltojen kanssa tehty yhteistyö voi johtua monesta syystä, se voi olla erilaatuista, -syvyistä jne., tähän en halua lähemmin syventyä, totean vain sen tosiseikan, että hallitus ei voi tukea sellaisen poliitikon patsaan pystyttämistä, joka työskenteli yhdessä sortajien kanssa ja ryhtyi yhteistoimintaan Unkarin sortajien kanssa, olivat hänen muut ansionsa millaiset hyvänsä.

Mutta nyt. Muutama päivä sitten avattiin juhlallisin menoin ns. Klebelsberg-kartano, Horthyn Unkarin opetus- ja kulttuuriministerinä ansiokkaasti lähes kymmenen vuotta toimineen Kunó Klebelsbergin entinen koti Pesthidegkútissa Budapestin laitamilla. Kauniin kartanolinnan, joka nyt on valtion varoin korjattu ja entistetty, on tarkoitus toimia ministeri Klebelsbergin muistomerkkinä sekä vierailijoiden majoituspaikkana. Avajaisissa pääministeri Orbán puhui kansallis-kristillisistä arvoista sekä ”porvarillisista piireistä”, joiden uhrautuvan toiminnan ansiota oli myös Klebelsbergin kartanon pelastaminen rappiolta. Puheessa oli myös kohta, jota oppositiomedioissa on viime päivät närkästyneesti siteerattu:

1900-luvun toinen ja kolmas vuosikymmen olivat Unkarin kansan historian vaikea koetinkivi. Siitä, että hävityn maailmansodan, punaisen terrorin 133 päivän ja Trianonin diktaatin painon alla emme kuitenkaan hautautuneet historian uumeniin, siitäpä saamme olla kiitollisia muutamille poikkeuksellisille valtiomiehille. Valtionhoitaja Miklós Horthylle, pääministeri István Bethlenille ja ministeri Kunó Klebelsbergille. Ilman valtionhoitajaa ei ole pääministeriä, ilman pääministeriä ei ole ministeriä, ja tätä ei aseta kyseenalaiseksi edes Unkarin murheellinen rooli toisessa maailmansodassa.

Toisin sanoen: Viktor Orbán on aivan selvin sanoin nimittänyt Horthya ”poikkeukselliseksi valtiomieheksi”. Tämä oli vain yksi kohta hänen puheessaan, jonka varsinainen sanoma oli tietenkin ”kansallismielisen” politiikan korostamisessa, välttämättömine vihjauksineen Brysselin ja sen väitetysti ajaman ”monikulttuurisuuspolitiikan” suuntaan:

Missä suhteessa meidän nykymaailmamme muistuttaa sitä maailmaa, jossa Klebelsberg toteutti kulttuuripolitiikkaansa? Euroopalla on nykyään vastassaan uudentyyppinen vaara. Siihen kohdistuu ulkoinen ja sisäinen hyökkäys, joka suuntautuu sen juuriin. Päämääräksi on asetettu Euroopan kulttuurisen maaperän vaihtaminen. Euroopan täytyy ymmärtää: mitä enemmän se luovuttaa uskostaan ja kulttuuristaan, sen heikompi siitä tulee poliittisesti ja taloudellisesti. Mitä enemmän se sallii kuihduttaa juuristoaan, sen vähemmän mahdollisuuksia sillä on palata aitoon eurooppalaiseen kristittyyn ajatteluun.

Horthyn mainitseminen ”poikkeuksellisena valtiomiehenä” on ollut liikaa sekä oppositiopuolueille että erityisesti Unkarin juutalaisjärjestöille, ja viimeksi tästä jyrähti myös Juutalaisten maailmankongressin puheenjohtaja, Estée Lauderin kosmetiikkaimperiumin perillinen Ronald S. Lauder – joka itse asiassa kävi vasta keskiviikkona tapaamassa pääministeri Orbánia. Lauderin mielestä 1900-luvun antisemitismin ja juutalaisvainojen jättämiä ikuisia arpia ei saa unohtaa eikä vähätellä, ja Horthyn osuus siihen, miten Unkarin juutalaisilta riistettiin kansalaisoikeudet, omaisuus ja lopulta henki, on anteeksiantamaton.

Orbán puolestaan joutui vielä selittelemään sanojaan perjantaina Brysselissä. Kotimaassahan Orbán ei juuri harrasta lehdistötilaisuuksia eikä antaudu ulkopuolisten haastateltavaksi. Brysselissä lehdistö pääsi esittämään ikäviä kysymyksiä, joista yksi koski juuri ”poikkeuksellisesta valtiomiestä”. ATV-kanavan toimittaja kysyi, oliko Orbán näin sanoessaan ajatellut myös Horthyn roolia juutalaislakien allekirjoittajana. Näin Orbán, 444.hu-sivuston mukaan:

On naurettavaa ajatella, että kulttuuriministeri on hyvä tyyppi [tai ”kiltti poika”, jófiú] mutta se, joka nimittää hänet nimittäneen pääministerin, ei ole. Se on terveen järjen vastaista. Mutta terveen järjen tuolle puolen menevät kiistat jättäkäämme historioitsijoille.

Öh, tuota. Siis terveen järjen mukaista on ajatella, että hyväjätkyys siirtyy ylös tai alas pitkin poliittisia hierarkiasuhteita, ja jos ministeri Klebelsberg oli hyvän puolella, hänen ansionsa pyhittävät sekä hallituksen muodostajan että tämän toimeksiantajan?

Nyt ollaan itse asiassa tämänhetkisen poliittisen retoriikan logiikan ytimessä. Kysymys ei enää oikeasti ole siitä, missä määrin valtionhoitaja Horthyn muistoa tahrii vuoden 1919 valkoisen terrorin tai holokaustin uhrien veri. Eikä varsinkaan kristillis-konservatiivis-kansallisista ideologioista ja eurooppalaisista perusarvoista. Kysymys on pelkästään siitä, että ”minä määrään, kuka on hyvä tyyppi, ja kaikki, jotka ovat meidän puolellamme, ovat hyviä tyyppejä”. On mielenkiintoista ja samalla aika pelottavaa, miten Orbánin yhä uhittelevammiksi muuttuvat puheet yhä selvemmin siirtyvät, hänen omia sanojaan käyttääkseni, terveen järjen tuolle puolen.

Uusi tökkäys ikuiseen kipupisteeseen

Ákos Kertész on ollut tässä blogissa esillä ennenkin. Ei se Nobel-Kertész (Kertész, ”Puutarhuri”, on tavallinen sukunimi, joka luultavasti on ollut suosittu valinta aikoinaan myös niille, jotka halusivat vaihtaa muukalaisen nimensä aitounkarilaiseen). Mutta myös oikein mainio unkarilainen kirjailija, jolta on suomennettu (nimellä ”Kunnon ihminen”) ainakin yksi aivan kelpo romaani. Ákos Kertész nostatti pari vuotta sitten melkoisen kohun Amerikai Magyar Népszava -lehdessä ilmestyneellä haastattelulla, jossa hän ryöpytti unkarilaisia, koko kansaa kokonaisuutena, jolla ”alamaisuus on geeneissä”, osasyyllisyydestä holokaustiin ja siitä, että tätä häpeätahraa ei yritetäkään kunnolla käsitellä. Vastauksena oli kollektiivinen raivonpurkaus. Budapestin kaupunki peruutti Kertészille myöntämänsä kunniakaupunkilaisen arvon, tuntemattomat perusunkarilaiset uhkailivat vanhaa miestä kadulla keskellä kirkasta päivää, ja lopulta Kertész lähti Kanadaan ja haki sieltä poliittista turvapaikkaa. Nyt turvapaikka on myönnetty – minkä pitäisi olla melkoinen näpäys demokraattiselle EU:n jäsenmaalle, itse asiassa koko EU:lle.

Kahdeksankymppiselle ihmiselle ja kirjailijalle, jonka elämä ja työ on kotimaan kielessä, maastamuuton ei luulisi olevan ihan helppo asia. Mutta Kertész on selvästikin vielä hyvässä iskussa. Äskettäinen valtionhoitaja Horthyn muistopatsaan paljastus sai vanhan kirjailijan taas tarttumaan kynään. Amerikai Magyar Népszavassa julkaistu essee on jälleen tahallisen provosoivaa, armotonta tykitystä, joka ei paljon säästele unkarilaisten isänmaallisia tunteita. Kaikkien unkarintaitoisten kannattaa lukea alkuteksti. Niitä varten, jotka eivät siihen pysty, yritän tähän tiivistää muutamia avainkohtia.

Kertészin kirjoituksen lähtökohtana on Unkarissa uuteen kukoistukseen nouseva Horthy-kultti juutalaisesta näkökulmasta. Tämä ”juutalainen näkökulma” on sikäli mielenkiintoinen, että ilmeisesti Kertész, kuten monet muutkaan Unkarin juutalaiset tai juutalais(taustais)et unkarilaiset, ei välttämättä kykene kovin voimakkaasti samastumaan juutalaiseen uskontoon ja perinteeseen tai Unkarin juutalaisten viralliseen uskonnolliseen yhdyskuntaan (Mazsihisz). Monilta Unkarin juutalaisilta ”usko jäi Auschwitziin”, joissakin perheissä ei edes tiedetty vanhempien tai isovanhempien juutalaisesta syntyperästä. (Tästähän kirjoiteltiin taannoin ulkomaidenkin lehdistössä, kun avoimen antisemitistisen Jobbik-puolueen kansanedustaja Csanád Szegedi paljastui isoäitinsä kautta juutalaiseksi – ja erotettiin puolueesta.) Mutta jo sitä ennen Unkarin juutalaiset olivat olleet, holokaustintutkija Randolph L. Brahamin sanoin, Israelin heimon ”kuiva oksa”. Ja tämän taustalla on se kipeä solmu, johon unkarilaisen isänmaallisuuden historia ja Unkarin juutalaisten kohtalot ovat kietoutuneet.

Antisemitismi on keskisen Itä-Euroopan maiden vanha kirous. Feodaaliyhteiskunnissa, missä kansallista keskiluokkaa ei syntynyt, nouseva kaupunkiporvaristo ja liikemaailma oli paljolti muukalaista (esimerkiksi saksalaista) tai juutalaista, ja kansallisuusaatteen ja kansallisvaltioprojektien noustessa sekä kehityksen kelkasta tipahtavien aristokraattien että maaseudun köyhälistön oli helppo purkaa katkeruutensa tähän ”epäkansalliseen” vähemmistöön. Unkarissa juutalaiset sitä vastoin – jonkin aikaa, jossain määrin – kelpasivat mukaan kansalliseen projektiin.

Vuoden 1867 valtiokompromississa syntyneen Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian Unkari-puoliskossa etnisiä unkarilaisia oli alle puolet. Siksi Unkarin kuningaskunnan hallinto yritti sekä piiskalla että porkkanalla saada slaavi-, saksalais- ja romanialaisvähemmistöjä omaksumaan kunnon madjaarilaisen identiteetin. Nämä vähemmistöt elivät kuitenkin jo omaa kansallisromanttista heräämistään. Sitä vastoin Unkarin juutalaiset, joille vasta aivan äskettäin oli myönnetty täydet kansalaisoikeudet, tarttuivat innokkaasti tähän tilaisuuteen. Kaftaanit riisuttiin ja ohimokiharat leikattiin, ”mooseksenuskoiset unkarilaiset” ottivat unkarilaisuuden asian omakseen ja unkarin äidinkielekseen, vaihtoivat nimensä ja keittiönsä unkarilaiseksi. Köyhtyneiden unkarilaisten aatelissukujen ja vauraiden juutalaisten porvarisperheiden kesken solmittiin win-win-mielessä avioliittoja, Budapestin Lipótvárosin kaupunginosan sivistyneet juutalaisrouvat olivat nousevan unkarilaisen kaunokirjallisuuden innokkaimpia lukijoita ja suosijoita. Unkarin juutalaiset antoivat merkittävän panoksen maansa tieteen, taiteen, talouden ja tekniikan kehitykselle. Ensimmäiseen maailmansotaan he lähtivät mukaan luultavasti saman sokean isänmaallisen innon vallassa kuin monet muutkin maanmiehensä.

Ja sitten tuli Trianonin rauhansopimus ja kaksoismonarkian lopullinen tuho. Tynkä-Unkarin kuningaskunnassa ei enää ollut suuria ei-unkarilaisia vähemmistöjä, joten juutalaisia ei tarvittu näiden vastapainoksi. Sitä vastoin, kirjoittaa Kertész, he kelpasivat jälleen perinteiseen syntipukin rooliin. Nationalismin sokaisema unkarilaisuus ei kyennyt hyväksymään tappiota ja kansallista tragediaa: sen oli pakko olla jonkin katalan juonen syytä! (Näinhän ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Saksassakin uskottiin niin sanottuun Dolchstosslegendeen, tikarinpistolegendaan: meidän mahtava maamme ei ikinä olisi hävinnyt sotaa, elleivät vihollisen kätyrit olisi romahduttaneet kotirintamaa ja puukottaneet armeijaa selkään.)

Porvarillisen tasavallan luisuttua Béla Kunin kommunistien diktatuuriin ja kaaokseen tilanne lopulta vakiintui, kun amiraali Horthy ratsasti valkoisella hevosella Budapestiin ja hyväksyi valtansa vastikkeeksi voittajavaltioiden sanelemat rajat ankarine alueluovutuksineen (joita vastaan itse asiassa sekä porvarillinen että neuvostotasavalta olivat taistelleet). Tämän jälkeen kelkan saattoi kääntää (ja kaivaa koko ajan kaapissa kolistelleen antisemitismin taas esiin): Trianonin tragedia, Unkarin silpominen, oli petturien, selkäänpuukottajien, kommunistien ja juutalaisten syytä. Ja, kuten Kertész kirjoittaa, ”kansallisilla iskulauseilla aivopestyt, tomuun ja lokaan painetut, jälkeenjääneen feodalismin kahleissa elävät, takapajuiset unkarilaiset kansanjoukot olivat valmiita nielemään kaiken.”

Näin säädettiin Horthyn Unkarissa myös modernin Euroopan ensimmäiset juutalaislait: numerus clausus -laki, jolla vähemmistöjen, myös juutalaisten, osuus esimerkiksi yliopistojen opiskelijoista rajattiin näiden tosiasiallista osuutta vastaavaksi. Unkarin juutalaiset kenties kauhistelivat, mutta eivät valittaneet kovin äänekkäästi. Kertész kertoo, että hänen oma isoisänsä oli suorastaan iloinen, kun poika numerus clausuksen takia ei päässyt yliopistoon: saatiinpahan poika luopumaan haihatuksistaan ja jatkamaan perheen menestyvää konditorialiikettä. Kukaan ei myöskään ilmeisesti oikein tajunnut, että jo ennen Saksan natsien valtaannousua oli Unkarissa säädetty laki, jossa juutalaisuus määriteltiin rodun, ei uskonnon mukaan. Kulttuuriministeri Kunó Klebelsberg – jota muuten moni muistaa hyvällä ja jonka mukaan Unkarin nykyinen hallitus on nimennyt koulujen hallinnosta ja infrastruktuurista vastaavan keskusviraston – lausui parlamentissa selvin sanoin, että laki on säädetty nimenomaan sitä varten, että juutalaisuus virallisesti julistettaisiin roduksi (faj). Rotua nimittäin – toisin kuin uskontoa tai sitä, mihin kansanryhmään itse katsoo kuuluvansa – ei ihminen voi itse muuttaa.

Vuoden 1938 jälkeen seurasi sitten uusia rotulakeja. Juutalaiset suljettiin pois valtion viroista – eikä siitä kuulunut sen ihmeempää valitusta. Sitten myös yksityisten yritysten juutalaisten virkailijoiden määrää rajoitettiin, juutalaiset taiteilijat raivattiin pois kulttuurielämästä – no mutta miksi juutalaisen pitäisi välttämättä päästä näyttelijäksi? Juutalaisilta vietiin yritykset ja omaisuudet – mutta kyllähän nyt jokaisella oli sen verran sukanvarressa, että toimeen tullaan, pääasia, ettei ole pogromeja, ei ole Kristalliyötä, kaikki tapahtuu siivosti ja laillisesti. Näin saattoi kaikkialle maailmaan levitä ja moniin unkarilaisiinkin iskostua se käsitys, että Unkarin juutalaiset saivat keskellä natsien hallitsemaa Eurooppaa elellä kuin Herran kukkarossa valtionhoitaja Horthyn suopeassa suojeluksessa. Ja juutalaiset itse, väittää Kertész, reagoivat jokaiseen uuteen iskuun samalla tavalla: ei pidä valittaa, paljon pahemminkin voisi olla!

Lopputuloksena tästä kaikesta on Kertészin mukaan ollut juutalaisten ikioma antisemitismi, se kieroutunut ajatus, että kaikki tämä on jotenkin meidän omaa syytämme. Niinpä Unkarin juutalaiset marssivat nöyrinä karjavaunuihin, koko ajan tuntien itsensä unkarilaisiksi ja rakkaan valtionhoitajamme suojateiksi – joka ei varmaankaan tiedä, mitä meille nyt tapahtuu – ja noudattivat kuuliaisesti kaikkia määräyksiä. ”Monet”, kirjoittaa Kertész, ”tajusivat, että tämä taktiikka ei toimi, vasta silloin, kun kaasukammion ovi sulkeutui.” Ja kun tammikuussa 1945 Puna-armeijan jyräämästä entisestä kyläghetosta laahustaa esiin vanha juutalainen pariskunta keltaiset daavidintähdet rintapielessä ja venäläinen sotilas yrittää kansainvälisellä sekakielellä selittää, että sota ja saksalaiset ovat nyt niin kuin kaputt ja nuo tähdet voisi ottaa pois, vanhukset vain pudistelevat päätään: Ei ole vielä tullut asiaa koskevaa määräystä.

Sodanjälkeisinä sosialismin vuosikymmeninä juutalaisen uskon ja perinteen viimeisetkin näkyvät merkit katosivat lähes kokonaan. Vielä 1970-luvun alussa, kirjoittaa Kertész, saattoi käydä niin, että pariskunnat matkustivat kauemmaksi kotiseudultaan hoitaakseen juutalaiset häämenot kaikessa hiljaisuudessa naapuruston tietämättä. (Ei sinänsä mikään ihme sosialismin ajan uskontopoliittisissa oloissa. Eräskin unkarilainen ystäväni on aikoinaan kastettu katoliseen uskoon samoin jossakin matkojen takana, koska hänen vanhempansa olivat pienellä paikkakunnalla suhteellisen tunnettuja henkilöitä eivätkä halunneet antaa tämmöisen asian tulla julki.) Myös antisemitismi ja juutalaisvainot tuntuivat jääneen kauas taakse.

Vaan eipä ollut näin: Horthyn kultin elvyttäminen alkoi itse asiassa heti järjestelmänvaihdoksen jälkeen. Portugalissa maanpaossa kuolleen valtionhoitajan jäännökset tuotiin kotimaan multiin, ja hautamuistomerkille laskettiin myös kukkalaite, jonka seppelenauhoissa luki unkariksi ja hepreaksi ”Kiitollisilta juutalaisilta”. Jälkipolvien muistissa Horthy paistattelee ”juutalaisten pelastajana” – vaikka luultavimmin hän pysäytti Budapestin juutalaisten kyyditykset tuhoamisleireille vasta kansainvälisestä painostuksesta, ja itse asiassa siihen mennessä karjavaunuihin oli jo pakattu suuri osa maaseudun sekä Budapestin esikaupunkien juutalaisista.

Niinpä, päättelee Kertész, kohta varmaan perustuslaissa voidaan määritellä antisemitismiksi se, että ”vihataan juutalaisia enemmän kuin on sopivaa”. Horthyn aikakaudelle voidaan antaa yleinen synninpäästö, Horthy ei ollut sotarikollinen (koska häntä mm. Stalinin väliintulon ansiosta ei viitsitty raahata Nürnbergiin syytettyjen penkille), ja juutalaisetkin voivat muistaa häntä hyvällä, koska eihän valtionhoitaja parka mitään mahtanut niille onnettomille historiallisille oloille, jotka pakottivat hänet osasyylliseksi puolen miljoonan kansalaisensa murhaan. Tie on auki uusille Horthyn patsaille, Horthyn mukaan nimetyille teille, toreille, kouluille ja kulttuuripalatseille. Horthy nimittäin, kirjoittaa Kertész, ilmentää täydellisesti unkarilaisten ja unkarilaistuneiden juutalaisten kansansielua ja ajattelutapaa: mikään ei ollut hänen syytään, kaikesta ovat vastuussa vain ilkeät ulkopuoliset, aina löytyy syntipukiksi joku toinen. Vakka ja kansi, similis simile gaudet.

 

Pystejä pystyyn

Viime aikoina on Unkarin poliittiseen julkisuuteen silloin tällöin pulpahdellut uutisia ja (opposition) kitkeriä kommentteja siitä, miten nykyinen hallitus on vähitellen nostamassa maailmansotien välisen ajan järjestelmää ja sen johtajaa, amiraali Miklós Horthya uuteen kunniaan. Etenkin pienemmillä paikkakunnilla on taas pystytetty (ja töhrittykin) Horthyn patsaita. Nyt sunnuntaina paljastettiin juhlallisesti Horthyn rintakuva Budapestissa, reformoidun ”Kotiinpaluun kirkon” portilla – olihan Horthy yksi Unkarin ”kalvinistisen” kirkon suuria poikia. Hankkeen nokkamiehenä esiintyi reformoitu pappi ja äärioikeistopoliitikko Lóránt Hegedűs, jonka antisemitistisiä tempauksia on ollut tässä blogissa ennenkin esillä. Hvg.hu-uutisportaalin mukaan vastamielenosoittajia oli paikalla useampia satoja, aluksi selvästi enemmän kuin ”kannattajia”. Vastustajat kantoivat julisteita, joissa oli esimerkiksi kuvia vainojen uhreina kuolleista kuuluisista Unkarin juutalaisista tai kuuluisa valokuva avoautossa myhäillen rinnakkain ajelevista Hitleristä ja Horthysta. Monilla mielenosoittajilla oli rinnassa keltainen daavidintähti.

Rintakuvan paljastus. Ákos Stillerin kuva hvg.hu-uutissivustolta.

Kuningaskunnan viimeisellä valtionhoitajalla on hartaat kannattajansa (jotka järjestelmänvaihdoksen jälkeen ovat yhä näkyvämmin nousseet esille) ja raivokkaat vihaajansa. Virallinen Unkari ei tunnu oikein osaavan muodostaa yksiselitteistä kantaa: sosialismin aikaan Horthy oli ensin fasistiroisto ja diktaattori, sittemmin, Kádárin järjestelmän lepsummassa komennossa, Horthya arvosteltiin etenkin taitamattomana ja lyhytnäköisenä poliitikkona, naiivina natsien myötäjuoksijana ja kohtalokkaan huonona sodanjohtajana, ja järjestelmänvaihdoksen jälkeen ilmassa on ollut kaikenlaista mielipidettä. Kansainvälinen julkisuus taas tuntuu Horthyn tapauksessa juuttuvan yhteen ainoaan kysymykseen: oliko Horthy natsi ja Hitlerin kaveri vai ei? (Ja tähän liittyen: oliko Horthy juutalaisten joukkomurhaaja, jonka johdolla säädettiin syrjiviä lakeja ja pakattiin juutalaisia ghettoihin jo kauan ennen kuin Unkarin juutalaisten varsinainen joukkotuho alkoi, vai oliko hän juutalaisten pelastaja, joka tunnetusti mahtikäskyllään keskeytti Budapestin juutalaisten rahtaamisen Auschwitziin?)

Aika moniin näistä kysymyksistä ei löydy selkeää vastausta. Se, oliko Horthyn järjestelmä diktatuuri, riippuu tietenkin ”diktatuurin” kriteereistä, mutta melkoisia epäkohtia siinä joka tapauksessa oli. Jonkinlainen poliittinen oppositio sallittiin, mutta se joutui herkästi erilaisten voimatoimien kohteeksi. Hallitusta lähellä olevassa (!) oikeistolaisessa (!) Heti Válasz -lehdessä konservatiivinen (!) historioitsija Balázs Ablonczy kirjoittaa:

Tahtoisinpa tietää, miten kansalainen reagoisi siihen, jos kadulla puoliksi univormu-, puoliksi siviiliasuiset nuorukaiset alkaisivat kysellä häneltä papereita ja pakottaa erinäisiin nöyryyttäviin toimenpiteisiin, joilla hänen olisi osoitettava, ettei ole juutalainen. Samat miehet kenties ryntäisivät hänen kantakahvilaansa ja sanaakaan sanomatta ruhjoisivat sekä sisustuksen että kanta-asiakkaat. Tai kenties hänet internoitaisiin kuukausiksi tai vuosiksi, ilman oikeuden päätöstä. ”Hulinoitsijoiden” ammuttaminen tai kenties natsiaktivisteille annetut omakätiset korvapuustit (kuten oopperatalon luona maaliskuussa 1939) eivät enää olisi mikään ratkaisu. Ja pelkäänpä, ettei niistä ollut ratkaisuksi omana aikanaankaan.

Maanomistusoloiltaan maailmansotien välinen Unkari oli myöhäisfeodaalinen takapajula, ja köyhyys oli niin laajamittaista, että puhuttiin ”kolmen miljoonan kerjäläisen maasta”. Trianonin rauhassa menetettyjen alueiden ympärille rakennettiin huikea kansallisen marttyyriuden kultti (tällä alalla toki unkarilaiset kuten puolalaisetkin ovat olleet erittäin hyviä jo aiemminkin). Sävelitettynä ja kuvitettuna ”Unkarin uskontunnustuksesta” tuli Horthy-järjestelmän ”kansallinen rukous” (josta muuten muistan nähneeni ainakin yhden suomennetun version myös sodanaikaisessa suomalaisessa koulun laulukirjassa).

”Uskon yhteen Jumalaan, uskon yhteen isänmaahan. Uskon yhteen jumalalliseen ikuiseen oikeuteen. Uskon Unkarin ylösnousemukseen. Amen.”

Tämä revanssimeininki tietenkin kiristi Unkarin ja sen naapurimaiden suhteita, ajoi Horthyn Hitlerin ja Mussolinin kaveriksi – jotka ns. Wienin päätöksillä vetivät Itä-Euroopassa rajoja uudelleen ja antoivat Unkarille takaisin osan menetetyistä alueista – ja teki sodan loppuvaiheissa Unkarin aseman lähes mahdottoman vaikeaksi. Saksalaisten kelkasta hyppääminen oli muutenkin tarpeeksi hankalaa ja vaarallista, mutta Unkari joutui sen yhteydessä vielä miettimään, miten tekisi sen saamatta samalla kostonhaluisia naapurimaita kimppuunsa.

Ja tuo natsius… Mitenkään vähättelemättä natsien hirmutöitä ja myötäjuoksijoidenkaan vastuuta pitää tietenkin aina muistaa, että 1930-luvun ihmiset eivät vielä olleet nähneet kuvia keskitysleirien ruumiskasoista, ja monille heistä Saksa, natsimeiningin vastenmielisistä piirteistä huolimatta, oli yhä Euroopan johtava kulttuurivaltio. Horthy ei itse ollut natsi, ja väitetään, että hän ei myöskään erityisemmin olisi tykännyt Hitleristä. Hän oli ilmeisestikin ennen kaikkea vanhan koulun upseeri ja herrasmies, jonka ajatusmaailma ja moraalikäsitykset olivat jääneet 1800-luvulle. Eräässä usein siteeratussa yksityiskirjeessään hän julisti aina olleensa antisemitisti, mutta natsien toimeenpanemasta tehdasmaisesta joukkomurhasta hän ei pitänyt. Siitä tosin voidaan väitellä, pysäyttikö Horthy Budapestin juutalaisten kyyditykset vuonna 1944 siksi, että olisi tajunnut tapahtumassa olevat kauheudet, vaiko pelkästään Vatikaanin kautta organisoidusta kansainvälisestä painostuksesta.

Meillä suomalaisilla on mielenkiintoinen vertailukohta, jonka jo muutama vuosi sitten nosti esiin unkarilainen Suomen-tuntija ”Promontor” blogissaan. Meidän suurimpana suomalaisena suitsutettu Mannerheimimme oli Horthyn ikä-, sääty- ja paljolti myös kohtalotoveri. Mannerheim syntyi 1867, Horthy 1868, molemmat viettivät lapsuutensa maaseudulla aatelissukunsa kartanolinnassa, saivat sen jälkeen säädynmukaisen upseerikoulutuksen ja tekivät ennen ensimmäistä maailmansotaa komean uran isänmaataan hallitsevan suuremman imperiumin armeijassa. Molemmat ratsastavat isänmaansa historiaan sen itsenäistyessä, Mannerheim valkoinen karvalakki päässä ”Valkoisena kenraalina”, Horthy peräti valkoisella hevosella.

Mutta tähän yhtäläisyydet loppuvatkin. Mannerheim ratsasti Helsinkiin 1918 voittajana (”Promontor” tosin jättää mainitsematta Saksan osuuden valkoisen armeijan voitossa), Horthy taas ratsasti Budapestiin 1919 täyttämään valtatyhjiön, joka maahan oli jäänyt lyhytikäisen neuvostotasavallan luhistuttua ja romanialaisten (!) miehitettyä Unkarin. Sisäisten konfliktien rauhoituttua Mannerheim poistuu tyynesti politiikan näyttämöltä – ”Promontorin” mukaan ”mukisematta”, mistä ehkä voi olla myös eri mieltä – ja jättää maansa lujittumaan demokraattisena tasavaltana, kun taas Horthy jämähtää kuningaskunnan valtionhoitajaksi ylläpitämään konservatiivisia rakenteita.

Ennen kaikkea toisen maailmansodan loppuvaiheiden osalta ”Promontorin” esittämä vertailu on musertava. Suomi – missä määrin Mannerheimin ansiosta, on tietenkin kysymys erikseen – onnistui torjuntataistelussaan, bluffasi Saksaa ja ajoitti häviäjän kelkasta hyppäämisensä täsmälleen oikein. Horthy taas lähti jo alun alkaen Saksan rinnalle taistelemaan ja tapattamaan unkarilaisia sotilaita, kun ei sitä vielä edes olisi oikein vaadittukaan, laski korttinsa koko ajan väärin sikäli kuin edes laski niitä, ei aloittanut edes salaisia tunnusteluja lähimmän ja tärkeimmän vihollisen Neuvostoliiton suuntaan silloinkaan, kun puna-armeija jo vyöryi Unkarin rajoja kohti, epäröi ja lykkäsi irrottautumisyritystä… ja lopulta, vanhan koulun herrasmies kun oli, itse ilmoitti ensimmäisenä asiasta Saksan lähettiläälle. Tämän johdosta saksalaiset ottivat vallan ja sijoittivat vähäksi aikaa Unkarin johtoon Ferenc Szálasin ”nuoliristiläisineen”, joiden terrorin uhrina kuoli kevättalvella 1945 tuhansia viattomia ihmisiä.

(Kun nyt Unkaria ja Suomea vertaillaan, voisi edelleen miettiä, miksi saksalaiset eivät Suomessa yrittäneetkään ryhtyä samanlaiseen tempaukseen. Oliko Suomi jo liian syrjässä ja kaukana hupenevan natsi-imperiumin kiinni pideltäväksi, vai oliko niin, että Suomesta ei olisi löytynyt sopivaa quislingia ja tämän tueksi riittävää määrää vallankaappausintoisia suomalaisia natseja, että tällaista olisi edes voitu yrittää?)

Mutta Horthyn tai Mannerheiminkään nykyisistä ihailijoista valtaosa tuskin ajattelee näitä asioita. Suomalaisille Mannerheim tuntuu olevan kansallisen itsetunnon ja sotaisan mieskunnon symboli, siitä riippumatta, miten rapistunut ja horiseva ukko hän kenties ratkaisevina viimeisinä aktiivivuosinaan oli – ja miten kaukana hänen sapelinkalistelupuheensa ja aristokraattinen elämäntyylinsä olivat korsuissa naama nokisina kyykkivien jermujen sota-arjesta. Unkarilaisillekaan Horthyn patsaan pystyttämisessä ei välttämättä ole kysymys henkilöstä itsestään vaan koko siitä myöhäisfeodaalisesta ja revansistisesta arvomaailmasta, joka hänen aikanaan puhkesi kukkaan, kansallisylpeydestä, joka umpiunkarilaiseen tapaan niin herkästi ilmenee kansallisen marttyyringloorian kiillottamisena, syyllisten ja syntipukkien etsintänä. Horthy-kultin uutta nousua suvaitsemalla hallitus antaa kansalle luvan todellisten ongelmien selvittelyn sijasta jatkaa historiafantasioissa ja kansallisessa itsesäälissä piehtarointia.

Erään armeijan muistopäivä

Unkarissa on näinä päivinä muisteltu 70 vuoden takaisia tapahtumia. Tammikuun 12:ntena 1943 Don-joen mutkan tienoilla, nykyisen Ukrainan ja Venäjän rajamailla, puna-armeija lähti ratkaisevaan läpimurtoon ja murskasi Saksan joukkojen tueksi itärintamalle lähetetyn Unkarin 2. armeijakunnan. Paristasadastatuhannesta miehestä noin puolet menetettiin: kaatuneina, kylmään tai nälkään menehtyneinä, sotavankeuteen tai muuten vain tietymättömiin kadonneina. Sen lisäksi, että Saksan sodanjohto, jolle unkarilaiset joukot oli alistettu, oli saanut lopullisesti todellisuudentajunsa menettäneeltä Hitleriltä ylipäätäänkin mahdottoman tehtävän pitää Venäjän arot hallussaan hinnalla millä hyvänsä, erityisesti unkarilaisten koulutus, varustelu ja huolto olivat Ukrainan talveen täysin riittämättömät. Osa talvipukineista ja elintarvikkeista ei koskaan päässyt sinne, missä nälkäiset ja rääsyiset miehet yrittivät pidätellä ylivoimaista vastustajaa. Ja vaikka Unkarin Donin-armeija olikin saanut käyttöönsä niin hyvät aseet ja ajoneuvot kuin isänmaalla oli tarjota, koko Unkarin puolustuslaitoksen tekninen varustelutaso oli siinä määrin ajastaan jäljessä, että tilanne oli alusta lähtien toivoton. Donin-armeijan muistonäyttelyssä esillä ollut lentolehtinen puhuu puolestaan:

”Lähitaistelu panssareita vastaan. Jos panssarintorjunta-aseidemme tuli ei tehoa, tuhoamme vihollisen panssarit lähitaistelussa.”

Vaikka virallinen propaganda oli tehnyt parhaansa selittääkseen, että ”vihollisemme on lyötävä siellä, missä se on helpoimmin lyötävissä”, monien oli jo tuolloin mahdoton ymmärtää, miksi unkarilaisia sotilaita oli tapatettava melkein parintuhannen kilometrin päässä kotimaan rajoilta. Näin semminkin kun näitä rajoja oli juuri vähän aikaisemmin sopivasti korjattu – Hitlerin ja Mussolinin mahtikäskyllä Unkari oli saanut takaisin osan Trianonin rauhassa 1920 menettämistään alueista – ja odotettavissa oli, että sotaonnen kääntyessä (mitä Stalingradin taistelun jälkeen jo monien maailmantilannetta seuraavien olisi pitänyt osata ennakoida) miehiä tarvittaisiin taas niiden turvaksi. Yli sadantuhannen unkarilaisen murhenäytelmä oli siis monien mielestä järjetön ja tarpeeton.

Jälkikäteen on paljon keskusteltu varsinkin valtionhoitaja Horthyn syyllisyydestä: miten pahassa pakkoraossa hän oli, olisiko hänen tuossa vaiheessa ollut mahdollista kieltäytyä avunannosta saksalaisille? Väitetään muun muassa, että Neuvostoliitto olisi diplomaattikanavien kautta viestittänyt Horthylle, että jos tämä hillitsisi avuliaisuuttaan Hitleriä kohtaan, se pidettäisiin aikanaan mielessä, kun sodan jälkeen Unkarin ja sen naapurimaiden suhteita ja rajoja järjestellään. Toisaalta Horthyn tilanne oli todellakin hankala: Saksan kelkasta oli vaikea hypätä pois, kun toinen Saksan liittolainen, vanha vihollinen Romania oli asettanut oman avunantonsa ehdoksi sen, että Unkarikin olisi mukana. (Saksan vaikutusvallasta irrottautuminen ei tunnetusti onnistunut Horthylta myöhemminkään. Kun hän siihen lopulta ryhtyi vuonna 1944, lopun jo häämöttäessä, saksalaiset panivat hänet viralta ja nostivat muutamaksi kuukaudeksi valtaan unkarilaiset natsit, Szálasin johtamat ”nuoliristiläiset”.)

Unkarin 2. armeijan historiaan liittyy vielä oma erityinen kipupisteensä. Saksan liittolaismaiden joukossa Unkari nimittäin kehitti aivan ainutlaatuisen ”ratkaisun” omalle ”juutalaiskysymykselleen”: työpalvelukomppaniat. Työpalveluun (munkaszolgálat) koottiin palvelusikäiset miehet niistä ryhmistä – järjestelmänvastustajat, etenkin kommunistit, ja vähemmistökansat kuten serbit ja romanialaiset sekä etenkin juutalaiset – joille Horthyn hallinto ei halunnut antaa asetta käteen. Työpalvelukomppanioiden kehnosti varustellut ja niukasti huolletut miehet hoitivat kuokka- ja lapiotöitä ynnä muita avustavia tehtäviä, jotka – kuten Szabolcs Szita kirjoittaa tuoreessa artikkelissaan – vuoden 1942 ohjesäännön mukaan ”eivät olleet unkarilaisen miehen tai kristittyyn ajattelutapaan kasvaneen nuorukaisen arvolle sopivia”. Siitä, lähetettiinkö näitä aseettomia miehiä esimerkiksi miinanraivaustöihin sillä nimenomaisella tarkoituksella, että heistä päästäisiin eroon, on esitetty monenlaisia mielipiteitä. Selvää kuitenkin on, että unkarilaisten joukkojen suhtautuminen työpalvelumiehiin oli usein tylyä ja julmaa: koko armeijan muutenkin palellessa ja nälkiintyessä työpalvelukomppaniat jäivät heikoimmalle huollolle, ja ainakin joissakin todistetuissa tapauksissa työpalvelumiehiä ei vain simputettu vaan suorastaan kidutettiin hengiltä. (Tunnetuin näiden epäinhimillisyyksien uhreista lienee kaksinkertainen miekkailun olympiavoittaja Attila Petschauer, joka paleltui kuoliaaksi: kertoman mukaan hänet riisuttiin paukkupakkasessa alastomaksi ja kasteltiin vedellä.) Szitan artikkelissa siteerataan aitoja aikalaiskommentteja:

Tehkööt vain töitä, eivät ne kotona kuitenkaan mitään tehneet, elivät vain unkarilaisen työmiehen hiestä. […] Sodanjohto tekee oikein, kun panee ruumiillista työtä vieroksuvat Unkarin juutalaiset korjaamaan niitä tuhoja, jotka bolševikkien kanssa veljeilevät Venäjän juutalaiset ovat aiheuttaneet.

Työpalvelukomppanioissa menehtyi runsaasti Unkarin älymystöä. (Puolustusministeri Vilmos Nagy yritti turhaan kiinnittää huomiota siihen järjettömyyteen, että haavoittuneita unkarilaisia sotilaita menehtyi asiantuntevan hoidon puutteeseen samalla kun koulutetut lääkärit oli pantu kaivamaan ojia ja purkamaan miinoja paljain käsin.) Uhreista kuuluisimpia oli Jenő Rejtő, ”Unkarin Outsider”, aikansa kenties suosituin viihdekirjailija, jonka hauskoista ja luistavista dekkareista ja jännäreistä ainakin Grand Hotel karanteenissa on ilmestynyt Anna Tarvaisen käännöksenä suomeksikin. Rejtő työskenteli aktiivisesti vielä sodan aikanakin, kunnes natsilehden närkästynyt artikkeli nosti esille sen ”törkeyden”, että kunnon miesten taistellessa itärintamalla juutalainen Reich-Rejtő istuskelee mukavasti kahvilassa kirjoittelemassa. Niinpä Rejtő raahattiin työpalveluun sairaana, suoraan sairaalasta, ja hän kuoli Ukrainassa vähän ennen tammikuun 1943 suurhyökkäystä.

Donin-armeijan murhenäytelmää on siis Unkarissa näinä päivinä muisteltu eri tavoin: on ilmestynyt artikkeleita, haastatteluja ja tutkielmia, ja Budapestissa sotavalokuvaaja Tamás Konokin jälkeenjääneestä aineistosta on koottu näyttely, joka valottaa sodan arjen eri puolia. Unkarintaitoisten ja vaikka kielitaidottomienkin kannattaa katsella Index-uutisportaalin video, jossa Konokin samanniminen poika kertoo isänsä kuvista ja niiden taustoista; valikoima kuvia löytyy myös Indexin sivuilta. Taas kerran käy selväksi, että sodalla on monet kasvot: aito sankarimieli ja käsittämätön julmuus eivät aina niin helposti erotu toisistaan, ja niiden väliin mahtuu laaja kirjo ihmisten tekoja. (Miten mahtoivat syntyä pehmopornahtavat alastonkuvat venäläisistä talonpoikaistytöistä? Tosiaanko niin viattomasti, että kuvaaja kameroineen sattumalta piipahti paikalla, kun tytöt tulivat rantaan peseytymään?) Mieleeni jäi Tamás Konok nuoremman kertomus niistä hänen isänsä kuvista, jotka sodan aikana olivat esillä itärintaman sankaritekoja esittelevässä näyttelyssä. Sarja kuvia esitteli rääsyisiä sotavankeja, venäläisiä talonpoikia, naisia ja lapsia – ja kuvaseinän otsikkona oli ollut ”Näitä vastaan taistelimme”. Tästä syntyi hirmuinen pahennus, kertoo Konok, ja kuvat poistettiin heti.

Sankarillisimmankin armeijan historiasta luultavasti löytyy vähemmän kauniita tarinoita. Kaikki kunnia Suomenkin sotaveteraaneille, ihmisille, jotka henkensä kaupalla tekivät melkoisen paskasavotan loppujen lopuksi kuitenkin enimmäkseen hyvän asian, Suomen itsenäisyyden ja demokratian puolesta. Silti ei voi kuin ilolla tervehtiä sitä uudempaa tutkimusta, joka valottaa myös sodan likaista arkea ja sen pimeitä puolia. Ja olla kiitollinen siitä, että vapaassa maassa myös näistä pimeistä puolista saa puhua. Siteeraan lopuksi Index-sivuston edellä mainittua uutista:

Kirjailija Pál Závada luki näytteitä tekeillä olevasta romaanistaan, joka kertoo Donin katastrofista. Sen fiktiivinen päähenkilö ei tosin taistele aivan etulinjassa, mutta kuvailee ja valokuvaa näkemäänsä. Lukunäytteen jälkeen Závada puhui siitä, miten Unkarin kansan harteilla painava syyllisyys on mahdollista kohdata vain, jos käsittelemme emme vain kokemiamme loukkauksia vaan myös itse tekemiämme rikkomuksia. ”Tähän näyttelyyn tulisi syventyä niidenkin nykyisten poliitikkojen, jotka ihannoivat Miklós Horthya”, lausui Závada viitaten maailmansotien välisen ajan valtionhoitajaan. Konkreettisten poliitikkojen nimiä kirjailija ei kuitenkaan maininnut.

Gyurkovicsin pojat ja tytöt

Kuka vielä muistaa Ferenc Herczeg -nimisen, aikoinaan suomennoksinakin suositun unkarilaisen kirjailijan? Lapsuuskotini kirjahyllyssä oli Vapauden puolesta -niminen kaksiosainen historiallinen romaani, jonka joskus varhaisteini-iässä, naiivina historiallisten romaanien suurkuluttajana, mumelsin lävitse varmaan useampaankin kertaan. Kyseessä on siis ruhtinas Ferenc Rákóczi II:n ja Unkarin 1700-luvun alkuvuosien vapaustaistelun tarina. Paljon myöhemmin ostin Unkarista paksun niteen Herczegin valittuja teoksia, joista erityisesti tykästyin romaaniin A hét sváb (‘Seitsemän švaabia’). Nimi viittaa  Suomessa vähemmän tunnettuun Grimmin satuun mutta myös historiallisen Unkarin saksalaisvähemmistöön, johon tarinan päähenkilökin kuuluu. Tässä tarinassa koetaan myös yksi Unkarin historian sankarillisista mutta epäonnisista vapaustaisteluista, tällä kertaa vuosina 1848-49, ja nuoren saksalaismiehen näkökulmasta, joka proosallisesta, työhullun porvarillisesta taustastaan käsin kaihoisasti ihailee traagisen ylimyksellistä, sotaisaa unkarilaista sankaruutta. Väkisinkin tuntuu siltä, että Herczeg, alun perin nimeltään Franz Herzog ja itsekin kotoisin samoilta Baanaatin (nykyisten Serbian ja Romanian rajaseutujen) švaabilaisalueilta (kotikaupunki Versec tai saksalaisittain Werschetz, myös ”Seitsemän švaabin” tapahtumapaikka, löytyy nykyään Serbian kartalta nimellä Vršac), on kirjoittanut tarinaan runsaasti omaa näkökulmaansa.

Herczeg oli maailmansotien välisenä aikana Unkarin suosituimpia kirjailijoita, jonka kansallisromanttiset historialliset romaanit kuluivat kansan käsissä, mutta hän sai myös runsaasti tunnustusta ja tärkeitä poliittisia tehtäviä muun muassa ”revanssiliikkeen” johtohahmona, ensimmäisen maailmansodan jälkeen menetettyjen alueiden takaisinvaatijana. Romaanista Az élet kapuja (‘Elämän portti’, 1919) Herczegille jopa ehdotettiin useampaan kertaan kirjallisuuden Nobel-palkintoa. (Tässä romaanissa puolestaan nuori unkarilainen ylimys seikkailee 1500-luvun alun Roomassa todistamassa historiallisen ”ikkunan” sulkeutumista, kun unkarilaista piispaa ei valitakaan paaviksi – mikä olisi voinut pelastaa Unkarin joutumasta turkkilaisvallan alle.) Sosialismin aikana Herczegin teokset olivat pitkään julkaisukiellossa syistä, joita ei tarvinne ihmeemmin selitellä, ja sittemminkin kriitikot ovat nyrpistelleet nenäänsä niiden tunteelliselle kansallismielisyydelle ja kliseiselle viihteellisyydelle.

Herczegin jo 1890-luvulla syntyneet humoristiset tarinakokoelmat Gyurkovicsin tytöt ja Gyurkovicsin pojat saivat myös Suomessa suuren suosion, ja niiden suomennoksista otettiin uusintapainoksia 1970-luvulle asti. Suomalainen Wikipedia-artikkeli näkyy vertaavan näitä tarinoita P. G. Wodehouseen, ja yhtäläisyys onkin ilmeinen: huolettomat joutilaan luokan edustajat kokevat vitsikkäitä mutta harmittomia kommelluksia, kunnes lopuksi kukin neitonen pääsee hyviin naimisiin ja kukin nuorukainen löytää lievien sekoilujen jälkeen mukavan säädynmukaisen paikkansa. Gyurkovicsien aatelisperhe elää päättyvän 1800-luvun operettimaailmassa: elämä on tanssiaisia kristallikruunujen alla ja ratsastusretkiä pitkin äärettömiä tiluksia. Herrat lyövät korttia ja juhlivat mustalaisviulujen säestyksellä yöt läpeensä, naisten työtä on tanssilattialla säihkyminen, kunnes löytyy se sopiva sulhanen, eikä kenenkään tarvitse välittää (tai sovi olla välittävinäänkään) sellaisista arkisista asioista kuin työnteko tai toimeentulo. Olemmehan unkarilaista herrasväkeä!

Myös kansalliset stereotypiat ovat Herczegin teoksissa paikoillaan. Saksalaiset ovat uutteria mutta proosallisia, serbit primitiivisen hysteerisiä unkarilaisvihaajia (”Seitsemän švaabia” kuvaa paljolti juuri serbien ruumiillistaman keskiaikaisen raakuuden murtautumista 1800-luvun sivistyneenä ja edistyksellisenä itseään pitävään porvarismaailmaan ja jäi erityisesti mieleeni, koska luin sitä samaan aikaan hajoavasta Jugoslaviasta kantautuvien sotauutisten kanssa), slovakit ovat leveänaamaisia, vähän yksinkertaisia talonpoikia, joiden paras puoli on parhaassa tapauksessa koiramainen uskollisuus unkarilaisia herroja kohtaan. Ja unkarilaiset – unkarilaisuus on 1800-luvulla lopullisen hahmonsa saanutta eksotisoivan romanttista, sankarilliseen ylimys- ja soturimenneisyyteen nojaavaa herrasunkarilaisuutta, huimapäisyyttä, tulisuutta ja arjen ankeudelle selkänsä kääntävää ylpeyttä. Kulkeeko tästä suora linja Unkarin nykyhallituksen taloudellisista tosiseikoista piittaamattomaan ja kansallisella ylpeydellä ratsastavaan ”epäortodoksiseen” politiikkaan?

Ehkäpä unkarilaisten kansallisessa historiassa kohtalokasta onkin ollut se, että kansallisen identiteetin rakentaminen on ollut soturi-ylimystön eli feodaaliherrojen asia. Kaupunkien paljolti saksalainen ja juutalainen porvaristo alkoi 1800-luvulla enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi pyrkiä kohti unkarilaisen herras-nationalismin ihanteita, niitä innolla romantisoiden (mistä Franz-Ferenc Herzog-Herczeg lienee hienoimpia esimerkkejä), vähemmistökansojen leveänaamaiset talonpojat jäivät unkarilaisuusihanteen ulkopuolelle kiristelemään hampaitaan. Näin ehkä myös unkarilaiset proletaarit, sikäli kuin on uskomista siihen kuvaan, jota 1900-luvun alun kriittisemmät kirjailijat rakentavat. ”Vain herrat ovat unkarilaisia”, kivahtaa Dezső Kosztolányin novellissa potkut saanut palvelustyttö, jolta isäntäväki anelee ymmärtämystä kansallisen solidaarisuuden nimissä. Gyula Illyés puolestaan kertoo kansanelämän kuvauksessaan ”Pustan kansaa” (Puszták népe, 1936), miten hän länsiunkarilaisen herraskartanon alustalaisperheen lapsena sai vuosikaudet oppia koulussa ”unkarilaisten” historiaa ja urotekoja tajuamatta ollenkaan, että hänen itsensäkin pitäisi kuulua noihin salaperäisiin ”unkarilaisiin”. Etenkään sosiaalisesti syrjäytyneet vähemmistöt eivät ilmeisesti ole ”unkarilaisia” – ilmeisesti unkarilaisen on vaikea ymmärtää, ketkä kaikki Suomessa voivat samastua kansalliseen projektiin, päätellen siitä, mitä Suomessa pitkään vaikuttanut unkarilainen opettaja kertoo maanmiehilleen kansallismielisen opettajayhdistyksen sivuilla ilmestyneessä haastattelussa. Vierailu kuoron kanssa Vaasan lääninvankilassa tarjosi unkarilaiselle käsittämättömän elämyksen:

”Voitte uskoa, että minulle, unkarilaiselle, oli ällistyttävää, että Suomen lakien tuomitsemat suomalaiset ja Suomen mustalaiset, miehet ja naiset, yhdessä lauloivat kuoron kanssa joululaulujen jälkeen vieläpä kaikkein isänmaallisimpana pidettyä Finlandia-hymniä.”

Pahimmillaan unkarilainen isänmaallisuus on ollut kouristuksenomaista erottautumista naapurimaiden ja omankin yhteiskunnan ”muukalaisista”, vihollisten ja syntipukkien etsintää, oman erikoisen alkuperän ihannoimista ja kaiken ”sydämeltään muukalaisen”, ”kansainvälisen” tai ”kosmopoliittisen” demonisoimista. Näin siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi, että unkarilaisten (kuten tietenkin erittäin monien muidenkin kansojen) oma etnokulttuurinen koostumus on kirjavaakin kirjavampi – mitä muuta voi odottaa kansalta, joka on vaeltanut aroilla tuhansia kilometrejä tiiviissä kosketuksissa toisten arokansojen kanssa ja lopulta asettunut alueelle, jolle sekä sitä ennen että sittemminkin on saapunut kansanryhmiä kaikista ilmansuunnista. Tällaiseen kansallisuusajatteluun, yhtä lailla kuin perinteiseen sääty-yhteiskuntaankin (ja unkarilaisuudessahan kohtasivat nämä molemmat), kuuluu asioiden ”olemuksellistaminen” tai ”luonnollistaminen”: me olemme tällaisia, ja meille kuuluvat nämä asiat, koska olemme tällaisiksi syntyneet.

Näin ajattelivat entisen Unkarin suurmaanomistaja-aristokraatit ja vielä maailmansotien välisenä aikana, Horthyn Unkarissa, ne lukuisat toiveikkaan keskiluokan ihmiset, jotka ahmivat Ferenc Herczegin romaaneista sankarillista kansallista menneisyyttä ja halusivat elää Gyurkovicsin poikien ja tyttöjen kaunista ja rohkeaa elämää. Nyt, kun virallinen Unkari näyttää tekevän paluuta näihin ihanteisiin, rehabilitoiden Horthya ja hänen aikansa ”kristillisen unkarilaisen” isänmaallisuuden kliseitä, kannattaa taas muistaa nämä viime aikoina julkisuudessa (esimerkiksi ”Erlauerin” blogissa) esillä olleet sanat. Kyseessä on sitaatti kirjailija Sándor Márain päiväkirjasta vuodelta 1945. Kaupunkiporvariston elämänmuodon kuvaajana tunnettu Márai vietti sodanjälkeiset vuosikymmenet maanpaossa Amerikassa, oli tiukka bolševismin vastustaja eikä sallinut teostensa julkaisemista sosialistisessa Unkarissa, joten häntä on ruvettu oikeastaan ”löytämään” vasta viime vuosikymmeninä, hänen kuolemansa jälkeen. Márai ei siis todellakaan ollut mikään reaalisosialismin soturi vaan sekä oikeistolaisen että vasemmistolaisen diktatuurin, moraalittomuuden ja korruption vastustaja. Tämä sodan raunioissa kirjoitettu teksti nousee syvästä pettymyksestä Horthyn järjestelmään, joka ”perustuslaillisuuden viitan alla” lopulta mahdollisti myös Unkarin natsien, nuoliristiläisten, rikokset ihmisyyttä vastaan.

Jotta Unkari taas olisi kansakunta, kunnioitettu perhe tässä maailmassa, on tietyntyyppisen ihmisen sielusta tuhottava se ”oikeistolaisuudeksi” nimetty merkillinen jokin, tietoisuus siitä, että hän ”kristittynä unkarilaisena” voi maailmassa nauttia etuoikeuksia, että hänellä pelkästään siksi, että hän on ”kristitty unkarilainen herrasmies”, on oikeus elää mukavasti myös ilman lahjakkuutta ja tietoa, kulkea nenä pystyssä ja halveksia kaikkia, jotka eivät ole ”kristittyjä unkarilaisia” tai ”herrasmiehiä”, oikeus ojentaa kouraansa ja pyytää tuohon kristittyyn unkarilaiseen kouraansa juomarahaa valtiolta ja yhteiskunnalta: virkoja, kunniamerkkejä, loppujakin rippeitä juutalaisten omaisuudesta, luksuslomaa vuoristossa, erikoiskohtelua kaikissa elämäntilanteissa. Sillä siinä oli oikeistolaisuuden koko merkitys. Ja tämä ihmislaji ei ota opikseen. Joka on täyttänyt 30 ja kasvanut tässä hengessä ja tässä ilmapiirissä, on toivoton tapaus. Kenties hän tyytyy osaansa hampaitaan kiristellen ja siksi, että on itsekäs ja pelkuri: varmaan hän kumartelee uudelle järjestelmälle, mutta sydämensä syvyyksissä hän itkee takaisin ”oikeistolaista, kristillistä, kansallista” maailmaa, jossa niin mukavasti saattoi ryöstää juutalaisten omaisuutta, murhata kilpailijoitaan ja kukkoilla pehtorinvirassa suurissa yrityksissä ilman pätevyyttä ja asiantuntemusta.
Tämä ihmislaji ei muutu ikinä, mutta niin kauan, kuin sillä on sanan- tai vaikutusvaltaa, Unkarista ei tule kansakuntaa.

Unkari-päivitys

Vaikeaa on amatöörikommentaattorin pitää sormensa irti näppiksestä, kun Unkarin tapahtumat tarjoavat loputtomiin kommentoitavaa. Sinänsä mitään vallankumouksellisia käänteitä ei ole tapahtunut. Taloudellinen tilanne on edelleenkin surkea, ja yhä useampi tavallinen kansalainen pelkää köyhtymistä ja kadulle joutumista (ja asunnottomuus puolestaan on uusien pykälien mukaan rikos). EU ja IMF heristelevät edelleenkin sormeaan ja ilmaisevat huolensa lehdistön, oikeuslaitoksen, markkinoiden ja pankkilaitoksen vapauden puolesta Unkarissa. Nyt on Euroopan komission petoksentorjuntavirasto OLAF käynyt rakennus- ja koneistusyhtiö Közgépin kimppuun, jonka omistaa Fidesz-puolueen vanha kummisetä, liikemies Lajos Simicska ja joka melkoisen uskomattomalla tavalla on voittanut tarjouskilpailun kuin tarjouskilpailun missä milloinkin on Unkarissa julkisia rakennustöitä teetetty. (Pääministeri Orbánin mielestä Unkarissa ei kuitenkaan ole oligarkkeja, ainoastaan isänmaallisia suurliikemiehiä.) Hallitus paikkailee edelleenkin vuotavaa taloutta keinoin, jotka sivullisen asiantuntemattomaan silmään näyttävät, hm, kuten pääministeri Orbánilla on tapana hallituksensa taloudenpitoa kuvata, ”epäortodoksisilta”. Eli, kuten HVG-viikkolehti uuden numeronsa kannessa vitsailee:

”Teille on saapunut 1 uusi vero!”

Fidesz-enemmistöinen parlamentti runnoo pikavauhtia läpi paitsi uusia lakeja myös uusia tai uudistettuja veroja, tulossa on mm. puheluvero.

Mitä hallitus tekee tässä tilanteessa? Panostaa entistä lujemmin 1800-luvun ellei peräti 1930-luvun henkiseen romanttiseen kansallismielisyyteen. Tuorein esimerkki on juuri hyväksytty NAT eli Nemzeti Alaptanterv, koulujen ”Kansallinen opetussuunnitelma”. (Huomatkaa, jälleen kerran, sanan nemzeti ‘kansallinen’ käyttö.) HVG-uutisportaalin mukaan opettajien ammattiliitto on nyt esittänyt julkisen protestin sen johdosta että, toisin kuin hallitus väittää, ammattilaisten edustajat eivät ole päässeet opetussuunnitelman lopullista versiota edes näkemään. Äidinkielenopettajien järjestö puolestaan on hermostunut siitä, että kirjallisuuden opetussuunnitelmaan on otettu mukaan ns. kansallis-konservatiivisia, itse asiassa paremminkin kansallisradikaaleja kirjailijoita kuten maineeltaan kyseenalainen Albert Wass (1908–1998). Transilvanianunkarilainen Wass, jyrkän oikeistonationalistinen aatelismies, joka toisen maailmansodan aikana innoissaan taisteli natsien rinnalla ja sodan jälkeen siirtyi Amerikkaan, on järjestelmänvaihdoksen jälkeen (sosialismin aikanahan hänen teoksensa tietenkin olivat pannassa) kokenut merkillisen renessanssin, ja hänen teostensa rehabilitoijat yrittävät kaikin voimin vähätellä hänen pimeitä puoliaan – Wass oli kiivas antisemitisti. Unkarin äidinkielenopettajien edustajan mukaan Wass ei ilmeisesti kuulu kirjallisuuden kärkihahmoihin vaan luokittuu – muutamia varhaisia teoksiaan kenties lukuun ottamatta – lähinnä kansallisista aiheista kirjoittavaksi viihdekirjailijaksi. Toisin sanoen homma on vähän kuin Suomessa määrättäisiin koululaisille pakolliseksi lukemiseksi Aarno Karimon isänmaallinen merkkiteos Kumpujen yöstä.

Merkillisen comebackin on tehnyt myös Miklós Horthyn kultti. Amiraali Horthy, Unkarin kuningaskunnan valtionhoitaja maailmansotien välisestä ajasta toisen maailmansodan loppuvaiheisiin, on tietenkin kiistelty hahmo – ei suinkaan mikään fasistidiktaattoreista julmin, toimihan hänen aikanaan jopa jonkinlainen (joskin hampaaton) poliittinen oppositio, mutta ei mikään punaposkinen demokraattikaan. Horthy ei ollut mikään natsi mutta liukui mukisematta Hitlerin liittolaiseksi ja lähetti vuonna 1942 vapaaehtoisesti armeijallisen unkarilaisia sotilaita (sekä miinanpolkijoiksi aseistamattomia ”työpalvelukomppanioiden” miehiä, lähinnä juutalaisia ja maanalaiseen vasemmistoliikehdintään osallistuneita) itärintamalle, missä heistä suurin osa kehnosti varusteltuina menehtyi Ukrainan talveen. Upseerina ja herrasmiehenä Horthy ei pitänyt natsityylisistä juutalaisten joukkovainoista ja -murhista ja sodan aikana jopa pyrki suojelemaan Budapestin juutalaisia kyydityksiltä keskitysleiriin – mutta kuten monet kaltaisensa upseerit ja herrasmiehet, hän oli asenteiltaan avoin antisemitisti, hänen valtakautenaan säädettiin juutalaisten ”vaikutusvaltaa” rajoittavia syrjintälakeja jo ennen natsiaikaa, ja monet pitävät Horthya vähintäänkin osasyyllisenä siihen, että varsinkin Unkarin maaseudun juutalaisista sekä naapurimaista Unkariin saapuneista juutalaispakolaisista monet joutuivat vainojen uhriksi.

Tälle miehelle on siis jälleen ruvettu pystyttelemään patsaita ja nimeämään katuja, aukioita tai ainakin puistoja. Tuorein tapaus on Kereki-nimisestä alle 600 asukkaan kylästä keskisessä Unkarissa, Balatonjärven eteläpuolella. Siellä paikalliset asianharrastajat pystyttivät Horthylle luonnollisen kokoisen puusta veistetyn näköispatsaan; seremoniaan osallistui myös paikallinen varapormestari, jonka mukaan kymmenen prosenttia asukkaista kannatti myös patsaan ympärillä olevan aukion nimeämistä Horthyn mukaan, eikä kukaan vastustanut. Parin päivän päästä yksityinen kansalaisaktivisti toteutti jo aiemmin esittämänsä uhkauksen: Péter Dániel -niminen lakimies kaatoi patsaan päälle punaista maalia, ripusti sen kaulaan taulun ”JOUKKOMURHAAJA. SOTARIKOLLINEN” ja julkaisi teostaan kuvan myös Facebook-sivullaan (tässä kuva HVG-portaalin artikkelista):

Valoisana puolena ehkä voisi mainita sen, että Gój motorosok (‘Ei-juutalaiset motoristit’) -niminen aggressiivisen oloinen liivijengi, joka patsaan paljastajaisissa lupasi mahdollisen vandalismin iskiessä ”hoitaa asian nopeammin kuin oikeusistuin”, ei ilmeisesti ole vielä tarttunut toimiin tapauksen johdosta. Muuten täytynee olla samaa mieltä kuin monet nykyjärjestelmän arvostelijat: ei hyvänen aika, ei sentään näin, ei barbariaa vandalismilla paranneta. Mutta millä sitten?

Tutkimuslaitos Ipsoksen tuoreimman gallupin mukaan kahden kolmasosan mandaatillaan kehuskelevan Fidesz-puolueen kannattajia on nykyään unkarilaisista enää 16 prosenttia. Siitä huolimatta se on edelleen puolueista kannatukseltaan suurin: sosialistipuolue MSzP:tä äänestäisi nyt 13 prosenttia, äärioikeistolaista Jobbikia 9 prosenttia ja vihreää LMP-puoluetta 4 prosenttia. Suuri osa vaalikarjasta ei siis osaa ratkaista kantaansa ja saattaa jäädä vaaleissa kotiin nukkumaan. Turhautuminen ja yleinen epäluottamus kaikkia poliitikkoja kohtaan, laidasta laitaan, on yleistä, eikä uutta uskottavaa vaihtoehtoa ole vielä noussut esiin.