Viimeksi kirjoitin ns. ”kovasta väittelystä” (tämmöistä lupailtiin etukäteen Unkarin Helsingin-lähetystön FB-sivulla), jota Unkarin parlamentissa käytiin koronaviruksen torjuntatoimien johdosta. Oppositioedustaja Tímea Szabó oli kiivaassa puheenvuorossaan ruvennut luettelemaan niitä rajantakaisten unkarilaisvähemmistöjen asuttamia alueita, joille Unkarin hallitus toimittaa tuhansittain hengityssuojaimia, samalla kun niistä on kotimaassa huutava pula. Szabó hiljennettiin kesken puheenvuoronsa, ensin hallituspuolueen edustajien ivallisilla aplodeilla, sitten puhemiehen toimesta.
Unkarin valtion kansallisuuspolitiikasta, jossa rajantakaiset vanhat unkarilaisvähemmistöt pyritään pitämään kansakunnan osina (ja annetaan niille sekä kaikenlaisia tukiaisia että kansalaisuus ja äänioikeus), voi tietenkin olla monta mieltä. Nämä ovat poliittisia ja arvokysymyksiä, samoin kuin (filosofin ja poliittisen esseistin Gáspár Miklós Tamásin, lyhyesti TGM, kirjoitukseen viitatakseni) se, halutaanko ”me” (emämaan unkarilaiset) ja ”ne” (nuo meidän verovaroistamme vapaamatkustajina hyötyvät Romanian tai Serbian tai Ukrainan kansalaiset) asettaa vastakkain, tai halutaanko hengityssuojaimia toimittaa [Romanian] Sepsiszentgyörgyn unkarilaisille silläkin uhalla, että niitä ei sitten riitä esimerkiksi jonkin Unkarin mustalaisgheton asukkaille. Näistä asioista voi keskustella. Mutta, huomauttavat TGM ja monet muut mediakuplani kommentoijat, siinä tulee raja vastaan, jos toisenlaista mielipidettä edustavaa poliitikkoa aletaan nuijia henkilöön menevillä väitteillä, joiden kielikuvat ovat kuin suoraan natsiajoilta.
Näin nimittäin kirjoittaa Magyar Nemzet -lehdessä – tämän perinteikkään oikeistokonservatiivisen päivälehden nimen, logon ja maineen omi itselleen vuonna 2015 perustettu hallituksen mediaimperiumiin kuuluva Magyar Idők sen jälkeen, kun vanha Magyar Nemzet oli 2018 lakannut ilmestymästä… siis näin kirjoittaa henkilö nimeltään tai nimimerkiltään Fülöp Zümmer:
Tímea Szabó -nimisen organismin tieteellinen luonnehdinta
Tímea Szabó luotiin salaisella saarella sijaitsevassa laittomassa laboratoriossa punkin ja Ildikó Lendvain [entinen nimekäs sosialistipoliitikko, nykyään poliittinen kommentaattori] DNA:sta. Jonkin aikaa sitä säilytettiin lämmönkestävässä, steriilissä lasiastiassa, sitten [sosialistipuolue] MSZP ujutti sen Unkarin valtiopäiville. Tímea Szabó piileskeli ensin parlamentin paneelien ja parkettien raoissa ja mönki sieltä sitten vähitellen istuntosaliin. Parveiluajan alettua Tímea Szabó pyysi puheenvuoroa ja suihkutti bakteerejaan ylt’ympäriinsä. Joidenkin tutkijoiden mukaan Tímea Szabó -niminen organismi ei ole parlamentissa edustamassa äänestäjiä vaan haluaa pelkästään myrkyttää. Szabó on olemattoman puolueen [vuonna 2013 perustettu vasemmistovihreä Párbeszéd] jäsen mutta hyvinkin olemassaolevan taustamahdin [háttérhatalom, vakiintunut nimitys poliittisten salaliittoteorioiden ”tiedättehän-ketkä”-pahiksille] biologinen ase. Se vaikuttaa suoraan sieluun. Se tuhoaa kaikki arvot. Se kykenee jopa muutaman tuhannen hengityssuojaimen takia lietsomaan vihaa rajantakaisia unkarilaisia kohtaan.
Moraalisesti tämäntasoista tekstiä, jollaisesta meillä (näin maallikkona kuvittelen) napsahtaisi ilman muuta kunnianloukkaussyyte, on meillä totuttu näkemään joissain MV-lehden tyyppisissä julkaisuissa, ja nyttemmin yhä enemmän myös tietyn oppositiopuolueen edustajien ja kannattajien somemöläytyksissä. Mutta tämä ei ole oppositiopoliitikon ”yksityinen” kommentti eikä jonkun syrjäytyneen syvien rivien rasistireiskan someöyhötystä. Se on näköjään sivistyneen ihmisen muodollisesti korrektisti ja oikein sivistyssanoja käyttäen kirjoittama teksti, joka on painettuna ilmestynyt perinteikkäässä (tavallaan), arvokkaassa päivälehdessä, jonka tunnuslauseena näkyy olevan ”Henkistä maanpuolustusta vuodesta 1938”. Kenties kohta selitellään, että tämähän oli ”huumoria” tai ”poliittista satiiria” – mutta tähän tyylilajiin näin arvokkaalla foorumilla kirjoittavan ihmisen pitäisi myös osata erottaa oikea huumori ja satiiri silkasta yksitotisesta vihankylvöstä.
Miettikääpä, mitä tapahtuisi, jos Suomessa vaikkapa Helsingin Sanomissa joku voisi kirjoittaa poliitikosta näin. Tai jos Suomessa opposition edustajia saisi parlamentissa koko ajan simputtaa ja nöyryyttää. Onko tämä eurooppalaisen oikeus- ja sivistysvaltion meininkiä? Tämmöistäkö jotkut haluaisivat meillekin?
Samaan aikaan, kun suomalaisessa somekuplassani ihmetellään niitä politiikan, hm, ilmiöitä, jotka pystyvät lähes samaan hengenvetoon sekä vaatimaan sanan-, siis öyhötyksenvapautta omilleen ilman mitään vihapuhepykälien kahleita että loukkaantumaan verisesti, jos heitä itseään arvostellaan, on Suuri Vihapuhekeskustelu Unkarissa ehtinyt jo muutaman kierroksen pitemmälle.
Kaikki alkoi Budapestin Erzsébetvárosin kaupunginosan pormestarin Péter Niedermüllerin esiintymisestä ATV-kanavan haastattelussa. Niedermüller on vähän pölähtäneen-ystävällisen oloinen setämies, ilmeisesti sinänsä akateemisesti ansioitunut etnografi ja kulttuuriantropologi, joka on opettanut useammassa yliopistossa mutta lähtenyt Berliinin Humboldt-yliopistosta ikävissä merkeissä jonkinlaisia taloussotkuja jälkeensä jättäen (näin kertoo unkarilainen Wikipedia viitaten nykyään hallituksen äänitorvena toimivan Origo-uutissivuston juttuun, johon ei ehkä kannata aivan kritiikittömästi uskoa). Politiikassa hän on vaikuttanut entisen sosialistipääministerin Ferenc Gyurcsányn ”Demokraattisen Koalition” eturivissä sen perustamisesta saakka eli vuodesta 2011, istunut Eurooppaparlamentissa kaudella 2014–2019 ja viime syksyn kunnallisvaaleissa noussut opposition yhteisehdokkaana Erzsébetvárosin johtoon.
ATV-kanavan ajankohtaisohjelmassa A nap hírehaastateltavana ollut Niedermüller siis keskusteli juontajan kanssa Fidesz-puolueen kommunikaatiokriisistä, tämänhetkisestä viholliskuvien ja vihanlietsonnan tarpeesta. Keskustelu rönsyili, ja sen logiikkaa on vähän hankala seurata, mutta ilmeisesti Niedermüller oli erinäisten sivupolkujen jälkeen pääsemässä vastaamaan aiemmin esitettyyn kysymykseen siitä, keitä nämä vihanlietsojat oikein ovat.
”Kun nyt katsotaan, mitä jää jäljelle, kun kuorit pois nämä viha-ties-mitkä [gyűlöletvalamiket, ilmeisesti tässä viitataan niihin ihmisryhmiin, joita hallituspuolueen propaganda maalittaa vihan kohteiksi], niitähän jo lueteltiin: ei-unkarilaiset, poikkeavat, maahanmuuttajat, romanit, ties ketkä kaikki, silloin keskelle jää pelottava muodostuma [rémisztő képződmény]: nämä valkoiset, kristityt, heteroseksuaaliset miehet – ja on toki joukossa naisiakin. Tämä perhekäsitys. Se on hirvittävää siksi, että kun katsomme, mistä kaikkialla maailmassa nämä niin kutsutut valkoiset nationalistit koostuvat: näistä – sanon sen nyt tässä teille ihan hiljaa.”
Niedermüller ilmaisee itseään sekavasti ja kömpelösti. Minusta hänen tarkoituksensa on kuitenkin aivan selvä: tämänhetkisen poliittisen vihapuheen tuottajat Unkarissa ovat valkoisia heteromiehiä ja -naisia, joita usein voi sanoa myös ”kristityiksi”. (Muistutan taas kerran, että ”kristitty” Sentroopassa ei perinteisesti tarkoita ”uskovaista”, ei ”riviseurakuntalaista” eikä ”hihhulia”, vaan ”perusarvokonservatiivia ei-juutalaista”.) Siis niitä ihmisiä, joiden etujen ajajaksi nykyinen hallitus on erityisesti itsensä nimennyt. Tuo rémisztő képződmény minusta viittaa siihen, että tämä ihmisryhmä alkaa olla pelottavan kiinteä ja selkeästi rajautunut: vihapuhe on jo luonut ”meidät” ja ”heidät”, ja ryhmät ovat määriteltävissä muutaman yksinkertaisen kriteerin avulla, tämän Niedermüller haluaa ”ihan hiljaa” ja järkyttyneenä juontajalle kertoa. Minun ymmärrykseni mukaan Niedermüller ei siis suinkaan väittänyt, että kaikki valkoiset heteroseksuaaliset kristityt syrjivät ja tuottavat vihapuhetta, saati että valkoiset kristityt heterot noin sinänsä olisivat pelottavia hirviöitä.
Mutta toisinkin voi asian nähdä. Kaikista Unkarin viestimistä nimenomaan oppositiojulkaisu, hallitukseen kriittisesti suhtautuva mutta poliittiselta kannaltaan porvarillinen Magyar Hang (‘Unkarilainen ääni’), jonka vuonna 2018 perustivat lakkautetun Magyar Nemzet -lehden työntekijät, kaivoi Niedermüllerin haastattelusta esille nämä kohtalokkaat sanat ja tulkitsi hänen sanoneen, että ”valkoiset kristityt heterot ovat pelottavia muodostumia”. (Toki samaan syssyyn toimittaja muistutti, että myös hallituspuolueen riveissä puhutaan usein mauttomasti ja loukkaavasti.) Ilmeisesti Niedermüller ei suinkaan herätä varauksettomia sympatioita kautta koko opposition, niin kuin ei hänen puolueensakaan: DK henkilöityy vahvasti Ferenc Gyurcsányiin, jolla puolestaan on oppositionkin puolella ihailijoiden lisäksi runsaasti vihailijoita.
Syöttö singahti edelleen suoraan hallituspuolueen lapaan. Hallituksen ikioma törkytuutti-journalisti Zsolt Bayer, sama mies, joka jatkuvasti alatyylisin sanoin solvaa milloin poliittisia vastustajiaan, milloin romaneja, juutalaisia tai maahanmuuttajia, ilmoitti omassa Sajtóklub (‘Pressiklubi’) -ohjelmassaan, että torstaina järjestetään Erzsébetvárosin pormestarinviraston edessä mielenosoitus, jossa hän on yksi pääpuhujista. Myös Unkarin katolinen piispainkokous tuomitsi julkilausumassaan Niedermüllerin syrjivät ja ”ihmisarvoa loukkaavat” sanat, ja esiin on myös vedetty sekin kiistämätön tosiasia, että monissa maailman maissa kristityt ovat jatkuvan vainon kohteena (miten se liittyy Niedermüllerin tapaukseen, on toki kysymys sinänsä). Torstaiaamuna oli Budapestin keskustaan jo levitetty lehtisiä, joissa Niedermüller kuvattiin kaljuna rottana, joka levittää ”ideologiatartuntaa” ja ”verbaalista saastaa”. Niedermüllerin toimistoon lähetettiin laatikossa rotanraato. Ja sitten nähtiin merkillinen mielenosoitus, jossa hallituspuolueen kannattajat osoittivat mieltään ”vihapuhetta ja rasismia” vastaan.
444.hu-sivuston videolla haastatellaan paljolti kitkeristä eläkeläisistä koostuvaa mielenosoittajajoukkoa, joka lopulta on käymässä käsiksi toimittajaan tai ainakin hänen mikrofoniinsa. Heidän mielestään Niedermüller on loukannut ”unkarilaisia”, siis heitä, jokaista tavallista ihmistä. Myös vastamielenosoittajat ovat paikalla, kadun ja poliisiketjun toisella puolella pitelemässä julistetta, jossa lukee Csuhások, térdre, imához! (‘Kaapuniekat [katolisten pappien tai munkkien pilkkanimi], rukoukseen polvistu!’) – näin väitetään Viktor Orbánin nuorena poliitikkona joskus melkein kolmekymmentä vuotta sitten välihuudelleen kristillis-konservatiivisille kollegoilleen. Molemmin puolin käydään kuumana ja huudellaan ilmeisesti kaikenlaista, mutta eniten kyllä mieleen jää tästä videosta se, miten ”rasismin ja vihapuheen” vastaiset mielenosoittajat ensin sylki roiskuen haukkuvat ”homoja” ja ”kommareita” ja lopuksi huutavat kuorossa pormestarinviraston suuntaan: ”Rasistit! Rasistit!”
Eikä tässä vielä kaikki. Vihapuheenvastaisessa mielenosoituksessa on myös tapahtunut poliisin tiedonannon mukaan ainakin yksi lievähkö pahoinpitely, kun budapestilaismies joutui sanaharkkaan yhden tilaisuuden järjestäjien edustajan kanssa ja lopuksi löi tätä äänentoistolaitteistoon kuuluvalla tangolla. Oppositiolehti HVG:n toimittaja András Hont puolestaan sai kimppuunsa äärioikeistolaisen Vadhajtások-portaalin toimittajan, joka tuuppi ja haukkui häntä; Hontilta vedettiin silmälasit päästä ja hänen päälleen syljettiin.
Näin siis voi käydä, kun harmittomaan jaarittelu-pyörittelyyn tottunut yliopistoihminen lähtee politiikkaan ja päätyy tilanteisiin, joissa kuulijakunta ei enää olekaan kielellisesti taitavaa ja perushyväntahtoisesti suhtautuvaa vertaisryhmää. Hänen mutkikkaat ja kömpelösti muotoillut sanansa taatusti ymmärretään väärin, osaksi varmaan aivan tahallaan. Ja näin päästään tilanteeseen, jossa sorrettujen vähemmistöjen suojaksi kehitetyt demokratian rakenteet (niin, demokratia ei tarkoita, että enemmistö saa jyrätä vähemmistöt, vaan siihen kuuluu myös vähemmistöjen ja yleisten ihmisoikeuksien turvaaminen) käännetään itseään vastaan: enemmistö on yllättäen muka sorron uhrina, hallitus vyöryttää ”kansan” kaduille oppositiopoliitikkoa vastaan, ja vihapuheen vastaista mielenosoitusta vetää valtakunnan tunnetuin vihapuhuja.
Ja taas on Zsolt Bayer Unkarin otsikoissa. Journalisti, pääministeri Orbánin vanha luottokaveri ja hallituksen epävirallinen törkytuutti on ollut tässä blogissa esillä ennenkin. Bayer puhuu asioista ns. oikeilla nimillä eli suoltaa kohdeyleisönsä alttiisiin korviin hyvin suorasukaisesti muotoiltuja solvauksia. ”Merkittävä osa mustalaisista” on ”elukoita, jotka eivät sovellu elämään yhdessä ihmisten kanssa”. Itävaltalainen vihreä europarlamentaarikko Ulrike Lunacek on ”aivoton, kapinen, valehteleva idiootti”. Ja pianisti-kapellimestari András Schiffin sekä saksalais-ranskalaisen vihreän europarlamentaarikon Daniel Cohn-Benditin yhteydessä, jotka molemmat olivat arvostelleet Orbánin Unkaria, Bayer möläytti, että ”valitettavasti ei aikoinaan kaikkia [juutalaisia] saatu kaivetuksi kaulaa myöten Orgoványn metsään” (viittaus vuoden 1919 lyhytikäisen neuvostotasavallan (Tanácsköztársaság) jälkiselvittelyihin ja valkoiseen terroriin: Orgoványn metsässä murhattiin muutamia kymmeniä neuvostotasavallan toimihenkilöiksi epäiltyjä, näistä monet olivat juutalaisia, ja Unkarin antisemitismin perinteeseen kuuluu myös koko Neuvostotasavallan leimaaminen juutalaisten tempaukseksi). Ylipäätään Bayer on ristiriitainen hahmo: unkarilais-kansallismielinen švaabi (Bayerin suku kuuluu Unkarin vanhaan saksalaisvähemmistöön) puolustaa oikeistolais-kristillisiä perusarvoja kielellä, joka kuhisee perinteisiä seksuaalisuuteen ja ruumiineritteisiin liittyviä ns. rumia sanoja.
Tuorein julkisuuspurskaus seurasi hallituksen äskettäistä päätöstä myöntää Bayerille korkea kunniamerkki, Unkarin Ansioritarikunnan risti. Oppositiopiireissä nousi äläkkä, ja 444.hu-uutisportaali tiedusteli suoraan Inhimillisten voimavarojen ministeriöltä, millä Bayer oli tämän kunnianosoituksen ansainnut. Vastausvuoro siirrettiin suoraan pääministerin kanslialle, mistä ministeri János Lázár ilmoitti:
Neuvostoliiton vankileireissä menehtyneiden muistoa vaalivan yhteisön aloitteesta Zsolt Bayer sai ansioistaan Unkarin Ansioritarikunnan ritariristin, tunnustuksena useiden kansallisten kysymysten selvittämisen ja edustamisen osalta, etenkin GULAG-vankileireihin joutuneiden kohtaloa sekä Transilvanian unkarilaisten elämää luotettavasti ja arvokkaasti esitelleelle journalistintyölleen.
Mikä tämä ”Gulagin uhrien muiston vaalijoiden” yhteisö sitten lieneekin, sen yhteys Bayeriin saattaa jotenkin liittyä Bayerin unkarinsaksalaiseen syntyperään. Neuvostoliiton vankileireille päätyi eri aikoina eri unkarilaisia: ainakin Neuvostoliittoon paenneita ja siellä Stalinin puhdistusten uhreiksi joutuneita kommunisteja sekä sodan aikana unkarilaisia sotavankeja. Oma merkittävä ryhmänsä olivat ns. ”pienen työn” uhrit: malenkij robotiin, kuten asia unkarilaisten pidginvenäjäksi ilmaistiin, raahattiin sodan jälkeen etenkin Unkarin saksalaisia muka fasisteina (siitä piittaamatta, että varsinaiset natsimieliset saksalaiset olivat enimmäkseen jo mobilisoituneet Saksan armeijaan tai paenneet sodan loppuvaiheissa Saksaan). ”Saksalaisten fasistien” jatkoksi kiintiötä täyteltiin muilla saksalaisnimisillä unkarilaisilla, usein juutalaisilla, tai ylipäätään kenellä hyvänsä paikallisten viranomaisten sopivaksi katsomilla henkilöillä. Venäjän pakkotyöleireille vietiin Unkarista ilmeisesti pitkästi toistasataatuhatta henkeä, joista noin puolet ei selvinnyt hengissä. Gulagin uhrien muiston vaaliminen on siis erittäin oikeutettua ja aiheellista – mutta tässä siitä näyttää tulleen poliittinen lyömäase.
Unkarin nykypolitiikassa neuvostojärjestelmän terroria käytetään Horthyn ajan ihmisoikeusrikkomusten (ja niihin niveltyvän natsiterrorin) suhteellistamiseen, puolusteluun ja vähättelemiseen. Tästähän on usein syytetty Budapestin terrorimuseota: Terror Háza esittää natsien ja kommunistien hirmuteot ikään kuin saman kolikon kääntöpuolina, yhdistäen molemmat vieraisiin vallanpitäjiin ja hämärtäen unkarilaisten oman syyllisyyden tapahtuneeseen. Ja kuinka ollakaan, Terror Házan johtaja, hovihistorioitsija Mária Schmidt esitti onnittelunsa oikein Facebookeitse:
Ritariristin sai ristiritari, joka ei salli meidän menettää arvojamme, perinteitämme, näkemyksiämme tai tervettä järkeämme! Tätäkin kautta onnittelen Zsolt Bayeria ritariristin johdosta!
Kaikkia Bayerin ansiot eivät kuitenkaan vakuuta. Kolmen päivän kuluessa ainakin kahdeksan nimekästä unkarilaista on palauttanut presidentin kansliaan aiemmin saamansa Ansioritarikunnan ristin ilmoittaen, etteivät halua tulla liitetyiksi samaan yhteyteen Zsolt Bayerin kanssa: oikeustieteilijä ja entinen parlamentin vähemmistöasiain asiamies Jenő Kaltenbach (hänkin muuten sukujuuriltaan Unkarin švaabeja), kemisti ja bioteknikko István Kenyeres, matemaatikko Bálint Tóth, kulttuuritoimittaja Péter Rózsa, hyväntekeväisyystoiminnassa ansioitunut liikemies András Polgár, historiantutkija Tamás Krausz, filosofi Ágnes Erdélyi sekä kuvanveistäjä ja korusuunnittelija Vladimir Péter. 444.hu-portaali piruilee: mikä mahtaa olla presidentti János Áderin salaisuus, kun hän on kolmessa päivässä saanut kahdeksan ritariristiä?
Lopuksi vielä armonisku: Unkarin juutalaisista uskonyhteisöistä suurin, MAZSIHISZ, esittää ironiset ”onnittelunsa”:
Meille ei tulisi mieleenkään ajatella, että hallitus pitäisi tunnustuksen arvoisena sitä, että joku johdonmukaisesti nimittelee eri mieltä olevia tuholaisiksi, jotka on hävitettävä, madoiksi tai täiksi. Ei tulisi mieleemmekään, että hallitus, Orbánin julistettua ”nollatoleranssin” antisemitismin suhteen, rupeaisi kannattamaan syrjiviä aatteita. Siksi meille on itsestään selvää, että lähimmäisemme Zsolt Bayer – toisin kuin pääministerin kanslia leikkisästi selitti – ei saanut korkeaa kunniamerkkiä journalistintyönsä ansiosta vaan siitä huolimatta.
Unkarin suurin hallituspuolue on nimittäin huomanut, että Zsolt Bayer, yksi puolueen perustajista, on elämässään menestynyt huonosti ja siksi huonolla tuulella. Valtio, jonka kansalaiset ovat tyytymättömiä ja huonosti menestyneitä, ei puolestaan voi olla todella menestyksekäs ja tyytyväinen. Puolue päätti aivan aiheellisesti, että Bayerin turhautunut manailu, hänen yksitotinen, hysteerinen ja säälittävä vihapuheensa ei vahingoita vain häntä itseään vaan koko julkista ilmapiiriä. Varmaan tästä syystä hallitus halusi virittää häntä parempaan, hilpeämpään tunnelmaan pienellä huomionosoituksella, joka ei edes maksa mitään.
Uskomme, että Zsolt Bayer, kuten kaikki muutkin, on Jumalan kuvaksi luotu ihmisolento ja ansaitsee lohdutuksen. Emme koskaan saa luopua siitä toivosta, että hän joskus lopettaa rutiininomaisen vihakiihotuksensa ja muuttuu kunnon ihmiseksi.
Unkarin juutalaisten uskonyhteisöjen liitto haluaisi täten ilmoittaa tukevansa hallituksen kasvatuksellisia ponnistuksia. Olemme luottavaisia, sillä Unkarissa on monia hyviä asioita, joiden palvelukseen palkittu voisi asettaa aikoinaan huomiota ansainneen tyylinsä. Toivome hänelle siis voimaa, terveyttä ja pitkää ikää, että hän ehtisi hyvittää kaiken sen mittaamattoman vahingon, jonka vuosien mittaan on kirjoituksillaan Unkarille tuottanut.
Päivitys: Kunniamerkkejään ovat ryhtyneet palauttamaan yhä useammat ansioituneet unkarilaiset. Aiemmin luetellusta kahdeksasta lukumäärä on tätä kirjoittaessani kasvanut 27:ään – 444.hu-sivusto perusti jatkuvasti päivittyvän ”ritariristinpalautuslaskurin”.
Viime päivinä on unkarinkielisessä sosiaalisessa mediassa kiertänyt liikuttava kertomus 81-vuotiaasta Ica-tädistä. (Ica on Ilona-nimisten naisten tyypillinen puhuttelunimi, ”tädiksi” (néni) tai ”sedäksi” (bácsi) on unkarin kielessä varsinkin lasten ja nuorempien ihmisten tapana puhutella vanhempia ihmisiä, biologisesta sukulaisuudesta riippumatta.) Ica néni tuli monille budapestilaisille tutuksi, kun hän päivittäin seisoskeli Király utcan CBA-valintamyymälän edessä kerjäämässä. Leskeksi jäätyään Ica-täti ei ollut pystynyt maksamaan asuntolainaansa, ja kun ilmeisesti hänellä ei ollut omaisia, jotka olisivat voineet auttaa, hän joutui kadulle. Lopulta asunnottoman, paleltumavammoista kärsivän mummoraukan otti luokseen asumaan nuori, vasta 18-vuotias nainen, jolla sattumoisin on oma yksiö. Budapest Bike Maffia -nimisen, hyväntekeväisyyttä harrastavan polkupyöräilijäseuran avustuksella Ica-tädin hyväksi järjestettiin keräys, ja kuten Szeretlek, Magyarország -sivustolla kerrotaan, jo muutaman päivän huolenpito on tehnyt ihmeitä:
Tarina tuntuu tietenkin vähän liian kauniilta ollakseen totta, vaikka ei se aivan tavanomaiselta yksinkertaiselta nettihuijaukseltakaan vaikuta. Ica-tädin hyväntekijästä, nuoresta Szandrasta, ei kerrota juuri muuta kuin että hän nuorena ”joutui usein muuttamaan yhdessä kasvattivanhempiensa kanssa” kunnes täysi-ikäiseksi tultuaan sai perintörahansa, joilla osti asunnon. Ehkäpä Szandran toimintaa selittää, että hän on itsekin joutunut kokemaan köyhyyttä?
Köyhyys joka tapauksessa on Unkarissa läsnä. Pientä etuoikeutettua luokkaa lukuun ottamatta ei siellä ennenkään ole eletty leveästi. Jo 1980-luvulta muistan, että kaikilla kynnelle kykenevillä tuntui olevan kaksi työpaikkaa, eikä järjestelmänvaihdos suinkaan muuttanut asiaa. Edelleenkin on aivan tavallista, että esimerkiksi opettaja-virkamiesperheessä tehdään viikonloppu- tai kuutamohommia, annetaan yksityistunteja tai pyöritetään pientä yritystä, että leipä riittäisi. Kollegani oli taannoin käymässä unkarilaisten työtoveriensa luona: perheen molemmat vanhemmat ovat yliopiston opettajia, mutta autolla ajettiin jokin outo varoitusvalo koko ajan kojelaudassa välkkyen, koska ”ei ole varaa nyt huollattaa”. Vuoden 2013 alkupuolen tilastojen mukaan unkarilaisten keskiansiot, brutto (!), olivat 227.800 forinttia kuussa, nykykurssin mukaan vähemmän kuin 750 euroa. Hinnat taas eivät, varsinkaan Länsi-Unkarissa, jää paljoa jälkeen EU:n keskitasosta.
Järjestelmänvaihdoksen jälkeen Kádárin Unkarissa velkarahalla ylläpidetyt sosialistiset turvaverkot pettivät. Ensimmäisenä tipahtivat kyydistä romanit, joista suuri osa nykyään elää pitkäaikaistyöttöminä ns. syväköyhyydessä (mélyszegénység), slummiutuneissa kylissä tai kaupunginosissa, jonne ei välttämättä yllä edes kunnallistekniikka. Syrjäytyneisyys on alkanut periytyä, ja monet tuntuvat nykyään ajattelevan ja yhä rohkeammin sanovankin, että romanit ovat geneettisistä tai kulttuurisista syistä kykenemättömiä elämään siivosti modernissa hyvinvointiyhteiskunnassa; esimerkiksi ”mustalaisrikollisuudesta” (cigánybűnözés) on näköjään tullut käsite. Rankaisematon rasismi yltää jatkuvasti uusiin ulottuvuuksiin: tässä juuri Gépnarancs-sivustolla ilmestyneen, Tamás Szelen kirjoittaman järkyttyneen artikkelin autenttista kuvitusta:
”Älkäämme antako heidän kasvaa aikuisiksi! Näistä tulee murhaajia! Saastuttava mustalais-geenijäte, sen hävittäminen on suositeltavaa ja välttämätöntä!”
Mutta millään rasistisilla argumenteilla ei nykyään voida selittää pois sitä, että kuka hyvänsä siivo, kunnollinen, työtätekevä ihminen voi pudota köyhyyteen, kadulle ja yhteiskunnan ulkopuolelle, niin kuin kiltti Ica-täti. Ja vastaavia tarinoita on paljon muitakin: Magyar Narancs -sivusto kertoo työttömästä hyönteistutkijasta. Vuosikymmeniä Pécsin luonnontieteellisen museon palveluksessa työskennellyt, kansainvälistä tunnustusta saanut ja Unkaristakin viisi uutta hyönteislajia löytänyt József Sár on museosta työttömäksi jouduttuaan elättänyt itseään tilapäistöillä ja harkitsee nyt epätoivoisena muuttoa Brasiliaan.
Tuoreimmissa kansainvälisissä köyhyystilastoissa aineellisesta puutteesta kärsiväksi mainitaan ne, joilla yhdeksästä köyhyyden kriteeristä
lainan lyhennykset tai vuokrat jäävät rästiin;
yllättäviin menoihin ei ole varalla rahaa;
ei ole varaa puhelimeen, väritelevisioon, pesukoneeseen tai autoon;
ei ole varaa viettää lomaa edes viikon verran vuodessa;
ei ole varaa syödä lihaa (tms.) edes joka toinen päivä;
ei ole varaa lämmittää asuntoa riittävästi
täyttyy vähintään kolme. Tällaisia köyhiä on Unkarissa 26 prosenttia väestöstä (Suomessa 3%, Luxemburgissa ja Ruotsissa 1%), ja heidän määränsä on viime vuosina noussut.
Ei hyvinvointia tietenkään voi maasta polkaista. Selvähän se on, että jos kakku on pieni, siitä ei riitä kaikille suurta palaa, eikä köyhyyden poistamiseen ole mitään hokkuspokkuskonstia. Kuohuttavinta kuitenkin on, että Ica-tätiä tai sukupolvien syrjäytyneisyyden perineitä romanilapsia ei virallisesti näytä olevan olemassakaan. Unkarin hallitus on ihmisoikeusjärjestöjen protesteista huolimatta kriminalisoinut asunnottomuuden, joten kaduilla nukkuvat köyhät voidaan periaatteessa siivota suoraan vankilaan. Johtavat poliitikot julistavat jatkuvasti tosiseikoista piittaamatta, että maan talous on lupaavassa kasvussa ja itse asiassa Unkari on koko EU:n tulevan taloudellisen nousun liikkeellepaneva voima. Magyarország jobban teljesít, Unkari suorittaa paremmin.
Kummallista onkin, että Ica-tädin kaltaisten köyhyyden kasvojen rinnalla jatkuvasti julkisuudessa näkyvät rikkauden kasvot eivät herätä tämän suurempaa raivoa. Nyt vaalien alla hallituspuolue Fidesz ottaa kaiken irti sosialistipuolue MSZP:n tuoreimmasta skandaalista: nyttemmin eronnut varapuheenjohtaja Gábor Simon oli unohtanut tehdä veroilmoituksen itävaltalaisella pankkitilillä makoilevista sievoisista säästöistään. Oppositio taas yrittää pitää esillä Fidesz-puolueen ympärillä kukoistavaa korruptiota ja puoluejohtajien sekä heidän ystäväpiirinsä merkillistä rikastumista. Oppositiopuolue DK:n johtaja Ferenc Gyurcsány, itse upporikas liikemies ja aikoinaan melkoisten korruptiosyytösten kohde, on vaatinut julkista selvitystä siitä, miten pääministeri Orbán, joka on suunnilleen koko aikuisikänsä työskennellyt pelkästään ammattipoliitikkona, on voinut koota perheelleen yhden Unkarin suurimmista omaisuuksista.
Olisiko naiivia populismia asettaa rinnakkain Ica-täti ja kotikyläänsä jonkinlaista yksityistä elämyspuistoa jalkapallostadioneineen rakennuttava pääministeri Orbán? Tai ainakin kysyä, miten Unkarilla on varaa stadioneihin, patsaisiin ja muistomerkkeihin mutta asunnottomien vanhusten huolto jää vapaaehtoisten aktivistien laupeudentekojen varaan?
Olen tainnut tässä blogissa aiemminkin ihmetellä, mitä Unkarin sosiaalisessa mediassa oikein sallitaan. Suomessa on viime vuosina tavan takaa ollut jonkinasteista julkisuuskohinaa milloin kenenkin perussuomalaispoliitikon tai paikallisryhmän blogi- tai Facebook-möläytyksistä, mutta ne ovat kärpäsen surinaa niihin avorasistisiin ja väkivaltaisiin hehkutuksiin verrattuina, joita Unkarin äärioikeistolaisen Jobbik-puolueen palstoilla jatkuvasti julkaistaan. Myöskään kammottavaa kuruc.info-sivustoa ei jopa kansainvälisistä vastalauseista huolimatta saatu kiinni, koska – näin Unkarin viranomaiset selittivät – se toimii amerikkalaisella palvelimella, johon Unkarin lain koura ei yllä. Sivuston Facebook-palsta kylläkin suljettiin ilmiantojen johdosta parikin kertaa – mutta näyttäisi taas toimivan. (Itse asiassa Facebookista löytyy useitakin kuruc.infon mukaan nimettyjä ryhmiä, joiden sisällön tarkempaan erittelyyn en halua aikaani panna.)
Kuten varmaan ennenkin olen todennut, Itävallassa vihapuheen sietokynnys sosiaalisessa mediassa on huomattavasti matalampi, minkä oikeistopopulistipuolue FPÖ on viime aikoina saanut karvaasti kokea. Vuosi sitten käytiin Itävallan julkisuudessa kiistaa puoluejohtaja HC Strachen FB-sivulleen postaamasta antisemitistisestä pilakuvasta. (Strache pysyy kannassaan: kuvan koukkunokkaisen roiston hihansuissa ei näy daavidintähtiä vaan Montblanc-kalvosinnappien piparkakun näköinen koristekuvio.) Nyt äskettäin suljettiin kesä- ja toistamiseen heinäkuussa Strachen Facebook-tili muutamaksi viikoksi. Näyttävässä lehdistötilaisuudessa Strache syytti Facebookia sensuurista ja FPÖ:n vaalikampanjan tahallisesta sabotoimisesta. Hänen mukaansa Facebook olisi selittänyt tilin sulkemisen johtuvan valokuvasta, joka esitti Strachen tyttöystävää kahden ystävättärensä kanssa grillijuhlissa. (Siis mitääh? Olikohan tähän grillikuvaan taas liitetty jokin henkevä kommentti sianlihan syömisestä ja etenkin tietyistä sianlihaa syömättömistä kansanryhmistä, kuten ainakin kerran aikaisemmin? Vai näkyikö kuvassa liikaa lihaa muuallakin kuin grillissä?) Mutta tämähän ei Strachen mielestä ole totuus, vaan ilkeä Zuckerberg rankaisee hänen taisteluaan totuuden puolesta: oikea syy olisi se, että Strache on palstallaan avoimesti kirjoittanut tietovuotaja Snowdenin tapauksesta ja kritisoinut Yhdysvaltain tietovakoilua. Facebookin taholta tämä tietenkin kiistetään.
No jaa. Oikea syy Facebook-sulkuun on ilmeinen, jos on seurannut Strachen tai muiden FPÖ-keulahahmojen FB-palstoja – tai joitain niistä kriittisistä Facebook-ryhmistä, jotka säännöllisin väliajoin tuovat julkisuuteen järkyttäviä kuvakaappauksia Strache-fanien ja FPÖ-väen nettikeskusteluista. Samalla kun Strache ja muut FPÖ:n johtajat tavan takaa sanoutuvat irti vihapuheesta, syrjinnästä, rasismista tai väkivaltaan kehottamisesta, heidän FB-sivuillaan aivan yksiselitteisesti rikotaan vihapuhepykäliä. Ja nämä kommentit saavat toisinaan olla kaikkien luettavissa ja kerätä peukutuksia viikkokaupalla, ilman että yksikään ylläpitäjä puuttuisi asiaan. Itävallasta ja saksankieliseltä alueelta ylipäätään myös löytyy aktivisteja, jotka jatkuvasti seuraavat tilannetta ja aiheen ilmetessä pommittavat verkkopalvelujen ylläpitäjiä ja viranomaisia ilmiannoilla.
Todellinen pommi kuitenkin tipahti muutama päivä sitten. Jotkut Facebook-yhteisön Heimat ohne Hass (‘Kotiseutu ilman vihaa’) jäsenet olivat onnistuneet soluttautumaan FPÖ:n kannattajien suljettuun ryhmään Wir stehen zu FPÖ! Tämä ryhmä toimi jonkinlaisena takahuoneena lähes samannimisen (vain ilman huutomerkkiä) avoimen FB-yhteisön yhteydessä, josta luotettavan tuntuiset kannattajat ja keskustelijat kutsuttiin suljetulle puolelle. Ja täällä sitten saattoi antaa palaa, kun oltiin omien kesken. Heimat ohne Hass -aktivistit keräsivät ja dokumentoivat rankimman sortin vihapuhetta ja toivat löytönsä sitten News-viikkolehdelle, joka räväytti aiheesta etusivun jutun: ”FPÖ:n Facebook-natsit paljastettu!”
Nyt on koko Itävallan yleisö saanut lukea, miten FPÖ:n kannattajaryhmässä raivotaan ja ladellaan tappouhkauksia muslimeille ja juutalaisille, ylistetään Hitleriä ja uhkaillaan FPÖ:n poliittisia vastustajia (sosiaalidemokraattinen liittokansleri Faymann on ”punikkisika, jonka paikka on haudassa”). Kuvottavimmatkin urbaanilegendat otetaan tässä ”maahanmuuttokriittisessä” piirissä vakavasti: anovasti kameraan katsova koira, jonka peräpäästä valuu punertavaa visvaa, on kuulemma kuollut ”seksuaalisen hyväksikäytön uhrina” eläinbordellissa, jollaiset muka ovat Saksassa laillisia ja joiden asiakaskunta muka koostuu suurimmaksi osaksi islaminuskoisista maahanmuuttajista…
Suljettu vihapuheryhmä ei tietenkään ole missään virallisessa yhteydessä FPÖ-puolueeseen, joka on oitis rientänyt ottamaan etäisyyttä ja sanoutumaan irti koko touhusta. Puolue parka on joutunut nettikiusaajien uhriksi, kenties jopa provokaattorien – jotkut uskolliset kannattajat jaksavat väittää, että härskeimmät kommentit ovat ilkeiden vasemmistoagenttien ryhmään soluttamia… Ikävä vain, että ryhmässä jäseninä oli myös joukko FPÖ:n edustajia ja valtuutettuja, jopa puolueen kakkosmies, kansanedustaja Johann Gudenus – ja Facebookin protokollat osoittavat, että he ovat nähneet monia vastenmielisiä postauksia ja kommentteja reagoimatta niihin mitenkään saati eroamatta ryhmästä. Jälleen kerran on tullut osoitetuksi, että aivan liian monet ihmiset eivät tajua verkon lakeja: nettikeskustelu on julkista keskustelua, ja sielläkin puskista huutelulla on rajansa. (Ilmeisesti suljetunkin ryhmän jäsenmäärä on riittävän suuri, että tähänastisten ennakkotapausten mukaan Itävallan lain mukaisen ”joukko-” tai ”julkisen kiihotuksen” ehdot täyttyvät.)
Aivan siitä riippumatta, johtavatko valtakunnansyyttäjälle tehdyt ilmoitukset seurauksiin FPÖ:lle ja sen virallisille edustajille vai eivät, tämä skandaali juuri syyskuun lopun parlamenttivaalien alla on FPÖ:lle melkoinen isku. Puolueen ”lähimmäisenrakkaus”-kampanjan se ainakin asettaa perin outoon valoon. Tai kuten Michael Pammesberger Kurier-lehden pilapiirroksessaan osoittaa: puolueen sanoma on joka tapauksessa sama ”Ulkomaalaiset ulos!” (Ausländer raus!), eikä ”rakkaudella” mesominen sovi FPÖ:n rooliin Itävallan poliittisella näyttämöllä. Tämä rooli on, auttamatta, perinteisen Kasper-nukketeatterin pahishahmo Krokotiili.
Joka tapauksessa FPÖ:n kannatuksen pohjimmaiset mutakerrokset, se älämölö-avorasistiporukka, joka kannattaa puoluetta vaikka ”ymmärtää, ettei puolue voi virallisesti sanoa kaikkea”, on nyt paljastettu. Konservatiivisessa Die Presse -lehdessä Martin Fritzl kirjoittaa:
Mutta tässä huomionarvoista ei ole vain juridinen puoli. On mielenkiintoista tarkkailla, millaisissa piireissä FPÖ:n toimihenkilöt liikkuvat. Mitä tuollainen FPÖ-poliitikko oikein ajattelee, kun ”Me kannatamme FPÖ:tä” -nimisessä Facebook-ryhmässä kirjoitetaan ”muslimien paskakasasta”, joka pitäisi ”valella bensalla ja tuikata tuleen”? Tai siitä, miten juutalaiset lietsovat kolmatta maailmansotaa? Miettiikö hän mielessään: ”Onpas pojat vähän radikaaleja”? Vai: ”Kahjohan se on, mutta meidän kahjoja”? Vai peräti: ”Oikeassahan se on, mutta eihän sitä saisi noin suoraan sanoa”?
Ikävintä FPÖ:n kannalta on Fritzlin mukaan se, että näin FPÖ on vaarassa menettää merkittävän osan mahdollisista kannattajistaan – juuri sen, joka nyt on luisumassa uuden protestipuolueen, ”Team Stronachin” kannalle. Iäkäs kanadanitävaltalainen miljardööri-populisti, jonka puolueohjelmasta ei oikein ota selkoa muuta kuin että kovasti siinä kannatetaan reiluutta, rehtiyttä ja vapaata yritteliäisyyttä, vetoaa FPÖ:n ykköskohderyhmään eli niihin tavallisiin kunnon ihmisiin, jotka ovat pettyneet ”perinteiseen politiikkaan”. Lisäksi Stronachilta puuttuu rasismirasite: hän on ”Strache miinus ulkomaalaisteema”. Ja ehkä onkin niin, että ulkomaalaisvihalla ratsastaminen ei enää toimi vaalivalttina yhtä hyvin kuin ennen.
Profil-lehdessä – se ”Itävallan Kuvalehti” – Georg Hoffmann-Ostenhof kirjoitti taannoin otsikollaWunderbares Multikulti siitä, että maahanmuuton luoma monikulttuurisuus näyttää sittenkin toimivan, niin pontevasti kuin sitä on Itävallassakin oltu julistamassa kuolleena syntyneeksi ideaksi. Suhtautuminen ns. ”ulkomaalaiskysymykseen” on keikahtamassa olennaisesti myönteisemmäksi: kaksi vuotta sitten 69% itävaltalaisista oli sitä mieltä, että integraatio, maahanmuuttajien kotouttaminen, toimii huonosti, nyt tätä mieltä on enää ”vain” 55%. Ensimmäisen ja toisen polven nuorista maahanmuuttajista yhdeksän kymmenestä pitää Itävaltaa kotimaanaan. Kahjointa äärioikeistoa lukuun ottamatta kaikki alkavat tajuta, että vanhenevia kantaitävaltalaisia ei hoideta eikä eläkkeitä makseta ilman maahanmuuttajien panosta. Ei tarvitse olla naiivi kukkahattutäti tai -setä (Gutmensch) tajutakseen, että jos kantapöytien kansan haave toteutuisi ja ”ulkomaalaiset” potkittaisiin pois maasta, niin vanhukset ja sairaat jäisivät hoitamatta ja moni muukin kuin puhtaanapito- ja hoitoala romahtaisi siihen paikkaan. Wien, missä neljällä asukkaalla kymmenestä on ns. maahanmuuttajatausta, voittaa vuodesta toiseen kansainvälisiä elämänlaatuvertailuja.
Alkaisiko typerimmän ulkomaalaisvihan aika pikkuhiljaa olla ohi?
Tässä blogissa on ennenkin ollut puheena se käsittämätön raakuus tai raaistuminen, johon Unkarin julkista keskustelua seuraava ulkopuolinen ei voi olla kiinnittämättä huomiota. Kuten jo taannoin ilmeni niiden rasististen reaktioiden johdosta, joita uutenavuotena tapahtunut puukotusvälikohtaus nostatti, Unkarin laista löytyvää pykälää kansanryhmän vastaisesta kiihotuksesta ei sovelleta niin kuin länsimainen maallikko-oikeustaju ajattelisi. Ainakin tiettyjä ihmisryhmiä näköjään saa lyödä kuin vierasta sikaa niin kauan kuin lyöminen pysyy vertauskuvallisena ja verbaalisena, ja ehkä vielä siitä pitemmällekin. Poliittiset puolueet taas solvaavat toisiaan tavalla, jonka kuvittelisi jossain muussa maassa oitis johtavan kunnianloukkauskanteeseen. Tai ainakin valtapuolue Fidesz solvaa muita:
(Index-uutissivuston kuva Képviselő Funky -blogista)
Puolueen päämajan seinään kiinnitetyssä banderollissa lukee ”Mafiavasemmisto YHDESSÄ” – tämä viittaa tietenkin opposition ”Yhdessä 2014” -liikkeeseen eli yritykseen aktivoida pääministeri Orbánin vastustajat uurnille ja yhteisrintamaan ensi vuoden vaaleissa. Hornamaisen mustanpunaista taustaa vasten on riviin pantu neljä herraa: vasemmalle sosialistipuolue MSZP:n puheenjohtaja Attila Mesterházy, oikealle sosialisteista lohjenneen Demokraattisen Koalition johtaja, entinen (Orbánin kannattajien raivokkaasti vihaama ja kaatama) pääministeri Ferenc Gyurcsány sekä opposition uusi toivo, liikemies ja Gyurcsányn kaatumisen jälkeisenä täytekautena epäpoliittisena asialinja-pääministerinä toiminut Gordon Bajnai. Näiden väliin on sijoitettu käsiraudoissa kyyristelevä Tamás Portik, nuorisorikollisena ja sutenöörinä uransa aloittanut liikemies, joka järjestelmänvaihdoksen jälkeisinä vilkkaina aikoina onnistui hämärillä öljydiileillä keräämään miljardiomaisuuden – ja oli ilmeisesti vielä 2000-luvulla läheisissä ja luottamuksellisissa väleissä joihinkin vaikutusvaltaisiin sosialistipoliitikkoihin. Ainakin tähän viittaavat salaisen poliisin pöytäkirjat, joista sisäministeri Pintér vähän aikaa sitten julkisti valittuja otteita.
”Vasemmisto” (vaihtoehtoisesti myös ”liberaalit”, ”kommarit” tai ”bolševikit”) on Unkarissa Fidesz-puolueen kannattajien suussa muuttunut yleishaukkumasanaksi, jolla ei enää ole varsinaista sisältöä tai merkitystä sen enempää kuin meillä vanhoina hyvinä aikoina oli ns. vasemmistoradikaalien käyttämällä ”fasistilla”. Uutta ytyä tähän ilmaukseen etsitään yhdistämällä siihen sana ”mafia” ja vihjaamalla, että tämänhetkisillä oppositiojohtajilla on päivänvaloa kestämättömiä yhteyksiä ”oikeaan” mafiapomoon Tamás Portikiin, joka parhaillaan istuu tutkintavankeudessa aiemmista rötöksistään.
Jossakin muussa maassa tällainen poliittinen retoriikka saattaisi hyvinkin johtaa raastupaan, tai ainakin herättää yleisössä enemmän hämmennystä ja oudoksuntaa kuin sympatiaa. Jossakin muussa maassa poliittinen johto voisi myös tulla ajatelleeksi, että lasitalossa asuvan ei kannata heitellä kiviä. On esimerkiksi hieman outoa, että Fidesz-puolue jatkuvasti haukkuu kommunisteja samalla kun jotkut sen omista mahtimiehistä ovat vanhan järjestelmän aikaisia puoluejyriä. Ja kun mafiasta ja korruptiosta puhutaan, joku saattaisi tulla vaatimaan selvitystä pääministeri Orbánin ja hänen lähipiiriinsä kuuluvien oligarkkien oudosta rikastumisesta tai muistuttamaan, että Fidesz-puolue taannoin, kun uusimpia perustuslain muutoksia vastustavat mielenosoittajat valtasivat sen päämajan, kutsui taloa puolustamaan joukon hämäriä gorilloja johtajanaan huumekauppakuvioissa tehdystä murhasta vankilatuomion istunut jalkapallohuligaanien päällikkö. Vaan koska olemme Unkarissa, kukaan ei yritäkään jäähdyttää poliittisia intohimoja ja saada järjen ääntä kuuluviin. Vasemmistomafia-banderolli on itse asiassa reaktiota valtion tupakkakioskioikeuksien jaosta syntyneeseen skandaaliin, joka ei ota laantuakseen: julkisuuteen tulee yhä uusia todisteita siitä, että tupakkakioskin pito-oikeudet on järjestelmällisesti jaettu paikallisille Fidesz-kihoille, näiden omaisille ja ystäville.
Toisin sanoen: kähinän kärjistyessä ei kun lisätään kierroksia, kritiikkiin ei vastata millään järkiperusteilla vaan lyödään takaisin. Totaaliseen propagandasotaan on kohta mobilisoitu kaikki kansankerrokset, myös Fidesz-puolueen vankin tukijoukko, naiivit eläkeläiset, jotka vielä liikuttuvat sydänjuuriaan myöten 1930-luvun tyylisestä isänmaallisesta symboliikasta, jotka eivät seuraa Internetin vaihtoehtoisia tiedotuskanavia, eivät maksa veroja eivätkä osaa ajatella, että valtapuolueen nykyinen vaalikarjanhoukutin, rezsicsökkentés eli asumiskulujen vähentäminen (esimerkiksi komentamalla kaasufirmat laskemaan kaasun hintaa tai harventamalla lakisääteisiä nuohouksia ja hormitarkastuksia…), ei pitemmällä tähtäimellä ole järkevä strategia. Myötähäpeä huipentuu EchoTV-kanavan (muistattehan Ferenc Szaniszlón ja unkarilaisten ulkoavaruusyhteydet?) esittämään haastatteluohjelmaan, jossa varmaankin päälle seitsenkymppinen Rozika-täti laulaa kansanlaulunomaisesti: Ei ole rahaa kukkarossani, hilipatihippanhei, mutta kyllä Viktor Orbán sinne laittaa, hilipatihippanhei. Parhaaseen jakkupukuunsa laittautunut eläkeläisrouva on innoissaan päästessään televisioon syvien rivien ääneksi, ja pullea juontajamies kehuu esitystä loistavaksi ja sydäntä lämmittäväksi.
Näin siis Unkarissa. Mutta miten käy, kun tällainen poliittisen kielen ja tyylin perinne kohtaa länsieurooppalaiset kommunikaatiokäytänteet, ja kansalliseen käyttöön tarkoitetut möläytykset pääsevät kansainväliseen julkisuuteen?
Noin viikko sitten Saksan liittokansleri Angela Merkel WDR-televisiokanavan Europaforum-ohjelmassa ojensi sosiaalidemokraattista kilpailijaansa Peer Steinbrückiä, joka oli esittänyt, että Unkari voitaisiin sulkea ulos EU:sta, mikäli tämänhetkinen huolestuttava kehitys jatkuu. Merkelin mukaan ”me teemme kaikkemme ohjataksemme Unkarin oikealle tielle, mutta emme heti lähetä ratsuväkeä”. Tähän puuttui pääministeri Orbán jokaperjantaisessa radiopuheessaan:
Tehdäänpä nyt tämä asia selväksi: saksalaiset ovat jo kerran lähettäneet ratsuväkeä Unkariin. Se saapui panssarivaunujen muodossa. Älkööt lähettäkö, tätä me pyydämme. Se ei ollut hyvä idea, se ei toiminut.
Unkarin poliittisen keskustelun tyylilajeja tuntevalle tämä ei kuulosta erityisen rankalta. Toisaalta Orbánin olisi pitänyt tietää ja tajuta, että saksalaiset ovat melkein seitsemänkymmenen vuoden ajan joutuneet tekemään tiliä Kolmannen valtakunnan rikoksista rauhaa ja ihmisyyttä vastaan ja edelleenkin sijoittavat runsaasti aikaa ja energiaa oman historiallisen likapyykkinsä pesuun. Kuten arvata saattaa, tähän möläytykseen reagoitiin välittömästi. Unkarin oppositiomedioiden ohella Saksan lehdistö raportoi oitis, että ”Orbán syyttää Merkeliä natsimenetelmistä”, toisin sanoen vertaa Saksan tämänhetkistä ulkopolitiikkaa natsien Unkarin-miehitykseen vuonna 1944.
Syvät rivit ovat olleet vieläkin aktiivisempia. Eszter Dunszt -niminen rouva, joka työskentelee ns. Széchényi-ohjelmatoimistossa (Széchényi-ohjelma on valtion taloudellinen kehityshankeohjelma, joka koordinoi EU-kehitysvarojen (!) hankintaa ja käyttöä), kirjoitti ns. ”rauhanmarsseja” järjestävän ”puolueettoman kansalaisjärjestön” mielipidepalstalle ”avoimen kirjeen rouva Merkelille”. Huuto- ja kysymysmerkkejä säästelemättömään, oikeinkirjoitukseltaan hieman horjahtelevaan kirjoitukseensa rouva Dunszt on ladannut kansallista kuvastoa, jota ulkopuolisille olisi vaikea millään käännöksellä välittää; loppuhuipennuksena esiintyy kansallinen kulttuuriaarre eli viittaus kaikkien unkarilaisten rakastaman lastenkirjan Vuk-kettuun, joka myös oli pieni ja nälkäinen kuten Unkarin kansa aikoinaan mutta halusi elää. Muutamia valittuja otteita (tilan säästämiseksi olen purkanut alkuperäisen kappalejaon, alkutekstissä lähes jokainen virke… on… painokkaasti… erotettu omaksi kappaleekseen):
Arvoisa rouva Merkel!
Olen kuullut, että te aiotte käännyttää meidät unkarilaiset oikealle tielle? Tai ohjata? […] Danke. Kiitos, rouva Merkel, me emme kaipaa tätä! […] Emme ole eläimiä emmekä eksyneitä. […] Unkarilainen ei enää anna ohjata itseään. Ei kenenkään. Ymmärrättekö? Ei saksalaistenkaan? Ei enää kenenkään. […] Miten te kehtaatte saarnata meille demokratiasta, kun saatte kiittää meitä unkarilaisia maanne yhdistymisestä?!? Jos me emme silloin olisi hajottaneet rautaesirippua, mistä puhuisimme nyt, hyvä rouva Merkel?!? Ei teidän tienne ole oikea, hyvä rouva Merkel, vaan Viktor Orbánin tie. Te, hyvä rouva Merkel, ette kelpaisi edes herra Orbánin sateenvarjoa kantamaan. Te olette mahtava, rouva Merkel, sillä takananne on suunnattomasti rahaa. Te olette kahdesti syösseet Euroopan raunioihin… silti selviätte kaikesta aina voittajina… niin kuin jalkapallossa… jotenkin vain aina käy näin… Mutta kuulkaas, nyt riittää. […] Nyt me olemme oikeassa. Ymmärrättekö??? Sillä meillä on valtiomies, sellainen, joita syntyy vain kerran sadassa vuodessa. Euroopassa siis! Joka ajattelee pitkällä tähtäimellä. Joka ymmärtää tilanteen vähintään sukupolven mitalta. Joka taistelee kansansa puolesta tätä suurta globaalimössöä vastaan… joka uskoo kristinuskoon Europan perustana… […]
Sivustakatsoja ei voi kuin pyöritellä päätään. Unkarissa tunnutaan elävän aivan eri planeetalla. Hallituksen ja sen kannattajien mielestä Unkari on saavuttanut kaikki tavoitteet ja täyttänyt kaikki vaatimukset, talouskin on mitä loistavimmassa kunnossa (ja sikäli kuin ei ole, se on sossujen syytä), ilkeä EU (suuruudenhullujen saksalaisten johdolla) vain tekee kiusaa, koska sitä ärsyttää Unkarin itsenäinen politiikka ja konservatiivis-kristillisiä perhearvoja puolustava ideologia. Ongelmia syntyy siitä, että planeetta Unkaria ei oikein voi eristää muusta Euroopasta. Unkarilaisittain normaalina pidetty poliittinen retoriikka läpäisee nykyään myös sen kielimuurin, jota monet unkarilaiset yhä kuvittelevat hermeettisen tiiviiksi (”te ette voi ymmärtää Unkarin tilannetta kun ette osaa kunnolla unkarin kieltä”), ja vaikuttaa ulkomailla aivan toisin kuin sen kansallisessa käytössä olisi tarkoitus.
Kun kerran Orbán jo väläytteli natsikorttia, niin otetaan jälleen esimerkiksi (uus)natsismi ja avorasismi. Suomalaiset lukijat varmaan muistavat taannoisen Helena Erosen tapauksen: perussuomalaisten kansanedustajan avustaja ehdotti henkilökohtaisessa blogissaan, että eri etniset ym. väestöryhmät voitaisiin varustaa asianmukaisilla hihamerkeillä esimerkiksi poliisin työn helpottamiseksi, ja vaikka tekstin tyylilaji oli selvästikin räväkkä kieli poskessa -satiiri, tästä nousi hirmuinen lehdistökohu ja prosessi, jonka päätteeksi Eronen jätti politiikan. Tai tänä aamuna lukemani uutinen: Itävallan oikeistopopulistisen FPÖ-puolueen paikallisosasto julkaisi Facebook-sivullaan väitteen, jonka mukaan Saksan ja Itävallan oikeuslaitokset suhtautuvat sallivasti turkkilaisten maahanmuuttajien ”perinteisesti” harjoittamaan lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Tämän johdosta vihreiden kansanedustaja Karl Öllinger teki oitis rikosilmoituksen, jolloin paikallisen FPÖ:n edustaja puolestaan riensi julkisuuteen valittelemaan tapahtunutta – kyseessä oli ”tunneperäinen kömmähdys”, jota ei olisi saanut tapahtua.
Verrataanpa tätä siihen, mitä Unkarissa tapahtuu (samaan aikaan kun pääministeri kannattajineen syyttää saksalaisia natsismin perinteisiin palaamisesta). Hvg.hu-uutissivusto julkaisi taannoin hyytävän kuvagallerian äärioikeistolaisen Jobbik-puolueen paikallisosastojen Facebook-sivuilta. Puolueen nimissä ja puolueen logon kera on julkaistu propagandakuvia, joissa vaaditaan ”juutalaisista vapaata Unkaria ja maailmaa”, hulmutellaan nuoliristiläisten lippua (siis Unkarin natsien, jotka 1944 saksalaisten käsikassaroina jonkin aikaa pitivät maassa valtaa ja murhasivat joukoittain viattomia ihmisiä; lipun edessä lukee: ”Pidä pintasi, veli, me työskentelemme jo”), luvataan joka tykkäyksestä 100 kilometriä lisää matkaa kuorma-auton kuvalle, joka ”kuljettaa manneja ja jutkuja pois Unkarista”, tai toivotetaan hirsipuun kuvan kera ”hyvää huomenta parlamentin juutalaisille”. Bükkábrányin Jobbik-paikallisosaston postaamassa kuvassa pieni ortodoksijuutalaispoika sanoo pääministeri Orbánin luvanneen, että Unkarista tehdään uusi Israel, jonne juutalaiset saavat ilmaiseksi muuttaa – valuuttaluottoloukun uhrien menettämiin asuntoihin. Ja Felcsútin (joka muuten on pääministeri Orbánin kotikylä) Jobbik-osaston edustaja postaa uusnatsistisen kuruc.info-saitin julkaiseman paheksuvan uutisen siitä, miten holokaustin eloonjääneet vaativat yhä lisää korvauksia, ja kommentoi: ”Minä taas vaatisin Unkarin rautateiden nimissä niitä maksamaan kaikkine viivästyskorkoineen lippujen hinnat siitä, kun matkustivat Puolaan.” Luulisin, että esimerkiksi Itävallassa tai Suomessa yhdestäkin tämmöisestä nousisi melkoinen julkisuushaloo ja vähintäänkin puolueen sisäisiä kurinpitotoimia. Mutta Unkarissa selvästikin käsitys siitä, mitä sopii sanoa, on aivan erilainen. Ja ilmeisesti nykyinen hallitus tiedotustoiminnassaan koko ajan laskee rimaa ja lisää kierroksia.
Kuten riippumattoman TÁRKI-tutkimuslaitoksen johtaja, sosiologi Tamás Kolos totesi pari viikkoa sitten Népszabadság-lehden haastattelussa:
Se rynnäkkö puolestaan, kun vuoden 2010 vaalien jälkeen kommandot valtasivat julkiset laitokset ja vaihtoivat niiden johtajiston, oli tyyliltään vastenmielinen. Jokaisen hallituksenvaihdoksen jälkeen tapahtuu henkilövaihdoksia, mutta sen voi hoitaa sivistyneesti, tai sen voi hoitaa moukkamaisesti. Ei ongelma ole siinä, että nämä henkilövaihdokset tehtiin, vaan siinä, miten ne tehtiin. Tämä on minusta olennaisesti isompi ongelma kuin sisällölliset päätökset. Niiden hyökkäysten takana, jotka hallitusta nykyään kohtaavat Euroopan taholta, on varmastikin EU-politiikan hajaannus, on mielipidettä muovaavan älymystön oma suhdeverkosto, mutta pääsyynä on tyyli. Jos hallitus yrittää näin aggressiivisesti ajaa kansallisen riippumattomuuden sanomaa, valmistautukoon siihen, että vastustajat ja kenties ystävätkin pahoittavat mielensä.
Samaan aikaan kun Suomessa päivitellään perussuomalaisen kansanedustajan avustajan ”vitsiä” ulkomaalaisten ja vähemmistöjen pakollisista hihamerkeistä, Itävallassa on Kärntenin maaherra Gerhard Dörfler taas tuottanut tyypillisen julkisuusmöläytyksen. Dörflerin puolue on tietenkin ”perusitävaltalaiset”, tarkemmin sanoen FPK eli ”Vapauspuolue” FPÖ:n Kärntenin osasto. (Tausta on vähän mutkikkaampi mutta populistipuolueille ei välttämättä epätavallinen: entinen FPÖ hajosi 2005, kun Jörg Haider -vainaja irrotti siitä oman joukkonsa BZÖ-puolueeksi, mutta Haiderin kuoltua BZÖ:n kärnteniläiset ovat liittyneet omana alaosastonaan takaisin FPÖ:n helmoihin. BZÖ:llä ei koskaan ollutkaan vahvaa jalansijaa missään muualla kuin Haider-vainajan ”omassa” osavaltiossa Kärntenissä, joka ainakin Wienistä katsellen tuntuu monesti olevan ihan toista maata. Mutta siitä ehkä joskus toiste.)
Dörfler on ennenkin tullut tunnetuksi kansanomaisena hupiveikkona (Frohnatur), jonka huumoria kaikki eivät oikein ymmärrä. Tammikuussa 2009 tummaihoisen laulajan Roberto Blancon läsnäolo inspiroi Dörfleriä lehdistötilaisuudessa kertomaan ”hauskan” jutun:
”Neekeriäiti” (Negermama; n-sana on sivistyneenä itseään pitävän itävaltalaisen korvaan vähintään yhtä loukkaava kuin suomalaisenkin) ja valkoinen äiti junassa matkalla Klagenfurtista Wieniin imettävät kumpikin vauvaansa. Äkkiä valkoinen vauva lakkaa imemästä ja osoittaa neekerivauvaa sanoen: ”Äiti, minäkin haluan kaakaota!”
Onneksi karnevaaliaika oli lähestymässä. Ja jotta vitsi menisi varmasti perille, Dörfler kavereineen ideoi vitsistä myös Faschingia juhliville kaduille sovelletun näyttämöllisen version (verkosta löytyy konservatiivisen Die Presse -lehden kuvareportaasi, jota ei kannata katsella tyhjällä mahalla).
Tämänkertainen möläytys on ikävämpi ja surullisempi luonteeltaan. Kysymys on turvapaikkaa hakeneesta tšetšeeniperheestä, jonka Kärntenin poliisi päätti karkottaa maasta. Perhe on kotimaassaan kokenut kovia, viisivuotias tytär on lehdistön kertoman mukaan psyykkisesti niin traumatisoitunut, ettei puhu laisinkaan. Karkotuspäätös sai perheen isän epätoivon valtaan, ja putkassa kuljetusta odottaessaan hän ilmeisesti yritti itsemurhaa ja iski veitsen käsivarteensa. Isän tilaa tutkitaan nyt mielisairaalassa, poliisi selvittelee, miten ja kenen syystä veitsi oli voinut joutua muukalaispoliisin putkaan, ja maaherra Dörfler kommentoi Der Standard -lehden haastattelussa: ”Mies yritti vältellä lain kouraa vahingoittamalla itseään. Viillänhän minäkin joskus itseäni partaa ajaessani.”
Miten näihin sammakkoihin pitäisi reagoida? Irene Brickner miettii Der Standard -lehden blogissaan, onko Itävallassa jo ihan liiaksi totuttu jättämään typerät rasistiset, vihaa lietsovat ja toisten kärsimyksiä vähättelevät möläytykset ns. omaan arvoonsa. Ns. kriittinen julkisuuskaan ei ilmeisesti halua alentua möläyttelijöiden tasolle tai ”ruokkia trolleja” antamalla tällaiselle puheelle lisää palstatilaa, vaan tyytyy yleisellä ja abstraktilla tasolla valittelemaan kielenkäytön raaistumista. Ja kuitenkin pitäisi analysoida ja yksityistapauksittain käsitellä sitä, mikä möläytysten takana piilee: kyyninen toleranssirajan hivuttaminen, kunnes vihapuhe muuttuu normaaliksi.
Näin ollaan tultu siihen outoon tilanteeseen, että sivistynyt ”suvaitsevaisto”, joka on tottunut puhumaan sananvapauden, tabujen rikkomisen ja perinteisten arvojen kriittisen kyseenalaistamisen puolesta, huomaakin puolustavansa absoluuttisia perusarvoja: ihmisarvon kunnioitusta, väkivallattomuutta, ja sitä, että on tiettyjä asioita, joista kerta kaikkiaan ei sovi vitsailla. We are not amused, kuten kuningatar Viktorian väitetään jotain aikansa Frohnaturin möläytystä kommentoineen. Samaan aikaan perusarvoilla ratsastavat populistit itse asiassa viis veisaavat arvoista. Kuten Dániel Deák tänään Galamus-sivustolla ilmestyneessä artikkelissaan kirjoittaa:
Populismi syntyy siitä, että modernin hajotessa yhteisön arvot eivät enää kykene täyttämään suuntaa-antavaa tehtäväänsä, ja näin syntyvän aukon täyttää vain henkilökohtainen antaumus – usein tyypillisesti aggressiivinen painostus. […] Modernin aikakaudella yhteisön arvoja kannattelee pieni eliitti, jonka jäsenet joutuvat arvovalintojen eteen ja tekevät vastuullisia päätöksiä, silläkin uhalla, että niistä koituu heille uhrauksia tai kärsimystä. […] Populismin aikakaudella eliitti katoaa, ja sen sijaan astuu kansaa edustava keskivertoihminen, joka arvovalinnan eteen joutuessaan ei kuitenkaan pysty sivistyneesti tuomaan alitajuisia asioita pintaan. Siksi vastauksena ongelmiin ei ole vastuunalainen valinta vaan yksilön pöyhistely ja mahtailu, tai orjamainen alistuminen pöyhistelevän yksilön valtaan.
Deákin kirjoitus ei kohdistu poliittisesti epäkorrektiin kielenkäyttöön tai muukalaisvihaan sinänsä vaan siihen vallankäyttöjärjestelmään, jota Viktor Orbán on Unkarissa rakentamassa aggressiivisen populistisen isänmaallisuusretoriikan varaan. Kysymys on kuitenkin pohjimmiltaan samasta asiasta: ”vapauden” nimissä puolustetaan ”meikäläisten” oikeutta toisten vapauden loukkaamiseen ja silmien sulkemiseen toisen kärsimyksiltä. Juuri siksi, että tuon ”vapauden” takana ei ole mitään sen suurempia arvoja kuin oikeus omaan typerään pöyhistelevään äijäuhoon.
Huhtikuun 1. päivänä 1882 Itä-Unkarissa Tiszaeszlárissa 14-vuotias palvelustyttö Eszter Solymosi lähti kylälle jotakin isäntäväkensä asiaa hoitamaan eikä koskaan palannut. Koskaan ei selvinnyt, mitä hänelle oikein tapahtui; kuukausia myöhemmin tosin löytyi Tiszajoesta ruumis, joka olisi voinut olla Eszterin, mutta tuon ajan menetelmillä vainajan henkilöllisyyttä tai kuolinsyytä ei enää pystytty varmistamaan. Viimeisen kerran Eszter oli nähty kylällä juutalaisen synagoogan liepeillä, ja kohta alkoi levitä huhu, että juutalaiset olisivat murhanneet Eszterin käyttääkseen tämän verta pääsiäisen rituaalimenoissaan. Kohu levisi kautta maan, ja toukokuussa asiaa tutkimaan nimitetty tuomari pidätti joukon juutalaisia. Ratkaisevan vinkin antoi viisivuotias pikkupoika, joka makeisilla oli saatu kertomaan, miten Eszter oli viety synagoogaan ja häneltä katkaistu kaula. Pidätysten jälkeen avaintodistajaksi nousi viisivuotiaan veli, neljätoistavuotias juutalaispoika, joka ensin kiisti kaiken mutta vähän aikaa pidätettynä oltuaan ryhtyi (suostui?) syyttämään rituaalimurhasta muun muassa omaa isäänsä.
Kauhutarinat siitä, miten juutalaiset ryöstävät ja murhaavat kristittyjä lapsia tai nuoria neitsyitä, olivat keskiajalla Euroopassa yleisiä. Alaikäisestä todistajasta taas tulevat etsimättä mieleen noitavainot; esimerkiksi Tukholmassa vuonna 1676 käyty noitaoikeudenkäynti, josta Peter Englund kirjoittaa esseessään Varför brändes Malin Matsdotter?, lähti liikkeelle muutamien lasten kerrottua, miten heitä olisi muun muassa lennätetty Kyöpelinvuorelle. Mutta hyvänen aika, nythän elettiin 1880-lukua, rautateiden ja lennättimen, modernin oikeuslaitoksen ja poliisitoimen aikaa! Eivätkä Unkarin juutalaiset suinkaan olleet vain jotain omissa salaperäisissä kuvioissaan hääräävää oudonnäköistä joukkoa, vaan monet heistä olivat assimiloitunutta, sivistynyttä kaupunkiporvaristoa, ja vuodesta 1867 alkaen heillä oli ollut täydet kansalaisoikeudet. Monet valistuneet unkarilaiset olivat tuohduksissaan sekä syytöksestä että kohun kannoilla kasvaneista antisemitistisistä raivonpurkauksista. Muun muassa vuoden 1848 vapaustaistelun sankari Lajos Kossuth, joka tuolloin eli maanpaossa Torinossa, julkaisi painokkaan vastalauseensa.
Juutalaisyhteisöjen keskusjärjestön toimeksiannosta syytettyjen puolustusasianajajaksi ryhtyi Károly Eötvös, lahjakas juristi, poliitikko ja kirjailija, jonka suoraselkäiselle ja pätevälle toiminnalle Zsófia Mihancsik on omistanut tänään Galamus-sivustolla ilmestyneen artikkelinsa. Eötvös työskenteli tapauksen kimpussa yli vuoden, ja pitkällisessä, myös ulkomaisen lehdistön seuraamassa oikeudenkäynnissä hän onnistui vakuuttamaan tuomioistuimen siitä, että väitetystä rituaalimurhasta ei ollut minkäänlaisia uskottavia todisteita. Syytetyt vapautettiin, mutta Eötvösin lupaava poliittinen ura katkesi siihen paikkaan. Juutalaisvastaisuus puolestaan sai tapauksesta vauhtia; 1883 perustettiin Unkarin antisemiittinen puolue. Eszter Solymosista on tullut vanhan ja uuden antisemitismin symboli. Hänen haudalleen pystytettiin kymmenen vuotta sitten, hänen kuolemansa 120-vuotispäivänä, muistomerkki, josta on tullut tiettyjen piirien pyhiinvaelluskohde. Eszter Solymosin muistoa vaalii – ja tarua rituaalimurhasta ylläpitää – edelleenkin ”Kansallinen Eszter Solymosi -yhdistys”. (Unkarintaitoiset löytävät sivun guuglaamalla. Vain vahvahermoisille! Lisätietoja löytyy myös englanniksi The Contrarian Hungarianin blogista.)
Ajankohtaisen tästä tarinasta tekee tuore poliittinen skandaali. Äärioikeistolaisen Jobbik-puolueen kansanedustaja Zsolt Baráth nimittäin käytti parlamentissa viime tiistaina viiden minuutin mittaisen puheenvuoron Eszter Solymosin muistoksi. Baráth ei suoraan syyttänyt juutalaisia murhasta vaan nimenomaan selitti, että hirmutyön tekijöitä ei tiedetä; sitä vastoin juttu oli hänen mukaansa jäänyt ratkaisematta, koska mahtavat velkojat, ”piirit, jotka tuolloin hallitsivat maailman ja maamme rahataloutta”, painostivat poliisi- ja oikeuslaitosta lopettamaan jutun. Eszter Solymosin kuolema on Baráthin mukaan ”virstanpylväs Unkarin historiassa”: siitä pitäen ei tiettyjä syyllisiä piirejä ole saanut nimetä syyllisiksi. ”Mikä lienee se hirveä salaisuus, jonka tähden József Erdélyi vangittiin?” Kyseinen József Erdélyi oli runoilija, joka vuonna 1937 julkaisi avoimen antisemitistisen runon ”Eszter Solymosin veri” ja sai tästä hyvästä lyhyen vankeustuomion uskontokunnan vastaisesta kiihotuksesta. (Vertailun vuoksi kannattaa muistaa, että seuraavana vuonna, 1938, säädettiin Unkarissa ns. ensimmäinen juutalaislaki, jonka mukaan suuremmissa kaupan, rahatalouden ja teollisuuden alojen yrityksissä sai juutalaisia olla korkeintaan 20% työntekijöistä.)
Hallituksen edustaja, valtiosihteeri János Fónagy, vastasi heti paikan päällä Baráthin puheenvuoroon järkyttyneenä ilmoittaen pahoittelevansa, että tällainen puheenvuoro ylipäätään oli käytetty; Fónagyn mukaan tällä puheenvuorolla ”Jobbik asemoi itsensä juuri sinne, minne monet sen jo mielessään sijoittavat”. (Puheenvuoro ja Fónagyn vastaus löytyvät myös Youtubesta, valitettavasti ilman tekstejä.) Sittemmin Baráthin möläytykseen ovat reagoineet juutalaisten keskusjärjestön lisäksi oppositiopuolueet LMP ja MSZP vaatimalla Baráthia luopumaan mandaatistaan, ja myös hallinto- ja oikeusministeriö on koko Unkarin hallituksen nimissä ilmoittanut tuomitsevansa kaikki avoimet tai peitellyt mielenilmaukset, jotka suuntautuvat mitä hyvänsä Unkarissa elävää yhteiskuntaryhmää tai vähemmistöä vastaan. Sitä vastoin, huomauttaa Mihancsik Galamus-sivustolla, Fidesz-puolueen kristillisdemokraattiset hallituskumppanit eivät ilmeisesti vielä ole inahtaneetkaan asian johdosta.
Keskiaika ei siis ole ohi. Kuten Zsófia Mihancsik kirjoittaa, Baráth onnistui puheenvuorossaan yhdistämään keskiaikaisen barbaarisen rituaalimurhataruston antisemitismin modernimpiin muotoihin. (Nykyään puhutaan hienovaraisesti esimerkiksi ”kansainvälisistä rahapiireistä” tai ”pankkiirimafiasta” – tai ”kosmopoliittisesta älymystöstä”, tai ”muukalaisista keskuudessamme” – mutta kohde on kaikille selvä.) Samaan soppaan heitettiin muutakin rasismia: Baráth ei unohda mainita, että Tiszaeszlár sijaitsee ”ei kaukana Olaszliszkasta”. Olaszliszkan kylässä puolestaan vuonna 2006 joukko raivostuneita romaneja pahoinpiteli hengiltä autoilijan, joka oli törmännyt tien yli juosseeseen 11-vuotiaaseen romanityttöön. Vihjaus on selvä: koska Olaszliszkassa kiistämättä sorrettu vähemmistö ”iski takaisin”, eikö näin olisi käynyt myös Tiszaeszlárissa?
Zsidózás, juutalaisten tai juutalaisiksi nimittely, on Unkarissa viime vuosina käynyt liiankin salonkikelpoiseksi, ja antisemitismi näyttää jatkavan kasvuaan myös tuoreiden mielipidetutkimusten mukaan. Erityisen järkyttävältä se vaikuttaa Itävallan puolelta katsellen, entisen Natsi-Saksan alueella kun ollaan sattuneesta syystä erityisen herkkiä tämäntyyppiselle vihapuheelle. Niiden lakien lisäksi, jotka kaikissa sivistysmaissa kieltävät kansanryhmän vastaisen kiihotuksen noin yleensä, Saksassa ja Itävallassa esimerkiksi holokaustin kiistäminen tai natsisymbolien käyttö on erillisillä laeilla kielletty, ja juutalaisiin suuntautuva vihapuhe on julkisuudessa erityisen tarkassa syynissä. Unkarissa vastaavaa ei tunneta. Ja nähtäväksi jää, miten nopeasti, nyt kun pakolliset paheksunnan ilmaukset on esitetty, kansanedustaja Baráthin puistattava puheenvuoro siellä unohtuu muiden uutisaiheiden alle ilman sen kummempia seurauksia.
Vastenmielistä rasistista pohjamutaa on varmasti kaikkialla, mutta toisissa maissa se siivotaan pois näkyvistä paremmin kuin toisissa. Sopii tässä meidän suomalaistenkin miettiä, missä vaiheessa se poliittinen epäkorrektius, josta tietyt piirit ylpeilevät (eli Perttu Häkkisen tuoretta mainiota blogia siteeratakseni: ”suomalaisen saavutettu etu kutsua neekeriä neekeriksi”), leviää nettikeskusteluista ja puolinimettömistä verkon viharyhmistä julkisuuteen oikein kunnolla. Näinköhän meilläkin kohta eduskunnassakin – ei vain hra Hakkaraisen haastatteluissa vaan istuntosalissa – saadaan kuulla, miten ”sosiaalihuolto kustantaa jokaiselle elintasopakolaiselle tauluteeveen samalla kun maahanmuuttajien tekemiä raiskauksia hyssytellään ja peitellään”?
Balsors akit régen tép, / hozz rá víg esztendőt, / megbűnhödte már e nép / a múltat s jövendőt. Eli muistista siteeraten koulun laulukirjan suomennoksena, jonka tekijää en tähän hätään muista: ”Raastamille kohtalon / vuos tuo onnen uuden, / maksanut tää kansa on / lunnaat vastaisuuden.” Näin päättyy Ferenc Kölcseyn vuonna 1823 kirjoittaman runon, sittemmin Unkarin kansallislaulun (Himnusz) ensimmäinen säkeistö. Kansallisromanttista paatosta uhkuvassa tekstissä on kaikki ne tutut ainesosat, joita romanttiseen kansallishymniin tarvitaan: ylistetään oman maan ihanuutta ja oman kansan ansioita, etenkin sen sotilaallista mieskuntoa ja kykyä vainolaisen hurmehella peittää maa, ja anellaan tälle kaikelle Korkeimman siunausta. Ja kun tällaiset tekstit usein liittyvät kansallisen heräämisen ja itsenäisyystaistelun aikaan, niin tietenkin niissä kuuluu viitata yli pauhun kenttien hurmeisten kajastavaan ihanampaan kansalliseen tulevaisuuteen.
Tuttua kansainvälistä kauraa siis, mutta jotain unkarilaisen isänmaallisuuden erityispiirrettä olen tässä myös huomaavinani. En tarkoita itsesääliä ja marinaa, sillä se on tuttua monille muillekin, myös meille, joiden maa on köyhä, siksi jää. Vaan tarkoitan sinänsä helppoa loogista luiskahdusta, jolla itsesääli (ken mittasi sen [Suomen kansan] hurmehen / ja kärsimykset sen, niissä Maamme-laulun harvemmin lauletuissa säkeistöissä) ja oman maan ainutlaatuisuuden ylistys (mitä muutakaan isänmaallisuus voisi olla?) sulavat yhteen ja ainutlaatuiseksi, ylittämättömäksi nousevat nimenomaan oman kansan kokemat, suorastaan messiaaniset kärsimykset, sovitustyö, jolla menneisyys ja tulevaisuus ”lunastetaan”.
Tietenkin kysymys on menetyksen suhteellisuudesta: suomalaiset, joilla Runebergin aikoihin ei ollut mitään loisteliasta valtiohistoriaa omine pyhimys-kuninkaineen ja sotapäälliköineen, eivät kerta kaikkiaan voineet pudota niin korkealta kuin unkarilaiset. Joku Juhana-herttuan renessanssihovi Turussa, vaikka miten oli puolalainen prinsessa emäntänä, on melkoisen köyhä yritys siihen traditioon verraten, joka katkesi vuonna 1526, kun Mohácsin taistelun jälkeen kuningas oli kuollut ja turkkilaiset valloittivat hajaannukseen joutuneen maan. Niinpä Unkarissa onkin 1500-luvulta lähtien viljelty erilaisia kulta-aikamyyttejä, taaksepäin katsovaa isänmaallista retoriikkaa.
Mutta ei tässä vielä kaikki. Unkarilaiset eivät ole tyytyneet syyttämään kärsimyksistään vain ylimalkaan huonoa onnea, luonnon ankaruutta tai – niin kuin Kölcsey alkuperäisessä tekstissä – Kaikkivaltiaan vihaa. (Ah, mutta syntiemme tähden / syttyi povessasi viha, / ja iskit salamasi / jyrisevistä pilvistäsi, / milloin mongolirosvojen nuolet / päästit viuhumaan yllemme, / milloin turkkilaisen ikeen / saimme ottaa harteillemme.) Syypäitä Unkarin kansan kovaan kohtaloon eivät ole vain mongolit ja turkkilaiset vaan jokseenkin kaikki naapurikansat, joiden uusiin valtioihin kaksi kolmasosaa vanhasta Unkarista leikattiin 1920 ja jotka sittemmin ovat enemmän tai vähemmän sortaneet ja syrjineet vähemmistöksi muuttunutta entistä vallanpitäjäkansaa. (Totta. Mutta sitä, miten kaksoismonarkian Unkari-puolisko kohteli slaavi- ja romanialaisvähemmistöjään, ei tässä yhteydessä tietenkään aina muisteta. Slovakian kansallisessa historiankirjoituksessa unkarilaiset ovat ehdottomia pahiksia.) Unkarissa voi aivan täysijärkisten, sivistyneiden ihmisten suusta kuulla semmoista kuin ”kaikki naapurimme jostain syystä vihaavat meitä” tai ”Unkarin historia on Unkarin vihollisten kirjoittama ja siksi vääristelty”. Ja kaiken lisäksi Unkari parkaa edelleenkin syövyttävät sisäiset viholliset. Valtava romaniväestö (jota tuoreen tutkimuksen mukaan jopa puolet vihreitä arvoja kannattavista unkarilaisista pitää ”geneettisesti rikollisuuteen taipuvaisena”) kuormittaa valtiota sosiaalipummeina ja rikollisina, ja juutalaisilla on (edelleenkin, monien muuten ihan täyspäisiltä vaikuttavien unkarilaisten mielestä) suhteettoman paljon vaikutusvaltaa.
Tässä yhteydessä on pakko siteerata sosialistipuoluetta lähellä olevan Népszabadság-lehden verkkoversiossa pari kolme viikkoa sitten ilmestynyttä artikkelia ”Suomen ihmeestä”. En nyt rupea miettimään, missä määrin PISA- ja Nokia-hehkutukset oikeasti pitävät paikkansa (saati miten vastedes käy, kun Kiina-ilmiö syö Nokia-ilmiön ja PISA-menestystä niittänyt koulujärjestelmä säästetään hengiltä). Mutta kiintoisaa on, miten lehti tulkitsee Suomen menestystarinaa: järkevä konsensuspolitiikka, vihanpidon sijasta hallituksen yhteistyö ammattijärjestöjen kanssa sekä tinkimätön (?) panostus perusturvaan, terveydenhuoltoon, koulutukseen ja tutkimukseen ovat nostaneet Suomen siitä järjestelmänvaihdosta seuranneesta 90-luvun velka- ja talouskriisistä, johon sosialisminjälkeinen Unkari jämähti. Ja ennen kaikkea:
Tyypillistä on sekin, että Suomessa ei ole nimetty ”sisäistä vihollista” (toisin sanoen: syntipukkia), siitä huolimatta, että maan historiallisiin vähemmistöihin kuuluvat myös juutalaiset ja mustalaiset, puhumattakaan entisistä sortajista, ruotsalaisista (itse asiassa alle kuusiprosenttisen ruotsinkielisen väestön perusteella maa on virallisesti kaksikielinen). Myöskään tapana ei ole ollut selittää talouden aallonpohjia ulkoisten vihollisten juonittelun syyksi, vaikka esimerkiksi markan romahdukseen oli todistettavasti syynä myös kansainvälinen keinottelu. Tämä selittelyjä välttävä asenne auttaa löytämään virheet nopeasti ja korjaamaan ne tehokkaasti.
Siis ilmeisesti vihollis- ja vihapuheen traditio, maailman ja omankin yhteiskunnan jakautuminen ”meihin” ja ”muihin”, elää Unkarissa muuallakin kuin yleismaailmallisen typerissä netin lynkkauskeskusteluissa. Tähän traditioon nojaa nykyinen Orbánin hallitus työntäessään kaiken vihollisten syyksi. Esimerkiksi kun Moody’s marraskuussa laski Unkarin luottoluokitusta, se oli hallituksen mukaan ”osa keskitettyä taloudellista hyökkäystä Unkaria vastaan”, ja kun Standard & Poor’s teki samoin joulukuussa, kyseessä oli ”euron kriisi, ei Unkari”. Ja tähän loppuun on vielä pakko siteerata Fidesz-puolueen tiedottajan Gabriella Selmeczin julkilausumaa eilisiltaisen johdosta, kun Budapestin oopperassa uutta perustuslakia juhlistettiin galakonsertilla ja oopperatalon ympärille kertyi jopa satatuhatta mielenosoittajaa (valtion MTV-kanavan uutiskuvassa tosin näytettiin lähes tyhjää katua ennen mielenosoittajien saapumista):
Gyurcsányistien mielenosoitus oopperan luona
Gyorskocsi-katulaiset [viittaa viimeaikaisten mielenosoituksien yhteydessä toisensa löytäneisiin oppositioryhmiin] jatkavat yhä gyurcsányilaista vihannostatusta ja haluavat tuottaa vahinkoa Unkarille. Demokraatti ei ole se, jonka mielestä demokratia vallitsee vain silloin kun hän itse on vallassa: olisi aika sosialistienkin hyväksyä kansan ratkaisu. Tänä iltana ero käy selväksi: kansakunnan asioita hoitava hallitus kansan [tai oikeastaan ”ihmisten”, emberek – ”kansa”, nép, ehkä mielletään jotenkin sosialismin tahraamaksi sanaksi] valtuuttamana korjaa Gyurcsányn kauden virheitä, mutta maata tuhoavat gyurcsányilaiset vihannostattajat taas synnyttävät epäjärjestystä ja kaaosta sekä kiihottavat laittomuuksiin. Unkarilaiset ovat jo aiemmin tehneet yksiselitteisen päätöksensä: he eivät halua vihaa ja erimielisyyttä.
Mitä tässä voi sivustakatsoja muuta kuin päivitellä ja pyöritellä päätään?
Kirjoittaja: Sentrooppa-Santra 
Sentrooppa-Santra 