Muistiinpanoja barrikadeilta

19 lokakuun, 2020

Unkarissa jatkuu ”kulttuuritaistelu”. Sen ainekset ovat kaikki jo ennestään tuttuja. Vallanpitäjät käyvät vähemmistöjen ja kansallis-kulttuurisen moninaisuuden kimppuun vedoten ”kristillisiin kulttuuriarvoihin”, perheen ja lasten koskemattomuuteen. Äskettäin reformoidun kirkon uuden koulurakennuksen (Unkarin kouluista merkittävää osaa pyörittävät nykyään, valtion huomattavalla tuella, perinteiset kirkkokunnat eli etenkin roomalais-katolinen ja reformoitu kirkko) vihkiäisjumalanpalveluksessa itse pääministeri Orbán julisti (siteeraten pappi-runoilija Endre Gyökössyn sanoja): ”meille on annettu kristityn vapaus sitä varten, että kasvattaisimme lapsistamme homo christianuksia”, siis uskoaan, perhettään, kansaansa ja lähimmäisiään puolustavia ihmisiä.

Tässähän ei sinänsä ole mitään pahaa, päinvastoin. Omaan vakaumukseen, perheeseen ja kansakuntaan sitoutuminen on hieno ja tärkeä asia. Orbánin yhä julkihurskastelevammassa kielenkäytössä tökkii vain sen ilmeinen tekopyhyys. Maassa, jonka asukkaista melkoinen osa ei aktiivisesti eikä nykyään edes muodollisesti kuulu mihinkään perinteiseen kirkkokuntaan, ollaan kansalaisten ideologiakasvatusta yhä selvemmin ulkoistamassa kirkoille. Näin rakennetaan järjestelmää, jossa ”kristillisistä arvoista” on tullut vain julkisivu ja suojakuori korruptoituneelle autokratialle, aivan samanlainen julkisivu kuin aikoinaan oli – samoin yleviä ihanteita ja jaloja päämääriä saarnannut – sosialismi. Järjestelmää, jossa kaikki vallanpitäjien mieliksi toistelevat iskulauseita, joiden sisällöllä ja totuusarvolla ei oikeasti ole mitään väliä. Järjestelmää, jossa ihmisten veljeyden, totuuden ja hyvyyden nimissä kansalaisia yllytetään epäluuloon ja vihaan.

Kulttuuritaistelu, josta tässäkin blogissa on jo monesti ollut puhetta, vetoaa ”kansallisiin” perinteisiin. Samalla sen sotahuudot ovat samoja kuin kansallis-konservatiivisilla eli paremminkin oikeistopopulistisilla aatetovereilla kautta maailman, sillä harva asia on niin kansainvälinen kuin nationalismin aate. Alas ”kosmopoliittinen” kansainvälisyys (minkä Sentroopassa monet sen kummemmitta selityksittä ymmärtävät tarkoittavan samaa kuin ”juutalaisuus”), eläköön meidän oma ”kansallinen” kulttuurimme! (Tällä kansallisella kulttuurilla usein ymmärretään 1800-luvun kansallisromantikkojen yleiseurooppalaisiin taideihanteisiin perustuvia tuotoksia. Uudemmat kansainvälisten standardien mukaiset korkeakulttuuriluomukset taas ovat postmodernia tekotaidetta ja konstailua.) Meidän kansamme on kaikkein paras, urhein ja lahjakkain, vaikka kateellisten vihamiesten takia onkin saanut kärsiä sortoa enemmän kuin mikään muu kansa. Kristilliset arvot kunniaan – tosin ei niitä kohtia, missä puhutaan rauhan rakentamisesta, köyhien ja heikkojen suojelemisesta, lähimmäisenrakkaudesta ja muukalaisten suvaitsemisesta. Naiset kotiin hellan ja nyrkin väliin ja homot kaappiin, sillä nyt tarvitaan perinteisiä perheitä ja niihin mahdollisimman paljon puhdasrotuisia lapsia! Ja nuoriso – räkänokat hiljaa, älkää tulko opettamaan vanhempia ja viisaampia!

Jotenkin masentavaa on ollut lukea unkarinkielisestä somekuplastani uusimpia keskusteluja teatteri- ja elokuvakorkeakoulun (SZFE) valtausdraaman tiimoilta. Valtaus nimittäin jatkuu. Rakennusta miehittävät opiskelijat eivät suostu hyväksymään ”hallintouudistusta” eivätkä Orbánin teatteripaavin Attila Vidnyánszky vanhemman komentoa. (”Vanhemman”, sillä Vidnyánszkyn samanniminen poika ja kollega on ainakin aiemmin vastustanut isänsä puuhia.) Tukimielenosoittajat ovat täyttäneet katuja jopa aamuvarhaisellakin, talonvaltaajille on jatkuvasti toimitettu elintarvikkeita ja muuta tarpeellista, ja lukuisat SZFE:n kasvatit ja muutkin taiteilijat ja kulttuurityöläiset ovat esittäneet erilaisia solidaarisuuden ilmauksia.

Tänä aamuna satoja myötätuntomielenosoittajia saapui (korkeakouluasioista vastaavan) Innovaatio- ja teknologiaministeriön rakennuksen luokse kuulemaan, kun useat nimekkäät näyttelijät ja teatteri-ihmiset lukivat ääneen eri puolilta saapuneita tuen ilmauksia.

Samalla kuitenkin kysyn itseltäni vähän peloissani, miten laajalle pääkaupungin sivistyneistö- ja kulttuurikuplien ulkopuolelle tämä sympatia-aalto yltää, ja kuinka vankka kannatus on niillä kommenttiketjujen syvien rivien äänillä, jotka eivät lainkaan ymmärrä tätä ”kapinaa”. Hemmotellut joutilaat pääkaupunkilaisnuoret, joille kaikki on kannettu eteen, pyyhkikööt nenänsä ja siivotkoot suunsa. Ja jos ei kansalaisten verovaroilla maksettu opetus kelpaa, niin opiskelkoot korkealentoista taiteilua omilla rahoillaan. Nih!

En siis vielä jaksa kauheasti toivoa, että teatterikorkeakoulun valtauksesta lähtisi liikkeelle mitään semmoista, mikä oikeasti järkyttäisi Orbánin Unkarin poliittisia ja taloudellisia valtarakenteita. Pientä pirullista mielihyvää kuitenkin nostattaa se, miten yhtenä miehenä ja naisena Unkarin arvostetut taiteilijat tukevat teatterikorkeakoululaisten kapinaa. Viime viikolla esimerkiksi maailmankuulu elokuvaohjaaja Béla Tarr hermostui saatuaan lukea hallitusta myötäilevän Origo-uutisportaalin artikkelista, miten ohjaaja-teatterimahtaja Vidnyánszkyn jälkeen ”vasemmistolaisten” ”vanhan hierarkian puolustajien” ”viha-aallon” kohteeksi on joutunut kuvaaja ja ohjaaja Emil Novák, korkeakoulun uusi vararehtori. Erityisesti Tarria suututti se, että Novákia Origon jutussa ylisteltiin Tarrin Werckmeister Harmóniák -elokuvan tekijäksi. Itse asiassa, kirjoittaa Tarr,

Emil Novákin kanssa kuvasimme vain kolme päivää, ja tästä pystyimme valitettavasti lopullisessa elokuvassa käyttämään vain yhden kohtauksen. Tällä välin nimittäin yhteistyömme mahdottomuus oli käynyt ilmeiseksi. Tämän syitä en, hänen arvokkuutensa rippeiden pelastamiseksi, haluaisi tarkemmin eritellä.

Ja ennen kaikkea on aika sykähdyttävää lukea Unkarista ja ulkomailta kantautuvia taiteentekijöiden ja kulttuurityöläisten tukikannanottoja. Koska tykkään kääntämisestä, haluaisin tähän lopuksi vielä suomentaa runon, jonka Gábor Schein, myös meillä Wienissä useampia kertoja vierailevana Unkarin kirjallisuuden professorina toiminut kirjallisuudentutkija ja kirjailija, julkaisi Facebookissa kunnianosoituksena SZFE:n opiskelijoille ja opettajille:

Rakkaus, purje, aika

Taivaisiin nousee kaikki, mikä vain voi.
Savupiipun savu, rukous, onni, suru.
Ja kaukaisuuteen haipuu kaikki, mikä vain voi.
Lapsuus, rakkaus, purje, aika.
Ja tässä he kuitenkin seisovat.
Seisovat tässä ja tietävät, että tästä on maksettava.
Onnella, surulla, rakkaudella.
Tässä he seisovat ja puolustavat toivoa, aikaa,
kaikkea, mikä on hento kuin terälehti,
kuin kohtaaminen repeilevien kesäpilvien alla,
kuin suukko sairaan otsalle.
Ja tulossa on jo sekin, joka ei siedä tätä anarkiaa.
Tulossa on se, joka tahtoo järjestystä,
ja tuo rahaa, lupauksia, aseita.
Tulee ja loukkaantuu.
On täällä ja uhkailee.
Ja taivaisiin nousee kaikki, mikä vain voi.
Mutta tässä he silti seisovat,
liikahtamatta.
Ja tässä pysyy heidän kanssaan lapsuus,
rakkaus, purje, aika.
Kaiken lahja kaukaisuudelle.


Eikä tässä vielä kaikki

9 lokakuun, 2020

Hädin tuskin sain kirjoitettua tuon edellisen postaukseni siitä, miten Unkarissa sekä äärioikeisto-oppositio että hallitusta lähellä olevat ns. kansallis-konservatiiviset tahot ovat heränneet suojelemaan viattomia lapsia kamalalta homosaatiopropagandalta… kun huomasin, että tarina saa aina vain uusia poskettomia käänteitä.

Kansanedustaja Dóra Dúró nimittäin löysi lisää revittävää. ”Satumaa kuuluu kaikille” -kohukirjan julkisesti silputtuaan Dúró huomasi, että myöskään Zsófia Bánin lastenkirja Vagánybagoly és a harmadik Á, avagy mindenki lehet más (‘Hurjapääpöllö ja kolmas A, eli jokainen voi olla erilainen’) ei sovi kansallismieliseen lastenkasvatukseen. Kirjan lapsihenkilöistä nimittäin yhdellä on kaksi äitiä, toisella tavallista tummempi ihonväri, ja kirjoittaja itse on muutamia vuosia sitten pitänyt avajaispuheen Budapestin Pride-tapahtumassa. Uudessa lehdistötilaisuudessaan Dúró repi tämänkin homopropagandakirjan hajalle ja ilmoitti vaativansa mm. varhaiskasvatuksesta ja kulttuurista vastaavan ministeri Káslerin tilille siitä, että tämmöisen kustantamista on tukenut NKA eli Unkarin kansallinen kulttuurirahasto. Dúró lupasi myös jättää aloitteen laista, jolla tämmöiset kirjat siivottaisiin kauppojen hyllyiltä.

Vielä hillittömämpään isänmaalliseen ajatuksenrientoon yltyi tässäkin blogissa aiemmin esillä olleen Unkarilaisuudentutkimuksen instituutin tutkija, ”elokuvaesteetikko ja runoilija” László Deák-Sárosi. (Instituutin kotisivuilta ei tosin löydy hänestä työsuhde- tai yhteystietoja, mutta instituutin uutisissa häntä tituleerataan ”tutkijaksemme”.) HVG:n toimitus löysi kristillisdemokraattien Vasárnap (‘Sunnuntai’) -sivustolta Deák-Sárosin kirjoituksen ”Hiipivä herkistäminen”, jossa kartoitettiin näihin meidän päiviemme homopropaganda-lastenkirjoihin johtanutta kehitystä ja syylliseksi löydettiin, tadaa! – Ervin Lázárin lastenkirjat.

Ervin Lázár (1936–2006) on tunnustettu klassikko, Unkarin lastenkirjallisuudessa suunnilleen samanlainen merkkihahmo kuin meillä Kirsi Kunnas. Lázárin ovelissa, kielellisesti kokeilevissa ja usein hilpeän absurdeissa saduissa, joita aikuinenkin lukee mielellään, seikkailevat vitsikkäät eläin- ja ihmishahmot, ja joskus niissä perinteisiä satuhahmoja muovataan ja väännellään lempeiksi pilakuviksi – tunnetuin tapaus lienee ”seitsenpäinen keijukainen” eli hirviö, joka ei sitten lopulta ollutkaan yhtään hirveä eikä pelottava. Deák-Sárosista tämä ei ollut yhtään mukavaa, ja ehkä Dóra Dúrón käynnistämä lastenkirja-”projekti” sai ”esteetikon ja runoilijan” purkamaan tuntojaan lehtikirjoitukseen. Hän ei nimittäin ollut koskaan tykännyt Ervin Lázárin saduista, ja jo aikoinaan opettajaopintojensa pedagogian ja psykologian kursseilla hän oli tajunnut, että nämä sadut eivät sovi alle kouluikäisten käsiin:

Ervin Lázárin sadut olivat aina tympäisseet minua – etenkin kokoelman nimikertomus, ”Seitsenpäinen haltiatar”. En ymmärtänyt, miksi jonkun pitää hämmentää lapsia muovaamalla seitsenpäisestä lohikäärmeestä ja hyvästä haltiattaresta yksi ainoa, ristiriitainen ei-minkäänlainen hahmo. Siinä iässä, jossa lapset kuuntelevat ja kenties jo itse vähän lukevatkin satuja, he tarvitsevat varmaa arvojärjestelmää, jossa hyvä ja paha ovat toisistaan erillään ja hyvä voittaa pahan. Tämä luo pohjan heidän maailmankatsomukselleen, heidän vakaalle arvojärjestykselleen.

Lapset siis tarvitsevat vankkaa moraalista arvopohjaa, selittää Sárosi-Deák vedoten Piaget’n käsityksiin lapsen abstraktin ajattelun kehityksestä. Eikä kysymys ole pelkästään arvoista vaan myös estetiikasta: käsitteiden ja kuvien sekoittaminen on arvotonta kikkailua, kääntelyä ja vääntelyä, josta ei synny todellista taidetta…

Olen tässä palannut Ervin Lázárin satuihin osoittaakseni, miten helposti suurten tavoitteiden poetiikka johtaa harhaan kirjoittajan ja lukijankin. Ylimielisyyden tauti saa aikaan sen, että ihminen kirjoittaa jotakin silloinkin, kun hänellä ei ole oikein kunnon ideoita – hän varioi, vääntelee jne., mutta siitä ei synny mitään arvokasta, vain sekaannusta, tai siis tätä linjaa jatkaen: kaaos. Älköön siis ketään johtako harhaan se, että jonkun mielestä seitsenpäinen keijukainen (…) on vitsikäs. Tämmöiset lapset ovat juuri ehtineet kehityksessään prosessivaiheeseen, jossa heitä juuri on ruvennut huvittamaan jokin outo mutta itsetarkoituksellinen kielikuvien yhdistäminen. Mutta tähän kuuluvat myös ne aikuiset, jotka jossain mielessä ovat jääneet kiinni kehityksensä ”konkreettiseen” prosessivaiheeseen; heistä tämä mahdoton yhdistelmä on edelleenkin vitsikäs, eivätkä he vielä (tai enää koskaan) kykene tunnistamaan tämän kaiken itsetarkoituksellisuutta ja tuhoisuutta. (…) [Heidät] voidaan saada hyväksymään mikä vain, semmoinenkin, mikä on heidän oman etunsa vastaista. Esimerkiksi semmoinen käsitys, että lasten seksuaalinen kasvatus pitää aloittaa jo lastentarhassa – ja että LGBTQ-esimerkeillä sietämään ja suvaitsemaan kasvattamisesta voi koitua jotain hyvää.

Että sillä lailla. Näin jymäkästi siis tuomitaan kevytmielinen eettisillä ja esteettisillä arvoilla kikkaileminen, kieli- ja mielikuvien sekoittaminen. Ja juuri kun tämän olin lukenut, unkarilaiseen somekuplaani ilmestyi linkki ”filmiesteetikon ja runoilijan” omiin hengentuotteisiin. Unkarin kansalliskirjaston elektronisessa kokoelmassa (sinne voi periaatteessa kuka hyvänsä lähettää mitä hyvänsä tekstejään, esimerkiksi kielitieteellinen osasto on varsin vinkeä…) on melkoinen valikoima László Deák-Sárosin omia runoja. Niin, sanoiko joku juuri jotakin ”itsetarkoituksellisesta kielikuvien yhdistelemisestä”, ”kun kunnon ideoita ei ole”? En minä näitä runous- ja estetiikkajuttuja oikein ymmärrä, mutta minusta suoraan sanoen mitään muuta kuin juuri sitä ei näistä runoista löydy.

FORRÓSÁG

Delíriumban fürdünk,
Július szabad, forró leheletében.
Szerelmünk erdőtüzét
Porladó múlandóságra hajtja a szél.
Szemeid jéghegyeket
Olvasztó Hélioszok, ajkad álmodott
Otthonunk tűzhelyének
Izzó parazsa, bőröd puha ígéret,
Trópusok átölelő,
Vad, buja tisztasága, áramütése.

Pikasuomennos: KUUMUUS

Deliriumissa kylvemme,
heinäkuun vapaassa, kuumassa hengityksessä.
Rakkautemme metsäpaloa
pölyksi hajoavaan katoavaisuuteen ajaa tuuli.
Silmiesi jäävuoria
sulattavat Heliokset, huulesi ovat uneksittu
kotimme lieden
hehkuva hiillos, ihosi on pehmeä lupaus,
kääntöpiirien syleilevä,
villi, rietas puhtaus, sähköisku.

ÉJSZAK-DÉL

Lábnyomaimban hirtelen
Kibúvó vörös és lila
Füvek zenébe nyújtóznak,
Széles derűjű üllőmön
Buja formáikról játszom.
A mindenhová kísértő
Antiárnyékok fekete
Kocsonyateste elnyeli
A hangot, a visszhangot, csak
Ez hallható: Miért követsz?

Pikasuomennos: POHJOIS-ETELÄ

Jalanjäljissämme yllättäen
nousevat punaiset ja violetit
ruohot kurottuvat musiikkiin,
laveanhilpeällä alasimellani
soitan niiden irstaista muodoista.
Kaikkialle viettelevien
antivarjojen musta
hyytelöruumis nielee
äänen, kaiun, vain
tämä kuuluu: Miksi seuraat minua?


Ajatelkaa edes lapsia

8 lokakuun, 2020

Viime postaukseni lopuksi kerroin uudesta unkarilaisesta satukirjasta, jonka suvaitsevainen ja sateenkaareva sisältö – siis sadut, joissa on päähenkilöinä esimerkiksi köyhiä, fyysisesti poikkeavia, epätyypillisiä sankareita, ja joista muutamissa myös liputetaan erilaisten parisuhde- ja perhekuvioiden puolesta – nostatti hirmuisen haloon. Mi Hazánk (‘Meidän isänmaamme’) -äärioikeistopuolueen Dóra Dúrón silppuritempauksestakin taisin jo kertoa. Äännesymboliikka todellakin inspiroi unkarilaisia meeminikkareita. Jo vuosikymmenten ajan Unkarin nousevat polvet ovat opetelleet lukutaitoa ja nauttineet kielellisestä leikittelystä Katalin Vargan lastenkirjan Mosó Masa mosodája (‘Pesu-Masan pesula’) äärellä. Tämän kirjan kansikuvasta mukailtua, samantapaista äännesoinnuttelua edustavaa ”Dóra Dúrón silppuria” oli muutama päivä sitten unkarilainen somekuplani täynnä.

Dúrón kuuluisa video, jossa provosoiva satukirja työnnetään silppuriin, poistui sittemmin somesta, mutta viesti oli mennyt perille. Budapestilaisen kirjakaupan oveen ilmestyi plakaatti, jossa jokin ”Unkarilainen vastarinta” (Magyar Ellenállás) -niminen ryhmittymä julistaa: ”Huomio! Tässä kirjakaupassa myydään lapsille vaarallista homopropagandajulkaisua!”

Eipä tässä vielä kaikki. Itse pääministeri Orbán puuttui asiaan sunnuntaisessa radiohaastattelussa, ja hänkin oli poiminut kohutun kirjan suvaitsevaisuussanomasta esille nimenomaan homoseksuaalisuuden. Orbánin suhde homofobiaan on samantapainen kuin rasismiin: virallisesti puolustetaan yksilön vapautta ja eurooppalaisen ymmärryksen mukaisia ihmisoikeuksia, mutta koska kannattajakunnasta melkoinen osa haluaa vihata ja öyhöttää, heitä varten pidetään koko ajan ns. koirapilliä käsillä. Näin nytkin. Orbánin mukaan Unkarin lainsäädäntö luo pohjan suvaitsevaiselle suhtautumiselle, ja unkarilaiset ovat ”kärsivällisiä” homoseksuaalien suhteen, mutta jossakin tulee sitten raja vastaan: lapset pitää jättää rauhaan!

Budapestin Csepelin kaupunginosan fideszläinen pormestari ymmärsi oitis yskän ja antoi mahtikäskyn, jolla nimenomaisesti kiellettiin ”Satumaa kuuluu kaikille” -kirjan lukeminen kaikissa kaupunginosan lastentarhoissa. Pääministerin kansliaa johtava ministeri Gergely Gulyás puolestaan oli saanut kuulla, että tätä satukirjaa on luettu lapsille ainakin kolmessa pääkaupungin lastentarhassa, ja tästä kuulemma ministeri saa kylmänväreet. Sillä, näin Gulyás, aikuinen ihminen päättää yksityisasioistaan ja sukupuolielämästään itse mutta lapsiin ei homopropagandaa saa kohdistaa.

Hallituksen äänitorvi Magyar Nemzet ajattelee myös lasten parasta, tietenkin, ja kysyi luottoasiantuntijan mielipidettä. Emőke Bagdy, psykologian emeritaprofessori reformoidusta Gáspár Károli -yliopistosta, on pitkän uransa aikana tullut Unkarin kansalle tunnetuksi erilaisten rentoutus-, meditaatio-, psykodraama- ym. terapioiden asiantuntijana. Koska Bagdylla on hyvät yhteydet reformoituun kirkkoon ja Fidesz-puolueeseen, hän on viime vuosiin saakka ollut aina toisinaan hallitusta lähellä olevissa medioissa esillä psykologian ja kasvatuskysymysten eksperttinä. Kohutusta satukirjasta hänellä oli myös selkeä mielipide. Bagdyn mukaan lasten varhainen ”herkistäminen” on vaarallista, sillä…

sosiaaliset vaikutukset voivat olla niin väkeviä, että ne saattavat estää säätelevän geenin avautumisen [???] tai muokata sitä, mikä sitten periytyy edelleen. […] aikaikkunan mukaan 3–5-vuotiaana, siis lastentarhaiässä lapsi saa ne avainärsykkeet, jotka auttavat häntä omaksumaan biologista sukupuoltaan vastaavaan sosiaaliseen sukupuoleen kuuluvuuden.

Siispä jos lapsi kriittisessä iässä kuulee sadun, jossa kaksi prinssiä rakastuu toisiinsa, hän ymmärtää ja alkaa uskoa, että miesten välinen rakkaus on mahdollista ja kuuluu asiaan. Tämä ei Bagdyn mielestä ilmeisesti ole ollenkaan okei. Onhan toki sitten niitä ihmisiä, joilla todellakin on poikkeava seksuaalinen suuntautuminen, ja heitä on kohdeltava hienovaraisesti, lapsetkin kuuluu kasvattaa suvaitsevaisuuteen – mutta tämmöisen kasvatuksen paikka ei ole lastentarhaiässä. (Milloinkahan sitten?)

”Evoluution rautaisen lain mukaan” (kyllä, tämmöisiäkin Bagdy haastattelijalle heitteli) ”aukeavista” geeneistä ja ikkunoista voisi puhua pitempäänkin, ja varsinkin siitä, millä lihaksilla rentoutus- ja stressiterapiaan keskittynyt kliininen psykologi puhuu genetiikasta tai evoluutiosta. Mutta mieluiten siirtyisin asian toiseen puoleen, jonka sosialistipoliitikko ja Budapestin varapormestari Kata Tüttő nosti esille somessa:

7–10-vuotiaiden lasten tekemistä nettihauista kolmanneksi yleisin tyyppi koskee pornoa. Unkarilaiset lapset, myös tytöt, näkevät pornoa jo keskimäärin 11 vuoden iässä. (Näin kertoo lasten oikeuksia puolustava Hintalovon [‘Keinuhevosella’] -säätiö.)
Unkarin länsiosassa 3–17-vuotiaista 18 %, Pohjois-Unkarissa samanikäisistä 45 % ei tutkimusta edeltäneen vuoden aikana ollut nähnytkään yhtään kirjaa. Unkarin opetushallituksen vuoden 2019 tietojen mukaan neljässä kymmenestä Unkarin peruskoulusta ei ole kirjastoa tai kirjahuonetta, siis ei edes paikkaa, johon kirjoja voisi tilata. (Näin kertoo riippumaton ajankohtaisportaali Mérce.)
Niinpä niin, on aivan selvää, että joku satukirja se tällä hetkellä maamme lapsia eniten uhkaa.

Pääministeri Orbán ja hänen ykkösavustajansa, ministeri Gulyás eivät suoraan sanoneet, miltä lapsia on suojeltava, vaan jättivät päätelmät kuulijoiden huoleksi. Sehän tiedetään, että tietyissä ryhmissä – joita kuuluu myös Unkarin valtapuolueen kannattajiin – homoseksuaalisuus mielellään samastetaan pedofiliaan ja lasten hyväksikäyttöön. Kumma kyllä, nämä samat ryhmät olivat varsin hiljaa, kun toissa keväänä Unkarin Perun-lähettiläs kärähti 19 000 lapsipornokuvan hallussapidosta. Diplomaatti toimitettiin kaikessa hiljaisuudessa kotimaahan, ja juttu tuli julkisuuteen vasta tänä vuonna. Syytetty, joka puolustusasianajajan mukaan oli kovasti kärsinyt, katui tekoaan katkerasti ja oli sitä paitsi syvästi uskonnollinen mies, sai lopulta sakkoja sekä kahden ja puolen vuoden ehdollisen vankeustuomion. ”Lasten suojelemisesta” puhuvat vallanpitäjät eivät Unkarissakaan myöskään ole juuri puuttuneet niihin lasten hyväksikäyttötapauksiin, joita katolisen kirkon piirissä on Unkarissakin tullut esille.

Facebook-yhteisö Nem tehetsz róla, tehetsz ellene (‘Se ei ole sinun syytäsi, mutta voit toimia sitä vastaan’), joka sai alkunsa muutama vuosi sitten protestina poliisin naisia syyllistävälle ”raiskaustenehkäisyvideolle”, kommentoi satukirjakohua muistuttamalla, että samaan aikaan hallitus on kaikessa hiljaisuudessa muokannut adoptiota koskevaa lainsäädäntöä. Uudistettu laki vahvistaa jo tähänkin asti vallinneen käytännön, jonka mukaan naimattomien tai samansukupuolisten pariskuntien on lähes mahdoton saada adoptiolasta. Vain siinä tapauksessa, että paikkakunnalta tai koko valtakunnasta ei löydy ”avioparia”, joka voisi adoptoida lapsen, viranomaiset voivat lähteä edistämään ”yksinäisen” henkilön adoptiovanhemmuutta, edellyttäen, että se on lapsen etujen mukaista. Että näin.


Kaameita kaikuja

26 syyskuun, 2020

(In English: https://hungarianspectrum.org/2020/09/28/johanna-laakso-eerie-echoes/ )

Korona koettelee myös Unkarin poliittista tapahtumakenttää. Koska tänä kesänä ei koronaviruspandemian takia järjestetty Tusványosin festivaalia, transilvanianunkarilaista kulttuuritapahtumaa, johon perinteisesti on sisältynyt Viktor Orbánin linjapuhe, ei myöskään “Kötcsen piknikkiä” eli Unkarin oikeistokonservatiivisen eliitin kesätapaamista, pääministeri Orbán joutui purkamaan ajatuksiaan hallituksen nykyisen äänitorven, entisen lakkautetun konservatiivilehden nimeä ja logoa käyttävän Magyar Nemzetin palstoilla jonkinlaisena esseenä, otsikolla ”Yhdessä se onnistuu jälleen”. Kirjoitus löytyy nyttemmin myös Unkarin hallituksen verkkosivujen kohdasta ”pääministerin puheita” useille kielille käännettynä, ainakin englanniksi, saksaksi, espanjaksi, ranskaksi ja venäjäksi. Sitä on myös yksityiskohtaisesti analysoinut englanninkielisessä Hungarian Spectrum -blogissaan Éva S. Balogh, joka referoi useiden unkarilaisten poliittisten kommentaattorien ja politiikantutkijoiden reaktioita. En siis yritäkään tässä selostaa koko juttua ja sen kaikkia mahdollisia kytköksiä, nostan vain mietittäväksi, mikä on tämmöisen poliittisen trollailun suhde todellisuuteen, mihin sillä oikein pyritään ja kenelle tämä kirjoitus oikein on suunnattu.

Kuten niin monissa poliittisissa puheissaan tätä ennenkin, Orbán niin monien autoritaaristen johtajien lailla maalailee sotaisia kuvia ankarasta taistelusta, joka nyt on vihdoinkin kääntymässä meidän hyvien voitoksemme ja pahisten tappioksi.

Henkisen suvereeniuden ja älyllisen vapauden puolesta jo vuosia sitten juuri Tusnádfürdőssä käynnistämämme taistelu alkaa vähitellen kantaa hedelmää. Kapina poliittista korrektiutta, siis suvakkien (libernyák) oppi-, puhetapa- ja tyylidiktaatteja vastaan virtaa yhä leveämmässä uomassa. Yhä useammat, yhä urheammin irrottautuvat jo tukahduttavan ahtaaksi käyneen ainoan oikean puhetavan, ainoan oikean demokratiakäsityksen, ainoan oikean Eurooppa- ja Länsi-tulkinnan jalkapuusta. Vapautumisyritys ei itsessäänkään ole helppo, rangaistuksen riski on melkoinen. Uhkana on karkotus akateemisesta elämästä, työpaikan menetys, leimaaminen, akateeminen kujanjuoksu, esimerkkejä alkaa ilmetä jo päivittäin.

Yhtään konkreettista esimerkkiä Orbán ei tosin kerro. Ei myöskään siitä, miten ”yhä useammat vakuuttavat esseet ja syvälliset tutkimukset” ovat jo kumonneet ”Brysselin kuplassa” hellityt käsitykset illiberaalin demokratian mahdottomuudesta. ”Konservatiiviset ajattelijat” ovat ”matemaattista todistustakin elegantimmin” osoittaneet (missä, ketkä, miten?), että oikeusvaltio ja hyvä hallinto on mahdollista toteuttaa muutenkin kuin liberaalin demokratian liberaalien arvojen kautta. Nimittäin, väittää Orbán, edelleenkään yhtään nimeä, faktaa tai lähdettä mainitsematta, konservatiivinen tai ”kristillis-konservatiivinen” ajattelutapa ja ”liberalismi” ovat toistensa vastakohtia ja vihollisia, täysin yhteensopimattomia. ”Liberalismi” haluaa omahyväisesti pakottaa kaikki kansat samaan muottiin, tuhota niiden perinteet, kristillisen identiteetin ja perhearvot, hukuttaa Euroopan maahanmuuttoon ja islamisaatioon. Ja tietenkin näiden häijyjen suvakkipuuhien takana häärii, lähes ainoana nimeltä mainittuna henkilönä tässä vuodatuksessa, kukapa muu kuin kansainvälinen superroisto György Soros. Länsivaltojen rule of law on oikeammin rule of blackmail (ilmeisesti tällä hauskalla sutkauksella viitataan siihen, että EU uhkailee oikeusvaltioperiaatetta rapauttavia jäseniään taloudellisilla sanktioilla), jota itse asiassa pyörittää Soros verkostoineen.

Orbán on siis oikeastaan julistamassa sotaa länsimaisen demokratian ja oikeusvaltion periaatteita vastaan. Tämän sodan kulisseiksi rakennetaan kuva kahden ideologian, ”kristillis-konservatismin” ja ”liberalismin” lopullisesta ja ratkaisevasta taistelusta, jossa ilmeisesti Orbánin Unkari ystävineen esittää ratkaisevaa osaa oikean Euroopan aitojen kansallisten perinteiden ja rakenteiden puolustamisessa yli- ja epäkansallista liberaalia pahuutta vastaan.

Kuin ohimennen tästä päästään tämänhetkiseen koronaviruskriisiin. Virus ”tuotiin meille ulkomailta”, ja ensimmäistä aaltoa vastaan Unkari taisteli menestyksekkäästi. Nyt toisen aallon torjuntaan tarvitaan toisenlainen strategia, mutta siihen ollaan valmiina ja varustautuneina, vakuuttaa Orbán. (Hm. Unkarin koronatilastokäyrät osoittavat tiukasti yläviistoon, kahden viime viikon aikana uusia tartuntoja on todettu yli 11 000, uusia koronakuolemia 87. Tilanne alkaa olla viime maaliskuun tasolla, ja ainakin omassa mediakuplassani liikkuvista kauhutarinoista päätellen terveydenhuoltojärjestelmä on kaikkea muuta kuin varustautunut tähän. Esimerkiksi kohutut hengityskoneet, joita Unkarin sairaaloihin on ostettu – jos on – käsittämätön, viisinumeroinen määrä, eivät paljoa auta, jos ja kun pätevää, koulutettua henkilökuntaa ei riitä niitä käyttämään.) Ja lopuksi, viimeisissä kappaleissa, paljastetaan varsinainen maali: tulossa olevat vuoden 2022 vaalit, joissa vastustajana ei enää ole oikeita oppositiopuolueita vaan ”Soros-verkostoa palveleva vasemmiston kansanrintama.”

Vuonna 2022 valmistaudumme ratkaisevaan yhteenottoon. Heidän takanaan ovat kansainvälinen media, Brysselin byrokraatit ja kansalaisjärjestöiksi naamioidut NGO-järjestöt. [NGO noin yleisesti tarkoittaa nimenomaan kansalaisjärjestöä, non-governmental organization, mutta Orbánin Unkarissa tälläkin sanalla on toisenlainen kaiku…] Meillä ei voi olla epäilystäkään tästä: vallan ja rahan takia ne ovat valmiita tekemään mitä vain. On aika meidänkin [!] asettua taisteluasemiin. Vaikeiden hallitusvuosien jälkeen meidän on palattava vaalien taistelukentälle. On tullut aika valmistautua, että oikean hetken tullen pääsisimme ratsastamaan taisteluun. Vuonna 2022 meitä odottaa ankara yhteenotto. Valmistautukaa.

Nyt voisi tietenkin ruveta miettimään vuoden 2022 vaalien näkymiä, niin kuin Éva S. Balogh blogissaan. Voisi myös, kuten Zoltán Gábor Szűcs Mérce-portaalin jutussaan, kuitata koko jutun pitkäveteiseksi trollaukseksi, jota ei enää edes jaksa lukea, tai ”kuumehoureiseksi” viestiksi jostakin rinnakkaistodellisuudesta – koko tämä vuodatushan leijailee jossakin täysin ilmassa, vailla ainuttakaan lähdettä tai faktaa. Tai voisi vain todeta Orbánista kuten erinäisistä muistakin populisteista, että projektio on hänessä vahva. Autoritaarinen johtaja, joka on nujertanut median ja tiedeinstituutioiden riippumattomuuden ja ajanut kokonaisen yliopiston maanpakoon, syyttelee epämääräisiä lännen ”liberaaleja” ilmapiiristä (missä?), jossa mukamas intellektuellit pelkäävät viran menetystä, leimaamista ja akateemista kujanjuoksua. Vertaansa hakevan kleptokraattisen korruptiomafian keskiössä istuva, EU-tuilla ja julkisilla varoilla rikastuneiden oligarkkien isäntä pelottelee kansaansa ”kansainvälisen suurpääoman” ja globaalien spekulanttien ahneilla juonilla. Vihaa ja muukalaispelkoa lietsova demagogi syyttää vastustajiaan mielipidediktatuurista, maalittamisesta ja suuren sivilisaatioiden sodan valmistelusta. Hohhoijaa.

Mutta halusin nostaa esiin vertailun lähes täsmälleen sadan vuoden takaiseen poliittiseen puheeseen. Syyskuussa 1920, kertoo tuoreessa Facebook-postauksessaan Krisztián Nyáry, uskontoasiain- ja opetusministeri István Haller puhui valtiopäivillä näin (koko puheenvuoron sisältävä pöytäkirja on verkossa täällä):

Pyrkiessämme vaikuttamaan moderneilta, liberaaleilta, edistyksellisiltä olemme monen monituiset kerrat tehneet myönnytyksiä näiden näkökantojen suuntaan, unkarilaisten näkökantojen kustannuksella. (…) ja siksi kävi niin, että sallimme Unkarissa sellaisia valtiollisia toimia, joiden johdosta vähitellen syntyi sellainen tilanne, että Unkarin kansakunta ei enää elänyt omaa elämäänsä, että Unkarin kansakunnan kulttuurilla ei lopulta enää ollut Unkarin kansallishengen kanssa yhteen sointuvaa ilmenemismuotoa (…) Meillä on nyt oltava rohkeutta siihen, että katsomme omia erikoislaatuisia olojamme avoimin silmin, vedämme niistä omat johtopäätöksemme ja säädämme sellaisia lakeja, jotka sopivat meille ja vastaavat meidän olojamme, silloinkin, kun nämä lait ovat erilaisia kuin ranskalaisten lait, englantilaisten lait, saksalaisten lait. (…) Odotamme ensinnäkin oppineita, mutta (…) emme sellaisia, joiden korkeimpana pyrkimyksenä on vain tuhota se, mitä pitäisi rakentaa edelleen, emme kaipaa sellaisia tiedemiehiä, jotka välittävät sosiologiasta vain sitä, mikä hajottaa ja tuhoaa, vain sitä, mikä kasvattaa kansakunnanvastaisia tuntemuksia ja kapinallisia taipumuksia (…) Me tarvitsemme sellaisia tiedemiehiä, kunnioitettu Kansalliskokous, jotka ennen kaikkea tutkivat Unkarin maaperää, Unkarin historiaa, unkarilaista sielua (…) Me emme tarvitse sellaisia tiedemiehiä, joiden korkeimpana päämääränä on tyrkyttää Unkarin kansakunnalle vieraalla maalla syntyneitä teorioita, vaan päinvastoin niitä, jotka haluavat saattaa ulkomaat tuntemaan unkarilaisesta sielusta kasvaneita totuuksia. (…) Toiseksi odotamme korkeakouluilta opettajia, mutta sellaisia opettajia, jotka eivät tuuliviirin kääntyessä sano oppilailleen, niin kuin nyt lähimenneisyydessä, että ovat aina valehdelleet kun ylistivät nuorisolle Unkarin historian sankareita (…) me tarvitsemme opettajia, jotka tekevät tietoiseksi, vahvistavat ja tuovat julki tuon vaiston, tuon päättäväisyyden, joka tuhatvuotisen kansakunnan menneisyydestä atavistisesti taipumuksena, valmiutena, päättäväisyytenä periytyy kansakunnan pojille, että heidän kasvatuksensa ei tuota harmaita kulttuuri-ihmisiä vaan unkarilaisia kulttuuri-ihmisiä (…) Me emme tarvitse opettajia, jotka eivät halua kasvattaa unkarilaisia vaan vain kulttuuri-ihmisiä; me tarvitsemme opettajia, jotka ennen kaikkea lähettävät elämään luonteeltaan unkarilaisia, unkarilaisen teräksisen karaistuneita nuoria, etenkin nyt, kun tiedostamme, että Unkarin kansakunnan elämä ei pitkään aikaan tule olemaan muuta kuin taistelua ja kamppailua. (…) Lopuksi, arvoisa Kansalliskokous, me tarvitsemme kirjailijoita, sellaisia kirjailijoita, jotka eivät vain kirjoita unkarin kielellä vaan kirjoittavat unkarilaisittain, unkarilaisella tunteella, (välihuutoja: Niin on!) jotka vievät näyttämölle unkarilaisen luonteen ja, jos tarpeen on, unkarilaisten rikokset ja virheet, mutta joiden päämääränä ei ole ulkomaille lähetettävissä näytelmissä esittää Unkarin maaseutua ja Unkarin älymystöä ikään kuin pohjiaan myöten turmeltuneena, niin kuin vielä äskettäin tehtiin (…) Arvoisa kansalliskokous! Niin juuri, se liberalismin henki, joka Unkarissa on vallinnut, on nyt lakannut. (…) Ei kannata sanoa meille, että olemme epähumaaneja, taantumuksellisia, että emme ole maailmankansalaisia. Nämä fraasit eivät meihin enää tehoa. (…)

Tämä puheenvuoro on kuin Orbánin merkillisen ”esseen” kaksosveli. Lähes samat fraasit ja lähes sama sanoma: kunniaa mystis-romanttiselle unkarilaiselle kansansielulle ja kansalliselle ajattelutavalle, pois lännen suurvaltojen ihailu ja apinointi, alas kansainvälisyys ja maailmankansalaisuus etenkin taiteessa ja tieteessä, ja ennen kaikkea hiiteen liberalismi ja turha autoritaarisuuden pelko…

Olen reippaasti lyhennellyt ministeri Hallerin puheen tekstiä ja myös jättänyt siitä pois puheenvuoron varsinaisen aiheen. Se nimittäin koski juuri tuolloin, vuonna 1920 säädettyä numerus clausus -lakia, jolla vähemmistökansojen osuus korkeakoulujen opiskelijoista rajattiin vastaamaan näiden kansojen osuutta väestöstä yleensä. Laissa itsessään ei näitä kansanryhmiä tarkemmin määritellä, mutta kaikki tiesivät – ja se tuotiin myös ministeri Hallerin puheenvuorossa selvästi julki – että lain kohteena olivat korkeakouluissa ja sivistyneistössä ”yliedustetut” juutalaiset.

Itäisessä Keski-Euroopassa ”kansallinen” kaupunkikeskiluokka oli jäänyt kehittymättä, ja siksi ne kansankerrokset, joista yliopistojen opiskelijoista suurin osa värväytyi, olivat paljolti saksalaisia ja juutalaisia (kun taas köyhimmissä ryhmissä, entisissä maaorjatalonpojissa ja näiden kaupunkiköyhälistöksi valuneissa jälkeläisissä, oli historiallisista syistä juutalaisia hyvin vähän). Ministeri Hallerin puheessaan esittämän tilaston mukaan vuosina 1906–1910 juutalaiset, joita koko väestöstä oli tuolloin 8 %, olivat muodostaneet oikeustieteen opiskelijoista yli neljäsosan ja lääketieteen opiskelijoista lähes puolet. Tämä nähtiin ”kristillis-kansallismielisillä” tahoilla suurena epäkohtana, siitäkin huolimatta, että Unkarin juutalaiset olivat innolla assimiloituneet: he puhuivat unkaria, vaihtoivat usein sukunimensä unkarilaiseksi ja antoivat lapsilleen etunimeksi Attila tai Etelka, asuivat, elivät ja pukeutuivat aivan samoin kuin kuka hyvänsä unkarilainen ja pitivät itseään isänmaallisina unkarilaisina. Monet heistä myös maallistuivat, luopuivat uskostaan ja ottivat kasteen. Siitä huolimatta Trianonin häpeärauhan jälkeen, kun entisten suurten slaavi- ja romanialaisvähemmistöjen alueet oli leikattu pois ja liitetty naapurivaltioihin, juutalaiset kelpasivat syntipukeiksi ja ”kansallismielisen” vihapropagandan kohteeksi.

Numerus clausus -lakia on myöhemmin kutsuttu ”nollanneksi juutalaislaiksi”. Toisin kuin tarkoitus oli, se ei olennaisesti lisännyt köyhien ”kristittyjen” unkarilaisten osuutta korkeakoulujen opiskelijoista. Sitä vastoin se jäyti oikeusvaltioperiaatetta ja virallisti etnisen syrjinnän ja rasismin (kyllä, juutalaislain laatijat ja säätäjät itsekin ajattelivat juutalaisia ”rotuna”, faj). Numerus clausus -laista johti tie 1930-luvun lopulla varsinaisiin juutalaislakeihin ja lopulta Unkarin juutalaisten joukkomurhaan.

Mihin johtaa tie Orbánin ”esseessä” hehkutetusta ”kansallis-konservatiivisesta” ja ”kristillisdemokraattisesta” politiikasta? Antisemitismi on Unkarissa yhä olemassa ja osassa Orbánin kannattajakuntaa voimakas tekijä; siihen vetoaa osaltaan György Sorosin (ja hänen takanaan piilevien Tiedättekylläkeiden, ”kansainvälisen suurpääoman”) demonisoiminen. Liian avoimesti tätä korttia ei kuitenkaan voi pelata. Paremmin toimii maahanmuutolla ja ”islamisaatiolla” pelotteleminen ja sen rinnalla toinen, Itä-Euroopassa nykyään suosittu viholliskuva: väitetty ”gender-ideologia” eli seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen emansipaatio ja (Orbánin sanoin) ”lapsen syntymässä saaman ja Luojan määräämän sukupuoli-identiteetin” kiistäminen.

Historia toistaa itseään. Tällä hetkellä toivon, hartaasti ja kädet ristissä, että vanha sanonta pitäisi paikkansa ja historian tragedia toistaisi itsensä, mutta farssina.


Valmistautukaa!

5 syyskuun, 2020

Löysinpähän mediasyötteestäni kerrassaan ihmeellisen sivuston, osoitteesta keszuljetek.hu (készüljetek, ‘valmistautukaa’). Alkusivun täyttää mahtava kuva historiallisesta kohtauksesta (kuten kohta ilmenee, kyseessä on Vajkin eli sittemmin Tapani Pyhänä tunnetun Unkarin kuningaskunnan perustajan kaste), ja sen päällä lukee kolme sanaa. Igazság (sen voisi kääntää ’totuudeksi’ tai ’oikeudeksi’, myös ’oikeudenmukaisuus’ tai ’vanhurskaus’ käy), erő (’voima’, myös fyysinen voima – abstraktimmassa mielessä tulee ensiksi mieleen Tähtien sota), felemelkedés (’nousu, kohoaminen’). Tämän alla: ”Tehkäämme yhdessä Karpaattien altaasta suuri!” (”Karpaattien allas”, kuten tiedämme, on Unkarissa nykyään jonkinlainen poliittisesti korrekti synonyymi historialliselle Suur-Unkarille.) Mutta tämä on vasta alkua, pannaanpa filmi pyörimään. Valmistautukaa!

Elokuvan alussa kamera kuvaa ilmasta vehreää vuori- ja metsämaisemaa. Vanhan miehen ääni alkaa selittää, miten ”jokaisella perheellä on oma tarinansa”, ja sitten näemmekin miehen: isoisä on nuoren perheen seurassa luontoretkellä.

”Meidän tarinaamme on kirjoitettu jo tuhatsata vuotta.” Kuvaan ilmestyvät yllättäen muinaisten unkarilaisten tarunomaiset päälliköt vannomassa veriveljeyttä.

”… Karpaattien altaassa.” Kuva veitsen viiltämästä kämmenestä morfautuu ilmakuvaksi koskemattoman luonnontilaisesta Suur-Unkarista. Sitten seuraa sarja historiallisia kuvaelmia. ”Pyhän Tapanin valtakunnassa, vahvassa, itsenäisessä kristityssä isänmaassa” (tämän taustalla näemme tuon Tapanin kasteen, ja sen jälkeen käännyttäjä-papin ristiä kantamassa keskellä taistelua, jota ilmeisesti käydään pakanoita vastaan – Tapani Pyhän valtaannousuhan ei ollut mikään kaunis ja veretön juttu). ”Meillä oli kutsumus” (tämän taustalla taas näytellään Nándorfehérvárin eli nykyisen Belgradin taistelu 1456, yksi suurista torjuntavoitoista kaakosta leviävää turkkilaisvaltaa vastaan).

”Vieraiden imperiumien keskellä me vartioimme Karpaattien allasta.” Mahtipontisen musiikin pauhatessa nähdään ruhtinas Ferenc Rákóczi II johtamassa yhtä lukuisista epäonnisista vapaustaisteluista 1700-luvun alussa Habsburgeja vastaan. ”Samaa verta olevana kansakuntana.” Siirrytään vuoteen 1848, dramatisoitu Sándor Petőfi lausuu kuuluisan isänmaallisen runonsa Nemzeti dal Unkarin kansallismuseon portailla, ja sieltä hypätään suoraan oikeaan mustavalkoiseen filmidokumenttiin: jalkapallo-ottelu on käynnissä, kuvassa lukee ”6 : 3”, ja jokainen oikea unkarilainen tietää oitis, että siellä Ferenc Puskás ja kumppanit rökittävät Englantia Wembleyn stadionilla 1953. Tämä kuva vaihtuu värilliseksi, ilmeisesti on siirrytty nykyaikaan, vaikka katsoja ei näe ottelua, vain hidastettuna maaliverkkoon työntyvän pallon. (Yhtä sankarillisia saavutuksia ei Unkarin jalkapallon nykytilasta löytyisikään, kaikesta siitä hehkutuksesta ja tuesta huolimatta, jota valtakunnan korkein johto on tälle urheilulajille vuosikausia syytänyt.)

”On ollut sankarillisia aikoja”, jatkaa isoisän ääni. Kuvassa on vuosi 1956, ja epätoivoisesti irvistävät nuorukaiset heittelevät polttopulloilla puna-armeijan panssarivaunua. ”Ja on ollut kohtalon iskuja.” Taas kuvassa heiluvat miekat, viuhuvat nuolet ja kopisevat kaviot: tatárjárás eli tataarien hävitysretket 1200-luvulla. ”Valloittajaimperiumit ahdistivat meitä idästä…” (Mohácsin taistelu on hävitty 1526, taustalla kuuluu muezzinin rukouskutsuhuuto, kun turkkilainen soturi pystyttää vihreän lipun keskelle taistelukentällä makaavia ruumiita.) ”… Ja lännestä.” (Világosin taistelu Habsburg-imperiumin joukkoja vastaan on hävitty 1849, uupuneet sankarit laskevat miekkansa.) Ja samassa ollaankin keskellä ensimmäistä maailmansotaa.

Tästähän seuraa Trianon. Haa, tästä on ollut kyse koko ajan! Kamera kulkee kartan yllä Pariisin ja Versaillesin kohdalle, ja seuraavassa dramatisoidussa kohtauksessa ollaan sinetöimässä Unkarin kohtaloa.

”Sata vuotta sitten meidät haluttiin pyyhkäistä pois maan pinnalta.” Kerronta palaa nykyaikaan, onnellisen perheen patikkaretken on keskeyttänyt ukkoskuuro, ja perhe kiipeää kallioluolaan pitämään sadetta. ”Ja me odotimme turhaan pelastavaa sotajoukkoa.”

Totisten perheenjäsenten tähyillessä taivaalle se lopulta kirkastuu. ”Kunnes tajusimme, että me itse olemme ne, joita odotimme.” (Perhe kiipeää luolasta auringonvaloon.) ”Meidän vastuumme ulottuu omaa kohtaloamme pitemmälle.” Musiikki jytyyttää taas uljaana, ja sarja droonikuvia esittelee nyky-Unkarin upeita kohteita: Egerin kaupungin historiallinen keskustori, Füzérin historiallinen linna vuoren huipulla… ”Kutsumuksemme on sama kuin tuhat vuotta sitten.” Kassan moottoritietyömaa (Kassahan on nykyistä Slovakiaa, kuvasta ei aivan käy ilmi, onko kyseessä Slovakian puolelle mahtavilla EU-tuilla rakennettava tie vaiko sen jatke Unkarin puolella rajaa), Komáromin silta (Tonavan yli Unkarin ja Slovakian välillä). ”Yhdessä kanssamme elävien kansojen kanssa meidän on tehtävä Karpaattien altaasta suuri.” Nyt näkyvät ilmakuvassa Máréfalvan székely-portit eli romanianunkarilaisen perinteisen kansantaiteen ulkoilmanäyttely nykyisen Romanian puolella. Ja sitten onkin lennetty takaisin Budapestiin, missä parlamenttitalo kylpee ilta-auringossa.

Tällä välin onnellinen perhe on päässyt vuoren huipulle, missä Unkarin lippu hulmuaa tuulessa. ”Tämä on meidän tarinamme. Eikä se päättynyt Mohácsiin, ei Világosiin, eikä Trianoniin.” Nyt puhuu perheen poika: ”Ja miten se jatkuu?” ”Sen kirjoitatte te.” (Tämän näyttäisi sanovan perheen isä, mutta ääni on sama kuin tähän asti isoisällä…) ”Ja jos kirjoitatte sen hyvin, Pyhän Tapanin kruunun kaikki jalokivet alkavat taas loistaa.” Ei riittänyt vuoren huipulla seisova perhe, vaan on todellakin zoomattava Pyhään Kruunuun ja sen huipulla vinossa seisovaan ristiin, ennen kuin lopuksi ilmestyvät kuvaan mustalla taustalla nuo kolme sanaa. Igazság, erő, felemelkedés.

Hurraaisänmaallista tunteennostatusta siis, ja jo tutuksi tullutta kansallisromanttis-mytologisen historianäkemyksen iskostamista kansaan. Unkarilaisilla on ylimaallinen historiallinen tehtävä, he ovat puolustaneet koko Eurooppaa ja kärsineet enemmän kuin ketkään muut, olleet koko ajan häijyjen vihollisten hyökkäysten kohteena, joiden huipentumana oli Trianonin tragedia. Unkarin historia on sankarikuninkaiden ja sotapäällikköjen historiaa, jossa ei ole mitään ämmällistä eikä naurettavaa; pienistä ihmisistä ja ”arjen historiasta”, jota voisi toki romanttisesti sanoa myös arkipäivän sankaruudeksi, ei hiiskahdetakaan. Koko Karpaattien allas kuuluu unkarilaisille, vaikka tätä ei suoraan sanotakaan ja vaikka viimeisiin, nyky-Unkarin ulkopuolisia alueita esitteleviin kuviin on liitetty myönnytys ”yhdessä kanssamme elävien kansojen kanssa”. Make the Carpathian Basin great again.

Ei siis puhuta siitä, miten Pyhän Tapanin kuningaskunta alusta alkaen oli vahvassa liitto- ja riippuvuussuhteessa Saksan keisarikuntaan ja osa oman aikansa kansainvälisiä valtapoliittisia verkostoja. Ei kyseenalaisteta myyttiä Rákóczin vapaustaistelusta koko Unkarin kansaa yhdistävänä isänmaallisena hankkeena (todellisuudessa sekin oli herrojen valtapolitiikkaa, josta tavallinen kansa ei useinkaan paljoa ymmärtänyt). Eikä hiiskahdetakaan siitä, että 1800-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan saakka tämän saman kansallisromanttisen mytologian harhoissa elävä Unkari pyrki väen vängällä tekemään lukuisista vähemmistöistään etnisiä unkarilaisia, sorti slaavien ja romanialaisten kansallisromanttisia emansipaatiopyrkimyksiä ja synnytti katkeruutta, joka suurelta osaltaan johti Trianonin tragediaan. Ei, vaan annetaan perin valheellinen kuva yhtenäisestä kansakunnasta, joka koko ajan on ollut ”samaa verta”, symbolinen perhe.

Tähän elämyspakettiin, joka välillä siirtyy romanttisen seikkailufilmin kuvastosta piinallisen lähelle vanhan amerikkalaisen aamiaismuromainoksen estetiikkaa onnellisena hymyilevine patriarkaalisine perheineen, on – ilmakuvineen, stuntteineen, hevosineen, pukuineen ja digitaaliefekteineen – täytynyt upota melkoisesti rahaa. Eikä pelkästään elokuvaan.

Isoja, hintavia mainoksia on nyt ilmestynyt unkarilaisiin lehtiin, ehkä myös julkisiin tiloihin?

Sivuston ja kuvaston julkaisijana näkyy olevan Alapjogokért Központ, ‘Perusoikeuksien puolesta -keskus’, joka on Unkarin hallitusta lähellä oleva ajatuspaja. Sitä johtaa Miklós Szánthó, koulutukseltaan juristi, sama mies, jonka käsissä on myös hallitukselle uskollinen mediakeskittymä KESMA (Keski-Euroopan lehdistö- ja mediasäätiö). Alkuvuodesta tämä ”keskus” lupasi puolen vuoden tutkimusprojektissaan järjestää konferensseja ja työpajoja sekä kustantaa julkaisuja, joiden teemana on ”tehdä Unkarista jälleen suuri”, ohjenuorana taas ”vilpittömyys, rohkeus ja ylpeys”.

Iskulauseet ovat Trianon-juhlavuoden mittaan hieman muuntuneet ja tehostuneet. On siis tehty koko rahalla romanttista viihdettä koko kansalle. (Koko rahalla? Vai olisiko perinteiseen tyyliin hinnoissa ollut reilusti ilmaa ja tämä osa summasta päätynyt joidenkin sopivien tahojen yksityisiin kukkaroihin?) Syvällisempää kulttuuripoliittista analyysia odotellessa voi todeta ainakin, että poliittinen kitsch elää Unkarissa uutta kukoistuskautta. Ja että ideologinen tähtäin on tukevasti menneisyydessä, ei todellisessa historiassa vaan 1800-luvulla rakennetussa kansallisromanttisessa mytologiassa. Nykyaikaan viittaavista moottoritie- ja siltatyömaista loikataan nopeasti kansatieteelliseen ulkomuseoon ja 1800-luvun lopun tuhatvuotisjuhlien rakennusprojektien leimaamaan Budapestin ydinkeskustaan. Tulevaisuus jää, pikaisesti tokaisten, lastenlasten ”kirjoitettavaksi”. Paljon helpompaa ja hauskempaa on paeta ilmastokriisin, demokratiakriisin ja pandemian uhkien alta kauniiseen satuun pyhästä Tapani-kuninkaasta ja hänen pyhästä kruunustaan.

Ihan oikeasti: Voisitteko kuvitella, että missään Länsi-Euroopan maassa tuotettaisiin julkisella rahalla tai merkittävien poliittisten toimijoiden laskuun (sillä valtapuolue Fidesz tätä ajatuspajaa ilmeisesti rahoittaa, mahdollisesti osaksi myös kansalaisten verovaroin) näin kitschistä propagandapakettia? Edes meidän Perussuomalaisemme eivät kehtaa tosissaan käyttää tämmöistä tyyliä, vaan pahamaineinen ”Ketutushirviö”-vaalimainosvideo piti laatia avoimen sarkastisella otteella ja ”saduksi” etäännyttäen.

Lähiaikoina tullaan varmasti näkemään Unkarin riippumattomassa mediassa ja unkarilaisessa somessa toinen toistaan viiltävämpää kritiikkiä ja parodiaa. Ainakaan Péter Konok ei petä odotuksia. Hänellekin ”voimasta” on ensimmäisenä tullut mieleen Tähtien sodan maailma. Tehkäämme yhdessä galaksista suuri!

Kuvan mahdollinen sisältö: ainakin yksi henkilö, tekstissä sanotaan ALAPJOGOKÉRT KOZPONT igazság, erő, felemelkedés EGYUTT TESSZÜK NAGGYÁ GALAXIST keszuljetek.palp

Teatterikorkeassa kohisee

2 syyskuun, 2020

Koulut alkavat myös Unkarissa, ja myös Unkarissa keskustellaan koronarajoituksista ja riskeistä. Valtion rajat on epidemian torjumiseksi pantu kiinni – tosin rajoitusta pian löysättiin siten, että muista Visegrád-maista (Tšekki, Slovakia, Puola) saapuvat turistit, joilla on etukäteen varattu majoitus, pääsevät Unkariin näyttämällä viittä päivää tuoreemman negatiivisen koronatestitodistuksen. Tätä toimenpidettä ei näköjään yritetäkään perustella millään epidemiologisilla syillä, vaan päätös on avoimen poliittinen: meidän kaverit päästetään, ei esimerkiksi itävaltalaisia tai saksalaisia, vaikka näissä maissa (toisin kuin Puolassa) ei aikoihin ole ollut yhtään koronakuolemaa. Myös EU:n oikeusasiain komissaari on ärähtänyt Unkarin rajasulusta, mutta tämäkin taitaa olla kärpäsen surinaa Unkarin hallituksen korvissa:

Mutta koulujen alusta piti kirjoittamani. Ja etenkin niistä oppilaitoksista, joiden tiimoilta kohistaan. Unkarin valtio nimittäin leikkasi koronakriisiin vedoten rajusti tukia useammilta huono-osaisia lapsia tukevilta kouluilta ja järjestöiltä. Vaaraan ovat joutuneet intialaislähtöisen ihmisoikeusliikkeen perustama, Itä-Unkarin köyhiä romaninuoria tukeva Ámbedkár-koulu sekä useita köyhien lasten kouluja ja lastentarhoja ylläpitävä Magyar Evangéliumi Testvérközösség, metodistikirkko, jonka joulupukinpartainen johtaja Gábor Iványi on ollut paljon esillä julkisuudessa (jopa suomalaisessakin mediassa) Orbánin järjestelmän pelottomana kriitikkona. Samoin puolet valtiontuistaan (ja ensi vuodesta lähtien koko tuen) menetti mm. köyhien romanilasten taidekoulua pyörittävä, tässäkin blogissa esillä ollut ”Aitohelmi-säätiö”.

(Kuinka ollakaan, samoihin aikoihin on ilmi tullut uusi korruptioskandaali Unkarin romanipolitiikan tienoilta. Fidesz-meppi Lívia Járóka, joka itse romanitaustaisena toimii jonkinlaisena Unkarin vähemmistöpolitiikan viikunanlehtenä, kärähti perustamansa, romaninuoria tukevan säätiön valtiontukien kähmimisestä. Tukirahoista kolmasosa olikin vaeltanut Járókalle ja hänen perheenjäsenilleen maksettuihin ”palkkoihin”, ja säätiön toiminnasta on muutenkin ihmeellisen vähän näkyviä jälkiä.)

Mutta eniten uutissyötettäni on täyttänyt viime päivinä lyhenne SzFE, Színház- és Filmművészeti Egyetem eli Unkarin teatteri- ja elokuvataiteen yliopisto. Korkeakouluasioista vastaava Innovaatio- ja teknologiaministeriö alkoi jo helmikuussa puuhata tällekin korkeakoululle uutta hallintomallia, joka käytännössä merkitsisi SzFE:n ottamista entistä tiukempaan hallituksen kontrolliin. Pian kävi selväksi, että ministeriön suunnitelmissa tähän yhdistettiin tietyn henkilön nimi, jolla virallisesti ei pitänyt olla – vielä – mitään asemaa koko hankkeessa. Ministeriö antoi SzFE:n opiskelijoiden ja opettajien ymmärtää, että sisältökysymyksistä pitäisi keskustella Attila Vidnyánszkyn kanssa.

Attila Vidnyánszkysta on tässä blogissa tainnut ennenkin olla puhetta. 444.hu-sivuston pitkän journalismin osastossa tldr hänelle on omistettu Péter Urfin ajankohtainen artikkeli, otsikolla ”Loukattu vallan mies tuli ja valtasi kokonaisen yliopiston”. Vidnyánszky on Ukrainan Taka-Karpatian unkarilaisvähemmistöä. Kotiseudullaan Beregszászin (ukr. Berehove) kaupungissa hän perusti 1990-luvulla teatterin, joka äärimmäisen niukista oloista nousi nopeasti kansainväliseen maineeseen, sai tukea sekä unkarilaisilta teatteripiireiltä että György Sorosilta (!) ja herätti huomiota kansainvälisillä festivaaleilla. Vuosikymmenen lopulla Vidnyánszky jo ohjasi Budapestissa ja vaikutti Unkarin teatterikuvioissa. Vuodesta 2007 lähtien hän johti Debrecenin Csokonai-teatteria ja loi hyvät suhteet sikäläisiin Fidesz-puolueen vaikuttajiin. Vuonna 2008 hän perusti Magyar Teátrumi Társaságin, järjestön, johon liittyivät kaikkien Fidesz-puolueen hallinnassa olevien kaupunginteatterien johtajat. Näin syntyi siihenastisen, kaikkia teattereita yhdistäneen Magyar Színházi Társaságin rinnalle erillinen, fideszläinen rakenne. Vidnyánszkyn aatteelliset koordinaatit ovat kohdallaan; ottaessaan Kansallisteatterin johtoonsa hän ilmoitti kutsuvansa kirkon edustajat siunaamaan talon, ja tämänhetkisessä konfliktissakin hän on jatkuvasti syytellyt vastustajiaan ”vasemmistoliberaaleiksi” tai kansainvälisen ”taustamahdin” salaliiton kätyreiksi. (”Taustamahti”, háttérhatalom, on yleinen nimitys ”Niille”, jotka mukamas ohjaavat maailman menoa ja joita sivistyneemmät eurooppalaiset eivät suoraan viitsi nimittää esimerkiksi ”illuminaateiksi”, ”liskoihmisiksi” tai ”juutalaisiksi”.)

Vidnyánszky sai jo ennen Orbánin nykyistä valtakautta työstään runsaasti tunnustusta, palkintoja ja kunniamerkkejä. Siitä huolimatta, kirjoittaa Urfi, hän jatkuvasti purki julkisuudessa katkeruuttaan ”teatterimafiaa” kohtaan, joka muka liittoutuu häntä vastaan. Erityisesti Vidnyánszkya kismitti, että hänen johtoonsa ei vuonna 2002 annettu Unkarin Kansallisteatteria eikä häntä kutsuttu opettajaksi SzFE:hen. Sitten tuli Orbánin uusi valtaannousu, ja Vidnyánszky sai vihdoin kaipaamansa tilaisuuden. Hän ja hänen luottomiehensä ovat nyt koko teatterimaailman tukirahojen vartijoina, ja vuodesta 2013 Vidnyánszky on johtanut Kansallisteatteria. Urfin mukaan Vidnyánszky on Unkarin julkisen elämän kovimpia johtoasemien kahmijoita, jolla riittää aikaa sekä teatterien ja teatterikoulujen että lukemattomien järjestöjen ja elinten johtokunnissa istumiseen – sen lisäksi, että hän itse ohjaa Kansallisteatterissa pari kolme produktiota vuodessa.

Vain SzFE:n johtoon pääsemiseen ei pelkkä poliittinen ja taloudellinen asema riittänyt, niin kauan kuin korkeakoululla oli lain takaama autonomiansa. Vuonna 2019 sitten aloitettiin laajempi korkeakoulujen yksityistämisprojekti. Oli puhetta myös uuden suuren taideyliopiston luomisesta, mutta lopulta kuvaamataide-, tanssitaide- ja musiikkiyliopisto saivat hallintouudistukselleen lykkäystä. Vain SzFE ei. Päinvastoin, siirtymistä nopeutettiin. Vielä toukokuun lopulla SzFE:n opettajat ja opiskelijat olivat yrittäneet kysellä ministeriöltä, miten nyt käy. Pian sen jälkeen SzFE:n väki sai lukea lehdistä, että parlamentille jätetyn lakiehdotuksen mukaan teatteriyliopisto siirtyy uuteen hallintomalliin jo syyskuun alusta. Siirtymäaikaa olisi vain kesä, eikä missään perusteltu, miksi tällä asialla on nyt näin kiire.

Muissakin Unkarin yliopistoissa ja korkeakouluissa on viime vuosina tehty hallinto- ja järjestelmäuudistuksia, mutta missään ei ole nähty niin kärjistynyttä konfliktia kuin nyt (jos ei oteta lukuun kansainvälisen Keski-Euroopan yliopiston karkottamista Unkarista). SzFE:n opettaja- ja oppilaskunta on käytännössä yksimielisesti asettunut sekä uutta mallia että sen johtohahmoksi jo pitkään kaavailtua Vidnyánszkya vastaan. On nähty mielenosoituksia ja julkisia kannanottoja, joiden sisällöstä suuri osa tiivistyy SzFE:n johtokunnan ”yhteen ainoaan kysymykseen” Attila Vidnyánszkylle tämän peräänkuulutettua ”asiallista, ammattimaista vuoropuhelua”:

millaiseksi kuvittelette perusteltujen näkökantojen ammattimaista vertailua ja vuoropuhelua sen jälkeen, kun jo ennen nimitystänne olette jatkuvasti halventanut yliopistossamme tehtyä työtä, julkisesti arvioinut sen laadun heikkotasoiseksi, mitätöinyt suurten mestariemme elämäntyötä, käyttänyt opettajistamme kerta kaikkiaan sopimattomia nimityksiä, kutsunut osaa heistä roskaväeksi, levitellyt monista heistä perättömiä väitteitä, antanut julkilausumia pelkkien oletustenne perusteella; kun ette lainkaan tunne yliopistomme toimintaa ja sen viime vuosikymmeniä, toistelette väitteisiinne perusteita, jotka eivät pidä paikkaansa, ette välitä siitä, että ne on kumottu faktatietojen perusteella, ja näin johdatte yleistä mielipidettä harhaan; että johdonmukaisesti infantilisoitte ja loukkaatte opiskelijoita, ette kunnioita yliopistoomme kertynyttä tietämystä, ette tunnusta sen saavutuksia, kyseenalaistatte opetuksemme perinteet, ette ole kiinnostunut yliopistossa suoritetusta työstä; itse kerrotte suunnitelleenne tätä muutosta jo vuodesta 2014, mutta ette ole tässä asiassa koskaan ottanut yhteyttä yliopiston johtoon, ette edes kuratorion jäseneksi tultuanne etsinyt vuoropuhelua, sitä vastoin jatkatte taukoamattomia voimanosoituksianne hallituksen antamin valtuuksin; hallintomallin yhteydessä syntyneen keskustelun sijoitatte pelkästään politiikan voimakenttään, käytte yksiselitteisen ideologista taistelua, annatte direktiivejä; myös yliopiston suhteen jatkatte sitä siunauksellista työtä, jonka olette ottanut tehtäväksenne, eli Unkarin teatterialan jakamista kahtia; täysiverisenä kulttuuripoliitikkona määräätte Unkarin elokuvataiteen suunnat ja aiheet; tulevaisuudensuunnitelmillanne, jotka on muotoiltu selkeästi mutta asianosaisten kanssa sopimatta, loukkaatte yliopiston autonomiaa; omien puheenvuorojenne manipuloivalla retoriikalla esitätte itsenne marttyyrin ja uhrin hahmossa, sekoitatte yliopistomme julki lausuttuihin ja lausumattomiin viholliskuviin, samoin kuin sekoitatte ”vasemmistoliberalismin” ja hengen vapauden; teidän salaliittoteorianne ja teidän käyttämänne määritteet ovat piilosyrjintää; te kyseenalaistatte meidän oikeutemme mielipiteenilmaisuun, meidän kansallisen identiteettimme ja sitoutumisemme Unkarin kulttuuriin, meidän moraalisen tukemme opiskelijoille – lyhyesti: millaiseksi te kuvittelette molemminpuoliseen kunnioitukseen perustuvan vuoropuhelun, mikä olisi sen ensimmäinen lause?

Huh. Näinkin tulehtuneessa tilanteessa SzFE:n johto teki parhaansa ja ehdotti uuden hallintomallin mukaiseen johtokuntaan arvovaltaisia nimiä, joista yksikään ei ollut ”vasemmistoliberaali” tai Orbánin järjestelmän äänekäs vastustaja (jollaisia Unkarin kulttuuripiireistä olisi helppo löytää). Ehdotettuja nimiä olivat muun muassa Vidnyánszkyn omassa Kansallisteatterissa työskentelevä näyttelijä Dorottya Udvaros, säveltäjä Péter Eötvös sekä Oscar-palkitun ”Saulin poika” -elokuvan pääosan esittäjänä tunnetuksi tullut Géza Röhrig. Yksikään yliopiston omista ehdokkaista ei kelvannut, vaan uuteen kuratorioon tulivat johtaja Vidnyánszkyn lisäksi jäseniksi Fidesz-puolueen puolesta kampanjoinut näyttelijä Zoltán Rátóti, samoin hyvistä poliittisista kontakteistaan tunnettu näyttelijä-tuottaja Tamás Lajos sekä kaksi liikemiestä valtion öljy-yhtiön MOL:n johtokerroksesta. Uutta SzFE:tä pyörittävän säätiön toimintaa valvovassa toimikunnassa puolestaan ovat Attila József -teatterin johtaja ja Vidnyánszkyn Teátrumi Társaságin jäsen Károly Nemcsák, Unkarin Kansallispankissa toimiva entinen diplomaatti ja pääministeri Orbánin neuvonantaja György Szapáry sekä Unkarin Kansallispankin viimeaikainen varajohtaja, entinen ministeriön kansliapäällikkö László Windisch. Ei siis ketään SzFE:n edustajaa, eikä muuten myöskään ainuttakaan naista.

Teatteri- ja elokuvamaailmallahan on ainutlaatuinen kulttuurinen näkyvyys, ajatellaanpa meilläkin vuosikymmenten mittaan nähtyjä Teatterikorkeakouluun tai teatterimaailmaan liittyneitä julkisuuskohuja. Unkarissa myös monet näkyvät nykyisen meiningin vastustajat ovat teatteri-ihmisiä, kuten esimerkiksi tässäkin blogissa esillä olleet ohjaajat Árpád Schilling ja Róbert Alföldi. SzFE:n kaappaussuunnitelmatkin saivat laajaa julkisuutta, ja niitä kritisoivat monet muutkin kuin ”vasemmistoliberaalit” Orbánin vastustajat. Monet Vidnyánszkyn vanhat työtoveritkin ovat arvostelleet tätä tempausta, näyttelijä Ildikó Bánsági sanoutui irti Kansallisteatterista ja kertoo haastattelussa, että SzFE:n hallintomuutos oli pitkään ”kulttuuritaistelusta” kärsineelle, itseään epäpoliittisena ja puolueettomana pitävälle näyttelijälle viimeinen pisara.

Opiskelijoiden mielenilmaus. Kuva SzFE:n opiskelijajärjestön sivuilta.

Perjantaina sitten ilmeni, että uusi kuratorio ottaa haltuunsa SzFE:n johdon ja käytännössä riistää vallan SzFE:n tähänastiselta senaatilta. Maanantaina järjestetyssä tiedotustilaisuudessa SzFE:n käytännöllisesti katsoen koko tähänastinen johto, rehtorit ja osastojen johtajat sekä senaatti, ilmoitti sanoutuvansa irti. Tämän jälkeen opiskelijat valtasivat yliopistorakennuksen. Yli kaksisataa opiskelijaa leiriytyi taloon ja ilmoitti itse päättävänsä, keitä sinne päästetään. Opiskelijoiden parissa tehdyn tutkimuksen mukaan joukkotoimia kannattaa heistä 96 %, ja uuden hallintomallin vastustus on käytännössä yksimielistä.

Sarolta Kremmerin kuva 444.hu:n jutusta.

Mielenilmaukset jatkuvat. Maanantai- ja tiistai-iltana kahdessa budapestilaisessa teatterissa esityksen päätteeksi osoitettiin mieltä SzFE:n puolesta ja yleisö aplodeerasi seisaaltaan, kun SzFE:n opiskelijoiden edustajat nousivat lavalle. Nähtäväksi jää, miten kauan ja miten laajalti tämä kulttuuripiipertäjien myrsky vesilasissa jaksaa Unkarin syviä rivejä kiinnostaa. Kansainvälisestä solidaarisuudesta puhumattakaan – olisiko tässäkin jonkinlaisen kansainvälisen mielenilmauksen paikka?


Korona, karanteeni ja korruptio

30 elokuun, 2020

Olen viime kuukaudet istunut Suomessa ja seurannut Sentroopan tapahtumia vain median ja somen välityksellä. Sekä Itävalta että Unkari ovat kesän näyttäneet selviytyneen pahimman koronatilanteen yli, mutta viime aikoina ovat tartunnat taas lisääntyneet, ja rajoitustoimia on tiukennettu. Tämä iski ennen kaikkea niihin, jotka koronapaniikin laannuttua olivat innoissaan matkailleet Adrianmeren rannikon rantalomakohteisiin. Viikko sitten Itävallan etelärajalla syntyi tuntikausien jonoja alppitunnelien porteille, kun Kroatian ja Slovenian suunnalta palaavat itävaltalaiset – sekä Itävallan kautta kotiinsa ajavat saksalaiset ja hollantilaiset – autolomailijat törmäsivät upouusiin koronakontrollimääräyksiin. Rajalla oli yllättäen täytettävä pitkiä kyselylomakkeita, Itävallasta eteenpäin jatkavien oli sitouduttava ajamaan Itävallan halki ilman välipysähdyksiä. Tämä lomakerumba synnytti suurruuhkan, jossa autojonot seisoivat jopa toistakymmentä tuntia Punaisen ristin jaellessa helteessä odottaville juotavaa. Lopulta Kärntenin maaherra Peter Kaiser mahtikäskyllään kumosi määräyksen, ja suma purkautui.

Vähän samaan tapaan kuin Suomessa Skopjen-lentojen koronatartuntojen yhteydessä mutta vielä paljon intensiivisemmin on Sentroopan julkisuudessa ollut esillä tämä ”Balkanilta uhkaa vaara” -teema. Elokuun puolessavälissä Itävallan liittokansleri Sebastian Kurz lausui matkustusvaroitusta antaessaan, että ”virus saapuu Itävaltaan autolla”. Itse asiassa, muistuttaa Süddeutsche Zeitungin kolumnisti Felix Haselsteiner, virus saattoi hyvinkin matkustaa sillä autolla Kroatiaan – jolle turismi on niin tärkeä tulonlähde, että rajat oli kesällä pakko avata heti, kun se suinkin oli mahdollista – ja palata samalla autolla takaisin. Tilanne on nyt niin monimutkainen ja vaikea, virus niin viekas ja sen leviämistiet niin mutkikkaat, että yhden valtion sooloileva rajatkiinni-politiikka ei välttämättä aiheuta kuin harmia ja kiusaa, kun Itävalta ja Kroatia todellisuudessa istuvat jo samassa veneessä.

Tällä hetkellä Itävaltaan pääsee ilman karanteenia tai koronatestitodistusta vielä useista EU- ym. maista, joissa koronatilanne on vakaa, myös Suomesta, Baltiasta, Tšekistä, Unkarista, Slovakiasta ja Sloveniasta. Sitä vastoin esimerkiksi Kroatiasta, Kosovosta, Romaniasta, Venäjältä, Ruotsista tai USA:sta saapuvilta vaaditaan karanteeni tai negatiivinen koronatestitodistus. Tilanne luultavasti elää siellä kuten Suomessakin. Unkari sitä vastoin teki tiukan periaatepäätöksen: syyskuun alusta rajat menevät täysin kiinni. Ulkomaiden kansalaiset pääsevät Unkariin vain erityisistä, perustelluista syistä, ulkomailta palaavat unkarilaiset joutuvat karanteeniin kahdeksi viikoksi tai vähintään siihen asti, että toimittavat kahden päivän välein tehdyistä koronatesteistä negatiiviset tulokset. Viesti on selvä ja hallituksen koronatiedotussivullakin suoraan selitetty: ”useimmat tartunnat ovat ulkomailta peräisin.” On vaikea olla näkemättä tässä suoraa kytköstä Unkarin hallituksen periaatteelliseen maahanmuuttovastaisuuteen. Koko koronapandemian alusta saakka sitä on Unkarissa yritetty tavalla tai toisella yhdistää vaarallisiin maahanmuuttajiin.

Aivan selvää ei vielä näytä olevan, miten käy Unkarin ja Itävallan välillä sukkuloivien työntekijöiden. Itävallassa työskentelee satatuhatta unkarilaista, näistä noin 40 000 asuu Unkarin puolella ja ylittää rajan päivittäin. Ilmeisesti rajoille voidaan sopia poikkeusjärjestely niin, että 30 kilometrin säteellä rajasta asuvat saavat jatkaa työmatkustamistaan; Ukrainassa kuitenkin koronatilanne on niin paha, että sieltä Unkariin ei tämmöinen sukkulointi toistaiseksi onnistune.

Enemmän kuin työmatkailijoiden tilanne omaa unkarilaista media- ja somekuplaani on puhuttanut pääministeri Orbánin ja puolue-eliitin lomamatkailu. Heinäkuun alussa Orbán, joka tunnetusti viihtyy lomillaan Kroatian rannikkokohteissa ja haluaa ehdottomasti majoituspaikkaansa merinäköalan, meni lausumaan radiohaastattelussa: ”Unkarilainen on semmoinen, että jos se ei vähintään kerran vuodessa pääse näkemään merta, se tuntee olevansa vankilassa.” Tämähän ei oikein sovi yhteen sen kanssa, miten Unkarin viranomaiset ovat koronakesänä suositelleet kansalaisille lomanviettoa kotimaassa vaarallisten kaukomatkojen sijaan: ”enemmän Balatonia, vähemmän Adriaa”, sanoi Orbán itse samoihin aikoihin. Merinäköalojen julkinen haikaileminen ei myöskään tunnu kivalta maassa, jossa Eurostatin vuoden 2018 tilastojen mukaan 43 %:lla kansalaisista ei ole varaa edes viikon lomailuun, ei koti- eikä ulkomaassa.

Kitkerästi onkin arveltu, että rajat pantiin kiinni sopivasti sen jälkeen, kun maan mahtavimmat olivat saaneet hoidettua omat lomamatkansa. HVG:n pilapiirtäjä Marabun kuvassa Kroatiasta palaava Orbán kohtaa korkeimman lääkintöviranomaisen Cecília Müllerin:

“Joko lomat on vietetty, pomo?” – “Vietetty on, Cilike. Nyt voikin laittaa Kroatian kiellettyjen maiden listalle.”

Piirroksessa taustalla näkyvä yksityissuihkukone kertoo sekin jotakin. Orbán, hänen puolue-eliittinsä ja oligarkkiystävänsä ovat viime vuosina usein lennähdelleet esimerkiksi jalkapallo-otteluihin tai ulkomaiden lomakohteisiin yksityiskoneilla, ilman että kyydin maksajasta olisi selvää tietoa. Viime vuonna Orbán joutui tekemään tiliä retkestä, jonka oli tehnyt Bulgariaan – siellä pelasi hänen suosikkijoukkueensa Fehérvár eli MOL Vidi – Bombardier Global 6000 -yksityiskoneella, joka on rekisteröity Itävaltaan tunnuksella OE-LEM. Kun Orbánin tiedottaja lopulta kertoi, että lennon oli maksanut jalkapallojoukkueen omistaja, oppositiopuolue DK yritti käynnistää asian johdosta selvityksen, mutta parlamentin kurinpitovaliokunta keskeytti hankkeen todeten, että ”lahjana ei voida pitää matkaa sellaiseen urheilutapahtumaan, johon osallistuu Unkari tai unkarilaisia”. (Ymmärtääkö joku, mikä juridinen tai eettinen logiikka tässä on takana? Pääministerin kuskaaminen unkarilaisten peliä katsomaan on maan edun mukaista eikä siksi lahjontaa?)

Samainen, kansainvälisen veronvältt-, öh, veroneuvontafirman omistama OE-LEM on ollut Orbánin lähipiirin käytössä tänäkin vuonna. Elokuun alkupuolella se luultavasti kuljetti Kroatian Splitiin ulkoministeri Péter Szíjjártón, jonka tutkivat journalistit pian sen jälkeen kuvasivat Kornati-saarten lähistöllä, 15 kilometrin päässä Kroatian rannikosta, Lady MRD -nimisen huvipurren kannella. Aluksen omistajatiedot olivat maltalaisen postilaatikkofirman kätköissä, kunnes äskettäin EU:n rahanpesuntorjuntadirektiivin ansiosta tuli julki, että Lady MRD:n omistaa yhtiönsä välityksellä Unkarin neljänneksi rikkain mies László Szíjj, rakennusyrittäjä, jonka vauraudesta melkoinen osa lienee EU:n tukemista rakennus- ja kehityshankkeista peräisin.

Dániel Némethin Átlátszó-sivustolle ottamassa kuvassa selvästi tunnistettava Szíjjártó istuu Maltalle rekisteröidyn huvipurren kannella.

Szíjjártó siis nautti oligarkin vieraanvaraisuutta samaan aikaan, kun Valko-Venäjällä alkoi olla täysi kriisi päällä ja ulkoministerin FB-sivulle postatut kuvat antoivat ymmärtää ministerin istuvan kraka kaulassa ja puhelin kourassa työhuoneessaan hoitamassa tätä hankalaa tilannetta. Juttu levisi kansainväliseenkin mediaan, mutta Szíjjártó itse ei ole suostunut kommentoimaan asiaa muuten kuin että kyseessä on hänen yksityinen lomansa ja yksityiselämänsä.

Samaan aikaan Unkarin kriittiset viestimet muistuttelivat Szíjjártón vaatineen ulkoministeriön työntekijöiltä tiukkaa työmoraalia: ei mitään ”home officea”, ei mitään ”ammattiyhdistysleikkejä” (szakszervetesdi), kotitöitä ei sallita myöskään pandemian aikana vaan toimistoon on tultava erottamisen uhalla. (Ministeri itse sitä vastoin voi hoidella Valko-Venäjän kriisiä Adrianmereltä huvipurren kannelta käsin.) Muistuteltiin, että Lady MRD:n tyyppisen aluksen viikkovuokra vapailla markkinoilla on 170 000 euroa, joten muutamankin päivän huvipursilomailu rikkoo valtion virkamiesten omia toimintaohjeita – niiden mukaan lahjaa, jollaiseen virkamiehellä ei omalla palkallaan olisi varaa, ei kerta kaikkiaan saa ottaa vastaan, piste. Ja löytyihän myös tämä ihastuttava sitaatti Szíjjártón, tuolloisen oppositiopoliitikon omasta suusta vuodelta 2006. Näiden sanojen ääreen hiljentykäämme miettimään maailmaa, jossa säännöt eivät todellakaan ole kaikille samat.

“Unkarissa ihmiset ovat saaneet tarpeekseen luksushallinnosta. Luksushallinnon sijaan tarvitaan ihmisten kannalta tärkeitä päätöksiä tekevää, puritaanisia periaatteita noudattavaa plebeijihallintoa. Limusiinisosialistien tilalle on parlamenttiin ja hallitukseenkin saatava vastuullisia päättäjiä!”


Soros tuki Suomen talvisotaa!

19 elokuun, 2020

Ihan totta. Magyar Narancs -lehdessä kerrottiin juuri jutusta, joka ilmestyi jouluaaton aattona 1939 8 Órai Újság (‘Kello kahdeksan uutiset’) -nimisessä unkarilaisessa sanomalehdessä. Lehti oli käynnistänyt suomalaisten heimoveljien talvisotaponnistusten tukemiseksi keräyksen, johon pyydettiin kaikkia osallistumaan voimiensa mukaan. Joulukuun 23:ntena sitten, samalla sivulla, jolla tuolloinen Suomen lähettiläs Onni Talas kertoo suomalaisesta joulusta ja siitä, miten tärkeää on suomalaisille unkarilaisten heimoveljien tuki, lehti kertoi myös sydäntälämmittävästä tapauksesta: toimitukseen saapui iloinen pieni poika tuomaan oman avustuksensa keräykseen. Tarinaan ei tarvitse lisätä mitään, se toimii tällaisenaan:

false

Toimitukseen saapuu vieras. Hän astuu sisään ja sulkee siivosti oven perässään: hän nousee varpailleen ylettyäkseen korkealla olevaan ovenkahvaan. Hän on avopäin, selässä nahkainen reppu. Hymyilevä, aurinkoinen pikku olento tämä vieraamme.

– Olen György Soros! hän kopauttaa kantapäänsä yhteen.

Täytyy tunnustaa, että meillä käy harvoin tämmöisiä kansakoulun neljäsluokkalaisia herroja. Semmoinen on tämä pikku Gyuri.

– Tulin käymään tässä koulun jälkeen, hän sanoo ja avaa kourassaan puristamansa ”kaksikerroksisen” kynäkotelon. Kynänpyyhkimen ja pyyhekumin vierestä hän kaivaa esiin kaksi postimerkin kokoista pikku esinettä. Kaksi pikkuista pojankättä taittelee ne auki ja laskee pöydälle kaksi kymmenen pengőn seteliä. ”Olkaa hyvä!” [20 pengőtä ei ollut ihan mitätön summa. Yleisesti laskettiin, että noin 200 pengőn kuukausitienesti henkeä kohti riitti normaalit perustarpeet täyttävään elämään, pienipalkkaiset ja varsinkin naispuoliset joutuivat kitkuttelemaan vähemmälläkin. Suom. huom.]

– Gyuri! minä kivahdan. – Mitä tämä tarkoittaa? Miksi tuot tänne tämmöisiä rahasummia?

Viattoman viekkaat siniset silmät välähtävät.

– Toin ne suomalaisille! Siellä on nyt vapaustaistelu. Isi kertoi.

Otan tämän Gyuri-pojan tiukkaan ristikuulusteluun. Auliisti ja kärsivällisesti hän vastaa aikuisten kyselyihin. Rahat ovat hänen. Ei, hän ei ole saanut niitä isältä. Ei äidiltäkään. Ne ovat hänen, itse ansaittuja. Mitenkö? Jo kesällä. Sillä kesäisin hän on toimittaja, kustantaja ja lehtipoika yhdessä persoonassa. Hänen perheensä lomailee Luppan saarella. Ja silloin hän julkaisee lehteä, ”Luppan uutisia”. Tämän lehden ainoana toimittajana, reportterina ja lehdenkantajana hän sitten toimii koko kesän. Kuuluuko hän lehdistökamariin? Ei, ei sentään, mutta lehteä ostavat pääasiassa aikuiset, lapsillahan ei ole rahaa. Hän taas pystyy tällä tavalla ansaitsemaan ja on säästänyt näitä kahta seteliä kipsisessä säästölippaassaan tähän asti. Se näkyykin moneen kertaan taitelluissa seteleissä, niihin on tarttunut kipsipölyä. Nyt he ovat särkeneet säästölippaan ja hän on tuonut rahat tänne. Suomalaisille.

Pikku Gyuri Soros, kansakoulun neljäsluokkalainen, jolla oli viisi kakkosta [tuohon aikaan toiseksi paras arvosana] viime todistuksessaan, omenaposkinen hymyilevä pikku vieras, ”Luppan uutisten” pää- ja yleistoimittaja, tämä kultasydäminen pieni unkarilainen tyyntyy, kun otamme vastaan hänen lahjoituksensa. Sitten hän taittaa kynäkotelon kiinni, pokkaa ja hyvästelee kohteliaasti, kurkottaa ovenkahvaan ja poistuu.

Huoneessa tuli äkkiä tyhjää. Vain meidän sydämemme oli täysi.

Juuri näin se tapahtui. Se oli niin kaunista, ettei tarvinnut lisätä eikä värittää mitään. Kiitos sinulle, Gyurka!


Amiraali ja moraali

18 elokuun, 2020

Olen tässä blogissa ennenkin esitellyt unkarilaisen historiantutkijan Krisztián Ungváryn teoksia. Ungváry on tutkinut erityisesti 1900-luvun Unkarin historiaa, toista maailmansotaa ja sitä edeltänyttä aikaa. Kirjassaan ”Horthy-järjestelmän tilinpäätös” hän kuvasi laajalti niitä mekanismeja, jotka maailmansotien välisessä Unkarissa voimistivat virallista antisemitismiä, johtivat juutalaislakien säätämiseen ja lopulta Unkarin juutalaisten kansanmurhaan. Vaikka suurimman osan näistä murhista viime kädessä toteuttikin natsi-Saksan tappokoneisto, juutalaisten eristäminen yhteiskunnasta ja kyydittäminen kuolemaan ei olisi onnistunut ilman virallisen Unkarin hallintokoneiston ja kansan aulista yhteistyötä. Ungváry on myös selvitellyt Unkarin armeijan toimintaa Hitlerin Wehrmachtin rinnalla miehitetyssä Ukrainassa ja etelä-Venäjällä, mutkikkaassa tilanteessa, johon mahtui sekä rauhanomaista veljeilyä että totaalista sotaa, kansanmurhaa ja joukkotuhoa.

Tuoreimmassa, tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Ungváry palaa pohtimaan toisen maailmansodan kauhujen ja erityisesti Unkarin holokaustin taustaa. Tällä kertaa kirja ei sisällä valtavaa lähdeviiteaparaattia pyörittävää perustutkimusta vaan niukempaa ja esseemäisempää pohdintaa; kyse ei ole järjestelmästä vaan yhden ihmisen toiminnasta ja moraalisesta vastuusta. Tämä mies oli valtionhoitaja, amiraali ja vitéz nagybányai Horthy Miklós eli Nicolaus Horthy de Nagybánya.

Ungváry Krisztián - Horthy Miklós

(Pieni tietoisku unkarilaisen aateliston nimistä. Unkarilaiset sukunimethän sisältävät usein suffiksin -i, joka vähän fiinemmissä nimissä usein kirjoitetaan vanhanaikaisesti y:llä. Tämä johdin vastaa merkitykseltään suomen johdinta -lainen tai saksan tai ranskan aatelisprepositiota von/de. Horthyn suvun nimi – joka nykyunkarin normaalin oikeinkirjoituksen mukaan kirjoitettaisiin Horti – näyttäisi tämän mukaan olevan alkuaan lähtöisin Hort-nimiseltä keskisen Unkarin paikkakunnalta. Aatelisnimiin kuului varsinaisen sukunimen lisäksi usein praedicatum, samalla i-johtimella jostakin paikannimestä johdettu lisänimi, joka viittasi suvun alkuperäisiin läänityksiin tai joskus fiktiiviseenkin kotilinnaan, amiraali Horthyn tapauksessa Nagybányan kaupunkiin. Unkariksi tämä lisänimi sijoitetaan sukunimen eteen koko nimen alkuun, pienellä alkukirjaimella, ulkomailla vaikuttaessaan unkarilaiset aateliset käänsivät ”predikaatin” saksaksi tai ranskaksi ja sijoittivat sen länsimaisittain nimensä loppuun. Aatelispredikaatit kiellettiin Unkarissa lailla vuonna 1947, ja tämä laki on edelleen voimassa, mutta siihen ei sisälly mitään sanktioita, joten yksityisesti ja epävirallisesti niitä sopii käyttää. Vitéz Horthyn nimen edessä puolestaan viittaa hänen perustamaansa vitézien [“urhojen”] järjestöön, jonka tarkoitus oli toimia jonkinlaisena uuden ajan ritariveljestönä.)

Valtionhoitaja Horthya on usein verrattu meidän marsalkka Mannerheimiimme. Miehet olivat ikätovereita (Horthy syntyi 1868, Mannerheim 1867), kumpikin vanhaa aatelissukua mutta ei maansa korkeinta eliittikerrosta (Horthyn suku, toisin kuin kreivi Mannerheimin, oli alempaa aatelia). Molemmat päätyivät jo nuorina upseerikouluun ja komealle sotilasuralle kauas kotoa, emä-imperiumin armeijaan. Mannerheim loisti Pietarissa tanssiaisissa ja paraateissa siinä missä Kaukoidässä ja Puolassa sotatoimissakin ja olisi varmaankin, ellei vallankumousta olisi tullut, jäänyt tyytyväisenä palvelemaan tsaaria loppuiäkseen. Horthy valmistui Fiumen (nykyinen Kroatian Rijeka) keisarillis-kuninkaallisesta laivastoakatemiasta 1886 ja yleni vihdoin, ensimmäisen maailmansodan jo lähestyessä loppuaan, koko Itävalta-Unkarin laivaston viimeiseksi komentajaksi. Välillä hän matkusteli maailmalla myös diplomaattitehtävissä ja oli vuosina 1911-1914 suuresti arvostamansa keisari Frans Joosefin adjutantti.

Imperiumin hajottua alta sekä Mannerheim että Horthy palasivat kotimaahansa, missä uudesta yhteiskuntajärjestyksestä taisteltiin suursodan varjossa ”punaisten” ja ”valkoisten” kesken. Molemmat saivat ratsastaa voitonparaatin kärjessä pääkaupunkiin, mutta kummankin jälkimaineeseen jäi hävinneisiin kohdistuneiden kostotoimien, valkoisen terrorin jäljiltä tahroja. Suomessa tämä prosessi oli kuitenkin ohi jo ennen suursodan loppua, ja lopulta maa lähti kehittymään tasavallaksi ja kohti niitä ihanteita, joita nykyään nimitetään pohjoismaiseksi demokratiaksi – samalla kun Mannerheim siirtyi joksikin aikaa siviiliuralle. Unkarissa taas Horthy ratsasti Budapestiin voittajavaltojen siunauksella vasta 1919 ja jäi johtamaan historiallista monarkiaa, myöhäisfeodaalista säätyvaltiota, konservatiivis-autoritaarista järjestelmää, jota joskus on nimitetty myös puolidiktatuuriksi ja joka lopulta toisen maailmansodan myötä luisui Hitlerin Saksan syliin.

Sodan loppuvaiheessa, kun myöhästynyt yritys hypätä Saksan kelkasta oli epäonnistunut, syrjäytetty Horthy perheineen joutui ensin baijerilaiseen linnaan saksalaisten vangiksi, sitten amerikkalaisten vapauttajien hoteisiin. Häntä kuulusteltiin mutta ei koskaan virallisesti pantu syytteeseen sodan aikana tapahtuneista ihmisoikeusrikoksista. Viimeiset vuotensa Horthy vietti Portugalissa, missä hänen suhteellisen vaatimatonta elämäänsä rahoitti yksityishenkilöiden perustama säätiö. Tämä viimeinen hiljaiselo päättyi hiljaisesti vuonna 1957. Myötätuntoisten elämäkerturien mukaan Horthy oli lopullisesti menettänyt elämänhalunsa, kun vuoden 1956 kansannousu kukistettiin.

Sodanjälkeisessä sosialistisessa Unkarissa Horthy oli lahtarikenraali, fasistidiktaattori ja roisto. Järjestelmänvaihdoksen jälkeen julkisuuteen on Unkarissakin alettu tuoda positiivisempiakin mielipiteitä, ja Horthyn kiistelty jälkimaine on saanut unkarilaisessa Wikipediassa kokonaisen oman artikkelin. Entisen valtionhoitajan ihailijoita ei ole aivan vähän: vuonna 2006 tehdyn mielipidetutkimuksen mukaan Horthyn näki ”pikemminkin positiivisena” hahmona 18% unkarilaisista, ”pikemminkin negatiivisena” 48%. Ihailijoilleen Horthy on historiallisen Unkarin kuningaskunnan ja sen jatkuvuuden pelastaja, sankari, upseeri ja herrasmies. Raskaimpiin syytteisiin, jotka koskevat Horthyn osuutta Unkarin holokaustiin, satojen tuhansien Unkarin juutalaisten joukkomurhaan, ihailijat vastaavat, että Horthy nimenomaan mahtikäskyllään pysäytti Budapestin juutalaisten kuljetukset Auschwitziin vuonna 1944 ja että ”monet hänen parhaista ystävistään olivat juutalaisia”. Wikipedian jälkimaine-artikkelissa asetetaan tästä todisteeksi seppele, jonka muuan János Blumgrund toimitti Horthyn haudalle, kun hänen jäännöksensä oli 1993 palautettu kotimaan multiin. Seppeleen nauhoissa luki ”Muistoksi yksi kiitollinen Unkarin juutalainen monien joukossa”.

Tähän kiisteltyyn jälkimaineeseen siis historiantutkija Ungváry tarttuu uudessa kirjassaan, jonka tarkoitus ei ole kilpailla useiden yksityiskohtaisten Horthy-elämäkertojen kanssa vaan käsitellä valtionhoitajan moraalista vastuuta viiden avainkohdan kautta. Nämä kipeät kohdat ovat valtaannousu ja valkoinen terrori, Horthyn toiminta rauhanaikaisena valtionpäämiehenä, sotaan liittyminen ja irtautumisyritys, Horthyn rasistiset näkemykset sekä hänen toimintansa saksalaismiehityksen aikaan.

Ensinnäkin Horthyn valtaannousu: sehän oli tietenkin ennen kaikkea voittajavaltioiden ansiota. Maailmansodan voittajat tarvitsivat vahvan miehen, joka pystyisi vakauttamaan sodan näännyttämän ja sisäisten taistelujen repimän maan ja saamaan sen kansan suostumaan raskaisiin rauhanehtoihin, eikä siinä mitään. Ongelmana on valkoinen terrori, joka Unkarissa nopeasti muuntui juutalaisvainoksi ja pogromeiksi, kun Unkarin lyhytikäinen Neuvostotasavalta (Tanácsköztársaság) leimattiin juutalaisten projektiksi. Horthy ei itse jaellut suoranaisia tappokäskyjä, mutta hän oli hyvin tietoinen pogromeista ja lynkkauksista ja tuntui pitävän niitä jonkinlaisena välttämättömänä pahana. (”Älkää sitten tappako liikaa juutalaisia, sillä siitäkin tulee harmia.”) Horthy myös todistettavasti suojeli terrori-iskujen nokkamiehiä ja luultavasti tästä syystä myös vaati lakiin kirjattavaksi, että hänellä valtionhoitajana olisi yleinen armahdusoikeus.

Mikään kirkasotsainen demokraatti Horthy ei todellakaan ollut; vielä joulukuussa 1919, kun uuden Unkarin hallintomallia vasta luonnosteltiin, hän ehdotteli briteille ja amerikkalaisille parlamentaarisen järjestelmän sijaan sotilasdiktatuuria. Siinä määrin, kuin sotien väliseen Unkariin saatiin jonkinlainen demokratia pystyyn, se tapahtui enemmän Horthysta huolimatta kuin hänen ansiostaan. Muutamia onnekkaita rekrytointeja toki nähtiin, kuten taitava pääministeri István Bethlen, joka onneksi oli lähtöisin Horthylle tutuista aristokraattipiireistä. Ungváryn mukaan nimittäin Horthy antoi viedä itseään kuin pässiä narussa, ”jos vastassa oli hänen omaan yhteiskunnalliseen taustaansa kuuluva voimakas persoonallisuus”. Horthyn ansioksi on luettava myös, että hän ei täysin antanut periksi 1930-luvun alussa pääministeriksi nousseelle Gyula Gömbösille, joka ihaili fasismia ja olisi mielellään muuttanut Unkarinkin korporatiiviseksi yksipuoluevaltioksi.

Kaiken kaikkiaan Horthy valtionpäämiehenä ei kuitenkaan ollut henkisesti, älyllisesti tai moraalisesti tehtävänsä mittainen. Salskeaan sotilaalliseen olemukseen kätkeytyi puolisivistynyt, epävarma ja toisinaan todellisuudentajuton mies, jonka toimintaa ohjasivat ylevien ihanteiden ohella ennakkoluulot ja kyselemättä nielty nationalistinen mytologia. Trianonin rauhasta ja sen valtavista aluemenetyksistä syytettiin Horthyn Unkarissa pelkästään kansakunnan ulkoisia ja sisäisiä vihollisia ilman minkäänlaista kansallista itsekritiikkiä, revanssihaaveiden ympärille rakennettiin todellinen ”kaikki takaisin” -kultti, johon ei lainkaan mahtunut se ajatus, että esimerkiksi Transilvanian ja Partiumin romanialaiset tai entisen ”Ylä-Unkarin” slovakit eivät haluaisikaan ”takaisin” Unkarin yhteyteen. Esimerkiksi vuonna 1937 kuultuaan Berliinissä käyneiltä ministereiltä, että Saksa suunnitteli Tšekkoslovakian jakoa, Horthy kaikki valtuutensa ylittäen säntäsi neuvottelemaan Unkarin armeijan esikuntapäällikön ja Itävallan sotilasattašean kanssa Slovakian ”palauttamisesta” Unkarin, Itävallan ja Saksan yhteisponnistuksin. Itävalta tyrmäsi ajatuksen oitis ”hulluutena”, ja Unkarin hallitukselle tilanne oli äärimmäisen kiusallinen. Tinkimätön ja lyhytnäköinen revanssipolitiikka ajoi Unkarin lopulta Saksan sivuvaunuksi ja jätti Etelä-Slovakian ja Pohjois-Transilvanian siviili-ihmiset ees taas jyräävien rajansiirtojen ja toistuvien kostotoimien armoille. Jos rajankorjauksista olisi maltettu yrittää neuvotella laajemmalla kansainvälisellä pohjalla, myös Ranskan tai Britannian sympatiat huomioon ottaen, Ungváry jossittelee, myös sodanjälkeisistä rajanpalautuksista olisi kenties selvitty vähemmillä kärsimyksillä.

Myös sodanaikaisena valtionpäämiehenä Horthy saa Ungvárylta kehnon arvosanan. Raivokkaita antikommunisteja olivat monet muutkin Euroopan johtajat, esimerkiksi Winston Churchill, mutta kaikki eivät silti syöksyneet päätä pahkaa sotimaan Stalinia vastaan Hitlerin rinnalla. Ungváry nostaa useampaan otteeseen vertailukohdaksi Suomen, joka vuoteen 1944 saakka onnistui välttelemään muodollista liittosopimusta Saksan kanssa ja vitkutteli pitkään myös sotaan joutumista länsiliittoutuneita vastaan, kun Unkari taas liittyi kolmivaltasopimukseen jo 1940. Edelleen Ungváry muistuttaa, että suomalaiset lopettivat sotatoimet saksalaisia vastaan lokakuun 1944 jälkeen, vaikka (pienessä) osassa maata oli yhä saksalaisia joukkoja; ehkä Unkarikin olisi voinut tehdä Suomet ja julistaa Neuvostoliiton rauhoittamiseksi saksalaisille sodan, vaikka ei tosiasiassa olisikaan lähtenyt ajamaan armeijaansa entisten liittolaisten tapettavaksi.

Mannerheim oli vuotta vanhempi kuin Horthy, mutta pystyi paljon paremmin järjestelemään maansa irti sodasta. Voi toki väittää, että Suomen geopoliittinen asema oli erilainen, mutta ennakoinnin ja varautumisen kannalta tämä on yhdentekevää. Mannerheim ei antanut moniselitteisiä käskyjä eikä muutellut päätöksiään tunnista toiseen niin kuin Miklós Horthy.

Kun saksalaiset lopulta miehittivät Unkarin, Horthy ei suinkaan – niin kuin asiaa joskus näkee esitettävän – eristäytynyt loukkaantuneena ja murtuneena miehenä palatsiinsa heittäen ohjakset käsistään. Miehitetyn maan keulakuvana Horthy jatkoi poliitikkojen tapaamista ja edustustilaisuuksissa esiintymistä, kenties toivoen, että saksalaiset tehtävänsä tehtyään lähtisivät maasta. Näin siitä huolimatta, että Horthy ei koskaan ollut saksalaismielinen (samoin kuin Mannerheimilla, hänen sympatiansa olivat enemmän Britannian ja Ranskan suunnalla) eikä ihmeemmin arvostanut Hitleriä. Silti hän oli saksalaisille luotettava ja helppo yhteistyökumppani, joka juuri tämän takia sai jäädä paikoilleen lähes loppuun saakka. Tämän takia hänellä oli myös jonkin verran poliittista pelivaraa, jota hän Ungváryn mukaan olisi voinut käyttää hyväkseen ja siten pelastaa maineestaan (ja kansastaan) edes osan.

Kipein kohta Horthyn jälkimaineen arvioinnissa taitaa olla hänen rasisminsa ja hänen kiistelty myötäsyyllisyytensä Unkarin holokaustiin. Horthy uskoi koko ikänsä unkarilaiseen ”rotuun” ja rotuhygieniaan (fajvédelem, ’rodunsuojelu’). Hänen unkarilaiseen kansakuntaansa eivät kuuluneet syntyperältään juutalaiset, eivät myöskään slaavit tai romanialaiset tai edes heidän jälkeläisensä. Eivät edes saksalaiset, vaikka unkarilaistuneita unkarinsaksalaisia kuitenkin oli ns. kristityssä keskiluokassa, porvarillisen Unkarin yhteiskunnan tukipylväiden joukossa niin paljon, että heitä kohtaan oli käytännössä pakko olla suvaitsevampi. Vielä kesällä 1944 Horthy lausui Budapestin ylipormestarille, että miten sota sitten päättyisikin, ”kaikkien vierasrotuisten, olkoot juutalaisia, romanialaisia, serbejä tai saksalaisia, on lähdettävä maasta, että unkarilaiset voisivat taas [!] olla omina herroinaan tässä maassa.”

Ungváry syyttää Horthya Unkarin saksalaisten kavaltamisesta natseille: vuosina 1943 ja 1944 Saksan asiamiehet päästettiin ”värväämään” eli käytännössä pakottamaan unkarinsaksalaisia miehiä Waffen-SS:n riveihin. Listoille päätyi joukoittain itseään unkarilaisina pitäviä miehiä, jotka eivät kaikki edes kunnolla osanneet saksaa eivätkä olisi halunneet taistella vieraan vallan joukoissa. Puolustusministeri Csatay protestoi, mutta hänen vastalauseensa jyrättiin kumoon. (Csatay, ”Taistonheimo”, oli muuten vuonna 1906 nimensä unkarilaistanut entinen Tuczentaller.)

Mitä Unkarin juutalaisten kohtaloon tulee, Horthy ei pitänyt 1930-luvun lopulta lähtien säädetyistä juutalaislaeista, mutta vahvisti ne silti yrittämättäkään käyttää lain suomaa veto-oikeuttaan. Horthy ei myöskään vanhan koulun herrasmiehenä tykännyt natseista eikä siitä raa’asta ja epäinhimillisestä tavasta, jolla nämä kohtelivat juutalaisia. Tosin syynä tähän vastahakoisuuteen oli myös raadollinen laskelmointi. Kirjallisuudessa siteerataan usein Horthyn kirjettä pääministeri Pál Telekille lokakuulta 1940:

”Mitä juutalaiskysymykseen tulee, olen koko ikäni ollut antisemitisti, juutalaisten kanssa en ole koskaan ollut tekemisissä. [Tämä ei aivan pidä paikkaansa, Horthyn tuttavapiiriin kuului juutalaisia suurkapitalisteja.] (…) Kuitenkin (…) juutalaisia, joiden käsissä on ollut kaikki, on mahdotonta vuoden-parin kuluessa poistaa ja korvata asiantuntemattomilla, arvottomilla, suurisuisilla aineksilla, sillä silloin joudumme vararikkoon. Siihen tarvitaan ainakin yksi ihmisikä. Minä olen kenties ensimmäisenä ääneen julistanut antisemitismiä, mutta en voi tyynin mielin seurata epäinhimillisyyttä, sadistisia, järjettömiä nöyryytyksiä, kun vielä tarvitsen heitä.”

Suorastaan tuskallisen yksityiskohtaisesti Ungváry repii hajalle Horthyn ihailijoiden useimmin kuullut puolustelut. Toisin kuin joskus väitetään, valtionhoitaja varmasti tiesi jo hyvissä ajoin useista eri lähteistä, mitä Kolmanteen valtakuntaan ”työhön” kyyditetyille juutalaisille tapahtui ja millaista ”lopullista ratkaisua” saksalaiset suunnittelivat ja toteuttivat. Horthy ei pysäyttänyt karjavaunukuljetuksia Auschwitziin siksi, että olisi järkyttynyt saatuaan tietää totuuden tuhoamisleireistä, vaan vasta laajan kansainvälisen painostuksen johdosta. Eikä hän heinäkuussa 1944 kutsunut santarmijoukkoja koolle Budapestiin estääkseen saksalaisia kuljettamasta juutalaisia Auschwitziin (tämä tarina, jonka Ungváry yksityiskohtaisesti kumoaa, on päässyt jopa osaksi virallista historiankirjoitusta) vaan koska pelkäsi vallankaappausta; Ungváryn mukaan on itse asiassa todennäköistä, että santarmien oli tarkoitus avustaa juutalaisten kyydittämisessä. Ei myöskään pidä paikkaansa, että Horthylla ei olisi ollut valinnan varaa. Ainakin hän olisi voinut tinkiä saksalaisten kanssa ja viivyttelemällä pelastaa tuhansien hengen. Kuitenkaan hän ei pyynnöistä huolimatta käyttänyt edes lain suomaa oikeuttaan vapauttaa ansioituneita henkilöitä (esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan veteraaneja) juutalaislakien alta läheskään siinä määrin kuin olisi voinut.

Vuonna 2011 Unkarin uutta perustuslakia juhlittiin tilaamalla unkarilaisilta taiteilijoilta viisitoista maalausta, jotka esittivät Unkarin historian eri aikakausia ja suurhahmoja. Taiteilija Mózes Inczen teosta ”Horthyn aikakausi” on historiantutkija Dávid Turbucz tulkinnut niin laittamattomasti, että Ungváry siteeraa häntä suoraan, sillä sanat kertovat kaiken olennaisen myös Orbánin Unkarin historia- ja muistopolitiikasta:

Mitä kuvassa näkyy? (Maalauksen taiteellista arvoa en ole pätevä arvioimaan.) Miklós Horthy istuu valkoisen hevosen selässä. Hänen allaan on myrskyävää vettä tai tulta, en saa selvää, mitä sinne on maalattu. Hevonen kulkee kiskojen välissä, lisäksi sitä taluttaa kaksi kättä sen merkiksi, että ratsastajalla ei ole liikkumavaraa eikä päätäntämahdollisuuttta. Hän voi vain edetä yhteen suuntaan, toisin sanoen: sille, mitä vuosina 1920–1944 tapahtui, ei Miklós Horthy (eikä poliittinen eliitti) mahtanut mitään. Tämä puolestaan on täysin väärä kuvaus tapahtumien kulusta, täysin yksipuolinen arvio tästä aikakaudesta. Tätä maalausta voidaan pitää julkisilla varoilla rahoitettuna Horthyn aikakauden puolustuksena. Julkisilla varoilla rahoitettuna historian väärentämisenä. Kaikki merkit viittaavat siihen, että vuonna 2011 olemme samassa tilanteessa kuin ennenkin, mikään ei ole muuttunut: vallitseva valta tuntee velvollisuudekseen tulkita menneisyyttä, kertoa, mistä Unkarin yhteiskunnan kuuluu mitäkin ja mitenkin ajatella.


Matkailu- ja mediauutisia

9 elokuun, 2020

Neusiedlerjärvi (Neusiedlersee, unkariksi Fertő tó) on jännä järvi Itävallan ja Unkarin rajalla, suurimmaksi osaksi Itävallan puolella eli Burgenlandin osavaltiossa, siis siinä entisessä Deutsch-Westungarnin kaistaleessa, joka ensimmäisen maailmansodan jälkeen liitettiin entisestä Unkarin kuningaskunnasta uuteen tynkä-Itävaltaan. Käytiin siellä puolison kanssa autoretkellä toista vuotta sitten, silloin, kun ei kukaan vielä osannut kuvitella, että Euroopassa turisteeraaminen jostain syystä muuttuisi vaikeaksi tai vaaralliseksi. Järven lähistölläkin on kaikenlaista kivaa nähtävää, on linnoja ja söpöjä kaupunkeja, koko ympäristö kuuluu nykyään Unescon kulttuuriperintöluetteloon. Mutta itse järvi on todella erikoinen luontokohde.

Neusiedlerjärvi on suuri mutta – aivan toisin kuin läntisemmän Itävallan jyrkkärantaiset, syvät ja kirkkaat alppijärvet – käsittämättömän matala. Sen pinta-ala on yli 300 neliökilometriä, hieman Näsijärveä tai Höytiäistä suurempi ja Pyhäselkää tai Puruvettä pienempi, mutta keskisyvyydeltään järvi on vain metrin ja syvimmilläänkin vajaat kaksi metriä syvä, ja sen niinsanotut saaret (Schoppen) paremminkin kaislikkomatalikkoja. Järvestä noin puolet onkin kaislikkoa (kaisloittumista on 1800-luvulta lähtien edistänyt ympäristön maanviljelyksen vauhdittama rehevöityminen sekä 1900-luvun loppupuolella vedensäännöstely), ja sitä uhkaa lopullinen kuivuminen, kunhan ilmastonmuutos tässä etenee. Historiansa aikana järvi on jo välillä kuivunut kokonaan muutamaksi vuodeksi, viimeksi vuosina 1864–1870, jolloin sen pohjassa yritettiin viljellä riisiä. Vuonna 1929 se jäätyi talvella pohjaa myöten. Toisen maailmansodan aikana, vuonna 1941, Neusiedlerjärvi taas tulvi kilometrikaupalla ympäröivälle tasangolle. Nykyään järveä säännöstellään, sekä tulvimista että kaisloittumista yritetään pitää kurissa. Myös sen veden laatua yritetään valvoa; tertiäärikauden Tethysmeren suolasedimenttien takia Neusiedlerjärven vesi on suolapitoista, ja siksi järven rannoilla elelee myös erikoisia suolaisen ympäristön kasveja.

Kuten arvata saattaa, Neusiedlerjärvi on lintuparatiisi; siellä on kotkia, haikaroita, monenlaisia kahlaaja- ja vesilintuja, ja muuttoaikaan vilske on valtava. Saksankielisen Wikipedian mukaan siellä tavataan Euroopan lintulajeista 40 % ja Itävallan lintulajeista kokonaista 80 %. Rannoilla on monenlaisia luontoretkeily- ja -matkailukohteita, joissa voi katsella lintuja tai vaikkapa valkoisia aaseja. (Valkoiset ”barokkiaasit” ovat erikoinen rotu, jota 1600-luvun Länsi-Unkarin ylimystö kasvatti linnoissaan rouviensa ja lastensa hupieläimiksi. Illmitzin kansallispuistoalueella turistit saavat ihmetellä vapaana laiduntavaa valkoista aasilaumaa.) Ja koska Sentroopassa järvien viihde- ja virkistyskäyttöön on pakko osata panostaa, Neusiedlerjärven rannoilta löytyy myös monenlaista vesiliikuntaturismia ja rantaelämää, on kylpylöitä, uimarantoja ja erilaisia veneilymahdollisuuksia. (Tässä muistelen aina nuoruuteni ensimmäistä kuoromatkaa Saksaan. Pienen pohjoissaksalaisen kaupungin lähellä olevan pikkujärven ranta oli täynnä kylpylää, kalastuskerhoa, uimarantaa, purjehdusklubia ja venevuokraamoa. Joku matkatovereista huomautti: ”Iittalassa on Äimäjärvi, joka on suunnilleen tuon kokoinen, ja siitä sanotaan, ettei mokomassa viitsi edes uida.”)

Neusiedlerjärven eteläpäässä kulki entiseen maailmanaikaan rautaesirippu. Unkarin puolelle jää sokeritoukan muotoisen järven kapeasta eteläpäästä toinen reuna. Ja siellä puolestaan on noussut nyky-Unkarille surullisen tyypillinen kohu. Pari päivää sitten unkarilaisessa uutisvirrassani kerrottiin, että kolmekymmentä kansalaisjärjestöä kahdestakymmenestä maasta on lähettänyt Unescolle vetoomuksen järven suojelun puolesta, syynä Unkarin-puoleiselle rannalle suunniteltu massiivinen matkailuprojekti.

Unkarin valtion omistama matkailuyritys olisi rakentamassa suojellulle ranta-alueelle uutta hotellia, motellia ja leirintäaluetta sekä entistä suurempaa venesatamaa: suon ja kaislikon tilalle betonia! Rakennustyöt eivät vielä ole alkaneet, mutta jo toista vuotta ranta-alue on ollut eristetty aidalla, eivätkä lähitienoon ihmiset enää pääse noin vain uimaan. Magyar Hang -lehden toimittajalle paikalliset purkivat harmiaan: järven rantaveteen pylväiden päälle rakennettujen lomamökkien omistajia hätyytetään ja painostetaan luopumaan ja lähtemään, esimerkiksi katkaisemalla vedentulo tai jätehuolto. ”Mitä turismia semmoinen on, että turisteja vastassa on yrmeä turvamies, joka joko päästää rannalle tai sitten ei? Mitä se on, että valokuvia ei saa ottaa, ja jos laitat uimapuvun ja menet lähelle järvenrantaa, ne soittavat poliisin paikalle?”

Outoa kyllä, jo kuukausi sitten unkarilaisessa mediassa kerrottiin myös, että unkarilaisten matkailuprojekti olisi yllättäen pantu hyllylle, toistaiseksi tietymättömistä syistä. Samaisen HVG:n jutun mukaan mahdollista luontoarvojen vaarantumista selvittäisi Unescon ohella Euroopan komissio, ja koko prosessin olisi pannut liikkeelle selvityspyynnöillään unkarilainen yksityishenkilö, joka ryhtyi vaatimaan ympäristöselvitystä ja myös itävaltalaisen osapuolen ottamista mukaan. Mene tiedä, kesän ja loma-ajan jälkeen asiasta ehkä kuullaan lisää.

Neusiedlerjärvi, ”wieniläisten meri”, sijaitsee Pannonian tasangon laidalla, keskisen Euraasian arovyöhykkeen äärimmäisessä länsilaidassa, ja se on tämän vyöhykkeen tyypillisistä arojärvistä läntisin. Samaan matalien arojärvien sarjaan kuuluu hieman idempänä Unkarin Balatonjärvi, ”unkarilaisten meri”, jonka rannoilla on jo jonkin aikaa raivonnut samanlainen oligarkkikapitalismi kuin Neusiedlerjärven unkarilaisessa eteläpäässä. Tänä kesänä, kun koronavirus on rankasti rajoittanut maksukykyisempienkin unkarilaisten ulkomaanmatkailua, unkarilainen media- ja somekuplani on ollut täynnä valitusta Balatonin ”menetyksestä”.

Nykyiset keski-ikäiset ja vanhemmat muistavat Balatonin vielä ”kansanlavuaarina”, kuten sitä lempeän ivallisesti kutsuttiin, reaalisosialismin ajan kohtuuhintaisena kesälomakohteena, jossa elementtilähiöiden työläisperheiden ja DDR:stä tai muualta Itä-Euroopasta saapuneiden reppunuorten demokraattinen tungos täytti telttailualueet ja uimarannat. Nykyään järven rannat ovat yhä suuremmalta osalta oligarkkien omistuksessa – näistä nimeltä mainitaan usein pääministeri Orbánin vävypoika István Tiborcz sekä Orbánin naapuri, nuoruudenystävä ja bulvaani, entinen kaasuasentaja ja päätähuimaavalla vauhdilla rikastunut superliikemies Lőrinc Mészáros. Balatonin rannoille nousee yksityishuviloiden lisäksi kalliita hotelleja ja eksklusiivi-klubeja, entisten ilmaisten uimarantojen portilla kerätään nyt pääsymaksu (myös omat eväät on tietenkin kielletty), ja ylipäätään Balatonin rannikon hotellien ja ravintoloiden hinnat ovat koronankin myötä nousseet pilviin. Näin siis maassa, jonka asukkaista jo viime vuonna melkein puolella ei ollut varaa edes yhden viikon mittaiseen lomailuun. Olisi mielenkiintoista, jos tämän kehityksen Neusiedlerjärven rannalla torppaisivat kansainväliset sopimukset ja luontoarvot.

***

Loppukevennykseksi palaan viimekertaiseen teemaan eli Unkarin lehdistön vapauteen. Riippumaton Átlátszó-sivusto julkaisi kiintoisan jutun, jossa Unkarin mediamaailman kehityksiä kymmenen viime vuoden aikana havainnollistetaan kivoilla interaktiivisilla grafiikoilla (joiden tekstit ovat selvyyden vuoksi myös englanniksi). Kopioin tähän vain pari staattista kuvakaappausta.

Ensinnäkin hallituksen mediaimperiumiin kuuluvien (punainen) ja riippumattomien tai oppositiomedioiden (musta) osuudet pelkästään lehtien, sivustojen tai kanavien määriä laskien.

Päivälehdistä enemmistö on ollut hallituksen käsissä vuodesta 2017, maakuntalehdet siirtyivät käytännössä kaikki hallituksen puolella olevien mediaoligarkkien haltuun vuonna 2016. Viikkolehtien ja netin uutisportaalien enemmistö on yhä ”riippumaton”, radioasemistakin melkein puolet ja tv-yhtiöistä neljäsosa. Aivan eri asia on tietenkin, kuinka suuren osan kansasta mikäkin media todella tavoittaa. Tutkimusten mukaan maakuntalehtien koko lukijakunta ja radionkuuntelijoistakin lähes kaikki seuraavat hallituksen ohjailemaa uutistarjontaa. Television ja päivälehtien osalta puntit menevät jokseenkin tasan. Verkon uutisportaalien lukijoista suuri osa ja viikkolehtien lukijoista vielä suurempi seuraa riippumatonta mediaa – mutta Unkarin kansasta melkoinen osa ei käytä netin uutissivuja laisinkaan eikä lue viikoittain ilmestyviä uutislehtiä.

Mutta kiintoisinta on ehkä kuitenkin se, mikä Unkarin eri viestimiä pitää pystyssä. Hallituksen mediaimperiumille olennaisen tärkeitä ovat valtion kontrolloimat mainos- ja ilmoitustulot. Valtion ilmoitusten osuus kaikista tuloista näkyy seuraavassa diagrammissa (olen tähän valinnut vain päivälehtien osuuden):

Punaiset käyrät merkitsevät valtion hallussa olevia viestimiä. Vuonna 2015 Magyar Nemzet -lehden käyrä muuttuu mustaksi ns. G-päivän eli Viktor Orbánin ja hänen entisen ykköstukija-oligarkkinsa Lajos Simicskan välirikon yhteydessä. Samaan aikaan kuvaan ilmestyy uusi lehti, hallituksen tukema Magyar Idők, joka sittemmin omi hallituksen mediaimperiumin omistukseen siirtyneen ja lakkautetun Magyar Nemzetin nimen ja logon. Magyar Idők toimii selvästi hallituksesta riippuvaisten ilmoitustulojen varassa, ja samansuuntaiselta näyttää myös hallituksen linjoilla olevan Magyar Hírlapin tilanne. ”Viimeisen laatupäivälehden” Népszabadságin lakkauttaminen ”kannattamattomana” saa myös selityksensä tästä diagrammista. Kiinnostavaa sitä vastoin on, että riippumaton vasemmistolainen Népszava on Népszabadságin lakattua saanut melkoisesti ilmoitustuloja hallituksen kontrollissa olevista lähteistä. Miten riippumaton on ”riippumaton”?