Poikkeuksellinen valtiomies

kesäkuu 25, 2017

Unkarin 1900-luvun historiasta on vaikea puhua käsittelemättä amiraali Miklós Horthya (1868–1957), Unkarin kuningaskunnan valtionhoitajaa vuosina 1920–1944. Häntä on joskus verrattu ikä- ja säätytoveriinsa Mannerheimiin: molemmat olivat köyhtyneen aatelisperheen poikia, jotka tekivät komean upseerinuran isänmaansa silloisen emä-imperiumin armeijassa ja palasivat ensimmäisen maailmansodan lopulla ohjailemaan imperiumista irtautuvan isänmaansa kohtaloita.  Tosin siinä missä Mannerheimin lyhyt valtionhoitajuus päättyi ensimmäisen tasavallan presidentin valintaan 1919, Horthy valittiin 1920 kuningaskunnan valtionhoitajaksi ja pysyi tässä tehtävässä toisen maailmansodan lopun täysromahdukseen saakka. Molemmat myös saivat uransa lopulla tehtäväkseen johtaa maansa ulos toisesta maailmansodasta. Tässä tehtävässä Mannerheim onnistui ja toimi menestyksekkäästi sekä kansakuntaa kokoavana että riittävää ulkovaltojen luottamusta nauttivana hahmona, Horthy taas jäi umpikujaan ja perikatoa kohti syöksyvien saksalaisten liittolaistensa vangiksi – lopulta aivan kirjaimellisesti.

Sekä itsenäistyvässä Suomessa että nykyisessä muodossaan syntyvässä Unkarissa nähtiin ensimmäisen maailmansodan aikaisten mullistusten ja imperiumin hajoamisen lopuksi sisällissotaa, punaista ja valkoista terroria. Unkarissa tilanne oli kuitenkin sekavampi ja mutkikkaampi. Ns. asterivallankumous lokakuun 1918 nosti valtaan sittemmin “punaiseksi kreiviksi” haukutun Mihály Károlyin, idealistisen aristokraatin, joka valittiin lyhytaikaisen ensimmäisen tasavallan presidentiksi. Olot olivat kuitenkin sekä sisäisesti että ulkoisesti epävakaat: tiedettiin, että voittajavallat aikoivat irrottaa suuria osia Unkarista ja että tätä samaa halusivat myös monet vanhan Unkarin suurilukuiset vähemmistökansat. Heikolta porvarilliselta hallitukselta valta ajautui kommunisteille, ja maaliskuusta elokuuhun 1919 suunnilleen nykyistä Unkaria vastaavalla alueella vallitsi neuvostotasavalta (Tanácsköztársaság), jossa suurinta valtaa käytti kommunistien johtaja Béla Kun. Sekä melkoista osaa kansasta että naapurivaltioita kauhistanut ”proletariaatin diktatuuri” päättyi, kun Romanian joukot miehittivät suuren osan Unkarista, Budapestia myöten. Romanialaisten tilalle saapui sitten, voittajavaltojen siunauksella, neuvostotasavallan aikana porvarillisiksi vastarintajoukoiksi muodostettu Kansallinen armeija (Nemzeti hadsereg). Sen kärjessä Budapestiin ratsasti amiraali Horthy, upseeri ja herrasmies, joka sodan, miehityksen, punaisen ja valkoisen terrorin repimässä maassa ilmeisesti nähtiin luotettavimmaksi vakauden takaajaksi.

Horthyn roolia jälkikäteen arvioitaessa vuoden 1919 sotatoimet ja terroriteot ovat yksi ydinkysymys. Neuvostotasavallan aikaan Unkarissa oli vaikuttanut useita terrorijoukkoja, jotka pyrkivät torjumaan sisäistä vastarintaa pikaoikeudenkäynneillä, ”teloituksilla” ja ylipäätään siviiliväestöä pelottelemalla. Vastapuolella oli omat terrorijoukkonsa, joiden toimintaan kuului myös Neuvostotasavallan kukistuttua tehtyjä kostoiskuja. Näiden uhreiksi joutui myös melkoisen syyttömiä, neuvostotasavallan tukijoiksi tulkittuja siviili-ihmisiä sekä erityisesti juutalaisia – Unkarin kommunistien johtajista (kuten kaupunkiälymystöstä muutenkin) suuri osa oli ollut juutalaisia, ja perinteikäs antisemitismi valjastettiin mieluusti myös kommunismin torjunnan palvelukseen, tai toisinpäin.

Molemmin puolin on lähes sadan vuoden ajan harrastettu asiaankuuluvaa kilpailevaa ruumiidenlaskentaa, ja sekä punaisen että valkoisen terrorin uhrien määrästä liikkuu hyvin erilaisia arvioita, mutta ensinmainitun uhreja oli joka tapauksessa satoja, valkoisen terrorin uhrien määrä noussee ehkä pariin tuhanteen. Syyllisyys- ja vastuullisuuskysymysten selvittämistä vaikeuttaa sekin, että sekä punaiset että valkoiset puolivillit terrorikaartit toimivat osaksi omien ylimpien johtajiensa siunauksella, osaksi omin päin ja kurinpitomääräyksiä uhmaten. Horthyn puolustajat nostavat esiin hänen lukuisat yrityksensä hillitä terroria ja omavaltaisia väkivallantekoja. Toisaalta Horthyn valtaannousua aivan suoranaisesti varmistivat myös valkoiset terrorijoukot, joiden päälliköt Horthya valtionhoitajaksi valittaessa seisoivat parlamentin istuntosalissa äänestystä ”turvaamassa” pistooli vyöllä (näin kertoo historiantutkija Péter Konok punaista ja valkoista terroria käsittelevässä artikkelissaan aikakauskirjassa Múltunk vuodelta 2010).

Unkarin kuningaskunnan valtionhoitajana Horthy rakensi kristillis-konservatiivisia perinteitä, kunniakasta menneisyyttä ja revansismia (Trianonin rauhassa menetettyjen valtavien alueiden takaisin itkemistä) korostavan järjestelmän, jonka tarkemmasta sijainnista jossakin demokratian ja diktatuurin välimailla on kiistelty vuosikymmeniä. Modernisointipyrkimyksistä huolimatta Unkari säilyi postfeodaalisena luokkayhteiskuntana, jossa suurmaanomistaja-aristokratialla oli edelleenkin merkittävä asema, ja ”kansallismieliseen” ideologiaan sisältyi myös nykynäkökulmasta katsoen pelottavan rasistisia aineksia. Yksi merkittävä kipupiste oli tässä blogissakin jo monesti käsitelty antisemitismi, joka – kuten historiantutkija Krisztián Ungváry on yksityiskohtaisesti osoittanut – kehitti oman dynamiikkansa ja lopulta johti Unkarin holokaustiin. 1930-luvun taitteessa alkanut maailmanlaajuinen talouskriisi iski pahasti myös Unkariin, ja maata lamasta nostamaan Horthy nimitti uudeksi pääministeriksi vanhan taistelutoverinsa, Italian fasisteja sympatisoivan Gyula Gömbösin, jonka Horthyn puolustajat mielellään asettavat päävastuuseen siitä, että Unkari 1930-luvun mittaan liukui ulkopolitiikassaan yhä lähemmäksi Mussolinin Italiaa ja Hitlerin Saksaa.

Kenties eniten huomiota Horthyn jälkimaineen arvioinnissa on kuitenkin saanut hänen osuutensa toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin, Unkarin armeijan lähettämiseen saksalaisten tueksi itärintamalle sekä juutalaisten joukkomurhaan. Horthyn puolustajat korostavat, että hän ei ollut natsi, ei henkilökohtaisesti pitänyt Hitleristä (kuten ei Mannerheimkään) eikä hyväksynyt juutalaisten joukkomurhaamista. He myös muistuttavat, että Horthyn poliittinen liikkumatila sodan aikana oli niukka ja niukkeni entisestään, että maaliskuussa 1944, kun Saksa miehitti Unkarin, Horthyn asema valtionhoitajana oli enää muodollinen ja että siitä huolimatta Unkarin juutalaisten kuljetukset Auschwitziin keskeytettiin heinäkuun alussa 1944 nimenomaan Horthyn määräyksestä. Nürnbergin oikeudenkäynneissä Horthya kuultiin vain todistajana, voittajavallat eivät olleet kiinnostuneita hänen saamisestaan tuomiolle, ja Horthyyn myönteisesti suhtautuvat tahot jaksavat muistuttaa, että hänen elämänsä loppuvuosia Portugalissa turvasi taloudellisesti säätiö, jonka rahoittajina oli myös useita juutalaisia yksityishenkilöitä.

Horthyn toiminta voidaan kuitenkin nähdä ja arvioida myös aivan toisin. Kriittisemmin arvioituna Horthy oli romantisoituun menneisyyteen tuijottava taantumuksen ruumiillistuma, arvoiltaan ja ihanteiltaan 1800-luvulle jämähtänyt antidemokraatti ja salonki-antisemiitti. On helppo uskoa, että hän ei yhtään tykännyt natsien raakuudesta, mutta huomattavasti vaikeampi on uskoa, että hän ei jo paljon ennen vuotta 1944 olisi hyvin tiennyt natsien toimeenpanemista juutalaisten joukkomurhista. Arvostelijoiden silmissä Horthy on vähintäänkin taitamaton, näkemyksetön ja heikko valtionpäämies, pahimmillaan sotarikollinen, joka on suoraan syypää satojen tuhansien kansalaistensa kuolemaan – sekä itärintamalla turhaan tapatettujen sotilaiden ja työpalvelumiesten että Kamenets-Podolskiin kyyditettyjen tai niiden, lähinnä Unkarin maaseudun juutalaisten, jotka ehdittiin lähettää kuolemaansa ennen Auschwitzin-kuljetusten keskeyttämistä.

Niin paljon kuin viime vuosina onkin Unkarissa puhuttu Horthy-kultin henkiin herättämisestä, pystytetty patsaita ja muistuteltu, miten lähellä Horthyn ”kristillis-kansallinen” ideologia oli nykyisen hallituksen linjaa, Horthyn varaukseton kehuminen ei silti ole ollut riskiä vailla. Vielä puolitoista vuotta sitten pääministeri Orbán kieltäytyi ylistämästä Horthya, kun parlamentissa keskusteltiin kiistellyn antisemitistisen historiantutkijan ja poliitikon Bálint Hómanin muistopatsaasta. Tuolloin Orbán lausui varsin yksiselitteisesti:

En kannata tällaisen patsaan pystyttämistä, enkä siksi henkilökohtaisesti kannata myöskään patsaan pystyttämistä Miklós Horthylle. (…) tietenkin miehittäjävaltojen kanssa tehty yhteistyö voi johtua monesta syystä, se voi olla erilaatuista, -syvyistä jne., tähän en halua lähemmin syventyä, totean vain sen tosiseikan, että hallitus ei voi tukea sellaisen poliitikon patsaan pystyttämistä, joka työskenteli yhdessä sortajien kanssa ja ryhtyi yhteistoimintaan Unkarin sortajien kanssa, olivat hänen muut ansionsa millaiset hyvänsä.

Mutta nyt. Muutama päivä sitten avattiin juhlallisin menoin ns. Klebelsberg-kartano, Horthyn Unkarin opetus- ja kulttuuriministerinä ansiokkaasti lähes kymmenen vuotta toimineen Kunó Klebelsbergin entinen koti Pesthidegkútissa Budapestin laitamilla. Kauniin kartanolinnan, joka nyt on valtion varoin korjattu ja entistetty, on tarkoitus toimia ministeri Klebelsbergin muistomerkkinä sekä vierailijoiden majoituspaikkana. Avajaisissa pääministeri Orbán puhui kansallis-kristillisistä arvoista sekä ”porvarillisista piireistä”, joiden uhrautuvan toiminnan ansiota oli myös Klebelsbergin kartanon pelastaminen rappiolta. Puheessa oli myös kohta, jota oppositiomedioissa on viime päivät närkästyneesti siteerattu:

1900-luvun toinen ja kolmas vuosikymmen olivat Unkarin kansan historian vaikea koetinkivi. Siitä, että hävityn maailmansodan, punaisen terrorin 133 päivän ja Trianonin diktaatin painon alla emme kuitenkaan hautautuneet historian uumeniin, siitäpä saamme olla kiitollisia muutamille poikkeuksellisille valtiomiehille. Valtionhoitaja Miklós Horthylle, pääministeri István Bethlenille ja ministeri Kunó Klebelsbergille. Ilman valtionhoitajaa ei ole pääministeriä, ilman pääministeriä ei ole ministeriä, ja tätä ei aseta kyseenalaiseksi edes Unkarin murheellinen rooli toisessa maailmansodassa.

Toisin sanoen: Viktor Orbán on aivan selvin sanoin nimittänyt Horthya ”poikkeukselliseksi valtiomieheksi”. Tämä oli vain yksi kohta hänen puheessaan, jonka varsinainen sanoma oli tietenkin ”kansallismielisen” politiikan korostamisessa, välttämättömine vihjauksineen Brysselin ja sen väitetysti ajaman ”monikulttuurisuuspolitiikan” suuntaan:

Missä suhteessa meidän nykymaailmamme muistuttaa sitä maailmaa, jossa Klebelsberg toteutti kulttuuripolitiikkaansa? Euroopalla on nykyään vastassaan uudentyyppinen vaara. Siihen kohdistuu ulkoinen ja sisäinen hyökkäys, joka suuntautuu sen juuriin. Päämääräksi on asetettu Euroopan kulttuurisen maaperän vaihtaminen. Euroopan täytyy ymmärtää: mitä enemmän se luovuttaa uskostaan ja kulttuuristaan, sen heikompi siitä tulee poliittisesti ja taloudellisesti. Mitä enemmän se sallii kuihduttaa juuristoaan, sen vähemmän mahdollisuuksia sillä on palata aitoon eurooppalaiseen kristittyyn ajatteluun.

Horthyn mainitseminen ”poikkeuksellisena valtiomiehenä” on ollut liikaa sekä oppositiopuolueille että erityisesti Unkarin juutalaisjärjestöille, ja viimeksi tästä jyrähti myös Juutalaisten maailmankongressin puheenjohtaja, Estée Lauderin kosmetiikkaimperiumin perillinen Ronald S. Lauder – joka itse asiassa kävi vasta keskiviikkona tapaamassa pääministeri Orbánia. Lauderin mielestä 1900-luvun antisemitismin ja juutalaisvainojen jättämiä ikuisia arpia ei saa unohtaa eikä vähätellä, ja Horthyn osuus siihen, miten Unkarin juutalaisilta riistettiin kansalaisoikeudet, omaisuus ja lopulta henki, on anteeksiantamaton.

Orbán puolestaan joutui vielä selittelemään sanojaan perjantaina Brysselissä. Kotimaassahan Orbán ei juuri harrasta lehdistötilaisuuksia eikä antaudu ulkopuolisten haastateltavaksi. Brysselissä lehdistö pääsi esittämään ikäviä kysymyksiä, joista yksi koski juuri ”poikkeuksellisesta valtiomiestä”. ATV-kanavan toimittaja kysyi, oliko Orbán näin sanoessaan ajatellut myös Horthyn roolia juutalaislakien allekirjoittajana. Näin Orbán, 444.hu-sivuston mukaan:

On naurettavaa ajatella, että kulttuuriministeri on hyvä tyyppi [tai ”kiltti poika”, jófiú] mutta se, joka nimittää hänet nimittäneen pääministerin, ei ole. Se on terveen järjen vastaista. Mutta terveen järjen tuolle puolen menevät kiistat jättäkäämme historioitsijoille.

Öh, tuota. Siis terveen järjen mukaista on ajatella, että hyväjätkyys siirtyy ylös tai alas pitkin poliittisia hierarkiasuhteita, ja jos ministeri Klebelsberg oli hyvän puolella, hänen ansionsa pyhittävät sekä hallituksen muodostajan että tämän toimeksiantajan?

Nyt ollaan itse asiassa tämänhetkisen poliittisen retoriikan logiikan ytimessä. Kysymys ei enää oikeasti ole siitä, missä määrin valtionhoitaja Horthyn muistoa tahrii vuoden 1919 valkoisen terrorin tai holokaustin uhrien veri. Eikä varsinkaan kristillis-konservatiivis-kansallisista ideologioista ja eurooppalaisista perusarvoista. Kysymys on pelkästään siitä, että ”minä määrään, kuka on hyvä tyyppi, ja kaikki, jotka ovat meidän puolellamme, ovat hyviä tyyppejä”. On mielenkiintoista ja samalla aika pelottavaa, miten Orbánin yhä uhittelevammiksi muuttuvat puheet yhä selvemmin siirtyvät, hänen omia sanojaan käyttääkseni, terveen järjen tuolle puolen.


Tutkien ja todistaen

kesäkuu 17, 2017

Näinä päivinä on Unkarin medioissa nähty merkillisiä käänteitä kahdessa kohutussa oikeusjutussa.

Ensinnäkin ns. lipeälääkärin tapaus. Tohtori Krisztián B., tuolloin Budan Laupiaiden veljeskunnan sairaalan johtava ylilääkäri, oli vuonna 2012 aloittanut ns. läheisen ihmissuhteen Erika Rennerin kanssa. Erika ja Krisztián olivat vakiintuneita nelikymppisiä ihmisiä, Erika eronnut kahden teini-ikäisen lapsen äiti, Krisztián taas naimisissa ja viiden lapsen isä. Suhteen alussa oli tietenkin puhetta avioerosta, mutta ajan mittaan, kertoo edesmenneen Népszabadságin yksityiskohtainen artikkeli, Krisztián alkoi puhua avioliiton sakramentista ja eron mahdottomuudesta, tapaamiset harvenivat, ja lopulta Erika katkaisi suhteen. Miehen oli vaikea hyväksyä tätä, hän liikuskeli Erikan asunnon lähettyvillä ja lähetteli viestejä, piittaamatta siitäkään, että Erika oli alkanut seurustella toisen miehen kanssa.

Maaliskuussa 2013 sitten Erika Rennerin ovikelloa soitti kasvonsa mustalla naamiolla peittänyt mies, joka tunkeutui väkisin sisään ja outoa, ”päätteetöntä” kieltä puhuen (”ei katso minun kasvo! jos huutaa, minä leikkaan kurkku!”) sitoi Erikan kädet ja jalat ja pisti hänen reiteensä tainnuttavan ruiskeen. Hyökkääjä riisui huumatun Erikan alastomaksi, valeli hänen jalkoväliinsä syövyttävää emäksistä liuosta ja jätti hänet huopaan käärittynä sohvalle. Onneksi Erikan työtoverit tiesivät hänen pelkäävän entisen seurustelukumppaninsa outoa käytöstä ja huolestuivat, kun häntä ei kuulunut töihin. Heidän hälyttäminään Erikan ex-aviomies ja miesystävä menivät Erikan asuntoon ja toimittivat hänet sairaalaan. Syövyttävä aine oli tuottanut pysyvät, tuskalliset vammat, joita ei plastiikkakirurgiallakaan pystytty täysin korjaamaan.

Krisztián B. oli alusta alkaen ainoa epäilty, vaikka kiisti teon ja väitti olleensa koko ajan aivan muualla. Asunnosta löytyi narunpätkä, jossa oli hänen DNA:taan, ja hänen autossaan taas oli injektioruisku, jossa jäänteitä Erikan huumaamiseen käytetystä aineesta. Lääkärin alibi oli hatara, tainnutusruiskeessa olleita aineita ei kuka hyvänsä olisi saanut käsiinsä saati osannut käyttää, ja jonkinlaisia raskauttavia silminnäkijätodistuksiakin ilmeisesti oli. Kun todisteiden riittävyydestä oli muutaman kuukauden ajan käyty juridista vääntöä, neljä kuukautta tutkintavankeudessa ollut Krisztián B. pääsi vapaalle jalalle, ja kesäkuussa 2014 syyttäjä oli jo antamassa jutun raueta ja määräämässä todisteita hävitettäviksi. Vasta Erikan valituksen johdosta juttu otettiin uudelleen käsittelyyn. Samaan aikaan Krisztián B. työskenteli kaikessa rauhassa lääkärinä, ja mediassa oikeuslaitoksen oudon tehotonta toimintaa kauhisteltaessa muistettiin myös muistuttaa, että tohtori B. oli vaikutusvaltaisesta perheestä ja sukua Orbánin ensimmäisen hallituksen terveydenhuoltoministerille István Mikolalle.

Toukokuun alussa, yli neljä vuotta tapahtuneen jälkeen, ”lipeälääkäri” lopulta tuomittiin neljäksi vuodeksi vankeuteen; tästä ajasta hän joutuisi todellakin istumaan ainakin kaksi kolmasosaa ja menettäisi myös oikeutensa toimia lääkärinammatissa viideksi vuodeksi. Seuraavassa oikeusasteessa tuomio koveni yhdeksään vuoteen. Ja sitten koitti yllättävä käänne. Tiistaiaamuna Kúria, Unkarin korkein oikeus, kumosi aiemman tuomion ja määräsi uuden tutkinnan aloitettavaksi, perusteluna todistajanlausuntojen ristiriitaisuus ja todistajien kuulemisessa tapahtuneet virheet tai huolimattomuudet. Jo tätä ennen syytetyn puolustusasianajaja oli heittänyt peliin yllättävän uuden todisteen: ”lipeälääkärin” puolustusasianajajalle osoitetun, tikkukirjaimilla kirjoitetun monisivuisen kirjeen mieheltä, joka tällä hetkellä on kärsimässä vankeustuomiota. Vangin aika uskomattomalta tuntuvan tarinan mukaan Erika Rennerin nykyinen miesystävä olisi kesällä 2012 yrittänyt palkata häntä hyökkäämään Erikan kimppuun ja vahingoittamaan häntä syövyttävällä aineella. (Itse asiassa Erika ja hänen nykyinen kumppaninsa eivät tuolloin vielä edes tunteneet toisiaan.) Alun perinkin kummallinen rikostarina saa siis yhä omituisempia käänteitä.

Toinen merkillinen oikeudenkäyntikäänne taas tapahtui juur’ikään Szegedissä: siellä toinen oikeusaste kumosi kohutun Ahmed H:n terrorismituomion. Kuten tässäkin blogissa kerrottiin, syyrialainen mutta laillisesti EU:ssa (tarkemmin sanoen Kyproksella) asuva Ahmed H. oli liittynyt Unkarin rajalle valuvaan pakolaisvirtaan auttaakseen sen mukana kulkevia vanhoja ja raihnaisia vanhempiaan. Syyskuussa 2015, kun Röszken rajanylityspaikalla syntyi jonkinlaista mellakkaa ja pakolaisjoukko rynni raja-aidan läpi, Ahmed H. oli ollut mukana huutamassa jotakin megafoniin – oman selityksensä mukaan hän yritti rauhoitella väkijoukkoa – ja myöhemmin heittelemässä kiviä unkarilaisia rajavartijoita kohti (ilmeisesti tiedossa ei ole, osuiko hän). Tästä hänelle määrättiin ensimmäisessä oikeusasteessa, koko Euroopan ihmisoikeusjärjestöjen kauhistellessa, kymmenen vuoden kuritushuonetuomio terrorismista.

(Jos tässä nyt joku haluaa muistuttaa, että ei ole oikein kiva juttu heitellä rajavartijoita kivillä, niin kyllä, olen samaa mieltä, ja jonkinlainen rangaistus tästä kyllä mahtuu meikäläisenkin oikeustajuun. Ei kuitenkaan kymmentä vuotta kuritushuonetta, samaan aikaan kun hengenvaarallisesta pahoinpitelystä ja pysyvien ruumiinvammojen tuottamisesta selviää neljän vuoden tuomiolla. En myöskään tarkoita, että traumatisoituneen ja kiihtyneen väkijoukon riehaantuminen pitäisi hyväksyä ja siunata, mutta en silti tajua, miten se täyttää ”terrorismin” kriteerit.)

Ahmed H:n jutun käsittelyyn oli varauduttu myös valtion ykköskanavan tv-uutisissa, kertoo vahingoniloisesti 444.hu-sivusto: torstaina jo puolenpäivän uutislähetyksen täytti lähes kokonaan Suuresta Terroristioikeudenkäynnistä uutisointi, sen jälkeen oikeudenkäyntiä ja sen kommentointia lähetettiin, kaikki muut ohjelmat syrjäyttäen, kolme tuntia – mutta kun lopulta tuli tuntikausia etukäteen hehkutetun tuomion julistamisen aika, sitä ei vastoin lupauksia lähetettykään suorana, vaan oikeussalin autiossa eteisaulassa pettymystään peittelevä uutisreportteri kertoi katsojille, että toinen oikeusaste on kumonnut aiemman terrorismituomion tykkänään.

Oikeuden päätöksen mukaan (kertoo 444.hu) edellisessä tuomiossa ei ollut otettu huomioon asianmukaisesti niitä seikkoja, jotka olisivat voineet vaikuttaa Ahmed H:n toiminnan arviointiin. Ei esimerkiksi selvitetty, oliko Ahmed H:n aiemmin poliiseille lausumilla sanoilla ja kivien heittelyllä keskinäistä yhteyttä, eikä näin ollen tiedetä, oliko kivien heittely pikaistuksissa tehtyä vai harkittua toimintaa. Myös todistajanlausunnot siitä, mitä Ahmed H. oikeastaan oli sanonut ja miten se oli tulkattu, ovat epäselviä ja ristiriitaisia. Ennen kaikkea ei ole todistettu, että Ahmed H. olisi jotenkin ohjaillut tai edes pystynyt ohjailemaan hurjistunutta pakolaisjoukkoa. Tapahtumien tutkinta alkaa siis alusta, Ahmed H:n tosin jäädessä toistaiseksi tutkintavankeuteen.

Sekä Krisztián B:n että Ahmed H:n kohtalo siis on toistaiseksi avoin, ja ”oikeuden voittoa” on aikaista juhlia. Kävi miten kävi, kumpikin oikeusjuttu kertoo paljon siitä, mitä Unkarin yhteiskunnassa on tapahtumassa. Krisztián B:n tapaus nostaa esille protekción, suojeluksen, jota nauttivat vaikutusvaltaisten henkilöiden sukulaiset ja ystävät. Ei paljoa puuttunut, etteivät tutkintaviranomaiset olisi uskoneet entisen ministerin sisarenpoikaa, johtavaa ylilääkäriä ja kunnon katolilaista perheenisää ennemmin kuin jotain nobody-yksinhuoltajaäitiä. Julkisuudessa ja etenkin oppositiomedioissa voidaan toki kauhistella ja päivitellä sitä, miten vallan miehet naisia kohtelevat – tässä voi taas kerran mainita ehkä kuuluisimman esimerkin, ”sokean komondorin” tapauksen, tai järkyttyneet uutiset sen johdosta, että maaliskuussa Budapestin Zugligetin Pyhän Perheen seurakunnan kirkossa järjestettiin rukoushetki Krisztián B:n perheen puolesta. Siitä huolimatta Istanbulin sopimus on yhä ratifioimatta, koska ns. kristilliset perhearvot ovat tärkeämpiä kuin perheväkivallan uhrien suojeleminen.

Ahmed H:n oikeusjuttu puolestaan havainnollistaa Unkarin hallituksen yrityksiä niputtaa pakolaiskriisi ja terrorismi yhteen, maksoi mitä maksoi. Ja piittaamatta siitä, että – kuten 444.hu:n kommenttiketjussa todettiin – megafoniin huutelevan ja kiviä nakkelevan hermostuneen taviksen rinnastaminen terroristeihin on Pariisin, Brysselin tai Manchesterin oikeiden terrori-iskujen uhrien muiston häpäisemistä. Mutta ei tässä kaikki. Muukalaispelolla ja rasismilla ratsastamisen lisäksi tähän juttuun liittyy kansalaisjärjestöjen osuus.

Kansalaisjärjestöt, etenkin kansainväliset ja/tai kansainvälistä tukea saavat korruptionvastaiset, ihmis- ja vähemmistöoikeusjärjestöt, ennen muuta Open Society -säätiön eli ykkös-pahis György Sorosin tukemat, ovat olleet piikki Unkarin hallituksen lihassa jo pitkään. Tiistaina hyväksytty uusi laki kansalaisjärjestöjen läpinäkyvyydestä vaatii, Venäjän ns. agenttilain tapaan, ”ulkomailta tuettuja” järjestöjä ilmoittautumaan erilliseen rekisteriin. Järjestöt protestoivat, Venetsian komissio paheksuu, Fidesz-puolue taas jaksaa julkilausua tiedotustilaisuudessaan edustajansa Gyula Budain suulla:

Fideszin parlamenttiedustaja muistutti, että Ahmed H. oli Röszken mellakan avainhahmoja, hän ohjasi migrantteja, jotka hyökkäsivät Unkarin puolelle rajaa asettuneita poliiseja vastaan. He heittelivät kivillä ja muilla esineillä Euroopan Schengen-rajaa puolustavia unkarilaisia poliiseja, joista monet loukkaantuivat. […] Pidämme hämmästyttävänä sitä, että oikeudenkäynnin alla Soros-järjestöt, Brysseli ja sosialistit asettuivat avoimesti terroristi Ahmed H:n puolelle, Gyula Budai totesi. Hän huomautti myös, että Soros-järjestöistä Amnesty International on käynnistänyt kampanjan Ahmed H:n vapauttamiseksi, hänelle vieläpä vaaditaan vahingonkorvauksia Unkarin valtiolta. Lisäksi Budai kertoi, että Helsinki-komitean jäsenet huolehtivat eräässä toisessa jutussa Ahmed H:n toverien puolustuksesta.

Näin sivusta katsoen näyttää siltä, että Unkarin hallitus on suistunut yhä eskaloituvaan propagandakierteeseen, joka synnyttää yhä räikeämpiä salaliittoteorioita, kun kaikki mahdolliset hallituksen (siis: Unkarin) vastustajat ja viholliskuvat on niputettava yhteen. Ahmed H:n tapauksessa kuitenkin nähdään, että eurooppalainen oikeuslaitos ei aina ongelmitta taivu tämän politiikan palvelukseen. Oikeus- ja syyllisyyskysymykset tuppaavat olemaan monimutkaisia ja yllättäviä, ja niin paljon kuin Unkarin syyttäjäviranomaisten ja oikeuslaitoksen toimintaa onkin arvosteltu, syyllisyyden todistaminen edes jossain määrin eurooppalaisten standardien mukaan on silti paljon vaikeampaa ja mutkikkaampaa kuin ”terroristiksi” syytteleminen mediassa tai puolueiden julkilausumissa.


Sodan kauhuista ja niiden jälkiselvittelystä

kesäkuu 13, 2017

Tämäkin juttu on pitkään hautunut mielessäni. Historiantutkija Krisztián Ungváry on ollut tässä blogissa esillä ennenkin, ja aikoinaan esittelin hänen kirjansa A Horthy-rendszer mérlege. Sen aiheena oli Horthyn Unkarin rakenteellinen antisemitismi, joka lopulta johti Unkarin juutalaisten joukkotuhoon vuonna 1944 – toki viime kädessä Natsi-Saksan tappokoneiston toimesta mutta Unkarin valtion virkamiesten ja kansan syvien rivien avustuksella. Unkarin 1900-luvun historian synkimpiä vaiheita perkaa myös tämä, jo pari vuotta sitten ilmestynyt kirja ‘Unkarilaiset miehitysjoukot Neuvostoliitossa 1941–1944’. Se perustuu laajaan aineistoon, johon sisältyy sekä virallista dokumentaatiota että unkarilaisten sotilaiden ja työpalvelumiesten henkilökohtaisia muisteluksia, myös miehitetyillä alueilla otettuja valokuvia. (Kirjan kansikuvassa, jonka on ottanut lääkintäkapteeni, tohtori László Szendei, vietetään elonkorjuujuhlaa siviiliväestön kanssa lokakuussa 1942.)

ungvary-krisztian-magyar-megszallo-csapatok-a-szovjetunioban-1941-1944_4f26a2ab.jpg

Itärintaman sotahistoriaa kaikkine kauheuksineen on tutkittu perinpohjaisesti Saksan historiankirjoituksessa, mutta saksalaiset tutkijat ovat lähinnä keskittyneet SS:n ja Wehrmachtin toimintaan, eivät unkarilaisten, romanialaisten, italialaisten tai muiden ”asevelijoukkojen”. Neuvostoliitossa puolestaan historiantutkimus keskittyi rakentamaan kansallista mytologiaa Suuren isänmaallisen sodan sankareista, rintamasotilaista ja – erityisesti! – partisaaneista, ja valitettavasti nyky-Venäjän historiankirjoitus samaan tapaan näyttää palvelevan kansallis-poliittisia päämääriä. Unkarissa Ungváryn monografia täyttää ilmeisen aukon.

Unkarin armeijan osallistumista itärintaman taisteluihin nykyisen Ukrainan ja Etelä-Venäjän alueella on nyky-Unkarissakin toki julkisuudessa käsitelty. Vuonna 2013 muisteltiin laajalti ns. Donin-armeijan kohtaloa, eli 70 vuotta aikaisemmin, Puna-armeijan vuoden 1943 läpimurtohyökkäyksessä traagisesti tuhoutunutta Unkarin 2. armeijaa. Näissä muisteluissa usein unkarilaiset sotilaat esitettiin uhreina – mitä he toki olivatkin, kehnosti varusteltuina saksalaisten aseveljien sotaponnistusten tueksi heitettyjä pelinappuloita – ja samalla pohdiskeltiin tähän johtaneita poliittisia päätöksiä: miksi valtionhoitaja Horthy suorastaan vapaaehtoisesti ja pyytämättä tarjosi omia sotilaitaan tapatettaviksi kauas kotimaasta, sotaretkelle, jonka mielekkyyttä oli vaikea ymmärtää.

Jonkin verran erityistä huomiota sai myös työpalvelumiesten kohtelu, siis niiden unkarilaisten, ennen kaikkea juutalaisten mutta myös esimerkiksi kommunistien, joille Horthyn Unkari ei halunnut antaa asetta käteen. Aseettomat työpalvelumiehet kaivoivat ojia ja raivasivat miinakenttiä, kaikkein kehnoimmin kohdeltuina ja varustettuina, kokien simputusta ja joskus suoranaista kidutusta, eikä ole aivan perusteetonta nähdä heidän kohtaloaan osana Unkarin juutalaisten joukkomurhaa. Kaikesta huolimatta työpalvelumiehet, niin tylysti kuin heidän isänmaansa heitä kohteli, usein loppuun saakka solidaarisesti seisoivat Unkarin armeijan rinnalla. Ungváryn kirjassa siteerataan sydäntäraastavaa tarinaa Géza Perjesin sotamuisteluksista. Starodubin luona kesällä 1943 partisaanit olivat hyökänneet työpalvelukomppanian ja sitä vartioivien unkarilaisten sotilaiden kimppuun ja siepanneet työpalvelumiehet mukaansa:

Löysimme paikalta komppaniaa vartioimaan määrättyjen sotilaiden ruumiit, ja yhdestä pensaasta putkahti esiin nuori työpalvelumies. Muistan vieläkin tuon miellyttävän näköisen juutalaispojan: ruskettuneena, valkoisissa shortseissa hän seisoi edessäni ja kertoi tapahtuneesta jännityksestä tukahtuneella äänellä. (…) Sitten hän esitti erikoisen pyynnön: hänkin haluaisi auttaa ”poikien” vapauttamisessa ja pyysi, että vain tätä varten antaisin hänelle aseen. Vaikka aseiden luovuttaminen työpalvelumiehille oli ankarasti kielletty, uhmasin tätä määräystä (…) Lopulta sumusta ilmestyi näkyviin yksi työpalvelumies, sitten toinen, ja lopulta kaikki häärivät ympärillämme. Oli käynyt niin, että partisaanit, pelästyen sinko- ja pikatykkitulta, olivat luulleet meitä suureksi joukko-osastoksi ja päättäneet paeta suolta johtavaa polkua pitkin, jättäen juutalaiset ja hevoset siihen paikkaan. (…) Työpalvelumiehet saivat kenttäkeittiöstäni aamiaista ja kahvia rommin kera. (…) Huomasin heidän joukossaan lääkärin, jonka olin aikoinaan nimittänyt juutalaisten johtajaksi. Kutsuin hänet puheilleni ja kysyin häneltä: ”Miksi palasitte, miksi ette lähteneet partisaanien matkaan? Ettekö näe, mitä teille täällä tapahtuu?” Lääkäri vastasi hyvin sotilaallisesti: ”Herra yliluutnantti! Me olemme unkarilaisia, budapestilaisia, mitä asiaa meillä olisi partisaanien joukkoon?”

Mutta Puna-armeijan läpimurtoon ja Unkarin 2. armeijan viimeiseen taisteluun keskittyvä historiankirjoitus on paljolti unohtanut, että jo vuosikausia ennen tätä unkarilaiset sotilaat toimivat Saksan Wehrmachtin avustajina suurissa osissa miehitettyä Ukrainaa. Unkarilaiset olivat tukemassa sekä saksalaisen miehityshallinnon toimintaa että jatkuvaa sotaa partisaaneja vastaan. He joutuivat myös osallistumaan Ukrainan juutalaisten joukkomurhiin – jotka täällä päin eivät yleensä tapahtuneet tuhoamisleireissä vaan paikan päällä, kaupunkien ja asutuskeskusten lähistöllä. Varsinaisen tappamisen tosin hoitivat yleensä saksalaisten omat erikoisosastot, mutta unkarilaiset joukot saivat usein esimerkiksi vartioida kylistä ja kaupungeista koottuja juutalaisia tai saattaa heidät teloituspaikoille. Heidän ”myötäsyyllisyytensä” astetta ei ole aivan helppo arvioida; Ungváry vertailee heidän tilannettaan Milgramin ja Zimbardon kuuluisiin psykologisiin kokeisiin, joissa koetilanteen paine ja auktoriteetin läsnäolo sai koehenkilöt suostumaan jopa avustajien ”kiduttamiseen”. Monet joukkomurhien todistajiksi joutuneet unkarilaiset sotilaat järkyttyivät kokemastaan perin juurin, jotkut jopa yrittivät auttaa tai piilotella juutalaisia. Jotkut taas olivat sadistisesti innoissaan ottamistaan valokuvista tai keräämistään ”matkamuistoista”.

(Kuvia ja kertomuksia levisi myös sotilaiden omaisille ja ystäville koti-Unkariin, ja tietenkin unkarilaiset upseerit olivat selvillä tapahtumista ja raportoivat niistä koko ajan. Yksi poliittisesti aivan olennainen johtopäätös tästä on se, että Unkarin poliittisen johdonkin on täytynyt koko ajan tietää Kolmannen valtakunnan kansanmurhapolitiikasta ja juutalaisten joukkotuhosta. Tämäkin vie pohjaa niiltä valtionhoitaja Horthyn myöhempien puolustelijoiden väitteiltä, joiden mukaan Horthy ei olisi ensin tiennyt, mitä natsit tekevät juutalaisille, ja siksi olisi keskeyttänyt Unkarin juutalaisten kuljetukset Auschwitziin vasta heinäkuun 1944 alussa.)

Ungváryn tutkimus on yksityiskohtaisuudessaan uuvuttavaa luettavaa, mutta se antaa myös oivallisen kuvan tilanteen sekavuudesta ja monitahoisuudesta. Rintamalla, jossa kahden julman diktatuurin armeijat ottivat yhteen, taistelu oli tietenkin niin armotonta kuin kuvitella saattaa, mutta selustassa nähtiin laaja kirjo toimintatapoja, raaoista joukkomurhista hyvää tarkoittaviin siviilihallintotoimiin. Hitlerin ja natsijohdon suunnitelmiin kyllä kuului juutalaisten tuhoamisen ohella myös Ukrainan vilja-aitan ryöstäminen Saksan armeijan ja kansan huoltamiseen, vaikka siitä seuraisi slaavilaisten ali-ihmisten nälänhätä ja joukkokuolema. Samaan aikaan kuitenkin toiset saksalaiset, upseerit ja miehityshallinnon johtomiehet, saattoivat kehottaa kohtelemaan miehitettyjen alueiden ukrainalaisia veljellisesti ja ystävällisesti. Ali-ihmisoppien rinnalla liikkui aivan yhtä epätieteellisiä sovellettuja rotuoppeja, joiden mukaan ukrainalaiset ovat itse asiassa itägoottien slaavilaistuneita jälkeläisiä ja siksi ”uudelleengermanisoitavissa” tulevaisuuden suursaksalaisiksi. Käytännössä ukrainalaisten ja venäläisten kanssa toimittiin myös yhdessä ja veljeiltiin, jo siksikin, että heitä oli joukoittain mukana erilaisissa yhteistoimintarakenteissa, kuten vapaaehtoisina armeijassa tai järjestystä valvomassa miehityshallinnon alaisissa poliisivoimissa. Paikoin – ei usein, mutta joillakin seuduilla – saksalaisia tai heidän aseveljiään tervehdittiin suorastaan vapauttajina.

Erityisen kipeä kohta siviiliväestön kärsimyksissä on partisaanisota. Neuvostoliiton ja Venäjän historiankirjoitus on rakentanut partisaaneista, miehittäjiä vastaan taistelleista sisseistä, kultareunaisen sankarikuvan, mutta itse asiassa partisaanit monesti toimivat kuin kurittomat metsärosvot, keskittyen lähinnä ryöstelyyn ja pontikankeittoon. Heidän toiminnastaan suuri osa koostui siviiliväestön terrorisoimisesta ja pelottelemisesta, jolla oli tarkoitus estää alueen asukkaita tukemasta miehitysjoukkoja – käytännössä vaikutus oli toisinaan päinvastainen, eli partisaanien pelko ajoi siviiliväestön entistä selvemmin yhteistoimintaan miehittäjien kanssa. Partisaanisota antoi myös molemmille sodankäyjäpuolille keinot ja syyt kiertää väkivallan kierre äärimmilleen ja tehdä sodasta todella totaalista. Saksalaiset eivät ottaneet ”partisaaneiksi” julistettuja vihollisia vangiksi, eivät huolineet heitä edes yliloikkareiksi, vaan kaikki kiinni joutuneet surmattiin armotta – tai tämä oli sodanjohdon määräys, jota tosin monet vanhanaikaisesta ammattietiikasta kiinni pitävät upseerit eivät noudattaneet. Siviiliväestö taas saattoi partisaaneja tukemalla joutua itsekin partisaanien kirjoihin ja samojen kostotoimien kohteeksi.

Tämän kaiken keskellä tempoilivat unkarilaiset sotilaat ja heidän upseerinsa. Joistakuista tilaisuus teki rosvon, raiskaajan tai murhaajan. Muuan yliluutnantti Merész kehui tappaneensa 150 partisaania (näiden joukossa luultavasti myös monia viattomia siviilejä), käytti vankien hirttämistä viihdenumerona juhlissaan – ja nautti koko ajan esimiestensä suojelusta, ilmeisesti siksikin, että hänen osastonsa oli ”rykmentin esikunnan ruoka-aitta”, toisin sanoen hänen ryöstösaaliistaan pääsivät myös ylemmät osille. Ryöstelyjä tapahtui jatkuvasti, myös siksi, että huolto toimi kehnosti; erään unkarilaisen joukko-osaston raportissa maaliskuulta 1944 kerrotaan, että kolmasosa miehistä on vailla alusvaatteita ja joutuu pitemmälle marssille lähtiessään sitomaan pyyhe- tai nenäliinan alapäänsä suojaksi housujen alle. Paikallisten naisten kanssa unkarilaiset miehittäjät solmivat monenlaisia, enemmän tai joskus vähemmän molemminpuoliseen suostumukseen perustuvia suhteita. Tällä alueella, johon liittyy eniten tabuja ja häpeää, myös todistusaineisto on kaikkein niukinta.

Jotkut kuitenkin joutuivat omavaltaisuuksista edesvastuuseen, ja hämmentävimpiä kohtia tässä lukukokemuksessa oli kertomus alikersantti Ernő Künsztlerin oikeudenkäynnistä. Künsztler selosti, miten partisaanien tukikohdaksi epäiltyä kylää tutkittaessa oli astunut sisään taloon, jossa lattialla makasi nainen kahden alaikäisen lapsensa kanssa; Künsztler oli suoraa päätä kysynyt rintama-käyttövenäjällään, ”saako panna”, ja (varmaankin henkensä edestä pelkäävän) naisen vastatessa ”saa” ryhtynyt oitis toimiin. Todistajat vahvistivat, että mitään väkivaltaa ei ollut käytetty ja sitä paitsi nainen oli ollut ”vanha ja ruma” (!). Kenttäoikeus tuomitsi lopulta Künsztlerin kuudenkymmenen päivän kovennettuun vankeusrangaistukseen ja arvonalennukseen. Ankarampiakin tuomioita annettiin, jotkut raiskaajat ja tappajat pääsivät hengestäänkin, mutta yleisvaikutelmaksi jää, että hyvin paljon riippui vastaavasta komentajasta: toiset olivat selvästi paljon halukkaampia suojelemaan rikoksiin syyllistyneitä alaisiaan kuin toiset. Tässäkin suhteessa elämä myös miehittäjäarmeijassa oli epävarmaa ja kaoottista.

Sekavuutta lisäsivät miehitetyllä alueella ennestäänkin vallinneet etnopoliittiset jännitteet, jotka sodan aikana saattoivat räjähtää kaikkien sodaksi kaikkia vastaan. Etnisistä ryhmistä kaikkein turvattomimpia olivat tietenkin juutalaiset; heitä pakeni jonkin verran muun muassa neuvostopartisaaneihin, mutta se saksalaispropagandan väite, että partisaanit olisivat pääsääntöisesti juutalaisia, oli tietenkin täysin perätön. Ukrainalaisia nationalistiryhmiä oli useita, ja näiden toiminta suuntautui eri tavoin milloin saksalaisia, milloin Neuvostoliittoa, milloin puolalaisia vastaan. Vuonna 1943 Länsi-Ukrainan hallinta monin paikoin siirtyi ukrainalaisten vapautusarmeija UPA:lle, jopa niin, että jotkut neuvostokenraalit kävivät kahden rintaman taistelua toisaalta saksalaisia, toisaalta UPA:ta vastaan. UPA näki ensisijaisena vihollisenaan Neuvostoliiton, ja sen hallitsemilla alueilla ei neuvostopartisaaneilla juuri ollut mahdollisuuksia toimia. Sekä saksalaiset että unkarilaisetkin miehitysjoukot saattoivat paikoin solmia aselepoja ja käytännön avunantosopimuksia UPA:n kanssa. Puolalaisten vastarintaa puolestaan toteutti – vuoteen 1943 lähinnä maan alla – Lontoossa toimivan pakolaishallituksen alainen Armia Krajowa, ja sillä puolestaan oli usein yllättävän hyvät välit nimenomaan unkarilaisten miehittäjien kanssa. Puolalaisten ja unkarilaisten historiallinen ystävyys, samantapainen historia ja yhteiskuntarakenne johtivat siihen, että Unkarin armeijan upseerit ja herrasmiehet löysivät helposti sielunveljiään Länsi-Ukrainan, vanhan Itävallan Galitsian puolalaisen yläluokan keskuudesta.

Sodanaikaisten tapahtumien lisäksi Ungváry käsittelee varsin laajalti sitä, miten näitä tapahtumia sodan jälkeen kommunistivallan aikana selvitettiin. Hieman yllättäväksi lopputulemaksi jää, että kommunistisen Unkarin viranomaisia ei erityisemmin kiinnostanut saattaa syytteeseen niitä unkarilaisia, jotka miehitysarmeijassa palvellessaan olivat syyllistyneet sotarikoksiin Neuvostoliiton kansalaisia kohtaan. Suuri osa ilmeisesti jäi rankaisematta, ja ennen reaalisosialismin luhistumista vanha valtionpoliisi tuhosi muun kompromettoivan aineistonsa ohella myös miehittäjien sotarikosten tutkintaan liittyviä asiakirjoja. Ungváryn mukaan siis sosialistiset vallanpitäjät käytännössä estivät miehitysarmeijan rikosten tutkimisen ja rankaisemisen, yhtä Unkarin historian mätäpaisetta ei päästy puhkaisemaan eikä hoitamaan. Syynä oli Ungváryn mielestä viime kädessä natsismin ja reaalisosialismin ideologinen sukulaisuus:

Itse asiassa siinä, miksi kommunistinen sortokoneisto teki kaikkensa estääkseen totuuden selviämistä, piilee syvä ja johdonmukainen logiikka. Puoluevaltion sortoelimet tosin esiintyivät natsismin ideologisina vastustajina, mutta moraaliltaan ne eivät olleet yhtään natsien yläpuolella, ja toiminnassaankin ne osoittautuivat natsien liittolaisiksi. Neljänkymmenen vuoden ajan ne salasivat Unkarin yhteiskunnalta todelliset sotarikokset ja siten estivät yhteiskuntaa kohtaamasta omaa vastuutaan. Tämän voi ymmärtää, sehän olisi johtanut siihen, mitä kaikin keinoin yritettiin estää: henkiseen vapautumiseen. Vapautunutta yhteiskuntaa ei voi kiristää eikä rajoittaa, se on kaiken sen vastakohta, mitä diktatuuri haluaa.

Yhtään puolustelematta stalinismia ja kommunistisen puolueen diktatuuria tai kiistämättä Ungváryn johtopäätöstä sinänsä – tämä outo aatteellisuuden puuska keskellä kuivan asiallista, yksityiskohtaista dokumenttihistoriaa hieman hämmentää ainakin ei-unkarilaista lukijaa. Kommunistisen diktatuurin kukistumisesta on nyt jo kulunut niin paljon aikaa, että sen syytteleminen alkaa tuntua kuolleen hevosen pieksämiseltä, semminkin kun Unkarin nykyiset vallanpitäjät usein torjuvat kaiken kritiikin pelkästään viittaamalla kommunismin rikoksiin (”sosialisteilla ei ole mitään oikeutta arvostella meitä, koska heidän puolueensa juridinen edeltäjä syyllistyi siihen ja siihen”). Mielenkiintoista olisikin lukea analyysi siitä, mitä järjestelmänvaihdoksen jälkeinen Unkari on tehnyt sodanaikaisten tapahtumien pimeiden puolten selvittämiseksi.


Vahva ja ylpeä!

kesäkuu 8, 2017

Piti kirjoittamani poliittisen populismin ja huuhaatieteen oudosta liitosta. Esimerkiksi siitä, miten Itävallan FPÖ:n johtaja HC Strache sai tiedeväen repimään hiuksiaan julistamalla, että käynnissä oleva ilmastonmuutos on pelkkää ihmisestä riippumatonta, luonnollista vaihtelua, jota on ollut koko ajan – Grönlantikin oli aikoinaan vihreä maa, jossa viikingit viljelivät viiniä. (Itse asiassa Grönlanti on ollut jään peitossa satatuhatta vuotta.) Tai miten Unkarin hallitus jättää aivokalvontulehdusta aiheuttavan meningokokki B:n vastaisen rokotuksen vaille valtion tukea, koska ”se aiheuttaisi väärän turvallisuuden tunteen”. Tai miten Unkarin hallitusta lähellä olevien tahojen pyörittämä, suureksi osaksi hallituksen ilmoitustuloilla elävä keltalehti Ripost samoin kuin valtion elokuvakomissaarin, kasino-oligarkki Andy Vajnan TV2-kanava käyvät omituista taistelua aurinkovoiteita vastaan – jotka vaihtoehtogurujen mukaan aiheuttavat syöpää – ja vastoin kaikkia ihotautilääkärien suosituksia kehottavat kansaa ottamaan aurinkoa, ilman voiteita, juuri puolenpäivän aikaan, kun auringonpaiste on ”tehokkaimmillaan”.

Ehkä palaan näihin joskus. Nyt on kuitenkin ihan pakko kertoa uudesta julistekampanjasta, johon Unkarin hallitus jälleen sijoittaa veronmaksajien varoja. ”Pysäytetään Brysseli” -kampanja, jolla kansalaisia kannustettiin osallistumaan EU:n ihmisoikeus- ja maahanmuuttopolitiikan (tai siis siitä annetun perin vääristyneen kuvan) sekä kansalaisjärjestöjen vastaiseen ”kansalliseen konsultaatioon”, on nimittäin julistettu menestykseksi. Kyselyyn vastasi hallituksen ilmoituksen mukaan 1,7 miljoonaa unkarilaista – tätä lukua tosin on mahdotonta mistään tarkistaa, ja kaiken lisäksi kaavakkeen nettiversion saattoi sama ihminen täyttää miten monta kertaa hyvänsä.

No, joka tapauksessa kansallinen konsultaatio oli hallituksen mukaan kaikkien aikojen onnistunein, ja tästä kerrotaan kansalle uudella julisteella, jota ilmeisesti ovat kaikki julkiset tilat jo täynnä. Tutun syvänsinisellä pohjalla, jonka sivuun ikään kuin verhoksi on laskosteltu Unkarin lippua, lukee ylhäällä ohuin kirjaimin: ”Kaikkien aikojen menestyksekkäin kansallinen konsultaatio”, keltaisella pohjalla ”Kiitos!”, ja sen alla julisteen pääsanoma:

UNKARI ON
VAHVA JA YLPEÄ
EUROOPPALAINEN MAA

Ylpeä justiinsa. Jos ei tätä Brysselissä uskota, niin kerrotaan se ainakin omille vielä kerran. 444.hu-uutissivuston ilkimykset tietenkin julistivat oitis valokuvakilpailun: lukijoita kehotettiin kuvaamaan uusi juliste mahdollisimman ”kuvaavassa” ympäristössä. Tässä muutamia esimerkkejä palkituista:

londonban_mosogatnak.jpeg

Lisäteksti: ”Ylpeät unkarilaiset ovat Lontoossa tiskaamassa.”

eros_büszke_dohanybolt

Tähän kuvaan on onnistuttu vangitsemaan hieman rähjäisen rakennuskannan joukossa ennen muuta funktionaalinen valkoinen matala pytinki, jossa toimii toinen Orbánin hallituksen korruption ikoneista, ”kansallinen tupakkakauppa”.

istuimet.jpeg

Asemilla ja odotustiloissa ei julisteita säästellä. Joku voisi tietenkin kysyä, olisiko julistekampanjaan upotetut rahat voinut sijoittaa odotustilojen kunnossapitoon.

Mutta ei tässä vielä kyllin, vaan kommenttiketjussa lukijat panevat vielä paremmaksi.

eros_es_ruszki.jpg

”Unkari on vahva ja ryssä maa.”

magyarorszag_buszke_europa.jpg

#unkari #ylpeä #eurooppa (Kuva on vuoden takaisesta lehtijutusta ja esittää Tarnazsadány-nimisen pienen paikkakunnan koulun ainoata vesipistettä; koulun saniteettitilat ja koulurakennus ylipäätään olivat tuolloisten lehtijuttujen mukaan sellaisessa kunnossa, että jotkut vanhemmat eivät halunneet päästää lapsiaan kouluun.)

addigismeteljuk.jpg

Kaikkien aikojen Kiitos-kampanjan yksi Kiitos-kampanja. UNKARI ON RATKAISEVA JA ITSEVARMA MAA JOKA NÄYTTÄÄ TIETÄ LÄNNELLE JOS TARPEEN ON TOISTAMME TÄTÄ NIIN KAUAN KUNNES KAIKKI USKOVAT

Jo kiivaasti somessa leviävä kuva ”vahva ja ylpeä” -julisteen alla alikulkukäytävän seinustalla nukkuvista kodittomista on ilmeisesti photoshop-väärennös, vaikka varmaan ”voisi olla totta” – itse kuva on muutaman vuoden takainen, vain seinällä kodittomien yläpuolella oleva juliste on vaihdettu toiseksi. Tämä seuraava kuva sitä vastoin lienee aito.

444.hu-sivuston lukija ”Réka” on näpännyt kuvan hengenvaarallisen kolmosmetron Gyöngyösi utcan asemalla. (Hengenvaarallisen? Venäjällä peruskorjatuista metrojunista – virolaisen firman metrojunatarjous olisi tullut halvemmaksi, mutta jostain syystä Budapestin liikennelaitos päätyi tilaamaan metrovaunuja Venäjältä, missä myös entisiä neuvostovalmisteisia vaunuja on korjautettu – on kirjoitettu Unkarin lehdistössä viime aikoina tavan takaa. Junia on syttynyt tunnelissa palamaan, ja nyt viimeksi kolmoslinjalla metrovaunun ovet avautuivat vauhdissa.) Kuva havainnollistaa paitsi rapistuvan julkisen sektorin ankeutta ja eläkejärjestelmän ongelmia (mummoja, jotka eivät ehdi hyppäämään päivätansseissa vaan selvästikin hengenpitimikseen myyvät puutarhansa kukkia tai omatekoisia leivonnaisiaan, näkee metroasemilla tavan takaa), myös sitä, mihin Unkarissa poliittinen vastarinta ja aktivismi nykyään tyylikkäimmin kanavoituu.

sorossorossoros.jpeg

”Ja nyt on vuorossa SOROS, SOROS, SOROS, SOROS, SOROS, SOROS”

Vitsipuolue ”Kaksihäntäinen koira” saa mielipidemittauksissa prosentin-parin kannatusosuuksia – mutta ne ovat silti samassa sarjassa ja jopa parempia lukemia kuin joillakin ”oikeilla” oppositiopuolueilla. ”Koirat” osaavat myös hyvin suunnitella ja rahoittaa näyttäviä julkisuustempauksia – ei vain hallituksen plakaattimyllytystä naurettavaksi tekeviä julistekampanjoja vaan myös esimerkiksi tempauksia, joissa katujen ja jalkakäytävien päällysteiden surkeaan kuntoon kiinnitetään huomiota maalaamalla rikkinäiset kohdat kirkkain värein. Tämä juliste näyttää ”Pysäytetään Brysseli” -kampanjalle ja hallituksen viestimien vainoharhaiselle ”kaiken takana on György Soros” -jankutukselle kerta kaikkiaan, sanoisinko, närhen munat.

Kunpa vielä näkisi samalla innolla, älyllä ja henkevyydellä tehtävän myös oikeaa oppositiopolitiikkaa.


Gileadin balsamia

Touko 25, 2017

Taas on maailmalla tapahtunut kaikenlaista. Donald Trump on kiertänyt Lähi-Itää ja Eurooppaa, ja Manchesterin terrori-iskun uhreja surraan kautta maailman. (Unkarin hallitusta lähellä olevat mediat keksivät tähänkin asianmukaisen kommentin. Keltalehti Ripost repäisi etusivunsa Manchester-juttuun ison otsikon: ”Herra Soros, tulkaa järkiinne!” Koska terrorismi johtuu maahanmuutosta, ja ykköspahis Soros haluaa tuoda Eurooppaan lisää maahanmuuttajia…) Itävallassa on käynnissä pienoinen sisäpoliittinen myllerrys, puoluejohtajia vaihtuu – konservatiivisen ÖVP:n puheenjohtaja, varaliittokansleri eli hallituksen kakkosmies Reinhold Mitterlehner väistyi lopultakin kansansuosikki-perintöprinssi Sebastian Kurzin tieltä, jonka gallup-lukemat alkavat vaalien lähestyessä hermostuttaa tähän asti ennusteiden ykkösenä paistatellutta oikeistopopulistista FPÖ:tä. Ehkäpä vielä joskus kerkiän kirjoittamaan tästäkin.

Unkarissa siis jatkuu Brysselin vastainen ”itsenäisyystaistelu”, ”sorostelu” sekä loputon kissanhännänveto Central European Universityn kohtalosta. Sen taustalla käydään ehkä maailman mitassa pienempää mutta oikeastaan hyvin monia koskettavaa vääntöä näistä ”naisjutuista” (nőügyek, kuten pääministeri Orbán ehkä mukavitsikkäästi kommentoi naispuolisen USA:n-lähettilään erottamista tehtävästään). Tarkemmin sanoen kysymys on Istanbulin sopimuksesta, jonka ovat allekirjoittaneet ja ratifioineet vuoden 2011 jälkeen useimmat Euroopan valtiot. (Unkari on allekirjoittanut sopimuksen vuonna 2014, mutta ratifiointia odotetaan yhä.) Pari viikkoa sitten sopimukseen liittyi myös EU kokonaisuudessaan.

Sopimuksen tarkoitus on torjua naisiin kohdistuvaa väkivaltaa (raiskaus, ahdistelu, silpominen, avioliittoon pakottaminen tms.) sekä perheväkivaltaa sekä edistää väkivallan uhrien suojelu- ja tukitoimia. Siinä mukana olevien maiden on siis saatettava lainsäädäntönsä ja käytänteensä sopimuksen mukaisiksi ja osallistuttava kansainväliseen seurantaprosessiin. Poliisit, sosiaalityöntekijät ja tuomarit ynnä muut perheväkivallan kanssa tekemisiin joutuvat olisi koulutettava kohtelemaan uhreja asianmukaisesti, turvakotien ja lähestymiskieltojen ynnä muiden suojatoimenpiteiden toimivuus taattava, jne. Lisäksi sopimus edellyttää sen tunnustamista, että naisiin kohdistuva väkivalta nousee sukupuolten eriarvoisuudesta, ja vaatii tämän mukaisia, tasa-arvoon ja väkivallattomuuteen ohjaavia sisältöjä mediaan ja koululaitoksen opetusohjelmiin. Ja tämähän ei tietenkään Unkarin vallanpitäjille sovi, kuten Rita Antoni yksityiskohtaisessa artikkelissaan Nőkért-sivustolla kertoo.

Tässäkin blogissa on jo ollut esillä se vastarinta, jota naisaktivistit ovat kohdanneet yrittäessään ajaa Unkarin lainsäädäntöön selvemmin perheväkivallan vastaisia pykäliä. On kuultu uskomattomia möläytyksiä siitä, miten naisten ei tarvitsisi kokea väkivaltaa tai epäkunnioittavaa kohtelua, jos vain pysyisivät ensin kotona ja synnyttäisivät ne kolme-neljä lasta ennen kuin säntäävät maailmalle toteuttamaan itseään. On nähty useita naisjärjestöjen mielenosoituksia. Esimerkiksi syksyn 2014 Budapestin “lutkakävelyn” (slutwalk / ribiséta, ideana on siis muistuttaa siitä, että ”provosoivinkaan” vaatetus tai esiintyminen ei oikeuta ahdistelua tai raiskauksia) erityisenä kohteena oli Unkarin poliisin tuottama video Tehetsz róla, tehetsz ellene (vapaasti suomentaen: ”Se on sinusta itsestäsi kiinni”). Kolmiminuuttisessa videopätkässä kolme nuorta naista tälläytyy näyttävästi ja lähtee viettämään tyttöjen iltaa: ryyppäämään, tanssimaan keskenään ja käyttäytymään huomiota herättävästi. Illan päätteeksi yksi tytöistä jää yksin, jolloin varjoista syöksähtää outo huppumies, ja viimeisessä kuvassa näemme tytön ilmeisesti raiskattuna istumassa maassa verkkoaitaan nojaten. Opetus siis: jos noin käy, se on oma syysi, jos oli liian avoin kaula-aukko, liikaa meikkiä ja liikaa promilleja? (Minun silmääni pisti myös videon alkupuolelta kohta, jossa baaritiskin ääressä rellestävät neitoset tuuppivat tieltään paheksuvan huvittuneesti mulkoilevaa, ”siivoa” nuorta heteropariskuntaa. Siis: ei baariin tyttöporukalla vaan vain oman poikaystävän turvallisessa kainalossa? Todellisuudessahan naisen raiskaaja, pahoinpitelijä tai tappaja on erittäin usein oma kumppani, puoliso tai tuttu, ja tämä pitäisi poliisinkin tietää.)

Maaliskuussa 2015 Unkarin parlamentti jälleen kerran torjui ehdotuksen Istanbulin sopimuksen ratifiointitoimista sillä perusteella, että prosessi on jo käynnissä ja parlamentin oikeusasiain valiokunnan asettama työryhmä valmistelee jo esitystään. Tämän työryhmän kokoonpanoa ja tehtäviä, väittää Antoni, ei kuitenkaan koskaan julkistettu, eikä sen toimintaan (toisin kuin Istanbulin sopimus edellyttää) otettu mukaan yhtään uhrien oikeuksia puolustavaa järjestöä. Äärioikeisto-oppositiopuolue Jobbik taas kunnostautui – sievän nuoren naisen, kansanedustaja Dóra Dúrón suulla – vastustamalla Istanbulin sopimusta, koska se ”ei käsittele perheväkivallan laajimmalle levinnyttä ja raainta muotoa, nimittäin aborttia.” (Itse asiassa käsittelee, muistuttaa Antoni – Istanbulin sopimukseen kuuluu myös aborttiin pakottamisen kielto.)

Ja nyt ollaan taas asian ytimessä. Unkarin väestö vähenee, syntyvyys on tosin viime aikoina ollut hieman nousussa mutta silti liian alhainen. Maahanmuuttoa ei haluta, koska hallitus on tehnyt muukalaispelosta ja rasismista poliittisen päävaluuttansa. Siispä on panostettava perheisiin, saatava naiset arvostamaan äitiyttä uravalintana, nuoret vastuuntuntoisesti sitoutumaan avioliittoon ja lasten hankintaan. (Näin siitä huolimatta, että tutkimukset osoittavat hedelmällisyyden korreloivan positiivisesti sukupuolten tasa-arvon kanssa.)

syntyvyys-tasa-arvo

Kaavio index.hu-portaalin artikkelista.

”Perhearvojen” politiikka sopii yhteen kansallis-konservatiivisten perusarvojen kanssa. Siihen voidaan kytkeä rasismin lisäksi homofobia (nuorisoa ei saa päästää homahtamaan, sillä homoparit tai muut heteroperheihanteesta poikkeavasti käyttäytyvät eivät saa lapsia, eikö niin?) ja abortinvastaisuus, ja se luo myös hyvän pohjan yhteistyölle kirkkojen (tai Unkarin kirkkojen konservatiivisten vallanpitäjien) kanssa, joilta Orbánin hallitus tunnetusti ostaa kansalaisten ideologiakasvatuspalvelut. Pahimpana viholliskuvana tälle politiikalle ovat naisten ja sukupuolivähemmistöjen tasa-arvopyrkimykset – sekä viime vuosina mahtavaksi pelotteeksi paisutettu ”gender-ideologia” (siis ajatus siitä, että sukupuoli on suhteellinen ja yhteiskunnallisesti konstruoitu rakenne), jopa akateeminen sukupuolentutkimus. Ja tietenkään siihen ei sovi ”perheen” ja ”perheväkivallan” yhdistäminen tai naisen oikeus asettaa oma hyvinvointinsa perheen koossa pysymistä tärkeämmäksi.

Tätä politiikkaa ollaan juuri nyt demonstroimassa Budapestissa käynnistyneessä ”Perheiden maailmankongressissa”, jossa on koolla, sanoisinko nyt, ”Aito avioliitto” -porukkaa eri puolilta maailmaa (muun muassa Venäjän valtioelimet ja ortodoksinen kirkko ovat hyvin edustettuina). Tapahtuman amerikkalainen pääjärjestäjä on kunnostautunut kampanjoimalla seksuaalivähemmistöjä, feminismiä ja aborttia vastaan, ja samanhenkistä porukkaa näyttää olevan myös osanottajisto. Tapahtuman pääsivulla kehutaan Unkaria perheystävälliseksi maaksi, ja tässä ihailussa paistatteli myös tapahtuman avaajana esiintynyt pääministeri Orbán.

Index-uutissivuston mukaan Orbán oli kansainvälisen perhearvoväen edessä luvannut Unkarin lapsiperheille verovähennyksiä, pitempiä äitiyslomia, vähintään kolmilapsisille perheille velkahelpotuksia ja täyttä vapautusta opintoveloista, lisäksi tulossa on uusi lastenseimien kehitysohjelma, ja ns. babakötvény eli syntyville vauvoille maksettava kertakaikkinen tukisumma tulee saataville ”koko Karpaattien altaassa” eli entisessä Suur-Unkarissa – siis ilmeisesti naapurimaiden unkarilaisvähemmistöjä kosiskellaan jälleen. Sitä, mistä nämä tukitoimet maksetaan, ei kerrottu. Huomionarvoista on myös, että tukitoimet on selvästi suunnattu koulutetun keskiluokan lisääntymistä tukemaan, ei auttamaan kaikkein köyhintä väestönosaa – ja sen joukossa etenkin (perinteisten pahojen puheiden mukaan, joissa on tietty totuuden siemen) ”holtittomasti lisääntyvää” romaniväestöä. Kuitenkin EU:n tilastojen mukaan Unkarissa yli 41% lapsista on vaarassa joutua kärsimään köyhyydestä; vielä heikommin ovat asiat vain Romaniassa ja Bulgariassa.

Unkarin hallitus ei siis halua maahan muukalaisten tai mustalaisten (ynnä muiden epäsosiaalisten ainesten) lapsia vaan toivoo yhä kunnon valkoisten, kristittyjen, keskiluokan unkarilaisten perheiden ryhtyvän tuottamaan lisää rotupuhdasta unkarilaista jälkikasvua (vaikkapa myös Unkarin ulkopuolella). Tämän politiikan ikoniksi nousi juuri Fidesz-puolueen painijanniskainen varapuheenjohtaja, “Rezsi-Szilárd” Németh, joka puolueen äskettäisessä yleisötilaisuudessa lausui:

aki_teleszuli

”Maailma kuuluu sille, joka synnyttää sen täyteen.” Kuva kaapattu index.hu-sivuston artikkeliin upotetusta videosta.

Lausahdus, jota unkarilainen somekuplani parhaillaan kauhistelee, ei ole uusi eikä varsinkaan Szilárd Némethin keksimä. Nopealla Google-haulla suunnilleen vastaava ilmaus (”maailman” sijasta tosin puhuttiin ”maasta”) löytyi esimerkiksi vuodelta 2002, lausujana reformoidun kirkon piispa, äärioikeistolaisista kytköksistään tunnettu Lóránt Hegedűs. Nyt nämä äärioikeistohörhöjen ajatukset on siis entistä avoimemmin omaksuttu valtavirtapuolueena esiintyvän valtapuolueen ideologiaan.

Tämän kehityksen valossa on ilmiselvää, että Istanbulin sopimuksellakaan ei näytä Unkarissa olla mitään mahdollisuuksia tulla hyväksytyksi. Rita Antoni toteaa artikkelinsa lopussa, että vuosi 2017 alkoi hallituksen epämääräisillä lupauksilla Istanbulin sopimuksen toteutumista edistävistä selvityksistä, mutta nämä peruttiin nopeasti. Toukokuussa asetelma alkoi olla ilmiselvä, kun hallituksen tukema ”valekansalaisjärjestö” Alapjogokért Központ (”Perusoikeuksien puolesta -keskus”) julkisti vastalauseensa Istanbulin sopimukselle. Pari valittua otetta:

Päämäärä, johon sopimus kehottaa ratifioivien sopimuspuolivaltioiden lainsäätäjiä, on toki tärkeä ja tukemisen arvoinen: naisiin kohdistuvaa väkivaltaa on vastustettava mahdollisimman tehokkain lainsäädännöllisin keinoin. Tämän ylevän päämäärän takaa piirtyy kuitenkin näkyviin gender-lobbyn ja äärifeminismin aatemaailma: Sopimus ei määrittele ”sukupuolen” käsitettä biologian mukaan vaan ”yhteiskunnallisesti muotoutuneena roolina”, määrää opetettavaksi ”stereotyypeistä vapaita sukupuolen ulottuvuuksia” ja kieltää kaikenlaisen erottelun konstruoitujen yhteiskunnallisten sukupuolten perusteella (…) Luonnollisesta ja normaalista käsityksestä poiketen Sopimus siis torjuu biologisen sukupuolen määritelmän ja määrittelee sen ”genderiksi”. Terveen järjen – ja biologian – mukaan on kuitenkin ilmiselvää, että sukupuolia on vain kaksi: mies ja nainen. Kaikki muu ”yhteiskunnallisen sukupuolen” oikeudellinen määrittely palvelee itse asiassa perinteisten sukupuoliroolien luonnon luomien erojen löyhdyttämistä ja perinteisen perhemallin heikentämistä. Istanbulin sopimus on siis itse asiassa gender-sopimus, johon toisaalta sisältyy perinteisen perhemallin ja normaalien sukupuoliroolien kannalta katsottuna aivan erityinen vaara, toisaalta se myös vääristäisi jo olemassa olevien sukupuolten tasa-arvoa kiistäessään niiden mies/nainen-kaksijakoisuuden.

Tätä samaa ilmausta – ”gender-sopimus” – käytti juur’ikään myös “Rezsi-Szilárd”. Genderistä on näköjään todellakin alkanut tulla yleinen haukkuma-, pelottelu- ja herjasana. Hallituksen kanta on siis selvä. Unkarissa kuolee jatkossakin nainen viikossa parisuhdeväkivallan uhrina – mutta kansainväliselle gender-salaliitolle ei periksi anneta.

Viime aikoina on näkynyt paljon kirjoitettavan Margaret Atwoodin 1980-luvun romaaniin Orjattaresi (The Handmaid’s Tale) perustuvasta tv-sarjasta. Tarinan ”Gilead” on uskonnollisten fundamentalistien hallitsema dystopiavaltio, teokraattinen diktatuuri, jossa naiset on orjuutettu synnytyskoneiksi. Euroopassa tähän on onneksi vielä pitkä matka – mutta siihen suuntaan Orbánin Unkari näyttää kaivaten katselevan.


Mediasota ja median tuho?

Touko 18, 2017

Tästä olen jauhanut monesti ennenkin. Unkarihan ei ole mikään Putinin Venäjä tai Erdoğanin Turkki, missä liian äänekkäästi ja toisin ajattelevat, etenkin ikävistä asioista kirjoittavat toimittajat saattavat päästä hengestään tai joutua vankilaan. (Työnsä ja toimeentulonsa toisinajattelijat kyllä Unkarissakin saattavat menettää.) Mutta 1900-luvun (ja 2000-luvun alunkin) diktatuureja se muistuttaa siinä suhteessa, miten ns. virallinen mediamaisema todellisuutta esittää. Olen tästä ennenkin kirjoittanut: Unkarin valtion ykköskanavan tv-uutiset ovat kuin kurkistus suorastaan pohjoiskorealaiseen propagandamaailmaan, jossa meidän rajojemme ulkopuolella pahikset punovat häijyjä juoniaan (jotka viisas johtajamme sankarillisesti torjuu), rajojen sisäpuolella taas nähdään vain upeita uudisrakennusprojekteja, onnellisia perheitä (joille vero- ja hintapolitiikan ansiosta jää koko ajan entistä enemmän käteen), suloisesti laulavia ja tanssivia lapsia sekä nousevia tuotantolukuja.

Eilen tämä taas nähtiin MTV1-kanavan uutislähetyksessä, jossa ensi kertaa laajemmin kerrottiin Unkarin kansalle EU-parlamentin eilisestä, 7. artiklan soveltamista koskevasta päätöksestä. Uteliaana klikkailin itseni hirado.hu-sivuston videopalstalle katsomaan, miten tv-uutiset tämän esittävät – ja olisihan se pitänyt arvata. Kysymys on ennen kaikkea maahanmuuttajista (”migranteista”) tai maahanmuuttopolitiikasta (tämä mainittiin heti alkuun ja niin selvästi, että mahdolliset piipitykset demokratiasta, korruption vastustamisesta, kansalaisjärjestöistä tai ihmisoikeuksista eivät siinä paljoa painaneet) sekä hyökkäyksestä Unkaria vastaan. Siis ymmärsiväthän varmasti kaikki: EU ei hyväksy Unkarin rajat kiinni -politiikkaa vaan haluaa asuttaa Unkariin tuhansittain ”laittomia migrantteja”. Ja tämän hyökkäyksen takana on tietenkin ikipahis György Soros: kun neljä vuotta sitten nähtiin Unkari-vastainen ns. Tavaresin paperi, niin nyt on vuorossa Sorosin paperi, tämä kuultiin uutislähetyksen aikana useammankin hallituksen edustajan suusta.

Tämän virallisen mediatodellisuuden ulkopuolella toki periaatteessa vallitsee lehdistön ja viestinnän vapaus, ja varsinkin Internetistä löytyy hyvinkin kärkeviä kriittisiä sivustoja ja blogeja pilvin pimein. Etenkin television, radion ja perinteisen printtimedian puolella kuitenkin jyrää hallituksen ja Fidesz-puolueen käsissä oleva berlusconilainen viestintämahti. Tätä maisemaa kartoittaa 444.hu-sivuston pitemmän journalismin sarjassa (tunnuksella tldr) juuri ilmestynyt Pál Dániel Rényin artikkeli, jota haluaisin tässä pikaisesti referoida. Otsikko kuuluu suomennettuna: ”Tämä ei ole journalismia, tämä on politiikan raskasta aseistusta.”

Tämänhetkisen mediasodan strategia palautuu Rényin mukaan parin vuoden takaiseen ns. Gecigateen eli pääministeri Orbánin ja hänen nuoruudenystävänsä ja uskottunsa, oligarkki Lajos Simicskan välirikkoon. Siihen asti Unkarissa oli toiminut useita hallitusta tukevia mutta muodollisesti itsenäisiä, Simicskan omistamia tiedotusvälineitä, kuten oikeistolaiset sanomalehti Magyar Nemzet ja tv-kanava HírTV. Orbánin ja Simicskan riitaannuttua näiden tilalle oli rakennettava uusi mediaimperiumi, mihin Rényin mukaan käytettiin kymmeniä miljardeja forintteja valtion varoja. Tätä tv- ja radiokanavien, lehtien ja verkkosivustojen verkostoa ohjailee ”propagandaministeri” Antal ”Helikopteri” Rogán, jolta on tullut myös selvät toimintaohjeet sekä Fidesz-puolueen poliitikoille että tiedotusvälineille. Näin Rényille kertoi viime helmikuisessa tiedotustilaisuudessa kuulemastaan muuan Fidesz-puolueen kansanedustaja:

Rogán astui esiin ja rupesi selittämään, että media on käyttämistä varten, ja että nyt ei ole kokeilujen eikä itsensätoteuttamisen aika. Hän odottaa puolueen lausuntoja antavilta poliitikoilta kurinalaisuutta, on käytettävä niitä ilmauksia ja tekstipätkiä, jotka pääministerin kanslia toimittaa kirjallisina. Muutamia viikkoja myöhemmin tapasin erään hallituspuolueen lehden päätoimittajan, ja heille Rogán oli sanonut aivan samaa.

(Veikkaisinpa, että tällainen valmis ilmaus oli myös eilisillan uutisissa useampaan kertaan kuultu ”Sorosin paperi”.)

Valtion varoilla hallituksen hallintaan ostetut lehdet, radio- ja tv-kanavat päätyivät useiden uskollisten haltuun. Näistä huomattavimpia on tässä blogissa ennenkin mainittu pääministeri Orbánin salaperäinen medianeuvonantaja Árpád Habony, mies, jolla vuosikaudet on ollut pääsy korkeimpien päättäjien puheille, vaikka virallisesti hän ei ole millään tavalla valtion leivissä – eikä edes periaatteessa velvollinen kertomaan kenellekään, millä hänen juorulehdissä reposteltu jetset-elämäntyylinsä rahoitetaan. Habonyn Modern Media Group -yhtiö pyörittää muun muassa räväkkään tyylilajiin pyrkivää 888.hu-uutissivustoa sekä Lokál-ilmaisjakelulehteä.

fakenews.png

888.hu:n pilapiirros antaa ehkä parhaan kuvan sivuston tasosta. Fake news -tekstin fontti ja oranssi i:n piste (f-kirjaimen päällä…) jäljittelevät riippumattoman Index-uutissivuston logoa. Siltä varalta, että joku ei ymmärtäisi, mistä on kysymys, pilakuvaan on lisätty selitys: ”Index-universumi hajoaa.” Ei, tämä ei ole ”Kevätpörriäisen” tyyppisestä julkaisusta vaan periaatteessa aikuisille ”oikean” journalismin kuluttajille tarkoitettu. Ja tämän on siis tarkoitus olla vitsi. Voisin liittää tähän myös saman piirtäjän tämänpäiväisen pilakuvan, jossa ”Euroopan parlamentti kokoontuu” ja sen penkeissä istuu pelkkiä samannäköisiä György Soros -klooneja. Mutta asia lienee tullut jo selväksi.

Habonyn kaveri Andy Vajna, paluumuuttanut amerikanunkarilainen entinen Hollywood-tuottaja ja sittemmin valtion elokuvakomissaari, on lainsäädännöllisesti tuettujen tuottoisien kasinobisnestensä lisäksi saanut valtiolta yli kymmenen miljardin forintin luotot TV2-kanavan ostamiseen ja Rádió 1 -radioaseman valtaamiseen. Talouspoliittisen viikkolehti Figyelőn nappasi haltuunsa pääministeri Orbánin hovihistorioitsija Mária Schmidt, ja entinen itsenäinen uutissivusto Origo.hu päätyi Unkarin keskuspankin johtajaa, legendaarista ”epäortodoksisen” talouspolitiikan isää György Matolcsya lähellä oleville tahoille. Kenties suurin siivu uudelleenjärjestetystä mediaimperiumista joutui lopulta Orbánin naapurin, luottomiehen ja (väitetyn) bulvaanin, entisen kaasuasentajan ja nykyisen mega-oligarkin Lőrinc Mészárosin haltuun. Mészáros omistaa muun muassa Mediaworks-yhtiön, jonka hallussa on nykyään suurin osa Unkarin maakuntalehdistä, sekä hörhöoikeistolaisen tv-kanavan Echo TV:n.

Mediaworksin maakuntalehtien levikki kattaa nykyään Unkarista suurimman osan (loppujakin, kuten Itä-Unkarin paikallislehtiä vielä hallitsevan itävaltalaisen Russmedian sekä muutamia menestyksekkäitä ja kunnianhimoisia eteläunkarilaisia paikallislehtiä julkaisevan Lapcomin omistuksia on jo lähestytty ostotarjouksin), ja niiden sisältö toimitetaan keskitetysti, kertoo Rényi. Entiset päätoimittajat potkittiin pihalle, ja entisen Népszabadság-lehden toimitalossa työskentelevä uusi keskustoimitus laatii maakuntalehtien sisällön yleisen, ei-paikallisen osuuden.

megyei

Mediaworksin maakuntalehtien verkkosivustojen etusivut 15.4.2017.

Tähän mediamaisemaan virtaa valtion mediatuki nyttemmin rajoittamattomana, kun taas muiden kuin Fidesz-puolueen hallinnassa olevien viestimien alkaa olla mahdotonta saada tukea julkisista varoista.

Toki valtio on Unkarissa jo pitkään puuttunut lehdistön toimintaan esimerkiksi jakelemalla epäsuoraa mediatukea lehti-ilmoitusten muodossa. (Eikä pelkästään Unkarissa. Itävallassahan muutamia vuosia sitten silloinen liittokansleri Faymann oli melkoisessa ryöpytyksessä ns. Inseratenaffären johdosta, eli hänen väitettiin ostaneen itselleen positiivista julkisuutta keltalehdistöltä näissä lehdissä julkaistujen valtion laitosten maksullisten ilmoitusten avulla.) Árpád Habonyn myötä, väittää Rényi, Unkarissa on kuitenkin astuttu aivan uuteen mediapolitiikan kauteen.

Habony vaikuttaa nykyään pääasiassa Lontoossa, missä hänellä on amerikkalaisen kampanja- ja propagandagurun Arthur Finkelsteinin kanssa yhteinen konsulttitoimisto, joka on viime aikoina myynyt palvelujaan Unkarin ohella muillekin keskieurooppalaisille oikeistopopulistitahoille. Varsinaiset poliittiset sisällöt suunnitellaan ministeri Rogánin byroossa, mutta Habonyn toimisto suunnittelee niiden markkinoinnin: miten ne paketoidaan kansaanmenevään kelta- ja juorulehdistöön. Tähän kuuluu myös esimerkiksi Fidesz-puolueen vihollisten mustamaalaus, paparazzien lähettäminen poliittisten vastustajien kimppuun ja yksityiselämää koskevien juorujen levittäminen. Härskein esimerkki lienee äärioikeisto-oppositiopuolue Jobbikin johtajan Gábor Vonan väittäminen homoksi.

Ennen kaikkea olennaista tässä uudessa mediakonseptissa on jatkuvan sotatilan ajatus. Mitään puolueetonta kritiikkiä ei voi olla olemassa, on vain me ja meidän viholliset, ja kaikenlainen vallanpitäjien arvostelu on pelkästään opposition valtapyrkimysten ilmentymää. Koska Unkarin tämänhetkinen hajanainen ja kädetön oppositio ei riitä uhkakuvaksi, mediasotaa motivoimaan tarvitaan suurempi salaliittoteoria. Tästä syystä valtion suorasti tai epäsuorasti hallinnoimat tiedotusvälineet ovat jo kuukausikaupalla juntanneet kansan tajuntaan yhtä ja samaa ajatusta, jossa perinteinen antisemitismi kätevästi yhdistyy muukalaispelon uudempiin muotoihin: György Soros rahoittaa kansalaisjärjestöjä, tiedotusvälineitä ja omaa yksityisyliopistoaan pelkästään tuhotakseen Euroopan hukuttamalla sen ”laittomien maahanmuuttajien” tulvaan.

Mielenkiintoinen seuraus tästä mediasotatilasta on myös, että valtaapitävien päävihollinen ei kohta niinkään ole poliittinen oppositio (joka edelleenkin on toivottoman heikko ja hajanainen) vaan riippumaton tiedonvälitys. Lajos Simicskan yritysimperiumiin kuuluva itsenäinen uutisportaali Index esitetään – kuten ylempänä siteeraamani ”henkevä” ”pila”-”piirros” osoittaa – fake news -tuuttina, ja Fidesz-puolueen euroedustaja Tamás Deutsch möläytti tyylinsä mukaisesti Facebook-sivullaan, että ”oppositio painukoon v***uun, sen tilalle on jo astunut liberaali media”. (”Liberaali”, muistutettakoon vielä, on Unkarin nykyisten vallanpitäjien kielenkäytössä samanlainen omaa merkitystä vailla oleva yleishaukkumasana kuin entisessä Neuvostoliitossa ja vielä nyky-Venäjälläkin ”fasisti”.)

Hallituksen mediaimperiumin kasassa pitäminen – ainakin seuraaviin, vuoden 2018 vaaleihin asti – ei kuitenkaan ole aivan helppoa, sillä pätevästä työväestä alkaa kohta olla pulaa. ”Oikeat” journalistit eivät loputtomiin jaksa työskennellä toimituksessa, jossa Unkarin tietotoimiston uutisetkin pitää tarkistuttaa puoluelinjan mukaisiksi tai joissa kulttuuri- tai urheilupalstojen toimittajilta on kielletty tiettyjen alan ihmisten arvosteleminen. Juorulehti Ripostin palveluksesta lähti kahdessa päivässä omantunnon syihin vedoten kaksi toimittajaa, Ádám Fekő ”pyytäen anteeksi jokaista näppäimen painallusta”, Csaba Vultur puolestaan näillä sanoin:

”Vähän aikaa on niin, että siitähän maksetaan hyvin. Sitten on niin, että eihän minun tarvitse välittää politiikasta. Sitten on niin, että tuota en minä kirjoittanut. Sitten niin, että kyllähän minä sen kirjoitin, mutta se kirjoitettiin uusiksi. Sitten on niin, että jollakinhan se perhe on elätettävä. Ja tietenkin myös niin, että ei ole muuta vaihtoehtoa. Tästä lähtien ei enää ole niin.”

Vaikka vallanpitäjien hihnassa kulkevalla medialla onkin pulaa sekä pätevistä tekijöistä että lukijoista – esimerkiksi 888.hu:sta ei todellakaan ole 444.hu:n kilpailijaksi, hallituksen kenties uskollisin äänitorvi, sanomalehti Magyar Idők ei saa lukijamääräänsä nousemaan yli kahdeksantuhannen – menossa oleva mediasota voi silti tuhota koko mediamaiseman. Mutta, kuten Rényi toteaa:

Tällaisena aikana, jona valeuutiset politiikasta riippumattakin haastavat valtavirtamedian, politiikan näin brutaali väliintulo vahingoittaa pahasti julkisuuden rakennetta: se horjuttaa yleistä luottamusta uutispalveluihin, se vie journalistin ammatilta uskottavuuden ja kaiken kaikkiaan heikentää demokraattisen järjestelmän puolustuskykyä. Juuri tämä on tässä päämääränä.

 


Näinköhän vihdoinkin?

Touko 17, 2017

Työkiireitä on pitänyt. Mutta nyt on pakko rientää kommentoimaan Unkarin uutisia.

Viime viikkoinahan monet ovat olleet näkevinään rakoilemisen merkkejä Unkarin nykyisessä ”Kansallisen yhteistoiminnan järjestelmässä”. On nähty useita monituhatpäisiä mielenosoituksia, joiden varsinaisena aiheena on ollut milloin Central European Universityn (hallituksen medioiden kielenkäytössä: ”Soros-yliopiston”) toimintaa vastaan räätälöity yliopistolain muutos, milloin kansalaisjärjestöjen asema (hallituksen tiedotusvälineiden mukaan Unkarissa häärii joukoittain katalan György Sorosin rahoittamia ”valekansalaisjärjestöjä” tekemässä laillisen hallituksen vastaista myyräntyötä) tai vapaa tiedonvälitys. (Pienempi, muutaman sadan hengen spontaani mielenilmaus nähtiin toista viikkoa sitten, kun kriittisen uutisportaali 444.hu:n toimittaja Júlia Halász oli raahattu ulos Fidesz-puolueen paikallisosaston järjestämästä yleisötilaisuudesta, kamerakännykkä väännetty väkisin hänen kädestään ja siitä pyyhitty kuvat.) Ensi sunnuntaina pitäisi taas tapahtua: Oktatási szabadságot (‘Opetuksen vapautta!’) ja Nem maradunk csendben (‘Emme pysy hiljaa’) -nimiset ryhmät kaavailevat Budapestiin seuraavaa suurmielenosoitusta, jolle Péter Juhászin johtama Együtt suunnittelee sisartilaisuuksia ympäri maata. Mutta mielenosoituksia on nähty ennenkin, ja tyypillisesti niitä järjestäneet liikkeet ovat haipuneet takaisin ”epäpoliittisuuden” hämärään.

Huhtikuun lopulla on kuitenkin käynyt selväksi, että Brysseliä alkaa vähitellen oikeasti hapottaa se tapa, jolla Unkari jatkuvasti puree sitä ruokkivaa kättä, nostaa EU-tukiaisia (ja kanavoi ne oligarkkien taskuihin) samalla viis veisaten tietyistä eurooppalaisen demokratian perusarvoista sekä uhoten käyvänsä vapaustaistelua Eurostoliiton sortovaltaa vastaan. Kuten täälläkin jo kerroin, pääministeri Orbán joutui käymään erikseen sekä Euroopan parlamentille että omalle kattopuolueelleen EPP:lle selittelemässä, mitä oikein meriteeraa tämä kansalaisille postitettu ”konsultaatio” eli mielipidekysely, jossa väitetään EU:n asuttavan Unkariin laumoittain ”laittomia maahanmuuttajia”, vastustavan työpaikkojen luomista ja energiahintojen alentamista tai syytetään ”kansainvälisiä järjestöjä” ihmissalakuljetuksesta ynnä muista laittomuuksista.

Unkarin hallitusta eivät ainakaan unkarinkielisen mediakuplani sisältä katsellen Orbánin Brysselistä saamat pyyhkeet järkyttäneet vähääkään. Kotimaan viestimille Orbánin esiteltiin saavuttaneen Brysselissä arvovaltavoiton ja torjuneen hyökkäykset. Konsultaatiota jatketaan, virallisten tiedotteiden mukaan kyselykaavakkeen on palauttanut jo ennätysmäärä unkarilaisia, ja myös perinteisen viholliskuvan rakentelu jatkuu. Olin viime viikolla työkeikalla Unkarissa, ja kun hotellihuoneessa perjantaiaamuna avasin television aamu-uutisten alettua, ensimmäinen sana, joka käynnistyvästä laitteesta kajahti korviini, oli ”Soros”. (Kyse oli Sorosin tukemista kansalais-, siis valekansalaisjärjestöistä, jotka muuten lietsovat sekasortoa paitsi Unkarissa myös esimerkiksi Makedoniassa. Koko maa on sekasorron partaalla, näin uutislähetyksessä kerrottiin, koska Sorosin kätyrit käyttävät hyväkseen myös etnisiä jännitteitä slaavien ja albaanien välillä – koko juonen päämääränä on edistää pakolaisten tuloa Eurooppaan, koska Makedonia on reitin avainkohtia. Ja koska ”Soros vihaa ihmiskuntaa”, kuten unkarilaistoimittajan haastattelema makedonialainen aktivisti kertoi.)

Viime päivinä pääministeri Orbán on taas kääntänyt katseensa itään – Keleti nyitás, ‘Avaus itään’, on virallinen termi tälle strategialle – ja vieraillut Kiinassa. Siellähän on järjestetty suuri kansainvälinen tapaaminen, jolla Kiinan johto etsii kansainvälistä tukea ns. ”Uusi Silkkitie” -ohjelmalleen ja infrastruktuurisijoituksilleen. Paikalla oli valtionpäämiehiä tai muita hallitusten edustajia monista Euroopan maista, mutta Unkarissa melkoista mediahuomiota sai tämä kuva, joka julkaistiin mm. Orbánin omalla Facebook-sivulla:

orban-diktator-e1494775662363-1024x579

Isännän olkavarresta ohjailema Orbán kohtaa sydämellisesti hymyilevän Vladimir Putinin, taustalla kollegat Erdoğan ja Lukašenka (poikineen).

Orbánin kerrottiin myös seppelöineen kommunististen sankarien muistomerkin Taivaallisen rauhan aukiolla (kukapa enää muistaa juuri samassa paikassa verisesti kukistettua mielenilmausta…) sekä lausuneen tiedotusvälineille seuraavaa:

Globalisaation vanha malli on aikansa elänyt, Itä on noussut Lännen rinnalle, ja merkittävä osa maailmaa on saanut tarpeekseen siitä, että kehittyneet maat tulevat opettamaan sille esimerkiksi ihmisoikeuksia tai markkinataloutta.

Vapaamman ohjelman puitteissa Orbán ehti myös kansantalousministeri Mihály Vargan seurassa illastamaan Bank of Chinan johdon seurassa ja laulamaan heille mustalaismuusikkojen säestyksellä romanttista tekokansanlaulua hevospaimenesta, joka juottaa hevostaan Tiszan rannassa ja rakastaa Kataa, jolla on kolmetoista rimpsua hameessaan. (Tätä harrastusta on somen välityksellä saatu todistaa jo muutama vuosi sitten, kun Orbán kavereineen rentoutui laulamalla Fehérvárin husaareista, jotka täällä kulkivat ja monta tyttöstä polkivat.) Juorulehdet ehtivät myös jauhaa toimittaja Zoltán Lovasin Facebookiin postittamaa kuvaa Orbánista vaimoineen:

1lady.jpg

Starklikk.hu-sivuston siteeraama Ibolya Görög, monien aiempien hallitusten ja johtomiesten protokolla-asiantuntija (nykyisellä hallituksella ei kuulemma tällaista tyyligurua ole käytössä laisinkaan) ei vain niuhottanut rouva Anikó Lévain räjähtäneestä ulkoasusta ja Viktor Orbánin tapansa mukaan taskuun survomasta kädestä (”taskuun työnnetty käsi merkitsee fobiaa, kyvyttömyyttä käydä normaalia ihmisten välistä keskustelua”). Hän myös päätteli, että Anikó-rouva ”vihaa tämänhetkistä tilannetta niin, että näyttävästi viittaa kintaalla kaikelle, mikä osoittaisi hänen olevan Unkarin pääministerin puoliso”.

Mutta siis – samalla kun tällaista pyöriteltiin Unkarin julkisuudessa ja Viktor Orbán paistatteli idän valossa, myös Brysselin myllyt jauhoivat hitaasti mutta varmasti. Ja tänään rymähti sitten julkisuuteen Euroopan parlamentin äänestystulos. Kahdesta julkilausumaversiosta läpi meni jopa tiukemmin sanoitettu, vasemmisto- ja viherpuolueiden esittämä – ja sen puolesta siis äänesti myös melkoinen osa Orbánin ”oman” kattopuolueen EPP:n meppejä. Julkilausumassaan mepit näkevät laillisuuden ja demokratian Unkarissa vakavasti vaarantuneen, vaativat turvapaikanhakijoiden ja kansalaisjärjestöjen vastaisten lakien peruuttamista ja CEU:n toiminnan takaamista sekä entistä tiukempaa EU-tukien käytön valvontaa.

Nyt on siis ensi kertaa EU:n historiassa otettu käyttöön 7. artikla EU:n perusarvojen noudattamiseen liittyvästä mekanismista. EU:n arvoja noudattamaton jäsenvaltio, tässä tapauksessa siis Unkari, voi saada osakseen erilaisia sanktioita, mutta tie sinne on oleva pitkä ja kivinen. 444.hu-sivustolla asia selostetaan näin:

Ensimmäiseksi on nyt asianomaisen valiokunnan laadittava yksityiskohtainen ja perusteltu selvitys siitä, miten Unkarissa on loukattu EU:n perusarvoja. Tämä voi viedä puolisen vuotta. Tämän jälkeen parlamentti äänestää siitä, pyydetäänkö Eurooppa-neuvostoa ryhtymään 7. artiklan mukaisiin toimiin. Jos tätä päätetään pyytää, asia menee ensiksi lähinnä ulkoministereistä koostuvan neuvoston käsiteltäväksi, ja siellä 4/5:n enemmistön on oltava sitä mieltä, että perusarvot ovat todellakin vaarantuneet (asianomaisen maan ulkoministeri ei ole äänioikeutettu). Mikäli sitten näin käy, asia menee todellakin EU:n jäsenmaiden korkeinta johtoa edustavan Eurooppa-neuvoston pöydälle, ja siellä on saatava täydellinen yksimielisyys (tietenkin asianomaista maata lukuun ottamatta), ennen kuin rangaistustoimiin – esimerkiksi äänioikeuden riistämiseen tai EU-tukien jäädyttämiseen – voidaan ryhtyä.

Edessä on siis vielä runsaasti keskustelua, äänestelyä ja lobbailua, ennen kuin mitään konkreettista voi tapahtua – ja tietenkin Unkari itse voi missä välissä hyvänsä kääntää kurssiaan niin, että EU:n nuhteet käyvät aiheettomiksi. Se sisäpoliittinen seuraus tästä joka tapauksessa on oleva, arvelee 444.hu, että koska nyt käynnistynyt prosessi ilmeisesti päättyy ennen ensi vuonna edessä olevia Unkarin parlamenttivaaleja, Fidesz-puolue voi rehvakkaasti maalailla EU:n toimet omaan vaalikampanjaansa puuttumiseksi. Pelättävissä siis on, että Brysselin ja Eurostoliiton haukkuminen Unkarin valtion tiedotusvälineissä ei tästä yhtään vähene.

Seitsemännestä artiklasta ehkä kuullaan vielä. Ja paljon vettä ehtii virrata Tiszassa, Tonavassa sun muualla ennen kuin Brysselin päätöslauselmat johtavat mihinkään konkreettiseen seuraamukseen. Jos koskaan johtavat. Tässä vaiheessa voi spekuloida, miten tärkeää EU:lle on oman arvovaltansa ylläpitämiseksi pitää kiinni siitä, että 7. artikla ei täysin menettäisi pelotearvoaan. Ja myös miettiä, miten tärkeä EU-jäsenyys on Orbánille, kun unkarilaisista ylivoimainen enemmistö edelleenkin haluaa kuulua Eurooppaan.