Palkkapiian poika

heinäkuu 15, 2019

Minun sukupolveni lapsuuden Suomessa politiikan taivaalla loisteli yksi aurinko. ”Kekkonen” oli ”presidentin” synonyymi. Samaan aikaan Unkarissa elettiin Kádárin aikaa. Vuoden 1956 kansannousun kukistamisen yhteydessä vallan kahvaan nostettu János Kádár hallitsi ”sosialistisen leirin hauskinta parakkia” niin kauan kuin voimia riitti. Kun hänet lopulta terveys jo pahasti rakoilevana siirrettiin syrjään, myös reaalisosialismin kuolinkamppailu oli alkanut. Vähän aikaa sitten muisteltiin kansannousun sankarin ja marttyyrin Imre Nagyn uudelleenhautajaisten kolmikymmenvuotispäivää, ja juuri äskettäin tuli kuluneeksi kolmekymmentä vuotta János Kádárin hautajaisista, jotka myös kuuluvat sosialistisen Unkarin lopun aikojen merkkitapahtumiin.

Hyväntuulisen näköinen Kádár Kekkosen vieraana Helsingin ETYK-huippukokouksessa (Lehtikuva).

 

Kádária ja Kekkosta on monesti vertailtu toisiinsa. (Yksityiskohtaisemman tutkielman Kádárin Unkarin ja Kekkosen Suomen poliittisten kulttuurien vertailusta on muuten julkaissut jo toistakymmentä vuotta sitten politiikantutkija Heino Nyyssönen.) Molemmat olivat johtajia, joiden valta-asemaa ei jännittävien alkuvaiheiden jälkeen uhannut kukaan, sillä kummallakin oli sekä oman kansansa laaja kannatus että selkänsä takana Neuvostoliiton tuki: molemmat nähtiin eräänlaisina hyvinvoinnin ja jonkinasteisen riippumattomuuden takuumiehinä Moskovan suuntaan (vaikka Kádárin lieka toki oli paljon lyhyempi ja tiukempi kuin Kekkosen). Molemmat olivat varsin vaatimattomista oloista lähtöisin, osasivat kohdata kansan syvät rivit ja esiintyä reiluina tavallisina kansanmiehinä. Molemmat juhlivat mielellään ystävien seurassa, Kekkonen hiihdon ja saunailtojen merkeissä, Kádár metsästysretkillä oman metsästysseuransa kanssa, mutta muuten kummankin elämäntavat olivat asialliset ja pröystäilemättömät, kumpikaan ei (toisin kuin eräät muut aikansa pitkäaikaiset valtionpäämiehet) harrastanut huvipursia, kalliita urheiluautoja, timanttikoristeisia luksusrannekelloja tai muuta jetset-elämäntyyliin kuuluvaa. Molemmat olivat fyysisiä ja urheilullisia; Kádár ei tosin koskaan ollut kilpaurheilija, mutta hänen kehutaan olleen luonnostaan, treenaamatta, vaikuttavan voimakas ja lihaksikas, ja jossain määrin hän harrasti sekä jalkapalloa että uintia.

Kekkonen ja Kádár myös tapasivat useaan kertaan – itse asiassa Kádárin suhteet Kekkoseen taisivat olla tiheämmät kuin yhteenkään toiseen itäblokin ulkopuoliseen valtionpäämieheen – ja ilmeisesti tunsivat keskinäistä sympatiaa: Kekkonen kehuu päiväkirjoissaan Kádárin hiljaista, ironista huumorintajua. Mutta tähän yhtäläisyydet loppuvatkin. Jos yksityiselämästä puhutaan, niin Kádár, toisin kuin Kekkonen, ei ollut salonkileijona eikä naistenmies vaan eleli tyynen uskollisesti vaimonsa Mária Matuskan kanssa, johon oli tutustunut sota-aikana Horthyn Unkarin poliisia piileskellessään. (Avioliitto oli lapseton.) Ennen kaikkea: Kekkonen oli vaatimattomasta maalaistaustastaan huolimatta akateemisesti koulutettu mies, joka jo ennen toista maailmansotaa oli aloittanut uransa virkamiehenä ja poliitikkona porvarillisessa demokratiassa, koko ajan mukavasti kirjoituspöydän ääressä, ja edennyt politiikassa huipulle asti kenties häikäilemättömästi mutta kuitenkin periaatteessa demokraattisin keinoin. Kádárin, itseoppineen työläispojan, tie oli ollut paljon rankempi ja rajumpi, ja kahdesti hänet oli nostanut valtaan vieras miehittäjä.

János József -nimen saanut poika syntyi Adrianmeren rannalla “Join” eli Fiumen kaupungissa, joka nykyään on Kroatiaa ja paikalliselta nimeltään Rijeka, 26. toukokuuta 1912, piikatytön aviottomana lapsena. (Opin aikoinaan unkarin kielen sanan zabigyerek nimenomaan János Kádárin yhteydessä; sitä käytti satunnainen junamatkan juttukaveri, kiltti setämies, joka selvästi arvosti Kádária ja hänen yhteiskunnallista nousuaan.) Äiti Borbála Czermanik (myöhemmin nimestä käytettiin paremmin unkarin kielen oikeinkirjoitukseen sopivaa muotoa Csermanek) oli kotoisin Komáromin läänistä, nykyisen Slovakian puolelta, ja isän puolelta slovakialaista syntyperää. Kaupungin herrasväen palvelukseen saapuneelle maalaistytölle oli käynyt ns. hullusti Fiumeen sijoitetussa unkarilaisessa jalkaväkirykmentissä palvelevan tilanomistajan kanssa. János-poika kasvoi ensin kasvattivanhempien hoivissa, mutta ensimmäisen maailmansodan jälkeen Budapestiin muuttanut äiti otti pojan luokseen.

Nuori János Csermanek sai koulunkäynnin ohessa jo varhain ansaita jatketta äidin niukoille pyykkärin ja siivoojan tienesteille, muun muassa lähettinä ja lehtipoikana. Viisitoistavuotiaana hän valmistui ammattikoulusta kirjoituskoneasentajaksi, ja juuri tuolloin iski Unkariinkin maailmanlaajuinen talouslama. Proletariaatin elämän ankaria puolia jo varhain kokenut nuori Csermanek päätyi kielletyn kommunistisen työväenliikkeen riveihin ja joutui välillä poliittisesta toiminnastaan vankilaankin, missä hän tutustui muun muassa sittemmin stalinismin aikaan Unkaria diktaattorina hallinneeseen Mátyás Rákosiin. Sodan aikana maan alla toimiessaan hän otti käyttöön slaavilaisen nimensä tilalle unkarilaisemman sukunimen Kádár, joka virallistettiin heti sodan jälkeen.

Sodanjälkeisessä Unkarissa János Kádár nousi nopeasti korkeisiin puoluetehtäviin, ja vuosina 1948–50 hän toimi sisäministerinä. Viimeistään nyt hän tahrasi kätensä vereen osallistumalla ns. László Rajkin juttuun. (Rajk, aiempi sisäministeri, tuomittiin kuuluisassa näytösoikeudenkäynnissä kuolemaan tekaistuin syyttein vakoilusta Titon Jugoslavian hyväksi.) Pian sen jälkeen tuli Kádárin vuoro joutua saman vainoharhaisen koneiston sisäisten välienselvittelyjen uhriksi: vuonna 1951 hänet pidätettiin syytettynä ”järjestelmälle vieraiden ainesten” päästämisestä ministeriön palvelukseen. Näytösoikeudenkäynnissä hänelle määrättiin elinkautinen kuritushuonetuomio – mutta sitten kuoli Stalin, tuuli kääntyi, ja Moskovan uusien ohjeiden mukaan myös Kádár vapautettiin ja palautettiin vanhoihin puoluetehtäviinsä. Heinäkuussa 1956 hän oli jo puolueen keskuskomitean, politbyroon ja sihteeristön jäsen.

Sitten koitti lokakuu, ja pitkään hautunut tyytymättömyys purkautui kansannousuksi. Kun suosittu ja ryvettymätön reformikommunisti Imre Nagy nostettiin pääministeriksi, Kádár sai tapahtumien edetessä Nagyn hallituksesta salkuttoman ministerin paikan. Samoin kuin Nagy, myös Kádár aluksi tuomitsi neuvostomiehittäjiä vastaan käynnistyneen aseellisen konfliktin ”vastavallankumouksellisena”, ja kun Nagyn hallitus lopulta avoimesti asettui kapinallisten puolelle ja Neuvostoliittoa vastaan, myös Kádár radiopuheessaan, julistaessaan uudistuneen Unkarin sosialistisen työväenpuolueen perustetuksi, puhui ”kunniakkaasta kansannousustamme”. Kun tämä purkitettu puhe radioitiin marraskuun 1. päivän iltana, Kádár itse oli kuitenkin jo lähtenyt maasta.

Neuvostoliiton lähettiläs (ja myöhempi johtaja) Juri Andropov oli Moskovan toimeksiannosta kutsunut Kádárin ja puoluetoveri Ferenc Münnichin neuvotteluihin siitä, miten kansannousun jälkiselvittelyt ja uuden, uskollisemman Unkarin rakentaminen hoidettaisiin. Loppu on historiaa. Kádár ja Münnich lennätettiin Moskovaan, mistä Kádár palasi Unkariin uuden ”työläisten ja talonpoikien vallankumoushallituksen” keulahahmona. Kansannousun aktivisteja ja nokkamiehiä tuomittiin kuolemaan – näin myös itse Imre Nagy – tai heille jaeltiin pitkiä vankeustuomioita, mutta jo 1960-luvun alussa pääpaino siirtyi kansan olojen helpottamiseen.

”Gulassikommunismiksi” kutsutussa Kádárin järjestelmässä kaupoissa oli tavaraa ja kulttuurielämässä vapauksia aivan toisella tavalla kuin useimmissa muissa sosialistimaissa. Diktatuurissa toki elettiin, mutta varsin pehmoisessa: tavallisia kansalaisia ei arkielämässä niinkään painanut pelko kuin turhautuminen korruptoituneeseen byrokratiaan ja suunnitelmatalouden järjettömyyksiin. Sosialismin iskulauseet, punalippujen heilutus ja aatteellisen oikeaoppisuuden kyylääminen vähenivät vuosi vuodelta, kaupoissa oli cocacolaa ja tavallisilla pulliaisillakin oli mahdollisuus matkailla ulkomailla, joskin rajoitetusti mutta silti aivan toisella tavalla kuin vaikkapa Neuvostoliiton kansalaisilla.

Gulassikommunismi tosin rakennettiin sortotoimien luomalle perustalle vieraiden aseiden tuella, velkarahalla ja valheen varaan, mutta lähes kolmenkymmenen vuoden ajan suuri osa Unkarin kansaa näki Kádárin jonkinlaisena hyvänä hallitsijana, jonka ansiota oli rauha, hyvinvointi ja vähitellen nouseva elintaso. Sitten Euroopan reaalisosialismi ja ennen kaikkea sen tärkein tukija Neuvostoliitto lopulta alkoivat tulla tiensä päähän, ja samaan aikaan puhkiruostuneen poliittisen systeemin kanssa alkoi hajota myös Kádárin terveys. Toukokuussa 1988 Kádár terveydellisistä syistä siirrettiin syrjään politbyroosta ja puolueen pääsihteerin tehtävistä. Tuolloin Unkarissa puhaltelivat jo vapauden tuulet, oli alettu perustaa uusia puolueita, vuoden alusta oli matkustusrajoituksia väljennetty (mikä käynnisti unkarilaisten legendaariset ostosmatkat Wienin Magyar-, eiku Mariahilferstraßelle) ja maaliskuussa oli toistakymmentätuhatta ihmistä osoittanut mieltään Budapestissa vaatien vapaita vaaleja. Järjestelmänvaihdos oli edessä, ja vanha valta tiesi, että nyt ei voinut muuta kuin etsiä kivuttominta ja turvallisinta tietä irti Moskovasta, kohti kansan kaipaamaa monipuoluejärjestelmää ja markkinataloutta.

Joutsenlaulunsa Kádár esitti huhtikuussa 1989. Vanha, fyysisesti ja henkisestikin sairauden merkitsemä mies päästettiin kaikesta huolimatta vielä puhumaan politbyroon eteen. Puhe kesti toista tuntia, se oli sekava ja omituinen mutta myös niin henkilökohtainen ja aidon tuskainen, että sen päättyessä kuulemma politbyroon naisjäsenet itkivät. Puhetta ei ollut tarkoitus koskaan julkistaa, mutta se kuitenkin nauhoitettiin, ja äänite pelastui jälkipolville. Vuonna 2011 siitä tehtiin elokuva, jossa kirjailija Mihály Kornis selostaa ja tulkitsee Kádárin ajatuksia lopun edellä. (Elokuva löytyy englanninkielisin tekstein myös YouTubesta.) Keskiössä on kuolemansairaan vanhan miehen syyllisyys. On se moraalinen valintatilanne, kun Ferenc Münnich lähetti auton parlamenttitalolle noutamaan Kádária kohti Moskovaa ja uusia seikkailuja ja Kádár päätti jättää pääministerinsä Imre Nagyn ja nousta kyytiin. Ja on kysymys syyllisyydestä Imre Nagyn kuolemaan; tätä kipeää asiaa Kádár ei saanut kunnolla edes lausutuksi julki.

Vajaat kolme kuukautta myöhemmin, heinäkuun 6:ntena, János Kádár veti viimeisen henkäyksensä. Samana päivänä Unkarin korkein oikeus julisti Imre Nagyn – joka vähän aiemmin oli jo haudattu uudelleen, valtavan väkijoukon seuratessa seremoniaa ja sytyttäviä puheita – kuolleen syyttömänä ja laittomasti tuomittuna.

Kansa jonottaa pääsyä Kádárin ruumiin ääreen. 

János Kádárin julkisiin ruumiinvalvojaisiin 13. heinäkuuta saapui suuri kansanjoukko, ja hautajaiset 14. heinäkuuta olivat lähes Imre Nagyn uudelleenhautaukseen verrattava joukkotapahtuma. Kádárista oli monille tullut rauhan, turvallisuuden ja riittävän hyvinvoinnin takuumies, hänen väistymisensä ja edessä olevat murrokset pelottivat monia, eivätkä syyttä. Sekä yllä linkitetyssä 444.hu:n artikkelissa että YouTubesta löytyvässä elokuvassa ”János Kádárin viimeinen puhe” kommenttiketjut kertovat, että moni haluaa edelleenkin muistaa Kádárin aikaa hyvällä.

Kuten historiantutkija Anssi Halmesvirta oivassa analyysissaan tiivistää, Unkarin kádárismi samoin kuin Neuvostoliiton brežnevismi kuoli ideologisesti tyhjenemällä, muuttumalla tyhjäksi, merkityksettömäksi kuoreksi: sillä ei enää ollut aatteellista sisältöä, joka olisi antanut sille periaatteellisen oikeutuksen. Yhä pragmaattisemmaksi ja suvaitsevaisemmaksi muuttuessaan sosialismi oli samalla ohentunut pelkäksi olevien olojen ja valtarakenteiden pönkittämiseksi ja hajosi niiden myötä. Mutta mikä on tämän tarinan opetus Unkarin nykypäivän kannalta?

Orbánin Unkaria verrataan riippumattomassa mediassa usein Kádárin Unkariin, kahdestakin negatiivisesta kulmasta. Toisaalta muistutetaan siitä, miten Orbán (samoin kuin monet hänen lähipiirinsä tovereista) kaikesta väitetystä kommunisminvastaisuudestaan huolimatta on itse reaalisosialismin ja Kádárin Unkarin kasvatti, joka sai ensimmäiset järjestötoimintakokemuksensa kommunistisen nuorisoliiton paikallisosaston sihteerinä. Orbánin Unkarin hallintokoneiston toiminta, älytön autoritaarisuus ja feodaaliset valtarakenteet suojelu- ja lojaaliussuhteineen muistuttavat paljossa Kádárin Unkaria, samoin kuin tämän kaiken takana piilevä eräänlainen paksuniskainen, rasvanahkainen moukkamaisuus: valtaa eivät käytä vanhan Euroopan monokkelisilmäiset sivistyneistöeliitit vaan tökerön suorasukaiset entiset haalarimiehet, joiden yllä tumma puku edelleenkin istuu huonosti. Oudon tutulta tuntuu myös valtion viestimien yhä propagandistisempi ilme, etenkin se sävy, jolla ”rappeutunutta” ja perusarvot unohtanutta Länsi-Eurooppaa parjataan (samalla kun suuri osa kansasta haluaisi muuttaa sinne).

Toisaalta taas Kádárin aika alkaa muistoissa kultautua sitä enemmän, mitä polttavammiksi nousevat nykyiset köyhyyden ja eriarvoisuuden ongelmat. Sosialismin aika oli nykyiseen verrattuna ankeaa, harmaata ja köyhää, mutta asunnottomuutta ja työttömyyttä massiivisina ongelmina ei ollut, ei ollut kokonaisia syväköyhien yhteisöjä, joissa työttömyys ja syrjäytyneisyys on periytynyt jo useammalle sukupolvelle, ja jos sosialismin aikaan ei koskaan puhuttu nälkää näkevistä lapsista tai talvella lämmittämättömiin asuntoihinsa paleltuvista vanhuksista, se ei johtunut vain sensuurista. Ennen kaikkea: Kádárinkin järjestelmässä tehtiin kaikenlaista vilunkia, varasteltiin ja fuskattiin, mutta senaikainen korruptio kutistuu lapselliseksi amatöörimeiningiksi, kun sitä vertaa Orbánia ympäröivään oligarkki-kleptokratiaan. Kádárilla, niin jalkapallon ystävä kuin hän olikin, ei ollut pihan perällä omaa jalkapallostadionia (vaan kanala, jossa hän vaimonsa kanssa kasvatti maatiaiskanoja, koska tykkäsi tuoreista munista), hän ei hankkinut itselleen tai bulvaaneilleen kartanolinnoja vaan lomaili valtion hänelle järjestämässä suhteellisen vaatimattomassa funkishuvilassa Balatonilla – eikä sielläkään juuri viihtynyt sisällä vaan istui rannalla onkimassa. Tätä viattomuuden ja tasa-arvon, tai edes tasa-arvon illuusion, aikaa, nuoruusmuistojen nostalgian kultaamaa haavetta turvallisesta yhteiskunnasta, itkevät takaisin yhä useammat.

Kádár kuten Kekkonenkaan ei kuole koskaan.

Mainokset

Oma maa mansikka

heinäkuu 12, 2019

Jos jonkun vielä olisi vaikea uskoa, millä tasolla Unkarin hallituksen propagandakoneisto nykyään kyntää, tässä opettavainen videoesitys.

Alapjogokért Központ (‘Perusoikeuksien puolesta -keskus’) on 2013 perustettu ajatuspaja tai ”tutkimuskeskus”; Facebook-sivullaan se määrittelee itsensä ”voittoa tavoittelemattomaksi järjestöksi”. Sitä johtaa Miklós Szanthó, joka äskettäin nostettiin myös valtion mediaholding-yhtiön (”Keski-Euroopan lehdistö- ja mediasäätiö”, KESMA) johtoon (sen jälkeen, kun edellinen johtaja oli joutunut eroamaan mentyään valittaen tunnustamaan, että itsekin uskoo laadukkaamman journalismin löytyvän oppositiomediasta). Ei vain johtaja siis ole hallituksen luottomies, myös ”keskuksen” rahoitus ilmeisesti tulee suoraan hallitukselta. (Szanthó antoi pari vuotta sitten tv-haastattelussa ymmärtää, että ”Perusoikeuksien puolesta -keskus” ei suinkaan ole hallituksen rahoittama tai ”hallitusta lähellä oleva”, mutta keskusta rahoittavat muun muassa Fidesz-puolueen säätiö ”Porvarillisen Unkarin puolesta” samoin kuin kansallispankin oma säätiö, mistä Szanthó sanoo henkilökohtaisesti olevansa ylpeä. Kyseessä on siis mitä ilmeisimmin ns. GONGO eli government-organized non-governmental organization.)

Tämä ”tutkimuskeskus” julkisti siis Facebook-sivullaan tietoiskuvideon aiheesta ”oma maa mansikka”. Pitemmittä puheitta video pyörimään ja popcornit esiin:

 

Heti aluksi esitetään kysymys, joka tuli tunnetuksi vaalikampanjan iskulauseena Unkarin äänestäessä EU:n jäseneksi liittymisestä: Voinko perustaa konditorian Wieniin?

cukraszda

Kyllä. Muistatteko, miten hyvä idea vuonna 2003 silloisen sosialistikoalition mielestä oli, että jokainen lähtisi ulkomaille onneaan kokeilemaan? Mutta nykyään, kun ulkomaiden työskentelymahdollisuudet ovat todellakin auenneet unkarilaisille, tuolloisten sosialistien seuraajat näkevät asiat jo toisin. Heidän mielestään jos joku tosiaankin perustaa konditorian Wieniin tai lähtee vaikkapa Lontooseen töihin, siihen on syynä ainoastaan Unkarissa raivoava diktatuuri ja sorto. [Ainoastaan?? Kukahan tämmöistä on väittänyt? Varsinkin älymystön ja luovan luokan edustajia on kyllä lähtenyt ulkomaille etsimään vapaampaa ilmapiiriä, mutta suurin osa maasta lähtijöistä luultavasti tavoittelee parempia tienestejä ja työoloja, kunnon terveydenhuoltoa ja hyviä kouluja lapsilleen.] Mutta on toinenkin tulkinta.

[Viktor Orbán puhujanpöntössä ammattikoulumessuilla:]
Joksikin aikaa ulkomaille, opiskelemaan, töihin, se on aina hyödyllinen ja hyvä asia. Mutta ennemmin tai myöhemmin pitää palata takaisin, sillä tulevaisuus, teidän tulevaisuutenne odottaa teitä täällä.

Näyttökuva 2019-7-12 kello 17.20.26.png

Unkarista muutetaan tilastojen mukaan edelleenkin ulkomaille vähemmän kuin naapurimaista. [Hm. Tämän YK:n vuoden 2015 tilastoihin perustuvan kartan mukaan Unkarissa syntyneitä asui ulkomailla 6 % kaikista unkarilaisista eli pyöreästi kuusisataatuhatta. Tämä luku ilmeisesti suunnilleen pitää paikkansa. Ongelma on kuitenkin siinä, että maasta lähtevät juuri ne, joita kipeimmin tarvittaisiin, eli koulutetut, ammattitaitoiset, nuoret ja lisääntymisikäiset.] Esimerkiksi itävaltalaisia tai saksalaisia elää useita prosenttiyksikköjä [?] enemmän kotimaansa ulkopuolella. [Hetkinen. Verrataanko nyt absoluuttisia määriä? Tuon samaisen kartan mukaan saksalaisista 5 % eli suhteessa vähemmän kuin unkarilaisista asuu ulkomailla, itävaltalaisista 6,7 % eli vain hieman enemmän.] Tuoreimmista tilastoista vieläpä ilmenee, että nykyään Unkariin palaa enemmän ihmisiä kuin maasta muuttaa. [Tätä väitettä muuttovirran kääntymisestä on viime aikoina Unkarin mediassa näkynyt, mutta en tiedä, miten vankalla pohjalla se lepää.] Mikä voisi olla tähän syynä?

[Kuvaan ilmestyy puhuva pää ja yläruumis eli Eszter Párkányi, ”Perusoikeuksien puolesta” -keskuksen analyytikko.]
Esimerkiksi se, että ulkomailla ehkä voi ansaita enemmän, ja se on hyvä juttu, mutta Unkarissa unkarilaisena elämisessä on semmoista lisäarvoa, mitä ei voi mitata rahassa.

[Puheenvuoron saa jälleen selostava miesääni. Kuvaan ilmestyy Mariahilfer Straßen katukilpi ja katukuvaa ilmeisesti Wienistä. Näemme mustaihoisia miehiä, aasialaisen nuoren naisen, huivipäisiä musliminaisia, iloisia tummia poikia lippalakki päässä hyppelemässä, mustan nuoren naisen puhumassa kännykkään, myymälän, jonka liikekilvessä on arabialaisia kirjaimia, ja ”rikollisuudesta” puhuttaessa kuvaan ilmestyy poliisiauto. Jännää!]
Lisäksi tuolla ah niin ihanassa lännessä on muitakin ongelmia. Meidät on saartanut ”monikulttuurisuus” ja kaikki, mikä liittyy vieraiden kulttuurien rinnakkaiseloon. Jokapäiväisiä konflikteja, rikollisuutta, antisemitismiä ja terrorismia. Lisäksi poliittisen korrektiuden merkeissä monissa länsimaissa on sanan- ja mielipiteenvapaus jo lakannut olemasta. Sitä vastoin meidän maassamme ei vain terrorismin pelko ole tuntematon asia, vaan juutalais-kristillinen kulttuuri on edelleenkin valta-asemassa. Tämän merkeissä vapaus ja oikeudet todellakin toteutuvat.

[Viktor Orbán puhuu:]
Lännessä tilanne on se, että on liberalismi, mutta demokratiaa ei ole.

[Kuvaan zoomaillaan Euroopan karttoja ja rikostilastoja. Tyyni miesääni jatkaa:]
Meillä ei ole migraatiota. [Tämähän ei pidä paikkaansa.] Ja siksi maamme on turvallinen. [Henkirikosten määrässä suhteessa asukasmäärään Unkari on Euroopan tilastoissa viidentenä Baltian maiden ja Belgian jälkeen, selvästi kuudentena olevaa Suomea edellä. Maahanmuuton raastamat Saksa ja Itävalta tulevat kaukaa perästä.]

[Kuva pysähtyy näyttämään Britannian karttaa ja tilastoja henkirikosten ja raiskausten lisääntymisestä viime vuonna. Sitten ruutuun palaa Eszter Párkányi:]
Ja saattaa olla, että tämä Lontoon muslimipormestarin mielestä on ihan paikallaan, mutta meidän mielestämme se ei ole normaalia.

[Kuvaan ilmestyy Unkarin kartta ja teksti: Talouskasvu 5 %. Selostaja jatkaa:]
Totta on tietenkin, että Unkarin palkkatasossa on vielä kehittämisen varaa. Mutta etenemme oikeaan suuntaan. Talouskasvu on vuosien ajan ollut viidessä prosentissa, ja työttömyys on alhaisempi kuin koskaan. [Kuten monesti täälläkin on todettu, alhaiset työttömyysluvut on saatu aikaan super-aktiivimallilla eli pakottamalla työttömät nälkäpalkalla työllistämistöihin.] Tämän kaiken lisäksi Unkari on turvallinen. [Ymmärsiväthän varmasti kaikki?] Mikä, sanokaamme suoraan, ei ole mikään mitätön asia.

[Eszter Párkányi:]
Sillä minulle on tärkeää, että naisena voin Székesfehérvárissa, Debrecenissä tai Budapestissäkin kävellä pimeässä kotiin. Eikä sekään ole mitätön juttu, että meillä perheen perustaminen on arvo sinänsä. 

Näyttökuva 2019-7-12 kello 18.07.09.png

[Ta-daa, taas Ruotsin sosiaaliministerin Annika Strandhällin kuuluisa twiitti, josta Unkarissa jo aiemmin nostettiin mekkala! Naisääni lukee unkarinnoksen:]
Se, mitä Unkarissa tapahtuu, on huolestuttavaa. Nyt Orbán haluaa, että syntyisi yhä enemmän ”aitoja” lapsia. [Käännöksestä on todellakin jätetty pois sana ”unkarilaisia”!]

[Eszter Párkányi:]
Meistä nämä ovat kuitenkin perusarvoja. Eikä siinä ole mitään pahaa, että nuoret lähtevät ulkomaille onneaan koettamaan, ennemmin tai myöhemmin sydän kuitenkin vetää heidät takaisin. Kun koittaa perheen perustamisen aika, he tulevat kotiin, sillä elämisen arvoisessa maassa eläminen on jotakin, mitä ei rahallakaan saa. Kaikkihan tietävät, että poissa hyvä, kotona paras.

Huh huh. Tämmöinen tietoisku siis. Kyseenalaista tilastojen vääntelyä, pelottelua ja olkiukkoja. (Paljon puhuva esimerkiksi tuo Strandhällin twiitti, jonka kritiikki Orbánin perhepolitiikan ”etnonationalismia” kohtaan – siis sitä, että lapsiperheiden tukeminen yhdistetään maahanmuuttovastaisuuteen ja kohdistetaan keskiluokkaan, ei köyhiin eikä varsinkaan monilapsisiin romaniperheisiin – on unkarilaisessa käännöksessä keikautettu täysin sijoiltaan.) Suoranaista rasismia ja vihanlietsontaa, sekä suoraan että epäsuorasti: esimerkiksi ”terrorismista” puhuttaessa näytetään nuorta mustaihoista naista, joka vilkaisee kuvaajaa kesken kännykkäpuhelunsa, ja tässä yhteydessä tämä videonpätkä luo sen vaikutelman, kuin nainen olisi yllätetty pahaenteisen hämäristä puuhista. Eikä vain Annika Strandhällin twiitin tekstiä ole luovasti muokattu: heti videon alussa näytetään EU-kansanäänestyksen kampanjajulisteiden lomassa oikeista julisteista muokattua parodiaversiota, eikä 444.hu:n toimittajalle ole aivan selvää, onko tarkoitus harhauttaa katsojaa vai onko videon tekijöiltä itseltään mennyt todellisuus sekaisin parodian kanssa.

Ei ihme, että Facebook poisti videon kohta sen ilmestyttyä ”yhteisönormeja loukkaavana” ja ”vihapuhetta” sisältävänä. (Tuohon ylemmäksi linkittämäni versio löytyy yhä 444.hu-sivuston yllä mainitusta uutisesta.) Tämä puolestaan nostatti Unkarin hallituksen mediassa melkoisen voivotuksen. Yhyy, mitä tekopyhyyttä ja epäreilua sensuuria: ”isänmaallinen, patrioottisia tunteita nostattava video kielletään, mutta ei useita ihmisiä järkyttäviä, kristinuskoa pilkkaavia sisältöjä tai Pridesta kertovaa homopropagandaa”.

Mutta rasismi ja vihapuhe sikseen. Näin eurooppalaisena veronmaksajana minua loukkaa eniten se, miten Suomenkin kaltaisia nettomaksajia pumppaava Unkari puree ruokkivaa kättä ja levittää Länsi-Euroopan demokratioista perätöntä pelottelupropagandaa. Jos ei lännessä enää ole sananvapautta eikä turvallisuutta, miksi ihmeessä Unkari enää ylipäätään haluaa olla minkäänlaisessa liitossa mokomien maiden kanssa eikä purjehdi suoraan Putinin helmoihin juhlimaan yhdessä kansallismielisiä perusarvoja? Kysymys on tietenkin retorinen. Kotimaiseen kulutukseen tarjotaan toisenlaista tarinaa kuin Brysselissä, missä puolestaan ns. riikinkukkotanssilla yritetään pitää Euroopan rahahanat auki. Ja kuvitellaan, että ulkomailla kukaan ei tiedä eikä ymmärrä, millaisia tarinoita unkarilaisille maahanmuuton kauhuista Wienissä kerrotaan tai missä muodossa Annika Strandhällin twiitit heille tarjoillaan.


Naiset ja lapset ensin, vaikka…

heinäkuu 2, 2019

Läntisessä maailmassa, esimerkiksi Suomessa vietetään näihin aikoihin Pride-päiviä tai Pride-viikkoa lukuisien instituutioiden ja yritysten osallistuessa ja tukiessa – olkoon sitten solidaarisuutta tai opportunistista pinkkipesua. Myös Wienissä liehuvat joka paikassa sateenkaariliput, ja yliopiston päärakennuksen portaikkokin on maalattu sateenkaaren värein. Keskellä tätä suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon sanomaa oma unkarilainen some- ja mediakuplani pullistelee vähän ikävämpiä uutisia, joiden jonkinlaisena yhteisenä nimittäjänä voisi olla naisiin ja lapsiin kohdistuva väkivalta.

Naisista perhe- ja parisuhdeväkivallan uhreina on ollut tässä blogissa monesti ennenkin puhetta, nimenomaan sen yhteydessä, miten Unkarissa jopa näkyvässä asemassa olevat poliitikot hakkaavat vaimojaan (jopa pääministeri Orbánin huhutaan pahoinpidelleen puolisoaan; mitään todisteita tästä ei tietenkään ole, vaikka jonkinlaista uskottavuutta huhuille antaa se, että Orbán itse on kasvanut väkivaltaisen isän poikana ja suoraan kertonut, miten joskus nuorena sai isältään semmoisen selkäsaunan ettei päässyt sängystä ylös) tai vähättelevät koko asiaa. Perheväkivaltaa torjuvaa Euroopan neuvoston yleissopimusta, ns. Istanbulin sopimusta Unkari ei tunnetusti suostu ratifioimaan, koska se edellyttäisi perheväkivallan uhrien tukemiseen tarvittavien verkostojen, instituutioiden ja koulutusten luomista. Hallituksen kanta on ollut, että perheväkivallan ehkäisemiseen riittää kunnon perinteisiin perhearvoihin panostaminen ja maahanmuuton torjuminen, sillä Unkarin naisilla ei ole muuta pelättävää kuin islamisaatio ja maahanmuuttajien raiskaajalaumat…

Muutamia päiviä sitten sosialistisen oppositiopuolue MSZP:n kansanedustaja Zita Gurmai käytti aiheesta parlamentissa puheenvuoron. Tähän oikeusministeriön valtiosihteeri Pál Völner vastasi, että hallitukselle toki naisten kunnioittaminen on tärkeää ja naisiin kohdistuva väkivalta tuomitaan ehdottomasti – mutta Istanbulin sopimuksen ratifioimisen estää kaksi kohtaa. Sopimustekstissä nimittäin luvataan turvaa ja tukea kaikille väkivallan uhreille, riippumatta näiden

biologisesta sukupuolesta, sosiaalisesta sukupuolesta, ihonväristä, kielestä, uskonnosta, poliittisesta tai muusta mielipiteestä, kansallisesta tai yhteiskunnallisesta taustasta, kansalliseen vähemmistöön kuulumisesta, omaisuudesta, syntyperästä, seksuaalisesta suuntautumisesta, sukupuoli-identiteetistä, iästä, terveydentilasta, vammaisuudesta, perhesuhteista, maahanmuuttaja- tai pakolaisstatuksesta tai muusta oikeudellisesta asemasta.

Sosiaalinen sukupuoli (gender) on jo useiden korkea-arvoisten poliittisten päättäjien suulla julistettu huuhaaksi ja valheelliseksi ideologiaksi (ihmiset ovat miehiä tai naisia sen mukaan, mitä jalkojen välistä löytyy, kaikki muu on hölynpölyä), maahanmuutto taas on yksiselitteisesti pahasta eikä sitä saa sallia (paitsi hallituksen itsensä toimeenpanemina ja tukemina versioina). Siispä Istanbulin sopimuksen ratifioiminen, näin valtiosihteeri Völner, toisi Unkarin lainsäädäntöön ”salavihkaa” sellaisia aineksia, joita hallitus ei vahingossakaan halua tukea. Viis siitä, että Unkarissa kuolee vähintään yksi nainen viikossa perhe- tai parisuhdeväkivallan uhrina (rikoksen uhrina kuolleista naisista 60 prosenttia saa surmansa nykyisen tai entisen puolisonsa tai miesystävänsä kädestä) ja että joka viides nainen elää tai on elänyt parisuhteessa, johon on kuulunut jatkuvaa väkivaltaa.

***

Perheväkivallan uhreiksi joutuu naisten ohella tunnetusti myös lapsia. Mekanismit saattavat olla hieman erilaiset, vaikka sekä vaimojen hakkaamista että lasten pieksämistä – tai paremminkin tämmöisen väkivallan villaisella painamista – yritetään toisinaan puolustella ns. perinteisten perhearvojen kautta, joita pitäisi suojella. Tässä yhteydessä joutui äskettäin ikävän julkisuuden kohteeksi Unkarin hajanaisen ja avuttoman opposition yksi taannoinen toivontähti, Szombathelyn [anteeksi, korjaan:] Hódmezővásárhelyn pormestarinvaalit valtapuolueen loanheitosta huolimatta komeasti voittanut sitoutumaton konservatiivi Péter Márki-Zay.

Paikallinen nettiradioasema oli kysellyt Márki-Zaylta hänen omakohtaisia kokemuksiaan tyttöjen ja poikien kasvatuksesta – kunnon katolilaisena Márki-Zay on seitsemän lapsen isä, joista pienimmäinen on nyt kymmenvuotias – ja tämä oli tunnustanut pitävänsä kuria ja tottelevaisuutta tärkeänä, siinä määrin, että ruumiillinen kurituskin voi olla aiheellista. Ei tietenkään pahoinpitely; Márki-Zayn mukaan esikuvana voisi olla Kanada, missä lapsen kurittaminen on laillista mutta vain tiukkojen säännösten puitteissa, esimerkiksi päähän ei saa lyödä eikä minkäänlaista näkyvää saati pysyvää ruumiinvammaa tuottaa. Melkoinen p***amyrsky tästä kuitenkin nousi, ja Márki-Zay joutui selittelemään kantojaan. Facebook-sivullaan hän selittää, että ei hyväksy lasten pahoinpitelyä, niin kuin ei myöskään avioeroa eikä aborttia – vaikka kaikkien näiden suhteen hänen on pakko tyytyä siihen, että yhteiskunnan normit poikkeavat hänen omista vakaumuksistaan. (Hetkinen. Tässä on nyt jonkinlainen looginen nuljahdus: avioeron ja abortin suhteen yhteiskunnan normit ja lait ovat sallivampia kuin Márki-Zayn oma moraali, lasten kurittamisen suhteen taas tiukempia.) Márki-Zay tähdentää kuitenkin, että hänen mielestään pieni läimäys takapuolelle on lapselle paljon vähemmän vahingoksi kuin avioero (!), rakkaudeton kohtelu ja laiminlyönti tai ”kaiken salliva kasvatus, joka ei valmista lasta yhteisölliseen yhteiselämään”.

444.hu-sivusto teki aiheesta vielä yksityiskohtaisemmankin jutun, jota taustoitettiin asiantuntijoiden haastatteluilla. Selvää on, että vaikka lasten pahoinpitelemistä ei missään päin läntistä maailmaa nykyään hyväksytä, ns. lievä tai kohtuullinen kurittaminen on yhä sekä juridisesti että kulttuurisesti hankala kysymys. 1970-80-luvuille saakka lait usein sallivat vanhemmille lasten ”lievän” ruumiillisen kurittamisen. Sitten ensin Pohjoismaissa, sitten muuallakin Euroopassa alkoi levitä se asiantuntijoiden ja tutkimusten tukema käsitys, että vähäinenkin kuritus on vahingollista ja sitä paitsi kasvatusmenetelmänä tehoton. Ruotsissa lasten ruumiillinen kurittaminen kiellettiin 1979, Suomessa 1984, Saksaan asti lainsäädännöllinen nollatoleranssi lasten ruumiillisen kurituksen suhteen ehti vuosituhannen vaihteessa, Unkarin lastensuojelulaissa lasten kurittaminen kiellettiin tykkänään vuonna 2005 (Euroopan neuvosto oli ”jo” 2004 asettanut tämän yleiseksi tavoitteeksi). 444.hu:n haastatteleman unkarilaisen kriminologi-asiantuntijan mukaan tilanne on yhä hankala: kurituksen kieltävä laki on käytännössä hampaaton, vailla sanktioita, eikä lainmuutosta tuettu valistus- tai koulutuskampanjoilla. Niinpä arjen oikeuskäytännössä lasten kurittamista usein tuetaan tai siedetään. Jonkinlaista muutosta on kuitenkin tapahtumassa Unkarissa (kuten Itävallassakin): vuonna 2017 tehdyn tutkimuksen mukaan unkarilaisista vain 36 % hyväksyy lasten ruumiillisen kurittamisen, 53 % ei pidä sitä lainkaan hyväksyttävänä. (Yli 60-vuotiaista vielä 47 % ilmoitti hyväksyvänsä ruumiilliset rangaistukset kasvatuskeinona.)

Péter Márki-Zay on siis arvomaailmansa suhteen jonkinlainen mailleen menevän maailman edustaja, häpeilemätön vanhan koulun kristillis-konservatiivi. Politiikassa hän on kuitenkin toiminut vastavoimana hallitukselle, oikeistopopulistiseksi valuneen Fidesz-puolueen ja sen pienen katolis-konservatiivisen sivuvaunun, kristillisdemokraattisen KDNP:n koalitiolle. Márki-Zayn ja hallituksen vastakkainasettelu ei koskekaan arvoja vaan politiikan ja hallinnon käytäntöjä, ennen muuta korruptiota: Márki-Zay on onnistunut profiloitumaan ennen muuta ”kunniallisena” vaihtoehtona, jota voivat kannattaa myös hieman erilaisia arvoja tunnustavat mutta demokratiaa ja rehellistä päätöksentekoa kaipaavat kansalaiset. Tällaista kunniallista ja rehellistä oikeistopuoluetta Unkarissa ei oikeastaan olekaan ollut aikoihin jos koskaan; myöskään Márki-Zay ei ole puolue eikä puolueen edustaja vaan eräänlainen yksinäinen kansalaisaktivisti. Nähtäväksi jää, osaako ja uskaltaako valtakoalitio nyt käyttää Márki-Zayn kristillis-konservatiivisia näkemyksiä häntä vastaan – tai lipsuvatko Márki-Zayn liberaalimmat tukijat nyt hänen takaansa pois.

***

Ja kun nyt lapsiin kohdistuvasta väkivallasta puhutaan, niin siihen kuuluu myös seksuaalinen väkivalta tai ”hyväksikäyttö”. (Kunnon nimikettä tälle aralle ja ilkeälle asialle ei oikein tunnu löytyvän.) Itä-Eurooppaa ja koko maailmaa on viime viikot järkyttänyt YouTubessa (englanninkielisin tekstein) julkaistu puolalainen dokumenttielokuva ”Älä vain kerro kenellekään”, jossa lapsia hyväksikäyttäneitä katolisia pappeja saatetaan kasvotusten entisten uhriensa kanssa ja paljastetaan, miten kirkko on systemaattisesti suojellut syyllisiä.

Myös Unkarissa on noussut esiin kysymys, onko samanlaista tapahtunut sielläkin. Vaikka Unkarin roomalais-katolinen kirkko ei olekaan samanlaisessa monopoli-mahtiasemassa kuin Puolassa tai jossain määrin Itävallassa, se on silti perinteisistä kirkkokunnista suurin ja vahvin ja nauttii nykyäänkin myös poliittisten vallanpitäjien tukea – ja ilmeisesti myös Unkarin katolisessa kirkossa on sekä hyväksikäytetty lapsia että suojeltu hyväksikäyttäjiä. 444.hu-sivuston hitaan journalismin sarjassa tl:dr on tämän kevään aikana julkaistu kolme pitkää tutkielmaa kipeästä aiheesta.

Viime vuosina monissa maissa on ryhdytty selvittämään katolisen kirkon suojissa tapahtuneita seksuaalisia väärinkäytöksiä; Itävallassahan näistä skandaaleista on kirjoitettu jo vuosikaudet. Unkarissa tämä selvitystyö on vasta alkamassa, hädin tuskin. Helmikuussa Vatikaanissa tästä aiheesta järjestetyssä konferenssissa Unkarin katolista piispainkokousta edusti Győrin piispa András Veres, joka vielä 2011 oli ollut sitä mieltä, että pedofiliaepäilyt ovat ”keinotekoisesti, ties kenen ohjauksessa luotu ja median vahvistama ongelma, hyökkäys kirkkoa vastaan”. Nytkin Veres vakuutteli, että lasten hyväksikäyttötapauksia oli sattunut vain harvoja ja nekin jossain muualla. Kirkonmiesten väärinkäytöksistä ”ratkaiseva enemmistö on tapahtunut menneisyydessä, syylliset ovat hyvin iäkkäitä tai jo kuolleet”, eikä Unkarissa tällaista tapahdu paljon, mikä Veresin mielestä johtuu kulttuurista: unkarilainen arvostaa perhettä ja näkee lapset arvona, jota on suojeltava. Sitä paitsi koko ilmiö liittyy ”vuoden 1968 suureen seksuaaliseen vallankumoukseen, jonka vaikutuksen olemme siitä pitäen tunteneet”. Siis: semmoista ei meillä tapahdu, ja jos tapahtuisikin, niin se on jonkun muun syytä.

Samaan aikaan kun katolisen kirkon ja kenties muidenkin valtakeskittymien suojissa tapahtuneita lasten hyväksikäyttötapauksia yhä hyssytellään, pedofiliasyytöksiä heitellään hanakasti ns. liberaalien suuntaan. Ei vain piispa Veres syytä lasten hyväksikäytöstä ”seksuaalista vallankumousta”. Myös Pride-tapahtumien alla on nähty kauhistelua ”lasten seksualisoimisesta” (hirveää, että lapsetkin saavat nähdä toisiaan halailevia samansukupuolisia pareja) tai propagandaa, jossa ”oikean” ja ”väärän” seksuaalisuuden rajaa ei suinkaan määritä täysivaltaisen yksilön vapaus ja vastuu vaan kaikenlainen ”poikkeava” seksuaalisuus niputetaan yhteen.

nempride.jpg

Budapestin Pride-tapahtuman Facebook-sivulla julkaistiin kuvia julisteista, joita ilmeisesti on levitelty kaupungille. Vasemmanpuoleisen mukaan ”rakkaus ei tunne rotua, sukupuolta eikä ikää” (ikä-sanan alapuolella on kuvattu aikuisesta ja lapsesta koostuva pariskunta), oikeanpuoleisessa julistetaan, että ”en ole homo, trans enkä pedo vaan ihminen!”. Molemmissa siis mukaillaan Pride-tapahtuman sanomaa eri seksuaalisten suuntausten tasa-arvosta ja annetaan ymmärtää, että järjestäjien mielestä pedofilia kuuluu samaan sarjaan. Kumpikaan julisteista ei tietenkään oikeasti ole Priden järjestäjien laatima.

Näitä valejulisteita koskevaan somekeskusteluun oli joku postannut vielä häkellyttävämmän linkin eräänlaiselle viihdekansallismieliselle sivustolle. Siellä slovakianunkarilainen äiti kertoi, mitä kauheuksia oli kokenut Kanadassa asuessaan. (Niin, juuri tuossa lasten kurittamisen mallimaassa.) Kanadassa, näin Katalin-rouva kertoo, lapset kasvatetaan jo lastentarhasta lähtien siihen ajatukseen, että ihminen syntyy sukupuolettomana ja saa itse päättää, haluaako olla poika vai tyttö:

Kammottavinta on, että jos lastentarhan täti tai setä yllättää vaikkapa Suzyn leikkimästä junilla tai autoilla, niin hän heti kysyy tältä: Tahdotko leikkiä ajoneuvoilla? Tykkäätkö olla poikien porukoissa? Tahtoisitko ennemmin olla poika? Jos tähän viaton nelivuotias tyttö – joka ei edes aavista, miten katalilla keinoilla häneen vaikutetaan – vastaa kyllä, niin heti laaditaan opettajan suositus, se toimitetaan lääkärille, ja tunnoton lääkäri alkaa silmää räpäyttämättä annostella pikku Suzyyn testosteronia.

Rouvan omat lapset eivät joutuneet pakkotransutuksen kohteiksi, mutta tämäkin oli ilmeisesti vain sen ansiota, että vanhemmat hartiavoimin ohjasivat heitä kohti oikeita perhearvoja ja ”selittivät heille, miten maailmassa asiat ovat”. Tämä vaati jatkuvaa valppautta, kun jo pahaa-aavistamattomille ekaluokkalaisille annettiin koulusta kotiin herttaisia kuvakirjoja, joissa esiintyi kahden isän tai kahden äidin ”perheitä”… Toisilla lapsilla ei ollut tätä onnea, ja niinpä rouvan vanhimman pojan luokkatovereista jo ”kaksi on leikkauttanut itsensä tytöiksi”. Miten paljon onkaan koko maassa tällaisia onnettomia, ”joilta on riistetty ihmisyys”, jotka ”eivät enää pysty elämään naisina eivätkä miehinä, he ovat vain märkiviä haavoja, jotka eivät millään parane”! Ja tämä ”sairas teoria on jo tihkumassa meillekin”.

Tällaisia esitelmiä gender-ideologian kauheuksista siis on kuultu tilaisuudessa, jonka järjesti myös Unkarin hallituksen tuella toimiva slovakianunkarilainen katolinen, hm, järjestö nimeltä Regnum Marianum Akadémia. ”Regnum Marianum” viittaa siihen, että Unkari – kuten monet muutkin Itä-Euroopan vanhoista ”lähetysmaista”, naapurimme Virokin on Maarjamaa – on kristitsemisen yhteydessä nimenomaisesti omistettu Neitsyt Marialle. Akadémia taas on yksi osoitus ”akatemia”-nimikkeen lopullisesta inflaatiosta. On pakko näin lopuksi todeta, että samaan aikaan, kun tällaisia huuhaanlevitys-”akatemioita” perustetaan ja tuetaan, Unkarin Tiedeakatemiaa ajetaan kohti lopullista tuhoa. Tänään parlamentista myllytetty laki riistää Akatemialta sen tutkimusinstituutit ja siirtää ne valtion haltuun, palvelemaan talouselämän tai huuhaa-kansallismielisen identiteetinrakennustyön intressejä. Luvassa on mielenosoituksia, (luultavimmin toivotonta) vetoamista perustuslakiin, ja varmaan itsekin vielä palaan aiheeseen. Hyvä englanninkielinen uutisartikkeli löytyy jo Index-sivustolta.


Pieni juhannuskimara

kesäkuu 22, 2019

Iloista sydänsuven juhlaa kaikille! Tänään ei tule pitkiä analyysejä vaan kolme pikku-uutista Unkarista.

Ensimmäinen ja synkein: EU:n tavoite hiilineutraaliudesta vuoteen 2050 mennessä kaatui kolmen Visegrád-maan vastustukseen. Puolahan tunnetusti pyörii hiilellä ja hiilikaivoksilla, Tšekin pääministeri Andrej Babiš ei kuulemma pysty ymmärtämään, ”miksi meidän pitäisi jo nyt päättää, mitä kolmenkymmenen vuoden päästä tapahtuu”. Entäpä Unkari, jonka presidentistä János Áderista – lähes näkymätön edustushahmo ja nöyrä lakien allekirjoittaja – yritetään kalastusharrastuksensa avulla profiloida luonnonystävää ja ympäristöpolitiikan asiantuntijaa, huhujen mukaan joihinkin tuleviin kansainvälisiin tehtäviin? Áder ei ilmeisesti ole tähänkään paljoa kommentoinut, sitä vastoin pääministeri Orbánilla on ilmastotavoitteen torppaamiseen selitys valmiina: rezsi.

Rezsi (saksan kautta ranskan sanasta régie) tarkoittaa energia- ja kunnallistekniikkakuluja, ennen kaikkea energia- ja jätemaksuja, ja sen alentaminen, rezsicsökkentés, on jo vuosikausia ollut Orbánin hallituksen prestiisiprojekteja. Sillä miellytetään kannattajakunnan ydinjoukkoa, vähätuloisia ja vähemmän koulutettuja eläkeläisiä. Nämä eivät maksa veroja eivätkä välttämättä osaa laskea, että vaikka sähkö- ja kaasulasku ovatkin pienentyneet, kulutustavaroiden ja elintarvikkeiden korkea arvonlisävero käytännössä syö tämän hyödyn. Tämä kohdeyleisö ei myöskään välttämättä tiedä, että kaasun hinta on viime vuosina ollut muutenkin jatkuvassa laskussa, eikä seuraa Paksin ydinvoimalan laajennuksesta (venäläisellä luotolla) ja ylipäätään energiariippuvuudesta käytyä keskustelua. Rezsicsökkentés on markkinoitu Unkarin kansalle osana itsenäisyystaistelua pahaa Brysseliä vastaan, joka muka – kansainvälisten energiafirmojen edun nimissä – haluaa määräillä Unkarin energiahintapolitiikkaa. Siinä on myös sama tukipoliittinen logiikka kuin Unkarin valtion perhepoliittisissa ratkaisuissa, jotka eivät jaa rahaa suoraan lapsilisinä myös köyhimmille perheille vaan myöntävät keskiluokan lapsiperheille etuja tuloverotukseen, asunto- ja autoluottoihin: rezsicsökkentés ei tue kaikkein onnettomimpia syväköyhiä, joilta sähköt ja kaasut usein on jo katkaistu.

Näin siis Unkarin hallitus: tietenkin osallistumme ilmastonmuutoksen vastaiseen taisteluun, uudistuvan ja atomienergian käytöllä voimme päästä jopa 90-prosenttiseen hiilineutraaliuteen. Mutta…

Unkarin hallituksen vastuulla on pitää unkarilaisten perheiden rezsi-kulut alhaalla, sillä ne ovat nyt maassamme Euroopan alhaisimpien joukossa. Jos sähköntuotantoa pitäisi muuttaa näiden näkökohtien mukaisesti, unkarilaisten perheiden sähkölaskut nousisivat 30–40 prosenttia.

Tässä yhteydessä ei ollut puhetta uutisesta, joka Unkarissa on ollut oudon vähän esillä: muutamia vuosia sitten on kaakkoisesta Unkarista Szigetvárin lähistöltä löydetty öljykenttä, josta salaperäinen uusi energiayhtiö tulee kaikessa hiljaisuudessa lähitulevaisuudessa pumppaamaan enemmän öljyä kuin koko Unkarissa on tähän asti tuotettu. Yhtiöstä ja sen yhteyksistä Unkarin valtioon – siis hallitusta lähellä oleviin piireihin? – ehkä kuullaan joskus lisää.

***

Ilmastopolitiikan ohella Unkari on äskettäin ylittänyt kansainvälisen uutiskynnyksen myös tuoreimman korruptioskandaalin ansiosta. Samainen EU:n petoksentorjuntavirasto OLAF, joka taannoin puuttui pääministeri Orbánin vävypojan István Tiborczin aiemmin omistaman Elios-katulamppufirman sopimusten epäselvyyksiin (ja jota muuten nykyään johtaa Suomen Ville Itälä), on löytänyt vakavia viitteitä siitä, että noin viisi miljoonaa euroa EU:n tukirahoja on hävinnyt vääriin taskuihin Unkarin romanien tuki- ja integraatio-ohjelman yhteydessä. Samaisen ohjelman siis, jota Unkarin hallitus itse on kehunut poikkeukselliseksi saavutukseksi, ja johon se aina vetoaa, kun esimerkiksi ihmisoikeusjärjestöt yrittävät nostaa esille Unkarin romanien köyhyyttä, syrjäytymistä ja syrjintäongelmia.

Ohjelmaa ”Silta työn maailmaan” pyöritti Flórián Farkas, Fidesz-puolueen kansanedustaja, ”malliromani” ja Orbánin luottomies, jota jo pitkään on pidetty jonkinlaisena korruption henkilöitymänä omassa sarjassaan. Tämä työllistämisohjelma ei OLAFin mukaan ikinä kunnolla toiminut eikä tuottanut minkäänlaisia tuloksia. EU:n varoilla hankittiin ja kalustettiin ohjelman käyttöön kivoja toimistotiloja sekä palkattiin ”mentoreiksi” sopivia henkilöitä romanivähemmistön valtakunnallisen itsehallintoelimen (Országos Roma Önkormányzat, ORÖ) johtoportaista. (”Itsehallinto” tarkoittaa kansallisen vähemmistön omaa poliittista edustusta, hieman samaan tapaan kuin vaikkapa Pohjoismaissa toimivat saamelaiskäräjät. Unkarissa kansallisten vähemmistöjen edustajat voivat parlamenttivaaleissa myös poliittisten puolueiden sijasta äänestää oman ryhmänsä edustajaa; nykyisessä parlamentissa on yksi virallinen edustaja Unkarin saksalaisvähemmistöllä.) ORÖ:n johtajana oli vuoteen 2014 saakka Flórián Farkas. Kuten arvata saattaa, nämä EU-rahoilla palkatut ”mentorit” eivät tiettävästi tehneet tai saaneet aikaan mitään.

OLAF on toimittanut korruptioepäilyistään selonteon Unkarin syyttäjäviranomaisille jo viime lokakuussa. Tiettävästi nämä ovat tutkineet romaniohjelman taloudellisia epäselvyyksiä jo useamman vuoden ajan, mutta ilmeisesti tähän mennessä ei yhtään epäiltyä ole nimetty eikä Flórián Farkasia kuulusteltu. Következmények nélküli ország, maa vailla seurauksia, kuten oppositiomediassa Unkaria usein luonnehditaan.

***

Samaan aikaan jatkuu Unkarin Tiedeakatemian (MTA) epätoivoinen taistelu tieteen alasajoa vastaan. (Ajankohtaisia tiedokkeita myös englanniksi löytyy MTA:n omilta sivuilta.) MTA yrittää protestoida lakiehdotusta vastaan, joka riistäisi siltä sen alaisina toimivat, tuhansia tutkijoita työllistävät tutkimusinstituutit ja siirtäisi ne uuden, hallituksen alaisuudessa toimivan elimen haltuun. Varsinkin humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen osalta pahin pelko on, että politiikka näin pääsee rakentamaan asiallisen tieteenteon tilalle kansallista huuhaata, vaihtoehtohistoriaa tai Wettenhovi-Aspa-henkistä vaihtoehtokielitiedettä, ja ylipäätään sanelemaan, mikä on oikeaa tiedettä ja mitä tutkijoiden tulee tutkia. Sukupuolentutkimus yliopistollisena oppiaineenahan jo lakkautettiin, poliittisten päättäjien mielestä ”epätieteellisenä”.

Myös muita tieteen tukirakenteita hajotetaan tavalla, jota on vaikea olla näkemättä ideologisena linjauksena: politiikka haluaa näyttävästi nöyryyttää myös tieteen tuki-instituutioita riistämällä niiltä niiden tähänastiset asemat, näkyvyyden ja infrastruktuurin. Unkarin kansalliskirjaston (Országos Széchényi Könyvtár) muutosta on huhuttu jo pitkään, vaikka varmaa tietoa ei vieläkään ole: väitetään, että kirjasto on joutumassa ulos ikiaikaisista tiloistaan Budan linnavuorelta, samalta ykkösprestiisialueelta siis, jonne Viktor Orbán kanslioineen äskettäin muutti upeasti ja kalliisti uusittuihin ”puritaanisiin” tiloihin. Vuonna 1802 perustettu Unkarin Luonnontieteellinen museo (Magyar Természettudományi Múzeum, MTTM) puolestaan joutuu muuttamaan Budapestissa sijaitsevista arvokkaista tiloistaan (joita kuulemma himoitsee muun muassa valtion uusi virkamiehiä kouluttava yliopisto, Nemzeti Közszolgálati Egyetem, joka luotiin 2011 yhdistämällä siihenastiset upseeri- ja poliisiupseeriakatemiat sekä Corvinus-yliopiston hallintotieteen tiedekunta). Muuttoa vastustaa museon jokseenkin koko henkilökunta, mutta mitäpä siitä.

MTTM:n uudeksi sijoituspaikaksi on jo jonkin aikaa ollut esillä Itä-Unkarin tärkein yliopistokaupunki Debrecen. (Niin, samainen yliopisto, joka on nimittänyt kunniakansalaisekseen mm. Vladimir Putinin.) Samalla myös MTTM:n johtajanpaikka on pantu jälleen hakuun. Hakijoita oli hvg.hu:n tietojen mukaan kaksi, tähänastinen johtaja, dosentti Zoltán Korsós sekä antropologi Zsolt Bernert. Bernert on tiedepiireissä tuntematon nimi; hänen kerrotaan tehneen tutkimuksia Egyptissä ja Kazahstanissa, mutta tieteellisiä meriittejä hänellä ei näyttäisi olevan, ei myöskään maisterinpapereita kummempaa tieteellistä oppiarvoa. Sitä vastoin Bernertillä on poliittisten päättäjien suosio takanaan ja näiden silmissä merkittäviä ansioita: hän on useaan otteeseen ollut mukana esitelmöimässä tai järjestämässä näyttelyjä Kurultáj-tapahtumassa, jossa unkarilaiset yhdessä idän arokansojen kanssa juhlivat hevospaimentolaismenneisyyttään ratsastuksen, jousiammunnan, huovutuksen ja esi-isien henkien jurtassa hiljentymisen merkeissä. Arvatkaapa, kumpi hakijoista valittiin MTTM:n johtoon… Aivan niin.

Mutta jotenkin erityisen hilpeänkarmeaa tässä kaikessa on se, miten Unkarin hallituksen toimeenpanemaa tieteen alasajoa säestää hallituksen käsissä olevan median jonkinlainen propagandasota tiedeinstituutioita vastaan. Uusin tempaus nähtiin äskettäin hallituksen mediaimperiumiin kuuluvassa Ripost-keltalehdessä. Se julkaisi äskettäin omituisen uutisen, jossa nimettömän lähteen tietojen mukaan kerrottiin Unkarin tiedeakatemian alaisen Tietotekniikan ja automaation tutkimusinstituutin tiloissa toimivasta seksiluolasta (kéjbarlang). Kuulemma instituutin yläkerroksiin on jo muutama vuosi sitten kalliilla rahalla rakennettu salainen huone, josta vain harvat ja valitut tietävät ja johon pääsy on vain salaisen koodin tuntevilla. Virallisesti ”tutkijavierashuoneeksi” nimitetyssä huoneessa kuulemma järjestetään ”tilapäisluonteisia seksuaalisia kohtaamisia”, ja kuten Ripostin tiedonlähteen salaa kuvaama seitsemän sekunnin (!) mittainen video osoittaa, huoneessa on punainen, sydämenmuotoinen parisänky ja poreallas!

Näyttökuva 2019-6-22 kello 11.34.39.png

Index-sivuston mielipidekirjoitus vertaa tätä journalistista saavutusta Trumpin vaalikampanjan kuuluisaan pizzeriaskandaaliin (Hillary Clintonin kampanjapäällikön väitettiin pyörittävän pedofiilirinkiä, jonka lapsiseksiorjia pidettiin vangittuina erään pizzerian kellarissa, minne sitten muuan järkyttynyt kansalaisaktivisti syöksyi perustuslaillisine sarjatuliaseineen vain kuulemaan, että ei voi päästä kellariin vapauttamaan lapsiparkoja, koska talossa ei edes ole kellaria…).

Ihan oikeasti: miten idiootti pitää olla uskoakseen tätä videota, jossa ratkaisevana todisteena esitetään rakennuksen julkisivusta otettu valokuva, jossa selvästi näkyy yksi vino kattoikkuna, kun taas videon huoneessa on kaksi pystyä ikkunaa?


Kolmikymmenvuotispäivä

kesäkuu 16, 2019

Kolmekymmentä vuotta sitten, 16. kesäkuuta 1989, Budapestissa haudattiin juhlallisin menoin ja noin kolmesataatuhantisen kansanjoukon läsnäollessa vuoden 1956 vallankumoushallituksen pääministeri ja marttyyri Imre Nagy, jonka kommunistinen järjestelmä oli aikoinaan tuominnut kuolemaan, teloittanut ja salaa haudannut Rákoskeresztúrin hautausmaan laidalle väärällä nimellä.

Uudelleenhautaustilaisuutta oli jo edellisestä vuodesta saakka valmistellut vuoden 1956 kansannousun veteraanien perustama ”totuuskomissio” Történelmi Igazságtétel Bizottsága (TIB), ja tuolloin – kun Imre Nagyn teloituksesta vuonna 1988 tuli kuluneeksi kolmekymmentä vuotta – oli Pariisissa Père Lachaisen hautausmaalle pystytetty Nagylle ja hänen tovereilleen eräänlainen symbolinen hauta. Budapestissa taas oli Nagyn teloituksen 30-vuotispäivänä järjestetty mielenosoitus, jonka poliisi tylysti hajotti. Sosialistinen järjestelmä natisi jo liitoksissaan, Neuvostoliitossa – joka oli kokenut oman ”Vietnaminsa” Afganistanissa ja vetäytyi maasta lopullisesti helmikuussa 1989 – jylläsi perestroika, Virossa liehuteltiin sini-musta-valkeita lippuja ja kirjoitettiin ja puhuttiin ääneen asioista, joita ei vielä vuotta aiemmin saanut olla olemassakaan. Myös sosialistisen Unkarin hallinto ymmärsi aikojen olevan muuttumassa. Maassa toimi jo useita demokraattisia poliittisia järjestöjä ja puolueita, rautaesiripun purkaminen ja monipuoluejärjestelmään siirtyminen siintelivät jo taivaanrannalla. Talouselämää oli alettu vapauttaa läntisen markkinatalouden suuntaan, ja vuonna 1988 siihenastisen matkustuslupakäytännön tilalle oli tullut tavallinen passi, jolla unkarilaiset saivat ”normaalisti” matkustaa ulkomaille. Tätä muistellaan nykyään Wienin Mariahilferstraßelle suuntautuneiden hysteeristen ostosmatkojen aikana.

magyarnelopj.jpg

Lehtiuutinen kesäkuulta 1989 kertoo hieman närkästyneeseen sävyyn, miten itävaltalaisiin myymälöihin on ilmestynyt unkarinkielisiä ilmoituksia, joilla yritetään puuttua myymälävarkauksiin. Urbaanilegendojen ”Magyar, ne lopj!” (‘Unkarilainen, älä varasta!’) -kylteistä ei urbanlegends.hu-sivusto ole löytänyt todisteita,  mutta tämä oikeinkirjoitukseltaan hieman horjahteleva teksti pyytää kohteliaasti unkarinkielisiä asiakkaita ilman erillistä kehotusta avaamaan kassinsa kassalla.

Imre Nagyn ja hänen toveriensa hautajaisista oli tarkoitus tulla rauhanomainen, kansakuntaa sen yhteisessä surussa yhdistävä tilaisuus, jossa myös maata siihen asti hallinnut sosialistinen työväenpuolue MSZMP osoittaisi olevansa ajan hermolla ja pystyvänsä luotsaamaan maan uuteen aikaan. Loppujen lopuksi saatiinkin aikaan koko Unkarin sosialistisen järjestelmän symbolinen hautajaistilaisuus. Sosialistihallinto oli uskonut hoitavansa homman niin sanotusti kotiin osallistumalla virallisesti vuoden 1956 marttyyrien hautajaisiin; koko valtiojohto laski seppeleitä haudalle, ja valtion yleisradioyhtiö televisioi suorana koko tilaisuuden. Toki pelättiin myös provokaatioita ja yhteenottoja, huhuja kierteli, ja – kuten 444.hu-sivusto yksityiskohtaisesti, myös arkistoitujen asiakirjojen avulla, osoittaa – valtion tiedustelupalvelu keräsi voimansa kenties viimeiseen suureen ponnistukseensa, jolla tärkeää tilaisuutta yritettiin estää valumasta oppositiovoimien hyödyksi. Tämä ei enää aivan onnistunut.

Budapestin Sankarten aukiolla järjestetyssä valtavassa yleisötilaisuudessa kesäkuussa 1989 puhui useita vuoden 1956 kansannousun veteraaneja, Imre Nagyn taistelutovereita – sekä nuori poliitikko nimeltä Viktor Orbán, maaliskuussa 1988 perustetun ”Nuorten demokraattien liiton” (Fiatal Demokraták Szövetsége eli Fidesz, joka sittemmin on muuttanut nimensä muotoon “Fidesz – Unkarin porvarillinen liitto”) perustajajäsen ja tiedottaja, György Sorosin “Avoin yhteiskunta -säätiön” tutkijastipendiaatti.

Viktor-Orban_1560444767296516.jpg

Kuuluisa valokuva (AP, István Csaba Tóth) sutjakasta nuoresta takatukka-Orbánista pitämässä kohuttua puhettaan.

Toiset puhujat olivat asetelleet sanansa sovinnollisiksi ja rakentaviksi, Orbán taas humahti kertaheitolla poliittiseen julkisuuteen puheellaan, joka oli tunteisiin vetoava, kiivas ja suorastaan sotaisa – ja herätti jo tuolloin närää myös muissa puhujissa, muistelee itse paikalla ollut ulkounkarilainen historiantutkija, vuoden 1956 pakolaisten perheeseen Wienissä syntynyt Béla Rásky itävaltalaisessa Die Presse -lehdessä. Orbán ei sovitellut vaan vaati systeemiä tilille rikoksistaan, ja hän myös ainoana vaati neuvostomiehityksen lopettamista:

”Meidän on valittava sellainen hallitus, joka viipymättä aloittaa neuvottelut neuvostojoukkojen vetämiseksi maasta!”

Tätä pelotonta puheenvuoroa on sittemmin lukemattomat kerrat käytetty sankarimyytin rakentamiseen. Itse asiassa neuvostojoukkojen vetäminen Unkarista oli kaikessa hiljaisuudessa jo käynnistetty. Jo viisi vuotta sitten tätä muisteli Élet és Irodalom -lehdessä Gyula Kozák, joka TIB:n ydinjoukon jäsenenä oli yhteistyössä hallituksen edustajien kanssa suunnittelemassa ja järjestelemässä Imre Nagyn uudelleenhautajaisia. Vuoden 1956 veteraanien rinnalle haluttiin ohjelmaan joku nuori sähäkkä puhuja, tulevaisuuden edustaja, ja semmoinenhan löytyisi ”nuordemokraattien” riveistä…

Fideszin johtajat olivat nimenneet tehtävään Orbánin, joka kirjoitti puheensa ruutuvihkoon. Se oli pitkä ja rikkoi sitä perussääntöä, että päivänpolitiikka jätetään ulkopuolelle. Jos oikein muistan (oikein!), György Litván, Péter Kende, kenties myös [Miklós] Vásárhelyi [yksi järjestelyjen johtohahmoista, aikoinaan Imre Nagyn kansannousuhallituksen tiedottajana toiminut lehtimies] juttelivat tästä hänen kanssaan jossain pikkukapakassa, mutta Orbán piti pintansa.

Vásárhelyi oli hyvin ärtynyt. Me istuimme Gerlóczy-kadulla András B. Hegedűsin asunnossa, piittamatta edes siitä, että meitä kuunneltiin. Vásárhelyi kertoi katkerana, että sekä [Yhdysvaltain suurlähettiläs Mark] Palmer että [pääministeri] Miklós Németh olivat selittäneet, että neuvostojoukkojen maasta vetämisestä on jo päätetty, mutta Orbán halusi silti vaatia sitä. Se härkäpää pitäisi saada tajuamaan, että tämä vaatimus pitää jättää pois, se ei ole tyylikästä, eikä venäläisiä pidä suututtaa, ne ovat muutenkin saaneet ja saavat jo kylliksi. Vásárhelyi ei halunnut paljastaa Miklós Némethin ja Palmerin kanssa käytyjä neuvotteluja, siksi hän antoi minun tehtäväkseni yrittää vielä viimeisen kerran puhua Orbánin kanssa. Minun pitäisi saada hänet jättämään pois vaatimus neuvostojoukkojen poisvetämisestä, sillä niiden vetäytymispäätös oli jo tosiasia.

Tapasimme tutussa Halász utcan kapakassa. Asemani ei ollut helppo, sillä mistä saatoin virallisesti tietää, että neuvostojoukkojen vetäytymistä valmistellaan jo? Tunsin Orbánin, sillä vuonna 1988 Lontoossa György Krassó oli järjestänyt meille muutamia esiintymisiä Budapestissa tapahtuneen kesäkuun 16:nnen mielenosoituksen johdosta. Tiesin hänet aggressiiviseksi, omapäiseksi, sairaalloisen itsevarmaksi tyypiksi. Sain puhua kuuroille korville. ”En voi nimetä lähteitäni, mutta tämä on sataprosenttisen varmaa. Pyydän, jätä pois tuo neuvostojoukkoja koskeva kohta. Siksi, että on sovittu, että ei puhuta päivänpolitiikkaa, ja myös siksi, että kasarmeja ollaan jo tyhjentämässä.” Tietenkin keskustelu oli todellisuudessa paljon pitempi, mutta tämä oli ydinkohta. Orbán oli minua kohtaan yhtä peräänantamaton kuin Kendeä ja Litvániakin. ”EI! Tämän on Fidekszen johto hyväksynyt, tämän minä tulen sanomaan.”

Loppu on historiaa. Suhteellisen tuntematon opiskelijapoliitikko pomppasi maineeseen pelottomana miehenä, joka ensimmäisenä uskalsi vaatia Neuvostoliiton joukkoja lähtemään Unkarista, ja tästä puheesta ja vaatimuksesta on tullut Orbánin poliittisen uran ja imagon peruskivi. Siitä huolimatta, että – kuten Kozák kirjoituksensa lopussa tiivistää – Orbán aloitti poliittisen uransa uhkarohkealla valheella, kuin poppamies, joka saa tyhmän kansan uskomaan, että aurinko on noussut nimenomaan hänen käskystään.

Orbánin ja hänen opiskeluaikaisen lähipiirinsä Fidesz on sittemmin kokenut täydellisen muodonmuutoksen nuorten intellektuellien liberaalista kumouspuolueesta oikeistopopulistiseksi, kristillis-konservatiivisia arvoja ja 1800-luvun henkistä kansallisromanttista kansallismielisyyttä liehuttelevaksi valtajärjestelmäksi, jonka uskollisimmat tukijoukot kyynisen ja korruptoituneen eliitin ulkopuolella löytyvät vähemmän koulutetuista eläkeläisistä. Myös Orbán itse on muuttunut, toteaa Rásky Die Presse -lehden kirjoituksessaan:

Yhteiskuntatieteilijät ja journalistit väittelevät siitä, miten ja miksi tämä kunnianhimoinen, sivistynyt ja sotaisa nuori mies muuttui vallanhimoiseksi, rahanahneeksi, kostonjanoiseksi, egomaaniseksi ja häijyksi itsevaltiaaksi – vai tarvittiinko tällaista muodonmuutosta laisinkaan, jospa hänessä jo tuolloin piili tuhoava provokaattori, trolli, jolle lakkaamattomat haasteet ja jatkuva riidankylvö tuottavat keskenkasvuista mielihyvää. Nyttemmin tuntuu väkisinkin siltä, että Orbán on pannut toimeen maanmiehillään (sekä Euroopan Unionilla) valtaisan Milgramin kokeen: Miten pitkälle yhteiskuntaa voi ärsyttää ja nöyryyttää?

Niinpä. Tällä hetkellä monia sivustakatsojia hämmentää se, mitä Ráskykin kärkevässä kirjoituksessaan ihmettelee. Miksi unkarilaiset eivät nouse kapinaan, vaikka koulu- ja terveydenhuoltojärjestelmät ovat järkyttävässä tilassa, vaikka kymmenettuhannet lapset näkevät suoranaista nälkää ja kolmasosa kansasta elää toimeentulominimin alapuolella, vaikka vaalijärjestelmä on rakennettu ja vaalit toteutettu niin, että opposition on käytännössä mahdotonta kaataa Orbánin hallitusta demokraattisin keinoin, vaikka tieteen ja kulttuurin instituutioita tuhotaan ja nöyryytetään samalla kun sadattuhannet lahjakkaat, yritteliäät ja koulutetut unkarilaiset ovat viime vuosina lähteneet länteen etsimään ei vain parempaa toimeentuloa vaan myös vapaampaa ilmapiiriä? Miksi korruptio saa rehottaa sellaisissa mitoissa, että Orbánin ja hänen lähipiirinsä oligarkkien oudon EU-rahoilla rikastumisen näkee jokainen, jolla on silmät päässä, ilman ihmeempiä tutkimuksiakin? Miksi ketään ei hermostuta median muuttuminen valtapuolueen propagandatorveksi?

Virallinen 30-vuotisjuhlinta on tätä kirjoittaessani vähitellen käynnistymässä. Imre Nagy itse on tosin Orbánin hallinnolle hieman ongelmallinen hahmo: hän oli kuolemaansa saakka vakaumuksellinen vasemmistolainen, reformikommunisti ja ihmiskasvoisen sosialismin etsijä, kun taas nykyinen hallitus haluaisi nostaa vuoden 1956 muistopolitiikan keskiöön jonkinlaisen oman mielensä mukaisen kommunisminvastaisen oikeistoisänmaallisuuden (vaikka sitä ei kansannousuun johtaneessa liikehdinnässä juuri ollut, ei voinut olla). Nuoren järjestelmänkaataja Orbánin sankarimyyttiä on kuitenkin yhä rakennettava. Siispä tänään on luvassa aamulla Imre Nagyn patsaan virallinen seppelöinti, iltapäivällä hovihistorioitsija Mária Schmidtin johtaman ”Terrorin talo” -museon uuden ”30 vuotta vapaana” -näyttelyn avajaistilaisuus sekä sen jälkeen Sankarten aukiolla suuri ulkoilmakonsertti.

Katsellaanpa lopuksi tämän ilmaisen ulkoilmakonsertin mainostraileri. Huolella lavastetussa epookkifilmissä näemme, miten harmaanruskean kasari-Budapestin katujen kansa hämmentyen herää, pyyhkäisee silmiään ja nostaa katseensa kohti valoisampaa tulevaisuutta. Kaunis nainen laskee punaisen ruusun arkulle, jossa ilmeisesti lepää joku henkilö, valtava väkijoukko täyttää Sankarten aukiota, ja sitten kuulemmekin jo Viktor Orbánin tutun kireännasaalin äänen lausuvan nuo kuuluisat sanat neuvostojoukkojen vetämisestä pois Unkarista. Tätä katselee ja kuuntelee televisiosta myös kirkastuvakatseinen ydinperhe (isä silittää onnellisena innokkaaseen hymyyn puhkeavan poikansa päätä). ”Näin alkoi ihmeiden vuosi, meistä tuli vihdoin vapaita”, kertoo kuuluttaja, samalla kun kuva siirtyy Sankarten aukion valtavasta kansanjoukosta junaan pakkautuviin neuvostojoukkoihin ja piikkilanka-aitaa purkaviin unkarilaisiin sotilaisiin. ”Juhlitaan yhdessä!” kehottaa kuuluttaja.

Vapaus, vapaus, vapaus ja kommunistisen sorron kaatuminen. Kauniita aatteita ja ajatuksia, mutta mielenkiintoista on myös vilkaista juhlavuoden Facebook-sivulla julkaistun trailerin alle kertyneitä kommentteja:

minekörültök

MISTÄ TE OLETTE ILOISSANNE?????? mistä vapaudesta puhutaan??????? että KÁDÁRIN JÄRJESTELMÄSSÄ kaikilla oli onnellinen ihmisarvoinen elämä!!!! kaikilla oli hyvin palkattu työ paikka ,kaunis asunto, huonekalut, auto, ja lakisääteinen loma, käytiin konserteissa huvitelemassa!!!!!!! NYT PITÄISI JUHLIA TÄTÄ VAPAATA KURJUUTTA

szegenynagyim

Mummo parkani miten onnellinen se oli syntyi 1910 sai kokea kaiken laista ,toivoi,malttoi mielensä.,hyvitys kuitti sillä ehkä vielä on tallella ullakolla en tiedä tehdas jossa mummo oli töissä yksityistettiin ,herra ties kenelle sitäkään ei enää ole olemassa ,.mutta ennen kuolemaansa mummo sanoi,että lapsikulta en minä tämmöistä odottanut. | (…) | Koko Unkarin historian aikana emme ole ikinä olleet vapaita emme taloudellisesti emmekä poliittisesti jos joku tietää tämmöisen ajanjakson niin kirjoittakoon mihin aikaan se oli kiitos jo etukäteen.

Pahoin pelkään tämän merkitsevän sitä, että juhlavuoden sankaripatsaan rakentaminen Viktor Orbánille (kuten 444.hu tämän mainosfilmin sanoman kiteytti) ei onnistu näillä eväillä, kun uskollisimpien kannattajien mielessä aika alkaa kullata muistoja Kádárin ajan pehmodiktatuurista ja velaksi rakennetusta suhteellisesta hyvinvoinnista. Avainkysymys on, nouseeko jostakin vielä oppositiovoima, joka kykenee kanavoimaan tämän tyytymättömyyden muuhunkin kuin muukalaisvihaan ja ennakkoluuloihin. Tähänastisen perusteella ei vielä voi paljoa toivoa.


Trianonin pitkä varjo

kesäkuu 8, 2019

Olen täällä ennenkin kirjoittanut Transilvaniasta, nykyiseen Romaniaan kuuluvasta maakunnasta, jolla on Unkarille huikea kulttuuri- ja symbolipoliittinen merkitys. Siellä asustaa suuri unkarilaisvähemmistö, jota emä-Unkarin vallanpitäjät nykyään tukevat monin tavoin – ja saavat vastapalvelukseksi ylivoimaisesti suurimman osan äänistä vaaleissa, joissa Unkarin kansalaisuuden saaneet ulkounkarilaiset saavat äänestää. Myös Orbánin lähipiireissä on useita emämaahan muuttaneita romanianunkarilaisia, esimerkiksi näkyvillä kulttuuripoliittisilla paikoilla: tässä blogissa ovat esillä olleet muun muassa entinen kulttuuriasiain valtiosihteeri Géza Szőcs ja nykyinen Petőfi-kirjallisuusmuseon johtaja Szilárd Demeter. Tämä Orbánin hallituksen nojaaminen ”romanialaisiin” on usein aiheuttanut kitkeriä kommentteja opposition piireissä ja kiristänyt emämaan ja rajantakaisten unkarilaisten välejä. Omassa mediakuplassani Romanian unkarilaisista kirjoitellaan usein hieman happameen sävyyn. Nyt on kuitenkin tapahtunut jotakin, mikä on nostattanut Unkarin kriittisessäkin mediassa melkoisen kansallisen pöyristelyn.

Úzvölgye (romaniaksi Valea Uzului) on vanhastaan roomalaiskatolisten unkarilaisten asuttama mutta viime vuosikymmenten mittaan autioksi jäänyt kylä Transilvanian (Székelymaan) vuorilla, Hargitan läänin itärajalla. Sen seuduilla käytiin ensimmäisessä maailmansodassa rajuja taisteluja, ja tämän yhteydessä kylään perustettiin sotilashautausmaa, jonne haudattiin lähinnä unkarilaisia mutta myös itävaltalaisia vainajia. Myös toisen maailmansodan taisteluissa kaatuneita on sittemmin haudattu samaan kalmistoon. Sosialistisen järjestelmän kaaduttua Unkarin hallitus on tukenut hautausmaan kunnostamista ja sitä hoitavia paikallisia unkarilaisia vapaaehtoisia, on pystytetty ristejä ja muistomerkkejä ja säännöllisesti järjestetty sankarivainajien muistotilaisuuksia.

Uzvolgye_2007_megemlekezes.jpg

Veteraaneja, katolista papistoa ja paikallisia aktivisteja Úzvölgyen sotilashautausmaalla järjestetyssä tilaisuudessa vuonna 2007. Kuva unkarilaisesta Wikipediasta.

Romanian paikallishallinnossa hautausmaa kuuluisi – kertoo tapahtumista uutisoinut 444.hu-sivusto – väestöltään enimmäkseen unkarilaiseen Csíkszentmártonin (rom. Sânmartin) kuntaan. Viime aikoina kuitenkin lääninrajan toisella puolella, siis entisen Unkarin ulkopuolella Bacaun (Bákó) läänissä sijaitsevan, väestöltään enimmäkseen romanialaisen Dărmăneştin (unk. Dormánfalva) kunnan hallinto on alkanut omia hautausmaata. Romanialaiset ovat paaluttaneet osan hautausmaasta itselleen ja pystyttäneet sinne romanialaisten sankarivainajien muistomerkkejä – unkarilaiset taas väittävät, että romanialaisia ei edes ole sinne haudattu. Paikalliset unkarilaiset ovat käyneet oikeustaistelua saadakseen romanialaisten muistomerkkien rakennusluvat kumotuksi, ja toukokuun 17:nneksi suunnitellun romanialaisten muistomerkkien vihkiäisjuhlan he onnistuivat mielenilmauksellaan estämään.

Viime torstaina sitten tilanne kärjistyi, kun romanialaisten muistomerkkien vihkimistä yritettiin toisen kerran. ”Hiljaisen rukouksen” merkeissä protestoimassa paikalla oli muutamia satoja unkarilaisia aktivisteja, myös romanianunkarilaisten RMDSZ-puolueen edustajia. Romanialaisia saapui paikalle toista tuhatta, joukossa samoin poliitikkoja mutta myös – unkarilaisten selontekojen mukaan – jalkapallohuligaanin oloista ja tukevia rohkaisuryyppyjä nauttinutta väkeä. Nämä kävivät unkarilaisten kimppuun, heittelivät kivillä ja löivät kepeillä (vakavia ruumiinvammoja ei ilmeisesti saanut kukaan), tunkeutuivat hautausmaalle ja vandalisoivat unkarilaisia hautoja. Erityistä närkästystä on herättänyt se, että paikalla olleet romanialaiset poliisit eivät puuttuneet asiaan.

uzvölgyi_temető.jpeg

MTI:n kuva (Nándor Veres): Székelymaan ja Unkarin lippuja kantavat aktivistit seisovat hautausmaan portilla. (Huomiota herättää myös oranssinvärinen sateenvarjo. Oranssi on Fidesz-puolueen väri, ja näkyisikö sateenvarjon reunassa myös Fidekszen logo?) Portti on ns. székelykapu, paikallisen talonpoikaisarkkitehtuurin ja kulttuurin symboli; myöhemmin sen mursivat hautausmaalle rynnivät romanialaiset vandaalit.

Tapahtumien johdosta on nyt nousemassa kunnon ulkopoliittinen konflikti. RMDSZ vaatii Romanian sisäministeriä eroamaan, koska maan viranomaiset eivät pysty suojelemaan omia kansalaisia väkivallalta tai paikallishallinnon lainvastaisilta toimilta – mutta asiaa mutkistaa se, että RMDSZ:n johdon takana seisoo aina sen läheinen yhteistyökumppani, Unkarin hallituskoalitio. Romanian ulkoministeri on varoittanut unkarilaista kollegaansa lietsomasta mielenkiihkoa ja puuttumasta Romanian sisäiseen tilanteeseen. Unkarin ulkoministeri puolestaan kutsui Romanian lähettilään puhutteluun – mutta tämä, ilmeisesti Bukarestista saamiensa ohjeiden mukaisesti, kieltäytyi tulemasta, mikä on melkoisen harvinainen veto.

Unkarin ja Romanian suhteet eivät viime aikoina ole olleet erityisen huonot, mutta niiden pohjalla kytee aivan riittävästi vanhoja kaunoja. Poliittisen ja sotahistorian lisäksi kuvioon kuuluu uskonnollinen konflikti – unkarilaiset ovat perinteisesti roomalaiskatolisia tai protestantteja, romanialaiset ortodokseja – ja tämä nousi pintaan paavi Fransiskuksen äskettäin vieraillessa Romaniassa, missä Transilvanian Csíksomlyóssa helluntaina järjestettävä pyhiinvaellustapahtuma on unkarinkielisten katolilaisten merkittävin uskonnollinen tilaisuus.

On tavallaan sangen ymmärrettävää, että Romanian hallituksen pinnaa kiristää Orbánin miesten huseeraaminen Romanian puolella (alkaen Tusványosin kesätapahtumasta, missä Orbán on viime vuosina pitänyt tärkeimmät linjapuheensa), RMDSZ:n avoin tukeminen ja revansistisen kansalliskiihkon rohkaiseminen. Valitettavasti vain kahjonationalismia ja haittaisänmaallisuutta on Sentroopassa runsain mitoin muuallakin kuin Unkarissa. Entisen Unkarin kuningaskunnan päähänpotkitut vähemmistöt ovat 1900-luvun mittaan useampaan otteeseen päässeet kostamaan kokemansa loukkaukset paikallisille unkarilaisille, sodankäynnin ja diktatorisen hallinnon ansiosta myös väkivaltaisesti, ja näitä haavoja osataan repiä auki molemmilla puolilla. Myös Úzvölgyen konfliktin alullepanijat näyttäisivät löytyvän romanialaiselta puolelta.

Myös päinvastaisella ilmansuunnalla Unkarin hyvät naapuruussuhteet ovat koetuksella. Ulkopoliittisesta kärhämästä Slovenian kanssa – Mladina-lehden julkaiseman Orbán-pilapiirroksen johdosta – kirjoitin pari kuukautta sitten, ja nyt on tässä kiistassa nähty uusi kierros. Trianonin rauhansopimuksen 99-vuotispäivän johdosta Unkarin pääministerin kanslian Twitter-tili ”About Hungary” julkaisi vanhan propagandakuvan, jossa vihollisten ahneet kädet repivät Unkarista isoja palasia itselleen.

trianon_twiit.jpg

Sloveniassa kuvasta hermostuttiin oikein näyttävästi. Maan ulkoministeriön mukaan tämä kuva, jossa vihjataan Slovenian riistäneen Unkarilta alueita, ei ”edistä Euroopan Unionin arvojen vahvistumista eikä hyviä naapuruussuhteita”. Pääministeri Marjan Šarecin mielestä kuva oli kuin Slovenian sydämeen pistetty veitsi, presidentti Borut Pahor taas lausui ymmärtävänsä tuomitsevat arviot tämmöisten kuvien julkaisemisesta, joilla ”tuetaan aluevaatimuksia toisia maita kohtaan”. Tämähän on siinä mielessä hieman erikoinen juttu, että Trianonin rauhanteon aikaan Sloveniaa ei vielä ollut olemassakaan poliittisena tekijänä, joka olisi voinut ”riistää” alueita itselleen. Slovenian unkarilaisvähemmistö on myös varsin pieni, sen asema on vähemmistölainsäädännöllisesti ainakin paperilla suorastaan ihanteellisen hyvin turvattu, eikä sen kohtelu ole varsinkaan viime aikoina ollut minkäänlaisten konfliktien aiheena – aivan toisin kuin Slovakian, Romanian tai Ukrainan unkarilaisten, joiden asemasta on viime vuosiin asti käyty monenlaista poliittista kädenvääntöä.

Samaan aikaan Orbán yrittää ryömiä takaisin EU:n maltillisten päättäjien piireihin. Konservatiivinen kansanpuolueryhmä EPP:hän jäädytti eurovaalien alla Fidesz-puolueen jäsenyyden, minkä Unkarin valtion media esitti kansalle muodossa ”ne halusivat heittää meidät ulos, mutta mepäs siirryttiin itse syrjään”. Kun äärioikeiston odotettu eurojytky sitten kuivuikin kokoon eivätkä Salvini ja muut Orbánin aateveljet näytä saavan europarlamenttiin uutta voimakasta äärioikeistoryhmää kasaan, Orbán yrittää korjata virhearviointinsa ja lausuu jo kansliaministerinsä suulla, että ”EPP:n olisi hyvä pitää meidät joukoissaan”. Mutta miten tähän sopii se, että samaan aikaan on koeteltava Euroopan rauhanprojektin kestävyyttä kaivelemalla vanhaa sotakirvestä taas esiin?

Trianonin rauhansopimus tai paremminkin rauhandiktaatti oli voittajavaltioiden kosto. Sitä toki motivoi Unkarin siihenastisten hallitusten ylimielinen vähemmistöpolitiikka ja se merkillinen ylemmyydentuntoinen nationalismi, jolla Unkarin yläluokassa on ollut pitkät perinteet. Mutta loukkausten ja sorron kostaminen uusilla loukkauksilla ja uudella sorrolla ei taida koskaan olla oikein hyvä idea. Unkarissa ja sen naapurimaissa Trianon on varjostanut koko 1900-lukua, eikä tämä varjo näytä vieläkään väistyvän. Paremminkin näyttää siltä, että sitä oikein manaamalla manataan takaisin, ja Unkarissa tästä voi olla vielä ikäviä seurauksia, kun ”kansallismielisen” vaalikarjan miellyttämiseksi harrastettu revansismilla mehustelu törmää sekä EU:n asettamiin poliittisiin rajoihin että – kuten Úzvölgyessä nähtiin – naapurien vastaavanlaiseen ja vastaavantapaisista syistä harrastettuun kansalliskahjoiluun.


Unkarin tieteen Trianon

kesäkuu 5, 2019

Ei mene heimokansoilla hyvin. Virossa hallituksen sivistys- ja tiedevihamielisyys sai yliopistoväen äskettäin viettämään ”tieteen hautajaisia”, samalla kun ”perusvirolaisten” valtionvarainministeri ilmoitti, että tieteen rahoitus nousee prosenttiin bruttokansantuotteesta vasta sitten, kun raha kasvaa puussa. Unkarissa puolestaan Unkarin Tiedeakatemian (MTA) kohtalo näyttää olevan sinetöity, mielenosoituksista, protesteista ja kansainvälisistä solidaarisuudenilmauksista piittaamatta. Innovaatio- ja teknologiaministeri Palkovicsin johdolla MTA:n tutkimuslaitosverkostoa ollaan viemässä Akatemialta uuden, poliitikkojen hallitseman elimen haltuun ja samalla ilmeisesti tuhoamassa. Eilen, kesäkuun neljäntenä, Trianonin rauhansopimuksen ja vanhan Unkarin kuningaskunnan silpomisen 99-vuotispäivänä MTA:n työntekijöiden foorumi julisti, että tämä päivä on Unkarin tieteen Trianon.

Innovaatio- ja teknologiaministeriö ilmoitti eilen tulossa olevasta lakiehdotuksesta, jonka päämääränä on ”Unkarin kilpailukyvyn lisääminen luomalla edellytykset tehokkaammalle toiminnalle sekä yhtenäiselle, suoritusperustaiselle voimavarojen jakamiselle”. Lakiehdotus siis tullaan hyväksymään parlamentissa; koska hallituskoalitiolla on edelleen superenemmistö, kaikki sen suunnalta tulevat ehdotukset ovat läpihuutojuttuja. Tämä merkitsee luultavasti jotakin aivan yhtä karmeaa kuin voi kuvitellakin: tieteenteon kriteereinä ovat tehokkuus ja suoritus, korkeimpana päämääränä kansallinen kilpailukyky. Kuulostaa siltä, että humanistisilla ja muilla ”hyödyttömillä” tieteillä ei tässä ole mitään jakoa – ja pahoin pelkään, että luonnontieteissäkin tulee jylläämään teknologian soveltava tutkimus. Hallituksen arvoja väläytti äskettäin ulkoministeri Szijjártó autoalan konferenssissa julistamalla, että Brysselin ei pitäisi järjettömästi rajoittaa autoalan kilpailukykyä ympäristöön vetoamalla – toisin sanoen, kuten Hírhatár-uutissivusto kärjistäen otsikoi, ”Unkarille autotehtaat ovat tärkeämpiä kuin ympäristönsuojelu”.

Myös tiedepolitiikan hallinto siirretään tykkänään innovaatio- ja teknologiaministeriön haltuun. Ministeri tulee johtamaan 11-jäsenistä ”Kansallista tiedepolitiikan neuvostoa”, joka on vastuussa ainoastaan pääministerille ja jonka tehtävänä on hallituksen tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoimintaa koskeva mielipiteenmuodostus ja ehdotusten laatiminen. Neuvoston tehtävänä on myös valvoa NKFI-rahaston toimintaa; tämä on meikäläistä Suomen Akatemiaa vastaava valtion tutkimus- ja kehitysrahoitusta jakava elin. Neuvoston jäsenet nimittää pääministeri ”talouselämän, tieteen ja hallinnon päättäjien joukosta”, innovaatio- ja teknologiaministerin esityksestä.

Erityisesti Unkarin Tiedeakatemian ympärillä käyty taistelu on koskenut Akatemian tutkimuslaitoksia. ”Itäeurooppalaiseen” tapaan MTA ei ole vain arvovaltaisten tieteentekijöiden herrakerho, edustus- ja painostusryhmä vaan sen alaisina on toiminut joukko tutkimusinstituutteja, joissa työskentelee yhteensä tuhansia päätoimisia tutkijoita. Nämä siirtyvät nyt uuden ”Loránd Eötvös -tutkimusverkoston” (Eötvös Loránd Kutatási Hálózat, ELKH) haltuun. (Loránd Eötvös [1848–1919], jonka mukaan myös Budapestin ELTE-yliopisto on nimetty, oli Unkarin Tiedeakatemiaa johtanut ja 1890-luvulla opetusministerinäkin toiminut maineikas fyysikko, jonka painovoimaa koskevien tutkimusten väitetään inspiroineen itseään Albert Einsteinia.) ELKH:lla on oma budjettinsa, ja sen luvataan olevan muodollisesti riippumaton hallituksen valvonnasta. Sitä tulee johtamaan kolmetoistahenkinen johtoryhmä, johon kuusi jäsentä nimittää MTA, kuusi taas hallitus (näistä ainakin kahden kolmasosan on oltava tieteenharjoittajia, miten tämä sitten määritelläänkin…), puheenjohtajan taas nimittää pääministeri MTA:n johtajan ja innovaatio- ja teknologiaministerin yhteisestä esityksestä.

Uuden ELKH:n alaisuudessa jatkaa – periaatteessa – toimintaansa seitsemäntoista yksikköä, esimerkiksi Tähtitieteen ja geologian tutkimuskeskus, Tietotekniikan ja automaation tutkimuskeskus, Ekologian tutkimuskeskus sekä Humanististen tieteiden tutkimuskeskus (Bölcsészettudományi Kutatóközpont; sen alaisuuteen kuuluvat filosofian, kirjallisuustieteen, kansatieteen, taidehistorian, arkeologian, historiantutkimuksen ja musiikkitieteen instituutit) ja oman alani kannalta relevantti Kielitieteen instituutti. Se, mitä näille yksiköille tulevaisuudessa tapahtuu, on vielä hämärän peitossa. Pelkoja kuitenkin lisää se, mitä historiantutkimuksen laitoksille on jo tapahtunut.

Kuten tässä blogissakin on jo ollut esillä, Unkarin hallitus on viime vuosina perustanut omia ”tutkimuslaitoksiaan”. Hovihistorioitsija Mária Schmidtin komennossa ovat vuosituhannen vaihteessa perustetut ”politiikantutkimuksen” ajatuspajat ”20. vuosisadan instituutti” ja ”21. vuosisadan instituutti”. Toinen hallituksen perustama uusinstituutti, Veritas (!), on tullut tunnetuksi johtajansa Sándor Szakályn, Unkarin santarmilaitoksen historian tutkijan, merkillisistä Unkarin holokaustin historiaa valkopesevistä möläytyksistä. Erityisesti Orbánin hallituksen tähtäimessä on ollut vuoden 1956 hankala muistopolitiikka, ja sen yhteydessä etenkin vuonna 1989, Imre Nagyn uudelleenhautajaisten jälkeen yksityisten historiantutkijoiden aloitteesta perustettu ja vuodesta 1994 lähtien valtion rahoittama ”Vuoden 1956 instituutti”. Unkarin kansannousua ja sen jälkeistä Kádárin aikaa dokumentoiva ja tutkiva laitos ei sovi siihen oikeistokansallismieliseen uustulkintaan, jonka Orbánin hallinto haluaisi vuoden 1956 tapahtumille antaa. Kuten Éva S. Balogh kertoo englanninkielisessä blogissaan, 1956-instituutin rahoitusta oli jo aiemmin leikattu ja se oli siirretty Unkarin kansalliskirjaston alaisuuteen. Nyt se halutaan siirtää Veritas-instituutin alaisuuteen; instituutin johtaja M. János Rainer ei suostu tähän vaan uhkaa mieluummin lyödä hanskat naulaan.

Pahimpana pelkonahan tässä, ainakin humanistisille tieteille, on se, että tutkimuksen resurssit siirretään pois tiedeyhteisön ja sen laatukriteerien ulottuvilta poliitikkojen nimittämille näennäistutkijoille. Parhaassakin tapauksessa tämmöiset näennäistutkimuslaitokset ovat suojatyöpaikkoja, joissa järjestetään kivoja ”kansallisia” näennäiskonferensseja, tuotetaan julkaisuja ja jaetaan prenikkoja ja tunnustuksia, joista varsinainen tiedemaailma ei tiedä eikä perusta. Pahimmassa tapauksessa näistä laitoksista valuu propagandistisen huuhaan virta pahaa aavistamattoman suuren yleisön niskaan, valtion hallitsemaan mediaan ja kenties jopa perusopetuksen sisältöihin. Erityinen pelonaihe kielitieteilijöille on uusi ”Unkarilaisuuden tutkimuksen instituutti”, josta kirjoitin jo aiemmin – sillä vaikuttaa siltä, että ”kulttuuritaistelu” on tosissaan laajentumassa myös uuden, uljaan esihistorian rakentamiseksi.

Juuri äsken nimittäin törmäsin tämän uuden instituutin ilmeisesti uusittuihin kotisivuihin (ne näyttävät toistaiseksi olevan tarjolla vain unkariksi). Parkkiintuneemmallekin Unkarin tapahtumien ihmettelijälle kokemus oli aika psykedeelinen. Ensivaikutelman tiivistääkseni: instituutin tutkimusalojen ja tehtävien kuvaukset näyttävät olevan jonkun semmoisen kirjoittamia, jolla ei ole harmainta aavistustakaan tieteestä ja tutkimuksesta. (Ensimmäinen villi veikkaukseni: tekstit on naputellut kokoon toimisto- ja hallintohommiin palkattu jonkun sukulaispoika tai -tyttö.)

Sivusto vaikuttaa vielä vähän keskeneräiseltä, mutta Uutisia-sivulle on jo saatu ladattua muutama video, päällimmäisessä esiintyy ”arkeologi” Kornél Bakay. KORNÉL BAKAY!!! Mies on ”vaihtoehtoisen” ”kansallisen” esihistorian tutkimuksessa jo käsite. 1940 syntynyt Bakay on koulutukseltaan arkeologi ja työskennellyt ns. valtavirtatutkimuksessa vielä 1970-luvulla, sittemmin museonjohtajana. Järjestelmänvaihdoksen jälkeen hän ajautui äärioikeistopolitiikkaan ja vaihtoehtotieteen puolelle, toimi mm. ”Pyhän Kruunun vapaayliopisto” -nimisen laitoksen ”professorina” ja toimitti yhdessä parin aateveljen kanssa vuonna 2004 kohua herättäneen vaihtoehtoisen historian oppikirjasarjan. Kirjoissa mm. kiistettiin evoluutio, väitettiin muinaisunkarilaista riimukirjoitusta maailman vanhimmaksi kirjoitusjärjestelmäksi, unkarilaisia hunnien, skyyttien ynnä muiden sukulaisiksi sekä Euroopan korkeakulttuurien perustajiksi sekä Jeesusta parthialaiseksi (tämä on tietyissä piireissä suosittu idea: Jeesus ei ollut juutalainen vaan parthialaista syntyperää eli sumerilaisten jälkeläinen, toisin sanoen itse asiassa unkarilainen).

Kaikkein leukojaloksauttavin kokemus odotti kuitenkin ”Tutkimus”-sivulla, jolla on lueteltu instituutin alaiset ”tutkimuskeskukset”, kaikkiaan yhdeksän. On historian tutkimuskeskus (tehtävänään tutkia unkarilaisten identiteetin rakentumista ja jälleenrakentumista), on uskontotieteen ja uskontohistorian tutkimuskeskus, on tutkimuskeskukset kansatieteelle, arkeologialle, klassiselle filologialle (sen päämääränä on kartoittaa ja kuvata keskiaikaiset latinan- ja kreikankieliset arkistolähteet sen osoittamiseksi, että muinaisen Unkarin alueet muodostivat kaikki yhtenäisen kokonaisuuden, ei ollut kuulkaa keskiajalla mitään Slovakiaa olemassakaan, ettäs tiedätte!), väestömaantieteelle ja geoinformatiikalle (?). Arkeogenetiikan tutkimuskeskuksen tarkoitus on selvitellä maahantulon aikaisten unkarilaisten sekä varhaisen kristityn unkarilaisen kansakunnan geeniperimää ja keskinäisiä suhteita… ja tämä on ihan pakko kääntää:

Näiden tutkimusten perusteella on arvioitavissa aikoinaan eläneiden kansojen väkiluku, maantieteellinen syntyperä sekä minkä muiden kansojen kanssa ne sekoittuivat ja missä määrin.

Ööh, tuota… mitenkähän se ”kansa” oikein määritellään?

Unkarin kielen tutkimuskeskus näyttää perineen kummalliset tehtävänasettelunsa edeltäjältään, Unkarin kielistrategian instituutilta. Mutta sen lisäksi on kuulkaapas tämmöinen: ”Lingvistiikan tutkimuskeskus”.

lingvisztika

[Lingvistiikan tutkimuskeskuksen] tärkeimmät tutkimusalueet ovat Istanbul, Armenia, Vatikaani, Kazan, muutenkin kaikki ne alueet, jotka antiikin aikana olivat unkarilaisten laidunnus-, asuin- tai vaellusalueita tai joita [unkarilaisten] sotaretket koskettivat. Tähän kuuluvat myös unkarilaisten avioliittosuhteiden kautta määräytyvät [?] alueet (Bysantti, Puola, muut slaavilaiset ja muut alueet).

Olen tähän ikääni saakka kuvitellut, että lingvistiikalla ainakin eurooppalaisessa tiedemaailmassa tarkoitetaan kielitiedettä ja kielitieteen sisällä nimenomaan ns. yleistä tai teoreettista kielitiedettä, siis tutkimusta, jota kiinnostavat ennen kaikkea ihmiskieli-ilmiön rakenne ja yleiset lainalaisuudet. Tämän tekstin tekijän mielestä taas lingvistiikka tutkii alueita, joilla unkarilaiset ovat liikkuneet tai joilla heidän arvellaan liikkuneen. Miten Istanbulin ja Bysantin tutkimus tässä suhteessa eroavat toisistaan tai miten Vatikaani tai Armenia liittyvät asiaan, jää, hm, epäselväksi, mutta niin jää oikeastaan kaikki muukin. Lyhyesti: ”lingvistiikan” tutkimuskeskuksen kuvauksen on kirjoittanut joku, jolla ei ole ollut mitään käsitystä siitä, mitä koko sana merkitsee.

Täytynee jäädä seuraamaan, miten tämän kunnianarvoisan tiedeinstituutin sivut lähitulevaisuudessa kehittyvät. Ja ehtiikö joku asioista päättävä henkilö tarkistaa Wikipediasta, mitä ”lingvistiikka” oikein tarkoittaa, ennen kuin tälle sivustolle nauravat naurismaan aidatkin. Vaikka oikeasti tämä on kaikkea muuta kuin naurun asia.