Selitys kaikkeen

joulukuu 8, 2017

Kuten Suomenkin viestimet ovat nyt kertoneet, Unkari yhdessä Puolan ja Tšekin kanssa joutuu EU:n tuomioistuimen eteen. Nämä kolme maata eivät ole suostuneet ottamaan vastaan yhteisesti sovitun kiintiön mukaisia pakolaisia. Lisäksi EU ei tykkää Unkarin säätämistä laeista, joilla Central European Universityn toiminta tehdään mahdottomaksi (“lex CEU”) ja ulkomailta rahoitusta saavat kansalaisjärjestöt velvoitetaan, Putinin Venäjän ”agenttilain” mallin mukaisesti, ilmoittautumaan erityiseen ”ulkomailta käsin rahoitettujen” järjestöjen rekisteriin (“lex civil”).

Näille kaikille Unkarilla on jo jonkin aikaa ollut yhteinen selitys. Central European University on “Soros-yliopisto”, koska sen aikoinaan perusti ja pani alkuun unkarilaissyntyisen miljardööri George/György Sorosin Avoin yhteiskunta -säätiö. (Soros ei ole missään vaiheessa puuttunut yliopiston opetuksen tai tutkimuksen sisältöihin, ja CEU:n rahoituskin on nykyään itsenäinen ja Sorosin säätiöstä riippumaton, mutta mitäpä tuosta, Unkarin hallitukselle CEU on yhä ”Soros-yliopisto”.) Kansalaisjärjestöt ovat nekin Sorosin rahoittamia, ja maahanmuuttajien tuominen Eurooppaan on osa Sorosin pirullista salajuonta, jonka päämääränä on Euroopan kansallisvaltioiden ja kristillisjuuristen kulttuurien hukuttaminen ”monikulttuurisuuden” ja islamin tulvaan. Jo kuukausikaupalla valtion rahoittama propaganda tv-mainoksineen ja julistekampanjoineen on takonut kansan päähän näin puusta katsoen käsittämättömän lapsellista sanomaa: yksi koukkunokkainen pahis jossain meren takana vihaa Unkaria niin kovasti, että yrittää tuhota meidät, mutta onneksi Unkarin vapauttarakastava kansa pelottoman johtajansa johdolla vastustaa ”Sorosin suunnitelmaa”.

Niin mikä suunnitelma? Lokakuussa kansalaisille lähetetty viimeisin ”kansallinen konsultaatio” sisältää seitsemän kysymystä tai oikeastaan posketonta väitettä, joihin kansalaisten on tarkoitus rastia, ovatko samaa vai eri mieltä: Soros haluaa EU:n avustuksella tuoda miljoonittain maahanmuuttajia Eurooppaan, pakottaa EU-maat ottamaan nämä vastaan ja maksamaan näille runsaat tukiaiset, lisäksi tarkoitus on nujertaa kansalliset kielet, kulttuurit ja perinteet, taata rikoksia tehneille maahanmuuttajille lempeämmät oikeusseuraamukset sekä ajaa EU määräämään rangaistuksia ”Soros-suunnitelmaa” vastustaville maille.

Sekä lukuisat poliittiset toimittajat ja valtio-oppineet että Avoin yhteiskunta -säätiö ja viime aikoina lopulta Soros itsekin ovat kiistäneet kaikki nämä väitteet, mutta tämähän on tietenkin yhtä turhaa piipitystä kuin gravitaation olemuksen selittäminen litteä maa -hörhöille tai evoluutiosta keskusteleminen Laura Huhtasaaren kanssa. Selvästikin joltinenkin osa Unkarin kansaa on onnistuttu ajamaan semmoiseen kollektiiviseen psykoosiin, että minkäänlainen järkipuhe ei enää taida tehota. Karmeinta on, että parodia on ihan oikeasti käynyt mahdottomaksi.

Runsas viikko sitten hallitusta lähellä olevan Karc FM -radiokanavan Palavér-keskusteluohjelmaan soitti pelästynyt mummeli. ”Hänen internettiinsä” oli lähetetty tämmöinen György Sorosin Mein Plan -niminen kirja, josta selviää, mitä Soros-suunnitelma oikein kätkee sisäänsä. Muutamat tuttavat olivat vieläpä vahvistaneet, että teksti on aivan aito… Tähän mennessä, näin mummeli, on puhuttu vain maahanmuuttajien pakkoasuttamisesta Unkariin, mutta vielä paljon pahempaa on tulossa. Sukupuolet poistetaan ja kaikki naiset leikataan miehiksi, tai jollei se onnistuisi, ainakin homoseksuaalisuus tehdään pakolliseksi. Unkarilaiset taas pakotetaan muuttamaan ”migranttimaihin” tai ainakin sillan alle, mutta vasta sitten, kun he ovat ensin kääntyneet islamiin… Ohjelman juontaja yrittää kysellä, missä tämmöinen kirja on ilmestynyt, mutta ei loppujen lopuksi juuri väitä vastaan tai yritä kumota väitteitä vaan yhtyy kauhisteluihin. Ja nämä väitteethän ovat peräisin Hírcsárda- eli Uutiskievari-nimiseltä parodiasaitilta, siis hupijutuksi tarkoitetusta tekstistä, jonka ohi todellisuus näyttää jo ajavan useammalla kaistalla.

Eikä tälle ”sorostelulle” näytä vieläkään loppua tulevan. Tällä hetkellä Fidesz-valtapuolueen kotisivun pääpaikalla komeilee selostus puolueen tiedottajan Imre Puskásin julkilausumasta, jonka mukaan ”György Soros on lähtenyt kaikin voimin puuttumaan Unkarin vaalikampanjaan”, koska ymmärtää, että ”Unkarin hallitus ja Unkarin kansa ovat eniten Soros-suunnitelman toteuttamisen esteenä”. Erityisesti, näin Puskás, Soros vihaa kansallista konsultaatiota, johon Unkarin kansa on jo ennätysmäärin osallistunut tehden näin selväksi, ettei halua Sorosin ajamaa joukkomaahanmuuttoa.

Niin, ennätysmäärin? Hallituksen mukaan 2,3 miljoonaa unkarilaista on palauttanut kansallisen konsultaation kyselylomakkeen. (Ja ilmeisesti itsestäänselvänä pidetään, että vastaukset ovat odotetunlaisia. Vaikeahan noihin ns. kysymyksiin olisi muuten vastatakaan.) Oppositiopuolue LMP:n Ákos Hadházy ja Bernadett Szél saivat pitkällisen väännön jälkeen luvan käydä tutustumassa palautettujen lomakkeiden käsittelyyn. Äänitteelle tallentuneen työntekijän lausunnon mukaan lomakkeita olisi saapunut paljon vähemmän kuin virallisesti väitettiin, eikä lomakkeiden käsittely tai laskenta vaikuttanut Hadházyn mielestä kovin luotettavalta.

Unkarin hallituksen verkkosivustolla julkaistu kuva, jossa Szél ja Hadházy tutustuvat konsultaatiolomakkeiden käsittelyyn. Hadházyn mukaan taustalla seinää vasten kasatut pahvilaatikot olivat kaikki tyhjiä.

Lisäksi lomakkeen saattoi täyttää myös netissä, mutta tässä verkkoversiossa ei ollut minkäänlaista kunnon käyttäjätunnistusta, joten periaatteessa sama ihminen saattoi vastata konsultaatiokyselyyn verkoitse miten monta kertaa hyvänsä.

Kaiken lisäksi Budapestin korkeampi oikeusistuin pysäytti juuri koko kansallisen konsultaation – joka tosin ehti jo virallisesti loppua. Ihmisoikeusjärjestö ”Unkarin Helsinki-komitea” oli nimittäin nostanut kanteen konsultaatiolomakkeen yhden kohdan johdosta, sen, missä väitettiin ”Sorosin” haluavan rikoksia tehneille maahanmuuttajille lievempiä tuomioita; kohdan ”selityksessä” mainittiin nimenomaisesti Helsinki-komitea tätä ajavien ”Soros-rahoitteisten” järjestöjen joukossa. Helsinki-komitea tietenkin vakuuttaa vaativansa pelkästään kaikkien ihmisten tasavertaista oikeuskohtelua.

Mutta konsultaatio on nyt joka tapauksessa ohi, ja hallitus voi julistaa sen menestykseksi, oli tulos oikeasti mikä hyvänsä. ”Sorostelu” jatkuu uusilla rintamilla. Yksi tuoreimmista tapauksista ehti jo levitä Bloombergiin asti. Syksyhän on Euroopan talonpoikaiskulttuureissa vanhastaan se aika, kun kesän laitumilla lihoneet eläimet ilmojen viiletessä teurastetaan talven ruoaksi, ja Unkarissa disznótor, siantappajaiset, on todellinen perinnejuhla perinneruokineen ja runsaine perinnejuomineen, joihin yhä suhtaudutaan asian vaatimalla hartaudella. Nyt kansanedustaja János Pócs postasi Facebook-sivulleen tämmöisen kuvan:

ővoltasoros.jpeg
Kuvan saatteeksi Pócs kirjoitti:

Jásziványin asukkaat lähettivät juuri tämän valokuvan ystävyyskaupungistaan Transilvaniasta. Siellä on jo yksi sika vähemmän…😊 Hyvää ruokahalua!

Sikavainajan selässä komeilee teksti, jossa leikitellään sanalla soros – se tarkoittaa ’vuorossa olevaa’, joten tekstin voi kääntää sekä ”Hän oli Soros” että ”Nyt tuli hänen vuoronsa”. Nyt Pócs tietenkin kiivaasti vakuuttelee, että eihän tässä tietenkään mitään viittauksia kehenkään, häpeä sille, joka pahaa ajattelee, hän tuntee nuo ihmiset, eikä heidän mieleensä juolahtaisikaan viitata György Sorosiin… Uskokoon ken haluaa.

 

Mainokset

(Yli)kansallisuuspolitiikan outoja kukkia

joulukuu 3, 2017

Kuten tiedämme, Unkari menetti ensimmäisen maailmansodan jälkeen Trianonin rauhansopimuksessa 1920 valtavan osan (noin kaksi kolmasosaa) alueestaan uusille naapurivaltioille, ja niiden mukana melkoinen osa (noin kolmasosa) etnisistä unkarilaisista muuttui vähemmistöiksi uusissa kotimaissaan ja sai eri aikoina kokea erinäisiä sortotoimia. Siitä pitäen rajantakaisten unkarilaisvähemmistöjen asema on ollut sekä Unkarissa että sen naapurimaissa nationalistisen revanssipolitiikan ja kaunankasvatuksen ehtymätön käyttövoima.

Kun ei nykyään oikein voi kuvitella, että EU- ja NATO-jäsenmaa Unkari kävisi naapuri-liittolaistensa kimppuun hankkiakseen historiallisen Unkarin muinaiset alueet takaisin, niin ylirajaista virtuaalikansakuntaa rakennetaan lukuisin symbolisin elein. Orbánin hallitus tukee rajantakaisia unkarilaisvähemmistöjä monin tavoin, vaikka joskus herääkin kysymys, onko tarkoitus enemmänkin kiillottaa omaa kilpeä tai tukea nimenomaisesti omia aatetovereita pikemmin kuin koko kansanryhmää. Yksi tällainen tapaus oli oppositioviestimissä esillä pari viikkoa sitten. Kävi ilmi, että Unkarin veronmaksajien rahoilla perustetaan Transilvaniaan uusia unkarinkielisiä lastentarhoja. Hieno juttu periaatteessa – mutta itse asiassa Transilvanian monilla unkarilaisalueilla toimii ennestään jo varsin kelvollinen unkarinkielinen päivähoitojärjestelmä, ja uudet emämaan rahoittamat lastentarhat käytännössä kilpailisivat olemassa olevien kanssa ja saattaisivat joillakin paikkakunnilla johtaa siihen, että entinen unkarinkielinen lastentarha suljetaan. Oudointa on, että Unkarin hallitus ei välitä teettää tutkimusta tukiaisten vaikutuksista ennen kuin rahat heitetään menemään.

Tästä lastentarhakysymyksestä muuten uutisoi ensimmäisenä HírTV, entinen oikeistolainen hallitusta lähellä oleva yksityinen tv-kanava, joka – samoin kuin sanomalehti Magyar Nemzet – on ns. Gecigaten eli mediaoligarkki Lajos Simicskan ja hänen vanhan ystävänsä Viktor Orbánin välirikon jälkeen muuttunut yhdeksi keskeiseksi oppositioviestimeksi. Samoin HírTV:n ja Magyar Nemzetin uutisiin perustuu se tarina, josta nyt piti kirjoittamani ja joka sekin liittyy ylirajaisen Unkarin kansakunnan – világnemzet, ’maailmankansakunta’, on tästä toisinaan käytetty termi – rakentamiseen, tai näiden rakennustoimien outoihin sivutuotteisiin.

Rajantakaiset unkarilaiset saavat nykyään Unkarin kansalaisuuden hyvin helpolla. Vuonna 2010 säädetty uusi laki myöntää Unkarin passin kaikille rajantakaisten vähemmistöjen jäsenille, jotka todistettavasti tai todennäköisesti ovat entisen Unkarin kuningaskunnan kansalaisten jälkeläisiä. Unkarin kieltä pitää osata ja uskollisuudenvala vannoa. Näin kaksoiskansalaisuuden saaneet rajantakaiset unkarilaiset saavat myös äänestää kirjeitse vaaleissa ja ovat siten (kuten täälläkin jo kirjoitettiin) edullisemmassa asemassa kuin viime vuosina Unkarista ulkomaille lähteneet lukuisat kansalaiset.

Jo pitkään on tiedetty, että uutta kansalaisuuslakia käytetään väärin. Esimerkiksi Serbiassa Unkarin passien myynnistä on tullut oikea bisnes: suhteilla tai rahalla EU-passi järjestyy ilman kielitaitoa tai syntyperätodistuksia. Samoin Ukrainan rajalla, jonka takana (Transkarpatiassa, Kárpátalja) elää pitkästi toistasataatuhatta unkarilaista, tämä kansalaisuuslaki yhdessä Neuvostoliiton ajoilta peräisin olevan, viidenkymmenen vuoden takaisen sopimuksen kanssa on tuottanut merkillisen ilmiön. Siitä kertoivat eilen Magyar Nemzet -lehti sekä Hír TV:n Célpont-ajankohtaisohjelma; näiden pohjalta aiheesta kirjoittaa myös uusi riippumaton uutisportaali Mérce.

Toimittajat ovat vierailleet köyhässä ja yleensä enemmänkin sosiaalisten ongelmien ansiosta uutisiin nousevassa Itä-Unkarissa, aivan rajan pinnassa Kispalád-nimisellä paikkakunnalla. Taajamassa on kolme katua – Pääkatu, Uusikatu ja Uudempikatu – ja asukkaita muutama sata, paikallisten kertoman mukaan ”nelisensataa”. Virallisesti kuitenkin Kispaládin väestö on uuden kansallisuuslain säätämisen jälkeen kasvanut huimaa vauhtia: vuonna 2010 asukkaita oli 536, nyt Kispaládissa on kirjoilla 1347.

Uusia asukkaita ei kuitenkaan paikkakunnalla juuri näy. Moni heistä ei väittämän mukaan edes puhu unkaria, ei ole koskaan asunut eikä työskennellyt Unkarissa eikä maksanut fillériäkään veroja Unkariin. He ovat vain käyneet rekisteröitymässä asukkaiksi eli lunastamassa ”asuinpaikkakortin” (lakcímkártya), mahdollisesti myös äänestämässä, mikä Unkarin kansalaisuuden hankkineelle on hyvin yksinkertaista. Niinpä toimittajien haastatteleman József Sankón 100-neliöisessä talossa on kirjoilla 93 ukrainalaista, joita ei koskaan ole talossa nähty. (Sankó oli suostunut tähän järjestelyyn, koska pormestari oli luvannut hänelle tästä hyvästä valtuustopaikan. Sitä ei kuitenkaan tullut, koska ilmeisesti uusia asukkaita ei ohjattu äänestämään asianmukaisesti.)

Kun asuinpaikka Unkarissa on hankittu, voidaan puolestaan soveltaa Unkarin ja Neuvostoliiton välillä alun perin 1963 solmittua sopimusta. Sen mukaan (entisen) Neuvostoliiton kansalaiset ovat oikeutettuja Unkarin sosiaali- ja eläketurvaan, jos vain virallisesti muuttavat Unkariin ja luopuvat rajan takana maksetusta eläkkeestään. Koska Ukrainan eläkkeet ovat olemattoman niukat – Magyar Nemzetin mukaan keskimäärin noin 25 000 forinttia eli noin 80 euroa kuussa! – tämä on helppo tehdä, kun vastineeksi saa unkarilaisen eläkkeen. Unkarin puolella keskimääräinen eläke on noin 75 000 forinttia kuussa eli kolminkertainen Ukrainan keskitasoon nähden; Itä-Unkarissa eläkkeet tosin ovat yleensä alemmalla tasolla, mutta ukrainalaisista virtuaalimaahanmuuttajista monet saavat jopa toistasadantuhannen forintin kuukausieläkettä, mihin ilmeisesti päästään myös antamalla paikkaansapitämättömiä tietoja aiemmasta työhistoriasta. Voitto käytännössä moninkertaistuu, kun rahoja ei kuluteta Unkarissa vaan kotona Ukrainan puolella, missä hintataso on alhaisempi. Eläkebisnes siis kuppaa Unkarin valtion kassaa (ja raivostuttaa paikallisia, usein työttöminä tai niukalla eläkkeellä kituuttavia asukkaita) mutta ei tuo juuri mitään hyötyä Itä-Unkarin köyhien kylien elinkeinoelämälle.

Näin epäonninen byrokratia (tai suomeksi: huono hallinto?), propagandamyllyn pyöritykseen ja ääntenkalasteluun tähtäävä kansalaisuuspolitiikka sekä hallintoon syöpynyt korruptio luovat yhdessä järjestelmän, josta Unkarin puolella hyötyy pieni joukko päättäjiä – ilmeisesti ne paikallistason kihot, joille Unkarin kansalaisuuden saaneet uudet virtuaaliasukkaat antavat äänensä. Kenties paikalliskihojen taskuun myös siirtyy jokin osuus eläkebisneksen voitoista; Magyar Nemzetin mukaan useampien itäisen rajaseudun tuppukylien pormestarien luona on viime aikoina käynyt viranomaisia ihmettelemässä, miten voi olla mahdollista, että jopa 70 ukrainalaista päivässä saa heidän toimistoistaan Unkarin kansalaisuuden. Rajan takana puolestaan – kertoo Magyar Nemzetin siteeraama takakarpatianunkarilainen blogisti – Berehoven/Beregszászin kaupungissa taannoin ukrainalaisten uusnatsien ”kansallismieliseen” mielenilmaukseen unkarilaisia vastaan osallistui myös sellaisia ukrainalaisia, joiden omat vanhemmat nostavat eläkettä Unkarista.


Suomi mainittu!

joulukuu 2, 2017

Hipheijaa, taas kirjoitetaan Suomesta Unkarissa. Suomalaisen koulun menestystarinaa on vuosikaudet kehuttu ja mainostettu Unkarin lehdistössä ja Pasi Sahlbergin vuonna 2011 unkariksi ilmestynyttä kirjaa esitelty ja ylistetty jopa vallanpitäjäpuolue Fidesziin kuuluvan entisen opetusministeri Zoltán Pokornin kirjoittamassa esipuheessa. Mutta nyt joku hallitusta lähellä oleva taho on ilmeisesti saanut tarpeekseen siitä, että Suomen systeemin kautta voitaisiin epäsuorasti arvostella Unkarin koululaitosta.

444.hu-sivusto kiinnitti eilen huomiota siihen, että kaikissa ykkösoligarkki Lőrinc Mészárosin omistaman Mediaworks-yhtiön julkaisemissa paikallislehdissä – jotka kattavat lähes koko Unkarin – ilmestyi tämmöinen lyhyt kirjoitus Suomen koulumaailmasta. Näin kirjoittaa Árpád Szakács ”Suomen mallista”:

Jos joku kirjoittaa netin hakukoneeseen “Suomen opetusjärjestelmän mallin kritiikki”, sieltä ilmestyy unkariksi vain Suomen koululaitoksen suurenmoisuudesta kertovia uutisia. Ei kritiikkiä, kukapa uskaltaisi tuomita koulujärjestelmän, jota esimerkiksi Tamás Vekerdy [kuuluisa unkarilainen lapsipsykologi] on mainostanut?

Niinpä saamme tietää, että siellä lapset ovat kaikkein onnellisimpia, suoriutuvat hyvin tehtävistään, ja opettajan elämä on silkkaa autuutta. Suomen mallin esittelemisestä ja julistamisesta on tullut taikasana, joka täyttää Internetin maailman ja somesivustot, kirjaimellisesti koko elämämme. Kaikki kaipaavat sinne, kaikki tahtoisivat opiskella ja opettaa siellä.

Jos taas etsimme kriittisiä analyyseja englannin- ja saksankieliseltä alueelta, silloin löydämme koko joukon artikkeleja, tutkielmia ja kirjoja tästä aiheesta. Nämä osoittavat, että
Suomen kouluihmeen vaikutus ei ole pelkästään positiivinen.

Koulut kyllä pääsevät parempiin tuloksiin vähemmän lahjakkaiden tapauksessa, mutta ne julistavat ja toteuttavat vain keskinkertaisuutta ja estävät hyviä oppilaita kehittymästä. Suomen esimerkki osoittaa, että kahta ei voi saada yhtaikaa: koulua, jossa on kivaa, ja kaikkein parhaita tuloksia.
Samaan aikaan tästä koulujärjestelmästä tulevan sukupolven parissa murhalukemat ovat huipussaan, itsemurhien määrä on huomattava ja alkoholismi on vakava ongelma.
Kuitenkin väitetään, että suomalaiset lapset ovat kovin onnellisia, ja tämän ilonsa ilmaisemiseksi he sytyttävät kirkkoja ja katedraaleja palamaan, toisinaan provosoivat verisiä katutappeluja, ja joissakin kouluissa he panevat vanhempiensa aseilla toimeen joukkomurhia luokkatoveriensa parissa.

 

Ohhoh, huh-huh.

Sinänsä olen kovin huolestunut siitä, mitä Suomen koulujärjestelmän nykyinen poliittinen ohjaus on saamassa aikaan, sen lisäksi, että ylistettyä PISA-menestysjärjestelmää on jo iät ja ajat useampienkin päättäjäpolvien toimesta säästetty rikki. Nuorten syrjäytyminen on oikea ongelma, ja kaksikin kouluammuntatapausta on ehdottomasti liikaa. Tyrvään kirkon, Ylivieskan kirkon ja Porvoon tuomiokirkon polttamista on kuitenkin aika vaikea panna pelkästään koululaitoksen syyksi.

Mitä henkirikoksiin tulee, Suomessa tappojen ja murhien määrä on kansainvälisessä vertailussa suurehko, koska sitä nostavat tyypilliset moniongelmaisten alkoholisoituneiden keski-ikäisten miesten ryyppyporukkatappelut: otetaan kuppia yhdessä ja jostain tulee riitaa, ja aamulla ilmenee, että joku on päässyt hengestään. Nuoret taas tekevät henkirikoksia suhteessa vähän. Itsemurhatilastoissa taas Suomi on valitettavan korkealla eurooppalaisessa vertailussa, mutta vielä korkeammalla on Unkari (sama koskee alkoholin kulutusta) – ja Suomessa itsemurhat ovat viime vuosina jatkuvasti vähenneet kuten myös nuorten alkoholinkäyttö.

Jää jäljelle tuo perinteinen argumentti: tasa-arvoa ja heikompien tukemista korostava “no child left behind” -ideologia johtaa tasapäistämiseen, lahjakkaat turhautuvat eivätkä pääse kunnolla kehittämään kykyjään. Voin hyvin kuvitella, että tällaistakin tekstiä löytyy englannin- ja saksankielisestä mediasta yllin kyllin. Itävallassahan tämä Einheitsbrei (“yhtenäisyyspuuro”) -argumentti on ollut aivan keskeinen, kun on vastustettu sosialistien projektiksi leimattua yhtenäiskoulua kaikille. ”Lahjakkaimpien” (siis niiden parempien perheiden lasten, joiden vanhemmilla on taitoa ja intoa tukiopettaa lapsiaan kotona tai varaa palkata tukiopettaja) kuuluu Itävallassa neljän kansakouluvuoden jälkeen päästä säädynmukaiseen seuraan oppikouluun. Ja tämän puolesta käydään aivan samanlaista keskustelua kuin se, minkä vielä omasta lapsuudestani peruskoulun sisäänajoajoilta muistan ja mistä Ville Okkonen tänään väittelee Turun yliopistossa. (Siitä, mitä tekeillä oleva oikeisto-äärioikeistokoalitio haluaa Itävallan koulujärjestelmälle tehdä, en viitsi nyt edes ruveta kirjoittamaan.)

Oikeastihan kyse ei ole Suomesta vaan Unkarista. Siellä koulujärjestelmä, terveydenhuollon ohella, on yksi nykyhetken kipupisteitä. Unkarin koulujen tilanne – tehoton ja keskitetty hallinto mielivaltaisine ratkaisuineen, resurssipula, opetuksen sisältöihin yhä väkevämmin tunkeva 1930-luvun henkinen perusarvomeininki (viime aikoina on uutisoitu ensi vuonna opetusohjelmaan tulevasta ”isänmaallisuus- ja maanpuolustuskasvatuksesta”) – koskettaa kaikkia niitä, joiden perheeseen kuuluu koululaisia tai opettajia, ja myös esimerkiksi niitä nuoria perheitä, jotka harkitsevat lasten hankkimista. Viime vuonna juuri Unkarin koulujärjestelmän tilanne sai aikaan melkoisia hallituksenvastaisia mielenilmauksia – jotka sitten sammahtivat, niin kuin kaikille hallituksenvastaisille kansanliikkeille tuntuu viime vuosina käyneen.

Tätä kritiikkiä vastaan, ei Suomea, Szakácsin artikkeli viime kädessä suuntautuu. Eikä tässä artikkelissa hirvittävintä ole se, että ”Suomesta puhutaan pahaa”, osaksi täysin valheellisin perustein. Ennen kaikkea kammottaa tämän jutun sävy. Kirjoittaja ei vaivaudu mainitsemaan ainuttakaan lähdettä tai todistetta väitteilleen (ja miksi vaivautuisikaan, jos nämä lähteet ovat ulkomaiden vieraskielisissä lehdissä, joiden kieltä hänen kohdeyleisönsä ei osaa). Sitä vastoin murhista ja veriteoista hehkutetaan suunnilleen MV-lehden malliin (mihin ihmeeseen muuten unohtuivat monikulttuurisuus ja maahanmuuttajat?), ja tyylin kruunaa ironisen vitsikkääksi tarkoitettu kielikuva ”iloissaan” kirkkoja polttavista ja koulutovereitaan ampuvista suomalaisnuorista. Tällaiseen ”hyvään journalistiseen tapaan” (yritän nyt minäkin olla ironinen) nojaa se tiedotusimperiumi, joka käytännössä monopoliasemasta käsin muokkaa Unkarissa pääkaupungin ulkopuolisten syvien rivien mielenmaisemaa.


Suljetussa järjestelmässä, osa 2

marraskuu 22, 2017

Ja nyt pääsen lopultakin siihen, mistä tämän ja edellisen kirjoituksen otsikko on peräisin, eli esitelmään, jonka teatteriohjaaja Árpád Schilling piti laitoksellamme Wienissä maanantaina.

Schilling on teatteripiireissä kansainvälisesti hyvin tunnettu kaveri, vieraillut Suomessa ja nyttemmin esiintynyt Unkarin nykyisen järjestelmän arvostelijana myös Suomen mediassa. Hän nousi kuuluisuuteen jo vähän yli parikymppisenä, Krétakör- eli ‘Liitupiiri’-teatterin perustajana. Nuoren voiman ”Liitupiiri” aloitti toimintansa Jean Cocteaun ”Kauhukakaroiden” näytelmäsovituksella vuonna 1995 ja toi näyttämölle sekä klassikkoja Shakespearesta Brechtiin että aikalaiskirjoittajien teoksia. Vuonna 2008 Liitupiiri muuttui nykytaiteen keskukseksi ja tuotantotoimistoksi, joka järjestää teatteri- ja mediataide-esityksiä, tapahtumia ja tempauksia, missionaan ylläpitää yhteiskunnallista dialogia. Schilling puolestaan ohjaa teatteriproduktioita eri puolilla Eurooppaa; juuri nyt hän on tekemässä Ala-Itävallan pääkaupungin Sankt Pöltenin Landestheateriin uuden näytelmän ensiesitystä.

Krétakör-säätiön verkkosivuilla Schilling kertoo, että Krétakör on hänen viimeinen yhdyssiteensä Unkariin. Koska hän muuten saa elantonsa ulkomaisista produktioistaan, hän on riippumaton Unkarin instituutioista ja vapaa harjoittamaan yhteiskuntakritiikkiä ja aktivismia. Viime aikoina Schilling onkin ollut otsikoissa ”kansanvihollisena”. Nimittäin: syyskuussa parlamentin turvallisuusasiain valiokunnan istunnon jälkeen (joka oli pidetty suljetuin ovin) valiokunnan varapuheenjohtaja, tässä blogissa ennenkin esillä ollut häränniskainen Szilárd Németh, ilmoitti, että syksyn mittaan pelättävissä on opposition masinoimia vaarallisia levottomuuksia. Ja näiden levottomuuksien takana puolestaan tulee luultavasti olemaan kolme nimeltä mainittua henkilöä: Gábor Vágó (entinen vihreän LMP-puolueen sekä siitä irronneen Párbeszéd Magyarországért ‘Dialogi Unkarin puolesta’ -liikkeen kansanedustaja), Márton Gulyás (näyttävistä tempauksistaan tunnettu teatterimies ja aktivisti) sekä Árpád Schilling.

Valiokunnan istunnon pöytäkirjat on julistettu salaisiksi vuoteen 2026 saakka, joten tiedossa ei ole, millä sanoilla täsmälleen Schillingin ja kumppanien muodostamaa uhkaa luonnehdittiin, mutta suurin piirtein totuudenmukaisen kuvan ilmeisesti antavat mediassa siitä pitäen pyörineet termit ”kansanvihollinen” ja ”kansallinen turvallisuusriski”. Ja niin – Schilling on saanut julkisuutta myös #metoo-kampanjan johdosta Unkarissa nousseen kohun yhteydessä. Näyttelijä Lilla Sárosdi, joka ahdistelupaljastuksellaan käynnisti ohjaajakuuluisuus László Martonin eroon johtaneen tapahtumasarjan, on Schillingin vaimo, ja Schilling on myös julkisesti ottanut kantaa asiaan puolisonsa tukena.

Tämä mies siis saapui kertomaan näkemyksistään luentosalintäyteiselle yleisölle. Hyvin puhuikin ja vakuuttavasti. Kenties tärkeimpänä lähtökohtana hänen esityksessään oli se, että Unkarin tämänhetkiset ongelmat eivät korjaantuisi pelkästään johtoporrasta vaihtamalla. Syynä kaikkeen pahaan ei ole se, että ”meillä on nyt tämä Viktor Orbán”. Olennaisempi ongelma on se, että Unkari on suljettu järjestelmä, jossa demokratian rakenteet ja instituutiot eivät ole päässeet kehittymään.

Järjestelmänvaihdosta ja sosialismin kaatamista muistellaan nyt sankaritarinana, mutta Schilling vakuuttaa, että vaikka hän itse noihin aikoihin oli vasta teinipoika, niin sen verran hänkin näki ja ymmärsi, ettei se ollut pelkkää loistokasta vapaustaistelua. Sosialismin kaaduttuakin valta-asemissa istuivat samat vanhat puoluejyrät, joilla ei ollut kokemusta demokraattisesta toimintakulttuurista eikä myöskään mitään halua oppia sitä – tai päästää nuorempia ja oppimiskykyisempiä ohjaksiin. Tämä on tietenkin Schillingin ja hänen ikäpolvensa oma kokemus, mutta varmaan aidosti koettu. Kertomus siitä, miten ”Liitupiiri”-teatterin nuoret perustajat aikoinaan menivät pyytämään toiminnalleen tukea byrokraatilta, joka ei osannut ensin reagoida mitenkään muuten kuin kertomalla hämmentyneitä äijävitsejä, oli pelottavan uskottava.

Tunkkaisen autoritäärisen järjestelmän ahdaskatseiset kasvatit ovat näin tulleet rakentaneeksi suljetun systeemin, joka uusintaa itseään, siitä riippumatta, minkäniminen puolue tai puoluejohtaja kulloinkin on vallassa. Kaikkialle syöpynyt korruptio ja hyväveliverkostojen valta on olennainen osa tätä, samoin valheellinen ja toimimaton koulutusjärjestelmä, joka tuottaa naiivia ja sivistymätöntä kansaa. Ja kun ei ole demokratian instituutioita eikä riippumattomia rakenteita, ei ole myöskään luottamusta eikä solidaarisuutta. Kun Schilling julistettiin kansalliseksi turvallisuusriskiksi, tämän johdosta protestoivat useat ulkomaiset teatterialan instituutiot, mutta Unkarissa ei yksikään teatterinjohtaja astunut esiin puolustamaan kollegaa.

Schillingin mielestä vieläpä Trumpin Amerikassakin – puhumattakaan Suomesta, jonka hän erityisesti mainitsi hyvänä esimerkkinä – demokratian immuunijärjestelmä toimii ja kestää siitä riippumatta, kuka kulloinkin valitaan johtoon. Unkarissa taas tällaista toimivaa immuunijärjestelmää ei ole. Siksi ihmiset ovat alttiita vihan ja pelon propagandalle, jota Viktor Orbán osaa käytellä erittäin taitavasti. Ja siksi ei myöskään synny toiminta- ja yhteistyökykyistä oppositiota. Schilling tuntui näkevän itsensä jonkinlaisena piskuisen laumansa kanssa taistelevana desperadona; hänen mukaansa poliittisia oppositioaktivisteja on liian vähän, ja nämäkin vähät uhkaavat koko ajan palaa loppuun. Ainoa toivo tuntuisi olevan siinä, että suljetun systeemin sisällä leviävä tuhoisa entropia saa tämän systeemin lopulta tuhoamaan itsensä.

Mielenkiintoisinta tässä kaikessa oli minusta kuitenkin se, miten hyvin tämä kulttuuri- ja teatterimaailman näkökulmasta nähty tarina vastasi sitä, minkä edellisessä postauksessani selostettu 444.hu-sivuston video kertoi talouselämän näkökulmasta. Kummassakin olennaista on umpinainen järjestelmä, siinä kasvavat ahdaskatseiset ja tietämättömät ihmiset, jotka epärealististen odotustensa uhreina päätyvät kuvittelemaan, että heidän kyhäämänsä vapaan markkinatalouden kulissit ovat toimivaa kapitalismia tai demokratian kulissit todellista kansanvaltaa. Tämä johtaa väistämättä pettymykseen, raivoon ja seuraavien kulissien rakennustöihin, jos ei suljettuun järjestelmään saada mistään oikeaa informaatiota.

Talous, politiikka, kieli ja kulttuuri kertovat loppujen lopuksi kaikki samaa tarinaa. Tämän takia minäkin, olematta politiikan tutkija tai valtio-opillisten asioiden asiantuntija, olen päätynyt kirjoittamaan tätä loppujen lopuksi aika poliittista blogia.


Suljetussa järjestelmässä, osa 1

marraskuu 20, 2017

On viime aikoina kuultu muutamia niin tymäköitä analyyseja Unkarin tilanteesta, siitä, miten tähän on tultu ja miksi pelkkä yhden äijän tai yhden puolueen haukkuminen ei tässä auta, että on ihan pakko yrittää tiivistellä niitä tähän.

Ensinnäkin: jokaiselle unkarintaitoiselle suosittelen 444.hu-sivuston kahden videon sarjaa ”kansallisen lavasteidenrakennuksen historiasta”. Ensimmäinen osa kertoo ”länsikultista”. Unkari on viime vuosina näyttävästi ottanut etäisyyttä Länsi-Euroopan edustamiin valistuksen, tasa-arvon ja yksilön oikeuksien arvoihin. ”Illiberaalia” valtakuntaa, jossa yksilön vapautta ja itsensätoteutusta tärkeämpiä ovat kansalliset perinteet, yhteisöllisyys ja uskonnon varaan rakennetut perusarvot, on rakennettu jo jonkin aikaa. Mutta miten tähän tultiin?

Järjestelmänvaihdoksen jälkeen ei paljon muusta puhuttu kuin lännen kiinni ottamisesta. Sosialismin kahleista vapautuneen Unkarin piti muuttua samanlaiseksi kuin länsimaat: kaupoissa olisi runsaasti kaikenlaista tavaraa ja ihmisillä varaa siihen, eikä kenenkään tarvitsisi kaiket päivät kuunnella valheellisen systeemin typerää propagandaa. Tämän ajateltiin toteutuvan siten, että mahdollisimman nopeasti hajotettaisiin sosialistisen järjestelmän rakenteet ja päästettäisiin läntinen kapitalismi vyörymään maahan. Valtion omaisuutta oli itse asiassa pakkokin myydä, sillä Kádárin järjestelmän suhteellinen hyvinvointi ja kansan suhteellinen tyytyväisyys 1970- ja 1980-luvuilla oli rakennettu lainarahalla (tästä koko ajan valehdellen ja tilastoja väärentäen) ja valtio korviaan myöten veloissa.

elektratv

Elektra-TV, loistavaa laatua kohtuulliseen hintaan! Viiksekäs kasariherrasmies liivipuvussaan edustaa eurooppalaista hienostuneisuutta, television aasialainen herra uutta kansainvälistä kulutusmaailmaa.

Mutta nopeista yksityistämistoimista ei seurannut kapitalistista onnelaa. Ohuen yläluokan ja ylemmän keskiluokan elämä muuttui mukavammaksi, mutta suurelle osalle kansaa uusi yhteiskuntajärjestys toi epävarmuutta ja köyhyyttä. Unkarin bruttokansantuote putosi vuosina 1989–1993 viidesosan verran, eli vaikutus oli moninkertainen vuoden 2008 talouskriisiin verraten. Puolitoista miljoonaa unkarilaista jäi työttömäksi, mikä oli melkoinen lukema muihin entisiin sosialistimaihinkin verraten.

beteltakupa

Vaadimme oikeudenmukaista taakanjakoa! Mitta on täysi!

Vallanpitäjät kuitenkin vähättelivät ongelmia tai pitivät niitä lastentauteina. Oli syntynyt ilmiö, jota videon tekijät vertaavat Melanesian ns. cargo-kulttiin: alkuasukkaat, jotka sodan aikana tottuivat amerikkalaisten lentotukikohtien tuomaan ja koneista tiputettuun kivaan ja hyödylliseen kamaan, eivät amerikkalaisten joukkojen lähdettyä ymmärtäneet, mitä oli tapahtunut, ja rakensivat lentokenttien ja koneiden ympärille uskonnollisen kultin, odottaen itse rakentamiensa lennonjohtotorni-, kiitorata- ja lentokonejäljitelmien ääressä, että tavaraa taas rupeaisi tulemaan.

cargo

Yhtä naiivisti entisen sosialistimaan vallanpitäjät olivat kuvitelleet, että kunhan rakennetaan kapitalismin lavasteet, kun on rajoittamaton yksityisomistus, pörssi ja vaihtokelpoinen valuutta, niin kohta tulee paikalle myös vanhojen länsimaiden hyvinvointi.

Unkari ei kuitenkaan ollut vanha länsimaa, ja tämän ymmärtämiseksi on ymmärrettävä, mikä on rikkaan ja köyhän ero. Rikkaat maat tuottavat pitkälle jalostettuja tuotteita, joita myydään kalliilla. Unkarissa tällaista tuotantoa ei juuri ollut, ja järjestelmänvaihdoksen jälkeen harvalla oli pääomaa tällaisen yrityksen ostamiseen tai perustamiseen. Näin Unkarin teollisuustuotannosta merkittävä osa joutui ylikansallisten suuryritysten käsiin.

opel

”UNKARIN UUSI TÄHTI!” Pääministeri József Antall Opel-tehtaan avajaisissa.

Ne toki työllistivät monia unkarilaisia ja toivat siten hyvinvointia, mutta kotiuttivat voittonsa ulkomaille ja ostivat Unkarista enimmäkseen suhteellisen halpaa työvoimaa: Unkari siis osti tarvitsemaansa kalliilla ja myi sitä, mitä itse pystyi tarjoamaan, halvalla. Kaiken lisäksi halpa työvoima on helposti vaihdettavissa vielä halvempaan, joten ylikansalliset yritykset oli pidettävä suopealla ja hyvällä mielellä esimerkiksi suotuisien verotusratkaisujen avulla, etteivät ne siirtäisi tuotantoaan jonnekin vielä halvempien ja nöyrempien työntekijöiden maahan.

Cargo-kultin huumassa uuteen hyvinvointiin uskovat ja kulutusjuhlaa odottavat kansalaiset myös elivät luotolla, ja vuosituhannen alkuvuosina Unkarin kotitalouksien velka kymmenkertaistui. Kun valtiokin samaan aikaan velkaantui, vuoden 2008 talouskriisin koittaessa valuuttaluottoloukkuun jäi lukuisia onnettomia. Samaan aikaan Unkarissa oli kypsynyt poliittinen kriisi. Kuuluisassa julkisuuteen vuotaneessa sisäpiiripuheessaan pääministeri Gyurcsány varsin alatyylisin sanoin myönsi, että tässä on valehdeltu koko kansalle koko ajan.

Seurasi mellakoita, hallituksen vaihdos, ja tässä vaiheessa myös melkoinen osa kansaa alkoi menettää uskonsa ns. länsimaiseen liberalismiin. Aika alkoi olla kypsä illiberaalille valtiolle, jossa talouspolitiikka on ylpeän ”epäortodoksista”, valtio puuttuu liikeyritysten toimintaan esimerkiksi määräilemällä hintapolitiikkaa (kuuluisimpana esimerkkinä nykyisen hallituksen prestiisiprojekti rezsicsökkentés eli energia- ja kunnallistekniikkamaksujen pakottaminen alas) ja länsimaiden talousherruutta vastaan ”kapinoidaan”, demonisoiden ylikansallisia yrityksiä, pankkeja ja globaalikapitalismia – ainakin propagandan tasolla. Mutta ei tässä kyllin, vaan talousliberalismin – aiheellisenkin – kritiikin mukana menemään heitetään myös esimerkiksi sananvapaus ja ihmisoikeudet. Näin on päästy videon toiseen osaan, jonka aiheena on vapaustaistelun kultti.

Viktor Orbán julisti vuonna 2010 taistelun valtion velkaantumista, taloudellista riippuvuutta ja ylikansallisia yrityksiä vastaan. Tällä itsenäisyystaistelulla on kuitenkin kyseenalaiset puolensa. Itse asiassa Unkarin taloustilastoissa näkyvä kasvu ja valtionvelan kutistuminen on pelkästään EU:n runsaskätisten tukien ansiota – ilman tätä tukea mittarit olisivat miinuksella. Ja koska EU:n tuet ovat lähivuosina luultavasti rajusti vähenemässä, lisää kasvurahaa on ryhdytty hankkimaan Venäjältä, Paksin ydinvoimalaprojektin huikealla luototuksella.

putinorban

”… meillä on sopimus Venäjän kanssa, se on hyvä sopimus.” Orbánin ja Putinin lehdistötilaisuus

Unkari ei siis seiso omalla pohjallaan siinä määrin, kuin Orbán on lupaillut, vaan yhä vieraan rahan varassa. Eikä tässä kaikki. Samaan aikaan, kun hallituksen propaganda pauhaa ylikansallisen kapitalismin kataluudesta, EU:n taloustuesta kaksi kolmasosaa päätyy Unkarissa toimivien tuotantolaitosten kautta lopulta ylikansallisten suuryritysten laariin (ja tämä osuus on suurempi kuin monessa muussa entisessä sosialistimaassa). Nehän on pidettävä tyytyväisinä, jotta autotehtaat sun muut pysyisivät maassa. Niinpä Orbánin hallitus suurista puheistaan huolimatta on itse asiassa tukenut kansainvälisiä suuryrityksiä verohelpotusten ym. kautta enemmän kuin yksikään aikaisempi hallitus sitten järjestelmänvaihdoksen. Eläkeläiset ja muut Fidesz-puolueen naiivit kannattajat saavat rauhassa kerääntyä ”rauhanmarsseilleen” ”Meistä ei tule siirtomaata!”, ”EU on uusi Neuvostoliitto”, ”Varjele meitä Goldman Sachsilta” ja ”Isänmaa ei ole myytävänä!” -banderolleineen.  Ylikansallisten yritysten verotus on Unkarissa Euroopan kevein. Tämä taloudellinen todellisuus selittänee osaltaan, miksi EU jatkuvasti sietää ja tukee Unkaria, kaikista kansalaisvapauksien ja ihmisoikeuksien loukkauksista huolimatta.

Eihän ylikansallisissa yrityksissä sinänsä mitään niin pahaa olisi, elleivät ne järjestelmänvaihdoksen jälkeen olisi vallanneet koko Unkarin yritysmaailmaa ja estäneet kotimaisen yritystoiminnan kehitystä. Orbán on koko ajan puhunut siitä, miten tärkeää on tukea kotimaisen kapitalismin, pääomien ja vauraan yrittäjäluokan syntymistä. Mutta tarkemmin katsoessa huomaa, että tässä on selvä etupiirijako. ”Vapaustaistelusta” puhutaan ja ulkomaisia yrityksiä demonisoidaan niillä aloilla, joilla markkinat ovat ja pysyvät Unkarin sisällä: media, mainonta ja mainostilan myynti, päivittäistavarakauppa, tienrakennus, kunnallistekniikka. Ja näillä aloilla, kuinka ollakaan, Orbánin lähipiiriin kuuluvat olig…, tuota, isänmaalliset liikemiehet ovat rikastuneet, satumaisimpana esimerkkinä Orbánin naapuri ja (vakavien arvelujen mukaan) bulvaani, entinen kaasuasentaja ja nykyinen suurliikemies Lőrinc Mészáros, joka perheineen hallitsee maatalous-, tienrakennus-, turismi- ynnä muille aloille haarovaa megabisnestä.

meszarosrtl

”Lőrinc Mészáros kolminkertaisti omaisuutensa.” RTL-kanavan uutislähetys viime vuonna. Tänä vuonna omaisuus on jo viisinkertaistunut.

Auto- tai elektroniikkatehtaat taas voivat milloin hyvänsä siirtää tuotantonsa Romaniaan tai Kiinaan, eikä niiden tuotanto myöskään olennaisessa määrin suuntaudu Unkarin markkinoille. Siispä niitä ei yritetäkään kiusata eikä niiden kanssa kilpailla, päinvastoin, kuten jo todettiin, niiden toimintaa helpotetaan kaikin tavoin. Näin siis Unkari käy ”vapaustaisteluaan” varsinaisella win-win-meiningillä. Sivutuotteena on päästy eroon riippumattomasta oikeuslaitoksesta ja mediasta, sillä oligarkkien näin häikäilemätön rikastuttaminen olisi muuten hieman hankalaa.

Ja voimme jälleen palata Melanesiaan cargo-kultin pariin. Samoin kuin järjestelmänvaihdoksen jälkeinen Unkari rakensi kapitalismin lavasteita ilman oikeita kapitalismin edellytyksiä, samoin nykyinen Unkari rakentaa vapaustaistelun lavasteita ilman, että oikeasti taisteltaisiin mitään ulkopuolista uhkaa vastaan. Järjestelmänvaihdoksen jälkeen luvattiin, että talouden liberalisointi tuo kaikille hyvinvointia ja vapautta. Tuli epävarmuutta, työttömyyttä ja talouskriisi, ja jossain vaiheessa kansan kärsivällisyys petti eikä se jaksanut enää purra hammasta ja kiristää vyötä. Tätä nykyäkin Unkarissa tapahtuu paljon sellaista, mistä Orbánin hallinnon aatteelliset kannattajatkaan eivät pidä. Mutta toistaiseksi he vielä purevat hammasta ja vakuuttavat itselleen, niin kuin heillekin vakuutellaan, että nyt on kysymys suuremmasta asiasta: Unkarin kansan vapaudesta ja unkarilaisten säilymisestä Euroopan kartalla.

Tämä asetelma uusintaa itseään yhä uudelleen. Järjestelmät vaihtuvat, jokainen reagoi sinänsä oikeutettuun tyytymättömyyteen ja todellisiin ongelmiin rakentamalla uusia lavasteita entisten tilalle. Kysymys ei siis ole vain Viktor Orbánista, ei kenestäkään muustakaan poliitikosta tai puolueesta sinänsä. Kysymys on myös kulttuurista. Ja siihen palaan tähän muuten liian pitkäksi venyvän vuodatuksen seuraavassa osassa.


Menneiden sukupolvien varjot

marraskuu 16, 2017

Otsikko on lainattu Sergei Paradžanovin vuonna 1964 Neuvosto-Ukrainassa ohjaamalta mielettömältä elokuvalta Тіні забутих предків, joka on viime vuosien unohtumattomimpia katselukokemuksiani. Mutta nyt ei ole kysymys Karpaattien hutsuulikansan perinteistä vaan siitä, miten entisaikojen poliittinen historia yhä elää sentrooppalaisessa arjessa, kielenkäytössä ja poliittisessa kulttuurissa.

Reaalisosialismin kaatumisestahan on kohta kolmekymmentä vuotta. Nykyajan nuoret aikuiset Unkarissa kuten muissakaan entisissä sosialistimaissa eivät enää ole päntänneet koulussa pakkovenäjää eivätkä osaa edes kyrillisiä kirjaimia (joten saattaa käydä kuten muutamia päiviä sitten netissä liikkunut kuva näyttää: szegediläisessä myymälässä ulkomaalaisille asiakkaille tarkoitettu ilmoitus lisäveron hyvittämisestä kierrätettiin Google Translaten kautta, mutta kun lähtökieleksi unohtui englanti, serbiankieliseksi tarkoitetussa kyltissä lukee jonkinlaista unkaria kyrillisin kirjaimin, eikä kyltin tulostanut henkilökunta selvästikään ole osannut epäillä mitään). Vasta päälle nelikymppisillä alkaa olla kunnon muistikuvia siitä, millaista oli lapsena laulaa Kansainvälistä pioneerihuivi kaulassa, aikuisena suunnitella ei aivan yksinkertaisesti järjestettävää ulkomaanmatkaa mutkikkaine valuuttaoperaatioineen tai lukea lehdistä artikkeleita, joissa oli selvästi tunnistettava vörös farok eli “punainen häntä”, pakollinen ideologinen loppukaneetti.

Sen verran kuitenkin sosialismin ajoista tietää nuorempikin polvi, että nykyhallituksen arvostelijoiden viljelemät viittaukset entisiin aikoihin toimivat edelleenkin myös poliittisen satiirin ja pilkan keinoina. Kaikki ymmärtävät, mitä tarkoittaa, kun pienoisen möhömahan kasvattaneen Viktor Orbánin aika epäedullisesta kulmasta otettua valokuvaa kommentoidaan ei pääministerin (miniszterelnök) vaan TSZ:n (termelőszövetkezet eli tuotanto-osuuskunta, suunnilleen ”kolhoosi”) puheenjohtajan näköiseksi – se siis viittaa hyvinvoivaan ja mahtavaan mutta röyhkeän junttimaiseen olemukseen. Niin isänmaallis-oikeistolaista, kristillistä ja antikommunistista kuin nykyinen meininki onkin olevinaan, oppositio ei väsy muistuttamaan, miten paljossa hallituksen ja sen viestinnän tyyli tuo mieleen entiset ajat: vallanpitäjien mielivallan ja syvälle rakenteisiin piintyneen korruption, hurraa-kulkueet lippujen hulmutessa, syntipukkeihin ja syyttelyyn taittuvan, viholliskuvia rakentavan propagandan. Ja komentotalouden, jossa kuluttajahinnoilla ei tarvitse olla mitään tekemistä kannattavuuden tai muun kapitalistisen hölynpölyn kanssa.

Tästä viimeksimainitusta on viime päivinä kohistu unkarinkielisessä somessa. Kohinan keskipisteenä on András Tállai, talousmies ja poliitikko, entinen Mezőkövesdin kaupungin pormestari, nyttemmin Fidesz-puolueen kansanedustaja, veroasioista vastaava valtiosihteeri sekä Unkarin vero- ja tullihallituksen (NAV) johtaja. Viime viikonloppuna Tállai ilmoitti Facebook-sivullaan, että oli kansalaisten pyynnöstä käynyt selvittämässä polttoaineiden hintoja vaalipiirissään ja todettuaan ne korkeiksi ”sopinut” öljy-yhtiö MOL:n kanssa hintojen laskusta Mezőkövesdin alueella. Tästä tietenkin riemu repesi oppositioviestimissä, pääministeri Orbán puolestaan kiitteli Tállaita reippaasta toiminnasta, kunnes juttu levisi vähemmän imartelevassa valossa kansainvälisiin uutisiin, ja MOL:n oli aika ryhtyä selittelemään, että sen hintapolitiikka perustuu täysin yhtiön omiin arvioihin ja liiketaloudellisiin tekijöihin, ei mihinkään muuhun, eihän toki.

Koko kohun symboliksi nousi vuoden mehevin freudilainen lipsahdus. ATV-uutisten haastateltavaksi osui autoilijarouva, jonka suusta kuultiin seuraavaa:

… bensan hinta halpeni, ja olen samaa mieltä, semminkin kun mielestäni toveri Táll… ei ole vain ministerinä vaan myös kansanedustajana läsnä…

Rouva on siis sanomassa Tállai elvtárs ‘toveri Tállai’, mutta huomaa lipsahduksensa viime hetkessä ja nielaisee elvtárs-sanan jälkimmäisen tavun. Asia on kuitenkin tullut piinallisen selväksi. Aika entinen on palannut. Elvtárs ei sosialismissa ollut mikään yleinen ’herraa’ tai ’rouvaa’ vastaava kohtelias puhuttelu, vaan se kuului puolueen jäsenille, vallan miehille ja naisille. Tässä puoliksi nielaistussa ”toveri”-sanassa kuuluu koko entisten aikojen meininki: tasa-arvon iskulauseisiin naamioituva autoritaarinen, hierarkinen, jälkifeodaalinen yhteiskunta, jossa ”toverit” järjestävät asiat mielistelijöidensä parhaaksi.

***

Siirrytään Itävaltaan. Täällä diktatorisen sortovallan kaatumisesta on kulunut paljon enemmän aikaa. Natsimeininki elää kuitenkin erilaisten perinneyhdistysten voimin tiettyjen piirien kellareissa ja kaapeissa, ja näillä perinneyhdistyksillä puolestaan on selviä kytköksiä populistiseen Vapauspuolueeseen (FPÖ), joka parhaillaan on nousemassa rakenteilla olevan hallituskoalition junioripartneriksi. Tunnelmat omassa somekuplassani ovat järkytyksen ja syvän huolen leimaamat, muun muassa pelätään Itävallan kansainvälisen maineen puolesta. Ja päivitellään, millaisia kaappinatseja uuteen hallitukseen on nousemassa. Eilen illalla tuhansia mielenosoittajia kynttilät kädessä kokoontui Wienin kaduille osoittamaan mieltään äärioikeistolaisten hallitukseen nousua vastaan.

Liittopresidentti Van der Bellenin kerrotaan viime viikolla lausuneen diplomaattiyleisölle, että hän ei periaatteessa vastusta FPÖ:n osallistumista hallitukseen, mutta tiettyjä henkilöitä kuten FPÖ:n pääsihteeriä ja europarlamentaarikkoa Harald Vilimskyä ja Wienin varapormestaria Johann Gudenusta hän ei suostuisi nimittämään ministeriksi. Vilimsky, jota pidetään yhtenä FPÖ:n pääideologeista, on vuosien mittaan tuottanut erinäisiä arveluttavia ja mediakohua nostattaneita möläytyksiä. Johann Gudenus taas on eräänlainen FPÖ:n Olli Immonen, joka samoin on möläytellyt yhtä jos toistakin (mm. käyttänyt natsiaikojen termiä Umvolkung, ’uudelleenkansoittaminen’ eli ’kansanvaihto’, mikä hänen mielestään on nykyisen maahanmuuton pahin vaara) ja kaveerannut erikoisten tyyppien kanssa. Hänellä on erityisen hyvät suhteet Putinin Venäjään: hän on muun muassa vieraillut sekä Tšetšenian diktaattorin Ramzan Kadyrovin luona (minkä jälkeen hän totesi, että Itävallassa oleskelevat tšetšeenipakolaiset ovat rikollisia ja huijareita, jotka sietäisi heti palauttaa) että – yhdessä muutamien muiden länsieurooppalaisten äärioikeistoaktiivien kanssa – Krimin valtauksen jälkeistä ”vapaata ja laillista” kansanäänestystä tarkkailemassa.

Yksi entisten aikojen perinneyhdistysaktivisti jouduttiin jo ”harjaamaan”. Alaitävaltalaista Tullnin kaupunkia edustava Andreas Bors oli nousemassa parlamenttiin, kun julkisuuteen levisi hänestä 17-vuotiaana aateveljien seurassa napattu kainalontuuletuskuva:

bors

Bors joutui luopumaan mandaatistaan. Lehdistötiedotteessaan hän selittää kaiken johtuvan mediakampanjasta, jonka tarkoituksena on häiritä FPÖ:n ja konservatiivipuolue ÖVP:n hallitusneuvotteluja.

Henkilökohtaisesti vakuutan, että kiellän äärimmäisyysajattelun kaikissa muodoissaan ja henkilökohtaisesti sanoudun irti natsidiktatuurin ajatusmaailmasta – se on minulle itsestäänselvyys! Sitäkin enemmän pahoittelen, että aikoinaan yhdellä ainoalla harkitsemattomalla teollani annoin aihetta yhdistää itseni ideologiaan, jonka ehdottomasti torjun. Jos voisin tehdä tämän tapahtumattomaksi, tekisin niin heti, tuodakseni sitäkin selvemmin ja yksiselitteisemmin ilmi puhtaan (lupenrein) demokraattisen aatemaailmani.

Lupenrein tarkoittaa ”luuppipuhdasta”, siis semmoista, missä ei suurennuslasillakaan erotu epäpuhtauksia, ja on alkuaan jalokiviseppien käyttämä arviointitermi. Kuuluisaksi tämän sanan teki Saksan entinen liittokansleri Gerhard Schröder vuonna 2004 lausuessaan (tai paremmin myöntäessään toimittajan esittämän muotoilun), että ”Vladimir Putin on luuppipuhdas demokraatti”. On kenties tahattoman hupaisaa, että tähän samaan surullisenkuuluisaan termiin tarttuu Putinin poikien kanssa veljeilevän joukon edustaja.

”Heilaileva” Andreas Bors ei siis nouse parlamenttiin vaan jatkaa toimintaansa paikallispolitiikassa. Natsitervehdys on kuitenkin taas nostanut esiin itsensä FPÖ:n johtajan HC Strachen nuoruudensynnit. Strache oli nuoruudessaan todistettavasti mukana uusnatsien toiminnassa, muun muassa vankilaan tuomitun holokaustinkiistäjän Gottfried Küsselin organisoimissa sissitaisteluharjoituksissa, joita hän myöhemmin on pyrkinyt vähättelemään pojankloppien värikuula-ammuskeluksi. Kuuluisassa valokuvassa nuorella Strachella on peukalo, etusormi ja keskisormi ojennettuna W-kirjaimen muotoon (niin kuin Widerstand, ’vastarinta’) ns. Kühnen-tervehdykseen, jota uusnatsit käyttivät liian huomiotaherättävän käsivarsi-”heilauksen” sijasta. Oman selityksensä mukaan Strache oli kuvaa otettaessa ollut tilaamassa kolmea olutta. Strachen tiedetään myös uusnatsipiireissä pyöriessään käyttäneen ”taistelijanimeä” Heinrich, ja keltalehti Österreichin haastattelema, samoissa piireissä liikkunut lähde väittää, että tämä nimi oli tarkoituksella valittu Heinrich Himmlerin mukaan.

Aika monta vuosikymmentä saa kulua, ennen kuin menneiden sukupolvien perinnöstä päästään eroon.


Lisää kierroksia

marraskuu 12, 2017

Unkari varustautuu jo ensi kevään parlamenttivaaleihin, joissa Fidesz-puolueen on kolmatta kertaa peräkkäin tarkoitus saavuttaa veretseisauttava voitto. Ja valitettavasti tämänhetkisellä oppositiolla se vaikuttaa hyvinkin mahdolliselta. Oppositiopuolueiden kannatuslukemat – kozvelemenykutatok.hu-sivusto tarjoaa kätevän koosteen eri mielipidetutkimusten tuloksista – jäävät alle 10 prosentin, lukuun ottamatta äärioikeiston Jobbikia, jolle on mitattu 9–15 %:n kannatusta. 26–40 %:n lukemillaan valtapuolue Fidesz on täysin omassa sarjassaan, eikä yhdelläkään keskenään kinastelevista oppositiopuolueista ole mitään mahdollisuuksia, ellei jokin niistä ihmeen kautta saa koko nukkuvien puolueen laajoja rivistöjä taakseen – 30–44 % unkarilaisista ei vielä tiedä tai ei halua kertoa valintaansa, ja luultavasti melkoinen osa heistä jää vaalipäivänä kotiin, koska ”äänestäminen ei kuitenkaan kannata”, ”mikään ei kuitenkaan muutu” ja ”kaikki poliitikot ovat samanlaisia korruptoituneita roistoja”.

Tietenkin voidaan spekuloida esimerkiksi ulkounkarilaisten äänten vaikutuksella. Ylirajaista Unkarin kansakuntaa rakentaessaan nimittäin Orbánin hallitus on avokätisesti jaellut rajantakaisille unkarilaisvähemmistöille paitsi Unkarin passeja myös helpompaa postiäänestysmahdollisuutta, mikä johtaa absurdeihin asetelmiin. Ja pelättävissä on, että rajantakaiset unkarilaiset, joista ainakin osaa Unkarin politiikan revansistis-nationalistinen tyyli saattaa miellyttää (ja jotka eivät itse maksa veroja Unkariin eivätkä koe tavallista unkarilaisen veronmaksajan arkea), äänestävät Fidesztä, kun taas Unkarin nykymenoon kriittisemmin suhtautuvat, usein nuoret ja koulutetut maastamuuttaneet eivät välttämättä pääse tai vaivaudu lähimpään Unkarin lähetystöön jättämään ääntään jollekin oppositiopuolueista tai Aku Ankalle.

O_Peter_Pal_01

(Vasemmalla:) Hän on Péter. Péter on syntynyt ja kirjoittanut ylioppilaaksi Budapestissa. Nykyään hän asuu Manchesterissa. Huhtikuussa 2018 hän voi äänestää vain matkustamalla Lontooseen. (Oikealla:) Hän on Pál. Pál on syntynyt [Transilvanian] Székelyudvarhelyssä eikä ole koskaan käynytkään Unkarissa. Nykyään hän asuu Liverpoolissa. Huhtikuussa 2018 hän voi äänestää postitse.

Tänään joka tapauksessa Fidesz-puolue vietti vuosikokoustaan tulevan vaalitaistelun merkeissä, ja tunnelmaa kuvataan oppositioviestimissä suorastaan houruisen voitonriemuiseksi. Viktor Orbán valittiin tietenkin yksimielisesti uudelleen puolueen johtoon, ja myös muut puolueen ”ykköstykit” panivat parastaan.

”Puolustakaamme Unkaria!” Kuva: Szilárd Koszticsák / MTI, linkitetty 444.hu-sivustolta

Näin Orbán itse, Fidesz-puolueen verkkosivulla julkaistun puhetiivistelmän mukaan:

[Orbán] korosti, että kymmenet miljoonat eurooppalaiset työskentelevät ja kamppailevat ankarasti päivittäin pitääkseen itsensä ja perheensä leivän syrjässä kiinni. He kaipaavat turvallisuutta ja järjestystä, tarttuvat yhä lujemmin kulttuuriseen identiteettiinsä ja taistelevat päivittäin tutun eurooppalaisen elämänsä jokaisen neliömetrin puolesta. (…) Viktor Orbán totesi, että ajan henki on itse asiassa meidän puolellamme, ankarasti työtä tekevien, vastuuta kantavien, perheistään huolehtivien, isänmaataan rakastavien, kristityistä juuristaan kiinni pitävien eurooppalaisten puolella. Me olemme enemmistö, ylivoimainen enemmistö, on vain ajan kysymys, milloin me voitamme, emme vain Unkarissa vaan koko Euroopassa, koko läntisessä maailmassa, hän julisti. Orbán huomautti, että kaiken tämän tietävät myös globalistiset eliitit, heitä palvelevat byrokraatit, heidän palkkalistoillaan olevat poliitikot, heidän etujaan ruumiillistavien Soros-verkostojen agentit. Siksi he ovat keksineet tälle kaikelle, mikä on kansallista, kansan omaa, kristittyä ja porvarillista, taikasanan ”populismi”. Mutta ei auta taikasanan toistelu, ei loitsu, ei poliittinen voodoo. Todellisuus, todellisuuden ihmiset, todelliset elämän vaistot, todelliset inhimilliset kaipaukset, haaveet ja toiveet tulevat vielä voittamaan Eurooppaa nyt hallitsevan globalistieliitin ja tekemään Euroopan ja sen mukana Unkarin jälleen suureksi.

Making Hungary great again, juu. Eikä tässä kyllin:

Fideszin puheenjohtaja päätteli, että olemme semmoisen suunnitelman tiellä, joka pyrkii tekemään selvää kansakunnista ja luomaan sekakansanryhmien Euroopan. Hän lisäsi, että olemme finanssi- ja poliittisen imperiumin tiellä, joka pyrkii toteuttamaan tämän suunnitelman hinnalla millä hyvänsä. (…) Sorosin kansalaisjärjestöt ovat viime vuosina punoneet verkkonsa kaikkiin Euroopan päätöksentekofoorumeihin, ne ovat myös tiettyjen Unkarin puolueiden taustalla. (…) Maahanmuutto ei ole Soros-suunnitelman päämäärä, vain sen välikappale. Onnettomaan tilanteeseen joutuneita miljoonia ihmisiä houkutellaan, suorastaan rahdataan Afrikasta ja Lähi-idästä Eurooppaan kansakuntien heikentämiseksi, antamaan armoniskua kristitylle kulttuurille.

Tämä populistinen vihankylvö tietenkin rakentaa hyvin todellisen tyytymättömyyden ja pelon varaan. Eikä kyse ole vain vieraan pelosta ja perinteisen rasismin eri muodoista, ei myöskään nykymaailman todellisista uhkakuvista: sodista, terrorismista ja ympäristökatastrofin uhasta. Itse asiassa Unkari, jonka Kádárin pehmodiktatuurin aikainen suhteellinen hyvinvointi oli ostettu velkarahalla, ei järjestelmänvaihdoksen jälkeen missään vaiheessa onnistunut pääsemään järkevään ja menestyksekkääseen markkinatalouteen kiinni. Kuten 444.hu-sivuston mainio analyysi kertoo (ehkä joskus pääsen palaamaan aiheeseen yksityiskohtaisemmin), sosialismin kaatumista seurannut yksityistäminen ja sitä seuranneet kansainväliset talouskriisit valuuttaluottoloukkuineen tekivät Unkarista maan, joka myy halvalla – raaka-aineita ja vähän koulutettua työvoimaa niille ylikansallisille yrityksille, jotka avaavat Unkariin auto- tai legopalikkatehtaita – ja ostaa kalliilla. Tätä riippuvuutta peitellään yhä sotaisammalla vapaustaisteluretoriikalla, raivoten Brysselin ”diktatuuria” ja ylikansallisen pääoman juonia vastaan, samalla kun Unkari on viime vuosina ollut EU:n suurimpia nettohyötyjiä ja nykyinen hallitus itse asiassa tukee ylikansallisia suuryrityksiä enemmän kuin yksikään aikaisempi.

Samaan aikaan populistista emootiomyllyä pyörittävä vihankylvö kasvaa aina vain uutta hedelmää. Őcsényn tapahtumien jälkeen uusin näytös nähtiin Perbálissa aivan Budapestin kyljessä. Näin kirjoittaa Facebookissa kansainvälisen AIESEC-nuorisovaihtojärjestön edustaja:

aiesec_perbal.jpg

Hyvät perbálilaiset! Eilen (perjantaina 10.11.) kyläämme saapui kuudeksi viikoksi kolme srilankalaista opiskelijapoikaa Unkarin AIESECin järjestämälle vierailulle. He tulevat tekemään vapaaehtoistyötä ”Elämä jatkuu” -yhdistyksen asuntolassa Perbálissa. Niin juuri, he auttavat vammaisia ilmaiseksi. Viikonloppuisin ja viikollakin he tulevat matkustamaan välillä Budapestiin, toisiin kaupunkeihin, ehkä Wieniinkin. He tulevat myös liikkumaan kylällä, esimerkiksi bussipysäkille tai kauppaan jotain ostamaan. Ulkonäkönsä puolesta he kuuluvat vedda-rotuun: mustat aaltoilevat hiukset, tummanruskeat silmät, vaalean-/tummanruskea iho.
Tästä kaikesta kirjoitan siksi, että heti tulonsa jälkeisenä päivänä Budapestiin matkalla ollessaan heitä epäiltiin ”migranteiksi” ja paikalle kutsuttiin poliisit (jotka olivat hyvin ystävällisiä ja ymmärtäväisiä, kiitos siitä). Täällä Perbálissa. Rauhoitan nyt kaikkia: he eivät ole ”migrantteja”. Heillä on passit, viisumit, opiskelijakortit, lentoliput paluumatkalle. Ei siis enää tarvitse kutsua poliiseja, tämä yksi kerta riitti. Ottakaamme heidät ystävällisesti vastaan.

Tähän on todellakin tultu. Ei vain tuppukylissä, joissa ulkomaalaisia ei koskaan ole nähty, ei vain rajan pinnassa, missä pahimman pakolaiskriisin aikaan liikkui outoja ja epätoivoisia ihmisiä ja missä edelleenkin joskus joku pääsee livahtamaan piikkilankojen läpi, vaan käytännössä Budapestin esikaupungissa ihmiset ovat oppineet pelkäämään ”migrantteja”. Nimitystä migráns – ei esimerkiksi menekült ’pakolainen’ – on käytetty pakolaiskriisin alusta saakka, ehkä siksikin, että sen merkitys tavalliselle unkarilaiselle on sopivan hämärä. Tähän hämyiseen nimikkeeseen on helppo kytkeä kauhukuvia siitä, miten ”migrantit” Unkarin rajoilla tai onnettomissa liian löyhää maahanmuuttopolitiikkaa harjoittaneissa länsi-Euroopan maissa tuovat mukanaan rikoksia ja terrorismia. Ja näin ollaan tilanteessa, missä eksoottinen ulkomuoto ja tumma ihonväri saa hätääntyneet kansalaiset soittamaan poliisin.

Mitä oikein liikkuu niiden poliittisten johtajien päässä, jotka tällaisessa tilanteessa vain lisäävät kierroksia vihakoneeseen?