Nuorna vitsa väännettävä

6 tammikuun, 2021

Unkarissa on jo vuosikaudet käyty kiivasta keskustelua koulujen oppikirjoista. Useita esimerkkejä on ollut esillä tässäkin blogissa: opetussuunnitelmat ja oppikirjojen sisällöt näyttävät olevan yhä tiukemmin hallituksen käsiohjauksessa, ja tämä näkyy erityisesti aatteellisissa kysymyksissä, jotka liittyvät kansalliseen historiankirjoitukseen tai ns. perhearvoihin ja ns. perinteisiin sukupuolirooleihin.

Uusin kohu on noussut lukion äidinkielen verkko-oppikirjaan sisältyvästä tietokilpailukysymysten muotoon puetusta tehtäväsarjasta. Viestintää ja kommunikaatio-ongelmia käsittelevään osioon siis on sijoitettu tämmöinen kysely, jonka aiheena ovat miesten ja naisten erot eli sukupuolten välisen kommunikaation ongelmat.

”Naisten ja miesten verbaalisen kommunikaation ominaispiirteet eroavat toisistaan monessa kohdin. Siinä määrin, että se voi johtaa väärinymmärryksiin. Yritä selvittää, kumpi seuraavassa esitetyistä väitteistä tai sitaateista luonnehtii naisia ja kumpi miehiä!”

Tästä se lähtee:

Kuvan mahdollinen sisältö: tekstissä sanotaan 13. Kommunikaciós zavarok Nemek közti kommunikació 1/13 nők és a férfiak verbális kommunikációs sajátosságai számos ponton eltérnek. Olyannyira, hogy félre is érthetik egymást. Próbáld megállapítani, hogy következő állítások vagy idézetek melyike lehet jellemző nőkre, és melyik férfiakra! 1. állítás: Azonos nemű társaságban erről beszélgetnek: üzlet, politika, gazdaság, jogi kérdések, adók, sport, legfrissebb hírek, autók, másik nem, kütyük, praktikus dolgok. 2. állítás: Azonos nemű társaságban erről beszélgetnek: család, érzelmek, másik nem, társas élet, könyvek, ételek, italok, életproblémák, életstílus. 1. állítás: férfiak állítás: nők 1. állítás: nők 2. állítás: férfiak Újrakezdés Ellenőrzés

Väite 1: Samansukupuolisessa seurassa puhutaan liikeasioista, politiikasta, taloudesta, laki- ja oikeuskysymyksistä, veroista, urheilusta, uusimmista uutisista, autoista, vastakkaisesta sukupuolesta, laitteista ja vehkeistä, käytännön asioista. Väite 2: Samansukupuolisessa seurassa puhutaan perheestä, tunteista, vastakkaisesta sukupuolesta, seuraelämästä, kirjoista, ruoasta, juomasta, yksityiselämän ongelmista, elämäntyylistä.

[Vasemmanpuoleinen vastausnappula:] 1. väite: miehet – 2. väite: naiset
[Oikeanpuoleinen vastausnappula:] 1. väite: naiset – 2. väite: miehet

Ja näin se jatkuu. Niitä varten, jotka eivät viitsi kelailla läpi koko testiä (seuraavaan kysymykseen ei pääse, ennen kuin vastaus on tarkistettu oikeaksi tai vääräksi, ja oikeita vaihtoehtoja on tietenkin vain yksi), 444.hu-sivuston jutussa Kitti Fődi on laatinut tiivistelmän niistä stereotypioista, joita tällä ”testillä” on tarkoitus opettaa nousevalle nuorisolle. Tyypillisten puheenaiheiden lisäksi…

  • miehillä nyökkäys tai minimipalaute (”mm”, ”joo”) merkitsee myöntymystä (”olen samaa mieltä”), naisilla se merkitsee: ”kuuntelen ja tajusin, mitä sanoit, mutta en välttämättä ole samaa mieltä”;
  • naiset esittävät kysymyksiä keskustelun edistämiseksi tai ylläpitämiseksi, miehet vain saadakseen (lisä)tietoja;
  • miehet mielellään vaihtavat aihetta kesken keskustelun, naiset yhdistävät sanomansa aiemmin sanottuun;
  • naisille on tärkeää jakaa ongelmansa toisten kanssa, kertoa huolensa ja siten osoittaa molemminpuolista luottamusta, miehet taas tulkitsevat ongelmista kertomisen avunpyynnöksi ja vastaavat antamalla konkreettisia ratkaisuehdotuksia;
  • mies ei halua toistella rakastavansa naista, ”ettei se kyllästyisi”, nainen taas odottaa kuulevansa jatkuvia rakkaudentunnustuksia tai rupeaa muuten ajattelemaan, että ”se on kyllästynyt minuun”;
  • miehet tulkitsevat asioihinsa puuttumisen ”häiritsemiseksi” ja määräilynhaluksi, kun nainen taas haluaa huolehtimalla osoittaa välittävänsä toisesta;
  • kun mies raskaan työpäivän jälkeen istahtaa koneelle surfailemaan ilman sen kummempia taka-ajatuksia, nainen ajattelee, että mies ei halua kertoa hänelle raskaan työpäivänsä ongelmista eikä siis enää rakasta häntä;
  • kun naisella on ollut rankka työpäivä, mies haluaa antaa hänelle tilaa rauhoittua, nainen taas tulkitsee tämän tahalliseksi välinpitämättömyydeksi (”hän ei enää rakasta minua”);
  • kun mies saa ulkomailta hyvän työtarjouksen, hän odottaa ilman muuta naisen lähtevän mukaan, nainen taas vastaavassa tilanteessa päättää ensiksi kysyä miehensä mielipidettä;
  • kun nainen on kertonut ongelmansa ja saanut mieheltä siihen vastauksen, hän loukkaantuu (”se ei edes antanut minun kertoa koko juttua, sanoi vain mielipiteensä asiaan niin kuin se olisi sillä selvä”), mies taas uskoo auttaneensa, kun kertoi toisen ongelmaan selvän ratkaisun.

Nämähän ovat niitä tilanteita, joista amerikkalaisissa perhe-sitcomeissa on vuosikymmenten ajan lypsetty huumoria. Eikä vain Amerikassa. Tulee etsimättä mieleen takavuosien kotimainen huumorisarja Ou nou!, jossa karismaattiset miesnäyttelijät, Peteliukset ja Vierikot ja kumppanit, käyttäytyivät kuin stereotyyppiset naiset, kiljahtelivat, huokailivat, kävivät pitkiä ja monisanaisia pohdintoja tunne-elämästä ja ihmissuhteista tai lässyttivät aamiaispöydässä terveellisen aterian tärkeydestä töihin lähdössä olevalle vaimolle, joka vastaa yksitavuisilla mörähdyksillä. Hillittömän hauskaa. Meillä on nimittäin vankat käsitykset siitä, millaista on naisten ja millaista miesten kommunikaatiokäyttäytyminen, ja niistä me haluamme pitää kiinni. Tutkimuksilla, jotka vahvistavat uskoamme siihen, että miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta, että naisilla on tippaleipä- ja miehillä putkiaivot, on loppumaton kysyntä, kun taas päinvastaista todistavat tutkimustulokset eivät millään näytä pääsevän lehtien tiedepalstoille (tästä on jo vuonna 2004 ilmestynyt todella valaiseva artikkeli The Chronicle of Higher Educationissa).

Deborah Tannenin kuuluisan ja kiistellyn You Just Don’t Understand -teoksen vanavedessä kulkevat suositut keittiöpsykologiset parisuhdeoppaat kertovat meille, että miehet ja naiset puhuvat eri kieliä eivätkä siksi ymmärrä toisiaan. Usein näissä oppaissa asia myös esitetään siten, että miesparat ovat ikään kuin kömpelömpiä ja kyvyttömiä käyttelemään kielellisiä keinoja ja että kommunikaation sujumisesta on siksi vastuussa nainen, jonka pitäisi ymmärtää, ottaa huomioon ja sopeutua. Tätähän on Suomessa tutkinut jo ajat sitten Liisa Tainio, joka väitöskirjassaan 2001 analysoi paitsi parisuhdeoppaita myös pariskuntien haastatteluja – löytämättä haastatteluaineistosta mitään tukea sille, että naiset ja miehet puhuisivat eri kieltä ja että tästä aiheutuisi ymmärtämisvaikeuksia. Ja jo tätäkin ennen, suomalaisen genderlingvistiikan tienraivaajateoksessa, Lea Laitisen toimittamassa artikkelikokoelmassa Isosuinen nainen (1988) Auli Hakulinen analysoi miesporukoiden keskusteluaineistoa ja osoitti, että luottamuksellisissa tilanteissa miehet voivat yhtä hyvin kuin naiset keskenään myös juoruilla, puhua tunteista, perheestä ja ihmissuhteista, huokailla ja käyttää semmoisia naistyypillisiä kielellisiä keinoja kuin sanaa ihana.

Samantapaista ovat tietenkin kertoneet myös 444.hu:n haastattelemat unkarilaiset kielentutkijat. László Kálmán muistuttaa, että miesten ja naisten välillä voi toki kielenkäytössä olla eroja, jotka johtuvat miesten ja naisten erilaisesta yhteiskunnallisesta asemasta, erilaisista elämäntilanteista, erilaisista odotuksista, kasvatuksesta jne., mutta eri asia on, miten tätä pitäisi kouluopetuksessa käsitellä. On suorastaan järkyttävää, että koululaisia ei opeteta analysoimaan ja kyseenalaistamaan stereotyyppisiä käsityksiä ja kliseitä, päivittelee Kálmán:

Nämä [väitteet] on ilmeisesti kirjoitettu pelkästään mahatuntumalla, tarkistamatta asiaa yhtään mistään. Jos kemian tai fysiikan oppikirjassa esitettäisiin samanlaisia valetieteellisiä kysymyksiä kuin tämä 11. luokan oppikirja tarjoaa miesten ja naisten kommunikaatiosta, se olisi kansainvälinen skandaali. Jos reaaliaineissa odotetaan oppikirjojen perustuvan tieteelliseen tietoon, miksi näin ei ole kielenopetuksessa?

Tohtoriopiskelija Norbert Bencze puolestaan, joka parhaillaan tekee väitöskirjatutkimusta kielenkäytöstä pikatreffeillä, vahvistaa 444.hu:lle, että monet kyselytehtävässä esitetyistä stereotypioista eivät kerta kaikkiaan edes pidä paikkaansa. Esimerkiksi puheenaiheen vaihtaminen tai minimipalautteilla vastaaminen keskustelussa on, sukupuolesta riippumatta, paljon monimutkaisempi juttu.

Kieliasioissahan tunnetusti jokainen on omasta mielestään asiantuntija. Kammottavaa mutua ja urbaanilegendaa kielestä ja kielistä on helppo löytää, ja joskus sitä pääsee oppikirjoihinkin, muuallakin kuin Unkarissa. Olen joskus kymmenkunta vuotta sitten törmännyt suomalaisessa maantiedon oppikirjassa Pohjois-Euroopan kielistä kertovaan virheitä ja väärinkäsityksiä vilisevään mutu-pakettiin – mutta asia lienee sittemmin korjattu, ja joka tapauksessa kyseessä oli maantiedon oppikirja. Alan varsinaisten ammattilaisten luulisi tietävän asiat paremmin. Suomalaiseen äidinkielen oppikirjaan en tässä kuvatun kaltaista ”tietokilpailua” todellakaan pystyisi kuvittelemaan.

Unkarissa sitä vastoin asiaa pahentaa entisestään oppikirjatuotannon poliittinen kehikko. Myös äidinkielen oppikirja on valjastettu opettamaan virallisen ideologian mukaista käsitystä sukupuolirooleista, mutta vielä pahempaa on, että tälle ei ole vaihtoehtoa, sillä myös oppikirjojen kustantaminen on omittu valtion monopoliksi. Unkarin äidinkielenopettajien liiton johtokunnan edustaja Mariann Schiller toteaa lopuksi:

Ei suurin ongelma ole se, että tämmöistä voi ilmestyä [oppi]kirjassa, vaan se, että tämä on ainoa oppikirja, josta koulussa saa opettaa, opettajat eivät voi valita toista sen tilalle.


Viktor Orbán ja emännät

5 tammikuun, 2021

Viime päivät on unkarilaisessa somekuplassani pulputettu pääministeri Orbánin uusimmasta möläytyksestä, jonka aiheena tällä kertaa oli viime viikkoina Unkarissa superjulkkikseksi ja kansallissankariksi noussut tiedenainen. Amerikanunkarilainen Katalin Karikó on nimittäin toistakymmentä vuotta sitten yhdessä Drew Weissmanin kanssa kehittänyt ja patentoinut sen menetelmän, johon uudet mRNA-koronarokotteet perustuvat.

Karikón elämäntarinasta on kirjoitettu ympäri Unkarin mediaa; hän väitteli Szegedin yliopistossa 1980-luvulla ja tutki jo tuolloin RNA:ta, mutta joutui vuonna 1985 säästötoimien takia työttömäksi ja päätyi lopulta työnhaussaan Amerikkaan asti, tyhjin taskuin mutta rohkein mielin. (Magyar Nemzet -lehden julkaisemassa haastattelussa Karikó kertoo, miten tuohon aikaan sosialistimaista länteen matkustavilla oli oikeus viedä mukanaan vain 50 dollaria länsivaluuttaa henkeä kohti, joten Amerikan-matkakassaa kartuttaakseen Karikó ja hänen miehensä myivät Ladansa, vaihtoivat rahat pimeästi dollareihin ja ompelivat ne kaksivuotiaan Zsuzsa-tyttären nallen sisään. Zsuzsa eli Susan Francia on sittemmin opiskellut Amerikassa kriminologiksi ja kunnostautunut myös huippu-urheilijana, voittaen USA:lle soudussa kultaa Lontoon ja Pekingin olympialaisissa.) Useammat yliopistot kierrettyään ja lukemattomia tutkimushankehakemuksia jätettyään Karikó lopulta osui Pennsylvanian yliopistossa yhteistyöhön Drew Weissmanin kanssa, joka halusi kehittää HIV-rokotteen, ja loppu onkin historiaa. Nykyään Karikó asustaa Philadelphian laitamilla ja kuuluu saksalaisen rokotefirma BioNTechin johtoportaaseen. Julkkis-evoluutiobiologi Richard Dawkins on kuulemma jo julkisesti esittänyt hänelle Nobelin palkintoa.

Karikón tarinaa on Unkarin mediassa, kuinka ollakaan, käsitelty kahdesta vinkkelistä. Oppositiomieliset ja hallituskriittiset kirjoittajat nostavat hänet esiin yhtenä esimerkkinä niistä lukemattomista korkeasti koulutetuista unkarilaisista huippuammattilaisista, jotka ovat joutuneet lähtemään parempien työmahdollisuuksien perässä ulkomaille, samalla muistuttaen, että tämä aivovuoto jatkuu yhä. Ja että Karikó on itsekin tunnustanut, että jos hän olisi jäänyt Unkariin, hänestä olisi tullut vain yksi mariseva keskinkertaisuus lisää. Magyar Nemzetin jutun taas voi lukea esimerkkinä päinvastaisesta näkökulmasta: unkarilaisten tieteentekijöiden ulkomailla saavuttama menestys kertoo ennen kaikkea unkarilaisten lahjakkuudesta, semminkin kun Karikón monet läheiset kollegat ja työtoverit Amerikassa ja Saksassa ovat unkarilaisia. Erityisesti korostetaan, että Karikó ei ole katkaissut juuriaan vaan on säilyttänyt Unkarin passinsa ja käy kotimaassa vähintään kerran vuodessa.

Pääministeri Orbán on tietenkin tällä jälkimmäisellä linjalla. Viime sunnuntaina Kossuth-radion (valtion yleisradioyhtiön ykkös-radiokanavan) haastattelussa hän lausui näin:

Muuten kaikki nykyään käyttävät tätä vaikeasti äännettävää sanaa: Pfizer, niin kai se lausutaan. Sehän on itse asiassa unkarilainen rokote. On siinä työssä tosin mukana saksalainenkin professori, tutkimuksessa, tai tutkimuksen hallinnoinnissa, mutta enemmistö on unkarilaisia näistä tutkijoista, tai tutkimuksen ohjaajista. Hieman liioitellen voisi sanoa, että tämä on unkarilainen rokote, siihen on käytetty amerikkalaista rahaa ja unkarilaista älyä. Saamme olla ylpeitä tästä oppineesta rouvasta, joka muuten on kisújszállásilainen emäntäihminen, kuten olen kuullut.

Muutamasta Katalin Karikón nimeämästä unkarilaisesta tutkijakollegasta on siis Orbánin kansallismielisessä mielikuvituksessa tullut ”enemmistö”, mikä tekee uudesta koronarokotteestakin – jota oikeasti ovat olleet kehittämässä lukuisia eri kansallisuuksia ja etnisiä taustoja edustavat tutkijat useissa eri maissa – unkarilaisen keksinnön. Ja yllättäen amerikkalaisen rahan yhdistäminen unkarilaiseen älyyn ei ole mikään ongelma, toisin kuin Keski-Euroopan yliopiston tapauksessa…

Eniten kohua on kuitenkin nostattanut ilmaus kisújszállási asszonyság. Sana asszony tarkoittaa ’rouvaa, vaimoa, emäntää’, ja niin kuin tämäntapaisille naista tarkoittaville sanoille usein käy, sen käytössä kunnioittaviin sävyihin sekoittuu huumoriksi naamioituvaa naisten halveksuntaa. Erityisesti näin on laita johdannaisen asszonyság (“emännyys”), joka kenties on alkuaan ollut arvostava ja kunnioittava nimitys mutta nykyunkarilaisen kielitajussa yhdistyy enemmänkin vähän yksinkertaiseen ja vähemmän koulutettuun, varttuneeseen ja pulskaan maaseudun naiseen. Näin etenkin, kun erikseen mainitaan Karikón synnyinseutu Kisújszállás, kymmenentuhannen asukkaan kaupunki Nagykunságin pustalla. Miettikääpäs, miltä tuntuisi, jos vaikka presidentti Niinistö nimittäisi kansainvälistä mainetta saanutta suomalaista tiedenaista esimerkiksi ”lieksalaiseksi rouvasihmiseksi” tai ”Huittisten emännäksi”. (Itse asiassa vertaus ontuu pahasti, sillä suomalaisessa kulttuurissa talonpoikaisuudella ja emännyydellä on paljon positiivisempi kaiku kuin Sentroopassa, missä kouluttamattomat maalaiset ovat halveksittavia moukkia. Unkariksi paraszt, ‘talonpoika’, on edelleen haukkumasana.)

Useammat opposition naispoliitikot ovat Orbánin lausahduksen johdosta polttaneet päreensä julkisesti, korostaen, että se on vain yksi osoitus pääministerin halveksivasta suhtautumisesta sekä naisiin että tieteeseen. RTL-tv-kanavan uutisissa haastateltu kielentutkija Erzsébet Barát toteaa, että asszonyság on halveksiva ja vähättelevä ilmaus, johon etenkin pääministerin valtapositiosta lausuttuna kätkeytyy voimakas viesti, ja että tämmöinen puhetyyli on jo vuosien ajan ollut luonteenomaista Unkarin hallituksen viestinnälle. Jos ei puhuta hallituksesta vaan nimenomaan Orbánista, niin tämän möläytyksen voi nähdä myös henkilökohtaisena tyylivalintana. Poliitikkona Viktor Orbán on Timo Soinin tyylinen maisterisjätkä, kansanmies-populisti, joka mielellään saapastelee kädet huonosti istuvan puvun housuntaskuissa ja heittelee jalkapallokatsomokavereilleen rennon äijämäisiä lohkaisuja. Niitä on kuultu ennenkin ja esitelty tässäkin blogissa.

Vuonna 2017, kun Unkarin Yhdysvaltain-lähettiläs komennettiin kotimaahan, Orbán töksäytti asiasta kyselevälle toimittajalle: Nőügyekkel nem foglalkozom, ‘en puutu naisasioihin’. Kyseinen suurlähettiläs Réka Szemerkényi nimittäin oli nainen. Pari vuotta varhemmin Orbán oli julkisesti selittänyt, miksi hänen tuolloisessa hallituksessaan ei ollut yhtään naista: politiikka oli hänen mielestään niin raakaa ja rumaa peliä, että sitä ei naisihminen kestä, valitettavasti, sillä toki on lahjakkaitakin naisia, jotka voisivat tuoda poliittiseen päätöksentekoon sitä kuuluisaa naisnäkökulmaa. Kun Ráhel-tyttären mahtihäitä vuonna 2013 valmisteltiin sakean julkisuuskohun säestyksellä, johon pääministeri itsekin tarjosi aineksia, juorulehtien lukijat saivat tietää, että isä-Orbán aikoi keskittyä esiintymään miehekkään hillitysti, sillä vetisteleminen ja liikuttuminen on naisten tehtävä – samoin kuin kestitysten valmistelu, mihin morsiamen isä ei ehdi osallistumaan, mutta ”onhan siellä yllin kyllin naisia” (van ott asszony elég). Ja tietenkin nousee taas mieleen vuodelta 2012 tämä alun perin pääministerin Facebook-sivulla julkaistu videopätkä, jossa Viktor Orbán kavereineen huvittelee perinteiseen unkarilaiseen tyyliin ja pálinkalasi kourassa yhteislaulaa mustalaisviulun kitkutuksen tahtiin Fehérvárin husaareista, jotka siellä täällä kulkivat ja monta tyttöstä polkivat.

Oli kyse sitten Viktor Orbánin henkilökohtaisista tyylivalinnoista tai koko hänen hallituksensa ja poliittisen järjestelmänsä julkisuuskuvasta ja viestinnästä, nämä eivät ole pelkkiä tyyli- ja makuasioita. Poliittinen populismi voi valjastaa vankkuriensa eteen myös muutamia valikoituja viehättäviä naisihmisiä. Silti sen maailmaa hallitsee hienhajuinen äijäuho, johon naisten halveksunta myös olennaisesti kuuluu.


Kumpujen yöstä

2 tammikuun, 2021

Viimeksi kirjoitin siitä sankarmenneisyyden rakennustyöstä, jonka Unkarissa nykyään on ottanut tehtäväkseen inhimillisten voimavarojen (siis myös kulttuuri-) ministerin, sepelvaltimopunakan syöpälääkäri-sedän ja kansallismielisen huuhaatieteen harrastajan Miklós Káslerin lempilapsi, Unkarilaisuuden tutkimusinstituutti. Tätä työtä tehtiin tunnetuksi näyttävällä historia-aiheisella animaatiolla, jonka lukuisat asiavirheet ja parinkymmenen vuoden takaiselta vaikuttava grafiikka saivat pääkaupungin kriittisen älymystön vetämään vegaanisen luomulattensa väärään kurkkuun. Instituutti ei tästä ole toksmoinaan vaan jatkaa valitsemallaan linjalla. Tästä jutustelevat ministeri Kásler ja tutkimusinstituutin johtaja Gábor Horváth-Lugossy leppoisalla videolla, joka löytyy instituutin sivuilta. Telex.hu-uutissivusto on laatinut keskustelusta tiivistelmän, jonka jännittävin sisältö kerrotaan heti otsikossa: parjattu animaatioelokuva Pozsonyn taistelu oli niin suuri menestys, että sitä tulee seuraamaan kaksitoistaosainen sarja unkarilaisten maahantulon historiasta. Yhtä laadukas ja varmasti suosittu, vakuuttaa johtaja Horváth-Lugossy.

Vuosituhannen taite, unkarilaisten maahantuloa seuranneet tapahtumat ja Unkarin kehittyminen eurooppalaiseksi valtioksi – aihe sinänsä on huikean jännittävä. Pannonian tasangoilla varmasti nähtiin mielenkiintoisia etnokulttuurisia prosesseja, kun arojen hevospaimentolaisten elämäntapa törmäsi niihin monenlaisiin kulttuurin muotoihin ja perinteisiin, joita alueella eläneet erilaiset kansat olivat luoneet ja jättäneet jälkeensä. Sillä varmaankaan eivät roomalaiset, eivät erilaiset kelttiläiset tai germaanikansat, eivät avaarit tai slaavit olleet pyyhkäisseet aiempaa väestöä täysin tieltään ja aloittaneet täysin puhtaalta pöydältä. Kysymys kuuluu vain, miten näiden ilmiöiden olemukseen päästään käsiksi, kun niitä peittää vuosisatojen mittaan rakennettu populaarihistoriallinen mytologia, jota ainakin osaksi sopii myös huuhaaksi nimittää.

Sankarillista tarumenneisyyttähän on monissa Euroopan maissa rakennettu ja rakennetaan yhä. Suomellekin löytyy Internetin sakeammasta päädystä runsaasti vaihtoehtoista ja salaliittohuuruista esihistoriaa, jossa muinaissuomalaiset suurkuninkaat hallitsevat vähintäänkin koko Pohjois-Eurooppaa, kunnes luihut skandinaavit, nuo tulevat siirtomaaherrat ja inhat pakkoruotsittajat, ulottavat valtansa Muinais-Kainuuseen ja Jäämerelle asti ja yrittävät vielä pimittää totuuden suomalaisten muinaisesta korkeakulttuurista. Meillä tämä on kuitenkin jäänyt pienten piirien vaihtoehtoaskarteluksi. Unkarissa taas, koska Unkari on valtiona Suomea paljon vanhempi, kansallinen historiankirjoitus pääsi alkamaan täydellä teholla paljon aiemmin kuin Suomessa ja jo paljon ennen kuin modernista historiatieteestä ja lähdekritiikistä ymmärrettiin yhtään mitään. Keskiaikaisista kronikoista ja pyhimyslegendoista – ensimmäisestä hallitsijasuvusta, Árpádien huoneesta, nousi katolisen kirkon kanonisoimia pyhiä jokseenkin joka sukupolvessa – tuli osa kansallista kulttuurihistoriaa ja viimeistään 1800-luvulla myös osa kansallisen sivistyksen kaanonia. Nämä kansallisromantiikan ydinkertomukset legendanhohteineen päivineen ovat ministeri Káslerin mielestä ilmeisesti edelleenkin unkarilaisen sivistyksen ja isänmaallisuuden keskeinen mittapuu.

Erityisesti Káslerin sydäntä lähellä on Unkarin ensimmäinen hallitsijadynastia, Árpádin suku. Kolmisen vuotta sitten ministeri Kásler kohahdutti julkisuutta tulkinnallaan unkarilaisen geneetikkoryhmän tutkimuksesta: hänen mukaansa Székesfehérvárin kuningashaudoista löytyneiden jäännösten analyysi todisti, että Árpád-suvun kuninkaat (tai ainakin 1100-luvun lopulla hallinnut Béla III) olisivat olleet “euraasialaista, eivät suomalais-ugrilaista” alkuperää. Väite on tietenkin täysin älytön (jo siksikin, että “suomalais-ugrilaisuus” on kielellinen käsite eikä voi mitenkään näkyä geeneistä) mutta sopii hartaasti vaalittuun taruun unkarilaisista hunnien jälkeläisinä. Nyt – näin videokeskustelussa kerrotaan – tämä arkeogeneettinen tutkimus on saava jatkoa, ja tällä kertaa polttopisteessä on arvoituksellinen kuningas Sámuel Aba. Joudun taas palaamaan Árpádin suvun legendanhämyiseen historiaan, ottakaahan mukavampi asento.

Tarunomainen päällikkö Árpád johdatti unkarilaiset idän aroilta Verecken solan kautta luvattuun maahansa vuonna 896, turul-kotkan näyttäessä taivaalla tietä, ja satakunta vuotta myöhemmin Árpádin pojanpojanpojanpoika Vajk, kastenimeltään István eli Stefanus, siis Tapani, ja lisänimeltään Pyhä, kruunattiin ensimmäiseksi Unkarin kuninkaaksi. Tapanin ja hänen puolisonsa, Baijerin Giselan (Gizella) avioliitosta ei valitettavasti syntynyt kunnon kruununperillistä: ainoa poika Imre kuoli nuorena metsästysretkellä, joten Tapanin seuraajaksi nostettiin Pietro Orseolo eli Pietari Venetsialainen (Velencei Péter), jonka isä oli Venetsian doge Ottone Orseolo ja äiti Tapanin sisar (jonka etunimestäkään ei ole varmuutta, naisilla ei tuohon aikaan tunnu olleen paljon merkitystä…). Kruunua kärkkymässä oli kuitenkin myös mieslinjan sukulaisia eli Tapanin Géza-isän veljen Mikaelin (Mihály) jälkeläisiä, ainakin Tapanin serkku Vazul, joka poistettiin kuningaspelistä tarinan mukaan kaatamalla sulaa lyijyä hänen silmiinsä ja kenties korviinsakin. (Tapanin puolustukseksi toiset kronikoitsijat syyttävät tästä julmasta tempusta kuningatar Gizellaa.) Vazulin jälkeläiset pääsivät pakenemaan maasta ja palasivat myöhemmin valtaistuimelle; raa’at valtataistelut veljien, setien ja veljenpoikien kesken jatkuivat vielä seuraavissakin sukupolvissa. Tällä välillä nähtiin kuitenkin merkillisenä välinäytöksenä kuningas Sámuel Aban hallituskausi.

Mies, jota eri lähteissä kutsutaan nimillä Aba, Obo tai Ovo, on yhden ainoan kronikkatiedon perusteella samastettavissa hallitsijaan, joka lyöttämissään rahoissa käytti nimeä Samuel rex. Aba – joka myöhemmin keskiaikaisissa lähteissä mainitaan kokonaisen suvun tai heimon nimenä – on voinut olla hänen pakananimensä, jonka rinnalle tuli kasteen myötä raamatullinen Samuel-nimi; se voisi viitata jonkinlaiseen liittolaissuhteeseen samanaikaisen Bulgarian tsaarin Samuelin kanssa. Aba Sámuelin syntyperästä ja taustasta on vain niukkoja ja ristiriitaisia kronikkatietoja, jotka mahdollisesti viittaavat idän arokansojen, kumaanien tai Keski-Aasian Harezmin suuntaan. Ei edes tiedetä, oliko hän alkuaan mahdollisesti juutalainen (ehkä mooseksenuskoon kääntynyttä kasaarien kansan eliittiä), johonkin idän kristilliseen kirkkokuntaan kuuluva mies vai kenties jopa muslimi. (Unkarin keskiaika oli monikulttuurisempaa ja uskonnollisesti kirjavampaa kuin nykyään usein ajatellaan!) Joka tapauksessa hänen on täytynyt Unkarissa olla suhteellisen korkeassa asemassa ja lähellä kuningas Tapania, jonka sisar tai tytär ilmeisesti oli hänen puolisonsa.

Kun Pietari Orseolo vuoteen 1041 mennessä oli rikkonut välinsä Unkarin ylimystön kanssa ja joutui pakenemaan Saksan keisarin turviin, Aba Sámuel nousi tai nostettiin valtaistuimelle. Vuonna 1044 Pietari sitten palasi Unkariin, nyt Saksan Henrik III:n armeija tukenaan. Sámuel – joka tällä välin oli jostain syystä taas menettänyt Unkarin ylimysten kannatuksen – surmattiin joko taistelussa tai kesken pakomatkan, ja Pietari nousi jälleen valtaistuimelle, käytännössä Saksan keisarin vasallina. Aba Sámuelin jälkimaine on kahtalainen: toisaalta keskiajan kronikoitsijat kuvasivat häntä häijynä ja julmana vallanriistäjänä, jonka suhde katoliseen kirkkoon ja korkeisiin hengenmiehiin oli lievästi sanoen jännitteinen, toisaalta kerrotaan kansan hänen kuolemansa jälkeen kunnioittaneen häntä lähes pyhimyksenä. Tarujen hämärään peittyvästä Sámuelista saa luultavasti varsin vähällä vaivalla populistisiin propagandatarkoituksiin sopivan hallitsijan, joka – näin kertoo Képes Krónika (‘Kuvallinen kronikka’) kolmesataa vuotta myöhemmin – “halveksi valtakunnan herroja ja piti yhtä talonpoikien ja aatelittomien kanssa”. Ja kaiken lisäksi kukistui taistelussa ulkomaalaista kuningasta vastaan, joka luovutti Unkarin Bryss…, eiku, Saksan alaisuuteen.

Pál Kő -nimisen taiteilijan näkemys Aba Sámuelista, jonka hiukset ovat arokansojen tapaan kolmella palmikolla. Veistos seisoo Ópusztaszerissä, eteläisessä Unkarissa, missä sijaitsee eräänlainen kansallisen historian taide-elämyspuisto; sen tunnetuin nähtävyys on kuuluisa Fesztyn panoraama, joka esittää unkarilaisten maahantuloa. Kuva on unkarilaisesta Wikipediasta; siellä kerrotaan myös, että kuvassa pitäisi näkyä Sámuelin päässä oikealla puolella levy, joka viittaisi kallonporaukseen. Maahantulon aikaisista unkarilaishaudoista on löydetty huomattavan paljon porattuja kalloja, ja jotkut ovat arvelleet, että toimenpiteellä oli muinaisille unkarilaisille jonkinlainen uskomuksellinen merkitys.

Videojutustelussa ministeri Kásler – jota johtaja Horváth-Lugossy koko ajan tituleeraa “herra professoriksi”, Kásler taas puhuttelee häntä niin kuin vanhan ajan herrat nuorempaansa tai alaistaan, etunimellä ja kolmannessa persoonassa – innostuu kertomaan instituutin arkeogeneettisistä hankkeista erityisesti Aba Sámuelin suhteen. Instituutti on käynnistänyt kaivaukset Abasárin luostarin tienoilla, minne Aba Sámuel tarun mukaan on haudattu. Varmaa tietoa tarkasta hautapaikasta ei ole, mutta Kásler ilmeisesti uskoo, että salaperäisen Samuel-kuninkaan jäännökset pystytään tai on kenties jo pystytty tunnistamaan.

“Unkarilaisen perinteen mukaan Aba-suvun syntyperää kuvataan kahdella tapaa. Yksi perinne on se, että joskus varhaisen Árpád-suvun aikaan, ruhtinaiden aikoihin, jostain ilmestyi Aba-niminen johtajahahmo. Mutta toinen perimätieto on se, että [Abat] olivat Attilan jälkeläisiä aivan samoin kuin Árpádit. Csaban jälkeläisiä, Csaba, Kaba, kabaarit, Abat. Jos pystymme geneettisesti osoittamaan dynastialle, Aba-suvulle tyypilliset geenit, ja se, mahdollisesti, sopii yhteen Árpád-suvun kanssa, silloin yhteinen esi-isä on Attila. Siinä tapauksessa kaikki pitää kirjoittaa uusiksi.”

Näin siis hypnoottisen hitaasti jorisee ministeri Kásler. Hänelle on ilmeisesti aivan selvää, että unkarilaiset tai ainakin Árpád-ruhtinaan suku olivat hunnien jälkeläisiä. Ja kun valtavirtatiede kerran on heitetty romukoppaan, sopii jatkaa myös jonkinlaisella wettenhovi-aspa-etymologialinjalla yhdistellen samansointisia nimiä. Csaba oli tarun mukaan kuningas Attilan poika, ja myöhempi kansanmytologia on tehnyt hänestä erityisesti Transilvanian székely-heimon myyttisen päällikön. Vakavampien historioitsijoiden mukaan Csaba on saattanut olla muinaisten unkarilaisten päällikkö tai mahtimies, jonka kronikoitsijat sittemmin yhdistivät hunnitaruihin – mutta vakavasta historiankirjoituksestahan emme selvästikään enää puhu. Kaba on paikannimi ja myös muinaisunkarilainen henkilönnimi, jonka Kásler näköjään jotenkin liittää kabaareihin eli kavaareihin, luultavasti turkkilaiskieliseen heimoon, joka mainitaan bysanttilaisissa lähteissä ja jonka arvellaan sulautuneen unkarilaisiin ennen näiden maahantuloa. Tämän kanssa rimmaa Aba, ja kaikki on yhtä loogista kuin sekin, että lähes tuhannen vuoden takaisesta haudasta löytyvät luut voidaan osoittaa tietylle henkilölle kuuluviksi (henkilölle, jonka suvusta ja taustasta ei tiedetä mitään varmaa) – ja jos niistä löytyy merkkejä sukulaisuudesta Árpád-suvun kuninkaisiin, tämän on pakko merkitä, että yhteinen esi-isä oli nimenomaan Attila.

Eikä tässä kaikki. Káslerin mielestä Abasárin benediktiiniluostari, joka perustettiin vuoden 1040 tienoilla, oli samalla jonkinlainen kuninkaallinen hallituspaikka (királyi székhely) aiemmin tunnettujen Esztergomin ja Székesfehérvárin rinnalla, ja tämä myös “asettaa vahvasti kyseenalaiseksi” sen “hienoisen” väitteen, että Aba Sámuelilla olisi ollut yhteyksiä pakanoihin, siis että hän ei olisi ollut tyylipuhdas kristitty kuningas… Olemme siis selvästikin siirtyneet siihen vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jossa muinaiset unkarilaiset olivat sekä hartaita kristittyjä että Attilan jälkeläisiä.

Attila-yhteyksiä on tarkoitus tutkia myös Venäjällä, Kiinassa ja Mongoliassa, siis muinaisen hunnien imperiumin alueella. Nyt korjataan unkarilaisten alkuperän tutkimuksessa 150 vuoden ajan vallinnut onneton tilanne (áldatlan állapot), kertoo ministeri Kásler. Kuulija jää hämmentyneenä miettimään, onko unkarilaisten esi- ja varhaishistorian tutkimus todellakin koko 1900-luvun ajan kulkenut hakoteillä, odottamassa suopean populistihallituksen väliintuloa ja sen myöntämää rahoitusta oikeille kansallismielisille tutkijoille. Tai voiko tiedettä todellakin tehdä niin, että ensin päätetään, mitä halutaan löytää, ja sitten mennään löytämään se. Tai voisiko inhimillisten voimavarojen ministeri Kásler – jonka vastuulla siis ovat tiede- ja kulttuuriasioiden lisäksi myös sosiaali- ja terveydenhuoltosektori – näin koronapandemian aikaan käyttää lääketieteellistä asiantuntemustaan johonkin parempaankin.


Menneisyyttä rakentamassa

25 joulukuun, 2020

Kuten tiedämme, unkarilaisten esi-isät saapuivat idän aroilta Karpaattien yli Pannonian tasangoille 800-luvun lopulla jKr. Seurasi noin sadan vuoden mittainen aika, jonka kuluessa madjaarit vakiinnuttivat asemansa historiallisen Unkarin alueella, kunnes sitten Unkarista vuosituhannen vaihteessa syntyi virallisestikin eurooppalaisen mallin mukainen kuningaskunta, joka kristinuskon, poliittisten liittoutumien ja hallitsijasukujen avioliittojen kautta löysi paikkansa Euroopan valtioiden joukossa. 900-luvun alussa tälle luotiin pohja sotilaallisilla mittelöillä naapurien kanssa. Näistä parin viime vuosikymmenen aikana jonkinlaiseen kulttiasemaan tietyissä piireissä on noussut Pozsonyn eli Bratislavan taistelu. (Nykyinen Slovakian pääkaupunki on tietenkin vanhaa Suur-Unkaria ja sillä on Unkarin historiassa sittemminkin ollut merkittävä asema.)

Pozsonyn taistelusta, joka tapahtui heinäkuun alussa 907 ja jossa unkarilaiset saivat vastustajistaan murskavoiton, ei oikeasti tiedetä paljoakaan. Aikalaislähteissä on taistelusta vain pari niukkaa mainintaa, ja humanisti-historioitsija Johannes Aventinuksen yksityiskohtaisempi kuvaus on syntynyt vasta satoja vuosia myöhemmin – joskin nykyiset tutkijat arvelevat hänen käyttäneen sittemmin kadonneita aikalaislähteitä, niin että täysin tuulesta temmattu ei hänenkään selontekonsa ole. Itse asiassa ei edes varmuudella tiedetä, oliko tapahtumapaikka Brezelauspurc todellakin nykyinen Bratislava vai jokin muu samantapaista slaavilaisperäistä nimeä kantava linna ympäristöineen.

Joka tapauksessa taistelussa ottivat yhteen unkarilaiset ja heidän länsinaapurinsa, Itä-Frankian kuningaskunta eli kolmia jaetun entisen Kaarle Suuren valtakunnan itäisin osa, Saksan keisarikunnan esimuoto, johon kuului enimmäkseen nykyisen Saksan ja Itävallan alueita. Tätä valtakuntaa hallitsi muodollisesti Ludvig Lapsi (Ludwig, das Kind, unkariksi Gyermek Lajos) eli Ludvig IV, hento ja sairasteleva poikanen, joka nostettiin valtaistuimelle kuusivuotiaana ja kuoli jo kahdeksantoistavuotiaana. Todellisuudessa valtaa käytteli Mainzin arkkipiispa. Unkarilaisten hävitysretkien johdosta Ludvigin tai paremminkin hänen holhoojahallitsijansa kerrotaan vuonna 907 määränneen “Ugros Boiariae regno eliminandos esse” eli unkarilaiset poistettaviksi Baijerista. Unkarilaisessa historianpopularisoinnissa tästä sitaatista on tipahtanut ”Baijeri” pois, ja sen on alettu kuvitella merkinneen jonkinlaista kansanmurhasuunnitelmaa: unkarilaiset olisi hävitettävä koko maailmasta. Tämän mukaan Pozsonyn taistelussa siis Unkarin kansakunta olisi taistellut olemassaolostaan. Viime aikoina on jopa ehdoteltu, että Pozsonyn taistelun vuosipäivästä (mikä se sitten lieneekin) tehtäisiin virallinen juhlapäivä.

Mediaklikk.hu-sivustolta on nyt katseltavissa uusi historiallinen animaatioelokuva “Pozsonyn taistelu”, joka sai ensiesityksensä M5-televisiokanavalla 20.12.2020. Sen on tuottanut Unkarin hallituksen ikioma identiteetinrakennusinstituutti, Magyarságkutató Intézet, josta on tässä blogissa ollut puhetta ennenkin. Instituutin sivuilla sen johtaja Gábor Horváth-Lugossy kertoo tuotannon taustasta:

Historia todellakin toistaa itseään, ja me unkarilaiset olemme jo saaneet tottua siihen, että meidän on täällä Karpaattien altaassa toisinaan puolustettava itseämme suurvaltojen ylivoimaa vastaan. Tällaisina aikoina etualalle nousee myös tässä elokuvassakin käsitelty urhoollisuus.

“Tällaisina aikoina”? Tässä on vaikea olla näkemättä viittausta Unkarin viimeaikaisiin vääntöihin EU:n kanssa. Ja siihen, miten Orbánin hallituksen taistelua eurooppalaista oikeusvaltioperiaatetta vastaan on Unkarin kansalle kuvattu ”vapaustaisteluna”, jossa eheää ja yksimielistä Unkarin kansakuntaa vastassa ovat ilkeät Brysselin herrat ja näiden taustalla häijy György Soros. Meidän kimppuumme hyökätään, ja taas kerran kaikki on noiden toisten syytä ja noi aloitti, me ei olla tehty mitään pahaa! Ja näin on siis ollut jo toistatuhatta vuotta…

Tuotanto on laadultaan epätasainen ja sisällöiltään, hm, kyseenalainen. Ensinnäkin animaation tekninen taso vaihtelee, joissakin elokuvan osissa näkyy kiireen jälki. Vaikuttaa siltä, että joitakin osia, etenkin alun pitkää kansatieteellistä rekonstruktiota maahantulon aikaisten unkarilaisten kulttuurista ja elämäntavasta, on työstetty huolellisemmin ja pitempään, mutta toisissa, etenkin toimintakohtauksissa työ on jäänyt hatarammaksi. Tämä ehkä selittää sen, että kaiken kaikkiaan animaatio on kuin parin vuosikymmenen takaa. Legoukkomaisen ilmeettömien hahmojen liikkeet ja eleet ovat välillä silmäänpistävän kömpelöitä. Nykynuoriso, joka tietokonepeleissään on tottunut katselemaan paljon tasokkaampaa grafiikkaa, luultavasti pyörittelee päätään – sikäli kuin nuorisoa ylipäätään huvittaa katsella tätä lähes tunnin mittaista pakettia, jossa toimintaa on varsin vähän ja entisaikojen koulu-TV:n mieleen tuovaa luennointia selostajasedän äänellä huomattavan runsaasti.

Päällikkö Árpádilla on jostain syystä hatussaan ja haarniskassaan Székelymaan lipun kuu ja aurinko.

Muutamia muitakin avainongelmia erittelee historianharrastajien ntf.hu-sivustolla historiantutkija Ferenc Kanyó. Historiavirheitä löytyy sekä isoja että pieniä. Kuten jo todettiin, on erittäin kyseenalaista väittää, että vihollisten tarkoituksena olisi ollut tykkänään tuhota unkarilaiset. Ei myöskään tiedetä, oliko muinaisten unkarilaisten tarunomainen päällikkö Árpád, joka elokuvassa näytetään johtamassa unkarilaisia ”oranssi hipsterivillapaita yllä ja pantterinnahkainen polkupyörälähetin reppu selässä” (kuten ilkeä 444.hu kirjoittaa), oikeasti taistelussa mukana tai edes elossa sen aikaan.

Detaljivirheitä löytyy runsaasti, esimerkiksi epäajanmukaisia pukuja tai aseita. Muinaisten unkarilaisten jurttaan on sijoitettu näkyville hunnilaisesta hautalöydöstä peräisin oleva astia, ja šamaanien ohjaamassa verivalarituaalissa esiintyvä vaikuttavan näköinen häränpääkoristeinen malja puolestaan on kuuluisasta Nagyszentmiklósin löydöstä, joka tutkijoiden mukaan on 600- tai 700-luvulta jKr. ja yhdistettävissä tuolloin Pannonian tasankoja asuttaneisiin avaareihin.

Joillakin saksalaisilla sotilailla on renessanssiajalle tyypillinen kypärä, unkarilaisten hevosilla päässään merkilliset sarviviritelmät, jollaisia on löytynyt skyyttien haudoista mutta jotka ilmeisesti kuuluivat uhrirituaaleihin, eivät taisteluvarustukseen, ja useissa unkarilaisten arkielämää kuvittavissa kohtauksissa näkyvän naishahmon punainen liivihameasu on paremminkin myöhäiskeskiajalta tai uuden ajan alusta. Toisin kuin kuvissa näkyy, frankkiarmeijan soturit eivät tuohon aikaan ampuneet varsijousella tai käyttäneet ratsastaessaan jalustimia (itse asiassa jalustimen vakiinnuttivat Eurooppaan paljolti unkarilaiset, ja unkarilaisessa populaarihistoriankirjoituksessa jalustin usein mainitaan yhtenä unkarilaisten nerokkaista keksinnöistä).

Kanyón mukaan pahinta kuitenkin on teknisen toteutuksen kömpelyyden ohella vakuuttavan ja mukaansatempaavan tarinan puute. Tämä elokuva jää vielä kauaksi tavoitteesta, jos tarkoitus on ollut tarjota unkarilaiselle yleisölle mieltäylentävää katsottavaa, jonka faktapuoli on kunnossa.

Paljon hauskemmin elokuvasta kirjoittaa 444.hu:n László Szily, jonka viiltävät letkautukset esimerkiksi animaation tasosta saattavat lennättää lukijan aamukahvit nenän kautta näppäimistölle. Ihmishahmojen kasvonilmeitä ei ole animoitu, joten elokuvassa ”kasvohalvauspotilaat taistelevat amfetamiinipöllyisen mulkosilmäisten, ilmeettömien zombien kanssa, kuolevat hevoset ja hirvet taas ilmeilevät kuin 1980-luvun tv-showssa”. Animointi on tietenkin kustannussyistäkin niukkaa, mutta silti “täynnä fantastisia bugeja. Lagaavasta šamaanista yllättävän sähköiskun kourissa tanssiviin hevosiin, lapamatomaista vartaloaan aaltomaisesti liikuttaviin puolialastomiin jurtta-asukkaisiin ja aivan yllättäen moonwalkingia esittäviin sotilaisiin – tähän tuotantoon on jätetty valtavasti pieniä riemun lähteitä.” Tahattoman huumorin huipennus Szilyn mukaan on Árpádin kuolema: hyväkuntoinen ja timmi partamies muuttuu äkkiä balsamoiduksi Leniniksi.

Mutta olennaisempaa on tietenkin teksti. Elokuvan tarina ei sisällä vain historiallisia asiavirheitä tai kyseenalaisia tulkintoja, joita pahaa-aavistamattomalle katsojalle tarjoillaan historiallisena totuutena. Vielä hyytävämpää on se, miten tämmöisellä viihdepläjäyksellä rakennetaan poliittista populismia: täysin epähistoriallista kuvaa muinaisesta kansakunnasta tai kenties suorastaan ”arovaltiosta”, jonka ”kansalaiset” olivat sekä modernin tietoisia poliittisesta etnisyydestään että monin tavoin ylivertaisia muihin etnisiin ryhmiin nähden.

Pikakelailin elokuvan nopeasti läpi, ja jo ne muutamat kohdat, joita ehdin näkemään ja kuulemaan, olivat, hm, hieman hämmentäviä. Heti alussa selostajasetä kertoo:

Vuosi 907 on puolessa, ja unkarilaiset valmistuvat ratkaisevaan taisteluun. He ovat palanneet muinaiseen isänmaahansa, ja nyt heidän on uudelleen puolustettava sitä.

Palanneet? Uudelleen? Tämä tuntuu viittaavan johonkin vaihtoehtoteorioihin Unkarin esihistoriasta. On esimerkiksi huuhaahistorioitsijoita, joiden mukaan Unkari olisi ei vain unkarilaisten vaan koko ihmiskunnan alkukoti. Tässä varmaan kuitenkin viitataan siihen tieteen valtavirrasta poikkeavaan mutta Unkarissa perinteisesti suosittuun ajatukseen, joka elokuvassa myöhemminkin selvin sanoin esitetään: unkarilaiset ovat hunnien jälkeläisiä. Näin ollen he olivat nykyisessä Unkarissa jo 400-luvulla Attilan pitäessä siellä hoviaan, ja yli neljäsataa vuotta myöhemmin he vain palasivat takaisin muinaisille mailleen, jotka tällä välin olivat joutuneet slaavien, avaarien, eri germaaniheimojen ja ties keiden haltuun.

Räväkästi taisteluasetelmaa esitelleen alun jälkeen (“kuningas Ludvig on määrännyt unkarilaiset tuhottaviksi”) seuraa pitkä kansatieteellinen johdanto, jossa kerrotaan arokansojen elämäntavasta ja kulttuurista, esitellään karjankasvatusta, jurtan sisustusta tai kudonnaisten valmistusta – missä kaikessa unkarilaiset eivät vähääkään jääneet jälkeen naapurikansoistaan, päinvastoin. Niin, ne naapurikansat:

Verecken solan kautta Tiszajokea myöten unkarilaiset tulvivat Alföldin tasangoille, ottaen täällä asuvat kansat siipiensä suojaan. Vastarintaa tekivät vain Määrin ylämaan ruhtinaskunta sekä eteläiset bulgaaripäälliköt, mutta heidän joukkonsa hajosivat unkarilaisten nuolikuuroihin. (…) Pannonian alkuasukkaiden, avaarien, bulgaarien ja slaavien, läheisten ja kaukaisten verisukulaisten liitosta muotoutui uusi yhteisö. (…) Idän ja lännen kulttuurien kohtaamispisteessä elävät kansat olivat varmastikin iloissaan Karpaattien altaan yhtenäisyyden ja turvallisuuden takaavasta, korkeaa osaamista mukanaan tuovasta unkarilaisvallasta.

Kyllä varmaan… Itse asiassa epäselvää on edelleenkin (ja sen on elokuvan kertojakin hetkeä aiemmin myöntänyt), millaiset olivat “Karpaattien altaassa” (tämä on siis Unkarissa nykyään entisen Suur-Unkarin poliittisesti korrekti synonyymi) eri etnisten ryhmien suhteet tuhatsata vuotta sitten ja mitä tarkkaan ottaen tapahtui, kun idän aroilta saapunut luultavasti suhteellisen harvalukuinen unkarinkielinen soturieliitti sulautti itseensä suuren osan muista kansanryhmistä. Ja mitä tuohon unkarilaisten huippuosaamiseen tulee: en mitenkään halua vähätellä maahantulon aikaisia unkarilaisia, jotka varmasti osasivat ja tiesivät yhtä ja toista, ja varmasti arokansojen kulttuuriin sisältyi kaikenlaista hienoa ja arvokasta – mutta tämä teksti on koko ajan liukumassa niiden huuhaateorioiden suuntaan, joiden mukaan nimenomaan ja erityisesti unkarilaiset ovat jonkin muinaisen korkeakulttuurin perillisiä ja kulttuurisesti naapureitaan ylempänä.

Etenkin tässä elokuvassa ollaan Unkarin hallituksen nykyisen kulttuuripoliittisen linjan mukaisesti kehittelemässä Unkarin valtiolle ja kansallisvaltioidentiteetille historiallista jatkuvuutta kauas esihistorian puolelle, väittäen, että ennen maahantuloa unkarilaisilla olisi ollut oma ”arovaltio” ja sillä oma ulkopolitiikka. Omia hallintojärjestelmiään arojen kansoilla tietenkin oli, mutta yritys samastaa hevospaimentolaisheimojen sosiaaliset rakenteet ja niiden hallitsijoiden suhteet ja liittoutumat moderneihin eurooppalaisiin valtioihin, joilla on maantieteelliset alueet ja rajat, haisee pahasti siltä, että tässä ollaan rakentamassa Unkarista Euroopan vanhinta ja vieläkin vanhempaa kuningaskuntaa vaikka väkisin.

Erityisen hämmentävä on elokuvan näkemys unkarilaisten uskonnosta. Toisaalta kerrotaan – varmaankin alan tutkijoiden näkemystä vastaavasti – että muinaisten unkarilaisten uskontoon kuului šamanismia, totemismia (myyttisten esi-isien tai -äitien kulttia) sekä uskoa monenlaisiin luonnonhenkiin. Elokuvassa myös näytetään šamaaneja rummuttamassa ja tanssimassa hirvensarvet päässään, taustalla jonkinlainen naispuolista jumalhahmoa esittävä patsas. (Ja tässä muistuu taas mieliin se unkarilaisissa ”kansallismielisissä” piireissä suosittu ajatus, että Boldogasszony eli ’autuas valtiatar’, niin kuin katoliset unkarilaiset perinteisesti Neitsyt Mariaa kutsuvat, oli alun alkaen pakanallisten unkarilaisten ylijumalatar, joka myöhemmin samastettiin Jeesuksen äitiin.) Toisaalta näemme myös ruskeakaapuisia munkkeja keskustelemassa unkarilaisten kanssa ja pystyttämässä kylän laidalle suurta ristiä, ja meille kerrotaan, että ”yksijumalainen uskonto oli jo aroilla juurtunut unkarilaisten pariin”.

Varmaankin unkarilaisilla oli jo ennen maahantuloa voinut olla kosketuksia kristinuskoon, juutalaisuuteen ja kenties islamiinkin. Toisinaan heidän uskontoaan luonnehditaan ”tengrismiksi”; tätä nimitystä käytetään Keski-Aasian arojen paljolti turkkilaiskielisten kansojen muinaisuskosta, johon sisältyi sekä šamanismia ja henkiuskoa että usko yhteen suureen taivaanjumalaan, Tengriin. Toisaalta Unkarissa on jo pitkään nähty huuhaanationalistien yrityksiä yhdistää kristinusko kuviteltuun muinaispakanuuteen, äärimmillään jopa niin, että muinaiset unkarilaiset olisivat itse asiassa harjoittaneet jonkinlaista alkuperäistä puhdasta kristinuskoa, jonka juutalaiset pilasivat. (Tämä on ydinajatuksena Ferenc Zajtin kirjassa “Oliko Jeesus juutalainen?”, joka ilmestyi ensi kerran 1936 ja on viime vuosikymmeninä jälleen noussut suosioon tietyissä piireissä. Vastaus otsikon kysymykseen on kirjan mukaan tietenkin ”ei”.)

Vaikka tämmöistä ei elokuvassa suoraan väitetäkään, nämä ulottuvuudet pyörivät katsojan mielessä etenkin elokuvassa käytettyä etnoiskelmää kuunnellessa. Jyskyttävän rytmikkään kappaleen esittävät iskelmälaulajanainen ja räppärimies (sen voi kokonaan kuunnella myös YouTubesta), ja siinä lauletaan ja räpätään tähän tapaan:

Kun taisteluun saan käydä ja vuodattaa vertani,
en unohda: Jumala on yksi.
Kun rakkaani ääni hyväilee sieluani,
en unohda: Jumala on yksi.
Kun suojelen lastani ja opetan häntä oikeaan,
en unohda: Jumala on yksi.
Kun tähtien valossa on sydämeni turvapaikka,
en unohda: Jumala on yksi.
Taivasta kohti ojennan miekkani,
niin kauan kuin elän, kuljen tietä.
Ratsuni karvassa kimaltaa jo aurinko,
taivaan portti on aina auki.
Yhdessä maan kanssa sydämeni sykkii,
rukoukseni on elämää sillä elämä on Jumala…

Näin. (Unkarintaitoisille suosittelen lämpimästi myös parodiaversiota, joka samoin löytyy YouTubesta.) Tämän jälkeen ei yllätä, että elokuvan lopputeksteissä erityisesti kiitetään sekä inhimillisten voimavarojen ministeriä ja kansallisen huuhaatieteen ystävää Miklós Kásleria, jolle tämän Unkarilaisuuden tutkimusinstituutin perustaminen oli erityinen sydämenasia, että erikseen Unkarin hallitusta.

Válasz.hu-sivuston artikkelissa Barna Borbás niittaa: tämän faktaa ja myyttejä sekoittelevan luomuksen myötä ministeri Káslerin ”tutkimusinstituutti” on lopullisesti siirtynyt tieteen piiristä fantasian puolelle. Näinhän se näyttää olevan, ja vielä pelottavampia ovat tähän fantasiaan yhdistyvät uskonnolliset ainekset. Populistinen politiikka on vaarallista jo politiikan hahmossa liikkuessaan, saati sitten kun siitä rakennetaan uskonnollinen kultti. Tätä tehdään Unkarissa nykyään jo veronmaksajien, kenties myös EU-veronmaksajien rahoilla.


Miten nainen voi menestyä?

14 joulukuun, 2020

Unkarilaisessa somekuplassani on käynnissä melkoinen pulputus, käynnistäjänä tämmöinen video:

Videon alussa näemme miellyttävän näköisen naishenkilön greenscreenattuna piirrettyyn keittiöön. Hän on perheasioista vastaava salkuton ministeri Katalin Novák, joka alkajaisiksi kertoo, että tykkää kokata varsinkin suosikkiresepteillään, jotka ovat yksinkertaisia ja luotettavia. Tulos on taattu. Mutta:

”Elämä ei ole sellaista.”

Elämässä on monenlaisia riskejä, epävarmuustekijöitä, erilaisia odotuksia ja toiveita. Miten tämän keskellä voi nainen olla menestyvä ja voimakas? ”Ehkä parempi on puhua siitä, mitä naisen ei pidä tehdä.” Esimerkiksi hänen ei pidä kuvitella, että naisen on koko ajan kilpailtava miesten kanssa (tätä kuvitetaan animoidun tikku-ukon ja -akan vitsikkäällä kilpajuoksulla, jossa akka välillä ehtii ukon rinnalle mutta ukko lopulta singahtaa tavoittamattomiin).

”Älkää uskoko, että meidän on jokaisena elämämme hetkenä miteltävä toistemme kanssa, että meidän pitäisi saada ainakin yhtä hyvä asema ja yhtä hyvä palkka kuin toisen. Älkää uskoko sitäkään, että on pakko valita joko lasten hankkiminen tai tärkeät, vastuulliset ammattitehtävät.”

(Unkarilaisessa somekuplassani erityistä huomiota on herättänyt tämä kohta, jossa tikkuakka on kilpajuoksussaan ehtinyt lasten hankintaa ja ”asemaa” merkkaavien pylväiden ääreen. Sanaan gyermekvállalás ‘lasten hankkiminen’ on onnistuttu mahduttamaan kaksi kirjoitusvirhettä, ja myös pozíció pitäisi kirjoittaa pitkällä i:llä.)

”Älkää uskoko, että ette voisi päättää vapaasti. Tai että nainen ei voisi kokea elämänsä täyttymystä monilapsisen perheen äitinä, niin, että elää ”vain” [tässä jälleen kuvaruutuun palannut ministeri räpsäyttää sormillaan lainausmerkit] perheelleen. Päätös on meidän käsissämme. Ei päätös tietenkään välttämättä ole helppo, päinvastoin. On vaikea luvata, että solmimme toisen ihmisen kanssa elinikäisen kumppanuuden. [Ministerin viereen ilmestyy piirretty hääpari.] On vaikea kantaa tähän liittyvä vastuu. Äitiyden siunauksellekin on vaikea sanoa ’kyllä’. [Ministerin viereen suhahtaa raskausmahaansa pitelevä, vakavailmeinen nainen.] Siihenhän liittyy myös luopumista ja uhrautumista, ja sekin merkitsee elämän mittaista vastuuta.

Ei ole helppoa päivittäin huolehtia perheestä niin, että samalla meillä on työ, parhaassa tapauksessa jopa kutsumus. On vaikeaa ylittää vuosien mittaan ilmeneviä ongelmia, kohdata odottamattomat haasteet. [Ministerin viereen ruudulle välähtelee muun muassa koronaviruksen ja hengityssuojaimen kuvia.] Siitä huolimatta vasta nämä vaikeat päätökset tekevät meistä todella vahvoja! Sillä me olemme vahvoja. [Animoitu tikkuakka kiipeää ylämäkeen taakkaa kantaen.] Olemme saaneet niin paljon voimaa, että jaksamme kantaa harteillemme lasketut taakat. Itse asiassa olen vakuuttunut siitä, että meille naisille on suotu niin paljon voimaa, että pystymme kantamaan toistenkin taakkoja. Ottakaamme siis vastuu! Uskaltakaamme tehdä rohkeita päätöksiä!”

”Rohkea päätös” merkitsee grafiikasta päätellen avioliittoa ja kolmea lasta.

”Älkäämme luopuko etuoikeuksistamme [???] väärin ymmärretyssä emansipaatiotaistelussa [???]. Eläkäämme todeksi naisen ja miehen erilaisuudesta nousevan sopusoinnun kauneus ja mahdollisuus.”

[Piirretty pariskunta on hoitamassa vauvaa. Äiti ei ylety ottamaan tuttipulloa hyllyltä, joten isä ojentaa sen hänelle.]

”Uskaltakaamme sanoa lapselle kyllä. Uskaltakaamme olla läsnä siellä, missä meitä ei kukaan toinen voi korvata. Ja uskaltakaamme iloita elämästä. Iloitkaamme siitä, että olemme syntyneet naisiksi. Iloitkaamme siitä, että voimme antaa elämää. Iloitkaamme siitä, että meille on suotu rakastamisen ja toisista huolehtimisen kauneus. Iloitkaamme siitä, että meillä on joku, josta voimme kantaa vastuuta. Iloitkaamme vanhemmistamme, isovanhemmistamme, kumppanistamme, lapsistamme, lapsenlapsistamme. Nauttikaamme siitä ihmeestä, että ajattelevina, luovina naisina saamme toteuttaa itseämme kutsumuksessamme, ja että olemme saaneet mahdollisuuden päästä osallisiksi myös elämän antamisen ihmeestä. Voimme antaa elämää synnyttämällä, ja voimme antaa todellisen elämän myös huolehtimalla toisesta. Siihen ei ole reseptiä. Mutta tie on meidän kaikkien edessämme. Uskaltakaamme astua sille.”

Että näin. Tämmöisen, kieliasultaan kömpelön juhlallisen ja kristillistä fraseologiaa ja symboliikkaa (”tie”, ”meille on suotu”, ”kutsumus”) pursuvan opetusvideon on siis julkaissut kotisivullaan Axióma, ilmeisesti hallitusta lähellä oleva säätiö tai mediapaja, jonka tarkoitus vaikuttaa olevan tarjota fideszläistä kristillis-konservatiivista arvopuhetta myös nuorisolle. (Aiemmat yritykset eivät ole oikein onnistuneet, väittää Telex.hu, esimerkiksi räväkäksi tarkoitettu 888.hu-sivusto petti odotukset ja sitä pyöritetään nykyään vasemmalla kädellä harjoittelijavoimin.) Tarkoituksena on ilmeisesti rohkaista nuoria naisia kantamaan ”vastuunsa”, perustamaan perhe ja hankkimaan lapsia, vaikka se merkitsisi luopumista ja uhrautumista. Mitä pahaa tässä sitten muka on?

Eihän siinä ole mitään pahaa, että aikuiset ihmiset tekevät itsenäisesti vastuullisia päätöksiä tai tiedostavat, että vanhemmuus merkitsee vastuuta ja usein omasta mukavuudesta luopumista. Mutta siinä on, että vastuu väestöpolitiikasta ja uusien veronmaksajien synnyttämisestä sälytetään naisten harteille, koska naisilla ilmeisesti on jotain erityistä ylimaallista ”voimaa” uhrautua ja huolehtia toisista. Ikään kuin perheen onni ja onnistuminen olisi vain naisesta, hänen taakankantokyvystään ja epäitsekkyydestään kiinni. Jos yhteiskunnassa on eriarvoisuutta, se on kai vain osa ”naisen ja miehen erilaisuudesta nousevan sopusoinnun kauneutta” – ainakaan naisen ei kuulu koko ajan kilpailla miehen kanssa paikoista ja palkoista.

Nainen toki ”saa” toteuttaa itseään myös ammatissaan ja kutsumuksessaan ja peräti yhdistää perheen ja ammatin. Tämä ilmeisesti on niitä ”etuoikeuksia”, joista ei pidä luopua ”väärin ymmärretyn emansipaation” nimissä. Mutta entä jos tämä ei parhaallakaan tahdolla onnistu? Entä jos ”elinikäinen kumppani” jostain syystä ei jääkään naisen rinnalle, tai entä jos kumppani pettää tai pahoinpitelee? Entä jos voimat vain loppuvat? Tai rahat? Entä jos perhe esimerkiksi joutuu kadulle työttömyyden tai ylivelkaantumisen takia? (Viime vuonna Unkarissa toimitettiin lähes 3000 häätöä, joista kahta kolmasosaa edelsi kiinteistön pakkohuutokauppa. Tilastoja siitä, paljonko häädetyissä talouksissa oli lapsiperheitä, ei ilmeisesti ole helposti saatavilla, mutta puolitoista vuotta sitten valtapuolue Fidesz äänesti kumoon lakiehdotuksen, jonka mukaan lapsiperhettä ei saisi häätää, jos sille ei ole tarjolla korvaavaa asuntoa eli jos vanhemmat häädössä joutuisivat kadulle ja lapset huostaanotetuiksi.)

Ilman erityistä feminististä asennettakin ymmärtää, mikä tässä mättää. Ministeri Novákin tarjoilema kuva naisen roolista ja elämäntehtävästä on alun alkaenkin suunnattu vain osalle kansaa: sille kutistuvalle keskiluokalle, johon Fidesz-puolue yhä panee toivonsa ja jolta se odottaa oikealla tavalla kasvatettuja, rotupuhtaita unkarilaislapsia. Unkarin hallituksen perhepolitiikka ei pyri erityisesti tukemaan ns. syväköyhyydessä eläviä perheitä eikä niitä avustusjärjestöjen mukaan tuhansia lapsia, jotka säännöllisesti näkevät nälkää, vaan panostaa keskiluokkaa hyödyttäviin verohelpotuksiin, asunto-, auto- ja perheenperustamislainoihin. Ministeri Novákin kauniisiin perhekuviin eivät myöskään sovi sateenkaariperheet eikä ilmeisesti edes perinteisestä poikkeava työnjako isän ja äidin kesken. Isähän se pitempänä ylettyy paremmin tuttipullohyllylle, ja yhtä luonnollista kuin pituusero on kaikki muukin, eikö niin?

Voihan tämän toki lyhyemminkin ilmaista, kuten Facebookin Illiberal memes -sivu:

Kuvan mahdollinen sisältö: tekstissä sanotaan Axióma 186.. 18 ó. Novák Katalin uzenete az Axiómán. Nem hosszabb, mint egy egy espresso. Kuss picsába, pofádat befogod, a te dolgod a szülés
Katalin Novákin viesti Axióma-sivulla. Lyhyt ja napakka kuin espresso. ”Nyt v***u turpa kiinni! Sun hommaasi on synnyttäminen!”

Poliittisen julkisuuden joulukalenteri on avattu

3 joulukuun, 2020

Pakkohan tästä on kirjoittaa. Viime päivien nettihuumori- ja meemitulvan parhaita oli tämä kuva:

Adventtikalenterin ensimmäisestä luukusta kurkistaa viime päivinä natsivertausmöläytyksellään puhuttanut Petőfi-kirjallisuusmuseon johtaja ja merkittävä kulttuuripoliittinen vaikuttaja Szilárd Demeter. Kakkosluukun partaherra puolestaan on Suomea myöten huvittunutta julkisuutta saanut Fidesz-puolueen nyttemmin tehtävistään eronnut europarlamentaarikko József Szájer, mies, joka kärysi Brysselissä poliisin ratsaamista, koronarajoituksia rikkovista ”yksityisjuhlista”, joita keltalehdistö kainostelematta on nimittänyt ”homo-orgioiksi”. Lukemattomiin vitseihin ja pilakuviin aihetta antanut versio tarinasta kuuluu niin, että Szájer oli yrittänyt paeta juhlahuoneistosta vesiränniä pitkin kiiveten. Mukanaan hänellä oli reppu ja siinä ekstaasia, josta hän on kiistänyt tietävänsä mitään. Vesiränni on nyt päivän pari ollut unkarilaisen somekuplani keskeinen teema.

Kuvan mahdollinen sisältö: 1 henkilö, parta, tekstissä sanotaan Teljes politikai közösségünk nevêben köszönetet mondunk Szajer Józsefnek, akinek döntő szerepe volt abban, hogy a magyar polgári konzervativizmus és kereszténydemokrácia elfoglalhassa az őt megillető helyet az ereszcsatornán FIDESZ KONGRE BUDAPEST, 2
”Koko poliittisen yhteisömme nimissä kiitämme József Szájeria, jolla on ollut ratkaiseva osuus siihen, että Unkarin porvarillinen konservatismi ja kristillisdemokratia ovat saavuttaneet ansaitsemansa paikan sadevesirännissä.” Alun perin tämä kuva julkaistiin Szájerin esitettyä virallisen eronpyyntönsä, ja viimeisellä rivillä – jonka Péter Konok on tässä Facebookissa julkaisemassaan versiossa pannut uusiksi – luki oikeasti: ”Euroopan poliittisella näyttämöllä”.

Tietenkin poliitikollakin on oikeus yksityiselämässään harrastaa seksiä täysi-ikäisten ja suostuvaisten henkilöiden kanssa aivan sillä tavalla kuin haluaa. Huomionarvoista tässä oli ensin koronarajoitusten rikkominen, sitten mahdollinen huumeiden osuus kuviossa, ja koko jutun uutis- ja huumoriarvon kannalta tietenkin se, että Szájerin puolue ja sen käsissä oleva hallitus ja lainsäätökoneisto ovat viime vuosien ajan yrittäneet kaventaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Homoparit voivat Unkarissa rekisteröidä parisuhteensa, mutta tulossa olevan lainmuutoksen jälkeen lapsia saavat adoptoida vain avioparit, ja avioliitto taas on perustuslaissa nimenomaisesti määritelty miehen ja naisen väliseksi. Tämän Orbánin hallituksen laadittaman uuden perustuslain puolestaan Szájer aikoinaan (vuonna 2011) blogissaan kehui kirjoittaneensa omalla iPadillaan.

Unkarin hallituksen virallinen kanta homoseksuaalisuuteen on ollut, että – kuten pääministeri Orbán äskettäisen satukirjakohun yhteydessä asian ilmaisi – ”olemme kärsivällisiä ja suvaitsevaisia, mutta lapset pitää jättää rauhaan”. Vuonna 2015 Orbán oikein kiitti Unkarin seksuaalivähemmistöjä siitä, että nämä ovat pidättäytyneet semmoisesta itseään vastaan kääntyvästä ”provokatiivisesta” käyttäytymisestä, jollaista länsimaissa näkee. Toisin sanoen: tehkää mitä teette, mutta pysykää kaapissa. Pride-paraateja on Budapestissa toki järjestetty, sateenkaarituristejakin houkuttelevien festarien yhteydessä sallittu hammasta purren tähänkin kohderyhmään vetoava mainonta, ja huhujen mukaan kaappihomoja löytyy nykyisenkin Fidesz-puolueen johdosta tai sen lähipiireistä muitakin kuin Szájer, jonka seksuaalisista taipumuksista on puhuttu jo pitkään myös politiikan sisäpiirien ulkopuolella. (On jo aika monta vuotta siitä, kun Szájerista ja hänen vaimostaan, Unkarin oikeuslaitoksen korkeimmilla paikoilla istuvasta Tünde Handósta, tuli jossakin puhetta, ja unkarilainen tuttavani totesi kuivakasti: ”Mieshän on homo, sen tietää kaikki.”)

Szájerin tapausta on Unkarin riippumattomassa mediassa nyt innokkaasti käsitelty eri näkökulmista. 444.hu-sivusto taustoitti tarinaa muun muassa käsittelemällä chemsex-alakulttuuria eli kimppakivajuhlia, joissa hommaan pannaan vauhtia ja osallistujien estot poistetaan huumeiden ja lääkkeiden avulla, usein myös asiantuntevien lääkintähenkilöiden valvonnassa, sillä käytetyillä kemikaalisekoituksilla voi olla aika hurjia ja vaarallisia vaikutuksia. Jostakin tällaisesta vaikuttaa olleen kyse myös näissä kohtalokkaissa juhlissa. Tämä tietenkin houkuttelee pohtimaan myös, mikä ajaa arvostetun ja vaikutusvaltaisen lähes kuusikymppisen herrasmiehen näin rankan rentoutumismuodon pariin. Szájerin uraa ja persoonaa koetelleita ristipaineita onkin pohdittu useammassa artikkelissa.

Szájer oli aikoinaan, vanhan vallan viimeisinä vuosina, nuoren kapinallisen Fidesz-puolueen perustajia ja keskeisiä vaikuttajia. Hän oli järjestelmänvaihdoksen aikoihin suosituimpia Fidesz-poliitikkoja, itse asiassa – muistuttaa 444.hu:n Zsolt Sarkadi – ainoa Fidesz-ehdokas, joka vuoden 1990 vaaleissa valittiin parlamenttiin pelkän itse keräämänsä äänimäärän turvin. Tässä videopätkässä vuodelta 1988 nuori Szájer kertoo BBC:n toimittajille, että Fidesz-puolue haluaa tehdä Unkarista vapaan maan, jossa vapaat kansalaiset saavat tehdä mitä haluavat.

Ajan mittaan kävi selväksi, että Fidesz-puolueen suunta oli aivan muualle, mutta Szájerin uskollisuus ei murtunut. Esimerkiksi pari vuotta sitten hän kieltäytyi arvostelemasta puoluetoveriaan, joka entiseen maailmanaikaan oli ollut tiedusteluviranomaisten ilmiantaja (ja tehnyt raportteja myös Szájerin kaltaisista nuorista kapinallisista). Puolueensa myötä Szájer matkasi halki poliittisen kentän liberaalista perusarvopopulistiksi, ja hänestä tuli, Sarkadi kirjoittaa, ”itseään päin naamaa sylkevä ihminen”.

HVG:n artikkelissa taas László Arató ja Márton Gergely pohtivat Szájerin raskasta roolia ”puskurina” Orbánin Fidesz-puolueen ja Euroopan kansanpuolueen (EPP) välissä. Itse asiassa siinä vaiheessa, kun tieto Szájerin eroamisesta tuli julki mutta sen taustoja ei vielä tiedetty, monet politiikan tarkkailijat arvelivat miehen palaneen loppuun Orbánin ja EPP:n jatkuvassa nokittelussa. Maanantaina, vielä ennen kuin totuus Brysselin seksijuhlista oli tullut julki, vanha puoluetoveri Zsolt Becsey ei osannut kuin ihmetellä Szájerin yllättävää eropäätöstä: ”Jóska on aina ollut strategi, hän ei ole koskaan tehnyt äkkitempauksia, hän on tiennyt, mitä tahtoo.”

Becseyn mukaan Szájer oli vuodesta 1990 saakka keskittynyt rakentamaan Unkarin Eurooppa-suhteita. Se, että Fidesz-puolueen myyräntyötä eurooppalaista oikeusvaltioperiaatetta kohtaan oli EPP:ssä niin pitkään siedetty, oli ilmeisesti paljolti Szájerin ansiota. Ihmeitä ei hänkään kuitenkaan pystynyt tekemään. Sargentinin raportti vuonna 2018 hajotti pakan, ja Szájerin ponnisteluista huolimatta kaksi kolmasosaa EPP-tovereista äänesti ”Unkaria” vastaan. Vuonna 2019, kertovat HVG:n EU-lähteet, Szájer ei enää olisi jaksanut jatkaa. Orbán suostutteli hänet vielä kerran ehdolle eurovaaleihin mutta vaihtoi sitten hänen tilalleen ryhmyriksi Tamás Deutschin, typeristä somemöläytyksistään surullisenkuuluisaksi käyneen vanhenevan playboyn, jonka englannintaitokaan ei ollut Szájerin tasolla. Fidesz-puolueen julkisivu Eurooppaan päin muuttui siis ronskimmaksi ja vähemmän älylliseksi, mutta se oli ehkä tarkoituskin.

Tähän peliin siis Szájerin uskottiin uupuneen, kun hän lauantai-iltana ilmoitti työtovereilleen ja sunnuntaiaamuna julkisuudelle luopuvansa mandaatistaan ja lopettavansa poliittisen uransa, muka ”pitkällisen harkinnan jälkeen” todettuaan, että ei enää kestä päivänpoliittisten kamppailujen henkistä taakkaa. Sitten koko tarina eksklusiivisista miesjuhlista tuli julki, ja lisää yksityiskohtia ilmestyy julkisuuteen koko ajan. Tilaisuuden isännän haastattelu on kiertänyt tiedotusvälineissä; kuulemma hänen järjestämissään kimppakivajuhlissa käy säännöllisesti poliitikkoja ja diplomaatteja monista maista, etenkin Unkarista ja Puolasta (yhden virolaisen diplomaatin mukanaolon vahvisti myös Viron ulkoministeriö).

Surullinen tarina siitä, miten nolosti voi päättyä lahjakkaan ja uutteran ihmisen pitkä poliittinen ura. Mutta eihän sille mitään mahda, että sivusta katsoen tässä on hupaisa puolensa. Yksi amerikkalaisista suosikkikoomikoistani Trevor Noah (jonka infotainment-showhun jäin pahasti koukkuun USA:n presidentinvaalien aikoihin) nappasi kiinni siihen vitsintynkään, joka helposti tulee mieleen, kun ajattelee hikisen alastoman miesjoukon keskelle törmääviä poliiseja. (”Ooh, nyt leikitään! Officer, kylläkyllä, olen ollut tooosiiii tuhma poika… wau, oikeat käsiraudat!”) Sitten luin tuosta 444.hu:n jutusta (joka perustuu puolalaiseen lähteeseen), että poliisit olivat päässeet huomaamatta juhlahuoneistoon sen auki jääneestä ovesta – ja ratsia oli lähtenyt liikkeelle vähän takellellen, kun jotkut juhlijat olivat tehneet juuri tuollaisen tulkinnan ja yrittäneet ryhtyä availemaan poliisimiesten sepaluksia.

Sattuuhan tämmöistä paremmissakin piireissä. Samaan aikaan Viron yleisradioyhtiön uutissivusto kertoi, miten Liettuan parlamentin kulttuurivaliokunnan etäkokouksessa seksuaalivähemmistöille vihamielisistä kannanotoistaan tunnettu kansanedustaja Petras Gražulis avasi hetkeksi kameransa, jolloin siinä näkyi hänen olkapäänsä takaa kurkisteleva puolialaston mies. Kulttuurivaliokunnan puheenjohtaja yrittää armeliaasti tulkita asiaa niin, että ”kenties siellä oli sukulaismies, joka auttoi selvittämään jotain teknistä ongelmaa”. Selityksiä muuten löytyy myös Unkarissa Szájerin tapaukselle. Hörhöoikeistolainen TV-kanava Hír TV haastatteli tiedustelu-upseeri László Földiä, jonka mielestä Brysselissä seksijuhliin tehty isku oli järjestetty juttu, jonka takana voi olla jonkin ulkovallan tiedustelupalvelu ja tarkoituksena vahingoittaa Unkaria.

Mitähän adventtikalenterin seuraavista luukuista vielä ilmestyy?


Uusi Moskova?

29 marraskuun, 2020

Pakko vielä jatkaa eilisen juttuni johdosta.

Kirjallisuus- ja kulttuuriviskaali Szilárd Demeterin käsittämätön kirjoitelma, jossa Eurooppaa verrattiin kansojen kaasukammioon, György Sorosia Hitleriin, jota ”liber-arjalaiset” palvovat führerinään, ja ”meitä” (siis ”kansallismielisiä” puolalaisia ja unkarilaisia) nimitettiin ”uusiksi juutalaisiksi”, nostatti semmoisen pahennuksen kansainvälistä mediaa ja Israelin lähettilästä myöten, että Demeter poisti kirjoituksensa verkosta ja sulki koko Facebook-tilinsä. Magyar Nemzet -lehdessä hän myöntää, että kaasukammiovertauksella tuli tahtomattaan loukanneeksi uhrien muistoa, ja lupasi vastedes välttää moista. Muuten hän ei varsinaisesti pyytänyt anteeksi eikä varsinkaan perunut sanomaansa.

Jupakan ikävänä sivutuotteena on myös noussut perin ikävänsävyistä keskustelua ”romanialaisista” eli niistä lukuisista ulkounkarilaisista, joita Orbánin hallinto on nostanut näkyvään asemaan kulttuuripolitiikassa. Ukrainan Taka-Karpatiassa (sieltä on kotoisin teatteripaaviksi ylennetty Attila Vidnyánszky) tai erityisesti Romaniassa kasvaneilla unkarilaisilla on historiallisessa lähimuistissa diktatuuri, joka oli kovempi kuin Kádárin Unkarin varsin lepsut meiningit ja joka ennen kaikkea nimenomaisesti sorti ja syrji etnisiä unkarilaisia ja näiden kansallistunnetta. Varmaan siksi näiltä alueilta löytyy kulttuuriväkeä, joka on innoissaan päästessään tekemään Orbánin Unkarin avoimesti etnonationalistista kulttuuripolitiikkaa. Emä-Unkarissa tämä nostattaa melkoista kitkeryyttä, myös niissä, joita harmittavat Orbánin hallituksen ulkounkarilaisille avokätisesti syytämät tuet. Ja siksi nytkin on älymystönkin foorumeilla jouduttu muistuttelemaan, että Orbánin transilvanianunkarilaisten renkien haukkuminen ”romanialaisiksi” – samalla kun lukemattomat Transilvaniassa syntyneet unkarilaiset tieteen- ja taiteentekijät kyselemättä omitaan osaksi Unkarin kulttuuria – ei ole oikein eikä kaunista.

Mutta palataan asiaan. Varsinainen sanomahan tuossa Demeterin jutussa oli, että paha Brysseli, jossa ilkeä György Soros määräilee, ei muuta kuin sortaa Euroopan kansoja, haluaa hävittää niiden kulttuurit, perinteet ja identiteetit ja asuttaa Euroopan täyteen vihamielisillä muukalaisilla. Ja ne, jotka vastustavat tätä, eli ennen muuta uljaat ja vapautta rakastavat unkarilaiset ja puolalaiset, halutaan heittää ulos Euroopasta, samasta Euroopasta, jonka arvoja ja oikeuksia he ovat viimeiseen veripisaraan puolustaneet milloin Turkin sulttaanin armeijaa, milloin neuvostopanssareita vastaan.

Tänään näin sitten somekuplassani parikin kommenttia, joissa todellakin kajahti järjen ääni. Nimittäin: miksi ihmeessä (a) EU, (b) Unkarin oppositio ei yritä tosissaan vastustaa ja kumota näitä ilmeisiä valheita? Miksi kukaan ei väännä rautalangasta, niin että tuppukylienkin kansa ymmärtää, että mikään näistä ei pidä paikkaansa? Että ”Brysseli” ei ole pakottamassa EU-maita ottamaan vastaan valtavia maahanmuuttajajoukkoja? Että Unkaria ja Puolaa ei olla heittämässä ulos unionista? Että oikeusvaltio ei tarkoita sitä, että poikia ei enää saa sanoa pojiksi ja tyttöjä tytöiksi, koska sukupuolia pitää virallisesti olla 72, vaan sitä, että hallitus ja pääministerin kaverit eivät saa kääriä maan ja EU:n veronmaksajien rahoja liiveihinsä, että lakeja pitää noudattaa ja että oikeusistuimien pitää olla puolueettomia? Tietenkin hallituksen ylivalta perinteisestä mediasta, yhdessä feodalismin ja sosialismin myrkyllisen perinnön kanssa, vaikeuttaa näiden viestien välittämistä pustan peräkorpeen ihmisille, jotka eivät osaa kieliä tai lue lehtiä. Mutta eikö sen pitäisi olla hidaste, ei este?

Hilpein somelöytöni tänään oli kuitenkin Árpád W. Tótan Facebookiin postaama sarkastinen murjaisu, jossa tehdään selvää siitä tietyissä piireissä suositusta älyttömästä vertailusta, että Brysseli on uusi Moskova ja EU yhtä paha kuin Neuvostoliitto aikoinaan. Kas näin:

En ole enää lapsi, mutta olen ollut lapsi aikoinani, vieläpä sosialistisen maailmanjärjestyksen varjossa. Siksi ymmärrän täsmälleen, mitä Viktor Orbán tarkoittaa verratessaan Euroopan unionia Neuvostoliittoon.

Muistan, miten nelivuotiaana jo tavailin tekstejä jättiläismäisistä julisteista: Pysäytetään Moskova! Lähetetään viesti Moskovaan! Ei anneta Brežnevin nauraa viimeisenä! Ulkovalta yritti silloinkin pakottaa meitä tahtoonsa, ja vain unkarilaisten urheuden ansiota on, että se ei onnistunut.

Kun olin jo peruskoulussa, neuvostoliittolaiset rupesivat vaatimaan oikeusvaltioperiaatteen noudattamista. Syyttivät meitä vähemmistöjen syrjinnästä, lobbasivat Soros-järjestöjen puolesta, jankuttivat lehdistön vapaudesta ja vapaista vaaleista ja vielä jostakin ”korruptiostakin”. Unkarin kommunistipuolue alkoi silloin postittaa konsultaatiokaavakkeita, ja isä antoi minun piirtää siihen rasteja siihen kohtaan, missä luki että alas Varsovan liitto. Sitten tuli lisää julisteita, kadut olivat täynnä kännipäisen Brežnevin kuvia, ja kaikkia nauratti, kun venäläiset nyrpistelivät nenäänsä.

Sitten Gorbatšov vielä yritti kovistella, vaatia monipuoluejärjestelmää ja riippumattomia oikeusistuimia, soperteli kaikenlaista sananvapaudesta sun muusta, uhkasi lopuksi vielä pistää kaasuhanat kiinni, jos ei Unkarin kommunistipuolue luovu yksinvallastaan. Kádár ei ollut moksiskaan, sanoi vain, että tuommoinen kiristys ei käy päinsä tai muuten me kumotaan veto-oikeudellamme koko SEVin budjetti, ja kuinkas sitten suu pannaan. Siitäkös Neuvostoliitto säikähti ja pötki pakoon, ja jos ei ole pysähtynyt niin pötkii vieläkin!


Katutaistelijoista ja kaasukammioista

28 marraskuun, 2020

Euroopan ytimessä käydään parhaillaan taistelua arvoista, oikeudesta ja oikeusvaltiosta. Niin kuin Suomenkin mediassa on kerrottu, Unkari ja Puola eivät hyväksy EU:n budjetin sitomista oikeusvaltioperiaatteeseen. Torstaina Unkarin Orbán ja Puolan Morawiecki vahvistivat yhteisen uhmaliittonsa: jos EU rupeaa sanelemaan, miten sen antamat rahat pitäisi käyttää, ja liikaa urputtaa esimerkiksi korruptiosta, Unkari ja Puola pistävät veto-kapulan rattaaseen. Orbánin ja Morawieckin mukaan EU:n uusi systeemi ei vahvistaisi oikeusvaltiota, päinvastoin: sitä ”voitaisiin käyttää politiikan välineenä”. Näin ainakin kertoo Unkarin yleisradioyhtiön uutissivusto ja konkretisoi myös, millaisen politiikan välineestä olisi kyse. Useamman uutisjutun voimin unkarilaisille tehdään selväksi, että Brysseli haluaa sanella maahanmuuttopolitiikkaa (MAAHANMUUTTO!), mikä merkitsee ”kaikkien oikeuksien antamista migranteille”, ja tämän kaiken takana on tietenkin Soros (SOROS!), EU nimittäin toteuttaa ”Soros-suunnitelmaa”.

Näin Fidesz-puolueen viestintäpäällikkö István Hollik kiteyttää: Brysselin tuorein suunnitelma on kaikkien luettavissa Euroopan komission kotisivulla. ”Sen otsikkokin on paljastava: Täydellinen kotouttaminen.” (Hollikin käyttämän fraasin teljes befogadás voi kääntää myös ”täysi vastaanotto”, ja kohdeyleisö voi ymmärtää sen siten, että ”meille saavat tulla kaikki halukkaat ja saavat heti täydet oikeudet”, mutta näillä hakusanoilla ei Euroopan komission unkarinkielisiltä kotisivuilta löydy yhtään mitään. Arvoitukseksi jää, mihin Hollik on viittaamassa.) Tämän suunnitelman mukaan siis Eurooppaan halutaan lisää maahanmuuttajia, näille annetaan kaikki taloudellinen tuki asuntoa myöten (varmaan myös uudet lastenvaunut ja kultahampaat…), ja ”pahin” on suunnitelman kolmas kohta, jonka mukaan Eurooppaan saapuvien maahanmuuttajien on saatava äänioikeus ja tultava mukaan poliittiseen päätöksentekoon. ”Tällä tavalla vasemmisto ostaa ääniä!” hehkuttaa Hollik. ”Heille ei merkitse mitään, vaikka Eurooppa tuhoutuisi tähän, he vain toteuttavat Soros-suunnitelmaa!”

Öö, joo. On siis olemassa Soros-verkosto ja Soros-suunnitelma, ja EU:n päätöksentekoakin ohjailee kulissien takaa naruja vedellen yksi ikivanha unkarinjuutalainen miljonääri. Tähän uskomista helpottaa se, että Soros on oikeasti ilmaissut mielipiteitään siitä, mihin suuntaan EU:n pitäisi politiikkaansa kehittää. Niille, joita asia kiinnostaa, suosittelen tätä Eva S. Baloghin Hungarian Spectrum blogipostausta, josta löytyvät englanniksi sekä Project Syndicaten julkaisema Sorosin kirjoitus että Orbánin vastine siihen. Orbánin tekstiä ei Project Syndicate suostunut julkaisemaan, koska se ei ollut vaatimusten mukaista ”älyllistä argumentointia tai poliittista toimintaehdotusta, jonka tarkoitus on informoida lukijoita ja avartaa julkista keskustelua”. Aika nopealla vilkaisullakin selviää, että näin on: Orbánin teksti on salaliittohuuruista propagandahöttöä, joka jättää kultin ulkopuoliset sanattomina päätään pyörittelemään – ja ”kultin ulkopuolisilla” tarkoitan siis niitä, joille ei ole itsestäänselvä totuus, että ”mahtavat voimat ovat taas liikkeellä pyyhkiäkseen maan päältä Euroopan kansakunnat” tai että ”EU:n byrokraatit haluavat pakottaa Euroopan vapaat kansakunnat yhteen yhtenäiseen ajattelu-, kulttuuri- ja yhteiskuntamalliin”.

Hyökkäys on paras puolustus. Siitä huolimatta leukani loksahti, kun uutisvirtaani tipahti tämä kuva, jonka Unkarin hallituksen tiedotusasioista vastaava valtiosihteeri Zoltán Kovács oli postannut Facebookiin:

”Me olemme oikeusvaltioperiaatteen katutaistelijoita ja vallankumouksellisia.”

”Katutaistelijoilla ja vallankumouksellisilla” luodaan tietenkin mielleyhtymiä vuoden 1956 tapahtumiin. Niiden polttopisteessä Orbánin hallituksen suosiman version mukaan eivät olleet ihmiskasvoista sosialismia ja demokratiaa etsivät poliitikot (alkaen pääministeri Imre Nagysta) tai avoimempaa yhteiskuntaa kaipaavat opiskelijat ja nuoret älyköt vaan pesti srácok, Budapestin katujen kundit (ja friidut), joiden aiheellinen ja aito kauna kommunistista diktatuuria ja neuvostomiehittäjiä kohtaan on jälkikäteen helppo tupeerata romanttiseksi hurraaisänmaallisuudeksi kansallis-kristillis-konservatiivisin tunnuksin. Mutta että oikein oikeusvaltion katutaistelijoita…

Propagandassa asiat kääntyvät päälaelleen. Kuten tiedämme, vapaus on orjuutta, viha on rakkautta, ja myös murhaajien ja uhrien roolit vaihtuvat yllättävän kepeästi. Parkkiintuneetkin Unkarin median seuraajat ovat silti saaneet hieraista silmiään, kun tässä blogissa jo aiemmin esitelty Petőfi-kirjallisuusmuseon johtaja Szilárd Demeter julkaisi tänä aamuna hallituksen propagandatorvena toimivalla Origo-sivustolla ”esseen” otsikolla Sor(o)s. (Sors tarkoittaa unkariksi ’kohtalo’, ja tässä tapauksessa se saattaa assosioitua Nobel-kirjailija Imre Kertészin kuuluisan Auschwitz-romaanin Kohtalottomuus otsikkoon.)

Demeterin mielestä György Soros on kuin vanheneva, elämäänsä ja aikaansaannoksiinsa pettynyt ja turhautunut taiteilija. (”Kirjoittajaksi hän on lahjaton, hänen ajatusjärjestelmänsä on sekava ja epäjohdonmukainen. Sen verran järkeä hänellä on, että tajuaa, että ei ole nero. Se lienee hänen suurin kärsimyksensä.” Hm, tuota noin… onkohan Demeter nyt heijastamassa tähän kuvitteelliseen Soros-hahmoon jotakin itsestään?) Elämänsä lopulla hän pakenee kuvitellun kutsumuksensa turviin ja haluaa rakentaa itsestään jonkinlaisen vapahtajahahmon, kiivetä ikuisuuden valtaistuimelle vaikka ruumiiden yli.

Laita on nyt niin, että tie Sorosin valtaistuimelle johtaa nyt meidän ylitsemme. Eurooppa on György Sorosin kaasukammio: monikulttuurisen avoimen yhteiskunnan kapselista virtaa myrkkykaasu, joka koituu eurooppalaisen elämänmuodon kuolemaksi, me, Euroopan kansakunnat, taas olemme tuomitut toisiamme tallaten, toistemme päälle kiiveten taistelemaan viimeisestä siemauksesta ilmaa.

Liber-arjalaiset [liberárják, uusi näppärä ”suvakki”-ilmaus] haluavat nyt suljetuttaa puolalaiset ja unkarilaiset ulos siitä poliittisesta yhteisöstä, jonka jäseninä meillä vielä on oikeuksia. Me olemme uusia juutalaisia.

Demeterin töräytystä on nyt kauhisteltu ympäri unkarinkielistä mediakuplaani. Unkarin juutalaisten suurin keskusjärjestö Mazsihisz pitää tämmöistä holokaustin suhteellistamista mauttomana, vastuuttomana ja anteeksiantamattomana. Samana iltapäivänä tieto oli ehtinyt myös Itävallan mediaan; ainakin konservatiivinen Die Presse uutisoi asiasta muistuttaen, että Demeter on Orbánin kulttuuripoliittinen luottomies ja fanaattinen ihailija. Saksalaisella kielialueella tämän aihepiirin suhteen ei ymmärretä leikkiä. Nähtäväksi jää, joutuuko Demeter vielä tekemään isännälleen tiliä sanoistaan – vai onko Orbán jo polttamassa siltoja Eurooppaan siinä määrin, että tämmöinenkin möläytys on hänen lähipiirissään vain, Ano Turtiaista siteeratakseni, ”sulka hattuun”?


Transatlanttisia imagoasioita

24 marraskuun, 2020

En ihan vielä malta päästää irti Amerikka-teemasta. Unkarilaisessa some- ja mediakuplassani on nimittäin innostuttu tulevan presidentti Bidenin ulkoministerivalinnasta. Tulevan hallituksen Secretary of State on oleva Anthony (Tony) Blinken, jonka perheellä on vahvat siteet Unkariin.

Blinkenin isä Donald Blinken oli vuosina 1994–1997 Yhdysvaltain suurlähettiläänä Budapestissa, äiti Judithin, omaa sukua Frehm, molemmat vanhemmat olivat taustaltaan Unkarin juutalaisia (tosin, muistuttaa Unkarin hallituksen äänitorvi Magyar Nemzet, Judith Frehm ei esimerkiksi People-lehden hänestä ja hänen puolisostaan, huippujuristi Samuel Pisarista tekemässä seurapiirijutussa vähääkään viitannut siihen, että hänellä itsellään olisi minkäänlaista erityistä Unkari-suhdetta). Donald Blinken ja Judith Frehm erosivat jo Tony-pojan lapsuudessa, ja Donald Blinkenin toinen vaimo Vera on myös unkarilaista syntyperää, saapunut Yhdysvaltoihin pienenä pakolaistyttönä sodan jälkeen (hänen elämäntarinansa voi lukea englanniksi täältä). Donald ja Vera Blinken sympatiseerasivat 1990-luvulla Hornin sosialistihallitusta eivätkä oikein tykänneet tuolloisesta nuoresta oppositiopoliitikosta Viktor Orbánista, jurnuttaa Magyar Nemzet. Ja tietenkin he olivat läheisissä väleissä György Sorosin, tuon maailmanherruutta tavoittelevan superkonnan kanssa. Aviopari Blinkenin lahjoituksen ansiosta Keski-Euroopan yliopiston ”Avoin yhteiskunta -arkisto” on nimetty heidän mukaansa.

AFP:n (Mike Coppola) kuvassa (444.hu:n jutusta) vuodelta 2017 Tony Blinken vaimonsa Evan Ryanin kanssa (vasemmalla), Joe Bidenin kainalossa Vera ja vieressä Donald Blinken.

Tony Blinken ei luultavasti osaa unkaria, mutta kylläkin englannin lisäksi ranskaa, sillä hän on viettänyt osan lapsuudestaan äitinsä ja isäpuolensa kanssa Pariisissa. (Isäpuoli Samuel Pisar puolestaan on puolanjuutalaista syntyperää ja pelastunut sodan aikaan joukkotuholta vain nipin napin, Pariisissa asuvan tätinsä ansiosta. 444.hu:n mukaan hänen kertomuksensa noista kokemuksista sai aikoinaan nuoren Tony-pojan kiinnostumaan ihmisoikeus- ja pakolaiskysymyksistä.) Blinken on tehnyt pitkän uran ensin lakimiehenä, sitten ulkoasiainhallinnon palveluksessa, ja häntä kehutaan mukavaksi mieheksi, joka kaiken lisäksi soittaa kitaraa. Hänellä on oma bändi, Ablinken, ääntyy suunnilleen samoin kuin ”Abe Lincoln”, heh heh, joka soittaa wonk rockia, mitä semmoinen sitten lieneekään, ja löytyy Spotifysta. Oli tämän ryhmän tasosta mitä mieltä hyvänsä (minä en osaa sitä arvioida), joka tapauksessa myös englanninkielinen mediakuplani pursuu ihastusta sympaattiseen kaveriin, jonka harrastuksena ei ole esimerkiksi uhanalaisten eläinten metsästäminen veronmaksajien kustannuksella.

***

Tuossa äsken jo mainittiin György Soros, joten jatketaanpa toisella kansainvälisellä Unkariin liittyvällä julkkisjutulla. Muutama päivä sitten Unkarin mediaan levisi uutinen haastattelusta, jonka George Clooney oli antanut GQ-lehden YouTube-kanavalle. Jutun lopussa Clooney kertoo uusimmasta elokuvastaan, dystooppisesta scifi-seikkailusta Midnight Sky, ja puhuu tässä yhteydessä

”kaikesta siitä raivosta ja vihasta, jota tässä kohdassa historiaamme me koemme, kaikkialla maailmassa, katsokaa vaikka Brasilian Bolsonaroa tai Unkarin Orbánia…”

Tällaisiin loukkauksiin Unkarin hallituksella on aina vastaus valmiina: MAAHANMUUTTO JA SOROS! Valtion tv-kanavan uutislähetyksessä hallituksen tiedottaja Örs Farkas antoi tulla:

György Sorosin ja Unkarin hallituksen välillä on maahanmuuton yhteydessä vallinnut kiista jo vuosikausia, siispä György Soros käyttää hyväkseen kaikki tilaisuudet hyökätä Unkarin hallituksen kimppuun. On varsin murheellista, että on sellaisia toimijoita, myös epäpoliittisia toimijoita, jotka toteuttavat Sorosin tällaisia poliittisia aikeita.

Yhteyshän on ihan selvä, Clooney on poseerannut samassa valokuvassa Sorosin pojan kanssa. Clooney tietenkin kiisti väitteen, mihin puolestaan valtiosihteeri Tamás Menczerin oli reagoitava: Clooney on hyvä näyttelijä mutta ei silti välttämättä tunne Unkarin oloja eikä ehkä edes osaisi sijoittaa Unkaria kartalle. Tulkoon herttaisen rouvansa kanssa Budapestiin juomaan hyvää kahvia ja näkemään, miten mainio paikka Unkari on! (Clooneyn vaimo Amal on kansainvälinen ihmisoikeusjuristi ja luultavasti erittäin hyvin perillä niistä vähemmän mukavista ihmisoikeuskysymyksistä, joita Unkarin toimintaan on viime vuosina liitetty.)

Englannissa asuva unkarilainen laulaja, musiikkikouluttaja ja somevaikuttaja László Ágoston kirjoittaa Facebookissa:

Jo kauan olen ollut sitä mieltä, että unkarilaisten pahin kirous on kieli. Älä ymmärrä väärin: rakastan syvästi meidän erikoista, kaikille muille käsittämätöntä kieltämme! Silti se on kirous.

Sillä varmaan olet jo kuullut Unkarissa vuosikausia asuneen ulkomaalaisen sanovan: ”Teidän kieltänne on mahdoton oppia! Se on kamalan vaikea!”

Ja silloin me tunnemme sisimmässämme suurta ylpeyttä siitä, että olemme onnistuneet oppimaan tämän kielen jo lapsina!

Siitä ei sitten enää puhutakaan, että toiseen suuntaan ei ole yhtään helpompaa, että unkarilaiselle englannin tai saksan oppiminen on ihan yhtä kovaa työtä, kielten välimatka on kumpaankin suuntaan yhtä suuri.

Ja siksi aniharvat osaavat hyvin vierasta kieltä saati useampia vieraita kieliä. [Hm.]

Rakas ihana äidinkielemme on todellakin ihme – mutta tämä ihme erottaa meidät suuresta maailmasta. Emme todellakaan ymmärrä, mitä rajojen takana tapahtuu.

Esimerkiksi George Clooney äskettäin mainitsi maamme. Varoittavana esimerkkinä, vihan kasvupohjana, historiallisena takaperoiskehityksenä, ohimennen yhdessä sivulauseessa.

Suoraan sanoen en tästä sinänsä ihmeemmin piittaa: ei jonkun ihmisen mielipidettä tee arvokkaammaksi se, että hän on julkkis. Mutta kun luin, että nyt on varmasti Soros kuiskannut hänen korvaansa, mitä pitää sanoa… silloin tajusin tuskallisesti, että me emme ymmärrä.

Koska me emme pysty lukemaan näitä juttuja, emme myöskään näe, että Unkarista on viime vuosina tullut kuuluisampi kuin koskaan sitten vuoden 1956. Todellakin meistä puhutaan paljon enemmän, ja maailmanpolitiikasta kiinnostuneet todellakin seuraavat Orbánin puuhia.

He tarkkailevat tapahtumia järkyttyneinä, päätään puistellen, epäuskoisina, välillä suorastaan inhoten. Suunnilleen niin kuin siivo porvarisperhe, kun sen saliin astelee kuski kuraisilla saappaillaan ja alkaa kiroilla ja syljeskellä.

Mutta mistäpä tämän tietäisi se, joka ei pysty lukemaan englannin-, saksan- tai ranskankielisiä uutisotsikkoja. Ehkä venäjäksi. Siellä taas puhaltavat toiset tuulet…

Ja aikoinaan maailma kunnioitti meitä! Saksalaiset arvostivat meitä, kun avasimme rajan vuonna 1989, ja monet tunsivat syyllisyyttä siitä, etteivät olleet auttaneet meitä vuonna 1956. Vielä vuosituhannen vaihteessa olimme tämän alueen kehityksen kärjessä. Saatoimme ylpeästi kertoa, mistä olemme kotoisin.

Muistatko? Oli semmoinen aika, kun meidät tunnettiin vieraanvaraisuudestamme!

Tässä on tapahtunut valtava muutos – ei vain maan sisällä vaan myös ulkopuolella. Mutta sen ymmärtääkseen pitäisi osata lukea ulkomaankielisiä uutisia.


Möhkäle

22 marraskuun, 2020

Olisi paljon muutakin tekemistä, mutta en malta olla kommentoimatta tänään somesyötteeseeni pläjähtänyttä pötkylää.

Tämä, hyvät lajitoverit, on Budapestissa, Budan puolen vanhassa ydinkeskustassa äskettäin juhlallisesti vihitty (kuten Suomen ja Unkarin kansallisvärejä kantavista nauhoista näkyy) Kalevalan muistomerkki, josta juuri kertoi uutissivusto PestBuda. Teos on tarkoitettu kunnianosoitukseksi Kalevalalle ja sen lukuisille unkarilaisille käännöksille. Ympärillä oleva alue nimettiin jo viime vuonna ”Kalevalan puistoksi”, sen istutuksia, penkkejä ja muita laitoksia kunnostettiin ja ”suomalaisen” tunnelman lisäämiseksi istutettiin muistomerkin paikan ympärille koivuja.

Kaupunginosan hallinnon (Budapestissa kuten Wienissäkin kaupunginosat ovat omia hallinnollisia yksikköjään omine pormestareineen ja valtuustoineen) julistaman muistomerkkikilpailun osanottajatöiden pienoismallit olivat kuulemma viime vuonna esillä ”Kalevala unkarilaisin silmin” -nimisessä näyttelyssä. Niistä sitten valittiin jostakin syystä tämä teos, jonka tekijät ovat nimeltään Bálint Bence Kéry ja András Csobán. Yritin hieman Internetin, myös Facebookin avulla selvitellä näiden herrojen taustoja ja ajatusmaailmaa. Kiintoisaa on, että kumpikaan heistä ei ole leimallisesti kuvanveistäjä: Kéry on valmistunut taidemaalariksi, vaikka on tehnyt myös grafiikkaa ja plastiikkaa, ja myös Csobán tunnetaan näköjään lähinnä taidemaalarina. Kummaltakaan en ensi silmäyksellä löytänyt erityisiä Suomi-kontakteja, mutta molempien (erityisesti Csobánin) aatteelliset mieltymykset näyttävät Facebook-tykkäysten perusteella olevan kristillis-konservatiivis-oikeistolaisella suunnalla. Toissakeväisen Hír.ma-uutissivuston tiedon mukaan tämä kilpailutyö, nimeltään Karélia (I.), soveltui tarkoitukseensa parhaiten sekä toteutettavuutensa, sijaintinsa että kustannusten puolesta. Kompositio on kaksiosainen, kertoo Hír.ma: siihen kuuluu iso punainen graniittikallio sekä valurautaveistos, ”jossa näkyy osia kuuluisan Kalevala-kuvittajan Akseli Gallén-Kallelan maalauksista”.

Minähän en ymmärrä kuvaamataiteesta enempää kuin sika hopealusikasta. En myöskään ymmärrä viittausta Akseli Gallén-Kallelaan. Ylemmässä kuvassa valurauta-, hm, -esineen kyljessä näyttäisi hahmottuvan Suomen vaakunaleijona, toisessa kyljessä taas näkyy joitakin heiluvia tai hulmuavia hahmoja, joissa ehkä voisi olla erottavinaan viittauksia Aino-triptyykkiin tai ”Sammon puolustukseen”. Graniittipökäleen kyljessä taas lukee toisella puolella KALEVALALLE ja toisella puolella sama unkariksi (KALEVALÁNAK).

Valurautaesine kiven päällä näyttäisi muotonsa puolesta markkeeraavan Väinämöisen kannelta, ja erityisesti mieleen tulee tarina runonlaulaja Petri Šemeikan kantelesta, jonka hän lahjoitti unkarilaiselle kansanrunouden tutkijalle ja Kalevalan kääntäjälle Béla Vikárille. Mutta miksi kantelessa on kielet molemmin puolin, ja miksi ne eivät ole normaaliin tapaan kiinni soittimessa vaan ankkuroivat rautalaattaa kivimöhkäleeseen? Tämä kannel ei soi, eikä sitä voi soittaa. Mitä sen on tarkoitus sanoa katsojalleen?

Kalevala on ollut unkarilaisille poikkeuksellisen tärkeä: siitä on tehty ainakin viisi käännöstä unkariksi. Tämä varmaan liittyy siihen, että unkarilaisilla – kuten tyypillisesti muillakin eteläisemmillä, kulttuuriltaan turkkilaisvaikutteisilla kielisukulaisillamme – ei ole ollut vastaavanlaista vanhaa eeppistä sankarirunoutta. Unkarilaisesta kansanrunoudesta tunnetaan lyyrinen runous sekä myöhempiin kulttuurikerrostumiin kuuluvat balladit, mutta eipä ollut madjaareilla semmoisia muinaisuuden runomuotoisissa usvissa valkea parta hulmuten miekkaa heiluttavia taruhahmoja, joita Euroopan kansallisromantiikkaan heräävät kansat aikoinaan innoissaan etsivät ensin Fergusonin ”luovalla keruutekniikalla” syntyneistä Ossianin lauluista, sitten saksalaisten Nibelungenliedistä, muinaispohjoismaisista taruista sekä tietenkin Kalevalasta. Näitä sankaritaruja unkarilaiset sitten rakensivat keskiaikaisten kronikkojen hunnimyyttien pohjalle – mutta kielisukulaisuuden pohjalta saattoi ehkä kelvata myös Kalevala, vähän samaan tapaan kuin saksalaiset vielä Richard Wagnerin aikaan pitivät skandinaavien muinaista tarustoa kaikkien germaanien yhteisomaisuutena.

Ei tosin ollut valkopartaisia kulttuuriheeroksia ja heidän teoistaan sormet sormien lomassa laulavia partasuita uroita myöskään suomalaisilla, jos aivan tarkkaan otetaan. Kalevala ei nimittäin ole ainakaan yksinomaisesti tai edes leimallisimmin suomalaisten kulttuuriperintöä, vaan sen aineksesta ylivoimaisesti suurin osa on kerätty rajan takaa, Vienan Karjalasta. Kielimuuri oli tuossa kohden rajaa kuitenkin niin matala, että Vienan runokylien kansa ja heidän perinneaarteistonsa oli Lönnrotin ja kumppanien helppo imaista osaksi kehittyvän Suomen kansallisvaltioaatteen imagonrakennustyötä – ehkä vielä helpompi kuin saksalaisten kansallisromantikkojen oli nähdä muinaisskandinaavit jonkinlaisina ihanne-esi-saksalaisina tai Richard Wagnerin Lohengrinissä panna kuningas Henrik Linnustaja kehumaan Brabantin ritarien (nykyisessä Belgiassa siis!) ”saksalaisuutta”.

Suomalaisten, skandinaavien ja saksalaisten luulisi (ja toivoisi) nykyään helposti ymmärtävän, miten mielivaltaisten historiallisten prosessien tulosta ovat heidän kansallisvaltioidensa ja kansalliskieltensä rajat. Suomen ja karjalan kielen, samoin kuin ruotsin ja norjan tai saksan ja hollannin rajaa ei ehkä olisi (tai se kulkisi jossakin aivan toisessa kohtaa), jos poliittinen historia olisi keskiajalla ottanut vähän toisenlaisen suunnan – eikä olisi joidenkin tällaisten kielten pohjalle rakennettuja kansallisia identiteettejä ja kansallisvaltioita. Unkarilaisilla tilanne on toinen. Kielensä suhteen he kelluvat kuin öljypisara vedessä keskellä aivan toissukuisia kieliä puhuvia naapureitaan. Siksi heidän on edelleenkin vaarallisen helppo nähdä kansakuntansa – ja toisetkin kansakunnat! – yhtenä selkeänä ja kiistämättömänä kokonaisuutena, jossa kulttuuri-identiteetti ja valtion poliittinen identiteetti liittyvät saumattomasti yhteen. Tästä ehkä kertoo kiveen ankkuroidun surrealistisen rautakantelen kyljessä näkyvä vaakunaleijona, jolla ei oikeasti pitäisi olla mitään tekemistä Vienan Karjalan kansanrunouden kanssa. Ja tämä ehkä auttaa vähän ymmärtämään myös niitä kipeitä solmuja, jotka Unkarissa yhä yhdistävät ”kansallista” kulttuuria kansallisuuspolitiikkaan.