Pyhimyksiä ja itsevaltiaita

12 tammikuun, 2022

Tämän kuvan totiset hahmot ovat (näin arvelisin, miespuolisen hahmon ikonografisten attribuuttien niukkuudesta huolimatta) ritari- ja soturikuningas László (Ladislaus) I Pyhä (n. 1040 – 1095) ja ruusukoria kantava Pyhä Elisabet (1207–1231), Unkarin ensimmäisen hallitsijasuvun, Árpád-dynastian kuuluisimmat pyhimykset. Kuva mainostaa näyttelyä nimeltä “Kuninkaita ja pyhimyksiä: Árpádien aika”. Sen on tarkoitus aueta maaliskuussa 2022 ns. Kultabullan (Aranybulla, Bulla aurea) 800-vuotisjuhlan kunniaksi. Tätä asiakirjaa, joka kuningas Andreas II (Pyhän Elisabetin isä muuten) pakotettiin allekirjoittamaan Székesfehérvárin valtiopäivillä 1222, on verrattu Englannin Magna Cartaan; se oli ensimmäinen eräänlainen perustuslaillinen dokumentti, jolla kansalaisille – toki vain aatelisille, mutta ei pelkästään mahtavimmalle ylimystölle vaan myös pikkuaateliston muodostamalle jonkinlaiselle esi-keskiluokalle – myönnettiin tietyt, kuninkaan tahdosta riippumattomat vapaudet ja perusoikeudet. Kyseessä on siis Unkarin valtion historian merkkitapaus ja tärkeä juhlavuosi. Tietenkin voisi kysyä, miksi Kultabullan juhlavuoden yhteydessä halutaan muistaa kuninkaita ja pyhimyksiä eikä esimerkiksi modernin oikeusvaltiokäsityksen, kansalaisoikeuksien ja demokratian kehityksen ensimmäisiä alkuituja Euroopassa… mutta joka tapauksessa nyt on tämän juhlanäyttelyn yhteydessä puhjennut pienoinen skandaali, josta kertoo yksityiskohtaisesti Válasz-sivusto.

Näyttelyn suunnitteleminen on alkanut virallisesti vuonna 2017, ja siitä on tarkoitus tulla kaikkien aikojen suurin Árpádien aikaa esittelevä näyttely. Unkarin valtion perustajakuninkaalle Tapani Pyhälle omistettu museo on Székesfehérvárista, Unkarin kuninkaiden vanhasta kruunauskaupungista saanut käyttöönsä näyttelytiloiksi isolla rahalla kunnostetun vanhan cistersiläisluostarin, ja näyttelyyn on tulossa esineistöä kahdeksasta maasta, esimerkiksi Pietarin Eremitaasista, Oxfordin yliopiston kirjastosta ja Vatikaanista. Päävastuussa näyttelyn suunnittelusta oli alun perin Unkarin Kansallismuseo (Nemzeti Múzeum), esineistöä kokosi ja katalogin taustatekstejä kirjoitti joukko historian ja arkeologian asiantuntijoita. Sitten joulun alla tapahtui jotakin.

Kaksi päivää ennen joulua tutkijat saivat yllättäen sähköpostia ministeriöstä – siis Inhimillisten voimavarojen ministeriöstä, jonka alle kuuluvat sekä sosiaali- ja terveys- että kulttuuri- ja sivistysasiat. Siinä ilmoitettiin, ilman mitään perusteluja, että lähes valmiin näyttelyn kuraattorit vapautetaan tehtävistään ja näyttely aineistoineen siirtyy Unkarilaisuudentutkimuksen instituutin (Magyarságkutató Intézet, MKI) vastuulle. Aatonaattona saapui seuraava viesti uudelta kuraattorilta. Miklós Makoldi, joka on MKI:n Arkeologian tutkimuskeskuksen johtaja, ilmoitti ottaneensa tehtäväkseen näyttelykatalogin toimittamisen, jota jatketaan “uuden ylläpitäjän ohjeistukset huomioon ottaen”. Tammikuun alkuun mennessä on tullut selväksi, että katalogiin on tarkoitus tehdä sekä rakenteellisia että sisällöllisiä muutoksia. Julkista tietoa näiden muutosten sisällöstä ei ole saatu, mutta Válaszin toimituksen käymistä ”keskusteluista” on ilmennyt, että esimerkiksi unkarilaisten maahantulon aikaan Unkarissa eläneitä slaavi- ynnä muita kansoja sekä Árpádien aikana Unkariin muuttaneita kansanryhmiä (muslimit, juutalaiset, arojen paimentolaiskansat) käsittelevät osat olisi tarkoitus jättää kokonaan pois. Sitä vastoin uudessa suunnitelmassa on mukana MKI:n Arkeogenetiikan tutkimuskeskuksen edustajia.

Tästähän on ollut puhetta jo vuosikaudet, ja etenkin siitä lähtien, kun inhimillisten voimavarojen ministeriksi nousi Miklós Kásler, lääkäri-setämies, jonka sydäntä lähellä on erityisesti huuhaan rajamailla tai selvästi jo rajan tuolla puolen liikkuva kansallismielinen amatööri-historiantutkimus: Unkarin varhaishistoria halutaan kirjoittaa uusiksi, tai paremminkin sen romanttisen ja viihteellisen näkemyksen mukaiseksi, joka nojautuu lähinnä keskiaikaisiin kronikkoihin ja legendoihin mutta jota 1800-luvulla ruvettiin oikein olan takaa levittämään kansalle isänmaallisissa runoissa, historiallisissa romaaneissa ja koulukirjoissa. Tämän näkemyksen mukaan Unkarin kansakunnalla on poikkeuksellisen uljas historia, joka alkaa Attilan hunneista ja saa ensimmäisen täyttymyksensä Árpád-suvun kuninkaissa, koko kristillisen Euroopan puolustajissa idän barbariaa vastaan. Loistokkaan kansallisen menneisyyden, kielen ja kulttuurin ylivertaisuuden ajatusta vaalimaan on perustettu itse asiassa koko MKI. Ja jos tämä ”kristillis”-isänmaallinen pyrkimys vie törmäyskurssille kansainvälisen tiedeyhteisön kanssa, niin vieköön.

Hunniromantiikkaa on vaikea sovittaa yhteen nykyaikaisen kriittisen historiantutkimuksen kanssa, ja erityisesti suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus on sille vaikea pala. Viime vuosina onkin nähty suomalais-ugrilaisuuden häivyttämistä historian oppikirjoista ja opetussuunnitelmista syrjemmälle, esimerkiksi sekaviin ja täysin kestämättömiin spekulaatioihin siitä, miten suomalais-ugrilaisten kielten väliset yhtenevyydet voisivat johtua jonkinlaisista esihistoriallisista kontakteista. Ministeri Káslerin erityisenä keppihevosena ovat jo pitkään olleet Árpád-suvun kuninkaat ja heidän oletettu polveutumisensa Attilasta. Olen tässä blogissa jo aiemmin kirjoittanut sekä Káslerin oudoista arkeogenetiikkaprojekteista että MKI:n tuottamasta, uusvanhaa ”kansallismielistä” näkemystä propagoivasta kummallisesta animaatioelokuvasta ”Pozsonyn taistelu”, jonka omituisuudet, virheet ja suoranaiset historianvääristelyt nostattivat vuosi sitten melkoista kritiikkiä.

”Pozsonyn taistelun” asiantuntijatiimiin kuului myös ”Kuninkaita ja pyhimyksiä” -näyttelyn uusi kuraattori Miklós Makoldi, jolla ei Válaszin mukaan ole tieteellistä oppiarvoa – tohtoriopinnot ilmeisesti ovat kesken – eikä juuri muitakaan tutkimusmeriittejä. Hänet ilmeisesti tunnetaan lähinnä mediakommenteistaan, jotka ovat osin omituisia. Válaszin mukaan hän on esimerkiksi M5-kanavan tiedeohjelmassa kertonut, että unkarin sana karácsony ‘joulu’ juontaisi juurensa sanasta kerecsen(sólyom) ‘aavikkohaukka, Falco cherrug’, mikä viittaisi unkarilaisten muinaisuskon (jonkinlainen haukka tai kotka on tyypillisesti ollut arokansojen, myös unkarilaisten esi-isien pyhä eläin) ja kristinuskon ikivanhoihin yhteyksiin. Tämähän on täyttä wettenhovi-aspaa, oikeasti karácsony (samoin kuin romanian crăciun) on slaavilainen laina, alkuaan useissa slaavikielissä tunnettu talvipäivänseisauksen tai keskitalven juhlan nimitys kračun. Huuhaaetymologia on ilmeisesti peräisin maallikko-”kulttuurintutkija” Lajos Szántailta, joka näkyy vuosikymmenten ajan ”tutkineen” Unkarin legendanhohteista menneisyyttä. Taustalla väijyy se vaihtoehtopiireissä suosittu ajatus, jonka kanssa ministeri Káslerkin tuntuu flirttailevan, että muinaiset unkarilaiset alusta lähtien, kenties jopa Attilasta alkaen, olivat kristittyjä ja kristinuskon puolustajia ja että Unkarin valtiolla siksi on poikkeuksellinen, jumalallinen legitimaatio – jota myös esimerkiksi Pyhä Kruunu ilmentää.

Alan tutkijoiden piireissä tyrmistys on ollut melkoinen. Jo välipäivinä toistakymmentä historiantutkijaa ja arkeologia, suurin osa katalogin kirjoittajista, ilmoitti vetäytyvänsä tehtävästä ja myös kieltävänsä tekstinsä julkaisemisen. Válasz haastatteli asiasta mm. Budapestin ELTE-yliopiston keskiajan historian laitoksen apulaisprofessoria (docens) Gábor Thoroczkayta, jonka mielestä tämänasteinen poliittisten päättäjien puuttuminen tiedeihmisten toimintaan on ”vieläpä nykyisissäkin oloissa poikkeuksellisen raaka veto”. Monitieteisen tutkijatiimin työ valuu hukkaan, kun katalogin kirjoittajat vetävät takaisin jo taittoa odottaneet, valmiit tutkielmansa. Siitä, miten tämä heijastuu varsinaiseen näyttelyyn (vaikuttaako nyt syntynyt tiedeskandaali esimerkiksi ulkomaisiin yhteistyökumppaneihin ja esineistön lainaksi saamiseen), ei vielä ole mitään tietoa.

Olen tässä blogissa ennenkin kirjoitellut Unkarin tiedepolitiikan huolestuttavista kehityksistä, muun muassa siitä, miten vallanpitäjät perustavat uusia, tiedeinstituutioista, kansainvälisistä tiedeyhteisöistä ja tieteen yleisistä laatukriteereistä riippumattomia, suoraan hallitukselle alisteisia ”tutkimusinstituutteja”. Tämä alkoi historiantutkimuksesta ja jatkui ”Kielistrategian instituutin” perustamisella, joka instituutti sittemmin on sulautunut osaksi ministeri Káslerin MKI:tä. Jaksoin aikoinaan vielä toivoa, että nämä uudet rinnakkaisinstituutit jäisivät vallanpitäjien ja heidän suosikkiensa harmittomaksi harrastukseksi, joka tuottaa kulttuuriohjelmaa ”kansallismielisten” piirien viihteeksi sekä tekijöilleen pseudoakateemisia leikkimeriittejä mutta ei oikeasti häiritse vakavaa tieteentekoa. Sitten alkoi Unkarin Tiedeakatemian hajottaminen sekä yliopistojen säätiöiminen ja sementoiminen nykyisen hallituksen nimittämien kuratorioiden ja kanslerien hallintaan. Ja nyt alkaa oikeasti vaikuttaa siltä, että Orbánin järjestelmä toimii tässäkin – Weronika Grzebalskan ja Andrea Petőn lanseeraamaa termiä käyttääkseni – kuin ”kääpävaltio”, joka loisii valtion rakenteissa ja imee niistä resursseja vain tuottaakseen lisää kääpää.

Ennen tämän postauksen julkaisemista halusin vielä käydä vilkaisemassa MKI:n kotisivua, ja sinnepä olikin ilmestynyt uusi tiedote tämän näyttelyskandaalin johdosta, reaktiona ”oppositiolehdistössä ilmestyneisiin useisiin harhaanjohtaviin artikkeleihin”. Julkilausumassa korostetaan, että näyttelyn valmistelujen kokoamisesta yhden pääkuraattorin johdolla on sovittu kaikkien kolmen järjestäjälaitoksen, siis Kansallismuseon, Tapani Pyhän museon ja MKI:n kesken. Ehdotus tällaisesta ratkaisusta tuli Kansallismuseon johdolta. Ja kukapa muu Unkarin Kansallismuseota nykyään johtaakaan kuin elokuussa hieman hämmentävästi tehtävään nimitetty László L. Simon, runoilija ja korruptioepäilyjenkin kohteena ollut viinitila- ja matkailuyrittäjä, Fidesz-puolueen kansanedustaja vuodesta 2010 ja erilaisten kulttuuripoliittisten tehtävien veteraani.

Simon on valmistunut yliopistosta unkarin ja historian opettajaksi, mutta hänen tohtoriopintonsa jäivät kesken, eikä hänellä tiettävästi ole tieteellisiä ansioita. Oppositiolehdistössä on terävästi ruodittu hänen avoimesti ilmoittamaansa pyrkimystä “tehdä Kansallismuseosta paradigmanvaihdoksen lippulaiva”, jossa siis tiedon sijasta tarjotaan tarinoita ja elämyksiä (huokaus!) ja tehdään (kuten hän itse kirjoittaa) “identiteettiä vahvistavaa, kansalliseen identiteettiimme fokusoivaa työtä, joka voi toimia luonnollisessa liitossa hallituksen politiikan kanssa”. Telex-uutissivuston mukaan Simonin virkaanastujaispuheesta välittyi pyrkimys muuttaa Kansallismuseo ”kansallismielisten” satujen, tarinoiden ja legendojen tyyssijaksi.

Unkarissa on vaarassa oikeusvaltioperiaatteen ohella myös tieteen vapaus, eivätkä nämä kaksi vaaraa ole riippumattomia toisistaan. Tiedevastaisuudesta puhuttaessa ajatellaan nykyään usein rokotusvastaisuutta ja ilmastodenialismia, jotka tällä hetkellä uhkaavat välittömästi koko ihmiskunnan tulevaisuutta. Mutta vaarallista tiedevastaisuutta on myös historia-, kieli- ja käyttäytymistieteiden painaminen pelkkään tarinankertojan rooliin.


Surullisia sanomia Unkarista

5 tammikuun, 2022

Kielentutkija Deborah Cameron kirjoittaa hienon bloginsa Language: a feminist guide tuoreimmassa postauksessa siitä toivottoman turhautumisen tunteesta, jota feministi kokee seuratessaan julkista kielenkäyttöä, sen jatkuvaa seksismiä ja naisvihaa. Saman tunteen nostattaa tämänhetkinen koronatilanne (Cameronin kannalta etenkin Boris Johnsonin johtamassa Britanniassa):

Tämän pandemian kokeminen muistuttaa jossain suhteessa feministin elämää. Kummassakin tapauksessa saa koko ajan varautua johonkin uuteen kammottavuuteen, samalla kun tietää, että (a) kaiken takana on se sama ongelma, josta itsekin on soittanut suutaan jo iät ajat, ja (b) ne, joilla olisi valtaa tehdä tälle ongelmalle jotakin, tulevat reagoimaan samalla tavalla kuin aina ennenkin, sekoittaen röyhkeyttä ja epäpätevyyttä, tekosyitä ja uhrien syyllistämistä, vaikka tämä toimintatapa ei ole koskaan ennenkään tehonnut.

Aivan sama tunne nousee myös, kun seuraa unkarilaisen riippumattoman median välityksellä uutisia naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja sen sitkeästä vähättelystä. Ns. lipeälääkärin tapauksessa oikeus näyttää vuosikausien veivaamisen jälkeen lopulta voittaneen: marraskuussa kerrottiin, että ex-naisystäväänsä vuonna 2013 harvinaisen julmasti pahoinpidellyt lääkäri, jota jutun alkuvaiheissa tehokkaasti suojelivat vaikutusvaltaiset sukulaiset ja ystävät, saa yhä istua vankilassa, kun hänen viimeisinkin valituksensa tuomion johdosta hylättiin. Vähän aikaa sitten taas uutisoitiin uusimmasta käänteestä naispoliisin raiskausjutussa. Joulukuun alussa poliisikonstaapeli Katalin Zsiga oli tehnyt rikosilmoituksen kahdesta kollegastaan. Juorulehti Blikkille hän kertoi työtoverien huumanneen ja raiskanneen hänet ja kuvanneen tästä videon, joka kierteli kaveripiireissä. Nyt ylin syyttäjä (paremminkin syyttämättäjättäjä, kuten erinäisissä korruptiojutuissa on ilmennyt) Péter Polt ilmoittaa, vastauksena sosialisti-kansanedustaja Tamás Harangozón esittämään kirjalliseen kysymykseen, että tähänastisten todisteiden perusteella ei ole aihetta epäillä rikoksen tapahtuneen eikä salaperäistä videota ilmeisesti ole olemassakaan. Kommenttiketjuissa mielipiteet jakautuvat, ja monet ovat valmiita uskomaan, että Zsiga jostain syystä puhuu perättömiä mustatakseen kollegojensa maineen, vaikka tällä altistaakin itsensä melkoiselle somekuran tulvalle.

Tuorein kohu taas liittyy urheiluun, tarkemmin sanoen uintiin, joka Unkarissa on tärkeimpiä ja kansainvälisesti näkyvimpiä urheilulajeja, kansallisen ylpeyden aihe: Unkarin uimarit tuovat kansainvälisistä arvokisoista säännöllisesti kasoittain mitaleja. Tässä blogissa on ennenkin ollut esillä tapauksia, joissa uintivalmentajat ovat syyllistyneet raiskauksiin tai alaikäisten valmennettaviensa pahoinpitelyyn. On puhuttu suorastaan urheiluvalmennuksen rakenteissa pesivästä autoritaarisen väkivallan ja alistamisen kulttuurista. Lokakuussa moninkertainen maailmanmestari, useita olympiahopeita ja -pronsseja uinut László Cseh käynnisti julkisen keskustelun entisestä valmentajastaan György Turista. Hänen mukaansa Turi pyrki systemaattisesti nujertamaan ja murtamaan valmennettavansa, harjoitukset olivat yhtä nöyryytystä ja henkistä terroria, joka kerta joku valmennettavista nuorista itki. Nyt taas on julkisuuteen tullut äskettäin aktiiviuransa lopettanut nuori naisuimari Liliána Szilágyi.

Vuonna 1996 syntynyt Liliána Szilágyi voitti varsinkin juniorina kansainvälisiä arvokisamitaleja, ”aikuisena” vielä hopeaa Lontoon olympialaisista 2016. Hänen valmennustaan ohjasi oma isä, 1980-luvun lopun huippu-uimari Zoltán Szilágyi (hänkin juniorina Euroopan mestari 1982, sittemmin kansainvälisistä arvokisoista tuli parhaimmillaan pistesijoja). Isä-Szilágyi on urheilu-uransa ohella kouluttautunut lakimieheksi, unkarilaisen Wikipedian mukaan hän toimii asianajajana ja liikemiehenä, Unkarin urheilujuristien liiton (semmoinenkin näköjään on olemassa) varapuheenjohtajana, ja on myös opettanut Piliscsaban katolisen Péter Pázmány -yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Juuri ennen vuodenvaihdetta tytär Liliána sitten toi julkisuuteen – sekä Instagram-postauksessaan että toimittaja Kriszta D. Tóthin haastatteluohjelmasarjassa – isänsä pimeän puolen. Isä oli pienestä pitäen kohdellut häntä kaltoin ja pahoinpidellyt, henkisesti, fyysisesti ja seksuaalisesti. Pahoinpitely kohdistui myös Liliánan äitiin, jonka isä oli joskus hakannut ”puolikuoliaaksi”. Äiti on sittemmin jättänyt miehensä, mutta nuorempi sisar Gerda, hänkin lupaava uimari, on yhä isänsä hoteissa ja valmennettavana; isän väitetään ”eristävän hänet hermeettisesti” muista uimareista. Gerda on jyrkästi kiistänyt isäänsä kohdistuvat syytökset avoimessa kirjeessään, joka monien kommentoijien mielestä vaikuttaa enemmänkin kokeneen aikuisen juristin kuin 18-vuotiaan tytön muotoilemalta. Unkarin uintiliitto on ilmeisesti käynnistänyt tutkimukset tapauksen johdosta.

Tässä voisi taas miettiä urheilun suhdetta ns. myrkylliseen maskuliinisuuteen ja kysyä, missä määrin väkivaltainen autoritaarisuus, narsistinen voittamisen ja alistamisen tarve leimaa koko Unkarin yhteiskuntaa, yksinvaltaisen pääministerin jalkapalloharrastusta myöten. Erityisesti naisiin kohdistuu väkivaltaa urheilupiireissä, mutta myös yleisemmin yhteiskunnan arvostettujen tukipylväiden taholta: pahoinpitelijöissä ja raiskaajissa on lakimiehiä, lääkäreitä ja poliiseja. Ei tietenkään pelkästään, vaan naisiin kohdistuva väkivalta kattaa kaikki kansankerrokset. Heti uudenvuodenpäivän aamuna kuultiin vuoden ensimmäisenä rikosuutisena, että Ököritófülpös-nimisessä alle parintuhannen asukkaan taajamassa Unkarin rutiköyhässä koilliskulmassa muuan mies oli surmannut vaimonsa ja sen jälkeen yrittänyt itsemurhaa.

Muutaman vuoden takaisten tilastojen mukaan Unkarissa vähintään kolme naista kuukaudessa sai surmansa nykyisen tai entisen miehensä, miesystävänsä tai tilapäisemmän partnerinsa kädestä, ja kaikkiaan surmatuista naisista yli puolella tappaja oli (entinen) mies tai poikaystävä. Tämä ei tietenkään ole mikään unkarilainen erikoisuus. Myös Suomessa vuosina 2013–2019 kuoli vuosittain 16–30 naista henkirikoksen uhrina, näistä 60 % nimenomaan (ex-)puolison tai (ex-)seurustelukumppanin surmaamana, ja myös Suomessa lähisuhdeväkivaltaan syyllistytään kaikissa yhteiskunnan kerroksissa kautta maan. Naisiin kohdistuva väkivalta on maailmanlaajuinen ongelma. On kuitenkin eroa siinä, tunnustetaanko tämä ongelma ja yritetäänkö sitä torjua kansainvälisellä yhteissopimuksella vai lakaistaanko ongelma maton alle syyllistämällä uhreja, kääntämällä koko juttu maahanmuuttopolitiikaksi tai ”gender-ideologian” hyökkäykseksi perhearvoja vastaan, tai sitkeästi suojelemalla väkivallan käyttäjiä.

***

Toinen surullinen tarina tipahti uutissyötteeseeni tänään: Szabad Európa raportoi aikamme orjuudesta. Tähän ilmiöön liittyvän unkarin kielen sanan csicska olen itse asiassa oppinut vasta muutaman viime vuoden aikana riippumattoman median uutisjutuista. Csicska merkitsee sanakirjan mukaan jonkinlaista alistettua ihmistä, joka esim. vankilassa tai kasvatuslaitoksessa joutuu palvelemaan tovereitaan. Nyky-Unkarissa ilmiö ei kuitenkaan koske vain vankiloita ja laitoksia, vaan ihmisten pitäminen työorjan asemassa vaikuttaa paikoin olevan melkeinpä maan tapa. Szarvasin kaupungissa – missä paikallisen luterilaisen seurakunnan aktivistit ovat parinkymmenen vuoden ajan tehneet csicska-työtä – Szabad Európan toimittajalle kerrottiin, että jopa 12–14-vuotiaat koululaiset keskustelevat välitunneilla siitä, kenellä on kotona csicska ja kenellä ei, ikään kuin kotiorjat olisivat jonkinlaisia statussymboleja.

Csicskaksi joutuu usein yhteiskunnan turvaverkon läpi tipahtanut ihminen, esimerkiksi artikkelissa esiintyvä Kálmán, jolta avioeron jälkeen oli viina vienyt myös työn ja asunnon. Tuttava neuvoi kodittoman Kálmánin eräälle maatilalle, missä hänelle luvattiin karjanhoitoa vastaan ruoka, asunto ja pikkuruinen viidensadan forintin päiväpalkka. Asunto osoittautui lämmittämättömäksi vajaksi, ruoka oli päivä päivältä surkeampaa, palkkaa ei maksettu lainkaan, työpäivät taas kestivät aamuneljästä iltakahdeksaan. Puolitoista vuotta sinniteltyään Kálmán karkasi, mutta joutui taas kadulle, mistä joku värväri poimi hänet kyytiinsä ja vei toiselle maatilalle samanlaiseen orjuuteen: palkkaa ei maksettu, ruoaksi saattoi olla jopa itse leikattua ja kokattua, sitä ennen pari päivää raatona maannutta sikaa, sitä vastoin halvimman hintaluokan viiniä oli riittävästi tarjolla vaimentamaan Kálmánin menohaluja. Vasta pari vuotta myöhemmin seurakunnan työntekijät pelastivat Kálmánin. Nyttemmin hän on päässyt irti alkoholista ja löytänyt oikean työpaikan.

Toinen jutun esimerkkitapauksista on ”Marika”, jonka sairaalassa potilastoverina tutuksi tullut nainen värväsi taloonsa siivoojaksi. Vaikka palkanmaksu takkuili, Marika kävi säännöllisesti naisen luona siivoamassa ja otti eräänä päivänä mukaansa myös yhdeksänvuotiaan tyttärensä. Silloin isäntäperhe nappasi äidin ja tyttären vangikseen. Tyttö vietiin toiseen kylään, Marikalta taas otettiin pois henkilöpaperit ja puhelin, hän ei voinut pyytää apua keneltäkään, ja tytärtä panttinaan käyttäen isäntäväki kiristi hänet kuuliaiseksi. Marikaa myös lyötiin, jos hän ei totellut. Talon töiden lisäksi hänet komennettiin kesäisin varastamaan yöllä hedelmiä naapurien puutarhoista, talvisin hän kävi töissä tehtaassa ja toi koko palkkansa isäntäväelleen. Marika nukkui kellarissa koiran kanssa samalla vaahtomuovipatjalla, ja jos taloon tuli vieraita tai viranomaisia, hänet ja isäntäväen toisetkin csicskat teljettiin piiloon kellariin. Ruokana oli enimmäkseen jauhoja ja vettä, joista Marika sai paistaa itselleen leiväntapaista, tai juhlien jälkeen isäntäväeltä jääneitä tähteitä, ”jotka heitettiin meille kuin koirille”. Lopulta Marika onnistui tapaamaan tyttärensä kahden kesken – tätä isäntäväki yritti kaikin keinoin estää – ja käski tytön kertoa koulussa koko totuuden. Opettajan ja poliisin avustuksella tyttö saatiin turvaan, ja sitten Marika itsekin uskalsi lopulta lähteä karkuun.

Aivan uskomattomaltahan tämä kuulostaa. Miten ihminen voi antaa tehdä tällaista itselleen? Selvästikin Unkarissa on paljon epätoivoisen köyhiä, turvattomia ihmisiä alttiina hyväksikäytölle. Csicskan ja isännän välille voi syntyä jonkinlainen kieroutunut kiintymyssuhde, jossa hyväksikäytetty uskoo, toivoo ja luottaa, kun ei muutakaan voi. Usein csicskaksi joutuu maailman murjoma, avuton ihminen, tai, kuten Kálmánin tapauksessa, päihdeongelmainen, jota on riippuvuuden avulla helppo manipuloida. (Csicska-värvärit ilmeisesti käyvät säännöllisesti kodittomien yömajoissa, mistä ihmisiä on helppo houkutella työtä ja asuntoa lupaamalla.) Ja miksi kukaan ei puutu asiaan? Poliisin on vaikea tehdä mitään, jos isäntäväki, kaikki naapurit ja csicska itsekin yhdestä suusta vakuuttavat, että ei täällä ketään ole orjana pidetty, kaikki on kunnossa. Vapaaksi päässeet csicskat eivät useinkaan halua tehdä rikosilmoitusta vaan mieluummin jättää koko jutun taakseen. Voisi myös kuvitella, että luottamus viranomaisiin ei kaikkialla ole rikkumaton, ei varsinkaan romanien keskuudessa, joita tämä nykyajan orjuus myös koskettaa.

Suomessakin puhutaan työperäisestä ihmiskaupasta, johon voi sisältyä työhön pakottamista kehnoilla ehdoilla ja ihmisarvoa loukkaavissa oloissa. Sen uhrit ovat Suomessa yleensä ulkomaalaisia, ja auttamisjärjestelmään päässeiden tapausten määrät liikkuvat muutamissa sadoissa. Näistäkin tapauksista tietenkin joka ainoa on liikaa ja osoittaa, että sekä maahanmuuton että työsuojelun ja työolojen valvonnassa on ongelmia. Unkarin csicska-ilmiö on tähän verrattuna aivan toista luokkaa; Szabad Európan artikkelissa siteerattujen asiantuntijoiden mukaan se tunnetaan koko maassa, ja orjan asemassa elää jopa 36 000 unkarilaista. Jotakin näyttää Unkarin yhteiskunnassa menneen pahasti pieleen, ihan ilman sitä kamalaa maahanmuuttoakin.

***

Lopuksi vielä surullinen uutinen. Tässäkin blogissa esitellyn Erzsi-kissan ”kirjuri”, kiistelty ja teräväkynäinen sateenkaariaktivisti Gergely Homonnay, joka jokin aika sitten muutti Italiaan, löydettiin uudenvuodenpäivän aamuna kuolleena roomalaisen yksityisklubin kylpyläosastolta. Tapauksen yksityiskohdista on kerrottu lehdistössä kaikenlaista (esimerkiksi: vainajan lähistöltä löytyi salaperäistä ”pulveria” ja ”nestettä”, minkä johdosta on spekuloitu esimerkiksi huumeiden yliannostuksesta tai jopa murhasta), mutta varmaa taitaa olla vain, että kaikki on vielä epäselvää ja poliisi tutkii asiaa. Näin ainakin kertoi lehdistölle Homonnayn asianajaja, joka kävi Roomassa noutamassa vainajan tavarat ja kissan. Ainoa hyvä uutinen tässä lienee toistaiseksi se, että Erzsille on löytynyt uusi hyvä koti.


”Samojedilainen moraali”?

20 joulukuun, 2021

Endre Ady (1877–1919), jota Suomessa joskus verrataan aikalaiseensa Eino Leinoon, oli Unkarin suurimpia runoilijoita. Klassisen runoilijanuran ohella – kesken jääneet opinnot, naisasiat kroonisesti sekaisin, pyörimistä epämääräisissä taiteilijapiireissä, terveys rempallaan ja liian varhainen kuolema syfiliksen seurauksiin – hän oli myös lehtimies ja yhteiskunnallisten ajankohtaiskysymysten teräväkynäinen kommentoija. Yksi hänen kuuluisimmista ja siteeratuimmista kirjoituksistaan ilmestyi Nagyváradi Napló -lehdessä (Nagyváradin kaupunki löytyy nykyisen Romanian kartalta nimellä Oradea) tammikuussa 1902. Siinä hän ruoskii politiikan moraalista rappiota, tämän ajankohtaisena ilmentymänä se, miten tarmokasta ja taitavaa mutta juutalaistaustaista kansanedustajaa Vilmos Vázsonyia oli parlamentissa loukattu ja pyritty vaientamaan. Adyn johtopäätös tästä kaikesta on: me unkarilaiset emme kuulu Euroopan kulttuurikansoihin, ”palatkaamme takaisin Aasiaan”.

Ne pitävät meitä kulttuurikansana. Ja näkevät kyvyttömyytemme edistykseen, näkevät, miten me samojedilaisine moraaleinemme leveilemme kiusankappaleina keskellä Eurooppaa kuin tänne unohtunut palanen keskiaikaa, näkevät, miten tyhjiä ja köykäisiä me olemme, jos tahdomme tehdä jotain suurta, niin hakkaamme juutalaisia, ja kun päämme vähänkin alkaa selvitä, riennämme oitis taas siemailemaan tuon kuuluisan tuhatvuotisen menneisyytemme koreaksi värjätyn kunnian makeaa juomaa, näkevät, että olemme jonninjoutavia tyhjäntoimittajia, parlamenttikin, suurten kansakuntien turva ja linna, kelpaa meillä vain halvennettavaksi. Miten tämä päättyy, rakkaat jalosukuiset heimolaiseni? Sillä ikiunkarilainenhan olen minäkin, en mikään juutalainen kamasaksa, niin kuin te nimittelette kaikkia, jotka ovat teitä pystyvämpiä. Niin se päättyy, että meidät kohteliaasti mutta päättäväisesti ohjaillaan täältä ulos kuin olisimme jo.

Unkarin tämänhetkisessä tilanteessa nämä sanat tietenkin tuntuvat kiusallisen ajankohtaisilta, eikä ihmetytä, että niitä on viime vuosina Unkarin riippumattomassa mediassa tavan takaa siteerailtu. Kielitiedettä popularisoivan nyest.hu-sivuston vakioavustaja ”Zegernyei” ei kuitenkaan rupea pohtimaan asian näitä puolia vaan tarttuu suomalais-ugrilaisten (uralilaisten) kielten tutkijaa usein hämmentäneeseen kysymykseen: miksi Ady puhuu ”samojedilaisesta moraalista” (szamojéd erkölcsök) ja mistä hän on tämän ilmauksen keksinyt?

Kaukaisen Pohjolan kansojahan pidettiin eteläisemmässä Euroopassa pitkään ”rodullisesti” alempiarvoisina ja niihin kohdistettiin samantapaisia (nykyajan kielellä) rasistisia ennakkoluuloja kuin esimerkiksi Afrikan alkuperäiskansoihin. Kuten tiedämme, tämä oli suurena syynä siihen, että Unkarissa aikoinaan sukulaisuutta ”kalanrasvanhajuisiin lappalaisiin” oli monien niin vaikea hyväksyä. Endre Adyn aikaan unkarilaisten kielisukulaisuus myös samojedien kanssa – meiltä Suomesta katsoen kielikunnan kaukaisimman päähaaran, jonka kieliä on puhuttu laajalla alueella Länsi-Siperian äärimmäisistä pohjoisosista etelään Mongolian rajoille – oli jo tiedepiireissä tunnettu ja tunnustettu asia. Silti mietityttää, miksi Ady nappasi kirjoitukseensa kielikuvaksi nimenomaan samojedit eikä esimerkiksi näissä keskusteluissa monesti mainittuja ”lappalaisia” tai unkarilaisten lähimpiä kielisukulaisia, Siperian hanteja (”ostjakkeja”) tai manseja (”voguleja”). Tai tataareja tai mongoleja, joiden heimolaisina unkarilaiset ovat itseään perinteisesti pitäneet.

Zegernyei mainitsee eksoottisen Pohjolan alkuperäiskansoista usein kerrotun, miten näiden kansojen parissa vieraalle on tapana muun kestityksen lisäksi tarjota talon emännän tai tyttären seksuaalisia palveluksia. Unkarilaisessa aikalaislehdistössä tätä porvarillisen eurooppalaisen silmissä ”moraalitonta” käytäntöä ei kuitenkaan ihmeemmin käsitellä. (Lisäksi voisi tietenkin pohtia, olisiko ”samojediuden” arviointiin vaikuttanut venäläinen kansanetymologia, joka lienee koko (etymologialtaan arvoituksellisen ja kiistellyn) samojedi-nimen taustalla: venäjän samojed voidaan kääntää ‘itse-syöjäksi’ (niin kuin samovar on ‘itse-keittäjä’), ja tämän on joskus ajateltu viitanneen siihen, että samojedeja olisi pidetty kannibaaleina. Mutta Endre Adyn ajan Unkarissa ei venäjää mitenkään yleisesti osattu.)

Selitys löytyy suomalaisen korvaan tahattomanhauskan kirjailijanimen takaa. Multatuli, jonka patsaita ja muistomerkkejä Hollannissa käyneet suomalaiset aina silloin tällöin hihitellen kommentoivat, oikealta nimeltään Eduard Douwes Dekker (1820–1887), tunnetaan nykyään hollantilaisen kolonialismin aikalaiskriitikkona. Hänen kirjailijanimensä ei tietenkään ole suomea vaan latinaa, multa tuli tarkoittaa ”paljon kannoin” tai ”paljon kestin”. Zegernyei on nyt saanut selville, että Multatuli kertoi myös samojedeista. Vuonna 1901 oli unkariksi ilmestynyt kokoelma hänen kertomuksiaan, ja niihin sisältyy ”samojedien” pariin sijoitettu opettavainen satu, nimeltään ”Moraalinen ja moraaliton”. Sen päähenkilö ei halua noudattaa kansansa tapaa ja voidella ruumistaan pahanhajuisella härskiintyneellä rasvalla, ja siksi – vaikka hän on hyvä metsästäjä ja tappaa mursuja enemmän kuin kukaan muu heimon jäsenistä – hänet julistetaan ”moraalittomaksi” ja hakataan mursunluulla hengiltä. Tarina ilmeisesti huvitti tuon ajan unkarilaisia, sillä muokkaelmia siitä ilmestyi 1910-luvulle asti useissa unkarilaisissa lehdissä.

”Samojedilainen moraali” oli siis 1900-luvun alun unkarilaisille tuttu käsite, vaikka oikeiden samojedien kanssa sillä on näköjään vielä vähemmän tekemistä kuin aiemmin kuvittelin. Nykyisen Indonesian alueella siirtomaahallinnossa työskennellyt ”Multatuli” luultavasti oli tiennyt samojedikansojen elämästä vielä vähemmän kuin tuon ajan sivistyneet unkarilaiset, joiden saatavilla sentään oli, periaatteessa, unkarilaistenkin tutkijoiden kuvauksia ja kertomuksia Siperiassa elävistä kaukaisista kielisukulaisista.

”Samojedilainen moraali” ei siis suoranaisesti kytkeydy suomalais-ugrilaista kielisukulaisuutta kohtaan tunnettuun salaliittoteoreettiseen epäluuloon, joka nyky-Unkarissa on jälleen käynyt poliittisesti ajankohtaiseksi. Se on oman aikansa ”viattoman humoristinen” salonkirasistinen kielikuva, jossa tyypillisen rasistiseen tapaan keskiössä on ”puhtaus” tai sen puute, ”pahanhajuisuus”. Vertauksen todellisena kohteena eivät tietenkään ole eksoottiset alkuperäiskansat, vaan sillä pilkattiin konservatiivista oman kansan vanhoihin perinteisiin takertumista. Tästä kirjoitti myös Endre Ady, eikä ole hänen vikansa, että nykyajan lukijoista suurelle osalle ”samojedista” tulee ensiksi mieleen koirarotu.


Surua ja jatkuvaa äimistystä

4 joulukuun, 2021

Ensin vakava osa tätä postausta. Tiistaina levisi verkkoon suruviesti: Éva S. Balogh, Hungarian Spectrum -blogin kirjoittaja ja ylläpitäjä, oli kuollut äkilliseen sydänpysähdykseen. Vuonna 1936 syntynyt, vuoden 1956 kansannousuun osallistunut ja sen jälkeen Amerikassa opintojaan jatkanut Balogh oli tehnyt akateemisen uransa Yalen yliopistossa Venäjän ja Itä-Euroopan historian professorina, ja eläkepäivinään hänestä kehkeytyi yksi Internetin tärkeimmistä Unkarin ajankohtaisten tapahtumien tarkkailijoista. Hänen englanninkielinen bloginsa, jossa loppuun saakka päivittäin ilmestyi ajankohtainen, terävästi, tyylikkäästi ja henkevästi laadittu analyysi milloin mistäkin Unkarin politiikan ja poliittisen julkisuuden puolesta, oli Unkarin tapahtumia seuraaville korvaamaton lähde.

En koskaan tavannut Éva S. Baloghia henkilökohtaisesti, mutta kirjoittelimme joskus sähköposteja unkarin kielen ja sen historian kysymyksistä, ja minulla oli suuri kunnia saada julkaista muutama vieraspostaus hänen blogissaan. Tuntuu aivan käsittämättömältä ajatella, että Hungarian Spectrumin tarina on nyt päättynyt. Semmoiset tavanomaiset ilmaukset kuin ”menetys” tai ”korvaamaton” eivät alkuunkaan riitä kuvaamaan sitä järkytystä, jota me Unkarin tilanteen seurailijat ulkomailla nyt tunnemme.

***

Tämän jälkeen tuntuu silkalta rienaukselta sukeltaa Unkarin valtapuolueen propagandan kahjoimpiin pyörteisiin. Mutta tällaiseksihan tämä maailma on mennyt: ihmiskunnan kamppaillessa eloonjäämisestään monet poliittiset vaikuttajat näköjään mieluummin ohjaavat kansaa pois todellisten ongelmien äärestä ja yrittävät mobilisoida sitä täysin järjettömillä ja tolkuttomilla uhkakuvilla. Tämmöiseksi uhkakuvaksi on Unkarissa nostettu etenkin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt.

Kesästä saakka on Brysseliä myöten keskusteltu Unkarin uudesta laista, jonka tarkoitus alun perin oli tehostaa lasten seksuaalisen hyväksikäytön torjuntaa koventamalla rangaistuksia ja rekisteröimällä erikseen tämmöiset rikolliset. Samaan lakiin kuitenkin niputettiin myös ”lasten suojeleminen seksuaalipropagandalta”, millä itse asiassa tarkoitettiin semmoisen sukupuolivalistuksen jakamista, johon sisältyvät myös ”perinteisestä” heteronormista poikkeavat seksuaalisuuden ja sukupuoli-identiteetin muodot. Näin sateenkaarinuoret jäisivät vaille asiantuntevaa tukea. Eikä kyse ole vain valistuksesta, vaan ylipäätään sisällöistä, joissa kuvataan poikkeavaa tai ”itsetarkoituksellista” (öncélú) seksuaalisuutta tai ”syntymäsukupuolen mukaisesta identiteetistä poikkeamista” – näitä ei saisi saattaa alle 18-vuotiaiden ulottuville (kun taas perinteisen heteroavioliiton voi solmia holhoojan suostumuksella jo 16-vuotiaana). Ei siis myöskään Raamattua, Oscar Wildeä, Viisikko-kirjoja, tai niitä lukemattomia elokuvia, näytelmiä, satuja ja tarinoita, joissa mies pukeutuu naiseksi tai tyttö pojaksi?

Viikko sitten unkarilaisessa mediakuplassani hihiteltiin uutiselle, jonka mukaan Magyar Nemzet -lehti, siis tuo entisen, aikoinaan arvokkaan konservatiivisen sanomalehden nimen ja logon ominut hallituksen äänitorvi, olisi tehnyt Unkarin valtion mediavalvontaelimelle (Nemzeti Média- és Hírközlési Hatóság, NMHH) valituksen Netflixin välittämästä amerikkalais-irlantilaisesta esikouluikäisten animaatiosarjasta Ridley Jones. Päähenkilö on tyttöoletettu, joka asuu jonkinlaisessa luonnonhistoriallisessa museossa ja seikkailee sen eläväksi muuttuvien asukkaiden kanssa. Näihin kuuluu myös kirjavaan otsanauhaan sonnustautunut kiharapäinen biisoni Fred, josta käydään tämäntapainen keskustelu:

– Onko Fred muuten tyttö vai poika?
– Ei aavistustakaan, se on vain Fred.
– Okei!

Tämmöisiä pelottavia ei-binaarihahmoja siis Netflix haluaa syöttää Unkarin lasten tietoisuuteen! NMHH:n vastaus oli kuitenkin tyly: asialle ei voi mitään, sillä Netflixin päämaja on Hollannissa, Unkarin viranomaisten ulottumattomissa. (Vai olisiko NMHH:ssa joku kuitenkin tajunnut, että lastensadun eläinhahmojen sukupuoli-identiteetistä hermostuminen olisi paitsi turhaa myös melkoinen mainehaitta?)

Perverssien hollantilaisten lisäksi unkarilaisten perusarvoja ja identiteettiä uhkaavat norjalaiset (joista muutenkin on pelkkää harmia). Norjan postilaitoksen joulumainos on nimittäin saanut kansainvälistä huomiota: siinä Joulupukki kohtaa romanttisen rakkauden keski-ikäisen miehen hahmossa, ja tarina päättyy kahden partaukon suudelmaan. Tämä innoitti parlamentin puhemiehen László Kövérin antamaan yleisradion uutiskanavalle (hirado.hu) haastattelun, jossa tosielämän Rauno Repomies jälleen kuuluisien kalapuikkoviiksiensä takaa suomii nykyajan turmelusta. Kövérin mielestä mainos on lasten ja kristittyjen rakkaimman juhlan rienaamista, ”katalaa kristillisen kärsivällisyyden väärinkäyttämistä”. Turmelus on vallannut koko läntisen eurooppalaisen sivilisaation, eikä Unkari voi tehdä muuta kuin yrittää pysäyttää tämän ”mielipuolisuuden aallon” omille rajoilleen.

Samalla linjalla jatkoi muutama päivä sitten Fidesz-puolueen vara-parlamenttiryhmyri János Halász. Tietotoimisto MTI:lle lähettämässään videopuheenvuorossa Halász nosti esiin saman uhkakuvan, jonka johdosta on viritelty kansanäänestystä kesästä alkaen. Kerrataanpa vielä kansanäänestyksen kysymykset:

  • Kannatatteko sitä, että alaikäisille lapsille järjestettäisiin koulussa seksuaalisia suuntauksia esittelevää toimintaa ilman vanhempien suostumusta?
  • Kannatatteko sitä, että alaikäisille lapsille esitellään sukupuolenvaihdoshoitoja?
  • Kannatatteko sitä, että sukupuolenvaihdoshoidot olisivat myös alaikäisten lasten saatavilla?
  • Kannatatteko sitä, että alaikäisille lapsille saisi ilman rajoituksia esittää heidän kehitykseensä vaikuttavia seksuaalisia mediasisältöjä?
  • Kannatatteko sitä, että alaikäisille lapsille näytettäisiin sukupuolenvaihdosta esitteleviä mediasisältöjä?

Tässä siis jotenkin pakkomielteisesti jankutetaan lapsista, seksuaalisuudesta ja etenkin lasten ”sukupuolenvaihdoksesta”, toisin sanoen rakennetaan kuvaa sateenkaariaktivistien laumoista, jotka ovat valmiina hyökkäämään kouluihin ja lastentarhoihin aivopesemään, homahduttamaan ja transuttamaan nousevaa nuorisoa, niin kuin turmeltuneessa Lännessä ilmeisesti jo tapahtuu. Kansalaisjärjestöt ovat pyrkineet oikeusteitse torppaamaan äänestyksen toimeenpanon, viidennen kysymyksen Unkarin korkein oikeus (Kúria) jo kielsi, mutta hallitus ei tätä päätöstä hyväksynyt, joten asiaa puidaan nyt perustuslakituomioistuimessa.

Ja ilmeisesti tämän johdosta siis János Halász videojulkilausumassaan katsoo tarpeelliseksi selittää, miten tärkeää on suojella lapsia heille sukupuolenvaihdosleikkauksia mainostavilta tahoilta. Sillä: Skotlannissa järjestetään jo 11–18-vuotiaille lapsille leirejä, joissa ”mainostetaan” ”transvestiitiksi muuttumista” (???), USA:ssa, Kanadassa, Saksassa, Tanskassa, Ruotsissa, Australiassa, Japanissa ja Meksikossa on käynnistynyt jonkinlainen maailmanlaajuisen homolobbyn hyökkäys, jonka yhteydessä naiseksi pukeutuneet miehet kouluissa, kirjastoissa ja kirjakaupoissa lukevat lapsille drag queen -tarinoita… Tämän sanoman huipentavat Fidesz-puolueen kotisivulla toiset vastaavanlaiset videoviestit, joissa yrmeät ukkelit selittävät, miten päämääränä on suojella Unkarin lapsia – ja miten häijy vasemmisto ja ilkeä oppositio haluavat vastustaa näitä suojatoimia ja päästää sateenkaariaktivistit lasten kimppuun.

Niinpä niin. Vaalitaisteluahan se pukkaa. Arvo- ja identiteettipolitiikalla isketään kirjaimellisesti vyön alle, saadaan kansa kiihdyksiin – ja sen huomio pois esimerkiksi korruptiosta ja oikeusvaltion tilasta, eli niistä asioista, joiden takia Brysseli oikeasti haluaa Unkaria kurmoottaa. Tai koronakuolleisuustilastoista, joissa Unkari on tällä hetkellä Euroopassa toisena Bulgarian jälkeen.


Raunioiden unohdettu isäntä

23 marraskuun, 2021

Petőfiszállás, kahdesta entisestä pitäjästä, Ferencszállásista ja Szentkútista, yhdistetty ja kansallisrunoilijan mukaan nimetty pieni paikkakunta rautatieseisakkeineen, sijaitsee eteläisessä Unkarissa Szegedin ja Kecskemétin välillä. Sinne on 444.hu-sivuston pitkän journalismin sarjan tl.dr toimittaja Zsolt Sarkadi vaeltanut etsimään ”kartanoa” (kúria), jota paikalliset nimittivät suorastaan ”linnaksi” (kastély). Kahdeksanhuoneinen entinen komea päärakennus rappeutuu unohdettuna pöpelikön keskellä, joka aikoinaan oli hoidettu puisto jalopuineen ja tenniskenttineen.

1920- ja 1930-luvuilla, vielä sodan aikanakin, talossa vieraili mahtimiehiä Unkarista ja ulkomailta, Belgiasta, Ranskasta, Saksasta, myös Virosta ja Suomesta, kertoo artikkelissaan Zsolt Sarkadi. (Virolaisten ja suomalaisten vierailut lienevät liittyneet Horthyn Unkarin aktiiviseen heimosuhdepolitiikkaan. Tarkempaa tietoa en ole vielä onnistunut löytämään; Kansalliskirjaston aineistoon digitoiduista suomalaisista sanomalehdistä ei talon isännän nimeä löydy.) Huhtikuussa 1944 siellä tehtiin saksalaisten arvovieraiden kanssa kohtalokas päätös, jonka toteuttamisesta suuren vastuun kantoi talon isäntä, sisäministeriön valtiosihteeri László Endre. Tämä mies, joka – kuten syyttäjä joulukuussa 1945 sanoi – ”vei koko Unkarin kansan ja yhteiskunnan mukanaan syytettyjen penkille”, on jäänyt unohduksiin lähes yhtä lailla kuin hänen villiintyneen puiston peittämä kotinsakin.

László Endre syntyi vuoden 1895 ensimmäisenä päivänä ellei kulta- niin ainakin hopealusikka suussa. Perhe ei kuulunut suurmaanomistaja-aristokratiaan vaan pikkuaateliin, josta Unkarissa on tapana käyttää unkarilaisittain kirjoitettua englantilaista sanaa dzsentri. Isä Zsigmond Endre omisti kuitenkin yli sadan hehtaarin tilukset, joista oli kehittänyt modernin ja hyvin tuottavan mallitilan, ja nautti paikkakunnalla suurta arvostusta. László-poika suoritti säädynmukaiset lakitieteen opinnot, jotka ensimmäinen maailmansota tosin keskeytti, ja ryhtyi sodan jälkeen säädynmukaiselle virkamiesuralle. Lyhytikäisen Unkarin neuvostotasavallan ajan hän vietti hiljaiseloa kotikartanossaan. Kommunistivallan kukistumisen jälkeen Endre osallistui ns. valkoiseen terroriin eli järjestyksenpalautus- ja kostotoimiin. Hän oli monien kaltaistensa lailla vankasti vakuuttunut siitä, että sekä kaksoismonarkian romahdus että Neuvostotasavallan punainen terrori olivat nimenomaisesti juutalaisten syytä.

Zsigmond-isänsä rinnalla László Endre pääsi nopeasti Unkarin uuden johtajan, valtionhoitaja-amiraali Horthyn lähipiiriin. Vuonna 1923 hän sai vitézin arvonimen (vitézit eli ‘urhot’ olivat Horthyn perustama eräänlainen uuden ajan aatelisto) ja hyvän viran. Főszolgabíró, joka joskus käännetään ‘nimismieheksi‘, oli kaupunkitasolla paikallishallinnon ja oikeuslaitoksen keskeinen vallankäyttäjä. Tässä tehtävässä Endre kunnostautui suorastaan esimerkillisesti, koska ei ollut ainoastaan taitava ja ahkera vaan myös, toisin kuin useimmat aikalaiskollegansa, lahjomaton ja korruptoitumaton. Häntä ei ohjannut raha vaan aate, ”kristillis-kansallinen” ideologia ja etenkin siihen kuuluva antisemitismi. Aikalaislähteiden mukaan Endre toteutti uutterasti ns. byrokraattista antisemitismiä eli juutalaisten kiusaamista. Sarkadi kertoo:

Újság- ja Est-lehdille raportoineen Jenő Lévain mukaan Endre sakotti esimerkiksi isaszegiläistä virvoitusjuomatehtailijaa Ignác Lőwyä, koska tämän hyllyillä oli pölyä ja joissakin pulloissa etiketit eivät olleet asianmukaiset, ravintoloitsija Géza Haasia, koska hänen vaa’assaan “oli gramman verran heittoa”, sekatavarakauppias Lajos Glückiä, koska ”tietyt elintarvikkeet eivät olleet harsolla peitettyinä” ”eikä hintoja ollut merkitty joka pakkaukseen, vain koottu taululle”, sekatavarakauppias Vilmos Ádleria, koska ”tiski ei ollut hangattu puhtaaksi”, ”lattialla oli jalanjälkiä” ja ”liikehuoneiston nurkassa seisoi roskaämpäri”, leipuri Sámuel Steineria, koska hänellä ei ollut kärpäsverkkoa omassa ruokasalissaan ja hänen 500 kilon vaakansa näytti 70 grammaa vikaan. Kistarcsalainen rouva Sonnenschein puolestaan joutui putkaan useammaksi päiväksi, koska oli laiduntanut hanhiaan kielletyssä paikassa.

Virkatyönsä ohella László Endre edisti poliittista uraansa ja loi suhteita aateveljiinsä sekä kotimaassa että ulkomailla, Mussolinia ja Hitleriä myöten. Aktiivinen antisemitismi loi hänelle mainetta tietyissä piireissä, ja 1930-luvulla hän itse julkaisi useita mielipidekirjoituksia, joissa muun muassa ehdotti kiertelevien mustalaisten sulkemista työleireihin ja sterilisoimista. Juutalaiset taas tulisi Endren mielestä poistaa Unkarista kokonaan ja siirtää jonnekin, Palestiinaan, Madagaskariin tai kenties Siperiaan, missä he voisivat muodostaa kokonaan oman yhteiskuntansa, jossa täyttäisivät kaikkia tehtäviä, ja siten torjuisivat niskoiltaan sen ”tällä hetkellä täysin oikeutetun syytteen, että he ovat loisrotu, joka pystyy säilymään hengissä vain imemällä elinvoimaa toisilta roduilta ja niiden työstä”.

Nämä näkemykset eivät tuolloin olleet harvinaisia vaan lähes valtavirtaa: melkoinen osa unkarilaisista pohti ns. juutalaiskysymystä ja uskoi, että juutalaisia oli Unkarissa liikaa ja heillä liikaa vaikutusvaltaa. Jonkinlainen herrasmiesantisemitismi oli Unkarissa laajalti vallalla korkeimpia johtoportaita, itseään amiraali Horthya myöten, ja myös byrokraattinen juutalaisten kiusaaminen oli normaalia. Endre oli kuitenkin näkemyksissään niin äänekäs ja jyrkkä, että jopa Horthyn Unkarissakin sitä hieman paheksuttiin, sisäministeriöstä heristeltiin sormea, ja Endre joutui lopulta luopumaan virastaan ja siirtymään politiikkaan. Poliittiseksi kodiksi löytyi Unkarin kansallissosialistinen puolue, jonka johtaja Ferenc Szálasi sodan lopulla, natsimiehityksen aikaan nousi Unkarin Quislingiksi. Mutta eipä riennetä tapahtumien edelle.

László Endren onni kääntyi pian jälleen, kun tuolloinen pääministeri Kálmán Darányi päätti yrittää ”kesyttää” kansallissosialistit suopeammiksi hallitusta kohtaan nimittämällä heidän johtomiehiään tärkeisiin tehtäviin. Vuonna 1938 Endrestä tuli Unkarin suurimman ja keskeisimmän, Pest-Pilis-Solt-Kiskunin läänin ali-išpaani eli maaherra, korkeimman toimeenpanovallan käyttäjä. Tässä tehtävässä hän pääsi näkyvästi myös edistämään aatteitaan ja toteuttamaan vuosina 1938–42 säädettyjä juutalaislakeja, joilla Unkarin juutalaisilta – vaikka heitä ei vielä fyysisesti hätyytettykään – vähitellen riistettiin oikeudet ja omaisuus. Kun Endrestä vuonna 1944 lopulta tuli ”Unkarin juutalaisten pyöveli”, tämä ei ollut mikään yllätys vaan luontevaa jatkoa hänen toiminnalleen, ja jo kaksikymmentä vuotta kaikille olisi pitänyt olla selvää, mihin tämä mies pyrkisi.

Maaliskuussa 1944 saksalaiset länteen päin ”strategisesti vetäytyvän” itärintamansa turvaamiseksi miehittivät Unkarin. Miehitys oli nopea ja kivuton, Unkarin armeijaa ja hallintoa ei hajotettu eikä rajoja avattu, valtionhoitaja Horthy sai jäädä paikoilleen mutta joutui nimittämään entisen Saksan-lähettilään Sztójayn johtaman saksalaismielisen hallituksen, jonka sisäministeriö saksalaisten vaatimuksesta annettiin äärioikeistolaisten käsiin. Hallintokokemusta taas ei näistä monellakaan ollut, joten László Endre sai tärkeän valtiosihteerin tehtävän, erityisenä osaamisalueenaan ”juutalaiskysymykseen liittyvät toimenpiteet”. Ja nyt seuraa kammottavia tilastoja, jokaisen numeron takana yhtä monta oikeaa ihmiskohtaloa:

Unkarissa eli alkuvuodesta 1944 ehkä 760–780 000 juutalaista, Saksan vallassa olevan Euroopan suurin jokseenkin ehjänä säilynyt juutalaisyhteisö. Muutamia kymmeniä tuhansia oli tosin kuollut työpalvelussa rintamalla tai Kamenets-Podolskin ”muukalaispoliisitoimen” yhteydessä, mutta toisaalta Unkariin oli muualta Itä-Euroopasta saapunut juutalaisia pakolaisia. Toukokuusta heinäkuuhun 1944 Unkarista kyyditettiin 437 402 juutalaista, joista suuri osa menehtyi Auschwitzin kuolemanleirillä. Tätä operaatiota ohjaavalla Adolf Eichmannilla oli alaisinaan 150–200 saksalaista, mukaan lukien autonkuljettajat, sotilaspalvelijat ja toimistohenkilökunta. Suurimman osan kyyditysten yhteydessä tehtävästä ns. likaisesta työstä hoitivat siis unkarilaiset santarmit, poliisit ja virkamiehet László Endren komennossa. Operaatio oli lajissaan Euroopan ja Kolmannen valtakunnan historian ylivoimaisesti massiivisin ja tehokkain. Se oli myös Auschwitzin historian suurin logistinen haaste: leirillä surmattiin jopa 9000 ihmistä päivässä. Auschwitzin uhreista kaikkiaan noin kolmasosa oli Unkarin kansalaisia.

Eichmann ja Endre kohtasivat ensi kerran maaliskuun lopulla 1944; sympatia oli molemminpuolinen, ja miesten välille syntyi ystävyys ja tehokas työtoveruus. Huhtikuun alussa operaation aikataulusta oli jo sovittu. Eichmannin ehdotuksen mukaisesti (Endre olisi esittänyt päinvastaista järjestystä) ensin kyyditettäisiin maaseudun, sitten pääkaupungin juutalaiset. Eri puolilla Unkaria perustettiin – usein tiilitehtaisiin tms. sopivasti kaupungin laidalla ja rautatien lähistöllä sijaitseviin rakennuksiin – juutalaisleirejä tai ghettoja, joihin kesäkuun alkuun mennessä oli kerätty yli 400 000 ihmistä. Virallisten ilmoitusten mukaan juutalaiset vietäisiin ”työhön”, ja lapset ja vanhukset otettaisiin mukaan vain, ”jotta perheet saisivat olla yhdessä”.

Lopullinen päätös logistisesti vaativasta operaatiosta syntyi 22. huhtikuuta Endren nykyisessä rauniokartanossa Szentkútissa, missä illalla asian kunniaksi juhlamaljoja kallistelivat Unkarin sisäministeriön koko johto sekä Eichmann lähimpine työtovereineen. Kyyditysten päämääräksi valikoitui Auschwitz, ainoa vielä toiminnassa oleva ja riittävän kaukana rintamasta sijaitseva suuri tuhoamisleiri. Endre ja Eichmann laativat yksityiskohtaisen aikataulun ja ohjelman, jota jouduttiin vielä vauhdittamaan, sillä täyteen ahdetuissa ghetoissa olot kävivät sietämättömiksi ja kulkutaudit alkoivat levitä. Toukokuun 15:ntena ensimmäiset junat lähtivät liikkeelle, kussakin 47 vaunua ja noin 3000 epäinhimillisen ahtaasti pakattua, usein jo lähtiessään huonokuntoista ja kärsinyttä ihmistä.

Kesäkuun 21:ntenä Endre raportoi ylpeänä ministerineuvoston istunnossa, miten ”maamme puhdistetuissa osissa” tunnelma on kuin ”vuosituhantinen painajainen olisi hellittänyt” ja ”kirvoista puhdistetussa puussa käynnistynyt voimakas, terve verenkierto”. Poissa ovat mustan pörssin kauppiaat ja koronkiskurit, Endre väittää, poissa propaganda ja pelottelu, poissa kylänraiteilta päät yhdessä kuiskuttelevat ja kristittyjä häijysti pälyilevät juutalaisjoukkiot, enää eivät ahneet juutalaiset asianajajat pyöritä ”siviilioikeusjuttujen tulvaa”, enää ei sabotoida eikä piilotella neuvostodesantteja, jopa ”tyypilliset intellektuelli-juutalaiset rikokset” (???) ovat lakanneet… Tämä puhdistumisprosessi jäi kuitenkin kesken.

Kun olisi tullut Budapestin juutalaisten vuoro, valtionhoitaja Horthy pysäytti kuljetukset 6. heinäkuuta. Syynä tähän oli luultavasti sekä ulkopuolinen painostus ja tulevien voittajavaltioiden koston pelko että sisäinen laskelmointi: on arveltu Horthyn pelänneen, että natsimieliset hallintovirkamiehet (kuten Endre) käyttäisivät pääkaupunkiin kyydityksiä hoitamaan tulevia santarmijoukkoja hyväkseen ja tekisivät vallankaappauksen. Ainakaan keskitysleirikuljetuksia ei pysäytetty siksi, että Unkarin johto olisi nyt vasta saanut tietää, mikä Unkarin juutalaisia määränpäässä odotti. Lukuisat unkarilaiset historioitsijat ovat selvitelleet tätä kysymystä ja osoittaneet, että Horthy ja korkeat virkamiehet – myös László Endre – olivat jo aikoja sitten eri lähteistä saaneet tarkkoja tietoja siitä, miten ”lopullista ratkaisua” toteutettiin. Ei myöskään pidä paikkaansa se selitys, jota Endre vielä tuomiota odottaessaan yritti esittää puolustuksekseen: ellei juutalaisia olisi kyyditetty, saksalaiset olisivat tehneet saman ja paljon julmemmin.

Natsien miehittämissä tai asevelimaissa ”juutalaiskysymys” sai monenlaisia ”ratkaisuja”. Miehitetty Tanska onnistui pelastamaan suurimman osan juutalaisista kansalaisistaan, ja aseveli-Suomen pieni juutalaisyhteisö välttyi vainoilta täysin. Romaniassa taas – missä kansanomaisella antisemitismillä oli jokseenkin yhtä vahvat juuret kuin Unkarissakin – diktaattori Antonescun armeija murhasi miehitettyjen alueiden juutalaisia joukoittain, ja elokuussa 1942 valmisteltiin jo Romanian juutalaisten kyydittämistä Belzecin kuolemanleirille. Tämä hanke kuitenkin pysäytettiin, kun Romanian johto tajusi saksalaisten sotaonnen kääntyneen ja alkoi pelätä voittajien kostotoimia. Saksalaiset kiukuttelivat jonkin aikaa, mutta lopulta Romanialle ei koitunut aseveljien taholta mitään hankaluuksia. Liittolaissuhteista tai miehityksestä huolimatta Unkarinkaan juutalaisten kohtalo ei olisi ollut kiveen kirjoitettu.

Elokuussa 1944 Horthy – saksalaisten puuttumatta asiaan! – erotti pääministeri Sztójayn ja nimitti pääministeriksi Géza Lakatosin, jonka tehtävänä (kuten liian pian tuli julki) oli valmistella Unkarin yritys irtautua sodasta ja hypätä Saksan kelkasta. Tässä vaiheessa László Endre pyysi eroa ja matkusti kotikartanoonsa Szentkútiin, minne koko perhe oli kokoontunut juhlimaan isä-Zsigmondin ja hänen Mária-vaimonsa hääpäivää. Kotiin palasi myös László Endren poika Zsiga (suvun pitkän perinteen mukaan esikoispojat saivat joka toisessa sukupolvessa nimekseen Zsigmond, joka toisessa László), joka oli taistellut vapaaehtoisena Suomen rintamalla. Juhlien jälkeen kodille piti jättää hyvästit. Puna-armeijan lähestyessä perhe pakkasi arvoesineet, hautasi hopeat kartanon puutarhaan ja muutti evakkoon Unkarin länsirajalle Kőszegin seudulle. Siellä vanha Zsigmond Endre eräänä aamuna meni majapaikan puutarhaan ja ampui itsensä. Jäähyväiskirjeessään hän selitti, ettei pahenevan sairautensa takia enää halunnut olla taakaksi perheelleen.

Zsigmond Endre haudattiin 15. lokakuuta 1944, ja samana päivänä Horthyn Unkari yritti irrottautua sodasta. Yritys epäonnistui komeasti: saksalaiset miehittivät Budapestin strategiset kohteet ja nostivat valtaan, ”kansakunnanjohtajaksi” (nemzetvezető) kansallissosialistipuolueen johtajan Ferenc Szálasin. László Endre lähti Zsiga-poikansa kanssa oitis Budapestiin ja ilmoittautui taas hallituksen palvelukseen. Hänet nimitettiin sotatoimialueiden siviilihallintokomissaariksi huolehtimaan muun muassa puna-armeijaa pakenevien evakuoimisesta. Niinpä hän ei enää ehtinyt avustamaan ystäväänsä Eichmannia juutalaisten kyydittämisessä.

Saksalaiset nimittäin vaativat edelleenkin Unkarista juutalaisia, ei enää niinkään kuolemanleireissä tuhottaviksi (Auschwitzinkin toiminta alkoi jo yskiä rintaman lähestyessä) kuin työvoimaksi sotateollisuudelle ja viimeisiin epätoivoisiin linnoitustöihin. Enää ei ollut käytettävissä juniakaan, vaan 50–60 000 juutalaista lähetettiin jalan, surkeissa oloissa ja ilman kunnon huoltoa, kuolemanmarssille länttä kohti. Tämän jälkeen Szálasin hallitus kuitenkin alkoi vastustella. Juutalaisista kyllä haluttiin päästä eroon, mutta tässä tilanteessa, kuten ulkoministeri, paroni Gábor Kemény asian ilmaisi, Unkarilla ei ollut varaa menettää neljää miljoonaa miestyötuntia päivässä. Näin syntyi outo tilanne: Sztójayn hallitus oli halunnut taloudellisissa ja sotilaallisissa kysymyksissä vetää itsenäisempää linjaa ja siksi auliisti suostunut saksalaisten vaatimuksiin ”juutalaiskysymyksen” suhteen, Szálasi taas oli paljon valmiimpi sotilaalliseen ja taloudelliseen yhteistyöhön saksalaisten kanssa mutta halusi hoitaa ”juutalaiskysymyksen” omalla tavallaan. Siten Szálasi ja hänen ”nuoliristiläisensä”, kaikista terroriteoistaan huolimatta, tulivat edistäneeksi natsien ”lopullista ratkaisua” paljon vähemmän kuin Sztójayn hallituksen konservatiiviset herrasmiehet.

Szálasin hallituksen päivät olivat luetut. Huhtikuun alussa 1945 koko Unkari oli jo neuvostoarmeijan hallinnassa. László Endre puolisoineen ehti pakoon Itävallan puolelle Salzburgin alueella sijaitsevaan Altenmarktiin asti. Siellä hänet pidättivät heinäkuun alussa amerikkalaiset ja luovuttivat lokakuussa Unkariin yhdessä muiden unkarilaisten sotarikollisten kanssa. Joulukuussa 1945 Endre kahden työtoverinsa, sisäministeri Jarossin ja valtiosihteeri Bakyn kanssa, istui syytettyjen penkillä Budapestin Musiikkiakatemian suuressa, lämmittämättömässä juhlasalissa. Hän kiisti syyllisyytensä loppuun saakka ja korosti vielä viimeisessä puheenvuorossaankin toimineensa vain demokratian periaatteiden mukaisesti, kansan enemmistön tahtoa toteuttaen. László Endre tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin yhdessä Bakyn kanssa 29. maaliskuuta 1946.

Szentkútin rauniokartanon luona ei mikään muistomerkki tai taulu muistuta talon entisistä asukkaista ja heidän osuudestaan Unkarin historian synkimpään lukuun. Vain kartanon lähistöllä sijaitsevan, Pyhän erakko Paavalin sääntökunnan – tätä munkkiveljestöä Endren suku oli erityisesti tukenut – ylläpitämän kappelin luokse on pystytetty kivi ”ikuiseksi muistoksi”, Zsigmond Endren ja hänen Mária-vaimonsa sadannen hääpäivän johdosta 1993. László Endren sisaret Ilona, Mária, Etelka, Szidónia ja Márta kuolivat kaikki vieraalla maalla, Saksassa tai Amerikassa, poika, Suomen-kävijä Zsiga, päätyi äitinsä kanssa Argentiinaan. Muistokiven tekstissä lapsenlapset kertovat tuoneensa ympäri maailmaa sijaitsevilta haudoilta kotimaahan kukan ja kourallisen multaa.

Ja miksi olen pannut tuntikaupalla aikaani tämän pitkän, siis alun perin todella pitkän, artikkelin referoimiseen? Siksi, että minua todella hämmensi se, miten sentään jonkin verran Unkarin historiaa harrastaneena ihmisenä olen voinut tähän asti olla törmäämättä László Endren tarinaan, semminkin kun perheen historiaan kuuluu mielenkiintoinen Suomi-kytkös. Eichmannin rooli holokaustin toimeenpanijana tunnetaan kautta maailman melkein jokaisesta natsismin jälkipyykkiä sivuavasta elokuvasta, ja Szálasi nuoliristiläisineen on helppo nostaa esiin kammottavana pikkuhitlerinä. László Endre taas, vaikka hänen tarinaansa ei varsinaisesti salailla tai peitellä, jää sovinnolla kulisseihin harmaana, asiallisena hallintomiehenä, joka teki vain työtään ja toteutti demokraattisesti enemmistön poliittista tahtoa.

Tämä sopii Unkarin hallituksen historiapolitiikkaan, jossa syyllisyys Unkarin juutalaisten joukkomurhista työnnetään mahdollisimman paljolti saksalaisten ja, sikäli kuin tämä ei onnistu, Szálasin nuoliristiläisten niskoille. Ikään kuin tavallisista, siivoista ja kunnollisista ihmisistä, jopa – kuten László Endren oikeudenkäynnissä syyttäjä muistutti – neljätoistavuotiaista pojanklopeista, ei millään, missään oloissa voisi tulla murhaajia, ikään kuin pahuus ja syyllisyys olisi jossain myyttisessä ”ääripäässä”, kaukana kaukana meistä hyvistä ihmisistä, turvallisen matkan päässä.

***

Päivitys: Tunnuksilla ja paremmalla hakurutiinilla varustetulta kollegalta sain tämän jutun, jonka Uusi Suomi oli julkaissut 23.10.1942. László Endre (muuten taaskin malliesimerkki siitä, miten vaikeaa on ulkomaalaisten hahmottaa ah niin tavallisia unkarilaisia miehennimiä, joissa sukunimenä on tavallinen etunimi, tyyliin ”Lassi Antero” – kumpi olikaan kumpi?) ei vain isännöinyt suomalaisvieraita vaan myös vieraili Suomessa tapaamassa sankaripoikaansa, joka oli ehtinyt haavoittuakin. Juutalaislakien toimeenpanosta ei jutussa kerrota, sitä vastoin kehutaan Unkarin sosiaalipolitiikkaa ja etenkin lapsiperheiden tukemista…


Kulttuurin kukkivilta kedoilta

14 marraskuun, 2021

Ns. kulttuuritaistelusta Unkarin nykypolitiikassa on tässä blogissa ollut jo monesti puhetta. Yhtenä keskeisenä toimijana on parin viime vuoden ajan häärännyt Petőfi-kirjallisuusmuseon johtajaksi ja ilmeisesti laajemminkin valtion kirjallisuusprojektien rahahanojen vartijaksi nostettu Szilárd Demeter, ujonnäköisestä olmimaisesta olemuksestaan huolimatta jonkinlaisena rokkikukkona esiintyvä transilvanialaistaustainen runoilija ja kulttuuripoliitikko. Myös Demeter on ollut esillä tässä blogissa ennenkin. Häneltä kuullaan Unkarin julkisuudessa tavan takaa merkillisiä möläytyksiä, joissa sitten hallituskriittisellä kulttuuriväellä riittää kauhisteltavaa. Tuoreimmasta tämmöisestä on nyt puhuttu kohta viikon verran.

Telex-uutissivustolle antamassaan haastattelussa Demeter väheksyi unkarilaisen kulttuurin tasoa noin ylipäätään, ja erityisesti kirjallisuutta. Erityistä kohua herätti lausahdus: ”Jos se olisi minusta kiinni, niin heittäisin unkarilaisesta kirjallisuudesta 80 % roskiin.” Demeter myös kertoi ihan vain henkilökohtaisten elämystensä pohjalta vihaavansa teatteria, ”teatterissa käyminen on minulle kuin hammaslääkärissä käynti toisille”. Myöskään unkarilaiset elokuvat eivät pääse hänen suosioonsa, ”wau-efekti” on jäänyt puuttumaan muun muassa siksi, että näyttelijöiden artikulaatiosta hänen mielestään liian selvästi kuulee teatteritaustan. Kaiken kaikkiaan nykymaailman poliittinen korrektius hermostuttaa Demeteriä: miksi pitäisi unkarilaisten länsimaisina valkoihoisina ihmisinä kantaa kollektiivista syyllisyyttä (???) orjakaupasta, ”emmehän me pitäneet orjia”. Ja tietenkin miesten pitäisi saada olla miehiä ja naisten naisia. ”Jos kerran koittaa se maailma, jota minua hirvittää ajatellakin, silloin ensimmäisenä tullaan kieltämään Fluor Tomin Mizu-niminen kappale, siinähän selvästi sanotaan, että ‘sinä olet tyttö ja minä olen poika’, siis hän ajattelee perinteisten roolien mukaisesti, tässä ei ole mitään ei-binaaria”. Mizu on siis ”perinteistä länsieurooppalaista kulttuuri-identiteettiä vahvistava”, suoranainen ”heteroseksuaalinen taistelulaulu”.

Joopajoo. ”Fluor Tomi” oli minulle tietenkin ihan tuntematon suuruus, enkä voi väittää esteettisen horisonttini hirmuisesti laajenneen tämän biisin myötä, jota en kestänyt kovin pitkälle kuunnella. Kymmenen vuoden takaisessa videoklipissä diskovaloissa notkahteleva jonkinlaista teinihurmuria esittävä lippalakkijonne huutelee, että ”hei moi tytsy, mennäänkö yhteen kuin kaksi pientä legopalikkaa”. Ei voi mitään, en pysty näkemään tätä kuin jonkinlaisena “musiikillisena” (isoissa lainausmerkeissä) versiona siitä catcallingista tai baarihuutelusta, jota jokainen nainen on joskus kokenut itseään vastustamattomiksi super-alfauroksiksi kuvittelevien kollien taholta. Jo teini-ikäisenä ensimmäinen reaktioni olisi ollut, että ”ei jatkoon”. Jos tämä on perinteisen länsieurooppalaisen kulttuuri-identiteetin vahvistamista, niin perinteinen länsieurooppalainen kulttuuri-identiteetti joutaa kyllä mennä mailleen ja äkkiä. Ja tämmöistä hienoa kulttuuriperintöä siis siellä turmeltuneessa lännessä ollaan parhaillaan kieltämässä, eikö niin?

Tämmöisistä esteettisistä ulottuvuuksista käsin siis Unkarin kulttuurielämää ohjaillaan. Demeterin haastattelua on nyt viikon ajan referoitu ja reposteltu ympäri Unkarin riippumatonta mediaa ja somea. Historioitsija ja vapaa kirjoittaja Péter Konok irrottelee Facebookissa:

”Me haluamme hajottaa maan tasalle museot, kirjastot, kaikenlaiset akatemiat, ja haluamme taistella moralisointia, naisasialiikettä ja kaikkea kompromissiin valmista tai hyödyllistä mitättömyyttä vastaan”, kirjoittivat Marinetti ja kumppanit Futuristisessa manifestissa vuonna 1909. Siinä tekstissä oli kaikenlaista: vähän lapsellisen uhmakasta porvarien provosoimista ja samalla tunkkaista pikkuporvarillisuutta, nuoruuden intoa ja finninaamaista kypsymättömyyttä. Mutta silloin ja siellä italialainen futurismi oli innokas ja vauhdikas aate, vaikka paljolti myös puolivillainen, taitamaton ja konstaileva. Siinä oli jotain uutta, jonka italialainen fasismi sitten – kuten odottaa saattoi – institutionalisoi ja upotti, tekoantiikkisiin muotoihin puettuna, takapajuiseen, pinnallisia tehoja tavoittelevaan, typerään kulissiinsa. Vuonna 2021 tämä sama teksti jonkun ytimiään myöten taantumuksellisen, lahjattoman pikku käsinuken suusta kuulostaa lopullisen naurettavalta. Demeter on se loukkaantunut mitättömyys, jolle aina on naurettu. Haaveissaan hän näki itsensä verevänä kirjallisuusihmisenä, reippaan punaposkisena katutaistelijana, mutta peilistä näkyikin pelkkää aneemista ahtautta ja latteutta. Nyt hän on saanut leikkikentän, jolla voi haaveilla pääsevänsä kostamaan, hiekkalaatikon herrana, joka ankarasti yrittää hankkia hallintaansa myös kiipeilytelineen ja luo salaa silmäyksiä keinulaudan suuntaan.

Kirjailija Gergely Péterfy puolestaan osuu varmaan oikeaan todetessaan, että Demeter on ennen kaikkea trolli, jonka elämäntehtävänä ovat käsittämättömät (”diktatuuri on demokratiaa, pakanuus on kristinuskoa, varastaminen on talouden kehittämistä”) ja myötähäpeää nostattavat möläytykset. Toinen kirjailija, Noémi Szécsi taas kuittaa oppositiokonservatiivisen Magyar Hang -lehden haastattelussa, että nämä möläytykset tulevat ”teinipojan henkisellä kypsyystasolla olevan miehen” suusta. Szécsi muistuttaa myös, että Unkarin kaltaisen maan kirjallisuuden imagoa ulkomailla ja siihen kohdistuvaa kansainvälistä kiinnostusta muovaa paljolti se, miten paljon ja miten maan politiikka ja tapahtumat näkyvät kansainvälisissä uutisissa. Siinä mielessä Szilárd Demeterin kaltaiset möläyttelijät voivat tahtomattaan tehdä Unkarin kulttuurille palveluksen, kunhan möläyttelevät niin törkeästi, että se ylittää kansainvälisen uutiskynnyksen.

Tärkeää on kuitenkin muistaa, että Szilárd Demeter ei ole onneton yksittäistapaus vaan – kuten Tamás Szele Zóna-sivustolla muistuttaa – osa ”uutta kulttuuria” tai kulttuuritaistelun uutta aaltoa. Orbánin järjestelmä jakaa rahaa ja valta-asemia niille, jotka naiiviuttaan tai kyynisyyttään tuottavat kansallismielistä kitschiä tai propagandaa. Yhtenä tuoreimpana esimerkkinä tästä on ”taide-elokuva” Elk*rtuk (vapaasti suomentaen ‘V*tuiks meni’, kansainvälisessä levityksessä nimellä The Cost of Deception). Elokuvan nimi viittaa vuonna 2006 julkisuuteen vuotaneeseen ns. Őszödin puheeseen, jossa – kuten tässäkin blogissa on monesti kerrottu – silloinen pääministeri Ferenc Gyurcsány alatyylistä ilmausta käyttäen tunnusti puolueen sisäpiirille, että nyt on maan asiat, hm, sössitty pahemman kerran. Tästä saivat puhtia mellakoiksi eskaloituneet mielenosoitukset, joiden yhteydessä myös poliisilta lähti homma lapasesta ja jotkut viattomat sivulliset saivat pampusta tai kumiluodin silmäänsä. Ja näin alkoi prosessi, joka johti Gyurcsányn kaatumiseen ja lopulta Orbánin valtaannousuun. Orbánin hallitus esittää mielellään syksyn 2006 mielenosoitukset suorastaan vuoden 1956 tapahtumiin verrattavina katutaisteluina.

Elk*rtuk-elokuva, ”poliittinen thrilleri”, joka tuottajan selosteen mukaan perustuu tositapahtumiin, kertoo (fiktiivisestä) nuoresta mielipidetutkijasta, joka toimittaja-poikaystävänsä kanssa alkaa selvitellä Őszödin puheen vuodon taustoja ja törmää vaarallisiin salaisuuksiin. En ole nähnyt elokuvasta muuta kuin trailerin, mutta sen IMDb-sivulla julkaistut arviot viittaavat siihen, että kyseessä ei ole mikään elokuvataiteen mestarisaavutus. Kyseisestä IMDb-sivusta on ilmeisesti kehittynyt poliittinen taistelutanner, jossa Unkarin hallituksen puolustajat ja vastustajat kilvan jakelevat filmille maksimi- tai minimimäärää tähtiä. Positiivisten arvioiden taustalla olevasta kulttuuritasosta kertoo ehkä jotain tämä ”top review”:

Ns. asiallisista arvioista positiivisinkin kehuu naispääosan esittäjän kaunista ulkomuotoa ja Budapestin näkymiä, mutta tunnustaa näyttelemisen olevan vain keskinkertaista. Murska-arvioiden mukaan taas kyseessä on juoneltaan epäkiinnostava ja epäuskottava propagandafilmi, jonka päämääränä näyttää olleen vain osoittaa Klára Dobrev, Gyurcsányn vaimo – jonka vielä vähän aikaa sitten arveltiin nousevan ensi vuoden vaaleissa Orbánin vastaisen opposition keulakuvaksi – varsinaiseksi sarvipääpiruksi. Gyurcsány itse ei elokuvassa juurikaan esiinny, sitä vastoin elokuvan Klára Dobrev (jota esittää näyttelijä Gabi Gubás) vetelee kulissien takana kaikista naruista ja jopa antaa poliiseille käskyn tai luvan ampua (kumiluodeilla) mielenosoittajia. Tällä viimeisellä ei ainakaan ole minkäänlaista todellisuuspohjaa, mutta tämähän ei estä naiiveja Fidesz-kannattajia katsomasta elokuvaa kuin se olisi tositapahtumista kertovaa dokumentaatiota. Torstaina jopa Kossuth-radio eli valtakunnallinen yleisradion ykköskanava joutui julkisesti pyytämään anteeksi, kun oli aiemmin kertonut täytenä totena sen elokuvassa esitetyn väitteen, että Klára Dobrev olisi ollut jotenkin päättämässä mielenosoitusten tukahduttamiseen käytetyistä poliisitoimista.

Elk*rtuk-elokuvan yleisömenestys on ilmeisesti ollut vaatimatonta, vaikka sitä katsomaan on kuljetettu kokonaisia koululuokkia tai korkea-arvoisia poliitikkoja pantu kyselemään esimerkiksi Tapolcan kaupungin elokuvateatterin johtajalta, miksi Elk*rtuk ei ole heillä vielä pyörinyt, kaupungin fideszläisten toivomuksista huolimatta. Filmille järjestettiin ensi-ilta myös Brysselissä: hallitusta lähellä olevan median mukaan se oli jymymenestys, oppositiolähteiden mukaan taas paikalla oli lähinnä sinne komennettua Fidesz-puolueen väkeä, etenkin Fidesz-meppi Tamás Deutsch, joka jo aiemmin oli kutsunut ”Brysselin herroja”, niitä, jotka aina saarnaavat oikeusvaltiosta, katsomaan tätä tositarinaa kansan oikeutetun mielenilmauksen tukahduttamisesta.

Tamás Szele ylempänä linkitetyssä kirjoituksessaan ei ole ensimmäinen eikä viimeinen Unkarin älymystön edustaja, jonka nykyinen kulttuuripolitiikka syöksee epätoivoon. Populistisen politiikan välineeksi alistettu taide tuottaa naiiveja propagandatarinoita, joita naiivi yleisö ei osaa erottaa todellisuudesta. Toisena vaihtoehtona on täydellisen harmiton viihdekitsch. Tästä jälkimmäisestä Unkarin kulttuurielämä sai aavistuksen, kun Beatrix Kelemen äskettäin avasi Bicskessä (se on pieni kaupunki vähän Budapestista länteen, aivan lähellä Viktor Orbánin kotikylää Felcsútia) varsinaisen kokonaistaidenäyttelyn. Beatrix Kelemen on Lőrinc Mészárosin, Viktor Orbánin vanhan ystävän ja naapurin, entisen kaasuasentajan ja käsittämätöntä vauhtia superrikkaaksi vaurastuneen suurliikemiehen entinen vaimo, joka vähän aikaa sitten vaihdettiin nuorempaan ja nätimpään. (Lőrinc Mészárosin romanssi ja häät tv-juontaja Andrea Varkonyin kanssa olivat pitkään Unkarin juorulehtien ykkösaiheita.)

Näyttelyssä on esillä sekä Beatrix-rouvan kuvataidetta että hänen kirjoittamiaan runoja, ja siitä, mitä olen siitä unkarilaisessa mediakuplassani nähnyt ja lukenut, tulee jotenkin mieleen porilaisen suosikkipiirtäjäni, Instagramissa rujonjulmaa, aidon länsisuomalaista huumoria PostIt-lapuille piirtävän ”Pieruperseen” ”Runot ja keramiikkaa by Teija”.

(Facebookista vohkaistu kuva.)

Tuletko?

Tuletko? Sano. [Mondd lienee imperatiivimuoto ja pitäisi kirjoittaa kahdella d:llä, mutta unkarin kielen oikeinkirjoituksen morfemaattisten periaatteiden hahmottaminen saattaa olla vähän haasteellista.]
Jos rakastat minua tuletko?
Jos rakastat minua olet tässä
Jos rakastat minua olet vierelläni
Jos rakastat minua olet kanssani
Jos rakastat…
Jos rakastat minua tuletko? Sano
Rakastaen tuletko? Sano

Erona ”Teijaan” tosin se, että Beatrix-rouvan esteettiseen maailmaan ei välttämättä mahdu sellaisia köyhäilyjuttuja kuin lauantaimakkara tai kymmenestä eurosta riemastuminen. Orbánin järjestelmän virallisesta julkistaiteesta – kuten ”valaanraadosta” ”steampunk-avaruusasemaksi” muuntuneesta maailmannäyttelypaviljongista tai erilaisista kansallismielisistä muistomerkeistä – ex-rouva Mészárosin näyttely puolestaan eroaa siinä, että siihen ei sentään liene erikseen upotettu veronmaksajien rahaa.


Nyt pelottaa

11 marraskuun, 2021

Siis nyt minua on alkanut ihan oikeasti pelottaa tämä korona.

Olen tähän asti jotenkin ajatellut, että perusterveellä ihmisellä, joka ei harrasta baareissa tms. ihmisvilinässä vellomista, joka noudattaa hygienia- ja välimatkaohjeita, pitää maskia, pesee käsiään ja ennen kaikkea ottaa ne rokotukset heti kun vain mahdollista on, ei pitäisi olla mitään ihmeempää pelkäämistä. Omaan tuttavapiiriin ei myöskään ole osunut yhtään vakavaa koronatautitapausta, vain oireettomia tai parin päivän pienellä flunssaoireilulla ohi menneitä sairastumisia, eikä niitäkään kovin monta. Mutta nyt, kun viikonloppuna pitäisi lähteä Unkariin työkeikalle, alkaa oikeasti hermostuttaa.

Unkarissa koronatilanne pahenee ja käyrä nousee lähes täsmälleen samaan tahtiin kuin vuosi sitten. Sairaalahoidossa tosin on ”vain” 4830 unkarilaista koronapotilasta, kun tasan vuosi sitten oli yli kuusituhatta, mutta hengityskoneeseen on joutunut yhtä paljon kuin vuosi sitten eli eilisten tietojen mukaan 463 (tasan vuosi sitten 461). Samoin koronakuolemantapausten seitsemän viime päivän keskiarvo oli tänä aamuna täsmälleen sama kuin vuosi sitten eli 89 koronakuolemaa päivää kohti. Tämä siitä huolimatta, että tällä välin on unkarilaisia rokotettu 5,7 miljoonaa. Juuri äsken osui silmiini uutinen Szegedistä (jonne muuten, huh huh, juuri olen viikonloppuna matkustamassa): paikallisen sairaalan johtavan lääkärin mukaan koronapotilaiden määrä lähestyy aikaisempia huippulukemia, mutta lisäksi potilaat ovat keskimäärin huonommassa kunnossa kuin aiempien aaltojen aikana.

444.hu:n koronauutisjutussa ihmetellään, miksi Unkarissa toisin kuin monissa muissa maissa eivät viranomaiset ilmoita rokotettujen ja rokottamattomien osuuksia koronapotilaista. (Epävirallisten arvelujen mukaan – esimerkiksi lääkärien kommentteja on mediassa kyllä näkynyt – suurin osa tämänhetkisistä sairaalapotilaista on Unkarissa(kin) rokottamattomia tai niitä, iäkkäimpiä ja hauraimpia, jotka saivat rokotuksensa heti kampanjan alussa yli puoli vuotta sitten.) Yhdeksi syyksi voisi arvella sitä, että rokotuskampanja, joka aikoinaan eteni Unkarissa ennätysvauhtia, on ajat sitten alkanut yskiä. Neljä kymmenestä unkarilaisesta on vailla rokotusta, osa ehkä siksi, että maailmanlaajuiset salaliittoteoriat ja erilaiset huuruiset rokotusvastaisuus-hörhöilyt ovat ehtineet Unkariinkin, mutta suuri osa varmaan siksi, että rokotuksiin ja varsinkaan hallituksen kovasti mainostamiin venäläisiin ja kiinalaisiin rokotteisiin ei luoteta. Etenkin kiinalainen Sinopharm (jota Unkariin ostettiin kalliilla hinnalla ja, kuinka ollakaan, jotenkin korruptionkäryisen systeemin välityksellä) ei ilmeisesti anna varsinkaan iäkkäämmille rokotetuille yhtä hyvää suojaa kuin rappeutuvan lännen rokotteet.

Viime vuonna juuri tähän aikaan Unkari ryhtyi määräämään ankaria turvatoimia ja rajoituksia. Samanlaisilla sairastuvuuslukemilla kuin nyt suljettiin koulut, museot, uimalat, eläintarhat ja ravintolat, kiellettiin kokoontumiset ja joulumarkkinat, öisin vallitsi ulkonaliikkumiskielto. Kuukautta myöhemmin, joulukuun alussa 2020, kuolleisuus ja sairaalapotilaiden määrä kääntyivät laskuun. Silloin ei ollut rokotteita, nyt on – mutta nykyinen deltavariantti leviää ärhäkämmin kuin viimevuotinen virus, neljä miljoonaa unkarilaista on yhä rokottamatta ja lopuistakin melkein puolella rokotussuoja alkaa rakoilla. Samaan aikaan vaalit lähestyvät, ja vaikka opposition yhteisrintamassa onkin säröjä ja kaikenlaista tohelointia, ei Orbánin hallituksella silti oikein olisi varaa menettää kannatusta, jota ns. vaalibudjetoinnilla on jo kovasti ruvettu rakentamaan. Mitä tykkäävät uhkaavista rajoitustoimista kauppa, matkailu, kulttuuri- ja tapahtuma-ala, ravintolat tai niiden asiakkaat? Jos joulunseudun shoppailut ja juhlinnat menevät pilalle, kohdistuuko syyttävä sormi lopultakin hallitukseen, joka koko pandemian ajan on vain kehunut menestyksekästä koronastrategiaansa, vaikka kuolonuhreja on ollut enemmän kuin monessa muussa maassa?

***

Mutta ei hyvin mene täällä Itävallassakaan. Koronakäyrät nousevat täälläkin, uusia tartuntoja ilmoitettiin tänään ennätysmäärä eli melkein 12000, ja sairaalahoidossa on yli 2200 koronapotilasta. Lääkärit varoittelevat terveydenhuoltojärjestelmän rajojen tulevan kohta vastaan myös Itävallassa, ja kiireettömiä leikkauksia on jo pitänyt ryhtyä perumaan. Siispä rajoituksia on alettu kiristää. Kesällä ja alkusyksystä iloittiin uudesta avoimuudesta ns. 3G:n merkeissä (geimpft, genesen, getestet), eli rokotetut, koronataudista toipuneet tai negatiivista testitodistusta näyttävät pääsivät vapaasti kaikkialle. Systeemi muuten toimi oikein mukavasti: lähes joka kahvilassa ja ravintolassa kysyttiin todistusta, mutta sen jälkeen ei ollut mitään ongelmaa. (En ymmärrä, en siis kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi koronapassista on Suomessa tehty niin valtava numero. Toki Itävallassa asiaa auttoi testioptio ja se, että ainakin Wienissä ilmaisia ja nopeita testimahdollisuuksia on ollut tarjolla yllin kyllin niille, jotka jostain syystä eivät muka pysty sitä rokotetta ottamaan.) Sitten ruvettiin puhumaan 2,5G:stä (eli testinä ei enää kelpaisi pika-antigeenitesti vaan vaadittaisiin PCR-testiä), ja nyt on sääntönä 2G – testi ei riitä, vaan pitää olla rokotettu tai taudin sairastanut – hotelleissa, ravintoloissa sekä körpernahe Dienstleistungeissa eli palveluissa, joissa ollaan fyysisesti asiakasta lähellä.

Rokottamattomat eivät siis toistaiseksi pääse hierojalle tai kampaajalle. (Niin kuin somessa on vinoiltu erilaisten parta- ja tukkakuvien kera, kohtapuoliin rokotusvastaiset tulee helposti tunnistamaan jo kampauksen perusteella.) Töissä he vielä voivat käydä, jos työnantaja sen sallii, mutta voidaanko, jos tilanne yhä pahenee, toteuttaa hallituksen koronastrategian ankarin vaihe eli ”rokottamattomien sulkutila”, jossa rokottamattomat saisivat poistua kodeistaan vain välttämättömille asioille kuten ruokaostoksille tai töihin? Profil-lehdessä kysytään, miten tämmöinen rajoitus toteutettaisiin ja miten sitä valvottaisiin. Saako esimerkiksi tarjoilija olla töissä rokottamattomana, jos työnantaja sen sallii, vaikka ravintolan asiakkailta vaadittaisiin rokotustodistus? Ruvetaanko kaduilla liikkuvilta tarkastamaan rokotustodistuksia (poliisin painajainen), ja eikö silloin yksinkertaisempaa olisi jo määrätä yleinen ulkonaliikkumiskielto?

Tämänhän voi tietenkin nähdä jonkinlaisena ihmisoikeus- tai tasa-arvokysymyksenä, ja niin sen Itävallassa yllättävän monet näkevätkin. (Sen lisäksi, että käsittämättömän monet täällä luulevat, että heillä on varaa halveksia koululääketiedettä ja uskoa homeopatian tapaisiin huijauksiin.) Niin kuin jo jokin aika sitten tässä blogissa kirjoitin, aina joskus tuntuu siltä, että Sentroopan jälkifeodaaliyhteiskuntien kasvateilta puuttuu ymmärrys yhteisistä pelisäännöistä ja samassa veneessä istumisesta. Jos MINÄ olen terve ja haluan uskoa, että korona kaataa vain luusereita eikä MINUN kaltaisiani fiksuja ihmisiä, joilla on vitamiineilla terästetty vastustuskyky ja positiivista ajattelua, niin MINUA ei kukaan saa pakottaa ottamaan sitä epämiellyttävää piikkiä, josta kenties tulee kipeäksi. Tai muuten rupean itkemään ja potkimaan ja uhriutumaan. Tämä on syrjintää ja ihmisoikeuksien riistoa!

Valitettavasti asia nyt kuitenkin on niin, että ihmisoikeuksilla on rajansa: ne loppuvat siihen, missä toisen ihmisen perusoikeudet alkavat. Mikä ihme tässä on niin mahdotonta ymmärtää? Minulla on sananvapaus, mutta se ei tarkoita, että saan ilman seuraamuksia loukata tai uhkailla toisia miten vain. Minulla on liikkumisen vapaus, mutta se ei tarkoita, että saan liikkua autolla ilman ajokorttia tai naapurin kukkapenkissä. Minulla on oikeus epäillä valtavirtatiedettä ja omasta puolestani uskoa yksisarvishoitoihin tai vaikka joogalentämiseen, mutta jos järjestän levitaatiokurssin ja kerron siellä ihmisille, että he voivat turvallisesti lentää tornitalon katolta toiselle, niin siitä saattaa seurata ikävyyksiä. Minulla on oikeus fyysiseen koskemattomuuteen, mutta se ei tarkoita, että saan ”koskemattomalla” fysiikallani levittää vaarallisia tauteja toisiin ihmisiin. Ja koronatautia voi levittää meistä jokainen, myös ne, jotka eivät tunne oireita eivätkä halua uskoa asiantuntijoita.

Näin näyttää tapahtuvan parhaillaan Ylä-Itävallan osavaltiossa, missä eilen näkemäni tilaston mukaan on 17% Itävallan väestöstä ja 30% uusista koronatartunnoista, ja missä sairaalat alkavat olla äärimmilleen kuormitettuja. Terveysministeri Mückstein on juuri tästä syystä järjestänyt eilen hätäkokouksen Ylä-Itävallan ja Salzburgin osavaltioiden johdon kanssa, ja vaikka tuloksiin ei vielä päästy, ”rokottamattomien alueellista lockdownia” väläytellään jo. Kuinka ollakaan, juuri Ylä-Itävallassa pääsi syyskuussa osavaltioparlamentin äänikynnyksen yli uusi pienpuolue MFG (Menschen – Freiheit – Grundrechte, ‘Ihmiset – vapaus – perusoikeudet’), jonka julkisuuskuvaa ovat leimanneet kiivaat koronaskeptiset ja rokotusvastaiset ulostulot: rokotuskampanjat ja 3G-rajoitukset (2G:stä nyt puhumattakaan) ovat perustuslaillisten perusoikeuksien loukkaamista ja rokottamattomien sortamista, koronarokotteet ovat ”kokeellisia” ja aiheuttaneet lukuisia vakavia haittavaikutuksia ja kuolemia (joita virallisissa tilastoissa ei tietenkään näy). ”Ihmisiä tulee laumoittain meidän joukkoihimme”, vakuutti puolueen johtaja lehtihaastattelussa pari viikkoa sitten, koska ”kansa” ei ilmeisesti enää luota ”poliitikkoihin”.

Tästä voi tehdä parikin mielenkiintoista päätelmää. Ensinnäkin, kuten itävaltalaisessa mediakuplassani monet ovat painokkaasti tuoneet esille, poliittisten päättäjien pitäisi ryhdistäytyä ja lakata paapomasta tai ainakin pelkäämästä ”koronaskeptikkoja”. Jos tutkimustiedon ja asiantuntijoiden mukaan pandemian torjuminen ja ihmishenkien pelastaminen vaatii ikäviä päätöksiä, esimerkiksi rajoitusten ulottamista jopa rokotettuihin (vaikka vielä kesällä Sebastian Kurz, silloin vielä liittokansleri, menikin lupailemaan, että ”rokotettujen osalta pandemia on jo ohi”), silloin ne ikävät päätökset on uskallettava tehdä, vaikka rokotetut pettyisivät ja rokottamattomat raivostuisivat. ”Kansan kahtiajakautumista” on turha enää itkeä, se on jo tapahtunut. Kahjoimmat ovat joka tapauksessa valistuksen ulottumattomissa, ja epäröiviin on viime päivinä ainakin Wienin rokotuspisteissä luikertelevista jonoista päätellen oikein mukavasti tehonnut se, että kapakkiin ei enää pääse ilman sitä hirveää myrkkypiikkiä. Populistinen tyhmimmän, naiiveimman tai ilkeimmän kansanosan mielistely ei sitä paitsi ole kestävä strategia…

… ja tässä toinen, kenties lohdullinen johtopäätös. Nimittäin: ”perusitävaltalaisten” FPÖ, joka Ibiza-skandaalia ja HC Strachen eroa seuranneesta gallup-aallonpohjasta on jälleen kivunnut kannatuskyselyissä kirkkaasti kolmanneksi, ei kovinkaan kauas johtokaksikosta ÖVP (konservatiivit) – SPÖ (sosiaalidemokraatit), on yrittänyt kerätä itselleen ”koronakriittisten” äänet. Puolueen uusi johtaja, entinen harmaa eminenssi ja iskulausemaakari Herbert Kickl, on äänekäs rokotusten ja hallituksen rokotuskampanjan vastustaja, siinä määrin, että on valmis haastamaan oikeuteen ne, jotka väittävät hänen kaikessa hiljaisuudessa ottaneen rokotuksen. (Tosin puolueen johdossa monet muut ovat kertoneet käyneensä piikillä ja tukevat Kickliä vain sen verran, että vakuuttavat rokotuksen olevan jokaisen yksityisasia ja oma valinta.) MFG:n nousu kuitenkin osoittaa, että halvan populismin vetovoima väljähtyy nopeasti. FPÖ, joka ennen Ibiza-skandaalia ehti olla hallituksessakin, on mahdollisten kannattajiensa silmissä jo osaksi saattanut siirtyä ”kansan” puolelta ”eliitin” tai ”systeemipuolueiden” (natsiaikainen termi, jota myös FPÖ:ssä on käytetty) rintamaan, niin ettei sitä enää nähdä aitona vaihtoehtona.

Tai sitten tässäkin vain jyrää Barnumin maksiimi: on mahdollista huijata kaikkia jonkin aikaa ja joitakuita koko ajan, mutta ei koko ajan kaikkia.

***

Sen verran muuten pelästyin luettuani juttuja Astra Zeneca -rokotteen suojavaikutuksen hiipumisesta, että tänään työpäivän päätteeksi taapersin lähimmän Impfboxin luokse. (Periaatteessa kolmannen tehosterokotuksen saisi vasta kuuden kuukauden päästä edellisistä piikeistä, mutta AZ:n osalta rajaa on nyt siirretty, ja minullakin ehti jo tulla viisi kuukautta täyteen.) Raatihuoneen ja Burgtheaterin välissä kökötti kadunvarressa kontti, jossa rokotetaan ilmaiseksi kaikki halukkaat, vain henkilöllisyystodistus ja e-card eli paikallinen sairausvakuutuskortti pitää olla mukana. Tämmöisiä rokotuspisteitä on ympäri Wieniä lukuisia, ”perinteisesti” ajanvarauksella toimivien lisäksi. (Arkkitehtonisesti komein olisi löytynyt Stephansdomista.) Hieman ehti jonossa seistessä tulla kylmä, mutta nyt on Pfizerit ja piikkiproteiinit tulilla ja mieli hieman rauhoittunut. Taaskaan ei tarvitse olla mikään intohimoinen SPÖ:n kannattaja tunnustaakseen, että Wienin kaupungissa moni asia on ihan oikeasti järjestetty hyvin ja toimivasti.


Metsästyksen kansalliset erikoispiirteet

28 syyskuun, 2021

Joskus vuosia sitten olin Wienissä joissakin Itävallan suomalaisten tai Suomi-harrastajien pippaloissa, joissa joku maanmies kertoi, miten oli ollut mukana paikallisella metsästysretkellä fiinissä seurueessa. Kuvauksesta tuli äkkinäiselle mieleen Monty Pythonin legendaarinen Hunting Film -sketsi, jossa vähäjärkisen ja humalaisen oloinen brittiherrasväki taapertelee linnan ovesta lintujahtiin ja paukuttelee järjettömästi kaikkea mikä liikkuu. Itävaltalainen metsästysseurue ei kylläkään ampunut puskassa lempivää pariskuntaa eikä toisiaan raajarikoiksi, mutta puolikesyjä fasaaneja oli lahdattu hämmentävä määrä, lopuksi ammutut linnut oli levitetty näytille maahan pitkiksi riveiksi, ja suomalainen, joka oli ymmärtämättömyyttään astunut tämmöisen raatorivin yli, sai kuulla syyllistyneensä suunnilleen pyhäinhäväistykseen.

Sentroopassa metsästys on ilmeisesti jotakin ihan muuta kuin suomalaisten hirvi- ja sorsastajaporukoiden maanläheinen kumisaapasmeininki, jolla kuitenkin on jonkinlainen todellinen historiallinen yhteys siihen aikaan, kun tavallinen rahvas karhun kanssa painii löi esi-isien malliin ja ampui hirviä ja sorsia ihan vain nälkäkuoleman välttämiseksi. Eteläisemmässä Euroopassa, missä maaorjatalonpoikia ei mielellään päästetty hääräämään linnanherran metsiin, kauriiden, villisikojen ja metsäkanojen jahtaaminen oli ylhäisön etuoikeus ja tapa pitää aseenkäyttely- ja ratsastuskuntoa vireillä sotaretkien välillä. Luonnonmetsien huvetessa tarhattujen ja lihotettujen otusten posauttelusta tuli joutilaan luokan huoleton harrastus, jonka innokkaimmat ja rikkaimmat – kuten ensimmäisen maailmansodan syttymisestä tunnettu onneton Itävalta-Unkarin kruununperillinen Franz Ferdinand – kehittivät suorastaan massiiviseksi joukkoteurastukseksi.

Säätymerkin luonteensa metsästys on säilyttänyt koko ajan, jopa Unkarissakin tämä perinne jotenkin säilyi yli reaalisosialismin vuosien. Kommunistinen puolue-eliitti viihtyi metsällä edustusvieraidensa kanssa, ja rutiköyhänä työläispoikana kasvanut János Kádár, jonka elämäntyyli muuten oli varsin kansanomainen ja vaatimaton, oli intohimoinen metsästäjä. Nykyään metsästysturismi on Unkarissa merkittävää bisnestä: verkosta löytyy helposti ainakin maksukykyiselle saksankieliselle yleisölle suunnattuja mainoksia pakettimatkoista tarkkaan hinnoiteltuine palveluineen ja saalispaketteineen (niin ja niin monen niin ja niin suuren villisian, kauriin tms. ampuminen, kallon ja sarvien valmistaminen trofeeksi, jne.). Unkaria myydään varakkaille ulkomaalaisille metsästysmaana, josta löytyy sekä mielenkiintoista saalista että tasokkaita mutta kilpailukykyisesti hinnoiteltuja majoitus- ja viihdepalveluja metsästysretken oheen. (Myös ns. aikuisviihdepalveluja. Olen – useampia vuosia sitten, mutta tämän vuosituhannen puolella kuitenkin – nähnyt mainoksen, jossa saksankielisille metsästysseurueille kaupattavaan pakettiin sisältyi päättäjäisillanvietto ”sirojen gasellien ja reippaiden amatsonien” seurassa.)

Mutta näkyy metsästys kiinnostavan myös Orbánin Unkarin uutta yläluokkaa ja – joissain muissakin asioissa entiset maailmanajat mieleen tuovaa – puolue-eliittiä. Näkyvimpänä tämän harrastuksen edustajana on julkisuudessa häärännyt varapääministeri, hallituskoalition pienen kristillisdemokraattisen sivuvaunupuolueen johtaja Zsolt Semjén, jonka taannoisen poronmetsästysmatkan Ruotsiin tämän blogin lukijoista moni ehkä muistaa. Mutta myös aikoinaan mahdollisena ”kruununprinssinä” pidetty tappajahainhymyinen ex-ministeri János ”Jolla ei ole mitään, se ei ole minkään arvoinen” Lázár on ollut julkisuudessa esillä metsästyslinnan ansiosta, jonka hänen lakimiehensä (joka ei itse harrasta metsästystä) hankki omistukseensa keskeltä metsästysmaita, jotka puolestaan ovat Lázárin sukulaisten omistuksessa.

Tätä olen miettinyt viime päivät lukiessani unkarilaisen median juttuja metsästyksen maailmannäyttelystä, joka Unkariin lopultakin saatiin, koronapandemian aiheuttamasta viivästyksestä huolimatta. Jo aluksi hämmentävää on katsella kuvia näyttelyn hirvenpään muotoisesta portista, jonka rakentamiseen on käytetty tonnikaupalla hirvensarvia. Sarvet eivät kuulemma ole tapettujen eläinten trofeesarvia vaan metsistä keräiltyjä pudokkaita, mutta silti tämä massiivinen näköistaideteos tuntuu jotenkin vastenmieliseltä eikä vain kitschisyyttään. Lisää vastenmielisyyden tunteita voi nostattaa katselemalla uutiskuvia Zsolt Semjénistä, jonka tekopyhä hymy on näyttelytiloissa lähes yhtä mairea kuin parlamentin etupenkissä pääministeri Orbánin vieressä istuessa.

(Mihály Hardyn kuva Klubrádión Facebook-sivuilta.)

Oikeitakin isompien ja pienempien sorkkaeläinten trofeepääkalloja sarvineen on Hungexpo-messukeskuksen avarissa saleissa näköjään seinillä tuhansittain. Löytyy myös omituisia puu- tai metalliromupaloista kasattuja ITE-näköisveistoksia – koiraa, jänistä ja villisikaa. On täytetty puhveli (ja muitakin täytettyjä eläimiä sorsasta leijonaan) ja takajaloillaan seisova karhuveistos, lisäsomistuksena kummallisia nuoliasetelmia ilmeisesti viittauksena tuhannen vuoden takaiseen aikaan, kun unkarilaisten esi-isät tunnettiin taistelussa ”nuolikuuroistaan”. Varsinaisen maailmannäyttelyn mittoja tämä tapahtuma ei täytä siinä mielessä, että kovinkaan monet maat eivät ole tuoneet paikalle omaa kansallista paviljonkiaan tai kioskiaan, eikä se ilmeisesti viralliselta nimeltään ”maailmannäyttely” olekaan, vaikka unkariksi tätä nimikettä (világkiállítás) käytetään – eihän muu maailma meitä ymmärrä, eihän? (Alan kansainvälinen elin BIE eli Bureau International des Expositions ei unkarilaisten metsästysnäyttelyä ole rekisteröinyt – toisin kuin vuonna 1971, jolloin Kádárin Unkarin isännöimä metsästyksen maailmannäyttely keräsi 1,9 miljoonaa kävijää. Sitä(kin) selvästi yritettiin käyttää muka epäpoliittisena konstina Unkarin kansainvälisen arvovallan kohentamiseen.)

Saleissa näyttää olevan paljon tilaa, niin että joukkoon mahtuu myös Turkkilaiskansojen neuvoston koju (siis tuon turkkilaissukuisia kieliä puhuvien maiden yhteistyöelimen, jossa Orbánin Unkari on tarkkailijajäsenenä mukana), vaikka Türk keneşi ei suoranaisesti mitenkään liity metsästykseen. Kuvien perusteella yleisömenestyskin on ollut varsin vaatimatonta: ei näy suuria kansanjoukkoja avarissa saleissa eikä ruokintapisteellä, mistä kansa voisi ostaa reilusti hinnoiteltuja riistahampurilaisia tai -makkaroita.

Riippumaton media on jo vuosikaudet kirjoitellut tämän näyttelyn yhteydessä ennen kaikkea korruptiosta ja rahanhaaskuusta. Koko kustannuksista ei tietenkään ole kaikkia tietoja saatavissa, mutta esimerkiksi Klubrádión toimituksen arvioimaa 70 miljardia forinttia (tämänhetkisen kurssin mukaan 195 miljoonaa euroa) tekee varmaan väkisinkin mieli rinnastaa niihin resursseihin, jotka puuttuvat esimerkiksi kouluilta, sairaaloilta tai nälkäisiä lapsia ruokkivilta sosiaalipalveluilta. Tai kansallispuistoilta, joiden ylläpitoon ei vuodessa kuluteta kymmenesosaakaan tuosta summasta. Näyttelyn mainostamiseen ja ”viestintään” on jo pari vuotta sitten upotettu melkoisia summia, jotka menivät ainoan tarjouksen tehneelle firmalle, samalle, joka on hoidellut myös hallituksen viime vuosien aikana järjestämät ”tiedotus”- eli propagandajulistekampanjat. Ilkeästi voi kysellä, oliko koko näyttelyn päätarkoituksena julkisen rahan kanavointi sopiviin taskuihin vaiko Zsolt Semjénin märkien unien toteuttaminen. Avajaispuheessaan Semjén joka tapauksessa pääsi maalailemaan kunnon äijäpopulistisia kauhunäkyjä siitä, miten metsästäjiä vihataan ja vainotaan, miten metsästyksen vapaus on uhattuna – eikä vain metsästys vaan, jos eläinsuojelufanaatikot saavat tahtonsa läpi, myös kotiteurastus ja siten jopa ikiaikainen unkarilainen siantappajaisperinne vaarantuu.

HVG-lehdessä biologi Ferenc Jordán antaa metsästysnäyttelylle perusteellisen ryöpytyksen. Kysymys ei ole siitä, että Jordán vastustaisi eläinten tappamista sinänsä, päinvastoin hän korostaa, että fiksusti toteutettuna metsästys voi olla tärkeä keino luonnolliset vihollisensa menettäneiden eläinkantojen pitämiseksi kurissa. (Ja sitä voisi myös esitellä tyylikkäästi: Jordán kehuu vuolaasti Etelä-Tirolissa näkemäänsä metsästysnäyttelyä, josta huokui perinteiden, ympäristön ja luonnon ymmärtäminen.) Riistanhoito voisi toimia, jos se tehtäisiin tieteellisin perustein, mutta valitettavasti siitä on Jordánin mukaan tullut Unkarissa pelkkää bisnestä. Ylettömästi lisääntyneet, lihotetut villisiat ja hirvieläimet tekevät vahinkoa sekä viljelyksille että luonnolle, mutta tätä siedetään, jotta päästään myymään kalliita metsästysretkipaketteja rikkaille turisteille, jotka voivat hienoilla aseillaan harrastaa ”koneistettua teurastusta” ottamatta montakaan askelta ökymaasturinsa ovelta. Ja maailmanlaajuisen ympäristökriisin iskiessä päälle Unkarin vallanpitäjät edelleenkin järjestävät tämmöisen wannabe-maailmannäyttelyn, joka todellisuudessa on vain pienen herrakerhon ökyilyä ja järjetöntä rahanhaaskuuta ja jolla ei varsinkaan luonnonsuojelun kanssa ole vähintäkään tekemistä.

Ja niin, tämän näyttelyn virallinen nimi on Egy a természettel ‘Yhtä luonnon kanssa’.


Pistä pirua!

18 syyskuun, 2021

Tämä tässä, suopeat lukijani, on muinainen neularasia, joka löydettiin Jánoshida-nimisestä keskisen Unkarin kylästä 1930-luvulla.

Löytöä on siis tutkittu jo melkein sata vuotta, ja se on ilmeisen kiistattomasti ajoitettu 600- tai 700-luvulle, aikaan, joka Unkarin esihistorian tutkimuksessa tunnetaan nimellä avar kor, avaariaika. ”Avaareiksi” nimitetty, ilmeisesti idän aroilta saapunut kansa hallitsi etenkin 500–600-luvuilla suunnilleen nykyisen Unkarin ja Romanian alueita silloisen Bysantin imperiumin rajan pohjoispuolella, ja lähes kaikki, mitä heistä tiedetään, on peräisin bysanttilaisesta historiankirjoituksesta.

Avaareista on aiheen johtava asiantuntija, itävaltalainen historiantutkija Walter Pohl kirjoittanut paksun kirjan, joka on iät ja ajat loikonut yöpöydälläni odottamassa, että sen sisältö ilmojen teitä imeytyisi aivoihini. Tai olenhan sitä kyllä lueskellutkin, mutta äkkinäinen uupuu hyvin nopeasti bysanttilaisten kronikoitsijoiden kertomuksiin oudonnimisistä hallitsijoista ja kummallisista kansoista. Tässä onkin yksi jutun ydinkohdista: avaarit, kuten monet muutkin kansainvaellusten ajan vaeltavat kansat, olivat luultavasti pikemminkin poliittinen kuin etninen tai kielellinen ryhmä. Tämmöisiä kansoja ei yhdistänyt kieli eikä etnisyys (eikä tietenkään varsinkaan mikään alue tai kotiseutu) vaan johtajan arvovalta ja siihen liittyvä, veriveljeysliitoilla ja heimojen tai sukujen dynastisilla naimakaupoilla vahvistettu symbolinen ”sukulaisuus”. Ne syntyivät usein valtataistelujen kautta, lohkeamalla jostakin aiemmasta mahtavasta heimoryhmittymästä, ja tässä yhteydessä ne ottivat itselleen uuden nimen, joka saattoi olla perintöä joltakin aivan toiselta ”kansalta”. Siispä noiden aikojen historialähteissä ”kansojen” nimet vaihtuvat villisti, nousevat esiin ja katoavat.

Myös avaarit haihtuvat historian hämäriin jo ennen unkarilaisten maahantuloa, kun heidän valtakuntansa 700-luvun lopulla valloitetaan lopullisesti: lännestä vyöryvät Kaarle Suuri ja hänen seuraajansa, idästä bulgaarien nouseva mahti. Sitten saapuvat idästä unkarilaiset, ja alueen poliittiset kuviot menevät jälleen kerran uusiksi. Avaareista jää jäljelle noita yllä mainittuja sekavia kertomuksia oudonnimisistä hallitsijoista, joiden kanssa Bysantin valtiaat sotivat tai neuvottelivat, sekä hautalöytöjä, joiden perusteella avaarien on ajateltu todellakin olleen alkuaan Aasian aroilta peräisin. Ei kuitenkaan tiedetä, olivatko he etnisesti mitenkään yhtenäinen ryhmä – erittäin luultavasti eivät – eikä varsinkaan, mitä kieltä tai kieliä he puhuivat. (Mahdollista on, että ennen lopullista katoamistaan Pannonian tasankojen avaarit olisivat jo menettäneet alkuperäiset kielensä, mitä ne sitten olivatkin, ja kielellisesti sulautuneet alueen slaaveihin.) Heidän nimensä on samanlainen kuin Kaukasian avaareilla, nah-dagestanilaiseen kieliryhmään kuuluvaa kieltä puhuvalla kansalla, mutta tämä on erittäin luultavasti silkkaa sattumaa.

Avaarien kielestä tai kielistä, niin kuin useimmista muistakaan tuon ajan lukemattomien ”pakanakansojen” kielimuodoista, ei siis ole säilynyt kirjallisia muistomerkkejä. On kuitenkin mahdollista, että he (tai jokin pieni asiantuntijaryhmä heidän keskuudessaan) hallitsivat jonkinlaisen ns. riimukirjoituksen, jollaisia tuohon aikaan oli sekä turkkilais- että germaanikansoilla ja mahdollisesti myös unkarilaisten esi-isillä. Näille kirjoitusjärjestelmille tyypillistä on, että niillä ei laadittu ”kirjallisuutta” (näiden kansojen runot, tarut, kertomukset ja muu kielellinen perinne välittyivät suullisessa muodossa) vaan lyhyitä usein seremoniallisia tai maagisia tekstejä: nimikointeja, merkintöjä (”Kilroy oli täällä”), muistokirjoituksia, uskonnollisia tai maagisia ”omistuksia”. Ja koska kovaan pintaan raaputettavat merkit pyrkivät koostumaan suorista pysty- ja vinoviivoista, eri riimuaakkostot muistuttavat kovasti toisiaan.

Myös Jánoshidan neularasian kyljessä on tämmöisiä vinoviivoja, joita vuosikymmenten ajan on yritetty tulkita kirjoitusmerkeiksi – vaikka näin puusta katsoen niitä voisi ajatella myös koristekuvioksi. Tulkintaa kuitenkin vaikeuttaa se, että rasia on kovasti kulunut ja mahdollisista kirjaimista osa on muuttunut lukukelvottomiksi tai kenties kulunut kokonaan pois. Ei tiedetä, mitä kirjoitusjärjestelmää nämä merkit edustavat, mihin suuntaan teksti on kulkenut, eikä ennen kaikkea, mitä kieltä se on ollut: jotain avaarien alkuaan puhumista kenties turkkilaissukuisista kielistä, jotain alueen slaavilaista kielimuotoa (jota kenties puhuivat nimenomaan neulojen käyttäjät eli naiset, avaarisoturien alkuasukaspuolisot), vaiko jotain muuta? (Entäpä jos rasiaan olisi yksinkertaisesti raaputettu ihan vain sen omistajan nimi?) Neularasian riipustuksissa onkin vuosikymmenten mittaan nähty hyvin erilaisia siunauksia, toivotuksia tai manauksia.

Nyt sitten unkarilainen tutkija, uutta kansallista historiantutkimusta voimalla (ja huuhaan rajoilla) ajavan Unkarilaisuudentutkimuksen instituutin ”Klassis-filologisen tutkimuskeskuksen” johtaja Bence Fehér julistaa, että on tehty tieteellinen läpimurto: teksti on unkarin kielen vanhin tunnettu muistomerkki. Aiheesta uutisoi yksityiskohtaisesti ja kriittisesti Telex-uutissivusto, lisäksi toiselta (ja vähemmän kriittiseltä) sivustolta löytyy Fehérin haastattelu. Uuden selityksen mukaan neularasiassa lukisi baszjad izüt. Ensimmäinen sana on turkkilaisperäinen verbi, joka nykyunkarissa tarkoittaa, hm, panemista, mutta alkuperäinen merkitys on voinut olla jotain sellaista kuin ”painaa”, ”lyödä” tai ”kukistaa, voittaa”. Izü taas olisi nimitys jonkinlaiselle pahalle henkiolennolle. Ajatuksena tässä tulkinnassa lienee siis, että neularasia tai sen sisältö tämän manauksen avulla jotenkin maagisesti torjuisi pahantahtoisia uskomusolentoja, eli tekstin voisi kai vapaasti suomentaa ”pistä pirua!”. Valitettavasti vain tämä tulkinta, kuten kaikki muutkin tähän mennessä esitetyt, leijailee ilmassa spekulaation ohuella yläpilvellä.

Telexin jutusta ei löytynyt suoraa linkkiä alkuperäiseen tutkimukseen, jossa merkkejä ja niiden äännearvoja olisi tarkemmin selitetty. (Tämä olisi sikälikin mielenkiintoista, että Bence Fehérillä ei näyttäisi koulutustaustansa puolesta olevan erityistä asiantuntemusta unkarin kielihistorian, turkkilais- tai slaavilaiskielten alalta: hänen alkuperäinen koulutuksensa ja tieteellinen pätevyytensä on klassisen filologian ja latinankielisen epigrafiikan alalta, vaikka hän viime vuosina näyttääkin siirtyneen harrastamaan riimukirjoitusten historiaa.) Sitä vastoin jutussa pohditaan ansiokkaasti sitä poliittista kehikkoa, jossa tämä tulkinta on syntynyt, ja tämä lienee asiassa olennaisinta.

Ajatus siitä, että Unkarin alueella olisi puhuttu unkarin kieltä jo ennen perinteisen käsityksen, kronikkojen ja perimätiedon mukaista unkarilaisten maahantuloa vuonna 896, ei ole uusi. 1960-luvulla arkeologi Gyula László kehitteli ns. kaksinkertaisen maanvaltauksen (kettős honfoglalás) teoriaa, jonka mukaan osa unkarilaisista olisi saapunut alueelle jo parisataa vuotta varhemmin, ns. myöhäisavaarilaiseksi nimitetyn kulttuurin kantajina. Tässä ideassa on se mielenkiintoinen puoli, että se auttaisi ymmärtämään, miten unkarin kieli, jonka puhujat luultavasti edustivat pientä soturieliittiä, onnistui niin tehokkaasti syrjäyttämään alueen muut kielet. Muuten Lászlón teoria ei kuitenkaan ole saanut tieteen valtavirran hyväksyntää.

Rajumpi ajatusmalli on elänyt tieteellisten instituutioiden ulkopuolella jo pitkään ja yrittää nyt ilmeisesti saada jonkinlaista virallista asemaa, kuten taannoisen kaamean ”Pozsonyn taistelu” -animaatioelokuvan yhteydessä nähtiin. Sen mukaan – ja näinhän unkarilaiset ovat keskiajan kronikoitsijoista lähtien uskoneet – unkarilaiset ovat hunnien jälkeläisiä, siis vielä yhden, avaareja edeltäneen, idän arojen soturikansan, jonka pelätty päällikkö Attila piti hoviaan nykyisessä Unkarissa 400-luvulla, ja vuoden 896 maahantulo olisi ollut ”paluuta” unkarilaisten vanhoille perintömaille (missä kenties osa unkarilaisista olisi tällä välin koko ajan elellyt). Näin voitaisiin sekä unkarin kielen historiaa että Unkarin unkarilaisen asutuksen jatkuvuutta pidentää edes muutaman sadan vuoden verran. Ja näin jopa jotkut unkarilaiset tieteentekijät voisivat lähteä mukaan – niin kuin arkeologi Csanád Bálint jo vuonna 2003 (!) viiltävästi totesi – ”todellisuudessa lähinnä huvittavaan ’kuka oli täällä ensin?’ -peliin”, jota itäisessä Keski-Euroopassa(kin) on kansallisvaltioita ja kansallisidentiteettejä rakennettaessa pelattu jo pitkään.

Erityisen opettavainen tältä kannalta on Gondola-sivuston haastattelun kohta, jossa myötämielinen haastattelija lähtee tutuille syntipukki-salaliittolinjoille. Nyt päästään myös innolla viittaamaan ns. dakoromaaniseen jatkuvuusteoriaan eli romanialaisten nationalistien hellimään (ja todellakin tieteellisesti hieman kyseenalaiseen) ajatukseen, jonka mukaan romanialaiset, heidän kielensä ja identiteettinsä polveutuvat suoraan muinaisista roomalaisista, joihin entisen Daakian provinssin muinaiset asukkaat kielellisesti sulautuivat (eikä romanian kieli siis kuulu Balkanin vaeltelevien lammaspaimenheimojen aikoinaan puhumiin romaanisiin kielimuotoihin, ehei). Ja tämmöiseenhän me emme todellakaan alennu…

– On siis avaariaikaisia esineitä, joiden tekstit ovat epäilemättä [sic] unkarinkielisiä. Kenen intresseissä ja miksi on pilkata tai vähätellä tätä havaintoa?

– Jos toimisimme vain terveen järjen varassa, niin ei kenenkään. Luonnollisesti tiedämme, että jotkin naapurimme näkevät irrationaalisen tärkeänä sen ajatuksen, että he olisivat eläneet tällä alueella pitempään kuin me. Joskus he eivät tätä asiaa ajaakseen kaihda edes törkeää tieteellisten tutkimustulosten väärentämistä. (…)

Tuota noin. Väkisinkin tulee mieleen vanha kunnon ”itse on, joka toista sanoo”, eli ”projektio on heissä väkevä”.


Kansallis-kitsch-päivän jälkipyykkiä

23 elokuun, 2021

Unkarin kansallispäivä, valtakunnan perustajakuninkaan Pyhän Tapanin ja Uutisleivän päivä on nyt koettu, ja unkarinkielisessä somekuplassani virtaa vuolas meemien kymi. Aivan aluksi, toverit, on pakko jakaa kanssanne tämä pinkin turul-kotkan inspiroima asetelma, jossa ilotulitusten ja ”Onnellista syntymäpäivää, Unkari!” -toivotuksen säestyksellä Viktor Orbán on lähetetty fantasiamatkalle idolinsa, aikamme tahattoman gay-ikonin seurassa.

Turul-kotka ja ihmehirvi eivät monien pettymykseksi lopulta esiintyneetkään pinkissä suoja- tai pohjamaalissa vaan hopeanhohtoisina tai paremminkin krominkimalteisina. Ja ne siis olivat osa Budapestin Andrássy útilla kulkenutta paraatia. Niiden seurana liikkui tanssijoita, soittajia ja laulajia, jälkimmäiset rullaten sekä perinteisillä autonlavoilla että, yllätys yllätys, sen jättiläiskokoisen Pyhän Kruunun sisällä. (Edelleenkin ihmettelen, miten jättiläiskokoisen kruunun täyttäminen mustalaissoittokunnalla suhteutuu siihen kirjaimellisesti uskonnollisen hartaaseen palvontaan tai kulttiin, joka tämän kansallissymboli-kruunun ympärillä kukkii, ja lakiin, joka nimenomaisesti kieltää Pyhän Kruunun häpäisemisen.) Lisäksi kulkueessa rullasi iso kullankimalteinen Pyhä Tapani -patsas sekä Tapanin monogrammia jäljittelevä häkkyräteline, jonka päälle oli sijoitettu laulamaan yksi kulkueen esiintyjistä. (Tunnen Unkarin viihdemusiikkiskeneä vielä huonommin kuin Suomen eli en laisinkaan, joten en rupea kommentoimaan esiintyjävalintoja mitenkään.)

Unkarilaisessa uutisvirrassani käydään nyt kiivasta keskustelua tämän kansallispäiväohjelman esteettisistä arvoista, erityisesti arvokkaiden tai – monien unkarilaisten mielestä todellakin ihan kirjaimellisesti – pyhien kansallissymbolien yhdistämisestä räikeään viihdemeininkiin (esimerkiksi iskelmään, jossa pidetään hauskaa rannalla ja hypätään laiturilta veteen ”perspommilla”). On myös päivitelty ristiä pitelevän pyhän kuninkaan ja muiden kristillisten symbolien ongelmatonta kehystämistä jonkinlaisiksi muinaisunkarilaisiksi šamaaneiksi sonnustautuneilla, rumpua lyövillä tanssijoilla. Ehkä eniten keskustelua on kuitenkin käyty jättiläismäisestä turul-kotkasta, jota kulkueessa veti ja työnsi joukko lihaksikkaita puolialastomia nuorukaisia.

Teologi ja feministi Rita Perintfalvi kirjoittaa Facebookissa:

Ei minulla todellakaan ole mitään Turul-kotkaa vastaan eikä Emeseä [Unkarin muinaisen hallitsijasuvun tarunomaista esiäitiä], jonka Turul unessa saattoi raskaaksi. Ei myöskään näitä kauniiita poikia, eikä edes C-3PO-tyyliin kultaverhoiltua Pyhä Tapani -joulupukkiakaan. Tämä vain tuntuu minusta jotenkin surrealistiselta ja eklektiseltä sillisalaatilta. Siis saattoiko nyt Turul-kotka Emesen raskaaksi vai Pyhä Henki Neitsyt Marian? Onko tämä nyt pakanallis-šamanistinen vai kristitty maa? Tämä alkaa olla jotenkin liian hapokasta. Samoin vähän liikaa on se, että nämä kaksi miesparkaa – joille koko maa nyt nauraa – on puettu, anteeksi, riisuttu aivan samannäköisiksi kuin ne tyllihameiset, verkkosukkaiset homppelipojat joita, niin väitetään, Andrássy útin Pride-kulkueen pitäisi olla täynnä. Tuikea, miehinen katse yrittää luoda kovasti heteroa vaikutelmaa, mutta jotenkin, anteeksi vain, tuo poikien nänneille ruiskutettu hopeamaali vie siitä tehon. Ja tästä kaikesta tulee mieleen kommunistien naurettavat yritykset rakentaa omaa ideologista pöperöään kristillisten juhlien perustalle: näin ristiäisistä tuli nimenantajaiset, ensimmäisestä ehtoollisesta pikkurumpalien [pioneereja edeltänyt kommunistinen lapsijärjestö] vihkiminen, vahvistuksen sakramentista pioneerivala. Nyt taas näyttää siltä, että Pride-kulkueen pohjalle rakennetaan šamanistis-kristillistä tapahtumaa, jota tähdittävät hopeamaalilla spreijatut pojut. Ei, sanon vielä kerran, ei minulla ole sinänsä mitään tätä vastaan, se on vain jotenkin naurettavaa, mutta ei siinä mitään, ainakin tästä syntyy taas tappohauskoja meemejä!

Pride- tai Euroviisu-estetiikan ohella pyörillä kulkevaa kimallekotkaa on rinnastettu fasistisen Italian tai Saksan juhlakulkueissa nähtyihin kotkasymboleihin, ja toki myös miesruumiin piilohomoeroottisessa esillepanossa (samalla kun vaihtoehtoinen seksuaalinen suuntautuminen kaikin voimin torjutaan) on paljon 1930-luvulta haiskahtavaa. Jotakin on kuitenkin 90 vuodessa muuttunut olennaisesti, ja tässä rupeaa taas muistelemaan sitä sanontaa, että historia toistaa itseään mutta niin, että tragedia toistuu farssina. 1930-luvun kulkueissa hehkui vielä aatteen palo, uhrivalmius ja käsitys jonkinlaisesta yksilön elämää suuremmasta ja tärkeämmästä pyhästä, olkoonkin että se pyhyys oli kieroutunutta ja karmeaa ja johti ennennäkemättömiin hirmutekoihin ihmisyyttä vastaan. 2020-luvulla jäljelle on jäänyt pelkkä hauskanpito ja jatkuvasti tahattoman komiikan puolelle lipsahteleva diskoviihde-estetiikka.

Vielä joskus 1980-luvulla muistan unkarilaisen tuttavani hieman kimpaantuneen Unkarin perustajakuninkaasta kertovasta rock-oopperasta István a király, tai paremminkin sen kohtauksesta, jossa kuningatar Gizella laulaa: ”Olen kyllästynyt politiikkaan, mennään tekemään kruununperillistä!” Fiksu, kouluja käynyt nuori mies pauhasi: ”Siis minähän olen ateisti, mutta tässä maassa on ihmisiä, joille se nainen on pyhimys!” Nyt ei enää pyhimysten pyhyydestä näytä olevan paljoa jäljellä. Samalla kun entisistä ideologisista symboleista on tullut ontoimpia mahdollisia ei enää edes identiteetin vaan vain jonkinlaisen poliittisen lojaalisuuden symboleja, Pyhän Tapanin tarina on tyhjentynyt ja maallistunut saduksi, jota voi ongelmitta yhdistää toisiin satuihin. Eikä se välttämättä ole pelkästään paha asia.

Népszava-lehden haastattelussa Cambridgen yliopistossa työskentelevä (ja tässä blogissa ennenkin esillä ollut) keskiajan historian tutkija Nóra Berend toteaa tylysti, että lähes kaikki, mitä nykyunkarilaiset uskovat Tapani Pyhästä tietävänsä, on mielikuvituksen tuotetta. Alkaen siitä, mitä Unkarin perustuslain esipuheessa julistetaan:

Olemme ylpeitä siitä, että kuninkaamme Pyhä Tapani tuhat vuotta sitten asetti Unkarin valtion vankalle perustalle ja teki maastamme osan kristittyä Eurooppaa.

Tapani kyllä aikalaislähteidenkin mukaan ”teki Unkarista osan kristittyä Eurooppaa” siinä mielessä, että Unkarin hallitsija tunnusti virallisesti kristinuskoa ja Jerusalemiin suuntaavat pyhiinvaeltajat saattoivat kulkea hänen maidensa halki turvallisesti. Aivan eri asia on, että kristinuskon vakiintuminen Unkarin kansan keskuuteen kesti luultavasti – kuten muuallakin Euroopassa – vielä useita sukupolvia. Tapanin aikaan ei myöskään edes ollut olemassa Unkarin valtiota ja kansakuntaa nykyisessä mielessä, ja hänen laajenevaan valta-alueeseensa kuului vain osa myöhemmästä historiallisesta Unkarista. Ennen kaikkea: kasteen ottaessaan Tapani tuskin ajatteli ”asettavansa Unkarin valtiota vankalle perustalle”. Hän teki valtapoliittisia ratkaisuja ja solmi liittoja valtansa lujittamiseksi – ennen muuta avioliiton Baijerin prinsessa Giselan kanssa, joka saapui uuteen kotimaahansa mukanaan ritareita ja sotaväkeä uuden hallitsijaparin vallan tueksi. Tapania tuskin ajoi kasteelle mikään syvällinen uskonnollinen vakaumus sen kummemmin kuin muitakaan tuon ajan ”pyhiä” kuninkaita.

Ylipäätään Tapanin elämästä ja ajattelusta tiedetään sangen vähän. Hänen nimiinsä pantu mietelmäteos, “ohjeet” (Szent István intelmei) prinssi Imrelle (Tapanin ja Giselan ainoa poika Imre kuoli nuorena eikä koskaan päässyt hallitsijana näitä viisauksia toteuttamaan), on mitä varmimmin jonkun toisen kirjoittama, emmekä tiedä, osasiko Tapani latinaa sen verran, että edes ymmärsi tämän teoksen latinankielistä tekstiä, jos sitä hänelle luettiin. Varmaa on oikeastaan vain se, että Tapani oli historiallinen henkilö, Unkarin hallitsija ja Baijerin Giselan puoliso, ja että hän kuoli 1038. Sitä vastoin hänen syntymävuottaan ei tiedetä, joten romanttisten taiteilijoiden kuvat vanhasta, viisaasta, valkopartaisesta kuninkaasta ovat nekin pelkkää spekulointia. Pyhä Kruunu on valmistettu vasta paljon hänen kuolemansa jälkeen, eikä pyhäinjäännöksenä palvottu muumioitunut oikea käsikään (Szent Jobb) luultavasti kuulunut Tapanille.

Mutta jos ei Tapanista varmuudella tiedetä juuri mitään, miksi kansa ei saisi kuvitella ja rakentaa mielikuviaan myöhemmin syntyneiden legendojen ja kronikkojen (siis satujen, tarinoiden ja aikansa poliittisen propagandakirjallisuuden) varaan? Berend vastaa:

Tästä on selvästi monenlaisia mielipiteitä, minun mielestäni myytit vaikuttavat vääristävästi. Historiallinen totuus on sangen monikerroksinen juttu, myytti sitä vastoin aina yksinkertaistaa ja asettaa sitten näin luomansa kuvan ihanteeksi ja esikuvaksi. Tämä on minusta erittäin ongelmallista. Myyttien nimissä on tehty paljon hirmutekoja, sitä taas en ole vielä nähnyt, että niistä syntyisi jotain hyvää. Niissä maissa, missä elämä on mallillaan ja asiat suurin piirtein kunnossa, nämä myytit eivät, hassua kyllä, näytä olevan kovin tärkeitä. Niille annetaan merkitystä siellä, missä asiat eivät ole järjestyksessä. Vaikuttaa siltä, että nämä kaksi asiaa liittyvät jotenkin toisiinsa.

Jos näin ajatellaan, on ehkä sittenkin hyvä asia, että Tapani Pyhään ja Unkarin valtion historiaan liittyvä mytologia nykyään näyttäytyy näin äärimmilleen viihteistetyssä ja banalisoidussa muodossa. 1930-luvun kotkaparaateissa marssineista nuorista miehistä monet saattoivat tosissaan haaveilla sodasta, verisistä vaatteista ja valloitusretkistä rajojen taakse. 2020-luvun turul-kotkaa vetävistä nuorukaisista tätä samaa on vaikea kuvitella. Viime perjantain merkillisen simulacrum-paraatin kitschinen koomisuus alleviivaa sitä, miten loppuun kansallisromanttinen hurraaisänmaallisuus on itsensä kuluttanut. Taistelut, kriisit ja todelliset vaarat ovat nykymaailmassa jossakin aivan muualla kuin kansallisvaltioiden ja kuviteltujen kansallisidentiteettien rajoilla.